EMERGENTTI, ENEMMÄN VAI VÄHEMMÄN? Erään filosofisen ...

EMERGENTTI, ENEMMÄN VAI VÄHEMMÄN? 

Erään filosofisen käsitteen nykykäytön tarkastelua 

Turun Ammattikorkeakoulun Täydennyskoulutuskeskus 

Kirjasto- ja informaatioalan erikoistumisopinnot 

Syksy 2004 

Kari Tommila

Lopputyön esittely 

Tutkimuskohteena tässä työssä on emergentin käsite ja aiheena, kuten otsikko ilmoittaa, 

käsitteen nykyinen käyttö. Työn laji on siis filosofinen käsiteanalyysi. 

Johdannossa on aluksi suoritettu työn motivointia ja lopuksi ilmoitettu tutkimustehtävä, joka 

jakautuu kahteen osaan: 

…”pyrin kartoittamaan keskeisiä emergenttiin liittyviä kysymyksenasetteluja, ja sitä vaikutusta mitä 

niillä on emergentin käsitteen muotoutumiseen ja ymmärtämiseen, ( 1.osa) erityisesti 

informaatioalan käsiteympäristössä” (2. osa). 

Johdannossa on myös ilmoitettu tutkielman lähdemateriaali sekä metodi (kartoitus ja analyysi) 

Taustaluvussa selvitellään emergentin käsitteen historiaa ja niitä tekijöitä jotka auttavat 

ymmärtämään nykyisiä keskusteluasetelmia. Kun asetelmat on hahmotettu, esitetään 

tehtävänasettelun ensimmäiseen osaan liittyvä, tarkentava tutkimuskysymys: ”Mitkä ovat ne teemat 

joiden ympärille näistä suunnista tulevat argumentit ryhmittyvät?” 

Luvussa 3 ”Muuan keskustelu” on käsitelty keskeinen lähdemateriaali. Tieteessä Tapahtuu-lehden 

keskustelijoiden kirjoituksista on tiivistetty se sisältö minkä olen katsonut olennaiseksi tämän 

tutkielman kannalta. 

Seuraavassa luvussa on pari muuta puheenvuoroa, jotka eivät suoranaisesti kuulu edelliseen 

keskusteluun, mutta liittyvät aiheeseen. 

Luvussa 5 ”Teemat” on vastattu taustaluvun lopussa esitettyyn tutkimuskysymykseen. Se on myös 

tutkielman ensimmäinen tulos. Olen saanut viisi teemaa ja pyrkinyt jättämään pois sellaiset jotka 

olisivat liian ilmeisiä ja yleisluontoisia, kuten: ”vahva vai heikko emergenssi?”, tai: ”onko 

reduktionismi oikein vai väärin?”. 

Luvussa 6 siirrytään tutkimustehtävän jälkimmäisen osan alueelle (”…erityisesti informaatioalan 

käsiteympäristössä”). Olen esitellyt muutamia aloja jotka ovat emergenttiajattelulle ”herkkiä” tai 

soveltuvia. 

Luvussa 7 käsitellään sitä miten paljon ja millä tavalla aikaisemmin analysoitu filosofinen ajattelu 

vaikuttaa mainituilla aloilla silloin kun niissä puhutaan emergenssistä tai ajatellaan muuten sen 

suuntaisesti. Lisäksi olen tehnyt joitain yleisempiä johtopäätöksiä ja huomioita emergenssin 

ymmärtämisestä. Luku 7 käsittää näinollen tutkielman ”toiset” tulokset.

SISÄLLYS 

1. JOHDANTO 

2. TAUSTAA 

2.1. Määritelmiä ja koulukuntia 

2.2. Kolmen maailman oppi, reduktionismi ja antireduktionismi 

3. MUUAN KESKUSTELU 

4. MUITA PUHEENVUOROJA 

5. TEEMAT 

6. SOVELLUTUSALOJA 

7. JOHTOPÄÄTÖKSIÄ 

............. 

Sanasto 

Filosofisen sopan hämmentäjät 

Lähteet ja kirjallisuus 

Liite "Emergenssin ruokalista"

1. Johdanto 

Eräs tieteellisessä keskustelussa viime vuosina ajankohtaiseksi tullut käsite on emergentin käsite, 

joka näyttää saavuttaneen jopa jonkinlaista muotitermin asemaa. Ainakin päällisin puolin katsottuna 

yksi syy tähän lienee tietojärjestelmien kehitys, samalla kun keskustelusta on aistittavissa varsin 

syvällisiä, muun muassa tieteen- ja kulttuurifilosofisen käymistilan vaikutuksia. Mitä tästä 

käymistilasta nousee yleistä tietoisuutta rikastuttavaksi ja ohjaavaksi ainekseksi, saattaa melko 

suuressakin määrin tiivistyä juuri emergentin kaltaisessa käsitteessä, mutta se riippuu tietenkin siitä 

miten tuon sanan ymmärrämme, millä tavalla se niin sanoaksemme muurautuu osaksi populaaria 

semanttista rakennelmaa. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta jonkin käsitteen kielellisestä vakiintumisesta 

ja sen mahdollisista vaikutuksista ihmisten ajatteluun mainittakoon sana tietokone, jota esimerkiksi 

Ilkka Niiniluoto on kritisoinut siitä syystä että sanan ”tieto” merkitys on alkujaan niin paljon erilainen 

kuin muiden kielien tietokonetta tarkoittavissa sanoissa oleva ”komputointi”, taikka ”data” (engl. 

”computer”, ruots. ”datamaskin”). 

En tarkoita, että vastaavanlainen vääristyminen olisi emergentin kohdalla kovin mahdollinen, tai 

että sellainen olisi tapahtunut. Sana on turvallisesti ja yksinkertaisesti käännetty lisäämällä 

vieraskieliseen termiin suomenkielinen loppu. ”Emergentti” liittyy kuitenkin sellaisten käsitteiden 

alueelle kuin ovat esimerkiksi ”semanttinen”, ”ymmärtäminen” , ”tieto” ja ”tietäminen”, ja nämä 

yhteydet tekevät sen että kielessä se on kiilautumassa enemmänkin peruskivien joukkoon kuin 

pintarakenteeseen, mikä on ymmärrettävää siksikin, että se on filosofiassa ontologiaa kolkutteleva 

termi. Se on siten raskaampaa kalustoa kuin vain sanan ”ilmaantua” synonyymisesti ymmärrettynä, 

ja siksi sen vaikutuksenkin voi odottaa olevan varsin perustavaa laatua. 

Tässä esityksessä pyrin kartoittamaan keskeisiä emergenttiin liittyviä kysymyksenasetteluja, ja sitä 

vaikutusta mitä niillä on emergentin käsitteen muotoutumiseen ja ymmärtämiseen, erityisesti 

informaatioalan käsiteympäristössä.. Pääasiallisena viitekehyksenä ja lähdeaineistona pidän 

Tieteessä Tapahttuu –lehdessä vuoden 1999 – aikana käytyä emergenttiä koskevaa keskustelua, 

joskin tarpeen mukaan laajennettuna muuhunkin relevanttiin aineistoon ja mediaan, muun muassa 

internetsivuihin. Vaikka kaikki lähteet eivät suoranaisesti käy vuoropuhelua toistensa kanssa, 

käsittelen heitä kuin saman foorumin osanottajia, siten kuin tiettyä (ajankohtaista) kysymystä 

kommentoivat tiedeyhteisön jäsenet voidaan väljästi ajatellen mieltää. 1 Paikoin koetan syventää 

esitystä myös kriittisellä analyysilla, vaikka tarkoituksena ei suoranaisesti ole läpivalaista 

keskustelijoiden näkemyksiä tai puheena olevia aiheita. 

2. Taustaa 

2.1. Määritelmiä ja koulukuntia 

Filosofi C.D. Broad määritteli emergentin jo vuonna 1925 seuraavasti: 

The emergent theory asserts that there are certain wholes, composed (say) of constituents A, B, and 

C in a relation R to each other; that all wholes composed of constituents of the same kind as A, B, 

and C in relations of the same kind as R have certain characteristic properties; that A, B, and C are 

capable of occurring in other kinds of complex where the relation is not of the same kind as R; and 

1 

Tiedeyhteisön ymmärrän tässä avoimena kansalaisyhteisönä. Siten esimerkiksi kirjailija kommentoidessaan tieteellistä 

kysymystä on tiedeyhteisön jäsen. 

1

that the characteristic properties of the whole R(A,B,C) cannot, even in theory, be deduced from the 

most complete knowledge of the properties of A, B, and C in isolation or in other wholes which are 

not of the form R(A,B,C).(Broad 1925 p. 61) 2 

Lyhyesti ilmaistuna, kokonaisuudella on, tai siihen ilmaantuu eli emergoituu (engl ”emerge”) 

ominaisuuksia joita ei voi johtaa, dedusoida, sen osien ominaisuuksista, ovatpa nämä miten hyvin 

tunnettuja tahansa. 

Emergenttiä voisi tällä perusteella kuvailla jonakin yllättävänä, lisänä, joka saadaan kun siirrytään 

asioiden järjestyksen hierarkiassa ylöspäin. Esimerkkejä ehdokkaista emergenteiksi nimitettäviksi 

asioiksi ovat esim. aineen kiinteys, väri, ihmis- tai eläinyksilö, kansakunta, taideteos, tietoisuus, 

oikeus, huumorintaju. 

Tarkemmin katsottuna määritelmästä löytyy tosin puitavaa. 3 Voidaan esimerkiksi erottaa kaksi 

erilaista dedusoitavuuden tai -mattomuuden tarkastelutapaa, ”ajaton” ja temporaalinen, 

ennustettavuuteen liittyvä, ja sen mukaisesti erottaa synkroninen ja diakroninen emergenssi (kronos 

= aika). 4 

Huomionarvoinen on myös se seikka, että Broad sanoo kaikilla muotoa R/ABC olevilla 

kokonaisuuksilla olevan samat luonteenomaiset ominaisuudet. Alempi taso, ”kokoonpanolistalla” 

oleva aines, määrää siten ylempää. Emergenssi ei ilmesty mistä tahansa milloin huvittaa, vaan se on 

riippuvainen alemmasta tasosta. 

Broadin aikana käytiin väittelyä vitalistisen ja mekanistisen luontokäsityksen välillä, ja se päättyi 

jälkimmäisen suhteelliseen voittoon, johtuen ennen kaikkea luonnontieteen menestyksellisyydestä 

sekä siitä että filosofian kehitykseen vaikutti voimakkaasti ryhmä filosofeja joiden joukossa 

katsottiin parhaaksi nojautua logiikkaan ja empirismiin ja välttää metafysiikkaa (Wienin piiri). 

Vitalismi tuli hylätyksi dualistisena oppina. Broad puolestaan suhtautui kriittisesti mekanistiseen 

näkemykseen, mutta halusi samalla välttää dualismin. 

Nykyisessä keskustelussa emergentistä on samantyyppistä vastakkainasettelua. Ainakin kysymys 

dualismista nousee tavan takaa esiin. 

Emergentismin kannattajat jakaantuvat ns. heikon ja vahvan emergentismin edustajiin. Vahvan 

muodon edustaja voi toki olla selvästi dualistikin, tai jonkin muun metafyysisen katsontatavan kuin 

materialistisen monismin puolestapuhuja, mutta moni varsinkin akateemisessa maailmassa pyrkii 

pitämään kiinni sitoumuksesta monistiseen materialismiin (tai fysikaaliseen monismiin, joka 

kuitenkin täytyy erottaa varsinaisesta fysikalismista). Siten vahvan ja heikon emergessin erottelu 

jatkuu materialistisessa viitekehyksessä. 

2 Broad, C.D: The Mind and its Place in Nature. 1925. 

3 Viimeinen lause näyttää antavan mahdollisuuden tulkintaan, että kokonaisuuden ABC yhteydessä 

osilla voi ainakin joissain tapauksissa olla ominaisuuksia joita niillä ei muuten ole ja joista voi 

dedusoida puheena olevan R:lle karakterisen ominaisuuden, jota ei voi dedusoida osista A Bja C 

silloin kun ne ovat erillään. Tällöin kysymys olisi monikerroksisesta ilmiöstä jossa kuitenkin on 

emergenssiä. Tulkinta riippuu siitä miten ”in isolation” pitää ymmärtää, tarkoittaako se osien A, B 

ja C tarkastelua niiden ollessa erillään, vai tarkastelua kokonaisuuden R/ABC ollessa erillään. 

Edelleen määritelmässä ei kielletä, etteikö kokonaisuudella R/ABC olevia emergenttejä ominaisuuksia voisi olla 

muunkinlaisissa kokonaisuuksissa. Kuitenkin niiden kohdalla edellisen kaltainen tulkintamahdollisuus on poissuljettu ( 

”…or in other wholes..”), mihin ei tuntuisi olevan perustetta. 

4 Stephan, Achim: Varieties of Emergentism. Evolution and Cognition, 1999; Vol 5, No 1. 

http://www.institutnicod.org/Reduction/52.Stephan%20Varieties%20of%20Emergentism.pdf. Nämä ovat 

vahvan emergenssin muotoja. Ennustamattomuus voi liittyä myös reduktionistiseen katsontatapaan (esim. 

kaaosteroia), joten reduktionistien joukossa on myös diakronisen emergenssin kannattajia. 

2

Siellä nykyisten emergentismin versioiden yhteisen perustan muodostaa kolme teesiä (Achim 

Stephan): 1. Fysikaalisen monismin teesi, jonka mukaan emergenttien ominaisuuksien kantajat (tai 

struktuurit) koostuvat ainoastaan materiaalisista osista. 2. Systeemiominaisuuksien (systemic 

properties) teesi, jonka mukaan emergentit ominaisuudet ovat sellaisia systeemin ominaisuuksia, 

joita ei ole sen osilla. 3. Synkronisen determinaation teesi, jonka mukaan systeemin ominaisuudet 

ja käyttäytyminen ovat riippuvaisia sen osien ominaisuuksista ja järjestäytymisestä. 5 

Stephan toteaa näiden teesien olevan sovitettavissa yhteen reduktionististen esitysten (approaches) 

kanssa; samoin hän toteaa, että nykyisin vahvemmat emergentismin versiot muodostetaan 

liittämällä edellämainittuihin lisäteesejä. 6 

Heikon emergenssin kannattajat ovat tietääkseni poikkeuksetta reduktionisteja. Ongelmallista se, 

että reduktionismi – jota osa vahvankin emergenssin edustajista kannattaa - on useimmissa ( ja 

jonkun mielestä ehkä kaikissa) tapauksissa ristiriidassa yleisesti emergentismin ydinteesinä 

mielletyn dedusoimattomuuden teesin kanssa (ja loogisesti redusoimattomuuden, vaikka Broadin 

määritelmässä ei reduktiota mainitakaan). 7 ’ 8 Heikko emergentismi rajoittuu siis minimiteeseihin, 

mutta tämän ratkaisun ongelmaksi voidaan kokea sen ”minimaalisuus”; voidaan kysyä mikä siinä 

oikeastaan enää on emergenttiä. 

Vahvan emergenssin edustaja on niinikään jännitteessä: mikäli hän haluaa pitää kiinni ontologisesta 

sitoumuksesta materialismiin (emergentti materialismi), hän joutuu kertomaan, miten emergentit 

ominaisuudet syntyvät ja mistä ne tulevat, jos materia ontologisena perustana oletettavastikin 

sanelee selittämisen ehdot, mutta samalla kuitenkin kokonaisuuksilla ilmenee ominaisuuksia jotka 

eivät ole normaaliin rationaaliseen tapaan johdettavissa materian perusominaisuuksista. Eikö 

perustana oleminen tarkoita samalla palautettavuutta, eli redusoituvuutta? 

Materian ja materialismin käsitteet kantavat mukanaan tieteen historian saatossa syntyneitä 

merkityksiä, arkikielessäkin lähinnä klassiseen luonnontieteeseen liittyviä mielteitä. Kun materian 

käsite otetaan mukaan emergentin materialismin käsitteessä, välittömästi herää kysymys, missä 

määrin nämä merkitykset tulevat mukaan. Lähellä on johtopäätös, että ”emergentissä 

materialismissa” sanayhdistelmän jälkimmäinen osa kumoaa edellisen. 

Tätä historiallisen painolastin tunnetta vahvistaa muun muassa se havainto, että vaikka fysiikassa 

kuva aineesta on ollut mullistuksen kohteena jo satakunta vuotta, edelleen käydään kuumia kiistoja 

joihin yhtenä tärkeänä teemana näyttää sisältyvän kysymys, kuinka paljon perinteisestä klassisesta 

materiakäsityksestä voidaan ottaa mukaan nykyiseen kuvaan todellisuudesta. Siinä keskustelussa 

fyysikot ovat asiantuntijoina ikään kuin etulyöntiasemassa, mutta monet muutkaan eivät tyydy 

odottamaan taustalla mikä on keskustelun tulos. 9 

Nykyisessä akateemisessa keskustelussa muistetaan yleensä varsin nopeasti liputtaa todellisuuden 

ykseyden puolesta. Monismi on kannanotto todellisuuden metafyysiseen rakenteeseen, eikä tällaista 

5 . Synkronisen determiniaation osalta tarkemmin: systeemiset ominaisuudet eivät voi olla toisenlaisia kuin 

ne ovat ilman että osien ominaisuudet tai niiden järjestäytyminen ovat toisenlaisia. ks.Stephan, 1999. 

6 

Jos haluttaisiin modostaa jonkinlainen yleinen minimimääritelmä, johon kaikki mahdolliset ratkaisut dualistisia 

myöten lukeutuisivat, se olisi teesi 2. 

7 

Esimerkiksi tapauksissa joissa puhutaan laskennallisesta ennustamattomuudesta. 

8 

Synkronisessa emergenssissä deduktio ja reduktio ovat sama asia, diakronisessa voitaneen periaatteessa ajatella, että 

kokoonpanoa edeltänyttä alkutilaa ei voida enää palauttaa samanlaisena. 

9 

Kvanttifysiikan aaltofunktio on yhdistelmä sattumanvaraisuutta ja säännönmukaisuutta: yksittäisen hiukkasen paikkaa 

ei voi ennustaa, mutta monet hiukkaset muodostavat todennäköisyysjakautuman mukaisen säännöllisen makroilmiön. 

Toiset ovat sitä mieltä että todellisuus on aidosti probabilistinen ja että deterministisyys astuu kuvaan vasta 

makrotasolla; toiset uskovat että kvanttifysiikan ilmiöiden taustalta löytyy kuitenkin lopulta determinismi.. 

3

kannanottoa estä sekään jos oma ajattelu mahdollisesti seurailee modernia perinnettä jossa Wienin piirin 

tapaan tukeudutaan filosofiassa mieluummin empiristiselle pohjalle kuin rakennetaan metafyysisiin 

perusolettamuksiin pohjaavaa järjestelmää, toisin sanoen modernia tai ajanmukaista on että 

”vieroksutaan metafysiikkaa”. Metafyysinen kanta, esimerkiksi monistinen, kuitenkin jokseenkin jokaisella 

on, ja kun tässä esityksessä puhutaan ontologisesta sitoutumisesta, viitataan ennen kaikkea sellaiseen. 10 

Kuitenkin metafyysisen peruskannanoton lisäksi henkilöllä saattaa olla vielä erityinen ontologinen oppi, 

kuten esimerkiksi filosofi Karl Popperin oppi maailmoista 1, 2, ja 3. Ontologinen ja metafyysinen ovat 

käsitteitä jotka menevät paljolti päällekkäin; ilmaisu "metafyysinen sitoutuminen" vain kuulostaisi turhan 

raskaalta. 

2.2. Kolmen maailman oppi, reduktionismi ja antireduktionismi 

Popperin kolmen maailman ontologiaakin tutkiessa on siis hyvä pitää mielessä, että hän 

periaatteessa ilmoittautuu monistiksi. Itse asiassa emergentti hänen filosofiassaan on vastaus siihen 

miten yhdestä monistisesta perustasta kehkeytyy useampia maailmoja. 

Tuo perusta on maailma 1, joka on materia. Maailma 2 on tietoisuus, joka usein ”klassiseen” tapaan 

laadituissa ontologioissa oli dualismin toinen osapuoli samaan tapaan kuin henki tai kartesiolainen 

”minä”, ”cogito”. Popperilla kuitenkin maailma 2 syntyy maailmasta 1 emergenttinä (evoluution 

seurauksena). 

Maailma 3 puolestaan on artefaktien maailma, tai ”ajatusten objektiivisten sisältöjen maailma”, joka 

syntyy emergenttinä tuloksena maailmoista 1 ja 2, ja johon kuuluvat kaikenlaiset inhimillisen 

henkisen toiminnan tuloksena syntyneet oliot katedraaleista, isoista organisaatioista, taideteoksista 

jne yksittäisiin ideoihin ja käsitteisiin.. Nämä puolestaan ovat syntyneet kulttuurievoluution 

tuotoksena. 

Vaikka materialismiin kuuluu käsitys materian ensisijaisuudesta muihin olemisen kategorioihin 

nähden, Popper argumentoi maailma 2:n ja 3:n reaalisuuden puolesta, ja siis vastoin sen tyyppistä 

näkemystä, jossa nämä katsottaisiin jollain tavalla näennäisiksi. Popperin perustelu on, että 

maailmojen 2 ja 3 emergentit muodosteet ovat todellisia, koska niillä on kausaalista voimaa 

”vaikuttaa alaspäin”. 11 Onhan selvää että esimerkiksi mieli vaikuttaa kehoon, vaikkapa 

psykosomaattisen hyvinvoinnin tai pahoinvoinnin muodossa, tai että henkiset sisällöt, kuten aatteet, 

muokkaavat fyysistä ympäristöä. 

Merkittävää on Popperin ajattelussa myös se piirre että maailma 1 on niinikään hierarkkisesti 

rakentunut. Popper hylkää atomistisen kuvan todellisuuden peruspalikoista viitaten siihen että 

uudempi fysiikka on paljastanut fysikaalisten objektien olevan prosesseja, joten ”universumi ei 

näytä olevan olioiden kokoelma, vaan joukko interaktiossa olevia prosesseja”. Oliomaisuus ilmenee 

vasta tasoilla, joissa ”ylempien tasojen objekteilla on emergenttejä piirteitä joita ei olisi voinut 

ennustaa alempien tasojen ominaisuuksien ja lakien pohjalta”. Ylemmillä tasoilla on myös tässäkin 

maailmassa kausaalista voimaa alempiin tasoihin nähden. Emergenttisyys läpäisee näin Popperilla 

kaikki kolme maailmaa, ja vielä erityisen vahvassa muodossa.. 

Perustelut emergenttien ilmiöiden ja maailmojen todellisuudesta ja ”tietynasteisesta” 

itsenäisyydestä, puhe kyvystä vaikuttaa alaspäin jne. ovat järkeenkäypiä ja sopusoinnussa 

10 Teoksessa ”Maailma, minä ja kulttuuri” Ilkka Niiniluoto puhuu ontologisista sitoumuksista kielijärjestelmiin 

sisältyvinä käsityksinä siitä mikä on ”todellista” tai ”olemassa”( s. 27 – 28). 

11 ks. Niiniluoto, s29. Alaspäin suuntautuva kausaatio (downward causation) on myös jotain joka loogisesti näyttää 

kuuluvan toiseen niistä redusoitumattomuuden tyypeistä jotka Broadin määritelmä antaa mahdollisuuden erottaa. Näin 

siinä tapauksessa että systeemin osilla on emergenttejä ominaisuuksia joita niillä ei erillään tai muissa 

yksinkertaisemmissa yhteyksissä ole, mikä antaa aiheen oletukseen systeemin alaspäin osiinsa vaikuttavasta 

kausaalisesta voimasta; toinen mahdollisuus on, että osilla ei emergenttejä ominaisuuksia ole, jolloin johtopäätökseen ei 

ole aihetta (ks. Stephan). 

4

jokapäiväisen kokemuksenkin kanssa ainakin maailmojen 2 ja 3 osalta. Tässä mielessä on helppo 

hyväksyä sanalla emergentti olevan legitimiteettiä. Tämän nimilappuna toimimisen lisäksi sanalta 

voidaan edellyttää myös selitysvoimaa. Mistä siis emergentit asiat tulevat ja miten ne syntyvät? 

Niiniluoto käyttää avukseen Popperin maailma kolmosta maailma kakkosen osittaisessa 

selittämisessä, tällä tavoin hän saa selitettyä ihmisen minätietoisuutta. Tiivistettynä, inhimillinen 

itsetietoisuus on syntynyt symbolifunktion omaksumisen kautta. Kun ihminen on oppinut 

käyttämään kieltä, joka siis kuuluu maailma kolmoseen, tätä kautta on syntynyt tietoisuus minästä, 

itsestä, omasta kuolevaisuudesta, siitä mikä on minun ja sinun, kyky itsereflektioon. Voitaneen 

tulkita siten että maailmat 2 ja 3 ovat syntyneet yhtä aikaa, vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. 

Inhimillisessä sfäärissä kylläkin edellämainittu minäteoria tuntuu tehokkaalta aseelta minä – 

maailma – dualismin ongelmaan: koska olemme evoluution tuotetta, samasta materiasta peräisin 

kuin maailma, ei ole tarpeen, mielekästä tai kohtuullista nähdä mitään jyrkkää kuilua näiden 

kahden välillä, vaikkapa ”kartesiolaisesti” tai ”kantilaisesti”. Samoin yleisjärjellisesti hyväksyttävää 

on se, että evoluution polkua korkeamman järjestystason ilmiöt tulevat maailmaan. 

Toisaalta, Niiniluoto toteaa olevan tärkeää tehdä ero tajunnan synnyn ja minän evoluution välillä, 

rajaten siten oman teemansa. Se kuvaa minän syntymistä, jonka voi pikemminkin liittää maailma 

kolmoseen. Sen sijaan tietoisuus yleisessä mielessä jää selittämättä. 

Myös ainakin kehittyneen hermojärjestelmän omaavien eläinten voidaan kohtuullisella varmuudella 

sanoa olevan tietoisia, jo kauan ennen kuin mistään minästä voidaan puhua. Voidaan kylläkin ehkä 

ajatella, että ainakin kaikkein korkeammilla eläimillä itsereflektiota hetkittäin esiintyy, ja siten se ei 

olisi mikään evoluutiohistoriassa jyrkästi erotettava asia, Voitaisiin puhua ”alkeellisesta 

minätietoisuudesta” tai ”hämärästä itsereflektiosta”, ja siten tämä selitystapa ulottuisi liukuvasti 

evoluutiossa taaksepäin ties miten pitkälle. 12 Paitsi että tämä on hankalaa, itsereflektio ei ole oikein 

miellettävissä muuten kuin päälle kytkeytyneenä tai sitten ei, se sivuuttaa tietoisuusongelmassa 

oleellisen seikan: ei ole niinkään kysymys siitä, kuka tai mikä reflektoi mitä ja millä tavalla, vaan 

että tapahtumassa on mukana tietoisuus eikä se ole tiedotonta. 

Niiniluoto ei käsittele selityksessään tietoisuutta minätietoisuutta edeltävän vaiheen ilmiönä, eikä 

myöskään maailma 1:een kuuluvia emergenttejä ilmiöitä, ja siten hänen selityksensä emergenssin 

syntymisestä koskee vain inhimillistä kulttuurisen hengenelämän sfääriä. Tällainen emergentti 

minäteoria ei ole kuitenkaan tunnu riittävältä takeelta sille, etteikö kulttuuri – ilmiöihin voisi 

kohdistaa reduktionistisia arvioita luonnontieteen selityskentistä käsin, mikä alue jää melko lailla 

rauhaan; siihen puututaan lähinnä tyyliin: ”maailman 2 ominaisuudet ja lait eivät ole jäännöksettä 

redusoitavissa maailmaan 1, vaan ne ovat suhteellisen itsenäisiä tai todellisia siinä mielessä että ne 

voivat olla kausaalisessa vuorovaikutussuhteessa ruumiin kanssa.” 

Edelläkuvattua pidemmälle ei emergentismissä tunnuta yleisemminkään päästävän, ainakaan ilman 

suurta kiistanalaisuutta .(jos pidämme popperilaista selitystä maailma kolmosen synnystä 

mittapuuna suhteellisen hyväksyttävälle selittämiselle) Maininnat selitysvoiman puutteesta 

vaikuttavat perustelluilta. 

Toisaalta kaikkien usko reduktionistisen selityskoneistonkaan mahdollisuuksiin ei ole 

varauksetonta. Sen tuottama maailmankuva on omiaan herättämään eräänlaista ontologista perua 

olevaa vaivaantuneisuutta. Sopiva havainnollinen esimerkki siitä miten ontologisella 

kysymyksenasettelulla voidaan suhteellistaa nykyisiä tieteellisiä esityksiä on haettavissa vaikkapa 

kosmologian alueelta. 

12 Niiniluoto puhuu siitä miten ihmistä lähinnä olevat kädelliset ovat oppineet jopa satoja käsitteitä, ymmärtämään 

puhetta ja muodostamaan lauseita viittomakielellä. Muillakin eläimillä esiintyy tällaista oppimista. 

Persoonapronominien merkitystä ei liene mikään eläin oppinut, vaan lauseet ovat tyyliä: ”Koko haluaa banaanin”. 

5

Filosofisesti kysymys kaiken alkuperästä saa muodon: ”Miksi mitään on olemassa, (miksi ei 

paremminkin ole niin, ettei ole mitään?)”. Nykyisen kosmologisen teorian maailmankaikkeuden 

synnystä, Big bang – teorian selitysvoima tähän kysymykseen nähden on heikko. Ajatus, että 

olemattomuus räjähti - jos teoria ”in effect” tiivistetään kahteen sanaan - on loogisessa mielessä 

absurdi. Big bang-teoria tarvitsee jotain annettua, jota lähteä räjäyttämään, esimerkiksi 

”singulariteetin”, sen jälkeen se voi olla hyvinkin tarkka kuvaus tapahtumista ensimmäisistä 

mikrosekunneista lähtien. Tuo ”annettu” täytyisi kuitenkin jollain selittää. Vastaus, että se olisi 

edellisen maailmankaikkeuden jäänne, johtaa loputtomaan reduktioon, joka on yhtä lailla absurdi. 

Sama pätee mahdolliseen tulevaisuudessa häämöttävään ns. yhtenäisteoriaan, jossa 

maailmankaikkeuden perusvoimat ja -suureet vastavuoroisesti selittävät toisensa (kehällinen 

reduktio). 13 ”.. vastattavaksi jäisivät kaikesta huolimatta sellaiset kysymykset kuin miksi gravitaatio 

on olemassa ja miksi luonnon pitäisi noudattaa kvanttimekaniikan sääntöjä…miksi ylipäätään 

mitään on olemassa?” kirjoittaa fyysikko Steven Weinberg.. 14 

Edelleen toteamus, että maailmankaikkeus ”vain on”, saattaa olla osuva, mutta tieteellisen 

selittämisen kannalta se on kuin antautumislipun nostamista salkoon. Se vastaus, että koko kysymys 

”miksi mitään on olemassa” ei ole legitiimi, mielekäs kysymys, on yksi filosofinen mahdollisuus, 

mutta toisaalta tieteellinen selittäminen nojaa ajatukseen tällaisten kysymysten legitiimisyydestä ja 

siitä että niihin voidaan saada vastaus. Kenties kysymys ei ole fysiikan esittämänä kysymyksenä 

legitiimi. 

Kvanttifysiikka antaa vielä mahdollisuuden spekuloida ns. kvanttikentällä, joka on jonkinlainen 

tyhjyys, josta kuitenkin syntyy (ainakin hetkeksi) ainetta. Aineellinen maailmankaikkeus voisi olla 

suuremman kvanttiuniversumin erikoistapaus, tai ”raja-arvo”. Tämäkin vaihtoehto vain siirtää 

ontologiset kysymykset kvanttitodellisuuden puolelle. 

Sama koskee tietysti myös niitä dualistista lajia olevia, sekä filosofian että uskonnon alueella 

esiintyviä selityksiä, joiden olettamat olennot ymmärretään luonnontieteellisen tai arkirealistisen 

kielipelin sääntöjen mukaisesti entiteeteiksi joilla on selittävä kausaalinen suhde fysikaalisen 

todellisuuden entiteetteihin. ”Mistä ensimmäinen liikuttaja on peräisin”, voitaisiin vaikkapa tivata 

Tuomas Akvinolaiselta. 

Edelläpuhuttu valaissee sitä lähestymistapaa, josta katsoen reduktiivisesti selittävät – 

temporaalisesti tai muuten – esitykset kuvaavat todellisuutta vain rajoitetussa määrin. 

Vastaavanlaisia tarkasteluja voidaan tehdä esimerkiksi siitä, mitä materia, tai todellisuuden 

perussubstanssi lopultakin ”on”, tai mitä tietoisuus ”on”. Popperilaisittain katsottuna se 

mahdollisuus että maailmat 2 ja 3 voitaisiin noin vain palauttaa maailma 1:een, ei vaikuta tässä 

valossa toteutuvan. 

Muunkinlaisilla kuin reduktionistisilla esitystavoilla, toisenlaisilla ”kielipeleillä” tai ”kieliopeilla”, 

voidaan eri elämänalueilla hyvällä syyllä perustella olevan oma itsenäinen asemansa ja 

oikeutuksensa todellisuuden kuvaajina. Tässä perustelemisessa nojataan paljolti mekanistisen 

maailmankuvan kritiikkiin kuten Broadkin teki 20 –luvulla. Monet vastustavat sitä skenariota että 

heidän edustamaansa alaa määrittelisi, tai edes periaatteessa voisi määritellä, osittava ja 

teknologisoiva katsontatapa jonka nojalla sitä voitaisiin kehittää enemmän teollisuuden kuin 

humanistisemmassa mielessä ymmärretyn kulttuurin suuntaan. Liittyykö tähän puolustamiseen 

emergentismin oppia ja terminologiaa, on toinen asia, mutta käsite on selvästi leviämässä. 

. 

Emergenttiä koskevassa debatissa on kaksi näkyvää ja luontevaa vastapoolia, fysikalismi ja vahva 

emergentismi. 

13 Ks. Esim. Steven Weinberg: Unelmia viimeisestä teoriasta. Myös suhteellisuusteoriassa päästään jo pitkälle tähän 

suuntaan: aineella on massa ja energia; massa on eräänlaista ”jäädytettyä” energiaa, energia puolestaan valon nopeuteen 

kiihdytettyä massaa, kaavan E=mc2 mukaan. 

14 Weinberg, s. 223. Weinberg kylläkin itse on reduktionismin kannattaja. 

6

Fysikalismissa, paitsi että sen käsitys luonnosta on reduktionistinen, katsotaan että eri alojen 

kuvaukset maailmasta ja inhimillisestä todellisuudesta ovat ainakin periaatteessa korvattavissa 

fysiikan kuvauksilla, jopa paremmin (tarkemmin ja tehokkaammin). Esimerkiksi taiteen esteettiset 

ja elämykselliset sisällöt voitaisiin periaatteessa kirjoittaa fysiikan kielen olioilla ja kaavoilla. 

Fysikalismiin voidaan nähdä sisältyvän siten myös metodinen ja kulttuurinen reduktionismi, ja 

joidenkin mielestä tällaisia tavoitteita 

eteenpäin ajava ohjelma. 

Vahvan emergentismin yhteiskunnallisena intressinä taas, suhteessa fysikalismiin, on tällaisten 

pyrkimysten torjuminen ja kauniisti sanottuna tieteen ja kulttuurin metodisen monimuotoisuuden 

vahvistaminen. 

Mitkä ovat ne teemat joiden ympärille näistä suunnista tulevat argumentit ryhmittyvät? 

3. Muuan keskustelu 

Vuoden –99 aikana käytiin Tieteessä Tapahtuu – lehdessä emergenssiä koskevaa keskustelua, josta 

internetissä julkaistiin ”ruokalista” 15 . Referoin tämän listan kirjoituksia siinä järjestykessä kuin ne 

on kirjoitettu. 

a. Keskustelussa heikon emergenssin näkökantaa edustaa lähes yksinomaan fyysikko Kari 

Enqvist. Enqvistin jokseenkin puhtaaksiviljeltyä fysikalismia noudattelevat ajatukset, joita hän on 

esittänyt muun muassa suosituissa kirjoissaan, ovatkin etupäässä se kimmoke mikä oli saanut muut 

kirjoittajat liikkeelle. Otsikolla ”Kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa” Enqvist 

määrittelee oman näkemyksensä emergenssistä. 16 

Aluksi Enqvist toteaa, että emergenssiä ”on olemassa”; samalla hän kuitenkin torjuu näkemyksen, 

että se johtuisi ”luonnon selittämättömästä holistisesta luonteesta”: 

”Emergenssi on nimenomaan ymmärrettävissä reduktionismin puitteissa ja johtuu informaation 

katoamisesta. Se mitä kutsumme kokonaisuudeksi ei ole enemmän kuin osiensa summa vaan 

tavallisesti paljon, paljon vähemmän.” 

Miksi näin on, johtuu siitä mitä tapahtuu kun eri kokonaisuuksia kuvatessamme liikumme erilaisilla 

kuvauksen tasoilla: 

”Selityksen eri tasot syntyvät näet karkeistamisen seurauksena: kun haluamme kuvailla tietyn koko- 

tai aikaskaalan ilmiöitä, voimme huoleti ottaa eräänlaisen keskiarvon siitä, mitä paljon 

pienemmissä skaaloissa tapahtuu. Tällöin fysiikassa puhutaan efektiivisestä kuvailusta tai 

efektiivisistä teorioista.” 

Samalla tulee ilmaistuksi se mitä Enqvist ymmärtää reduktionismilla: 

”Reduktionismin hengessä on olemassa vain yksi ja toistaiseksi tuntematon fundamentaalinen 

teoria, jota kutsutaan (vaatimattomasti) nimellä ”teoria kaikesta”. Kaikki muu kuvailu on 

efektiivistä ja on periaatteessa (muttei useinkaan käytännössä) ymmärrettävissä kaiken teorian 

pohjalta.” 

Esimerkkejä karkeistamisesta ovat paineen ja kitkan käsitteet, jotka syntyvät siitä että ilmiöitä 

tarkastellaan suurten molekyylijoukkojen kokoluokassa, tai vaikkapa kemiallisen sidoksen käsite: 

”Käsite ”kemiallinen sidos” syntyy, kun summaamme elektronien kaikki havaitsemattomat, erilaiset 

liikeradat eräänlaiseksi keskiarvoksi. Tällainen keskiarvottaminen ei ole itse luonnon vaan sitä 

havainnoivan systeemin - ihmisen tai koelaitteen – rakenteellinen ominaisuus.” 

15 Lista ei enää näytä olevan internetissä, joten lisään kopion kyseisestä nettisivusta liitteenä mukaan. 

16 Kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa Kari Enqvist, TT 7/98 

7

Enqvist selvittää myös, miten hänen näkemyksensä mukaan myös kvanttimaailman 

epämääräisyyden vaihtuminen makromaailman täsmällisiin ilmiöihin on ymmärrettävissä 

efektiivisesti. Tätä demonstroi se miten makroskooppisten kappaleiden epämääräisyystila 

(Schrödingenin kissa – paradoksi) ratkeaa yhdeksi määrätyksi tilaksi dekoherenssi-ilmiön 

romahduttaessa kappaleen aaltofunktion. (Tähän hankalaan kvanttifysiikan paradoksiin muut 

keskustelijat eivät puheenvuoroissaan puutu.) 

Enqvistille tämäkin kertoo siitä, että ”koko klassinen maailmamme on siis vain efektiivinen. On kuin 

kuvaisimme maailmaa aikavalotuksella”. On myös ”ilmeistä, että myös ihmisen havaintomaailma 

perustuu efektiiviseen kuvailuun. me emme näe alkeishiukkasia emmekä edes molekyylejä, sillä 

siihen aistimme ovat liian karkeat”. ”Elinympäristömme hahmottuu meille kokomme ja sisäisen 

biokemiamme vuoksi alirakenteensa ajallisina ja avaruudellisina (mahdollisesti painotettuina) 

keskiarvoina”. 

Tätä kuvaa se selvä tosiseikka, ”ettei esimerkiksi punaisen näkeminen ole yksittäinen, täysin 

hetkellinen tapahtuma”. Koska hermosignaalit liikkuvat niin paljon nopeammin kuin hitaan ihmisen 

kyky tulla tietoiseksi jostain, ”ei kenties olekaan yllättävää, että elämysmaailmamme tuntuu niin 

erilaiselta verrattuna hermosignaalien sähkökemialliseen maailmaan.”. Enqvist siis esittää, että 

väriaistimus on selitettävissä karkeistuksella ja informaation katoamisella, ”aivan kuten 

hydrodymiikka on tyystin erilaista verrattuna molekyylien ja atomien maailmaan, tai klassinen 

fysiikka erilaista kvanttifysiikkaan verratuna”. 

b. Kommentissaan Enqvistille Sami Pihlström argumentoi historiallisin perustein, että 

emergenssin käsite on nimenomaan antireduktionistinen työkalu. 17 Emergenssiä leimaavat uutuus, 

palautumattomuus, se että kokonaisuudet ovat ”enemmän” kuin osiensa summia, ja eri tieteenalojen 

”suhteellinen itsenäisyys” näiden tutkiessa omia todellisuuden tasojaan. 

Pihlström nostaa esiin myös tieteenfilosofiassa paljon keskustellun kysymyksen siitä, onko 

emergenssi ontologinen vai episteeminen käsite, toisin sanoen , ”onko se jotain todelliseen 

maailmaan kuuluvaa vai onko kyse vain tiedollisesta asiasta, siitä, ettemme kykene kattavasti 

kuvaamaan sitä perustavaa (fysikaalista) tasoa, jolta kaikki korkeamman tason oliot ja 

ominaisuudet emergoituvat” 

Enqvistin Pihlström katsoo siinä mielessä olevan ontologisen version kannalla, että tämä ilmoittaa 

emergenssiä olevan mielestään olemassa. Toisaalta Enqvistin tulkinta on niin heikko, että se sopii 

yhteen reduktionismin kanssa. ”Enqvistin emergenssikäsite on siinä mielessä ei-ontologinen eli 

(vain) episteeminen, että emergenssin ”olemassaolo” on hänen mukaansa eräänlainen 

informaation katoamisesta syntyvä näköharha. Jos (per impossibile) voisimme kuvata maailman 

kokonaisuudessaan fundamentaalisella fysikaalisella tasolla, mitään emergenssiä ei sittenkään 

”todella” olisi.” Pihlstöm huomauttaa, että ”emergenssin pitäisi kai kuitenkin tehdä aidosti 

antireduktionistista ontologista työtä”. 

Pihlström myöntää, että fysiikan viitekehyksessä on kyllä perusteltua puhua siitä etttä 

kokonaisuudet ovat usein ”vähemmän” kuin osiensa summa: ”…informaatio katoaa, kun siirrytään 

kokonaisuuksiin, joiden osien pikkutarkka representoiminen on meille mahdotonta” mutta toisaalta 

”…samalla aivan toisenlaiset, ei-fysikaaliset näkökulmat tulevat mahdollisiksi. Emergenssin 

käsitteen tarkoituksena on nimenomaan valaista näiden korkeamman tason näkökulmien 

mahdollisuuden (ontologisia ja episteemisiä) ehtoja (Painotus minun). Siksi emergenssin 

tarkastelun rajaaminen fysikaaliseen viitekehykseen itse asiassa trivialisoi koko käsitteen” 

Pihlström ilmoittaa ”olevansa taipuvainen” liittymään Enqvistin edustaman fysikalismin 

arvostelijoihin: ”Jos suhtaudutaan vakavasti vaikkapa filosofian historiassa keskeiseen kantilaiseen 

perinteeseen, voidaan argumentoida, että kokemuksemme on väistämättä joidenkin ( mahdollisesti 

historiallisesti muuttuvien) ehtojen värittämää eikä meillä näin ole aihetta korottaa jotakin 

17 Emergenssistä – Kommentti Kari Enqvistille Sami Pihlström, TT 1/99 

8

kokemusmaailmaamme jäsentävää tarkastelutapaa, kuten fysiikkaa, meistä täysin riippumattoman 

olevaisen absoluuttiseksi mittariksi”. Pihlströmin mukaan Kant olisi nimittänyt Enqvistin filosofista 

kantaa ”transendentaaliseksi realismiksi”, jolle vaihtoehtoinen maltillisempi kanta olisi 

”episteeminen realismi”. 18 

Pihlström toivoo että erilaisia emergessiin liittyviä ongelmia voitaisiin tuoda filosofisemmalle 

tasolle edellämainitun kantilaisen realismi-ongelman avulla. Tällä tavoin saataisiin valoa 

esimerkiksi kiistaan fysiikan ideaalisesta kaiken teoria – pyrkimyksestä, sekä myös ns. ”kahden 

kulttuurin” ongelmaan, fysiikan ja muiden (erityisesti humanististen) tieteiden vastakkainasetteluun. 

”jos katsomme Enqvistin ja muiden reduktionististen fysikalistien tapaan, ettei emergenssillä ole 

aitoa ontologista asemaa todellisuudessa, emme voine aidosti kunnioittaa fysiikkaa korkeampia 

tasoja tutkivien tieteiden tieteellisyyttä” Pihlström kritisoi. ”Ne eivät tällöin varsinaisesti kuvaa 

todellisuutta” 

”Tiedekin edellyttää taustakseen filosofista pohdiskelua siitä, millainen olento on tiedettä 

harjoittava ihminen…”, painottaa Pihlströn filosofian esitieteellistä, tietämisen ehtoja tutkivaa 

asemaa. Edelleen emergenssi on tässä pohdiskelussa käsite, jota ilman ”..emme ymmärrä sitä 

maailmaa, jossa elämme, tietoisuuttamme ja ajattelukykyämme, jotka tekevät maailman tutkimisen 

meille mahdolliseksi, emmekä kulttuuria tai yhteiskuntaa, jonka puitteisiin kaikki tietoinen 

toimintamme asettuu” 

Emergenssi-käsitteen tarpeellisuutta pystytään täten Pihlströmin mukaan hyvin filosofisesti 

perustelemaan, vaikka ”filosofiset emergenssiteoriat eivät tietenkään kerro fyysikolle, mistä 

fysikaalisista seikoista emergenttien kokonaisuuksien muotoutuminen aiheutuu” 

”Emergenssiajattelu on erinomainen esimerkki tyypillisesti filosofisesta – ja siksi myös loputtoman 

ongelmallisesta – pyrkimyksestä synteettiseen kokonaisjäsennykseen, jolla voisi juuri yleisyytensä ja 

abstraktisuutensa vuoksi toivoa olevan relevanssia mitä erilaisimmilla tieteenaloilla mutta joka 

tästä samasta syystä saattaa vaikuttaa erityistieteiden edustajista jokseenkin irrelevantilta”, päättää 

Pihlström hieman ambivalentisti. 

c. Kun Pihlström puhuu ontologisesta ja epistemologisesta palautumattomuudesta emergenssin 

yhteydessä, Matti Kamppinen puolestaan selvittää ontologisen ja epistemologisen reduktion 

eroja.: ”Ontologinen reduktio karsii universumin kalusteluettelosta kaikki korkeamman tason oliot, 

pitäen niitä vajavaisen tietokykymme tuottamina harhoina. Epistemologinen reduktio tarkoittaa 

puolestaan sitä, että korkeamman tason olioita voidaan ymmärtää alemman tason teorioiden 

avulla.”. 19 

Ontologisessa reduktionismissa siis uskotaan maailmankaikkeuden ”kalusteiden” olevan 

periaatteessa palautettavissa alkeishiukkasiin (vrt fysikalismi), vaikka sitä käytännössä kenties 

pidettäisiinkin mahdottomana ja siten erotettaisiin ylemmän tason ilmiöitä tutkiville tieteille 

kullekin oma itsenäinen tutkimiskenttänsä. Epistemologinen reduktio puolestaan tarkoittaa, että on 

ylipäätään mahdollista tuoda alemmilta tasoilta käsin mielekästä tietoa ylemmille tasoille: 

”Ymmärryksemme esimerkiksi aggressiosta tai muistista paranee, kun selvitämme mitä aivoissa 

tapahtuu” selvittää Kamppinen ”Epistemologisesta reduktiosta ei seuraa että korkeamman tason 

oliot (persoonat,tunteet) olisivat harhoja, vaan ainoastaan se, että niillä on mielekkäitä 

systemaattisia yhteyksiä alemman tason olioihin (aivojen aineen vaihduntaan, perimään)”. 

Kamppisen mukaan suurin osa tällä hetkellä työskentelevistä ihmistutkijoista on epistemologisia 

reduktionisteja. Niiden jotka kritisoivat kaikkea reduktionismia, tulisi kyetä kritiikissään ainakin 

kahteen asiaan: ”Epistemologista reduktiota voisi kritisoida osoittamalla, että (aivotutkimuksen) 

koeasetelmat ovat virheellisiä ja tulkinnat perusteettomia”…”silloin täytyy tuntea kritisoitava 

tieteenala. Arvioitavien tieteenalojen tuntemuskaan ei vielä riitä, vaan lisäksi olisi kyettävä 

18 Tarkoittanee tässä jonkinlaista maltillista uskoa siihen että todellisuudesta voidaan eri menetelmin saada suhteellisen 

todenperäistä tietoa. Esim Niiniluoto puhuu tieteen ”totuudenkaltaisuudesta”. 

19 Reduktio ja ihmistieteet – filosofisen metafysiikan puolustus Matti Kamppinen, TT 2/99 

9

osoittamaan, millä vaihtoehtoisella, ei-reduktionistisella tavalla kyseisiä ilmiöitä pitäisi pyrkiä 

ymmärtämään.”. ”Pelkkä Merleau-Pontyn tai Heideggerin inspiroima toimintaterapia on melko 

laiha lohtu niille, joiden psyykkiset ongelmat ovat aivoperäisiä ja käsiteltävissä neuraalisin 

konstein”, Kamppinen lohkaisee. 

Enqvistiä Kamppinen taas moittii siitä että tämä on useissa reduktioväitteissään epämääräinen, 

esimerkiksi todetessaan että ”jokainen mentaalinen tila heijastaa vain ja ainoastaan aivojen tiettyjä 

sähkökemiallisia tiloja”. Kamppinen kysyy, mitä sana ”heijastaa” tarkoittaa, ja kommentoi: ”Ei kai 

kukaan kiistä sitä että tietoisuus on jossain systemaattisessa ja mielenkiintoisessa suhteessa 

aivoihin, mutta ei tästä seuraa sitä, että tietoisuus ei olisi mitään muuta kuin aivojen tilakokoelma”. 

Kamppisen mielestä Enqvistinkin pitäisi selventää näkemystään erottamalla ontologinen ja 

episteeminen reduktio. 

Myös muita selventämisen kohteita löytyy: reduktion käsitettä tulisi eritellä tarkemmin esimerkiksi 

kysymällä, onko kyseessä yksi – moneen – vastaavuus eri tasojen välillä, ja onko tasojen välinen 

riippuvuus vahvaa vai heikkoa. Yksi – moneen tarkoittaa, että sama ylempi taso voidaan saada 

aikaan useilla eri alemman tason kokoonpanoilla. Vahvassa riippuvuudessa muutokset alemmalla 

tasolla aiheuttavat aina muutoksia ylemmällä, heikossa riippuvuudessa taas välttämättä ei. 

Kamppinen torjuu Pihlströmin tapaan yksipuolisen karkeistus – selityksen emergenssistä: ”On 

totta, etteivät korkeamman tason kuvaukset säilytä alemman tason ominaisuuksia, ja tässä mielessä 

informaatiota katoaa. Mutta korkeamman tason kuvaukset poimivat todellisuudesta uusia 

ominaisuuksia, joita alemmilta tasoilta ei löydy” Kamppinen huomauttaa, että ajatuksia ja 

mentaalista aktiviteettia ei löydy neuroneista, vaan vasta sosiaalisiin konteksteihin sijoittuneista 

ihmisistä. 

Kamppinen painottaa nimenomaan em. uusien ominaisuuksien olevan hallitsevassa asemassa 

systeemien toimintaa ja toiminnan selittämistä arvioitaessa. Kun kysytään pitäisikö emergenssistä 

kuvaustasosta hankkiutua eroon ja olisiko universumin kalusteluettelon harventamiselle perusteita, 

Kamppisen vastaus on, ettei ainakaan pragmaattisia, ”…koska korkeamman tason ilmiöiden 

selittäminen tyhjentävästi alemman tason ilmiöillä on liian monimutkaista. Oopperan tapahtumia 

on järkevämpää ymmärtää roolien ja sosiologian avulla kuin hiukkasfysiikan perusteella, vaikka 

oopperan aineelliset osat koostuisivatkin alkeishiukkasista. Ilmiöiden selittämisessä pitäisi 

noudattaa periaatetta, että käytettävä selitys ratkaisee useampia ongelmia kuin mitä se tuottaa. 

Hiukkasfysiikan soveltaminen korkeamman tason ilmiöihin on tämän kriteerin nojalla 

irrationaalista”. 

d. Kommentissaan Pihlströmille Enqvist tuo esille modernin fysiikan poikkeavan luonteen 

klassilliseen fysiikkaan verrattuna. 20 Enqvistin mukaan se, että hän ei pitäisi karkeistuksen kautta 

syntyvää emergenssiä todellisina, ontologisesti olemassaolevina, perustuu ajatteluun, jonka mukaan 

oliot ovat olemassa erillisinä, keskenään vuorovaikuttavina objekteina. 

Enqvist kuvaa, miten kvanttifysiikassa perusobjekti on kvanttikenttä, jonka ”eri värähtelymoodit” 

voidaan matemaattisesti hajottaa vapaisiin hiukkasiin ja viiden välisiin vuorovaikutustermeihin 

”Jaottelu ei kuitenkaan filosofisessa mielessä ole sen fundamentaalisempaa kuin toteamus, että 

10=1+9,” Enqvist huomauttaa ” Ja aivan kuten luku 10, kenttä voitaisiin jakaa osasiin monilla 

muillakin tavoilla.”. 

Mitä tulee hiukkasia suurempiin obekteihin, Enqvist luonnehtii sitä tapaa jolla monimutkaiset 

systeemit vuorovaikuttavat toistensa kanssa niiden kunkin arkkitehtuuriin erottamattomasti 

kuuluvana piirteenä. Ne luonteenomaisesti ”näkevät” toisistaan keskiarvoistetun efektin 

(informaatiota menetetään). ”Jokaiselle fysikaaliselle systeemille atomeista ihmisiin on olemassa 

oma sovelias efektiivinen kuvailunsa” joka ei Enqvistin mukaan ole vain sanahelinää, vaan sitä 

todella on olemassa. Matematiikka puolestaan antaa näille kuvauksille täsmällisen sisällön. 

20 Kommentti Pihlströmille Kari Enqvist, TT 2/99 

10

Enqvist arvelee reduktionismin vastustajien pelkäävän nimenomaan matemaattista reduktiota. 

Hänen mukaansa syytä huoleen ei kuitenkaan ole, koska on toinen kysymys ovatko efektiiviset 

kuvaukset matemaattisesti johdettavissa alemman tason kuvauksista. Systeemien monimutkaisuus, 

kuten aivojen, tekee laskennan käytännössä mahdottomaksi. Toisaalta kuitenkin ”..yhtä selvää on, 

että väittämä jonka mukaan neuraaliselta pohjalta ei milloinkaan voitaisi ymmärtää mitään 

tietoisuuteen liittyvää seikkaa, on sekin järjetön”. 

e. Tapio Ala-Nissilä on Enqvistin kanssa muuten kuta kuinkin samoilla linjoilla emergenssin 

luonteen suhteen, mutta tuo esiin joitain seikkoja karkeistuksesta. 21 ”Karkeistetuissa teorioissa 

jotka kuvaavat yhä monimutkaisempia, ylemmän tason systeemejä, tarkasti ottaen menetetään 

informaatiota koska fysikaalisten muuttujien (vapausasteiden) määrä väistämättä pienenee. Jos 

tämä karkeistus tehdään onnistuneesti, saadaan kuitenkin tuloksena teoria, josta voidaan johtaa 

uusia tuloksia”. 

Ala-Nissilän mukaan uudet ilmiöt aina sisältyvät kyllä jo alkuperäiseen teoriaan, mutta niiden 

laskeminen (ennustaminen) sen pohjalta on ”joskus tavattoman vaikeaa”, (tai mahdotonta.). 

Myöskin se, että kokonaisuudet vuorovaikuttavat omalla tasollaan ”epälineaarisesti”, eivät siis 

osiensa summina, tulee ottaa huomioon; sekä ns, monen kappaleen vuorovaikutukset. Kamppisen 

kysymykseen kuvaustasojen välisistä suhteista Ala-Nissilä vastaa, että eri tasojen välinen 

riippuvuus on yksi moneen niin, että kutakin korkeamman tason kuvausta voi vastata useita, ehkä 

jopa ääretön määrä erilaisia mahdollisia alempia tasoja 

Eri tasojen riippuvuus ei ole myöskään tarkasti ottaen ns. vahvaa ”koska joitain alemman 

tason vapausasteita voidaan muutella ilman että ylempi taso siitä välittää”.. 

"Emergenssi" ei siis ole fysikaalisen paradigman mukaan mitään muuta kuin kullekin kuvaustasolle 

olennaisten, efektiivisten muuttujien ja vuorovaikutusten identifiointia” määrittelee Ala-Nissilä. 

f. Kirjoituksessaan ”Olemisen porteilla vai portinpielessä” Kullervo Rainio torjuu tietoisuuteen 

kohdistuvaa reduktionismia Sir John Ecclesin ajatusten avulla. 22 Ecclesin ideana on, että aivoissa 

hermoimpulssien kulkeminen synapsien välillä vaihtelee kvanttitason todennäköisyysilmiöiden 

mukaan: ”Mentaalinen tila vaikuttaa näiden synapsinylitysten todennäköisyyksiin samanaikaisesti 

suuressa neuroniryhmässä eli dendronissa tai dendronijoukossa saaden aikaan havaittavan 

aivofysiologisen reaktion” Rainio Selvittää ”Eccles korostaa sitä, ettei hänen teoriansa näinollen 

ole ristiriidassa fysikaalisten säilymislakien kanssa. Ja koska kysymys on todennäköisyyksien 

muutoksista, ei voida puhua mistään "toisesta aineesta". Näin Rainio katsoo Ecclesin välttävän 

ontologisen dualismin. 

Mentaalisia tiloja itsessään Rainio sanoo aineettomiksi, tai jopa todennäköisyyskentiksi, ja ne 

saavat tietoisen toiminnan poikkeamaan reduktionistisesta (periaatteellisesta) 

ennaltalaskettavuudesta. Rainio näkee tässä kanavan vapaalle tahdolle. 

Vastaavasti materialismin käsitystä tietoisuudesta Rainio arvostelee siitä että sen näkökulmana on 

yksipuolisesti aineellisen rakenteen ja toiminnan tarkastelu: ”Lyhyesti sanoen: Jos on olemassa 

laite, joka simuloi (jäljittelee) inhimillistä käyttäytymistä niin, ettei mitattavia eroja ole simuloidun 

ja aidon käyttäytymisen välillä, emergenttisen materialismin mukaan on katsottava, että laitteella 

tai ohjelmalla on vastaava tietoisuus”. 

Tietoisuuden ymmärtämiseksi Rainio pitää välttämättömänä ottaa huomioon että ihminen on 

merkityksillä operoiva olento. Merkitykset eivät ole fysikaalisesti mitattavia asioita, vaikka 

merkityksiä ”.. voidaan toki simuloida koodaamalla niitä, mutta simuloidut merkitykset ovat vain 

merkitysten merkkejä, koodeja. Niiden käsittely tietokoneohjelmissa voi olla vain koodien vaihtoa 

toisiin koodeihin joidenkin sääntöjen mukaan. Lasketaanpa merkitysten koodeista mitä tahansa 

21 Fysiikan reunaehdot emergenssille Tapio Ala-Nissilä, TT 3/99 

22 Olemisen porteilla vaiko portinpielessä? Kullervo Rainio, TT 3/99 

11

uusia koodeja ja koodien koodeja, ei saada tulokseksi merkityksiä, koska merkki ei voi muuttua 

tarkoitteekseen.”. Vapaa tahto ei ole myöskään simuloitavissa, koska se on merkitysten ohjaamaa 

toimintaa. 

g. Enqvist torjuu Kamppisen väitteen korkeamman tason kuvausten poimimista uusista 

ominaisuuksista joita ei alemmilta tasoilta löydy, sanoen sen olevan vahvan emergenssin 

perusväittämä, ja ”manifestisti epätosi”. 23 

Enqvist tähdentää, että korkeampien tasojen kuvailua varten johdettujen uusien yhtälöiden uudet 

muuttujat ovat ainoastaan seurausta siitä, että niitä muodostettaessa informaatiota kadotetaan, 

eivätkä ne poimi todellisuudesta mitään ”salaperäisesti ilmestyviä uusia ominaisuuksia”; kysymys 

on siis ”yksinkertaisesti kuvailun karkeistuksesta” juontuvista ilmiöistä. 

Emergenssi fysiikassa on myös aina yksi moneen-tyyppiä. ”korkeamman tason ilmiö realisoituu 

alitason monella erilaisella konfiguraatiolla. Tästä johtuen se on myös tyypillisesti heikkoa 

merkityksessä, että alemman tason muutokset eivät aina aiheuta muutoksia ylemmällä tasolla..” 

Yksi esimerkki on kappaleen kuumentaminen. ”Yksittäistä atomia emme voi kuumentaa, sillä 

lämpötila on tilastollinen ja siksi efektiivinen käsite”…”. Kyseessä on kollektiivinen ilmiö, jonka 

syypääksi emme voi osoittaa mitään tiettyä atomia tai atomien joukkoa.” 

Enqvist perustelee mieltymystään yksinkertaisiin esimerkkeihin: ”Nestedynamiikka ei ehkä tunnu 

yhtä kiehtovalta kuin ihmisen tietoisuus, mutta etuna on se, että siinä esiintyvän emergenssin 

hallitsemme matemaattisesti”. 

Inhimillisten merkitysten kohdalla puolestaan Enqvist pitää tärkeänä erottaa että kyseessä on 

”..aivojen, ei tarkkailun kohteena olevien fysikaalisten systeemien ominaisuudet.”. ”Lukiessamme 

sanojen hahmot aiheuttavat neuraalisen aktiviteetin jonka seurauksena ymmärrämme kirjoitusta 

(kun ensin olemme oppineet liittämään tiettyihin hahmoihin tietyn merkityksen).” Tämänkaltaltaiset 

esimerkit Enqvistin mukaan palautuvat ”vielä vailla vastausta” olevaan kysymykseen siitä miten 

tietoisuus muodostaa merkityksiä ja subjektiivisia kokemuksia. 

Ecclesin ideaa vastaan Enqvist huomauttaa, ettei kvanttitodennäköisyyksiin tiettävästi voi vaikuttaa 

millään tavalla. Emme myöskään nykyisellä koetekniikalla voi tietää, onko synapsien ylityksissä 

kyseessä tavanomainen tilastollinen vai aito kvanttifysikaalinen tapahtuma.. 

Enqvist lausuu myös pari kommenttia laskemisesta yleensä:. ”Tässä yhteydessä on hyvä muistuttaa, 

että kuvailun (ja fysikaalisen systeemin toimintojen) karkeistus voi tehdä deterministisestä 

kuvailusta stokastisen tai vaikkapa stokastisesta deterministisen … Monimutkainen, näennäisesti 

satunnainen makrotason käyttäytyminen voi siis hyvin perustua täysin deterministiselle mutta 

alkuarvoherkälle teorialle. Toki tiedämme, että luonto ei kvanttitasolla ole deterministinen. 

Rainio kysyy myös, olisiko ihmisen "laskeminen" mahdollista periaatteessa. Vastaus on: ei. Kuten 

kirjassani kerron, universumi on liian pieni jotta kaikille mahdollisille kvanttimekaanisille 

observaabeleille löytyisi klassinen mittarinsa.” 

h. Sami Pihlstöm myöntää, että filosofienkin olisi syytä ottaa fysiikan opetukset emergenssistä 

huomioon.” Naturalistinen tieteenfilosofia, myös maltillisesti ja antireduktionistisesti kehiteltynä, 

korostaa, ettei meidän pidä tarkastella tiedettä puhtaan filosofisesta, apriorisesta näkökulmasta, 

vaan meidän on ymmärrettävä empiirisen tutkimuksen relevanssi tieteenfilosofisille 

käsityksillemme..” 24 

23 Vielä kerran emergenssistä Kari Enqvist, TT 3/99 

24 Emergenssistä – jälleen kerran Sami Pihlström, TT 4/99 

12

Pihlströn on kuitenkin Enqvistin kanssa eri mieltä ajatuksesta että emergenssi olisi kaikkialla 

(kaikissa tieteissä) fysiikan esimerkkien mukaista. Filosofinen, emergenssin ontologista tai 

episteemistä statusta käsittelevä pohdiskelu on perusteltua sen selvittämiseksi, voimmeko (ja 

pitäisikö meidän) rationaalisesti tarkastella todellisuutta muutenkin kuin "fysikaaliselta kannalta" 

Silti Pihlström ei halua kokonaan kieltää luonnontieteellisen mallin mukaisen lähestymistavan 

relevanssia inhimilliseen todellisuuteen, vaan vastaa Rainion argumenttiin ihmisestä merkityksillä 

operoivana olentona: ”Merkityksellinen kielenkäyttö ja siihen perustuva inhimillinen toiminta ovat 

kuitenkin ymmärrettävissä naturalistisesti, ilman oliomaisten merkitysten esineellistämistä. 

Esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiassa merkityksiä – kielemme merkityksellisyyttä 

– tarkastellaan kielen julkisen käytön pohjalta, olettamatta pysyviä, introspektiivisesti löydettäviä 

merkityksiä.” 

i. Enqvistin huomautukseen, ettei kvanttitodennäköisyyksiin voi vaikuttaa, vastaa Rainio: Näin on 

tietysti: ei millään fysikaalisella tavalla. Se on Ecclesillekin selvää, mutta hänen ideansa on juuri 

se, että ratkaisu psykofyysiseen ongelmaan on löydettävissä tekemällä sellainen radikaali 

olettamus, että mentaalisella tilalla on se poikkeava erikoispiirre, että se vaikuttaa suoraan 

synapsinylitys-todennäköisyyksiin (jollakin – sanottakoon selvyyden vuoksi – "meille toistaiseksi 

tuntemattomalla tavalla"). 25 Rainio vetoaa siihen, että tällaisen tulkinnan jääminen teoriavaiheessa 

uskonvaraiseksi asiaksi on tieteessä pikemmin sääntö kuin poikkeus, ja hän kuvailee ns silent 

thinking – kokeita, joiden avulla ilmiöstä on saatu empiiristä aineistoa. 

j. Matti Kamppisen näkemyksessä metafysiikan ja erityistieteiden kohtaamisesta metafysiikka 

näyttäytyy alana joka ”ei ole suhdanneherkkää”, vaan sen kysymykset ovat kautta aikojen pysyneet 

samoina riippumatta siitä millaisia ”universumin kalusteluetteloita” on laadittu. 26 Näin siksi, että 

metafysiikka käsittelee erityistieteiden poimimien olioiden yleisiä piirteitä eikä siten riipu niiden 

tutkimustuloksista. 

Metafysiikka ja erityistieteet kohtaavat, kun erityistieteissä löydetään tavanomaisiin kategorioihin 

sopimattomia olioita, tai niiden löydösten perusteella ”tehdään koko todellisuutta koskevia 

yleistyksiä ja erityistieteisiin ankkuroituvia emergenssitulkintoja”.. Tyypillisiä metafysiikan 

esittämiä kysymyksiä ovat: 

”. mitä on olemassaolo? 

- onko erilaisia olemassaolon tapoja? 

- mitä on muutos? 

- mitä on olla partikulaarinen olio? 

- miten universaalit (yleiset oliot) ovat olemassa? 

- mitä on aika, entä kausaliteetti? 

- miten erityyppiset oliot ovat keskinäisissä suhteissa? 

- millaisia emergenssi- ja supervenienssisuhteita on erilaisten olioiden välillä?” 

Olioiksi myös kelpaavat metafysiikassa monenlaiset asiat. Kamppinen pitää oleellisena tehdä 

olioiden kohdalla ero, ovatko ne intentionaalisia vai faktuaalisia. Siten esimerkiksi Enqvistin 

argumentti, ettei järjestelmiä, kuten nestedynaamisia, kuvaavista yhtälöistä löydy vahvistusta 

emergenssiväitteille, osuu harhaan. ”intentionaalisten olioiden kuten lauseiden ja kaavojen 

ominaisuuksista ei voi muitta mutkitta mennä tekemään päätelmiä siitä, millaisia ovat kuvattavien 

faktuaalisten olioiden ominaisuudet.” 

Kamppinen esittää poleemisesti, ”… ettei kvantitatiivisella esitystavalla puhumattakaan fysiikan 

teorioista ole mitään yksinoikeutta todellisuuden kuvauksessa. Yhtä hyvin voitaisiin väittää, että 

todellisuus on perusluonteeltaan laadullinen, ja vasta matemaattinen käsitteistömme tarjoilee sen 

25 Enqvistille Ecclesistä Kullervo Rainio, TT 4/99 

26 Kun fysiikka ja metafysiikka kohtaavat ... Matti Kamppinen, TT 4/99 

13

meille kvantitatiivisena”. Edelleen luonnontieteelliset teoriat ja välineet ovat kulttuurisia 

artefakteja, joiden avulla kaikki tietämisen rajoitukset eivät välttämättä ole ylitettävissä, ja 

biologisen alkuperämme vuoksi ihmistä koskevan ns. kognitiivisen sulkeuman teesikin on otettava 

vakavasti: 27 ”Miksi käsityskykymme olisi universaali, jos muutkin biologiset funktiomme ovat 

ekologisiin olosuhteisiimme kalibroituja?” 

Näistä tietämisen rajoituksista huolimatta, vaikka ”Fysiikat tulevat ja menevät, metafysiikka on ja 

pysyy”. 

k. Kari Lagerspetz kommentoi Ecclesin oletusta mentaalisten tilojen vaikutuksesta synapseihin 

todeten, että fysiologinen tutkimus osoittaa tietyn asian ajatteluun liittyvän tietty muutos aivoissa, 

kuten myös tiettyjen aivoalueiden ärsyttäminen aiheuttaa mielikuvia, ja nämä yhteydet ovat 

monenlaisen tutkimuksen kohteena. 28 Sen sijaan ”Ecclesin ajatus ilman aineen ja energian 

siirtymistä tapahtuvasta psyykkisestä vaikutuksesta synapsien ylitystodennäköisyyksiin, mikä sitten 

ilmenisi mitattavilla tavoilla aivoissa, on eräs body-mind -ongelman sanallinen esitys, joka ei sitä 

ratkaise eikä sen ratkaisua edistä.” 

Fyysikkojen esittelemää ajatusta emergenssistä karkeistuksena Lagerspetz pitää järkevänä kantana, 

koska esimerkiksi aistihavainnoissamme tapahtuu koko ajan suurta karkeistusta.”Koemme siis 

maailman paljon yksinkertaistettuna. Kaikki mielikuvamme ovat seulan läpäisseitä ja sen 

vaikuttamia.”.Lagerspetz arvelee tämän karkeistuksen tapahtuvan ”ehkä osaksi synapseissa, 

varmasti myös aistinsoluissa.” 

Lagerspetz ilmoittaa kannattavansa episteemistä emergenssiä. Hänen tieto-opillinen näkemyksensä 

on kantilainen, ja hän pitää myös ontologisen emergenssin olemassaoloa mahdollisena; hän 

ehdottaa myös että ominaisuuksien emergenssi voi olla eräs (havaintojemme ja ajattelumme) 

kategoria kantilaiseen tapaan. 

l. Lauri Rauhala kritisoi fyysikkoja Enqvist ja Ala-Nissilä siitä, että näiden esityksissä jäävät 

epäselviksi sekä filosofian ja reaalitieteen että tutkimuskohteen ja sitä edustavan käsitteen suhteet. 29 

Rauhala katsoo, että yrityksessä delegoida filosofian tehtäviä fysiikalle, ja kun Enqvist esimerkiksi 

ilmoittaa Niin&Näin –lehdessä fysiikan korvaavan metafysiikan, on ”näkemys filosofian funktiosta 

tutkimuksen kokonaisuudessa” kadonnut. ”Vaikka fysiikka kehittyy omien mahdollisuuksiensa 

rajoissa miten pitkälle tahansa, aina on tarpeen kysyä perinteisen metafysiikan tapaan, mitä 

(muitakin kuin fysikaalisia) olioita on olemassa. Samoin ontologia (metafysiikan osana tai 

suhteellisen itsenäisenä filosofoinnin lajina) on tarpeen vastaamaan kysymykseen, miten kulloinkin 

tutkimuksen kohteeksi valittu todellisuuden osa on olemassa eli mikä on sen olemisen struktuuri. 

Muutoin tutkija ei voi asettaa relevantteja hypoteeseja eikä valita adekvaatteja menetelmiä. 

Fysiikan eksaktisuus- ja kvantitatiivisuusihanteet eivät ilman muuta voi sitoa tutkijaa eivätkä 

fyysikon menetelmät välttämättä kelpaa hänen tutkimusvälineikseen” 

Rauhala huomauttaa myös, että filosofiset käsitteet ovat ”järjen postulaatteja”, jotka määritellään ja 

joiden käyttö perustellaan rationaalisella ajattelulla, eikä niiden yhteydessä puhe fysikaalisista 

mittaussuureista ole mielekästä. ”Aidot filosofiset käsitteet eivät ole havaintokäsitteitä. Silti – ja 

oikeastaan juuri siksi – ne toimivat tehtävässään mm. reaalitieteiden perusteiden analyysissa.”. 

Vaikka reaalitieteiden pohjana olevaa filosofia, ja sen ontologia, voidaan katsoa toimivaksi tai sitä 

voidaan tarkistaa saatujen tutkimustulosten perusteella, reaalitiede, kuten fysiikka ei kuitenkaan voi 

olla itse itsensä ontologia. 

27 

Kognitiivinen sulkeuma tarkoittaa että kykyämme ymmärtää todellisuutta rajoittaa inhimillinen olemuksemme, johon 

olemme kaikessa tiedostamisessamme sidottuja. 

28 

Synapsit ja emergenssi Kari Lagerspetz, TT 5/99 

29 

Emergenssi hyppäyksenä merkitystasolle Lauri Rauhala, TT 5/99 

14

Edelleen, vaikka em fyysikot myöntävät ihmisen olevan merkityksillä operoiva olento, Rauhala 

katsoo näiden unohtavan, ettei fyysikkokaan tavoita todellisuutta välittömästi, vaan merkityksien 

kautta; ”käsitemerkityksen” perusluonne ja se onko käsitteen suhde edustamaansa fyysiseen ilmiöön 

samanlaista kuin fyysisten systeemien keskinäinen vuorovaikutus, jäävät niinikään epäselviksi.. 

Omaa näkemystään käsitteen ja reaalikohteen suhteesta Rauhala kuvaa seuraavasti: ”Käsitemerkitys 

kuvastaa ideaalisella merkitystasolla kohdettaan rationaalisten struktuurien muodossa. Mistään 

reaalisesta samuudesta kohteen ja merkityksen välillä ei voi puhua. Näin on koska 

luonnontapahtuminen ei toimi merkityksillä operoiden. Kyseessä ei siis ole vain jo olemassaolevan 

merkityksen 'liukuminen' kieleen, vaan se, että ihmisen ajattelu luo (reaalitieteessä havaintojen 

pohjalta) merkitykset ja antaa ne ilmiöille. Kun ajatellaan ja tutkitaan, merkitystaso ja 

luonnontapahtuminen eroavat väistämättömästi eri komponenteiksi todellisuuden rakenteessa.”. 

Karkeistukseen viitaten Rauhala toteaa, ettei luonnontapahtuminen ajatellen hukkaa eikä 

keskiarvoista mitään. 

Rauhala katsoo, että merkitykset elävät elämäänsä toisessa todellisuudessa kuin niitä kannattelevat 

oliot. Ne eivät toisaalta ole ihmisestä ja hänen aivotoiminnoistaan riippumattomasti olemassa. 

Koska kuitenkin ”lineaarinen liukuminen energiakvanteista samantasoisena prosessina 

merkitysten tiedostamiseen ei tunnu järkevältä käsitykseltä, on turvauduttava oletukseen 

emergenssistä hyppäyksenä uudelle olemassaolon tasolle.” Filosofinen emergenssin käsite ja sen 

käyttö filosofiassa on puolestaan ”mielekäs ja tarpeellinen, vaikka sitä ei koskaan pystyttäisi 

reaalitieteellisesti valaisemaan”. 

”Ainakin tässä vaiheessa – eli kunnes neurotieteet voivat siitä jotakin sanoa – voidaan tyytyä 

ajattelemaan siten, että aivot mahdollistavat kokemismahdollisuuden yleensä”, jatkaa Rauhala. 

”Tämä kokemispotentiaali voidaan käsittää alkutilassaan ikään kuin sisällöllisesti tyhjäksi. Se olisi 

vain sitä, että kokemusta, että ajattelua, että käsitteillä operointia voi olla. Tämän tajunnan 

potentiaalin eräät filosofit ovat nimenneet kreikkalaisperäisellä sanalla noesis. Merkityssisältö 

nimetään sitten sanalla noema. Tämä näkemys tekee mahdolliseksi puhua merkityssisällöistä ja 

niiden keskinäisistä suhteista maailmankuvan organisoitumisessa, vaikka merkityksiä ilmentävä 

potentiaali (noesis) jää selittämättä”. 

m. Lyhyessä kommentissaan S. Albert Kivinen heittää keskusteluun mukaan pari ontologista 

näkökohtaa: 30 

..”miksi pitää 'varsinaisena todellisuutena' olevaisen alinta tasoa, oli se nyt kvanttikenttä tai 

skolastikkojen materia prima tai Anaksimandroksen Apeiron? Jos haluamme selvittää, mitä 

resursseja universumilla on, meidän on kiinnitettävä huomiota korkeimpiin tasoihin. Mikä on 

korkein taso, josta meillä on tietoa? Korkeakulttuurit kai (noosfääri, kuten Teilhard de Chardin 

sanoi)”. 

”Sanoja 'todellisuus' ja 'olemassaolo' käytetään monella tavalla. McTaggartin mukaan 

todellisuudessa ei ole asteita: ei voi sanoa, että jokin olisi todellisempaa kuin jokin muu. Jälkikuvat, 

aidanseipäiden välit, kvanttikentät ovat kaikki yhtä todellisia. Mutta voidaan tietysti käyttää myös 

jotakin komparatiivista termiä, esimerkiksi 'aktuaalinen', jota käytetään niin, että voi sanoa, että 

jokin on enemmän tai vähemmän aktuaalista kuin jokin muu.” 31 

30 Emergenssistä ja reduktiosta – loppumietteitä S. Albert Kivinen, TT 5/99 

31 Miten siis termin ”aktuaalinen” avulla tehdään ero esineen ja esineen havaintokuvan välillä? Onko aktuaalista se, 

mikä ”varsinaisesti” (actually) esineestä on meille koettua, vai se mitä esine ”itse asiassa” (actually) meistä riippumatta 

on? 

15

n. Olli Lagerspetz käsittelee kysymystä, sopiiko fysikalismi edes fyysisten kappaleiden 

tarkasteluun, otsikolla ”Miksi värit eivät redusoidu?” 32 

Lagerspetz muistuttaa että nykyinen tieteenfilosofinen näkemys väreistä noudattelee John Locken 

perinteistä jakoa kappaleiden primäärisiin ja sekundäärisiin ominaisuuksiin, jossa värit ovat 

sekundäärisiä, aisteissa tai tietoisuudessa olevia, kun taas sellaiset ominaisuudet kuin pituus ja paino 

ovat primäärisiä, kappaleissa itsessään olevia. ”Värit siis olisivat tavallaan harhaanjohtavia 

mielikuvia, joilla kuitenkin on vastineita maailman primaaristen ainesosien joukossa. Esineillä on 

tiettyjä mikroskooppisia ominaisuuksia jotka koemme väreinä; nykytietoisuuden mukaan siis 

taipumus absorboida elektromagneettisen spektrin tiettyjä osia.” 

Tätä perinnettä, jota Lagerspetz nimittää ”kaksimastoiseksi”, noudattelevat esimerkiksi 

toteamukset: "Värit ovat tarkkaan ottaen aivoissa tapahtuvia havaintoreaktioita. Ne ovat 

tavallisesti silmän rekisteröimän näkymän eri alueilta emittoituvan tai heijastuvan valon 

spektraalisen tehojakauman (ulkoisten ärsykkeiden) synnyttämiä reaktioita, mutta ne voivat myös 

olla peräisin unista, harha-aistimuksista jne.” 33 tai Enqvistin "Punaisen värin näkeminen, eli 

optisen hermon välittämän sähköisen ja kemiallisen signaalin mieltäminen punaiseksi, on kokonaan 

aivojen toiminnan seurausta.". Primäärisinä ominaisuuksina värit siis voitaisiin redusoida 

kappaleen valonheijastusominaisuuksiin, sekundäärisinä ominaisuuksina toisaalta aivotoimintoihin. 

”Kummalla Locken teoreettisella jalalla sitten seisommekin”, selvittää Lagerspetz, ” reduktion 

tehtävänä olisi osoittaa lainmukainen yhteys värin ja toisaalta (joko suoraan valonlähteestä tulevan 

tai esineistä heijastuvan) elektromagneettisen säteilyn fysikaalisten ominaisuuksien välillä.. 

Voimme redusoida värit fysiikkaan, mikäli pystymme ikäänkuin piirtämään nuolen tietyn 

fysikaalisen kuvauksen ja tietyn värin välille. 

Täydellisessä, yksi yhteen – reduktiivisessa suhteessa sama elektromagneettisen säteilyn 

spektrijakauma synnyttäisi aina saman värin, ja kääntäen sama väri olisi aina tulosta samasta 

spektrijakaumasta. Lievemmässä muodossa sama korkeammantasoinen ilmiö saattaisi syntyä usean, 

vaihtoehtoisen mikrotason ilmiön seurauksena, kuten usean erilaisen spektrijakautuman. 

”Lopulta reduktio osoittautuu mahdottomaksi, jos todetaan, että sama 'alemmantasoinen' ilmiö voi 

esiintyä useiden eri 'korkeamman tason ilmiöiden' yhteydessä. Värejä on siis mahdotonta redusoida 

jos ei ainoastaan ilmene, että väri voi olla sama vaikka mikrotason ilmiöt vaihtelevat, vaan myös 

kääntäen, että mikrotason ilmiö voi olla sama vaikka värit vaihtelevat. Tällaisessa tapauksessa jo 

'tasoistakin' puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä värin ja fysikaalisen ilmiön suhde ei enää ole 

hierarkkinen” 

Lagerspetzin mukaan näin on juuri laita, ja hän osoittaa väritutkimuksen alalta useita syitä miksi 

värejä ei voi redusoida mikrotason ilmiöihin: väri voi olla sama, vaikka aallonpituudet vaihtelevat 

(metameria); koemme esineiden värit muuttumattomina huolimatta valaistuksen spektraalisten 

ominaisuuksien voimakkaistakin vaihteluista (värikonstanssi); spektrijakauma ei sisällä 

informaatiota varjojen ja valaistuksen osuudesta 'lopputulokseen'. Standardisoinnillakaan näitä 

ongelmia ei saada poistettua, koska siinä ei oteta huomioon lukemattomia poikkeuksia valaistus- ja 

muissa olosuhteissa ja olosuhteiden vaikutusta itse spektrijakautumaan. Standardisointi ei 

”nimittäin varsinaisesti mallinna valaistuksen, varjojen ja kohteen luonteen osuutta spektraaliseen 

lopputulokseen, vaan eliminoi ne pitämällä ne vakiona”. 

32 Miksi värit eivät redusoidu? Olli Lagerspetz, TT 6/99 

33 Voidaan tietysti kysyä, mitä tarkkaa tässä on. Millaisia reaktioita? Miten ”reaktio” synnyttää värikokemuksen? 

16

o. Risto Koivula ilmoittautuu vahvan emergenssin kannattajaksi, mutta hän muuttaisi lauseen 

”Korkeamman tason kuvaukset poimivat todellisuudesta ominaisuuksia joita alemmilta tasoilta ei 

löydy” pragmaatiseen muotoon ”ei löydetä”: ”Mehän emme tiedä, millaisten analogioiden avulla, 

millaista logiikkaa ja millaista integraalin määritelmää käyttäen ne kuvaukset tapahtuvat sitten, 

kun nämä nykyisten havaintoja kuvausmenetelmiemme ulkopuolella olevat ilmiöt ovat lopulta 

tulleet teknologisten ja siten myös kokeellisten käytäntöjemme piiriin, tai pikemminkin 

viimemainitut nousseet niiden kuvaamisen vaatimalle tasolle”. 34 Ontologinen emergenssi näyttäisi 

tällä muutoksella muuttuvan Koivulalla episteemiseksi. 

Koivulalla on kuitenkin oma tapansa pitää kiinni vahvasta emergenssistä. Hän katsoo, että 

kokonaisuuksilla on aivan omanlaisia, tasojen välisiä vuorovaikutuksia. Esimerkiksi 

selluloosamolekyylissä olevan hiiliatomin. sijainti, atomin suhteet molekyylin muihin osiin, 

"heijastuu" varmasti jollakin tavalla tämän atomin elektronien todennäköisyyksissä tietyssä aikaavaruuden 

alueessa.”. Näitä Koivula kutsuu ohimeneviksi, tilannekohtaisiksi objektiivisiksi 

piirteiksi. Tällaiset piirteet ovat syntyneet siten, että ne ovat aikanaan maailmankaikkeuden 

alkuaikoina olleet eräällä tavalla olemassa epäolennaisina mahdollisuuksina (jotka eivät toteudu) 

olemassa, mutta ne eivät olleet silloin lainalaisia, tietyssä kokonaisuudessa yleisiä (aina 

ilmeneviä), olennaisia (sen kokonaisuuden kehitykselle) ja välttämättömiä.”. Tällä tavoin Koivula 

näkee emergenssin paitsi objektiivisena asiana, myös tuloksena luonnonlakien evoloitumisesta. 

4. Muita puheenvuoroja 

Otan vielä lyhyesti parista esityksestä poimintoja, jotka tässä ekskursiossa ovat tarttuneet mukaan 

silmiinpistävinä ja tärkeän tuntuisina. Nämä kirjoitukset eivät ole suorassa johdonmukaisessa 

yhteydessä edelliseen keskusteluun, ajallisesti tai muuten: 

p. Artikkelissa ”Onko tietoisuus elimistön organisaatiotaso?” Olli Lagerspetz kritisoi niitä keinoja 

joilla pyritään kognitiotieteessä tietoisuus liittämään osaksi luonnonjärjestelmää. 35 Tätä pyrkimystä 

hän pitää sinänsä oikeutettuna ja antikartesiolaisena; ongelmallinen tilanne syntyy kuitenkin kun 

tämän lähestymistavan toteuttamisessa säilytetään edelleen kartesiolainen perinne, joka pitää 

”'tietoisuutta' ikäänkuin omana, tietoisen olennon sisäpuolisena todellisuuden osanaan, joka tosin 

eri tavoin heijastelee ulkoista ympäristöä.”. 

Lagerspetz toteaa miten esimerkiksi Searlen tapaan sielullisten tapahtumien kuvauksessa voidaan 

”erottaa ainakin kolme tasoa: elimistön (tai aivojen) fysiologinen taso, käyttäytymisen taso ja 

kolmantena subjektiivisen kokemuksen taso eli varsinainen tietoisuus, jonne … laadulliset 

tietoisuudentilat sijoittuisivat” Ongelma on näiden tasojen yhdistäminen, ja polttopisteeseen 

joutuvat tietoisuuden laadulliset ominaisuudet eli kvaliat. 

Muun muassa Searlen edustama emergentti materialismi jättäisi viimeksimainitun tason 

eräänlaiseksi tietoisuuden ”linnakkeeksi”, joka olisi esimerkiksi hermostollisten prosessien 

kuvauksiin palautumaton; toisaalta se olisi ymmärrettävä ”kuitenkin nimenomaan luonnossa 

vaikuttavien aineellisten lainalaisuuksien luonnolliseksi ilmentymäksi”… ”Jäljelle jäisi 'enää' 

kysymys, miten tietoisuuden ankkuroitumissuhde fysiologisiin prosesseihin on ymmärrettävä” 

kuvailee Lagerspetz. 

34 Emergenssi merkitsee, että luonnonlait evoluoituvat Risto Koivula, TT 7/99 

35 Lagerspetz, Olli: Onko tietoisuus elimistön organisaatiotaso? Niin & Näin 1/99. 

http://www.netn.fi/199/netn_199_lager.html 

17

Lagerspetzin mielestä kuitenkaan pelkkä tietoisuuden kutsuminen elimistön organisaatiotasoksi ”ei 

ole edistysaskel ennenkuin oletettujen tasojen suhde on selvitetty; ei vaikka suhdetta määritettäisiin 

esimerkiksi sanalla "emergentti".” 

Analysoidessaan tässä selvittämisessä eteen tulevia vaikeuksia Lagerspetz kiinnittää huomiota 

muun muassa siihen seikkaan miten tietoisuutta itseään ei voi asettaa tarkastelun kohteeksi, ja miten 

tämä tosiasia estää kokemuksen laadullisuuden lopullista ymmärtämistä. ”Tietoisuus ei … ole 

kohde, jonka voisin havaita tai jättää havaitsematta, vaan havaitsemiseni looginen edellytys. Sana 

"tietoisuus" ei tarkoita minuun kuuluvaa osaa eikä ominaisuutta, vaan sitä, että tajuan erilaisia 

asioita ja niiden ominaisuuksia - se siis tarkoittaa suhdettani niihin”. 

Lagerspetz mielenkiintoisesti myös samaistaa tietoisena olemisen ja vuorovaikutuksen ympäristöön, 

mikä käsitys näyttää olennaisesti kytkeytyvän edellämainittuun ajatukseen tietoisuudesta suhteena. 

”Tietoisella olennolla kai lopulta tarkoitetaan olentoa, joka pystyy mielekkääseen 

vuorovaikutukseen ympäröivän todellisuuden kanssa.” 

Tähän nojaa myös Lagerspetzin näkemys siitä mistä lähtien kognitiotieteen kartesiolaisuus, tai 

”metodologinen solipsismi” tulisi purkaa: on eri asia havaita (vuorovaikutuksen kautta) kuin vain 

aistia (sisäisesti), ne eivät ole samanlaisia ”mielen tiloja”: ”Havaintojen ja aistimusten eroa luulisi 

niinollen juuri tietoisuuden ymmärtämisen kannalta keskeiseksi. Kognitiotiede kuitenkin laiminlyö 

erotuksen ja käsittelee molempia yksinkertaisesti 'kokemuksina'. Nähdessäni punaisen kirjan olen 

tietyssä tilassa, ei muuta: tietoisuudessani on punaisuuskokemus, kuten siinä voi olla 

hammaskipukokemus.”. 

Kaiken kaikkiaan Lagerspetz pitää virheellisenä tietoisuuden käsittämistä tiedostettavasta 

ympäristöstä erillään tarkasteltavana eliön tilana .”Kognitiotieteessä käytetty 'kokemuksen' käsite 

kantaa tämän ajattelutavan koko taakkaa. Kun havainnot, aistimukset, unet jne. yhdistetään 

erotuksetta tällaisen nimikkeen alle, monimuotoiset suhteemme ympäristöön jäävät pimentoon. Itse 

asiassa kuvaamani käsitys ei edistä tietoisten olentojen tarkastelua luonnonjärjestyksen osina, vaan 

estää sen.” 

q. Keinoelämää käsittelevässä artikkelissaan kirjailija Leena Krohn pohtii olemisen ja simulaation 

eroa. 36 

Krohn kuvailee miten keinoälyn tutkimuksen kautta pyritään ymmärtämään biologisten 

järjestelmien itseorganisoitumisesta, miten yhtenäistä ”parvikäyttäytymistä” voi emergoitua ilman 

”keskusjohtoa”, vertailukohtana ja metaforana termiittipesän kuningatar, jonka tutkija Eugene 

Marais epäili olevan yhteisön koordinoiva keskus. Keinoelämän tutkijoista mm. Daniel Dennett 

on pyrkinyt osoittamaan että tietoisuudessa muodostuu yksi integroitunut kokemus ilman aivoissa 

olevaa ”kartesiolaista teatteria”, tai ”päätarkoittajaa”. 37 Samalla kannalla on Marvin Minsky, joka 

puhuu ”mielen yhteisöstä”. 

36 Krohn, Leena: Abstraktia elämää http://www.kaapeli.fi/krohn/abstr.html 

37 Dennett asettaa vastakkain kartesiolaisen teatterin ja ns. monivedosmallin (Dennett, luku 5). Ajatuksena on, että 

aivoista ei löydy mitään yhtenäistä kokemuksen ”editiota” tai ”editoijaa”. Dennett tarkastelee asiaa fysiologian 

näkökulmasta. Toisaalta kokemuksellisesta näkökulmasta voidaan sanoa, että mielessä on ”teatterikokemus”, jota ei 

edes tapahdu fyysisessä maailmassa ; elokuva ”elävänä kuvana” on olemassa tietoisuuden kokemuksena, kun 

valkokankaalla näytetään 24 kuvaa sekunnissa. Mieli luo elokuvakokemuksen, joten jossain editointia tapahtuu, koska 

lopputuloskin on olemassa. Ei ole merkitystä sillä, onko ”mielen teatteri” ”illuusiota” vai ”todellista”, illuusiotahan 

”oikeakin” teatteri on. 

18

Dennett koettaa ratkaista mielen koordinoitumisen ongelmaa tarkastelemalla sitä ohjelmana, tai 

pikemmin kokoelmana ohjelmia, jotka pystyvät evoloituvasti toimien suorittamaan yhteistä 

tehtävää. 

Krohn luettelee myös tällaisen simulointimallin opponentteja, jotka siirtävät kysymyksen 

filosofisemmalle tasolle, esimerkiksi Searle ja Penrose.; yksi kriitikko on Steven Pinker: 

”Steven Pinker, joka on kielentutkija, kiinnittää huomiota ongelmaan, jota Dennett pitää 

vain näennäisenä. Näemme väistämättä ja intuitiivisesti suuren eron kahden organismin 

välillä, joista toinen tuntee kipua ja toinen vain esittää tuntevansa kipua. Käyttäytyminen ei 

kerro kaikkea. Näyttäminen on jotain aivan muuta kuin oleminen.” Pinkerin mukaan 

tietoisuuden simuloimisen ja tietoisena olemisen välillä on siis käsitteellinen ero. 

Krohn siirtyy tarkastelemaan simulaatioteemaa havaintopsykologian näkökulmasta. Emme 

koe todellisuutta välittömästi, vaan mentaalisten representaatioiden kautta, jotka ovat 

eräänlaista virtuaalista todellisuutta. 

”Tämä ilmiö, johon olen aikaisemmissakin luennoissa viitannut yhtenä inhimillisyyden 

perustekijöistä eli juuri mentaalinen representaatio, on itse asiassa myös yksi tekoelämän 

tutkimuksen keskeisiä ongelmia. Se on inhimillinen vain silloin kun se tapahtuu 

symbolisysteemin kautta, joka on liongvistinen tai matemaattinen. Mutta ilman mentaalista 

representaatiota millään organismilla ei ole toivoa säilyä hengissä. Sen kautta organismi 

saa maailmasta ja sen säännönmukaisuuksista tietoa, joka auttaa sitä vastaamaan 

adekvaatisti ympäristön vaatimuksiin.” 

Keinoälytutkimuksessa koetetaan mallintaa tätä lingvistiselle tai matemaattiselle 

representaatiolle perustuvaa älyä, mutta sille haetaan myös vaihtoehtoa, jossa luovutaan 

symbolisesta viitteellisyydestä ja rakennetaan pelkästään toiminnallisia, funktionaalisia 

representaatiorakenteita. 

Krohn pohtii, onko simulaation kehittyessä yhä paremmaksi simuloidulla ja simuloitavalla 

lopulta mitään eroa.” Kun imitaatio on täydellinen, se lakkaa olemasta imitaatio.”. 

Täydellisellä tietoisen olennon kopiolla olisi myös tietoisuus ja tunteet, tai pikemminkin, 

millä todistetaan, ettei sillä ole? 

”Jotkut tutkijat ajattelevat, että emootiot tulevat väistämättä kehittymään ohjelmien ja 

robottien monimutkaistuessa”, miettii Krohn.. ” Että nekin siis ovat emergenttejä 

ominaisuuksia, jotka eivät vaadi mitään erityistä, vain esim. Homo sapiensille ominaista 

perustaa. Ja kuinka lopultakaan voisi älyn ja emootiot erottaa toisistaan? Jos älykkyys 

kehkeytyy vuorovaikutuksessa, sanoin on myös emootioiden laita, jotka edesauttavat 

tehtävien suorittamisessa ja kaikessa sosiaalisessa elämässä.”. Evoluution kannalta tunteet 

ovat kuitenkin Krohnin mielestä sivutuote, siitä huolimatta että ”Tunteissa on ulottuvuus, 

joka on yhtä tärkeä kuin tiedon ulottuvuus ja joka ehkä pohjimmiltaan onkin tietoa.” 

Lopullista vastausta siihen, mikä on näyttämisen ja olemisen ero, Krohn ei esitä. Hän 

kuitenkin ilmaisee käsityksensä siitä, mikä on todellisuus, tai todellista: ”Ihminenkin on 

yhdyskunta, itseorganisoituvien vuorovaikutusjärjestelmien vuorovaikutusjärjestelmä, joka 

puolestaan on vuorovaikutuksessa toisen samanlaisten systeemien ja paljon suuremman 

systeemin, koko ympäristönsä kanssa. Todellisuus on näiden järjestelmien suhteissa.”. Vielä 

tietoisuuden illusorisuudesta Krohn sanoo, että ”jos se (kokemus elämästä) on illuusio, se on 

merkillinen illuusio, koska juuri se yhdistää meidät todellisuuden konkretiaan. Ja tässähän 

19

taas on eräänlainen tribar, mahdoton liitos.”. Vaikea sanoa, mitä Krohn tällä tarkkaan 

ottaen tarkoittaa, mutta jos kommentoiva tulkinta sallitaan, loogisesti ajateltuna tietoisuus 

voi sisältää illusorisia käsityksiä ja havaintoja todellisuudesta, mutta itsessään se ei voi olla 

illuusio, koska vain tietoinen olento voi kokea edes illuusioita. Tietoinen olento tuskin 

myöskään voi erehtyä päätellessään olevansa elävä. 

5. Teemat 

Edelläesitellyn materiaalin tarkastelusta haravoisin esiin seuraavia emergenssikeskustelun 

teemoja: 

a.Voidaanko emergenssi selittää karkeistuksella? Karkeistus on (fysiikan) ilmiö, jonka 

tuovat esiin lähinnä heikkoa emergenssin tulkintaa edustavat fyysikot mahdollisena yleisenä 

selityksenä emergentteihin ilmiöihin. Karkeistus tarkoittaa että informaatiota menetetään 

ylemmän tason tarkastelussa ja vuorovaikutuksissa verrattuna alempaan tasoon, ja 

redusoitumattomuus tasojen välillä on niin ollen epistemologista. Emergentit ominaisuudet 

määritellään efektiivisyyden käsitteen avulla, jonka tärkein sisältö näyttää olevan että 

kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa. 

Karkeistusajatuksen kriitikot myöntävät, että selitys toimii hyvin suhteellisen 

yksinkertaisten esimerkkien kohdalla, kuten fysikaalisen paineen tai kappaleen kiinteyden, 

kun taas korkeamman tason ilmiöitä on sen avulla hankalampi tulkita. Suuria ongelmia 

tuottaa varsinkin yritys ymmärtää tietoisuutta karkeistuksena atomitason taikka solutason 

neurologisista ilmiöistä, samoin yritys ymmärtää esimerkiksi sellaisia tietoisuuden 

laadullisia sisältöjä (kvalioita) kuten väri. 

b. Onko emergenssi ontologista vai episteemistä? Onko emergenssi toisin sanoen 

”todellista” ja olemassaolevaa, vai ”näennäistä” ja tietämisen rajoituksista johtuvaa? 

Karkeasti jaotellen ontologista tulkintaa edustavat vahvan emergenssin kannattajat ja 

episteemistä heikon. Aiheeseen liittyy kysymys matematiikan ja laskemisen periaatteellisista 

ja universaaleista rajoituksista, samoin tietoteoreettinen kysymys tavoittamattomissa 

olevasta todellisuudesta. Kiistalle ei näy olevan loppua, jos emme edes periaatteessa voi 

rakentaa kaiken laskevaa hirmukonetta, tai jos inhimillisen tiedon ja ”todellisuuden sinänsä” 

välillä on kuilu, jota ei voida täysin koskaan silloittaa. Käytännöllinen kysymys on, karsiiko 

tieteellinen tutkimus ontologiselta näyttävien emergenttien asioiden listaa miten paljon, ja 

mitä sinne jää, vai tuleeko listalle peräti uusia nimikkeitä. 

c. Millaisiin ehtoihin eri (tieteen)alojen reduktiivinen suhde tai itsenäisyys perustuu? 

Heikon emergenssin näkökulmasta redusoituvuus on joko käytännöllistä ja reaalista tai 

sitten periaatteellista sellaisella ideaalisella tasolla jota ei voida syystä tai toisesta kokonaan 

saavuttaa; käytännöllisen ja periaatteellisen aspektin suhteesta riippuu, miten paljon 

itsenäisyyttä eri aloilla ollaan valmiit näkemään, mutta joka tapauksessa taustalla on 

ontologinen reduktionismi. 

Vahvan emergenssin näkökulmasta tutkimusalojen välinen itsenäisyys juontuu 

tutkimiskohteiden ontologisista eroista, ja tästä seuraa reduktiivisuuden ajatuksen 

20

torjuminen, joko jyrkästi tai sitten myöntäen että ylemmän järjestystason kannalta 

mielekästä tietoa voidaan tuottaa alemman järsestystason tutkimuksella. Tällöin ontologisen 

reduktionismin sijaan hyväksytään jonkinasteinen ”episteeminen reduktio”. 

d. Mikä on filosofian ja erityistieteiden suhde? 

Reduktionismin/heikon emergentismin puolella näyttää olevan taipumusta pitää 

luonnontiedettä, erityisesti fysiikkaa parhaana välineenä filosofistenkin kysymysten 

ratkaisemiseen. Siten filosofian perinteinen asema erityistieteiden perustaa valmistelevana 

tieteenä tulee ikään kuin horjutetuksi. Vahvan emergentismin taholta taas tällaista uhkaa ei 

ole. Kulminoivana tekijänä on, edustaako erityistieteen edustajan tieto-opillinen näkemys 

jonkinlaista (matemaattista) transendentalismia vai jotain maltillisempaa empisrististä 

kantaa. 

e. Mikä on erityisesti inhimillistä? 

Huomion pääkohteina ovat merkitykset, tietoisuuden laadullisuus ja tietoisuus sinänsä 

omana todellisuutenaan ja potentiaalinaan. Toisella puolella nähdään, että kysymys on 

kaikkien inhimillisyyden elementtien riisuminen yksi kerrallaan niiden salaperäisyydestä ja 

viimein ”haamun ajaminen ulos koneesta”; käytännöllisellä tasolla tämän ajatellaan 

toteutuvan simulaatiossa. Toisella suunnalla annetaan periksi enemmän tai vähemmän; 

lopulta kuitenkin katsotaan että inhimillisyyden tarkastelu vaatii kokonaan oman 

näkökulmansa. 

6. Sovellutusaloja 

Ne ajankohtaiset emergenssin käsitteen sovellutukset joihin mediaa haravoimalla törmää, 

perustuvat lähinnä uudenlaiseen systeemien toimintamalliin. Keskusjohtoisen rakenteen 

sijasta järjestelmän osille annetaan itsenäinen asema; ne ovat itsekehittyviä ja –oppivia. 

osien välinen vuorovaikutus on orgaanista ja evoloituvaa. Tiettyyn päämäärään tähtäävää 

suunnitelmaa ja ohjausta ei ole, ja syntyvä lopputulos ja kokonaisuus on annetuista 

lähtökohdista käsin ennakoimaton, tosin sanoen ”emergentti”. Tieteessä erityinen 

tutkimusala, kompleksisten järjestelmien laskenta, tutkii matemaattisia lainalaisuuksia 

joiden mukaan emergentit ilmiöt muodostuvat. 

a. Emergentti oppiminen kasvatustieteessä 

Henry Tirri (Prof. Tietojenkäsittelytieteen laitos, Hgin yliopisto) kuvailee emergenttiä 

oppimista prosessiksi, jossa ihminen pyrkiessään oppimaan tiettyjä asioita tulee samalla 

kuin sivutuotteena oppineeksi muita uusia asioita. 38 Näitä ei ole sinällään tarkoitettu 

opittaviksi, mutta prosessin päätyttyä opiskelija tuntuu ne hallitsevan. Tirrin mukaan ajatus 

ei sinällään ole uusi, vaan se on aikaisemmin ollut olemassa piilo-opetussuunnitelman 

muodossa. Myös emergentin oppimisen tulos, siten kuin se yksinkertaisimmillaan 

ymmärretään on tunnettu kykynä yleistää ja soveltaa asioita. 

38 http://www.yle.fi/mikaeli/arkisto/opetus/emergentti/ 

21

Emergentin oppimisen erityisenä kokeilukenttänä on internet, jossa erilaiset oppimisyhteisöt 

toimivat enemmän tai vähemmän vapaasti määriteltyjen ja kehittyvien 

vuorovaikutusperiaatteiden mukaan. Myös muita kuin varsinaisesti oppimisyhteisöiksi 

nimettyjä ryhmiä voidaan tietyllä tavalla pitää sellaisina. 

b. Tietojenkäsittely 

Tunnettua on, miten tietojenkäsittelytieteessä pyritään ottamaan esimerkkiä biologisten 

järjestelmien joustavuudesta ja adaptaatiokyvystä. Tirri kertoo: 

”Tietojenkäsittelytieteessä on useita osa-alueita, joissa tutkimusideoita saadaan 

tarkastelemalla biologisten järjestelmien toimintaa. Tällaisia alueita ovat erityisesti useat 

ns. oppivien ja älykkäiden järjestelmien osa-alueet kuten koneoppiminen, evoluutiolaskenta 

tai päättely epävarman ja puutteellisen tiedon vallitessa.” 39 

Ns. Älykkäät koneet ja ohjelmat sekä keinoelämä ovat tämän uudella tasolla tapahtuvan 

kehitystyön tuotteita. 

c. Semanttinen tietoverkko 

Semanttisen verkon kehittelyn taustalla on samanlaisia ideoita kuin edellämainituilla aloilla. 

Kehitysympäristökin on sama. 

Semanttisen verkon erityisominaisuutena on, että siinä sisällönkuvaus toteutetaan siten että 

myös kone (ohjelma) ymmärtää sen, kun aikaisemmin sisältö on ollut vain ihmisten 

tulkittavissa (Katja Okkonen; ”Kohti koneiden internetiä”) 40 . ”Näin koneet voivat 

kommunikoida keskenään ilman ihmisten väliintuloa”, selvittää Okkonen. 

Semanttisessa verkossa sisältö esitetään ”älykkäämmin”, jolloin kone voi pysyä ”tyhmänä” siinä 

mielessä, että se ei tarvitse suurta tehoa. Se pystyy kuitenkin toimimaan joustavasti. ”semanttinen 

verkko auttaa konetta päättelemään ihmisen tarpeista ja haluista, millainen palvelu on juuri hänelle 

ja siihen tilanteeseen sopiva”, Okkonen kertoo. Semanttinen internet toimii kokonaisuutena 

”älykkäämmin”. 

Okkonen ei artikkelissaan käytä sanaa ”emergentti” kuvaamaan semanttisen internetin toimintaa. 

Semanttisella periaatteella toimiva hakukone, joka itsenäisesti koko ajan profiloi tietoa (ja 

asiakasta) vastannee kuitenkin tietojenkäsittelytieteen näkemystä ”älykkäästä” koneesta, joten en 

yllättyisi jos joku keksii käyttää luonnehdintaa ”emergentti” myös semanttisen verkon toiminnasta. 

Metaforana voisi käyttää Krohnin esiinnostamaa esimerkkiä termiittiyhteisöstä, jossa yksittäiset 

työläiset ovat itsessään melko yksinkertaisia, mutta kokonaisuus toimii älykkäästi. 

d. Muilta aloilta 

Esimerkiksi biologia ja sosiologia ovat aloja, joilla emergentin käsitettä voidaan soveltaa. 

Jätän niiden käsittelyn kuitenkin käytännöllisyyden vuoksi tämän tutkielman ulkopuolelle. 

Yksi poiminta mediatutkimuksesta: ”Populaariksi idoliksi nouseminen on Klappin mukaan 

emergentti ilmiö; emme voi ennalta tietää miten jonkin henkilön tai asian suosio tulee 

39 http://www.hameenkesayliopisto.fi/itk02/torstaipaatosluento.html 

40 Okkonen, Katja: Kohti koneiden internetiä. Taloussanomat 16.10.2002. 

http://www.profium.com/library/TalSA_SemWeb_021016.pdf. 

22

kehittymään. Ennustettavuus on vaikeaa, koska populaari ilmapiiri vaihtelee, emergenteillä 

tyypeillä ei ole esikuvaa, populaari julkisuus on draamaa ja itse henkilöiden värikkyys 

(Karvonen 1997, Klapp 1964).” ( ”Julkisuus on emergentti ilmiö” Seppo Kangaspunta / 

Internetix / Internetixin opiskelijat). 

7. Johtopäätöksiä 

Emergentistä puhuminen jollain edellämainitulla käytännöllisen tutkimuksen alueella ei 

näytä sisältävän välttämättä mitään erityistä filosofista kantaa, esimerkiksi vahvan tai heikon 

emergenssin puolesta, tai reduktionismin puolesta tai vastaan. Lienee kohtuullista lukea 

tällaista emergentin käsitteen käyttöä sellaisella tulkintatasolla, että kysymys on 

enemmänkin toimintafilosofiasta tai –ideologiasta kuin kovin periaatteellisista 

maailmankuvallisista kannanotoista. 

Tämän uudenlaisen toimintanäkemyksen tunnusmerkkejä on ennakoimattomuus, vähäinen 

keskusjohtoisuus tai sen puuttuminen, osien suhteellinen itsenäisyys ja toisaalta 

verkostomainen toiminta, evoloituvuus ja organisminomaisuus aikaisemman mekaanisuuden 

tai hierarkisuuden sijasta. 

Toisaalta tällaisten toimintaideologioiden suosion taustalla voi olla jonkinlainen yleisempi 

tapa tarkastella maailmaa. Kuten Tieteessä Tapahtuu – lehden keskustelusta nähdään, 

emergenssiä voidaan käsitellä filosofisten peruskysymystenkin tasolla varsin intensiivisesti. 

Tärkeä dynaaminen tekijä tämän käsitteen ajankohtaisuudessa on mahdollisuus 

tietokonetekniikan kehittymisen ansiosta tutkia järjestelmien itseorganisoituvuutta entistä 

tehokkaammin. Niinollen selvä yhteys filosofisen perustason ja uudenlaisen 

systeemiajattelun välillä on olemassa. 

Se miten radikaaliin ajattelutavan tai maailmankuvan muutokseen tämä kaikki kytkeytyy, 

näyttää kuitenkin riippuvan tulkitsijasta. Voimakasta hypeä elävä ala, kuten tietotekniikka, 

on omiaan stimuloimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä ja tulevaisuudenskenaarioita. Tällä 

hetkellä kuitenkin näyttää olevan mahdollista omaksua emergentti ajattelu joko vahvassa tai 

heikossa, ontologisessa tai episteemisessä muodossa ja tulkita asioita tämän perusratkaisun 

mukaisesti. Odotuksia saattaa olla kiistan ratkeamisesta tulevaisuudessa, mutta on 

luonnollista, että ennustukset jakaantuvat eri tahoille. 

Mielestäni ainakaan tarkastellun keskustelun perusteella ei ole näköpiirissä, että jokin 

läpimurto, utooppinenkaan, mallintamisen ja simulaation alalla hävittäisi näitä rintamia. 

Uskoisin että keskustelu saa vain uuden kimmokkeen siitä kysymyksestä miten uutta 

tilannetta on tulkittava: esimerkiksi, merkitseekö ihmistä simuloivan keinoälyn 

rakentaminen sitä että tietoisuus on selitetty, vai vain sitä että se ympäristö missä tietoisuus 

emergenttinä ominaisuutena ilmaantuu, on onnistuttu toisintamaan?; merkitseekö eläville 

organismeille ominaisten piirteiden kuten lisääntymiskyvyn tai adaptaation onnistunut 

toteuttaminen keinoelämäsovellutuksena sitä että on luotu elämää, vai ryhdytäänkö elämän 

määritelmän ongelmaa pohtimaan jollain toisella tavalla?; Merkitseekö ihmisen muistin ja 

sitä myötä mahdollisesti tietoisuuden kopioiminen kovalevylle (kuten Erkki Kureniemi 

ennustaa) sitä, että tietoisuus on informaatiota? Merkitseekö aidon tuntuisen 

23

virtuaalitodellisuuden luominen, että filosofinen kysymys siitä mitä on todellisuus on 

ratkaistu? 

Jos sillä mitä filosofian peruskysymysten ajattomuudesta toisinaan sanotaan, on jotain 

ennustuksellisuutta tässä tilanteessa, voisi ennakoida, että yli pari tuhatta vuotta vanhat 

perusongelmat eivät noin vain katoa, ja monet tulkinnat tulevat osoittautumaan 

ylitulkinnoiksi. Toisaalta filosofian alue ei varmasti jää koskemattomaksi, vaan tapa esittää 

nämä peruskysymykset ja se mistä ne kulloinkin nostetaan esiin voi muuttua paljonkin. Voi 

olla että esimerkiksi kyky luovasti muodostaa semanttisia merkitysyhteyksiä ei enää 

tulevaisuudessa ole erityisesti inhimillinen ominaisuus. Silloin puheet humaanien 

merkityssisältöjen tuottamisesta täytyy jossain määrin asetella uudella tavalla. 

Emergentin käsitteen voisi myös ennustaa olevan jatkossakin käytössä, koska sillä on 

ilmaisuvoimaa, jos ei selitysvoimaa olisikaan, käytetäänpä sitä sitten vahvassa tai heikossa 

merkityksessä. Itse asiassa ilmaisuvoima vaikuttaa olevan riippuvainen selitysvoiman 

vähyydestä: emergenssistä puhutaan paljolti siksi että asioilla havaitaan olevan emergenttejä 

suhteita eikä oikein tiedetä miten ne syntyvät. Tästä syystä on myös vaikea kuvitella 

minkälainen kunnollinen selittävä emergentin teoria voisi olla. Jos emergenssi voitaisiin 

tehokkaasti selittää, kävisikö niin että koko käsite tulisi melko lailla tarpeettomaksi? 

Yhden huomion haluaisin tehdä siitä näkökulmasta, että alussa mainittua Broadin 

määritelmää, tai vastaavanlaista määritelmää, katsellaan jonkinlaisena emergenssin teoriana: 

Broadilla oletuksena näyttää olevan, ja emergenssiä näytetään muutenkin ajateltavan siten, 

että järjestelmän tasojen kaikki suhteet muodostuvat välittömästi vierekkäisten tasojen 

välillä. Järjestystasot rakentuvat hierarkkisesti toistensa ja yhteisen perustan päälle, ja 

alimpana, jos tarpeeksi kauas mennään, on ontologinen perusta, mikä se sitten kunkin 

filosofiassa onkaan.: 

jne 

taso 4 

taso 3 

taso 2 

taso 1 

PERUSTA 

Täytyykö näin kuitenkaan aina olla? Entä jos tasojen riippuvuus ei olekaan suoraa, vaan ne 

”kommunikoivat” (riippuvuussuhteet toimivat) jonkin kolmannen osapuolen kautta? 

Jonkinlaisena metaforana voi käyttää vaikkapa radiota: Henkilölle joka ei tiedä radioaaltojen 

olemassaolosta, radiosta kuuluva ohjelma vaikuttaa rakentuvan energenttinä tasona 

alemman tason, fyysisen kokoonpanon päälle. Ohjelma tai ohjelman esittäjä tuntuvat 

24

sijaitsevan dualistisesti radiolaitteen sisällä, mutta niitä ei kuitenkaan löydy sieltä, eikä osien 

ominaisuuksista saa asiaan selitystä ilman tarvittavaa teoriaa sähkömagneettisesta kentästä. 

Esimerkiksi Roger Penrose on tähän tapaan pyrkinyt ratkaisemaan sitä ongelmaa, miten 

muisti tallentuu aivoihin tai mahtuu sinne; muisti ei kenties sijaitsekaan aivosoluissa, aivot 

eivät olekaan kuin kovalevy vaan ennemminkin kuin radiovastaanotin. Vaikka 

tämäntyyppiset ratkaisut eivät kaikkia ongelmia poistakaan, siirtävät ne toisaalle tai luovat 

jopa enemmän uusia, ne ottavat huomioon sen vaihtoehdon että vastaus tasojen väliseen 

dualismiin saattaa sijaita muualla kuin niiden välittömästä rinnakkaisuudesta voisi päätellä. 

Tämä pitäisi kussakin erikoistapauksessa ainakin yhtenä mahdollisuutena olla harkittavana. 

taso 2 

taso 1 

tai jopa näin: 

jne 

taso 3 

taso 2 

taso 1 

kolmas osapuoli/perusta 

perusta 

Myös filosofisesta käsitteestä ”emergentti materialismi” tekee mieli lausua kommentti: 

käsitettä käytetään sekä heikon että vahvan emergenssin mukaisesti ymmärrettynä. 

Varsinkin jälkimmäisessä tapauksessa herää kysymys, miten pitäisi kuvailla materiaa joka 

käyttäytyy emergentisti?. 

25

Yhdyssanamuotoisten käsitteidenkään luominen ei mielestäni ole pelkkää yhteenlaskua. 

Kun otetaan sana toisesta yhteydestä ja liitetään se toiseen, myös osien merkitys tahtoo 

muuttua. Ei oikein riitä jos sanotaan että se on emergenttiä mutta kuitenkin vanhaa kunnon 

materiaa siinä mielessä kuin olemme tottuneet materiaalisuuden ymmärtämään. 

Lopuksi yksittäinen seikka, jolla voi olla paljonkin merkitystä: Jossain vaiheessa 

keskustelijat puhuvat ”ylemmän tason kuvausten poimimista uusista ominaisuuksista joita ei 

alemmalta tasolta löydy" tai "löydetä” vahvan emergenssin perusväittämänä, kun Broadin 

vastaava lause kuuluu: ” …ei voi johtaa osien ominaisuuksista”. Lauseissa on eroa; ”ei 

löydy” tai ”ei löydetä” sopii mielestäni myös heikkoon emergenssiin, mutta ”ei voi johtaa” 

taas yksinomaan vahvaan. 

26

Sanasto 

1. Artefakti: kulttuurinen tuote. 

2. Deterministinen: alkutilanteesta väistämättä loogisesti seuraava. Biljardipallo 

menee sinne mihin lyöjä sen osaa sijoittaa; lottopallotkin poukkoilevat 

determinististen lakien mukaan, vaikka arvonnan tulos näennäisesti onkin 

"sattumaa". 

3. Diakroninen; ajassa tapahtuva, ajan funktiona tarkasteltu. 

4. Dualistinen: kaksiosainen. Ontologiassa dualismi tarkoittaa esimerkiksi hengen ja 

aineen erillisyyttä, "mind - body" - kahtiajakoa, t. subjektin ja objektin erillisyyttä. 

5. Efektiivinen: se mikä syntyy jonkin tapahtuman tai katsannon toteutumana. 

6. Empiristinen: näkemys jonka mukaan tietoa saadaan mieluummin kokemuksen ja 

tieteellisen tutkimusaineiston keruun kautta kuin puhtaasti päättelemällä. 

7. Entiteetti: olento, olemussisältö. 

8. Epistemologia: tieto -oppi, filosofia tietämisen perusedellytyksistä. 

9. Kantilainen. Immanuel Kant katsoi, että tietomme maailmasta tapahtuu aina 

mielemme heijastamien kategorioiden kautta, ja "asiat itsessään" ovat viime kädessä 

meille tuntemattomia. 

10. Kartesiolainen: Descartes'lla minä (cogito, ergo sum, ajattelen, siis olen) sijaitsi 

jokseenkin erillään ulkopuolisesta maailmasta (minä - maailma - dualismi), "pään 

sisässä" (mind - body - dualismi) Tosiasioita maailmasta voidaan päätellä tästä 

minän varmasta olemassaolosta (kartesiolainen idealismi). Kartesiolaisessa 

teatterissa mentaaliset tapahtumat ovat sisäisiä, kuin minä katselisi valkokankaalle 

heijastettua esitystä. 

11. Kognitiivinen sulkeuma. Ihmisenä oleminen sisältää ehdottomia rajoituksia sille 

mitä voimme maailmasta tajuta. 

12. Metafysiikka: (kreikk. meta = läpi; physis = fyysinen ) oppi maailmankaikkeuden 

perusvoimista ja - olemuksista. Vastaava tutkimusala filosofiassa. 

13. Monistinen: yksiosainen, yksinkertainen ( mono ); esimerkiksi todellisuuden 

perusolemuksen katsotaan olevan jakamaton. 

14. Ontologia: käsittelee asioita todellisuuden perusrakenteen tasolla, esim. "mielen 

ontologia". Tutkii filosofisesti olemassaolon käsitettä ja olemassaolon eri muotoja. 

15. Paradigma: laajempi teoreettinen perusnäkemys. 

16. Spiritualismi: näkemys jonka mukaan henki, henkisyys tai sielullisuus on 

todelllisuuden perimmäinen tai hallitseva osa, taso tai aspekti. 

17. Substanssi: aines, olemuksellinen aines. 

18. Symbolifunktio: jonkin asian omaksuminen asiaa edustavan kohteen kautta. 

19. Synkroninen: samanaikainen, ajattomasti tarkasteltu. 

20. Transendentaalinen realismi. Tässä kantilaisesta tieto - opista poikkeava näkemys, 

että "asiat sinänsä" ovat tieteen menetelmin tavoitettavissa. Tieteen rakentamaa 

maailmankuvaa voidaan pitää todellisena, ja tämä reaalisuus ulottuu yli kantilaisen 

”epistemologisen kuilun”. Maltillisempi näkemys on, että tieteen tuloksissa on 

”totuudenkaltaisuutta” (vrt. Niiniluoto). 

21. Vitalismi: näkemys jonka mukaan luonnossa vaikuttaa jokin erityinen elämänvoima, 

"elan vital". Tunnetuin edustaja Henri Bergson. 

27

Filosofisen sopan hämmentäjät 

• Enqvist, Kari 

Teoreettisen fysiikan dosentti Helsingin yliopiston Teoreettisen fysiikan 

laitoksella. Finlandia - palkittu tietokirjailija. 

• Pihlström, Sami 

Helsingin ja Turun yliopistojen filosofian dosentti. 

• Kamppinen, Matti 

Helsingin yliopiston kognitiotieteen filosofian dosentti sekä Turun yliopiston 

uskontotieteen lehtori Kulttuurien tutkimuksen laitoksella. 

• Ala-Nissilä, Tapio 

Fysiikan professori Fysiikan tutkimuslaitoksessa Helsingin yliopistolla. 

• Rainio, Kullervo 

Sosiaalipsykologian emeritusprofessori. 

• Lagerspetz, Kari 

Turun yliopiston fysiologisen eläintieteen emeritusprofessori. 

• Rauhala, Lauri 

Helsingin yliopiston soveltavan psykologian apulaisprofessori emeritus. 

• Kivinen, S. Albert 

Teoreettisen filosofian dosentti emeritus. 

• Lagerspetz, Olli 

Filosofian tohtori ja Suomen Akatemian tutkija Filosofian laitoksella Åbo 

Akademissa. 

• Koivula, Risto 

Diplomi-insinööri ja tutkija Lappenrannan teknillisen korkeakoulun 

Konetekniikan osastolla. 

• Krohn, Leena 

Kirjailija 

28

Lähteet ja kirjallisuus. 

• Broad, C.D.: The Mind and Its Place in Nature. London 1925. 

• Dennett, Daniel: Tietoisuuden selitys. Suom. Tiina Kartano. Jyväskylä 1999. 

• Enqvist, Kari: Olemisen porteilla. WSOY, Juva 1998. 

• Kangaspunta, Seppo: "Julkisuus on emergentti ilmiö" / Internetix / 

Internetixin opiskelijat). 

• Krohn, Leena: Pereat Mundus. Juva 1998. 

• Krohn, Leena: Abstraktia elämää http://www.kaapeli.fi/krohn/abstr.html 

• Lagerspetz, Olli: Onko tietoisuus elimistön organisaatiotaso? Niin & Näin 

1/99. http://www.netn.fi/199/netn_199_lager.html 

• Niiniluoto, Ilkka: Ihminen, tieto ja yhteiskunta. Helsinki, Edita 1996. 

• Niiniluoto, Ilkka: Johdatus tieteenfilosofiaan. Keuruu 1984. 

• Niiniluoto, Ilkka: Maailma, minä ja kulttuuri. emergentin materialismin 

näkökulma. Keuruu 1990. Luku1 maailma 3:n oliot ; Luku 3 miten minä on 

syntynyt. 

• Okkonen, Katja: Kohti koneiden internetiä. Taloussanomat 16.10.2002. 

http://www.profium.com/library/TalSA_SemWeb_021016.pdf. 

• Stephan, Achim: Varieties of emergentism. Evolution and Cognition 1999 

vol 5, No 1. 

http://www.institutnicod.org/Reduction/52.Stephan%20Varieties%20of%20E 

mergentism.pdf. 

• Tieteessä Tapahtuu No:t 7/98 - 7/99. 

• Tirri, Henri, haastattelu. http://www.yle.fi/mikaeli/arkisto/opetus/emergentti/ 

• Tirri, Henri: päätösluento 

http://www.hameenkesayliopisto.fi/itk02/torstaipaatosluento.html 

• Weinberg, Steven: Unelmia Viimeisestä teoriasta. Suom. Jukka Maalampi. 

Jyväskylä 1999. 

29

Liite: "Emergenssin ruokalista" 

Tieteessä tapahtuu -lehdessä käytiin alkuvuodesta 1999 laajaa keskustelua kirjan Olemisen porteilla 

keskeisistä teemoista, emergenssistä ja reduktionismista. 

Sivu 1/1 

Kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa Kari Enqvist, TT 7/98 

Emergenssistä – Kommentti Kari Enqvistille Sami Pihlström, TT 1/99 

Reduktio ja ihmistieteet – filosofisen metafysiikan puolustus Matti Kamppinen, TT 

2/99 

Kommentti Pihlströmille Kari Enqvist, TT 2/99 

Fysiikan reunaehdot emergenssille Tapio Ala-Nissilä, TT 3/99 

Olemisen porteilla vaiko portinpielessä? Kullervo Rainio, TT 3/99 

Vielä kerran emergenssistä Kari Enqvist, TT 3/99 

Emergenssistä – jälleen kerran Sami Pihlström, TT 4/99 

Enqvistille Ecclesistä Kullervo Rainio, TT 4/99 

Kun fysiikka ja metafysiikka kohtaavat ... Matti Kamppinen, TT 4/99 

Synapsit ja emergenssi Kari Lagerspetz, TT 5/99 

Emergenssi hyppäyksenä merkitystasolle Lauri Rauhala, TT 5/99 

Emergenssistä ja reduktiosta – loppumietteitä S. Albert Kivinen, TT 5/99 

Miksi värit eivät redusoidu? Olli Lagerspetz, TT 6/99 

Emergenssi merkitsee, että luonnonlait evoluoituvat Risto Koivula, TT 7/99 

file://C:\Omat%20tiedostot\emergenssi%20ruokalista.htm 

27.10.2004

EMERGENTTI, ENEMMÄN VAI VÄHEMMÄN? Erään filosofisen ...

Create successful ePaper yourself

Delete template?

Save as template?