Pekka Ervastin elämänymmärrykselle perustuva vuorisaarnajohtoinen

Pekka Ervastin elämänymmärrykselle perustuva 

vuorisaarnajohtoinen aikakauslehti 916098-0-4 

1

Väinämöinen 2008-4 sisällys 

Pekka Ervast 

Eversti Olcottin vierailu 

Tukholmassa 

Suom. Erik Gullmann ............... 1 

J. R. Hannula 

Teosofis-ruusuristiläinen 

uskonpuhdistus V...................... 4 

Martta Horjander 

Puheenvuoroja........................... 8 

Lea Karvonen 

Tähdet taivaalla, runo.............. 11 

Pirjo Rautiainen 

Kierrätystä............................... 12 

Seppo Kuulavuori 

Kommentteja Pekka Ervastin 

kirjaan Uusi uskonpuhdistus ... 15 

Anja Nurmi 

Ihmisyyden ikkunasta katsoo 

vammainen.............................. 19 

Liisa Mankinen 

Odotusta .................................. 21 

Reija Tähtinen 

Ruusuympyrä .......................... 27 

2 

Eija Husso 

Enkelin näin, runo................... 30 

Marja-Liisa Siltanen 

Avoimet ovet ............................ 33 

Riitta Pietilä 

Yhteisön syntyriimit ................. 35 

Jouni Marjanen 

Ahosenniemen koulun 

kronikka.................................... 39 

Kai Rödel 

Ringelreigen, runo ................... 44 

Piirileikki, Ringelreigen-runon 

Suom. Marja Haavisto ............. 45 

Outi Jaakkola 

Kaamoksen kourissa ................. 46 

Veikko Nuortimo 

Totuudenetsijän ajatuksia ......... 49 

Elsa Pajarinen 

Elämänarvoja ............................ 52 

Maija-Leena Väisänen 

Mitä terrorismi pitää sisällään .. 53 

Ola Kyllönen 

Musiikista ................................. 55

VÄINÄMÖINEN 

Julkaistu vuodesta 1980 

Julkaisija: Ihmisyyden tunnustajat 

Toimitus- ja tilausosoite: 

Väinölä, Väinöläntie 15, 35700 Vilppula. 

Puh. (03) 471 3390 

Faksi (03) 471 6557 

Verkkosivu: www.ihmisyydentunnustajat.fi 

Sähköposti: info@ihmisyydentunnustajat.fi 

Vuosikerta (4 numeroa): 12 € 

Irtonumerot: 3 € 

Tili: Sampo 800019-352114 

ISSN: 0357-9069 

Painopaikka: Väinölän yhteisö 

Toimittaja: Jouni Marjanen 

Taitto: Marja Haavisto 

Ladonta ja tilaukset: Elsa Pajarinen 

Kannen kuva: Erkki Saarilehdon maalaus 

Ihmisyyden tunnustajat 

on Martta Horjanderin perustama yhteenliittymä, jonka tarkoitus 

on tehdä kasvatus- ja valistustyötä Pekka Ervastin teosofis-kristosofisen 

elämänymmärryksen käytännöllistämiseksi. 

3

Pekka Ervast 

Eversti Olcottin 

vierailu Tukholmassa 

(Teosofisk Tidskrift, Juni o. Sept. 1900) 

1. 

Y 

leisesti ottaen eversti Olcottin nimi on vähemmän tunnettu 

länsimailla kuin muiden johtavien teosofien; se ei ole ollenkaan 

kaikkien huulilla kuten madame Blavatskyn ja 

Annie Besantin. Tapahtuu jopa, että Teosofisen Seuran jäsenet 

jättävät hänet mainitsematta, kun puhuvat suurella ylpeydellä 

teosofian huomattavimmista esitaistelijoista. Syy onkin helposti ymmärrettävissä. 

Eversti Olcottin yksilöllinen toiminta on tosin merkittävää 

luokkaa, mutta se tapahtuu tyystin itämailla, ja siitä huolimatta, 

että eversti T. S:n presidenttinä ja perustajana edustaa sen ruumiillista 

puolta niin sanoaksemme, hän ei ole koskaan ottanut itselleen 

henkisen opettajan tai johtajan asemaa seurassa kokonaisuudessaan. 

Minusta tuntui aivan kuin Tukholman teosofiset piirit eivät olisi 

odottaneet mitään erityistä menestystä everstin aiotusta vierailusta. 

Sitäpä suuremmaksi ja mieluisammaksi tuli yllätys, kun osoittautui, 

että eversti Olcott ei ole vain tietorikas ja rutinoitu teosofinen puhuja, 

vaan että hän sen ohella toi mukanaan korkeamman maailman 

tuulahduksen, että hän levitti ympärilleen sitä elävän ilon ilmapiiriä, 

joka kuuluu todelliselle edistyneelle elämäntaiteilijalle tai tosi okkultistille, 

niin kuin me teosofit asian ilmaisemme. Kaikki opettajat 

eivät opeta sanan välityksellä; on myös niitä, jotka opettavat läsnäolollaan. 

Yksi ja toinen, jonka usko Teosofisen Seuran herätystyöhön 

on järkkynyt, saattoi perustajan persoonallisuuden kosketuksesta 

saada takaisin kadonneen tasapainonsa. 

Ensimmäinen vaikutelmani 68-vuotiaasta presidentistä, kun sateisena 

maanantai-aamuna seisoimme häntä vastassa Tukholman 

Keskusasemalla, oli myös ratkaiseva. 4 Jo kookas, vähän pyylevä ole- 

1

mus, sotilaallinen ryhti, kauniit, jalot aaltoilevien valkeiden kiehkuroiden 

reunustamat kasvot ja tuuhea valkea parta herättivät minussa 

arvostuksen hillitsemää ihastusta. Kun tähän vielä liittyi kohtelias ja 

ystävällinen käytös, yksinkertainen ja suorasukainen, usein humoristinen 

puhe, ymmärtää hyvin, että eversti tuota pikaa voitti sydämemme. 

Me seurasimme häntä ja hänen sisarentytärtään, neiti 

Michelliä, nuorta amerikkalaista kirjailijatarta, heidän majapaikkanaan 

olevaan hotelliin, ja siellä muodostui vaikutelmani everstistä 

vielä yksityiskohtaisemmaksi ja selväpiirteisemmäksi. Tämän ensimmäisen 

tapaamisemme jälkeen tiesin, että Henry S. Olcottissa oli 

T. S:lla arvokas edustaja, mies, jolla on taipumaton voima, voimakas 

tietoisuus ja määrättyyn maaliin suunnattu energia. 

”I never get tired”, vastasi hän yksisukaisesti kysymykseen, oliko 

junamatka Kristianiasta ollut rasittava, sekä lisäsi siihen: ”Intiassa 

matkustan viisi päivää yhteen menoon tulematta väsyneeksi.” 

Hän oli juuri niin kuin olin aina kuvitellut, että sen miehen pitäisikin 

olla, jonka madame Blavatsky oli valinnut uskotukseen ja 

työtoverikseen. Muuten eversti Olcott sanoi, että madame Blavatskyn 

ennalta arvaamaton luonne olisi tehnyt mahdottomaksi elää yhdessä 

hänen kanssaan ”kuuttakaan kuukautta”, jollei hän tutustumisen 

ensi hetkestä alkaen olisi tuntenut ehdotonta luottamusta hänen 

persoonaansa kohtaan ja jälkikäteen muodostanut yhä selvempää 

näkemystä siitä suuresta tehtävästä, mikä heillä oli yhdessä tehtävänä. 

”Tunsimme heti toisemme. Se oli ystävyyttä aiemmilta ajoilta. 

Samoin kuin vuosituhansien mittaan olemme työskennelleet toistemme 

rinnalla, niin tulemme tulevaisuudessakin tuhansia vuosia tekemään 

Mestarin työtä.” 

Minusta tuntui melkein siltä kuin eversti Olcottin mukana olisin 

saanut itseeni osan madame Blavatskyn persoonallisuutta ilmi elävänä. 

Astuin yhdellä kertaa monta askelta eteenpäin hänen arvoituksellisen 

olentonsa ymmärtämisessä. Eversti sanoi tosin puheessaan 

H. P. B:stä, että hän ei koskaan oppinut ymmärtämään häntä; mutta 

pitkä yhdessäolo niin omaperäisen ja voimakkaan persoonallisuuden 

kanssa kuin madame Blavatsky ei ole voinut mennä ohi jättämättä 

leimaansa häneen, niin paljon everstin käytöksessä ja esiintymisessä 

muistuttaa epäilemättä hänestä. 2 Etenkin pisti silmääni yhtä- 

2.

läisyys everstin ja sen kuvan välillä jonka olin luonut H. P. B:stä hänen 

teostensa välityksellä; aina tuli esille everstin persoonaton totuudenrakkaus, 

hänen välinpitämättömyytensä seremonioita ja kaikkea 

sellaista kohtaan, jolla on kirkollisen hymistelyn leima. 

Mielessäni on yksi tapahtuma. Olimme pienenä seurueena kutsuttuna 

päivälliselle erääseen Tukholman rakastettavimpaan teosofiperheeseen. 

Iltapäivällä tuotiin olohuoneeseen isäntäväen viisi‒ 

kuusivuotias tytär ja hänet esiteltiin vieraille. Kohteliaana kavaljeerina 

vanha eversti antautui tuota pikaa huolehtimaan tytöstä. Eikä 

kestänytkään kauan, kun hän voitti tytön jakamattoman ihastuksen. 

Ja miten se tapahtui? No niin, että hän peräkanaa jäljitteli kaikkien 

mahdollisten kotieläinten ääntelyä, ja tämä tapahtui niin luonnollisella 

ja vetoavalla tavalla, että pienokaisen keralla hän sai nauramaan 

koko läsnä olevan seurueen – hänelle tuotti murhetta vain se, 

että linnunliverrys ei onnistunut kunnolla. Niin, ja tämä tapahtui 

muutamaa minuuttia ennen kuin hän piti julkisen esitelmän aiheesta 

”Uskonnot ja teosofia”! 

On kyllä monia ihmisiä meidänkin aikanamme, jotka olisivat hävenneet 

sellaista ’sopimattomuutta’. He ovat sitä mieltä, että kaikki, 

mikä on tekemisissä henkisen elämän kanssa, on välttämättä 

”vakavaa”, ylevää ja – ikävää; he ovat sitä mieltä, että henkilöiden, 

jotka työskentelevät henkisten asioiden kanssa, kuten esim. pappien, 

täytyy tietysti olla kuivia ja jäykkiä ja pitää yllä ulkonaista arvokkuuttaan. 

Mutta siinä he erehtyvät! Ei ihme, että ajanhenki, joka on 

vapaa ja luonnollinen, tuntee syvää epäluuloa kaikkea ”henkisyyttä” 

kohtaan. Me teosofit olemme oppineet, että tosi henkisyydellä ei ole 

mitään tekemistä ulkoisten muotojen kanssa; niin, ensimmäinen askel 

henkisen elämän tiellä on siinä, että oppilaasta tulee täysin luonnollinen 

– ei kohtalo eikä hänen korkeampi luontonsa pakota häntä 

näyttämään, mitä hänessä on hyvää ja pahaa (katso H. P. B:n 

”Instructions”). Kaikki seremoniallisuus on sitä vastoin omiaan 

tainnuttamaan henkeä ja sokeuttamaan järkeä, ja Teosofisen Seuran 

tehtävä on mm. valaista maailmaa tästä. Siksi sielulleni tuotti iloa, 

että Seuran virallinen edustaja ei identifioinut itseään ihmisenä siihen 

sosiaaliseen asemaan, joka hänellä on maajaan ilmiöllisessä 

maailmassa. 

Suom. Erik Gullman 

Jatkuu 

3

J. R. Hannula 

Teosofis-ruusuristiläinen uskonpuhdistus 

V 

Kasteen valmistelua 

(Kristosofian Polulla, II, s. 41‒43) 

oska siis sakramentit ovat sisäisiä tapauksia, niin yritämme 

tehdä niitä sellaisina hiukan ymmärrettäviksi. 

Päästänee paremmin asiaan sisälle tarkastellessamme 

niitä sekä päämäärässään että valmisteluissaan. 

Tällä kertaa tarkastelemme kasteen sakramenttia. Kasteen päämäärä 

eli saavutus on, niin kuin ennen on sanottu, että ”kastetuksi 

tulee pyhän hengen inspiroima totuuden etsijä silloin, kun isä tunnustaa 

hänet pojakseen samoin kuin isä tunnusti Jeesuksen pojakseen 

Jordanin luona”. Itse tapahtuman suhteen on huomattava, että 

se tapahtuu sarjoissa. Ainoastaan kosmillisesta kasteesta sopii käyttää 

isoja alkukirjaimia. Avaruuksien Isä tunnustaa kastetun Pojak- 

4

seen, ja hän on nyt Jumalan Poika. Sellaisia minuudessa tapahtuvia 

saavutuksia kuin Paavalin Damaskus-kokemus ja opetuslasten kokemus 

ensimmäisenä helluntaina merkitään pienillä alkukirjaimilla, 

joten puhutaan Jumalan pojista. Vielä pienemmistä kastekokemuksista 

sopii käyttää nimitystä Jumalan lapsi. Kastekokemus käy siis 

myös kolmessa sarjassa. 

Siirrymme nyt kasteen valmisteluihin, emmekä tällöin yritä tekemään 

mitään sarjaerotuksia. Asetumme yleisen ja kaikille ymmärrettävän 

ihmiselämän kannalle. 

Kasteessa syntyy jotain uutta ihmiseen. Tapahtumaa voi näinollen 

rinnastaa tavallisen lapsen syntymään. Ennen kuin lapsi voi syntyä, 

täytyy olla äiti ja isä, jotka rakkaudessaan ovat menneet avioliittoon, 

uhrautuakseen siten palvelemaan elämää ja ihmiskuntaa suvun 

jatkamisella. 

Samoin on laita kun ihmisessä sisäisesti syntyy ikuisuuslapsi. Ihmisessä 

itsessään täytyy herätä ja kasvaa jumalallisen lapsen vanhemmat, 

taivaallinen neitsyt ja nuorukainen. Tämä on vastaavaisuussuhteessa 

henkiseen kolmioomme: manas-buddhi-aatma yhdeltäpuolen 

ja toiselta puolen taivaallinen eli psykologinen nuorukainen, 

neitsyt ja lapsi. 

Juuri näiden jumal-vanhempien, taivaallisen neitsyen ja nuorukaisen, 

kasvaminen kuuluu kasteemme valmistavaan työhön. Sentähden 

yritämme nyt hiukan luonnehtia neitsyen ja nuorukaisen 

muodostumista ihmisessä. 

Näiden tapahtumien toteutuminen edellyttää luonnollisesti, että 

ihminen alkaa olla totuuden pyhän hengen inspiroima. Juuri tätä inspirointia 

ylläpitääkseen ja edistääkseen ihminen voi tietoisesti kasvattaa 

itseään Kristuksen Vuorisaarnan opetuksien mukaan. 

Neitsyt on ihmisessä enemmän magneettinen tunne, nuorukainen 

taas enemmän sähköinen älyelämä. Kumpainenkin voi olla joko 

maallisessa tai taivaallisessa tilassa, riippuen ihmisen siveellisestä ja 

henkisestä kehityksestä. Sekä naiset että miehet ovat sielultaan neitseitä, 

mutta heissä oleva neitsyt voi olla joko maallinen tai taivaallinen, 

alkukehityksessään maallinen, myöhemmässä taivaallinen. Ollessaan 

maallinen, silloin ihminen elää persoonallisissa tunteissa, 

nautinnoissa, seurusteluissa. Hän etsii siten tyydytystä, rauhaa, onnea. 

Joskus ihmiset sitä saavuttavatkin, ainakin tilapäisesti. Pettymyksiä 

tulee kuitenkin enemmän. Tulee kärsimyksiä, sielullisia tuskia. 

Onhan sanottu: jokaisen nautintojen 5 kukan alla on pistävä käär-

me. Vähitellen laskeutuu murhe ihmisen sieluun. 

Tämä murhe on eräs saavutus. Oikeastaan murhe on alemman 

tunne-elämän kypsynyt hedelmä. Sanoohan Kristuskin: ”Autuaita 

murheelliset, sillä heitä tullaan lohduttamaan”. Kuitenkin on huomattava, 

että ennen kuin murhe aiheuttaa lohdutuksen, on ihmisen 

täytynyt oppia kantamaan tätä sisäistä murhetta, oppia kantamaan 

siten, ettei enää etsi lohdutusta aistinten maailmasta. Sillä jos ihminen 

edelleen etsii lohdutusta aistinten maailmasta, seuraa siitä, että 

murhe häviää ja sen tilalle tulee kurjuus, katkeruus, viha, jonkunlainen 

kostamisen halu, raakuus ja julmuus. Kun ihminen siihen joutuu, 

on siitä vaikea nousta. Mutta noustava siitä on. Julmuudesta on 

luovuttava. Eikä vain julmuudesta, vaan on luovuttava etsimästä 

lohtua aistinten ilontantereilta. On käännyttävä korkeuksiin päin. On 

opittava ihailemaan puhtautta, kunnioittamaan pyhyyttä. Murhe 

kääntyy odotukseksi, ikävöimiseksi totuuden puoleen, Jumalan ja 

Mestarin puoleen. 

Tämä Jumalan, totuuden ja pyhyyden ikävä ja kaipuu onkin 

merkki siitä, että sielu on muuttumassa neitseeksi, taivaallisessa 

merkityksessä. Sielu tulee tavallaan tyhjiöksi, tyhjiöksi maallisesta, 

joka magneetin tavalla vetää puoleensa totuuden pyhän hengen. Siten 

voidaankin sanoa, että sielu tulee raskaaksi Pyhästä Hengestä. 

Rinnan neitsyyden kanssa kulkee sielumme miehellisen puolen 

jalostuminen. Kuvailkaamme tätäkin asiaa hiukan. Ensin maalliselta 

kannalta. Sillä maallinenkin nuorukainen sielussamme kasvaa ritariutta 

kohti. Maallinen ritarius näkyy kaikinpuolisessa käyttäytymisessä, 

reippaudessa, toimeliaisuudessa. Kuitenkin tämä maallinen ritarius 

yleensä jää siihen, että ihmisellä on ystäviä ja vihollisia. Hän 

puolustaa ystäviä ja vastustaa vihollisia. Ystävyyden taas määrää 

eräät tunne- ja etuseikat, eikä niinkään totuus. Tästä johtuu, että ritarin 

tämänpäiväiset ystävät ovat huomenna vihollisia ja päinvastoin. 

Tämäkin seikka vie murheeseen, on omiaan tekemään elämän murhenäytelmäksi. 

Kun siihen liittyy puhdistuva tunne, neitseellisyys, 

jota juuri kuvailimme, johtaa se vähitellen siihen, että ihminen ryhtyy 

älyllisessä ja toiminnallisessakin puolessaan puhdistustoimiin. 

Hän joutuu ajattelemaan seuraavaan tapaan: ”Minun työni ja toimeni 

pitäisi olla sellaista, että se ei aiheuttaisi kenellekään harmia, vaikeuksia 

tai vahinkoa.” 

Tämä alkaa olla tavallisen nuorukaisen, henkisen ritarin tuntomerkki. 

Maallinen ritari voi osoittaa 6 suurtakin jaloutta ja avuliai-

suutta muutamia ihmisiä tai jopa ihmisryhmiä kohtaan, mutta hän 

saattaa osallistua aiheuttamaan mitä suurinta tuhoa ja turmaa toisille 

ihmisille ja ihmisryhmille. Tämä ei tapahdu ainoastaan sodassa, 

vaikka se siinä tapahtuukin suuressa mittakaavassa, vaan voi se tapahtua 

monella muullakin tavalla, melkeinpä missä tahansa. Taivaallinen 

nuorukainen ja ritari puhdistaa itseään tässä suhteessa. 

Tullessaan tähän kohtaan on se hänelle hyvin vakava kysymys. Se 

vaikuttaa ratkaisevasti hänen käytännölliseen toimintaansa. Hän 

pyrkii sekä sielullisesti että ruumiillisesti järjestymään niin, ettei 

hän ole ristiriidassa siveellisen nuorukaisritariutensa kanssa. 

Huomaammehan nyt, että nämä seikat ovat todellista valmistusta 

todelliseen kasteeseen. Ihmisessä herää ja kasvaa ja vahvistuu taivaallinen 

neitsyt ja nuorukainen. Neitsyys vie siihen, että tulee lohdutus, 

ritarius siihen, että harjaantuu henkiseen käyttäytymiseen. 

Toisin sanoen: tämä vie ennemmin tai myöhemmin kasteeseen, 

Kristuslapsen syntymiseen ihmisessä sisäisesti. Tämä sisäinen uudestisyntyminen 

on sinään sekä lohdutus että taito. Lohdutus kahdella 

tavalla. Lohdutus siitä, että sisäinen lapsi päästää ihmisen synnistä, 

siitä himoelämän taipumuksesta, jota ihminen ei sitä ennen 

ole osannut voittaa, vaikka yrittänytkin on. Ja toiseksi, että kykenee 

saamaan lohdutusta totuuden kauneudesta, totuuden tiedosta, hyvyydestä, 

rakkaudesta. Tähän lohdutukseen liittyy taito, taito henkisen 

ritariuden toteuttamiseen. Se on taito ryhtyä sellaiseen työhön, 

että Kristus-lapsi sielussa saa siitä ravintoa. 

Tämä on siis kasteen sakramentti. 

Jos olet onneton ja sisäisen kaaoksen vallassa, älä syytä siitä 

maailmaa, sillä se on vain sinun itsesi heijastuma. Sellainen 

kuin sinä olet, on myös maailma. Paranna itsesi, niin maailma 

paranee. 

*** 

Älä etsi kunniaa tai palkintoja, älä odota toisilta hyväksyntää 

tai kiitosta. Todelliset palkintosi löydät itsestäsi – rauhan, tyyneyden, 

rakkauden toisia kohtaan, itsekunnioituksen ja tunteen 

elämän pyhyydestä. 

Drukpa Rinpoche 

7

Martta Horjanderin 

puheenvuoroja 

Väinölän opiskelussa 9.12.1985 

(opiskelutekstinä J. R Hannulan Vuorisaarnan oppilaan näkökulmasta, 

V osa, 1. luku) 

Jatkoa 

uen tästä vielä vähän: ”Siksi he kyllä lähestyivät Jee 

susta jatkuvasti, mutta yhä enemmän kielteisesti. Ensin 

he yrittivät hänet ovelasti saivarrellen sanoissa 

solmia.” ‒ Siis ensin yritetään saada menemään lankaan 

opillisissa dogmeissa. ”Mutta tässä yrityksessä epäonnistuttuaan 

päättivät he hänet tuomita ja tuhota. Kansan silmissä he leimasivat 

Jeesuksen arveluttavaksi olennoksi, pyhäksi rienaajaksi, saaden 

siten yleisen mielipiteen kääntymään Jeesusta vastaan. Ja niin Jeesus 

häväistiin, tuomittiin ja surmattiin. Tuomio ja surma jatkuu 

edelleen siten, että Kristuksen oppi 

8 

kielletään.” Niin. Ei kirkoissa

eikä muuallakaan oteta vastaan sitä, missä olisi elävä henki. ”Mutta 

hänen surmaansa, verikuolemaansa tehostetaan, ylistetään ja tehostetaan 

väärällä tavalla.” – Kirkoissa on tehty muodollisia uudistuksia, 

joilla yritetään nostattaa kirkollista henkeä. Jesuiitat vehkeilevät 

saattaakseen ihmisille kärsimyksiä, jotta nämä niiden kautta viisastuisivat. 

Tämä kasvatusmetodi on kuitenkin vastakkainen Kristuksen 

ja Valkoisen Veljeskunnan metodille. ”Samassa mielessä ovat 

meidän päivinämme useat tutkijat lähestyneet teosofista sanomaa. 

He ovat saattaneet uhrata vuosikausia tutkimuksiin, julaisseet paksuja 

kirjoja. Mutta he eivät ole lähteneet työhönsä varsinaisina totuudenetsijöinä.” 

– Hengen elämää ei voi tutkia ulkoa päin, vaan ensin 

täytyy päästä kiinni sisäiseen elämään. On olemassa tie, jota kulkien 

pääsee sisäisesti ymmärtämään asioita hengen kannalta, jolloin 

voi ymmärtää myös henkisen työn tekijöitä. 

* * * 

Hedelmistä puu tunnetaan. Kukaan näistä henkisistä ihmisistä ei 

ole tuonut pahaa maailmaan, vaan päinvastoin, he ovat ihmiskunnan 

auttajia. Kuitenkin heidät on useimmiten raivattu pois tieltä, jotta 

väkivalta, sorto, ryöväys ja murha ovat saaneet rehottaa. Se, joka 

toisi jotain inhimillistä, ei saa olla rauhassa maailmanhallinnon puolelta. 

”Hajota ja hallitse” kaikuu joka paikassa. ”Saata ihmiset kärsimykseen” 

on jesuiitan henki, mutta Kristuksen henki on toinen. Se 

sanoo, että kun lähdette tielle, tulette tietämään totuuden ja voitte 

päästä sorrosta ja vainosta. Teissä syntyy rakkaus, joka on anteeksiantavaa, 

palvelevaa ja armahtavaa. 

Ensin ihminen syntyy vedestä ja sitten synnytään hengestä. Hengestä 

syntynyt ihminen on rakkaudessa järkkymätön eikä myy henkistä 

elämää minkäänlaisten konnankoukkujen edessä. Hengestä 

syntynyt ihminen elää henkistä elämää jo täällä maan päällä. Hänellä 

ei ole mitään pelättävää, sillä hän kasvattaa itsensä siihen, että pelot 

poistuvat. Aineessa ilmenevät vastustavat tajunnat, jotka tulee 

muuntaa hyviksi voimiksi, mikä juuri on tähtivoimien voittamista. 

* * * 

Ihmisen aistitkin voi ottaa vuorisaarnan käskyjen kannalta. Kussakin 

juurirodussa kehittyy aina 9 uusi aisti. Kuudennen juurirodun

aisti on taiteellinen kauneusaisti ja seitsemännen filosofinen intuitio. 

Jossain ihmisessä nämä aistit voivat olla jo kehittymässä, koska voi 

olla ihmisiä, jotka ovat edellä muuta ihmiskuntaa. He etsivät jo totuutta 

ja ottavat vastaan haasteen, että meidän tulee etsiä Jumalan 

valtakuntaa ja sen vanhurskautta, jolloin kaikki muu tulee vähemmällä 

puuhalla. 

Ihmiselle tulee eteen myös vannomattomuus, ettei hän rikkoisi 

elämän lakia tekemällä sellaisia valoja, jotka sitovat häntä väärällä 

tavalla ihmisenä. Kaikki tämä valmistaa häntä pahanvastustamattomuuteen. 

Vuorisaarnan käytännöllinen seuraaminen alkaa miekan 

kääntämisestä ristiksi, eli ihminen luopuu sodasta ja väkivallasta. 

Uuden liiton vihkimyksissä lähdetään suoraan Marsista, sotakysymyksen 

ratkaisusta ja pienemmät vihkimykset tulevat perästä päin 

psykologisina järkytyksinä. 

Henkisen elämän kulmakivi on pahanvastustamattomuus, hyvä 

tahto, ja nyt voi siis lähteä suoraan tahdosta, jolloin kaikki käskyt 

tulevat yhtä aikaa, samalla kun niiden kunkin perusta on omassa asteessaan 

pahanvastustamattomuudessa. 

Viisas ja oppinut puhuvat, mutta heidät vaiennetaan, jotta 

nöyrä saisi tilaisuuden puhua. Jokaisen silmät katselevat 

hänen suutaan, millainen lause sieltä tulee. Ja jokainen 

odottaa hänen sanojaan niin kuin Jumalan sanoja. 

Hänen harvojen sanojensa merkitystä tutkitaan kuin 

filosofin puheita. Suloisia ovat hänen sanansa viisaiden 

kuultavaksi, makeampia kuin hunaja nauttijansa kitalaella. 

Hän on yksinkertainen puheissaan ja näyttää säälittävältä, 

mutta kaikki pitävät häntä Jumalana. Joka puhuu 

nöyrästä halveksivasti, sitä ei pidetä elävänä vaan 

sellaisena, joka avaa suunsa Jumalaa vastaan. Ja mitä 

halveksuttavampi nöyrä on omissa silmissään, sitä 

enemmän kaikki luodut tyrkyttävät hänelle kunniaa. 

Pyhä Iisak Niniveläinen 

(Kootut teokset, s. 671–672) 

10

TÄHDET TAIVAALLA 

Tähdet taivaalla, 

tuo tuikkeellaan taivaan rauhaa. 

Taivaan kansi niin kaunis katsella. 

Niin sininen on öinen taivas 

ja tähdet niin kauniita loistossaan. 

Tänään oli ihana syyssää 

ja aurinko kultasi taivaan ja maan. 

Pieni pilvi matkusti pitkin taivaan rantaa ja sitä, 

kun katsoin, se aivan kuin pieni purje ois! 

Se lipui pitkin taivaan rantaa. 

Aurinko paistoi ja vielä lämpöään antoi, 

vaikka onkin jo syys. 

Se kultasi säteillään keltaiset vaahteran lehdet. 

Niitä kun on nyt kasapäin 

pihassa melkein jokaisessa. 

Ihan muutama lehti vielä puussa, 

ja nekin odottaa pientä tuulta, 

että karista jo pian maahan vois. 

Vielä on vähän vihreä maa 

ja siinä syksyisten lehtien värikäs matto. 

Nyt on lokakuu ja ilma syksyisen raikas. 

Hengitän syvään ja katson öistä taivaan kantta. 

Taivas on niin sininen ja tähdet kimaltelee. 

Minä muistan pientä pilvilaivaa, 

sitä joka lipui pitkin taivaan kantta. 

Ja se matkasi ja matkasi ja aurinko kultasi 

säteillään taivaan ja maan! 

11 

Lea Karvonen

Pirjo Rautiainen 

Kierrätystä 

ierrätys on yksi päivän sanoista ja sehän on hyvä asia. 

Yhä enemmän myös joulupaketteihin kääriytyy jotain 

kierrätettyä ja kirpputori ei tarkoita kuulumista enää 

köyhälistöön vaan ajattelevaan kansanosaan. Pientä ja 

joskus isoakin vaivaa näkemällä ja kekseliäisyyttä käyttäen säästyy 

luonnonvaroja ja raaka-aineita. Yleensä ottaen ensimmäisiä asioita 

olisi tajuta sekin, miksi hankkia uusinta uutta, kun käytössä olevakin 

voi palvella. Materialismin ja kulutuksen koukerot voivat olla 

loputtomia, eikä kierrätyskään sitä pyhitä. 

Materian kiertämisen lisäksi ja oikeastaan vielä enemmän olen 

tullut ajatelleeksi hyvän ja huonon kiertämistä voimatodellisuuksina. 

Laji synnyttää lajiaan, myös kun on kyseessä hyvä ja paha. Sen 

voi nähdä vielä selkeämmin, kun ajattelee hyvän olevan voimaa ja 

pahan, huonon jonkinlaista voimattomuutta 12 tai pysähtyneisyyttä,

hyvän voimaa vastustavan tekijän. Yksilöllä on voimataloutensa, 

kuten laajemmillakin kokonaisuuksilla. Hyvä kannustaa ja inspiroi, 

sysää eteenpäin kuin kevyin siivin. Kun on saanut vastaanottaa toisten 

ponnistelujen tuloksia, silloin kykenee inspiroitumaan ja vaikkapa 

luomaan jotakin, joka toivottavasti taas seuraavassa käänteessä 

voi elävöittää jotakuta toista. 

Asia ei ole niin yksinkertainen, että henkisenkään asian äärellä 

elämä on yhtä etenemistä voitosta voittoon. Jokaisella ihmisellä kun 

on myös huonoa karmaa, vaillinaisuutta, tietämättömyyttä, ymmärryksen 

katvealueita. Myös huonot asiat voivat kiertää, tukea ja kutsua 

esiin huonoa ‒ laji synnyttää lajiaan. Matalapaineeni voi laskea 

toistenkin mielialaa ja matalapaine tarttuu helpommin kuin korkeapaine. 

Yksilön voimataloudessa jokin negatiivinen piirre saattaa 

lähteä kuin itsestään vyörymään ja keräämään kaltaistaan painolastia. 

Moraalisen ryhdin hakeminen eli itsekasvatus on juuri kasvamattomien 

ja vääristyneiden piirteiden kanssa työskentelyä. 

Hyvä ei siis kierrä itsestäänselvästi. Liikeradassa on myös nollapisteensä, 

jolloin voimakone on pysähtynyt ja se on saatava liikkeelle. 

Nollapiste on esimerkiksi siinä, kun ei jaksa vastata hyvällä 

johonkin mielestään huonoon, liike ei tapahdukaan kevyesti vaan 

kysyy ponnistusta. Nollapisteessä on jokin selittämätön taakka, joka 

ei tottele pelkkiä järjen päätelmiä. Taakka suorastaan vaatii ihmistä 

yhdistämään voimansa käytännöksi ja olemaan yhtä. Eräs avainsana 

onkin ”mielen mukaisuus”. Lukemassani elämäntaitokirjassa neuvottiin, 

ettei mikään asia saisi olla vastenmielinen tai miellyttävä ‒ 

vain siten löydän todellisen mieleni. 

Henkiset opettajat sanovat, että henkinen ryhmä inspiroi kansaan 

ihanteitaan tai vastaavasti sitä huonoakin vaikutusta. Hyvän ja elämän 

lakiperäisyyden inspirointi tai vaikutus ei ole vain asianmukaisia 

sanoja ja ulkoisten muotojen täyttämistä. Se on elämiseni ja olemiseni 

laatua, sydämen tilaa. Ainahan voin puhua yhtä ja elää toista 

ja se kuilu on tavallaan aina olemassa. Kuilua tasoittaa omakohtaisuuteen 

pyrkiminen ja tunnustuksen antaminen Mestareille myöntäen, 

että tästä ja tuosta seikasta en oikeasti tiedä mitään, mutta opettelen 

luottamaan viisaampien näkemyksiin. 

Teosofinen työ pyrkii inspiroimaan henkisen elämän, hengen 

auttavaa voimaa. Jokaisella ihmisellä voi olla huonot hetkensä ja 

vaiheensa, jolloin tarvitsee apua. On jo askel, kun myöntää kohdassaan, 

etten pääse eteenpäin ilman 13 apua. Tarkoitushan ei ole olla aina

vain se autettava vaan myös kasvaa auttajaksi. Autetuksi tuleminen 

ja auttaminen kulkevat kuitenkin kuin käsi kädessä, jolloin tarpeellisia 

ovat myös kokemukset avun kipeästä tarpeesta, miten se vaikuttaa 

ja mikä todella auttaa. 

Avun vastaanottaminen kysyy nöyryyttä, sitä voimakasta heikkoutta. 

Esimerkiksi ryhmämme perustajan Martan sana on lohdutusta 

ja kannustusta, ehkä tulevaisuuttakin maalaileva. Jos ihminen sen 

kestää, samalla siinä voi olla avuntarpeen syytä paljastettuna, että 

ihminen alkaisi itsekin auttaa itseään. Kannettu vesi kun ei kaivossa 

pysy. 

Mihin tahansa avun vastaanottoon saattaa liittyä syyllistyminen, 

itsensä syyllistäminen. Syyllisyys siitä, että on heikko lenkki, se 

kaikista kurjin ja heikoin. Syyllisyys siitä, että toisten taakka vain 

kasvaa juuri minun takiani. Itsensä syyllistäminen voi olla jotain 

karmaa, joka voi tunkea itsensä jokaiseen asiaan. Se aiheuttaa hajoamista, 

tilanteesta liukenemista, vaikka fyysisesti olisikin läsnä. 

Silloin ikään kuin tavoittelen vahvuutta, taakankantoa, toisen puolesta 

uhrautumista ja myötäelämistä. Kun siinä en ole onnistunut, 

jäljelle on jäänyt vain itsensä hajottaminen huolehtimiseen. Todellista 

voimaa ei jääkään siihen mitä voisin tehdä, koska yritän kauhoa 

olennaista liian syvistä kerroksista. 

Jos syyllistyn rakkauden osoituksesta, avusta, tuesta, silloin en 

osaa kierrättää hyvääkään, antaa sen kotiutua itseeni ja synnyttää rakentavaa 

vaan kohtaamani hyvä menee kuin vesi hanhen selästä. 

Ehkä hyvää tarkoittavana motiivinani on, etten olisi ottamassa. Jos 

en kuitenkaan osaa vastaanottaa, en osaa luovuttaakaan eteenpäin, 

antaa itsestäni ja itseäni. Lopputuloksena olen yhä enemmän vain 

ottamassa. 

Elämä tapahtuu tilanteissa ja hetkissä. Rakkauden ja ystävällisyyden 

vastaanottaminen todellisesti ja avoimesti on jo lähestulkoon 

samalla taajuudella olemista. Se ei ole vain hyvän voiman kiertämistä 

vaan tilanteessa myös syntyy ja kiertyy esiin hyvän voimaa. 

Alempi ymmärrys voimineen on kuin kirpputori, jossa samat tavarat 

eli voimat kiertävät pöydästä toiseen ja takaisin. Ovi on lukossa, 

asiakkaita ei pääse sisälle, enhän halua, että rakkaat roinani häviävät 

näköpiiristä ja hallinnasta, vaikka ovatkin tarpeettomia. Läsnäoloako? 

Ei vaan ahtautta, joka ahdistaa. Muutos ja kasvu koputtaa 

oven takana. Vaikken itse aluksi osaa avata ovea, elämä avaa sen, 

kun happi loppuu. Ylempi ymmärrys pääsee ovesta sisään ja mitä 

tapahtuu? Kerron sitten, kun tiedän... 

14

Seppo 

Kuulavuori 

Kommentteja Pekka Ervastin kirjaan 

UUSI USKONPUHDISTUS 8. luku 

1. 

uetussa P. E viittaa vereen ja veriuhriin ja soisi 

kaikkien ymmärtävän mitä niiden takana piilee. 

Varmaan on totta, että helvettiopin ohella ns. veripelastusoppi 

on se, joka teosofisesti ja kristosofisesti 

sivistynyttä ihmistä eniten ns. kristinuskossa tympäisee. 

Ajatus siitä, että jumala on antanut poikansa piinattavaksi ja 

tapettavaksi jotta minä pääsisin ansaitsemattomasti taivaaseen, on 

järkeä, siveellisyyttä ja myös ihmisen itsenäisyyttä loukkaavaa, sillä 

tottahan jokainen kunnon ihminen 15 tahtoo ainakin yrittää itse vastata

teoistaan eikä langettaa syntejään toisten kannettavaksi. Niinpä hän 

ei pidäkään Golgatan tapahtumia minään pelastusautomaattina, vaan 

Jeesuksen puolelta ääriolosuhteissa toteutettuna esimerkkinä pahanvastustamattomuuden 

periaatteesta, joka on avain hänenkin 

”syntiensä” eli vanhan karmansa lunastamiseen. 

Luetussa P. E. myös mainitsee Jeesuksen avanneen opetuslasten 

silmät ymmärtämään pyhiä kirjoituksia, ja ymmärrämme, että tämä 

kyky avata silmiä on jokaisella henkisellä opettajalla. 

Myös näinä viimeisimpinä vuosikymmeninä on ainakin Ihmisyyden 

tunnustajissa toimiva henkinen pyrkijä voinut kokea saaneensa 

tietäjäapua silmiensä avaamiseen tai ainakin raottamiseen, pyrkimyksen 

voimakkuudesta riippuen. Tuon avun luonteen voi tiivistää 

kahteen sanaan: teoriasta käytäntöön. Jos pyrkijä ennen ajatteli, 

kuinka hienoa olikaan tutkia kristosofisten opetusten loppumatonta 

paljoutta ja syvyyttä omaksi ilokseen, mutta jättää käytännöllinen 

ponnistelu joillekin kehittyneimmille opetuslapsille, tuli tähän ajatteluun 

muutos. Pyrkijän silmiä avattiin näkemään, ettei teoreettisälyllinen 

tutkiminen yksin riitä eikä johda tiettyä pistettä edemmäs, 

vaan hänenkin, jos tahtoo tiellä edistyä, oli ryhtyminen käytännön 

työhön sekä itsekasvatuksessa että kristosofian tunnetuksi tekemisessä, 

sillä jokainen voi tehdä jotain, vaikka kuinka pientä. 

Voimmekin sanoa, että tämän silmiä avaavan opetuksen seurauksena 

ovat tänä päivänä olemassa Ihmisyyden tunnustajien asuinyhteisöt, 

veljeskodit, joissa kaikinpuolinen työ kristosofisten ihanteiden 

puolesta on varsinaisena elämänsisältönä. 

Vanhan ja uuden liiton välisestä erosta ja Jeesuksen uria aukovasta 

työstä koko ihmiskuntaa ajatellen on P. E. tehnyt selkoa useammassakin 

kirjassaan. Yksityisen ihmisen, henkisen pyrkijän, kohdalla 

siirtymistä vanhasta liitosta uuteen voisi kuvailla niin, että se on 

siirtymistä vaatimushengestä ja oikeustajunnasta anteeksiantoon ja 

veljeystajuntaan. Kun näin sanotaan tietäen viisaiden opettaneen, että 

uusi liitto on vanhaa parempi, herää kysymys, mitä pahaa voi olla 

oikeustajunnassa? Oikeushan on vääryyden vastakohta, pitäisikö 

siis vääryyden toteutua oikeuden sijasta? Vastaus kysymyksiin on 

selvä, luonnollisesti oikeus on vääryyttä kaikin puolin parempi ja 

oikeuden ja kohtuuden tulee maailmassa 16 toteutua. Ja jos jostain ih- 

2.

misestä sanotaan, että hän on aina oikeudenmukainen, kuvastaa se 

huomattavaa sielullista kehittyneisyyttä. 

Henkisen pyrkijän kohdalla tässä onkin kyse sielullisokkulttisesta 

kehitysaskeleesta, jota ei maailmassa vielä yleisesti 

ymmärretä. Kyllä pyrkijäkin toivoo oikeudenmukaisuuden maailmassa 

toteutuvan, mutta itselleen hän ei tahdo oikeutta vaatia. Tämä 

perustuu siihen tietoon, että kasvaakseen rakastavaksi veljeksi ja ihmisten 

auttajaksi hänen on voitettava oma vanha karmansa. Eräs 

puoli tässä voittamisessa on, että hän lahjoittaa oman hyvän karmansa 

Elämälle, kuten viisaat neuvovat tekemään, eli hän pyrkii 

luopumaan oikeuksista ja eduista, jotka hänelle karmallisina asioina 

kuuluisivat. Hänellä ei siis ole toisten ihmisten eikä elämän suhteen 

vaatimuksia, joita maailmassa pidetään luonnollisina ja itsestään 

selvinä, ja voidaan sanoa, että tämä asenne on hänen henkisen pyrkimyksensä 

keskeinen perusta. 

Asia on lyhyesti ilmi tuotu, mutta omalle kohdalle sattuvissa 

koetustilanteissa sen toteuttaminen ei ole leikin asia, siksi syvälle 

vanhat periaatteet ovat ihmiseen juurtuneet, sen voi pyrkijäkin kokea. 

Uusi liitto on avattu jo 2000 vuotta sitten ja sen periaatteisiin 

on etenkin kristosofinen tutkija voinut syventyä kymmenien vuosien 

ajan, mutta ei ole silti sanottu, että hän itse elää Uudessa liitossa. 

Milloin tahansa voi pyrkijä saada itsensä kiinni oikeuksiensa valvomisesta 

ja hyvityksen odottamisesta Elämältä jonkin koetun vääryyden 

korjaamiseksi. 

Ihmisen portti uuden liiton elämään kätkeytyykin toisiin ihmisiin, 

hänen ihmisveljiinsä, joiden kanssa veljesrakkautta opetellessa 

vanhat, jo hänen kohdallaan aikansa eläneet periaatteet ovat voitettavissa. 

Eikä näin ollen ole ihme, että Elämän Jumalallisen johdon 

puolelta tulleessa viimeisimmässä vuodatuksessa, teosofiskristosofisessa 

sanomassa, eläminen kiinteässä perheenomaisessa 

ryhmässä on vahvasti esillä. 

Luetusta nousee päällimmäiseksi kaksi asiaa: mysteeriolaitokset ja 

ihmiskunnan auttaminen. 2.9.1978 ensimmäisen yhteisömme avajaisjuhlassa 

Ahosenniemen koululla pitämässään puheessa muistelen 

Martan lausuneen jotenkin niin, että ”tällainen ryhmä voisi olla 

alkuna mysteeriokoululle”. Ja totta 17 on, että vuorisaarnajohtoisessa 

3.

yhteisössä jäsenten itsekasvatus ja siihen liittyvät ongelmat ovat joka 

hetki läsnä aivan kuin varmaan olivat vanhoissa mysteeriokouluissakin. 

Ja päämäärä on molemmissa sama: henkinen kasvu kohti 

Kristuksen tuntemista ja Kristukseen yhtymistä. Varsinaisen tehtävänsä 

eli ihmiskunnan henkisen auttamisen ovat vanhat mysteeriokoulut, 

uudemmat henkiset liikkeet ja toivottavasti yhä enenevässä 

määrin syntyvät kiinteät henkiset ryhmät saaneet perinnöksi alkuperäiseltä 

Melkisedekin veljeskunnalta, joka sekin tietysti yhä jatkaa 

työtään. 

Mikähän olisi se tärkein läksy tai mysteerio, jota henkisten ryhmien 

olisi kyettävä opettamaan sekä ihmiskunnalle yleensä että varsinaisille 

henkisille pyrkijöille? Eiköhän se lie rauhan ja aseettomuuden 

sekä veljellisen yhteiselämän läksy. 

Ratkaisut suhteessa sotalaitokseen ja asevelvollisuuslakiin sekä 

mm. kirkkoon ja puoluepolitiikkaan luovat perustan kasvatus- ja valistustyölle, 

jolla suurelle yleisölle tehdään selkoa aseettomuuden 

tärkeydestä ihmiskunnan onnellista tulevaisuutta ajatellen. Keskinäisen 

veljeyden ja kunnioituksen sävyttämä yhteisöelämä puolestaan, 

toivon mukaan, puhuttelee niitä yksilöitä, jotka jo ovat tietoisesti 

henkisen pyrkimyksen askeleita ottaneet, harkitsemaan syvempään 

veljeskouluun astumista. 

Samalla paljastuu kuinka merkittävä seikka yhteisöelämän laatu 

on. Jos keskinäinen veljeys ryhmässä olisi vain pintakuorrutusta, joka 

vaivoin peittää alleen sisäiset jännitteet, keskinäiset kyräilyt ja 

eripurat, ei sellainen ketään veljeyskouluun kannusta. Sellaisen 

”veljeyden” onttous paljastuisi pian tutkivalle katseelle. Tuskinpa 

mekään olisimme aikoinamme innostuneet, jos emme Martassa olisi 

havainneet sitä aitoa rakkautta ja ihmisyyttä, joka voitti sydämet 

puolelleen. Siis mitä syvemmälle veljeyden mysteereihin osaamme 

tunkeutua ja epäveljeyden karikoita voittaa, sitä suurempaa tehoa ja 

voimaa ymmärrämme työhömme sisältyvän. 

18

Anja Nurmi 

Ihmisyyden 

ikkunasta 

katsoo 

vammainen 

V 

iime aikoina olen ollut tekemisissä vammaisten kanssa, 

koska itsekin olen vammautunut aivorunkoinfarktin seurauksena. 

Samalla olen eräänlainen ”koti-invalidi”, joka 

kuntouttaa sinnikkäästi omaa liikkumiskykyään. Pienen 

kokemukseni perusteella voin sanoa, että yhteiskunnan taholta saatava 

hoito ja kuntoutus ovat Suomessa huipputasoa. Ihmehän se on, 

jos sänkypotilas oppii kävelemään vaikkapa ensin vain ankantahtiin. 

Siinä kysytään tietysti omaa tahtoa, jatkuvaa sinnikkyyttä ja elämänhalua 

pois sulkematta kaikkien läheisten antamaa apua. Ehkäpä 

minun elämälläni on vielä joku tehtävä, kun sain ns. jatkoaikaa. Voi 

viedä pitkiäkin aikoja, ennen kuin huomaa monia hyviä puolia 

omassa elämässään. Eräs niistä on yhteisössä asuen kokemani ihmeellinen 

ymmärtämys vammautumiseeni, auttamishalu ja empatia 

kaikessa arkielämän tapahtumissa. Kun sisäistää Vuorisaarnan ohjeita 

omaan elämäänsä, ajattelee jo pitemmällä tähtäimellä karmaa 

ja jälleensyntymistä. Voi jopa kokea joskus kiitollisuutta kaikesta 

tapahtuneesta. Suhtautuminen kuolemaan tuleekin luonnolliseksi 

asiaksi. Nämä ovat niitä ihanteita, joiden saavuttamiseen kuluu paljon 

aikaa – sanotaan, että joskus… 19

Ihmisten suhtautuminen meihin vammautuneisiin vaihtelee. Me 

invalidit olemme ihmisiä, jotka olemme saaneet oman taakkamme 

joko syntymässä, jonkun onnettomuuden seurauksena tai sairauden 

myötä. Elämällä on oma käsikirjoituksena, ja niinpä on ihan turhaa 

etsiä syyllisiä siihen ajatukseen, että kuka tai mikä tämän aiheutti. 

Teosofis-kristosofisen elämänymmärrykseni mukaan ajattelen kohtalon 

liittyvän ihmisen omaan karmaan. Tämä syysuhteen laki toimii 

niin luonnossa kuin yksittäisen ihmisen elämässä. Hyvään uskomalla 

ja siihen suuntaan toimimalla on mahdollista voittaa ns. pahaa. 

Siitä voi lukea esim. Pekka Ervastin kirjoista Karma ja sairaudet 

tai Jälleensyntymisen mysteereitä. 

Vamma kohdistuu ihmisen fyysiseen ruumiiseen, joten hän on 

ainakin osittain oman itsensä vanki. Esteitä on niin monenlaisia, joihin 

kompastuu – niin ulkonaisia kuin sisäisiäkin. Vaikka vapaus on 

puutteellista, on oman mielentilan laatu täysin itsensä hallittavissa. 

Tunnen erään invalidin, jonka elämänilo tulee tuskien, kärsimysten 

ja kyyneltenkin läpi. Hänellä on pistämätön huumorintaju ja runoilijan 

lahja. Ihmettelen sitä myötätunnon ja välittämisen tuntua, jota 

olen saanut kokea hänen taholtaan. Ehkäpä se onkin hänen elämäntehtävänsä: 

näyttää muille ilon aiheet. 

Omalla kohdallani olen kokenut Vuorisaarnan elämänohjeet auttavina 

neuvoina. En ole mikään ns. uskovainen (kaukana siitä), mutta 

nämä ohjeet ovat kätkettynä jokaisen ihmisen sisimpään. Ne ovat 

sisäisiä, sanoisinko salaisia kokeiluja omassa mielessä, eivätkä mitään 

ulkonaisia määräyksiä. Totta kai ohjeiden mukaan eläminen 

näkyy ennen pitkää käytännön elämässä. Ihmisellä on periaatteessa 

täysin esteetön kulku omiin ajatuksiinsa ja sanojensa valintaan. 

Kompastuskiviksi muodostuvat monet itsekkäät piirteet ja tottumukset, 

jotka eivät laske läpi uusiin positiivisiin alueisiin. Sanotaan, 

että ihmiseksi kasvu on hidasta ja voisi käyttää myös sanaa esteellistä. 

Ei voi kasvattaa muita, ainoastaan itseään. Joskus voi tavata 

ihmisen, jonka silmissä on valon tuike, hänestä huokuu ymmärrystä 

ja rakkautta, tuntuu siltä kuin hän näkisi syvälle toisen ihmisen sieluun. 

Hän on sisäistänyt ihmisyyttä, löytänyt rakkauden ja veljeyden 

voimaa. Yksinäisyyden, alakulon ja masentuneisuuden esteet voivat 

hävitä, kun itse ponnistaa hyvän suuntaan antaen muille rohkaisua 

ja sydämen lämpöä. ”Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.” 

20

Liisa Mankinen 

Odotusta 

K 

öh, köh, köh. Yläkaapista kuului köhinää. Tiedättehän 

sen kaapin, jota ei juuri lainkaan käytetä, sen, joka on 

täynnä eri vuodenaikajuhliin kuuluvaa rekvisiittaa. Juuri 

sieltä kuului nyt aivastuksia, supinaa ja huudahduksia. 

‒ Äh, kun täällä on niin ahdasta. 

‒ Älä töni, tämä on minun paikkani. 

‒ Mutta täällä on niin pimeää. 

‒ Ja tukalaa! 

‒ Eikö nyt ole meidän vuoro? 

‒ Teidänkö? Ei totisesti, meidän vuoro on nyt. 

Kaapissa tuntui selvästi olevan ilmassa vähän epämukavuutta, 

ärtyisyyttä sekä epäselvyyttä siitä, mikä juhlapyhä on nyt kyseessä. 

Senhän kaikki tunsivat luissaan ja ytimissään, että jokin juhlapyhistä 

on ovella, mutta mikä? Kalenterin selaaminen ei ole tunnetusti 

kaappiväen vahvimpia puolia, ja pari energistä pääsiäistipua olikin 

vakuuttunut siitä, että varmasti eletään jo maaliskuuta ja heidän kantaansa 

yhtyi tiukkailmeinen, luutaansa trimmaava noita-akka. 

‒ Toki, toki, kevään tuloa ei voi estää, loukotti hän synkästi kissalleen 

kaivaten pientä huviajelua Kyöpelinvuorelle pois täältä näiden 

höyrypäitten keskeltä. 

Ja tiput säestivät häntä innokkaasti saaden lähellä olevien korvat 

soimaan piipitystä. 

Juhlapyhäkeskusteluun pani kuitenkin 21 stopin kaapin kunkku, ul-

koisella mahtavuudellaan arvovallan ja sananvallan saavuttanut jättipukki, 

joka sanoi tietävänsä joulun olevan kyseessä. Miten hän tämän 

tiesi, sitä ei sanonut, mutta muut vaikenivat, kun arvovalta puhui 

ja enkelit alkoivat oikoa hymyhuulin siipiään. On se sitten ihanaa 

päästä täältä kaapista pölyjä nieleksimästä edes kerran vuodessa 

ja tekemään sitä omaa työtään; olemaan herkkä ja taivaallinen, sellainen 

henkevä. Onhan se ihan toista pukkien ja tonttujen vouhotukset 

paketteineen ja loputtomine punaisine pukuineen. Oi, joi, tulisi 

jo se joulu. 

Ja niin sitä sitten odotettiin, kunnes eräänä päivänä alkoi tapahtua. 

Kaapin emäntä tempaisi kaapin auki, penkoi sitä äkäisesti mutisten, 

vetäisi ulos kynttilälyhdyt ja paiskasi taas oven kiinni. Että 

semmoista joulumieltä. Kaappilaiset katselivat toisiaan säikähtäneinä. 

Oliko joulun saapumiseen tullut mutkia matkaan vai oliko kyseessä 

taas se sama tuttu juttu, harmittava mutta niin tavallinen joulustressi? 

Ja sitähän se vain oli, taas kerran. Eihän se nyt niin hirveää 

ollut, pelkkää sananvoimaa enimmäkseen, mutta silti aika latistavaa. 

‒ Huh, huh, oppisi nyt tuo emäntäkin sitä joulumieltä, supistiin 

kaapissa ja kerrankin löytyi asia, josta kaikki olivat samaa mieltä. 

– Sivistymätöntä on olla tuollainen, mutta ehkä se siitä rauhoittuu, 

kun joulumieli pääsee kunnolla koskettamaan. 

Ja taas jatkui odotus kaapissa. Jokaisella olivat kaikki aistit terästettyinä 

havaitsemaan joulun saapumisasioita; onko piparkakun 

tuoksua, entä lantun? Kuuluuko mistään joululauluja, rymiseekö 

kuusi vihdoin sisään raikkaine metsän tuoksuineen? Olisiko vihdoin 

aika? 

Ja niinhän se saapuu vihdoin se kaivattu päivä, kun kaappi aukaistaan 

ja laatikko kerrallaan nostetaan sieltä, ne joulujutut tietysti 

vain. Pallot ja nauhat ja kaikenlaiset tilpehöörit kaivetaan esille ja 

innokkaat kädet alkavat laittaa niitä kuuseen ja vähän joka paikkaan. 

Eikä sille voi kukaan mitään, että joulumieli alkaa pyrkiä väkisinkin 

esille, kun kuusi loistaa valmiina ja joulun väki on valloittanut pöydät. 

Tontut, enkelit, porot ja possut, kaikki yhdessä sovussa, kukaan 

ei katso toisiaan arvostellen, ei tunne ylemmyyttä, ei alemmuutta, 

menneitä ei muistella eikä varsinkaan ikäviä toistella. Nyt on joulu, 

rauha maassa ja sydämessä. 

Ja me ihmiset, niin mekin saamme kerran vuodessa tuntea joulun 

kosketuksen, jos vain annamme joulun 22 tulla.

Reija Tähtinen 

Ruusuympyrä 

E 

lokuun lopulla valmistauduttiin juhlistamaan yhteisömme 

30 yhteistä vuotta Avointen ovien päivänä. Tässä yhteydessä 

olin kitkemässä etupihan ympyräksi kiertyvää ruusuistutusta, 

kun huomasin nurmikon sisältä pilkistävän kivilaatan. 

Tiesin, että se on pala nurmen alle hautautunutta liuskekivilaatoitusta. 

Kuin ohimennen, pelkkää uteliaisuuttani ja vailla mitään 

tarkoitusta kokeilin, lähtisikö nurmimatto hyvin irti laatasta ja lähtihän 

se. Asettelin lämpärettä jo takaisinkin, kun uteliaisuus voitti ja 

aloin kiskoa lisää. Ohikulkevien veljien kannustus lisäsi innostusta. 

Huomasin yhtäkkiä olevani täydessä työn touhussa, jota en ollut 

lainkaan suunnitellut. Moni kyllä jo ihmetteli, että oletpa sinä urakan 

ottanut, mutta itse koin vain mielenkiintoa ja leipätyöstä poikkeavan 

ruumiillisen rasituksen riemua. 

Työn lomassa häivähti mielessä yhtymäkohta juhlamme aiheeseen 

eli 30-vuotiseen yhteisöyritykseen, 23 joka samalla on henkinen

koulu. Ulkopuoliset tutustujat ja omaa yhteisöä haaveilevat kävijät 

usein arvelevat, että tällaista työtä pitää etukäteen suunnitella ja tehdä 

laskelmia esimerkiksi siitä, millaisia tiloja tarvitaan, miten suuri 

pääoma pitää olla ja millaista osaamista tarvitaan. 

Meidän elämämme todellisuudessa on kaikki käynyt aivan päinvastoin. 

Uusi on lähtenyt liikkeelle pienestä, mutta innostuneesta 

alusta periaatteella työ tekijäänsä neuvoo. On aloitettu niistä vaatimattomista 

lähtökohdista, joita Elämä on osoittanut ja niillä kyvyillä, 

joita on ollut. Vuosien myötä resurssit ja taidot ovat karttuneet. 

Moni on saattanut ajatella: onpa rohkea yritys, mitähän tuostakin 

tulee. Sisältä koettuna on työssämme kuitenkin aina ollut luottavainen 

ilmapiiri ja toisaalta myös ymmärrys, että elämässä ei sittenkään 

voi mitään aivan varmasti turvata eikä etenkään aineellisesti. 

Yhteisömme perustajan Martta Horjanderin omakohtaisiin kokemuksiin 

perustuva voimakas luottamus henkeen on ollut esimerkkinä 

ja opastajana. Sen avulla on itsekin saanut löytää oman suhteensa 

ja luottamuksensa henkisiin periaatteisiin. Luottamus on avain myös 

niihin hengen rikkauksiin, joita sisimpäämme on kätkettynä. 

On totta, että itsekasvatustiellä nousee kyitä kynnökselle eli itsekkyyttä 

voitettavaksi, mutta toinen puoli asiassa on se, että myös 

hyvä pääsee esille, kun sitä kahlehtivaa itsekkyyttä voitetaan. Yhteisöjemme 

koossa pysyminen on juuri todisteena kaikesta siitä hyvästäkin, 

mitä ihminen voi sisältään löytää. 

Esimerkiksi vapaaehtoinen yhteistalous kysyy siinä eläviltä luottamusta 

toinen toisiinsa ja veljeyden henkeen. Tällaista luottamusta 

on opittu löytämään. Löytö on itse asiassa aika mullistava verrattuna 

vallitsevaan oman edun tavoitteluun ja kilpailuun. 

Itsensä löytäminen, yhteys sisäiseen henkeen vie myös oman 

luovuuden lähteille; tästä on osoituksena yhteisöissä vuosien varrella 

syntynyt taide eri muodoissaan. 

Kaiken ilmenneen kohdalla voi myös sanoa, että on kyse jostakin 

itseä suuremmasta, jossa on saanut olla mukana. Kun sanoin, että 

tätä työtä ei ole suunniteltu, lienee sekin vain puoliksi totta, sillä 

malli ja ihanne on epäilemättä ollut olemassa näkymättömässä maailmassa 

ja niiden veljien suunnitelmissa, jotka pyrkivät auttamaan 

ihmiskunnan henkistä kehitystä. Martta on puolestaan osannut vastaanottaa 

ja ilmentää tuota mallia käytäntöön. 

Aloitamme huomenna esitelmäkirjana Pekka Ervastin Viidennen 

kulttuurin tehtävä -sarjaa. Kirjan 24 loppuun on liitetty vuonna 1932

pidetty esitelmä ”H. P. B. ja itämainen okkultismi”. Siinä raotetaan 

verhoa Valkoisen veljeskunnan suunnitelmiin ihmiskunnan auttamiseksi. 

Näissä suunnitelmissa aina arvioidaan ihmisten ja kansojen 

vastaanottokykyä ihanteille. 

Kristinuskon inspiraatio tuli länsimailla pitkälle väärinymmärretyksi. 

Täällä on ollut vaikea tuoda esiin ihanteita. On ollut paljon 

marttyyriutta. Siksi Veljeskuntaa askarrutti uusi herättely-yritys 

1800-luvun lopulla. Länsimaiset mestarit eivät olisi vielä halunneet 

aloittaa, ja katsottiin, että on muutenkin parempi tuoda ensin itämaista 

okkultismia, jotta uusi ei sotkeudu kirkon sekoittamiin kristillisiin 

käsitteisiin. Teosofisen liikkeen alku sai siis tapahtua itämaisen 

okkultismin merkeissä. 

1900-luvun alussa katsottiin ajan kypsyvän niin, että voidaan 

tuoda esille uuden liiton tietä, kuten Pekka Ervast sitten tekikin, ja 

häntä ennen myös Leo Tolstoilla ja Rudolf Steinerilla oli tehtävä 

tässä suhteessa. 

Meille mielenkiintoinen on vuosi 1975, josta sanotaan, että silloin 

alkaa uuden inspiraation aika ja tulee uusi lähettiläs maailmaan 

ja että hän voi silloin selvästi ja heti viitata molempiin teihin ja painottaa 

uuden liiton tietä. ”Epäilemättä se lähettiläs, joka silloin tulee 

on sama H. P. B., joka työn aloitti v. 1875”, toteaa P. E. ja toivoo, 

että lähettiläs Teosofian avaimen sanoin löytää sellaisen joukon 

maailmassa, joka voi ottaa sanoman vastaan ja joka hämmentämättä 

mieliä voi selvästi puhua uuden liiton tiestä Kristuksen luo. 

Nyt voimme katsella vuotta 1975 menneenä aikana, johon on jo 

perspektiiviä. Tiedämme, että ennustukset ovat kohdistuneet Pohjolaan 

ja erityisesti Suomeen. Historiallisena tosiseikkana voimme 

huomata, että 1970-luvun puolenvälin vaiheilla alkoi teosofiskristosofi-sen 

työn piirissä Martta Horjanderin ympärille muodostua 

uusi liike, joka myöhemmin irtauduttuaan sai nimekseen Ihmisyyden 

tunnustajat. 

Onko tämä liike pystynyt selvästi ja mieliä hämmentämättä puhumaan 

uuden liiton tiestä? 

Ihmisyyden tunnustajat on tehnyt paljon julkista teosofista työtä. 

Tämän voi huomata vaikka selailemalla Sepon keräämiä paksuja 

leikekirjoja ja tilastoja kouluvierailuista. Kun tähän lisätään muutamat 

TV- ja radio-ohjelmat voidaan epäilemättä sanoa, että kymmenet 

tuhannet suomalaiset ovat saaneet pienen kosketuksen ryhmään, 

jonka ihanteena on aseettomuus ja 25 joka pyrkii käytännön yhteisöelä-

mässä kasvamaan ihmisyyteen Vuorisaarnan periaatteiden ja Pekka 

Ervastin elämänymmärryksen pohjalta. Tämä perustietopaketti sisältää 

juuri avaimet uuden liiton tielle. Yhteisöelämällä on siinä tärkeä 

sijansa herättäjänä ja todisteena siitä, että ihanne ei ole pelkkää 

puhetta. 

Moni on saattanut hieman hämmentyäkin kuulemastaan, mutta 

vastaanotto on silti pääosin ollut myönteisen kiinnostunutta. Ihmiset 

ovat saaneet uutta ajateltavaa ja vinkkejä henkiselle etsinnälle. 

Joku voisi silti huomauttaa, että työmme ei ole kovin laajalle levinnyttä. 

Sitoutuneita kannattajia on vähänlaisesti. Tällainen näkökulma 

saattaisi latistaakin, ellei ymmärtäisi, ettei teosofisessa työssä 

ensisijaisesti ole kyse joukkoliikkeiden synnyttämisestä, vaan pienistä 

ryhmistä, joissa opetellaan harjoittamaan esoteerista (eli sisäistä) 

itsekasvatusta ja siten toimimaan myös näkymättömänä voimatekijänä, 

joka tukee yksilöiden heräämistä uuden liiton ihanteisiin ja 

auttaa eliminoimaan vihan voimien muodostamia ajatuspattereita 

kansan aurassa. 

Martan opastamina syntyneet yhteisöt ja ryhmät muodostavat 

esoteerisen itsekasvatuskoulun, joka hyvin luonnollisella tavalla 

noudattaa niitä suuntaviivoja, joita myös Pekka Ervast esoteeriselle 

työlle antaa. 

Esoteeriselle ryhmälle tarkoitettujen opetustensa 23. epistolassa 

Pekka Ervast erottaa itsekasvatustyössä kolme merkillepantavaa 

puolta, joissa jokaisen pyrkijän pitäisi hänen mielestään koettaa 

edistyä. 

Ensimmäinen näistä on mietiskely, jota P. E. kehottaa pitämään 

arvossa ja harjoittamaan joka päivä. Martta on niinikään korostanut 

mietiskelyä ja neuvonut erityisesti varaamaan jokaiseen aamuun 

riittävästi aikaa mietiskelylle. 

Ihmisyyden tunnustajissa ei ole noudatettu erityisiä mietiskelytekniikoita. 

Sen sijaan Martta on neuvonut ottamaan vaikka yhden 

lauseen teosofisesta kirjasta ja mietiskelemään sitä. Sopiva lause 

usein nousee esiin tekstistä ja kiinnittää huomion puhuttelevuudellaan. 

Koskettavan lauseen tai katkelman avulla yhteys sisäiseen onkin 

usein helpommin löydettävissä. 

Mietiskelyssä on aina kyse yhteyden löytämisestä sisäiseen henkeen 

tai sisäiseen Isään, kuten P. E. asian ilmaisee. Se on keskustelua 

Isän kanssa salassa. Jonkin lauseen mietiskely ei siis tarkoita teosofisten 

seikkojen älyllistä pyörittelyä. 26 Mietiskely koskettaa koko

olemusta. Se on todellakin keskustelua jonkin näkymättömän kanssa. 

Säännöllisinä toistuvista hetkistä se kasvaa jatkuvammaksi suhteeksi 

ja olemisen tilaksi, jossa eläen pyrkii hahmottamaan eteen tulevia 

tilanteita hengen kannalta. 

Esoteerinen itsekasvatus ei kuitenkaan ole joutilasta mietiskelyn 

ylänkömailla viihtymistä, vaan sisältää myös pyrkimyksen velvollisuuksien 

iloiseen ja tunnolliseen täyttämiseen. Tähän puoleen Martta 

saattoi opastaa yhteisöelämän arkisten velvollisuuksien keskellä 

esimerkiksi kehottamalla tekemään tarkemmin tai välttämään turhaa 

pyörimistä, johon aineen tajunta voi hämätä. Kyseessä oli samalla 

nöyryyskoulu siihen, että ymmärsi ottaa opetusta vastaan. Aineellisen 

työn velvollisuuksien täyttäminen on samalla koulua myös henkisen 

työn velvollisuuksiin. Jos on leväperäinen aineessa, niin tuskin 

oppii tarkkuutta ja havaintokykyä henkisessäkään käytännössä. 

Esoteerinen tunnollisuus ja tarkkuus eivät tarkoita muodollisia 

ominaisuuksia eikä työn ilo pätemisestä syntyvää itsetyytyväisyyttä. 

Kyse on aina rakkauden opettelusta. Tunnollisuus on toisten ihmisten 

ja elämän kunnioitusta; iloisuus puolestaan sitä palvelun iloa, 

jossa toinen käsi ei tiedä, mitä toinen tekee: ihminen ei työskentele 

palkan toivossa, vaan palvelu sisältää ilon itsessään. 

Monestihan ihminen jaksaa kantaa esimerkiksi arjen vaikeuksia 

sen voimalla, että odottaa jotain edessäpäin olevaa persoonallista 

hyvää kuten vaikkapa lomareissua, hauskaa vierailua tai juhlaa. Jos 

tämä hyvä äkkiä peruuntuukin tai saa ikäviä piirteitä, voi tuntua siltä 

kuin ilo sammuisi. Persoonallisuus protestoi ja muuttuu alakuloiseksi. 

Esoteerinen itsekasvatus tähtää kestävään sydämeniloon, joka ei 

ole riippuvainen ulkoisista vaihteluista, eikä hanakka suunnittelemaan 

elämäänsä persoonalliselta kannalta tai kuten P. E. asian ilmaisee: 

”Hän ei valikoi kokemuksia itsellensä. Hän ei koeta mietiskellä 

sellaista, joka koskee vain persoonallisuutta, vaan jättää karmalle 

kaiken sellaisen, joka koskee persoonallisia asioita. Hän ei siitä 

huolehdi.” 

Sen sijaan esoteristi huolehtii siitä, että löytäisi itselleen luontevia 

tapoja tehdä henkistä työtä. Sitä hän voi myös elämältä pyytää ja 

anoa samalla, kun on uskollinen kaikessa siinä pienessä, jota on jo 

löytänyt. Näin asennoituessaan esoteristi voi myös huomata elämässään 

johdatusta. Vaikka asiat menisivät toisin kuin itse on varovasti 

ajatellut, voikin huomata, että ne 27 menevät juuri hyvin ja viisaasti.

Kokemukset joihin Elämä johdattaa ovat juuri niitä, joita esoteristi 

kasvuvaiheessaan tarvitsee. 

Henkinen työ on johtolanka elämässä, se asettaa kokemukset uuteen 

valoon. Esoteristi ei koe asioita itselleen, vaan löytää kokemuksista 

materiaalia työhönsä, joka hiljalleen muodostuu elämän keskeisimmäksi 

sisällöksi. Tämä ei kuitenkaan ole mitään puisevaa 

työkeskeisyyttä, sillä henkinen työ käsittää ihmisen kaikki olemuspuolet. 

Se ei köyhdytä tunne-elämää, vaan päinvastoin rikastuttaa ja 

auttaa löytämään sitä korkeampaa tunne-elämää, jossa on pyyteettömyyden 

ja itsensä unohtamisen sävy – sitä tunne-elämää, josta veljeys 

rakentuu. 

Itsensä unohtaminen eli persoonansa sivuun jättäminen on osoittautunut 

vaikeaksi avainkohdaksi teosofisessa veljeystyössä, ryhmätyössä. 

Oman persoonan esiin nostamista ja itsetärkeyttä voi pitkään 

kätkeytyä sinänsä veljellisten tekojen ja henkisen kulttuurityön taakse. 

Tätä on ilmeisen vaikea erottaa. Kysyy rohkeaa rehellisyyttä tunnistaa 

itsessään näitä piirteitä. 

Se on kuitenkin välttämätöntä, sillä juuri persoonallinen itsetärkeys 

lopulta hylkii henkeä ja loukkaantuu henkisiin periaatteisiin. 

Se voi aikansa joustaa hengen suuntaan mutta sittenkin taas nostaa 

päänsä esiin. Tunnistamaton persoonallinen itsetärkeys heijastaa kuvansa 

toisiin – usein juuri henkiseen opettajaan tai johonkin vakavaan 

työntekijään. Esimerkiksi Pekka Ervastia syytettiin persoonallisesta 

vallanhalusta, vaikka hän selkeästi tähtäsi siihen, että työssä 

säilyisi elävä henki. Elävä henki vaatii aina persoonallisuuksien yli 

astumista – siinä on se ongelma. Jos persoonahenkeä on liikaa, menee 

työ voimattomaksi. Veljesrakkauden henki ei voi väkisin tyrkyttäytyä 

esille. Se joutuu vetäytymään. 

Meidän ryhmällämme on ollut vaikeissakin tilanteissa aina hiukan 

korvaa kuunnella hengen ääntä. Vaikka persoonavoimat ovat 

monin tavoin nostaneet päätään, niin silti ei ole täysin loukkaannuttu 

Martan herättely-yrityksiin, vaan otettu ne vakavalta kannalta. 

Tämän ominaisuuden toivoo säilyvän jatkossakin, sillä persoonavoimat 

kysyvät pitkäjänteistä voittamistyötä. Vaikka Martan ääni ei 

enää kaiukaan talossa yhtä ponnekkaana kuin ennen, voivat veljien 

sisäiset tuntosarvet havaita kriitillisiä kohtia, joissa persoonavoimat 

kärjistyvät, paljastavat luonnettaan ja tarjoavat siten tilaisuuden yhteistyössä 

tapahtuvaan voittamiseen. Jos niissä hetkissä osaa loukkaantumisen 

sijaan nöyrtyä ja kuunnella 28 hengen hiljaista ääntä, voi

päästä askeleen eteenpäin voittamisen tiellä ja synnyttää voimavaraa 

yhteiselle työlle. 

Takaisin pihamaalle. Paljastuva laatoitus käytävineen muodostaa 

ristin ruusuympyrän keskelle. Eipä tainnut vanhainkodin puutarhasuunnittelija 

aavistaa, mikä merkitys ruusu-risti symbolilla on talon 

uusille asukkaille. 

Pekka Ervast kuvaa symboliikkaa mm. seuraavasti: 

”Rosenkreutsilainen maailmankatsomus pyrkii yhdistämään kahta 

äärimmäisyyttä, liittää yhteen ristin ja ruusun, hakee kultaisen keskitien 

ilon ja surun rajoilta, nousee ilon ja surun yli siihen rauhaan, 

joka maailman voittaa. Rosenkreutsilaisuus on hengen renessanssia. 

Se ei kannata katolisen kirkon munkkiaskeesia, mutta ei liioin maailman 

materialismia. Se ei etsi iloa eikä pakene kärsimystä, mutta 

tervehtii molempia elämän luonnollisina antimina. 

Esoteerisesti se tulkitsee ruusuristin vertauskuvaa näin: kun ihminen 

ottaa ristinsä (sekä ulkonaisen, että sisäisen) kantaakseen – ja 

kantaakseen nurkumatta, jopa ilomielin, silloin ristissä puhkeaa ruusu, 

rakkauden ruusu, joka tuo rauhan ja autuuden hänen elämäänsä. 

Ruusu on silloin muodostunut hänen sydänverestään, kun risti on 

miekkana pistetty siihen.” 

29

Enkelin näin 

Enkelin näin. 

Hän tuli luokseni yllättäin, 

‒ niin kuin kaikki muukin hyvä. 

Oli katseensa lempeä mutta pyhä. 

Miten Hän saapui luokseni, 

vaikka paljon oli saanut kestää vuokseni? 

Puhui Hän mulle ilman sanoja, 

joita olin jo odottanut kuin hengen anoja. 

Näin kertoi katseensa mulle, 

mitä puhun nyt tässä sulle: 

”Ei hätää lapsi pieni, 

luoksesi toi nyt tieni. 

Tulin kertomaan neuvoja näitä 

ja ohjeita mielekkäitä: 

Mutkien kautta kulkee polkusi, 

eikä ole aina helppoa kulkusi, 

jos olet kuin vanha tammi mieleltäsi, 

ja jos pahat sanat kerkeävät kieleltäsi. 

Niinpä ole kuin paju ja tuulessa taivu, 

silloin et alakuloon vaivu, 

vaan voit silti kokea rauhaa, 

vaikka myrskyt ympärilläsi pauhaa. 

Kun sanot itsellesi että ’jousta!’, 

niin on helpompi vaikeuksistakin nousta. 

30

Älä myöskään suutu. 

Älä toisten tekemisiin puutu, 

sen sijaan lempeämmäksi muutu. 

Ole itsellesi uskollinen 

ja kaikille sydämellinen. 

Muista sieluasi puhdistaa, 

ja turhat murheet päältäsi karistaa. 

Elämä on välttämättömyys, 

turhaa on siis tyytymättömyys. 

Älä tartu siihen mikä on ohimenevää, 

vaan rakenna itsessäsi sitä mikä on pysyvää. 

Älä mitään väärää tee, 

muista että Jumala kaiken näkee.” 

Koskettivat nuo sanat sisimpään 

ja ajattelin niitä pitkään. 

Istuin kauan miettien vaikka tummui jo ilta, 

olihan välillemme tullut uusi silta. 

Sieltä sillalta kaikui vielä Hänen kuiskaus 

niin kuin vieno henkäys: 

”kun löydät jumalan sisäisen, 

on sulla ystävä ja auttaja ‒ ikuinen.” 

Eija Husso 

31

Marja-Liisa Siltanen 

Avoimet ovet 

Väinölän yhteisössä la 30.8.2008 

K 

un kesäisen työkautemme, kesäteatterin jälkeen alkoi ilmassa 

väreillä ajatus, että järjestäisimme yhteisömme 30 

yhteisen vuoden jälkeen ihmisille jonkinlaiset avoimet 

ovet -päivän, niin luulenpa, että jotkut meistä ajattelivat, 

että millähän rahkeilla. Kohta alkaisi taas syys- ja talvikauden työt; 

opiskelut, koulukeikat, esitelmät, Aseeton Suomi -taidenäyttelyn 

kierrättäminen ym. ym.. 

Kuitenkin, kun Riitta (Pietilä) esitti asian Martalle (Horjander), 

hän innostui asiasta niin, että hän keksi jopa tervetuliaistoivotuksen: 

” Hei kaikki tutut ja tuntemattomat, ottakaapa vaarin ja tulkaa Väinölään 

juhlimaan.” Ihmiskunnan henkisen historian kannalta 30 

vuotta on lyhyt aika, mutta eihän tarkoitus ollutkaan juhlia meitä 

yhteisön jäseninä tai persoonina, vaan antaa kunnianosoitus Pekka 

32 

Ervastin elämänymmärrykselle, joka on saattanut meidät yhteen

työskentelemään tämän ihmisyysaatteen parissa Martan innostamana 

ja opastamana. 

Ennen juhlapäivää talossa oli monenlaista tohinaa; pihoja siistittiin, 

paikkoja järjesteltiin ja tavaroita hankittiin. Lisäksi pienimuotoisia 

esityksiä harjoiteltiin ja aseteltiin esille yhteisön 30-vuotisen 

taipaleen ajalta, mm. Väinölän yhteisön veljespuu, lehtijuttuja, julisteita 

näytelmästä, valokuvia ja Väinämöis-lehden vuosikertoja. 

Ideana oli, että jokainen voisi toteuttaa omaa kekseliäisyyttään vapaasti. 

Tiesimme myös, että jos ihmisiä tulisi, jokaisen läsnäoloa ja 

työpanostakin tarvittaisiin. 

Juhlapäivänä avajaisohjelman oli tarkoitus alkaa klo 13 ja sen 

jälkeen lyhytkestoisia musiikki- ja runoesityksiä olisi aina tasatunnein 

klo 17 asti. Kun varttia vaille yksi katsoin parkkipaikalle ja totesin 

sinne saapuneen yhden lava-auton ja näin Sepon (Kuulavuori) 

tähyilevän tielle päin, että minnekähän seuraavan mahdollisesti tulevan 

auton ohjaisi, käännyin kannoillani ja ajattelin, että sitten juhlitaan 

tällä porukalla, joka jo on paikalla. Hämmästykseni oli kuitenkin 

suuri, kun tarpeelliset esivalmistelut tehtyäni saavuin uudelleen 

paikalle ja ihmisjono kesäteatterimme katsomoon täyttyi tutuista ja 

tuntemattomistakin kasvoista täyttäen sen, ei ihan äärilleen, mutta 

ainakin jotenkin harvasti puolilleen. Olin unohtanut, että asuimme 

Hämeessä. Täällä paikalle tullaan täsmälleen tai ehkä hieman myöhässä, 

mutta tämä asiahan ei mitenkään liity sanontaan ‘hitaista 

hämäläisistä’. He ovat ihastuttavia ihmisiä. Sitä paitsi olin iloinen, 

että luonnonhaltiat soivat meille tänä kyseisenä päivänä niin kauniin 

ilman näin sateisena kesänä. Ehkäpä nekin olivat mukana juhlissamme. 

”Arvoisat juhlavieraat, hyvät ihmiset”, aloitti Riitta tervetuliaispuheensa, 

”yhteisömme äitihahmo ja perustaja Martta Horjander on 

aina ollut hyvin kannustava ihminen. Hänen mottonaan on aina ollut: 

Etteenpäin elävän mieli.” Edellisenä päivänä Riitta oli käynyt 

kysymässä Martalta, mitä hän mahdollisesti omasta puolestaan haluaisi 

sanoa meidän juhlassamme, koska hän terveydentilansa takia 

ei itse pystyisi olemaan läsnä. Martan tervehdys oli tämä ja se tuntuu 

tällä hetkellä erittäin ajankohtaiselta: ”Tämä aika on sellaista, että 

pitää olla joku ehdotus nuorille, jotka kaipaavat enemmän henkistä. 

Nuoret ovat tyytymättömiä, jos ei ole mihin nojaisi. Rauhan asia 

on ensiarvoisen tärkeä ja myös se, että ihminen kasvattaa itseään 

rauhan maaksi.” 

33

Tämän jälkeen seurasi ‘yhteisön syntyriimit’, jonka räppimäisen 

runoilun aikana paikalle saapuivat kaikki Väinölä-yhteisön jäsenet 

ja sitten lauloimme yhdessä Martan ‘Kansojen laulun’, jota laulua 

olemme aina laulaneet uuden vuoden aattona ja jopa ennen yhteisön 

olemassaoloa Marttaan tutustuttuamme Lapin tunturin laella pienellä 

Haukiputtaalaisella ‘kantajengillä’. 

Mutta hip hop ja räppi ei vieläkään loppunut. Edellisenä talvena 

esitetystä Minna (Canth) ja Kastur (Gandhi) näytelmästä tytöt esittivät 

tanssin Timon (Honkonen) ja Jarin (Ronkainen) säestyksellä, 

jossa Riitta lauloi toiveikkaasti ”Ei Suomessa tarvita aseita, ei Suomessa 

tarvita armeijaa…” Ja mitäpä alkutervehdys olisi ollut ilman 

ihmisten osallistumista, joka tapahtui leikkilaulun muodossa, jossa 

Riitta Timon haitarin säestyksellä leikitti meitä mm. sanoin: ”Kenen 

kans’ on pohdittu syntyjä syviä? Sen on vuoro tömistää, kenen 

kans’ on pohdittu syntyjä syviä? jne.” 

Olin itsekin mukana tervetuliaisseremonioissa, ja kun kaikki oli 

mennyt suhteellisen hyvin, huoahdin helpotuksesta, kunnes paikallislehden 

toimittaja halusi puhua kanssani, koska olin lähettyvillä. 

Tavanomaisten kysymysten, montako, mitä, missä, jälkeen, hän kysyi, 

mikä on sinulle tärkeintä tässä aatteessa. Tärkeintä? Sekunnin 

murto-osan ajan päässäni liikkui monia ajatuksia: ihmisyys, veljeys, 

ystävyys, anteeksianto, kunnes lähes selviönä eteeni nousi sana 

aseettomuus. 

Se on ollut meille aina tärkeä, ja kun katsoin Riitan muistiinpanoja 

hänen keskustelustaan Martan kanssa, Martta oli puhunut jotenkin 

näin: ”Aseeton Suomi on oleva ihmisten ajatusmaailman parhain 

asia. Silloin kun siihen päästään, niin alkaa kaikki muukin sujua.” 

Kun tasatuntiset esitykset alkoivat, esiintyi tietenkin pianokuoro 

(L. Mankinen, H. Peltola, R. Nenonen, R. Pietilä , M-L Siltanen), 

alkuajan kokoonpano ja Jussi (Saarilehto) mies ja kitara periaatteella 

myös alkuajan henkeen. Toisella tasatunnilla esiintyivät runoilijat 

(P. Jaakkola, E. Pajarinen ja A. Kastegren) ja viimeisellä tunnilla 

esiintyivät kokoonpanot Marjasose (M. Taavila, J. Saarilehto) ja Sinipiiat 

(R. Pietilä, R. Nenonen, M. Taavila ja M-L Siltanen apunaan 

huilisti U. Silvan). Samaan aikaan myös Satulia (Saarilehto) paistoi 

lättyjä ja Timo soitti ulkotasanteella haitaria. 

Ihmisiä kävi tasaiseen tahtiin, eikä kukaan meistä taida tietää 

tarkkaa lukumäärää. Tuskin kuitenkaan 34 valehtelen, jos sanon, että

toisen sadan puolelle reilusti mentiin. Kaikilla meillä oli mieluisa 

työmme hoidettavana; ihmisten kanssa seurustelu, erilaiset esiintymiset, 

kahvitukset jne., mitä kaikkea se itse kunkin kohdalla pitikään 

sisällään. Joka tapauksessa koko päivä oli mitä suurimmassa 

määrin ryhmän yhteistyön ja yhteishengen tulosta, jossa Pekka Ervastin 

ja Martan viitoittama veljeshenki oli läsnä. En osaa kaikkea 

erikseen eritellä enkä nimetäkään, mutta se ei liene tärkeintä. Tunnelma 

oli kuitenkin kutsuva ja leppoisa, sillä työelämässä ja muuallakin 

solmittujen tuttavuuksien lisäksi paikalle oli uskaltautunut monia 

ensikertalaisiakin. Ehkä se, että paikallislehden lisäksi Marja- 

Leenan (Karvonen) aktiivisuuden vuoksi ennakkojutun juhlistamme 

tekivät sekä Aamulehti että Keskisuomalainen, hivenen alensi kynnystä 

ja teki asiaamme tunnetuksi. 

Kun vähän vaille viisi kokosin soittovehkeitäni, saapui luokseni 

vielä noin parikymppinen tyttö. Hän oli ‘viime’ hetkellä saapunut 

paikalle vanhempineen, jotka asuivat lähiseudulla. Itse hän asui 

Tampereella. Innostuneena hän kertoi senhetkisestä henkisestä etsinnästään 

ja totesi: ”Ajatella, en arvannutkaan, että tämä kaikki olikin 

näin lähellä”, ja vielä lopuksi hän sanoi: ”Voi, meitä nuoria on 

paljon, jotka haluaisimme tietää jotain tällaisista asioista.” En tiedä, 

mutta jotenkin tuntui kuin Elämä olisi hänen suullaan halunnut ilmaista 

meille jotakin; jos ei muuta, niin ainakin sen, että tätä työtä 

tarvitaan edelleenkin, sillä aina on niitä, jotka totuutta etsivät ja soisivat 

löytävänsäkin! 

35


Yhteisön syntyriimit 

lussa oli suo, kuokka ja Jussi, meillä Martta tuo rohkea 

sisupussi, 

jonka luona vieraili miestä ja naista, avunhakijaa 

monenlaista. 

Martta kuunteli, rohkaisi ja tuki, Ervastin viisauksia tutki, sana tuosta 

kiiri yli Suomenniemen – siinä oli jo yhteisön siemen. 

Martan luo piti päästä laidalta Suomen, joskus matkaa tehdessä valkes 

jo huomen, 

ylilastissa hajosi autokin alta, tultiin vaikka liftillä kaikkialta. 

Martta puhui, lauloi, syötti ja juotti; oman sänkynsä antoi, meissä 

hyvään luotti. 

Niin päätimme yhdessä etsiä kotia, 36 saman katon alle sovussa sopia.

Vuonna 1978 löytyi Ahosenniemeltä koti, entinen koulu – koulukoti? 

Kerto: Alussa oli Sana – ihanne kirkkahana! 

Haukiputaalta tulivat Liisa ja Liisa, Heli, Eki, Jussi ja Riitta, 

Martta, Seppo ja Jallu Varkaudesta, Luumäeltä Merja, Ruokolahdelta 

Pekka, 

Oijärveltä mukaan hyppäsi Pirjo – siinä oli jo aikamoinen luonteiden 

kirjo. 

Kerto: Ihanne veljeydestä – väikkyi sydämessä! 

Siitä alkoi tiivis veljeyskoulu, ohi vilahti syksy, lähestyi joulu. 

Lunta satoi varmaan napaan asti, mutta aika riensi joutuisasti. 

Oli temppeli-illat ja ruokaluvut, kaikki uutta ja ihmeellistä, 

yhteinen aate ja yhteiset rahat, siinä riitti opettelemista. 

Eipä aikaa, vieraita tupsahti taloon, tahtoivat mukaan joukkoon jaloon. 

Joulukuussa Jouni, stadin kundi Helsingistä, vuoden päästä Päivi, 

kaukaa Sodankylästä. 

Marja ja Ari Varkaudesta, Juankoskelta Matti, Suonenjoelta Raija, 

Nokialta vielä mukaan Paula, hekin veljesvirttä alkoivat laulaa. 

Kuopiosta Hannu, Kotkasta Jari, Luumäeltä Reija tuli kesän valossa. 

Marja-Leenan saimme Maaningalta, alkoi olla jo aika täyttä talossa. 

Kasvava perhe – enemmän tilaa, Liimattalasta Käpykolo 

tarjosi sylinsä kodiksemme, sinne yhteisö kampsunsa hilaa. 

Pihassa näyttämö toimintaa vailla, no – intoa kun oli aikalailla, 

aloimme kokeilla näyttelemistä ja innostuimme (kesä)teatterista. 

Väkeä taas tuli läheltä ja kaukaa, 37 Joensuun Ellu ja tupla Leenat,

-83 tuli Anja Varkaudesta, pari vuotta – Anneli Joensuusta. 

Kerto: Kun veljesvirttä veisaa – nyreä olla ei saa! 

Käpykolossa, nimensä mukaan kylki kyljessä elelimme, 

lehdessä ilmoitus: Vilppulassa iso rakennus vapaana – ettäkö sinne? 

Kunnan johtoa luonamme vieraili, sitten yhdessä tuumin päättivät 

jotta, 

annetaan talo noille vuokralle – tuli Väinölästä totta. 

-89 tuli Piipi Paltamosta, vuoden päästä Hesasta Outi, 

meni neljä vuotta, into ja ikävä Äänekoskelta Timonkin mukaan 

nouti. 

1997 Arppa tupsahti päivän valoon, kohta muutti Taina Kuopiosta, 

kuten myöhemmin Raulikin, samaan taloon. 

Myös yhteisössämme syntynyt Joonas, 2001 ryhtyi paluumuuttajaksi, 

vähän harkinta-aikaa, tuli myös Satu – nyt paluumuuttajia on kaksi. 

Iso talo, varmasti tarpeeksi tilaa, voisi luulla, mutta todellisuudessa, 

1988 aloitti Toukolan yhteisö paikassa uudessa. 

Impi, Ulla, Marja ja Matti, Tuula, Lauri ja sittemmin Eija, 

-91 Sampolassa Ritva ja Anneli, sekä Veikko, Anna ja myöskin Eija. 

Kerto: Kun veljesvirttä veisaa – nyreä olla ei saa! 

No nyt pitää kyllä jo tulla hätiin, tämä juttuhan vain jatkuu ja jatkuu… 

Älkää huoliko, emme kuitenkaan aio kerrata yksityiskohtaista historiaamme, 

mutta: 

Kolmekymmentä yhteistä vuotta! 

Ilon siitä tänään kanssanne jaamme. 

38

Jouni Marjanen 

Ahosenniemen 

koulun 

kronikka 

Jatkoa 

Aluksi korjaus kronikan edelliseen osaan (Väinänöinen 2003-3, sivu 

14), jossa sanottiin: ”Kesällä Martta, Seppo, Matti, Eki, Pekka ja 

Heli lähtivät katsomaan Tuupovaaraan Öllölän entistä vanhainkotia.” 

Pitää olla: ”Kesällä Martta, Seppo, 39 Matti, Eki, Heli, Jussi, Anja

Nurmi ja Heimo Harmainen sekä neljä muuta henkilöä lähtivät katsomaan 

Tuupovaaraan Öllölän entistä vanhainkotia.” 

1980 

6.–21.1. Aseeton Suomi taidenäyttely oli Oulussa, Pohjankartanossa. 

7.1. Eilen avattiin Oulussa Pohjankartanossa Aseeton Suomi - 

näyttely. Läsnä oli n. 60 ihmistä, joista aika monta haukiputaalaista. 

Tunnelma oli aika jännittynyt ennakkoasenteiden ym. johdosta, 

mutta esiintymisporukka oli topakkana. (temppelipäiväkirja 1980) 

14.1.1980 pidettiin Rääkkylän kunnankirjastossa ensimmäinen 

Ihminen ihmiselle -ohjelmatilaisuus, jossa esiteltiin Ervastin kirjallisuutta. 

Sen nimi on lyhennelmä Ekin Ihminen ihmiselle veli -lehtisen 

otsikosta. Ohjelman esittivät Eki, Papu, Seppo, Jallu, Marja ja 

Anne. 

24.1. varkautelainen Erik Gullman kävi kylässä ja kertoi perustaneensa 

ihmisyyden tunnustajille Väinämöinen-nimisen lehden, johon 

hän toivoi yhteisön jäsenten lähettävän kirjoituksiaan. Lehti ilmestyy 

Varkaudessa kerran kuussa. Sen päätoimittajana on Erik 

Gullman. 

Sunnuntaina 10.2. viettiin Ahosenniemellä Martan 50-vuotisjuhlia 

(s. 11.2.1930). Vieraskirjan mukaan paikalla oli 37 henkeä. Talon 

väki ja vieraat esittivät ohjelmaa. Mm. Terttu Nurme ja Leena 

Lehmus esittivät Martalle duettona Ervastin kristosofisen laulun Satu, 

joka on Ervastin säveltämä. 

24.2.–2.3. Aseeton Suomi taidenäyttely oli Savonlinnassa, Galleria 

Ars Novassa. 

16.–28.3. Aseeton Suomi taidenäyttely oli Tampereella, Sampolassa, 

Työväenopistossa. 

3.4.1980 syntyi Joroisiin ihmisyyden tunnustajien uusi asuinyhteisö. 

Liisa Siltanen muutti sinne. 

Äitienpäivänä 10.5.1980 Martan kannattajat kokoontuivat Ahosenniemelle. 

Näinä päivinä 10.5. (Kristuksen taivaaseenastumisen päivä, Aino), 

päätimme jatkaa työtämme Martta Horjanderin johdolla täysin 

vapaana, itsenäisinä ja riippumattomina Pekka Ervastin elämänymmärryksen 

levittämiseksi ja Suomen kansan auttamiseksi. 

Päätimme luopua Kristosofien kesäkursseista ja pitää kesäkurssit 

täällä Ahosenniemen koululla, 40 Kaavin kunnassa. (temppelipäi-

väkirja 1980) 

7.–18.5. Aseeton Suomi taidenäyttely oli Turun taidehallissa. Eki 

oli siirtynyt öljyvärimaalauksesta puuveistosten tekemiseen. Se näkyi 

ehkä ensimmäisen kerran tässä näyttelyssä. Turun Sanomat huomioi 

Ekin Väinämöis-aiheisten töiden veistäjänä, joka ”käyttää puuta 

taidolla” ja jolla ”on myös maalauksia” (Turun Sanomat 

10.5.1980). 

21.–27.6. pidettiin Ahosenniemellä Ihmisyyden tunnustajien ensimmäiset 

kesäkurssit. Kurssien osanottajat saivat vastatakseen kysymyksen: 

”Mitä ymmärrämme käsitteellä kosmillis-mystillinen 

Kristus.” 

29.6.–3.7.1980 Aseeton Suomi -näyttely oli Jyväskylän Kesän 

yhteydessä Kristosofitemppelissä. Esillä oli Pekka Peltolan, Risto 

Toivasen, Heimo Harmaisen, Paavo Hirvosen, Erkki Saarilehdon, 

Merja Saarilehdon, Juha Saarilehdon, Pirre Pösön ja Jouni Marjasen 

teoksia. 

Elokuussa Hakaniemen Jussi lähti pois yhteisöstä. 

13.8. Temppeli-ilta. Pekka välitti ajankohtaisia terveisiä, joita 

Martta oli puhelimitse kertoillut ja puhui taloudellisesta itsenäisyydestä; 

siitä, että meidän tulisi koettaa järjestää asiamme niin, että 

pystyisimme, tehtävämme mukaisesti, tukemaan Marttaa myös taloudellisesti, 

jolloin hän pystyisi enempi keskittymään henkiseen 

puoleen. (temppelipäiväkirja 1980) 

23.8. Risto ja Pirre muuttivat Varkauteen, jonne syntyi 1.9.1980 

ihmisyyden tunnustajien asuinyhteisö. 

20.–21.9. Martta vieraili Ahosenniemellä pitämässä työkauden 

avajaiset. Kahdessa temppelitilaisuudessa valaisi Martta alkavan 

työkauden suuntaviivoja valaen rohkeutta ja uutta uskoa kaikkien 

mukana olleiden mieliin ja sydämiin. Tunnelma oli lämmin ja voimakas. 

22.9. Pekka sanoi muutaman sanan uudesta opiskelumuodosta, 

jossa luettavan kirjan pohjalta pyritään aikaansaamaan rakentavaa 

keskustelua, lukijan toimiessa avaajana ja alustajana. (temppelipäiväkirja 

1980) 

Syksyllä Ahosenniemen koululle muutti Matti Mustonen Juankoskelta. 

18.10. kajaanilainen kristosofi Martta Halonen piti Ahosenniemen 

koululla esitelmän. 

41

1981 

6.1.1981 muutti Paula Jaakkola Nokialta. 

25.3. Veli-Pekka (Vellu) Ekman Helsingistä tuli vieraaksi ja liittyi 

1.4. ryhmän jäseneksi. Hän oli Ahosenniemellä 3.5. saakka. 

Keväällä lumien aikaan posetiivari tuli pihalle soittamaan. Positiivinen 

yllätys. 

2.6. Heimo riisui temppelin peräseinän ikoneistaan ja lähti etsimään 

uutta kotia 

6.–13.6. pidettiin Ahosenniemellä Ihmisyyden tunnustajien toiset 

kesäkurssit. Siellä esitettiin ryhmän ensimmäiset ulkoilmanäytelmät. 

6.6.1981 Risto Toivasen kuvaelma Terhenniemi ja 12.6 Jouni 

Marjasen kansanrunoista koostama näytelmä Lemminkäinen. 

Kevätkesällä muutti Hannu Pirinen Kuopiosta. 

Kesäkuussa muutti Jari Ronkainen Karhulasta. 

6.7. muutti Reija Tähtinen Luumäeltä. 

11.–12.7. oli Ahosenniemen koululla kesätapahtuma Kalevalainen 

runo soi. Sopivasti ennen tapahtumaa oli ilmestynyt Papun runokirja 

Väinämöisen ylistyslaulu. 

Heinä-elokuussa perustettiin Ahosenniemen Pojat -yhtymä. Sitä 

tarvittiin, jotta voitaisiin tehdä urakkatarjouksia suuremmista kohteista. 

Ensimmäinen iso urakka oli Outokummun keskustan alaasteen 

suuri nelikerroksinen kivirakennus. (Ahosenniemen Pojat - 

yhtymän nimi muutettiin myöhemmin, 28.12.1990, Työyhtymä ihmisyyden 

tunnustajat -nimiseksi.) 

16.6.1981 Martta vuokrasi elokuvaohjaaja Mikko Niskaselta 

Konginkankaalla Keski-Suomessa sijaitsevan Käpykolo-nimisen 

kiinteistön viideksi vuodeksi. 11.8. Riitta muutti Käpykoloon. 

15.8. Käpykolon vuokrasopimus astui voimaan ja Pekka, Heli ja 

Joonas sekä Liisa Mankinen ja Jouni muuttivat sinne. 4.9. Käpykoloon 

muuttivat Merja Jussi ja Ilmari sekä Paula; 13.9, Papu. 

Martta ei halunnut jättää alkukotia tyhjäksi, niinpä Ahosenniemelle 

jäivät Eki, Pirjo, Satulia, Päivi Aikioniemi, Matti Mustonen, 

Hannu, Jari ja Reija. 

17.9. Marja Leena Karvonen Kuopiosta muutti Ahosenniemelle. 

Eki maalasi temppelin peräseinälle maalauksen, jossa Väinämöinen 

soittaa hauin leukaluuta takanaan Martta, taustalla järvimaisema, 

jonka rannalla on pikkukaupunki ja pyramidi. 

Eki toimi Kaavin va. kulttuurisihteerinä ja kokosi Kaavin kulttuurilautakunnan 

julkaiseman vihkon 42 Koillis-Savolainen Sydämen

laulu. Runoja, mielipiteitä ja mietelmiä rauhasta. Se sisältää nimensä 

mukaan koillissavolaisten kirjoittajien, mm. koululaisten, lyhyitä 

rauhanaiheisia tekstejä. 

1982 

Toukokuun alkupuolella Marja Leena muutti Käpykoloon. 

Myöhemmin toukokuussa valmistui savusauna. Sen rakensivat 

Papu, Eki, Hannu ja Jari. 

Kesällä Papu rakensi erään vierailijan kanssa halkoliiterin. 

2.9.1982 Martta osti Ahosenniemen koulun eli Kaivolammin tilan, 

kuten sen virallinen nimi kuuluu. 

Syyskuussa savusauna paloi. 

Marraskuussa 1982 kaikki Rönttälän asukkaat eli Eki, Pirjo, Satulia, 

Päivi, Matti, Hannu, Jari ja Reija muuttivat Käpykoloon. 

Myöhempi aika 

Vuodesta 1986 Ahosenniemen koulu on palvellut Martan kesäasuntona. 

Usein Martta ja Anja Nurmi lähtivät Ahosenniemelle pääsiäisen 

jälkeen ja olivat siellä lokakuuhun asti. 

1987 Rönttälän metsäalue myytiin tukkipuuksi ja avohakattiin. 

Metsästä saatiin 20 000 mk. Paikalle istutettiin Martan toivomuksesta 

koivua. 

Syksyllä 1990 ja keväällä 1991 Martta asui Ahosenniemellä ja 

piti opiskelua sinne saapuville Varkauden, Kuopion ja Joensuun 

ryhmille. Samana talvena koulun katto ja seinäpinnat vuorattiin polyuretaanilevyillä. 

Merja maalasi temppelin sivuseinälle maalauksen, 

joka esitti Blavatskya intialaisen luolatemppelin äärellä. Samalla 

kerralla kattoon kiinnitettiin Merjan enkelimaalaus, joka oli ollut 

aiemmin Käpykolon tornin sisäkatossa. Katon erilaisen muodon takia 

siihen piti laittaa samaan tyyliin maalatut lisäkiilat. 

Syksyllä 1998 Martta piti jälleen Ahosenniemellä opiskelua Varkauden, 

Kuopion ja Joensuun ryhmille. Hänen kanssaan Ahosenniemellä 

olivat Seppo ja Pirjo. 

Luultavasti 1980 Eki sepitti ”Rönttölän syntyrunon”. Se on kalevalamittaisen 

381 säettä käsittävä eeppinen runo. Kun Eki esitti sen 

yöllä 13.–14.12.1983, Martta sanoi, että kun joskus julkaistaan kolmas 

painos Löytömaan Sanomista, niin laitetaan se siihen mukaan. 

”Se on nöyrä ja vilpitön, poistaa turhat omahyväisyydet ja itsetärkeydet”. 

Rönttölän syntyruno on 43 julkaistiin Väinämöisessä 1984,

Ringelreigen 

Zum Einstimmen: 

Weiß schöneres als hier, 

wo nicht, da folge mir 

Vorstellung, verleih dem Wort, 

wer, wann, wo, wie zu nennen, 

auf dass dereinst am trauten Ort 

wir uns finden können. 

Sanft füget hier Bild zu Gesicht, 

den Meinigen zum Zeichen, 

wie Hoffnung und wie Zuversicht 

sich aneinander gleichen. 

44 

Hold seelige zu jederzeit 

sich einzig dort befinden, 

wo Fried’ und Freud’ zur Ewigkeit 

mit Liebe sich verbinden. 

Und wenn der Geist zu seinem Kind 

sich neiget im Verlangen, 

dann eig’ner Taten, Werke sind 

der Lohn hinzugelangen. 

Und weit, ja unerreichbar weit 

den neiderfüllten Spöttern 

genießen in Gemeinsamkeit 

sie sich mit allen Göttern. 

Ein festlich Trank 

den Schöpfer freit, 

der Herzens Dank: 

– Zufriedenheit! – 

Kai Rödel

: 

Piirileikki 

Kuvitelmani, merkitys anna sanoille noille 

kuka, koska, miten ja missä, 

jotta kerran paikassa kotoisessa 

toinen toiseemme yhtyä voimme. 

Täällä hienon hienosti kuvat ja kasvot 

toinen toisiinsa yhdistyvät 

ja omat kuvani vahvistavat, 

miten aina luottamus ja toivo 

toisiansa muistuttavat. 

Autuaita löydät vain sieltä 

missä rauha ja ilo ain yhtä kieltä 

rakkauden kanssa puhuu. 

Ja kun henki etsien omaa lastaan 

sinua laskeutuu alttiina vastaan, 

se omat tekosi, työsi silloin 

palkitsee ainoastaan. 

Ja pilkkaajan katseilta kaukana siellä 

ne jumalten kanssa riemumiellä 

yhdessä silloin juhlia saavat 

ja kateus kauaksi jää. 

Ja juhlajuomana 

heillä on silloin 

luojalle kiitos 

‒ tyytyvä mieli! 

Motto: 

Jos tiedät jotain kauniimpaa kuin tää, 

jos et, niin seurakseni jää! 

Suomennos: 

Marja Haavisto 

45

Outi Jaakkola 

KAAMOKSEN 

KOURISSA 

uutamia vuosia sitten Martta makasi sairaana ja uupuneena 

Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Kävimme 

häntä siellä katsomassa ja toivomassa voimia 

toipumiseen. Tunnelmat olivat tietysti hieman sekavat 

ja mietteliäät, että mikä avuksi. Eräs hänen sängyn pohjalta lausumansa 

huudahdus on säilynyt mielessä tähän päivään asti. Se kuului 

jotenkin näin: ”Voi, kun ihmiset eivät ymmärrä, mistä voima tulee.” 

Ensimmäinen oma ajatukseni siihen oli: Kunpa vain olisikin enemmän 

ymmärrystä ja tilaa Martalle sekä hänen tekemälleen työlle. 

Hänen kauttaan se ns. voima eittämättä meidänkin ryhmäämme tulee. 

Vaikkemme sitä asiaa konkreettisesti näkisi tai tuntisi, niin se 

on kuitenkin näkymätön totuus. Niin ajattelin. Ja ei kai se ihan väärinkään 

ollut. 

Sittemmin on tullut ajateltua aihetta hieman muultakin kannalta. 

Mitä on antaa enemmän arvoa hengen voimanlähteelle omassa itsessään 

ja käytännössään? Millä tavalla sitä pidetään yllä ja yhteyttä 

siihen avoimena. Ei siis aina välttämättä ole kyse henkilökysymyksistä. 

Totuudenetsijänä tehtäväni on tutkia, minkälaisista joka päivä 

tekemistäni valinnoista ja menettelyistä koen esimerkiksi sisäistä 

46

auhaa ja vapautta, minkälaiset taas pikemminkin aiheuttavat levottomuutta 

ja ahdistavaa jälkimakua. Toisaalta aina oikeat teot eivät 

tuota hurraahuutotunnelmaa. Pikemminkin voi tulla luopumisen tuskaa 

ja kipristävää sieluntilaa, jos valitsee ns. vapaaehtoisen kärsimyksen 

opettelun. Mutta periksiantamaton harjoittelija voi oppia 

suunnistamaan kaukaa viisaasti ja näkemään seurauksia pitemmällä 

aikavälillä. Itsekkäät valinnat ja pikahelpotuksen hakemiset voivat 

hetken tuntua hyviltä ja hauskoilta, mutta lopulta tuottavat väsähdyksen 

ja tylsyyden. Silloin ihminen on ollut lyhytnäköinen ja piittaamaton 

pohdinnalle, mistä voimaa tulee. 

Kaamosajan pitkinä, pimeinä päivinä ei toisaalta ole tavatonta, 

että tajunnan valtaa harmaa masennus ja yhtäkaikkinen väsymys. 

Mikään ei tunnu innostavan. Etsiikö silloin ilon ja lohdun pilkahduksia 

aineen maailman puolelta. Jostain on saatava voimaa elää. 

Toinen mahdollisuus reagoida on kaivata pääsemistä syvemmälle 

henkeen. Väsymys kaikkeen voi jollekin tuoda myös tunnelman: 

kunpa saisin kuolla kaikelle turhalle, en jaksa enää siihen suuntaan. 

Kunpa löytäisin sisältä käsin uutta mielekkyyttä, niitä todellisia valon 

säteitä, jotka saavat näkemään, missä tie menee ja miksi sillä 

kannattaa yhä pyrkiä eteenpäin. 

Siinä mielessä väsymystä ja voimattomuuden tunnetta olisi hyväkin 

oppia pitämään ja kestämään itsessään. Ei tarvitse heti keinolla 

millä hyvänsä pyrkiä siitä pois. Etsijät tietävät, että rikkaampi 

hengen tajunta ei tule käskemällä tai vaatimalla, eikä ansiottakaan. 

Anominen ja kaipaaminen ovat tärkeä osa sitä sisäistä prosessia; tietenkin 

myös oikeassa asenteessa tehdyt veljeyden teot. Oleellista on 

miettiä ja kiinnittää huomiota mielentilaansa. Onko se edes kutsuva 

ja vastaanottavainen sille sisällölle, jota elämän puolelta mahdollisesti 

olisi kohdalleni tulossa. 

Kärsimättömyydellä ja hätiköidyillä itsensä huojentamisilla voi 

katkoa sitä jännitettä, joka olisi tarpeellinen avaramman tajunnan tilan 

saavuttamiselle. Sanotaan, että ihmisen olisi opittava kantamaan. 

Opettajat ovat myös näyttäneet esimerkkiä siitä, kuinka hankalia 

ja ei aina niin mukavan tuntuisia olotiloja voi oppia käsittelemään 

ja kypsyttelemään sisikuntansa hiljaisuudessa, ei purkamaan 

niitä heti pois. Silloin, kun olo on oikein kurja ja harmaa, ei silti 

useinkaan osaa ajatella, että tässä olisi mitään hyödyllistä tai hyvää 

sen enempää itselle kuin muillekaan. Martan opetuksista muistuu 

mieleen, että juuri silloin elämä saattaakin 47 meitä käyttää. Miksei sii-

hen jokin salaisuus voisi ollakin kätkettynä, vaikkei heti hoksaisi. 

Jos onnistuu rauhallisesti, oikealla tavalla kulkemaan harmautensa 

läpi tai viemään sisäistä vaivaansa, voi olla että jossain kohdin jotain 

uutta aukeaakin. Ei ehkä mitään suurta ja mahtipontista, mutta 

pientä iloa ja mielen vireyttä. Iloa tuottaa myös se, kun saa tehdä 

omat havaintonsa hengen lakien käyttäytymisestä ja voi ymmärtää 

taas hippusen verran lisää totuudesta. 

Kokemuksensa ja oivalluksensa totuudenetsijä saa tehdä myös 

siitä, ettei yksin kukaan ole mitään. Veljeys on sekä keino että päämäärä. 

Vaikka olisi kuinka viisas ja osaava ihminen, niin sittenkään 

hän ei ole mitään ilman toisia. Elämä ei ole yksilölaji siinä mielessä, 

että se olisi yhden ihmisen omapäistä peliä. Vaikka jokaisella on 

oma tehtävänsä ja yksilöllinen tiensä kuljettavanaan, niin sittenkin 

itse kukin olemme salaperäisesti sidottuja toinen toisiimme. Jokaisen 

on itsenäisesti ja ulkoista turvaa hakematta etsittävä ja löydettävä 

yhteyttä sisäiseen itseensä ja mystiseen Kristukseen. Mutta samalla 

elämä ja elämän voima ovat kollektiivista laatua. Millä tavalla 

tähän todellisuuteen oikealla tavalla kiinni päästään, riippunee paljon 

myös siitä, miten ryhmänä tulemme toimeen, millä tavalla ihmiset 

osaavat pelata yhteen ja olla rakentavassa vuorovaikutuksessa 

keskenään. 

Vuoden vaihtumiseen liittyy monesti tiettyä tulevaisuuteen katsomisen 

hohtoa ja mystistä tunnelmaa. Olkoon se myös syvemmälle 

itseen katsomisen aikaa ja uuden lehden sisäistä kääntämistä. Sillä 

itsensä voittajaa on aina uusi ja kiehtovampi maailma odottamassa. 

Sydän, jossa väreilee alituinen kiitollisuus, on opas, joka ohjaa 

Jumalan hyvyydet ihmisen luokse. Sydämessä alituisesti 

vellova nurina on opas, joka ohjaa kiusaukset sielun luokse. 

*** 

Pienenkin kilvoituksen voima on suuri, jos se yhdistyy lakkaamattomuuteen. 

Pehmeä pisara tunkeutuu kovankin kiven lävitse 

herkeämättömyytensä ansiosta. 

*** 

Kärsivällisyyden kasvaminen sielussa on merkki siitä, että 

sielu on salaisesti vastaanottanut lohdutuksen lahjan. 

48 

Iisak Niniveläinen

Veikko Nuortimo 

Totuuden 

etsijän 

ajatuksia 

ähdin yleissivistyksen vuoksi opiskelemaan kulttuurin 

tutkimusta Oulun yliopistoon v. 1981, ehkäpä saadakseni 

hiukan valaistusta elämän tarkoitusta askarruttaneeseen 

ongelmaan. Opiskelin kirjallisuutta, filosofiaa ja 

aate- ja oppihistoriaa. Sain tutustua joihinkin kirjailijoihin – mm. 

Tolstoihin ja Aleksis Kiveen – ja länsimaisiin filosofeihin, joista jäi 

mieleeni erityisesti Leibnizin ja Spinozan monadi-opit, joissa taisi 

oli jotakin eroa? Mutta kun kirjallisuuskin tulkittiin enimmäkseen 

materialistiselta pohjalta, ei vastauksia elämän tosikysymyksiin oikein 

löytynyt. Onnekseni löysin kaupungin kirjastosta ”teosofia”hyllyn, 

josta löytyi H. P. Blavatskyn lisäksi suomalaisten Pekka Ervastin 

ja J. R. Hannulan kirjoja. Jo nimi ”teosofia” herätti mielenkiintoni, 

tarkoittaahan se jumalallista viisautta. Suomeksi teo-sofian 

voisi ehkä kääntää sanalla ”salatiede”. Jo nimitys ”teo-sofia” kertoo, 

että siinä otetaan huomioon todellisuudesta myös henkinen puoli aineellisen 

lisäksi. 

Jumalasta on pohdiskeltu puoleen 49 jos toiseen, mutta P. Ervastin

ja Teosofisen Seuran perustajan H. P. Blavatskyn tiedonanto, että 

jumala on kaikkialla, ihmisessäkin, vaikuttava voima, vaikutti järkevältä. 

”Kristus” ei siis ole vain yhdessä ihmisessä – Jeesus Nasaretilaisessa 

– vaikuttanut voima, vaan ”Jumalan poikuus” piilee sisäisenä 

salaisuutena koko luomakunnassa, ihmisessäkin. Tämä tieto ihmisen 

jumalallisesta olemuksesta voi antaa iloa elämään, sillä tällöinhän 

ihminen ei ole kuolevainen maan matonen, vaan ikuinen 

henkiolento, joka voi jatkaa kehitystään läpi aikojen. 

Sillä toinen salatieteellinen käsitys on oppi jälleensyntymisestä. 

Ihminen ei voi saavuttaa Kristus-täydellisyyttä hetkessä, vaan hänen 

korkeampi minänsä synnyttää yhä uuden persoonallisuuden 

(”naamion”) kehitystään jatkamaan. Ihmisen päämääränä sanotaan 

olevan täydellisyyden: ”Näin ollen tulette vielä täydellisiksi, niin 

kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen, sanoo Jeesus opetuslapsilleen 

Vuorisaarnassaan. Koko luomakunta käy kehityksen koulua: 

kivikunta on kehittymässä kasvikunnaksi, kasvikunta eläinkunnaksi 

ja eläinkunta ihmiskunnaksi. Ihmiskunnasta P. Ervast sanoo, 

että päämäärämme tässä luomiskaudessa, ”Maa-manvantarassa”, on 

mestarius, joka vastaa lähinnä seuraavan luonnonvaltakunnan eli enkelikunnan 

kehitysastetta. 

Eräs keskeinen oppi salatieteellisessä maailmankatsomuksessa 

koskee näitä täydellisyyden saavuttaneita ihmisiä: sanotaan, että niitä 

jo on olemassa. Mestareita on aina ollut maailmassa opettamassa 

ihmiskuntaa. Uskontojen perustajat Krishna, Zarathustra, Mooses, 

Buddha ja Jeesus ovat tällaisia inhimillisen kehityksen päämäärän, 

täydellisyyden, saavuttaneita olentoja. Sanotaan, että nämä ja muut 

täydellisyyden saavuttaneet ihmiset muodostavat salaisen Valkoisen 

Veljeskunnan, joka tekee työtä ihmiskunnan kehityksen hyväksi. 

Kerrotaan, että jo ihmiskunnan varhaisvaiheista asti tuli Mestareita 

opastamaan meitä. Kun mestareita ei ollut kehittynyt vielä omasta 

ihmiskunnastamme, tuli auttajia aurinkokunnan muutamilta muilta 

taivaankappaleilta meitä neuvomaan ja opettamaan ihmisyyden jalossa 

taidossa. 

P. Ervastin mukaan korkeinta moraalia ihmiskunnalle on opettanut 

Jeesus Nasaretilainen. Keskeistä on juuri hänen inhimillinen esimerkkinsä 

ja opetuksensa, joka on luettavissa esim. hänen 

”Vuorisaarnastaan”. Teologinen oppi siitä, että Jeesus ristinkuolemallaan 

suoritti ”sijaissovituksen” Jumalan kanssa, perustuu harhakäsitykseen. 

Opetuksillaan Jeesus 50 neuvoi tien ”Taivasten Valtakun-

taan”, ”joka ei ole siellä eikä täällä, vaan sisäisesti teissä”. Kahdeksan 

autuuden julistusta muodostavat ”Taivasten valtakunnan portin”, 

joita seuraamalla kansalaisuus Jumalan valtakunnassa oli saavutettavissa. 

”Taivaallisen Isän” viisi käskyä kuuluvat P. Ervastin 

Vuorisaarna -kirjan mukaan seuraavasti: 1. Älä suutu. 2. Älä ole 

ajatuksissasikaan epäpuhdas. 3. Älä vanno. 4. Älä ole pahaa vastaan. 

5. Älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä. Rooman valtakunnassa 

varhaiskristittyjä vainottiin, koska he halusivat seurata Mestariaan 

ja kieltäytyivät lippuvalasta ja sotapalveluksesta. He tahtoivat 

rakentaa maan päälle Taivasten valtakuntaa! Suomeakin kutsutaan 

aseettomuuteen. Suomalainen salatieteilijä ja Tietäjä P. Ervast kertoo, 

että Suomen kansallishaltia Väinämöinen on Kristuksen seuraaja 

ja aseettomuuden kannattaja. Ja ”sitä kuusta kuuleminen, jonka 

juurella on asunto”. Suomi voisi siis olla edelläkävijämaa aseiden 

riisunnan alalla, sitä elämä meiltä odottaa. 

Tämä salatieteellinen elämänkatsomus ei ole päässyt yliopistossa 

eikä muuallakaan esille edes vaihtoehtona tieteelliselle materialismille 

ja kirkolliselle ”kristillisyydelle”. Eikä näistä ikiviisauden asioista 

yliopistojen oppikirjat puhu eikä tiedä. Ilokseni kuitenkin aatteen 

kannattajiakin löytyy ”tältä katoavalta kannikalta”. Mm. Väinölä-yhteisössä 

kunnioitetaan vuorisaarnaa ja pyritään elämään veljellistä 

elämää yhteistaloudessa. Yhteisössä otetaan myös huomioon 

P. Ervastin asema ihmiskunnan auttajana ja valontuojana. Nämä Ihmisyyden 

tunnustajat tekevät myös ulospäistä valistus- ja kulttuurityötä. 

”Hyvät ajatukset, hyvät sanat, hyvät teot” – Zarathustra. 

51

Elsa Pajarinen 

ELÄMÄNARVOJA 

ätä kysymystä varmasti jokainen on elämässään 

pohtinut ja hyvinkin paljon miettinyt, 

että miksi olemme nyt täällä jne.? Niin olemmehan 

suuressa elämänkoulussa, jossa jokainen 

muovaamme itseämme ja elämäämme omilla erilaisilla 

valinnoillamme ja toiminnoillamme. Sillä jokaisella ihmisellä 

on oma ainutlaatuinen paikkansa ja tehtävänsä täytettävänään 

elämässä, jota kukaan toinen ei voi täyttää. 

Siispä ihmisinä meidän tulisi jo tietää ja myös ymmärtää, 

ettemme ole täällä vain pelkkiä ruumiillisia olentoja, 

vaan olemme myös henkiolentoja ja kukin käymässä omaa 

kasvuamme tällä elämänkaarellamme. Niin, olemmehan 

esimerkiksi jo eri elämiemme saatossa uurastelleet aineen 

parissa, ja nyt olisi aika jo työskennellä henkisempien elämänarvojen 

puolesta. Sillä jos me vain katselemme ja 

elämme tätä pinnallista ja katoavaa ulkoista elämää, jota tämä 

maailma edustaa ja meille tarjoaa, niin elämä kuin itsemme 

kasvatuskin liukuvat ohi käsistämme aivan meidän 

huomaamattamme. 

Niinpä meidän olisi pyrittävä jo katselemaan ja työstämään 

niitä omia sisimpiä arvojamme, että löytäisimme ja 

kasvattaisimme itseämme hyvässä, pysyvää ja ikuista elämää 

varten. Siihen meitä opastaen valaisee teosofiskristosofinen 

elämänymmärrys ja kirjallisuus, että kasvun 

myötä jumalallinen elämä pääsisi kauttamme ilmenemään. 

Silloin elämäämme kasvaisi enemmän vastuullisuutta, niin 

toistemme kunnioitusta kuin myös hyvää tahtoa, rauhaa ja 

rakkautta, emmekä hukkaisi enää kalliita voimavarojamme 

erilaisiin turhiin riitoihin ym. ihmisiä erottaviin tekijöihin, 

vaan kasvaisimme rauhan soihduiksi valaisemaan ja elämän 

ykseyttä kokemaan. 

Voittaisi valo elämässä 

rakkaus ihmissydämissä! 

52

Maija-Leena Väisänen 

Mitä terrorismi 

pitää sisällään? 

N 

ähdessämme uutisista kuvia ja kertomuksia 

terrorismista ne tuntuvat olevan hyvin 

kaukana jossain Euroopan ulkopuolella, mutta 

kun niitä alkaa olla lähempänä, niin sellainen 

panee ajattelemaan ja kysymään syitä, että miksi ja mitä se pitää 

sisällään tällainen toiminta ja tuenko itse mahdollisesti tätä 

ajattelua? 

Onko niin, että anteeksiantamattomuus purkautuu vihanvoimina 

ja kostoina, jota erilaiset luonteet käyttävät hyväkseen lietsoen itsetuhoa 

ja yleistä väkivaltaa muuttaen ne mielessään oikeutetuiksi hyvään 

tähtääviksi eli tarkoitus pyhittää -keinoiksi, joka on hyvin väärä 

ja tuomittava tapa toimia. 

Ihmiset ovat Pekka Ervastin opetuksien mukaan hyvin monien 

jälleensyntymien myötä ja niissä kokemuksia saaneina hyvin erilaisia 

ja eri tavalla ajattelevia ja toimivia kokonaisuuksia. Toiselle toinen 

tieto on se ainut oikea ja toiselle omansa, ja kuitenkin molemmat 

ovat oikeassa omaan tajunnantilaansa nähden. Martan vuosi II - 

kirjassa, kohdassa 16/9 sanotaan: ”Siitä tulee ryhmän voima, kun 

53

kukaan ei petä sisäistä Jumalaansa.” Ihminenhän kaipaa toisia ihmisiä 

ja yleensä tahtoo kuulua johonkin ryhmään, joka vastaa hänen 

sisimpään huutoonsa: joillekin se on urheiluseura, joillekin jokin uskonnollinen 

ryhmittymä ja joillekin terroristinen järjestö, ja jokainen 

kuitenkin ajattelee, että juuri hänen toimintansa on se oikea, 

koska hän sisällään kokee sen oikeutetuksi. 

Mikä sitten herättää meidät ihmiset etsimään totuutta ja tekemään 

kysymyksiä itsellemme, että ajattelenko tuosta asiasta oikein, 

sanonko oikein ja teenkö oikeita tekoja, ovatko nämä vuorisaarnassa 

neuvottuja toimia? Se on omatunto, joka herättää ja sisäinen tuomari 

tuomitsee vääriksi, ne jotka ovat moraalisesti ja eettisesti vääriä, 

ja vapahtaja sisällämme iloitsee, kun ihminen herää mielenmuutokseen 

ja parannukseen, nöyrtymään ja luopumaan vääriksi kokemistaan 

teoista. 

Ajatukset ja tunteet ovat olioita, sanoo Pekka Ervast kirjoissaan, 

ja senpä takia onkin vuorisaarnan opetukset käytännöllistettyinä tärkeät, 

etten vain väärillä ajatuksilla ja tunteillani aiheuttaisi terroritekoja. 

Positiivinen ja myötätuntoinen suhtautuminen toisen ihmisen 

heikkouksia kohtaan auttaa näkemään omatkin puutteellisuudet itsekasvatuksessa. 

Vanhat suomalaiset sanonnat kuten vain ’auttamalla 

muita tulet itse autetuksi’ ja ’antaen saa ja jakaen lisääntyy’ ovat 

meille tuttuja ja auttavia käytännön neuvoja, jotka tekoina antavat 

sisäisen voiman ja uskon hyvän voiman todellisuuteen. 

Kun ihminen saa kokemuksen hyvän voiman auttavasta voimasta, 

hänen uskonsa ja luottamuksensa Mestareiden tuomaan tietoon 

vahvistuu, ja oman itsekkyyden voittaminen mahdollistuu, jos jaksaa 

pyrkiä ja ponnistaa sisäisesti. Luopuminen ja nöyrtyminen kun 

on itsekkyydelle niin vaikeata, mutta ilman henkistä tietoa nääntyy 

aineen taakan alla. Sillä henki on enemmän kuin aine, jota kylläkin 

täytyy kunnioittaa, kun elää täällä aineen maailmassa ja tietää olevansa 

vastuussa niin taloudellisesti, siveellisesti kuin henkisestikin 

omalle korkeammalle itselleen. Sanotaankin, että meidän tulisi elää 

täällä maailmassa, mutta ei tästä maailmasta, vaan jokaisesta sanasta, 

joka Jumalan suusta lähtee, eli Mestarit ovat niitä sanansaattajia, 

ainakin ovat itselleni olleet. Tieto Jumaluuden korkeimmista tajunnoista 

on niissä, mutta teko ystävän auttamiseksi on Martan ohjeita 

kuunnellen se, jossa on voima eli veljeydessä ja ryhmässä, jossa eletään 

hyvään ja rakkauteen luottaen, sillä silloin siinä on suoja alemman 

maailman itsekkyyksiltä. 

54

Ola Kyllönen 

Musiikista 

N 

iin. Kaikki tapahtui hieman yllättäen. Tarkoitus oli soittaa 

toinen kitara Riitan muutamaan lauluun, mutta huomasinkin 

olevani kaulaani myöten musiikin maailmassa. Täällä 

kotona aloin tutustumaan lauluihin paremmin, ja muistan, 

kun soitin Riitalle, saako näille tehdä muutakin kuin pelkkä kitara. 

Siitä alkoi erilainen musiikin vuosi. Sain vapaat kädet ja pystyin 

keskittymään kunnolla. Pari kertaa meinasi käydä niin, että tuota 

kappaletta en kyllä soita, ja olinkin varma, että ei, mutta täytyy yrittää 

-asenne voitti. Musiikkihan voi olla vain soittamista eikä sen 

enempää. Jollain tapaa täytyy päästä kappaleen sisään ja luoda se 

sieltä, siis oikeastaan sovittaminen on musiikin tajuamista, ainakin 

55 

osittain.

Kappaleet alkoivat elämään päivittäin omaa elämäänsä. Ne soivat 

mielessä ja pikkuhiljaa alkoivat järjestymään. Välillä käytiin 

Sampolassa äänittämässä, ja sitten taas takaisin miettimään lisää. 

Täytyy sanoa, että tämä työstäminen oli haastavaa. Elämä tuntui 

elämisen arvoiselta, tuntui että soittotaitokin vähän eteni. 

Nyt kun oli monen vuoden tauko soittamisessa, niin sen inspiraation 

ja osaamisen saaminen on hyvin hankalaa. Täytyy olla jokin 

tarkoitus. Uudelleen aloittaminen ei käy tosta vaan. Onkin tässä 

matkan varrella tullut mieleen kunnianhimon voima soittamisessa. 

Voihan olla niinkin, kun sitä ei ole, soittamisesta ei tule mitään. 

Täytyy olla jokin kipinä tai päämäärä, että ne kuitenkin aika vaatimattomat 

taidot saa takaisin toimimaan. 

Kappaleiden äänittäminen poikkesi totutusta ”kaavasta”. Esim. 

äänityksen jälkeen ei aina kuunneltu, mitä saatiin aikaan, vaan lähdettiin 

pois. Olinkin aivan hölmistynyt, kun kerran 2006 keväällä 

taas lähdettiin kuuntelematta mitään. Ajattelin mielessäni, että nyt 

meni ihan poskelleen koko touhu. Mutta mitä ihmettä, kun sain kopion 

kotiin, kaikki olikin onnistunut aivan hyvin. Miten voikin kuulla 

sen mitä on soittanut suorastaan päinvastoin mikä on lopputulos. 

En ole moista aikaisemmin kokenut. 

Vielä haluaisin sanoa sanasen Riitan kappaleista, joiden arvo on 

kuitenkin enemmän niiden sanoituksissa ja esittäjän iloisuudessa. 

Sanat antavat kuulijalle iloa ja lohdutusta, joka on taito, mitä elämän 

koulu on antanut. Lopuksi erään muusikkoystävän sanomaa: on 

etuoikeus saada tehdä tuollaista. 

VÄINÄMÖINEN-lehti 

kiittää lukijoitaan kuluneesta vuodesta ja toivottaa 

Rauhaisaa Joulua ja hyvää Uutta Vuotta! 

Muistattehan uusia tilauksenne 

vuodelle 2009. 

Tilaushinta on 12 euroa/vuosikerta. 

Huom! Älkää unohtako nimeänne 

postisiirtolomakkeesta. 

56

Uusia julkaisuja 

H. P. Blavatsky 

Okkulttisia tarinoita 

226 sivua, 25,- 

Yhdeksän novellia, joista osa perustuu tositapahtumiin. 

Tarinat kuvaavat havainnollisesti 

okkulttisen maailman ilmiöitä. 

Talvien satoa 5 

Esitelmien alustuksia 

315 sivua, 12,- 

Pekka Ervastin esitelmien pohjalta syntyneitä 

lyhyitä kirjoitelmia eri kirjoittajilta. 

Pirjo Rossi 

Katson Kauemmas Tänään 

192 sivua, 15,- 

Runoja ja runoelmia. Kirjoittajan toinen runokokoelma. 


Lumottu tuokio 

CD 16,- 

Levyllä Riitta Pietilä ja Ola Kyllönen esittävät 

Riitan säveltämiä ja sanoittamia lauluja. 

57

Pekka Ervastin elämänymmärrykselle perustuva vuorisaarnajohtoinen

Transform your PDFs into Flipbooks and boost your revenue!

Delete template?

Save as template ?