Kaksi kertomusta sovinnosta Balkanilla Kahden pojan äiti ja yhden tytön äitipuoli Milka Hadzihajdic on taustaltaan katolilainen kroaatti. Hänen miehensä ja miehen tytär ovat kotoisin Bosnia-Hertsegovinasta ja muslimisuvusta. Perheen kotimaa oli Jugoslavian sodan aikana 1991- 1995 Kroatia. Sodan alkaessa Milkan veli ja tytärpuoli kutsuttiin rintamalle. Milkan mies sai jäädä palvelemaan Kutinaan pakolaisten sijoittamisessa. ”Olen usein miettinyt kokemamme sodan järjettömyyttä. Olemme naapurikansoja ja naapureiden pitäisi tulla toimeen toistensa kanssa. Niinhän me olimmekin tulleet, mutta sota teki meistä vihollisia”, Milka miettii. ”En voi valehdella, että en olisi vihannut vihollista. Kyllähän minä vihasin. Luulen vihanneeni jopa niitä naapureita ja tuttuja, jotka sodan aikana kävivät sukulaistensa tai ystäviensä luona vihollisen rajojen takana.” ”Sovinnon tekeminen omassa sydämessä on vaikeaa.” Minähän rakastin kotimaatani ja kansaamme ja eikö silloin ole oikein vihata sitä, joka yrittää tehdä pahaa sille?” Milka myöntää. ”Jumalan Henki teki työtä sydämessäni ja ymmärsin, että vihaaminen on synnin tekemistä. Kun Jeesus kutsuu meitä seuraamaan, hän ei kutsu meitä vihaamaan ketään, vaan rakastamaan. Hän käski rakastaa jopa vihollista.” Milkan perhe oli yksi niistä onnellisista, jotka selvisivät sodasta menettämättä jäseniä. On selvää, että niille perheille ja ihmisille, jotka ovat menettäneet läheisiään sodassa, anteeksi antaminen on vaikeaa. ”Sovinnon tekeminen omassa sydämessä on vaikeaa. Ilman Jumalaa en olisi minäkään voinut alkaa rakastaa vihollistani. Se, että olen pystynyt antamaan anteeksi ja pystyn nyt kohtaamaan entisiä vihollisia lähimmäisinäni, on yksin Jumalan työtä minussa.” Valtioiden päämiehet puhuvat paljon sovinnosta ja rauhasta. Kukaan ei kuitenkaan ole vielä tunnustanut olevansa syyllinen tai pyytänyt anteeksi, Milka huomauttaa. ”Ajattelen, että oikeaan sovintoon tarvitaan virheiden ja väärien tekojen tunnustaminen, anteeksi pyytäminen. Vasta sitten voi tulla anteeksi antaminen. Kauniita puheita ja suuria sanoja kyllä kuulemme, mutta voimmeko tehdä oikeaa sovintoa näin? Ja voimmeko tehdä oikeaa sovintoa ilman Jumalaa?” Lapset elävät sovinnon piirissä seurakunnan kerhossa Kutinassa Kroatiassa. ja hänenkin miehensä on Bosnian muslimi. ”Kotimme oli jo liian täynnä ja minä olin yli- Pelkkä puhe ei riitä Hadžiæin perhe on Zagrebin evankelisen seurakunnan jäsen. rasittunut. Minulla siis todella oli aihetta kieltäytyä heidän vastaanottamisestaan, minkä aluksi Milka löysi sodan aikana tiensä kotikaupungis- Dagmar Hadžiæin koti oli sodan aikana jat- teinkin”, Dagmar kertoo. saan Kutinassa evankeliseen (evankelisluterilaikuvasti täynnä, sillä pakolaisia ja evakkoja saapui Pian sisäinen ääni alkoi puhutella Dagmaria. nen) kirkkoon, ja on nyt sen aktiivinen jäsen. pääkaupunkiin koko ajan. Aluksi he olivat lähio- Hän oli rauhaton, mietti asiaa ja neuvotteli ystä- ”Vaikka olen ollut kristitty lapsesta saakka, en maisia, jotka joutuivat jättämään kotinsa Bosniviensä kanssa. nähnyt vihollisteni vihaamisessa mitään väärää. assa, että pelastaisivat edes oman henkensä. Pian ”Neuvot olivat suunnilleen tällaisia: sinun pi- alkoi tulla sukulaisen sukulaisia. tää ajatella itseäsikin, olet jo tehnyt niin paljon ”Jouduin siihen aikaan tekemään vastuullis- pakolaistesi hyväksi, kerran tällekin pitää tulla ta ja stressaavaa työtä työpaikallani ja olin lopen loppu. Mutta sodalle ja ihmisten hädälle ei nä- väsynyt ja menettämäisilläni terveyteni. Olin kynyt loppua.” avuton, enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä”, Dagmar Joulu oli edessä. kertoo. ”Käsitin, etten voisi koskaan enää juhlia jou- ”Noina vaikeina päivinä minua pitivät yllä Julua, jos jättäisin tämän onnettoman avioparin malan sana ja perheeni rakkaus. Jos aloin toivoa, lastensa kanssa oveni ulkopuolelle. Yhtäkkiä oli- että tilanne vähän korjaantuisi ja rauhoittuisi, oli kin kyse minun uskostani, kysymyksestä ’Kuka ovella taas uusia pakolaisia.” kolkuttaa?’” Dagmar kertoo. ”Avasin perheelle kotini. Olin onnellinen siitä, ”Kuka kolkuttaa sydämeni ovella?” Erään joulun alla Dagmar oli toivonut, että että saatoin tarjota pakolaisille turvapaikan jouluna ja lahjoittaa näin säteen toivosta.” ”Oikeaan sovintoon tarvitaan virheiden ja väärien tekojen tunnustaminen, anteeksi pyytäminen”, Milka Hadzihajdic tietää. Auttajan rooli oli viedä voimat Dagmar Hadžiæ asui miehensä ja kolmen lapsensa kanssa sodan aikana Kroatian pääkaupungissa Zagrebissa. Dagmar on Saksan evankelisia muutamat vapaapäivät olisivat auttaneet häntä pääsemään jaloilleen. Lepo olisi ehkäissyt häntä menettämästä terveyttään. Toisin kävi, lepoa ei suotu. Dagmarin kodin ovelle kolkutti aviopari kahden pienen lapsensa kanssa. ELINA SAARI Kirkon nuorisotyön ohjaaja, lähetystyössä Kroatiassa (SANSA) 4 5 Kuva: Elina Saari ”On yksin Jumalan armoa, että voimme antaa anteeksi”, tietävät kroatialaiset Milka ja Dagmar. Kuva: Elina Saari/SANSAn kuva-arkisto