Tiedotusstrategia - Helsinki.fi

helsinki.fi

Tiedotusstrategia - Helsinki.fi

Ehdotuksia Yliopistomuseon yleisötoiminta­

ja tiedotusstrategiaksi

Museologian Praktikum Ryhmä 5:

Kevät 2005 Julia Dahlberg, Olli Hakli,

Kehittämistehtävä Pekka Lenkkeri,

Hanna Taimio


Pekka Lenkkeri

Kenen Yliopistomuseo?

Helsingin Yliopistomuseo on Helsingin yliopiston hallintoviraston alaisuudessa toimiva

museo. Tavoitteikseen se määrittelee yliopiston kulttuurihistoriallisesti,

taidehistoriallisesti ja ammatillisesti arvokkaiden tutkimusvälineiden, taideteosten ja

esineiden tallettamisen ja esittelyn. Kokoelmat koostuvat entisen Yliopiston museon,

eläinlääketieteen historian museon, lääketieteen historian museon, hammaslääketieteen

museon ja geologian museon kokoelmista. Vuonna 2000 perustettu Helsingin

yliopistomuseon säätiö pyrkii toiminnallaan tukemaan museon toimintaa sekä edistämään

akateemista tutkimusta. Jotkut yliopistomuseon kokoelmat ulottuvat Turun akatemian

aikoihin asti. Helsingin Yliopistomuseon esineistöllä on siis vahvat siteet suomalaiseen

sivistykseen, niin tutkimukseen ja sen kehittymiseen kuin myös itse yliopistollisen

koulutuksen syntyyn Suomessa. Museon juuret Turun akatemian kokoelmiin kertovat

myös suomalaisen museoinstituution kehityksestä: vuonna 1811 perustettiin filosofiseen

tiedekuntaan museoinspehtorin virka, joka on ensimmäinen museoammatillinen virka

Suomessa.

Unohdetut ylioppilaat

Tiedotusstrategiaa suunniteltaessa pitää huomioida tiedotuksen oikea kohdentaminen.

Kenelle suunnata viesti? Yliopistomuseon tapauksessa potentiaalisia vieraita ovat

akateemisesta tutkimuksesta ja sen historiasta sekä ylipäätään kulttuurista kiinnostuneet

ihmiset. Tällöin museon kohderyhmäksi muotoutuisi yleisötutkimusten kuvaama

"perusmuseokävijä", eli korkeakoulutettu keski­ikäinen väestö.

Mielestäni Yliopistomuseon täytyisi kiinnittää enemmän huomiota siihen konkreettisesti

liittyvään kävijäpotentiaaliin eli opiskelijoihin. Tällä hetkellä harva yliopistolainen edes

tietää museon olemassaolosta. En ole koskaan myöskään nähnyt keskustakampusalueella

yliopistomuseon mainoksia. Museolla olisi käden ulottuvilla Suomen kenties nuorekkain


kävijäkunta. Voisiko kampuksilla lisätä mainontaa? Julisteet ja "flyerit" voivat olla liian

näkymätön tapa kertoa museosta opiskelijoille koska useimmiten ne joko peittyvät uusien

julisteiden alle tai löytävät tiensä suoraan roskakoriin. Yliopistolehti on ainakin media

joka tavoittaa useat opiskelijat. Jos museo ja yliopisto ovat yhteistyössä, minkä takia ei

hyödynnetä myös mediaa jota jokainen opiskelija päivittäin käyttää, eli verkkotiedotusta?

Mainokset ovat verkossa arkipäivää. Yliopiston nettisivuilla sijaitsevat mainokset eivät

voi jäädä huomaamatta!

Helppo tapa lisätä tunnettavuutta on järjestää enemmän opiskeluun liittyviä tapahtumia

Arppeanumissa. Ei pelkästään luentoja tai seminaareja, vaan vapaamuotoisempia

tilaisuuksia. Luennot ovat tietenkin siinä mielessä hyvä asia, että Arppeanumin sijainti

tulee tutuksi yleisölle. Tulevaisuuden museon on joskus visioitu olevan ”kansan

olohuone”. Opiskelijoille siitä voi tulla sellainen jos se liittyy myös arkielämän tasolla

heihin. Tarvitaan vain koukku jolla houkutella ylioppilaat mukaan. Hienot ja

perinteikkäät kokoelmat eivät välttämättä tähän riitä. Vuonna 2003 valmistunut

perusnäyttely on varannut tilan myös opiskelijaperinteen esittelylle. Mutta oliko se

opiskelijalle kiinnostava elävää perinnettä? Olohuone ei koostu pelkästään

antiikkihuonekaluista.

Markkinoinnin sietämätön keveys

Uutiskynnyksen ylittävä vaihtuva näyttely on oikea tapa saada opiskelijoiden huomio.

Miten olisi esimerkiksi 1990­luvulta lähtien suosittujen Goom­risteilyjen pukeminen

näyttelymuotoon? Tällöin olisi mahdollista saada mukaan myös museomaailmasta

puuttuvia sponsoreita. Goom­aihelmaa tukisi taatusti ainakin joku suuri panimo (Koff!) ja

laivavarustamot, nuorten matkatoimistot jne. Nuoret ovat nimittäin köyhyydestään

huolimatta hyvä markkinointikohde koska he kuluttavat palveluiden ja nautintoaineiden

tapaisia hyödykkeitä. Materiaalia olisi myös paljon saatavilla. Valokuvat, esineet ja

opiskelijoiden risteilykokemukset eivät ole vielä päässeet katoamaan pöytälaatikoiden

syövereihin. Näyttely voisi koostua valokuvien ja esineiden lisäksi myös elävistä Goom­

tilityksistä, joissa henkilöt (videolla) kertovat asiaan liittyviä juttuja. Taatusti elävää


perinnettä! Jos yliopistomuseo haluaa markkinoida itseään, se ei voi vain tarjota itse

kiinnostavaksi katsomaansa tietoa ja ihmetellä vieraiden poissaoloa. Markkinoinnissa on

kyse siitä, että selvitetään yleisön (tai asiakkaiden) toiveet ja pyritään mukautumaan

niihin ainakin osittain. Hauskan ja seksikkään näyttelyn rakentaminen ei ole sielun

myymistä Yliopistomuseolta, vaan operaatio opiskelijoiden houkuttelemiseksi. Museon

ei tarvitsisi myöskään muuttua vakavasta museosta ”huuhaa”­näyttelyiden museoksi.

Tämä on varmasti suurin este Goom­aiheen kaltaiselle vaihtuvalle näyttelylle. Vakavana

sivistyksen esittelijänä Yliopistomuseo pelkäisi menettävänsä kasvonsa. Opiskelijoiden

juhlimisen esitteleminen koettaisiin museoväen kannalta myös junttitemppuna ja

alentavana kosiskeluna. Fakta on kuitenkin se, että kovinkaan moni opiskelija ei

Yliopistomuseoon tule perehtyäkseen eri tieteenalojen historiaan vapaa­ajallaan. Ja miksi

tulisikaan? Kuka haluaa olla kokoajan kiinni opiskelussa ja työssä? Näyttelyitä on

taatusti rakennettu tyhmemmistäkin aiheista.

Opiskelijoita voi palvella tietenkin myös vähemmän viihteellisillä tavoilla. Esimerkiksi

lääketieteellisen tiedekunnan lääketieteen historia­opintojaksoon kuuluu ainakin käynti

Yliopistomuseon lääketieteen kokoelmissa. Tämänkaltaista toimintaa täytyisi järjestää jo

eri alojen opintovaatimuksissa enemmän. Kokoelmat eivät hyödytä tutkimusta jollei niitä

laiteta tarkastelun kohteeksi. Varmimmat kävijät Yliopistomuseolle ovat kuitenkin keski­

ikäiset aikuiset ihmiset sekä eläkeläiset. Yliopistomuseo alleviivaa erityislaatuisuuttaan

akateemisen maailman muutosten dokumentoijana ja esittelijänä. Hyvin pukeutuneet

vanhemmat museovieraat näyttävät info­tiskillä opasta odotellessaan valmistautuvan

johonkin suureen. Tunnelma tuntuu lähes hartaalta. Varttuneemmat kävijät edellyttävät

museokäynniltä asiallista opastusta ja mielenkiintoista näyttelyä. Käynti loppuu

todennäköisesti Arppeanumin kahvilaan. Tämä on museoiden perusantia eivätkä monet

ihmiset edes edellytä muuta toimintaa.

Tekemistä vieraille

Yliopistomuseon sisältämän kokoelman pohjalta olisi mahdollista rakentaa myös

aktivoivampaa yleisötoimintaa. On hankala kuvitella lapsiperheitä vierailemaan


Yliopistomuseossa jos ainoa tarjottava palvelu on opastus. Lapsiperheitä voisi houkutella

museoon lapsille suunnatuilla teemapäivillä ja työpajoilla. Suomalaisilla museoilla on

viime vuosikymmeniltä onnistuneita kokemuksia historian elävöittämisestä ja

pajatyöskentelystä museoissa. Työpajoissa lapset voisivat ohjauksen alla leikkiä oikeaa

kemistiä ja tiedemiestä valmistamalla ja tutkimalla ”aitoja” näytteitä. Lapsille suunnatun

näyttelyn voisi myös opastaa esim. ”hajamielinen professori”, joka sekoittaa eväänsä ja

labranäytteet ja toilailee muutenkin opastuksen aikana. On tietenkin selvää, että

aktiviteeteissä Yliopistomuseo ei voi kilpailla tiedekeskus Heurekan kanssa, jonka

interaktiiviset palvelut ovat omaa luokkaansa niin lapsille kuin aikuisillekin. Silti

elävöittämistä voisi yrittää kehittää. Lapsille suunnatut työpajat eivät muokkaa museosta

huvipuistoa. On myös turha väittää, että elävämpi museosuuntautuminen söisi arvovaltaa

Yliopistomuseolta. Euroopassa ja joissain suomalaisissakin kulttuurihistoriallisissa

museoissa kuten Tampereen Vapriikissa on järjestetty lapsille omia ”arkeologisia

kaivauksia”, joissa he ovat saaneet tehdä oikeita löytöjä ihan oikeilla arkeologien

kaivausvälineillä. Tapahtumat ovat olleet suosittuja ja palaute yleisöltä ollut valtaosin

positiivista. Ilkka Niiniluodon mukaan Yliopistomuseon tehtävä on osoittaa yliopiston

merkitys kulttuurielämälle. Työ voi lähteä jo taaperoikäisistä jos museo niin haluaa.

Uudet museoasiakkaat täytyy kasvattaa elämyksillä.

Uusien toimintamuotojen suunnittelua vastaan voi tietenkin esittää

resurssiongelmat ja seikan, jonka mukaan Yliopistomuseon idea ei olekaan houkutella eri

väestöryhmiä vierailulle. Mutta ketä loppujen lopuksi hyödyttää tietopankki joka ei

innosta edes nykyistä kohderyhmäänsä eli yliopistolaisia?


Olli Hakli

Ehdotus Yliopistomuseon tiedotus­ ja yleisöstrategiaksi

Ongelman asettelu

Yliopistomuseon suurin ongelma on nähdäkseni se ettei sen olemassa olosta

tiedä kovin moni. Muistan hämärästi kun yliopistomuseota lanseerattiin

muutama vuosi sitten. Se oli ennen omia yliopisto­opintojani.

Sitten kun tulin Yliopistoon, kuvittelin Yliopistomuseon olevan osa sitä

ympäristöä johon uudet opiskelijat perehdytetään. Kun sitten ensimmäisen

kerran tulin sinne menneeksi, ymmärsin olevani tavallinen museokävijä, jonka

ensimmäinen velvollisuus on lipun ostaminen. Harhakuvitelmani siitä että

Yliopistomuseo olisi jotenkin Yliopiston osa, jossa jokaisella ylioppilaalla on

oikeus vapaasti kuljeksia, osoittautui pian vääräksi.

Yliopistomuseon näyttely osoittautui hyvin hienoksi ja jollain tapaa

perinteiseksi. Se esitteli monisatavuotisen instituution historiaa hyvin

ylevöittävästi. Tavallaan tilassa tunsi pitkän perinteen ja hitusen ylpeyttä siitä,

että itse oli osa sitä perinnettä. Mutta samalla sisällä kalvoi tunne siitä, ettei itse

ikinä tulisi näkymään siellä, ja hyvä jos edes oma sukupolvi.

Ratkaisu

En tiedä miten Yliopistomuseon ja Helsingin Yliopiston hallinnollinen suhde

sallisi laajemman yhteistyön. Ne saattavat hyvin olla täysin toisistaan irralliset

organisaatiot, vaikka Yliopistomuseo on hallintojohtajan alainen itsenäinen

yksikkö. Se minkä näitä organisaatioita tulisi yhdistää ovat ihmiset.


Olisi helppo sanoa että Yliopistomuseon täytyisi lanseerata itsensä uudestaan

jotta se nousisi yleiseen tietoisuuteen. Varmaan televisiokampanja, muutamat

Hesarin koko sivun ilmoitukset sekä mainokset raitiovaunujen kyljissä ja

metroasemilla helpottaisivat asiaa, mutta en usko siihen löytyvän rahaa.

Helpoin tapa markkinoida museota olisi tutustuttaa ylioppilaat näihin vanhoihin

traditioihin ja antaa heidän viedä tietoa siitä eteenpäin. En ymmärrä miksi

ylioppilailla ei ole mitään erivapauksia museon käytössä.

Ensiksi ylioppilaiden pitäisi päästä ilmaiseksi sisään.

Toiseksi ylioppilaille tulisi olla palkintajärjestelmä, jossa jokaisesta paikalle

tuodusta lipun hankkivasta kävijästä saisi vaikka kahvilipun tai lounaan tai

jotain vastaavaa yhtä triviaalia. Tässä tarkoitan nimenomaan museon kannalta

triviaalia kustannusta, joka taas saajalle on merkittävä.

Kolmanneksi ylioppilaat voisivat opastaa näyttelyitä vaikka

opintoviikkopalkkiolla.

Näyttelyt

Tietysti näyttelyiden kiinnostavuus on keskeinen tekijä siinä kuinka ihmiset

museoon tulevat. On kuitenkin lähes mahdotonta kosiskella ihmisiä jollain

varmoilla aiheilla. Mitään varmoja aiheita ei ole. Onnistuneiden näyttelyiden

teemojen keksiminen on käsittääkseni aina hieman sattuman kauppaa.

Ihmiset kiinnostuvat milloin mistäkin.

Väistämättä tulee mieleen ajatus sarjasta epookkinäyttelyitä. Muutoksen

kuvaaminen on yleensä vaikeaa mutta mielenkiintoista. Miten museo voisi

esimerkiksi hyödyntää Yliopistossa opiskelleiden ihmisten nimiä. Jos

esimerkiksi esitellään 1950­lukua, olisi mahdollista poimia vaikuttajia niin

tieteen, kulttuurin kuin politiikan aloilta ja esitellä aikakausia näiden ihmisten


höystäminä. Ihmiset kun pitävät julkkiksista.

Näyttelyiden mainostamisessa museon ulkopuolella tulisi olla viirejä ja

ilmoituksia siitä mitä talossa on. Kaikissa mahdollisissa turisteille jaettavissa

kartoissa tulisi olla maininta museon olemassa olosta. Ulkomaalaisia varten

näyttelyissä tulisi olla nimenomaan kansallista omalaatuisuutta.

Muut tilat

Yliopistomuseolla on myös loistava auditoriotila, jota voisi hyödyntää

loistavasti erilaisissa yleisötilaisuuksissa. Siellä voisi järjestää vaikka

minkälaisia luentoja erilaisista aiheista ja nimenomaan kansantajuisesti.

Museolla on viihtyisä kahvio. Sitä pitäisi käyttää tehokkaammin hyödyksi. Jo

hyvä kahvio lisää ihmisvirtoja rakennukseen ja tuo myös museolle lisää ihmisiä.

Lähistöllä sijaitsee paljon pankin rakennuksia samoin kuin yliopiston

rakennuksia. Kahvilasta voisi saada hyvän kokoontumispaikan vähemmän

virallisia tilanteita varten. Opiskelijoita ei ole esimerkiksi huomioitu

asiakasryhmänä lainkaan. Opiskelijoilla ei ole suurta ostovoimaa, mutta

jokainen pienikin huomionosoitus/kädenojennus heitä kohtaan herättää

viidakkorummun.

Arkkitehtuuri. C. A. Edelfeltin rakennus on jo riittävä syy siellä käymiseen.

Miten sitä on mainostettu? Ei mitenkään. Ainakaan riittävästi. Arppeanumin

valurautaportaat kuuluvat teollistumisen ensimmäisen vaiheen arkkitehtuuri­

innovaatioihin. Se on myös erinomainen esimerkki raudan käytöstä

rakentamisessa. Rautarakentaminen taas oli ilmiö, joka Lontoon Crystal

Palacen palamisen jälkeen tuli paloviranomaisten tarkan syynin kohteeksi.

Lopulta suojaamattomat rautarakenteet kiellettiin. Onneksi jossain niitä on

edelleen tallella.


Lisäksi rakennuksen rappu on hienosti korjattu, joka tekee siitä malliesimerkin

talorestauroinnin piirissä. Ja samalla kun taloon tuodaan ihmisiä katsomaan

arkkitehtuuria kiinnostutaan itse museosta. Selvää kohderyhmää ovat

rakentajaopiskelijat, arkkitehtuuriopiskelijat, maalariopiskelijat sekä

täydennyskoulutuksessa olevat rakennusalan ammattilaiset

Lopuksi

Museon sisäänkäynti on kuollut. Kun kiipeää Arppeanumin toiseen kerrokseen

ei näkyvissä ole mitään elonmerkkejä. Museon lipputiskin tulisi näkyä

portaikkoon ja sieltä tulisi iloisen lipunmyyjän toivottaa jokainen kävijä

tervetulleeksi. Käydessäni Yliopistomuseossa itse mietin olenko julkisessa

paikassa asiallisena vieraana vai tunkeilijana.

Yliopistomuseon täytyisi nostaa itsensä yleiseen tietoisuuteen kaikkia

mahdollisia ja mahdottomia keinoja käyttäen. Itse katson hiljaisen

viestittämisen ja niin sanotun viidakkorummun ja suusta suuhun metodin

käyttämisen kaikkein helpoimmaksi keinoksi. Yliopistomuseolla on myös

mahdollisuus hirvittävän suuren sidosryhmän (=opiskelijat) käyttämiseen sekä

käsittämätön aineisto entisiä opiskelijoita, suurmiehineen ja –naisineen, joita

esitellä näyttelyissä.


Julia Dahlberg

Tvåspråkighet, trespråkighet, flerspråkighet…

Den ”tillgänglighet” som ofta poängteras i diskussionen kring museer verksamhet består

av fler olika aspekter så som exempelvis fysisk tillgänglighet och visuell tillgänglighet.

Ur marknadsföringssynvinkel är dock den språkliga tillgängligheten en av de viktigaste

formerna av tillgänglighet. En av de viktigaste förutsättningarna för att museibesökare

skall kunna tillgodogöra sig den kunskap som museet erbjuder och känna sig bekväm i

museiomgivningen, är att betjäningen på besökarens eget språk fungerar. En besökare

som finner att det saknas texter som han kan förstå lämnar helt säkert museet med en

besviken känsla av att förväntningarna inte motsvarat verkligheten. Också annan service

så som de produkter som säljs i museibutiken, tjänster och program som museet

producerar samt material som museet utger, borde finnas tillgängligt på så många språk

som möjligt. I museets publikstrategi skulle ett principbeslut kunna ingå, om att alltid i

mån av resurser satsa på att utveckla och upprätthålla en god service på så många språk

som möjligt.

Vilka språk bör då finnas representerade och hur stor del av materialet bör översättas? I

ideala fall skulle ett museum vara åtminstone fullständigt trespråkigt. Förutom den helt

naturliga delen av de båda inhemska språken, finska och svenska, som i bästa fall borde

finnas representerade i lika stor omfattning, kunde museet också erbjuda fullständig

betjäning på ett ytterligare språk, exempelvis engelska. Universitetsmuseet har redan

tidigare erbjudit sina besökare ett tämligen gott utbud av språklig betjäning emedan

material på finska, svenska och engelska samt i någon mån tyska och franska funnits

besökaren till handa.

Av praktiska skäl kan det ju vara svårt att få med alla världen språk, men i så stor

utsträckning som möjligt skulle det ändå vara bra att få med ett antal andra språk som kan

tillfredställa de turisters behov som cirkulerar kring senatstorget i museets närhet. Dessa


språk kunde förslagsvis vara tyska, franska, ryska och kanske japanska. Även om museet

inte erbjuder en fullständig service på alla dessa språk kunde det förslagsvis finnas

exempelvis ett mindre guidehäfte med den viktigaste informationen, någon mindre

publikation till salu i museibutiken och den viktigaste skyltningen ( priser, toaletter,

praktiska instruktioner) på flera språk.

Frågan om vilka och hur många språk museet i praktiken har möjlighet att arbeta med,

beror naturligtvis mycket på resurser. Det ideala skulle ändå vara om man kunde finna

någon metod för att betjäna besökare av så många olika språkgrupper som möjligt.

Språket är en av de viktigaste faktorerna som påverkar hur en besökare uppfattar museets

hela verksamhet. Om texterna är dåligt översatta eller om översättningar saknas helt ger

det en bild av att museet inte bryr sig om besökaren och tolkas som nonchalans mot

minoriteter, utlänningar och turister. Till den språkstrategi som styrs av begränsade

resurser kunde därför höra att satsa på de språk man har möjlighet till, och se till att detta

blir gjort med omsorg så att onödiga stavfel, språkfel och slarvfel saknas. I mån av

möjlighet kan man sedan fortsätta med extra språk.

Språk och marknadsföring

Om man vill att själva marknadsföringen av museet skall nå en så stor grupp människor

som möjligt, borde den också genomföras på en så bred språkgrund som möjligt. Det

borde vara naturligt för museet att annonsera eller informera på både finska och svenska.

Informering kan genomföras parallellt i både Helsingin Sanomat och Hufvudstadsbladet.

Därtill kunde andra språk användas då man riktar sig till exempelvis turister i form av

turistbroschyrer som delas ut av guider och turistbyråer. För att inte skapa förväntningar

som sedan inte uppfylls och på så vis leder till missnöjdhet och besvikenhet med museet

borde målet ändå vara att inte reklamera sig på andra språk än man sedan förmår erbjuda

museibesökaren i verkligheten.

Universitetsmuseet kunde också sträva till att profilera sig starkare som ett museum där

besökaren verkligen kan få service på sitt eget språk. Närheten och kontakterna till


universitetet borde göra det lättare att hitta exempelvis både språkkunniga och

sakkunniga guider. Ett närmare samarbete med de olika institutionerna skulle också

kunna leda till ett ömsesidigt nyttoföhållande. Museet kunde få hjälp med att översätta

och producera texter också på främmande språk, samtidigt som de olika institutionerna

bättre kunde besöka museet med sina utländska gäster.

Ett museum som satsar på språk kan särskilt räkna med att också nå ut till den del av de

potentiella besökarna som inte tillhör majoriteten. Det går inte att motivera satsningar på

bara en eller två språkgrupper med att representanterna för andra språkgrupper är så få.

Då man planerar marknadsföringen av museet kan det vara värt att komma ihåg att

representanterna för olika minoriteter tillsammans utgör en näst intill lika stor grupp som

majoriteten. Att inte satsa på minoriteterna betyder att man utestänger hälften av

besökarna.

Tillslut kan man ännu påpeka den positiva effekt som en väl genomförd språkstrategi

medför för museets allmänna image och den bild av museet som tidigare (nöjda)

besökare för vidare till nya potentiella besökare i form av omdömen och

rekommendationer. Det gäller att inte underskatta den indirekta form av marknadsföring

som dylika personliga omdömen och upplevelser kan innebära för ett museum.


Hanna Taimio

Viestintä ja kielenkäyttö

Tiedottamista voi pitää viestinnän osa­alueena. Se on kommunikointia yleisön kanssa,

mutta tiedotus ja viestintä voi olla myös museon sisäistä. Tässä tehtävässä pyrimme

kiinnittämään huomiota siihen, miltä museo näyttää ulospäin. Tehtävän tarkoituksena ei

ole antaa mitään valmiita toimintaohjeita, vaan lähtökohtia.

Kaikki tässä ryhmässä olivat sitä mieltä, että Yliopistomuseo kaipaa lisää

näkyvyyttä ja uusia kävijöitä. Tämä olisi mahdollista toteuttaa kehittämällä uudenlaisia

tiedotustapoja ja lisäämällä aktiivista vuorovaikutusta yleisön kanssa. Olemme

määritelleet potentiaaliseksi yleisöksi nuoret opiskelijat, ja opiskelijoiden ja

Yliopistomuseon yhteistoimintaa tulisi lisätä jollain tavalla, mahdollisesti jollain, mitä

olemme ehdottaneet.

Tehtävä on kaksiosainen: toisaalta tiedottaminen, toisaalta yleisötoiminta. Näyttää

siltä, että olemme yhdistäneet nämä kaksi puolta. Tiedottaminen on osa yleisötoimintaa.

Siten saadaan kontakti yleisöön ja toimintaa voidaan jatkaa eri tavoilla.

Tavoitteena on lisätä yliopistomuseon tunnettuutta erilaisten yleisöjen

keskuudessa. Yleisöä on myös potentiaalinen yleisö, joka ei ole vielä vieraillut tässä

museossa tai ei tiedä sen olemassaolosta.

Millaista tiedottamista ja yleisötoimintaa Yliopistomuseolla jo on? Vaihtuvista

näyttelyistä on ollut lehti­ilmoituksia sekä mainosjulisteita. Voisiko Yliopistomuseo

myös näkyä ja kuulua muulla tavoin? Olisivatko radio ja televisio mahdollisia kanavia?

Internet on nykyisin suosittu tiedotuskanava, mutta kuinka tehokas se on? Olen tutustunut

tämänhetkiseen tiedotustoimintaan ja miettinyt sen kehittämismahdollisuuksia.

Tiedottamisesta on hyötyä vain silloin, kun viesti tavoittaa vastaanottajan. Miten

tiedottaja tietää, onko viesti mennyt perille? Jonkinlaista vastakaikua toivoisi

tiedottamisen tuottavan.

Suhde yleisöön

Museota itseään voi pitää tiedotusvälineenä. Kuinka tämän välineen saisi

mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön? Entä museon käyttömahdollisuudet ilman


vierailua? Onko museon materiaali käytettävissä tiedonhakuun joko internetissä tai

erilaisissa julkaisuissa? Voisiko museokaupasta tehdä ostoksia internetissä?

Verkkosivuille voisi lisätä tietoa museokaupasta ja sen tuotteista. Erilaisia

yleisökilpailuja tai ­kyselyjä voisi julkaista myös verkossa. (Kuten esim. "Tunnista

esine"­tietovisan tulokset. Tämä löytyy "Ajankohtaista"­linkistä.)

On hyvä muistaa, että on olemassa ihmisiä, joita kiinnostaa museon muut palvelut

enemmän kuin sen tarjoama tieto. Esimerkiksi kauppa ja kahvila saattavat olla

houkuttelevampia kuin näyttely. Yliopistomuseo voisi aivan hyvin mainostaa viihtyisää

kahvilaansa ja houkutella ihmisiä lounaalle. Museokaupan valikoimaakin voisi esitellä

avoimemmin. Miksei museolla voisi olla näyteikkunaa? Olen leikkinyt ajatuksella, että

kaupungissa olisi museokortteli, jossa voisi kierrellä ikkunaostoksilla samaan tapaan kuin

erilaisten kauppojen ikkunoita tulee katseltua. Yliopistomuseo kiinnittäisi paremmin

huomion itseensä mikäli ulkona olisi pieni museota esittelevä vitriini tai standi. Ulko­

oven molemmilla puolilla onkin pienet vitriinit, joissa on museota esittelevä juliste.

Vitriinin sisältöä voisi kehittää: useammin vaihtuvaa materiaalia, esineitä, liikkuvaa

kuvaa, tms. Miten talo on valaistu ulkopuolelta? Saadaanko sisäänkäynti

houkuttelevammaksi sopivalla valaistuksella? Värivaloja ja musiikkia?

Tuttu olemus?

Yliopistomuseon sijainti saattaa olla hieman ongelmallinen. Se on toisaalta keskeisellä

paikalla kaupungissa, mutta silti syrjässä. Rakennuksen tunnistaminen voisi johdatella

ihmiset museoon. Onko Yliopistomuseolla oma logo? Kuva rakennuksesta sopisi tähän

tarkoitukseen.

Logon käyttömahdollisuudet ovat moninaisia. Mieleen juolahti, että voisi tehdä

Yliopistomuseo­haalarimerkkejä, joita myytäisiin ainakin museokaupassa.

Mikä ja millainen Yliopistomuseo on? Mikä on Yliopistomuseon perimmäinen

olemus? Mitä on juuri tämän museon erikoisosaaminen? Museon on myös itse tunnettava

itsensä.

Eri tieteenalat ovat Yliopistomuseon ominta alaa, joten Yliopistomuseo, jos mikä,

voi pitää itseään ”kaikkien alojen asiantuntijana”. Poikkitieteellisyyden hyödyntäminen

kannattaa pitää mielessä. Museo toimii osana yhteisöä ja Yliopistomuseo on


tiedeyhteisön oma museo, joka on avoinna muillekin kuin tähän yhteisöön kuuluville.

Kuinka tällaista asemaa voisi tukea ja vahvistaa? Henkilökunnan jatkuva kouluttaminen

ja oman työn arviointi ovat ainakin työn laatua parantavia asioita. Museon henkilökunnan

ei kannata sulkeutua museoonsa, vaan osallistua erilaisiin alan ihmisille tarkoitettuihin

tapahtumiin. Ennakkoluulottomuutta ja kokeilunhalua museoon!

Ettei kompastuta omaan nokkeluuteen, on syytä hyödyntää tutkimalla saatua

tietoa. Tiedottaminen perustuu tutkimukseen. Esimerkiksi yleisötutkimusten tuloksia

kannattaa hyödyntää viestinnässä: tiedetään keille tiedotetaan, mitä ja miten.

Museon kannattaa tutkia myös omaa toimintaansa ja laatia tiedotteita tästä. Entä

millainen on henkilökunnan työnjako tiedotus­ ja yleisötehtävissä? Kuka on eniten

tekemisissä yleisön kanssa? Tuleeko myös hänen näkemyksensä ja kokemuksensa esiin

kun tiedottamista suunnitellaan?

Millaisia mielikuvia?

Onko museokäynti kulttuurisesti ”kohottava”. Kielenkäytössä tietoisuus sen keinoista

johtaa tehokkaampaan kielenkäyttöön. On hyvä muistaa, että metaforat pohjaavat

ajatteluun, ne luovat mielikuvia. Valikoimalla kielikuvat voimme vaikuttaa museosta

muodostuviin mielikuviin. Kieli paljolti vaikuttaa siihenkin, muodostuuko museosta

ylettömän juhlava vaikutelma, jopa siinä määrin, että sinne ei rohkene tulla. Käytetään

siis sellaista kieltä, jota odotetut kävijät osaavat. Myös kieli­ihmisille on töitä

museoalalla. Merkityksillä voi leikkiä, mutta kannattaa varoa olemasta tahattomasti

huvittava. Suomen kielen sanajärjestys on kieliopillisesti melko vapaa, mutta

merkityksiin vaikuttava. Tämä ominaisuus lisää mielestäni kielellä pelaamisen

mahdollisuuksia.

Näyttelyiden otsikoinnit ja esitteet ovat tekstejä, joissa on lyhyesti ja nasevasti

tuotava esille mieleenpainuvaa informaatiota. "Karhun kannoilla, Amurin avannoilla"

esimerkiksi leikittelee alkusoinnulla. Tällainen linja kannattaa pitää mielessä. Tarkoitan

sitä, että jos näyttely olisi nimetty tutkija Juha Pentikäisen nimiin, se antaisi vihjeitä

sisällöstään vain asiaan vihkiytyneille. Kannattaa etsiä ilmaisuja, jotka tuottavat

mielikuvia useimmille, taustatiedosta riippumatta. Sen lisäksi ilmaisut on hiottava


kielellisesti taidokkaaseen asuun.

Kun muoto muuttuu, muuttuu myös merkitys, on perusolettamus, jonka olen

oppinut kognitiivisen kielentutkimuksen parissa (aiheesta esim. Leino 1999). Soveltaisin

mielelläni tätä ajatusta museoalalla. Varsinkin näyttelytoimintaan olettamus tuntuu

sopivan, mutta myös viestintään ja tiedottamiseen.

Toisaalta sama muoto merkitsee usein eri asioita erilaisissa yhteyksissä, eri

ihmisten mielissä. Yritän etsiä uusia näkökulmia tuomalla nämä asiat esille.

Yliopistomuseo on sivistyneiden ihmisten museo. Kehitelkäämme vetäviä

iskulauseita, joiden avulla Yliopistomuseo painuu ihmisten mieliin.


KIRJALLISUUS:

HEINONEN, JOUKO & LAHTI, MARKKU 1996: Museologian perusteet. Suomen

museoliitto.

HEINÄMIES, KATI (toim.) 2003: Helsingin yliopistomuseo. Tiedettä, taidetta, historiaa.

Arppeanum. Yliopistopaino, Helsinki.

LEINO, PENTTI 1999: Polysemia ­ kielen moniselitteisyys. Suomen kielen kognitiivista

kielioppia 1. Kieli 7. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, Helsinki.

LEVANTO, MARJATTA 2003: Saavutettavuuden saavuttamisesta. Teoksessa Osma,

Suomen museoliiton juhlakirja 2003. Suomen museoliitto, Helsinki.

LEVANTO, MARJATTA & PETTERSSON, SUSANNA (toim.) 2004: Valistus /

museopedagogiikka / oppiminen. Taidemuseo kohtaa yleisönsä. Valtion taidemuseo.

MUSEO 2000 – Museopoliittinen ohjelma. Opetusministeriö. Komiteamietintö 31:1999.

VILKUNA, JANNE (toim.) 2000: Näkökulmia museoihin ja museologiaan. Ethnos­

toimite 10.

More magazines by this user
Similar magazines