Abstraktikirja - Helsinki.fi

helsinki.fi

Abstraktikirja - Helsinki.fi

1. Suomen nisäkästieteenpäivät

1. Suomen nisäkästieteen

päivät

Lammin biologinen asema

7.-9.4.2011

Ohjelma ja esitysten

tiivistelmät

Järjestäjät: Suomen nisäkästieteellinen seura ja Helsingin

yliopiston Lammin biologinen asema

0


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Sisällysluettelo:

Ohjelma 2

Esitelmien tiivistelmät 5

Postereiden tiivistelmät 19

Osallistujaluettelo 28

Organisaatiokomitea









Erkki Pulliainen (Eduskunta) organisaatiokomitean pj.

Jouni Aspi (OY)

Ilpo K. Hanski (HY)

Mervi Kunnasranta (RKTL)

Ulla-Maija Liukko (SYKE)

Antti Oksanen (Evira)

Jyrki Pusenius (RKTL)

Liina Voutilainen (Metla)

Työvaliokunta








Janne Sundell (HY) työvaliokunnan pj

Heikki Henttonen (Metla) työvaliokunnan vpj

John Loehr (HY) työvaliokunnan sihteeri

Otso Huitu (Metla) työvaliokunnan jäsen

Kaarina Kauhala (RKTL) työvaliokunnan jäsen

Ilpo Kojola (RKTL) työvaliokunnan jäsen

Eeva Kyheröinen (HY) työvaliokunnan jäsen

1


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

OHJELMA

Torstai 7.4.2011

14:00-17:00 Rekisteröinti ja majoittuminen

17:00-17:45 Päivällinen

17:45 Tervetuloa (SNiS; Heikki Henttonen ja LBA; Janne Sundell)

18:15-18:45 Ilkka Hanski (HY): Päästäispopulaatioiden dynamiikka pienillä saarilla

18:45-19:15 Heikki Henttonen (Metla, Vantaa): Pikkujyrsijöiden kannanvaihteluista - syklejä,

muutoksia ja trendejä

19:15- ’Get together’ ja Saimaannorppa elokuva ”Jäätä rakastavat” (Juha Taskinen)

Perjantai 8.4.2011

8:00-9:00 aamupala

Puheenjohtaja: Heikki Henttonen

9:00-9:25 Risto Sulkava (ISY/SLL): S-käyrä ja tiheysriippuvuus – 20 vuotta saukkotutkimusta

Keski-Suomessa

9:25-9:50 Esa Koskela (JY): Seksiä, testosteronia ja tauteja: metsämyyrien salatut elämät

9:50-10:15 Otso Huitu (Metla, Suonenjoki): Myyrät taimikkotuholaisina

10:15-10:40 Hannu Ylönen (JY): "Infantisidi, käyttäytyminen ja metsämyyrän

populaatiodynamiikka: Kokemuksia 25 vuodelta Konneveden tutkimusasemalta"

10:40-10:55 Kahvitauko

Puheenjohtaja: Otso Huitu

10:55-11:20 Ilpo Kojola (RKTL, Oulu): Suden paluu

11:20-11:45 Eeva Roininen (OY): Suomen susipopulaation geneettinen monimuotoisuus ja

rakenne sekä niissä tapahtuneet muutokset viimeisten 150 vuoden aikana

11:45-12:10 Katja Holmala (RKTL, Helsinki): Ilveksen elinpiiri ja liikkuminen Etelä-Suomessa

satelliittipantaseurantojen valossa

12:10-13:00 Lounas

Puheenjohtaja: Liina Voutilainen

13:00-13:25 Seppo Lahti (HY, eläinmuseo): Suomen majavakannan muutokset ja

ympäristövaikutukset

13:25-13:50 Ulla-Maija Liukko (SYKE): Suomen lajien uhanalaisuus 2010 - nisäkkäiden arviointi

13:50-14:15 Kaarina Kauhala (RKTL, Turku): Tulokaspeto supikoira - kuviteltu vai todellinen uhka?

2


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

14:15-14:40 Timo Helle (Metla, Rovaniemi): Poronhoito haasteiden edessä

14:40-15:10 Kahvi ja suolainen välipala

Puheenjohtaja: Mervi Kunnasranta

15:10-15:35 Pekka Helle (RKTL, Oulu): Riistakolmioiden lumijälkilaskenta nisäkäskantojen

seurannassa

15:35-16:00 Eeva-Maria Kyheröinen (HY): Lepakkotutkimus nousukiidossa

16:00-16:25 Kai Norrdahl (TY): Pikkujyrsijöiden kannanvaihteluiden mekanismit

16:25-16:50 Lauri Arvola (HY, Lammi): Kanadanmajavan vesistövaikutuksista Evon alueella

16:50-18:00 Posterisessio (Päärakennus, yläkerta)

18:00-20:00 Sauna (naiset oppilasasuntolan sauna, miehet rantasauna)

20:00- Banquet (Päärakennus, ruokasali)

Lauantai 9.4.2011

8:00-9:00 Aamiainen

Puheenjohtaja: Eeva-Maria Kyheröinen (HY, eläinmuseo)

9:00-9:25 Mervi Kunnasranta (RKTL, Turku): "Minne kuutit kulkevat -tutkimus saimaannorpan

suojelun taustalla"

9:25-9:50 Raisa Tiilikainen (RKTL, Joensuu): Hirven elinympäristön valinta ja liikkuminen

Suomessa

9:50-10:15 Liina Voutilainen (HY, Haartman inst.): Myyräkuumeen ekologia

10:15-10:40 Klaus Tähkä (HY): Valojakso pikkunisäkkäiden lisääntymisen ja energiatasapainon

säätelijänä

10:40-10:55 tauko

Puheenjohtaja: John Loehr

10:55-11:20 Jukka Rintala (RKTL, Helsinki): Metsäkauriin kannanarvioinnin kehittäminen

levinneisyys ja elinympäristömallien avulla

11:20-11:45 Vesa Selonen(TY): Nuorten dispersaali ja elinympäristönvalinta: mallilajina liitoorava

11:45-12:10 Timo Vuorisalo (TY): Suomen kaupunkinisäkkäät tutkimuskohteena

12:10-13:00 Lounas

13:00-n. 14:30 Suomen nisäkästieteellisen seuran kokous

n. 14:45- n. 18:00 Retkeily Evolle (Lähtö parkkipaikalta pian kokouksen jälkeen; Ilmari

Häkkinen ym.)

3


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

POSTERIT

1. Hanna Aho (HY): Ilveksen talviravinto Hämeessä

2. Marko Haapakoski ym. (JY): Petoriski ja lisäravinto vaikuttavat talvesta selviämiseen ja

lisääntymisen aloitukseen metsämyyrällä (engl.)

3. Heikki Helle ym. (JY): Kasvu- ja talvehtimisympäristön vaikutus metsämyyrän

elinkiertopiirteisiin (engl.)

4. llmari Häkkinen (HAMK, Evo): Evo hirvien talvehtimisalueena ennen ja nyt

5. Veli-Matti Kangas ym. (OY): Suomalaisen hirven (Alces alces) geneettinen monimuotoisuus ja

populaatiorakenne

6. Jouni Aspi ym. (OY): Pohjois-Euroopan karhujen DNA profilointi kannanhoidon ja

metsästysrikkomusten selvittämisen apuna (engl.)

7. Ilpo Kojola ym. (RKTL): Karhun genetiikka Koillis-Euroopassa (engl.)

8. Ilpo Kojola ym. (RKTL): Karhukannan seuranta Norjan, Suomen ja Venäjän raja-alueella

karvanäytteisiin perustuen (engl.)

9. Sari Suhonen & Petri Nummi(HY): Majavan maisematason vaikutus sorsakantaan boreaalisilla

järvillä (engl.)

10. Janne Sundell ym. (HY, Lammi): Myyrien ajallinen ja paikallinen esiintyminen ja habitaatin

käyttö (engl.)

11. Janne Sundell ym. (HY, Lammi): Karhun käyttäytyminen ihmiskohtaamisissa (engl.)

12. Janne Sundell ym. (HY, Lammi): Suuren mittakaavan ajallinen ja alueellinen kannanvaihtelu

pienillä näätäeläimillä (engl.)

13. Lenka Trebaticka ym. (Metla): Puumala hantavirusinfektion vaikutus metsämyyrien

aineenvaihduntaan (engl.)

14. Mia Valtonen (ISY, Joensuu): Saimaannorpan (Phoca hispida saimensis) geneettisen

muuntelun alueellinen ja ajallinen vaihtelu (engl.)

15. Mia Vehkaoja (HY): Majava-altaiden vaikutukset sammakkoeläimiin

4


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

ESITELMIEN TIIVISTELMÄT

Kanadanmajavan vesistövaikutuksista Evon alueella

Lauri Arvola 1 , Martti Rask & Petri Nummi

1 Lammin biologinen asema, Helsingin yliopisto, Pääjärventie 320, 16900 Lammi,

lauri.arvola@helsinki.fi

Evolla on elänyt kanadanmajavia 1950-luvulta lähtien, jolloin muutama eläin tuotiin alueelle.

Viime vuosina majavien lukumäärä on vaihdellut noin 20-30 yksilön välillä. Evolla sijaitsee useita

kymmeniä pieniä metsäjärviä, jotka tarjoavat vaihtelevan elinympäristön alueen majaville.

Majavat pääsevät liikkumaan esteettä järveltä toiselle. Havaintojen perusteella voidaan arvioida,

että majavat ovat vierailleet kaikilla Evon alueen järvillä. Osa Evon järvistä on kuitenkin

hydrologisten ominaisuuksiensa puolesta sellaisia, etteivät ne tarjoa otollista elinympäristöä

majavalle. Majava ei näytä viihtyvän järvillä, jotka ovat pääosin pohjavesivaikutteisia. Evon

pikkujärvien limnologisia ominaisuuksia on tutkittu vuosikymmenten ajan. Tässä esityksessä

tarkastellaan majavan aiheuttamia vesistövaikutuksia esimerkkien valossa. Luotettavaa aineistoa

majavan läsnäolosta on Evon valtionpuiston ydinalueen järvistä noin 25 vuoden ajalta. Osasta

alueen järviä löytyy kuitenkin vain hajatietoja. Tulosten valossa majavan vaikutus järven veden

laatuun voi olla merkittävä. Vedenpinnan pitkäaikainen nosto voi aiheuttaa järven ympäristössä

voimakasta orgaanisen aineen ja ravinteiden huuhtoutumista, joka voi muuttaa järven

olosuhteita dramaattisella tavalla. Majavan vaikutus voi jatkua järvessä vielä vuosia sen jälkeen,

kun majavapari on poistunut alueelta. Syynä ovat patorakennelmat, jotka saattavat kestää pitkiä

aikoja ilman kunnostusta ja ylläpitää tulvaa.

Päästäispopulaatioiden dynamiikka pienillä saarilla

Ilkka Hanski

Metapopulaatiobiologian tutkimusryhmä, Biotieteiden laitos, PL 65, 00014 Helsingin yliopisto,

ilkka.hanski@helsinki.fi

Tutkin pienillä saarilla esiintyvien päästäispopulaatioiden dynamiikkaa Ilomantsissa 1980-luvulla.

2000-luvun alussa suoritettiin sarja uusia tutkimuksia, joissa selvitettiin saaripopulaatioissa

todennäköisesti esiintyvän sisäsiitoksen vaikutusta populaatioiden koon muutokseen sekä

populaatioiden geneettistä rakennetta. Tässä yhteydessä rakennettiin malli saaripopulaatioiden

dynamiikasta, jonka avulla voidaan periaatteessa ennustaa sekä saarilla esiintyvien kantojen

demografinen dynamiikka että kannan geneettinen monimuotoisuus. Työ on jäänyt toistaiseksi

kesken. Kerron esityksessäni mitä on tähän mennessä saatu selville ja mihin työllä pyritään.

5


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Riistakolmioiden lumijälkilaskenta nisäkäskantojen seurannassa

Pekka Helle

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Tutkijantie 2 E, 90590 Oulu,pekka.helle@rktl.fi

Pääasiassa metsästäjien tekemällä riistakolmiolaskennalla arvioidaan kanalintujen runsautta

elokuussa ja nisäkkäiden runsautta talvisella lumijälkilaskennalla. Talvilaskennan osalta

menetelmä on sama kuin Venäjän Karjalassa, mikä tarjoaa mahdollisuuden alueiden väliseen

vertailuun. Jälkihavainnot kirjataan kokoluokassa lumikosta hirveen. Riista- ja kalatalouden

tutkimuslaitoksen ja Metsästäjäin keskusjärjestön organisoima ohjelma alkoi

valtakunnanlaajuisena v. 1989. Yksittäinen riistakolmio on 12 km mittainen, tasasivuinen kolmio,

joka on maastoon pysyvästi merkitty. Metsämaastoihin sijoittuvat kolmiolinjat ovat suhteellisen

satunnaisesti sijoittuneita. Useimmassa tapauksessa yksittäinen metsästysseura hoitaa

riistakolmion vuosittaisen laskentatyön. Riistakolmioita on perustettu yhteensä 1700, ja laskenta

toteutetaan vuosittain noin puolesta tästä määrästä. Nisäkkäistä havaintoja kertyy noin 25 lajista,

mutta tilastollisesti pätevään seurantaan vaadittavaan aineistomassan yltää noin 10 lajia.

Laskenta ei anna tulokseksi absoluuttista populaatiokokoa tai kannantiheyttä, vaan mitaksi

saadaan suhteellisen runsauden mitta, jälkitiheys (linjan ylitysjälkiä/vrk/esim. 10 km). Vuosien

1989-2010 välisenä aikana kolmioilla on tehty yli 17000 laskentaa, mikä vastaa noin 210 000

laskentakilometriä. Nisäkkäänjälkiä on kirjattu yhteensä 1 200 000, eniten metsäjäniksestä,

oravasta, ketusta, hirvestä ja valkohäntäpeurasta. Vähän yli 20-vuotinen aikasarja ei ole pitkä

eläinkantojen muutosten seurantaan. Siitä huolimatta aineisto osoittaa huomattavia ajallisia

muutoksia. Vahvasti runsastuneita lajeja ovat valkohäntäpeura, rusakko, ilves, metsäkauris ja

susi; vastaavasti huomattavasti vähentyneitä lajeja ovat metsäjänis ja kärppä.

Poronhoito haasteiden edessä

Timo Helle

Metsäntutkimuslaitos, PL 16, 96301 Rovaniemi, timo.helle@metla.fi

Nykyinen vallitseva poronhoitotapa, joka perustuu porojen talviruokintaan, sai alkunsa 40 vuotta

sitten. Suuri osa luposta, tärkeästä keski- ja kevättalven ravinnosta, oli menetetty jo sitä ennen.

Tärkeimmän talviravinnon, poronjäkälien, määrä on vähentynyt 1980-luvulta alkaen, erityisen

selvästi poronhoitoalueen etelä- ja keskiosissa. Porotiheyden ohella jäkälän väheneminen liittyy

toiseen metsäluonnossa tapahtuvaan prosessiin, kasvupaikkojen muuttumiseen: tuoreiden

kankaiden osuus kasvaa, ja kuivien, jäkäläisten kankaiden osuus pienenee. Sama kehityssuunta

on nähtävissä myös poronhoitoalueen eteläpuolella. Ilmiölle on useita selityksiä. Kun

poronjäkälät vähenevät myös porosta riippumattomista syistä, entisen suuruiset poromäärät

johtavat väistämättä jäkälikköjen kulumiseen. Uudet ja osin jo toteutuneet uhkakuvat liittyvät

turvetuotantoon, kaivoksiin, tuulivoimalapuistoihin, uusiin vesien säännöstelyaltaisiin ja

laajenevaan matkailuun. Susi on rauhoittamaton poronhoitoalueella, mutta karhu, ilves ja ahma

ovat tiukasti suojeltuja EU:n luontodirektiivin lajeja. Ruotsissa suurpetojen aiheuttama hävikki on

6


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

keskimäärin 25 % talvikannasta, ja monilla alueilla poroja teurastetaan vähemmän kuin mitä

suurpedot käyttävät ravinnokseen. Ruotsissa kehitettyjä malleja suurpetojen vaikutuksesta

porokantaan on sovellettu myös Suomen poronhoitoalueelle. Alustavien tulosten mukaan

hävikki vaihtelee rajoissa 15000-21000.

Pikkujyrsijöiden kannanvaihteluista - syklejä, muutoksia ja

trendejä

Heikki Henttonen

Metsäntutkimuslaitos, Vantaan yksikkö, PL 18, 01301 Vantaa, heikki.henttonen@metla.fi

Joskus 1970-luvulla jotkut vielä uskoivat, että säännölliset kannanvaihtelut, syklit, ovat kaikille

myyrille ja sopuleille ominainen piirre. Sittemmin todettiin, että kannanvaihteluissa oli lajien

sisällä maantieteellisiä gradientteja ja trendejä, jotka voitiin yhdistää ulkoisiin

ympäristötekijöihin ja sitä kautta paikalliseen eliöiden yhteisörakenteeseen. Pitkien aikasarjojen

myötä meille on nyttemmin valjennut, että myös paikallisesti tapahtuu melkoisia muutoksia

myyrien dynamiikassa. Syklit vaimenenevat, voimistuvat ja voivat joskus kadota kokonaan

pitkiksi ajoiksi. Lyhytaikaisten vaihteluiden yllä voi olla pitempiaikaisia trendejä. Käsityksemme

kannanvaihteluista on siis ollut vajavainen, mikä ei tietenkään yllätä. Joskus 1980-luvulla

tiesimme vähemmän mutta luulimme ymmärtävämme paljon - nyt tiedämme paljon enemmän,

mutta miten lie ymmärryksen laita? Kerron esityksessäni koko maan myyrävaihteluiden

trendeistä, esittelen erityisesti Lapissa 1980-luvulta asti vallinnutta syklien häviämistä ja sen

mahdollisia syitä, sekä kertaan Lapin sopulivaihteluiden dynamiikkaa ja kerron viimeiset tiedot

tämän hetkisestä tilanteesta.

Ilveksen elinpiiri ja liikkuminen Etelä-Suomessa

satelliittipantaseurantojen valossa

Katja Holmala

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, PL 2, 00791 Helsinki, katja.holmala@rktl.fi

Tutkimushankkeessa varustettiin ilveksiä GPS-GSM-lähetinpannoin vuosina 2008-2011

Eteläisessä Suomessa. Pannat oli esiohjelmoitu ottamaan paikannus 4 tunnin välein ja

seurantajakson pituus vaihteli 5 ja 11 kk välillä. Alustavat tulokset paljastavat suuren vaihtelun

ilvesten elinpiirin (MCP) koossa. Päivittäiset liikkumismatkat elinpiirin sisällä vaihtelivat

muutamista sadoista metreistä useisiin kilometreihin. Tutkimuksen aikana seurattiin myös

kuuden yksilön dispersaalia eli liikkumista pois synnyinalueelta kohti itsenäistä elinaluetta.

Elinpiirin koon vaihtelun ja vuorokausiliikkuvuuden vaihtelun syitä pohditaan mm. suhteessa

saalistuskäyttäytymiseen ja ilveksen sukupuoleen.

7


Myyrät taimikkotuholaisina

Otso Huitu

1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Metsäntutkimuslaitos, Juntintie 154, 77600 Suonenjoki, otso.huitu@metla.fi

Myyrien kannanvaihtelut Suomessa ovat voimistuneet huomattavasti viimeisen puolentoista

vuosikymmenen aikana. Tämä on johtanut myyrien aiheuttamien metsätuhojen määrän vahvaan

kasvuun. Esimerkiksi talven 2005/06 aikana myyrät aiheuttivat 2500-5500 ha:n tuhot

metsäpuutaimikoissa. Vastaavat luvut seuraavan myyrähuipun jälkeen keväällä 2009 olivat jo

18000-20000 ha. Tämä vastaa melkein kolmannesta kaikista vuonna 2008 istutetuista taimista.

Tuhon rahallinen arvo on tällöin noin 18 miljoonaa euroa. Myyrien aiheuttamien taimituhojen

määrä on suoraan riippuvainen myyrien määrästä. Tämän lisäksi useat muut tekijät vaikuttavat

taimikon myyrätuhoalttiuteen. Näistä tärkein on taimikon heinäkasvillisuuden määrä. Pahin

taimituholaisemme, peltomyyrä, käyttää heinäkasveja ensisijaisena ravintonaan ympäri vuoden.

Vankka heinäkasvillisuus mahdollistaa myyräkannan vahvan kasvun ja samalla suojaa myyriä

tehokkaasti pedoilta. Muita taimikon tuhoalttiuteen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa

maanmuokkausmenetelmä, puulaji, taimien alkuperä sekä istutustaimien lannoituskäytäntö

taimitarhalla. Metsäntutkimuslaitoksessa tutkitaan aktiivisesti ja laajalla aiherintamalla myyrien

kannanvaihteluita sekä myyrien aiheuttamien taimituhojen syntymiseen vaikuttavia tekijöitä ja

niiden torjuntaa. Esittelen esitelmässäni tuoreimpia Metlan myyrätutkimushankkeita sekä niistä

saatuja tuloksia yhdistettynä tuhojen vähentämiseen tähtääviin metsänhoidollisiin suosituksiin.

Tulokaspeto supikoira - kuviteltu vai todellinen uhka?

Kaarina Kauhala

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Itäinen Pitkäkatu 3 A, 20520 Turku,

kaarina.kauhala@rktl.fi

Kaukoidästä kotoisin oleva supikoira (Nyctereutes procyonoides) levisi Suomeen 1950-luvulta

alkaen ja on nykyisin runsaimpia pienpetojamme. Vaikka uutta turkiseläintä aluksi tervehdittiin

ilolla, asenteet muuttuivat pian, koska supikoiran epäiltiin hävittävän etenkin riistalintuja.

Supikoira on kömpelö keräilijä ja syö sitä, mitä löytää ja saa kiinni. Synteesi sen ravinnosta (84

aineistoa eri puolilta levinneisyysaluetta) osoitti sen luultuakin kaikkiruokaisemmaksi.

Pikkunisäkkäät muodostavat pääosan supikoiran ravinnosta monilla alueilla, mutta se käyttää

paljon myös kasviravintoa kaikkialla, missä sitä on tutkittu. Lintuja, matelijoita, sammakoita,

raatoja ja selkärangattomia esiintyy ravinnossa vaihtelevasti alueen ja vuodenajan mukaan.

Yleisesti ottaen riistalintuja on ravinnossa vain vähän. Petopoistokokeetkaan eivät anna

vakuuttavaa näyttöä supikoiran haitallisuudesta linnustolle, joten sen vahingollisuutta tässä

suhteessa on liioiteltu. Supikoiran leviämisestä Eurooppaan on kuitenkin ollut vakaviakin

seurauksia: supikoira on erittäin paha tautien ja loisten levittäjä. Suomen

metsäraivotautiepidemian aikana 1980-luvun lopulla supikoira oli ylivoimaisesti yleisin rabieksen

uhri/vektori. Myös Puolassa ja Baltiassa supikoiran merkitys raivotaudin levittäjänä on viime

8


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

vuosikymmenen aikana kasvanut. Supikoiran levittämistä loisista pahimpia ovat myyräekinokokki

(Echinococcus multilocularis), trikiinit (Trichinella spp.) ja kapi (Sarcoptes scabiei). Ihmisellekin

vaarallista myyräekinokokkia ei vielä ole Suomessa tavattu, mutta se on levinnyt Keski-

Euroopasta kohti pohjoista ja sitä tavataan jo Virossa, Venäjällä ja Ruotsissa. Trikiinit yleistyivät

Suomessa samaan aikaan supikoiran kanssa. Supikoirat kärsivät yleisesti myös kapista ja voivat

levittää sitä kettuihin ja muihin nisäkkäisiin.

Suden paluu

Ilpo Kojola

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Oulun riistan- ja kalantutkimus, Tutkijantie 2 E, 90570

Oulu, ilpo.kojola@rktl.fi

Suden (Canis lupus) esiintymisalue on viime vuosikymmeninä laajentunut Euroopassa. Suomi on

osa itäisen Euraasian susikantojen luoteista reunavyöhykettä ja silta Skandinaviaan, missä elelee

sukusiittoisuudesta kärsivä erillispopulaatio. Telemetristen aineistojen pohjalta tehty malli

osoittaa valtaosan poronhoitoalueen ulkopuolisesta Suomesta soveltuvan susien

pesimisreviiriksi. Malli ennustaa susien asettuvan todennäköisimmin alueille, missä

ihmisasutuksen tiheys on vähäinen. Nuoren sudet irtautuvat synnyinlaumastaan tavallisesti

keväällä ennen ensimmäisen ikävuoden täyttymistä. Uusi pesimisreviiri voi löytyä suoraviivaisen

ja vain muutamia vuorokausia kestävän siirtymisen tuloksena, mutta silloin tällöin vaelteluvaihe

kestää lähes vuoden. Tällöin reitti on epäsäännöllisesti polveileva. Siirtymisen kestäessä suden

menehtymisriski kasvaa. Vaeltavat sudet liikkuvat pidempiä matkoja hämärissä ja pimeässä kuin

päivänvalossa. Ennen lopullista päämäärää siirtyminen on suoraviivaista ja nopeaa. Susi juurtui

pesivänä kantana takaisin Suomeen 1990-luvulla. Ensimmäiset pesinnät läntisimmässä Suomessa

todettiin 2000 -luvun alkuvuosina. Lukumäärä kävi korkeimmillaan vuonna 2006, jolloin

lukumäärä oli 250 – 300 sutta. Sittemmin laji on taantunut noin 150 yksilöön. Määrän

vähentyessä peräkkäisten lisääntymisten osuus on vähentynyt etenkin läntisillä reviireillä, jotka

ovat kaukana naapurilaumoista.

Seksiä, testosteronia ja tauteja: metsämyyrien salatut elämät

Esa Koskela

Bio- ja ympäristötieteiden laitos, PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto, esa.m.koskela@jyu.fi

Yksi tutkituimpia koiraiden lisääntymismenestykseen vaikuttavia tekijöitä on

testosteronihormoni (T). Immuniteettihaitta -hypoteesin mukaan korkea T-taso yhtäältä

kasvattaa koiraiden lisääntymismenestystä, esim. siitettyjen poikasten lukumäärää, mutta

toisaalta se myös alentaa immuunipuolustuksen tasoa altistaen kovemmalle tauti- ja

loispaineelle. Eri eliöryhmillä saadut tulokset tukevat teoriaa, mutta kokeelliset työt, etenkin

luonnonvaraisilla nisäkkäillä, ovat vähissä. On myös huomattava, että T-tason ja

9


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

immuunipuolustuksen yhteinen geneettinen tausta on lähes täysin tuntematon. Tutkimme

metsämyyräkoiraiden (Myodes glareolus) lisääntymismenestykseen vaikuttavia seikkoja niin

luonnonpopulaatioissa, ulkotarhoissa kuin myös laboratoriossa. Tulosten mukaan korkeamman

T-tason omaavat koiraat menestyivät paremmin koiras-koiras kilpailussa naaraista ja niiden

(lyhyen aikavälin) jälkeläistuotto oli suurempi. Korkea T-taso oli yksilölle kuitenkin kustannus,

sillä se laski immuunipuolustuksen tasoa, lisäsi loistaakkaa ja kasvatti kuolleisuutta. Geneettiset

analyysit osoittivat, että sekä T-tason että immuuniparametrien heritabiliteetit olivat merkitseviä.

Mikä tärkeää, ominaisuuksien välillä oli myös negatiivinen geneettinen korrelaatio, ts. suuntaava

valinta korkeampaa T-tasoa kohtaan heikentää yksilöiden immuunipuolustusta. Tulokset tukevat

immuniteettihaitta -hypoteesia, eli koiraat joutuvat tekemään kompromissin T-tason ja

immuunipuolustuksen välillä. Ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva elinympäristö niin koiraskoiraskilpailun,

loispaineen kuin ravintoresurssienkin suhteen pitää yllä muuntelua

koirasmyyrien lisääntymisstrategioissa.

”Minne kuutit kulkevat” - tutkimus saimaannorpan suojelun taustalla

Mervi Kunnasranta

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Itäinen Pitkäkatu 3 A, 20520 Turku,

mervi.kunnasranta@rktl.fi

Saimaassa elää viimeisimmän arvion mukaan noin 270 norppaa (Phoca hispida saimensis).

Suojelun ja veden laadun parantumisen ansiosta kanta on kasvanut parinkymmenen vuoden

aikana, mutta viime vuosina kasvu on taantunut. Saimaannorppa onkin luokiteltu uusimmassa

uhanalaisuusarvioinnissa äärimmäisen uhanalaiseksi (CR). Norppakantaa rasittaa erityisesti

nuoren ikäluokan korkea kuolleisuus kalapyydyksiin, tyypillisesti verkkoihin. Kriittisintä aikaa

ovat norppien ensimmäiset elinkuukaudet. Kevätaikaisilla (15.4. – 30.6.) kalastusrajoituksilla on

pyritty parantamaan kuuttien eloonjäämistä jo 1980-luvulta lähtien. Ajan saatossa

kalastusrajoitusalueet ovat selkeästi laajentuneet, mutta niiden kattavuuden arviointia on

kuitenkin vaikeuttanut puutteellinen tieto kuuttien käyttäytymisestä. Itä-Suomen yliopisto

selvitti VHF-lähettimillä varustettujen kuuttien (N=10) liikkumista ja elinpiirin käyttöä erityisesti

kalastusrajoitusaikana. Tulosten perusteella kuutit liikkuvat huomattavasti odotettua laajemmilla

alueilla. Ne voivat liikkua jopa 15 km/vrk ja siirtyä yli 20 kilometrin päähän synnyinpaikaltaan

ensimmäisten kuukausien aikana. Keskimääräinen elinpiiri on kooltaan vajaat 70 km 2 , mutta

elinpiirien koossa on suurta yksilöllistä vaihtelua (3 - 162 km 2 ). Kuutit suosivat erityisesti matalia

rantavesiä, mutta liikkuvat myös selkävesillä. Kalastusrajoitusten on oltava alueellisesti laajoja ja

yhtenäisiä, jotta nuorten ikäluokkien selviytymistä voidaan merkittävästi parantaa. Jatkossa on

myös seurattava sitä, onko kalastusrajoituksien ajallinen kattavuus riittävä.

10


Lepakkotutkimus nousukiidossa

Eeva-Maria Kyheröinen

1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Eläinmuseo, Luonnontieteellinen keskusmuseo, PL 17, 00014 Helsingin yliopisto, eevamaria@kyheroinen

Lepakkotutkimuksella on Suomessa varsin lyhyet perinteet. Tästä edelleen melko huonosti

tunnetusta nisäkäslahkosta on maassamme toistaiseksi tehty vain kaksi väitöskirjaa, vuosina

1965 ja 2010. Myös harrastuspuolella aktiivisuus oli pitkään niukkaa. Lepakkotutkijan

rabieskuolema vuonna 1985 vaimensi lepakkotutkimuksen orastaneen nousun. 1990-luvun

puolivälissä kiinnostus lepakoihin voimistui jälleen, ja 2002 perustettiin Suomen

lepakkotieteellinen yhdistys ry edistämään lepakkotutkimusta, -harrastusta ja -suojelua.

Kansainvälisenä Lepakkovuonna 2011 lepakoihin liittyvää tutkimusta on käynnissä muutamassa

yliopistossa sekä erilaisissa yhteistyöprojekteissa. Tutkimukset pureutuvat muun muassa

päiväpiilojen ja talvehtimispaikkojen valintaan, lepakkopopulaatioiden geneettiseen

rakenteeseen, lepakkorabieksen esiintymiseen maassamme sekä lajiemme

muuttokäyttäytymisen selvittämiseen. Arvokasta tietoa tiukasti suojeltujen lepakoiden

esiintymisestä kertyy myös maankäytön suunnittelun tueksi tehtävissä luontoselvityksissä,

joiden osana lepakkokartoitukset ovat vakiinnuttaneet asemansa. Kartoitusten tuoman tiedon

turvin voidaan antaa suosituksia lepakoiden huomioimiseksi kaavoituksessa tai tuulivoimaloiden

sijoituspäätöksiä tehtäessä. Osaavien harrastajien kasvavan määrän mahdollistamana

käynnistetään havainnointiin perustuvat lepakkoseurannat. Tämä mahdollistaa pitkäaikaisen

populaatioiden kehitystä kuvaavan tiedon keruun ja hyödyntämisen lajien suojelussa.

Suomen majavakannan muutokset ja ympäristövaikutukset

Seppo Lahti

Eläinmuseo, Luonnontieteellinen keskusmuseo, PL 17, 00014 Helsingin yliopisto,

seppo.lahti@welho.com

Suomessa on kaksi majavalajia: euroopanmajava (Castor fiber) ja kanadanmajava

(amerikanmajava) Castor canadensis. Kummankin majavalajin nykypopulaatiot ovat syntyneet

1930-luvulla tehdyistä istutuksista. Alkuperäinen euroopanmajava metsästettiin sukupuuttoon

1800-luvun puolivälissä. Majavalajit muistuttavat toisiaan, mutta mm. kromosomien

lukumääräerot (C.fiber 48, C.canadensis 40) estävät risteytymisen. Viimeisimmässä

uhanalaisuusluokittelussa euroopanmajava luokiteltiin vaarantuneeksi lajiksi lähinnä suppean

esiintymisalueensa vuoksi. Maamme vanhin nisäkäsfossiili on Vimpeliläisestä kalkkikaivoksesta

moreenikerroksen alta löytynyt sarja puunkappaleita, joissa oli majavan hampaanjäljet ja joiden

iäksi arvioitiin 107 000 vuotta. Ilmaston otaksutaan tuolloin olleen nykyisen kaltainen.

Kivikauden asuinpaikkojen luulöydöksissä majavaa on tavattu useimmissa paikoissa kuin mitään

muuta maaeläintä. Majavan jyrsimiä puunkappaleita on löytynyt runsaasti myös jääkauden

jälkeisistä maakerrostumista. Sukupuuttoon hävitetyn majavan palautusistutukset tehtiin 1935-

1937. Norjasta tuotiin 19 euroopanmajavaa, joista pysyvämmän kannan ovat muodostaneet

11


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Noormarkkuun istutetut majavat. Myös Kurussa on säilynyt pienehkö kanta. Kanadanmajavista

ripeimmin lisääntyivät Säämingin Lohikoskelle istutetut majavat, joiden jälkeläisiä siirrettiin eri

puolille Suomea. Suomalaisperäisiä kanadanmajavia on siirtynyt runsaasti myös Venäjän puolelle.

Suomen nykyisen majavakannan arvioidaan olevan: euroopanmajavia n. 2000 kpl,

kanadanmajavia n. 12000 kpl. RKTL seuraa majavakannan muutoksia. Majavan positiivisista

ympäristövaikutuksista tärkeimmät liittyvät tiheäkasvuisten patolampien vesilintupoikueita

suojaavaan vaikutukseen, runsaaseen pohjaeläimistöön, lahoavien puiden monipuoliseen

hyönteisfaunaan ja kololintujen pesäpaikkoihin. Majava on myös kiinnostava luontokohde ja

riistaeläin. Negatiivisiksi katsottavia ympäristövaikutuksia ovat tulva-altaista syntyvät

metsävahingot, vahingot teille, silloille tai vastaaville rakennelmille. Puun kaato sinänsä on

vähemmän merkityksellinen mökinomistajan paikallista kiihtymystä lukuun ottamatta.

Majavatutkimusten painopiste on ollut kannan muutosten seuraaminen niin meillä kuin

naapurimaissakin, vahinkojen arviointi ja torjuntamenetelmien kehittäminen sekä ravintokasvien

lajiston ja määrän arviointi. Viime vuosina entistä tärkeämmiksi ovat nousseet majavan

genetiikkaan liittyvät tutkimukset ml. DNA tutkimukset ja kansainvälinen yhteistyö.

Suomen lajien uhanalaisuus 2010 - nisäkkäiden arviointi

Ulla-Maija Liukko

Suomen ympäristökeskus, Biodiversiteettiyksikkö, PL 140, 00251 Helsinki, ullamaija.liukko@ymparisto.fi

Suomen eliölajiston neljäs uhanalaisuusarviointi valmistui vuoden 2010 lopulla. Nisäkkäiden

uhanalaisuusarvioinnista vastasi Suomen Nisäkästieteellisen Seuran nimeämä työryhmä, joka

perustettiin ympäristöministeriön pyynnöstä vuoden 2008 lopulla. Arvioituja taksoneja oli

kaikkiaan 74, mikä on yhdeksän enemmän kuin edellisessä arvioinnissa. Suomessa on arvioinnin

mukaan viisi hävinnyttä (RE) lajia tai alalajia, 11 uhanalaista (CR-VU), viisi silmälläpidettävää (NT)

ja yksi puutteellisesti tunnettu (DD). Loput ovat elinvoimaisia (LC) tai katsottu satunnaisina tai

vieraslajina arviointiin soveltumattomiin (NA). Uhanalaisuusluokka säilyi ennallaan 49 lajilla.

Luokka huonontui 8 lajilla, mutta niistä oli aitoja muutoksia vain neljä: tammihiiri (Eliomys

quercinus), metsäjänis (Lepus timidus), hilleri (Mustela putorius) ja saimaannorppa. Muut

huononnukset johtuivat tulkinnan muutoksista. Parempaan suuntaan luokka muuttui vain viime

vuosina runsastuneella hallilla (Halichoerus grypus). Muut muutokset olivat ns. neutraaleja ja

johtuivat esim. luokitusohjeiden muuttumisesta tai aiemmin puutteellisesti tunnettujen lajien

arvioinnista. Nisäkäslajeille uhkaa aiheuttavia tekijöitä on useita, ja ne ovat hyvin lajikohtaisia.

Nisäkäslajien suojelussa vaadittavia toimia on suunniteltava lajikohtaisesti elinalueiden ja -

ympäristöjen sekä uhkatekijöiden mukaan.

12


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Pikkujyrsijöiden kannanvaihteluiden mekanismit

Kai Norrdahl

Biologian laitos, Ekologian osasto, 20014 Turun yliopisto, kainor@utu.fi

Pienten jyrsijöiden voimakkaat ja suhteellisen säännölliset kannanvaihtelut ovat herättäneet

kiinnostusta satojen vuosien ajan. Selitysmallien joukko on kirjava ja suosikkiselitykset ovat

vaihdelleet muotivirtausten tavoin. Erityisesti 1900-luvun lopun suomalaisten tutkijoiden panos

oli keskeisessä asemassa jaksottaisten kannanvaihteluiden salaisuuksien avautumisessa.

Viidessätoista vuodessa (1985–2000) vallitseva kannanvaihteluiden selitysmalli vaihtui

itsesäätelystä erikoistuneiden nisäkäspetojen saalistukseen. Viimeisen 15 vuoden tutkimus on

avartanut ymmärrystä: kaikkea ei voi selittää yhdellä tekijällä, vaan kannanvaihteluiden taustalla

on usean tekijän yhteisvaikutus. Tuottavissa suomalaisissa ympäristöissä säännöllisten

kannanvaihteluiden syynä on ilmeisimmin petojen saalistus yhdessä ravinnon saatavuuteen

vaikuttavan vuodenaikaisuuden kanssa. Keskeiset syklien syyt vaihtuvat kuitenkin

ennustettavasti ekosysteemistä toiseen. Esimerkiksi Pohjolan eteläosissa saalistajien

monipuolisuus vaimentaa vuosien välisiä heilahteluja; monessa eteläisemmässä ekosysteemissä

korostuu ravinnon määrän ja laadun merkitys (lauhkean vyöhykkeen metsät, kuivuudesta

kärsivät alueet).

Metsäkauriin kannanarvioinnin kehittäminen levinneisyys ja

elinympäristömallien avulla

Jukka Rintala 1 , Juha Tiainen & Markus Piha

1 Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, PL 2, 00791 Helsinki, jukka.rintala@rktl.fi

Metsäkauris on melko äskettäin runsastunut merkittäväksi riistaeläinlajiksi. Sen viisaan ja

kestävän verotuksen pohjaksi tarvitaan kannan kehitystä ennustavaa mallinnusta. Kauriskannan

dynamiikkaan vaikuttavat lukuisat luontaiset ja ihmisperäiset tekijät, mutta käytettävissä oleva

elinympäristö asettaa rajan kannan mahdolliselle suuruudelle. Tavoitteenamme on laatia malli,

jonka avulla kauriskannan esiintymistä ja runsautta voitaisiin ennustaa elinympäristön määrä- ja

laatutietojen perusteella erilaisten metsästysverotus-, petotilanne- ja ilmastoskenaarioiden

vallitessa. Toistaiseksi olemme keskittyneet seuraaviin seikkoihin: (i) Tutkittiin elinympäristön

vaihtelun vaikutusta metsäkauriin esiintymiseen laskentareitillä. (ii) Tutkittiin tarjolla olevien

elinympäristöjen määrää ja laadittiin metsäkauriin levinneisyysmalli Uudellemaalle. (iii) Arvioitiin

kauriskannan paikallistiheyden vaihtelua ja tulevaa kannan kokoa Uudellamaalla. Työssä

kehitettiin elinympäristön valintamalli (EVM), jossa käytettiin CORINE2000-aineistoa ja pelto- ja

riistakolmioiden jälkiaineistoa sekä kolmioille luotua satunnaispisteaineistoa. Kehitetty EVM

osoitti metsäkauriin esiintymistä ja määriä lisäävät (metsäisyys) ja rajoittavat (taaja asutus,

liikenneväylät) päätekijät. Mallin mukainen maantieteellinen levinneisyyskuva (Länsi-

Uudenmaan osalta) käy tyydyttävästi yksiin suurriistan maalaskentojen tuloksen kanssa.

13


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Suomen susipopulaation geneettinen monimuotoisuus ja

rakenne sekä niissä tapahtuneet muutokset viimeisten 150

vuoden aikana

Eeva Roininen

Biologian laitos, PL 3000, 90014 Oulun yliopisto, eeva.roininen@oulu.fi

Susi on kaikkein laajimmalle levittäytynyt maanisäkäs, mikä kertoo paitsi lajin hyvästä

leviämispotentiaalista myös erinomaisesta sopeutumiskyvystä. Laajat susivainot ovat kuitenkin

pilkkoneet monet populaatiot pienemmiksi ja ainakin osin eristyneiksi etenkin Euroopassa.

Suomessa susi on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, mutta sen on perinteisesti katsottu edustavan

suuren, yhtenäisen Venäjä-Suomen susikannan länsireunaa ja saavan siten jatkuvasti tarvittavaa

täydennystä idästä. Susi on 1990-luvun puolivälin - ja tätä edeltäneiden useiden populaation

pullonkaulojen - jälkeen muodostanut jälleen pysyvän lisääntyvän kannan Suomessa. Susikanta

kasvoi voimakkaasti aina vuoteen 2006 asti, jolloin arvioitu susikanta oli >250 yksilöä, mutta

romahtanut tämän jälkeen nopeasti. Tämänhetkinen kanta-arvio (2011) on 135 – 145 yksilöä.

Väitöstyössäni tutkin, kuinka Suomen susipopulaation geneettinen monimuotoisuus ja rakenne

ovat vaihdelleet viimeisten noin 150 vuoden aikana. Tutkimusta varten olen analysoinut noin

300 uutta (1995 – 2009) ja 100 historiallista (n. 1850 -) susinäytettä sekä uusia vertailunäytteitä

Venäjän ja Skandinavian susipopulaatioista. Esityksessäni käsittelen erityisesti tutkimukseni

tuloksia susipopulaation geneettisestä muuntelusta populaation uudelleenperustamisen jälkeen

eli vuosina 1995 – 2009, mutta esittelen myös joitakin alustavia tuloksia museo-DNA-työstäni.

Nuorten dispersaali ja elinympäristönvalinta: mallilajina liitoorava

Vesa Selonen

Biologian laitos, Ekologian osasto, 20014 Turun yliopisto, vessel@utu.fi

Lähtö emon luota ja oman elinpaikan löytäminen jolla elää ja lisääntyä (dispersaali) on suuri

haaste nuoren nisäkäsyksilön elämässä. Monilla nisäkkäillä tämä vaihe myös määrittää lajin

elinympäristönvalintaa. Olemme radiolähetin ja geneettisillä tutkimuksilla selvittäneet liitooravan

dispersaalin taustatekijöitä ja päätöksentekoa elinympäristöä valittaessa. Tuloksilla on

merkitystä ekologian tieteenalalla, mutta myös pohdittaessa liito-oravaa koskevia käytännön

suojelukysymyksiä. Nuorten liito-oravien kyky liikkua on erittäin hyvä ja useimmat nuoret

löytävät sopivan elinympäristön, jos sitä maisemasta löytyy. Ennen lopullista päätöksentekoa

liito-orava nuoret vertailevat eri paikkojen sopivuutta. Valintapäätökseen ei vaikuta pelkästään

kohdattavan elinympäristön määrä ja laatu, vaan myös yksilölliset ominaisuudet (yksilön

genetiikka, käyttäytyminen ja koko) vaikuttavat liito-oravan dispersaaliin. Esimerkiksi isokokoiset

yksilöt hylkäävät aikaisin emon alueen, mutta eivät pyri löytämään uutta elinaluetta läheltä vaan

siirtyvät melko nopeasti kauas emon alueelta. Lisäksi syntymäpaikan laatu vaikuttaa nuorten

14


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

elinympäristön valintaan, mahdollisesti muokkaamalla yksilön odotuksia sopivan elinympäristön

löytymispaikasta. Tuloksemme tukevat ajatusta että elinympäristönvalinta on monimuotoinen

yksilöllisten ominaisuuksien ja elinympäristönrakenteen muokkaama prosessi.

S-käyrä ja tiheysriippuvuus – 20 vuotta saukkotutkimusta Keski-

Suomessa

Risto Sulkava

Itä-Suomen yliopisto/Suomen luonnonsuojeluliitto, (Ukonvaaja 1 C 31, 00230 Espoo),

risto.sulkava@sll.fi

Lumijäljet luovat Suomen olosuhteissa loistavan mahdollisuuden selvittää lumella liikkuvien

lajien ekologiaa. Lumijälkimenetelmiä on kehitetty Keski-Suomen tutkimusalueella.

Elinpiirikartoitus (home range mapping method) perustuu alueen kaikkien vesistöjen tarkkaan

läpikäyntiin. Menetelmä on hidas ja työläs. Elinpiirikartoituksen kautta voitiin kehittää nopea

inventointimenetelmä (one-visit census). Siinä vakiotavalla tarkistetaan muutamassa päivässä

ennalta valitut inventointipisteet. Keski-Suomessa menetelmällä löydetään hieman yli 50 %

alueen saukoista. Inventointia voi suhteellisen helposti käyttää laajojen alueiden saukkokannan

selvittämiseen, kuten on tehty Lapissa. Saukkopopulaatio kasvoi Keski-Suomen tutkimusalueella

nopeasti 1985-1993 ja on sen jälkeen vaihdellut 40-60 yksilön välillä. Nopean kasvun vaiheessa

lisäys oli 17.9 % vuodessa. Populaation kasvu 1985-2006 oli tyypillisen S-käyrän mukainen

(sigmoidal regression, r 2 =0.81, p


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

naarasta ja 60 urosta) on pannoitettu Etelä-Suomessa, Pohjanmaalla, Kainuussa ja Lapissa.

Tutkimuksessa selvitetään hirvien elinympäristön valintaa, vaelluskäyttäytymistä ja liikkumista

erilaisissa ympäristöolosuhteissa ja eri vuodenaikoina. Lisäksi tutkitaan rannikon, suurpetojen,

metsästyksen ja liikenteen vaikutuksia hirvieläinten liikkumiseen, kuolevuuteen ja

elinympäristön käyttöön. Tutkimus on keskitetty maantieteellisesti ja teemallisesti alueille, joilla

hirven yhteiskuntavaikutukset ovat suurimmat. Alustavien tulosten mukaan hirvien elinpiireissä

ja liikkumisessa on suurta vaihtelua niin yksilöiden välillä mm. sukupuolesta ja iästä riippuen kuin

alueellisestikin elinpiirien kasvaessa etelästä pohjoiseen siirryttäessä. Tutkimuksesta saatavaa

tietoa hyödynnetään hirvien kannanhoidossa sekä metsätuhojen ja hirvikolareiden ehkäisyssä.

Valojakso pikkunisäkkäiden lisääntymisen ja energiatasapainon

säätelijänä

1 Klaus Tähkä, Sinikka Tähkä & Tim Boswell

1 Biotieteiden laitos, Fysiologian ja neurotieteen osasto, PL 65, 00014 Helsingin yliopisto,

klaus.tahka@helsinki.fi

Valojakso on yksi yleisimmistä ennusteista, joita nisäkkäät hyödyntävät voidakseen vastata eri

vuodenaikojen tarjoamiin ympäristöhaasteisiin. Metsämyyrä (Myodes glareolus) on

osoittautunut hyödylliseksi mallilajiksi selvitettäessä valojakson merkitystä kausittaisesti

lisääntyvien pikkunisäkkäiden lisääntymistoimintojen ja energiatasapainon säätelyssä. Olemme

tutkineet metsä-myyrän tallikannalla talvi- ja kesävalojakson vaikutuksia lajin sukupuoliseen

kypsymiseen, sukupuolihormoni- ja siittiötuotantoon sekä syömäkäyttäytymiseen ja muihin

biorytmeihin. Valojaksolla on keskeinen merkitys tämän lajin lisääntymistoimintojen säätelyssä.

Talvivalojakso (6L:18D) estää niin juveniilien sukupuolisen kypsymisen kuin aikuisten

lisääntymisen. Siittiöiden ja munarakkuloiden kehitys estyy, sukupuolihormonituotanto laantuu

ja sukurauhaset ja lisäsuku-rauhaset surkastuvat. Testosteronia tuottavien Leydigin solujen vaste

luteinisoivalle hormonille laskee ja eräiden testosteronituotannon avainentsyymien

ilmentyminen heikkene merkitsevästi. Lisäsukurauhasissa ja kiveksissä

androgeenireseptoripitoisuudet laskevat voimakkaasti. Valojakso muuttaa myös metsämyyrän

syömäkäyttäytymistä ja muita biorytmejä. Kesävalojaksossa (20L:4D) aktiivisuus on kirkadista ja

keskittyy pimeän periodin loppuun ja valoperiodin alkuvaiheeseen kun talvivalojaksossa se

jakautuu jokseenkin tasaisesti koko vuorokaudelle. Ruumiinpaino on merkitsevästi alhaisempi

talvivalojaksolle kuin kesävalojaksolle altistetuilla myyrillä vaikka ruuankulutuksessa ei todettu

suuria määrällisiä eroja. Sen sijaan valojakso vaikutti eläinten ruoka-preferensseihin.

Kesävalojaksolle altistetut eläimet suosivat proteiini- ja rasvapitoisempaa ravintoa kuin

talvivalojaksolle altistetut.

16


Myyräkuumeen ekologia

Liina Voutilainen

1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Virologian osasto, Haartman instituutti, PL 21, 00014 Helsingin yliopisto,

liina.voutilainen@helsinki.fi

Myyräkuume on munuaisoireinen virustauti, jonka aiheuttaa metsämyyrien (Myodes glareolus)

levittämä Puumala-hantavirus. Suomessa myyräkuumeen esiintyvyys on EU-maista korkein,

1000–3000 tapausta vuodessa. Todennäköisin syy tähän on Suomen laaja ja yhtenäinen

metsäpinta-ala, jonka ansiosta metsämyyriä ja myös Puumala-virusta tavataan lähes koko

maassa. Vaikka metsämyyrien tiheys on nuorissa metsissä vanhoja metsiä pienempi, virusta

kantavien eläinten osuus on yhtä suuri metsän iästä riippumatta. Puumala-virus tarttuu

metsämyyrästä toiseen joko ilmaan haihtuneiden virtsan ja ulosteiden tai puremien kautta.

Tartunnan saaneet metsämyyrät erittävät Puumala-virusta virtsassaan ja ulosteissaan jopa koko

elinikänsä. Virusta esiintyy myös eläinten syljessä ja veressä useiden kuukausien ajan, mikä

viittaa viruksen pitkäaikaiseen leviämiseen myös puremien kautta. Useimmiten viruseritys

kuitenkin vähenee parin kuukauden kuluttua tartunnasta. Virustartuntoja metsämyyrien välillä

tapahtuu eniten sekä keväällä, metsämyyrien lisääntymiskauden alettua, että myöhäissyksyllä,

jolloin myyrätiheys on suuri ja kesän poikaset ovat jo menettäneet emolta saamansa vastaainesuojan.

Myös ihmisten tautitapaukset keskittyvät myöhäissyksyyn ja keskitalveen.

Metsämyyrille ei koidu virustartunnasta näkyviä oireita, mutta se voi lisätä niiden

talvikuolleisuutta.

Suomen kaupunkinisäkkäät tutkimuskohteena

Timo Vuorisalo

Biologian laitos, 20014 Turun yliopisto, timovuo@utu.fi

Tiedot Suomen kaupunkinisäkkäistä ovat toistaiseksi puutteellisia. Yhtään koko maan kattavaa

lajistotutkimusta ei liene tehty, ja käytettävissä oleva kokonaiskuva perustuu muutamasta

kaupungista laadittuihin lajiluetteloihin ja tietoihin eri lajien levinneisyysalueista. Etelä-Suomen

kaupungeissa voi tavata runsaat 40 nisäkäslajia, joista noin puolet on lepakoita ja muita

pikkunisäkkäitä. Vähäinen osa lajeista on taajamaspesialisteja (siili, rotta), ja suuren yleisön

parhaiten tuntemat kaupunkinisäkkäät orava, rusakko ja siili ovat vasta 1900-luvulla

kaupunkeihin vakiintuneita. Useimmissa kaupungeissa nisäkäseläimistö on ilmeisesti

runsastunut viime vuosikymmeninä runsaiden ravintolähteiden (jätetuotanto, ruokinta),

elinympäristöjen monipuolistumisen ja vainon vähentymisen takia. Runsastuneita kaupunkilajeja

tai uudistulokkaita ovat esimerkiksi kettu, supikoira ja villikani. Kaupunkialueilla elävät tai

vierailevat suurpedot aiheuttavat ristiriitatilanteita. Ajankohtaisia tutkimuskohteita ovat mm. eri

lajien kaupunkilaistumisprosessien kronologia ja syyt, lajien vuorovaikutukset kaupungeissa,

kaupunkisuunnittelu ja nisäkäseläimistön tulevaisuus sekä kaupunkilaisten eläinasenteiden

kehitys.

17


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Infantisidi, käyttäytyminen ja populaatiodynamiikka: 25 vuoden

kokemuksia metsämyyrällä Konnevedeltä

Hannu Ylönen 1 , Ines Klemme, Katri Korpela, Annika Opperbeck, Hanne Vihervaara, &

Janne Sundell

1 Konneveden tutkimusasema, Jyväskylän yliopisto, Sirkkamäentie 220, 44300 Konnevesi,

hannu.j.ylonen@jyu.fi

Ei-sukuaolevien saman lajin poikasten tappaminen ennen vierotusikää (infantisidi) on nisäkkäillä

yleinen ja paljon huomiota herättänyt käyttäytymispiirre. Se on tuttu esimerkiksi leijonilta ja

karhuilta. Yleisyytensä johdosta tämän käyttäytymisen selitykseksi on esitetty useita tekijän

kelpoisuutta lisääviä hypoteeseja. Infantisidin kohde taas kehittää vastastrategioita sille, että

tappaminen kohdistuisi sen poikueeseen. Olemme tutkineet Konnevedellä metsämyyrän

infantisidin esiintymistä, tappamiskäyttäytymisen lainalaisuuksia ja varsinkin koirasinfantisidin

vaikutuksia kokeellisissa luonnonpopulaatioissa, sekä naaraan vastastrategioita infantisidin

välttämiseksi jo neljännesvuosisadan ajan. Tämä esitys kattaa keskeiset tuloksemme niin

laboratorio kuin ulkotarhatutkimuksistamme, jotka osoittavat infantisidin merkittäväksi eläinten

käyttäytymistä muokkaavaksi uhkaksi, ja infantisidin populaatiotason

poikaskuolleisuusvaikutukset potentiaalisesti suuriksi.

18


POSTERIEN TIIVISTELMÄT

Ilveksen talviravinto Hämeessä

Hanna Aho

1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Biotieteiden laitos, PL 65, 00014 Helsingin yliopisto, hanna.mh.aho@helsinki.fi

Ilvesten (Lynx lynx) määrä on runsastunut Suomessa viime vuosikymmenien aikana, mutta lajin

ravintoekologiasta, vaikutuksesta saaliseläinkantoihin ja elinpiirin käytöstä Suomessa on varsin

vähän tietoa. Aiemmissa tutkimuksissa (Salo 2004; Pulliainen ym. 1995) ilveksen ravintoa on

tarkasteltu metsästettyjen yksilöiden mahalaukkujen sisällön kautta. Näiden tutkimusten

perusteella Suomi jakautuu kahteen osaan: Itä-Suomeen, jossa metsäjänis (Lepus timidus) ja

rusakko (Lepus europaeus) muodostavat ilveksen ravinnon perustan ja Lounais-Suomeen, jossa

saalisvalikoimaan kuuluu myös valkohäntäkauris (Odocoileus virginianus). Sittemmin useiden

saaliseläinkantojen runsaudet ovat muuttuneet Suomessa ja tutkimusmenetelmät ovat

monipuolistuneet. Koska ilveskannan hoito on yhteiskunnallisesti ajankohtainen aihe, uutta

tutkimusta tarvitaan päätöksenteon tueksi. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää

ilveksen talviravintoa Hämeessä kolmen eri aineiston perusteella. Näitä ovat vuosien 1996-2009

välillä kerätty mahalaukkuaineisto sekä talvella 2009-2010 GPS-pannotettuja yksilöitä maastossa

seuraamalla kerätty lumijälkiaineisto ja ulosteaineisto. Tutkimuskysymyksiä ovat: (1) Millaisen

kuvan eri tutkimusmenetelmät antavat ilveksen talviravinnosta Hämeessä ja (2) millä tavoin eri

aineistojen tulokset eroavat toisistaan? Eri tutkimusmenetelmien havaittiin täydentävän toisiaan

ja tuloksena on aiempaa kattavampi kuva ilveksen tämänhetkisestä talviravinnosta Hämeessä.

Tutkimuksen perusteella käsitys siitä, että ilveksellä on tutkimusalueella laaja saalisvalikoima ja

runsaasti vuorovaikutussuhteita ravintoverkossa, vahvistui.

Pohjois-Euroopan karhujen DNA-profilointi kannanhoidon ja

metsästysrikkomusten selvittämisen apuna (engl.)

H.G. Eiken, R.J. Andreassen, A. Kopatz, S.G. Bjervamoen, I. Wartiainen, C. Tobiassen, P.M.

Knappskog, P.E. Aspholm, M.E. Smith & Jouni Aspi 1

1 Biologian laitos, PL 3000, 90014 Oulun yliopisto, jouni.aspi@oulu.fi

Villielämille tarkoitettujen geneettisten menetelmien ja eläintä vahingoittamattomien (eiinvasiivisten)

näytteenottomenetelmiin kehittämisestä voi olla suoranaista taloudellista hyötyä

yhteiskunnalle ja ne voivat edesauttaa myös uhanalaisten lajien suojelua. Tämän tutkimuksen

tarkoituksena on ollut kehittää pohjoiseurooppalaisten karhujen (Ursus arctos) DNAprofilointimenetelmä,

jossa käytetään DNA:n lähteenä ei-invasiivisia lähdemateriaaleja.

Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa karhuista tietokanta, jota voidaan käyttää hyödyksi

toisaalta kannan hoidossa ja toisaalta salametsästysrikkomusten selvittämisessä.

19


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Petoriski ja lisäravinto vaikuttavat talvesta selviämiseen ja

lisääntymisen aloitukseen metsämyyrällä (engl.)

Marko Haapakoski 1 , Janne Sundell & Hannu Ylönen

1 Bio- ja ympäristötieteiden laitos, PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto, marko.j.haapakoski@jyu.fi

Talvesta selviäminen ja optimaalisesti ajoitettu lisääntymisen aloitus vaikuttavat ratkaisevasti

yksilöiden kelpoisuuteen. Saalistuksen ja petoriskin vaikutuksia saaliseläinten kelpoisuuteen on

tutkittu yleensä parhaaseen lisääntymisaikaan koska on ajateltu, että monet saaliseläimen

lisääntymiseen liittyvät fysiologiset ja käyttäytymisen muutokset parantavat petojen saalistus

menestystä. Talven ominaisuudet, kuten lumipeitteen paksuus ja kesto vaikuttavat

pikkunisäkkäiden petopaineeseen. Metsämyyrän uhkana talvella ovat lähinnä lumen päällä

saalistavat pöllöt sekä niin lumen päällä kuin alla vaaniva lumikko. Lisäruokinnan tiedetään

parantavan myyrien kuntoa ja aikaistavan lisääntymisen aloitusta talven jälkeen. Lisätäksemme

tietämystämme petoriskin ja ravinnon suhteellisesta vaikutuksesta yksilöiden kelpoisuuteen

tutkimme tässä kokeessa keinotekoisen petoriskin ja ravinnonlisäyksen vaikutuksia myyrien

talvesta selviämiseen ja lisääntymisen aloitukseen 2 x 2 faktorin kokeella. Marraskuusta

huhtikuuhun kestävä koe suoritettiin Keski-Suomessa Konneveden tutkimusaseman

läheisyydessä kahdessakymmenessä 50x50 m aitauksessa. Metsämyyrien selviytyminen oli

parasta lisäruokatarhoissa ja huonointa petoriskitarhoissa, havaitsimme saman suuntauksen

myös myyrätiheyksissä eri käsittelyissä. Lisäruokinta aikaisti myyrien lisääntymisen aloitusta noin

20 päivällä ja paransi myyrien kuntoa eli painon nousua marraskuusta helmikuulle. Jos tarhoissa

oli molemmat käsittelyt eli lisäruoka sekä petoriski lisääntymisen aloituksen vaihtelu lisääntyi

jolloin osa myyristä aloitti lisääntymisen aikaisin mutta osa myyristä lykkäsi lisääntymisen

aloitustaan. Pitkäaikainen kohonnut petoriskin talvella näyttääkin olevan merkittävä tekijä

yksilöiden kelpoisuudelle, erityisesti lisääntymisen alun painon ja lisääntymisen ajoittumisen

kautta.

Kasvu- ja talvehtimisympäristön vaikutus metsämyyrän

elinkiertopiirteisiin (engl.)

Heikki Helle, Esa Koskela & Tapio Mappes

Bio- ja ympäristötieteiden laitos, PL35 (YAC4), 40014 Jyväskylän yliopisto

Resurssiympäristön vaikutuksia elinkiertopiirteisiin on tutkittu kattavasti. Paljon vähemmälle

huomiolle on jäänyt kasvunaikaisen resurssiympäristön vaikutus yksilön myöhempiin

edesottamuksiin. Tässä tutkimuksessa selvitettin kokeellisesti kasvunaikaisen ja tämänhetkisen

resurssiympäristön vaikutuksia metsämyyrän (Myodes glareolus) elinkiertopiirteisiin.

Kaksiosaisessa tarhakokeessa myyrät syntyivät ja kasvoivat kesällä ja viettivät tarhassa

seuraavan talven, jonka jälkeen tutkittiin naaraiden lisääntymistä sekä yksilöiden säilymistä

hengissä talven yli. Sekä kesällä että talvella puolessa tarhoista tarjoiltiin lisäruokaa, kun taas

20


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

toisissa tarhoissa oli tarjolla vain rajallinen määrä luonnollista ravintoa. Kesän jälkeen yksilöt

jaettiin tarhoihin siten, että puolet pysyi samassa ruokakäsittelyssä ja toinen puoli vaihtoi

toiseen käsittelyyn. Naaraiden säilymiseen hengissä talven yli ei ollut vaikutusta kummallakaan

ruokakäsittelyllä. Koiraiden talvesta selviämistä heikensi niiden kasvaminen

lisäruokaolosuhteissa kesällä. Naaraiden lisääntymistä aiensi ja lisääntymisen todennäköisyyttä

kasvatti talvinen lisäruokinta, kun taas kesällä lisäruoassa olleiden naaraiden poikueet olivat

isompia, poikaset olivat isompia ja poikueissa oli suhteellisesti enemmän koiraspoikasia.

Tuloksieni mukaan metsämyyrän elinkiertopiirteet eivät ole täysin tämänhetkisen

resurssiympäristön sanelemia, vaan myös kasvuajan resurssiympäristöllä on merkityksensä.

Myöskään resurssiympäristön vaihtuminen kesän ja talven välillä ei vaikuttanut heikentävästi,

joten metsämyyrän elinkiertopiirteet ovat joustavia eivätkä myyräyksilöt ole erikoistuneita

tiettyihin ympäristöolosuhteisiin.

Evo hirvien talvehtimisalueena ennen ja nyt

Ilmari Häkkinen

Hämeen ammattikorkeakoulu, Evon metsäopetus, Saarelantie 1, 16970 Evo,

ilmari.hakkinen@hamk.fi

Hirvien talviaikaiset tihentymät samoille metsäalueille vuodesta toiseen on runsaan hirvikannan

myötä todettu ilmiö eri puolilla maata. Samoilla alueilla esiintyy runsaasti metsävahinkoja

erityisesti männyntaimikoissa ja paikoin on jouduttu luopumaan männynistutuksista runsaan

hirvikannan vuoksi ja siirrytty kuusenistutuksiin – rauduskoivikko on niin ikään altis

hirvivahingolle. Talvehtimisalueilla runsas hirvikanta ohjaa alueen metsien hoitoa ja

puulajivalintaa yksipuolisesti kuuselle, joka ei kaikilla kasvupaikoilla ole metsätalouden eikä

luonnon monimuotoisuudenkaan kannalta paras valinta – haavikoiden jatkuvuus on sekin

vaarassa. Hirvien liikkeitä kesä- ja talvilaidunalueiden välillä on selitetty yleisesti sillä, että

kesälaidunalueiden olosuhteet vaikeutuvat talvikaudeksi. Toisaalta houkuttimena voi olla myös

runsas talviravinnon tarjonta sellaisilla metsäalueilla, joilla hirvien muut talvisen elinympäristön

tekijät ovat suotuisat. Lammin Evon hirvien talvehtimisalueella tapahtuneet muutokset vuosilta

1960 – 2010 tukevat tätä olettamusta. Evon valtionmaiden kuusivaltaisten metsien

uudistaminen käynnistyi voimaperäisesti 1960 –luvulla. Metsät uudistettiin yksipuolisesti

männylle ja 1960 – 1970 alueella oli runsaasti hirven ruokailuun soveliasta männyntaimikkoa.

Nykyisin mänty taimkoita on vain murto-osa aikaisemmasta. Hirvien määrässä on niin ikään

tapahtunut voimakkaita muutoksia. Vielä 1990-luvulla alueella oli n.8 -10 hirveä /1000 ha , mutta

viime vuosina enää 2-4. Lisäksi on havaittu, että hirviä saapuu talvialueelle entistä myöhempään.

Ympäristössä on hirviä lähes entiseen tapaan, mutta hirvet eivät siirry talvehtimisalueelle kuten

aikaisempina vuosina. Selityksenä tapahtuneelle esitän muutoksia talvehtimisalueen

ravinnontarjonnassa ja hirvien reagointia tähän uuteen tilanteeseen. Tutkimukset viittaavat

siihen, että vasat oppivat hirvilehmän ohjauksessa liikkumaan ravinnonhaussa alueelta toiselle ja

samalla tietämys otollisista ravintokohteista siirtyy jälkeläisille. Viime vuosien tiedot

talviravinnon tarjonnan voimakkaasta vähenemisestä sekä alueen hirvimäärän putoaminen

kolmannekseen viittaavat siihen, että alue ei ole enää hirville mieluisaa talvehtimisaluetta ja

talviravinnon etsiminen kohdentuu toisaalle. Edelläesitetty viittaa siihen, että Evon perinteinen

21


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

hirvien talvehtimisalue on purkautunut ja alueen hirvikanta koostuu vastedes pääasiassa

paikallisista hirvistä.

Suomalaisen hirven (Alces alces) geneettinen monimuotoisuus ja

populaatiorakenne

Veli-Matti Kangas, Laura Kvist, Sauli Laaksonen, Tuire Nygrén ja Jouni Aspi

Biologian laitos, PL 3000, 90014 Oulun yliopisto, kangasv@mail.student.oulu.fi

Hirven on arveltu (Alces alces) kolonisoineen Suomen noin 8000-9000 vuotta sitten idästä, ja sitä

on metsästetty jo noista ajoista lähtien. Nykyään se on maamme tärkein riistaeläinlaji. 1800- ja

1900-luvuilla hirvikannat romahtivat koko Fennoskandiassa useita kertoja hyvin alas liiallisen

verotuksen takia, mutta 2000-luvulle tultaessa hirvien määrät nousivat ennätyksellisen korkeiksi

metsän rakenteessa ja kannansäätelyssä tapahtuneiden muutosten ansiosta. Nykyisin Suomen

hirvikantaa säädellään voimakkaasti ajallisesti vaihtelevien määrällisten ja laadullisten

tavoitteiden mukaisesti, mutta populaation geneettistä monimuotoisuutta ei nykyisessä

verotussuunnittelussa oteta huomioon lainkaan. Tarkastelimme Suomen hirvipopulaation

geneettistä muuntelua ja populaatiorakennetta yhteensä kymmenen mikrosatelliittilokuksen

avulla. Kerätty DNA-aineisto koostui seitsemältä maantieteelliseltä alueelta kerätyistä yhteensä

130 hirven verinäytteestä. Havaittu geneettinen diversiteetti oli Suomen hirvillä kohtuullisen

korkeaa. Hirvikanta on jakautunut ainakin kahteen geneettisesti erilaistuneeseen ryhmään, Lappi

ja muu Suomi. Myös geenivirta noiden ryhmien välillä vaikutti olevan melko heikkoa.

Havaitsimme myös selkeän etäisyysisolaation merkkejä. Tuloksemme viittaavat siihen, että

Suomi olisikin kolonisoitu kahdesta suunnasta; luoteesta ja kaakosta. Kannanhoitosuunnitelmia

laadittaessa olisi huomioitava sekä historiallisista syistä johtuva geneettinen rakenne että

metsästyksen aiheuttamat muutokset.

Karhun genetiikka Koillis-Euroopassa (engl.)

Alexander Kopatz, Hans Geir Eiken, Siv Grete Bjervamoen, Ingvild Wartiainen, Camilla

Tobiassen, Martin E. Smith, Olga Makarova, Pjotr Danilov, Alexandr Rykov, Jouni Aspi &

Ilpo Kojola 1

1 Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Oulun riistan- ja kalantutkimus, Tutkijantie 2 E, 90570

Oulu, ilpo.kojola@rktl.fi

Suomen, Venäjän ja Pohjois-Norjan karhukantojen on uskottu olevan yhteydessä toisiinsa, ja

Venäjän kannalla on oletettu olevan merkitystä Suomeen ja Pohjois-Norjan siirtyvien karhujen

lähdepopulaationa. Satunnaisia karhujen valtakuntien rajanylityksiä on havaittu aikaisemminkin,

mutta tähän asti niitä ei pystytty vahvistamaan populaatiogeneettisillä tutkimuksilla. Tässä

tutkimuksessa on selvitty geneettisin menetelmin Suomen, Norjan ja Venäjän karhukantojen

rakennetta ja sukulaisuutta, sekä niiden välistä muuttoliikettä.

22


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Karhukannan seuranta Norjan, Suomen ja Venäjän raja-alueella

karvanäytteisiin perustuen (engl.)

Martin E. Smith, Leif Ollila, Siv Grete Bjervamoen , Hans Geir Eiken, Paul E. Aspholm, Ingvild

Wartiainen, Alexander Kopatz, Jouni Aspi, Tanja Kyykkä, Tuomo Ollila, Pekka Sulkava, Olga

Makarova, Natalia Polikarpova, Rolf Anker Ims & Ilpo Kojola 1

1 Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Oulun riistan- ja kalantutkimus, Tutkijantie 2 E, 90570

Oulu, ilpo.kojola@rktl.fi

Paatsjoen laaksossa Norjassa, Suomen ja Venäjän maa-alueiden välissä on todennäköisesti

Pohjoisen Fennoskandian tihein karhukanta. Tähän asti karhukantaa koskevat tutkimukset ovat

rajoittuneet karhuhavaintojen raportointiin, säännölliseen keväiseen karhunjälkilaskentaan, sekä

tietoihin ihmisen ja karhujen välisistä konflikteista. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut

kehittää ja testata karhuja vahingoittamattomia (ei-invasiivisia) menetelmiä, joita voitaisiin

käyttää käytännönläheisen ekologisen tiedon keräämiseen. Tarkoituksena on

kehittää ”karvannyhtöasemilta” kerättävien karvojen DNA:han perustuvia analyysejä, joita

käytetään arvioidessa karhujen määriä ja liikkumista maastossa sekä mahdollisia eroja näissä eri

sukupuolten välillä.

Majavan maisematason vaikutus sorsakantaan boreaalisilla

järvillä (engl.)

Sari Suhonen 1 & Petri Nummi

1 Biotieteiden laitos, PL 56, 00014 Helsingin yliopisto, sari.suhonen@helsinki.fi.

Tutkimme majava-altaiden määrän vaikutusta maisemassa parien ja poikasten määrään

sinisorsalla (Anas platyrhynchos), tavilla ( A. crecca) ja telkällä (Bucephala clangula) Evolla

Hämeessa. Aineisto on 52 järveltä vuosilta 1989–2009. Yhteensä järvissä on 50 km rantaviivaa, ja

siitä 1,2–9,3 km (keskimäärin 3,6 km) on vuosittain majavatulvassa. Tarkastelimme alueen parien

määrää ja poikasten määrää paria kohti suhteessa majavan tulvaaman rannan määrään.

Tutkimuksessa käytimme kahden ikäluokan poikasia. Ensimmäisen ikäluokan poikasiin kuuluivat

1-3 viikon ikäiset untuvikot ja toiseen ikäluokkaan 4-7 viikon ikäiset poikaset. Vaikka tulvattua

rantaa on alueella vuosittain vähän, sillä on merkitsevä positiivinen vaikutus ensimmäisen

vaiheen poikasten määrään sinisorsalla ja telkällä. Vaikutus on merkitsevä myös silloin, kun

kaikkien kolmen lajin lisäksi haapanan (Anas penelope) poikaset on laskettu yhteen.

Maisematasolla vähäinenkin majavaranta vaikuttaa sorsanpoikasten määrään positiivisesti yli

lajirajojen. Tavilla poikasten määrä paria kohti ei kasva majavarannan lisääntyessä, sillä

tavipoikueet kerääntyvät tehokkaasti vähillekin majava-altaille. Toisen vaiheen poikasten

määrään majavarannan määrällä ei enää havaittu olevan vaikutusta millään lajilla. Vanhemmat

poikaset eivät ole enää riippuvaisia majava-altaista, jolloin muut tekijät vaikuttavat poikasiin ja

majavavaikutus hälvenee. Parien määrään majavaranta ei vaikuttanut millään lajilla.

23


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Myyrien ajallinen ja paikallinen esiintyminen ja habitaatin käyttö

(engl.)

Janne Sundell 1 , Christina Church, Otso Ovaskainen

1 Lammin biologinen asema, Helsingin yliopisto, Pääjärventie 320, 16900 Lammi,

janne.sundell@helsinki.fi

Käytännössä lajien habitaatin valinta riippuu useista bioottista ja abioottisista tekijöistä. Lajien

yksilöt ovat harvoin tasaisesti jakautuneet tilassa ja ajassa, ja usein yksilöt esiintyvätkin

lähempänä toisiaan kuin voisi olettaa. Lisäksi tiheimpiä populaatioita löytyy lajin ydinhabitaatista

kun taas marginaalihabitaatit ovat asutettuina vain kun kokonaistiheys on suuri. Tutkimme

kahden Suomessa yleisenä esiintyvän myyrälajin peltomyyrän (Microtus agrestis) ja

metsämyyrän (Myodes glareolus) habitaatin valintaa sekä esiintymistä ajassa ja tilassa

nelivuotisen tutkimusjakson aikana. Tutkimus tehtiin suurilla saarilla Etelä- ja Keski-Suomessa,

joissa pyyntialueet jaettiin karkeasti kolmeen päähabitaattityyppiin; metsiin, peltoihin ja

avohakkuisiin. Tutkimuksessa havaittiin, että myyrälajit esiintyivät pääsääntöisesti lajin

suosimalla ydinhabitaatilla; peltomyyrät pelloilla ja metsämyyrät metsissä, kun tiheys oli

alhainen. Tiheyden kasvaessa myyriä alkoi löytyä myös muilta habitaateilta. Erityisesti

metsämyyrällä havaittiin habitaatin valinnassa eroja kevään ja syksyn välillä; keväällä

metsämyyriä oli lähinnä metsissä, mutta syksyllä myös avohakkuilla. Kokeellinen saalistajien

(lumikoiden) lisäys vaikutti habitaatin käyttöön siten, että myyrät siirtyivät pois

marginaalihabitaateilta. Molemmilla lajeilla havaittiin habitaatista riippumaton kasaantunut

tilajakauma. Metsämyyrien tihentymät löytyivät samoilta paikoilta eri vuodenaikoina, kun taas

peltomyyrien tihentymien paikat vaihtelivat enemmän. Lajeilla esiintyy todennäköisesti kilpailua

samoilla habitaateilla, mutta suuresti ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva tiheys yhdistettynä

habitaatin käytön joustavuuteen mahdollistaa osaltaan lajien yhteiselon maisemaltaan

vaihtelevassa peltojen ja eri-ikäisten metsien mosaiikissa.

Suuren mittakaavan ajallinen ja alueellinen kannanvaihtelu

pienillä näätäeläimillä (engl.)

Janne Sundell 1 , Paavo Hellstedt, Pekka Helle, Heikki Henttonen

1 Lammin biologinen asema, Helsingin yliopisto, Pääjärventie 320, 16900 Lammi,

janne.sundell@helsinki.fi

Pienet näätäeläimet lumikko (Mustela nivalis) ja kärppä (Mustela erminea) ovat pikkunisäkkäisiin

erikoistuneita petoja. Tästä tiukasta riippuvuussuhteesta johtuen on oletettavaa, että näiden

petojen ajalliset ja paikalliset kannanvaihtelut ovat samanlaisia kuin pääsaalislajien, myyrien

kannanvaihtelut. Tutkimme riistakolmioaineistoa hyväksikäyttäen, kuinka hyvin lumikon ja

kärpän kannanvaihteluissa on havaittavissa samat ilmiöt kuin myyrien kannanvaihteluissa;

mm.3-5 vuoden populaatiosykli, lajien välinen ajallinen synkronia, laaja alueellinen synkronia ja

voimakas tiheyksien vaihtelu (=amplitudi). Lisäksi monilla myyrälajeilla on havaittu tiheyksien

24


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

vähenemistä viime vuosina ja halusimme selvittä onko sama ilmiö havaittavissa myyrien pedoilla.

Havaitsimme, että monet myyrien kannanvaihteluiden ilmiöt ovat nähtävissä myös lumikoilla ja

kärpillä, poislukien maantieteelliset trendit syklin pituudessa ja amplitudissa. Näin ollen myyrien

kannanvaihteluista voidaan saada tietoa tutkimalla pieniä näätäeläinpetoja, sen sijaan että

tutkittaisiin itse myyriä.

Karhun (Ursus arctos) käyttäytyminen ihmiskohtaamisissa (engl.)

Janne Sundell 1 , Ilpo Kojola, Ilkka Hanski

1 Lammin biologinen asema, Helsingin yliopisto, Pääjärventie 320, 16900 Lammi,

janne.sundell@helsinki.fi

Suomen karhukanta on runsastunut viime aikoina ja karhut ovat palanneet ihmisten tiheästi

asuttamille alueille, joista ne ovat olleet poissa vuosikymmeniä. Tästä johtuen ihmisten

kohtaamiset, jopa konfliktit, karhujen kanssa ovat lisääntyneet. Koska karhu ei ole entuudestaan

tuttu nykyihmisille, ovat ihmisten tunteet karhua kohtaan usein asenteellisia. Joko karhua ei

pelätä lainkaan, tai sen läsnäolo herättää voimakasta pelkoa. Karhun käyttäytymisestä

kohtaamisissa ihmisten kanssa ja ’luonteesta’ ei ole juurikaan tutkimustietoa. Tällaisen

tutkimustiedon kerääminen on aiemmin ollut miltei mahdotonta, mutta nykyteknologian avulla

karhun käyttäytymisestä on mahdollista saada tarkkaa tietoa. Tutkimme karhun käyttäytymistä

pannoittamalla uroskarhuja GPS (sateellittipaikannin)-GSM (matkapuhelin) -pannoilla, jotka

voivat lähettää karhun liikkeistä lähes reaaliaikaista paikkatietoa (2-3 krt/min) tekstiviestein.

Kokeissa päivämakuulla olevaa karhua lähestyttiin kahden ihmisen toimesta kävellen ja puhellen.

Alustavien tulosten perusteella karhut joko väistivät ihmistä tai piiloutuivat. Usein

käyttäytyminen oli näiden käyttäytymismallien yhdistelmä, jossa karhu esim. väistyi ensin ja jäi

sitten piiloon, poistuen taas kauemmas kun ihmiset olivat loitonneet. Etäisyys, jossa karhu reagoi

ihmisiin vaihteli paljon, mutta oli yleisesti noin 60 metrin luokkaa tiheissä metsiköissä, joissa

karhut yleensä viettävät päivänsä. Tutkimustieto karhun käyttäytymisestä on tärkeää, jotta

ihmisten ennakkoluuloja voidaan hälventää ja jotta yleisölle voidaan perustella kannanhoidollisia

toimenpiteitä.

Puumala hantavirusinfektion vaikutus metsämyyrien

aineenvaihduntaan (engl.)

Lenka Trebatická 1 , Liina Voutilainen, Razzauti Sanfeliu, Jukka Niemimaa, Heikki

Henttonen

1 Metsäntutkimuslaitos, Vantaan yksikkö, PL 18, 01301 Vantaa, trebatickalenka@yahoo.com

Eläinten levittämät ja ihmisiin tarttuvat sairaudet, ns. zoonoosit, ovat maailman laajuinen

ongelma. Useat näistä sairauksista leviävät yleisten jyrsijöiden välityksellä ihmisiin. Ymmärtämys

näiden taudinaiheuttajien ja niiden kantavien eläinten välisistä suhteista on tärkeää, jotta

25


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

tautien leviäminen ihmisiin voidaan estää. Kaikki taudinaiheuttajat eivät aiheuta näkyviä oireita

niitä kantavissa eläimissä, mutta voivat kuitenkin vaikuttaa kantajan selviytymiseen pidemmällä

aikavälillä, esim. kohonneen metaboliatason kautta. Kohonnut metabolia saattaa kuluttaa

energiaa muilta elintärkeiltä toiminnoilta. Tutkimme Puumala hantavirusinfektion vaikutusta

kantajan, metsämyyrän, aineenvaihduntaan ns. DLW (doubly labeled water)-menetelmällä

Pallasjärvellä, Suomen Lapissa. Puumala virus aiheuttaa ihmisissä ns. myyräkuumetta. Vastoin

odotuksiamme menetelmä ei havainnut eroja infektoituneiden ja ei-infektoituneiden myyrien

aineenvaihdunnassa.

Saimaannorpan (Phoca hispida saimensis) geneettisen

muuntelun alueellinen ja ajallinen vaihtelu (engl.)

Mia Valtonen

Itä-Suomen yliopisto, PL111, 80101 Joensuu, mia.valtonen@uef.fi

Populaation säilymiseen vaikuttavia tekijöitä ovat aiempi ja nykyinen demografia, maantiede ja

geneettinen monimuotoisuus. Pienissä, eristyneissä kannoissa geneettiset muutokset voivat

tapahtua nopeasti. Usein kuitenkin luonnonpopulaatioiden demografisen historian ja

maantieteellisen rakenteen molekyyligeneettistä arviointia vaikeuttaa tiedonpuute

isolaatioajasta, alkuperäisestä muuntelusta sekä migraationopeuksista. Uhanalainen

saimaannorppa on erinomainen mallipopulaatio näiden prosessien tutkimiseksi pienissä

populaatioissa. Se on ollut eristyksissä viimeisestä jääkaudesta lähtien, sen alkuperäisestä

monimuotoisuudesta voi saada tietoa suuren lähdepopulaation (itämerennorppa, P. h. botnica)

avulla ja sen ekologia tunnetaan hyvin. Saimaannorpan (N = 215) mitokondrio-DNA:n muuntelua

tutkittiin 30 vuoden ajalta, jotta voitiin arvioida sekä pitkän että lyhyen aikavälin muutoksia

pienen populaation geenipoolissa. Saimaannorpan mtDNA:n muuntelu on hyvin vähäistä,

muodostuen vain kahdeksasta eri haplotyypistä. Koalesenssisimulaatiot kuitenkin osoittavat,

että muuntelun määrä on odottamattoman korkea populaation isolaatioaikaan (yli 800

sukupolvea) ja järven arvioituun historialliseen kantokykyyn suhteutettuna. Tämän lisäksi sekä

vuosikymmenten että eri alueiden välillä havaittiin voimakasta eriytymistä, mikä viittaa hyvin

pieniin efektiivisiin osapopulaatiokokoihin sekä vähäiseen migraatioon järven sisällä. Tulokset

osoittavat, että saimaannorpan geneettisen muuntelun ja elinvoimaisuuden ylläpitämiseksi tulisi

kannan kasvua ja geenivirtaa vahvistaa.

Majava-altaiden vaikutukset sammakkoeläimiin

Mia Vehkaoja

Helsingin yliopisto, mia.vehkaoja@helsinki.fi

Viimeisten 50 vuoden ajan ekologit ovat enimmäkseen tutkineet kilpailun, saalistuksen,

fysikaalisten häiriöiden ja fysiologisen stressin aiheuttamia muutoksia yksilöissä, populaatioissa

26


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

ja yhteisöissä. Eliöyhteisöjen rakennetta selitetään näiden tekijöiden avulla. Teorioissa on

vähemmälle huomiolle jäänyt fasilitaatio. Fasilitaatio tarkoittaa eliöiden välistä positiivista

vuorovaikutussuhdetta, jossa ainakin toinen lajeista hyötyy suhteesta ja toisellekaan siitä ei ole

haittaa. Fasilitaatio voi muuttaa peruslokeron ja toteutuneen lokeron suhdetta toisiinsa sekä

oletuksia siitä, missä ja miten tietty laji voi elää. Kun fasilitaatio lisätään ekologisen lokeron

teoriaan, saattaa toteutunut lokero laajentua eikä supistua. Ekosysteemi-insinöörien avulla lajien

toteutunut lokero voi olla huomattavasti laajempi kuin peruslokero antaa olettaa. Fasilitaation

merkitys korostuu ympäristöissä, joissa on useita stressiä aiheuttavia tekijöitä, kuten

boreaalisissa metsissä. Fasilitaatio voi lieventää boreaalisten metsien aiheuttamien

stressitekijöiden voimakkuutta. Boreaalisissa metsissä tärkeänä ekosysteemin insinöörinä toimii

majava, joka luo vesistön, jossa on sekä matalaa että syvää vettä. Majavan avulla voitaisiin lisätä

Suomen sammakkoeläimien lisääntymisympäristöjen määrää. Graduni päätuloksena oli

suurempi sammakkoeläinlajimäärä majava-altailla. Viitasammakkoa esiintyi vain majava-altailla.

Majava toimii siis fasilitaattorina viitasammakolle ja avainlajina sammakkoeläimille.

27


OSALLISTUJALUETTELO

1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Aho, Hanna Helsingin yliopisto, hanna.mh.aho@helsinki.fi

Arvola, Lauri Lammin biologinen asema, Helsingin yliopisto, Pääjärventie 320, 16900 Lammi,

lauri.arvola@helsinki.fi

Aspi, Jouni Biologian laitos, PL 8000, 90014 Oulun yliopisto, jouni.aspi@oulu.fi

Auttila, Miina Itä-Suomen yliopisto, PL111, 80101 Joensuu, miina.auttila@uef.fi

Beckman, Toni toni@kulma.net

Below, Antti Metsähallitus/Etelä-Suomen luontopalvelut, PL 94, 01301 Vantaa,

antti.below@metsa.fi

Björkell, Niko Helsingin yliopisto, niko.bjorkell@helsinki.fi

Haapakoski, Marko Bio- ja ympäristötieteiden laitos, PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto,

marko.j.haapakoski@jyu.fi

Hanski, Ilkka Metapopulaatiobiologian tutkimusryhmä, Biotieteiden laitos, PL 65, 00014

Helsingin yliopisto, ilkka.hanski@helsinki.fi

Hanski, Ilpo Eläinmuseo/ Luonnontieteellinen keskusmuseo, PL 17, 00014 Helsingin yliopisto,

ilpo.hanski@helsinki.fi

Happo, Lauri Helsingin yliopisto, lauri.happo@helsinki.fi

Helle, Heikki Bio- ja ympäristötieteiden laitos, PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto,

heikki.helle@jyu.fi

Helle, Pekka Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Oulun riistan ja kalantutkimus, Tutkijantie 2 E,

90570 Oulu, pekka.helle@rktl.fi

Helle, Samuli Biologian laitos, Ekologian osasto, 20014 Turun yliopisto, sayrhe@utu.fi

Helle, Timo Metsäntutkimuslaitos, Erätie 14, 96300 Rovaniemi, timo.helle@metla.fi

Helminen, Matti matti.helminen@pp1.inet.fi

Henttonen, Heikki METLA, Vantaan yksikkö, PL 18, 01301 Vantaa, Heikki.Henttonen@metla.fi

Herrero, Annika annika.herrero@gmail.com

Hiltunen, Heli Helsingin yliopisto, heli.hiltunen@helsinki.fi

Holmala, Katja Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, PL 2, 00791 Helsinki, katja.holmala@rktl.fi

Holmén, Heikki Helsingin yliopisto, heikki.holmen@helsinki.fi

Holmström, Hannu Helsingin yliopisto, hannu.holmstrom@helsinki.fi

Holopainen, Saila Helsingin yliopisto, saila.holopainen@helsinki.fi

Huitu, Otso Metla Suonenjoki, Juntintie 154, 77600 Suonenjoki, otso.huitu@metla.fi

Häkkinen, Ilmari Hämeen ammattikorkeakoulu, Saarelantie 1, 16970 Evo,

ilmari.hakkinen@hamk.fi

Härkönen, Sauli Suomen riistakeskus, Kiekkotie 4, 70200 Kuopio, sauli.harkonen@riista.fi

Inberg, Esko eskoinberg@hotmail.com

Ittonen, Mats Helsingin yliopisto, mats.ittonen@helsinki.fi

Juslén, Aino Eläinmuseo/ Luonnontieteellinen keskusmuseo, PL 17, 00014 Helsingin yliopisto,

aino.juslen@helsinki.fi

Kallio, Kikka Jyväskylän yliopisto & University of Liverpool, kikka.kallio@gmail.com

Kallio, Mirka Helsingin yliopisto, mirka.i.kallio@helsinki.fi

Karala, Maija Jyväskylän yliopisto, maija.karala@jyu.fi

Karlsson, Alice Suomen Luonto, Kotkankatu 9, 00510 Helsinki, alice.karlsson@sll.fi

Kauhala, Kaarina Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Itäinen Pitkäkatu 3 A, 20520 Turku,

kaarina.kauhala@rktl.fi

Kaunisto, Noora Jyväskylän yliopisto, noora.m.kaunisto@jyu.fi

Kinnunen, Heidi Eläinmuseo/ Luonnontieteellinen keskusmuseo, PL 17, 00014 Helsingin yliopisto,

heidi.kinnunen@helsinki.fi

28


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Kojola, Ilpo Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Oulun riistan ja kalantutkimus, Tutkijantie 2 E,

90570 Oulu, ilpo.kojola@rktl.fi

Koskela, Esa Bio- ja ympäristötieteiden laitos, PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto,

esa.m.koskela@jyu.fi

Koskenpato, Katja Helsingin yliopisto, katja.koskenpato@helsinki.fi

Kunnasranta, Mervi Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Itäinen Pitkäkatu 3 A, 20520 Turku,

mervi.kunnasranta@rktl.fi

Kyheröinen, Eeva-Maria Eläinmuseo/ Luonnontieteellinen keskusmuseo, PL 17, 00014 Helsingin

yliopisto, eeva-maria.kyheroinen@helsinki.fi

Laaksonen, Mikko Helsingin yliopisto, mikko.laaksonen@helsinki.fi

Lahti, Seppo Eläinmuseo/ Luonnontieteellinen keskusmuseo, PL 17, 00014 Helsingin yliopisto,

seppo.lahti@welho.com

Linden, Mikael Helsingin yliopisto, mikael.c.linden@helsinki.fi

Lindstedt, Risto risto.lindstedt@tyks.fi

Liukko, Ulla-Maija Suomen ympäristökeskus, Biodiversiteettiyksikkö, PL 140, 00251 Helsinki,

ulla-maija.liukko@ymparisto.fi

Loehr, John Lammin biologinen asema, Helsingin yliopisto, Pääjärventie 320, 16900 Lammi,

john.loehr@helsinki.fi

Markkanen, Jarmo SSLY/Yösiivikot, markkanen.jarmo@gmail.com

Miettinen, Kati Turun yliopisto, kati.miettinen@utu.fi

Miettunen, Jenni Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Yliopistokatu 6,80100 Joensuu,

jenni.miettunen@rktl.fi

Mäkeläinen, Sanna Eläinmuseo/ Luonnontieteellinen keskusmuseo, PL 17, 00014 Helsingin

yliopisto, sanna.makelainen@helsinki.fi

Neffling, Eva Helsingin yliopisto, eva.neffling@helsinki.fi

Niemi, Marja Itä-Suomen yliopisto, Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta, Biologian

laitos, PL111, 80101 Joensuu, marja.niemi@uef.fi

Norrdahl, Kai Biologian laitos, Ekologian osasto, 20014 Turun yliopisto, kainor@utu.fi

Nyberg, Jari-Juhani j-j.nyberg@pp.inet.fi

Rautio, Anni Itä-Suomen yliopisto, Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta, Biologian

laitos, PL111, 80101 Joensuu, anni.raurio@uef.fi

Rintala, Jukka Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, PL 2, 00791 Helsinki, jukka.rintala@rktl.fi

Roininen, Eeva Biologian laitos, PL 3000, 90014 Oulun yliopisto, eeva.roininen@oulu.fi

Sallamaa, Silva Helsingin yliopisto, silva.sallamaa@helsinki.fi

Saloniemi, Heli Metsähallitus, Etelä-Suomen luontopalvelut, Visamäentie 35 A, 13100

Hämeenlinna, heli.saloniemi@metsa.fi

Salovaara, Kari kari.salovaara@pp1.inet.fi

Savola, Sakeri Biotieteiden laitos, PL 65, 00014 Helsingin yliopisto, sakeri.savola@helsinki.fi

Selonen, Vesa Biologian laitos, Ekologian osasto, 20014 Turun yliopisto, vessel@utu.fi

Sipari, Saana Bio- ja ympäristötieteiden laitos, PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto,

saana.m.sipari@jyu.fi

Sivonen, Tero Helsingin yliopisto, tero.sivonen@helsinki.fi

Soveri, Timo Kliinisen tuotantoeläinlääketieteen osasto, Helsingin yliopisto, Paroninkuja 20,

04920 Saarentaus, timo.soveri@helsinki.fi

Suhonen, Sari Biotieteiden laitos, PL 56 , 00014 Helsingin yliopisto, sari.suhonen@helsinki.fi

Sulkava, Risto Suomen luonnonsuojeluliitto, Kotkankatu 9, 00510 Helsinki, risto.sulkava@sll.fi

Sulkava, Seppo seppo.sulkava@24.fi

Sundell, Janne Lammin biologinen asema, Helsingin yliopisto, Pääjärventie 320, 16900 Lammi,

janne.sundell@helsinki.fi

Suomäki, Anu Helsingin yliopisto, asuomaki@mappi.helsinki.fi

Suortti, Paula Helsingin yliopisto, paula.lampinen@helsinki.fi

29


1. Suomen nisäkästieteenpäivät

Tiilikainen, Raisa Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Yliopistokatu 6,80100 Joensuu,

raisa.tiilikainen@rktl.fi

Timonen, Petri Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Rahtijärventie 291, 16970 Evo,

petri.timonen@rktl.fi

Trebaticka, Lenka METLA, Vantaan yksikkö, PL 18, 01301 Vantaa, trebatickalenka@yahoo.com

Tähkä, Klaus Biotieteiden laitos, Fysiologian osasto, PL 65, 00014 Helsingin yliopisto,

klaus.tahka@helsinki.fi

Uotila, Helena Helsingin yliopisto, helena.uotila@helsinki.fi

Valtonen, Mia Itä-Suomen yliopisto, PL111, 80101 Joensuu, mia.valtonen@uef.fi

Vehkaoja, Mia Helsingin yliopisto, mia.vehkaoja@helsinki.fi

Voutilainen, Liina Haartman instituutti, Virologian osasto, PL 21, 00014 Helsingin yliopisto,

liina.voutilainen@helsinki.fi

Vuorisalo, Timo Biologian laitos, 20014 Turun yliopisto, timovuo@utu.fi

Ylinen, Eeva Helsingin yliopisto, eeva.m.ylinen@helsinki.fi

Ylönen, Hannu Konneveden tutkimusasema, Jyväskylän yliopisto, Sirkkamäentie 220, 44300

Konnevesi, hannu.j.ylonen@jyu.fi

Ylönen, Jari Eläinmuseo, PL3000, 90014 Oulun yliopisto, jari.ylonen@oulu.fi

30

More magazines by this user
Similar magazines