vankilasta vapautuvat huumeiden ongelmakäyttäjät - Poliisi

TUTKIMUKSIA 3/2004 

Vankilasta vapautuvat huumeiden 

käyttäjät: sosiaalinen ongelma? 

Uusintarikollisuuden vähentäminen yksilökohtaisella 

työotteella ja verkostoituen 

Tampereen Huumepilotin 4. raportti 2004 

Kati Rantala

TAMPEREEN KAUPUNKI 

SOSIAALI- JA TERVEYSTOIMI 

Koulukatu 9 D 

PL 98 

33201 TAMPERE 

Puhelin 314 711 

Tekijät/työryhmä 

Kati Rantala, Poliisiammattikorkeakoulu 

KUVAILULEHTI 

DnoSOTE: 2403/403/2004 

Julkaisun nimi 

VANKILASTA VAPAUTUVAT HUUMEIDEN KÄYTTÄJÄT: SOSIAALINEN ONGELMA? 

Uusintarikollisuuden vähentäminen yksilökohtaisella työotteella ja verkostoituen 

Tampereen Huumepilotin 4. raportti 

Julkaisija (vastuualue tai alavastuualue) 

Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimi 

Sarjan nimi 

Sosiaali- ja terveystoimen tutkimuksia 3/2004 

ISSN-numero 

ISBN-numero 

Osanumero 

Tiivistelmä 

Tutkimuksessa on tarkasteltu yhteiskunnallisia toimia vankilasta vapautuvien kiinnittämiseksi yhteiskuntaan Tampereen 

seudulla, mutta tutkimus ilmentää myös paikallistason ja yksilön vastuuta korostavan valtiollisen ohjelmapolitiikan 

toteutumisedellytyksiä. Aineistona on poliittisia ohjelmia, julkisia asiakirjoja, havainnointia ja erityisesti vankilasta 

vapautuvien kanssa työskentelevien ammattilaisten haastatteluja seuraavilta tahoilta: vankila, sosiaali- ja terveystoimi, 

kriminaalihuolto, kolmas sektori ja poliisi. 

Lähtökohtana pyrkimys integroida vankilasta vapautuneet takaisin yhteiskuntaan on epärealistinen. Monikulttuuristuvassa 

yhteiskunnassa ei ole ns. normaalia elämää, johon vankilasta vapautuvat voitaisiin palauttaa. Myös heidän 

työmarkkinakelpoisuutensa on huono. Vastuu epäonnistumisesta jää retoriikan mukaisesti parempaan elämänhallintaan 

kykenemättömälle yksilölle, vaikka ongelmat ovat pitkälti rakenteellisia. Toki rikokseton elämä onnistuu joiltakin 

vapautuneilta monialaisissa kuntoutuspaikoissa taikka integroiduin ja resursseja kuluttavin erityispalvelujärjestelyin. 

Virallisessa ohjelmaretoriikassa on kuitenkin vähän puhetta siitä, että jo entistä parempi elämänhallinta tarkoittaa 

vähemmän rikoksia. Tukea tulisikin olla tarjolla sekä yksilökohtaiseen uusintarikollisuuden vähentämiseen 

että ylipäänsä inhimillisen elämän turvaamiseen, mikä sinällään vähentää rikollisuutta. 

Paikallistason verkostotyö vakavien sosiaalisten ongelmien ratkaisutapana pikemmin tukee rakenteissa olevia 

ongelmia kuin ratkoo niitä. Samalla verkostoituminen itseisarvoisena työmenetelmänä asettaa kohtuuttomia paineita 

julkisen sektorin toimijoille, sillä se on harvalle rakenteistettu toimintaan. Tampereellakin toimiva Yhteistyössä rikoksettomaan 

elämään –hanke (YRE) on kiinnittänyt huomiota peruspalvelujärjestelmän ongelmiin ja kehittänyt 

verkostoja vankilasta vapautuvien yhteiskuntaan kiinnittämiseksi, mutta sen vaikuttamismahdollisuudet ovat rajalliset 

niin kauan, kun vastuu linjauksista ja keinoista on aina kulloisellakin paikallistasolla muuttuvine verkostoineen 

ilman sitovuutta tai lisäresursseja. Kantaa ottava tuki hallinnon ylätasolta on välttämätön. 

Tutkimuksessa kuvatut keinot uusintarikollisuuden vähentämiseksi ovat jäsentymättömät. Käyttämättömiä keinoja 

ovat tehokkaat kriminaalipoliittiset uudistukset vankimäärän vähentämiseksi, siirtyminen sektorikeskeisyydestä 

ongelmakeskeisyyteen, sosiaali- ja terveystoimen vahvempi vastuunotto jo syrjäytyneistä sekä yhteiskunnallinen 

keskustelu vankilakierteeseen vaikuttamisen perusteluista. Niitä ovat mm. taloudellinen säästö, kansalaisten turvallisuus 

ja vankilasta vapautuvien ihmisoikeudet. 

Avainsanat 

Vankilasta vapautuvat, uusintarikollisuus, verkostot, kriminaalipolitiikka, julkishallinto, peruspalvelut 

Hinta Julkaisuaika Kokonaissivumäärä 

20 €, alv 8 % sis.hintaan Toukokuu 2004 103 

Julkaisun myynti ja jakelu: 

Tampereen kaupunki, sosiaali- ja terveystoimi 

PL 98, 33201 TAMPERE 

Käyntiosoite: Koulukatu 9 D 

Puhelin: 3147 7646 

www.tampere.fi/sote 

Painopaikka: Tampereen kaupunki, painatuskeskus 

3

SISÄLTÖ 

1. Johdanto 5 

1.1. Vankilasta vapautuminen tienhaarana 5 

1.2. Saumattomia ja räätälöityjä palveluketjuja vankilasta vapautuville 9 

1.3. Uusi julkishallinto ja kantaa-ottamattomuuden etiikka 10 

1.4. Tutkimuskohteena paikallistason kansallinen koordinointi 13 

2. Tavoitteiden dynamiikka: toivottomista lähtökohdista toiveajatteluun 18 

2.1. Tulospoliittisena edellytyksenä vapautuvan itsevastuullisuus 18 

2.2. Ohjelmapoliittinen jälkihuoltoretoriikka: edistystä kehässä 23 

2.3. Menetelminä koordinointi, sitouttaminen ja osaamisen kehittäminen 26 

3. Ylikuormittunut vankila: suunnitelmia ilman toteutumismahdollisuuksia 32 

3.1. Ylipaikkaisuus ja vankirakenne kuormittavat 32 

3.2. Haasteena tiedonhallinta 35 

3.3. Vankilan ja vankien päihde- ja terveysongelmat 38 

3.4. Kunnan rooli vankilan näkökulmasta 42 

4. Palvelutarjonta ylikuormittuneessa kunnassa: kuka välittää? 45 

4.1. Seurakunta ja C-kansalaisuus 45 

4.2. Tukea, palveluja vai apua – kohteille, asiakkaille vai ihmisille? 50 

4.3. Priorisointeja ja asenteellisuutta 52 

5. Laaja-alaisen yhteistyön mahdollisuudet tavoitteiden toteuttajina 57 

5.1. Kriminaalihuoltolaitos puun ja kuoren välissä 57 

5.2. Toiveita Yhteistyössä rikoksettomaan elämään –hankkeelle 59 

5.3. Kiirettä, huonoa omatuntoa ja epävarmuutta tulevaisuudesta 61 

5.4. Yhteistyötä poliisin kanssa? 63 

6. Aineistoperusteisia ehdotuksia ja toiveita 69 

6.1. Arkuutta vai lannistuneisuutta? 69 

6.2. Tuettua asumista 70 

6.3. Tiedonvaihtoa ja seurantaa 71 

6.4. Kokonaisvaltaisuutta yhden tahon toimesta 72 

6.5. Kriminaalipoliittisia ja lainsäädännöllisiä muutoksia 73 

6.6. Paluuta keskitetympään päihdehallintoon 77 

6.7. Julkista keskustelua ja asennekasvatusta 79 

7. Yhteenvetoa ja johtopäätöksiä 83 

7.1. Uusintarikollisuuden vähentämisestä rikollisuuden vähentämiseen 84 

7.2. Paikallistason verkostotyö ongelmien sumuverhona 86 

7.3. Takaisin rakenteiden ja ohjausjärjestelmän uudistamiseen 87 

7.4. Hyvinvointi turvallisuutena ja päinvastoin 90 

Kirjallisuus 92 

Liite: YRE Tampereella. Väliraportti kevät 2004. 96 

4

1. Johdanto 

Luvun tiivistelmä: Pitkään jatkuneen vähenemisen jälkeen Suomen vankimäärä on ollut 

vuodesta 1999 lähtien vahvassa nousussa. Vankien vakavat terveysongelmat ovat lisääntyneet 

huolestuttavasti. Huono-osaisuus ja huumeiden ongelmakäyttö määrittävät 

monia eri viranomaistahoja kuormittavien, vankilakierteeseen joutuneiden elämää. Tutkimus 

analysoi moniammatillisen yhteistyön mahdollisuuksia rakentaa saumattomia, 

yksilökohtaisesti räätälöityjä palvelupolkuja vankilasta vapautuvilla. Vaikka tutkimuskohteena 

on yhteiskunnalliset toimet vankilasta vapautuvien kiinnittämiseksi yhteiskuntaan 

erityisesti Tampereen seudulla, tutkimus ilmentää myös valtiollisen ohjelmapolitiikan 

toteutumisedellytyksiä korostaessaan paikallistason vastuuta vakavimpien 

yhteiskunnallisten ongelmien haltuunotosta. Aineistona on poliittisia ohjelmia, julkisia 

asiakirjoja, haastatteluja ja havainnointia. Analyysin pääpaino on vankilasta vapautuvien 

kanssa aktiivisesti työskentelevien ammattilaisten haastatteluissa. 

1.1. Vankilasta vapautuminen tienhaarana 

Sit se pirin käyttö muuttu suonensisäseks ja siinä vaiheessa meni kaikki 

ihan päälaelleen. Mä en enää hoitanu vuokria enkä maksanu laskuja enkä 

mitään tällasii. Multa meni asunto. Sit mä jouduin kadulle. Kun mulla oli 

se kaveripiiri sellai käyttäjäpiiri, niin oli kaikkii erilaisii kamaluukkuja 

tuolla... 

Jotenkin mä sain väliaikasen asunnon. Se kämppä oli aivan kauheen näkönen, 

sähköt poikki ja porukkaa oli ja tuli ja meni. Sillon mulle tuli ensimmäinen 

yhdyskuntapalvelu. Se kriminaalihuollon työntekijä tuli käymään 

ja päädyttiin siihen tulokseen, et mä muutan kriminaalihuollolle asumaan. 

Se oli soluasunto. Tutustuin kämppäkaveriini, mikä oli diileri mikä myi 

ihan mitä vaan. Mä sain kuitenkin ihmeen kaupalla suoritettuu sen tuomion, 

ja kaman käyttö lisäänty et siinä oli jo lääkkeet ja kaikki maholliset ja 

rupes oleen jo aika iso se juttu. Rikoksii oli tosi paljon, kaikennäköstä 

ryöstöö ja yökeikkaa ja kaikkee mahollista.... 

... Sitte tuli ensimmäinen vankilatuomio kamapäissään tehdyistä jutuista. 

Mä menin vankilaan istuun sen. Se oli lyhyt kakku, se ei ollu kuin kolme 

kuukautta, ja olin sen siellä vankilassa selvinpäin. Vankilatuomion alussa 

sain kuulla, että lapsi on tulossa ja se vähän herätti; jotain pitäis ruveta tekeen, 

ottaa vastuuta. Vapauduin vankilasta ja pääsin paikkakunnalle junaasemalle, 

niin retkahdin siihen paikkaan. Olin sen kolme kuukautta ollu 

selvinpäin ja ajattelin, et palkitsen itseni yhellä kaljalla ja se lähti siitä sitten 

samantien, ja sen jälkeen se kaman käyttö oli tosi rajua ja mielenterveydelliset 

sellaset ongelmat tuli esille, et must tuli tosi väkivaltanen ja 

perhe-elämä ei sujunu ollenkaan. Kuitenkin yritin sitä parhaani mukaan, 

mut ei siit tullu mitään, kun se kama oli siinä mukana. 

5

Näin kertoo päihteettömän elämän makuun viimein päässyt 28-vuotias mies, joka kertoo 

laittomien huumausaineiden, muiden päihteiden ja rikosten sävyttämästä elämästään 

Tampereella toimivassa kuntouttavassa hoitopaikassa 1 . Mies ei ole alun perin Tampereelta 

kotoisin. Hän kertoo olevansa hyvin tyytyväinen saamaansa hoitoon ja vertaistukeen 

ja uskoo vahvasti parempaan tulevaisuuteen. Vaikka hän retkahtikin välittömästi 

päihteisiin ja rikoksiin vapauduttuaan ensi kerran vankilasta, toinen vankilassa olo sujui 

päihteettä, ilmeisesti syntyneen lapsen kannustamana. Päihteettömyys vankilassa ei hänen 

kertomansa mukaan ollut kuitenkaan kovin helppoa ympäristön painostamisen takia. 

Se osasto oli aika rankka. Se oli mun ensimmäinen tuomio, kun mä en 

käyttäny mitään. Oli tosi vaikeeta siel olla aluks, mut kuitenkin sain tehtyy 

sen selväks siel niille ihmisille: mä oon käyttävä ihminen, mut nyt mä en 

käytä. Sit ne jätti mut rauhaan. Totta kai heti kahden ensimmäisen päivän 

aikana mulle tultiin melkein väkisin myymään, et sä ostat nyt. Mä selvisin 

jotenkin ihmeen kaupalla niistä jutuista. Mä en tuntenu sieltä ihmisiä enkä 

mitään, mut sain pidettyy pääni, et vaikka hakkaatte niin mä en vedä nytte... 

Sit se loppuaika meni tosi hienosti. Oikeestaan mä katoin vaan huvittuneena 

ja vähän säälienkin niitä ihmisiä. Ne oli tosi pahassa heroiinikierteessä. 

Sitä oli vähän paha kattoo, ja muutenki se koko vankila oli sillon aivan 

täynnä kamaa käyttävii ihmisii. Tää toinen vankilareissu oli aivan erilainen. 

Mä olin samas vankilas, mut hain suoraan päihteettömälle osastolle. 

Jälkimmäistä vankilatuomiota edeltäneessä hoitopaikassa mies kuuli siitä paikasta, jossa 

oli tätä tarinaansa kertomassa. Osa tämän uuden hoitopaikan henkilökuntaa tuli tapaamaan 

häntä vankilaan, ja tarpeellisten selvitysten ja valmistelujen jälkeen mies vapautui 

hoitopaikkaan suoraan vankilasta. Vaikka miehen tämänhetkinen tilanne onkin erinomainen, 

se ei ole kovin tyypillinen sikäli, että saumattomien palveluketjujen rakentaminen 

vankiloiden ja kuntien hoitoja kuntoutuspaikkojen välille ei ole helppo tehtävä. 

Tarvetta on myös enemmän kuin tarjontaa. 

Suomessa oli 1950-luvun alussa noin 7500 vankia. Määrä oli suunnilleen neljä kertaa 

suurempi kuin Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa vastaavana vuonna ja yli kaksi kertaa 

enemmän kuin Suomessa vuoden 2003 lopussa (noin 3500 vankia). Monen samaan aikaan 

vaikuttavan tekijän johdosta vankiluku vähitellen pienentyi, ja aleneva kehitys jat- 

1 Tämän tutkimuksen kannalta ei ole tarkoituksenmukaista kuvata tarkemmin paikan luonnetta, sillä se 

korostaisi epätarkoituksenmukaisesti yhdenlaista hoitoja kuntoutusmuotoa muiden joukossa ilman, että 

tutkimuksella on perustetta niiden arviointiin. 

6

kui vuoteen 1990, jolloin Suomi oli myös saavuttanut skandinaavisen tason. Yksi keskeinen 

tekijä vankiluvun vähenemiseksi oli asiantuntijavetoinen, liberalisoituva kriminaalipolitiikka 

monine lainsäädännöllisine uudistuksineen. Muun muassa vapausrangaistusten 

määrää vähennettiin muuttamalla sakkovankien ja rattijuoppojen rangaistusperusteita, 

ja vapautuneita vankeja alettiin tukea entistä voimakkaammin kohdistamalla 

voimavaroja sosiaalipalveluihin. Myös ehdonalaisjärjestelmää lievennettiin, ja lopulta 

luotiin vaihtoehtoisia rangaistusmuotoja. (Lappi-Seppälä 1998; Lång 2004/1998.) 

Vuoden 2003 alussa Suomessa oli 70 vankia 100 000 asukasta kohti. Maailman keskiarvo 

oli tuolloin 140, eli Suomen vankimäärä oli siihen nähden alhainen. Pitkään 

kestäneen laskun jälkeen vankimäärä on vuodesta 1999 alkaen kuitenkin nousut vuosittain 

noin 10 prosenttia. Vankimäärän kasvua selittävät muun muassa koventuneet rangaistukset 

ja lisääntyneet huumausainerikokset. Lisäksi ulkomaalaisia on Suomen vankiloissa 

yhä enemmän, samoin sakkoja tutkintavankeja. Vankimäärän lisäys tarkoittaa 

sitä, että vankilat ovat resursseihin ja vankipaikkoihin nähden pitkälti ylikuormitettuja, 

levottomuus vankiloissa lisääntyy ja rekrytoituminen rikolliseen elämään sitä myötä 

vahvistuu. 

Vankien terveydenhuollon kehittämistä tarkastelleen työryhmän raportin (2003) mukaan 

vankeinhoidon terveydenhuollon kustannukset ovat nousseet muutaman viime vuoden 

aikana huimasti. Vuosien 2000 –2002 välillä vankilaitoksen ulkopuolisten terveydenhuoltopalvelujen 

kustannukset ovat nousseet noin 60 prosenttia. Erityisenä ongelmana 

työryhmä mainitsee vaikeahoitoiset ja vakavasti sairaat potilaat, joilla on sekä krooninen 

psykiatrinen sairaus että henkeä uhkaavia päihdevieroitusoireita. Vankien terveydentilasta 

tehdyn kartoituksen mukaan 46 prosentilla vangeista on huumausaineiden 

haitallista käyttöä tai huumeriippuvuus, 39 prosentilla alkoholiriippuvuus, 39 prosentilla 

hoitoa vaatinut psykiatrinen häiriö tai sairaus ja 28 prosentilla suonensisäisen huumeiden 

käytön kautta leviävä virussairaus. Koska aineiston laatu oli vaihteleva ja saatavissa 

oleva tieto paikoin puutteellista, luvut ovat työryhmän arvion mukaan todellisuudessa 

esitettyjä suuremmat. 

Kun vanki vapautuu vankilasta, hänellä ei välttämättä ole asuntoa, aikaa sosiaalityöntekijälle, 

toimeentuloa tai mielekästä tekemistä ylipäänsä. Vastassa on sen sijaan usein 

vanhat kaverit ja tutut rikollispiirit sekä ongelmana lisäksi huumeet ja muut päihteet ja 

ehkä mielenterveysongelmakin sekä omaisuusrikoksia velkojen maksuun, toimeentuloon 

tai huumeiden käytön rahoittamiseksi. Huumeiden käyttöön liittyviin rikoksiin 

syyllistyneet ovat sosiaalisesti huono-osaisempia kuin muut rikolliset keskimäärin, ja 

heidän rikosaktiivisuutensa kestää suhteellisen pitkään verrattuna rikollisiin, jotka eivät 

ole syyllistyneet huumausainerikoksiin (Kinnunen 2001; ks. päihdeongelmaisista myös 

7

Kääriäinen 1994). Asunnottomuus, työttömyys ja puutteellinen koulutus on huumeongelmien 

vuoksi hoitoon hakeutuvilla tavallista, ja opiaattien takia hoitoon hakeutuvien 

osuus on viime vuosina noussut samalle tasolle kuin stimulanttien takia hoitoon hakeutuminen 

(Partanen 2003). Päihdepalvelun asiakaskunnassa on 1990-luvulla on ylipäänsä 

havaittu paitsi päihdeongelmien monipuolistumista myös yleistä huono-osaisuuden lisääntymistä 

(Nuorvala ym. 2001). 

Rikosseuraamusvirastossa tehdyn tutkimuksen (Hypén 2004) mukaan ensi kertaa vankilassa 

olevista sinne palaa takaisin 35 prosenttia, eli varsinaiseen vankilakierteeseen 

joutumisen todennäköisyys ei tässä mielessä ole suuri. Jos tilannetta kuitenkin tarkastelee 

vankilassa olevien vankien näkökulmasta, suurin osa heistä on moninkertaisia uusijoita. 

He ovat aikuisväestön köyhin ja syrjäytynein väestönosa ja siinä mielessä erityinen 

haaste paitsi vankeinhoidolle myös koko seuraamusjärjestelmälle ja muille viranomaisille, 

joita he kuormittavat: sosiaali- ja terveystoimelle ja poliisille. Huono-osaisuus 

ja päihteiden ongelmakäyttö määrittää myös vankilakierteeseen joutuneita. Vapaudessa 

pysymisen todennäköisyys onkin Hypénin (2004) mukaan suurin niiden kohdalla, jotka 

pysyttäytyvät irti päihteistä. 

Ruotsalainen tutkimus todentaa, että uusintarikollisuus on suurinta heillä, jotka syyllistyvät 

omaisuus- ja huumausainerikoksiin (KVS 2000). Toinen ruotsalaistutkimus osoittaa, 

että vapautuvan vangin huonot elinolosuhteet liittyen varsinkin huumeongelmiin ja 

puutteisiin koulutuksessa, asumisessa ja työllistymisessä korreloivat vahvasti vankilaan 

uudelleen joutumisen kanssa ja että ongelmia tulisi tarkastella kokonaisvaltaisesti, koska 

ne ovat toisiinsa kietoutuneita (Nilsson 2003). Tätä korrelaatiota ei kuitenkaan ole 

mielekästä tulkita siten, että hyvinvointiongelmat ovat sellaisenaan syy rikollisuuteen 

vaan pikemminkin niin, että vakavat ja varsinkin huumeiden ongelmakäyttöön linkittyvät 

hyvinvointiongelmat mahdollistavat huonosti muunlaista kuin rikollista elämää 

(Skardhamar 2003). 

Tapio Kuure (2001) on puolestaan tutkinut vankilauusimisen määrää, uusimisnopeutta 

ja siihen vaikuttavia tekijöitä neljän vuoden seuranta-ajalla 1995-1999. Tulosten 

mukaan kumulatiivisesti tarkasteltuna neljäsosa uusijoista tekee ensimmäisen vankilaan 

johtavan rikoksensa kahden kuukauden sisällä vapautumisesta ja puolet kahdeksan 

kuukauden sisällä. Heistä 93 prosenttia määrittyi työmarkkinoiden ulkopuolella 

oleviksi. Työtön tarkoittaa tässä yhteydessä positiivista ilmaisua vapautuneen kohdalla, 

sillä se merkitsee periaatteellista työmarkkinakelpoisuutta. 

8

1.2. Saumattomia ja räätälöityjä palveluketjuja vankilasta vapautuville 

Sosiaali- ja terveyspalvelujen tarjonnan tilaa selvittäneen uusimman Sosiaalibarometrin 

(2004) mukaan eri väestöryhmien hyvinvoinnissa on suuria eroja. Vahvaa polarisoitumista 

on kehittynyt hyvin ja huonosti voivan väestön välille jo vuosia, eikä tilanteeseen 

ole näköpiirissä muutosta. Barometrin mukaan palveluntuottajat arvioivat kykenevänsä 

tukemaan kaikkein huonoimmin muun muassa ylivelkaantuneita, huumeongelmaisia, 

vankilastasta vapautuneita, moniongelmaisia, asunnottomia ja mielenterveysongelmaisia. 

Erot mainittujen ryhmien välillä eivät ole suuria. Barometrin kiistaton päätelmä onkin, 

että nykyinen palvelujärjestelmä ei pysty kohtaamaan kaikkein syrjäytyneimpiä, 

heidän ongelmiaan ja tarpeita. Elämän nopea haavoittuvuus näyttää ylipäänsä lisääntyneen, 

ja yhteiskunnan virallisella palvelujärjestelmällä on entistä huonommat valmiudet 

vastata äkillisiin kriiseihin tai ongelmien kasaantumiseen (Karjalainen 2002, Karjalainen 

& Saranpää 2002). 

Tämän tutkimuksen tavoite ei ole kuvata yksityiskohtaisesti vapautuvien vankien kurjaa 

tilannetta. Se on tutkimuksen itsestäänselvä lähtökohta, joka tulee välillisesti esille 

monta kertaa. Tutkimuksen tarkoitus ei ole myöskään analysoida ja pohtia keinoja vaikuttaa 

uusintarikollisuuteen niin sanottuja hyviä käytäntöjä paikantaen tai ottaa kantaa 

siihen, keihin tulisi pyrkiä vaikuttamaan ja millä tavoin. Tutkimus kuitenkin sivuaa 

kaikkia näitä asioita. 

Tutkimuksen tarkoituksena on analysoida vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta vankilasta 

vapautuvien rikoskierteen katkaisupyrkimysten kannalta. Yksi nykypolitiikassa 

painottuva lähestymistapa vankilasta vapautuvien uusintarikollisuuden vähentämiseksi 

on laaja-alainen paikallistason yhteistyö yhdistettynä yksilökohtaiseen auttamisfilosofiaan. 

Yksilökohtaisessa auttamisfilosofiassa kyse on esimerkiksi kuntoutuksesta liittyen 

päihteiden käyttöön, elämänhallintaan tai työntekoon. Kuntoutukseen pääsyä tukee 

ihanteellisesti palveluohjaus, joka tarkoittaa vapautuvan elämäntilanteen ja tarpeiden 

huomioivaa palvelujen yksilökohtaista kohdentamista, "räätälöintiä". Sen piiriin kuuluu 

muitakin asioita kuin kuntoutus: auttamista asunnon saamisessa, toimeentulokysymyksissä, 

sosiaalisen elämän hallinnassa ja niin edelleen. Palveluohjaus esitetään monissa 

sosiaali- ja terveys- sekä kriminaalipoliittisissa ohjelmapapereissa ja strategioissa vastauksena 

syrjäytyneiden ja syrjäytymisuhan ongelmiin. 

Analysoin raportissa moniammatillisen yhteistyön mahdollisuuksia rakentaa saumattomia, 

yksilökohtaisesti räätälöityjä palvelupolkuja vankilasta vapautuville. Kyseessä on 

arviointitutkimus, jonka tarkastelu kohdistuu tavoitteiden ja käytännön realiteettien väliseen 

suhteeseen. Se tarkoittaa ensiksi lähtökohtien ja tavoitteiden auki purkamista ja 

9

niiden paikantamista hallintopoliittiseen kontekstiin. Näkökulma on tällöin julkisessa 

hallinnossa, sen ohjelmapolitiikassa sekä vastuun jakautumisessa toisaalta eri hallinnonalojen 

ja kolmannen sektorin ja toisaalta valtion ja kunnan välillä. Toiseksi tarkastelun 

kohteena ovat toimijoiden konkreettiset mahdollisuudet toteuttaa asetettuja tavoitteita 

suhteessa resursseihin, toimintakentän rakenteisiin ja tavoitteiden toteuttamiseksi 

annettuihin ohjeistuksiin. Tutkimuksen tuloksena on näkökulmia, jotka ilmentävät 

toiminnan ja politiikan eri tasoilta nousevia ristiriitoja. Tutkimus tuottaa myös suosituksia, 

joiden perustana on haastateltujen alan asiantuntijoiden näkemykset sekä nostaa 

esiin oleellisia, joskin vaikeasti ratkaistavissa olevia yhteiskuntapoliittisia kysymyksiä. 

Tutkimuksessa on annettu suuri painoarvo ammattilaisten haastatteluille, ja tutkijan 

keskeinen rooli on haastatteluissa esiin tulleiden teemojen jäsentäminen ja paikantaminen 

laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Aineistossa eivät ole edustettuina kaikki 

mahdolliset tahot, joiden työ liittyy vankilasta vapautuviin, eivätkä haastatellut välttämättä 

edusta kaikkien näkemystensä osalta omaa organisaatiotaan. Haastattelut kuitenkin 

kertovat, minkälaisia ajatuksia sellaisilla ihmisillä on, jotka työskentelevät näköalapaikalla 

suhteessa vankilasta vapautuvien yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Haastateltavat 

toimivat ikään kuin vapautuvien vankien edunvalvojina (vrt. Lång 2004/1989, 140). 

Edellytyksiä rakentaa saumattomia moniammatillisen yhteistyön avulla yksilökohtaisesti 

räätälöityjä palvelupolkuja vankilasta vapautuville vangeille tarkastellaan Tampereen 

seudun paikallistason näkökulmasta. Tämä tutkimus on osa Tampereen kaupungin 

rahoittamaa ja vuonna 2001 alkanutta huumeiden ehkäisyn ja torjunnan tutkimus- ja kehittämishanketta, 

ns. Huumepilottia. Muut Huumepilotin arviointikohteet ovat Matala 

eli matalan kynnyksen kehittämishanke sekä poliisin ja sosiaaliasema Paussin yhteistoiminta 

huumausainerikoksista epäiltyjen kanssa. Niiden tutkimisesta on vastannut Poliisiammattikorkeakoulun 

tutkija Tuula Kekki (2004a & 2004b). 

1.3. Uusi julkishallinto ja kantaaottamattomuuden etiikka 

Kumppanuusajattelu vapautuvien vankien auttamiseksi tiivistyy kolmeen, osittain päällekkäiseen 

lähtökohtaan. Yksi on pragmaattinen. Koska kohderyhmä on usein moniongelmainen, 

yleisesti katsotaan, että yhden viranomaisen tai auttavan tahon toimet eivät 

yksinkertaisesti riitä. Heidän hyvinvointinsa kohentamiseksi tarvitaan monen alan erityisosaamista 

ja kohdennettuja työmenetelmiä. Tavoitteena on siis koordinoitu, kunkin 

vangin erityistilanteen huomioiva vapautumisen suunnittelu ja toteutus, jotta usein hyvin 

eriytyneet auttamisen elementit olisivat oikein ajoitetut ja mitoitetut suhteessa toisiinsa. 

10

Toinen lähtökohta on täydentävä. Ennen elokuuta 2001 vapautuvien vankien jälkihuollosta 

vastasi vuosikymmeniä Kriminaalihuoltoyhdistys, jonka tehtävänä oli muun muassa 

täydentää yleistä sosiaalihuoltoa erilaisin asumispalveluin ja sosiaalisella tuen muodoilla. 

Muutosta toimintaan toivat 1990-luvun puolella aloitetut yhdyskuntaseuraamukset. 

Niiden toimeenpano kuului Kriminaalihuoltoyhdistykselle, mikä vähensi sen mahdollisuuksia 

yleiseen jälkihuoltoon. Elokuussa 2001 oikeusministeriön hallinnonalan 

kriminaalipoliittiset tehtävät ja rangaistusten täytäntöönpanotehtävät organisoitiin kokonaan 

uudelleen. Rangaistusten täytäntöönpanon keskushallintoa varten perustettiin 

Rikosseuraamusvirasto (haastattelusitaateissa usein ”rise”). Sen alaisuudessa toimivat 

Vankeinhoitolaitos ja Kriminaalihuoltolaitos. Julkisoikeudellinen Kriminaalihuoltoyhdistys 

lakkautettiin, ja sille kuuluneet yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanotehtävät 

siirtyivät valtion viranomaisen hoidettaviksi. Ne tarkoittavat ehdollisesti rangaistujen 

nuorten valvontaa, nuorisorangaistusta, ehdonalaisesti vapautuneiden valvontaa ja 

yhdyskuntapalvelua. Tässä tutkimuksessa korostuu Kriminaalihuoltolaitoksen rooli erityisesti 

vapautuneiden valvonnasta vastaavana tahona. Vapautuvien vankien yleisen jälkihuollon 

oli kriminaalihuollon uudistusten myötä tarkoitus siirtyä kuntien vastuulle, 

mutta uudistukset alkoivat pahimman laman aikaan, jolloin kunnilla ei ollut mahdollisuutta 

vastata syntyneisiin aukkoihin. Tämä puute vapautuvien jälkihuollossa ei sittemmin 

ole korjaantunut (vrt. Sosiaalibarometri 2004). 

Kolmas lähtökohta on managerialistinen. Vaikka valtiota ei olla purkamassa, sen toimintaperiaatteita 

ja vastuurakenteita on radikaalisti muutettu. Uusi julkishallinto (New 

Public Management – NPM) painottaa hajauttamista, paikallista aloitteellisuutta ja kansalaisyhteiskunnan 

vastuuttamista yhteisten asioiden hoitoon, kilpailuttamista ja tulosbudjetointia 

(ks. esim. OECD 1995). Palvelujen tuotantoa ja hallintoa ulkoistetaan, ja 

palveluja hankitaan markkinoilta määräaikaisin sopimuksin ja kokeiluluontoisin projektein. 

Tällaista toimintaa perustellaan sillä, että sen katsotaan edustavan joustavuutta 

ja tehokkuutta vaihtoehtona vanhanaikaiselle ja jäykälle byrokratialle (Clarke et al. 

2000, du Gay 2000). Sen toivotaan neutraloivan ja hajauttavan konflikteja, mutta samalla 

sitä sovelletaan asioissa, joista vallitsee jyrkkiä mielipide-eroja asiantuntijoiden ja 

kansalaisten keskuudessa (Newman 2000). 

Nykyoloissa on vaikea määrittää yksimielisesti sellaisia elämänihanteita tai velvoittavia 

päämääriä, joiden tavoittamisen uskoisimme valtion tai yleensä julkisen vallan säätelytehtäväksi. 

Väitetään jopa, että on koittanut yhteiskuntien loppu: puuttuu yhteinen käsitys 

sellaisesta hyvästä, jota tulisi edistää julkisella politiikalla tai josta voisi edes yhteismitallisesti 

keskustella (Rose 1999, 98-136). Hallinto on siis jäänyt vaille moraalisia 

resursseja elämän ja elämäntapojen sääntelemiseksi. 

11

Esimerkiksi päihdepalvelut ovat toisaalta monipuolistuneet, kun ne ovat siirtyneet voimakkaasti 

asiantuntijuudeltaan erikoistuneiden järjestöjen vastuulle, mutta samalla asiakkaiden 

valikointi niihin on lisääntynyt ilman, että toimintojen kehittymisestä on millään 

taholla kokonaisvaltaista hallintaa (Kaukonen 2002, 162-163). Näin ollen palvelutarjonnan 

periaatteellinen monipuolistuminen ei automaattisesti tarkoita vaikeimmassa 

asemassa olevien aseman kohentumista; esimerkiksi huono-osaisimmat päihteiden 

käyttäjät, joiden on vaikea noudattaa varattuja asiointiaikoja, leikkautuvat helposti avopalvelujen 

ulkopuolelle (Nuorvala ym. 2000). Hallinnon ylätasolla moniongelmaisten, 

vapautuvien vankien auttamiseen tähtäävässä politiikassa tiedetään asiantuntijoiden 

kesken yksimielisesti, että kohderyhmän ongelmana on usein huono elämänhallinta, 

asunnottomuus, päihteiden ongelmakäyttö ja uusintarikollisuus. Tarkkoja tavoitteita tai 

keinoja ongelmien ratkaisuiksi on kuitenkin jo vaikeampi määrittää, koska vastuu on 

poliittisen keskustelun mukaisesti viime kädessä yksilöllä itsellään tai abstraktisti meillä 

kaikilla. Myöskin kohderyhmän tarkka määrittäminen osoittautuu helposti hankalaksi, 

sillä se edellyttäisi ainakin epäsuorasti välittyvää moraalista kannanottoa ja sen perustelua: 

ketä kannattaa tai on syytä eniten auttaa vähäisillä resursseilla ja minkä takia. 

Kantaa ottamattomuuden etiikka tarkoittaakin sitä, että varsinkin hyvän elämän sisältöjä 

koskevia ratkaisuja delegoidaan alaspäin – johdolta työntekijöille ja työntekijöiltä sisältöjä 

tuottaville järjestöille sekä ohjelmien tai toiminnan tilaajille ja lopulta kohteelle 

itselleen (Sulkunen et al. 2003). Valtakunnallisella tasolla kehittäjien tavoitteet ovat 

tyypillisesti hyvin yleisluontoisia ja vailla selkeitä sisällöllisiä linjauksia, sillä paikallistasoa 

halutaan lähtökohtaisesti tukea ja kuunnella ja sitä kautta valtaistaa toimimaan 

(vrt. Warpenius 2002). Moniäänisyyden, dialogisuuden ja paikallistason tarpeiden huomiointi 

on looginen väistämättömyys tilanteessa, jossa valtiolla on yhä vähemmän mahdollisuuksia 

normiohjaukseen. Ellei hankkeen johto omaksu riittävän konkreettista linjaa, 

paikallistason työntekijät joutuvat ottamaan siitä yksin vastuun. Tässä asemassa he 

ovat alttiina aktiivisimpien tahojen pyrkimyksille, vaikka niiden toiminnasta ei olisikaan 

käytettävissä luotettavaa laadun arviointia. 

Samalla, kun tasa-arvoa uhkaa lisääntyvä köyhyys ja syrjäytyminen, kunnioitamme yhä 

vahvemmin yksilöiden oikeutta päättää omista valinnoistaan elämäntapa- ja moraalikysymyksissä. 

Toisaalta yksilöiden oman vastuun korostaminen on juuri osasyynä eriarvoisuuteen 

ja niihin vaikeuksiin, joita auttava sosiaalityö elämäntapojen sääntelypolitiikkana 

kohtaa. Se yksilöllisen vastuun ihanne, josta hyvinvointivaltion ideologit haaveilivat 

viime vuosisadan alkupuolella, on siis saavutettu, ja sen rinnalle on tullut yhteisöllisyyden 

korostus ja halu saattaa kaikki kansalaiset vastuuseen toistensa tukemisesta 

ja auttamisesta. (Sulkunen et al. 2003.) 

12

1.4. Tutkimuskohteena paikallistason kansallinen koordinointi 

Kun tutkimuksen oli määrä alkaa, Tampereelle ilmaantui uusi keskeinen toimija eli 

Yhteistyössä rikoksettomaan elämään –hanke (YRE). Kyseessä on kansallinen hanke, 

jonka tavoitteet ovat ”uusintarikollisuuden vähentäminen, kansalaisaloitteiseen toimintaan 

ja julkisen palvelun sekä työelämän eri osapuolten poikkihallinnolliseen yhteistyöhön 

perustuvien alueellisten palvelukokonaisuuksien tuottaminen ja tuomittujen yhteiskuntaan 

sijoittumisen edistäminen” (hankkeen esittelykalvot 28.10.2003). Hankkeen 

johtoryhmässä on kuuden ministeriön, Kuntaliiton sekä Kriminaalihuollon tukisäätiön 

edustus. Hankkeen julkilausuttuna tehtävänä on kehittää seudullisia toimintamalleja tavoitteiden 

toteuttamiseksi: 

YRE on selkeästi yhteiskunnan ja ajan tarpeisiin vastaava hanke. YRE:ssä 

eri kansalliset alueet ja niiden palvelujatkumot osoittavat, että alueellisten 

ja kansallisten sidosryhmien taustatuella voidaan kehittää palvelukokonaisuus, 

joka todella ehkäisee syrjäytymistä ja rikollisuutta. Tämä malli voi 

vastata asiakasryhmän ihmisarvon ja elämänmuutoksen tarpeisiin. (Esittelyteksti.) 

Aluksi oli epävarmaa, tuleeko YRE-hankkeelle tai sen Tampereen osuudelle oma ulkopuolinen 

arviointi, mikä teki tämän tutkimuksen roolin suhteessa kyseiseen arviointiin 

epäselväksi. Arviointia ei tullut siinä vaiheessa. Epäselvyyttä tämän tutkimuksen roolista 

lisäsi myös YRE:n tarkoitus kehittää toimintaa. Päällekkäisyyden välttämiseksi tämän 

tutkimuksen ei ollut syytä lähteä samaan, vahvasti kehittävää suuntaan, varsinkin 

kun konkreettista yhteistyötä kehitystyön edistämiseksi ei voinut kyseisessä vaiheessa 

tehdä sen takia, että YRE:n toiminta Tampereella oli tämän tutkimuksen alkaessa vasta 

suunnitteilla eikä realiteetti. Tälle tutkimukselle oli kuitenkin varattu rajallinen aika, 

joten tutkimuskohteeksi muodostui tamperelaisen paikallistason yleiset toimintaedellytykset 

toteuttaa YRE:n edustamia toimintalinjauksia, erityisesti vakavasti päihdeongelmaisten 

näkökulmasta. 

Vaikka tutkimuskohteena on yhteiskunnalliset toimet vankilasta vapautuvien kiinnittämiseksi 

yhteiskuntaan erityisesti Tampereen seudulla, tutkimus ilmentää yleisellä tasolla 

valtiollisessa ohjelmapolitiikassa vahvasti tuetun, koordinoivan ja paikallistasoa 

korostavan toimintapolitiikan onnistumisen edellytyksiä ja haasteita. Siinä mielessä 

YRE-hanketta ei ole tässä tutkimuksessa mielekästä ajatella yksittäisenä hankkeena, 

vaan esimerkkinä vallitsevasta kansallisesta ja nykytilanteessa vahvasti painottuvasta 

toimintapolitiikasta. Samaa paikallistason verkostoja koordinoivaa toimintalogiikkaa on 

13

nähtävissä muun muassa ehkäisevässä työssä kuntakohtaisten päihdeyhdyshenkilöiden 

muodossa tai paikallista verkostoitumista ja yhteistyötä korostavassa turvallisuuspolitiikassa. 

Ylipäänsä laajojen yhteiskunnallisten ohjelmien – kuten vaikka alkoholiohjelman 

– toteutuminen rakennetaan ohjelmaretoriikassa pitkälti paikallistason ja kansalaisyhteiskunnan 

aktiivisuuden ja yhteistyön varaan. 

Yhtenä esimerkkinä paikallistasoa vastuuttavasta politiikasta YRE on tavallaan paradoksi. 

Se on kansallinen hanke, jonka pyrkimys on edistää paikallistason yhteistyötä 

vankilasta vapautuvien auttamiseksi. Se siis tulee paikallistasolle aktivoimaan ja luomaan 

verkostoja, mutta samalla se tekee työtä, jota ainakin tamperelaisella paikallistasolla 

on tehty jo pitkään. Toki paljon on vielä tekemättä ja kehittämättä, varsinkin palveluketjujen 

rakentamiseksi vankilasta vapautuville, mutta osana jo pitkään vallinnutta 

paikallistason erityisvastuuta palvelutarjonnan kehittämiseksi tamperelaisella toimintakentällä 

on jo valmiiksi erilaisia verkostoja ja kehittämistyötä, joiden toiminta sivuaa 

myös vankilasta vapautuvien tilannetta. 

Pirkanmaan huumehoitoa on kartoittanut ja kehittänyt nk. Pirkanmaan huumehoitoketjun 

rasvausprojekti. Konkreettisia toimintapaikkoja, joiden piirissä käy myös moniongelmaisia 

vankilasta vapautuvia ovat muun muassa A-klinikan Matala eli matalan kynnyksen 

hoitoonohjauspaikka, ja sosiaaliasema Paussin huumeongelmaisille suunnattu 

yksilöllinen palveluohjaus (jatkossa YPO). Lisäksi Tampereella on erityisesti lainrikkojille 

soveltuvaa ja tarkoitettua kokonaisvaltaista tukitoimintaa esimerkiksi Siltavalmennusyhdistyksessä 

ja Tampereen Myllyhoitokeskuksessa (entiseltä nimeltään 

Lastu). YRE:n toimintakenttään kuuluu myös asumisen, kouluttautumisen ja työllistymisen 

edistäminen. YRE:n pyrkimys Tampereella onkin koordinoida koko sitä kenttää, 

johon vankilasta vapautuva astuu vankilasta päästyään. YRE:n toimintakentällä ja yhteistyössä 

hankkeen kanssa toimii myös sosiaalialan osaamiskeskus Pikassos Oy ja 

Kriminaalihuollon tukisäätiö. Viime vuosina Tampereella on myös ollut monta lainrikkojille 

suunnattua ESR-rahoitteista projektia. Toimintakenttä on siis laaja ja sekava, 

varsinkin kun suuri osa toimintaa on projektiluontoisuutensa takia nopeasti muuttuvaa. 

Koska yleisen toimintapolitiikan mukaan priorisoinneista ja konkreettisista käytännöistä 

tulee neuvotella ja päättää paikallistasolla, YRE:n Tampereen seudun suunnittelijalla ei 

ole koordinoivaa tehtäväänsä varten valtuuksia esittää toimijoille velvoitteita tai sitovia 

ohjeistuksia. Juuri YRE:n aikaansaamaa vaikuttavuutta on siis arviointitutkimuksella 

vaikea ylipäänsä todentaa, sillä sitä on vaikea eriyttää täysin muusta toiminnasta. Sen 

ajama paikallisyhteisöllisyyden ja verkostoitumisen painotus vaikuttaa kentällä muidenkin 

hankkeiden toimesta (ks. Soine-Rajanummi & Saastamoinen 2002). Itse YREhankkeella 

on kuitenkin yksi keskeinen, konkreettiselta vaikuttava tavoite ja keino uu- 

14

sintarikollisuuden ehkäisemiseksi: saumattomien palveluketjujen tuottaminen yksittäisille 

lainrikkojille. Tutkimuksen tarkoitus onkin analysoida ja arvioida hankkeen tavoitteita 

ja menetelmiä siitä näkökulmasta, kuinka realistisia ne ovat suhteessa toimijakentän 

mahdollisuuksiin niiden toteuttamiseksi. Erityisenä näkökulmana on kaikista 

huono-osaisimpien tilanne. 

Tutkimuksen aineistona on julkisia asiakirjoja, viranomaisten haastatteluja sekä osallistuvaa 

havainnointia. Koska tutkimusaihe käsittelee moniammatillista ja eri hallinnonalojen 

yhteistyötä ja toisaalta valtion ja kunnan roolia, aineisto on monitahoista ja - 

tasoista. Vaikka tutkimuksessa tarkastellaan tietyn toimintapolitiikan toteutumisen 

edellytyksiä, analyysin näkökulma paikantuu siis tamperelaiseen paikallistasoon. Koska 

viimeisimmät osat aineistoa on kerätty kesällä 2003, tässä tutkimuksessa ei ole analysoitu 

viimeisen vuoden aikana tapahtunutta kehittymistä koskien tavoitteiden tarkentumisia 

tai konkreettisia saavutuksia. Siksi liitteenä on YRE-hankkeen Tampereen 

toimintaa esittelevä tuore väliraportti (ks. myös Nurmi 2004 koko YRE-hankkeen 

kehityksestä). YRE:n väliraportteja ja tätä tutkimusraporttia on työstetty ajallisesti niin 

lähellä toisiaan, että väliraporteissa kuvattua kehitystyötä ei ole juuri ollut mahdollista 

analysoida tässä raportissa. Niinpä lukijan on kokonaiskuvan saamiseksi hyvä lukea 

YRE-toiminnan kehittymistä kuvaava liite ja YRE:n projektipäällikkö Jari Nurmen 

(2004) väliraportti. Kehitystä on vuoden aikana tapahtunut vastaavasti Tampereen 

kaupungin toiminnassa sekä Kylmäkosken vankilassa; niistäkin löytyy tietoa 

liitteestä. 

Tutkimuksen aineisto: 

1. Komiteamietintö 2001:2. Rikoksettomaan elämänhallintaan ja sosiaali- ja terveysalan 

ohjelmia siltä osin, kun ne sivuavat vankilasta vapautuvia. Oikeusministeriö 

asetti mainitun toimikunnan selvittämään seuraamusjärjestelmän ja yhteiskunnan tukijärjestelmien 

yhteensovittamista uusintarikollisuuden vähentämiseksi. Komiteamietinnöllä 

on keskeinen rooli tutkimuksen kohteena olevan toimintapolitiikan 

muotoilijana, ja se on siksi keskeinen taustapaperi. Sitä on tarkasteltu tässä tutkimuksesta 

yleisten lähtökohtiensa osalta. Sosiaali- ja terveyspolitiikan valtakunnallisia 

ohjelmia on tarkastelu etsimällä niistä mainintoja vankilasta vapautuvista. 

2. Yhteistyössä rikoksettomaan elämään -hankkeen (YRE) julkisia dokumentteja ja tavoitelausumia. 

YRE-hanke on seurausta Rikoksettomaan elämänhallintaan –komiteamietinnöstä, 

ja mietinnön tapaan keskeinen taustaorganisaatio on oikeusministeriö, 

vaikka hankkeen johtoryhmä onkin vahvasti poikkihallinnollinen. Käsitelty ai- 

15

neisto on peräisin hankkeen julkisista esittelyteksteistä: nettisivuista ja julkisissa tilaisuuksissa 

jaetuista esittelylehtisistä ja esitetyistä kalvoista. 

3. Rikosseuraamusviraston Tampereen seudun toimijoille kesäkuussa 2003 järjestämän 

verkostokokouksen osallistujien ryhmätyö tavoitteena jäsentää moniammatillisen 

palvelujatkumon haasteita. Seminaari järjestettiin Tikkurilassa Vankeinhoidon koulutuskeskuksessa, 

ja osallistujat edustivat pääosin Vankeinhoitolaitosta ja Kriminaalihuoltolaitosta. 

Edustusta oli hiukan myös kunnista. Ryhmätyö ilmentää hyvin paikallistason 

suunnittelu- ja toteutusvastuuta. Ryhmätyön käyttöön on pyydetty lupa. 

4. Asiantuntijoiden, viranomaisten ja kolmannen sektorin edustajien haastattelut (25 

kappaletta) aiheesta vankilasta vapautuvien tilanne ja auttamismahdollisuudet Tampereella 

sekä kahden kuntouksessa olevan rikostaustaisen miehen kertomukset tilanteestaan 

ja sen taustoista. Tutkimuksen alkuvaiheissa haastattelin kuutta asiantuntijaa 

kartoittaakseni toimintakenttää ja sen muutoksia. Tätä raporttia varten haastateltujen 

joukossa oli edustusta Kylmäkosken vankilasta, Kriminaalihuoltolaitoksesta, 

sosiaali- ja terveystoimesta, päihdehuollosta, seurakunnasta ja poliisista. Heillä vapautuvien 

tilanne on toimenkuvan perusteella osa arkea tai heillä on asema, josta käsin 

voi keskeisesti vaikuttaa tähän arkeen siinä vaikuttavien työntekijöiden esimiehenä. 

Kaikilla heillä on kuitenkin vahva tuntuma konkreettiseen kenttä- ja auttamistyöhön. 

Tutkimuksessa siteeratut henkilöt antaneet luvan aineiston käyttöön esitetyllä 

tavalla tiedostaen, että he saattavat olla tunnistettavissa. Useimmiten taustaorganisaatio 

on mainittu, mutta kaikissa tapauksissa mainitseminen ei ole ollut mielekästä. 

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta samalla tavalla merkittyä taustaorganisaatiota 

edustaa useampi haastateltu. Taustaorganisaation merkintätapa on lisäksi tarkoituksellisen 

väljä, eli esimerkiksi kategorioiden ”huumetyö” tai ”kuntoutus” alle 

mahtuu eri toimipaikkojen edustajia. Haastattelut on tehty vuonna 2003 alkuvuoden 

ja kesän välisenä aikana. Niissä kysyttiin muun muassa haastatellun toimenkuvasta, 

näkemyksistä YRE-hankkeesta sekä yleisesti viime vuosien yhteiskunnallisesta kehityksestä 

niin vapautuvien tilanteessa kuin oman työn kannalta, nykytilanteesta, 

yhteistyökäytännöistä muiden toimijoiden kanssa sekä kunnan ja valtion vastuunjaosta. 

Kaikilta kysyttiin myös, mitä uudistuksia tai muutoksia he tekisivät tilanteeseen, 

jos heillä olisi valta vaikuttaa. 

5. Osallistuvaa havainnointia aihepiiriin liittyvissä verkostokokouksissa sekä vastaavia 

kokousmuistioita ja kenttämuistiinpanoja. Osallistuin syksyn 2002 ja vuoden 2003 

aikana lukuisiin kokouksiin ja seminaareihin, joissa seurasin kehittämistyön ja keskustelun 

etenemistä. Tämä vahvasti etnografinen ote suhteessa toimintakenttään toimii 

muun aineiston analyysin taustalla oman ymmärryksen jäsentäjänä ja syventäjä- 

16

nä, sillä tässä tutkimuksessa ei ole tarkoituksenmukaista tai tutkimuseettisesti korrektia 

kuvata yksityiskohtaisesti kuultuja keskusteluja tai kokousmuistioita, vaikka 

ne olisivat periaatteessa julkisiakin. 

Koska tarkastelun kohteena ovat kaikista huono-osaisimmat vankilasta vapautuvat, aihepiiriin 

liittyvät myös pelkästään huumehoitoon ja sen tarjonnan riittävyyteen liittyvät 

kysymykset. Tämä tutkimus ei kuitenkaan ota kantaa siihen, mikä olisi laadukkain ja 

tehokkain huumehoidon muoto ylipäänsä, tai erityisesti rikostaustaisille, mutta on hyvä 

pitää mielessä, että kysymykset riittävästä ja tarkoituksenmukaisesta hoitotarjonnasta 

liittyvät keskeisesti tämän tutkimuksen kohderyhmään. Samoin kohderyhmään vaikuttavat 

kysymykset toimeentulon muodosta ja siitä, kuinka varmistaa, että päihteettömästä 

kuntoutuksesta päihteiden käytön takia retkahtaneille varmistetaan tukiverkko, ettei seurauksena 

olisi kadulle palaaminen. 

17

2. Tavoitteiden dynamiikka: toivottomista lähtökohdista toiveajatteluun 

Luvun tiivistelmä: Uusintarikollisuutta ehkäisemään pyrkivissä ohjelma- ja hankepoliittisissa 

tavoitemuotoiluissa korostuu vapautuvien itsevastuullisuus ja muutoshaluisuus, 

yhteiskuntaan integrointi sekä paikallistason hankeperustainen työ. Valmius muutokseen 

on kuitenkin vaikeasti määriteltävissä, samoin kuin usein toistuva tavoite vapautuvien 

”sopeuttamisesta” yhteiskuntaan. Matka varsinkin palkkatyöllä ansaittuun rikoksettomaan 

elämään on pitkä, ja yleisenä tavoitteena se on epärealistinen tilanteessa, jossa 

monella ei juuri ole koulutusta tai työkokemusta, mutta mahdollisesti suuri velkataakka. 

Toisinaan (ei kuitenkaan Tampereella) vapautuvan vangin tulee allekirjoittaa 

yhteistyösopimus, jossa hän sitoutuu sitoutumaan yhteistyöhön palvelutarjoajien kanssa 

ja ottamaan vastaan mahdollisia kontrollitoimia saadakseen hänelle joka tapauksessa 

kuuluvia palveluja. Vankilasta vapautuvien auttamistyössä rakenteelliset ongelmat ja 

resurssien vähäisyys kääntyvät paikallistoimijoiden käytännön työn kehittämisen ja 

toimintaan sitoutumisen haasteiksi ilman lisäresursseja tai toimintalinjauksia. 

2.1. Tulospoliittisena edellytyksenä vapautuvan itsevastuullisuus 

Rikoksettomaan elämänhallintaan -komiteamietinnön (2001) keskeinen tavoite oli selvittää 

rikoksiin syyllistyneiden yhteiskuntaan sopeutumisen edellytyksiä ja mahdollisuuksia 

tilanteen parantamiseksi. Kiinnostavaa mietinnössä on juuri tämä ennalta määritelty 

tehtävänasettelu. Sen sijaan, että mietinnössä olisi esimerkiksi pohdittu ensin 

laaja-alaisesti, mitkä tekijät vaikuttavat uusintarikollisuuteen antaen merkitystä myös 

vankiluvun nousulle ja muille rakenteellisille tekijöille, painopiste on ensisijaisesti vangeissa 

itsessään. Mietinnössä kyllä esitetään seuraamusjärjestelmän kokonaisuutta ja 

lähihistoriallista kehitystä. Samoin viitataan moniin selvityksiin, joissa on pohdittu 

muun muassa valtion ja kunnan vastuunjakoa. Tehtävänannon viitoittamana mietinnön 

suosituksissa ja ehdotettujen linjausten lähtökohtina korostuu kuitenkin ikään kuin itsestään 

selvästi vankien omavastuu ja muutoshalukkuus. 

Jo mietinnön lähtökohdat siis kertovat, että yksilökeskeinen auttamisfilosofia on poliittisesti 

tärkeänä pidetty ratkaisumahdollisuus. Tämä tarkastelua ohjaava näkökulma näkyy 

myös mietinnön yksilökeskeisyyttä korostavassa sisäisessä otsikoinnissa. Seuraavat 

tekstipätkät löytyvät mietinnössä alaotsikon ”sopeutumisen edellytykset” alta, joka on 

puolestaan ensimmäisenä kohtana alaotsikon ”yhteenvetoa kohderyhmästä ja vaikuttavista 

tekijöistä” alla (s. 91). 

Keskeisiä yhteiskuntaan sopeutumisen edellytyksiä ovat toimikunnan 

mielestä henkilön elämäntapaa ja toimintaedellytyksiä ohjaava asennoituminen 

ja arvomaailma, työ- ja toimintakyky sekä koulutusvalmiudet, toi- 

18

meentulo, suhde työhön, asuminen, sosiaaliset suhteet, vapaa-ajan vietto, 

päihteiden käyttö sekä psyykkinen tasapaino. 

Kaikkiin näihin uusintarikollisuuteen vaikuttaviin tekijöihin voidaan vaikuttaa, 

erityisesti jos henkilö sitoutuu itse kuntouttaviin toimiin. Sitoutuminen 

taas edellyttää perusturvallisuutta toimeentulon ja asumisen osalta 

sekä päihteiden käytön ja muun käyttäytymisen hallintaa. Monien osalta 

tarvitaan ammatillista motivointityötä ennen kuin voidaan aloittaa varsinainen 

muutostyöskentely. (Komiteamietintö.) 

Yllä olevassa katkelmassa korostuu siis uusintarikollisuuteen keskeisesti vaikuttavana 

tekijänä autettavan oma asennoituminen ja sitoutuminen kuntouttaviin toimiin. Ei voi 

kiistää, etteivätkö vapautuvan vangin asenne ja halu muutokseen ole rikoksettoman 

elämänhallinnan merkittäviä edellytyksiä. Toisaalta, jos yksilön itsevastuullisuus saa 

kovin suuren painopisteen, syrjäytyminen ja siitä ulospääsy näyttäytyvät vahvasti yksilön 

”valmiustilan” eikä yhteiskunnan rakenteen ongelmana. Käytännössä ”valmius 

muutostyöskentelyyn” on myös hankalasti määriteltävissä ja todennettavissa, kuten 

YRE:n Tampereen alueen suunnittelija toteaa jouduttuaan pohtimaan sen merkitystä 

käytännössä. Hänen haastattelunsa on tehty Tampereella aloitetun projektin aivan alkuvaiheissa, 

joten haastattelu kuvastaa tilannetta, jossa niin verkostoja kuin tavoitteita ja 

toimintoja on vasta lähdetty kartoittamaan paikallisin voimin (liitteessä on kuvattu tilanne 

vuoden päästä). 

”Muutostyöskentelyyn valmiit” on tietysti hirveen epämääränen käsite, että 

sitä ei vielä niin tarkkaan olla määritelty. Mut nyt on lähetty siitä, et jos 

puhutaan vankilasta vapautuvista, niin ne vankilat arvioi sitä ite. Ne näkee, 

miten motivaatio näkyy arjessa ja mitä ihminen on tehnyt vankilassa ollessaan, 

ja ne lähtee sitä kautta suosittaan tai miettiin joittenkin kohalla, et 

oisko hän hyvä tähän hankkeeseen. (YRE:n suunnittelija.) 

Kuten komiteamietinnön katkelmassa (2001) kuvataan, ”yhteiskuntaan sopeutumisen” 

edellytyksenä on muutostyöskentelyvalmiuden lisäksi se, että henkilöillä on työtä, 

asuntoa, mielekkäitä sosiaalisia suhteita ja mielenterveys. Muutostyöskentelyyn sitoutumisen 

nähdään samalla edellyttävän perusturvallisuutta ja elämänhallintaa. Kirjaimellisesti 

tulkittuna komiteamietinnön tekstikatkelma kertookin, että vain niitä on mahdollista 

auttaa, jotka eivät apua juuri edes tarvitse, ja siis silloinkin päävastuu onnistumisesta 

on vapautuvalla vangilla itsellään. Jos henkilö ei ole näin pitkällä omassa elämässään, 

heitä tulee auttaa muutokseen tähtäävällä motivointityöllä. Toisaalta on jälleen 

19

vaikea määritellä käytännössä ja konkretian tasolla, mikä on sopiva määrä ongelmia, 

jotta auttamistyöstä tuleva hyöty olisi optimaalinen. YRE:n suunnittelija jatkaa: 

Jos on selkeet ratkaisut löydettävissä, et löytyy ne palvelut helposti, niin ei 

semmosta ole järkee ottaa tähän YRE:en, vaan että on tietyl taval hankaluutta 

tai monimutkasia verkostoja. Sit myös, ettei pelkästään vankilasta 

vapautuvia, vaan ne voi olla myös yhdyskuntapalveluasiakkaita tai… 

(YRE:n suunnittelija.) 

Uusintarikollisuuteen vaikuttamispyrkimysten kannalta keskeinen kysymys on kuitenkin, 

miksi yhteiskuntaan sopeutuminen, integroituminen tai kiinnittyminen, mitä termiä 

siinä halutaankaan käyttää, taikka kokonaan rikokseton elämä, ovat ylipäänsä niin kyseenalaistamattomia 

ja ensisijaisia tavoitteita. Kaikki ilmaisut viittaavat siihen, että vangit 

eivät ole osa yhteiskuntaa ja että yhteiskunta on vastaavasti jotain vankilan ulkopuolista. 

YRE-hankkeen julkilausutuissa tavoitteissa ilmaistaan muun muassa seuraavasti: 

Yhteistyössä rikoksettomaan elämään -hankkeen tarkoituksena on vahvistaa 

muutoshaluisen henkilön omaehtoista paluuta yhteiskunnan täysivaltaiseksi 

ja vastuulliseksi jäseneksi. (Ks. tavoitteet ja kohta yhteistoimintasopimus: 

www.rikosseuraamus.fi/17560.htm#Tavoitteet; luettu 26.5.2004) 

Esimerkiksi paluu yhteiskunnan ”täysivaltaiseksi ja vastuulliseksi jäseneksi” voi tarkoittaa 

monia asioita. Onko kyse siitä, että vapautuva kykenee rikoksettomaan elämään 

tai että hän saa sen lisäksi toimeentulonsa laillisin keinoin? Haastavin tavoite lienee 

toimeentulon ansaitseminen palkkatyönä. YRE-hankkeen eräänlainen pilottitutkimus on 

ollut verkostokuntoutus Janus-projekti, joka pyrki tukemaan erityisesti rikostaustaisten, 

vapautuvien vankien omaehtoista muutosprosessia ja paikkaamaan kuntoutuksen aukkokohtia 

Hämeenlinnan seudulla 1999-2002. Projektista tehdyn jälkikäteisarvioinnin 

mukaan kuntoutujat pitivät heille järjestettyjä toimintoja mielekkäinä ja monipuolisina, 

ja vuorovaikutus kuntouttajien kanssa toimi hyvin. Realiteetit tulivat kuitenkin vastaan 

sikäli, että kuntoutujat eivät juurikaan sijoittuneet työelämään, ja myös velkaongelmat 

osoittautuivat merkittäväksi kuntoutumisen esteeksi (Eskelinen 2002). Tapio Kuuren 

(2001) tutkimus on myös osoittanut, kuinka vankilakierteessä olevien työmarkkinakelpoisuus 

on myös äärimmäisen huono. 

Käytännössä uusintarikollisuuden vähentämisen sijaan tai ainakin sen rinnalla voisi puhua 

yksinkertaisesti myös rikollisuuden vähentämisestä. Siinä keskeinen tavoite voisi 

20

olla esimerkiksi päihteiden ongelmakäyttöön liittyvien haittojen vähentäminen ja sen 

mieltäminen, että lyhyetkin hoitojaksot vähentävät omaisuusrikollisuutta. Suurin osa 

vankeja on vankilassa vain muutaman kuukauden, ja he ovat myös vakavasti päihdeongelmaisia 

ja usein pahassa vankilakierteessä. Tavoitetason tarkka määrittely olisi tärkeää, 

jotta tiedetään mihin oikeasti pyritään ja millä keinoin minkä kohderyhmän kanssa. 

Kun lainkuuliaisten pitkäaikaistyöttömienkin määrä on suuri, vankilasta vapautuvan 

paluu yhteiskunnan täysivaltaiseksi ja vastuulliseksi jäseneksi kuulostaa haastavalta tavoitteelta 

ilman tarkempaa kohderyhmän spesifiointia. Kylmäkosken vankilan henkilökunnan 

edustaja kiteyttää haasteen seuraavalla tavalla: 

Kaverilla on hirveet korvausvelat ja sanoo suoraan, että mä en ikinä verokortilliseen 

työhön mene, että on jo semmonen polku. Kun tietää, että 

tuolla ulkopuolellakin työttömyys on puolittunu niin hurjasti ja puolittuu 

jatkuvasti [ironisesti], niin kyllä nämä kunnialliset toimeentulomahollisuudet 

on näillä vähissä. (Vankilaviranomainen.) 

Muutoshaluisen vastakohta jäi esitetyissä tavoiteasetteluissa määrittelemättä. Viittaako 

muutoshaluttomuus kyvyttömyyteen, välinpitämättömyyteen, pahuuteen vai valintaan? 

Yksi haastateltu pohti realistisesti auttamisen mahdollisuuksia siltä kannalta, että osalle 

vankilakierteellä oleville rikollinen elämäntapa on valinta ja ainoa mahdollisuus ylläpitää 

kohtuullista ”elintasoa”. Tässä tapauksessa ”muutoshaluisuuden” vastakohtana on 

nimeomaan halu pysytellä pimeillä poluilla (vrt. Perälä 2002). Vaikka jotkut ovat alunperin 

saattaneet ajautua rikollisuuteen esimerkiksi syrjäytymiskehitykseen liittyen eikä 

tarkoitushakuisesti, heillä ei välttämättä ole vakavia pyrkimyksiä pyrkiä enää takaisin 

rikoksettomaan elämään. Edellä tuli jo esille velkojen lannistava vaikutus ja työelämään 

pääsyn vaikeus. Monet huumeiden ongelmakäyttäjät kokevat sulkeutuneensa ns. normaaliyhteiskunnan 

ulkopuolelle jo käytön laittomuuden takia ja että valtiolle maksettavat 

korvausvelat vievät motivaation työelämässä toimimiselta ja houkuttelevat jatkamaan 

rikollista elämää (Heinonen 1989, 63, 99-100). Joskus täytyy vain odottaa ja toivoa, 

että muutoshaluisuus syntyy vankilakierteeseen väsymisen kautta. 

Yleensä ne on juuri semmosia, että ei välttämättä mitään järjestäytynyttä 

rikollisuutta eikä vakavia rikoksia, vaan niinku mulle sanoo, tämmösiä 

elämäntaparikollisia. Ne on muun muassa oppinu, et niist ei oo toimeentulotuella 

kitkuttelijaks, et ne on oppinu varastaan ja pitämään sillä lailla 

elämäntasonsa, tai jonkun petoksen tai jonkun muun kautta. Ja siihen vaikuttaminen 

onkin aika iso juttu. Mutta kyllä semmostakin tapahtuu, et just 

tää meijän valvottava, jota eilen käytiin tapaamassa sano niin aidosti, että 

21

hän on kyllästyny ja väsyny tähän vankilassaoloon, et ne tulee niinku eläkeikään 

tässä vankilauralla. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Muutoshaluisuuden painottuminen on siis sinänsä ymmärrettävää, mutta se on vaikeasti 

määriteltävissä ja todennettavissa. Määrittelyä ei helpota se, että yksittäinen rikoksentekijä 

saattaa esittää itsensä milloin olosuhteiden uhrina, milloin seikkailijana tai ammattirikollisena 

(Kuure 1996, 94.) Keihin on siis mielekkäintä panostaa? Toisaalta edellytetään 

muutoshaluisuutta, mutta toisinaan korostetaan, että on järkevintä panostaa niihin, 

joiden uusimisriski on korkein. He eivät kuitenkaan välttämättä ole kaikista motivoituneimpia. 

Jos tavoitteena on täydellinen kiinnittyminen yhteiskuntaan, kannattaa tietenkin 

panostaa heihin, jotka kykenevät siihen melkein omin voimin, mutta onko tämä 

toimintalinja tehokkainta uusintarikollisuuden saati rikollisuuden ehkäisyä? Yksi tapa 

pohtia kohderyhmää on ikä; välillä YRE:n tamperelaisessa keskustelussa painottuu nuoret, 

välillä taas vanhemmat ihmiset, koska nuorilla katsotaan olevan jo paljon tukitoimia. 

Kun puhutaan YRE-hankkeen kohdentumisesta, samalla on määriteltävä YRE:n suhde 

sosiaaliasema Paussin yksilölliseen palveluohjaukseen (YPO) ja kriminaalihuollon asiakkaisiin, 

jotka ovat valvontaan vapautuvia (molemmista tarkemmin seuraavassa luvussa). 

Niissä tehdään palveluohjausperiaatteella työtä osin saman asiakaskunnan kanssa 

eli YRE:n kannalta alkuvaiheen kysymyksiä on ollut myös, lähteäkö tukemaan olemassa 

olevaa toimintaa vai keskittyäkö siihen suureen joukkoon, joka ei vielä kuulu kenenkään 

”tontille”. 

Jos ajattelee YRE:n kannalta, oma probleemansa on nää, jotka ei kuulu 

kumpaankaan. Eivät ole ypo-asiakkaita, eivätkä kriminaalihuollon asiakkaita. 

Nyt ollaan miettimässä just, mitä eri toimintatapoja siihen kehittelee. 


Koska hankkeen alkuvaiheissa niin paljon on ollut vasta suunnitelmavaiheessa koskien 

kohderyhmää ja tavoitteita, autettavien määräkin on luonnollisesti vaikeasti määriteltävissä. 

Se perusajatus on koko ajan ollu, et enemmän laatu kuin määrä. Tietysti 

konkreettisesti asiakkaitten kautta yritetään hakee sitä mallia [jota on tarkoitus 

myöhemmin laajentaa], mut varsinkin nyt tässä alkuvaiheessa täytyy 

lähtee pienellä asiakasmäärällä kuitenkin. (YRE:n suunnittelija.) 

22

Sen lisäksi, että vapautuvan vangin, jonka uusintarikollisuutta halutaan ehkäistä, tulee 

tämän hetken toimintapolitiikassa olla vahvasti motivoitunut muutokseen, hänen oletetaan 

olevan myös yhteistyöhön halukas. Yksi tähän tähtäävä toiminnanmuoto on yhteistoimintasopimuksen 

laatiminen vapautuvan kanssa, jotta hän ja palvelunantajat sitoutuisivat 

paremmin yhteistyöhön. Näin halutaan antaa mahdollisuus edes niille, joilla 

on motivoituneisuutta ja mahdollisuus onnistua. YRE-hankkeen laatimassa yhteistyösopimuspaperissa 

lukee seuraavaa: 

Hankkeen perustana on avoin yhteistyö. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki 

hankkeen osapuolet sitoutuvat niihin toimenpiteisiin, jotka edesauttavat 

lainrikkojan elämän aukkokohtien selvittämistä. 

(www.rikosseuraamus.fi/17560.htm#Tavoitteet; luettu 26.5.2004) 

Sopimuksen allekirjoittavat sekä vapautuva vanki että palveluntarjoajien edustaja. Jos 

vapautuva ei noudata asetettuja ehtoja, joihin kuuluu muun muassa tarvittaviin kontrollitoimiin 

suostuminen, sopimus voidaan purkaa. Yhteistyösopimuksia voikin lukea siitä 

näkökulmasta, että vangeilta edellytetään sitoutumista sitoutumiseen, jotta he saisivat 

yhteiskunnalta niitä palveluja, joita heidän muutenkin kuuluisi saada. Tampereen YREtoiminta 

ei olekuitenkaan ottanut käyttöön yhteistoimintasopimusta, jonka käyttö ei sinällään 

ole sitova, vaan mahdollisuus. 

2.2. Ohjelmapoliittinen jälkihuoltoretoriikka: edistystä kehässä 

Vaikka YRE:n yhteistoimintasopimuksessa vapautuvalta vangilta edellytetään sitoutumista 

yhteistyöhön, yhteistoimintasopimus ei tosiasiallisesti velvoita palveluntarjoajia. 

Löytyisikö kansallisista ohjelmista tarttumapintaa vankilasta vapautuvien tukemisen kehittämiseen 

kunnassa jälkihoidon ja moniammatillisen yhteistyön näkökulmasta? 

Sosiaali- ja terveysministeriö koordinoi Köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaista 

kansallista toimintasuunnitelmaa vuosille 2003-2005. Vankilasta vapautuvat mainitaan 

siinä otsikon ”eri toimijoiden riskiryhmiin kohdistuvat yhdennetyt toimenpiteet” 

alla. Yhtenä toimenpidetasoisena kohteena on ”rikollisuuden ehkäisy”. Sille alisteisena 

toiminnan muotona esitetään yhtäältä poikkihallinnollinen ”rikoksentorjunta”, johon 

osallistuvat valtion lisäksi kunnat, elinkeinoelämä ja kolmas sektori. Toisaalta todetaan, 

että erityisiä toimia vaatii ”rikosseuraamuskohteena olleiden ohjaaminen rikoksettomaan 

elämään” ja että ”lainrikkojien yhteiskuntaan integroitumista tukevien projektien 

toteuttajina toimivat muun muassa vankilat, kriminaalihuollon aluetoimistot, kunnat ja 

23

oppilaitokset”. Kokonaan toisessa kohdassa mutta samassa ”toimenpiteiden” luettelossa 

mainitaan kuitenkin Yhteistyössä rikoksettomaan elämään –hanke toimintamalleja kehittävänä 

projektina, vaikka se toki osin sekä alisteinen että päällekkäinen sille, mitä otsikon 

”rikollisuuden ehkäisy” alla kuvataan. 

Köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaisessa kansallisessa toimintasuunnitelmassa 

vuosille 2003-2005 jäsentely koskien vankilasta vapautuvia on siis itsessään hyvin 

sekava. Ensinnäkin rikollisuuden ja uusintarikollisuuden vähentämisen suhde on jäsentymätön. 

Toiseksi mikään yllä mainituista seikoista: rikollisuuden ehkäisy, rikoksentorjunta, 

rikostaustaisten rikoksettomaan elämään ohjaaminen tai yhteiskuntaan integroiminen 

ei ole varsinaisesti toimenpide vaan yleisluontoinen tavoite tai nimitys laajalle 

joukolle erilaisia mahdollisia toimenpiteitä. Tavoitteina ne ovat myös päällekkäisiä käsitteellisesti 

ja sisällöllisesti. Huomionarvoista on myös se, että ”lainrikkojien yhteiskuntaan 

integroiminen” vastuutetaan vahvasti projekteille. Kaikkien tavoitteiden toteuttaminen 

perustuu kuitenkin moniammatilliseen yhteistyöhön, myös projektien, 

mutta työnjakoa ei ole missään täsmennetty. 

Valtion periaatepäätös huumausainepoliittisesta toimenpideohjelmasta vuosille 2004- 

2007 ottaa myös kantaa vapautuvien vankien tilanteeseen. Siinä korostuu sosiaali- ja 

terveyspalvelujen merkitys: ”Yhteiskunnan kokonaisedun kannalta on tarkoituksenmukaista, 

että päihdeongelmasta kärsivät lainrikkojat ohjataan sosiaali- ja terveydenhuollon 

palveluiden piiriin.” Tavoitteena on muun muassa vapautuneiden vankien palvelujen 

turvaaminen osana valtakunnallista ja seudullista sosiaalialan kehittämishanketta. 

Keinoina mainitaan sopimushoito sekä vankiloiden päihdetyön ja päihdehuollon tuotteistamisen 

ja niiden välisen yhteistyön kehittäminen. Lisäksi todetaan, että 

”kehittämishankerahoitusta kohdennetaan kunnallisiin ja seudullisiin hankkeisiin, joissa 

kehitetään seuraamusjärjestelmien piirissä olevien ja sieltä palaavien palveluohjausta ja 

suunnitelmallista, pitkäjänteistä kuntoutusta”. Vaikka sosiaali- ja terveyspalvelujen 

saatavuus korostuukin tavoitteena, keinovalikoima ei anna vapautuvien tueksi varsinaisesti 

mitään uutta vastuun jäädessä paikallistason toimijoiden väliselle yhteistyölle ilman 

toimintalinjauksia tai vastuunjakoa. 

Jos taas tarkastelee puhtaasti sosiaalialalle rajoittuvaa Sosiaalialan kehittämishanketta 

2003-2005, siitä ei löydy mainintaa huumausainepoliittisen toimenpideohjelman toivomasta 

vankilasta vapautuvien palvelujen turvaamisesta. Tosin huumausainepoliittinen 

toimenpideohjelma on myöhemmin laadittu kuin kyseinen sosiaalialan kehittämisohjelma. 

Sen toimeenpanosuunnitelmassa mainitaan kylläkin monta erillisryhmiin kohdistuvaa 

ja monilta osin moniammatillisuuteen perustuvaa kehittämishanketta koskien 

muun muassa lapsiperheiden toimeentuloedellytyksiä, varhaista puuttumista, varhais- 

24

kasvatusta ja vanhempien osallisuuden vahvistamista, perhekeskustoimintaa, naisiin 

kohdistuvan väkivallan ehkäisemistä, lastensuojelua, vanhusten palveluja, kotipalveluja 

ja kotihoitoa, omaishoitoa, ikäihmisten laitoshoitoa, vammaispalveluja ja päihdepalveluja. 

Päihdepalvelujen kehittäminen kohdistuu toki vankilasta vapautuviinkin, mutta 

omana ryhmänään moniongelmaisia, rikostaustaisia ihmisiä ei siis mainita. 

Nykyisessä hallituksen ohjelmassa (s. 48) rikostaustaiset mainitaan seuraavasti: 

”Rangaistusten täytäntöönpanoa kehitetään edistämään tuomittujen mahdollisuuksia rikoksettomaan 

elämään ja yhteiskuntaan sijoittumista. Vapautuvien vankien elämänhallintaa 

tukeva jälkihoito järjestetään”. Ensimmäinen virke viittaa uudistettavaan vankeuslakiin 

ja vankeinhoidon suunnitteilla oleviin organisaatiomuutoksiin (ns. Rakeuudistus). 

Toinen virke jälkihuollon järjestämisestä ei puolestaan kiinnity mihinkään 

toimijaan eikä vastuuta ketään. 

Jälkihuoltoa on kuitenkin mietitty tarkemmin hallituksen ohjelman alaisessa sisäisen 

turvallisuuden ohjelmassa. Sisäasiainministeriö asetti lokakuussa 2003 poikkihallinnollisen 

hankkeen valmistelemaan kyseistä ohjelmaa. Tätä raporttia kirjoitettaessa siitä oli 

saatavilla vasta luonnos (ks. www.intermin.fi/intermin/hankkeet/turva/home.nsf; luonnos 

6.5.2004). Luonnoksessa syrjäytyminen korostuu keskeisenä tulevaisuuden uhkana. 

Vastaavasti ohjelmaluonnoksessa korostuu välttämättömyys panostaa kaikille kansalaisille 

kuuluvan sosiaalisen turvallisuuden ylläpitoon syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Sosiaalisen 

turvallisuuden osa-alueita ovat mm. taloudellinen perustoimeentulo, terveydenhoito, 

hyvinvointipalvelut ylipäänsä sekä mahdollisuus itsensä kehittämiseen. Lisäksi 

todetaan, että ”sosiaaliseen turvallisuuteen kuuluu huolenpito ihmisistä, jotka eivät itse 

pysty valvomaan oikeuksiaan” ja että ”laajojen väestöryhmien syrjäytyminen, sosiaalinen 

turvattomuus ja riittämätön toimeentulo saattavat aiheuttaa uhkia yhteiskunnan toiminnalle 

ja yhteiskuntarauhalle” (s. 69). Ohjelmaluonnoksen suosituksissa todetaan 

seuraavasti: 

Vapautuvien vankien jälkihuoltoa parannetaan kehittämällä seuraamusjärjestelmästä 

palaavien palveluohjausta ja pääsyä sosiaali- ja terveyshuollon 

sekä asumis-, koulutus- ja työllisyyspalvelujen piiriin. Vankilasta 

vapautuville turvataan heidän tarvitsemansa peruspalvelut. Tämä tarkoittaa 

sosiaali- ja terveyspalveluja sekä koulutus- ja työllistämispalveluja. 

Palvelujen turvaaminen edellyttää vastuukysymysten tarkennuksia eri viranomaisten 

sekä valtion ja kunnan välillä sekä saumattoman palveluketjun 

varmistamista vankilan ja siviilin välillä. Kunnallisissa ja seudullisissa 

hankkeissa kehitetään seuraamisjärjestelmien piirissä olevien ja sieltä palaavien 

palveluohjausta ja suunnitelmallista, pitkäjänteistä kuntoutusta. 

25

Tätä toimintaa tulee tukea paitsi kehittämisrahoituksella myös turvaamalla 

itse palvelujen saatavuus. 

Suositus on siis vasta osa ohjelmaluonnosta (ohjelman on tarkoitus valmistua kesäkuussa 

2004; ks. www-osoite yllä). Verrattuna aiempiin ohjelmiin siinä näkyy kuitenkin 

poikkeuksellisella tavalla tarve tarkistaa hallinnollista vastuuta valtion ja kuntien suhteen. 

Merkille pantavaa on myös peruspalvelujen erittely ja huoli niiden riittävyydestä, 

eli nähdään, että keinona pelkkä palveluohjaustyyppinen kehittämistyö ei itsessään riitä. 

Tampereen kaupungin päihdepoliittisessa vuonna tehdyssä suunnitelmassa todetaan, 

että ensisijainen vastuu vangin päihdehoidosta on vangin kotikunnalla, ja suunnitelman 

toimenpide-ehdotus kohdistuu rangaistusaikaisen kuntoutuksen tehokkaan toimeenpanon 

edellytysten selvittämiseen. Suunnitelmassa kuvataan myös vankien terveystilaa, 

valvontaan vapautuvien tilannetta ja Suunniteltu vapautuminen -projektia 1999-2001. 

Onkin erittäin ansiokasta, että vangit ja kriminaalihuollon asiakkaat ovat palvelutarpeineen 

selkeästi esillä kaupungin päihdepoliittisessa asiakirjassa. Suunnitelma on vapautuvia 

vankeja ajatellen kuitenkin käytännön tasolla jo ymmärrettävästi vanhentunut, 

sillä esimerkiksi Kriminaaliyhdistys on muuttunut Kriminaalihuoltolaitokseksi, ja paljon 

on tapahtunut muutaman vuoden aikana. 

2.3. Menetelminä koordinointi, sitouttaminen ja osaamisen kehittäminen 

YRE pyrkii olemaan vastaus tilanteeseen, jossa toisaalta palvelut eivät kohtaa kunnolla 

tarvitsijoita ja toisaalta vastuun jakautuminen suhteessa vankilasta vapautuviin on hämärtynyt 

ja hankala asia käsitellä. Kuten edellä on todettu, tilanne paheni yhdyskuntapalvelun 

tullessa käyttöön, sillä samaan kehityssuuntaan kuului kriminaalihuollon sosiaalisen 

palvelutarjonnan supistuminen ja kuntien vähäiset mahdollisuudet auttaa niiden 

vastuulle langennutta moniongelmaista ryhmää. 

YRE:n puitteissa just miettii, et pitäis selkeesti sopia, kenelle kuuluu mitäkin 

ja kuka tekee mitäkin. Siitä ei koskaan oikein ole puhuttu, mikä aiheuttaa 

sitä sekaannusta. Jossain kriminaalihuollon tasolla, sillon kun tää yhdyskuntapalvelu 

tuli, puhuttiin et sosiaalitoimelle kuuluu kaikki sosiaalityö 

periaatteessa. Kuitenkaan kun heillä ei oo resursseja ottaa sitä kaikkea, niin 

jos ei kriminaalihuolto hoida niin kuka sitten… (YRE:n suunnittelija.) 

26

Uuden julkishallintoajattelun mukaisesti yhteiskunnallinen päävastuu on paikallistasolla 

ja kumppanuudessa. YRE:n kannalta se tarkoittaa sitä, että Tampereen seudun suunnittelijalla 

ei ole toimivaltuuksia suhteessa muiden hallinnon alojen edustajiin. Niinpä tilanne 

on YRE:n kannalta ristiriitainen: kyseessä on kansallinen hanke, joka pyrkii aktivoimaan 

paikallistasoa, mutta jonka toimintamahdollisuudet riippuvat pitkälti paikallistason 

toimijoiden kiinnostuksesta hankkeen viitoittamaan kehittämistyöhön. 

Sehän on kuitenkin, et vaikka YRE:n valtakunnalliset reunaehdot on aika 

väljät, tarkotus on, että alueella mietitään, mitä lähetään kehittämään tarkemmin. 

Tietysti vaikuttaa paljon, et mitä on tehty jo tällä alueella ja mitä 

lisäkehitystä tehään. (YRE:n suunnittelija.) 

YRE:llä on poikkihallinnollinen johtoryhmä, joka muodostuu kuuden ministeriön, 

Kuntaliiton ja Kriminaalihuollon tukisäätiön edustuksesta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että 

johtoryhmä ei ainakaan Tampereen hankkeen alkuvaiheessa ole juurikaan ollut käytännön 

toimintaa tukeva. YRE-suunnittelijan mukaan tarvetta vahvempaa taustatukeen 

kuitenkin olisi, sillä se helpottaisi paikallistason toimijoiden motivointia vankilasta vapautuvien 

palvelutarjonnan tehostamiseen ja koordinointiin. Tätä taustaa vasten hän on 

tiedostanut hyvin tavoitteiden ihanteellisuuden. 

Yksittäisten asiakastapausten kohdalla aina se [yhteistyötä haittaavien rakenteiden] 

murtaminen on helpompaa, mut et sais systemaattisia rakenteita 

tai järjestelmiä miten toimitaan, se on aina vaikeempaa. Se kuitenki perustuu 

aika pitkälti siihen, kuinka alueiden toimijoilla riittää hyvää tahtoa ja 

halua jotain tehdä, eihän ketään voi pakottaa. Siinä on se johtoryhmä, missä 

on näitä eri ministeriöiden edustajia, mut kyllä se ainakin tällä hetkellä 

tuntuu heiveröiseltä. Kuitenkn tuntuu, että kaipais vahvempaa taustatukea. 

Et olis oma sana painavempi tällä alueella (…) Jos miettii YREä, siinä on 

tietyst mahdollisuus mut tottakai siin on hirveen suuret riskit, mikä liittyy 

paljon siihen että kuinka eri tahot lähtee oikeesti mukaan. (YRE:n suunnittelija.) 

Yksi esimerkki toiminnan haasteellisuudesta on hankkeen alkuvaiheen pyrkimys perustaa 

palveluohjaustiimi, jossa olisi muun muassa sosiaalitoimen edustus. Esitys oli 

sisällä sosiaalitoimeen haastattelun tekemisen aikana, mutta se lopulta hylättiin. Tämä 

tuskin oli YRE:n suunnittelijalle yllätys, sillä hän oli epävarma yrityksen realistisuudesta 

alunperinkin. Kyse kun ei ole pelkästään hyvästä tahdosta vaan myös mahdollisuuksista 

resursseina. 

27

Sosiaalityöntekijät on lakkoillu sun muuta siitä, kun Tampereella on niin 

vähän sosiaalityöntekijöitä suhteessa väkilukuun. Se on hirvee puute ihan 

tässä perustyössä, ni en pidä ainakaan varmana, et sielt tulee työntekijä 

(…) Varmaan hyvää tahtoa löytyis työntekijätasolta monta kertaa mut että… 


Sosiaalialan kehittämishankkeen toimeenpanosuunnitelmassa vuosille 2003-2005 todetaan 

kyllä, että kunnissa tulee käynnistää uusia palveluohjauskokeiluja, joille tulee myös 

organisoida valtakunnallinen tuki. Samalla kuitenkin todetaan kohderyhmäkeskeisesti, 

että ”laajennetaan vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten, nuorten ja heidän perheidensä 

palveluohjauksen käyttöä kunnissa ja ohjataan kuntia ottamaan palveluohjausmenettely 

käyttöön asteittain myös muiden pitkäaikaisten asiakasryhmien kohdalla.” 

Vankilasta vapautuvat eivät esiinny tässä listassa omana ryhmänään. Heidän priorisoitumista 

vähentää luultavasti myös se, että toiminta olisi kokonaan toisen hallinnonalan 

alullepanema ja koordinoima verrattuna siihen, että omallakin hallinnonalalla 

on paikattavia puutteita. 

Tampereella on kehitetty vankilasta vapautuvien epäpoliittisuudesta huolimatta kuitenkin 

kehitetty juuri heille suunnattua palveluohjausta. Kolmivuotisessa kehittämis- ja 

tutkimusprojektissa (1998-2000) yksi kaupungin sosiaalityöntekijä siirtyi päätösoikeuksineen 

työskentelemään silloisen Kriminaaliyhdistyksen aluetoimistoon. Hänen tehtävänään 

oli kehittää ja koordinoida Kriminaaliyhdistyksen työntekijöiden kanssa rikoksiin 

syyllistyneille henkilöille tarpeenmukaisia tuki- ja palvelukokonaisuuksia yksilöllisen 

palveluohjauksen avulla. Kokeiluun ohjattiin 18-30 -vuotiaita, moniongelmaisia asiakkaita, 

joilla ei ollut toimivaa asiakkuutta mihinkään palvelujärjestelmän tahoon tai yhteistyö 

ei ns. normaalipalvelujen tuottajien kanssa ei toiminut. Projekti sai asiakkailta 

myönteistä palautetta; suhde työntekijöihin koettiin hyväksi ja heistä oli apua asioiden 

järjestämiseen. Tavoite asiakkaiden siirtymisestä muutaman kuukauden jälkeen ns. 

normaalipalveluiden asiakkaiksi ei kuitenkaan onnistunut, kuten eikä myöskään tavoite 

integroida palveluohjaus kokeilun jälkeen osaksi Tampereen kaupungin sosiaalityön 

aluetoimistojen kenttää. (Valokivi 2001.) Vastaavantyyppinen palveluohjaus jatkoi silti 

toimintaansa, mutta se siirtyi sosiaaliasema Paussiin. Siinäkin haasteena on ollut pitkiksi 

venyvien asiakassuhteiden päättäminen. Asiakkaat sitoutuvat ikään kuin liiankin hyvin 

heille suunnattuun erityispalveluun. 

Me ollaan tukossa tässä tilanteessa, koska meiltä ei lähde tää jono vetämään 

mihinkään. Meille olis koko ajan jonoo tähän yksilölliseen palveluun, 

ja jono ei vedä toisinpäin. Ja myöskin mitä pitempään nää asiakkaat 

tottuu meillä käymään, melkein tuntuu, että mieluummin palataan vanki- 

28

laan, kuin että meidän asiakkuus katkeis. Nyt en yhtään voi sanoa, et 

meille mahtuis enempi tähän yksilöllisen palvelun ohjaukseen, kuin nää 

sata kerrallaan, että se on hyvin harvinaistakin, et joku lähtee pois. Pois 

lähdetään kyllä silläkin tavalla, että palataan takasin vankilaan. (Yksilöllinen 

palveluohjaus.) 

Asia, mitä YRE:n suunnittelija erityisesti haluaisi korostaa sitä kysyttyäni, on eri toimijoiden 

ja palveluntarjoajien sitoutuminen palveluketjujen rakentamiseen. Se on ymmärrettävää, 

koska se on annetuilla lähtökohdilla ainoita keinoja päästä tavoitteisiin. 

Toisaalta vankilasta vapautuvat ovat osalle toimijoista jo valmiiksi selkeää tai mahdollista 

asiakaskuntaa, mikä saa aikaan sen, että toimijoiden sitoutumisen ja toimintainnon 

aste on hyvinkin vaihteleva. Osa haluaa heitä asiakkaiksi, osa ei – riippuen toimintaorganisaatiosta, 

toiminnan luonteesta ja rahoitusjärjestelyistä. Tämän vuoksi muodostuvan 

verkoston tarkoituksenmukaisuus ja tasapuolisuus kohderyhmän kannalta on vaikeasti 

saavutettavissa oleva tavoite. 

Eri tahoilla voi olla hyvinkin vahvojakin intressejä, ja jokainen haluu vetää 

omaan suuntaansa, tai sitte ei oo minkäänlaisia intressejä koko asian suhteen, 

että se oikeesti nähtäis yhteisenä asiana. (YRE:n suunnittelija.) 

Kesäkuun alussa 2003 Rikosseuraamusvirasto järjesti Länsi-Suomen vankien päihdekuntoutusta 

koskevan kaksipäiväisen verkostopäivän ja laatukokouksen. Seminaarin lyhyt 

analyysi on tässä mukana todentaakseen, kuinka paikallistason vastuu uusintarikollisuuden 

ehkäisyssä on yleinen hallinnolllispoliittinen suuntaus, joka ei liity ainoastaan 

YRE-hankkeeseen. Tähän seminaariin osallistui myös muutamia tutkimuksessa haastattelemiani 

henkilöitä. Muiden alueiden toimijoille järjestettiin omat, vastaavat seminaarit. 

Seminaarit oli suunnattu laajasti kunnan, päihdehuollon, kriminaalihuollon ja vankeinhoidon 

työntekijöille. Länsi-Suomen toimijoille tarkoitetussa tilaisuudessa oli 38 osallistujaa, 

joista 26 työskenteli Rikosseuraamusviraston alaisuudessa (Vankeinhoitolaitoksesta 

tuli eniten eli 19 ihmistä ja Kriminaalihuoltolaitoksesta tuli seitsemän ihmistä). 

Järjestöjä edusti seitsemän osallistujaa ja kuntia viisi. Sikäli kun osallistujien profiloituminen 

kertoo toimijoiden kiinnostuksen asteesta asiaan, poikkihallinnollisuuden lisäämiseksi 

täytyy vielä tehdä runsaasti työtä. Toisaalta on ymmärrettävää, että juuri 

vankeinhoidosta oli runsaasti osallistujia, sillä paineet toiminnan kehittämiseksi ja oman 

työn kuormittuneisuuden vähentämiseksi ovat suuret juuri heillä. 

29

Osana seminaariohjelmaa osallistujat jakaantuivat neljään ryhmään tekemään ryhmätyötä, 

jonka tulokset järjestävä taho kokosi seuraavana päivänä yhteen. Ryhmätyön aihe 

oli ”kunnan, päihdehuollon palvelupisteen, kriminaalihuollon ja vankeinhoidon yhteistyö 

asiakaslähtöisen päihdetyön toteuttamisessa asiakkaan elämänvaiheessa vapaus – 

tuomion täytäntöönpano – vapaus”. Ryhmät kehotettiin pohtimaan yhteistyön ongelmia 

ja onnistumisia sekä ehdottamaan suosituksia, ”joiden tarkoituksena on käytännössä 

edistää toimintaa päihdekuntoutuksen vaikuttavuuden lisäämiseksi em. tahojen yhteistyöllä”. 

Tehtävänasettelu kertoo, että taustafilosofia on hyvin sama kuin YREhankkeella 

ja koko uudella julkishallinnolla eli vastuu käytäntöjen kehittämisestä on 

kaikilla paikallistason toimijoilla yhteisesti. Eräs seminaariin osallistunut pohtii sen 

merkitystä jälkikäteen seuraavasti: 

Tietysti olis kaivannu enemmän niitä kunnan edustajia; niitä oli loppujen 

lopuksi hirveen vähän siellä, ihan muutamasta kunnasta. Se oli tavallaan 

kansallisen tahon järjestämä, mutta sehän oli hyvin tätä alueellista päätöksentekoa 

tukeva vaan, tämmönen keskustelufoorumi, ettei silläkään tietenkään 

mitään ohjaavaa roolia ollu, ei oikeestaan voi ollakaan. (-) 

Ryhmätöissä tuli esille ongelmia hyvin laajalla rintamalla alkaen liian vähäisistä resursseista. 

Ongelmat ovat pitkälti samoja mitä tässäkin raportissa nousee esiin, paitsi että 

kovin poliittisia tai rakenteellisia ongelmia ryhmätöissä ei noussut esiin. Kaikki ongelmat 

tuli kirjattua loppukoosteeseen, eli mitään ei väheksytty. Kiinnostavaa on kuitenkin 

se, millä tavalla ongelmat jäsenneltiin ja otsikoitiin ja kuinka ongelmat kääntyivät paikallistason 

toimijoiden haasteiksi. Koosteen jäsentäviä otsikoita olivat tieto, taito, tahto, 

prosessi, keinot ja arviointi. Muutamia yksityiskohtia mainitakseni esimerkiksi resurssien 

puute tuli kirjatuksi ”keinojen” alle viitaten haasteisiin hyvin konkreettisella ja 

pragmaattisella ulottuvuudella. Rakenteelliset ja lainsäädäntöön liittyvät ongelmat yhteistyöverkostojen 

toimivuudessa kirjautuivat ”prosessin” alle samantasoisina asioina 

kuin tarve kehittää rutiineja ja kokonaisvaltaista lähestymistä yhteistyön sujuvuuden 

edistämiseksi. ”Taito” viittasi muun muassa ammattilaisten ja autettavien keskinäiseen 

yhteistyökykyyn ja sen kehittämiseen, samoin kuin kysymykseen, miten saada mielenterveysongelmista 

kärsivä tarkoituksenmukaiseen hoitoon. ”Tahto” korosti muun muassa 

uskoa asiakkaisiin ja sitoutumista heidän auttamiseen yhteistyössä. ”Tieto” viittasi 

kaikkiin tiedon kulkuun, laatuun ja realistisuuteen liittyviin seikkoihin. 

On eri asia sitouttaa ihmisiä kehittämistyöhön, jos toiminta rajautuu konkreettiseen 

paikkaan, suhteellisen pysyvään, tuttuun henkilöstöön ja selkeään toimintaideologiaan 

kuin kehittää sitä ”avoimessa yhteistyössä” tilanteessa, jossa yhteistyökumppaneita ovat 

30

periaatteessa ketkä tahansa, joiden toiminta vähänkään sivuaa vankilasta vapautuvien 

kiinnittymistä yhteiskunta. Toimijoille tuleva viesti tällaisessa tilanteessa on kärjistetysti 

se, että vankilasta vapautuneiden auttaminen on kiinni heidän sitoutumisestaan verkostotyöhön 

ja motivoituneisuudesta kehittää sitä ilman lisäresursseja tai toimintalinjauksia. 

Myönnetään vakavien ongelmien olemassa olo, mutta samalla välittyy viesti, että 

paikallistason verkostojen on itse löydettävä niihin ratkaisut: jos kaikki todella ovat sitoutuneita, 

tilanne lopulta paranee resurssien puuttumisesta tai muutamista rakenteellista 

ongelmista huolimatta. 

Tilanne oli toisellakin tavalla paradoksaalinen. Ryhmätöiden koostaja kritisoi hiukan 

osallistujia siitä, että ryhmätöissä ei noussut esille itse oikeus- tai rangaistusjärjestelmään 

liittyviä epäkohtia. Hän esittikin itse pohdittaviksi puuttuvat kysymykset siitä, kuka 

kuuluu vankilaan ylipäänsä ja mitkä uudistukset ovat tarpeellisia vankimäärän pienentämiseksi. 

Ehkä osallistujat katsoivat, että sen tapainen kannanotto ei kuulu heidän 

sanomakseen, ainakaan julkisesti esitettynä. He ovat ikään kuin hyväksyneet hajautetun 

hallinnon, jossa heidän vastuunsa on tehostaa käytännön toimintaa annetuilla vähäisillä 

pelimerkeillä. Toisaalta hallinto uudistuakseen kuitenkin tarvitsisi tuekseen keskustelua 

laajalla rintamalla, sillä vireillä olevien kriminaalipoliittisten uudistusten aloittaminen 

tai vanhojen jatkaminen edellyttävät poliittista tahtoa, mikä edellyttää julkista keskustelua 

ja kiinnostuneisuutta. Eli hallinto toivoisi osin ehkä tiukempiakin kannanottoja 

alansa työntekijöiltä, jotta mahdollisuudet rakentaviin muutoksiin lisääntyisivät. Mitään 

tällaista ei voi kuitenkaan vaatia tai edellyttää, koska virallinen poliittinen retoriikka 

päinvastoin kannustaa toimijoita katsomaan tilannetta vain omasta paikallistasosta käsin. 

Linjausten ja resurssien takana on viime kädessä valtiovarainministeriö, joten siksi 

oikeusministeriönkin alaisten viranmomaisten kädet ovat tilanteessa hyvin sidotut. 

Tähän mennessä raportissa on esitetty yleiset, ohjelmapoliittiset tavoitteet uusintarikollisuuden 

vähentämiseksi, keskeisenä keinona yksilökohtainen työskentely ja palveluketjujen 

rakentaminen palveluohjauksen keinoin – sekä tämän tavoiteasettelun sisäiset 

ristiriidat ja epämääräisyys. Seuraavissa luvuissa tarkastellaan haastatteluihin perustuen 

tavoitteiden toteutumisen konkreettisia edellytyksiä vankilan, kunnan, kriminaalihuollon 

ja käytännön verkostotyön näkökulmista. 

31

3. Ylikuormittunut vankila: suunnitelmia ilman toteutumismahdollisuuksia 

Luvun tiivistelmä: Tampereen seudun ”kotivankilassa” Kylmäkoskella vankeja oli 

haastattelujen aikaan runsaasti ylipaikoilla, mikä on ollut pysyvä tila jo muutaman vuoden 

ajan. Työ- ja ryhmätiloja ei ole läheskään riittävästi, joten työtäkään ei ole paljon 

tarjolla. Suurin osa vangeista kärsii lyhyitä tuomioita ja on moniongelmaisia. Yksilökohtaiseen 

työhön on vain vähän mahdollisuuksia, lähinnä päihteettömällä osastolla, 

johon mahtuu muutama vanki kerrallaan. Valtaosa vangeista vapautuu ilman suunnitelmaa, 

koska niitä ei ole mahdollista tehdä vähäisten resurssien takia. On myös uskon 

puutetta mahdollisten suunnitelmien toteutumismahdollisuuksiin. Kunnan sosiaalitoimelta 

peräänkuulutetaan vastuunottoa vapautumisen suunnitteluun ja vapautumisen jälkeiseen 

aikaan, mutta sen tahmeutta myös ymmärretään. Vankilahenkilökunta vaikuttaa 

työnpaljoudestaan ja vaikuttamismahdollisuuksien puutteesta johtuen turhautuneelta ja 

stressaantuneelta. 

3.1. Ylipaikkaisuus ja vankirakenne kuormittavat 

Tässä luvussa on analysoitu pääosin Kylmäkosken vankilan henkilökunnan haastatteluja. 

Heidän näkemyksensä vankilan toimintaedellytyksistä ovat tärkeitä, koska palveluketjujen 

rakentaminen vankilasta vapautuville edellyttää, että työ pohjustetaan vankilassa. 

Se tarkoittaa vankeihin suunnattua yksilökohtaista työtä ja vapautumissuunnitelmien 

tekoa, mikä edellyttää muun muassa vankien haastatteluja ja muuta koordinoitua tiedon 

keruuta, jotta suunnitellut toimenpiteet olisivat tarkoituksenmukaisia. Jos huumeongelmainen 

vanki vapautuu suunnittelemattomasti ”kadulle” ilman asuntoa, aikaa sosiaalityöntekijälle 

saati päihdehoitoa, siviilistä käsin on jo paljon vaikeampi saada palvelut ja 

niiden tarvitsija kohtaamaan toisensa. 

Kylmäkosken vankila sijaitsee noin 50 km päässä Tampereen kaupungista. Haastateltuja 

vankilaviranomaisia on seitsemän, ja edustetut toimenkuvat ovat apulaisjohtaja, sosiaalityöntekijä, 

päihdesairaanhoitaja ja sairaanhoitaja, opinto-ohjaaja ja vartija. Haastattelujen 

teemat käsittelevät vankien ja vapautuvien yleistä tilannetta sekä päihteisiin 

liittyviä asioita. Haastateltuja ei ole eritelty toimenkuvittain anonymiteetin turvaamiseksi 

2 , mutta myös siksi, että haastatellut ovat näkemyksissään hyvin samanmielisiä. Koska 

monella on samantapaisia kantoja esimerkiksi vankilan ja vankien yleistilanteeseen, sosiaalityön 

asemaan tai päihdehuoltoon, niitä koskevien kommenttien esittely sitaatteina 

ei tarkoita automaattisesti, että puhuja on vankilan sosiaalityöntekijä tai päihdesairaanhoitaja. 

Luvussa, jossa käsitellään vankilan huumeongelmaa, on mukana myös poliisin 

2 Anonymiteetin turvaaminen on tässä yhteydessä erityisen tärkeää, sillä haastateltu henkilökunta esittää 

paikoin vahvaa kritiikkiä vankeinhoitojärjestelmää kohtaan. 

32

haastattelu. Se on nimetty erikseen, jotta se erottuisi vankilan henkilökunnan haastatteluista. 

Viimeiseksi kuullaan vielä kriminaalihuollon edustajaa. 

Kylmäkosken vankila haastattelut suoritettiin 19.2.2003. Muutamaa päivää aiemmin eli 

16.2.2003 Kylmäkosken vankilassa oli tilastotietojen mukaan kirjoilla 149 vankia, kun 

tiloja on käytössä periaatteessa vain 102 vangille. Kylmäkosken vankila ei ole poikkeustapaus 

Suomen vankiloiden joukossa. Samana päivänä vankeja oli kirjoilla koko 

Suomessa yhteensä 3732, kun vankipaikkoja oli vain 3437. Vastaavat luvut vuotta aiemmin 

olivat 3462 vankia suhteessa 3390 vankipaikkaan, eli ylipaikkaisuus on lisääntynyt 

vuodessa selkeästi. Ylipaikkaisuutta on Kylmäkosken vankilan henkilökunnan 

mukaan ollut heidän vankilassaan jo muutaman vuoden ajan. Haastatteluissa toistuikin 

henkilökunnan huoli ylipaikkaisuuden synnyttämistä rasitteista sekä vangeille että henkilökunnalle, 

sillä henkilökunnan määrä ei ole juurikaan lisääntynyt viime vuosina. 

Kaks vuotta sitten tääl oli kokoajan alta 100 vankia, ja nyt se pyörii jo 

150:ssä koko ajan. Osastoilla rupee olee tosi täyttä, että meillä nyt yhden 

hengen selleihin asutetaan kahta. Ruvettiin pistämään kerrossänkyi. Tottakai 

kun vankimäärä kasvaa, ni ongelmat kasvaa. Se on toi ahtaus tietysti 

yks, että kiristää vankien ja henkilökunnankin hermoja. (Vankilaviranomainen.) 

Viime vuosina on muuttunut paitsi Kylmäkosken vankimäärä myös vankilan mahdollisuus 

tarjota vangeille työtä ja toimintaa. Vuonna 2000 Kylmäkosken vankila muuttui 

tutkintavankilasta sijoitusvankilaksi. Siitä alkaen Tampereelta kotoisin olevat alle kahden 

vuoden tuomion saavat vangit ovat tulleet pääsääntöisesti Kylmäkoskelle. Koska 

Kylmäkosken vankila on kuitenkin rakennettu tutkintavankilaksi, työ- ja ryhmätiloja ei 

ole nykytarpeisiin nähden läheskään riittävästi. 

Eihän tääl oo työtiloja kuin ihan pienelle joukolle, ja ryhmätiloja, missä 

erilaisia kursseja vedetään, niin niitä ei oo ollenkaan tarpeellista määrää. Ja 

suurin osa vangeista, kun ne oli tutkintavankeja, lähti toiseen taloon täältä, 

elikä ei ollu sitä kotiinlähtövalmistelua ollenkaan vaan ne meni vaan toiseen 

taloon ja sitten sieltä aikanaan vapautuivat. (Vankilaviranomainen.) 

Huoli ja paine työvelvoitteiden täyttämisestä ilman merkittäviä lisäyksiä henkilökunnan 

resursseissa ja tilanteeseen liittyvä tunne epäoikeudenmukaisuudesta saa seuraavissa 

kommenteissa painokkaan äänen. Päihdekuntoutukseen on kyllä panostettu, ja sitä pi- 

33

detään merkittävänä kehityssuuntauksena, mutta uusi päihteetön osasto tarjoaa paikkoja 

vain muutamille vangeille kerrallaan. Työ tuntuu kokonaisuudessaan turhauttavalta, 

koska vankeinhoitojärjestelmän korkealle asettamat tavoitteet koetaan sinänsä hyvinä, 

mutta mahdottomina toteuttaa. Työntekijät uupuvat. Kritiikki kohdistuu erityisesti Rikosseuraamusvirastoon. 

Kyllä se on koko aika vaikeempaa mitä on tässä yritetty vuosia tehdä sitä 

yksilöllistä vankeinhoitotyötä. Enemmän ja enemmän se menee näillä vankivahvuuksilla 

säilömiseks. Meil on tällä hetkellä tilojen puolesta mahdollisuus 

tarjota työtä ja jotain opiskelutoimintaa 30:lle aattele ja meil on yli 

100 vankeusvankia. Kumminkin rise asettaa tavotteet, että mitä pitäis vankeustuomion 

aikana tehdä. Mutta ei niitä kiinnosta yhtään, että on ylipaikoilla 

vankeja, et se työmäärä on moninkertastunu. (Vankilaviranomainen.) 

Pirkanmaalta kotoisin olevista alle kahden vuoden vankeusrangaistukseen tuomituista, 

sakkovangit mukaan lukien, vuonna 2002 on lokakuuhun mennessä vapautunut 163 

vankia. Ennuste vuoden loppuun oli pari sataa. Vuonna 2001 vastaava luku koko vuoden 

osalta oli 141, vuonna 2000 se oli 61, vuonna 1999 puolestaan vain 24 ja vuonna 

1998 hiukan korkeampi eli 41. Kaikki luvut ovat tietysti suuremmat, jos mukaan luetaan 

muutkin kuin Pirkanmaalta kotoisin olevat. 

Nyt lähtee kaikki siviiliin täältä, elikä meillä vapautuu tänä päivänä kuukaudessa 

enemmän kuin vuonna 2000 vuodessa. Se on yli kymmenkertanen 

määrä vapautuvia vankeja. Jos aatellaan, että se on ny sosiaalityöntekijän 

päätehtävä [vapautumisen suunnittelu] niin siinä mielessä asiakasmäärä 

on kymmenkertastunu. (Vankilaviranomainen.) 

Täst ei tuu mitään, jos samaan aikaan kun vankimäärä koko aika nousee, 

niin vankeinhoidon kuntouttavia tavoitteita kans nostetaan. Se on mahdoton 

yhtälö. Toisaalta kun vankiloissa, ainakin meil on hirveen paljon valmiutta, 

että tehtäis jotain, just yritetään näit kuntouttavii toimenpiteit ja 

nähdään, et se on tarpeellist. Mut kun ei oo realistisii mahdollisuuksii tehdä 

sitä. Kyllähän siellä [risessä] hyviä suunnitelmia on, mut meille pitää antaa 

resurssit, että sitten tehdään niin. (Vankilaviranomainen.) 

Paitsi että Kylmäkosken vankila on ylikuormittunut, vangeista yhä useampi on paitsi 

moniongelmainen myös kärsii lyhyitä tuomioita, mikä vaikeuttaa auttamista. Lokakuussa 

2002 kyseisen vuoden aikana siihen asti vapautuneita oli 163, joista 96 oli sellaisia, 

joilla oli alle kolmen kuukauden tuomio. Jos tarkastelun rajaa alle puolen vuoden tuomioihin, 

niitä oli lokakuuhun mennessä 128 eli noin kolme neljäsosaa. Vuonna 2001 

34

vapautuneista 141 vangeista alle kolmen kuukauden tuomiota kärsineitä oli 75 eli suhdeluku 

on vuodessa lisääntynyt merkittävästi. 

Alle kolmen kuukauden tuomioita on puolet niistä, niin ei niitten kans 

paljon keritä. Niistäkin kolmannes on alle kuukauden tuomioita. Se mikä 

aikasempina vuosina on hyväks nähty, on semmonen 90 vangin keskivankimäärä. 

Sillon pystytään tekemään niitten kans jotain ja pystytään aktiivitoimintoihin 

sjoittamaan. Voi sanoa, että oikeastaan kaikki, jotka on halukkaita 

ja pystyy. Kun aikasemmin jonkun asioita sai johonkin malliin, 

niin ne oli pitkän aikaa hoidossa. Nyt tulee ja menee koko ajan miehii. 

(Vankilaviranomainen.) 

Paitsi, että usean vangin terveydentila on huono ja tuomio lyhyt, vangeilla on usein 

myös velkoja yhteiskunnalle ja vankihierarkiassa ylemmällä tasolla oleville. Se ja muut 

keskinäiset välienselvittelyt ovat viime vuosina lisänneet suljettujen osastojen tarvetta, 

mikä edelleen hankaloittaa kuntouttavaa toimintaa. 

Jos väitetään, että jokanen on oman onnensa seppä, niinku täällä kaverit 

usein sanoo, et se on minusta itestä kiinni, mitenkä hommat hoitaa tai ei 

hoida. Sitte kun sitä jonkun aikaa kelaa, niin taustalla on kaveripiiri, jotka 

on pystyssä keskenänsä elikkä se ei oo minusta itestä kiinni vaan paristakymmenestä 

muustaki ihmisestä siinä kaveriporukassa. (Vankilaviranomainen.) 

Jos kaikki semmoset poistettais tänä päivänä Suomen vankiloitten suljetuista 

osastoista, jotka siellä on velkojen takia pelkäämässä, niin sielt lähtis 

kauhee porukka pois. Niit on iso määrä siellä. Sitten kun ne korotkin tahtoo 

olla vähän korkeammat kun noi euriborit. (Vankilaviranomainen.) 

3.2. Haasteena tiedonhallinta 

Lukuun ottamatta päihteettömän osaston yhteydessä tehtävää työtä Kylmäkosken henkilökunnalla 

ei ole välttämättä juurikaan siis mahdollisuuksia yksilökohtaiseen työskentelyyn 

vankien kanssa, keskinäisiin kokouksiin, tiedonkeruuseen tai -vaihtoon vangeista 

tai vapautumis- ja muiden suunnitelmien tekemiseen. Sairaanhoitajat tekevät kaikille 

vangeille tulohaastattelun, mutta muilta osin tiedon keruu on niukkaa. Esimerkiksi 

työ- ja toimintakyvyn arviointihaastattelun tekemiseen eivät henkilökunnan mukaan 

35

iitä resurssit. Toisaalta koska työtä ja toimintaa on niukasti edes tarjolla, haastattelujen 

tekemistä ei koeta myöskään mielekkäänä, vaan resursseja entisestään syövänä turhana 

toimintana. 

Jossakin on kirjattuna, et semmost pitäis tehdä, mut siihen ei vaan tair olla 

yhtään tekijää, kuka sitä tekis. Kun on 10 työntekijää ja vankeja on 120 sisällä, 

niin ei se toimi. Tarttis olla lähestulkoon 100 työpaikkaa tuolla, niin 

sitä ehkä kannattais ruveta tekemäänkin ja kattoon, ketä mihinkin työhön 

sijotetaan - jos olis jotain työtä mihin sijottais. Sielt löytyy muutama ukko 

niihin töihin kyllä helpommallakin, ko kysellä niitä kysymyksiä tai täyttää 

noita lappuja, mitä ei koskaan kukaan tarvittekkaan. (Vankilaviranomainen.) 

Tampereen Kriminaalihuoltolaitoksessa on kehitetty osana Suunniteltu vapautuminen – 

projektia 1999-2001 muun muassa tamperelaisia valvontaan vapautuvia palvelevaa 

haastattelua ja vapautumisen suunnittelua (Sinervo & Valokivi 2001). Työtä on edelleen 

kehitetty projektin päättymisen jälkeen. Tämä on koettu yleisesti hyväksi toiminnaksi, 

mutta ongelmana on se, että Tampereen Kriminaalihuoltolaitoksen valvontaan vapautuu 

Kylmäkosken vangeista vain 5 prosenttia kaikista vapautuvista. Vuonna 2001 Tampereelle 

vapautui yhteensä 68 vankia, ja heistä 19 vapautui valvontaan. Heistä suurin osa 

kärsi tuomiota, joka oli puolen vuoden ja vuoden välillä. Vertailun vuoksi kaikista 

Tampereella vapautuneista puolet (35) oli alle kolmen kuukauden tuomiolla. Heistä valvontaan 

vapautui yksi, ja 9 vapautui ilman asuntoa. 

Jos suunnitelmien tekeminen on ylipäänsä vaikeaa lyhyiden tuomioiden vangeille, kunnon 

suunnitelmien tekeminen myös pitkän tuomion vangeille syö henkilökunnan mukaan 

resursseja 3 . Niiden tekeminen ei myöskään ole motivoivaa ilman varmuutta siitä, 

että ne pystytään myös toteuttamaan. Esimerksi Suunniteltu vapautuminen –projektissa 

tehtyjen suunnitelmien toteuttaminen osoittautui hankalaksi; ongelmana oli suunniteltujen 

kuntapalvelujen löytyminen ja kuntatoimijoiden sitoutuminen (Sinervo ja Valokivi 

2001, 55). Tämä kokemus on kenties jäänyt seuraavan kommentin esittäjän mieleen; 

3 Haastattelujen jälkeen tilanne on Kylmäkosken vankilassa sikäli muuttunut, että tammikuussa 2004 

aloitettu vapauteen valmentava Vapari-ryhmätoiminta, josta YRE:lle tulee asiakkaita (ks. liite). Ryhmä 

kokoontuu kerran viikossa, ja sitä tarjotaan kaikille tamperelaisille vapautuville, jotka ovat ryhmän keston 

ajan (3 kk) vankilassa. Kurssin jälkeen ryhmäläiset voivat osallistua halutessaan vapautumisen jälkeiseen 

työskentelyyn. Ryhmässä on auttavia ammattilaisia monista eri taustaorganisaatioista, joista yksi 

keskeinen on YRE. ”Ryhmään osallistuu sekä valvontaan että ei-valvontaan vapautuvia. Ryhmään tulijat 

sitoutuvat ryhmään ja vapauduttuaan YREen. Ryhmätoiminnan ohella tehdään yksilökohtaisia 

suunnitelmia. Ryhmäprosessin aikana voidaan vahvistaa motivaatiota vapautumisen realistiseen 

suunnitteluun ja elämänmuutokseen. Tavoitteena on arvioida, mitä merkitystä on, jos vankila-aikana 

panostetaan enemmän vapautumisen suunnitteluun” (liite). 

36

turhan toivon herättäminen on ymmärrettävästi turhauttavaa niin vangeille kuin vankilahenkilökunnalle. 

Jos tämmöset haastattelut, mitä me tehdään valvontaan vapautuville tehtäs 

kaikille, niin täällähän sais olla vaikka kuinka paljon ihmisiä enemmän, 

että kerettäs perusteellista haastattelua tekemään. Kun tekis varsinkin pitempiaikaselle 

vangille suunnitelmaa, että tulis monelta puolelta katottua 

sitä asiaa, et se olis tosiaankin palveleva. Jotenkin joskus tuntuu, että jos 

tässä teet suunnitelmaa, niin miten se sitten toteutuu. (Vankilaviranomainen.) 

Tiedonhallinta on myös jokapäiväisen perustoiminnan kompastinkivi ja haaste. Haastatellun 

henkilökunnan mukaan arkiset kiireet estävät vankeihin liittyvää neuvonpitoa, 

minkä takia se vähä mitä heidän puolestaan tehdään sisältää helposti päällekkäisyyttä ja 

kokonaisvaltaisen suunnittelun puutetta. Osa ongelmista tunnustetaan oman organisaation 

ongelmiksi: tiedetään mitä pitäisi tehdä ja miten, mutta toisaalta koetaan voimattomuutta 

lähteä kohentamaan tilannetta, koska aika menee niin vahvasti arkisen perustyön 

pyörittämiseen. 

Mulle tulee rutinalappuja pariakymmentä päivässä, niin eihän semmosta 

asiakasmäärää millään pysty ottaan. Taikka sitten ne on semmosia viiden 

minuutin nopeita keikkoja, että ei ehdi kenenkään asioihin kunnolla pysähtyyn. 

Jos aikaa olis enemmän, toki se lähtötilanteen kartotus, mikä se on 

ollu siviilissä, ja mihin mennään niin semmoseen pitäis olla paljon enemmän 

aikaa, kuin nyt on. Niin pintapuoliseks jää tää asiakkaitten tapaaminen 

kun olla ja voi. (Vankilaviranomainen.) 

Me ollaan kaikki täällä tavattoman kiireisiä; enemmän mun mielestäni 

meiän pitäis keskenään pohtia, mitä me tän ja tän kaverin kanssa tehdään, 

hakee semmosta yhteistäkin suunnitelmaa, ettei me jokainen yksittäin keskustella 

sen vangin kanssa. Ei oo semmosta selkeetä yhteistä näkemystä, et 

mikä on parasta, et se on ihan selvä. (Vankilaviranomainen.) 

Kun esimerkiks KHL tekee haastattelua, mä tässä vastaavan pöydän ympärillä 

kerran istuin, ni mun mielestä vangille oli tehty 4 tai 5 haastattelua jo, 

ja vielä mä sitte olin tekemässä seuraavaa haastattelua [tarkoitusta x] varten 

ni ajattelin, et on kyllä työvoiman hukkakäyttöö se semmonen. (Vankilaviranomainen.) 

Tiedonhallinta ja -vaihto tuntuu haastattelujen perusteella olevan myös eri vankiloiden 

välinen ongelma. 

37

Kun ne teki [paikassa x] sijotuspäätöksiä ja siellä haastateltiin ensalkuun, 

ei me saatu niitäkään tietoja tänne vankilaan, että nekin meni ihan hukkaan. 


Systemaattisuutta pitäs saada tähän toimintaan, että ne aikasemmin varsinkin 

vankilassa tehdyt haastattelut hyödynnettäs, kun vankia sijotetaan esimerkiks 

päihteettömälle osastolle ja tai mihin tahansa muuhun toimintaan. 

Ja sitte suunnitelmaa tehtäis tosiaan vankeusajalle ja vankeuden jälkeiselle 

ajalle ja se menisi vangin mukana paikasta toiseen ja siitä keskusteltas, ettei 

aina vaan aloteta sitä haastattelua uudelleen. (Vankilaviranomainen.) 

Systemaattisuus uupuu yllä haastatellun mukaan siis koko vankeinhoitojärjestelmästä. 

Oman toiminnan systemaattisen suunnittelun esteeksi mainitaankin paitsi kiire myös se, 

että valtakunnallinen vankeinhoito ohjeistuksineen koetaan sekavaksi ja nopeasti 

muuttuvaksi. Näin koetaan erityisesti talous- ja ohjelmasuunnittelun osalta. 

On rahaa ja sit ei oo rahaa, siis eletään hyvin lyhyiden suunnitelmien puitteissa 

eli tilanteet vaihtuu kauheen nopeesti. Sit toisaalta tänne Vankeinhoitolaitokseenkin 

tulee koko ajan näitä ohjelmia ja kaikkee uutta ja henkilökuntaa 

ei saada edes edellistä pyörittään, kun taas tulee uus juttu. 


3.3. Vankilan ja vankien päihde- ja terveysongelmat 

Vankien kuntoutumista ja motivoitumista rikoksettomaan elämään vaikeuttaa myös 

vankilan sisäinen huumeongelma. Kylmäkosken vankilan haastatellun henkilökunnan 

mukaan Tampereen alueen huumetilanne heijastuu suoraan vankilan huumetilanteeseen. 

Huumeiden käyttö Kylmäkosken vankilassa on selviö, jonka haastatellut myöntävät 

suoraan. 

Kun me ollaan Tampereen kotivankila, ni siäl on ne myyjät ja siäl on ne 

käyttäjät ja siäl on ne jakelijat ja siäl on koko huumeorganisaatio edustettuna. 

Samat kaverit on siälä taikka samojen porukoiden osa on vankilas ja 

osa on siviilis ja pitävät edelleen tietenkin yhteyttä, ni kyl se näkyy selvästi. 

Huumeita on enemmän laitoksessa ja ne käyttää enemmän ja valvonta 

on vaikeempaa. (Vankilaviranomainen.) 

38

Miksi valvonta sitten ei toimi? Vankiloissa on päihteettömiä osastoja, mutta eikö koko 

nimitys ole paradoksi, kun koko vankilanhan pitäisi olla päihteetön? Haastateltu poliisi 

ei halua syyllistää asiasta vankilaa, sillä hänen mukaansa laittomien huumausaineiden 

valvonta vankilassa on nykylainsäädännön puitteissa käytännössä mahdotonta. Aineet 

ovat paikassa, johon kontrollin käsi ei ylety eli peräsuolessa. Kontrollin ja perusoikeuksien 

turvaamisen suhde on haastatellulle poliisin edustajalle jännitteinen. 

Ne kriteerit, et pystytään ihminen tarkastaan, on asetettu niin korkeelle, et 

ei sinne voida ihan noin vaan mennä, et täytyy olla jonkunlaiset perusteet. 

Ja kun ne kaverit tietää et se näin on, niin siellähän ne on. Kun tehdään 

näitä yhteisiä tarkastuksia vankilaviranomaisten kanssa, siel on meidän kavereita 

ja huumekoirat ja nää, ni yritetään epätoivosesti hakee huumausaineita 

sieltä vankilasta, mitä ei kyllä ikinä o juuri mitään löytyny, sen takia 

et etsitään väärästä paikasta, vaikka periaatteessa tiedetään, missä ne on. 

Lainsäädäntö tulee vähän joka puolelta vastaan. Sehän oikeestaan siellä aika 

pitkälle kulminoituu myös tähän, että näiltä vangeiltahan otetaan virtsanäytteitä, 

ja ainoo rangaistus, jos ei sitä anna, on yleensä se, et lomat palaa. 

Se on oikeestaan, millä siinä pelataan. Mut kyllä me sit tiedetään, et lomat 

palaa, että ei anna sitä virtsanäytettä, tottakai siitä kysymys, että joku on 

käyttäny jotain ainetta. (Poliisi.) 

Vaikka huumausaineita ei juuri löydykään, niiden käyttövälineitä löytyy henkilökunnan 

edustajan mukaan sitäkin enemmän. 

Nyt ruiskuja ja tuntuu, et niit liikkuu niin paljon, että ei niit edes vaivauduta 

kauheesti kätkee. Eihän ne huumeet kaikenkaikkiaan vankilas ja vankilan 

yleises ilmapiiris juurikaan näy. Muuta kun ihan poikkeustapauksis, 

et kylhän aina osa niitä käyttää. Mut että päiväl olis ihan sekasin tossa, niin 

niit on aika harvakseltas. Ei kukaan pöhnässä ole, mut se, et kyl ne jossain 

vaihees sit kuitenkin käyttää. Et jos se on ihan vähän vaan ja jos se osaa 

ottaa varovasti sitä, ni se on taito pystyy kattoo, että onko se nyt vai eiks se 

oo. (Vankilaviranomainen.) 

Välittäjien kiinnisaaminen on tietenkin mielekästä niin vankilassa kuin sen ulkopuolella, 

mutta mitä tehdä, jos vangeilta löytyy omaan käyttöön tarkoitettua huumausainetta? 

Tyypillinen ja tehokkaimpana pidetty rangaistus on edellä mainittu talon oma kurinpitorangaistus: 

esimerkiksi tilapäinen eristäminen tai loman evääminen. Sakkojen jakaminen 

vankilassa ei tunnu mielekkäältä, kun päihdeongelmaiset sakkovangit kuormittavat 

vankiloita muutenkin ja oikeusministeriö on esittänyt sakon muuntosuhteen lievennystä. 

39

Se muutama gramma jostain löytyy ja vanki saa siitä 100 euroo sakkoo, ni 

sitä ei koskaan maksa, ni ei siitäkään mitään hyötyä oo. (Vankilaviranomainen.) 

Pentti Karvonen (2002) kertoo Yhteiskuntapolitiikka-lehteen vankilasta käsin kirjoittamassaan 

kirjeessä havainnoineensa siellä runsaasti ADHD-häiriöstä kärsiviä. Häiriötä 

varten kehitetty Ritalin-lääkitys on amfetamiinipohjainen. Hän otaksuukin, että amfetamiinin 

käyttö on osin itselääkitystä levottomuuteen: ”Kaikissa vankiloissa liikkuu amfetamiinia 

ja porukka on rauhallista silloin, kun käyttömäärät ovat kohtuullisen pieniä”. 

Karvonen arvelee, että esimerkiksi Ritalin-lääkityksen tarjoaminen auttaisi monen pois 

vankilakierteestä. 

Toisaalta jos huumausaineita käytetään lääkkeinä ja lääkeaineita huumeina, niin lääkeaineita 

tarvitaan toki lääkeaineiksikin. Vankien terveydenhuollon kehittämisraportin 

(2003) mukaan jotain lääkitystä sai peräti 58 prosenttia vangeista. Toisaalta se tarkoittaa 

sitä, että laittomien huumausaineiden lisäksi ongelmana vankiloissa on ilmeisesti myös 

lääkkeiden väärinkäyttö ja pimeät markkinat. 

Vankilas jaetaan lääkkeitä tänä päivänä aika hulvattomia määriä, ja kun 

niitä semmosten miesten hallusta löytyy, kellä niitä ei pitäis olla ni, kyl kai 

niil sillon sit joku arvo on. (Vankilaviranomainen.) 

Eräs haastateltu vankilaviranomainen kuvaa alla havaintoihinsa perustuen vankien fyysinen 

ja psyykkisen terveydentilan ja sosiaalisen kyvykkyyden huonontumista. Huonontuminen 

liittyy hänen mukaansa merkittäviltä osin juuri päihteiden käyttöön. 

Ensinnäkin vangit on tosi moniongelmaisia ja monisairaita, jos näin epävirallisesti 

sanotaan. Päihteiden käytön seurauksena just hepatiitit on hyvin 

yleinen, sitte jonkun verran on HIV-infektioita. Mutta siis keskeisin ongelma 

on, että vankien yleiskunto on nuorilla vangeilla aika huono, eli 

päihteiden käyttö on vaikuttanu yleistilaan ja keskittymiskykyyn. Paniikkihäiriöitä 

on hirvittävän paljon verrattuna aikasempaan, ja mä aika pitkälle 

näkisin sen seurauksena just tosta päihteiden käytöstä ja niistä tulleista ongelmista. 

Kaikki yleensä infektiosairaudet, mun mielestä nekin on vuosien kuluessa 

lisääntyny, ja vangeille on tullu paljon ihan sairaalahoitoo vaativia hoitoja 

ja sairauksia, et mitä ei sillon alkuvuosina ollu, kun alkoholin käyttö oli 

pääasiallisin ongelma; tietenkin oli haimatulehduksia ja maksatulehduksia 

40

ja tämmösiä, mut että nyt on kaikennäköstä. Ja lääkkeitä menee vangeille 

tosi paljon, psyykelääkkeitä ja ihan fyysisiin sairauksiin käytettäviä lääkkeitä, 

ja sokeritauti mun mielest on lisääntyny jonkun verran ja ihan muut 

kaikki noi fyysiset sairaudet. Jos vankilaterveydenhuollon menot kasvaa 20 

prosentin vuosivauhtia, kyllä se kertoo siitä musta ennen kaikkea, että vankien 

terveydentila on huonontunu. 

Ja sitte se, et jos aatellaan terveydentilaa laajempana kokonaisuutena eli ei 

pelkästään fyysinen ja psyykkinen terveydentila mikä on huonontunut mut 

että semmonen sosiaalinen eli on tullu näitä pitempiä tuomioita. Näitten 

muun muassa huumausainerikoksien seurauksena vangit on pitkään vankilass, 

niin on näitä ns. pelkääjävankeja, jotka saattaa tossa suljetulla 

osastolla kuukausia tai jopa vuosia olla lähes liikkumatta. Eivät välttämättä 

käy edes ulkoilussa. Sellissään ovat vuorokaudesta ja viikosta toiseen, niin 

se jo aiheuttaa fyysistä ja sosiaalista huonokuntosuutta, siis ei oo ihmiskontakteja, 

perhesuhteita monillakaan. (Vankilaviranomainen.) 

Kylmäkosken vankila ei ole poikkeustapaus, vaan moni muukin vankila on hädässä lisääntyvän 

ja vakavasti moniongelmaisen vankiryhmän kanssa. Vankien terveydenhuollon 

kehittämistyöryhmä (2003) toteaa, että syrjäytyminen, päihteiden käytön lisääntyminen 

ja todennäköisesti myös kunnallisen sairaanhoidon heikentyminen 1990- 

luvun alussa heijastuvat vankien terveydenhuollon lisääntyneeseen työtaakkaan. Työryhmän 

mukaan jopa kroonisesti skitsofreenisia potilaita päätyy päihderiippuvuuden 

seurauksena vankilaan, koska heille ei tehdä mielentilatutkimusta tuomioiden lyhyyden 

takia. Vankien terveydenhuolto on muutenkin toiminut kapasiteettiensa ylärajoilla. Seuraava 

kriminaalihuollon edustajan kommentti kuvastaa, kuinka kyse ei ole ainoastaan 

vankien ja vankiloiden, vaan myös koko yhteiskunnan ongelmasta. Kommentti ei kohdistu 

Kylmäkosken vankilaan. 

Jossain vankilois ihan oikeesti panostetaan ja saa terapiaa ja kaikkee. Sitte 

taas tossa just kuulin X-paikkakunnan vankilasta, et on melkein psykoottinen 

ihminen, siis niin sairas kun olla ja voi, ja ne vaan kattoo läpi sormien 

sitä tilannetta. Siel on se vankiaines niin sairasta, et tavallaan häipyy jo ilmeisesti 

semmonen normaalin käsite, ettei reagoida ihmisten psyykkiseen 

sairauteen. Se on mun mielestä aika hurjaa, et se etsikkoaika hävitetään 

sillai, että ei siellä vankilassa seulota ja laiteta hoidon piiriin, koska kuitenki 

nyt puhutaan semmosesta joukosta, joka on ihan oikeesti vaarallisia itselleen 

ja muille. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

41

3.4. Kunnan rooli vankilan näkökulmasta 

Perustason tarpeet vankilasta vapautuvan vangin kannalta ovat asunto ja toimeentulo 

sekä usein myös päihdehoito tai –kuntoutus, mutta näiden tavoitteiden toteuttaminen tai 

edes toteuttamisen edistäminen vankilasta käsin on ongelmallista. Haastattelujen mukaan 

kunnissa ja niiden alueilla on erilaiset käytännöt hoitaa eri asioita, portinvartijoina 

toimivien viranomaisten asiakkaaksi on vaikea päästä, ja kunnallisten palvelujen tarjonta 

vankilasta vapautuville ei ylipäänsä ole itsestään selvää. Tämänkaltaiset tekijät 

hankaloittavat luonnollisesti vapautumisen valmistelua. 

Joka paikasta ei saada maksusitoumusta päihdekuntoutukseen, ja jotkut 

kunnat ei meinaa ottaa edes kaveria vastaan. Vaikka sillä on selvästi ennen 

vankeustuomion alkamista osote ollu siinä kunnassa, niin ne yrittää inttää, 

ettei sillä oo täällä enää asuntoa. Mutta jos se häädön takia menettää asunnon 

vankeustuomion aikana, kyl se kotikunta siellä kunnassa on, mistä se 

on tänne tullu (…) Kaikista vapautuvista 90 prosenttia on niitä, joitten asioita 

ei kentällä kukaan hoida. Joillakin taas on hyväkin suhde sinne omaan 

sosiaalityöntekijään, mutta ei kaikki tiedä edes, mihin sosiaaliasemalle he 

kuuluu, ja kun on semmonen elämäntyyli, ettei oo missään vakituista 

asuntoo ollu vuosikausiin. (Vankilaviranomainen.) 

Vastuunjako valtion ja kunnan välillä tuntuu olevan jatkuvasti epäselvä. Se on ollut sitä 

erityisesti siitä alkaen, kun yhdyskuntapalvelun alkaminen muutti Kriminaalihuoltoyhdistyksen 

tehtäviä, ja epäselvyydet ovat jatkuneet yhdistyksen muututtua Kriminaalihuoltolaitokseksi. 

Muutoksethan alkoivat laman aikaan, jolloin kunnilla ei ollut mahdollisuutta 

vastata syntyneisiin sosiaalisen tuen aukkoihin, eikä niitä aukkoja ole sen 

jälkeenkään ryhdytty paikkaamaan. Siitä huolimatta kunnilla on vastuu asukkaistaan. 

Kyllähän vanki on kunnan asukas koko ajan. Se on ollu ennen vankilaa ja 

se on vankila-aikan ja vankilan jälkeen, ni kyl me vankilassa ja minä aattelen, 

et se prosessi pitäis olla sen kunnan sosiaalitoimen hanskassa. Että 

vankila on kumminkin valtaosaan nähden niin pieni ajanjakso siinä. Onhan 

meil sit kaverei, jotka on 20 vuotta ollu vankilas ja muutama vuosi sielt 

vapaudes, mut valtaosa on kumminki semmosii, et vankila on semmonen 

käynti vaan. Ni ei se vankila pysty siin kauheesti toimimaan eikä ottamaan 

semmost kokonaisvastuuta. Se pitäis olla kyl siel kunnal. (Vankilaviranomainen.) 

42

Toisaalta vankilassa tiedetään ja ymmärretään hyvin kuntatalouden ongelmat ja sosiaalityöntekijöiden 

kiireet. Vankilasta vapautuva on kunnalle hankala asiakas jo siksi, että 

palvelujen tarve on usein suuri ja perustavaa laatua oleva. Niinpä hän kuluttaa jo valmiiksi 

vähäisiä resursseja. 

Sosiaalityöntekijät tuolla kentällä, mä tiedän kuinka kamalan kiireisiä ne 

on, niin ei voi tietysti olettaa, että ne nyt yhden vapautuvan vangin asioihin 

ehtii sen enempää paneutua. Koko ajan tulee väkee vastaanotolle, että 

Tampereella on kahden kuukauden jono tällä hetkellä sossuihin, niin on se 

hankalaa. (Vankilaviranomainen.) 

Myös asumisjärjestelyissä kuvataan olevan monia ongelmia. Sosiaaliseen isännöintiin 

pääsee ainoastaan sosiaalityöntekijän esityksestä, Tampereen kaupungin asuntovirastoon 

suoraan hakeva saa odottaa turhaan yhteydenottoa vankilaan, varsinkin kun lomakkeesta 

puuttuu yhteyshenkilön tiedot, ja vapailta markkinoilta on vaikea saada 

asuntoa. Sen saaminen edellyttää vähintäänkin lomaa asioiden hoitamiseen, mutta lomaa 

ei aina saa. 

Vaikka kunnan talouden ja sosiaalitoimen tilanne toisaalta ymmärretäänkin, se ei poista 

huolta vapautuvien vankien elämästä ja sen laadusta. Vaikka kolmannella sektorilla on 

tarjota vapautuville vangeille kokonaisvaltaista kuntoutusta, jossa yhdistyy esimerkiksi 

päihdehoito, tuettu asuminen, mielekäs tekeminen ja arkisen elämänhallinnan harjoittelu, 

tällaisen toiminnan kehittymistä hidastaa se, että avuksi tarvitaan vähintäänkin maksusitoutumus 

ja perustoimeentulo. 

Valtion ja kuntien talouden ongelmien kanssa mä en nää hirveesti vihreetä 

valoo. Niil on täys työ ja tuska vanhuksien ja terveydenhuollon jne kanssa. 

Ainut mikä jonkunlaista epämäärästä lupausta vois tyrkyttää on joku 

enemmän tai vähemmän kolmannen sektorin touhu yhdistettynä jonkunlaiseen 

perustoimeentulon turvaamiseen muutenkin kuin sossujen kautta. Et 

ihminen kokis, että hän löytää paikan, missä vois tuntee olevansa jollain 

tavalla hyödyllinen tai tarpeellinen, kun hirveen monet työkokeilut ja muut 

jutut mitä kaverit on kertonu, on just tämmöstä, että ei oo yhtään mitään, 

täysin väliaikanen, ulkopuolinen, siis kohan nyt on muodon vuoks. Et aika 

pessimistinen näkemys siinä mielessä. Mutta kyllä toisaalta, jos mä aattelen 

elämänlaadun kohentamista näillä, ketkä pyörii siinä marginaalissa tai 

harmaassa, niin sille tosiaan voi tehä jotakin. (Vankilaviranomainen.) 

43

Yksi ongelma on eri kuntien erilaiset mahdollisuudet tarjota palveluja. Haastateltu kuvaa, 

kuinka Tampereella on jo kokonsa puolesta enemmän hoitoja kuntoutumismahdollisuuksia 

kuin pienillä kunnilla. Koska pienellä kunnalla ei yksinkertaisesti tunnu 

olevan varaa ottaa vastaan vankilasta vapautuvaa, hän korostaa tarvetta ylikunnallisiin 

toimintamalleihin. 

Kumminkin meiän pitää aatella vähän laajempana kokonaisuutena tätä yhteiskuntaa 

eikä vaan sen yhden kunnan veromarkkojen riittämistä. (Vankilaviranomainen.) 

44

4. Palvelutarjonta ylikuormittuneessa kunnassa: kuka välittää? 

Luvun tiivistelmä: Vankilasta vapautuvat, asunnottomat ja huumeongelmaiset ovat tuoreimman 

Sosiaalibarometrin mukaan kunnissa vähiten tuettuja ryhmiä, eikä tilanteeseen 

ole näköpiirissä muutosta. Seurakunnan diakoniatyö on näköalapaikalla suhteessa kaikista 

huono-osaisimpien tilanteeseen, ja näyttäytyykin yhteiskunnan varaventtiilinä kulkiessaan 

huono-osaisimpien vankilasta vapautuneiden kanssa, jotta he pystyisivät ja oppisivat 

saamaan heille kuuluvia palveluja. Seurakunta toisinaan myös huolehtii siitä, 

että esimerkiksi sosiaalitoimi yksittäistapauksissa ottaa vastuun tilanteesta. Myös muun 

kolmannen sektorin rooli korostuu juuri rikostaustaisiin erikoistuneena palveluntarjoajana, 

varsinkin kuntouttavassa työssä. Kuntatoimijoiden haastatteluiden mukaan, joihin 

kuuluvat tässä myös kolmannen sektorin palveluntuottajat, kunnan auttamistyössä ja 

palvelujärjestelmässä on nähtävissä kolme perustavanlaatuista ongelmaa: 1) varsinkin 

sosiaali- ja terveysviranomaisten asenteellisuus ja uskonpuute erittäin syrjäytyneiden 

mahdollisuuksiin nousta parempaan elämään johtavat vähäisiin panostuksiin, 2) määrärahojen 

vajeessa ei ole mahdollista auttaa edes apua hakevia ja 3) monet asiakkuussuhteet 

palvelujärjestelmän erityispalveluissa ovat pitkäaikaisia, joten jono ei vedä. 

4.1. Seurakunta ja C-kansalaisuus 

Tässä alaluvussa tarkastellaan vankilasta vapautuneiden tilannetta seurakunnan diakoniatyön 

edustajan näkökulmasta. Tarkastelu keskittyy vapautumisen jälkeisiin yleisiin 

ongelmiin ja auttamistyön konkreettisiin haasteisiin. Näkökulma on diakoniatyön päihde- 

ja kriminaalityössä, koska se on näköalapaikalla suhteessa kaikista huonoosaisimpien 

tilanteeseen, joiden arkipäivän auttamiseen he myös ovat erikoistuneita 

(Karjalainen 2002, 313). Sellaisena kolmannen sektorin toimijana, jolla ei ole suoraa 

kytköstä julkisen sektorin kunta vai valtio –kysymyksenasetteluun, sillä on muihin 

haastateltuihin toimijoihin verrattuna oletettavasti neutraalein suhtautuminen vankilasta 

vapautuviin resurssien ja hallinnollisten vastuukysymysten kannalta. Silti moni kuvattu 

ongelma on tuttu myös monille muille haastatelluille. Toisaalta diakoniatyö eroaa niistä 

siten, että vaikka se on käytännössä pitkälti auttamista kriisitilanteissa, hengellinen 

ulottuvuus on vähintäänkin taustalla. Esimerkiksi vankiloissa on hengellisiä kotipaikkaryhmiä. 

Tamperelaisten ryhmiin osallistuville kerrotaan paikasta nimeltä Musta Lammas, 

mutta sana paikan tarjoamista konkreettisista palveluista leviää tehokkaasti toki 

muutenkin. 

Musta Lammas on aamulla auki heti seitsemän jälkeen puoli kahdeksasta 

eteenpäin, jossa voi ruokailla, vaihtaa ja saada lisää vaatetta, käydä suihkussa, 

ja myös hoitaa yhteyksiä puhelimella ja päihdetyöntekijän avustuksella 

sosiaalitoimeen, Kelaan ym, ym. Kakolastakin tässä nyt viimeks tuli 

kaveri, joka tuli hakemaan opintokirjoihinsa avustusta. (Diakoniatyö.) 

45

Oleellista on tässä yhteydessä se, että seurakunnan päihde- ja kriminaalityön pariin ei 

valikoiduta etukäteiskriteerein – kuten Kriminaalihuoltolaitoksen valvonta-asiakkaat tai 

YPO:n alueiden sosiaalitoimesta ohjautuvat asiakkaat - vaan hakeutuminen on vapaaehtoista. 

Se tapahtuukin usein viimeisenä oljenkortena joko työn hengellisestä ulottuvuudesta 

huolimatta tai sen houkuttelemana tai yksinkertaisesti siksi, että muualle ei ole 

enää asiaa. Hengellisyyttä ei tässä raportissa kuitenkaan pohdita sen enempää, vaan 

kiinnostus on ei-hengellisessä, konkreettisessa auttamistyössä kipupisteineen – jotka 

ovat siis pitkälti tuttuja muillekin tutkimuksessa haastatelluille toimijoille. 

Meillehän tänne ei diakonin pakeille koskaan ihminen tuu sillon, ko asiat 

on vasta menoillaan huonoon suuntaan, vaan ne tulee vasta, kun kaikki on 

älytön möykky, josta ei löydy minkään valtakunnan narunpätkää. Siinä 

sitten hihat kääritään ja ruvetaan sitä ajan kanssa selvittämään. Meijän 

harjottelijat esimerkiks on todella hämmästyneitä, että ei ookkaan mitään 

kaava, minkä mukaan toimitaan. Toki on kaavoja ja momentteja ja normeja 

reunaehtoja, mutta se vaan vaatii sen, että kulkee ja kuuntelee mahollisimman 

tarkkaan, missä se ihminen menee ja mikä sen kohalla vois olla se 

naru, josta nykästään. (Diakoniatyö.) 

Haastateltu diakoniatyön edustaja kertoo kuulleensa ja havainneensa vankilakäynneillään 

samoja ongelmia, jotka tulivat esille jo vankilahenkilökunnan haastatteluissa: vangeilla 

on huomattavaa puutetta mielekkäästä tekemisestä, mikä laitostuttaa. Osa haastatellun 

kohtaamista vankilasta vapautuneista on hänen mukaansa ollut lapsuudessa saakka 

laitoksissa, mikä näkyy heidän kyvyssään hoitaa itseään ja asioitaan. 

Se asioiden hoitaminen onkin sitten melkonen juttu, kun täytyy puhelin 

nostaa käteen ja yrittää itte selvittää, kuka ylipäätään on ja mitä hakee. 

(Diakoniatyö.) 

Seurakunnan työntekijä puhuu vankilahenkilökunnan tapaan veloista vaikeina ongelmina. 

Elämän realiteetteja on myös monen vapautuvan kyvyttömyys itsenäiseen asumiseen, 

jota hän kertoo seuranneensa läheltä. Nämä ovat kuitenkin jo tuttuja teemoja. 

Haastateltu kertoo tehtäväkseen vapautuneiden tukemisen ja aktivoinnin. Pyrkimys on 

rohkaista heitä ottamaan lisääntyvästi vastuuta itsestään olemalla samalla luotettava 

taustatuki ja suunnan antaja. Haastateltu kertoo esimerkiksi antavansa autettaville tehtäviä 

käydä tutustumassa paikkoihin ja selvittämässä niiden sopivuutta heille itselleen. 

Tarjolla on lisäksi puhelin asioiden omatoimista hoitoa ja sen harjoittelua varten. 

46

Jossain vaiheessa on kuitenkin annettava se kapula sen ihmisen käteen ja 

tajuttava, et se on hänen elämänsä. Vanhempienkin miesten kohdalla kyllä 

täytyy monta kertaa sanoa, että jos sinä tolla tavalla minulle käyttäytyisit, 

niin pihalle laittaisin, miten he käyttäytyy sosiaalityöntekijöille puhelimessa 

tai asuntotoimeen tai jonnekkin, niin mä olen kyllä sitten ihan tommosta 

tapakasvatusta antanu. (Diakoniatyö.) 

Käytännössä ensimmäinen haaste on henkilöiden motivoiminen asioidensa hoitoon. 

Toinen haaste on saada aikoja varattua tarpeen mukaan viranomaisille tai muille auttaville 

tahoille, mihin haastateltu antaa aktivointipyrkimyksistä huolimatta myös omaa 

vahvaa panostusta. Kolmas haaste onkin pitää henkilöt motivoituina sen ajan, kun he 

odottavat pääsyä viranomaisille. Se tarkoittaa joskus päivittäisen ohjelman laatimista 

arkiaskareineen. 

Koitan pöydän alta saada soittelemalla ja painamalla päälle aikasempaa aikaa 

ja vara-aikaa ja niin edelleen Joka kyllä useimmiten onnistuu ja yhteistyökumppaneita 

hyväksi käyttäen, saada asioita eteenpäin, mutta sille 

väliajalle pitää aina keksiä tekemistä heille, että he ei puudu siihen odottamiseen. 

Yksikin nuori kaveri käy mulle viikottain juttelemassa. Me tehdään 

hänelle joka päivä ohjelma. Tänään hän hoitaa keittiön tiskipöydän. 

Huomenna hän vie lehdet. Ylihuomenna hän käy kirjastossa ja kertoo 

mulle mitä luki siellä ja lainasi. Ja seuraavana päivänä katotaan, jos on 

semmonen tv-ohjelma, joka hänelle olis tarpeellinen, joku ajankohtanen 

juttu; hän katsois sen ja kertois mulle mitä siitä jäi mieleen. Sitte hän tulee 

päihderyhmään ja kertoo mulle sen tapaamisessa seuraavalla viikolla, et 

mitä asioita se hänessä herätti, aggressioita, ajatuksiä ylipäätään. Et se on 

just tällästä, hyvinkin miten sanotaan matalalla kulkemista, et ei tässä työssä 

ylipäätään glooriaa hankita, mutta ei sitä tarvitakkaan. Musta se on 

kaikkein tärkeintä, et ne ihmiset tulee kohdatuiks. (Diakoniatyö.) 

Lähtökohtainen motivoitumattomuus tai muutoshaluttomuus eivät siis ole esteitä kohtaamisille 

ja yrityksille lähteä auttamaan henkilöitä elämässään eteenpäin. Motivointi on 

osa työtä ja kohtaamisia. Kaikesta panostuksesta huolimatta tilanne ei aina lähde korjaantumaan. 

Henkilöiden motivaatio osoittaudu riittäväksi, ja lyhytjännitteinen elämä 

vie mennessään. Saattaa tapahtua repsahtaminen päihteisiin tai rikoksiin, ja motivointityö 

on aloitettava alusta. Se on entistä haastavampaa, jos autettavan itseluottamus on 

samalla romahtanut. Myös auttajalle on raskasta tehdä jo kerran tehty työ uudestaan tilanteessa, 

jossa aikojen saaminen viranomaisille käyttämättömien tilalle on tuskin ainakaan 

helpompaa. 

47

Se motivoitumattomuus on kyllä, itte koen sen välillä aika kipeenäkin, että 

kun on laadittu suunnitelmia ja systeemejä ja sovittu aikoja ja sitte he jättää 

kaikki menemättä. Sossut, velkaneuvojat, he kaikki jättää käymättä. 

Et heillä on se oma häpeä, se harmitus, ihan mahdoton se itsesyytös ja 

harmi, ei minua kohtaan, vaan et he hyvän jutun tai hyvän alun pilas tai sit 

tuli joku juttu, joka vei sille tielle, et ei usko enää, et on mitään mahollisuuksia, 

niin kyllä heijän kohalla koitetaan vaan rohkasta, et otat nyt vaan 

yhteyttä ja jätät soittopyyntöä, tai kun ei heillä yleensä oo niitä puhelimia, 

niin tuut käymään tai jätät viestiä, et se ei maailma siihen kaadu. (Diakoniatyö.) 

Vankilasta vapautuneiden huumeongelmaisten auttamista hankaloittaa diakoniatyön 

edustajan mukaan myös se, että he herättävät auttavissa tahoissa usein pelkoa. Huumeiden 

ongelmakäyttäjät koetaan arvaamattomiksi, ja toki he joskus myös ovat sitä. Vapaaehtoisvoimiin 

perustuva tukihenkilötoiminta onkin haastattelun mukaan hiipunut pelkojen 

takia (vrt. Karjalainen & Saranpää 2002, 37). Pelko on haastattelun mukaan läsnä 

myös diakoniatyön omassa ja sosiaalityön arjessa. Siksi myös ammatissa toimivien 

työntekijöiden on toisinaan vaikeaa asennoitua vankilasta vapautuvien auttamiseen. 

Kyllähän tappouhkauksia satelee viikottain ja myös näitä, että ”kun kävelet 

ohi niin tökkäsen neulalla sua”. On tälläsiä, että kun ”on niin hankala 

työntekijä, ei pääse sisälle” tai ei saa ruokaa pihalle, niin kun tuut häntä 

jossain vastaan, niin hän tökkäsee neulalla sua. 

Meil toimii tuo Musta Lammas kahdella vakituisella päihdetyöntekijällä ja 

sitten loput 3-4 on työllistettyä, hyviä tyyppejä olleet kaikki, mutta on ollu 

myös semmosia, jotka ei oo kestäneet tätä; olleet kaks viikkoa töissä ja sen 

jälkeen sairaslomalle, koska nää tappouhkaukset yleensä on ihmiselle vähän 

liikaa. Sitten on tiettyjä tyyppejä, jotka talon väki tuntee ja tietää, et se 

on nyt päässy vankilasta nyt täytyy varoo tai sitä ei päästetä ollenkaan edes 

koko tienoille, mut kuka tossa ehtii vahtimaan sillä tavalla. Ja asiakkaathan 

ei puutu toistensa asioihin, he ei oo välissä eikä puolustamassa, jos henkilökunnan 

kimppuun käydään, et heil on sit oma henki sitten taas ja omat 

elämäntilanteet siinä. 

Viime syksynä oli yks nainen, jota sosiaalityöntekijä pelkäs, hänellä oli aina 

vahtimestari paikalla. Menin sossuun hänen kans, ko hän ei saanu asioitaan 

eteenpäin, koska hänellä reppu repes joka kerta, kun se sossun ovi 

avattiin. Sit vaan siinä ruvettiin, et hetkine, hengitetään 10 kertaa rauhallisesti 

ja aloitetaan alusta taas kerran. (Diakoniatyö.) 

48

Seurakunnan diakoniatyö näyttäytyykin eräänlaisena yhteiskunnan omatuntona ja varaventtiilinä. 

Se on sitä kulkiessaan kaikista huono-osaisimpien vankilasta vapautuneiden 

kanssa, jotta he pystyisivät ja oppisivat saamaan heille kuuluvia palveluja. Se on sitä 

myös huolehtiessaan siitä, että esimerkiksi sosiaalitoimi yksittäistapauksissa ottaa vastuun 

tilanteesta. Seurakunta on alkanut osallistua asumisen avustamiseen maksamalla 

paikoin takuuvuokria. 

Kyllä me ahnaasti ja ankarasti osataan ohjata meijän väki, ainakin tarkistaa, 

että he on sosiaalitoimen luukulla käyneet ja että ylipäätään on sieltä 

suunnalta otettu vastuu heijän kokonaistilanteesta ja ollaan sinnepäin ahkerasti 

yhteyksissä, jos näin ei ole. Sitten tehdään yhdessä sosiaalilautakunnalle 

valitusta ja otan yhteyttä lautakunnan jäseniin, jos ei joku asia vaan 

lähe etenemään ja siin on selkeesti arviointivirhe ihmisen tai perheen tai 

vapautuvan tilanteessa. Sittehän on tietysti eri asia, jos ihminen ei oo itse 

millään tavalla yhteistyökykyinen eikä –haluinen, niin väkisinhän ei ketään 

voi auttaa. 

Sossu lupaa vuokran ja yhden takuun ja olettaa ja odottaa, että seurakunta 

lupaa sen toisen takuun, joka ei oo ollenkaan niin sanottu. Meillähän nyt on 

lähetty siihen, että meillä tää vankilan jouluraha on kokonaan poistettu, et 

se raha on nyt käytännössä olemassa niitä takuuvuokria varten vapautuneille. 

(Diakoniatyö.) 

Katsottiin siis, että n. 17 euron suuruinen vankikohtainen jouluraha kohdentuu kokonaisuuden 

kannalta parhaiten, kun se sijoitetaankin takuuvuokriin. Kylmäkoskea ajatellen: 

jos vankeja on 150, se tekee jo 2550 euroa käytettäväksi asumisen tukemiseen. 

Vaikka diakoniatyö onkin antaumuksellista, turhautuminen väijyy koko ajan nurkan takana. 

Sitä synnyttää kaikkien edellä mainittujen haasteiden lisäksi yleinen näköalattomuus 

tulevaisuuden suhteen. Rakennetyöttömyys syrjii vankilasta vapautuvia, ja työelämän 

vaatimukset ovat yhä kovenevia. Toinen huoli on yhteiskunnan kovat asenteet. 

Kun meillä pitää olla pölyteknikkokin siivousalalla, niin kyllä pistää miettimään, 

että haloo. 

Kyllähän kunnanisien ja päättäjien täytyis lämmitettävien kadunpätkien 

sijaan palkata ne puuttuvat sosiaalityöntekijät tähän kaupunkiin. Et mikä 

sen E-Tampereen meriitti on. Onks se, että täällä on korkeita hotelleja ja 

upeita parkkihalleja, vai onks se se, että meillä ihmiset voi vähän paremmin. 

49

Itsekkyyden määrä kasvaa ja yhä enemmän väki jakautuu abc-kansalaisiin. 

C-kansalaisia on ihan varmasti ne, jotka tulee laitoksista. Tai mielenterveyspalvelut, 

et täälläkin siis valtava määrä käy ihmisiä, joilla on psyyke ihan 

retuperällä ja ne ei saa aikoja mihinkään eikä niitä edes oteta mihinkään, 

kun ei oo enää tuottavia yksilöitä. (Diakoniatyö.) 

4.2. Tukea, palveluja vai apua – kohteille, asiakkaille vai ihmisille? 

Termivalinta liittyen siihen, millä ilmaisuilla vankilasta vapautuvia ja heidän parissa 

tehtävää työtä kutsutaan ei ole merkityksetön, sillä termit ovat auttamistyössä hyvin latautuneita 

ja niillä on poliittista merkitystä. Olen itse käyttänyt termejä sekavalla tavalla 

ja vaihdellen, mutta yksi niistä on ollut kohderyhmä. Tarkoitan sillä konkreettisesti ja 

neutraalein tarkoitusperin tämän tutkimuksen ja sen myötä palvelujen kohteena olevaa 

keskeistä ihmisryhmää. Erään haastatellun korvaan tämä termi kuitenkin särähtää pahalta 

ilmeisesti siksi, että siinä on objektivoiva vivahde. 

Moni haastateltu puhuukin vankilasta vapautuvina asiakkaina. Diakoniatyön edustaja ei 

tosin käyttänyt tätä termiä kertaakaan, vaan hän puhui lähinnä ihmisistä. Asiakkuuteen 

on sisäänrakentunut arvostava ajatus sikäli, että ”asiakkuudella” ei haluta objektivoida 

kohderyhmää ikään kuin valmiiksi marginaaliseksi. Toisaalta ”asiakkuuteen” sisältyy 

kuitenkin ajatus, että palvelun antaja ja vastaanottaja ovat periaatteessa tasaveroisessa 

neuvottelutilanteessa palvelujen markkinoilla, jossa lähinnä raha, asiakkaan halu tai tarve 

palveluun ja sen hinta-laatusuhde ratkaisevat tuloksen. Tämä ei päde vankilasta vapautuvien 

tilanteeseen. Toki palvelujen tarjoajan kannalta kyse on usein juuri palvelujen 

myynnistä, mutta maksava asiakas on tällöin kunta tai valtio, ei vankilasta vapautuva 

huumeiden ongelmakäyttäjä. 

Tampereen kaupunki on siis se keskeinen meidän käyttäjä. Eli myydään 

tätä palvelua Tampereelle ja valtakunnallisesti. Meidän aktiivinen markkinointityö 

on kesken, että tää on alkanu viime vuonna ja on syytä vieläkin 

aktivoitua, että valtakunnallinen tunnettavuus olis parempi. Toisaalta se 

[uudistuminen] ajottuu ihan hyvään aikaan, koska meidän hoidon sisältö on 

laaduntunut täs, et tää on parempaa, kuin aiemmin ja siinä mieles meidän 

on helpompi tätä omasta mielestä myydä. (Kolmas sektori, kuntoutus.) 

Kommentin sisältö liittyy toisaalta siihen, kuinka päihdepalvelujen kehittäminen varsinkin 

erittäin huono-osaisille on pitkälti siirtynyt järjestöille kunnilta, jotka vastaavat lähinnä 

rahoituksesta valtion välillisen RAY-rahoituksen ohella. Kommentti ilmentää li- 

50

säksi, kuinka myös vastuu auttamistyön laadusta on pitkälti järjestöjen kehittämän professionaalisuuden 

varassa eikä kunnallisen toimijan virkavastuulla (Kaukonen 2002, 

154). Vertailun vuoksi alla olevasta kunnan peruspalveluun kohdistuvasta kommentista 

välittyy, kuinka asiakkaan ollessa suoraan vankilasta vapautunut kunnallinen palvelu 

saattaa olla niin vahvasti etäännytettyä, että sitä voi tuskin kutsua ainakaan asiakasystävälliseksi. 

Auttamistyössä asiakkuuteen on myös sisäänrakennettu ajatus asiakkaan 

osallistumismahdollisuuksista esimerkiksi hoitomuodosta neuvotteluun, mutta osana 

kunnallisesta peruspalvelujärjestelmää tällaiset tavoitteet jäävät usein näennäisiksi ja 

täysivaltainen kansalaisuus muuttuu kapeaksi kohdeasiakkuudeksi (vrt. Niiranen 2002, 

75). 

Tämmöset yksinäiset miehet ei välttämättä ees nää sosiaalityöntekijää. Ne 

laitetaan toimeentulotukikanslisteille tai tekemään kirjalliset toimeentulotukihakemukset 

ja näin poispäin, eli ei niillä synny semmosta luottamuksellista 

suhdetta kehenkään auttajaan, missä työstettäis niitten asioita. Se 

on vaan se laskelma, jonka joku tekee. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Palveluihin liittyy puolestaan niihin ohjaaminen: vapautuvaa ohjataan löytämään palvelujen 

viidakosta ne, jotka ovat juuri hänelle siinä tilanteessa kaikkein tarkoituksenmukaisimmat. 

Puhutaan myös tuesta, joka näyttäytyy haastatteluissa toisaalta ankaran 

lempeänä ja hyvää tarkoittavana ”eteenpäin potkimisena”, toisaalta taas liiallisena 

”hyysääminen”. Vaihtelevissa tilanteissa hankala rajanveto aktivoivan ja passivoivan 

tuen antamisen välillä on joka tapauksessa hyvin tiedostettu. Erään haastatellun mukaan 

kyse on viime kädessä kuitenkin auttamisesta kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kattavuudessaan, 

mutta koska itsepärjäämisen eetoksessa sitä ei ole soveliasta yhdistää aikuisiin 

ihmisiin, on syntynyt termiviidakko (asiakassuhteesta vrt. Kekki 2001a, 48-50). 

Meidän länsimaisessa elämässä on kauan ollu sellasta yksin pärjäämisen, 

itse pärjäämisen vaatimusta. Hirveen harvoin esimerkiks nykyään puhutaan, 

et annetaan apua, autetaan jotakuta, siis täs ihan meidänkin työssä. 

Mä oon tahallani ruvennu käyttään sitä sanaa, että täs kuntoutuksessa autetaan 

ihmisiä. Ajatellaan, et on jotenki noloo, kun autetaan tai ainaki se on 

sen avunsaajan kannalta noloo. Sit siitä puhutaan tukena tai ohjauksena tai 

jonain muuna tämmösenä. Mut mun mielestä siinä on aika paljon myöskin 

auttamisesta kysymys. Ja tietysti se tarkottaa sitäkin, että kuntoutujan täytyy 

olla valmis vastaanottamaan sitä apua saadakseen oman elämänsä asioita 

etenemään ja järjestykseen. (Kolmas sektori, kuntoutus.) 

51

Käytännössä tilanne on kuitenkin se, että suuri osa vankilasta vapautuvista vapautuu 

kadulle ilman juuri minkäänlaista tukea, ohjausta, palvelua tai auttamista. Kylmäkosken 

vankilassa on korkeintaan vain muutama YPO-asiakas, ja Tampereen Kriminaalihuoltolaitoksen 

valvontaan Kylmäkosken vankilan vangeista tulee siis n. 5 prosenttia. 

Muille ei ole selkeää, vastaavaa vastuutahoa. Tilanteen nurinkurisuudesta kertoo se, että 

jotkut vangeista pyytävät päästä vapautuessaan valvontaan omasta halustaan, kenties 

juuri siksi, että palveluntarjonta sosiaalisina ulottuvuuksineen näyttäytyy siellä parempana 

kuin puhtaasti sosiaalitoimen perustyön puolella. 

Kun joku haluaa valvontaa, niin se kertoo, että tässä järjestelmässä on jotain 

aika vialla. Joku haluaa ylimääräsen rangaistuksen itselleen. Sitähän 

se tarkottaa, koska vois vapauteen päästä ilman valvontaakin. Se osittain 

kertoo siitä, että ottamalla tämä niinsanottu lisärangaistus pääsee jonkun 

palvelujärjestelmän piiriin, ja ei se nyt varmaan kauheen viisasta ole pitkällä 

tähtäimellä. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

4.3. Priorisointeja ja asenteellisuutta 

Tässä luvussa lähtökohtana on tarkentaa kysymystä vastuunjaosta kuntien ja valtion välillä 

sekä rikoksiin taipuvaisiin huumeiden ongelmakäyttäjiin kohdistuvia asenteita. 

Molemmat tekijät synnyttävät eriarvoisuutta palvelujen saannissa. Haastatellut ovat 

kunnan tai valtion palkkalistoilla tai he toimivat palveluntarjoajina kolmannella sektorilla 

siten, että kunta tai valtio tukee välillisesti heidän harjoittamaansa toimintaa. 

Jos rahaa on niukasti jaettavissa ja on pakko priorisoida, tuntuu toki ymmärrettävältä, 

että rikostaustaiset ja päihdeongelmaiset miehet eivät ole listan kärjessä. Seuraavassa 

päihdetyöntekijä, joka on kunnan välillisesti tukemassa toimessa pohtii aikuissosiaalityön 

ongelmia. Kommenteissa näkyy lakisääteisten toimien priorisoituminen ja jälleen 

kerran hankala kysymys vastuun jakautumisesta kunnan ja valtion välillä. 

Jos 16-vuotias käyttää suonensisäsesti huumeita, on pakko puuttua. Jos 

kakskymppinen varastelee autoja ja käyttää huumeita, ei ookkaan pakko. 

Voi vaan ikään kun toivoo parasta ja sanoo, että mee Matalaan tai kertoo, 

että semmonen paikka on olemassa, mutta se jämäkkyyden aste, millä sosiaalityö 

toimii, on ihan erilainen ja vaihtelee työntekijästä toiseen. 

Aikuissosiaalityössä tai näitten vankien kans kunnan logiikkaa saattaa olla, 

vaik se on semmosta tiedostamatonta, että ok, että tehään perustoimeentu- 

52

lotukityötä ja perussosiaalityötä, mutta ei mitään erityistä. Jos ne töppäilee, 

ne laitetaan vankilaan, ja sillon valtio maksaa viulut. Tuntuu välillä siltä, 

että pitäis olla vaan mahdollisimman nopeeta se vankilaan joutuminen, niin 

sillon se ei ois kunnan kassasta eikä kerkeäis kauheesti tekee harmia. Salaa 

voidaan jopa toivoa, että kunpa se joskus muuttais johonkin toiseen kuntaan. 

(Kolmas sektori, huumetyö.) 

Kunnan ja valtion rahoitusdilemma näkyy myös seuraavassa kommentissa, joka koskee 

rangaistusaikaisen kuntoutuksen rahoittamisongelmia. Rangaistusaikainen kuntoutus 

tarkoittaa vangeille tarjottavaa, vankilalaitoksen ulkopuolella tapahtuvaa psykososiaalista 

kuntoutusta, joka tapahtuu rangaistusjakson loppupuolella. 

Se on mun mielestä tosi hieno uudistus, ja sehän on aika paljon sitä sopimushoitotyyppistä 

tietyl tavalla. Mut siinäki on taas tää kunta-valtio - 

rahakysymys, eli valtiolla ei oo kauheen paljon määrärahoja siihen. Vankeja 

voitais sijottaa enemmän hoitoyksiköihin, jos kunnat maksais niitä, 

mutta kunnat taas näkee, että sinä aikana, kun joku on vankilassa, se on 

valtion määrärahasta ja he ei siihen satsaa. (Kolmas sektori, kuntoutus.) 

Kunnallinen sosiaalitoimi on saanut edellä paljon kritiikkiä, joskin kritiikkiä on aina sävyttänyt 

myös ymmärrys tilanteen toivottomuudesta. Seuraavissa kommenteissa kritiikki 

kohdistuu terveystoimeen kyseisen hallinnonalan edustajan kuvailemana. Puhe ei 

suoranaisesti liity vankilasta vapautuviin vaan yleisesti huumeiden ongelmakäyttäjiin, 

joskin kohderyhmä lienee osin yhteneväinen. 

Nythän on esimerkiks perusterveydenhuoltoo hajautettu, et on ns. väestövastuulääkäri, 

niin kun sekään ei pelaa, kuinka se voi pelata näitten huumeittenkäyttäjien 

kohdalla, jotka muutenkin on oppinu siihen, et ne käyttää 

palveluja oman tahtonsa mukasesti, et se palvelu pitää saada nyt juuri. 

Esimerkiks paussilla on opetettu, että pitää tulla aamulla tiettyyn aikaan, 

että saa sen mitä haluaa. Eikä illalla kun on heränny pöhnäpäissään, koska 

tämmösen normaalin elämän opettaminenki on vaikeeta. 

Jos esimerkiks omalääkäri hoitais näitä narkomaaneja, ja kyllä tällä hetkellä 

hoitaakin, mutta yleensä he eivät halua hoitaa, he vaatis, että narkomaaneilla 

olis omat hoitopaikkansa. Meilläkin muut potilaat valittaa, jos 

narkomaaneja sattuu odotustiloihin, koska ne on odottamattomia. Tässä 

toissayönä yks narkomaani kävi väkivaltaseks tossa odotustiloissa, niin siin 

on potilaat ja henkilökunta vaarassa. 

53

Kyllä ruumilliset sairaudet hoidetaan, jos on kauheen kipee, ettei siinä mitään, 

mutta pakkaa oleen sillai, että ei se nyt ensimmäisenä jonossa ole. On 

vähän sillä viisiin syrjitty luokka, ruma sanoa, mutta. Ja varsinkin, jos käy 

kauheen tiheesti, niin täällä terveydenhuollon puolella ollaan muutenkin 

kyynisiä, mutta ottaa päähän, että aina toi tulee tänne ja on pää täynnä ainetta, 

on tehny mitä millonkin. (Terveydenhuolto.) 

Huumepoliisilla on omia näkemyksiä ongelmista terveydenhuollossa. Alla olevasta 

kommentista ei kuitenkaan käy ilmi, toimiiko mainittu lääkäri yksityisellä vai julkisella 

sektorilla. 

Yksi kaveri oli justiin, ennen kun se tänne meille tuli huumausainerikoksesta 

ihan tietosesti kiinni, se oli aamulla käyny omalla lääkärillään ja saanu 

sieltä kauheen kasan nappeja. Ja kaveri oli ihan sekasin. Et aika pitkälle 

kulminoituu taas tähän yhteistyöhön, mitä pitäis entistä enemmän tehdä. 

Et kylhän lääkäreillä tänä päivänä aika paljon on semmonen asenne, kun 

narkomaani menee vastaanotolle, että niistä vaikeista asiakkaista päästään 

kaikista helpoiten eroon, kun lyödään sille napit kouraan, kuin että lähtis 

paneutuun siihen asiaan. (Poliisi.) 

Vaikuttaa siltä, että huumeongelmaisten uusintarikollisten aiheuttamat sinänsä suuret 

kustannukset kohdistuvat liian epäsuorasti kuntatalouteen (kustannukset hajoavat), jotta 

olisi poliittista painetta ryhtyä lähinnä aikuisten miesten auttamiseen. Syntyy helposti 

noidankehä, jossa katsotaan, että kaikista huono-osaisimpiin, kuten päihdeongelmista 

kärsiviin rikostaustaisiin miehiin ei kannata panostaa taloudellisesti, koska kuntouttaminen 

on kallista ja koska heidän kuntoutumisensa nähdään muutenkin epätodennäköisenä. 

Missä tahansa terveydenhuollon tai päihdehuollonkin piirissä on kuitenkin 

semmosta asenteellista ajatusta. Kerran narkomaani aina narkomaani. Kerran 

lusinu aina lusinu. Tavallaan semmosia vääriä uskomuksia ja myyttejä, 

et ainakaan tol ei kannata mitään edes puhuakkaan, kun näkee, ettei se ikinä 

selviä. (Kolmas sektori, huumetyö.) 

Juuri se toimijajoukko, joka aktiivisesti tekee työtä tämän kohderyhmän kanssa, jaksaa 

silti uskoa heihin (vrt. Kekki 2004a). Edistyminen edellyttää heidän mukaansa kuitenkin 

pitkäjänteisyyttä ja tulosten määrittäminen suhteellisuutta. 

54

Jokaisesta hoitokerrasta jää jotain, että ne ei oo turhia, kun kaupungin sosiaalityöntekijöillä 

on pikkusen semmonen käsitys, että kaikki hoidot loppuu 

kesken ja eihän sille nyt kannata laittaa sitoumusta mihkään, kun se kuitenkin 

keskeyttää sen. (Yksilöllinen palveluohjaus.) 

Tosiasias siämeniä on kylvetty ja piäniä ituja versoo koko ajan. (Kolmas 

sektori, huumetyö.) 

Kyllä sitä on hirveen vaikee ennustaa. Mulla oli tapana alkuvaihees miettiä 

semmosia malleja, että toi selviää, toi ei selviä ikinä, mut nyt mä oon jo 

torjunu sen, että mä en pätkääkään aattele niin, koska sehän vaikuttaa tietysti 

mun työotteeseenkin. Jos mä aattelen, et eihän toi selviä, niin enhän 

mä panostakkaan siihen. Mä oon saanu nenilleni niin monta kertaa, et juuri 

ne, joista mä oon aatellu, et ne ei selviä niin juuri ne selviääkin. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Haastattelut ilmentävät kolmea ilmassa leijuvaa perusdilemmaa ja huolenaihetta. Yksi 

on, että yleinen uskon puute erittäin syrjäytyneiden mahdollisuuksiin nousta parempaan 

elämään johtaa vähäisiin panostuksiin. Toinen on se, että määrärahojen vajeessa ei ole 

mahdollista auttaa niitä ihmisiä, jotka hakevat apua ja olisivat motivoituneita panostamaan 

elämänmuutokseen. Kolmas dilemma on se, että monet asiakkuussuhteet palvelujärjestelmissä 

ovat käytännössä hyvin pitkäaikaisia eli niistä voi olla vaikea irtautua. 

No onhan se vähän, että jos korvaushoidosta irtaannutaan harvoin, niin 

myös YPO-asiakkuudesta kuntoudutaan aika hitaasti. (Kolmas sektori, 

huumetyö.) 

Poliisilla on omat haasteensa kehittää huumeiden ongelmakäyttäjien hoitoonohjausta 

(vrt. Kekki 2004b). Siihen velvoittaa jo poliisin oma huumausaineiden vastainen strategia. 

Tässä haastateltu poliisi näkeekin asian erittäin tärkeänä, mutta hän sanoo myös, 

että poliisin on vaikea keskustella hoitoasioista kohtaamiensa huumeiden ongelmakäyttäjien 

kanssa, jos he ovat aineen vaikutuksen alaisina, kuten usein on, ja kun mielikin on 

usein järkkynyt. Haastattelusta välittyy myös pettymystä hoitojärjestelmään. Poliisi tietenkin 

näkee työnsä kautta pääosin vain epäonnistumista huumehoidossa, joten muutamakin 

kantapään kautta koettu järjestelmän epäkohta saattaa helposti kyynistää. Mitä 

poliisi voi tai mitä poliisin kuuluisi tehdä, jos huostassa on hyvin sekavalta ja sairaalta 

vaikuttava ihminen? Haastateltu huumepoliisi kertoo noin kaksikymmentävuotiaasta 

miehestä, joka oli muutamaa viikkoa aiemmin poliisin tiloissa epäiltynä huumausainerikoksesta. 

. 

55

Aivan sekasin ja harhoissaan. Itte ei halunnu millään lailla hoitoon, ja me 

kerrankin päätettiin, yritetään nyt siis oikeen todella saada tää kaveri. Meidän 

mielestä, maallikon silmin näytti, et tää kaveri on melkeen jopa mielisairaala-asteella 

niissä harhoissaan ja sil oli oikeen voimakkaita pakkoliikkeitä, 

naaman vääristymiä ja lähdin sitä sitte viemään tohon [paikkaan x] ja 

kyllä perkele siinä silleen kävi, lääkäri siellä ilmotti, ettei tää oo minkään 

hoidon tarpeessa. Ja mä sanon ihan suoraan, mulla silmät kyllä aukes. 

Mulla meni vähän usko tähän järjestelmään. Tommosta työmäärää jonkun 

ihmisen eteen, mitä tohon tehtiin. Lääkäri perusteli nimenomaan sillä, kun 

kaverilla ei oo itsellä halua, ja sit se katto, et tää ei kumminkaan mielisairas, 

et se voitais pistää lähetteellä mihkään. Mut tääki kaveri oli ihan selkeesti 

semmonen, me nähtiin se täällä, et se oli jo hyvin vaarallinen itselleen 

ja se motiivi oli kyllä hidas itsemurha näillä aineilla. Jäi se asia niin 

mieleen, että mä tossa sälleille sanoinkin, että takuulla tuun tekeen tosta 

lehtijutun, kun meil on pitkäveto pystyssä, et se kaveri ei nää syksyä. Jos 

siinä näin käy, ni ilman muuta siitä täytyy herättää keskustelua. Kyllä mä 

ymmärrän noita isiä ja äitejä, jotka ihmettelee, kun ei saa penskoja hoitoon. 

Ei se helppoa oo. Ja kuitenki kauheet järjestelmät on rakennettu, et miks se 

aina tyssä johonki. Taikka usein tyssää johonki. (Poliisi.) 

Poliisin kertomus kuvastaa hyvin sitä, kuinka poliisin velvollisuuksiin kuuluva hoitoonohjaus 

on vaikeaa ja käytännössä usein turhauttavaa ilman sitä tukevia selkeitä rakenteita 

ja ohjeistuksia (vrt. Kekki 2004b). Jos poliisia syytetään joskus kyynisyydestä, 

ainakin yllä kuvattua kertomusta vasten se on ymmärrettävissä. Kertomus kuvastaa 

kuitenkin myös hyvin, kuinka poliisi voi olla varsin oivallinen hoitoon ohjaava taho, jos 

yhteistyörakenteet sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa olisivat kunnossa. 

56

5. Laaja-alaisen yhteistyön mahdollisuudet tavoitteiden toteuttajina? 

Luvun tiivistelmä: Vankilaympäristön ulkopuolisista tahoista oikeusministeriön alaisille 

toimijoille on asetettu erityinen vastuu uusintarikollisuuden ehkäisystä. Määrittyäkseen 

sisällöllisesti kyseisen hallinnonalan alaisuuteen rikoskysymyksiä ei voi päästää liian 

kauaksi toiminnan keskiöstä. Uusintarikollisuuden vähentäminen on kuitenkin asia, jota 

on mahdoton toteuttaa ilman yhteistyötä asuntotoimen, päihdehuollon, sosiaali- ja terveystoimen 

kanssa. Tämän vuoksi uusintarikollisuuden ehkäisy edellyttää, että se kiinnostaisi 

myös muita hallinnonaloja. Moniammatillisen verkostotyön kehittämisessä on 

kuitenkin monia käytännön ongelmia kohderyhmän syrjityn luonteen lisäksi, kuten palvelukentän 

sekavuus ja nopea muuttuvuus, toimijoiden ajan puute, toisten työtapojen 

heikko ymmärrys, huonot henkilökemiat, palveluntuottajien taloudellinen epävarmuus 

ja tiedonvaihto-ongelmat. Asiantuntemuksen kanavointi ja toiminnan koordinointi 

edellyttävät joltakin taholta valtaa tehdä kaikkia sitovia päätöksiä, mutta hajautetussa 

hallinnossa kumppanuusfilosofia pakenee tällaista valtaa. Todelliseksi koetussa resurssipulassa 

ja kiireessä verkostoitumista varsinkin huono-osaisimpien auttamiseksi on 

vaikea edistää ilman sitä tukevia rakenteita ja toimintalinjauksia, kun perustyön edellytysten 

varmistaminenkin on heikkoa. Ongelmallista on myös rajanveto siihen, milloin 

on otettava yhteys poliisin. Poliisin rooli yhteistyökumppanina on muutenkin hahmottumaton. 

Toisaalta jos yhteistyörakenteet olisivat selkeät ja sosiaali- ja terveystoimeen 

ja yleisesti päihdehuoltoon päin, poliisi voisi olla tehokas hoitoon ohjaava taho. 

5.1. Kriminaalihuolto puun ja kuoren välissä 

Tähän mennessä raportissa on esitetty tavoitteita vankilasta vapautuvien elämäntilanteen 

kohentamiseksi ja näiden tavoitteiden ristiriitoja ja ongelmia. Sen lisäksi on esitetty 

kohderyhmän kanssa aktiivisesti työskentelevien näkemyksiä omista ja muiden alalla 

toimivien tahojen reaalisista toimintamahdollisuuksista. Tässä luvussa käsitellään toimintatapaa, 

joka esitetään tyypillisesti ratkaisuksi pyrkimyksessä yksilökohtaisesti räätälöityihin 

saumattomiin palveluketjuihin: verkostoituminen. 

Verkostoituminen ja moniammatillinen yhteistyö, johon hallintoretoriikan mukaan 

osallistuvat eri hallinnonalojen lisäksi kolmas sektori ja mielellään koko kansalaisyhteiskunta, 

ovat yleinen painopiste tämän päivän julkishallinnossa. Vankilasta vapautuvien 

problematiikassa verkostoitumista on korostanut erityisesti oikeusministeriön alaisuudessa 

toimiva rikosseuraamusala. Se näkyi tutkimuksen alussa Rikoksettomaan elämänhallintaan 

–komiteamietintönä sekä Yhteistyössä rikoksettomaan elämään - 

hankkeen perustamisena. Tämä suuntaus on ymmärrettävää, sillä 1990-luvun hallinnollisten 

muutosten jälkeen rikosseuraamusala on ollut ikään kuin puun ja kuoren välissä. 

Vankilaympäristön ulkopuolisista tahoista juuri oikeusministeriön alaisille toimijoille 

on asetettu vastuuksi uusintarikollisuuden ehkäisy. Kriminaalihuoltolaitoksen asiakkaita 

57

ovat selkeästi vankilasta valvontaan vapautuvat. Pitkien asiakassuhteiden aikana on heihin 

suuntautuva palveluohjaus on haastatellun kriminaalihuollon edustajan mukaan kehittynyt. 

Viimeiset vuodet me ollaan aika aktiivisesti oltu alotteentekijöitä verkoston 

kokoomisessa; se on mun mielestä viime vuosien vahva kehitystrendi 

meillä. Meidän asiakkailla on kauheen laaja viranomaisverkosto, ja se on 

just semmosta pompottelua, jos ei se verkosto toimi yhdessä. Ja voi olla 

ihan semmostaki tietysti, ettei asiakas halua olla ees itelleen rehellinen, 

vaan kertoo yhtä tarinaa yhdelle viranomaiselle ja toiselle toista, et verkostotyöskentelyssä 

pystytään tämmösetkin ongelmat ehkäseen. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Ongelma syntyy siinä, että määrittyäkseen sisällöllisesti yhden hallinnonalan alaisuuteen 

rikoskysymyksiä ei voi päästää liian kauaksi toiminnan keskiöstä. Uusintarikollisuuden 

vähentäminen on kuitenkin asia, jota ei voi palauttaa ja rajata pelkästään rikoskysymyksiin, 

sillä sitä on mahdoton toteuttaa ilman yhteistyötä asuntotoimen, päihdehuollon, 

sosiaali- ja terveystoimen kanssa. Tämän vuoksi uusintarikollisuuden ehkäisy 

tulisi saada myös muita hallinnonaloja kiinnostavaksi asiaksi. Kriminaalihuoltolaitoksen 

edustaja on haastattelussa huolissaan siitä, että kriminaalihuollon johtotasolla uusintarikollisuuden 

ehkäisy nähdään paikoin liian kapea-alaisesti, paikoin taas epärealistisesti. 

Se on kuitenkin niin monimutkanen asia, kun monet asiat vaikuttaa siihen. 

Mun mielestä siel on hirveen kapee käsitys siitä, mitä Kriminaalihuoltolaitoksen 

pitäis tehdä. Mä pelkään, et siinä mennään ihan mettään, jos se 

menee kärjistetysti siihen, että täällä talossa vaan käydään rikoskeskusteluja. 

Palveluohjauksesta on siellä ehkä semmonen käsitys, että se on tämmöstä 

hyvin kevyttä, et kun mä annan suunnilleen ohjetta tai annetaan 

osote, niin ihmiset on osannu mennä ja kaikki hoituu sitä kautta, eikä nähä, 

et se on kuitenkin pitkä ja vaativa prosessi, jos lähdetään muita yhteistyötahoja 

vastuuttaan. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Valvontaan vapautuvien etu onkin se, että joukko on pieni ja palveluohjausvastuu, jos 

tätä termiä halutaan käyttää kriminaalihuollon suhteen, on selkeä. Erityiset ongelmat 

nousevat esille, kun kohderyhmä laajenee periaatteessa kaikkiin rikostaustaisiin, kuten 

YRE:n tapauksessa. YRE:n yleisessä tavoiteretoriikassa rikostaustaisten auttamiseen 

vastuutetaan lisäksi koko kansalaisyhteiskunta, mutta se on hyvin epärealistinen ajatus; 

esimerkiksi Jouko Karjalaisen (2002a, 37) tutkimuksessa vapaaehtoistyöntekijät mielsi- 

58

vät vahvasti, että kovien huumeiden käyttäjien auttaminen vaatii ammatillista työotetta 

ja erityispalveluja. 

5.2. Toiveita Yhteistyössä rikoksettomaan elämään -hankkeelle 

Esitän haastateltujen toimijoiden käsityksiä YRE:stä siinä vaiheessa, kun YRE:n suunnittelija 

oli siis toiminut Tampereella vasta pari kuukautta eli varsin lyhyen aikaa. Kuten 

aiemmin on todettu, analyysia on mielekästä lukea siitä näkökulmasta, että verkostoitumisesta 

on yleinen nykypolitiikan ja varsinkin ehkäisevän ja auttavan työn trendi, ja 

YRE vain yksi sen ilmentymä, joskin juuri tällä kentällä keskeinen. On hyvä myös 

muistaa, että YRE:n reaaliset toimintamahdollisuudet ovat varsin sidotut johtuen toimintafilosofiaan 

sisäänrakennetuista toimintavaltuuksien puutteista. Tämä tausta huomioon 

ottaen YRE:n työsarka ei ole helppo ottaen vielä huomioon Tampereen kokoisen 

kaupungin mahdollisten yhteistyökumppaneiden suuri määrä. 

Tampere on sen verran iso paikka ja täällä on monipuolisesti kaikenlaista, 

viranomaisverkosto ja kolmannen tahon sektori siihen päälle. Se on niin 

moninainen, et on aikamoista löytää ne keinot, millai ne olis vuorovaikutuksessa 

ja keskustelis. Se on muuttuva kenttä vielä koko ajan. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

YRE-hanke ei ollut vielä tullut tunnetuksi kaikille haastatelluille; näin oli muun muassa 

poliisin huumerikostorjunnan yksikössä ja osassa kolmannen sektorin huumetyötä. Se 

johtuu ilmeisesti siitä, että verkostot todellakin ovat laajat ja hanke vasta alussa. YRE:n 

tietävistä harva oli halukas tarkkaan analyysiin tai arvioon, koska hanke tosiaankin oli 

haastattelun aikaan vasta alussa, joskin sen tuloa Tampereelle ja siellä toimimisen 

edellytyksiä pohdittiin YRE:n projektipäällikön virittämänä yhteistyöverkostoissa edeltävästä 

syksystä alkaen. YRE:n hahmottomuus sen alkuvaiheissa on kuitenkin ymmärrettävää 

jo hankkeen luonteen takia; yhteistyön koordinointiin tähtäävään projektityöhön 

kuuluu aluksi tavoitteiden ja toteuttamissuunnitelmien väljyys, koska niiden on tarkoitus 

tarkentua juuri yhteistyössä. 

Mä en tiedä vielä. Se on käynnistyny suhteellisen hitaasti ja mul on ollu 

kamalan pitkään epäselvää, että mitä YRE-hanke oikein tulee olemaan ja 

on, ja mitä se tavoittelee. Mä en ehkä ihan usko siihen, että pelkällä verkostoitumisen 

tehostamisella kauheen pitkälle päästään. (Kolmas sektori, 

kuntoutus.) 

59

Vaikka kommenteissa oli nähtävissä varovaisuutta ja skeptisyyttä, YRE:en kohdistui 

myös toiveita, että ajan myötä tavoitteet ja toteutus konkretisoituisivat esimerkiksi 

suunniteltuna palveluohjaustiiminä, ns. puolimatkan talona tai että vankilasta vapautuville 

saataisiin muun kuin sosiaalitoimen järjestämänä konkreettinen paikka, johon tulla 

ja joka toimisi palveluohjausperiaatteella 4 . Konkreettista paikkaa ehdotti kolmannen 

sektorin edustaja. Hän ei uskonut, että sosiaalitoimella on riittävästä aikaa tai palvelutarjonnan 

tuntemusta osallistua palveluohjauksen laajentamiseen vankilasta vapautuville 

(kuten edellä on todettu, sosiaalitoimi ei siis myöskään lähtenyt mukaan palveluohjaustiimin 

perustamiseen, mutta katso nykytilanteesta tarkemmin liite). Kolmannen sektorin 

edustaja näkee, että sosiaalitoimen kykyä paneutua rikostaustaisten asioihin heikentää 

osaltaan toiminnan projektipainottuneisuus. Projektiviidakkoa on puolestaan rehevöittänyt 

ESR-perustaisen rahoitusjärjestelmän hyödyntäminen. Hän syyttää omaakin taustaorganisaatiotaan 

siitä, että se ja vastaavankaltaiset toimijat eivät ole kyenneet tiedottamaan 

toiminnastaan aina tarpeeksi hyvin. 

Kaikki viranomaistahot sanoo, et projekteja on niin mielettömästi, ettei he 

pysy millään perillä, et millanen paikka milleki ihmiselle tarkotettu, että se 

on mahdotonta. Kun tarpeeks monta vuotta kestää joku juttu, sit se alkaa 

vähän löytyä. Toki siinä on ollut vikaa meissä, et me ei olla varmaan riittävästi 

viety tietoa. Nyt kun ton [x-hankkeen] kanssa on toimittu eri tavalla, 

yhteistyö sosiaalitoimen kanssa on aika hyvin löytyny. Se täytyy mennä 

tietysti niin, että viranomaistaho, oli se sitten sosiaalitoimi tai mikä tahansa, 

kokee saavansa uudesta toimijasta apua omalle työlleen. Se kai siinä on 

se juju, ja että se on nimenomaan yhteistä työtä eikä vaan ohjaamista paikasta 

toiseen. (Kolmas sektori, kuntoutus.) 

Projektiviidakko on yksi ilmentymä kentän sekavuudesta ja muuttuvuudesta. Paitsi että 

projekteja tulee ja menee, suhteellisen pysyväkin toiminta pyrkii koko ajan kehittymään 

ja siltä osin muuttumaan (vrt. Kekki 2004a), sillä projektimuotoinen rahoitus myönnetään 

usein kehittämistarkoituksiin. Jos sosiaalitoimi ei pysty panostamaan palveluohjaustiimiin 

ja jos tavoitteena olisi konkreettisen palveluohjauspaikan perustaminen, kuka 

siitä vastaisi? Ajatus, että vankilasta vapautuville suunnattu palveluohjaus toimisi 

esimerkiksi jonkin tietyn kolmannen sektorin toimijan taholta tuntuu ongelmalliselta 

pitkällä tähtäimellä. Kenttä on sekava heillekin, ja nykytoimintapolitiikassa tämänkaltaiseen 

ratkaisuun on vaikea äkkiseltään ajatella muuta kuin kokeiluluonteista ja lyhytkestoista 

projektia. 

4 Kriminaalihuollon tukisäätiö on organisoinut Helsinkiin vapautuville vangeille vertaistukitoimintaa 

tarjoavan konkreettisen kontaktipiste Rediksen. 

60

Yhden vankilaviranomaisen toive onkin, että YRE tekisi aloitteen vastuunjakokysymyksen 

selvittämiseksi. Kriminaalihuollon edustaja puolestaan toivoi, että YRE toimisi 

vankilasta vapautuvien äänenä nostamalla julkiseen keskusteluun heidän ja palvelujärjestelmän 

keskeisiä ongelmakohtia. Varsin realistisesti nähdään siis, että vastuukysymysten 

selkeytyminen ja vankilasta vapautuvien problematiikan saaminen julkiseen 

keskusteluun ovat ensisijaisen tärkeitä tilanteen kohentumisen edellytyksiä, vaikka tämäntapaiset 

näkemykset olivat haastateltujen joukossa harvinaisia. Konkreettisen työn 

helpottamiseksi vankilassa toivotaan myös, että YRE:n avulla saataisiin paikannettua 

ne, jotka hyötyisivät eniten yhteisestä panostuksesta. 

Osattais näistä vapautuvista poimia ne, joitten kohdalla olis todella hyötyä 

verkostoyhteistyöstä, ettei hakata ihan päätä seinään. (Vankilaviranomainen.) 

5.3. Kiirettä, huonoa omatuntoa ja epävarmuutta tulevaisuudesta 

Verkostotyön kehittäminen liittyen vankilasta vapautumiseen kohtaa monia yleisiä ongelmia 

riippumatta siitä, onko taustalla juuri YRE-hanke. Vaikka YRE:lle esitettyihin 

toiveisiin voi olla sinällään vaikea vastata, on olemassa verkostoitumista estäviä tekijöitä, 

joihin on vieläkin vaikeampi vaikuttaa. Yksi sellainen on huono henkilökemia. 

[Tahon X] ja meidän yhteistyössä on vuosien ja vuosikymmenien takaisia 

traumoja ja henkilöongelmia ja muuta. Mä en niitä kauheen hyvin onneks 

tunne, eikä mulla ole osuutta niihin, mutta en voi olla aistimatta ja ymmärtämättä, 

että ne edelleenkin elää jotenkin, joka on tosi kummallista, et 

siin on myös tällasta taustaa. (-) 

Yleinen ongelma moniammatillisesta työssä on se, että vaikka henkilökemioissa ei varsinaisesti 

olisi ongelmaan, toisten toimijoiden näkökulmat ja lähestymistavat yhteiseen 

työhön tuntuvat vierailta. Yhden haastatellun ehdotuksena onkin, että toimijat vierailisivat 

enemmän toistensa työpaikoissa ja vaikka työskentelisivät siellä vähän aikaa, jotta 

oppisivat katsomaan asioita laaja-alaisemmin. 

61

Nimittäin ei oo kauheen hyvä yhteistyön edistämistapa, että puolin tai toisin 

mennään opettamaan toisia, että etteks te ymmärrä, teidän pitää tehdä 

näin. (Kolmas sektori, kuntoutus.) 

Muun muassa haastatellut vankilaviranomaiset kokevat erittäin keskeiseksi yhteistyön 

kehittämisen ongelmaksi kuitenkin ajan puutteen. Yhteiset kokoukset nähdään tärkeinä, 

varsinkin palaverit keskeisten yhteistyökumppaneiden kanssa ennen tietyn vangin vapautumista. 

Verkostotyö tarkoittaa kuitenkin matkustamista 50 km:n päähän Tampereelle 

kokouksiin, mikä vie aikaa jo valmiiksi kiireisestä perustyöstä. 

Verkostotyön kehittäminen ja hyvät yhteistyösuhteet on erityisen tärkeitä rikostaustaisiin 

erikoistuneelle kolmannelle sektorille, koska sen toimintamahdollisuudet ovat sidoksissa 

palvelujen ostajiin (kunta tai valtio) tai kuntoutettaviin asiakkaisiin, joita tulee 

muun muassa vankiloista. Yksi merkittävä ongelma tähän liittyvä ongelma on kuitenkin, 

että toiminta perustuu palvelujen myymiseen tilanteessa, jossa tuotteen ylläpitoa ja 

kehittämistä haittaa palvelun epävarma ja ailahtelevainen rahoittaja. Välillä ostajalla eli 

valtiolla tai kunnalla on rahaa, välillä ei, ja sen kanssa on yritettävä tulla toimeen. Samalla, 

kun kolmannesta sektorista on tullut yhä tiiviimmin osa peruspalvelujärjestelmää 

varsinkin huono-osaisten asiantuntemusta edellyttävien tehtävien hoidon kannalta, siitä 

on tullut myös julkisen sektorin sosiaalitalouden joustovaraa (Kaukonen 2002, 161). 

Yhden maksusitoumuksen hankkiminenkin voi olla usean puhelinsoiton ja 

pitkien keskustelujen tulos, ja kun asiakas ei sitä saa itse hoidettua, siihen 

tarvitaan meidän apua. Nää rahotuskysymykset on tosi vaikeita ja niinku 

sanoin tossa, että rikosseuraamusviraston kanssa ei ole edes mitään palvelujen 

hankintasopimusta. Mun mielestä meillä on palvelujan tuottajana tässä 

liian suuri osuus riskistä. Se tekee tästä aika hankalaa. (Kolmas sektori, 

kuntoutus.) 

Moniammatillisen yhteistyön kehittämisessä on siis monenlaisia yleisiä vaikeuksia: ajan 

puute, ammatillisten näkökulmien eroavaisuudet, työnjaosta päättämisen vaikeudet, 

työnjohtamiseen ja tietosuojaan liittyvät ongelmat, projektipainottuneisuus ja taloudellinen 

epävarmuus (vrt. Uusikylä 1999). Ne kaikki näkyvät vankilasta vapautuvien auttamisessa. 

YRE:n kannalta tilanne on hankala. Se kannustaa toimijoita sitoutumaan yhteistyöhön ja 

uskomaan paikallistason verkostoitumisen voimaan, mutta mitkä ovat tämänkaltaisen 

verkostoitumisen mahdollisuudet? Hajautetun hallinnon yhteiskunnassa päätösvalta 

karkaa toimijoiden käsistä. Asiantuntemuksen kanavointi ja toiminnan koordinointi 

62

edellyttävät joltakin taholta valtaa tehdä kaikkia sitovia päätöksiä. Kumppanuusfilosofia 

pakenee tällaista valtaa. Sen taustalla on muun muassa toive siitä, että vallitsevassa resurssipulassa 

ja valtion normatiivisen vallan vähennyttyä yhteistyö paikkaa syntyneitä 

aukkoja. Todelliseksi koetussa resurssipulassa ja kiireessä verkostoitumista on kuitenkin 

vaikea edistää ilman sitä tukevia rakenteita ja ohjeistavia toimintalinjauksia, puhumattakaan 

perustyön toimintaedellytysten varmistamisesta. 

5.4. Yhteistyötä poliisin kanssa? 

Kysyin haastatelluilta, onko heillä yhteistyötä poliisin kanssa ja jos on, niin minkälaista. 

Konkreettisinta yhteistyö oli vankilan vartijoiden ja poliisin välillä, ja tiedonvaihto on 

vartijan mukaan viime aikoina muutenkin tehostunut. Ratkaisu tehostumiseen on yksinkertainen: 

yhteistyö on rakenteistunut, eli tiedonvaihto ei enää perustu niinkään henkilökohtaisiin 

suhteisiin kuten aiemmin vaan toimenkuviin. 

Kun nyt tarvii jonkun tiedon, niin siel on ihminen, joka istuu koneella. 


Muilta osin poliisi loistaa poissaolollaan. Poliisi on kyllä aktiivinen toimija monissa 

Tampereen kaupungissa toimivissa päihdeasioihin liittyvissä ja sosiaalisten ja turvallisuuskysymysten 

kehittämisverkostoissa, mutta tämän tutkimuksen aineistossa poliisin 

rooli näyttäytyy hahmottumattomana. Muutamissa haastatteluissa todetaan, että poliisiin 

toki turvaudutaan, jos yksittäinen tilanne esimerkiksi jonkun asiakkaan kanssa sitä vaatii, 

mutta mitä vähemmän siihen on tarvetta sen parempi – koetaan, että poliisin näkyvä 

läsnäolo vaikuttaa asiakkaisiin muun muassa heikentämällä luottamussuhdetta auttajiin, 

mikä vaikeuttaa toimintaa. Toisaalta seurakunnan edustajan tulkinnan mukaan poliisi ei 

aina ole välttämättä itsekään innokas tulemaan väliin, ellei tilanne ole todella hankala. 

Ei oo ehkä resursseja ruveta aina kärräämään näitä kavereita pois, kun ne 

on kohta takasin siellä. (Diakoniatyö.) 

Lukuun ottamatta poliisin perusroolia järjestyksen valvojana ja kriisitilanteiden laukaisijana 

suuri osa haastatelluista toimijoista koki kysyttäessä, että he eivät oikein ymmärrä, 

mitä yhteistyö poliisin kanssa voisi edes tarkoittaa. Eräs toimija sanoo, että yhteistyötä 

on ollut jonkun verran 1990-luvun puolella; erään projektin ohjausryhmässä oli 

63

poliisi, mutta sittemmin ei ole ollut yhteistyötä ja kysymys poliisista yhteistyökumppanina 

tuntuu hämmentävältä. 

Mä en oo muuten sitä hirveesti miettiny. Ei niin, ettäkö pitäisin sitä jotenki 

älyttömänä tai huonona ajatuksena, ei ollenkaan, ehkä jotenkin ihan luontevanikin, 

mutta mun on kauheen vaikee aatella, mitä se olis käytännössä 

(…) Jotenkin on konkreettisempaa se sosiaalitoimi tai Kriminaalihuoltolaitoksen 

aluetoimisto. Kun tuntuu, että sitäkään yhteistyötä ei oo kovin 

helppo saada toimimaan, niin ehkä se energia menee enemmän siihen. 

(Kolmas sektori, kuntoutus.) 

Hetken pohdinnan jälkeen moni haastateltu toteaa kuitenkin, että työtapojen ja lähtökohtien 

tunteminen puolin ja toisin olisi tietenkin hyödyllistä. Terveystoimen edustaja 

kuitenkin arvelee, että poliisi on tietoisestikin etäännytetty yhteistyöstä ja peräänkuuluttaa 

poliisin vahvempaa näkyvyyttä yhteistyössä julkisen sektorin toimijoiden kesken. 

Siis poliisin ja terveydenhoitoviranomaisten ja myös sosiaaliviranomaisten 

pitäs tehdä enempi yhteistyötä. Mun mielestä poliisi on ulos heitetty siitä 

kuviosta jotenki, pitäs saada sitä enempi siihen mukaan. (Terveydenhuolto.) 

Toisaalta poliisin edustaja ei syyllistä muita toimijoita yhteistyön heikkoudesta, sillä 

hän katsoo, että syytä on heissä itsessäänkin. Poliisi on haastatellun mukaan ollut liian 

passiivinen tekemään aloitteita. Hän toteaakin, että kontakteja pitäisi aktiivisesti vaan 

luoda ja keskusteluyhteyttä kehittää. Ongelmaksi koetaan kuitenkin jälleen kerran ajan 

puute. 

Oon itteki aika paljon täällä Tampereella kumminki eri paikoissa pyöriny, 

ja sitä kun yrittää oman toimen ohella hoitaa, ni kyllä syö sua aina jostain 

päästä. Mut asia on tärkee, poliisil on toi mun mielestä lapsenkengissä, 

nimenomaan et alotteet pitäis tulla enemmän viel poliisista päin. Tossakin 

vaan vois joskus soittaa tonne [näyttää esimerkinomaisesti päihdehoitopaikkaa 

seinällä olevasta hoitopaikkalistasta] ja että morjens, keitätkö 

kahvit, mää tuun käymään, kun en o ikinä käynny, ja menis ja vaihtais 

muutaman sanan. Mekin täällä eletään niin pienessä lokerossa. Näkemykset 

on joskus vähän ykspuolisia, mut mitä enemmän ihmisten kans juttelee, 

ni ehkä vähän alkaa silmät poliisipuolellaki aukeen. Tääl on vähä 

semmosta jyrkkää, et kyllä täälläkin pitää pystyä asioita kattoon laajemmin. 

(Poliisi.) 

64

Muihin haastateltuihin verrattuna kriminaalihuollolla tuntuu olevan merkittävin suhde 

poliisiin: keskusteluyhteys on kriminaalihuollon edustajan mukaan tosin vielä heikko ja 

osin ongelmainen, mutta rakentavaan suuntaan kehittyvä. Kriminaalihuollon edustajan 

haastattelussa tuleekin jälleen esille se, kuinka yhteistyön kehittyminen on liiaksi kiinni 

henkilösuhteista: toimivaa yhteistyötä hänen mukaansa ollut aiemmin, mutta se on katkennut 

ihmisten vaihduttua. Kun yhteistyölle ei ole selkeitä rakenteita, se on rakennettava 

uusien ihmisten kanssa aina uudestaan. 

Nyt me ollaan sitä keskustelukulttuuria uudestaan luotu tietosesti, ja kyllä 

mä uskon, että se siitä pikku hiljaa kehittyy. Koska kuitenki se perimmäinen 

tarkotus on yhtenevä, et ihmiset ei syyllistyis enää uusiin rikoksiin. 

(Kriminaalihuoltolaitos.) 

Yksi konkreettinen, vielä ratkaisematon ongelma-alue on kriminaalihuollon edustajan 

mukaan tietojen saaminen poliisilta siitä, epäilläänkö valvonnassa olevia rikoksista tai 

kenen luo on tehty kotihälytystä. Tällainen tieto on tärkeää, jotta tukitoimia olisi mahdollista 

suunnitella mahdollisimman tarkoituksenmukaisiksi. Näitä tietoja saa yksittäisten 

asiakkaiden suhteen kysymällä, mutta kun asiakasmäärät ovat suuret, tarvetta olisi 

laajempaan tietojenvaihtoon. Se ei ole teknisistä syistä kuitenkaan mahdollista, koska 

atk-järjestelmät eivät ”keskustele”. Haastateltu poliisi ymmärtää ja myöntää ongelman. 

He hoitaa jotain asiakasta hyvin voimakkaasti, panostaa johonkin ihmiseen, 

ja poliisilla on jo tieto, et sil on niin paljo näyttöö rikoksesta, et tulee 

saamaan pitkän vankeustuomion, ni tästä he ovat olleet vähän katkeria. Et 

miks ei heille oo ilmotettu, et tämmönen on menossa. Siin on kieltämättä 

ongelma. (Poliisi.) 

Suuri ongelma poliisiyhteistyössä tuntuu haastateltavan kriminaalihuollon edustajan 

mukaan olevan myös se, että osalla poliiseista on virheellinen käsitys kriminaalihuollon 

työstä. Hänen mukaansa poliisi ei kaikilta osin ymmärrä, mitä valvonnan on käytännössä 

edes mahdollista tarkoittaa ja että se on pitkälti tukea pitkän tähtäimen tavoitteilla. 

Me yritetään vaikuttaa myös ihmisen ajatusmaailmaan ja vähän kyseenalaistaa 

niitä hänen arvoja ja ajatuksia. Ei me voida oikeesti valvoa sillä tavalla 

ihmistä, että kuljettais perässä ja estettäis sitä tekemästä rikoksia. Jotkut 

poliisit tottakai ymmärtääki sen, mut sit on se joukko, joka aina jaksaa 

heitellä samoja epäilyksiä meidän työn suhteen. Se ehkä sitä yhteistyötä 

65

kanssa vähän heikentää. Mut se on varmaan myös tiedon puutetta. Meidänkin 

täytyis jotenki jaksaa, ois tärkeetä et jossain poliisikoulussa meiltä 

käytäis kertomassa meidän työstä, ja aina välillä meistä on joku käynykin. 


Kriminaalihuollon edustaja kertoo yhdestä tapauksesta, joka oli pääsemässä huumehoitoon 

ja menossa sieltä sovitusti vankilaan. Hän sanoi tehneensä paljon töitä kyseisen 

henkilön eteen ja tavoitteen onnistumiseksi, ja lopulta onnistuikin siinä. Ongelmana on 

se, että syyllistyessään pieneenkin rikokseen voimassa olevaa tuomiota odottava henkilö 

on mahdollista toimittaa kadulta välittömästi vankilaan, ja tehdyt suunnitelmat murenevat. 

Vaikka usein on hyvä, että oikeusprosessi toimii nopeasti, kaikissa tilanteissa se ei 

välttämättä ole tarkoituksenmukaista. Alla kuvatussa tapauksessa henkilö oli jäänyt 

kiinni hallussaan pieni määrä yksityislääkäriltä saatua Subutexia ilman, että resepti oli 

mukana. 

Täs tapaukses mä soitin poliisille ja pyysin, et voitaisko sopia, et vaikka 

hänellä on nää tuomiot et hänet vois passittaa suoraan vankeuteen, ni ette 

ota nyt kadulta sitä. Ensimmäistä kertaa hän pääsi tällai suunnitelmallisesti 

vankilaan ja se oli mun mielest tosi iso juttu tän tulevaisuuden kannalta, 

kun se on kuitenki vast alta kolmekymppinen kaveri. Hänet oli 4 edellistä 

kertaa otettu sillai kadulta, että ratsattu ja löydetty joku pieni ainemäärä ja 

nähty että sinähän jatkat rikollista toimintaa ja sulla on valmiiksi tää lainvoimanen 

tuomio että lähetään. Sinne jää ruuat jääkaappiin haisemaan ja 

kaikki sille tielleen, et nyt hän ihan oikeesti pakkas kämppänsä ja tyhjens. 

Niin se sitten meni ihan suunnitelmallisesti katkasuun kahdeks viikoks, ja 

siitä käsin subutex-hoitoon vankilaan. En tiiä sitte, oliko sillä mun soitolla 

mitään merkitystä, mutta kuitenkin pyrin antaa oikeeta tietoo sinne poliisille. 

Koska, yritetään just sitä, että katottais pidemmällä tähtäimellä näitä 

asioita. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Kysyin haastatellun poliisin mielipidettä asiaan. En ole varma, tiesikö hän juuri kyseisen 

tapauksen, mutta hän pohti ylipäänsä poliisin kannalta tilanteita, joissa tulee helposti 

intressiristiriitoja. Aivan vastaavanlainen, pienen ainemäärän hallussapitotapaus ei puheessa 

noussut esille. Ensin hän viittasi esitutkintalakiin, jonka mukaan poliisin on suoritettava 

esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, 

että rikos on tapahtunut. Jättämällä tutkimatta poliisi toimii vastoin virkavelvollisuutta. 

Samoin hän toteaa, että eteen saattaa tulla erityistapauksia, jolloin hän on valmis menemään 

vaikka itse neulojen vaihtopisteeseen tekemään ratsauksen. Toisaalta tapauskohtainen 

tarkastelu ja ”maalaisjärki” mahdollistavat hänen mukaansa myös maltillisemman 

toiminnan. 

66

Maalaisjärkee, tämmöstä hyvää yhteistyötä edistäen se asia pitää viedä 

eteenpäin. Et ymmärtää molempien työt ja tavotteet. Niin se on mun mielestä 

mennykin, ei siin oo ongelmia ollu. Jotain ehkä yksittäisiä, mut niistä 

on mun mielestä aika hyvin selvitty. Yhdenkin tapauksen muistan, missä 

me oltiin otettu tämmönen kaveri kiinni, jol oli huomattava määrä subutexia, 

se oli todella iso määrä, sitä sitten keskusteltiin, et poliisi on toiminu 

näin, niin tässä keskeytyy nyt sitten tän kaverin hyvin alkanu tää hoito ja, 

ainaki siinä tilanteessa, me mentiin ihan puhtaasti kyllä poliisin ehdoilla. 

Mutta kyllä mä uskon, että tietyssä tapauksessa poliisistakin löytyy semmosta 

inhimillisyyttä, kun sen paikka sit tulee. (Poliisi.) 

Käyttörikosuudistus tuo ainakin periaatteessa helpotusta käyttäjien kohtaamiseen. Uudistuksen 

mukaan rankaisuvelvollisuus väistyy, jos huumeiden käyttäjä on hakeutunut 

tai hakeutumassa hoitoon. Tosin säännösten mukaan aivan lievissä tapauksissa ja poliisin 

harkinnan mukaan rankaisematta voi jättää muutenkin. Vaikka uudistus kyseisen 

huumepoliisin mukaan apua yhteistyöhön päihdehuollon kanssa, ongelmiakin on (vrt. 

Kekki 2004b). 

Aika vähänhän niitä ihmisiä tulee, jotka ilmottautuu, et he on hakeutunut 

hoitoon tai hakeutumassa. Se on kyllä marginaalisen pieni osa. Mut aina 

sillon tällön tulee, ja niiden kohdalla se toimii. (Poliisi.) 

Kriminaalihuoltolaitoksella valvojan arkiseen työnkuvaan on joka tapauksessa sisäänrakennettu 

jännite sen rajan suhteen, jolloin asiakkaiden toiminnan takia on otettava poliisiin 

yhteyttä. Kriminaalihuollon edustaja kertoo, että jos asiakas tuntuu edistyvän elämänmuutoksessaan, 

syntynyttä luottamuksellista suhdetta ei kovin vähäisin perustein 

halua rikkoa ilmiantamalla asiakas. Syynä on se, että halutaan edistää hoitoon pääsyä ja 

säilyttää mahdollisuus vakavien rikosten ehkäisyyn. 

Onhan huumausaineitten käyttökn käyttörikos meillä. Mut eihän me voida 

lähtee semmoselle sanktiolinjalle koko ajan et aha, sä oot piikittäny itteäs, 

nyt soitan poliisille, sä oot käyttäny huumausaineita. Eihän se voi olla 

tämmöstä. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

67

Ongelmatilanteista huolimatta keskusteluyhteys poliisiin on olemassa ja yhteistyö 

haastattelujen mukaan koko ajan kehittymässä. Ja sehän on myös omasta aktiivisuudesta 

kiinni, kuten kriminaalihuollon edustakin toteaa. 

Meil oli puhetta just huumepoliisin kanssa, että pidettäis taas yhteispalaveri, 

et se on omasta aktiivisuudesta kiinni kanssa. Se on mun mielest lähteny 

sillai selkiintyyn, et me ollaan yhteistyösopimusta rakennettu lähinnä vankilasta 

vapautuneitten valvontasanktiokäytäntöjen ja tutkintapyyntöjen takia, 

ni kyl se mun mielestä alkaa sillai olla hahmottunu, että ei siinä mun 

mielestä semmosta mitään problemaattista oo. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

68

6. Aineistoperusteisia ehdotuksia ja toiveita 

Luvun tiivistelmä: Tähän lukuun on koottu yksittäisiä, haastateltujen antamia ehdotuksia 

tilanteen parantamiseksi. Palveluohjausta ehdotettiin kiinnitettäväksi konkreettiseen 

paikkaan, johon vankilasta vapautunut voi kävellä sisään. Moni kaipasi tukiasuntoja. 

Tiedonvaihtoon kaivattiin keskitettyä ratkaisua, jotta auttavien tahot tietäisivät paremmin 

asiakkaan tilanteen. Lisäksi tiedonsaanti asiakkaista asiakkuuden jälkeen helpottaisi 

oman toiminnan vaikuttavuuden arviointia. Hyvänä nähtiin kuntouttavat tahot, jotka panostavat 

moniin ongelmiin samanaikaisesti ja kokonaisvaltaisesti. Kriminaalipoliittinen 

keskustelu oli vähäistä mutta terävää. Toivottiin valvontaan vapautumisen kriteerien 

tarkistamista. Hyvinä uudistuspyrkimyksinä pidettiin sakon muuntosuhteen muutosta ja 

sopimushoitoa vankimäärän vähentämiseksi sekä jo käytössä olevaa rangaistusaikaista 

kuntoutusta. Vankilaan toivottiin lisää päihdepalveluja ja sosiaalityöntekijöitä sekä 

mahdollisuutta vapautua avotalon kautta. Hyvin huono-osaisille lyhyiden tuomioiden 

kierteessä oleville toivottiin turvattua, toimintateraputtista ympäristöä vankilan sijaan. 

Huumeiden käyttäjien rikosoikeudellinen asema herätti myös keskustelua. Valtiolta toivottiin 

keskitetympää ohjausta ja rahaa turvaamaan kuntien nyt eriarvoiset mahdollisuudet 

tarjota palveluja. Valtiolta toivottiin myös päihdepalvelujen sekavuuden kentän 

haltuunottoa ja selkiyttämistä ylipäänsä yhteistyön edellytysten parantamiseksi. Vankilakierteessä 

olevien ryhmän pienuus yhdistettynä moniongelmaisuuteen, ongelmien toisinaan 

vaarallinen kärjistyminen ja se, että he rasittavat taloudellisesti useita eri viranomaistahoja 

esitettiin keskeisinä perusteluina valtion väliintulon tarpeellisuudelle. Todettiin 

myös, että edellytys tilanteen parantumiselle on päättäjien keskuudessa vallitsevan 

asenteellisuuden vähentäminen asiallisella, julkisella keskustelulla. 

6.1. Arkuutta vai lannistuneisuutta? 

Olen koonnut haastatteluista tähän lukuun suosituksen kaltaisia kommentteja. Toisenlainen 

kokoonpano haastateltavia antaisi luultavasti toisenlaisen kokonaiskuvan, eli moni 

näkökohta varmasti puuttuu tässä esitellystä koosteesta. Tätä lukua kannattaakin lukea 

keskustelunavauksena, jonka tarkoitus on herättää kysymyksiä ainakin joidenkin 

sellaisten seikkojen suhteen, jotka vaivaat alan toimijoita. 

Koska kehittämistyön painopiste on verkostoitumisessa ja palveluohjausmallin kehittämisessä, 

osa kommenteista liittyi siihen. Konkreettisia neuvoja ei kuitenkaan tullut sen 

lisäksi mitä on jo esitetty edellä: palveluohjauksen kiinnittäminen konkreettiseen, fyysiseen 

paikkaan, johon vapautunut voi kävellä sisään, toisten työhön tutustumista ja keskustelun 

lisäämistä. 

Kokonaisuutta ajatellen oli hiukan yllättävää, että vaikka lisääntyvä vankimäärä ja sen 

moniongelmaisuus puhuttivat paljon haastatteluissa, kriminaalipolitiikasta haettiin harvoin 

ratkaisua. Myös yleinen resurssipula ja palvelutarjonnan rahoitusjärjestelmän epävarmuus 

näkyivät ankeina tunnelmina, mutta tuntui siltä, kuin osa haastatelluista toi- 

69

mijoista olisi ikään kuin valmiiksi lannistunut ja oppinut, että resursseista puhuminen ei 

kannata, kun niitä ei kuitenkaan tule lisää. Valtion ja kunnan vastuunjakokysymys nousi 

kuitenkin suhteellisen vahvasti keskustelun aiheeksi, ja siihen liittyen myös rahoituksen 

uudelleenjärjestelyt. Aloitan konkreettisista asioista, ja siirryn vähitellen poliittisempiin 

asetelmiin. 

6.2. Tuettua asumista 

Vaikka asumiskysymykset eivät ole tämän raportin keskiössä, käsittelen sitä ensin lyhyesti, 

koska se on hyvä olla muistutuksena mukana. Vaikka asumiskysymys asunnottomuutena 

tai kohtuuttoman huonoina asumisoloina on ihan oma ongelmakokonaisuutensa, 

se liittyy kiinteästi muihin elämänhallintaongelmiin ja rikolliseen elämäntyyliin. 

Kuten vankilasta vapautuvien asumistilannetta tutkinut Riitta Granfelt (2003, 76) toteaa: 

”Jos vankiloista yhä edelleen, vuodesta toiseen, vapaudutaan heikkotasoisiin asuntoloihin, 

matkustajakoteihin, huumeluukkuihin tai kadulle, on rikos- ja päihdekierteen jatkuminen 

lähes vääjäämätöntä.” 

Moni haastateltu kaipailikin aikoja, jolloin Kriminaalihuoltoyhdistyksellä oli tarjottavana 

tukiasuntoja. Toki siinäkin järjestelmässä nähtiin ongelmia, kun rikollisuuteen taipuvaiset 

asuvat saman katon alla, mutta tuettua asumismuotoa kaivattiin silti useassa 

haastattelussa. Tässä yksi esimerkki. 

Moni ei kykene vielä asumaan itsenäisesti omassa vuokra-asunnossa, tai on 

niin paljon esimerkiks rästivuokria, et ei saa asuntoo, on luottotiedot menny, 

ja ulkonaisesti jo näyttää semmoselta linnakundilta, ettei saa vapailta 

markkinoiltakaan asuntoo, ni ne on niitä realiteetteja. Sillon ois ihan hyvä, 

et ois joku puolimatkan asunto, missä vois ensin näyttää asumiskyvykkyyttään. 

Sitte kun on kyenny asumaan häiriöttä, olis joku vakuussysteemi, 

jonka avulla sais vaikka kaupungilta asunnon. Mut myös toisin päin; monet 

kuvittelee asumiskyvystään paljon enemmän, mitä se todellisuudessa onkaan, 

et kaikki ois kunnossa kun sais asunnon. Eikä muista sitä, että ei oo 

pystyny pitämään niitä edellisiäkään asuntoja. Saa myös peilauspintaa 

itelleen, realismia omaan asumiskyvykkyyteen. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

70

6.3. Tiedonvaihtoa ja seurantaa 

Sama vankilasta vapautunut saattaa olla usean saman tai eri hallinnonalan viranomaisen 

tai kolmannen sektorin asiakas. Niinpä rationaalinen ja tarkoituksenmukainen toimien 

suunnittelu on hankalaa, jos yksi viranomainen ei tiedä, mitä palvelua asiakas on kenties 

juuri saanut toiselta viranomaiselta. Eri viranomaisten kokoontuminen ja kommunikointi 

yhden ihmisen vuoksi kulloinkin on kuluttavaa. Palveluohjauksen on tarkoitus 

tuoda tähän ongelmaan keskitettyä ratkaisua, mutta yhä lailla palveluohjaus on resursseja 

kuluttavaa ja tuottaa hitaasti tulosta, sillä kuten aiemmin on monesti todettu, yksittäiset 

ihmiset tarvitsevat usein hyvin pitkäkestoista, räätälöityä auttamista. Tätä taustaa 

vasten kenen tahansa auttajan tilannetta helpottaisi, jos asiakkaita koskeva tiedonvaihto 

olisi rakenteistettu helpommaksi. 

Keskitettyyn ja sallivampaan suuntaan justiinsa tiedonjaossa, että pystyis 

saamaan niitä tietoja, että mitä on kenenkin kohdalla tehty. (Terveydenhuolto.) 

Tiedonvaihdon rakenteellinen helpottaminen vie tosin hankaliin kysymyksiin yksilön 

tietosuojasta. Yksi kiinnostava ja yksinkertainen tähän liittyvä osaratkaisu esitettiin 

kuitenkin aiemmin vankilaviranomaisen taholta. Ehdotuksen mukaan helpottaisi, jos 

asiakastiedot kulkisivat koko ajan asiakkaan mukana alkaen vankila-aikaisista haastatteluista 

ja vapautumissuunnitelmista. Ongelmana on kuitenkin se, missä muodossa tiedot 

kulkisivat. Paperinivaska ei ehkä säilyisi eheänä, ja sen hukkumisvaara on ilmeinen. 

Voisiko siis ajatella, vapautuvan vangin suostumuksella joku taho ylläpitäisi tiedostoa, 

johon tietyt toimijatahot sovituin tietoturvajärjestelyin pääsisivät tietoja katsomaan ja 

niitä omalta osaltaan päivittämään (vrt. Sinervo & Valokivi 2001)? 

Paitsi että tiedonvaihto-ongelmat haittaavat konkreettista auttamistyötä, ne haittaavat 

myös seurantaa. Oman toiminnan kehittäminen olisi helpompaa, jos olisi muu kuin 

”mutu-tuntumaan” perustuva keino seurata, kuinka elämä on lähtenyt kulkemaan asiakassuhteen 

päätyttyä. Ollaan jälleen vaikeiden tietosuojakysymysten äärellä. 

Varsinkaan, kun me ei olla tätä samaa organisaatioo, niin eihän me päästä 

mihinkään näihin rekistereihin kattoon, et miten rikoksia on tehty tai mitä 

uusintarikollisuus on ollu kenenkin kohdalla. (Kolmas sektori, kuntoutus.) 

71

6.4. Kokonaisvaltaisuutta yhden tahon toimesta 

Palveluohjauksen keskeinen pyrkimys on saattaa asiakas ja palveluntarjoaja kohtaamaan 

toisensa. Tähän pyrkimykseen liittyy kuitenkin se ilmeinen ja väistämätön hankaluus, 

että palveluja on yksinkertaisesti huonosti tarjolla johtuen rahan puutteesta ja 

priorisoinneista, kuten edellä on tullut monesti ilmi. Palvelunohjaus tuskin olisi niin 

työlästä, jos olisi vastaanottavia palveluja joihin ohjata. Palvelunohjauksen vaikuttavuuteen 

liittyy puolestaan kysymys asiakkaiden moniongelmaisuudesta. Asunnon saaminen 

ei välttämättä auta pitkälle, jos henkilö on samaan aikaan esimerkiksi huumeiden 

aktiivikäyttäjä. 

Pelkällä asunnolla ilman, että arkipäivässä on ylipäänsä mitään rakennetta, 

elämä ei kanna kauheen pitkälle. Tarvittais kauheen monipuolista tukea ja 

apua ja ohjausta. Mä aattelen niin, että osa tästäki asiakaskunnasta on sellasta, 

et ne tarvii sitä läpi elämän. (Kolmas sektori, kuntoutus.) 

Vaikka yksittäisten palvelujen tarjontaa pyrittäisiinkin suhteuttamaan toisiinsa sisällöllisesti 

ja ajallisesti, yksittäisten ihmisten kohdalla on silti mahdoton tietää aina etukäteen, 

missä järjestyksessä ongelmia kannattaisi lähteä ratkomaan, jotta muutokset tukisivat 

toisiaan. Järjestykseen voi myös olla vaikea vaikuttaa, vaikka yrittäisikin: jos haluaa 

huumehoitoa tai asunnon, ne on käytännössä otettava vastaan silloin, kun niitä on tarjolla. 

Asunnon haluaminen viikolle 34 ja huumehoidon aloittaminen viikolle 35 voi olla 

vaikea yhdistelmä toteuttaa. Ratkaisuna voisi olla paikka, jossa saman katon alla on 

tarjolla päihdehoitoa tai –kuntoutusta, tuettua asumista ja mielekästä tekemistä. Raportin 

alussa siteerattu 28-vuotias mies oli juuri tämän tapaisessa paikassa. 

Tän tyyppiset kaverit justiin, joilla on sitä huumeitten käyttöö ollu, ja ei 

töihin pääse on ihan varma. Jotain tukiasumista ja tukityötä, niinkun nyt 

[paikka x:kin] tarjoo, että on sitä ohjelmaa siihen päivään, niin se on ainoo 

vaihtoehto, et se pärjää. Jos se lähtis vaan toimeentulotuella johonkin siviilistä 

hankittuun asuntoon, niin mä nään, että tämmösellä kaverilla ei oo 

mitään toiveita. (Vankilaviranomainen.) 

Monen haastateltavan huolta synnyttävät erityisesti sellaiset henkilöt, jotka ovat vankilassa 

toistuvasti lyhyitä aikoja. Syynä tähän on tyypillisesti kyvyttömyys maksaa sakkoja. 

Heillä on usein myös vakava päihdeongelma ja muutenkin heikko terveys. 

72

Ei toimeentulotuella maksella sakkoja, et sitähän ei huomioida missään 

nimessä toimeentulotuessa, niin jos ei kerran mistään rahaa tule, eihän niitä 

sakkoja voi rahottaa muuten kuin rikoksilla. Se on semmonen kierre; kyl 

siinä systeemissä on jotain mun mielestä aika mätää,. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Tällaiset ihmiset ovat kaikkein ongelmallisimmassa tilanteessa. Elämänhallinta on usein 

erityisen huono, ja koska he eivät ole pitkää aikaa kerrallaan kenenkään viranomaisen 

”ulottuvilla”, auttamistoimien suunnittelu yksilökohtaisesti on jo periaatteessa kuta 

kuinkin mahdotonta. Elämää sävyttää lähinnä päihteiden käyttöön liittyvä pikkurikollisuus 

ja ylläkuvattu kierre, josta on vaikea löytää ulospääsyä. Koska merkittävällä osalla 

vankilasta vapautuvista yhteiskuntaan kiinnittyminen ei ole realistinen tavoite, heidän 

kannaltaan mielekäs vaihtoehto on kokonaisvaltainen haittoja vähentävä tuen tarjonta, 

mikä on jo ihmisoikeuskysymyskin. 

Et mikä se niitten paikka olis,kun se ei ny välttämättä oo täällä, että niille 

ois joku oma hoitopaikkansa, missä ne ois turvatussa ympäristössä. Siellä 

ois jotakin pientä toimintaa, mihin he pystyis osallistuun. Jos he ei pysty, 

sit sais olla osallistumatta, mutta kumminkin tämmönen enemmän toimintaterapeuttinen 

ympäristö. (Vankilaviranomainen.) 

6.5. Kriminaalipoliittisia ja lainsäädännöllisiä muutoksia 

Haastatteluissa käyty kriminaalipoliittinen keskustelu oli vähäistä mutta terävää. Se, 

mihin kriminaalipoliittisilla ja lainsäädännöllisillä tarkennuksista ja uudistuksilla voi 

erityisesti pyrkiä vaikuttamaan hoitotoimien lisäämisen lisäksi on vankimäärä. Sakon 

muuntosuhteen muutos on yksi merkittävänä pidetty uudistuspyrkimys, jonka mukaan 

maksamatta olevaa sakkoa ei muunnettaisi vankeudeksi niissä tapauksissa, joissa sakotettu 

on ulosotossa todettu tosiasiallisesti varattomaksi eikä yleinen etu erityisesti vaadi 

muuntamista. Ehdoton kokonaisluopuminen koskisi vain alle 18-vuotiaana tehdyistä 

rikoksista tuomittuja sakkoja. Lisäksi oikeusministeriön selvitysmiehet esittävät päiväsakkojen 

muuntosuhteen lieventämistä ja päihdeongelmaisten muuntorangaistukseen 

tuomittujen rangaistusten suorittamista pääosin päihdehuollon palveluissa. 

Sopimushoito on toinen tärkeä uudistuspyrkimys. Se on kaavailtu otettavan kokeilukäyttöön 

vuoden 2006 alussa (ks. www.om.fi/12032.htm; luettu 26.5.2004). Ehdotuksen 

mukaan kyseessä olisi vaihtoehto ehdottomalle vankeusrangaistukselle. Sopimushoito 

73

voitaisiin tuomita lähinnä sellaisille rikoksiin syyllistyneille, joilla alkoholin tai huumausaineiden 

väärinkäyttö on merkittävästi vaikuttanut rikoksen tekemiseen ja joita ei 

päihdeongelman vuoksi voida tuomita yhdyskuntapalveluun. Sopimushoitoon voitaisiin 

tuomita korkeintaan kahdeksan kuukauden pituisen ehdottoman vankeusrangaistuksen 

sijasta. Edellytyksenä olisi, että tuomittava on halukas sitoutumaan hoidon toteuttamiseen. 

Sopimushoito voisi olla laitoshoitoa, avohoitoa ja kuntoutusta ja sen kesto määriteltäisiin 

hoidon tarpeen perusteella kuudesta kuukaudesta kahteen vuoteen. Edellytyksenä 

sopimushoitoon tuomitsemiselle olisi selvä yhteys rikoksen ja päihderiippuvuuden 

välillä. Sopimushoitoa sovellettaisiin lähinnä toistuviin rattijuopumuksiin, omaisuusrikoksiin 

ja lieviin väkivaltarikoksiin syyllistyneille päihdeongelmaisille. 

Kolmas vastaavanlainen uudistus on jo käytössäkin, eli rangaistusaikainen kuntoutus, 

josta on mainittu edellä. Rangaistuksenaikainen kuntoutushan tarkoittaa vangeille tarjottavaa, 

laitoksen ulkopuolella tapahtuvaa psykososiaalista kuntoutusta, joka tapahtuu 

rangaistusjakson loppupuolella. 

Tää sopimushoitosysteemi, uus sakkosysteemi sun muu, ni kyl ne varmaan 

aikaa myöten alkaa purra vankimääriinkin. Vois kuvitella ainaki. Vaikka 

epäkohtia nousee, ni jotenki mä oon positiivisesti pannu merkille, et kyl 

myös kehitystä tapahtuu, myös ratkastaan niitä ongelmia. Tosin siin on aina 

se pieni viive. Ja must ollu kanssa hirveen hyvä tää vankeusrangastuksen 

aikanen sijotus. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Asia, jonka eteen tehdään jo aktiivisesti kehittämistyötä ns. rikosketjuhankkeen toimesta 

on pyrkimys vaikuttaa rikosoikeudellisen prosessin nopeuteen sen eri vaiheissa. Tavoitteena 

on viranomaisten välisen yhteistyön tiivistäminen niin, että rikosasioiden käsittelyketjun 

eri vaiheet seuraisivat toinen toisiaan ilman turhia viiveitä, että edellisen 

vaiheen toimenpiteet tukisivat toisiaan ja päällekkäistä työtä minimoitaisiin. Edellä on 

kuvattu, kuinka yksittäistapauksissa tuomion odottaminen voi olla hyväkin asia, jos tilanne 

on otettu kokonaisvaltaisesti haltuun. Esimerkkitapauksellehan oli suunniteltu 

huumekatkaisuhoito ennen vankilaan menoa. Yleisesti tilanne on kuitenkin toinen; tuomioiden 

odottelu on kuntoutuksellisesti ajateltuna tuskin kovin motivoivaa. 

Tuomioita odotetaan ja odotetaan ja odotetaan ja viimein se mätkähtää sitten 

isona klönttinä. Siinä on jo ehtiny tehdä uutta varan vuoksi valmiiks 

odottamaan, kunnes taas. Se ei oo millään tavalla missään kohdassa minkään 

pedagogian mukaista, että ihminen odottaa sanktiota, kun se odottaminenkin 

on jo sanktiota. (Diakoniatyö.) 

74

Jos rikosoikeudellista prosessia pyritäänkin nopeuttamaan, niin yksi asia, jota on vähemmän 

mietitty on valvonnan tarkoituksenmukainen kohdentuminen. Valvontaan vapaudutaan 

nykyisin jos vankeudessa suorittamatta jäävä jäännösrangaistus on 1 1/2 

vuotta tai pidempi. Valvontaan määrätään myös nuorisovangit, valvontaa itse pyytävät 

ja ne, joiden kohdalla on jokin erityinen syy. Osin tämä järjestely tuottaa ”turhia” valvottavia, 

mutta kriminaalihuolto voi esittää ne lakkautettaviksi puolen vuoden päästä. 

Kun jotkut jopa pyytävät pääsyä valvontaan, haasteeksi jää saada valvonta kohdentumaan 

paremmin niihin, jotka sitä eniten tarvitsisivat. 

Oisko joku muu sapluuna paras siihen, että ne jotka valvontaa eniten tarvii, 

sais sen valvonnan. Et varmaan menee moni ohi sen seulan, mikä hyötyis 

siitä valvonnasta. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Haastatteluissa esitettiin kaksi vankeinhoitojärjestelmää koskeva erityistä toivetta. Ne 

eivät liity edellisten tapaan vankimäärän vähentämiseen. Yksi toive on saada vankeinhoitojärjestelmään 

ylipäänsä enemmän systemaattista suunnittelua ja toiminnan arviointia, 

ja toinen liittyy vapautumisprosessiin. Kylmäkosken vankilassa mainitaan yhdeksi 

suureksi ongelmaksi se, että vangit vapautuvat suljetusta vankilasta suoraan siviiliin. 

Aiemmin vieressä oli ns. avotalo, jonka kautta paluu arkeen oli pehmeämpi. Tätä 

taloa muistellaan lämmöllä, varsinkin kun omat mahdollisuudet panostaa vapautumisen 

suunnitteluun ja siihen valmistamiseen koetaan heikoiksi. Avotalo olisi suunnattu siihen 

tarkoitukseen, ja sen mahdollistamaa toimintaa kaivataan takaisin. 

Enemmän pitäis päästä opetteleen sitä normaalia elämää ja olemista ja 

työntekoo. (Vankilaviranomainen.) 

Vankilassa todetaan myös, että vaikka heillä onkin uusi päihteetön osasto ja päihdesairaanhoitaja, 

suurin osa vangeista jää silti ilman tukea päihteettömyyteen. Erään vankilaviranomaisen 

mukaan suurin osa vangeista ei osaa edes toivoa päihdekuntoutusta, sillä 

heillä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä se ylipäänsä voisi olla. Hänen mukaansa olisikin 

syytä lisätä paitsi päihdepalveluja myös niistä tiedottamista. 

Et olis sitä henkilökuntaa. Pitäis olla päihdekuntoutukset tässäkin talossa 

ihan normaalia arkipäivää, että automaattisesti jatkuvasti pyöris joku kurssi, 

mihin nonstoppina vois mennä. Tässä kun on haastatellu vankeja, niin 

hyvin vähällä on minkäänlaista päihdekuntoutusta missään vaiheessa ollu, 

75

edes kokeilua, et ei oo vankilassa osallistunu saati siviilissä. Ei oo edes 

tietoa, mitä se on. (Vankilaviranomainen.) 

Vankeinhoidon rakennetta ja koko organisaatiota ollaan paraikaa uudistamassa, samoin 

kuin vankeuslakia. Rakenneuudistusten keskeisenä lähtökohtana ovat valmisteltavana 

olevan vankeutta ja tutkintavankeutta koskevan uuden lainsäädännön tavoitteet. Niiden 

mukaisesti vankeusaika ymmärretään suunnitelmalliseksi ja tavoitteelliseksi kokonaisuudeksi, 

jonka keskeisin päämäärä on uusintarikollisuuden vähentäminen (ks. myös 

hallituksen ohjelma, s. 48). Voikin olettaa, että tämä uudistus vastaa moniin tässä tutkimuksessa 

esiin nousseisiin vankeinhoidon epäkohtiin. 

Ilman, että nostin asiaa esille, kaksi haastateltua otti oma-aloitteisesti esille kysymyksen 

huumeiden käyttäjän rikosoikeudellisesta asemasta: kolmannen sektorin huumetyöntekijä 

ja poliisin edustaja. Kyseessähän on hyvin keskeinen taustatekijä koko raportissa 

käsitellylle problematiikalle. On vaikea ennustaa miten tilanne muuttuisi, jos huumeiden 

käytöstä ei rangaistaisi, mutta muutokset olisivat oletettavasti merkittäviä. 

Kolmannen sektorin huumetyöntekijä pohtii, että on ylipäänsä vaikea tietää, mikä rooli 

laittomilla huumausaineilla on heidän asiakkaiden elämäntilanteen kehittymisessä suhteessa 

yleiseen syrjäytymiseen ja rikolliseen elämäntyyliin. Luultavasti kyseessä on 

vyyhti, josta on vaikea erottaa selkeitä syy-seuraussuhteita. Käyttörikoksesta tulevat sakot, 

joita ei ole varaa maksaa ovat joka tapauksessa rasite yhteiskunnalle, samoin omaisuusrikollisuus 

niissä tapauksissa, joissa se on selvästi tehty laittomien huumausaineiden 

käytön rahoittamiseksi. 

Must tuntuu jo veronmaksajanakin siltä, että onks täs nyt jotain ideaa, et on 

tämmösiä oikeudenkäyntejä, jotka meidän veromarkoilla maksetaan ja sellasia 

vankeustuomioita ja sakkoja, joita kukaan ei kykene maksaan niin 

kauan, kun on käyttövaiheessa. Ja joskus istutaan kalliina vankeinhoitovuorokausina, 

onks täs mitään järkee. (Kolmas sektori, huumetyö.) 

Pohtiessaan huumeiden käyttäjän rikosoikeudellista asemaa haastateltu huumepoliisin 

edustaja ei ottanut asiaan selkeää kantaa, mutta kysymys itsessään ei ollut mitenkään 

merkityksetön. Hän totesi, että jos käytöstä ei rangaista, poliisilta menee tärkeä työkalu 

huumausaineiden välittämisen valvontaan. Toisaalta hän myös ymmärsi, että käytöstä 

rankaiseminen on kohtuutonta monelle ongelmakäyttäjälle, jotka ovat hänen mielestään 

kuitenkin enemmän uhreja kuin rikollisia. Pohdinnan tulos oli näin ollen hyvin diplomaattinen. 

76

Kyllä viime aikoina on monta kertaa miettiny tota huumausaineiden käyttäjän 

asemaa, jos puhutaan ihan puhtaasti käyttäjästä, et mikä se rooli tulevaisuudessa 

on. Se on tosi mielenkiintosta. Että kyllä mä melko varmaan 

sen päivän vielä nään, et käyttäjää ei ainakaan rikosoikeudellisessa mielessä 

Suomessa rankaista. Se on tosi mielenkiintonen asia, että jos ei pidättäydytä 

ihan näissä reviirirajoissa, ni kyllä ainaki on hyvin tarkkaan harkittava, 

et mikä siinä on järkevää sitten kokonaisuuden kannalta. Sehän se 

ratkasee, et jos siit on kokonaisuutena ottaen iso hyöty. (Poliisi.) 

Kokonaisuus pitäisi ottaa poliisin mukaan paremmin huomioon myös nykyisessä viranomaisten 

välisessä yhteistyössä. Hän kuitenkin epäilee, voiko edistystä asiassa tapahtua 

ilman lainsäädännöllisiä uudistuksia. Käyttörikosuudistus on hänen mukaansa hyvä 

esimerkki siitä, jossa eri viranomaisten roolia suhteessa toisiinsa on lähdetty tarkentamaan 

ja yhteistyötä edistämään lainsäädännöllisin toimin. Alaikäisten kohdalla kokonaisuudessahan 

on mukana poliisi, sosiaaliviranomainen, syyttäjä, käyttäjä ja hänen 

vanhempansa. Vaikka uudistuksessa onkin hänen mukaansa vielä kehittämistä, se toimii 

hyvänä esimerkkinä. 

Se on ensimmäinen askel tämmöseen kokonaisvaltaseen näkemykseen ja 

asioiden punnintaan nimenomaan siinä suhteessa, että mikä tässä tilanteessa 

on järkevää. Viedäänkö se rikosoikeudelliseen suuntaan vai tämmöseen 

hoitosuuntaan, vai mitä tehdään. (Poliisi.) 

6.6. Paluuta keskitetympään päihdehallintoon 

Vaikka edellä asiat olivat painavia, niitä toivat siis esille vain muutamat haastatelluista 

ja heistäkin osa mietittyään hetken. Erään haastatellun mukaan konkreettisen asiakastyön 

ongelmat ja haasteet pitävät tarkastelun helposti käytännön kysymyksissä, eikä 

laaja-alaiselle tarkastelulle synny mielessä tilaa. Hän oli tosin silti yksi niistä, jotka antoivat 

lopulta hyvinkin yhteiskuntapoliittisia kommentteja. Valtion ja kunnan suhde puhututti 

sen sijaan useita ilman pidempiä pohdintoja. Valtiolta toivottiin yleisesti rahaa ja 

linjauksia. Esitän näille toiveille haastateltujen äänillä perusteluja ja annan esimerkkejä 

siitä, mitä se voisi käytännössä tarkoittaa. 

Yksi monen esille tuoma huolenaihe oli se, että hoidon tarvitsijat ovat eriarvoisessa 

asemassa sen suhteen, millä paikkakunnalla he asuvat. Valtion tulisi näin ollen huoleh- 

77

tia, että hoitoa olisi paremmin ja tasa-arvoisemmin saatavissa. Vaikka pienissä kunnissa 

tilanteen kerrotaan olevan erityisen huono, se ei ole kiitettävä aina Tampereellakaan. 

Pienessä kunnassa ykski huumehoidossa oleva vie koko sen vuoden päihdebudjetin, 

ni et ois joku systeemi, jolla tasataan, et tietyt huumehoidot 

meniski valtion eikä kuntien budjetista. Et ois suvereeni oikeus päästä 

päihdehoitoon sillon, kun on todella tarve ja motivoitunu, eikä sen mukaan, 

et onks kunnal rahaa vai ei. Tampereellaki on lokakuussa [2002] jo loppunu 

päihdemäärärahat. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Sosiobarometrin (2004) mukaan vankilasta vapautuvat, jotka ovat myös huumeiden ongelmakäyttäjiä 

ovat kunnissa kaikista huonoimmassa asemassa olevien joukossa. Tämä 

”erityis-erityisryhmä” (joksi yksi haastateltu ryhmää kuvasi) on erityinen myös siksi, 

että se on kohtalaisen pieni niin valtakunnallisesti kuin kuntien tasolla. Ryhmän pienuus 

yhdistettynä moniongelmaisuuteen ja siihen, että se rasittaa taloudellisesti useita eri 

hallinnonalojen viranomaisia toimiikin monelle haastatellulle perusteluna valtion väliintulon 

tarpeellisuudelle. Moni haastateltu toivoi siis paluuta keskitetympään valtiolliseen 

ohjaukseen kyseisen ryhmän suhteen. Jos muistellaan terveystoimen näkemystä 

huumeongelmaisten nykytilanteesta terveyspalvelujen kannalta, niin käyttäessään samoja 

palveluja kuin muut he kokevat hoidonsaannissa helposti syrjintää. Eräs toinen 

haastateltu muisteli, kuinka ennen väestövastuuajattelua esimerkiksi päihdehuollon palvelut 

oli kunnassa keskitetty ja mielellään näkisi paluuta samaan suuntaan. 

Ehkä ollaan palaamassa taas vähän takasin siihen, et on jotain tiettyjä ryhmiä, 

joille keskitetysti kannattaa niit palveluja tuottaa sen takia, et se asiantuntemus 

ja asiakaskunnan tuntemus on parempaa sillon. Tiedetään paremmin 

sen porukan ongelmat ja tarpeet, ja mitkä on ne tahot, jotka voi 

olla siinä systeemissä apuna ja mukana. Se ei ole musta välttämättä ollenkaan 

huono trendi, jos sinne päin ainakin osittain mentäis. (Kolmas sektori, 

kuntoutus.) 

Kysymys rahan tarpeesta, sen antajasta ja vastuun jakautumisesta on tärkeä myös, jos 

suunniteltuja kriminaalipoliittisia uudistuksia halutaan tehokkaasti toteuttaa. Edellä on 

aiemmin kuvattu, kuinka esimerkiksi rangaistusaikainen kuntoutus kärsii näiden kysymysten 

ratkaisemattomuudesta. On myös näkemyksiä, että kunnan pitäis vaan ryhdistäytyä 

ja ottaa vastuunsa heille kuuluvista kansalaisista osana normaalipalveluja, vaikka 

se vaatisikin melkoista asennemuutosta. 

78

Mieluummin katottaiskin, kuinka niitten kans pärjätään ja alueet tekis sitä 

samaa, mitä tehään nyt erityispalveluilla. (Kolmas sektori, huumetyö.) 

Eli on toiveita, että sosiaalitoimi ei ihan kokonaan pesisi käsiään. Viimeaikaisessa julkisessa 

keskustelussa on tullut esille, että sosiaalityöntekijöistä on pulaa monilla yhteistyöalueilla. 

Kun resursseja on paikoin vähän kunnallisessa perustyössäkin, tilanne on 

huono. Silti sosiaalityöntekijöistä on suuri pula myös vankeinhoidossa, varsinkin, jos 

halutaan toteuttaa asetettuja tavoitteita yksilökohtaisesta vankityöstä tai suunnitellusta 

vapautumisesta. 

Muutenki vankilaan mun mielest tarvittais sosiaalipuolen väkee enemään, 

kyllä kuntoutuspuolenkin, mutta onhan se aika kohtuutonta, joku Kylmäkoskiki, 

ni siel 150 miestä pyörii ja yks sosiaalityöntekijä, ni on ihan satunnaista 

ja vangin omansta aktiivisuudesta lähtevää, että saako sitä palvelua 

vai ei. Mun mielestä vankila kyl tarttee sosiaalityötä, tekis vangin 

kans sitä arvioo ja suunnitelmaa. Sitä mä kyllä lisäisin ihan selkeesti. Se 

ois semmonen, minkä mä muuttaisin jos voisin muuttaa. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Vaikka tässä tuli esille vankilan osalta vain sosiaalityön ja kuntoutuspuolen tarve, se ei 

tarkoita, etteikö tarvetta on muidenkin ammattikuntien resurssien lisäämiseksi. Julkisuudessa 

on keskusteltu paljon vartijoiden vähäisyydestä suomalaisessa vankeinhoidossa. 

6.7. Julkista keskustelua ja asennekasvatusta 

Onko sitten oikeasti toivoa vankilasta vapautuvien tilanteen paranemisesta? Tosiasia 

kun on, kuten eräs haastateltu toteaa, että on niin paljon muitakin tahoja, ”jotka huutaa 

sitä rahaa”. 

Siinä mielessä se vaatis just arvokeskusteluu, semmosta laajempaa keskusteluu. 


Arvokeskustelu on parhaimmillaan monipuolista. Se voi liittyä esimerkiksi siihen, että 

alan ammattilaisille annettaisiin kuuluvampi ääni. He voisivat kertoa, miksi vankilasta 

vapautuviin olisi hyödyllistä panostaa ja minkälainen tilanne tällä hetkellä oikeasti val- 

79

litsee. Media välittää kahdenlaista viestiä. Toisaalta on tullut esille vankiloiden erittäin 

huono resurssitilanne, toisaalta taas se, että vankila on hyvä paikka, koska siellä on 

mahdollisuus päihdehoitoon ja kuntoutukseen. Keskustelu, joka rakentuu strategioiden 

ja tavoitteiden varaan voi antaa ehkä tahtomattaankin väärän kuvan todellisuudesta. Se 

saattaa synnyttää paradoksaalisiakin tilanteita. 

Tämmönen yleinen asenne, että liian hyvissä olosuhteissa vangit on tällä 

hetkellä eikä niille saa mitään järkätä muuta, niin ei ne ihmiset käsitä, ettei 

rikollisuus ikinä lopu, jos ei joku jossain kohtaa pysähdy auttaan näitä ihmisiä. 


Joku epäonnistunu hoitojakso mikä päättyy repsahdukseen, niin ei ookaan 

välttämättä epäonnistunu, vaan se on ketjun osa ja joskus se onnistuu, joku 

siitä ehkä jäi muhimaan. Ammattilaiset on usein sen sisäistäny, muttei 

välttämättä se päättäjätaso, joka niitten rahakirstua vartioi. Et se on ehkä 

semmonen minkä muuttas, jos vois. Ja sit tietysti täytyis olla niitä tahoja, 

mis ois oikeesti aikaa luoda suhdetta asiakkaaseen, että vois lähteä kyseenalaistaan 

sitä elämänmallia ja motivoida hoitoon. Kumminkin vie aikaa 

semmosen luottamuksellisen suhteen rakentaminen. (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Koska asiakaskunnan tilanne ja heidän kanssa työskentely on hyvin monisäikeistä ja 

yleiset käsitykset usein vääristyneitä, kriminaalihuollon edustaja toivoo asiakunnan asioihin 

liittyen enemmän keskustelua paitsi poliisin myös koko yhteiskunnan kanssa. 

Ehkä semmosta yleistä keskustelua enemmän tarvittais. Myös laajemmilla 

foorumeilla, et joskus tuntuu et tästä asiakaskunnasta ei keskustella muut 

kuin poliisi ja Kriminaalihuoltolaitos, Vankeinhoitolaitos, et se ei ikään 

kuin suurempaa yleisöä paljon kiinnostakaan. Ois mielenkiintosta, et olis 

jossain kansalaisareenalla enemmän keskusteluu, et se ei ois pieni piiri joka 

keskustelee. Seki vähä vääristää varmaan näkemyksiä (Kriminaalihuoltolaitos.) 

Kuten moni muu haastateltu, myös huumepoliisi kokee päihdetoimijoiden kentän sekavuuden 

rasitteeksi ja toivoo ministeriötasolla kaaoksen haltuunottoa. Hän on kaaoksesta 

kyllä kohtalaisen hyvin perillä; työhuoneen seinällä on lista tamperelaisista päihdepalvelujen 

tuottajista. Silti hänen mielestään on hankalaa, että jokaisessa pienessä kunnassa 

on omat päihdetoimijoiden verkostot, joilla on omat tapansa toimia yhteistyökysymyksissä. 

Saman kihlakunnan alueella poliisi on tietyssä toimipisteessä sopinut yhteistyöstä 

80

sosiaalitoimen kanssa tietyllä tavalla, mutta lähistöllä järjestelyt saattavat olla aivan 

erilaiset. 

Suomessa tää päihdehomma on ihan villiä ja vapaata. Kukaan ei hallitse 

tätä kaaosta. Niin, siin on mun mielestä suurin ongelma. Mä ehdottasin oikein 

päihdeministeriön perustamista, vaik kyllähän se nyt kai kuuluu tonne 

sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen. Mut niil pitäis olla joku päihdeministeri. 

(Poliisi.) 

Yksi hyöty panostamisesta vankilasta vapautuvien tai toisin ilmaistuna rikostaustaisten 

erityisryhmään olisi säästöt kokonaistaloudellisessa mielessä ja ihmisten turvallisuuden 

tunteen lisääntyminen, kun päihdeongelmaisten kansalaisia toisinaan häiritsevä käyttäytyminen 

olisi vähäisempää. Keskitetympi ohjausjärjestelmä auttaisi myös siihen, että 

esimerkiksi pienissä kunnissa politiikka ei aja liiaksi asiantuntijuuden edelle. Ihan aina 

ongelma ei välttämättä olekaan raha vaan asenne. Seuraava esimerkki on kärjistys siitä, 

minkälainen tilanne saattaa pahimmillaan olla pienissä kunnissa, erään haastatellun mukaan. 

Siel saattaa olla hyvinki edistyksellistä, mut myös taantumuksellista. Siel 

saattaa olla semmoset samat jäärät, mitkä on ollu siellä jo 40 vuotta eikä o 

pysyny ajan tasalla. Jos ei oo 40 vuoteen ollu huumeongelmaista ja joku 

nyt tulee, ni herranjumala, ei tämmöstä oo ennenkään ollu, ni tämmöst ei 

ruveta maksamaan. Vaik sinne joku tuore viranhaltija tuliski, joka olis ajan 

tasalla, olis fiksu ja ymmärtäis, kumminki lautakunnalla on päätösvalta ja 

ne pystyy jyräämään nää viranhaltijat. (-) 

Jotta ei hämärtyisi tai unohtuisi, miksi huume- ja samalla moniongelmaisiin ihmisiin on 

tärkeä panostaa, seuraavassa on kriminaalihuollon edustajan kuvaus mahdollisesta tapahtumien 

kulusta. Kuvaus kertoo, että vaikka huume- ja usein mielenterveysongelmistakin 

kärsivien rikostaustaisten auttaminen on kallista, vielä kalliimpaa on olla auttamatta. 

Huumeongelmaisilla on yleensä just tää kuvio, että sitä tarvitaan koko 

ajan, pitää tehdä pientä rikosta rahottaakseen sen käytön. Jos mä aattelen 

omia asiakastapauksia, ni tietyssä aktiivikäyttövaiheessa se on ihan hurjaa, 

et koko ajan varastetaan, näpistetään kaikki mitä vastaan tulee tilaisuuksia. 

Kun se kuvio jatkuu, tietyssä vaiheessa voi tulla psykooseja. Mekin ollaan 

täältä käsin jouduttu kriisiryhmän tai terveyskeskuksen lääkärin kautta 

81

näitä pakkohoitolähetteitä hankkimaan asiakkaille. Ne on muutaman päivän 

tarkkailussa. Sen jälkeen ne pääsee realiteetteihin takaisin, kun se on 

ollu semmonen huumeisiin liittyvä psykoositila. Ne tulee takasin kadulle, 

ja taas jatkuu sama rumba. Jos ne tekee psykoositilassa jonkun väkivallanteon 

esimerkiks, ni se on tosi hurjaa. Ja sit tulee pitkiä vankeusrangastuksii, 

ni joka tapauksessa se on meiän yhteiskunnalle kallista. Et jotenki 

nähtäis vähä laajemmin se juttu. Tääl meiän työstä käsin sen yhteyden näkee 

niin konkreettisesti ja selkeesti. Ja ettei sitten siinä vaiheessa tosiaan 

mihinkään määrärahojen puutteeseen tyssäis se hoitoon pääseminen. 


82

7. Yhteenvetoa ja johtopäätöksiä 

Luvun tiivistelmä: Tutkimuksessa on analysoitu moniammatillisen yhteistyön edellytyksiä 

rakentaa yksilökohtaisesti räätälöityjä palvelupolkuja vankilasta vapautuville. 

Kohteena ovat olleet yhteiskunnalliset toimet vankilasta vapautuvien kiinnittämiseksi 

yhteiskuntaan Tampereen seudulla, mutta tutkimus ilmentää samalla valtiollisen ohjelmapolitiikan 

toteutumisedellytyksiä. Hajautetussa julkishallinnossa ihmisten ongelmien 

katsotaan syntyvän arkielämän monimutkaisuudessa, ja ratkaisut tulee etsiä paikallistasolla 

tapauskohtaisesti. Puhe kiinnittyy erityisesti elämänhallinnan ongelmiin. Puhe palvelujärjestelmän 

ongelmista on huomattavasti vähäisempää. 

Pyrkimys integroida vankilasta vapautuneet yhteiskuntaan luo syrjäyttävää 

asetelmaa, koska monikulttuuristuvassa yksilöiden yhteiskunnassa ei ole jaettua yhteisyyttä 

tai ns. normaalia elämää, johon vankilasta vapautuvat voitaisiin palauttaa. Myös 

heidän työmarkkinakelpoisuutensa on huono. Siksi integrointiyritys on epärealistinen, ja 

vastuu jää retoriikan mukaan viime kädessä elämänhallintaan kykenemättömälle yksilölle. 

Toki rikokseton elämän onnistuu joiltakin vankilasta vapautuneilta yksilöiltä heidän 

tilanteisiinsa erikoistuneissa kuntoutuspaikoissa taikka integroiduin ja resursseja 

kuluttavin erityispalvelujärjestelyin. Virallisessa ohjelmaretoriikassa on kuitenkin vain 

vähän puhetta siitä, että jo entistä parempi elämänhallinta vähentää rikoksia. Haittojen 

vähentäminen voisi olla suhteellisen realistinen tavoite monen vankikierteessä olevan 

suhteen. Sillä ei välttämättä poisteta kokonaan yksilöiden uusintarikollisuutta, mutta inhimillisen 

elämän turvaavilla peruspalveluilla on rikollisuutta sinällään vähentävä vaikutus. 

Onkin tarvetta sekä yksilökohtaisen uusintarikollisuuden vähentämiseen sitä haluaville 

että inhimillistä elämää ylläpitävien palvelujen turvaamiseen kaikille. 

Paikallistason verkostotyö vakavien sosiaalisten ongelmien ratkaisutapana 

pikemmin tukee rakenteissa olevia ongelmia kuin ratkoo niitä, koska suurimmat ongelmat 

eivät ole paikallistason verkostojen ratkaistavissa. Verkostoituminen itseisarvoisena 

työmenetelmänä asettaa myös kohtuuttomia paineita julkisen sektorin toimijoille, sillä 

se on harvalle rakenteistettu toimintaan. Verkostoitumiseen perustuvassa Yhteistyössä 

rikoksettomaan elämään –hankkeessa (YRE) onkin kiinnitetty huomiota itse peruspalvelujärjestelmän 

ongelmiin, sillä rikostaustaisia on vaikea ohjata palveluihin, joita ei 

ole. Vaikka YRE on ansiokkaasti kehittänyt verkostoja vankilasta vapautuvien yhteiskuntaan 

kiinnittämiksi esimerkiksi Tampereella, sen mahdollisuudet uusintarikollisuuden 

tai rikollisuuden vähentämiseen ovat rajalliset niin kauan, kun vastuu linjauksista ja 

keinoista on kulloisellakin paikallistasolla verkostoineen. Siksi hallinnon ylätason olisi 

mielekästä tukea toimintaverkostoja kehittänyttä YRE-hanketta ohjeistavammin, vaikka 

kannanotot rikostaustaisten, aikuisten miesten tukemiseen ovatkin poliittisesti hankalia. 

Nykyiset tavoitteet ja keinot vankilakierteisten uusintarikollisuuden vähentämiseksi 

ovat siis pitkälti epärealistisia, ja uusintarikollisuuden vähentämisen merkitys 

suhteessa rikollisuuden vähentämiseen on epäselvä. Keskeiset vankilakierteeseen 

liittyvät kysymykset ovat kriminaalipolitiikkaa: kuka kuuluu vankilaan, minkälaisin 

rangaistuksin ja mitä lainsäädännöllisiä ja rakenteellisia uudistuksia tarvitaan vankipaikkoihin 

nähden liian suuren vankimäärän pienentämiseksi. Lisäksi: mitä vähemmän 

sosiaali- ja terveystoimi panostaa jo syrjäytyneisiin, sitä enemmän he siirtyvät lainvalvontaviranomaisten 

ja seuraamusjärjestelmän vastuulle. Tämä kehityssuuntaus pikemminkin 

lisää kuin vähentää arjen rikollisuutta ja kansalaisten turvattomuutta. Muutokset 

edellyttävät siirtymistä sektorikeskeisyydestä hallinnonaloja yhdistävään ongelmakeskeisyyteen 

sekä poliittista kiinnostusta. Se edellyttää julkista keskustelua rikostaustaisten 

ongelmien vähentämisen hyödyistä liittyen esimerkiksi kokonaistaloudellinen säästöön, 

kansalaisten turvallisuuteen ja vankilasta vapautuvien ihmisoikeuksiin. 

83

7.1. Uusintarikollisuuden vähentämisestä rikollisuuden vähentämiseen 

Tutkimuksessa on analysoitu moniammatillisen yhteistyön edellytyksiä rakentaa saumattomia, 

yksilökohtaisesti räätälöityjä palvelupolkuja vankilasta vapautuvilla. Vaikka 

kohteena ovat olleet yhteiskunnalliset toimet vankilasta vapautuvien kiinnittämiseksi 

yhteiskuntaan erityisesti Tampereen seudulla, tutkimus ilmentää myös valtiollisen ohjelmapolitiikan 

toteutumisedellytyksiä korostaessaan paikallistason vastuuta vakavimpien 

yhteiskunnallisten ongelmien haltuunotosta. Aineistona on ollut poliittisia ohjelmia, 

julkisia asiakirjoja, viranomaishaastatteluja ja havainnointia, mutta analyysin pääpaino 

on ollut vankilasta vapautuvien kanssa aktiivisesti työskentelevien ammattilaisten 

haastatteluissa. 

Virallisessa ohjelmaretoriikassa ja käytännön auttamistyössä puhutaan vankilasta vapautuvien 

elämänhallinnan ongelmista, jotka kuuluu ratkaista paikallisin voimin, yksilöä 

tukien. Se on osa uutta hajautettua julkishallintoa, jossa ongelmien katsotaan syntyvän 

arkielämän monimutkaisuudessa, johon valtiomaisen järjestelmäkeskeisyyden ei 

pidä puuttua (Rauhala 2000). Vankilasta vapautuvien kanssa työskentelevien tapa hahmottaa 

asiakkaansa suhteessa pärjäämisen resursseihin vastaavasti vaihtelee. Tilanteen 

mukaan heidät nähdään milloin oman elämänsä olosuhteiden uhreina, milloin itsevastuullisina 

toimijoina, ja usein molempina samanaikaisesti. Oman elämän olosuhteita 

kutsutaan harvoin yhteiskunnallisiksi rakenteiksi. Elämänhallintaa pyritään joka tapauksessa 

tukemaan. 

Yksilöllisen elämänhallinnan käsitteellä väistetään hankala kysymys syrjäytymisestä. 

Käsitteenä syrjäytynyt on syrjäyttävä luodessaan etäisyyttä sen edustajiin. ”Koska syrjäytyneet 

ovat reunoilla, ei tuo ongelmakaan ole keskeinen, eikä se kosketa keskustassa 

olevien ihmisten elämää, eikä sen hoitaminen vaadi kuin marginaalisia toimenpiteitä” 

(Helne 2000, 187). Syrjäytyminen myös viittaa enemmän yksilön valintoihin kuin yhteiskunnan 

rakenteellisiin ongelmiin (Karjalainen & Saranpää 2002, 58). Toisaalta ilmaisu 

syrjäytynyt viittaa myös lopputulokseen eli ulkopuolisuuteen suhteessa valtaväestön 

arkeen riippumatta prosessin luonteesta, jossa oletettavasti on kyse sekä yksilöön 

että yhteiskuntaan liittyvistä tekijöistä. Tässä yhteydessä keskeistä on se, että olipa yksilö 

terminologisesti syrjäytynyt, elämänhallintaansa hallitsematon tai moniongelmainen 

asiakas, hänet halutaan integroida takaisin yhteiskuntaan, mikä luo yhtä kaikki syrjäyttävän, 

ulkopuolisuuden asetelman. Monikulttuuristuvassa yksilöiden yhteiskunnassa ei 

ole jaettua yhteisyyttä tai ns. normaalia elämää, johon siitä syrjäytyneet voisi palauttaa. 

Siksi koko yritys on lähtökohtaisesti tuomittu epäonnistumaan, ja vastuu epäonnistumisesta 

jää poliittisen retoriikan mukaisesti viime kädessä parempaan elämänhallintaan 

84

kykenemättömälle yksilölle. Pyrkimys yhteisyyteen palauttamisesta antaa toimijoille 

ikään kuin hyvän omatunnon (Helne 2000). 

Kaikki rikostaustaiset eivät edes halua ns. normaalielämään, mitä se tarkoittaakaan, 

vaikka se olisi mahdollistakin. On varsin ymmärrettävää, että jotkut jatkavat mieluummin 

rikollista elämäänsä miettimättä edes vaihtoehtoa, osa taas ei ehkä halua menettää 

rikolliseen elämäntapaan sisältyviä taitoja ja sosiaalisia piirejä sillä riskillä, että vaihtoehtona 

on tylsä elämä ja kituuttamista huonolla toimeentulolla. Rikollisuuden jatkaminen 

voidaan siis joko rationaalisesti valita tai perustella, ja motivoitumisasteen määrittämistä 

hankaloittaa se, että yksittäinen rikoksentekijäkin saattaa esittää itsensä tilanteesta 

ja kuulijasta riippuen milloin olosuhteiden uhrina, milloin seikkailijana tai ammattirikollisena 

(ks. Kuure 1996, 94.) Vastaavasti kaikki ”muutoshaluttomat kykenemättömät” 

eivät ole yhteis- tai itsevastuullisuuteen, tai ns. oikeisiin valintoihin kykenemättömiä 

yksilöitä. Huumeongelmaisilla on omaa moraalista järjestystä; esimerkiksi 

Jussi Perälän (2002) haastattelemista huumeiden ongelmakäyttäjistä yksi totesi eräänlaiseksi 

porukan säännöksi, että mummoja ei ainakaan varasteta. 

Rikokseton elämä vankilakierteen päätteeksi edellyttää käytännössä, että henkilö saa 

vähintään siedettävää toimeentuloa. Matka palkkatyöhön on kuitenkin pitkä sellaiselle 

rikostaustaiselle ihmiselle, jolla on esimerkiksi velkoja muttei koulutusta tai työkokemusta. 

Vankilakierteessä olevien työmarkkinakelpoisuus on myös äärimmäisen huono 

(Kuure 2001). Vahvasti painottunut pyrkimys ohjata ihmisiä rikoksettomaan elämään 

herättääkin kysymyksen, onko se tavoitteena itse asiassa edes järkevä tai reilu? Toki se 

joiltakin yksilöiltä onnistuu erikoistuneissa kuntoutuspaikoissa tai massiivisin, integroiduin 

ja resursseja kuluttavin auttamisjärjestelyin. Virallisessa ohjelmaretoriikassa on 

hyvin vähän puhetta siitä, että vaikka toipuminen kokonaan päihdeongelmasta tai yhteiskuntaan 

kiinnittyminen ei onnistuisi täydellisesti tukitoimien avustuksella, edes 

osittainen tai entistä parempi elämänhallinta tarkoittavat käytännössä myös vähemmän 

rikoksia. Siihen panostaminen voisi olla jo suhteellisen realistinen tavoite monen vankikierteessä 

olevan suhteen. Elämänlaadun kohentamisella vähentämällä elämäntavasta 

aiheutuvia haittoja ei välttämättä vähennetä kokonaan yksilökohtaista uusintarikollisuutta, 

mutta sillä saatetaan vähentää rikollisuutta ylipäänsä ja sen myötä myös vankilakierteitä. 

Uusintarikollisuuden ja rikollisuuden vähentämiseen liittyy näennäismoraalinen kuilu; 

on ikään kuin oikeampaa pelastaa jotkut yksilöt kokonaan lainvastaisesta toiminnasta 

lainkuuliaisten joukkoon kuin pyrkiä vähentämään rikollisuuden kokonaismäärää, josta 

koituva hyöty lienee taloudellisesti ja turvallisuuden kannalta yhteiskunnalle kuitenkin 

suurempaa. Onkin hyvä osata erottaa toisistaan yksilön ja yhteiskunnan hyöty, joskaan 

85

vaihtoehdot eivät sulje toisiaan pois. Riippumatta auttavien tahojen motiiveista on yhteiskuntamoraalisesti 

oikein, että yhteiskunta tarjoaa kuntouttavia toimia mahdollisuuksina 

niille yksilöille, jotka haluavat kokonaan irti rikoksettomasta elämästä ja ovat valmiita 

tähän pyrkimykseen panostamaan. Tähän voi myös yrittää motivoida, kunhan 

motivointi ei ole käänteisesti syyllistävää. On toinen asia tarjota kaikille inhimillistä 

elämää ylläpitävät peruspalvelut, joka jo sinällään vähentäisi rikollisuutta. 

7.2. Paikallistason verkostotyö ongelmien sumuverhona 

Vankilasta vapautuvien rikoksettoman elämän edistäminen moniammatillisella yhteistyöllä 

edellyttää vähintään, että kaikki osapuolet niin kunnassa, vankilassa kuin kriminaalihuollossa 

kokevat hyötyvänsä siitä. Tämän takia tavoitteiden pitää olla konkreettiset, 

selkeät ja sellaiset, että verkostoitumisen nähdään oikeasti helpottavan omaa työmäärää 

eikä lisäävän sitä. Asiakaskunnan kanssa työskentely vaatii paitsi erityistä 

osaamista myös paneutuvaa asennetta. Molempia yritetään tehostaa verkostoitumalla. 

Tavoitteiden ja keinojen muotoilu on kuitenkin kokonaan verkoston itsensä varassa, ja 

verkoston pitää kyetä sitouttamaan itse itsensä, vaikka itse verkosto on harvoin selkeä ja 

rajattu kooste siihen itsestäänselvästi kuuluvia toimijoita. Verkostoitumiseen vankilasta 

vapautuvien auttamiseksi liittyykin sekä yleisiä moniammatillisen yhteistyön todellisuudesta 

että asiakaskunnan erityisyydestä nousevia ongelmia. 

Verkostoituminen sinänsä edellyttää luottamusta, mutta muuttuva julkishallinto toimii 

epäluottamuksen ympäristössä tulostavoitteineen ja -arviointeineen. Toimijakohtainen 

tulosvastuullisuus ja tulosmittareiden kehittämispaine toimivat kokonaisvaltaista kuntouttamisideologiaa 

vastaan. Rahoituksen lyhytkestoisuus vaikeuttaa pitkäkestoisen 

toiminnan suunnittelua. Yhteistyön edistymistä haittaa toimijoiden keskinäinen kilpailu 

maineesta, resursseista ja asiakkaista. Toimijakenttä on kokonaisuudessaan hajanainen, 

lokeroitunut, monimutkainen ja nopeasti muuttuva. Verkostoituminen on myös riippuvaista 

henkilösuhteista samalla, kun vaihtuvuus työpaikoissa on suurta. On mahdotonta 

taata, että kaikki relevantit tahot ovat mukana verkostotyön ydinryhmässä suunnittelemassa 

vapautuvien vankien palveluketjuja. Ydinryhmään valikoituneiden toimijoiden 

luonne määrittää näin myös tavoitteita. 

Yhteistyön edistämistä haittaavat lisäksi toimijoiden toimintavaltuuksien puute, kun liikutaan 

yli sektorirajojen, ajan puute kehittää yhteistyötä, sekä hajautetun hallinnon kyvyttömyys 

tehdä kantavia linjauksia. Toiminta ei tehostu pelkällä verkostoinnokkuudella 

ja hyvällä tahdolla. 

86

Asiakaskunnan erityisyyteen liittyen tilannetta hankaloittavat entisestään yhteiskunnan 

kovat asenteet, kuntatalouden kriisi ja se, että vankilasta vapautuvat eivät ole poliittisesti 

legitiimi tai yhteiskunnallisessa keskustelussa edes kiinnostava ryhmä. Tavoite rakentaa 

saumattomia palveluketjuja yhteistyössä on hyödytön, jos tarkoituksenmukaisia 

palveluja ei ole ylipäänsä riittävästi tarjolla. Koko tätä taustaa vasten: onko pysyvien ja 

sitouttavien, verkostoitumiseen perustuvien toimintamallien luominen paikallistasolla ja 

sen muuttuvissa tilanteissa ylipäänsä mahdollista? 

Ongelmat ovat ensisijassa rakenteellisia, mutta toimintavaltuuksien ja resurssien puuttuessa 

niihin etsitään ratkaisuja tiedonvälityksen tehostamisesta, projektityöstä sekä toimijoiden 

osaamisesta, tahdosta, motivoituneisuudesta ja sitoutuneisuudesta yhteistyöhön. 

Tämä on ymmärrettävää ja loogista, ja sama toimintalogiikka vallitsee monilla 

muilla ehkäisevän ja auttavan työn alueilla. Silti voidaan kysyä: onko niin, että toimintavaltuuksia 

vailla oleva hankevetoinen verkostotyö erilaisten vakavien sosiaalisten ongelmien 

ratkaisutapana pikemmin tukee rakenteissa olevia ongelmia kuin ratkoo niitä? 

Yhteistyötä ja sitoutumista korostava retoriikka toimii helposti todellisten ongelmien 

sumuverhona. Samalla se asettaa kohtuuttomia paineita julkisen sektorin toimijoille. 

Verkostoitumisen ajatellaan paikkaavan perustyön puutteita, mutta yhteistyö on harvalle 

rakenteistettu toimintaan. Usealle se vaatii lisäpanostusta, joka ei näy tulossuoritteissa. 

Siksi verkostokokouksiin osallistuminen syö perustyön resursseja entisestään, jos tavoitteet 

ja keinot eivät ole selvät. Vähäinen yhteistyöhön osallistuminen synnyttää syyllisyyden 

tunteita, mikä kävi ilmi monessa tämän tutkimuksen haastattelussa. Kansalaisyhteiskunnan 

vastuuttaminen rikostaustaisten, huumeiden ongelmakäyttäjien tukemiseen 

on erittäin epärealistista (vrt. Karjalainen & Saranpää 2002, 37). 

YRE-hankkeelle yhteistyön toimivuus on erittäin tärkeää, mutta sen sijaan että syyllistäisi 

hanketta epärealistisista tai jäsentymättömistä tavoitteista, lienee mielekkäämpää 

kysyä, miksi kuuden ministeriön voimin mutta oikeusministeriön johdolla on ylipäänsä 

perustettu kyseinen hanke ilman, että sille on annettu merkittäviä vaikuttamisen mahdollisuuksia. 

Voisiko ni itä mahdollisuuksia lisätä? 

7.3. Takaisin rakenteiden ja ohjausjärjestelmän uudistamiseen 

Vankilasta vapautuvien ja heitä vastassa olevan palvelujärjestelmän ongelmat todentavat, 

kuinka Suomi hyvinvointivaltiona on historiaa, jos sen tehtäväksi katsotaan inhimillistä 

elämää tarjoavien palveluiden turvaaminen yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti 

kaikille kansalaisille. Rikostaustaisten huumeiden ongelmakäyttäjien elämäntason 

parantaminen aktiivisin tukitoimin ja yhteiskunnan varoin on poliittisesti arkaluontoinen 

87

asia, varsinkin jos heidän tarpeensa rinnastetaan lastensuojelun, yleisen terveydenhuollon, 

vanhusten ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tuen tarpeisiin saati lakisääteisiin 

auttamisvelvollisuuksiin, jotka priorisoituvat automaattisesti muiden edelle. Vankilasta 

vapautuvat eivät siis ole auttavien tai ”yhteiskuntaan kiinnittävien” toimien ensisijaisena 

kohteena. 

Koska ongelmat ovat kuitenkin pääpiirteittäin tiedossa, on painetta jollain tavoin osoittaa, 

että niille tehdään jotain. Se, mitä YRE:n avustuksella pystytään tekemään, tarjoaa 

toki vankilasta vapautuville yhteiskuntaan integroitumisen mahdollisuuksia, mutta mikä 

merkitys sillä on ongelman kokonaisuutta ajatellen? YRE-hankkeen luotsaamana voidaan 

auttaa ja autetaankin joitakin palvelujärjestelmän osia kohtaamaan paremmin toisensa 

ja joitakin vapautuvia vankeja joillakin yksittäisillä paikkakunnilla. Vaikka tässä 

raportissa ei aikataulullisten tekijöiden takia ole mahdollista analysoida YRE:ssä vuoden 

aikana tapahtunutta kehitystä, se on paikoin merkittävää (ks. liite). Mitään siirrettävissä 

olevaa yleismallia ei ole kuitenkaan mahdollista luoda, koska vastuu on toimijoiltaan 

jatkuvan muutoksen tilassa olevalla paikallistasolla. YRE:ssä eri paikkakunnat luovat 

erilaisia ratkaisuja jo siksi, että yksilötasolla liikuttaessa olosuhteet ja ongelmat ovat 

erilaiset. 

Kuitenkin myös paikallistasolla palveluketjujen kehittymisen ja pysyvyyden edellytyksinä 

ovat vahva pureutuminen palvelujärjestelmän ongelmiin. YRE:ssä on viime aikoina 

kiinnitetty siihen paljon huomiota (Nurmi 2004), mutta YRE:n toiminta-, kehittymis- ja 

vaikuttamismahdollisuudet uusintarikollisuuden tai rikollisuuden vähentämiseen ovat 

rajalliset niin kauan, kun vastuu linjauksista, päätöksistä ja keinoista on aina kulloisellakin 

paikallistasolle verkostoineen. Siksi olisi mielekästä, että hallinnon ylätaso, toisin 

sanoen valtio tukisi haasteista huolimatta hyvin liikkeelle lähtenyttä YRE-toimintaa 

normatiivisemmalla otteella, vaikka kannanotot varsinkin rikostaustaisten miesten tukemiseen 

ovatkin poliittisesti hankalia. Seuraavassa on lisää perusteluja valtion väliintulon 

tarpeellisuudelle. 

Rikostaustaiset, vankilasta vapautuneet huumeiden ongelmakäyttäjät edustavat julkiselle 

hallinnolle niin sanottua ilkeää ongelmaa (Sotarauta 1996). Se tarkoittaa sitä, että 

ongelmaan on vaikea puuttua, koska se on jonkun toisen ongelman oire, tässä tapauksessa 

esimerkiksi pitkään jatkuneen laitostaustaisuuden, rikosseuraamusten, yhteiskunnan 

kovien asenteiden tai syrjäytymiskehityksen synnyttämä. Kuntapolitiikassa näihin 

syrjäytymisen tai rikollisuuden kaltaisiin ilkeisiin ongelmiin vaikuttaminen on vaikeaa 

valtuustotason tavoitteilla, joita eri hallintokunnat valmistelevat sektoriaalisesti, sillä 

ilkeät ongelmat eivät ole yhden hallinnon alan ratkaistavissa (Majoinen 2001, 275). Sik- 

88

si on ymmärrettävää, että yksi hallinnon sektori ei myöskään mielellään halua ilkeitä 

ongelmia ikään kuin yksin omaksi taakakseen. 

Vankilasta vapautuvat ovat siis erityisryhmä, joille on hyvin vähän erityispalveluja. 

Tässä tutkimuksessa on noussut esiin esimerkiksi sellaisten palvelujen mielekkyys, jossa 

saman katon alla on niin motivointia kuntoutukseen, tuettua asumista, päihdehoitoa 

kuin mielekästä tekemistä. Tällaista toimintaa tarjoaa kolmas sektori, ja se on sikäli 

”helppo” ratkaisu julkiselle hallinnolle, että se tarvitsee toiminnan tueksi ainoastaan rahaa. 

Se ei ole silti vastaus koko ongelmavyyhtiin, sillä tarpeet ja valmiudet ovat eri ihmisillä 

erilaiset. Lisäksi jos vankilasta vapautuvat jätetään kokonaan kolmannen sektorin 

vastuulle, vaikka se olisikin asiantuntevaa ja erikoistunutta, riskinä on, että erikoisauttamisen 

kohteena oleminen etäännyttää heitä yhä kauemmas valtaväestön todellisuudesta, 

mikä ei tuo helpotusta syrjäytymisongelmaan kokonaisuudessaan. Vastaavanlainen 

ongelma on siinä, jos vankilasta vapautuvat jäävät sosiaalitoimen puolella pelkästään 

erityispalvelujen varaan (ks. Valokivi 2001, 48). Etääntyminen muun kaupungin 

sosiaalityön arjesta voi pitkällä tähtäimellä lisätä syrjäyttäviä rakenteita. 

Tutkimuksen haastatteluista kuvastuu kuitenkin lisääntyvä paine vankilasta vapautuvien 

– tai moniongelmaisten rikostaustaisten - keskitetympään haltuunottoon, koska koko 

palvelutarjonnan sekava kenttä ei ole hallittavissa paikallistason toimijoiden omasta selkärangasta 

lähtevällä yhteistyöllä. Siksi ja myös asiakkaiden turvaksi yhteistyön mielekäs 

kehittäminen edellyttää säännöksiä ja normiohjausta. Kun yhteistoiminta on rakenteistettu 

(esimerkiksi käyttörikokseen syyllistyneiden nuorten puhuttelu viranomaisyhteistyössä), 

sitä on myös mahdollista arvioida ja arvioinnin perusteella edelleen kehittää. 

Esimerkiksi poliisia ja koko rikosoikeusjärjestelmää voisi hyödyntää enemmän eräänlaisena 

”etsivän työn menetelmänä” sosiaalisen ja terveydellisen tuen antamiseksi huumeongelmaisille, 

jos sille rakennettaisiin selkeät kanavat (Kinnunen 2002, 226). 

Yksi merkittävä lisäperustelu valtion väliintulon tarpeellisuudelle on yksinkertaisesti 

yhdenvertaisuuden turvaaminen (ks. Arajärvi 2003). Paitsi että palveluja on vankilasta 

vapautuville heikosti tarjolla, niiden tarjonta on myös riippuvaista kuntien taloudesta ja 

kuntatoimijoiden asenteista. Yhdenvertaisuus on tärkeää vankilasta alkaen. Vahvasti 

yksilökeskeinen työ on itsessään eriarvoisuutta synnyttävää: kaikkia apua tarvitsevia ei 

ole koskaan mahdollista auttaa yksilökeskeisesti, vaan on pakko priorisoida joillakin 

kriteereillä. Keskusteltaessa sopivimmasta kohderyhmässä riskinä on ajautua tilanteeseen, 

jossa hyväksytään se, että vain harvoja on ylipäänsä mahdollista auttaa. Jos resurssit 

vankiloissa eivät oleellisesti lisäänny, vangeista kerättyä tietoa (riskiarviot, työ- ja 

toimintakyvyn arviot ja niin edelleen) saatetaan käyttää enenevästi luokitteluun 

”autettavissa – ei autettavissa” sen sijaan, että tietoa käytettäisiin hyödyksi motivointi- 

89

työlle tai kuntouttavien toimien suunnitteluun yleisessä mielessä ja kenelle tahansa 

suunnattuna. 

7.4. Hyvinvointi turvallisuutena ja päinvastoin 

Poliittinen toiminta edellyttää oikeutuksekseen sosiaalisia ongelmia – siis millainen sosiaalinen 

ongelma vankilasta vapautuvat ovat? Ainakin heillä nähdään olevan monenlaisia 

ongelmia: päihdeongelmia, asumisongelmia, elämänhallintaongelmia, toimeentulo-ongelmia. 

Vapautuvia vankien ongelmallisuutta suhteessa valtaväestöön voi tarkastella 

kahdesta turvallisuuteen liittyvästä näkökulmasta. Ensimmäinen on se, että ongelmien 

kärjistyessä ja syrjäytymisen liittyessä päihteiden käyttöön rikollisuus ja väkivalta 

lisääntyvät. Näin syrjäytyneiden sosiaaliset ongelmat ovat kaikkien sosiaalisia ongelmia, 

mikä ainakin periaatteessa muodostaa motiivin varmistaa huono-osaiselle väestönosalle 

inhimillisen elämän mahdollistamat palvelut. Tämä näkökulma on vahvasti esillä 

sisäasiainministeriön koordinoimassa, poikkihallinnollisessa hallitusohjelmaan sisältyvässä 

sisäisen turvallisuuden ohjelmassa (ks. www.intermin.fi/intermin/hankkeet/turva/ 

home.nsf; luonnos 6.5.2004). Toinen näkökulma on katsoa, että koska rikollisuuteen 

taipuvaiset moniongelmaiset aiheuttavat valtaväestölle ongelmia, he ansaitsevat rangaistuksen. 

Siinä tosin unohtuu se, että pitkällä aikavälillä rangaistus- ja vankilakierre 

pikemminkin lisää rikollisuutta ja turvattomuutta entisestään. 

John Galbraith (1992) on tarkastellut mekanismia, jolla länsimainen demokratiaa kasvattaa 

ja ylläpitää kuilua hyvin ja huonosti voivien välillä. Galbraith puhuu tyytyväisten 

demokratiasta, joka tarkoittaa sitä, että äänestäjien enemmistö eli hyvin toimeentuleva 

keskiluokka ajaa itselleen tärkeitä asioita. Koska poliitikot tarvitsevat heidän äänensä 

tullakseen valituiksi, huonosti voivien asioiden ajaminen ei ole poliittisesti kannattavaa. 

Toki Galbraithin mukaan useimmilla äänestäjillä sosiaalinen omatunto kolkuttaa ja vallitsee 

tietoisuutta siitä, että pitkällä tähtäimellä on kaikkien etu panostaa syrjäytyneisiin. 

Oman edun kannalta oma lähitulevaisuus kuitenkin säätelee poliittisia valintoja, koska 

sitä koskeva ennuste on joka tapauksessa varmempaa. Elintasokuilu myös ylläpitää ja 

vahvistaa omaa taloudellista asemaa. Yksi tapa vaimentaa kolkuttavaa sosiaalista omatuntoa 

onkin ajatella, että moniongelmaiset ovat syyllisiä omaan tilanteeseensa ja näin 

ollen itse vastuussa selviytymisestään. Kuten tutkimuksessa on tullut jo monesti esille, 

syrjäytyneiden lisääntynyt itsevastuullisuus on luettavissa suomalaisessa ohjelmapolitiikassa. 

On kaksi tapaa yrittää vaikuttaa vaikeaan tilanteeseen, ja molempia tarvitaan. Yksi on 

julkinen keskustelu. Vankilasta vapautuvien tilanteen parantaminen on pitkälti kiinni 

90

siitä, että tarve reagoida heidän ongelmiinsa saa tukea politiikan ja tiedotusvälineiden 

edustajilta. Jos vankilasta vapautuvien tilannetta ei nähdä kansalaisia kuin välillisesti 

koskettavana kaukaisena ongelmana, yhteiskunnallista tukea on vaikea saada riittäväksi. 

Samalla täytyisikin miettiä ja perustella, miksi vankilasta vapautuvia on tärkeä auttaa 

verrattuna esim. lastensuojeluasiakkaisiin, syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin tai heitteille 

jätettyihin vanhuksiin. Tällaisiin kysymyksiin tarvitaan vastauksia ennen kuin tilannetta 

on mahdollista oleellisesti muuttaa. Aikuiset, rikostaustaiset miehet eivät vaikuta 

näihin ihmisryhmiin verrattuna heikoilta olosuhteiden uhreilta. Erilaisia vaihtoehtoisia 

vaikuttamisen keinoja voi silti olla vetoaminen vaikka ihmisoikeuksiin, kansalaisten 

arkiturvallisuuden lisääntymiseen tai kokonaistaloudelliseen säästöön. 

Koska tilanteen muuttaminen poliittisin keinoin on välttämättömyydestään huolimatta 

vaikeaa, kuten Galbraith kuvailee, erityinen vastuu jää päättäville asiantuntijaviranomaisille. 

Se on mainitsemani toinen vaikuttamistapa, jolla voi edistää myös asiallista 

julkista keskustelua. Vankilasta vapautuvien uusintarikollisuuden vähentämisen kannalta 

keskeinen kysymys on kriminaalipolitiikkaa: kuka kuuluu vankilaan ylipäänsä, 

minkälaisin rangaistuksin ja mitä lainsäädännöllisiä ja rakenteellisia uudistuksia tarvitaan 

vankimäärän pienentämiseksi. Haaste suuntautuu myös sosiaali- ja terveystoimelle, 

sillä mitä vähemmän he panostavat jo syrjäytyneisiin, sitä enemmän he siirtyvät oikeusja 

lainvalvontaviranomaisten vastuulle. Tämä suuntaus on tällä hetkellä hyvin näkyvä, 

ja se ei ainakaan ole ratkaisu rikollisuuden ja arjen turvattomuuden vähenemiseksi. 

Suuntauksen jatkuessa yhteiskunnan polisisoitumisesta ei pidä syyttää sokeasti lainvalvontaviranomaisia. 

91

Kirjallisuus 

Arajärvi, Pentti (2003) Paremminvointiyhteiskunta. Kunnallisalan kehittämissäätiön Polemia-sarjan 

julkaisu nro 48. 

Clarke, John & Gewirtz, Sharon & McLaughlin, Eugene (2000): Reinventing the Welfare 

State. Teoksessa John Clarke, Sharon Gewirtz & Eugene McLaughlin (toim.) New 

Managerialism, New Welfare? London: Open University Press and Sage. 

Eskelinen, Ossi (2002) Kokonaiskuntoutuksella muutokseen – evaluaatio verkostokuntoutus 

Janus-projektin toiminnasta ajanjaksolta 1999-2002. Kiipulan ammatillinen aikuiskoulutuskeskus. 

du Gay, Paul (2000) Entrepreneurial Governance and Public Management: The 

Anti-Bureaucrats. Teoksessa John Clarke, Sharon Gewirtz & Eugene McLaughlin (toim.) 

New Managerialism, New Welfare? London: Open University Press and Sage. 

Helne, Tuula (2000) Toiseudesta yhteisyyteen – kysymyksiä syrjäytymiskeskustelun oletuksista. 

Teoksessa Matti Heikkilä ja Jouko Karjalainen (toim.) Köyhyys ja hyvinvointivaltion 

murros. Helsinki: Gaudeamus. 

Galbraith, John Kenneth (1992) The Culture of Contentment. Lontoo: Sinclair-Stevenson 

Ltd. 

Granfelt, Riitta (2003) Vankilasta kotiin vai kadulle? Vangit kertovat asunnottomuudesta. 

Helsinki: Ympäristöministeriö, Suomen ympäristö 613. 

Heinonen, Markku (1989) Käyttäjä kohtaa kontrollin. Sosiaalihallituksen julkaisuja 7/1989. 

Helsinki: Valtion painatuskeskus. 

Hypén, Kimmo (2004) Vankilasta vuosina 1993-2001 vapautuneet ja vankilaan uudestaan 

palanneet. Rikosseuraamusviraston julkaisuja 1/2004. 

Karjalainen, Jouko & Saranpää, Usko (2002) Havaintoja huono-osaisuudesta. Stakesin ja 

SPR:n neljäs huono-osaisuusselvitys. Raportteja 266. Helsinki: Stakes. 

Karjalainen, Jouko (2002b) Vapaaehtoistyö huono-osaisuuden tunnistajana. Teoksessa Ilka 

Kangas, Ilmo Keskimäki, Seppo Koskinen, Kristiina Manderbacka, Eero Lahelma, Ritva 

Prättälä ja Marita Sihvo (toim.) Kohti terveyden tasa-arvoa. Helsinki: Edita. 

92

Karvonen, Pentti (2002) Kirje vankilasta. Yhteiskuntapolitiikka 67 (2002): 4. 

Kaukonen, Olavi (2002) Päihdepalvelupolitiikka ja hyvinvointivaltion muutos. Teoksessa 

Olavi Kaukonen & Pekka Hakkarainen (toim.) Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. 

Helsinki: Gaudeamus. 

Kekki, Tuula (2004a) Ei kauhealla väännöllä vaan kipinän saaneena. Matalan kynnyksen 

kehittämishanke vaihtoehtoisen tuen ja huumekuntoutuksen tarjoajana. Tampereen kaupungin 

sosiaali- ja terveystoimen julkaisuja. Tutkimuksia 1:2004. 

Kekki, Tuula (2004b) Poliisin ja Paussin naapurisuhde Sorinkadulla. Poliisin ja sosiaalitoimen 

yhteistyö huumekysymyksissä. Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimen julkaisuja. 

Tutkimuksia 2:2004. 

Kinnunen, Aarne (2001) Huumausainerikoksiin syyllistyneiden rikosura ja sosioekonominen 

asema. Helsinki: Hakapaino. 

Kinnunen, Aarne (2002) Poliisin tehostettu huumekontrolli. Teoksessa Olavi Kaukonen & 

Pekka Hakkarainen (toim.) Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Helsinki: Gaudeamus. 

Kuure, Tapio (1996) Marginaalin politiikkaa. Marginaalista murtautumisen vaihtoehtoiset 

strategiat. Tampereen yliopisto. 

Kuure, Tapio & Haapasalo, Jaana (2001) Vankilarangaistuksen uusiminen – uusimisriski ja 

-nopeus. Raportteja 2001/1. Tampere: Siltavalmennus 

Kääriäinen, Juha (1994) Seikkailijasta pummiksi. Tutkimus rikosurasta ja sosiaalisesta 

kontrollista. Helsinki: Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 1/1994. 

Lappi-Seppälä, Tapio (1998) Regulating the Prison Population. Experiences from a Long- 

Term Policy in Finland. Helsinki: National Research Institute of Legal Policy. Research 

Communications 38. 

Lång, K. J. (2004a/1989) Vankiluku: kriminaalipolitiikan tulosmittari. Teoksessa Klaus 

Mäkelä ja Ilkka Taipale (toim.) Rikos ja rangaistus, oikeus ja kohtuus. Acta Peonologia 

1/2004. Vantaa: Vankeinhoidon koulutuskeskus. 

Lång, K. J. (2004a/1993) Hyvinvointivaltio järjestyksen kourissa. Teoksessa Klaus Mäkelä 

ja Ilkka Taipale (toim.) Rikos ja rangaistus, oikeus ja kohtuus. Acta Peonologia 1/2004. 

Vantaa: Vankeinhoidon koulutuskeskus. 

93

Majoinen, Kaija (2001) Mitä virkaa valtuustolla? Kuntalailla säädetyn valtuuston perustehtävän 

monitahoarviointi. Acta-väitöskirjasarja 2/2001. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. 

Nilsson, Anders (2003) Living conditions, social exclusion and recidivism among prison 

inmates. Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention. Vol 4, 

pp.57-83. 

Newman, Janet (2000) Beyond the New Public Management? Modernizing Public Services. 

Teoksessa: John Clarke, Sharon Gewirtz & Eugene McLaughlin (toim.) New Managerialism, 

New Welfare? London: Open University Press and Sage. 

Nuorvala, Yrjö & Metso, Leena & Kaukonen, Olavi & Haavisto, Kari (2000) Päihdeehtoinen 

asiointi sosiaali- ja terveydenhuollossa: vuosien 1995 ja 1999 päihdetapauslaskentojen 

vertailu. Yhteiskuntapolitiikka 65:3, 246-254. 

Nurmi, Jari (2004) Yhteistyössä rikoksettomaan elämään. Väliraportti. 

OECD: Governance in Transition. Public Management Reforms in OECD Countries. Paris: 

OECD, 1995. 

Partanen, Airi (2003) Päihdehuollon huumeasiakkaat 2002. Stakes: tilastotiedote 12/2003. 

Http://www.stakes.info/2/6/2.6.4.asp (luettu 25..5.2004). 

Perälä, Jussi (2002) Hidasta ja nopeaa – heroiinin ja amfetamiinin käytön etnografiaa. Teoksessa 

Olavi Kaukonen & Pekka Hakkarainen (toim.) Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. 

Helsinki: Gaudeamus. 

Rauhala, Pirkko-Liisa (2000) Onnettomat, oikeudettomat ja osattomat – huono-osaisuus virallistulkinnoissa. 

Teoksessa Matti Heikkilä ja Jouko Karjalainen (toim.) Köyhyys ja hyvinvointivaltion 

murros. Helsinki: Gaudeamus. 

Rose, Nicholas (1999) Powers of Freedom. Cambridge: Cambridge University Press. 

Sinervo, Helena & Valokivi, Heli (2001) Suunniteltu vapautuminen –projekti 1999-2001. 

Loppuraportti. Tampereen yliopistopaino oy. 

Skardhamar, Torbjorn (2003) Inmates’ social background and livinf conditions. Journal of 

Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention. Vol 4, pp. 39-56. 

Soine-Rajanummi, Seppo & Saastamoinen, Mikko (2002) Uusi paikallisuus, uusi 

vastuullisuus, uusi kontrolli - episodeja yhteisöjen Suomesta. Teoksessa Pekka Kuusela ja 

94

Mikko Saastamoinen (toim.) Polis ja kosmos. Kulttuurisen globalisaation suuntia. SoPhi, 

Jyväskylä. 

Sosiaalibarometri 2004. Hyvinvointipalvelujen tuottajien ajankohtainen tilanne ja näkemys 

kansalaisten hyvinvoinnista. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto. 

Sotarauta, Markku (1996) Kohti epäselvyyden hallintaa. Pehmeä strategia 2000-luvun alun 

suunnittelun lähtökohtana. Jyväskylä: Tulevaisuuden tutkimuksen seura. 

Sulkunen Pekka & Rantala Kati & Määttä Mirja (2003) Kantaaottamattomuuden etiikka ja 

ehkäisevän päihdetyön ongelma kulutusyhteiskunnassa – esimerkkinä Klaari-projekti. Janus 

11(2), 100-121. 

Uusikylä, Petri (1999) Verkosto valintana. Teoksessa Virtanen, Päivi (toim.). Verkostoituva 

asiakastyö. Helsinki: Kirjayhtymä. 

Valokivi, Heli (2001) Palveluohjaus ja rikoksiin syyllistyneiden yksilölliset polut. Loppuraportti. 

Raportteja 2001/1. Tampere: Silta-Valmennus. 

Vankien terveydenhuollon kehittäminen (2003). Työryhmän raportti. Rikosseuraamusviraston 

monisteita 1/2003. 

Warpenius, Katariina (2002) Kuka ottaisi vastuun? Ehkäisevän päihdetyön yhdyshenkilöverkoston 

perustamisen arviointi. Raportteja 270. Helsinki: Stakes. 

Ohjelmat ja mietinnöt: 

Komiteamietintö 2001:2. Rikoksettomaan elämänhallintaan. Seuraamusjärjestelmän ja yhteiskunnan 

tukijärjestelmien yhteensovittamista selvittäneen toimikunnan mietintö. Oikeusministeriö. 

Köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaista kansallista toimintasuunnitelmaa vuosille 

2003-2005. 

Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen ohjelma 24.6.2003. Valtioneuvoston kanslia. 

Sosiaalialan kehittämishanke 2003-2005. Sosiaali- ja terveysministeriö. 

Sisäisen turvallisuuden ohjelma (luonnos). Sisäasiainministeriö. 

Tampereen kaupungin päihdepoliittinen suunnitelma. 

Valtioneuvoston periaatepäätös huumausainepoliittisesta toimenpideohjelmasta vuosille 

2004-2007. 

95

YRE TAMPEREELLA 

Väliraportti kevät 2004 / Minna-Kaisa Järvinen 

Liite. 

TAVOITTEET 

Tavoitteena on rakentaa yhteistyössä seuraamusjärjestelmän, julkisen 

palvelujärjestelmän ja järjestöjen kanssa vakiintuneita toimintamalleja ja työkäytäntöjä, 

jotka perustuvat palveluohjaukselliseen asiakasprosessin hallintaan ja saumattomiin 

palveluketjuihin, jotka tukevat rikostaustaisten henkilöiden pyrkimyksiä rikoksettomaan 

ja päihteettömään elämään. YREssä keskitytään asumiskysymyksiin, 

kuntoutusjatkumoihin, työhön tai muuhun työn kaltaiseen toimintaan ja 

toimeentulokysymyksiin. Tärkeää on myös palvelujärjestelmän aukkojen ja esteiden 

kartoittaminen ja niihin ratkaisujen hakeminen. 

Ohjausryhmä ja suunnittelija ovat kohdentanut YREn toimintaa jäljempänä kerrottuihin 

konkreettisiin toimintoihin. Lisäksi toukokuussa 2004 valmistuvan nykytilakartoituksen 

pohjalta tulemme suuntaamaan konkreettisia verkoston toimivuuteen liittyviä kehittämiskohtia. 

KOHDERYHMÄ 

1. vankilasta vapautuvat alle 30-vuotiaat, mutta tarvemäärittelyn mukaan vanhemmatkin 

2. nuoret alle 25-vuotiaat (ei vankeusrangaistusta vielä) 

3. yhdyskuntaseuraamusta suorittavat (ne, joiden verkostojen rakentamisessa on ongelmia) 

YREen ei oteta asiakkaita paljon. Asiakkaiden avulla pyritään mallintamaan 

työkäytäntöjä ja toisaalta paikantamaan palvelujärjestelmän ongelmakohtia. Koska 

kyseessä on työkäytäntöjen ja toimintamallien rakentaminen kohderyhmänä ovat myös 

julkisen palvelujärjestelmän, seuraamusjärjestelmän ja järjestötahojen ammattitoimijat 

ja johto. 

ASIAKASTILANNE 

Tampereella on ollut 26 asiakasta, joista kaksi on päättänyt projektin (syyt: törkeään rikokseen 

syyllistyminen ja päihdehoidon keskeyttäminen). Tällä hetkellä 24 asiakasta, 

joista 

1 päihdehoidossa 

1 päihdehoitoon hakeutumassa 

1 työvoimakoulutuksessa 

1 työvoimakoulutuksessa, mt- ja ja päihdehoidolliset jatkokuviot 

1 työkyvyn arvioinnin aloittaminen 

3 suunnitelmavaiheessa 

5 palveluohjauksessa PaVe -projektin työntekijällä (yhden vapautuminen siirtynyt heinäkuulle 

–04) 

96

1 Hämeenlinnan äiti-lapsiosastolla (suorittaa tuomiotaan, verkostoa luotu Tampereelle 

ennen vankeustuomion suorittamista) 

3 vankilassa 

7 Vapari-ryhmässä (vapautumiset kesä-syksy –04, näistä 2 tulee PaVe -projektin työntekijälle) 

Asiakkaat ovat hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja mallintamisen takia tähän on 

tietoisesti pyrittykin. Yhteistä on kuitenkin, että heillä on monenlaisia palvelutarpeita ja 

monialaista syrjäytymistä, mikä esittää haasteen myös verkostotyölle. 

Vapari-ryhmän kautta ohjautuu asiakkaita säännönmukaisesti. Nyt on meneillä toinen 

ryhmä ja syksyllä alkaa kolmas ryhmä. Syksyllä otetaan joitakin joko tutkintavankeusasiakkaita 

tai muita asiakkaita mallintamaan polkuja hoitoon ja /tai suunnitelmalliseen 

vankeuteen. 

Kriminaalihuoltolaitoksen yhdyskuntapalvelutiimin kanssa on sovittu YREn hyödyntämisestä 

liittyen heidän tulostavoitteisiinsa. Jokainen yhdyskuntapalvelutiimin työntekijä 

tuottaa vuonna 2004 yhden asiakkaan, jonka elämäntilanteen kohentuminen vaatii verkostomaista 

työotetta. Nämä yhdyskuntapalveluasiakkaat tulevat YREn asiakkaiksi, 

jolloin heidän kauttaan voitaisiin mallintaa verkostomaista työtä yhdyskuntapalvelun 

tukitoimien tuottamiseen sekä asiakkaan siirtymistä muun verkoston vastuulle viimeistään 

palvelun päätyttyä. Tätä kautta on mahdollista todentaa ongelmakohtia palveluiden 

järjestämisessä. 

Palveluohjaajina on tähän mennessä toiminut Kriminaalihuollonn työntekijät, PaVe - 

projektin työntekijä, sosiaalitoimen työntekijä ja A-killan työntekijä. Asiakkaat ovat 

ohjautuneet alueen vankiloista, Kriminaalihuoltolaitoksesta ja sosiaalitoimesta. YREn 

suunnittelija osallistuu asiakkaan ja palveluohjaajan yhteisiin arviointeihin, jossa arvioidaan 

yhteistyöprosessia ja palveluiden toteutumista. 

TAMPEREEN SUUNNITTELIJA, OHJAUSRYHMÄ JA YRE-TIIMI 

Projektin suunnittelija: 

Tampereelle palkattiin suunnittelija 1.3.2003. Suunnittelijan rooli on koordinoida kehittämistoimintaa 

Ohjausryhmä: 

Tampereen ohjausryhmän edustajat: 

- sosiaalitoimi, sosiaaliasema Paussin johtava sosiaalityöntekijä Ulla-Maija Karimaa 

- mielenterveyskeskus, johtava psykologi Ulla Ilveskoski 

- A-klinikkasäätiö, Matalan johtaja Helena Simula 

- Kela, vakuutussihteeri Kaisu Tuomikoski 

- Työvoiman palvelukeskus (ent. Yhteispalvelupiste), palvelukoordinaattori Ilkka 

Rantanen 

- Verkosto 2000 (edustaa eri järjestötahoja) Jukka Tukia, Setlementti, Lyömätön 

linja 

- Silta-valmennusyhdistys, toiminnanjohtaja Sampo Järvelä 

- Kylmäkosken vankila, apulaisjohtaja Taina Nummela 

97

- Kriminaalihuoltolaitos, apulaisjohtaja Tiina Leinonen 

- Kriminaalihuollon tukisäätiö, PaVe- projekti, Reino Seppänen 

Suurimmalle osalle ohjausryhmän varsinaisista jäsenistä on nimetty varajäsen. 

Suunnittelijan ensimmäisiä tehtäviä oli koota hankkeelle ohjausryhmä, joka on 

kokoontunut aikavälillä 3.4.2003-31.5.2004 yhteensä 12 kertaa. Syksyllä 2003 

ohjausryhmä täydentyi Kriminaalihuollon tukisäätiön (Krits) PaVe -projektin 

työntekijällä. YREn ohjausryhmä toimii myös PaVe -projektin ohjausryhmänä. 

Ohjausryhmä tekee YREen liittyvät paikalliset päätökset ja suunnittelee ja ideoi yhdessä 

suunnittelijan kanssa toimintaa. He toimivat myös linkkinä omiin organisaatioihinsa ja 

toimialoihinsa. Tampereen toimijoiden suuresta määrästä johtuen ohjausryhmän koko 

on myös melko suuri. Ohjausryhmän jäsenet ovat osallistuneet palavereihin kiitettävästi. 

Ohjausryhmän kehittymisprosessi vie aikansa hankkeen laajuuden ja ohjausryhmän 

koonkin vuoksi. Ohjausryhmässä sekä Kelan että ent. Yhteispalvelupisteen edustajat on 

ehkä eniten hakeneet paikkaansa ja rooliaan ohjausryhmässä. Vuoden aikana ohjausryhmä 

on irtaantunut organisaatiokeskeisestä ajattelusta organisaatiorajat ylittävään kehittämiseen 

Tämän lisäksi YREn valtakunnallisessa johtoryhmässä on alueiden edustajana vuonna 

2004 Tampereen kaupungin sosiaalipalvelupäällikkö Mirja Saarni. 

YRE-tiimi: 

Tampereella oli tavoitteena saada kokopäiväinen sosiaalitoimen työntekijä, mutta se ei 

sosiaalitoimen työntekijätilanteen takia onnistunut. Ohjausryhmän alaisuudessa toimiva 

YRE-tiimi koostuu YREn suunnittelijasta (vetäjä), Kritsin projektityöntekijästä (PaVe) 

Reino Seppäsestä ja Tampereen kaupungin sosiaalitoimen työntekijöistä Minna 

Leinosta ja Seppo Ahtenevasta. Tiimin toiminta on alkanut toukokuussa 2004 ja tiimi 

on sopinut säännöllisistä kokoontumisista. Tiimin toiminnalla on tarkoitus saada 

vahvistusta asiakkaiden realististen suunnitelmien toteutumiselle eli kyseessä on juuri 

kohderyhmää koskevan ohjattu palvelu -käytännön kehittämisestä. Tavoitteena on 

palveluohjaustoiminnan kehittäminen konkreettisten asiakastapausten, kokeilun ja 

asiakkaiden tarpeiden kautta. Tiimi koordinoi sekä lainrikkojien palveluohjausta että 

tamperelaisia palveluntuottajia ja palveluja. Tiimi voi toimia myös 

erikoisasiantuntemuksen yksikkönä lainrikkojille tarjottavista palveluista ja toimia 

konsultoivassa suhteessa työntekijöihin. Tiimi voi pyytää tarpeen mukaan muita 

verkoston tahoja palavereihin, esim. asiakkaan arviointi-, konsultointi- tai 

kehittämismielessä. Yhteistyö tulevan Päihdeluotsin, päihdehuollon asiakasohjauksen, 

kanssa on tärkeää. Tiimin toiminta muotoutuu toiminnan myötä. 

Kevään 2004 ohjausryhmässä päätettiin, että YRE-tiimi rakentaa muutaman palveluketjun, 

johon paikannetaan kuntoutumisprosessin vaiheet ja vaihtoehtoiset palvelujen 

tuottajat. YRE-tiimi esittelee palveluketjut ohjausryhmälle. Tavoitteena on, että kyseisiin 

palveluketjuihin sitoutetaan sekä palvelujen tuottajat että maksajat. Aikataulu tälle 

tavoitteelle on vuoden 2004 loppuun mennessä. 

Tiimin sosiaalitoimen työntekijä toimii kehittämismielessä linkkinä kaupungin eri sosiaaliasemiin 

ja tätä kautta voidaan kytkeä sosiaalitoimea tiiviimmin kehittämistyöhön. 

Asiakkaiden toimeentulotuki- ym. päätökset tehdään edelleen alueiden sosiaaliasemilla. 

98

YREn suunnittelija painottuu enemmän julkisen palvelujärjestelmän ja seuraamusjärjestelmän 

toimijoiden koordinointiin ja Kritsin työntekijä järjestötoimijoiden koordinointiin 

yhteistyössä YREn suunnittelijan kanssa. 

LAINRIKKOJIEN PALVELUIDEN ARVIOIVA KARTOITUS 

"Lainrikkojuus eri sektoreiden toiminnassa - sektorirajat ylittävä arvioiva kartoitus" 

tehdään yhteistyössä Oy Kasvun Avaimen ja Pikassoksen kanssa. Palvelujen 

hajanaisuus kätkee kokonaiskuvan lainrikkojuudesta, mikä hankaloittaa palvelujen 

kehittämistarpeiden paikantamista. Kartoitus perustuu siihen, että asiakastyötä tekevät 

työntekijät ohjausryhmän määrittelemistä tahoista tuottavat kokonaisvaltaista tietoa 

lainrikkojuudesta ja nykyisistä palveluista. Kartoitus kohdistuu Tampereella sekä 

nuoriin "ura-alkajiin" että vankilasta vapautuviin. Kartoitus käsittää sekä lainrikkojien 

palveluiden työprosessikuvausten tuottamisen sekä sektorirajat ylittävän 

lainrikkojuuden tilastokuvauksen tuottamisen (määrät, kustannukset, palvelut ym.). 

Teija Sundman tekee pro gradu -työtään lainrikkojien kanssa tehtävässä työssä 

tarvittavasta erityis-/yleisosaamisesta käyttäen osittain kartoituksen materiaalia. 

Kartoitukseen osallistuu yli 20 käytännön työntekijää keskeisistä tahoista, jotka tuottavat 

palveluja lainrikkojille. Osallistujat ovat alueellinen sosiaalitoimi, sosiaaliasema 

Paussi, työvoimatoimisto, Mielenterveyskeskus, velkaneuvonta, poliisi, ulosotto, Kylmäkosken 

vankila, Kriminaalihuoltolaitos, Tampereen Nuorisoasunnot, A-klinikka, 

Matala, KOHO, Silta-valmennusyhdistys ja Tampereen myllyhoitokeskus. Tiedonkeruuseen 

ja työprosessikuvaukseen osallistuu Vuokratalosäätiön sosiaalinen isännöinti. 

Tiedonkeruuseen osallistuu lisäksi myös Seurakunnan päihde- ja kriminaalityö ja Satakunnan, 

Vilppulan ja Lounais-Suomen vankilat. 

Eri toimijat ovat käyttäneet työaikaansa osallistumalla tilaisuuksiin, tekemällä erilaisia 

välitehtäviä ja keräämällä tietoja. Esimerkiksi Tampereen kaupungin sosiaalitoimi irroitti 

kaksi sosiaalityöntekijää kartoitukseen ja palkkasi tietojen keruuta varten palkkasi 

molemmille työntekijöille sijaisen. 

Kartoitus valmistuu 15.5. mennessä. Kartoituksen tuloksia tullaan käsittelemään usealla 

foorumilla, mm. YREn verkostokoulutuksessa Tampereella paikallisten toimijoiden 

kanssa 18.5.2004, asiantuntijoista kootussa Pikassoksen lainrikkojat-ryhmässä 

30.4.2004 ja YREn valtakunnallisessa seminaarissa 8.6.2004. Kartoituksen avulla 

haetaan paikallisesti verkoston toimivuuteen liittyviä konkreettisia kehittämiskohtia ja 

jatkotoimenpiteitä ja myöskin tutkimustarpeita. Tampereen ohjausryhmä määrittelee 

kartoituksen kautta nousevat jatkotoimenpiteet. Näihin jatkokehittelyihin päästään 

konkreettisesti syksyllä 2004. 

TUETUN ASUMISEN MALLI 

Yhteistyössä Kylmäkosken vankilan, tamperelaisten tuettua asumista tuottavien ja 

vuokra-asuntoja tarjoavien tahojen kanssa rakennetaan asumispolkuja vankilasta vapautuville. 

Keskeistä on asumisvalmiuksien vahvistaminen osana muuta kuntouttavaa 

toimintaa jo vankila-aikana ja asumisen kytkeminen toimivammaksi osaksi vapautumissuunnitelmaa. 

Tavoitteena on, että asiakkaat pääsevät joko tuettuun asumiseen ja sitä 

99

kautta itsenäiseen asumiseen tai vuokra-asuntoon, johon on integroitu tukiverkosto. 

Riitta Granfelt on tutkinut vankilasta vapautuvien asunnottomuutta ja on saanut Ympäristöministeriöltä 

rahoitusta jatkotutkimukseen YREn puitteissa. Tutkimusta käytetään 

apuna käytännön toimintojen mallintamisessa. Tutkimuksessa seurataan muutaman erilaisessa 

tilanteessa olevan asiakkaan kulkua asumispolulla vankilasta siviiliin. Asiakkaiden 

kulkua asumispolulla Granfelt seuraa haastattelemalla asiakkaita, palveluohjaajia 

ja tuettuja asumista tuottavia tahoja. Prosessin aikana arvioidaan vankilan mahdollisuuksia 

vahvistaa asumisvalmiuksia osana vankilan kuntouttavaa toimintaa, asumisen 

tukiverkoston/ tuetun asumisen toimivuutta uusintarikollisuuden ja päihteiden käytön 

kannalta ja sitä, onko asunnosta tullut koti, joka osaltaan mahdollistaa integroitumisen 

yhteiskuntaan. Polkuja tutkimalla haetaan onnistuneen asumisen elementtejä. 

Riitta Granfelt kartoittaa myös yleisemmin vapautuvien vankien asunnottomuuskysymystä 

mm. vankilan näkökulmasta. Hän on haastatellut joitakin Kylmäkoskelta vapautuvia 

asunnottomia vankeja. Tämän lisäksi hän haastattelee Kylmäkosken henkilökuntaa 

asunnottomuusongelmasta sekä päihteettömän osaston työntekijöitä asumisteeman käsittelystä. 

Vapari-ryhmiin hän osallistuu niinä kertoina kun siellä käsitellään asumista. 

Kylmäkosken vankilassa asumisvalmiuksien lisääminen huomioidaan sekä 

päihteettömän osaston toiminnassa että tammikuussa -04 alkaneessa Vapari-ryhmässä 

käsitellään asumista omana teemanaan. Tuettua asumista tarjoavien tahojen kanssa on 

pidetty palavereja, joissa heidät on sitoutettu mukaan ja täsmennetty sitä, että millaisin 

palveluin ja ehdoin he ovat tulossa mukaan. Tämän pohjalta suunnittelija on rakentanut 

karttaa tuetun asumisen mahdollisuuksista. Tampereen palvelujärjestelmässä on aukko 

tuettua asumista tuottavien "korkeakriteeristen" paikkojen ja ei-yksityisyyttä tarjoavan 

asuntolatyyppisen asumisen välillä, eli Kylmäkoskelta motivoituneiden ns. 

normaaliosastoilta vapautuvien tarpeet ja asumista tarjoavien tahojen kriteerit eivät 

kohtaa kovin hyvin. 

Tamperelaisia tuettua asumista tuottavia yksiköitä mukana on A-killan Kotikartano, A- 

killan Kutova, Tampereen myllyhoitokeskus ja Silta-valmennusyhdistys sekä Vuokratalosäätiön 

sosiaalinen isännöinti. Koska YREn kohderyhmänä on myös nuoret, ei-vielä 

vankilaan joutuneet, YRE kytkeytyy myös jo toimivaan Nuorten tuetun asumisen yhteistyöryhmään. 

Tampereen Vuokratalosäätiön (VTS) ja Tampereen vuokra-asuntojen (TVA) kanssa on 

neuvoteltu. Neuvottelujen tuloksena on sovittu, että VTS ja TVA ovat valmiita 

tarjoamaan asuntoja, jos asiakkaalle on rakennettu tukiverkosto. VTS:n puolella 

asuminen alkaisi useimmiten sosiaalisella isännöinnillä, mikä mahdollista lakkauttaa 

tietyn ajan jälkeen. Sekä VTS:n ja TVA:n kanta oli, että he osallistuvat mielellään 

asuntotoimen edustajina asiakkaan verkostopalavereihin, mielellään puolta vuotta ennen 

vapautumista. VTS on varannut eri erityisryhmille enintään 20 % asunnoistaan. 

KRITSIN/ SILTA-VALMENNUSYHDISTYKSEN PALVELUOHJAUSTA 

VERKOSSA (PaVe)-PROJEKTI 

Palveluohjausta verkossa –projekti (PaVe) toimii kiinteänä osana YREä. Siltavalmennusyhdistys 

on saanut YREn rinnakkaishankkeen Kriminaalihuollon tukisäätiön 

100

Vapautuvan tuki -projektilta rahoitusta kyseiseen projektiin. PaVe -projekti on siis Vapautuvan 

tuki –projektin osahanke. Reino Seppänen on siirtynyt virallisesti 15.3. 

KRITSin palkkalistoille, mutta yhteistyötä ja toimintaa on jo aloitettu vuoden -03 loppupuolelta 

lähtien. Yhteistyössä YREn kanssa projektissa kehitetään lähinnä vankilasta 

ei-valvontaan vapautuville palveluohjausta ja koordinoidaan järjestöjen toimintaa lainrikkojien 

parissa. 

Kylmäkosken vankilassa on tammikuussa -04 aloitettu vapauteen valmentava Vapariryhmätoiminta. 

Vuonna 2004 toteutetaan kolme ryhmää. Ensimmäisessä ryhmässä oli 8 

ja meneillään olevassa ryhmässä on 7 tamperelaista. Ryhmä kestää kolme kuukautta eli 

10-12 ryhmäkertaa. Ryhmä kokoontuu kerran viikossa klo 9-14. Päävastuu ryhmän 

ohjauksesta on Tuija Hämäläisellä (Khl) ja Reino Seppäsellä (PaVe). Ryhmään 

osallistuu sekä valvontaan että ei-valvontaan vapautuvia. Ryhmään tulijat sitoutuvat 

sekä ryhmään että vapauduttuaan YREen. Ryhmätoiminnan ohella tehdään 

yksilökohtaisia suunnitelmia. Ryhmäprosessin aikana voidaan vahvistaa motivaatiota 

vapautumisen realistiseen suunnitteluun ja elämänmuutokseen. Tavoitteena on arvioida, 

mitä merkitystä on, jos vankila-aikana panostetaan enemmän vapautumisen 

suunnitteluun. 

Ensimmäisen ryhmän kokemukset ovat pääosin myönteisiä sekä asiakkaiden että ryhmänohjaajien 

näkökulmasta. Ensimmäisen ryhmän kokemuksista opitaan ja tehdään 

joitakin asioita toisin. Vaikka tamperelaisia on Kylmäkoskella paljon, niin vaihtuvuus 

on suurta, joten tiettynä ajanjaksona vapautuvista on vaikea saada täyttä ryhmää. Koska 

kuitenkin melkein kaikki haastatellut ovat halukkaita osallistumaan, ryhmät on saatu 

kokoon. Yksilötapaamisia on arvioinnin mukaan lisättävä ryhmän oheen. 

Ryhmän yleisaihe on vapautumiseen liittyvät mahdollisuudet ja uhat, näkökulma 

asioihin on vanha ja uusi käyttäytymistapa. Ryhmässä on erilaisia aiheeseen liittyviä 

teemoja, mm. ajankäyttö (koulutus+ työelämä+ vapaa-aika), päihteet, verkostot 

(kaveripiirit ym), asuminen, muutos, vapautumiskriisi ja tamperelaiset palvelut. 

Tamperelaisia palvelujentuottajia hyödynnetään ryhmässä. Vertaistukea, rikos- ja 

päihdekierteestä selviytyneitä henkilöitä, hyödynnetään joka ryhmäkerralla eri 

teemojen käsittelyssä. Jotkut ryhmässä vierailleista selviytyneistä toimivat 

vapautuneiden tukihenkilöinä. 

Vapari-ryhmässä on ollut mukana tähän mennessä YRE, PaVe, Khl, tamperelaisia ammattitoimijoita 

(mm. Turvaverkko, Tampereen myllyhoitokeskus, Kan- Ankkuri, Siltavalmennusyhdistys, 

Matala, A-kilta, Sininauha, Työvoimatoimisto), vertaistuki, Riitta 

Granfelt ja Krits. Yhteistyö vankilan kanssa on sujunut kiitettävästi. 

VERTAISTUEN ORGANISOINTI 

Vankilaryhmien kautta saatujen hyvien kokemusten kautta tavoitteena on organisoida 

vertaistuen toimintaa. Elokuussa -04 kutsumme kokoon vertaistukea, rikoskierteestä 

selviytyneitä ihmisiä ja ryhdymme heidän kanssa yhdessä ideoimaan vertaistukitoimintaa, 

esim. mahdollisia koulutuksellisia ja työnohjauksellisia elementtejä. Syksyllä järjestetään 

myös koko päivän verkostokoulutus, jossa teemana on "Selviytyminen ja vertaistuki", 

joka toimii kohtaamisen ja kehittämisen areenana vertaistuelle ja ammatillisille 

toimijoille. Alustavia ajatuksia on ollut myös KRIS-vertaistukiryhmän saamisesta 

101

Tampereelle. 

NUORET "URA-ALKAJAT" 

Poliisi ja sosiaaliasema Paussi kehittävät yhteistyötään monella tavalla. Paussilla ja poliisilla 

on kuukausittain kokoontuva yhteistyökysymyksiin keskittyvä Sori-ryhmä. He 

analysoivat erilaisia yhteistyöprosesseja, joista he laativat kehittämissuunnitelmat. Yhteistyössä 

Paussin ja poliisin kanssa on lähdetty suunnittelemaan mm. nuorten ns. tutkintavankeuspolkua. 

Paussi ja poliisi ovat jäntevöittäneet yhteistyötään, jolloin Paussi 

voi tarjota palveluohjauksellista osaamistaan nuorille tutkintavankeusaikana. YREn 

rooli on lähinnä yhteistyöverkoston kokoaminen ja toimintamallin kehittämisessä tukena 

oleminen. Tutkintavankeuspolkuasiaan palataan syksyllä –04, kun se sopii paremmin 

poliisin aikatauluun ja kehittämissuunnitelmiin. Paussi on kehittänyt yksilöllistä palveluohjausta 

Tampereella, joten yhteistyö Paussin kanssa tamperelaisen palveluohjauksellisen 

mallin kehittelemisessä on tärkeää. 

KYTKENNÄT TURVALLISUUSSUUNNITTELUUN JA PÄIHDEPOLIITTI- 

SEEN OHJELMAAN 

YREssä herännyt ajatus kunnallisesta kriminaalipoliittisesta ohjelmasta ja Tampereen 

turvallisuusohjelman päivitys on kytketty yhteen, jotta näin saadaan kytkentää enemmän 

paikalliseen poliittiseen päätöksentekoon. Tämän kautta pyritään luomaan areenaa, 

jossa voidaan käsitellä mm. nykytilaselvityksen ja YREn asiakasprosessien ja muun 

toiminnan myötä nousevia rakenteellisia ongelmia. Prosessin myötä ilmenee monenlaisia 

palvelujärjestelmän toimivuuteen liittyviä esteitä. Tamperelainen monitahoinen toimijakenttä 

vaatii lainrikkojatyön osalta selkiyttämistä työn- ja vastuunjaon osalta. Kriminaalipoliittinen 

ohjelma voisi olla mahdollisuus ottaa kehittäminen ja palveluketjuttamistyö 

haltuun. 

Tampereen turvallisuusohjelman päivityksessä yksi priorisoinneista on uusintarikollisuuden 

vähentäminen. Neuvotteluissa on todettu, että YRE yhteistyössä sosiaali- ja terveystoimen 

kanssa voisi toimia kyseisen alakohdan koordinoijana ja tätä kautta kriminaalipoliittinen 

ohjelma voisi sisäänrakentua turvallisuusohjelmaan. Pikassos voisi tuoda 

mahdollisesti tutkijoita prosessiin mukaan. Turvallisuusohjelman päivityksen piti alkaa 

alkuvuodesta 2004, mutta aloitus on siirtynyt henkilövaihdosten takia elokuuhun 

2004. 

Tampereella on ajankohtaista myös päihdepoliittisen ohjelman päivitys ja Tampereen 

kaupungin raittius- ja päihdeasian neuvottelukunta kuulee asiasta myös YREä nimenomaan 

rikostaustaisten henkilöiden asioiden osalta. Tampereen kaupunki on pyytänyt 

vankilasta vapautuvien päihdehoitotarpeesta arviota ensi vuoden päihdehoitobudjettia 

varten. 

VERKOSTOKOULUTUKSET PAIKALLISILLE TOIMIJOILLE 

Verkostokoulutukset toimivat YREn muun kehittämistyön ohessa. Tavoitteena on 

tamperelaisen verkostoitumisen mallin kehittäminen. Aloitusseminaari oli marraskuussa 

102

2003, jolloin teemana oli lainrikkojat palvelujärjestelmässä. Kevätkaudella 2004 on 

ollut kaksi verkostokoulutusta. Ensimmäisessä lähdimme kehittämään verkostoitumista 

tulevaisuuden muistelu -työkalun avulla. Toisen verkostokoulutuksen teemana on 

arvioivan kartoituksen tulokset ja niiden pohjalta kehittämiskohtien ja 

jatkotoimenpiteiden ideointi. Seuraavan verkostokoulutuksen teema on syksyllä 

"Selviytyminen ja vertaistuki". 

PALVELUKETJUTTAMISESSA TODETTUIHIN PULMAKOHTIIN RATKAI- 

SUJEN ETSIMINEN 

Vankilaan menon valmentaminen ja suunnittelu: Varsinkin nuorten sekä kuntoutuspoluilla 

olevien lainrikkojien kohdalla vankilaan menon suunnittelu on osoittautunut tärkeäksi. 

Rangaistuksen täytäntöönpanoprosessin selkiyttäminen ja siihen liittyvän toimintamallin 

rakentaminen on oleellista keskeisille viranomaisille (sosiaalitoimi). Esim. 

tutkintavankeudessa olevien nuorten hoitoja/tai vankeuspolkujen suunnittelussa tämä 

on tärkeää. 

Vankila-aikaisen Kiskohoidon jatkohoitopolun rakentaminen Tampereelle: 

Vankilassa suoritetaan Kisko-hoidon 1. ja 2. vaihe ja siviilissä 3. vaihe, mikä tapahtuu 

Helsingissä Mellunmäen jatkohoitoyksikössä. Tavoitteena on turvata kullekin tarkoituksenmukainen 

jatko joko Mellunmäen yksikössä tai Tampereella suunnitellusti. Tampereen 

kaupunki on keskittänyt päihdehoitomäärärahojaan tiettyihin hoitopaikkoihin, joten 

jatkon saaminen Kiskon 3. vaiheeseen vaatii aina erityisneuvotteluja. Toisaalta Kiskosta 

voi vapautua tamperelaisia, jotka eivät vapautuessaan halua Helsinkiin. YRE organisoi 

toukokuussa -04 alkavat neuvottelut, joihin osallistuu vankila, Kisko-hoito, Tampereen 

Myllyhoitokeskus, Turvaverkko ja Tampereen kaupunki. Neuvottelujen tavoitteena on 

sopia toimivista käytännöistä kotikaupungin sitomisesta suunnitelmiin sekä rakentaa 

vaihtoehtoisia jatkohoitopolkuja Tampereelle. 

Vankilan ja sosiaalitoimen yhteistyön tiivistäminen: YREn suunnittelija on yhdessä 

Kriminaalihuoltolaitoksen työntekijän kanssa kiertänyt Tampereen sosiaaliasemilla, mikä 

on osoittautunut antoisaksi. Sekä sosiaalitoimen ja vankilan henkilökunta on toivonut 

yhteistyökäytäntöjen kehittämistä vankiloiden ja sosiaalitoimen kanssa, ja yhteinen 

neuvottelutilaisuus on päätetty järjestää syksyllä -04. Mukaan kutsutaan myös muut 

keskeiset toimijat. 

Osallistuminen Pikassos Oy:n organisoimaan asiantuntijaryhmään: Ryhmän tarkoituksena 

on käydä keskustelua lainrikkojien kanssa tehtävän työn nykytilanteesta ja tulevaisuuden 

kehittämiskohteista. Pyrkimys on lähestyä aihetta osaamisen ja asiakasprosessien 

analyysin eikä niinkään organisaatioiden toimintalogiikan näkökulmasta. Keskustelujen 

pohjalta mahdollisuus tehdä jatkosuunnitelmia. Ryhmä kokoontuu 4 kertaa kevään 

-04 aikana sekä järjestää seminaarin toukokuussa. 

Verkostoitumisen haasteet: 

Terveys- ja mielenterveyspuolen sekä velkaneuvonnan mukaan saaminen tiiviimmin 

yhteistyöhön. Työvoiman palvelukeskus aloittaa Tampereella 1.4.2004. Työntekijät 

palkataan huhti-kesäkuussa, jolloin on heti lähdettävä virittämään yhteistyötä. 

103

vankilasta vapautuvat huumeiden ongelmakäyttäjät - Poliisi

Transform your PDFs into Flipbooks and boost your revenue!

Delete template?

Save as template ?