Lehden pdf-versio - Poliisi

monitorin
vieraana
Sarjassa jututamme tieteen, kulttuurin ja työelämän kansallisesti ja kansainvälisesti
tunnettuja suomalaisia vaikuttajia.
Avioliitot yli kulttuurirajojen päättyvät usein eroon
Pitkä matka mummolaan
Kun lasten isä on kotoisin Karibialta, asuvat
puolet lasten sukulaisista aivan liian kaukana.
Kirjailija Marianne Backlén on kirjoittanut
monikulttuuristen perheiden ja lasten
ongelmista.
Teksti Tiina Pelkonen
Kuva Markku Nyytäjä
Kirjailijan kotona on aurinkoisena
aamuna hiljaista,
kun lapset ovat koulussa.
Arka kissa käy nuuhkaisemassa tulijaa.
Vanha talo Helsingin Tehtaankadulla
henkii tyyneyttä.
– Onhan täällä rauhallista asua,
vaikka on ahdasta, Marianne Backlén
toteaa.
Hänellä on kolme lasta avioliitostaan
jamaikalaissyntyisen miehen
kanssa. Monikulttuurisuus
kuului hänen elämäänsä jo ennen
liittoa, vaikka itse sanaa hän pitää
onttona. Hän antaa luettavaksi
Svenska Dagbladetin sivuilta tulostamansa
jutun. Ruotsalainen keskustelu
aiheesta on ilmeisesti pidemmällä
kuin meillä.
– Tässä sanotaan, että idea monikulttuurisuudesta
vain vahvistaa
niitä vastakkainasetteluja, joita yritetään
ratkaista.
Marianne Backlén on julkaissut
12 kirjaa, joista neljä on käännetty
suomeksi. Hän kirjoittaa ruotsiksi,
mutta on käynyt suomenkielisen
koulun. Myös lastensa kanssa
hän puhuu suomea.
– Ajattelin silloin, että miehelleni
on joka tapauksessa tärkeämpää
oppia suomi kuin ruotsi. Hän
puhuu lapsille englantia, ja heille
kolme kieltä olisi ollut liikaa, Backlén
sanoo, ja lisää naurahtaen:
– Tästähän suomenruotsalaiset
eivät pidä.
Avioliitto päättyi eroon kymmenen
vuotta sitten. Kuopus oli
silloin vielä vauva, ja Backlén ihmettelee
vieläkin, miten silloin
selvisi yksin kolmen pienen lapsen
kanssa. Miehellä oli uusi lapsi
tulossa toisen naisen kanssa, ja
suhde oli jatkunut pitkään.
Romaanillaan Karma, joka ilmestyi
vuonna 2002, Backlén survaisi
epäaidon suvaitsevaisuuden
muuria. Hän paljasti, että jonkinasteinen
moniavioisuus kuuluu
monen afrikkalaisen ja karibialaisen
miehen elämään.
– Ei meillä ollut kukaan vielä
sanonut suoraan, mitä riskejä piilee
maahanmuuttajamiesten ja suomalaisten
naisten kulttuurieroihin
kaatuvissa liitoissa.
Backlén sai kuitenkin tukea
monilta kohtalotovereiltaan, koska
kirjoitti asiasta, jonka hyvin tunsi.
Hänellä oli laaja verkosto ystäväperheitä,
joiden äiti oli suomalainen
ja isä muualta muuttanut.
Nyt valtaosa näistä perheistä on hajonnut,
ja äidit jääneet tummasilmäisten
lastensa yksinhuoltajiksi.
Siteet äiteihin ovat tallella, mutta
monet isät ovat Backlénin tuttavapiiristä
kadonneet.
Sukulaiset ovat kaukana
Helsingin Ullanlinnassa jamaikalais-suomalaiset
lapset eivät ole
kohdanneet rasismia. Maahanmuuttajia
ei tällä alueella paljon ole, ei
ainakaan kokonaisia perheitä. Päivähoidossa
ja koulussa ei lapsia ole
kiusattu, vaikka Malmilla ja Vuosaaressa
asuvien tuttavaperheiden
lapset ovat kiusaamisen vuoksi
vaihtaneet koulua.
Neekeri-sanaa lapset ovat joskus
joutuneet kuulemaan, ja he
kokevat sen loukkaavana. Toisaalta
he ovat sitä mieltä, että sanan
käyttö on sallittua heille itselleen,
leikkimielessä.
– He ovat omaksuneet amerikkalaista
hip-hop-asennetta ja
kielenkäyttöä. Kuusitoistavuotias
Michael haluaisi oppia isänsä
tavan murtaa englantia jamaikalaisittain.
Backlén on surullinen siitä, että
lapset ovat vuosien varrella tavanneet
Vantaalla asuvaa isäänsä
liian harvoin, jotta olisivat voineet
perehtyä jamaikalaiseen kulttuuriin.
Viime aikoina tapaamisia
on kuitenkin järjestynyt entistä
useammin.
Lasten yhteys jamaikalaisiin
sukulaisiin on ollut vain satunnaista.
– Aikaisemmin lähetin kirjeitä
ja joulukortteja Jamaikalle, mutta
nyt heidän isoäitinsä on muuttanut
enkä ole saanut hänen uutta
osoitettaan. Itselläni on hyvin vähän
sukulaisia, ja se on puute lasteni
elämässä.
Jamaikalle ei apurahoilla elävällä
kirjailijalla ole varaa lapsiaan
viedä. Ylipäänsä, yhteydenpito sinne
päin pitäisi Backlénin mukaan
järjestyä isän kautta.
Backlén asui Jamaikalla vuosina
1989–1990 ja kirjoitti maasta
romaanin vuonna 1993. Hän on
miettinyt, miten Jamaikan historia
vaikuttaa edelleen perheiden
elämässä. Suuri osa väestöstähän
tuotiin Afrikasta orjina. Naiset
ja miehet erotettiin toisistaan,
ja perheet elivät erillään.
– Näin Jamaikalla paljon yksinhuoltajaperheitä,
joissa äiti kantoi
yksin vastuun lapsistaan. Se on
ollut minunkin kohtaloni.
Eurooppa on linnoitus
Kirjojen painokset, varsinkin suomenruotsalaisten,
ovat Suomessa
pieniä. Suurin osa Marianne Backlénin
tuotannosta on luettavissa
vain ruotsiksi.
Jotta niitä myytäisiin Ruotsissa
yhtä halvalla kuin muitakin kirjoja
siellä myydään, niillä pitäisi olla
ruotsalainen kustantaja. Kolme kirjaa
Backlénilta kustannettiin Ruotsissa
1980-luvulla, mutta ei uusimpia.
Näin ollen useimmat hänen kirjojensa
lukijat löytyvät vain suomenruotsalaisesta
vähemmistöstä.
Kirjamyynnillä ei siis tätä taloutta
pystyssä pidetä. Onneksi Backlén
on kuitenkin saanut apurahoja
niin, että on voinut elää kirjailijana
yli 30 vuotta.
Backlén on syntynyt Helsingissä,
opiskellut yliopistossa kieliä,
kirjallisuutta, uskontotiedettä
ja sosiologiaa.
Hänen kaksi uusinta kirjaansa
on käännetty suomeksi, ja Karma
saikin paljon huomiota. Uusin,
Linnoitukset, ilmestyi suomeksi
viime vuonna. Backlén hymyilee
hiukan ironisesti:
– Olen pettynyt, että sitä ei arvosteltu
Helsingin Sanomissa. Siitä
jää aina sellainen tunne, että kirjaa
ei olisi olemassakaan. Keväällä
sitä myytiin Akateemisessa kirjakaupassa
kolmella eurolla!
Linnoitukset kertoo nuoren afrikkalaismiehen
murhasta. Kirjan
nimi viittaa Loviisan bastioneihin.
Se on myös vertauskuva Euroopasta,
joka sulkee rajansa parempaa elä-
MONITORI www.mol.fi/migration
32