Hyvä tästä vielä tulee

tampere.fi

Hyvä tästä vielä tulee

Hyvä tästä

vielä tulee

Perinnerakennusmestarin

parhaat vinkit


Kuva: Eija Haapalainen, Pirkanmaan maakuntamuseo


Hyvä tästä

vielä tulee

Perinnerakennusmestarin

parhaat vinkit

Tapani Koiranen

Mari Imppola

Tuire Savolainen

Toimittanut Miinu Mäkelä

Pirkanmaan maakuntamuseo


Pirkanmaan maakuntamuseo, kulttuuriympäristöyksikkö

Veturiaukio 4

PL 487, 33101 Tampere

www.tampere.fi/vapriikki/maakun/

Graafinen suunnittelu ja taitto: Teemu Helenius

Kannen kuva: Teemu Helenius

ISBN 951-609-252-7 (PDF), 951-609-251-9 (sid.)

© Pirkanmaan maakuntamuseo, kulttuuriympäristöyksikkö 2004


Sisältö

Esipuhe Miinu Mäkelä 7

Perinnerakennuksen korjaajan periaatteita Tapani Koiranen 9

Perustusten vauriot Tapani Koiranen 12

• Maan pinta nousee 12

• Putkia pitkin pois 14

Rungon korjaus Tapani Koiranen 17

• Kosteus lahottaa, routa runtelee 17

• Lahot hirret vaihtoon 18

• Talo ilmassa 22

• Kosteutta rankarakenteessa 25

• Märkätilojen vuodot 27

Ulkolaudoituksen korjaus Tapani Koiranen 30

• Yleensä riittää paikkakorjaus 31

• Kosteus ongelmien takana 32

Ulkolaudoituksen maalaus Tapani Koiranen 35

• Mitäs siihen on viimeksi vedetty? 35

• Huolellinen pohjatyö – kestävä pinta 37

• Ei ole sama, mitä seinään suditaan 39

3


Ikkunoiden korjaus Tuire Savolainen 42

• Vanha puu ja lasi ovat arvokkaita 43

• Kittaus ja maalaus 45

• Helat hohtaviksi 47

Savitiili-, huopa- ja peltikatot Tapani Koiranen ja Mari Imppola 49

• Huopakatto on helppo korjata 50

• Perinteinen peltikatto 53

• Sementtitiilikattoa voi korjata tiili tiileltä 56

• Tiilikaton ruoteilla lepää raskas paino 58

• Tiilen alla päre tai huopa 60

Tulisijojen ja hormien korjaus Tapani Koiranen 62

• Routa liikuttaa 63

• Halkeama uunin kyljessä 64

• Tulipesät kaipaavat muurarin kättä 66

• Piippu on kovassa kulutuksessa 67

Eristäminen Mari Imppola 70

• Tuntuuko vetoa? 70

• Tilkitse raot 71

• Eristä seinät sisäpuolelta 72

• Lattian eristäminen seinänvierustoilta auttaa 73

• Lisää purua vintille 74

4


Sisätilojen kunnostus Mari Imppola 77

• Eettisiä valintoja 78

• Seinäpaperien salat 79

• Perinteiset sisämaalit 83

• Lattiaan maalia tai mattoa 87

Alan koulutus ja Taitaja-luettelo Tuire Savolainen 89

Rakennusperinnön kunnostamiseen

myönnettävät avustukset Tuire Savolainen 91

• Ympäristökeskuksen avustukset 91

• Museoviraston avustukset 92

• Muut avustukset 93

Yhteystietoja 94

5


Esipuhe

Hyvät perinnerakentajat,

Kuva: Anna-Lea Nissi

Vanhan rakennuksen korjaaminen

vaatii nykyrakentamisesta poikkeavia

työtapoja, ja talon hengen säilyttämiseksi

työhön on asennoiduttava vanhaa

kunnioittaen. Näiden kansien väliin on

koottu Pirkanmaan maakuntamuseon

perinnerakennusmestarin ohjeita vanhojen

rakennusten yleisimmistä vaurioista

ja niiden korjaamisesta. Tavoitteena on

antaa yleiskuva tarvittavista toimenpiteistä

ja tukea perinnerakennusmestarin

muuta neuvontatyötä.

Perinnerakennusmestari Tapani Koiranen

on kiertänyt vuodesta 1999 lähtien

Pirkanmaalla neuvomassa vanhan

rakennuksen korjaajia. Rakennuksen

omistaja on voinut kutsua perinnerakennusmestarin

omalle pihalleen ilmaiseksi.

Tämän ns. Pera-toiminnan piirissä on

ollut jo reilut 1200 taloutta. Jatkossa tätä

opasta tullaan jakamaan neuvontakäyntien

yhteydessä.

Perinnerakennusmestari Tapani Koiranen (vas.), Harri

Isomuotia Hämeenkyrö-seurasta ja restaurointiartenomi

Ritva Ruponen Hämeenkyrön Heiskassa.

7


Hyvä tästä vielä tulee – Perinnerakennusmestarin

parhaat vinkit -kirjan tuottaminen

ei olisi ollut mahdollista ilman

museon ulkopuolista rahoitusta ja tukea.

Julkaisu on tuotettu Rakennusperintö

kuntoon lounaisella Pirkanmaalla ja

kaakkoisessa Satakunnassa – rape

2004 -hankkeen yhteydessä. Hanke

on rahoitettu TE-keskuksen hallinnoimasta

alueellisesta maaseutuohjelmasta

(EMOTR/Alma) Joutsentenreitin puoltamana.

Tässä yhteydessä haluan kiittää kaikkia

kirjan valmistumista edesauttaneita tahoja:

Joutsentenreitti ry:tä, Pirkanmaan

TE-keskusta, Tyrvään käsi- ja taideteollisuusoppilaitosta,

Ikaalisten käsi- ja

taideteollisuusoppilaitosta, rakennuskonservaattori

Kati Lahtista, rakennuskonservaattoriopiskelija

Anna-Lea

Nissiä, rakennusrestaurointiartesaani

Anne Uosukaista, Maija Sallista sekä

erityisesti rakennustutkija Hannele Kuitusta

ja arkkitehti Harri Metsälää, jotka

ovat ystävällisesti kommentoineet kirjan

luonnosta. Suurimman urakan ovat

tehneet kirjan kirjoittajat perinnerakennusmestari

Tapani Koiranen ja rakennusrestaurointiopiskelijat

Mari Imppola

ja Tuire Savolainen sekä taittaja Teemu

Helenius.

Tämä kirja on luotu teidän tarpeisiinne.

Toivon, että julkaisu kuluu rakentajien

käytössä ja osaltaan madaltaa kynnystä

ryhtyä hoitamaan rakennusperintöä.

Korjaaminen ei aina ole mahdottoman

kallista – työtä se kyllä vaatii. Kaikkea

ei onneksi tarvitse tehdä kerralla, vaan

remonttia voidaan jaksottaa. Olennaista

vanhan korjaamisessa on myös se, mille

tasolle rakennus halutaan korjata. Monissa

tapauksissa tekisi mieli sanoa, että

”vähempikin riittää”.

Onnea ja iloista mieltä vanhan rakennuksen

korjaamiseen!

8


Perinnerakennuksen korjaajan periaatteita

– Kannattaako tätä enää korjata?

Minulle perinteinen rakennus on rintamamiestalo

tai sitä vanhempi rakennus.

Talon suunnittelija ja rakentaja voi olla

1800-luvulla elänyt nikkari Matti, jonka

laadukas työn jälki on kestänyt myös

suvun nuorempien polvien käyttöön, tai

rakennuksen on voinut pystyttää tyyppipiirustusten

mukaan henkilö, jonka

nimestä rakennuksen nykyisellä omistajalla

ei ole enää tietoa. Tärkeintä on, että

omistaja haluaa säilyttää rakennuksen

jälkipolville.

Otsikon kysymys esitetään usein vanhan,

huonokuntoisen talon pihamaalla.

Vain muutamassa tapauksessa olen joutunut

toteamaan, että rakennus on tullut

tiensä päähän. Huonokuntoisetkin rakennukset

voidaan yleensä kohtuullisen

pienin kustannuksin korjata sellaiseen

kuntoon, että ne säilyvät kymmeniä

vuosia. Tässä ajassa tarpeettomaltakin

tuntuville tiloille on mahdollista löytää

Kuva: Eija Haapalainen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Rakennukset, jotka ovat kestäneet pystyssä sata vuotta,

ovat todistaneet työnsä laadun. Usein nämä rakennukset

on myös suunniteltu siten, että ne miellyttävät silmää.

Fulkkilan kartano, Karkku.

9


uutta käyttöä. Kiireellisin korjauskohde

on aina vuotava katto, seuraavana routivat

perustukset. Kun nämä ovat kunnossa,

rakennus voi odotella rauhassa

uutta käyttöään; innokasta timpuria tai

vaikka nuoremman sukupolven perheen

perustamista.

Vanhaa taloa kunnostaessa ei saa kiirehtiä.

Talossa kannattaa asua vuoden

päivät ennen kuin lähtee mihinkään

isompaan korjausurakkaan. Näin talon

oppii tuntemaan ja todelliset ongelmat

selkiintyvät. Talon korjaamiseen kannattaa

tehdä tai teetättää kuntoarvio,

ja laatia sen pohjalta pitkän tähtäimen

kunnostussuunnitelma. Korjaustoimenpiteiden

laajuus, luvanvaraisuus sekä

tekijöille ja rakennukselle aiheutuvat

riskit on syytä selvittää huolellisesti etu-

10

Kuva: Eija Haapalainen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Ei ole yhdentekevää, mitä

rakennushistoriallisten arvokohteiden

ympäristössä

näkyy. Vanhat talousrakennukset

ovat tärkeä osa

kulttuurimaisemaa. Kuva

Tyrvään Pyhän Olavin

kirkolta.


käteen. Apua kannattaa pyytää säilyttävän

korjauksen periaatteet ymmärtäviltä

suunnittelijoilta.

Se, millaisin kustannuksin jokin perinnerakennus

on korjattavissa asuinkäyttöön,

riippuu halutusta asumis- ja varustelutasosta.

Neliöitä useimmissa vanhoissa

rakennuksissa on riittävästi. Yleensä

asumiskäyttöön riittää, että rakennus

on lämmin ja siisti. Tällöin se voidaan

jättää pitkälti alkuperäiseen asuunsa.

Perinteikkään talon ilmapiiri, johon

rakennuksessa usein alunperin ihastutaan,

menetetään, jos vanhojen hirsien

ympärille rakennetaan täysin uusi talo.

Rakennuksen korjaaminen vanhaa kunnioittaen

on myös taloudellisesti kannattavaa.

Rahaa ei pala turhiin korjauksiin,

ja talon arvo kasvaa alkuperäisen ja eheän

kokonaisuuden myötä.

Vanhan rakennuksen korjaus aloitetaan

aina suunnittelusta. Mietitään, sopivatko

rakennuksen tilat haluttuun käyttöön ja

millaisia korjaustoimenpiteitä tarvitaan.

Mitä muutoksia on tehtävä, ja mitä uutta

rakennettava? Jos rakennuspaikka on

juuri haluamasi, mutta sillä sijaitseva

rakennus tarvitsee laajennusta, mieti,

onko pihapiiriin mahdollista rakentaa

ympäristöönsä istuva ja tarpeitasi vastaava

uudisrakennus, jolloin vanha, arvokas,

mutta pienempi rakennus voitaisiin

kunnostaa sellaisenaan. Suunnittelun

pitää lähteä siitä, että vanha rakennus

on menneiden sukupolvien työn ja elämäntavan

muistomerkki. Siksi sen suojeleminen

ja aitouden säilyttäminen on

tärkeää. Asumismukavuuden kannalta

oleelliset muutokset on toki tehtävä. Rakennuskin

säilyy ja elää parhaiten, kun

sille on käyttöä.

11


Perustusten vauriot

– Seinustat puhtaiksi pensaista ja vesilammikoista

Pihapiiri kertoo rakennuksen ja sen

asukkaiden historiasta. Se voi olla

edelleen toimivan maatilan piha-alue

vanhoine aitta- ja pakarirakennuksineen

sekä nykyaikaisine konehalleineen tai

asutun rintamamiestalon piha talousrakennuksineen

ja moderneine autotalleineen.

Joskus vanhan, jo vuosikymmeniä

asumattomana olleen rakennuksen

pihapiiri on lähes umpeen kasvanutta

pensaikkoa, jopa metsää. Rakennuksen

kunnostamista suunniteltaessa pihamaa

tulee ottaa huomioon kokonaisuutena.

Hyvin hoidettukin pihapiiri voi muodostaa

uhan vanhan rakennuksen olemassaololle,

jos esimerkiksi pintavedet valuvat

talon alle.

Maan pinta nousee

Vanhan maalaisrakennuksen seinustalla

on saatettu mm. pilkkoa ja varastoida

polttopuita, jolloin haloista irtoavat

tikut, puru ja kuorijäte maatuivat multakerroksiksi

rakennuksen ympäristöön.

Seinustoilla kasvatettiin usein kukkia ja

hyötykasveja, joita kasteltiin ja mullitettiin.

Kuorma-autojen ja traktoreiden

yleistyttyä 50-luvulla oli helppoa tuoda

uutta maata peittämään pihamaan kiviä,

tasaamaan painanteita ja täyttämään

vanhoja avo-ojia.

Näitä toimenpiteitä tehtiin ja tehdään

edelleen, jotta pihapiiri saadaan helppohoitoiseksi,

viihtyisäksi ja kauniiksi.

Asia, joka jää usein huomiotta, on rakennuksen

sijaintikorkeus ympäröivään

pihamaahan nähden. Maanpinta on

vuosien kuluessa noussut ja kallistukset

muuttuneet perustuksiin päin laskeviksi.

Vähänkin savea sisältävä perustusmaa

jää silloin syksyllä aiempaa kosteammaksi

ja perustukset alkavat liikkua

vanhoilta paikoiltaan maan jäädyttyä ja

laajennuttua. Perustusten liikkuminen,

kiviseinien vaurioituminen sekä lattiarakenteiden

kohoaminen ovat tuttuja

ilmiöitä kylmilleen jääneissä navetoissa,

joista eläinten lämpö piti ennen roudan

12


loitolla. Asuinrakennusten tulisijojen ja

perustusten liikkuminen alkaa usein ympärivuotisen

asutuksen loputtua.

Maan viettäminen rakennusta kohti johtaa

pintaveden rakennuksen alle. Siellä

vesi imeytyy maaperään, mikä johtaa

huonosti tuulettuvissa ryömintätiloissa

kosteuden nousuun sekä puurakenteiden

homehtumiseen ja lahoamiseen.

Nämä vauriot on pyrittävä estämään

etukäteen, ja syntyneiden vaurioiden

kunnostaminen on aloitettava ne aiheuttaneiden

syiden poistamisella. Lahonneita

puurakenteita on turha korjata,

jos ryömintätilan liialliselle kosteudelle

ei tehdä mitään. Lahojen rakenteiden

korvaaminen painekyllästetyllä puulla

vain siirtää ongelman vähän kauemmas

tulevaisuuteen.

Ryömintätilassa sijaitsevan, alkavan lahovaurion

syiden poistaminen saattaa

aiheuttaa puutarhassa joskus laajempiakin

järjestelyjä ja pintamaan kallistusten

muuttamista. Ensimmäiseksi tuleekin

kartoittaa maanpinnan muoto ja korkeus

sekä laatia sen pohjalta - tarvittaessa

asiantuntijan avustuksella - pihasuunnitelma.

Tässä vaiheessa on hyvä tehdä

kuntoarvio myös rakennuksesta ja sen

ympäristöstä. Kuntoarviossa selvitetään

rakennuksen ja pihamaan kunto ja niiden

vaatimat toimenpiteet. Mikäli perus-

Oik.: Aitan nurkkahirret

jäävät pahasti maan

alle, ja katolta tippuva

vesi imeytyy rakenteisiin.

Alla: Vanhan navetan

kivijalka on routinut ja

siirtynyt paikaltaan.

Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

13


tukset on rakennettu vaikeaan paikkaan,

esimerkiksi heikosti kantavalle maalle

tai painanteiselle kalliolle, tilanne tulee

arvioida erikseen asiantuntijan kanssa.

Putkia pitkin pois

Pihamaan, puutarhan ja mahdollisten

teiden pintavedet sekä kattolappeiden

sadevedet on ohjattava pois rakennuksen

ympäriltä. Apuna voi käyttää avo-ojia tai

sadevesien poistoon tarkoitettuja putkistoja.

Myös ennen käytetty savisaarto, eli

noin 20 cm vahva, täytehiekan päälle

kasattu savikerros, joka kallistetaan sokkelista

poispäin, on tehokas keino estää

pintavesien imeytyminen seinustoille.

Lape- ja pintavesiä ei saa ohjata perustusten

kuivattamiseen tarkoitettuihin salaojiin,

vaan ne on johdettava maanpinnalla

kulkevien vesikourujen tai omien

putkistojensa avulla pois rakennuksen

seinustoilta.

Sopivat peltiset vesikourut ovat malliltaan

puolipyöreitä ja syöksytorvet

pyöreitä. Vesikourusta vedet voi ohjata

kourun pohjasta otetulla haaroituskappaleella

syöksytorveen. Varsinkin 1900-

luvun alun rakennuksissa on suositeltavaa

käyttää haaroituskappaleen sijasta

suppilokerääjää veden johtamiseksi

syöksytorveen. Suppilokerääjillä varustetut

syöksytorvet kuuluvat oleellisesti

myös jalkakouruilla varustettuihin vesikattoihin.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Seinustojen kuivana

pitäminen onnistuu

mainiosti myös tiheäsyisestä

puusta valmistetuilla

lautakouruilla.

14


Metallisille vesikouruille, suppiloille ja

syöksytorville paras materiaali on maalaamaton

galvanoitu pelti. Valmiiksi maalatuista

ja muovipinnoitetuista peltikouruista

pinnoitteet lähtevät helposti irti.

Galvanoitu pelti tulee maalata vasta

2–5 vuoden kuluttua sen asentamisesta.

Tällöin kourut pestään ensin huolellisesti

esimerkiksi kidesoodavedellä tai

tarkoitukseen valmistetulla peltikattojen

pesuaineella, huuhdellaan ja annetaan

kuivua muutama päivä, jotta saumoihin

tunkeutunut vesi ehtii kuivua. Maalaukseen

voidaan käyttää pellavaöljymaalia

tai peltikattomaalia. Maalaustyö tehdään

siveltimellä, ohuelti ja kahteen

kertaan. Huomioi maalaussää. Maalattavaan

kohteeseen ei saa osua suoraa

auringonpaistetta, eikä pellillä saa olla

aamukastetta tai sadetippoja.

Arvioitaessa salaojan tarvetta vanhojen

rakennusten perustusten kuivattamiseen

kannattaa katsoa, onko sokkeliin syntynyt

routaliikkeen aiheuttamia halkeamia

tai ovatko peruspilarit liikkuneet. Usein

myös ovien jumittaminen tammi-helmikuussa

kertoo rakennuksen perustusten

kohoamisesta. Jos näitä roudan aiheuttamia

vaurioita on havaittavissa, tulee

perustuksia kunnostettaessa huolehtia

myös salaojituksen toimivuudesta. Perustusten

kunnostukseen käytetty työ

Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Joskus perustuksia ei ole kaivettu syvälle. Paikkaamalla

tästäkin kivijalasta tulee vielä siisti.

menee hukkaan, jollei liikkumisen aiheuttamaa

syytä poisteta. Samalla kun

sokkelin tai peruspilarien vierustat ovat

salaoja- tai sokkelikorjaustyön takia

auki, kannattaa varsinkin niissä rakennuksissa,

joista talviset lämmönlähteet

ovat poistuneet, asentaa maahan myös

nykyaikainen routaeristys.

Ennen työhön ryhtymistä tulee kaivaa

muutama koekuoppa, joilla selvitetään

perustusten korkeus ja rakenne. Salaojan

tuleva paikka on noin 800–1000 mm:n

päässä sokkelista ja noin puoli metriä

sen tason alla, jonka halutaan pysyvän

kuivana. Vanhoissa kivisokkeleissa betonista

valetun anturan korvasi kiviladonta.

Näitä sokkelikivien alta esiin tulevia

pienempiä kiviä ei saa kaivaa pois eikä

niiden alla olevaa maaperää saa häiritä.

15


Salaoja on asennettu. Edessä on vielä

kaivannon peittäminen ja pintamaan

kallistusten muotoilu.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Salaojituskaivannon pohjan tulee laskea

metrin matkalla noin 1 cm:n verran.

Salaojan peitehiekassa ei saisi olla niin

sanottua nollapään tavaraa eli hienoa kiviainesta.

Seulomaton, tasarakeinen salaojasanta

on nykyään harvinaista, joten

tähän tarkoitukseen kannattaa hankkia

seulottua kiviainesta. Useimmiten se on

kalliosta louhittua ja murskattua sepeliä.

Kooltaan 6–15 mm:n murske sopii tarkoitukseen

erinomaisesti.

Seulottua sepeliä asennetaan putken alle

noin 100 mm:n vahvuudelta ja sen päälle

vähintään 300 mm. Sepelikerrosten ja

putken päälle voi asentaa suodatinkankaan

kaistaleen estämään täytehiekan

hienoimpia ainesosia valumasta sepelin

joukkoon ja siten tukkimasta salaojaputken

aukkoja. Tarvittavat routaeristeet

mitoitetaan ja asennetaan valmistajan

ohjeiden mukaisesti.

Kiviperustusten kunnostustyö voi joskus

tuntua ylivoimaiselta, mutta on muistettava,

että aikoinaan kivet asennettiin

varsinkin matalimpiin perustuksiin

vain järjen, vipuvarren ja mahdollisesti

rautakangen avulla. Nykyisin koneet

suorittavat nostotyöt helposti. Apua saa

myös kivisokkeleiden kunnostamiseen

erikoistuneilta yrittäjiltä.

16


Rungon korjaus

– Kun ruuvimeisseli hirteen upposi

Hirsi- ja rankarunkoisen talon rungon

vauriot ovat pääosin lahon ja roudan

aiheuttamia. Lahovauriot havaitaan

usein yllättäen, vaikka ne ovat voineet

kehittyä vuosienkin ajan. Ensioireina

laho-ongelmasta huoneeseen sisälle astuttaessa

saattaa tuntua hetken aikaa lievä

vieras haju, jokin lattialaudoista voi

alkaa notkua tai seinän ja lattian rajaan

ilmaantuu sinne aiemmin kuulumaton

rako. Jos verhousmateriaalit pussittavat

pysyvästi seinän alaosissa, rungossa on

jo tapahtunut muutoksia. Pinkopahvin

pussittaminen voi johtua myös kosteuden

muutoksesta tai pahvin kiinnityksen

pettämisestä.

Kosteus lahottaa,

routa runtelee

Ennen vaurioiden kunnostamista niiden

syy on aina selvitettävä. Rakennuksen

rungon lahovauriot sijaitsevat yleensä

samoissa kohdissa. Yleisin on alimman

hirren osittainen lahoaminen joko

maanpinnan nousemisen, roiskevesien,

ryömintätilan huonon tuuletuksen tai

ympäröivän kasvillisuuden vaikutuksesta.

Piippujen vuotavat juuret aiheuttavat

tiilien kastumista piipun ja tulisijan

rakenteissa sekä niitä ympäröivissä

muuratuissa suojarakenteissa. Kastunut

tiili kuivaa hitaasti ja estää myös sitä

ympäröivän, usein palomuuriin kiinni

muuratun puurakenteen kuivumisen.

Talvisin vettä vuotavat ikkunat lahottivat

entisaikaan helposti ikkuna-aukkojen

alapuolisia hirsiä ja 1950-luvun jälkeen

yleistyneet, rakennusten sisälle vedetyt

vesijohdot voivat vuodoillaan aiheuttaa

lahovaurioita. Myös 1970-luvun jälkeen

alkanut ”suihkukausi” on aiheuttanut

vanhoissa rakennuksissa lahovaurioita.

Vanhoissa saunarakennuksissa erityisenä

ongelmana on yläpohjan eristetilan

ja seinärakenteiden liittymäkohdan

lahoaminen. Lisäksi vuotava vesikaton

jiirin, eli sisätaitteen, pohja voi aiheuttaa

lahovaurioita alapuolisille rakenteille.

17


Kasvillisuuden peitossa ollut seinä on homehtunut

alaosastaan.

Roudan rungolle aiheuttamia vaurioita

ovat rakenteiden liikkumisesta johtuva

pinnoitteiden halkeilu, rakenteiden

kallistuminen, kantavien rakenteiden

siirtyminen, niskahirsien luiskahtaminen

paikoiltaan sekä harvinaisempi kantavan

rakenteen murtuminen.

Rakennuksen rungon korjaustöitä suunniteltaessa

tulee aina laatia kuntoarvio

tai kuntotutkimus, josta selviää vaurioiden

laajuus ja korjaustarve. Lahovaurioista

kärsivää rakennusta kunnostettaessa

on varauduttava joskus ikäviinkin

yllätyksiin, sillä ennen pintamateriaalien

purkua ei rungon kaikkia jo päättyneitä

ja nyt kuivana olevia lahovaurioita voi

havaita. Suuremmat rungon korjaustyöt

on useimmiten viisainta jättää ammattilaisten

käsiin.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Lahot hirret vaihtoon

Hirsien kunto on kartoitettava ennen

kuin voidaan päättää, mitkä kantavien

rakenteiden ja seinien hirsistä ovat uusimisen

tarpeessa. Hirsi, joka on lahonnut

tai joka on edes osittain toimivan tai jo

aiemmin päättyneen sienikasvuston peitossa,

tulee tutkia tarkemmin esimerkiksi

kapeaa, noin 15 cm pitkää ruuvimeisseliä

apuna käyttäen. Meisseliä painetaan

voimakkaasti homehtuneeseen tai lahonneeseen

hirteen. Jos meisseli työntyy

kahvaansa myöten puun ydinosaan asti,

hirsi tai sen osa on vaihdettava.

Päätökseen, mitkä lahonneet osat poistetaan

ja uusitaan, vaikuttaa se, missä

osassa rakennusta lahovaurio sijaitsee.

Asuintiloista, niiden yhteydessä olevista

tiloista tai muista tiloista, joissa oleskellaan,

tulee vauriokohdat korvata hyvälaatuisella

ja kuivalla vanhalla puulla.

Yhden tai kaksi hirsikertaa voi tehdä

myös tuoreesta puusta edellyttäen, että

hirret pääsevät vapaasti kuivumaan

rakenteissa. Tällöin on kuitenkin varauduttava

siihen, että rakenteet saattavat

ensimmäisinä vuosina hieman liikkua.

Uudet hirret liitetään vanhaan seinään

tai rakenteeseen samalla tavoin kuin ne

ovat olleet alkuperäisessä rakenteessa.

Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdol-

18


Oik.: Lievä lahovaurio hirressä.

Alla: Silmämääräinen tarkastelu ryömintätilassa

riittää usein rakenteiden yleiskunnon

toteamiseen. Hyvässä kunnossa olevat hirsirakenteet

myös näyttävät hyviltä.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo.

19


lista, ja silloin joudutaan suunnittelemaan

uuden ja vanhan rakenneosan

liitos tapauskohtaisesti. Alisissa hirsissä

tavallisemmin käytetty jatkos on hammaslapaliitos,

joka on helppotöinen ja

kestää jatkettaviin hirsiin kohdistuvaa

vetoa. Muita helposti toteutettavia liitostyyppejä

ovat sormiliitos (yksi uros- ja

naaraspontti) sekä tavallinen lapaliitos.

Pelkkää suoraa puskuliitosta tulee välttää

huonon paikalla pysyvyyden ja tiivistettävyyden

vuoksi.

Sormiliitos

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Hammaslapaliitos

Lapaliitos

Vuosien varrella uusikin paikkapala

siulautuu rakennukseen.

Piirrokset: Maija Sallinen, Pirkanmaan maakuntamuseo

20


Nurkkasalvokset tehdään aina rakennuksessa

käytetyn mallin mukaisesti.

Ulkoseiniin hirsien palapaikkaukset

toteutetaan niin, ettei sadevesi pääse

tunkeutumaan korjauskappaleen ja vanhan

hirren väliin, jossa se ei kuivu. Näin

vältetään kosteusvaurioiden syntymistä.

Mikäli joudutaan vaihtamaan useita

päällekkäisiä hirsiä, ne pitää tapittaa

kiinni sekä vanhaan rakenteeseen että

toisiinsa. Jos seinän alla on riittävästi

työtilaa, tapitus tehdään alhaalta käsin,

muussa tapauksessa hirren kyljeltä. Samalla

kun hirsiä asennetaan ja tapitetaan

myös hirsien ja liitosten välit tilkitään

hyvin. Tapitusreiät, joiden halkaisija on

noin 30–40 mm, on hyvä tehdä heti hirren

sovituksen jälkeen ennen tilkitsemistä,

sillä puuporan terä jumittuu helposti

hirsien välissä olevaan riveeseen.

Jos tapittaminen ei onnistu, seinän sisä- ja

ulkopuolelle voidaan pultata tueksi pystyhirret

eli följärit. 170 mm × 170 mm:n

(7” × 7”) piiru on yleensä riittävän vahva

tukemaan taipuneita seinärakenteita sekä

osittain oikaisemaan niitä. Seinässä

käytetyn hirren vahvuutta ohuempaa

puutavaraa ei yleensä kannata käyttää.

Vähäisesti taipuneita seiniä voidaan estää

taipumasta enempää tai jopa oikaista

tukemalla niitä vahvoilla följäreillä, joita

vedetään kiinnityspulteilla.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Hirsirakenteen paikkaaminen vaatii sovittelua.

Sopiva mitta sivuseinien tukemiseen käytettäville följäreille

on koko seinän mitta räystään alta, yläpohjan ja seinän

liittymästä alisen hirren ja sokkelin yhtymäkohtaan.

21


Talo ilmassa

Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Följärit ovat useimmiten riittävä tuki pitämään

seinän suorassa.

Yleensä riittää, että vähäisesti taipunutta

seinää tai sen osaa estetään liikkumasta

enempää. Suuremmat, rakennuksen pystyssä

pysymiseen tai turvallisuuteen vaikuttavat

kallistumat ja pullistumat,ovat

yleensä käytöstä poistuneiden talousrakennusten

ongelmia. Nämäkin rakennukset

voidaan useimmiten korjata, kun

kunnostustavat vaihdetaan järeämmiksi.

Käytetään vahvoja hirsiä, vetotankoja,

taljoja sekä nostamiseen 20–40 tonnin

kuorma-autoissa yleisesti käytettyjä hydraulisia

pullotunkkeja tai erityisiä kyljeltä

nostavia, hirsitalon kohottamiseen

tarkoitettuja nostimia.

Rakennukselle rungon suoristaminen on

joskus haitallisempaa kuin sen paikoilleen

jättäminen. Runkoa oikaistaessa

tuhotaan usein rakennuksen ulkovuorauksen

ja sisustuksen arvokkaita, alkuperäisiä

rakenteita. Rakennus on painunut

vuosikymmenten kuluessa hiljalleen

nykyiseen asentoonsa, sen ovia ja ikkunoita

on sovitettu ja höylätty vinoutuneiden

aukkojen mukaisiksi ja lattioita

ja paneeleita suoristettu painumien oikaisemiseksi.

Tämä työ on rakennuksen

noston jälkeen tehtävä uudelleen. Jos

oikaisu halutaan tehdä vain ulkonäöllisistä

syistä, on harkittava tarkkaan, onko

lopputulos aiheutuneiden kustannusten,

vaivannäön ja mahdollisesti menetettyjen

alkuperäisten rakenteiden arvoinen.

Rakennuksen nostaminen tulee aina

suunnitella huolellisesti. Nostosuunnitelman

laatimiseen ja projektin toteuttamiseen

on tarvittaessa hyvä käyttää alan

ammattilaisten apua. Valmistelevina

töinä poistetaan ikkunanpokat ja ovet

sekä tuetaan rakenteita ja seiniä tarpeen

mukaan. Savupiipun läpiviennit välipohjassa

ja katossa on avattava riittävän

laajalti, jotta piippu ei pääse ottamaan

kiinni rakenteisiin ja murtumaan nos-

22


tettavan rakennuksen kallistuessa. Rakennuksen

liikkeen laajuutta varsinkin

korkean talon yläosassa voi olla vaikea

hahmottaa. Avattavan aukon kokoa ja

piipun läheisten kantavien rakenteiden

poistoa suunniteltaessa voidaan rakennuksen

ääriviivat piirtää esimerkiksi

mittakaavassa 1:20 valkoiselle paperille

ja kalvolle. Asettamalla kuvat ensin

päällekkäin ja kallistamalla sitten kalvoa

nostettavan matkan verran voi mitata

liikkeen laajuuden kussakin rakennuksen

osassa.

Kantavien seinien kautta perustuksille

välittyy usein kymmenien tonnien kuorma,

joten nostettavat rakenteet on tuettava

niin, etteivät ne pääse luiskahtamaan

tai kaatumaan. Jo pullotunkin kallistuminen

ja luiskahtaminen pois paikoiltaan

saattaa singota yli kymmenkiloisen nostimen

useiden metrien päähän. Nostoalustan

on oltava painumattomalla alustalla.

Tarvittaessa maata vasten voidaan

laittaa ensin hirsipeti, joka on riittävän

laaja kantaakseen nostosta aiheutuvan

kuorman sekä kestääkseen kaatumatta

nostossa mahdollisesti syntyviä sivuttaisia

voimia. Nykyisten pullotunkkien

pohjalevyt ovat yleensä pieniä, joten

hirsipedin ja nostimen väliin tulee asentaa

riittävän suuri ja vahva teräslevy, esimerkiksi

250 mm × 250 mm × 18–25 mm.

Myös tunkin työntövarren ja hirren väliin

on asennettava hirren levyinen, noin 18-

25 mm teräslevy, jotta tunkin työntövarren

pää ei työntyisi hirren sisään. Hirsi

on tarvittaessa muotoiltava alaosastaan

siten, että tunkin työntövarren ja hirren

väliin asetettava teräslevy istuu siihen

hyvin eikä pääse kallistumaan tai luiskahtamaan

paikoiltaan. Nostossa käytettävän

nostimen ja sen alustan on oltava

keskenään kohtisuorassa.

Rakennusta nostettaessa yksi sen sivuista

on hyvä jättää tukevien perustusten pääl-

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Rakennusta nostettaessa vauriokohtaa tulee kohottaa

riittävän laajalta alalta, eli nostopisteitä on oltava

useita, jotta vältytään rungon äkilliseltä taipumiselta.

23


le, jolloin rakennus ei pääse liikkumaan

paikoiltaan sivusuunnassa. Nostotyön

edetessä rakennuksen seiniä ja kattorakenteita

sitovia sekä lattioita kannattavia

hirsiä on tarkkailtava, etteivät ne pääse

luiskahtamaan pois paikoiltaan. Riskien

minimoimiseksi ylimääräisen työtilan

varaamista on vältettävä. Rakennusta tai

rakennetta kohotetaan vain sen verran,

että työ voidaan suorittaa.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Jotta rakennus pitäisi hirsipaikkausten

jälkeen taas tuulta, asennetaan hirsien väliin

pellavarivettä, joka tilkataan tiiviiksi.

Rakennuksen pinkopahvit, puolipaneloinnit,

huoneiden lattiat ja paneelikatot

saattavat repeillä tai rakoilla nostotyön

aikana. Jos vaurioita havaitaan, työ on

pysäytettävä ja mietittävä, onko saavutettu

suoruus rakennuksen rungossa jo

riittävä, vai kannattaako sisustusta turmella

ulkonäön kustannuksella.

Asennettaessa hirsiä uudelleen betonisokkelin

tai kivien päälle on muistettava,

että puu ei saa olla kosketuksissa

betonin tai kiven kanssa, vaan ne on

eristettävä toisistaan tuohella tai nykyään

helpommin saatavalla kattohuopakaistaleella.

Myös rakennuksen sisäosissa,

esimerkiksi märkätilojen rakenteissa,

betoniset lattialaatat tai kylpyhuoneen

seinien alla olevat erilaiset harkkosokkelit

on eristettävä puurakenteisista

seinistä

Nostotyön jälkeen hirsirakennus pitää

usein tiivistää uudelleen tuulenpitäväksi,

koska sen hirret ovat voineet

liikkua hiukan nostettaessa ja aiemmin

tiiviisti hirsien välissä olleet riveet tai

sammaleet ovat työntyneet ulospäin.

Työssä käytetään vasaraa ja riverautaa.

Riveraudan voi tehdä itsekin vanhasta,

leveästä puutaltasta, jonka terä hiotaan

kärjestään noin 2-3 mm:n paksuiseksi.

Riveraudan voi valmistaa myös kovasta,

tiheäsyisestä puusta.

24


Kosteutta rankarakenteessa

Rankarunkoisessa rakennuksessa ongelmien

aiheuttajat ovat usein samoja

kuin hirsirakenteisessakin, eli kosteuden

ja roudan aiheuttamat laho-, home-

ja rakenteiden liikkumisvauriot.

Rankarunkoisessa, vinolaudoitetussa

jälleenrakentamiskauden rakennuksessa

lämmöneristyksenä on myös

seinissä käytetty pääasiallisesti puruja.

Rakennuksen runkona toimivat 60 cm

välein toisistaan asennetut, pystyt 2” × 4”

(50 mm × 100 mm) soirot, tutummalta

nimeltään kakkosneloset. Näiden runkopuiden

välit täytettiin puruilla. Runkopuiden

päälle kiinnitettiin vuorauspahvi,

ja sen päälle naulattiin pienin raoin

vinolaudoitus. Kun laudoitus naulattiin

molemmin puolin runkoa, syntyi erittäin

jäykkiä, kotelomaisia seinärakenteita,

joissa purut sullottiin kepeillä pahvien

välissä alaohjauspuulle asti. Ikkunan

aluset pyrittiin täyttämään ennen laudoituksen

umpeen lyöntiä, tai niiden alle

varattiin aukot, joista työ voitiin tehdä

jälkikäteen. Lattioiden ja välikattojen

kannattajina käytettiin lankkuja ja eristeenä

purua.

Rankarakenteisen talon pahimmat lahovauriot

syntyvät yleensä keittiön vesipisteiden

lähelle, piipun juureen, kuistin- ja

rakennuksen vesikaton liittymäkohtiin,

betoniportaiden seinänvierusalueille

sekä sokkelin päälle ja seinien alaosiin

syöksytorvien kohdille. Märkätiloista

johtuvat vauriot ovat yleisimpiä 1970-

luvun jälkeen remontoiduissa rakennuksissa.

Keittiön tiskipöydän alaiset rakenteet

kärsivät helposti viemärin tai vesijohdon

vuodoista. Usein ongelmat havaitaan

nopeasti, eikä vakavampia vaurioita

ei pääse syntymään. Joskus vuoto on

kuitenkin niin vähäistä, että lahovaurio

kehittyy hiljalleen lattiarakenteiden sisällä.

Vuotokohta tulee aina avata, jotta

vauriot ja niiden laajuus voidaan todeta.

Jos vuoto on jatkunut useita päiviä tai

kauemmin, pitää kaikki kastuneet eristeet

vaihtaa. Uusien eristeiden tulee olla

samanlaisia kuin vanhojenkin, riippumatta

siitä, ovatko ne puruja, kivivilloja

vai muita eristeitä. Homeisia tai aiemmin

homehtuneita eristeitä rakenteisiin

ei saa jättää, etenkään jos ilmavirran on

mahdollista kulkea eristeistä huonetilaan.

Kantavien rakenteiden ja muiden

puuosien lahonneet osuudet poistetaan

ja korvataan kuivilla, hyväkuntoisilla

osilla sekä vahvistetaan rakenteet kestämään

niihin kohdistuva paino. Samoin

menetellään piippujen juurissa.

25


Betonisokkeleiden ja betonipilareiden

päällä olevat alusjuoksut on usein tehty

4” × 4” piiruista. Kosteuden siirtymisen

estämiseksi alusjuoksuun lisättiin kattohuopakaista

tai siihen siveltiin kuumaa

pikeä. Joskus tämä unohtui betonisokkelin

päältä tai kyseisiä materiaaleja ei

ollut saatavilla.

Vanhojen sokkeleiden ja pilareiden

betoni tehtiin usein paikallisen hiekkakuopan

sorasta, jolloin sen laatua ja

koostumusta ei voitu säädellä. Sotien

Kuva: Hannele Kuitunen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Rankarakenteiset rintamamiestalot rakennettiin

niistä materiaaleista, joita pula-aikana oli saatavilla.

jälkeisenä pula-aikana sementistäkin

oli pulaa, joten myös betonin laadusta

jouduttiin tinkimään. Noussut, sokkelia

vasten kerrostuva maan pinta pitää

sateen jälkeen heikkolaatuisen ja vettä

imevän sokkelin pitkään märkänä. Jos

seinälle pääsee vuoto- tai roiskevettä ja

rakennuksen seinustalla kasvaa seinän

kuivumista hidastavia kasveja, alusjuoksut

ovat voineet lahota.

Jos rankarakenteisen seinän korjauksessa

joudutaan vaihtamaan runkopuiden alla

sijaitsevia piiruja, seinän alaosan rakenne

täytyy purkaa ja ongelmaksi muodostuu

purueristeiden valuminen seinäkoteloon

syntyneestä aukosta maahan. Työ

kannattaa tehdä muutama runkopuiden

erottama seinänosa kerrallaan. Vuorilaudoitusta

ja vinolaudoitusta poistetaan

vain sen verran, että vaurioitunut piiru

saadaan näkyviin. Ennen piirun poistoa

runkopuiden väliset purutäyteiset onkalot

tukitaan alapäästään esimerkiksi

vanhalla säkillä, jotta väliköiden purut

eivät valu maahan. Työ on helpompi

tehdä tukkimalla väliköt yksi kerrallaan.

Molemmin puolin vinolaudoitettu rankarunkoinen

rakennus on erittäin jäykkä

ja kestää yleensä pienet korjaustoimenpiteet

ilman tukemista.

Vesikattojen liittymien tai vuotaneiden

sadevesikourujen alapuolelle syntyneet

26


vauriot voidaan usein korjata kunnostamalla

vuori- ja vinolaudoitus, koska

rungon ja vinolaudoituksen välissä

käytettiin usein tervapaperia, joka esti

kosteuden tunkeutumisen runkopuihin

ja eristeisiin. Jos vesi on päässyt kastelemaan

ja turmelemaan seinien välissä

olevan purun, vauriokohdan alapuoliset

rakenteet täytyy avata ja tarkastaa sekä

tarvittaessa vaihtaa turmeltuneet osat.

Betoniportaat aiheuttavat usein vaurioita

niissä kiinni oleville seinille ja muille

rakenteille. Vaurion syy on aina poistettava

korjauksen yhteydessä. Portaan ja

seinän väliin pitää jättää ilmaväli, joka

mahdollistaa kastuneen seinäpinnan

kuivumisen. Usein tämä vaatii portaiden

muuttamista. Kattohuopa- ja peltisuojausten

käyttöä rakennusten ulkoseinillä

tulee välttää. Pelti ja huopa ovat hengittämättömiä

materiaaleja, jotka keräävät

kosteutta alleen. Ne toimivat kyllä roiskesuojana,

mutta niiden ja vuorilaudoituksen

väliin on jätettävä ilmarako, jotta

puu pääsee kuivumaan.

Märkätilojen vuodot

Pesutilojen rakentaminen vanhoihin

rakennuksiin yleistyi 1970-luvulla ja on

aiheuttanut suunnittelu-, työ- ja materiaalivirheiden

vuoksi paljon vaurioita.

Pettänyt muovimaton sauma yhdistyneenä

kuopalle jääneeseen kylpyhuoneen

lattiaan on aiheuttanut eniten ongelmia.

Märkätilan rakenteissa vuotaneet vesijohdot

ja viemärit ovat toinen yleinen

vaurioiden aiheuttaja. Vauriot kehittyvät

pintarakenteiden suojassa hiljalleen, ja

ne havaitaan yleensä liian myöhään.

Ensimmäisinä oireina ovat usein ummehtunut

haju, lattian painuminen tai

tuntuminen joltakin kohtaa pehmeältä,

seinien kupristelu tai alakerran kattoon

ilmaantuvat tummat läiskät.

Kosteusvaurion olemassaolo voidaan

usein todeta pintakosteusmittarilla,

mutta sen levinneisyyden selvittämiseksi

tarvitaan rakennekosteusmittaria. Rakennekosteusmittarin

käyttö merkitsee

aina reiän tekoa tutkittavaan pintaan,

jotta mittarin puikkomainen anturi voidaan

työntää riittävän syvälle tutkittaviin

rakenteisiin. Jos rakennuksen märkätilat

ovat olleet käyttämättä useita viikkoja,

kosteusmittauksella ei aina saada luotettavia

tietoja. Kosteus on poistunut ja rakenteet

kuivuneet, mutta vanhat vauriot

ovat jäljellä.

Rungon vaurioiden laajuuden toteamiseksi

joudutaan usein purkamaan lattia-

ja seinärakenteet. Runkorakenteiden

vauriot kunnostetaan samalla tavoin kuin

muutkin puurakenteiden lahovauriot.

Lahonneet osat poistetaan ja korvataan

27


kuivalla, hyvällä ja vastaavankokoisella

puutavaralla, ja liitokset vahvistetaan

tarvittaessa kestämään tulevat kuormitukset.

Märkätilan uusi lattia- ja seinärakenne

tehdään puurakenteiseen rakennukseen

allaolevan leikkauskuvan periaatteen

mukaisesti. Tärkeää on muistaa

jättää ulkoseinän ja märkätilojen seinän

väliin tuulettuva ilmatila. Lattiarakenteet,

jotka on tehty niskahirsien päällä

olevan betonilaatan varaan, ovat oikein

tehtyinä säilyneet hyvin vanhoissakin rakenteissa.

Tärkeää on pitää puu ja betoni

erillä toisistaan esimerkiksi bituliittilevyn

tai kattohuopakaistan avulla. Rossipohjaisessa

rakennuksessa kosteat tilat on

helppo rakentaa betonilaatalle omaksi

kokonaisuudekseen rakennuksen sisälle,

irti rakennuksen rungosta. Tällöin mahdolliset

myöhemmin syntyvät ongelmat

koskettavat vain tätä uudistilaa.

Märkätilan rakenteet

1. Havupuuvaneri tai metallinen

liittolaatta/profiililevy. Jos

käytetään metallista rakenteen

osaa, on alle laitettava

tuohi- tai kattohuopakaistale.

2. Kantava

(betoni)laatta

3. Raudoitus

4. Eristys (styrox)

5. Lämmitetty

pintalaatta

6. Vesieristys

7. Laatoitus

8. Lujalevy

9. Leca/Siporex

10. Kattohuopa- tai

tuohikaistale.

11. Eristys (pellava)

12. Bitulit-levy

13. Tuulettuva

ilmaväli

14. Kantava niskahirsi

4 5 6 7

1 2 3

6

10

9

8

14 10

13

12

11

Piirros: Mari Imppola

28


Jälleenrakentamiskaudelle tyypillisiä

ovat betoniseinäiset kellarikerrokset ja

niihin sijoitetut saunat ja pesuhuoneet.

Näiden tilojen kosteusvauriot johtuvat

usein salaojien puutteesta ja sokkeleiden

kosteuseristysten heikkoudesta tai

täydellisestä puuttumisesta. Korjaustöiden

aluksi rakennus on salaojitettava ja

sokkeli varustettava ulkopuolisella, vettä

eristävällä mutta betoniseinän kosteuden

poistumisen sallivalla eristyslevyllä, jotta

ulkopuolinen kosteus saadaan poistettua

rakenteista.

Märkätilojen rakenteiden vauriot ovat

lähes aina vaikeasti kunnostettavia ja

aina ammattimiesten heiniä. Kosteiden

tilojen rakentaminen on toteutettava

huolella, sillä niissä alan ammattilaisetkin

tekevät joskus virheitä ja virheen

seuraamukset ovat kalliita. Ennen töihin

ryhtymistä tarvitaan pätevän suunnittelijan

tekemät rakennesuunnitelmat. Lisäksi

on poikettava kunnan rakennustarkastajan

juttusilla selvittämässä, tarvitaanko

aiottuun rakennus- tai korjaustyöhön

rakennuslupaa.

Mikäli vanhaan, pesutilattomaan rakennukseen

halutaan rakentaa pesu- ja saunatilat,

ne on hyvä sijoittaa erilliseen ulkorakennukseen.

Itse päärakennukseen

riittävät wc- ja suihkutila. Tällöin sauna-,

pesu-, puku- ja kodinhoitotilat voidaan

helpommin toteuttaa halutunlaisina,

kustannukset ovat samat kuin sisätiloihin

rakennettaessa ja itse asuinrakennuksen

tilat säästyvät muuhun käyttöön.

Kuva: Arla Pentikäinen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Erityisesti silloin, kun kosteita tiloja

rakennettaessa päädytään levyrakenteisiin

ja muovimattoihin, kylpyhuone on

varustettava erillisellä, suoraan lattiakaivoon

viemäröidyllä suihkukaapilla.

29


Ulkolaudoituksen korjaus

– Seinällä kukkii muukin kuin pioni

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo

Hirsi- ja rankarakenteiset rakennukset on

useimmiten vuorattu laudoituksella. Mikäli

talon maali on alkanut hilseillä tai

laudoitus lahota alareunasta, on turha

uusia koko vuorilaudoitusta, koska se on

yleensä korjattavissa entisen veroiseksi.

Usein tämä on edullisempaakin kuin

uuden, vanhan veroiseksi rakennetun

laudoituksen tekeminen. Täysin uutta

laudoitusta on myös vaikea saada istumaan

vanhan talon ilmeeseen. Pelkkä

auringon polttama ulkonäkö ja harvistuneisuus

eivät ole syy vuorilaudoituksen

uusimiseen, se on osa vanhaan rakennukseen

kuuluvaa, ajan tuomaa ilmettä.

Vuorilaudoituksen alaosan kunnostus. Pahan

näköistä, mutta kun tervapaperi on paikallaan ja

runko ja eristeet ovat kunnossa, selvitään vinolaudoituksen

alapäiden ja vuorilaudoituksen alaosan

uusimisella.

30


Yleensä riittää paikkakorjaus

Ellei rakennuksesta ole aiemmin tehty

kuntoarviota tai -tutkimusta, vuorilaudoituksen

kunnostaminen tulee aloittaa

vauriokartoituksella. Ulkovuoren vauriokartoitukseen

kirjataan paikkaamista

tai uusimista vaativat osat sekä tarvittaessa

piirretään yksityiskohtia rakenteista

tai annetaan ohjeita käytettävistä materiaaleista.

Viime vuosisadan rakennuksissa vuorilaudoituksen

vaurioituneimmat osat

ovat yleensä laudoituksen alaosassa

lähellä maata. Myös katon lappeilla olevien,

räystäille päättyvien taitteiden alapuolella

olevat laudoitukset ovat joskus

huonokuntoisia. Ongelmakohtia ovat

lisäksi sellaiset kuistin kattolappeen ja

muun rakennuksen liittymäkohdat, joihin

roiskevedet pääsevät tunkeutumaan,

sekä rakennuksen auringonpuoleiset

seinät. Erilaiset vaakalistat saumakohtineen

ovat myös alttiita lahovaurioille.

100–150 vuotta vanhoissa vuorilaudoituksissa

ongelmina ovat myös ikkunoiden

alapuolisten laudoitusten lahovauriot

sekä auringon aiheuttama voimakas

harvistuminen eteläseinällä.

Kuva: Anna-Lea Nissi

Katon lappeiden reunat ja räystäät ovat herkkiä

kosteusvaurioille. Vuotava kate aiheuttaa

ongelmia räystäiden aluslaudoituksissa.

Arvioitaessa vuorilaudan tai listan kuntoa

voi silmämääräisen arvioinnin avuksi

ottaa esimerkiksi sähkömiehen ruuvimeisselin,

joka on kärjeltään noin 3 mm:

n levyinen. Jos se painuu käsin työntämällä

puun sisään, lauta on korjauksen

tarpeessa. Pelkästään harmaantunut tai

auringon polttama lauta ei vaadi muita

korjaustoimenpiteitä kuin keittomaalilla

maalauksen. Yli 100 vuotta vanhaa

lautaa tulee käsitellä kuin arvokasta museoesinettä.

Vain laho osuus puretaan ja,

31


jos mahdollista, korvataan samanlaisella

vanhalla puulla. Uutta lautaa käytettäessä

on kiinnitettävä huomiota sen tiukkasyisyyteen

ja mitoitukseen, jotta se on

samanlaista kuin korvattavassa osassa.

Poistettavan laudan ja sitä korvaamaan

aiotun kappaleen sahaukset tulee kallistaa

siten, ettei seinää pitkin valuva vesi

pääse tunkeutumaan liitoksesta seinän

rakenteisiin, joissa se ei kuivu.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kasvillisuuden aiheuttaman

lahovaurion

kunnostus. Yläkolmiossa

suurin osa

laudoituksesta on

vanhaa, toisin päin

käännettyä lautaa,

alaosan lauta on

vanhasta saunasta.

Kosteus ongelmien takana

Jos maalipinta rapisee vuorilaudoituksesta,

irtoamisen syy tulee aina selvittää

ennen uudelleen maalaamista. Usein

vuorilaudoituksen alaosien maali- ja

lahovauriot liittyvät liian lähelle nousevaan

maanpintaan. Kohonnut, joskus

jopa vuorilaudoitukseen kiinniottava

maanpinta tai seinustoilla rehottava kasvillisuus

aiheuttavat puussa liiallisesta

kosteutta, joka ajan myötä johtaa lahovaurioihin.

Vuorilaudoituksen alaosien lahovauriokorjaukset

aloitetaan aina lahottavien tekijöiden

poistamisella. Maanpinta lasketaan

noin 30 cm seinän puurakenteiden

alapuolelle ja kallistetaan seinästä poispäin.

Pensaat, kukat tai muu kasvillisuus

on hyvä siirtää niin, että niiden hoito

onnistuu mukavasti seinän ja istutusten

välistä. Suositeltava etäisyys on noin

1,5 m – sen verran, että isäntä pääsee

leikkaamaan nurmen päältä ajettavalla

ruohonleikkurilla myös seinän ja ”pionipenkin”

välistä. Mikään vihreä ei saa

ottaa kiinni rakennuksen seinään, sillä

kasvillisuus, varsinkin pensaat, estävät

sateesta kastuneen seinän kuivumisen.

Puun kastuminen on osa talon normaalia

elämää, mutta puun on päästävä

kuivumaan heti sateen loputtua, jotta se

välttyy homehtumiselta ja lahoamiselta.

32


Oik.: 1900-luvun alkuun

asti puutarhakasvit olivat

harvinaisia talonpoikaistilojen

pihapiireissä. Nykykatsojasta

Hämeenkyrön

Myllykolun ympäristö

näyttää paljaalta.

Oik. alla: Rakennuksen

seinustat tulee pitää niitettyinä.

Kuva: Eija Haapalainen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Seinustojen alaosia pitää märkänä myös

katolta tippuva, maasta roiskuva vesi.

Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuistin vesikatto, jonka harja jää rakennuksen

räystään alle, roiskuttaa sille putoavaa

vettä kuistin katon yläpuoliselle

seinälle. Tämä alue jää usein rakennuksen

räystään alle, joten roiskuvan veden

aiheuttamia lahovaurioita on vaikea

huomata ja ne pääsevät etenemään

niin pitkälle, että niiden kunnostaminen

on vaikeaa. Ennaltaehkäisynä kuistien

yläpuolella olevat katon osat on varustettava

sopivilla räystäs- tai jalkakourulla,

jotta katolta valuva vesi saadaan

ohjattua pois hankalalta alueelta. Lisäksi

rakennuksen seinän ja kuistin katon yhtymäkohtaan

voi kiinnittää noin 20 cm:n

korkuisen huopa- tai peltikaistaleen,

33


joka liittyy kuistin vesikatteeseen. Korkeammat

suojaukset eivät ole suositeltavia

ulkonäöllisistä syistä, ja lisäksi ne

muodostavat rakennuksen ulkoseinälle

vesihöyryä läpäisemättömän kalvon,

joka ilman tuuletusväliä voi johtaa ongelmien

syntyyn.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Lautaseinän alareuna on suojattu

roiskevedeltä huopakaistaleella.

Varsinkin routivalla maapohjalla sijaitseva

harjakattoinen kuisti saattaa huonosti

perustettuna nousta enemmän etuosastaan

kuin rakennuksen seinän viereltä.

Harjakattoisen kuistin etuosan nouseminen

aiheuttaa ennen suorassa olleen

lappeen kallistumisen rakennuksen seinään

päin. Tällöin kuistin lapetta pitkin

valuva sadevesi ohjautuu rakennuksen

seinälle ja siitä alas seinän ja kuistin

nurkkaukseen. Tämän estämiseksi on

parasta suoristaa kuisti ja kunnostaa

sen perustukset routimattomiksi. Lisäksi

kuistin katon voi antaa kallistua muutaman

sentin rakennuksesta poispäin ja

kiinnittää siihen vesikourut.

Vanhoissa, 1800-luvun lopun rakennuksissa

ikkunoiden alapuoliset

laudoitukset ovat usein vaurioituneet

muuta seinäosaa enemmän. Vanhoissa

ikkunankarmimalleissa tuplaikkunoiden

tiivistäminen oli vaikeaa. Joskus niitä ei

tiivistetty ollenkaan, joskus tiivistettiin

myös ulkoikkuna, jolloin sen sisäpinnalle

tiivistyi kylmänä vuodenaikana vesihöyryä

tai muodostui jäätä. Sulettuaan

vesi juoksi ikkunan alakarmille ja siitä

ikkunan vesilautojen tai -peltien puuttuessa

vuorilaudoituksen päälle tai hirsiseinän

ja ikkunan karmin väliin. Usein

hirren ja karmin välissä oli tuohta ohjaamassa

vettä vuorilaudoituksen ja hirren

välissä olevaan rakoon tai sen ulkopuolelle.

Jos tuohi puuttui, seurauksena oli

ikkunan alapuolella olevien hirsien ja

vuorilaudoituksen lahoaminen. Monesti

uusittiin vain lahonnut vuorilaudoitus

tarpeelliselta matkalta ja lahonneet,

mutta vielä ytimeltään kantavat hirret

jätettiin paikalleen.

34


Ulkolaudoituksen maalaus

– Väriä pintaan

Rakennuksen heikkokuntoiselta näyttävä

vuorilaudoitus saadaan usein kuntoon

pienillä puupaikkauksilla, hilseilevän

maalin poistolla ja uudelleen maalauksella.

Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Mitäs siihen on

viimeksi vedetty?

Ennen kuin vanhaa rakennusta aletaan

maalata, tutkitaan edellisillä maalauskerroilla

käytetyn maalin laatu. Useimmiten

riittää, että seinästä irrotetaan

pieni kappale vanhaa maalia, jota

taivutellaan sormien välissä. Jos maalinpala

varovasti taivutettaessa murtuu,

on kyseessä todennäköisesti perinteinen

öljymaali, mutta jos maalinpala taipuu

tai muokkaantuu sormissa, kyseessä

on alkydiöljymaali tai lateksimaali.

Keittomaalit tunnistaa pyyhkäisemällä

seinäpintaa voimakkaasti kädellään. Jos

seinässä on käytetty esimerkiksi punamultaa,

se tarttuu yleensä käteen jauhomaiseksi

jäljeksi.

Ulkolaudoituksen haalistunut, kulunut tai mahdollisesti

suikaloitunut maalipinta on usein syynä

vuorilaudoituksen ennenaikaiseen vaihtoon.

35


Punamultamaali keitetään kuin puuro

ruisjauhosta ja punamullasta. Sekaan

lisätään esimerkiksi vihtrilliä homehtumisen

estämiseksi.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Usein eri maalityyppejä on vaikeaa

erottaa toisistaan, sillä yhden ohuen

lateksikerroksen alla voi olla useita

öljymaalikerroksia. Tällöin maalinpala

murtuu kuin öljymaali, mutta palat jäävät

päällimmäisen lateksikalvon varassa

heikosti kiinni toisiinsa. Polttamalla

maalisuikaleita ja haistamalla syntynyttä

savua voi myös päätellä, mistä

maalista on kysymys. Vanhan öljymaalin

savun haju on pehmeää, lateksista syntyvä

muovimaisen pistävää, eikä sitä voi

haistella kertanuuhkaisua enempää. Tarkemman

maalitutkimuksen voi teettää

laboratoriossa.

Jos maalattava seinä on homeessa, homehtumisen

syy on ensin selvitettävä ja

poistettava. Usein kyseessä on puiden

aiheuttama varjostus tai lehvistön suora

kosketus rakennukseen. Runsas puusto

estää tuulen pääsyn rakennuksen ympärille,

jolloin se kuivuu sateiden jälkeen

hitaammin. Käytetty maali on myös

voinut olla herkästi homehtuvaa, varsinkin

jos se on valmistettu 80-luvun alun

jälkeen, jolloin lyijyn käyttöä rajoitettiin

ja teollisesti valmistetuista ulkomaaleista

poistettiin lyijyvalkoinen kokonaan. Vieläkään

kaikki maalitehtaat eivät osaa tai

halua valmistaa riittävästi homesuojattuja

maaleja.

36


Jotta vuorilaudoitus ei homehtuisi uudelleen,

varjostavat puut ja lehvästöt tulee

poistaa joskus laajaltikin ympäristöstä,

ja rakennus pestä homeenpoistoaineella

valmistajan ohjeiden mukaisesti. Pesun

jälkeen laudoituksen on annettava kuivaa

riittävästi.

Huolellinen pohjatyö –

kestävä pinta

Pellavaöljymaalilla maalattavan ulkoseinän

tulee olla puhdas, kuiva ja kiinteä.

Aiemmin latekseilla tai muilla muoveja

sisältävillä maaleilla maalatut rakennukset

eivät suinkaan ole vuorilaudoitustensa

osalta pilalla, vaan ne voidaan

maalata uudelleen pellavaöljymaalilla

hyvän maalinpoiston jälkeen. Hilseillyt

ja irtoileva vanha maali poistetaan käsin

kaapimalla, hiomalla tai haluttaessa

lämpösäteilijää apuna käyttäen.

Käsin kaavittaessa työkaluina käytetään

esimerkiksi kaupoista saatavia, tähän

tarkoitukseen tehtyjä kaapimia. Niitä

on hyvä olla muutamaa eri kärkimuotoa

ja leveyttä, jotta vuorilaudoituksen

erilaiset urat ja kolot saadaan puhdistettua

irtoavasta maalista. Käsin tehtynä

kaavintatyö on hidasta ja voimiakin kysyvää,

mutta koneellisilla hiontalaitteilla

hyvän hiontajäljen aikaansaaminen on

usein vaikeaa. Koneet hiovat listojen

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Vanhan punamullan päälle maalattu lateksi lohkeilee.

37


Maalin kaapiminen käsipelillä on raskasta työtä,

joten urakka kannattaa hoitaa talkoilla.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo

tai paneelien kulmat pyöreiksi, jättävät

seinälle pyöriviä ketjukuvioita tai hiovat

sahalautapintaiset vuorilaudat paikoin

sileiksi kuin höylälaudan, mikä näkyy

seinällä kiiltävinä laikkuina. Maalin

poistoa voi helpottaa lämpösäteilijän

avulla. Tällöin tulee tarkasti noudattaa

valmistajan antamia ohjeita, sillä väärin

käytettynä säteilijän kuumuus saattaa

sytyttää puun. Tummentuneeseen ja

hiiltyneeseen puuhun mikään maali ei

kiinnity kunnolla, vaan seinä on hiottava

uudelleen puhtaaksi.

Maalinpoistoaineiden käyttö ulkovuorauksen

maalinpoistoon on hankalaa

monien huolellisuutta vaativien työvaiheidensa

takia. Kunkin valmistajan

maalinpoistoaineilla on omat käyttöohjeensa,

joita on noudatettava tarkasti.

Maalinpoistoaineen levityksen jälkeen

maali kaavitaan irti seinästä. Koska se

lähtee isoina paloina, vanhat myrkylliset

maalijätteet on mahdollista kerätä

tarkasti talteen ja toimittaa ongelmajätteiden

keräyspisteeseen. Emäksisten

maalinpoistoaineiden, kuten lipeän,

käyttö edellyttää niiden neutralointia

hapolla. Nämä työt on syytä teettä ammattilaisilla.

Maalinpoistoaineiden huuhtelu on suoritettava

huolella. Kaikesta huolellisesta

huuhtomisesta huolimatta maalinpois-

38


toaineen jäämiä tahtoo jäädä puuhun,

etenkin vuorilaudoituksen tai sen ja

listoituksen rakoihin, jossa ne haittaavat

uuden maalin kiinnittymistä. Lisäksi

vuorilaudoitus kastuu huuhdottaessa ja

sen kuivuminen kestää kauan.

Seinä voidaan kaapimisen sijaan myös

pestä höyry- tai tavallisella painepesurilla,

mutta tällöin on varottava liian

voimakkaita suihkupaineita, ettei

vuorilaudoituksen pinta vaurioidu ja

tikkuunnu. Jos maali irrotetaan painepesurilla,

maalijätteet leviävät muutaman

metrin etäisyydelle seinustasta ja niitä

on vaikea kerätä talteen. Painepesurilla

pesty seinä on yleensä maalattavissa

vasta kolmen viikon kuluttua. Sateisten

ilmojen sattuessa pesun jälkeen tarvittava

kuivumisaika voi olla useita viikkoja

pitempikin.

Usein kiinteän maalin päälle maalattaessa

riittää pinnan pesu kidesoodaliuoksella

pesuainepussin ohjeiden mukaisesti,

jolloin lika poistuu ja maalipinta pehmenee.

Pesun jälkeen pinta harjataan

teräsharjalla. Jos vuorilaudoituksen pinta

on paikoin harmaantunut ja nukkaantunut,

pinta harjataan teräsharjalla, jotta

öljymaalille saadaan kiinteä tartuntaalusta.

Koneellista teräsharjausta ei pidä

käyttää, koska se rikkoo ja tikkuunnuttaa

puuta ja hionnan jälki näkyy uuden

maalin altakin epämääräisinä kuvioina.

Ei ole sama, mitä seinään

suditaan

Valittaessa rakennukseen uutta pellavaöljymaalia

tulee kiinnittää huomiota

maalin homeenestokykyyn. Yleensä tiedon

saa soittamalla maalin valmistajalle.

Jos sitä ei kerrota tai kerrotusta ei saa

selvää, on parasta valita jonkun muun

valmistajan maali. Huomiota kannattaa

kiinnittää myös maalipurkkiin pienellä

painettuun tekstiin. Jos kyseinen pellavaöljymaali

ei saa jäätyä tai siihen ei

saa lisätä vernissaa, ohennusaineena

käytetään vettä ja pensselien pesukin

tapahtuu vedellä, ei kyseessä enää ole

haluamamme puhdas pellavaöljymaali.

Maalin voi tehdä myös itse. Reseptejä ja

valmistusohjeita on saatavilla perinnerakentamista

ja maalausta käsittelevistä

kirjoista sekä Museoviraston korjauskortista

Öljymaali. Rautakaupat ja maalitehtaat

myyvät hyviä pellavaöljymaaleja,

siveltimiä, vernissaa, maalinpoistoon

tarvittavia välineitä sekä omatoimiseen

maalintekoon tarvittavia pigmenttejä ja

täyteaineita.

Pellavaöljymaalit tarttuvat hyvin aiemmin

maalattuun ja puhdistettuun seinäpintaan

ja niiden pinta kestää pitkään.

39


Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Uusi maalipinta ehostaa

vanhan rakennuksen

huolitellun näköiseksi.

Uuden, höylätyn, mahdollisesti paikkausosana

käytetyn laudan on hyvä antaa

vanhettua vuosi tai kaksi ennen maalausta,

koska maali kiinnittyy paremmin

vanhentuneeseen puuhun.

Maalattaessa sään on oltava kuiva ja

riittävän lämmin, mutta ei kuitenkaan

kuuma, jotta maali kuivuu ja kiinnittyy

kunnolla. Jos yön ulkona ollut auto on

puun varjossa ja sen pellit ovat osittain

aamukasteen peitossa, ei maalausta

kannata vielä aloittaa, vaan on paras

odottaa, että tuuli kuivaa näkyvän kasteen

pelleiltä pois. Kun aurinko kääntyy

paistamaan kohtisuoraan seinälle,

seinän pintalämpötila kohoaa nopeasti

korkeaksi. Tällöin on siirryttävä varjon

puoleisille osuuksille, vaikka keli ei

muuten olisikaan erityisen kuuma. Helteellä

on paras siirtyä rantaelämän pariin,

sillä öljymaali kuorettuu kuumassa

nopeasti eikä ehdi imeytyä ja kiinnittyä

alustaansa.

Varsinainen maalaustyö tehdään aiemmin

maalatuille, nyt putsatuille sekä raapatuille

pinnoille kahdessa vaiheessa.

Ostettu maali ohennetaan ensimmäistä

maalikerrosta varten vernissalla, jota

40


lisätään valmistajan ohjeiden mukaisesti

15–50 %. Lisättäessä hyvin homesuojattuun

maaliin 50 % vernissaa saadaan

pintamaalille hyvä tartuntapohja, tosin

kaikki maalinvalmistajat eivät suosittele

näin suurta vernissanlisäystä.

Pintamaali maalataan ohentamattomana

ensimmäisen maalikerroksen päälle.

Öljymaaleilla maalattaessa maali levitetään

aina ohuelti. Seinää maalattaessa

parhaan tuloksen saa käyttämällä

rengassivellintä. Halpoja ja leveitä

siveltimiä sekä runsaasti maalia käytettäessä

on muistettava tehdä maalaustyö

”ranneohentamalla”, eli maali levitetään

voimakkaasti hankaamalla ohueksi kalvoksi

maalattavaan seinään. Sivellintä

valittaessa pitää paikkansa sanonta, että

hyvää ei saa halvalla. Öljymaaleilla

maalataan aina mieluimmin kahteen tai

kolmeen kertaan kuin kerralla paksusti.

Maalaustyössä käytettävät siveltimet on

hyvä säilyttää työn ajan astiassa, jossa

on vähän tärpättiä pohjalla. Vernissaan

tai öljymaaliin sotkeentuneet rätit tulee

hävittää päivittäin polttamalla, koska

vernissa on itsestään syttyvä aine, ja

unohduttuaan esimerkiksi haalarin taskuun,

öljymaalinen rätti saattaa kuumeta

ja syttyä tuleen.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Perinteisiä keittomaaleja, kuten punamultaa,

on helppo valmistaa itsekin.

Lämmönlähteeksi käy myös avotuli.

41


Ikkunoiden korjaus

– Kun kitistä on jäljellä vain muisto

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Ikkunoiden vaihtaminen uusiin ei kovin

nopeasti tuo hintaansa takaisin lämmityskuluissa.

Jos ikkunat tuntuvat kylmiltä,

on niiden tiivistäminen olennaisempaa

kuin yhden uuden lasikerroksen lisääminen.

Vanhat puitteet on tehty valikoidusta,

tiheäsyisestä puusta, joten oikeaoppisesti

kunnostettuina niiden kestoikä on

jopa pidempi kuin uusien, teollisesti valmistettujen

ikkunoiden. Uusia ikkunoita

saatetaan markkinoida huoltovapaina,

mutta on hyvä miettiä, tarkoittaako tämä

samaa kuin korjauskelvoton. Vanhojen

ikkunoiden korjaus ei vaadi tekijältään

erityistä ammattitaitoa – vain hieman

aikaa ja oikeat materiaalit.

Vanhat ikkunat ovat keskeinen osa vanhan talon

rakennushistoriaa ja tyylikästä, alkuperäistä ulkonäköä.

42


Vanha puu ja lasi ovat

arvokkaita

Ennen työhön ryhtymistä on selvitettävä

ikkunan kunto. Lahoaminen on

yleisin ikkunoihin syntyvistä vaurioista.

Se kehittyy vähitellen jos kastuva puu

ei pääse kuivumaan. Tavallisesti syynä

on sadeveden pääsy puitteiden ja karmin

alakappaleiden nurkkaliitoksiin tai

veden valuminen irronneen kittauksen

tai lasituslistan välistä alapuitteeseen.

Lahovaurioita voi tutkia koittamalla vauriokohtaa

esimerkiksi puukolla. Jos kärki

painuu suurempaa voimaa käyttämättä

puuhun, vaurio on kunnostettava. Sen

sijaan pienet halkeamat ikkunan puitteissa

eivät vaadi korjausta.

Paikkakorjauksissa on käytettävä samaa

puulajia kuin alkuperäisessä puitteessa.

Vanha puu on nykyistä tehokasvatettua

puumateriaalia kestävämpää. Hyvässä

paikkapuussa on senttimetrin matkalla

kahdeksan lustoa eli vuosikautta. Laadultaan

parasta paikkauspuuta on tiheäsyinen

sydänpuu.

Ehjät, vanhat lasit on aina säilytettävä.

Varsinkin puhalletut ruudut ovat korvaamattomia,

sillä tätä tekniikkaa ei ole

Suomessa käytetty ikkunaruutujen valmistukseen

vuoden 1937 jälkeen. Myös

vedetty ikkunalasi on arvokasta. Sen

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Ikkunat on otettava työn ajaksi pois paikoiltaan.

Ikkunankunnostusurakka kannattaakin

ajoittaa kesäkaudelle.

tuotanto päättyi 1970-luvulla. Saksasta

puhallettuja lasiruutuja vielä saa, mutta

niiden hinnat saavat ikkunankunnostajan

todella arvostamaan omia vanhoja

ruutujaan. Särkyneet ruudut tulisi kuitenkin

korvata vanhalla lasilla.

43


Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Yllä: Puhalletun lasin pinta on epätasainen, siinä

on pieniä kuplia ja ulos katsottaessa maisema

näyttää vääristyneeltä.

Vas.: Jos korjauksen yhteydessä joudutaan irrottamaan

useita ruutuja, ne on hyvä numeroida,

koska vanhat ikkunanpuitteet eivät ole standardoituja

ja ruudut eivät välttämättä sovi toistensa

paikoille.

44


Kittaus ja maalaus

Vanhojen ikkunoiden pintakitti on usein

lohkeillut. Kunnosta riippuen kittauksen

voi joko paikata tai poistaa kokonaan.

Lasituksen kunto saadaan selville napauttamalla

lasia sormilla. Jos lasi helisee,

aluskitti on irronnut ja kittaus on

uusittava. Kittausta paikattaessa vanha

kitti on siveltävä joko pellavaöljyllä tai

sinkkivalkoisella pohjamaalilla. Jos tätä

käsittelyä ei tehdä, vanha kitti imee uuden

kitin öljyn eikä uusi kitti pysy kiinni.

Ikkunoiden kittausta on tarkkailtava

säännöllisesti, jotta mahdolliset vauriot

voidaan korjata heti.

Kitin poistaminen käy usein kätevästi

vanhoilla, tylsillä veitsillä tai taltoilla. Jos

kitti on tiukassa, voidaan apuna käyttää

lämpöpuhaltimia tai infrapunasäteilyllä

toimivaa kittilamppua. On kuitenkin

varottava kuumentamasta kittiä liikaa,

ettei lasi samalla halkea. Lasi onkin hyvä

suojata lämmöltä esimerkiksi vanerin

palalla tai peltilevyllä.

Kun vanha kitti on poistettu ikkunan kynteet,

eli lasin ja kitin alle jäävät alueet,

on puhdistettava huolellisesti pölystä.

Tämän jälkeen kynteet pohjamaalataan

sinkkivalkoisella öljymaalilla. Ilman

pohjamaalia kitin öljy imeytyy puuhun

ja kitti irtoaa puitteesta.

Lasin poistamisen

jälkeen lopun tiukassa

olevan kitin voi

poistaa hiekkapaperilla

hiomalla. Samalla

puitteet kannattaa

hioa maalausta varten.

Ikkunan kunnostusta

Vapriikin rakennusperintötyöpajassa

syksyllä 2004.

Jos puitteista on

poistettu vanha maalipinta

kokonaan,

alusmaali kannattaa

vetää koko puitteeseen

samalla keralla. Ikkunan

kunnostusta Vapriikin

rakennusperintötyöpajassa

syksyllä 2004.

Kuvat: Tuire Savolainen,

Pirkanmaan maakuntamuseo.

45


Ikkunoiden kittauksessa käytetään pellavaöljykittiä.

Nykyaikainen silikoni on

vieras materiaali vanhoihin ikkunoihin

ja sen irrottaminen vanhan rakennuksen

ikkunoiden elinkaareen kuuluvia kunnostustöitä

varten on erittäin hankalaa.

Pellavaöljykittiä voi ostaa kaupasta valmiina

tai sekoittaa itse pellavaöljystä tai

pellavaöljyvernissasta ja liidusta. Tuore

kitti on lintujen herkkua, joten tehdyn

työn suojelemiseksi kittiin voi lisätä

esimerkiksi ripauksen valkopippuria tai

karvasmanteliöljyä. Pellavaöljyvernissaa

käsiteltäessä on muistettava, että se on

itsestään syttyvä aine. Öljyiset rätit on

Kuva: Anna-Lea Nissi, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Pintakitti painellaan lastalla lasiin ja vedellään

sileäksi, vinoksi pinnaksi kittiveitsellä. Veistä voi

välillä kastaa vedessä, jotta se luistaisi paremmin.

kasteltava käytön jälkeen, säilytettävä

peltiastiassa ja hävitettävä polttamalla.

Kynteelle levitetään ensin mahdollisimman

tasaisesti noin 1 mm:n kerros

kittiä ns. aluskitiksi. Kitin voi pursottaa

muovipussista tehdyn pursottimen avulla

tai muokata käsissä pötköksi, joka levitetään

painellen kynteelle. Puhdistettu

lasi painetaan varovasti paikoilleen niin,

että se tarttuu joka puolelta tiivisti kittiin.

Lasin alapuolelta pursuava kitti leikataan

myöhemmin pois. Lasi kiinnitetään

lasitusnauloilla, joita laitetaan kaksi joka

sivulle. Naula lyödään niin syvään, että

se jää seuraavaksi levitettävän pintakitin

alle. Naulattaessa lasin päällä on hyvä

pitää pahvinpalaa suojaamassa lasia

vasaran iskuilta.

Pintakitti jätetään yleensä 1–2 mm kapeammaksi

kuin aluskitti, jolloin lasin päälle

jää maalausvara. Kitattujen ikkunoiden

annetaan kuivua yön yli ja seuraavana

päivänä puitteille ja kitin päälle levitetään

ohut kerros pellavaöljyvernissalla

laimennettua välimaalia. Maalia vedetään

lasipinnan päälle 1–2 mm kitin yli,

niin että se peittää kynteen ja aluskitin

näkyvistä. Näin maalipinta sitoo ikkunapinnan

varmemmin kittiin ja estää veden

kulkeutumisen puitteisiin. Maalin kuivuttua,

eli noin kahden vuorokauden kuluttua,

voidaan levittää pintamaalikerros.

46


Helat hohtaviksi

Vanhojen ikkunoiden helat ovat lasien

ohella ikkunan kalleimpia osia. Helat

voivat antaa viitteitä ikkunoiden iästä,

mutta ne on myös voitu siirtää vanhoista

ikkunoista uusiin. Hyvä heloitus

takaa ikkunoiden kestävyyden. Vaikka

ikkunoiden helat eivät enää olisi käyttökelpoisia,

ne on jätettävä paikoilleen,

jos se vain on mahdollista. Toimivuus

korjataan uudella helalla, esimerkiksi

asentamalla uusi kulmarauta puitteen

sisäpuolelle.

Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo

Ruostuneet helat voidaan puhdistaa teräsvillalla tai

pienellä teräsharjalla. Tämä voidaan tehdä irrottamatta

heloja ikkunoista.

Jos helat joudutaan puitteiden korjauksen

vuoksi irrottamaan, tehokas tapa

ruosteenpoistoon on elektrolyysiallas

(ks. kuva seur. sivulla). Altaan valmistukseen

tarvitaan akkuvaraaja, astia esim.

muovisaavi, ruostumattomasta pellistä

U:n muotoon taivutettu levy, sähköä

johtava putki ja rautalankaa. Muovisaavi

täytetään kidesoodaliuoksella, jossa on

1 kg soodaa ja 10–15 litraa vettä, ja sinne

laitetaan U:n muotoinen levy. Astian

päälle, reunojen varaan asetetaan kuparitanko,

josta ruostuneet helat roikkuvat

pinnoittamattoman rautalangan varassa.

Helat eivät saa koskea altaassa olevaa

peltilevyä. Negatiivinen johdin kytketään

putkeen ja positiivinen johdin U:

n muotoiseen levyyn. Virran on päästävä

kulkemaan kupariputken kautta, joten sitä

voi hieman puhdistaa esimerkiksi viilaamalla

sitä kevyesti kosketuskohdista.

Tämän jälkeen kytketään akkuvaraajasta

virta päälle ja jäädään odottamaan. Puhdistukseen

kuluva aika riippuu esineistä,

nesteen puhtaudesta, välineiden ”uutuudesta”,

altaan suuruudesta ja virran määrästä.

Siihen saattaa mennä aikaa parista

tunnista vuorokauteen. Kun esineet

poistetaan altaasta, ne pestään vedessä

esimerkiksi tiskiharjalla. Tämän jälkeen

helat on hyvä pohjustaa kuumaan ver-

47


nissaan upottamalla. Vernissan annetaan

imeytyä hetki, minkä jälkeen ne voidaan

kiinnittää pohjamaalattuun puitteeseen.

Kiinnitetyt helat pohjustetaan vielä tarvittaessa

ruosteenestomaalilla.

Remontin jälkeen on edessä vielä

maalauksessa apuna olleiden maalarinteippien

poisto ja ruutujen pesu.

Lasiin lipsahtaneet maali ja kitti lähtevät

helpoimmin partakoneenterällä. Ikkunanpuitteiden

ja karmin väliset raot on

perinteisesti tiivistetty ikkunapaperilla,

joka on nykyäänkin hyvä keino estää

vetoa vanhassa talossa. Tarkoitukseen on

muistettava käyttää nimenomaan siihen

valmistettuja ikkunapapereita, koska tavalliset

teipit vahingoittavat puitteiden ja

karmien maalipintoja.

Elektrolyysiallas

1. Muoviastia, jossa

kidesoodaliuos

2. Astian päällä

sähköä johtava

putki

3. Altaassa ruostumattomasta

pellistä U:n

muotoon taivutettu

levy

4. Puhdistettavat

esineet tiukasti

kiinnitettynä rautalangalla

putkeen

(kiinnitykseen voi

kokeilla myös esim.

kuparilankaa)

5. Akkuvaraaja

(tasasuuntain)

6. +-napa liuoksessa

olevaan peltilevyyn

7. --napa astian päällä

olevaan putkeen

5 6

7

1

2 3

4

Piirros: Maija Sallinen, Pirkanmaan maakuntamuseo

48


Savitiili-, huopa- ja peltikatot

– Suihkutilat vintillä, ainakin sadesäällä

Katon pintakate on rakennuksen lyhytikäisin

osa, vaikka se hyvin hoidettuna

voikin kestää yli 50 vuotta. Kate on

puhdistettava roskista säännöllisesti harjaamalla,

eikä lumenluontiin saa käyttää

kattomateriaalia vaurioittavaa rautalapiota.

Lisäksi katteen kuntoa on hyvä

tarkkailla säännöllisesti, jotta pieniin

ongelmiin voidaan tarttua niin kauan

kun ne ovat pieniä. Vuotokohtia voidaan

tarkkailla ullakolla, räystäiden aluset

on paras tarkistaa räystään alta tikkailla.

Katetta korjattaessa, uusittaessa tai

vaihdettaessa on kiinnitettävä huomiota

siihen, että kate sopii rakennuksen ikään

ja tyyliin.

Kuva: Miinu Mäkelä, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Jos kattoa ei puhdisteta säännöllisesti, se

sammaloituu. Jatkuva kosteus aiheuttaa

vaurioita katemateriaalille.

49


Huopakatto on helppo korjata

Huopakatteen esiastetta, tervalla imetettyä,

päältä hiekoitettua lumppupaperia

käytettiin jo 1700-luvun lopulla talojen

katteena. Varsinainen tervahuopa yleistyi

1800-luvun lopulla, ja asfalttihuopa

ja bitumihuopa valtasivat markkinat

1900-luvun alussa.

Aiemmin uudet huopakatot siveltiin

hartsipitoisella tervalla kahden vuoden

välein, vanhemmat hieman harvemmin.

Jos huolto laiminlyödään, katteen kestoikä

lyhenee selvästi.

Kuva: Anna-Lea Nissi, Pirkanmaan maakuntamuseo

Katon korjaus

ei aina vaadi

telineitä. Turvaköyttä

on

kuitenkin aina

käytettävä.

Sääolosuhteet kuluttavat huopakattoa.

Sade ja jää voivat irrottaa huovan pintasirotetta,

kova pakkanen haurastuttaa

huovan rakennetta ja auringon lämmön

ja ultraviolettisäteilyn aiheuttama lämpöliike

pehmentää ja venyttää huopaa

ja synnyttää repeytymiä. Tästä syystä

huopakatolla liikkumista tulee välttää

helteellä. Ongelmia voivat aiheuttaa

myös ilmansaasteet sekä lika ja roskat,

jotka kerääntyvät erityisesti taitekohtiin

ja saumoihin. Näihin paikkoihin saattaa

ilmestyä myös sammalta ja jäkälää. Jos

sammalta pääsee syntymään, se tulee

poistaa kattoa ja sitä suojaavaa pinnoitetta

vahingoittamatta. Usein pelkkä

vesipesu ja harjaus karkealla harjalla

riittävät. Rauta- ja maalikaupoista on

saatavilla tuotteita, jotka tehoavat joihinkin

sammaltyyppeihin.

Vuotokohdat voidaan tarkistetaan ullakolta.

Jos aluslaudoituksessa on kosteita

kohtia, huopa kaipaa paikkausta. Repeämät

voidaan paikata leikkaamalla reiän

kohdalta huovasta koko kaistaleen levyinen

kappale, ja pujottamalla paikkapala

vanhan huovan reunan alle. Pienten

reikien paikkaus voidaan tehdä kittaamalla,

bitumikatteessa kylmäbitumiemulsiolla

ja asfalttihuopaa korjattaessa

kivihiilitervakitillä.

Kauttaaltaan kuluneen katteen pinta voi-

50


Piirros: Mari Imppola, Pirkanmaan maakuntamuseo

2

1

3

Huopakaton paikkaus

Hätäkorjaus, joka ei

saa unohtua talveksi

katolle. Perusteellisempi

korjaus on siis

tehtävä ennen lumen

tuloa.

1. Reikä

2. Reiän yläpuolelle

leikattu kaistale,

josta kiilamainen

huopakappale pujotetaan

3. Kiilamainen uusi

kattohuopakappale

daan käsitellä esimerkiksi huopakattomaalilla.

Nykyään harvinaiseksi käynyt

asfalttihuopakatto käsitellään ns. kattolakalla,

eli kivihiilitervan ja kalkin sekoituksella.

Huovan vaihtoon on ryhdyttävä

silloin, kun pintavaurioita ja repeytymiä

on koko lappeen alalla. Uusi huopakerros

kannattaa levittää vanhan päälle,

etenkin jos kyseessä on historiallisesti

arvokas huopakate. Jos vanha huopa

on suora ja alusrakenteet ehjiä, vanhojen

kerrosten poistamiseen ei ole syytä.

Vanhassa huovassa olevat reiät kitataan,

pullistumat leikataan auki ja naulataan

sileiksi. Tiivissaumakatteessa kannattaa

tasottaa myös vanhat reunat, jolloin seuraavalle

huopakerrokselle saadaan sileä

alusta. Kunnossa oleva pärekate voidaan

jättää suoraan huovan alle, tai päreiden

päälle voidaan tehdä ruodelaudoitus.

Tänä päivänä helpoimmin saatavilla

olevia huopia ovat bitumihuovat eli

bitumikermit, joiden runkoaineena on

51


sirotepintainen, bitumilla kyllästetty lasikuitu-

tai polyesterihuopa. Katetyyppejä

ovat mm. kolmiorimakate, vanhalta nimeltään

rimakatto, sekä tiivissaumakate,

vanhalta nimeltään sileä huopakatto.

Kolmiorimakatteessa huovat levitetään

harjalta räystäälle ja naulataan saumakohdistaan

kolmiomaisiin rimoihin,

jotka peitetään huopakaistoilla. Tiivissaumakatteessa

taas huopakaistat kiinnitetään

naulaamalla ja bitumiliimalla limittäin

katon lappeen pituussuunnassa.

Huoparullat tulee kuljettaa ja varastoida

pystyasennossa. Ennen asennusta huovat

levitetään tasaiselle alustalle noin vuorokauden

ajaksi, jotta niiden jännitykset

poistuvat. Asennuson tehtävä suotuisissa

olosuhteissa, vähintään +5° C lämpötilassa,

ei helteellä eikä sateessa. Paras

aika huopien asennukseen on loppukevät

tai alkusyksy. Ennen kattamista alusta

tulee puhdistaa huolellisesti harjaamalla.

Nauloina käytetään kuumasinkittyjä

huopakattonauloja, joiden pituus valitaan

alustan mukaan. Liimaus tapahtuu

parhaiten kuumabitumilla, mutta myös

kylmäbitumi käy. Sen käyttö vaatii kuitenkin

erityistä huolellisuutta. Lisäksi on

tärkeää huomioida valmistajan antamat

ohjeet.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo

Kun riittävästä

huollosta ja vuosittaisesta

tarkastuksesta

muistetaan huolehtia,

huopa on erinomainen

kattomateriaali.

52


On muistettava, että vesikatto on osa

rakennuksen julkisivua ja materiaalin

vaihto muuttaa arkkitehtonista kokonaisuutta.

Yleensä kate on uusittava tai

kunnostettava alkuperäisen kaltaiseksi.

Jos rakennuksessa on sen asuun sopimaton

kate, se voidaan kuitenkin vaihtaa.

Tähän tarvitaan kunnan rakennusjärjestyksen

mukainen toimenpideilmoitus.

Katetta uusittaessa on muistettava, ettei

kattamistapaa, esimerkiksi kolmiorimakatetta,

tai huovan väriä saa muuttaa.

Katon yksityiskohdat, kuten räystäät,

läpiviennit ja kattoluukut, tulee säilyttää

mahdollisimman alkuperäisinä.

Pitkään hoitamatta olleen katon puurakenteissa

voi olla lahovaurioita. Vesikaton

alusrakenteen perusteelliseen uusimiseen

on kuitenkin harvoin tarvetta.

Paikalliset lahovauriot voidaan korjata

avaamalla huopa niiden kohdalta ja

vaihtamalla laudoitusta. Katon lape sekä

ruodelaudoitus voidaan oikaista altapäin

kiilaamalla. Kiilaus varmistetaan

naulaamalla. Alusrakenteiden vähäiset

painaumat tulee kuitenkin hyväksyä

vanhan katon luonteeseen kuuluvina.

Perinteinen peltikatto

Peltikatteen juuret ulottuvat pitkälle

historiaan, sillä ensimmäiset kupari- ja

lyijypellit tulivat markkinoille jo 1500-

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo

Peltikattoa vaurioittavat mm. katolle jäävä

vesi, roskat ja ilmansaasteet.

luvulla. Tuolloin peltikatteet olivat hyvin

arvokkaita, ja niitä käytettiin ainoastaan

arvokkaimmissa rakennuskohteissa.

1700-luvulla katteita valmistettiin lähinnä

raudasta, sillä se on kuparia halvempi,

joskin kestokyvyltään heikompi

materiaali. Alkujaan nämä musta- eli

vasarapeltilevyt taottiin käsin. 1800-

luvulla valssattu, rullatavarana saatava

pelti alkoi kilpailla taotun kanssa, ja

myöhemmin käsin saumattu pelti muuttui

konesaumatuksi.

Rautapeltiin tarvitaan myös ruostumisen

estävä pintakäsittely. Pinnoituksista

varhaisin oli tinaus, joka tosin oli aikaa

vievää ja kallista. Katoille saatettiin tehdä

myös vernissa-lyijymönjäys katteen

molemmin puolin. Tämä käsittely oli

53


uusittava ensin kahden vuoden kuluttua,

sitten joka neljäs tai viides vuosi.

Lyijyn myrkyllisyyden takia mönjäystä

ei enää tehdä, mutta suojaamiseen myös

käytettyjä öljy- ja grafiittimaaleja on yhä

saatavilla.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Riittävän pitkät räystäät suojaavat

lautaseinää kastumiselta.

Galvanoitu pelti sai markkina-alaa

1900-luvun alussa, ja 1920-luvulla sinkitys

syrjäytti mustan pellin katteiden

pinnoitteena. Aaltopelti, joka edullisuutensa

ansiosta on pelastanut monta

rakennusta huonokuntoisen katteen ja

vesivuotojen aiheuttamalta laholta ja

ränsistymiseltä, saapui Suomeen 1900-

luvun alussa. Katteena on joskus käytetty

myös 1900-luvun puolessa välissä

kehiteltyä alumiinipeltiä.

Peltien muovipinnoitus ja kattopelleille

tarkoitetutut muovimaalit tulivat suosioon

1970-luvulla. Valmiiksi muovilla

pinnoitetuista pelleistä ja muovimaaleista

ei ole vielä pitkäaikaisia kokemuksia.

Muovipinnoitteet ovat kuitenkin joustavia

öljymaaleja alttiimpia irtoamaan ja

aiheuttamaan korroosiota. Ne tuntuvat

myös olevan herkkiä mekaanisille vaurioille

ja valmistusvirheille, ja vaurioiden

korjaaminen on vaikeampaa kuin käytettäessä

perinteisiä, öljypohjaisia maaleja.

Muovimaalit eivät myöskään kuulu

perinteiseen rakennustapaan ja historiallisesti

arvokkaisiin rakennuksiin.

Koko katon peltien vaihtoa harkittaessa

kannattaa pyytää asiantuntijan arvio

siitä, onko uusiminen ylipäänsä tarpeen.

Tavallisesti riittävät paikkakorjaukset,

joissa joko vaihdetaan pala peltiä tai tinataan

tai kitataan öljykitillä pienet vauriot

umpeen. Peltikaton vaurioita kartoitettaessa

tulee etsiä ja poistaa myös

niiden aiheuttajat, esimerkiksi katolle

lehtensä varisuttava ja kattoa varjostava

puu. Kohdat, jotka ovat erityisen alttiita

veden ja roskan kerääntymiselle, esimerkiksi

taitekohdat, tarkastetaan ulkoa

päin. Katon tarkistus rakennuksen sisäpuolelta

on myös tärkeää, ja erityisesti

54


tulee kiinnittää huomiota naulaukseen,

saumoihin sekä riittävään alapuolisen

tuuletuksen. Ilman on päästävä kiertämään

pellin alustilaan sekä räystäiden

alta että läheltä harjaa.

Peltikattoa korjattaessa on käytettävä vain

alkuperäisen kaltaista peltiä, peltiset kattotiilijäljitelmät

ja ryppypellit eivät kuulu

vanhaan rakennukseen. Uuden katemateriaalin

on hyvä olla 0,6 mm paksuista

galvanoitua peltiä, joka kiinnitetään

galvanoiduilla nauloilla ja peltiliuskoilla

saumastaan. Rännit, juoksutorvet, tikkaat,

kattosillat ja -luukut on pyrittävä

säilyttämään sellaisinaan, vaikka uudet

viranomaismääräykset onkin otettava

huomioon. Lisäksi tulee huomioida, että

metallit ovat samoja kuin katteessa, ettei

katolle pääse syntymään ruostumista

aiheuttavia sähköpareja. Uudet tikkaat

ja kattosillat kannattaa tehdä puusta ja

käsitellä katon värisiksi. Lisäksi on varmistuttava

siitä, että katon kallistukset

johtavat veden pois pellitettyjen piippujen

ja kattoluukkujen ympäriltä.

Uusi galvanoitu pelti hylkii maalia.

Katto onkin perinteisesti saanut olla

maalaamattomana noin kaksi vuotta. Jos

jostain syystä joudutaan kiirehtimään,

pelti voidaan käsitellä laimealla etikkahappoliuoksella,

jonka jälkeen pinta

puhdistetaan perusteellisesti vedellä. Ennen

maalausta katto pestään peltikaton

pesuaineella. Maalauksessa käytetään

esimerkiksi grafiittimaalia. Se on perinteinen,

öljypohjainen maali, joka vaatii

alleen pohjamaalauksen. Maalia ei saa

ruiskuttaa katolle, vaan se tulee hiertää

pintaan pensselillä, jolloin se kiinnittyy

mahdollisesta ohuesta pölykerroksesta

huolimatta.

Ruostuminen aiheuttaa eniten vaurioita

peltikatoille. Se saa usein alkunsa suojaukseen

esimerkiksi jäätä poistettaessa

tai katolla käveltäessä syntyneistä vaurioista.

Ruostetta voi syntyä myös paikoissa,

joihin vesi kerääntyy, esimerkiksi

taitekohdissa ja huonosti tiivistetyissä

saumoissa. Myös roskat, lehdet, lintujen

lanta ja siitepöly voivat ruostuttaa kattoa.

Siksi on tärkeää puhdistaa katto säännöllisesti.

Myös ilmansaasteet ruostuttavat

kattoja, kun katolle kulkeutuu sateiden

mukana esimerkiksi hiiltä tai metalliyhdisteitä.

Jalompi metalli tuhoaa nopeasti

epäjalomman ja synnyttää ruostetta.

Aiemmin oli tapana suojata myös peltien

alapinnat joko maalaamalla tai

öljyämällä. Tämä hyväksi havaittu tapa

on kuitenkin jäänyt käytöstä, ja kun vesi

tiivistyy peltikaton alapintaan, ruostumisen

mahdollisuus kasvaa. Näitä ongelmia

on erityisesti rakennuksissa, joiden

ullakoille on rakennettu lämpimiä tilo-

55


Tiilikaton korjauksessa selvitään usein

vaihtamalla vain vaurioituneet tiilet.

Kuva: Anna-Lea Nissi, Pirkanmaan maakuntamuseo.

ja. Jos peltikate joudutaan uusimaan,

alapinnatkin kannattaa suojata. Myös

aluslaudoituksen tihentäminen auttaa,

sillä puu ensin imee, sitten haihduttaa

muodostuneen kosteuden. Saatavilla on

myös laudoituksen tapaan toimivia aluskatteita,

ja tuuletuksen parantamiseksi

katonharjalle tai rakennuksen päätyihin

voidaan tehdä myös venttiilejä.

Sementtitiilikattoa voi korjata

tiili tiileltä

Vanha sementtitiilikatto näyttää usein

sammaloituneelta, roskaiselta ja kostealta.

Siksi moni toimiva sementtitiilikate

on mennyt turhanpäiten vaihtoon. Suunniteltaessa

sementtitiilikaton kunnostusta

onkin tärkeää tehdä katosta kuntoarvio,

jossa tutkitaan ainakin katteen yleiskunto

ja vuotokohdat.

Tiilien kunto ja kestävyys selvitetään

ottamalla muutama sementtikattotiili

lappeen eri kohdista ja asettamalla ne

toisistaan katon ruodejakoa vastaavalla

etäisyydellä olevien puiden varaan. Jos

tiilet kestävät sen, että 60–70 kg painoinen

henkilö astuu varovasti niiden

päälle, ne kestävät myös katolle tulevan

lumikuorman ja korjausmiesten liikkumisen

katolla. Jos tiilet murtuvat poikki,

on se katon alue, jossa tiilet sijaitsivat,

tullut lähelle tiensä päätä. Ennen tiilien

56


kunnon selvittämistä niiden päälle nousemalla

tulee katsoa, että varastossa on

riittävästi vaihtotiiliä. Sementtitiilikaton

kuntoa voi tarkastella myös putsaamalla

sitä painepesurilla. Jos tiilen pinta kestää

vaurioitumatta pesurin antaman voimakkaan

painesuihkun, kestää se vielä myös

monien vuosien säänvaihtelut katolla.

Koko katon vaihtoa voidaan pitkittää

vaihtamalla katkenneet tiilet varastossa

säilyneisiin, rakennustyöstä ylijääneisiin

varatiilin. Jos varatiiliä ei ole, voidaan

katon harjalta siirtää ehjiä tiiliä alalappeelle

ja korvata harjalta puuttuvat tiilet

sinne parhaiten sopivilla uusilla sementtikattotiilillä.

Jos tiilikatto pitää vettä,

mutta on voimakkaasti sammaloitunut

ja pinnaltaan hauras, on järkevintä olla

tekemättä mitään, sillä korjaajat voivat

aiheuttaa katolle enemmän vahinkoa

kuin hyötyä.

Katon vuotokohdat pitää paikata heti.

Väliaikaisesti sen voi tehdä vaikka

kovalevyllä tai pressuilla. Vuodot on

helpointa havaita ullakolta käsin. Vuotoherkimpiä

kohtia katoissa ovat piipun

juuret sekä rakennuksen eri osien kattojen

yhtymäkohdat. Ullakolla liikuttaessa

tulee huomio kiinnittää juuri kattolappeiden

sisäänpäin taittuviin yhtymäkohtiin.

Vuotokohdat löytää parhaiten

pitkäaikaisten sateiden jälkeen, jolloin

vähäisetkin vuodot ovat kastelleet alapuoleisia

kattorakenteita. Vakavampi,

rauhassa kehittymään päässyt vuoto

ilmenee ensin sisäkatossa laajenevana

ruskeana läikkänä ja pian myös lammikkona

olohuoneen lattialla.

Äkillisen myrskyn aiheuttama vesikaton

vaurioituminen, esimerkiksi suuren

oksan iskeytyminen kattoon, ei yleensä

aiheuta muita toimenpiteitä kuin katon

paikkaamisen ja purujen kuivaamisen.

Tällöin on tärkeää toimia nopeasti, koska

home ja lahottajasienet alkavat toimia

jo muutaman päivän kuluessa.

Joskus vuotokohdan löytäminen ja

sen tarkka paikantaminen on vaikeaa.

Vuotavalla alueella saattaa olla jälkiä

jo aiemmin päättyneistä ja korjatuista

vauriosta, ja rikkinäisen tiilen halkeamasta

tai sisätaitteen pellin reiästä

aluskatteelle valuva vesi saattaa kulkeutua

sisätaitteiden alapuolella olevien

piirurakenteiden päällä useita metrejä

huomaamattomissa ja ilmestyä näkyviin

kaukana vuotokohdasta. Sisätaitteiden

vuodot johtuvat usein siitä, että tiilten

alle taitteeseen asennettu pelti on joko

liian kapea tai sen kouru ei ole tarpeeksi

syvä. Taitekohta tukkeutuu helposti

roskista tai jäätyy talvella, jolloin vesi

leviää pellin reunojen yli aluskatteelle ja

pitää sen märkänä. Aluskatteena usein

57


käytetty päre ei kestä jatkuvaa kosteutta

vaan lahoaa ja alkaa vuotaa. Taitekohtaa

kunnostettaessa tiilet poistetaan

riittävän pitkältä alalta, jotta vaurioituneet

osat päästään vaihtamaan uusiin.

Samalla asennetaan uusi, lappeeltaan

50–100 cm leveä, taitekohdastaan kourumainen

pohjapelti. Piipun juuret

kunnostetaan samoin menetelmin kuin

kattojen sisätaitteet, mutta vesi ohjataan

pelleillä tiilikaton päälle.

Alapuolisten kattotuolirakenteiden takia

taitepeltiä ei aina saada kourumaiseksi.

Tällöin pellin riittävä leveys on erityisen

tärkeää. Kahden metrin levyinen pellitys

räystäältä harjalle muodostaa tehokkaan

kosteussulun, mutta pellin alapuolelle

on tällöin muistettava jättää noin 10

cm:n tuuletusväli ennen yläkerran huoneiden

kattoeristeitä. Tuuletusväli on

muistettava myös käytettäessä hengittämättömiä

aluskatteita. Sisätaitteen pellin

päällä olevien eri kattolappeiden tiilien

väliin on jäätävä tarpeeksi tilaa, jotta

oksat ja roskat pääsevät veden mukana

kourunpohjaa pitkin alas. Sementtitiilikatto

ja sen sisätaitteiden kourut on

myös puhdistettava vuosittain katolle

kertyneistä lehdistä ja sammaleesta.

Sementtitiilikaton sammaloituminen

johtuu lähes aina ympärillä olevista

suurista puista, jotka varjostamisellaan

hidastavat katteen kuivumisen. Jos katon

halutaan pysyvän mahdollisimman pitkään

puhtaana, kattoa varjostavat puut

on poistettava. Kattoa puhdistettaessa

apuna voidaan käyttää painepesuria.

Työ on kuitenkin tehtävä varoen. Jos

voimakas painesuihku pääse tunkeutumaan

tiilien alle, se rikkoo herkästi aluskatteena

olevan päreen. Harjaaminen

on työläämpi, mutta järkevämpi keino

poistaa sammaleet lappeilta. Aiemmin

sementtitiilikattojen puhdistamiseen

on käytetty myös erilaisia kemikaaleja,

mutta ympäristöhaittojen vuoksi niistä

on syytä luopua.

Sementtitiilikattoja voi periaatteessa

myös maalata, mutta tulokset ovat olleet

ristiriitaisia. Työ voi onnistua hyvin tai

epäonnistua raskaasti. Pääsääntöisesti

maalauksen hyödyt jäävät syntyneisiin

kustannuksiin nähden lyhytikäiseksi.

Tiilikaton ruoteilla lepää raskas

paino

Sementtitiili on raskas katemateriaali,

mitä ei aina ole osattu ottaa huomioon,

kun kattoa on asennettu pärekaton päälle.

Pärekaton kattotuolien välit ovat pitkiä,

usein kaksikin metriä, ja lumikuorman

ja tiilikaton yhteispaino on voinut

painaa katon notkolle. Muutaman sentin

taipumia lappeella on turha lähteä oi-

58


Tiivis, hyväkuntoinen

pärekatto

on erinomainen

aluskate.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

komaan, mutta taipuman ollessa useita

kymmeniä senttejä, sitä voi kohottaa

kunnostustöiden yhteydessä. Samalla

kannattaa vahvistaa kattotuoleja.

Sementtitiilikatteen alla oleva ruodelaudoitus

on usein revittyä lautaa. Aluskatteena

olevat päreet on naulattu näihin

lautoihin. Vaikka kattotuolivälit ovat

pitkiä, kattotuolien välinen taipuminen

on niissä harvinaista, koska revitty

ruodelauta on usein toiselta sivultaan

huomattavan korkea, mikä antaa sille

lähes lankkumaisen jäykkyyden ja kantokyvyn.

Lahonneita ruoteita uusittaessa

tilalle on valittava saman vahvuista lautaa

tai lankkua kuin kattotuolien päällä

ollut revitty lauta on korkeimmalta sivultaan,

sillä taipumaa ei estä laudan leveys

vaan sen vahvuus. Poista siis vanhoja

puurakenteita harkiten. Lahonneiden

osien korvaaminen mahdollisemman

samankaltaisella puulla riittää ja vanhan

ullakon ilme ja historia säilyvät.

Jos katon osista ei kunnostettaessa saada

yhtä lujia, kuin ne ovat olleet uutena,

ne pitää vahvistaa esimerkiksi viereen

asennetuilla, riittävän vahvoilla lankuilla.

Kattotuoleja ja muita katon kantavia

rakenteita kunnostettaessa muutostöistä

on tehtävä erillinen suunnitelma.

59


Vanhojen sementtitiilikattojen yleisimpiin

vaivoihin kuuluvat räystäille

syntyneet vuotokohdat ja niistä johtuvat

lahovauriot. Räystäille kerrostuva

lumikuorma murtaa tiilet, ja vesi pääsee

lahottamaan pärekatetta, ruoteita ja kattotuolien

ulkoisia päitä. Vauriot jäävät

helposti huomaamatta, koska vuotokohta

on seinälinjan ulkopuolella eikä

räystäslautojen läpi tippuva vesi erotu

räystäältä sateella valuvasta vedestä.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Usein uusi kate on rakennettu silloin,

kun vanha katto on vaatinut korjausta.

Tiilen alla päre tai huopa

Aluskatteena vanhassa sementtitiilikattoisessa

talossa on usein rakennuksen

vanha pärekatto. Uusi katto on yleensä

rakennettu silloin, kun vanha pärekatto

on ollut huonokuntoinen ja vaatinut

korjausta. Siksi pienetkin vuodot tiilikatteessa

saatavat tulla nopeasti läpi

aluskatteesta. Tällainen kattorakenne on

paras kunnostaa samoilla materiaaleilla,

joista se on rakennettu. Hyväkuntoinen

pärekatto on yksi parhaimmista aluskatteista.

Vesi, joka myrskyllä tuulen

voimasta nousee kattolapetta ylöspäin ja

pääsee tiilien välisistä raoista tippumaan

pärekatteelle, sitoutuu päreen pinnalle

ja valuu alas räystäälle vasta, kun sitä

on tullut tarpeeksi kostuttamaan päreen

pinnan. Vedentulon loputtua päre alkaa

välittömästi kuivua. Päre hengittää ja

päästää alapuolisten lämpöeristeiden

läpi päässeen kosteuden lävitseen, mikä

pitää rakenteet kuivina. Tässä auttavat

vielä riittävät tuuletusvälit eristeiden yläpuolella

sekä päreen ja tiilen välissä.

Kokonaista sementtitiilikattoa kunnostettaessa

vanhan, kunnostetun pärekatteen

päälle pitää ennen uusien ruoteiden

asentamista kiinnittää syrjälleen

50 × 100 mm:n soirot. Näin räystäältä

harjalle jää tuuletusväli, joka parantaa

aluskatteen kuivumista. Jos päreitä ei ole

60


saatavilla, voidaan aluskatetta kunnostettaessa

käyttää esimerkiksi kovalevyä

tai hengittäviä aluskatemateriaaleja.

Aluskatteen hengittävyys on aina varmistettava,

sillä kaupan on myös paksun

pahvin näköisiä, mutta muovikalvoa

sisältäviä tuotteita. Hengittämättömän

aluskatteen asentaminen suoraan lämpimän

vinttikamarin katon lämpöeristeiden

päälle on paha virhe. Lämpöeristeisiin

kertyy kylmänä vuodenaikana

kosteutta, joka muutamassa vuodessa

aiheuttaa homehtumista ja rakenteiden

lahoamista. Hengittämättömiä aluskatteita

käytettäessä onkin aina jätettävä

aluskatteen molemmille puolille riittävä,

noin 100 mm:n tuuletusväli.

Rintamamiestalojen rakentamisen aikaan

jälleenrakennuskaudella kattohuovan

käyttö tiilikattojen aluskatteena yleistyi,

joskin rakennusmateriaalipulasta johtuen

myös pärekatetta käytettiin. Alushuopa

naulattiin umpeen laudoitetun

katon päälle ja huovan päälle naulattiin

sementtitiilikaton ruoderivat. Räystäältä

harjalle ulottuvat tuuletusvälit jäivät

usein tekemättä, ja ajan myötä ruoderivat

saattoivat lahota. Huopakate oli

usein heikkolaatuista aluskatehuopaa,

koska hyviä huopalaatuja oli vaikea saada.

Jälleenrakennuskauden sementtitiilikattoja

kunnostettaessa myös alushuopakatteeseen

on kiinnitettävä huomiota.

Jos aluskate on vuotanut tai huovan pinta

halkeillut, kovettunut tai sen bitumi

on kulunut pois, tilalle voidaan asentaa

uusi kattohuopa, joka kiinnitetään reunoistaan

naulaamalla ja liimaamalla.

Kattohuopa on hengittämätön materiaali,

joten sen päällä on oltava riittävä,

noin 100 mm:n korkuinen, tuulettuva

väli. Myös lisäeristeitä asennettaessa

on jätettävä 100 mm:n väli eristeiden ja

huovan väliin.

Sementtikattotiilitehtaita oli 1950-luvulla

useita ja niiden tuotteet levisivät

lähikuntien alueelle. Eri tehtaiden tuotteet

sopivat harvoin toisiinsa, vaikka ne

samannäköisiltä näyttävätkin. Jos suurin

osa katosta joudutaan uusimaan, jäljelle

jäävät ehjät, hyväkuntoiset sementtikattotiilet

kannattaa ottaa katolta ehjinä

alas ja käyttää vaihtotiilinä lähialueen

rakennuksissa. Tiilien tarvitsijoihin saa

yhteyden mm. rakennuskierrätyskeskusten

kautta. Jätetiilet tulee toimittaa

jätteenkäsittelykeskukseen.

61


Tulisijojen ja hormien korjaus

– Muurin rappaukset rapisee ja piippukin on vinossa

Arvioitaessa tulisijojen ja hormien kuntoa

ja kunnostustarvetta apuna pitää

käyttää alan asiantuntijoita. Näitä ovat

paloviranomaiset, joiden palvelut ovat

toistaiseksi ilmaisia, sekä nuohoojat ja

ammattitaitoiset muurarit. Varsinkin, jos

hormeihin joudutaan tekemään muutoksia,

korjausratkaisuista tulee ensin

neuvotella paloviranomaisten kanssa.

Kuva: Anna-Lea Nissi, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Yleisohjeena on, että jos kunnostetaan

vain piipunpäät, ne voidaan tehdä

vanhojen palomääräysten mukaisesti

samanlaisiksi, kuin ne ovat olleet. Jos

piippuja joudutaan purkamaan katon

lämpöeristyksiä alemmaksi, ne on muurattava

uudelleen nykyisiä palomääräyksiä

noudattaen. Sama koskee tulisijoja,

esimerkiksi uunia. Jos se puretaan tulipesän

tasoon tai hormin alaliittymään

asti, se joudutaan kokoamaan uudelleen

nykyisten palomääräysten mukaiseksi.

Pääsääntönä voidaan pitää sitä, että

uunin tulikanavan sisäpinnan ja sytty-

Kunnostettu uuni. Pieni vinous on osa

tulisijan historiaa.

62


vän rakennusosan välissä on 230 mm

tiiltä. Sitä, missä kohtaa tiiltä voi korvata

palovillalla tai muulla syttymättömällä

aineella, pitää kysyä paloviranomaisilta.

Routa liikuttaa

Ennen korjaustoimenpiteisiin ryhtymistä

etsitään aina syy uunien, hormien

ja piippujen vaurioihin. Se voi olla

rakennuksen tai tulisijan perustusten

routiminen ja rakenteiden liikkuminen

tai kantavien rakenteiden lahoaminen

ja painuminen. Halkeamia hormeihin ja

tulisijoihin syntyy myös lämpöliikkeen

johdosta. Piipun päästä tai juuresta valuva

vesi aiheuttaa jäätyessään tiilten ja

rappausten rapautumista.

Roudan tulisijalle aiheuttamien vahinkojen

kunnostaminen on yleensä

vaikeaa. Jos liike on ollut vähäistä ja

halkeamat kulkevat tiilten saumoissa,

ne voi paikata avaamalla saumat kokonaan

ja saumaamalla ne uudestaan

samanlaisella laastilla, jota aiemminkin

on käytetty. Saumapaikkauksissa, sen

paremmin kuin muissakaan tulisijan tai

hormin korjaustöissä, ei saa käyttää liian

sementtirikkaita laastiseoksia, koska ne

ovat liian kovia.

Tulisijan liikkumisen ja rakoilemisen

syy on aina poistettava ennen korjausta.

Tulisija ja piippu sijaitsevat tavallisesti

yhteisellä perustuksella, joka vanhoissa

rakennuksissa on yleensä ladottu kivistä

kantavan maakerroksen päälle. Tulisijoja

piippuineen on perustettu myös suoraan

rakennuksen rossipohjassa sijaitsevien

vahvojen niskahirsien tai maahan asti

ulottuvien hirsipetien päälle.

Syksyllä märäksi jäävä perusmaa voi sisältää

savea, joka jäätyessään laajenee ja

liikuttaa rakenteita. Tämä liike on estettävä.

Parhaiten se onnistuu kuivattamalla

rakennuksen, piipun ja tulisijan perustukset

sekä suojaamalla ne routaeristyksellä.

Tällöin niiden ympäriltä kaivetaan

maata 1–1,5 metrin leveydeltä enintään

niin syvälle, että perustusten pohjataso

näkyy. Perustuskivien alapuoleinen maa

ei saa häiriintyä. Kaivantoon laitetaan

esimerkiksi kevytsoraa lämpöeristeeksi,

ja sen päälle asennetaan suodatinkangas.

Kangas peitetään hiekalla, joka

muodostaa tuulisulun ja mahdollistaa

eristyksen päällä liikkumisen. Kiviarkkuperustus

voidaan tarvittaessa ympäröidä

kevytsoralla täytettävällä muotilla, jolloin

pakkanen ei pääse tunkeutumaan

kivien raoista sisään tai niiden välityksellä

maahan.

Niskahirsien tai hirsipetien päällä olevien

uunien painumat johtuvat yleensä

hirsien taipumisesta tai osittaisesta la-

63


hoamisesta. Vähäiset painumat voidaan

korjata tukemalla hirsiä alhaalta käsin.

Kun maahan asennetaan lisätukia, on

pidettävä huolta siitä, että maapohja

ei roudi, ja pystyhirsiä käytettäessä on

estettävä niiden alapäiden lahoaminen.

Uunien ja piippujen nosto takaisin alkuperäiseen

korkeuteensa on vaikeaa,

joskus vaarallistakin. Pienet kallistumat

ja vinoudet onkin paras hyväksyä

vanhaan rakennukseen kuuluviksi

ominaispiirteiksi. Jos tulisijoja tai piippuja

joudutaan rappaamaan uudelleen,

ylimääräiset kallistumat ja vinoudet

voidaan samalla korjata siten, etteivät ne

pistä silmään.

Halkeama uunin kyljessä

Useimmiten uunien rappaukseen on käytetty

kalkkilaastia, vanhemmissa uuneissa on voitu

käyttää myös savilaastia.

Kuva: Anna-Lea Nissi

Lämpöliikkeen aiheuttamat halkeamat

uunin rappauksissa ovat usein pieniä,

jolloin niistä ei yleensä ole haittaa paloturvallisuudelle.

Halkeamia ja irtoavaa

rappausta korjattaessa halkeamat avataan

ja uunin pinnasta poistetaan kaikki

irtonainen rappaus. Tämän jälkeen tiilien

pinnat puhdistetaan pölystä, tarvittaessa

varmistetaan paikkarappauksen

pysyvyys kana- tai rappausverkolla, sekä

lämmitetään uuni. Raot tai korjattava

rappausalue kastellaan hyvin ja paikataan

laastilla. Korjatut kohdat pidetään

märkinä neljä vuorokautta työn jälkeen.

64


Kaakeliuuneissa yksittäisten kaakelien

irrottaminen on työlästä eikä kaakelin

irrottaminen toisten välistä aina onnistu

rikkomatta ympärillä olevien kaakelien

reunoja. Siksi on usein viisainta sulkea

silmänsä yhden vaurioituneen kaakelin

kohdalla. Pienet kaakelien pintavauriot,

kolot tai nurkkien lohkeamat voidaan

paikata kipsillä, joka maalataan samanväriseksi

kuin sitä ympäröivä kaakeli.

Jos useita kaakeleita on halki tai irti,

tai niiden saumat irvistävät, on uunin

rungossa joko perustusten liikkumisesta

tai lämpöliikkeestä aiheutunut murtuma.

Tällöin uuni on purettava ja runko

muurattava sekä kaakelit asennettava

uudelleen.

Tiili- tai kaakeliuunin purkaminen aloitetaan

uunin laelta, joka rikotaan varovasti

muurarinvasaralla. Paljastuneet tiilet

kastellaan hyvin, jotta vesi pehmentää

muurauksessa käytetyn savilaastin, ja

tiilet irrotetaan varovasti toisistaan. Kuorimuuraus,

johon rautalangoin toisiinsa

kiinnitetyt kaakelit tukeutuvat, puretaan

uunin sisäosien kanssa mahdollisemman

alas ennen kaakelirivin irrottamista.

Kaakelit irrotetaan katkaisemalla kaakelin

sisäpuolella olevan vuokamaisen

reunuksen laidoissa kiinni olevat rautalangat

ja nostamalla kaakeli varovasti

liikuttelemalla paikaltaan.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Vanhoissa kaakeliuuneissa on usein koristeellisia

yksityiskohtia.

Ennen kaakeleita

saattoi ostaa irtotavarana.

Kuva: Anna-Lea Nissi

65


Ennen kaakelien irrottamista ja tiilikerrosten

purkamista tehdään piirustukset

uunin sisärakenteista ja tiilien limityksistä

kerros kerrokselta ja merkitään

kaakeleihin kerros ja järjestysnumerot

veteen liukenemattomalla tussilla, jotta

uuni voidaan pystyttää uudelleen samanlaisena.

Kuva: Anna-Lea Nissi

Kaakelien vuokamaisten sisäosien täytteenä

olevia tiilenpaloja ja saviuunilaastia

ei kannata poistaa, koska niitä

tarvitaan uunia pystytettäessä. Muurauksessa

käytetystä saviuunilaastista seulotaan

pois tiilenpalat ja se sekoitetaan

uudelleen veteen. Seokseen voi lisätä

kaupasta ostettua saviuunilaastia korvaamaan

hukkaan joutunutta osaa. Saviuunilaastin

voi tehdä myös itse. Siihen

tarvitaan hyvää, humuksetonta savea ja

muuraushiekkaa. Savi sekoitetaan veden

kanssa jäykähköksi velliksi, johon lisätään

hiekkaa suhteessa 1:3–1:4 (savi :

hiekka). Parhaiten savensekoitus onnistuu

betonimyllyllä. Laasti on sopivasti

työstettävissä silloin, kun laastiastiaan

pistetty tikku pysyy itsekseen pystyssä.

Tulipesät kaipaavat

muurarin kättä

Uunien ja hellojen tulipesien kunnostamisessa

tarvitaan usein muurarin

apua. Arinattoman tulipesän pohjan voi

korjata tulenkestävillä valumassoilla tai

vuolukivi- ja tulitiililaatoilla. Ennen valua

pohjasta poistetaan kaikki irrallinen

aines, pohja imuroidaan ja kastellaan ja

valu irrotetaan pesän seinistä painamalla

kauhankärjellä ura tiilen ja massan väliin.

Vuolukivi- tai tulitiililaatat kiinnitetään

puhdistettuun alustaan esimerkiksi

saviuunilaastilla. Laattojen reunat jäte-

66


tään hiukan irti pesänseinän vanhoista

tiilistä lämpöliikkeiden sallimiseksi.

Pesän sivu- ja päätyseinien kunnostus

on hankalampaa. Jos pesän tiilen vahvuudesta

yli puolet on rapautunut ja

pudonnut pois tai pesän seinämään on

muodostunut aukkoja, joista tuli karkaa

suoraan hormiin, tiilimuuraus uusitaan

tarvittavilta osilta. Tällöin kiinnitetään

enemmän huomiota pesän kyljillä tai

päätyseinien takana olevien poski- ja

savukanavien seinämien kuin pesän

näkyvien pintojen sileyteen. Tulisijan

savukanaviin ei saa tulla tiilen päistä

muodostuvia ulokkeita.

Joskus uudempien uunimallien tulisijan

etuseinää kunnostettaessa tarvitaan

apuna vahvoja kannatinrautoja. Tällöin

niiden lämpölaajenemiseen, varsinkin

rautojen päihin, tulee varata riittävästi

tilaa esimerkiksi palamattomalla vuorivillalla.

Kannatinrautoina kestävät parhaiten

valuraudat.

Leivinuuneissa yleisimmät vauriot ovat

uunin tulipesän laessa ja arinassa. Pääsääntönä

on, että korjaustoimenpiteet

eivät saa muuttaa uunin tutuiksi tulleita

paisto-ominaisuuksia, joten korjaukset

tehdään samoilla menetelmillä, joilla uuni

on rakennettu. Uunin tulipesän lakea

kunnostettaessa uuni joudutaan usein

purkamaan arinatasoon asti ja rakentamaan

yläosa uudelleen. Hyvä muurari

tekee siitä samanvahvuisen kuin se on

ollut. Joskus apuna joudutaan käyttämään

tulenkestäviä valumassoja, jolloin

paisto-ominaisuudet saattavat muuttua.

Piippu on kovassa kulutuksessa

Jos uunien ja piippujen halkeamat ovat

useiden senttien levyisiä tai jos halkeiluun

liittyy voimakas kallistuminen,

edessä on uunin tai piipun purku ja

uudelleen muuraaminen. Samoin on

meneteltävä, jos rapautuminen tai syöpyminen

on voimakasta ja muodostaa

paloturvallisuusriskin. Loma- tai kotimuseokäytössä

olevassa rakennuksessa,

mikäli sortumisvaaraa ei ole, tulee näissä

tapauksissa harkita uunien käytön lopettamista

ja säilyttämistä sellaisenaan,

muistona aikansa muuraustaidosta.

Piippujen yleisempiä vaurioita ovat vesikaton

yläpuoleisen osan rapautuminen,

piipunjuuren vuotovesien aiheuttamat

rappausvauriot sekä tiilien tai niiden

kappaleiden putoaminen hormiin. Erityisesti

piipun päätä koskevat vauriot

ovat yleensä veden ja pakkasen aiheuttamia

tiilen ja laastin rapautumia: saumauslaastin

rapautumista, tiilten pinnan

lohkeilua tai kokonaan murentumista tai

hormien välisten tiilien pettämistä.

67


Vanha, koristeellinen piippu tulisi pyrkiä säilyttämään.

Piipun päätä uudelleen saumattaessa

vanhaa saumaa puhdistetaan ja avataan

jonkin verran hankaamalla sitä esimerkiksi

jäykällä teräsharjalla tai saumaan

väljästi sopivalla, leveän U:n muotoisella

harjateräksen pätkällä. Saumaus

suoritetaan muurauslaastilla tiukkaan

saumaraudalla sulloen.

Jos tiilet ovat lohkeilleet pinnaltaan,

mutta pysyvät vielä kiinni toisissaan, ne

saumataan ja paikataan tarvittaessa laastilla.

Lopuksi piippu voidaan pellittää,

mikä sopii hyvin rintamamiestaloille tai

Kuva: Eija Haapalainen, Pirkanmaan maakuntamuseo

sitä nuoremmille rakennuksille – kaupungeissa

pellitettiin piippuja jo 1900-

luvun alussakin. Samalla voidaan asentaa

korjausputket hormien päihin, jos

piipunpään hormien sisäpuolen kunto

sitä vaatii. Piipun laelle voidaan laittaa

sateelta suojaava peltinen hattu. Pellityksellä

ja sisäpiipulla piipunpään käyttöikää

saadaan pidennettyä vuosilla.

Piipunpään ollessa pahoin vaurioitunut

se joudutaan yleensä purkamaan vesikaton

rajaan asti tai vähän sen alapuolelle.

Piippu muurataan samanlaiseksi kuin se

on ollutkin. Jos piipun läpivienti vesikatossa

on levitetty ja se on vahvistettu

yläpäästään muuratulla hatulla, tehdään

uudestakin piipunpäästä samanlainen.

Piipunpäätä kunnostettaessa kannattaa

käyttää vanhoja, kosteutta ja jäätymistä

hyvin kestäviä, tummaksi poltettuja

tiiliä. Jos joudutaan käyttämään uusia

tiiliä, tulee varmistua siitä, että ne sopivat

ulkokäyttöön, koska kaikki punaisilta

näyttävät tiilet eivät kestä jatkuvaa kastumista

ja jäätymistä.

Piipun yläosan rappaukset kärsivät joskus

vuotavien piipunjuurien kosteudesta

ja jäätymisestä johtuvista vaurioista.

Rakennuksen sisäosissa piipun ulkopintojen

tulee olla rapattuja tai kalkkivellillä

siveltyjä. Rappaus tiivistää piipun

saumoja, ja siitä on helppo huomata

68


hormeihin syntyneet halkeamat ennen

kuin ne aiheuttavat palovaaran. Ullakolla

olevia rapautuneita ja irtoilevia piipun

rappauksia tai kalkkisivelyjä kunnostettaessa

irtoava rappaus poistetaan ja tiilien

pinta puhdistetaan irtonaisesta pölystä.

Sitten pinta kastellaan ja rapataan

tai sivellään kalkkilaastilla samanlaiseksi

kuin se on ollut. Työssä noudatetaan

yleisiä kalkkilaastin rappausohjeita. Paloturvallisuussyistä

halkeilleita, rapautuneita

tai muutoin vaurioituneita tiiliä ei

saa piilottaa rappauksella, vaan ne pitää

vaihtaa ehjiin tiiliin.

Kuva: Eija Haapalainen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Pellitys suojaa piippua

rapautumiselta.

69


Eristäminen

– Sukat pyörii jaloissa, mutta onneksi on kivivillat jo ostettuna

Nenä vuotaa, varpaita paleltaa ja lämmityskulut

ovat kaksi kertaa suuremmat

kuin naapurin kivivillalla eristetyssä

lukaalissa. Lisätäänkö vaatetta vai harkitaanko

lisäeristystä? Vanhan talon eristys

ei ole mutkikas juttu, kun vain hyväksyy,

että vanhassa talossa on asutaan vanhan

talon ehdoilla. Tällöin rakennus saa elää

ja hengittää vielä tulevienkin sukupolvien

kotina.

Tuntuuko vetoa?

Sääntönä voidaan pitää luonnonmateriaalien,

kuten puukuitueristeiden, suosimista

ja vanhan säilyttämistä vanhana.

Vanhoihin rakenteisiin on parempi olla

sotkematta uudenaikaisia, teollisesti

valmistettuja materiaaleja. Perinteinen,

luonnon mukaisesti valmistettu tai suoraan

luonnosta saatava materiaali sallii

kosteuden vähittäisen kulkeutumisen

rakenteen läpi, jolloin kosteus ei tiivisty

rakenteisiin. Pitkälle jalostetuttuja,

teollisia materiaaleja, kuten kivivilloja

ja uretaaneja käytettäessä on aina käytettävä

höyrysulkuja, jolloin sisäilman

laatu kärsii. Pahimmassa tapauksessa

huolimattomasti tehdyt rakenteelliset

korjaukset saattavat aiheuttaa esimerkiksi

homehtumista kosteuden tiivistyessä

höyrysulkujen vuotokohtiin.

Ennen remontin aloittamista on pohdittava,

mistä lämpö karkaa ja mistä kylmää

ilmaa virtaa tilalle. Veto lisää kylmyyden

tunnetta, ja tällöin nostetaan helposti

huoneiden lämpötilaa. Perinteinen tapa

tutkia mistä vetää on kynttilän liekki,

paloturvallisempi vaihtoehto on esimerkiksi

tupakansavu tai hyttyssavu, jolloin

savu on myös helpommin havaittavissa.

Etenkin tuulisella ilmalla liekki tai savu

lepattaa paikoissa, joissa vetää. Kynttilän

avulla voidaan paikallistaa myös lämpimän

ilman vuotokohdat. Tavallisimmin

veto ja lämmön karkaaminen tuntuvat

voimakkaimmin ikkunoiden ja ovien

70


Luonnonmateriaalitilkkeet

ovat perinteinen

keino estää

tuulen viuhuminen

asuintiloissa.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

pielissä, lattian ja seinän rajassa, hirsirungon

nurkissa ja hirsien liitoskohdissa,

yläpohjan ja ulkoseinien liittymäkohdissa

sekä yläpohjaa lävistävien asennusten

tai rakennusosien ympäristöissä,

esim. savupiippujen kupeessa. Kylmän

tunnetta aiheuttavat myös ympäristöään

kylmemmät pinnat kuten ikkunalasit.

Lattioiden kylmyys vähentää asuinmukavuutta.

Kylmyys johtuu usein siitä,

että eristeet ovat painuneet ja lattian ja

eristeen väliin on syntynyt ilmatila, jossa

ulkoseiniltä tuleva kylmä ilma pääsee

virtaamaan. Jos kaikki kylmä korvausilma

tulee lattian kautta, huoneesta muodostuu

ns. vetokaappi, eli ilma kiertää

voimakkaasti jaloissa ja lämmin ilma

nousee katonrajaan.

Tilkitse raot

Tiivistäminen ja tilkitseminen ovat lämmöneristystä

tärkeämpiä ja halvempia

tapoja lisätä asumismukavuutta. Yksinkertaisinta

on ikkunanpuitteiden tiivistys

entisaikojen tyyliin liimapaperinauhalla,

joka kiinnittyy alustaansa vesiliukoisella

liimalla. Tiivistysnauhana ei saa käyttää

teippiä, joka irrotettaessa repii puitteista

maalia. Ikkunan- tai ovenkarmien ja

seinän välistä rakoa tiivistettäessä kannattaa

käyttää rivettä, joka on luonnonkuiduista,

esimerkiksi pellavasta, juutista

tai manillahampusta, revittyä tilkettä.

Nykyisin paljon käytettyä polyuretaanivaahtoa

ei vanhoihin rakenteisiin pidä

sotkea.

71


Tiivistettäessä hirsiseinää sisäpuolelta

seinien ulkonurkat kannattaa tiivistää

pahvikulmilla, jotka ulottuvat noin 15

cm molemmille seinille. Nämä pahvikulmat

jäävät tapetin tai eristyslevyn

alle. Vanhat pahvi- ja tapettikerrokset

kannattaa jättää remontissa paikoilleen,

sillä ne toimivat lämmöneristeenä. Niitä

ei saa poistaa myöskään rakennushistoriallisista

syistä, koska ne kertovat talon

elämästä tapettikerrosten ketjuun lisätyn,

uuden ja siistin tapetin alla.

Vanhoja tapetti- ja pahvikerroksia avaamalla

voidaan tarkastaa hirren varauksien

eli välien ja nurkkien tiiviys. Mahdollisia

rakoja voidaan tarvittaessa tilkitä riveellä.

Hirsien halkeamatkaan eivät tavallisesti

vuoda, sillä halkeamat eivät kulje koko

hirren läpi ja ne ovat syntyneet jo rakennuksen

ensimmäisinä vuosina, jolloin ne

on tavallisesti jo ehditty tilkitä. Tiivisteeksi

hirsipintaan tai vanhojen pahvien ja papereiden

päälle kiinnitetään hengittävä

vuorauspaperi, pahvi tai kovalevy. Seiniä

ei tarvitse oikoa, etenkään jos tahdotaan

säilyttää huonetilojen vanha ilme.

Rakennuksissa, joissa huoneita on paljon,

tulee miettiä, mitkä huoneet todella

kaipaavat eristystä. Ennen kaikkien tilojen

pitäminen yhtä lämpiminä koettiin

turhana, esimerkiksi sali pidettiin usein

talven yli kylmillään.

Eristä seinät sisäpuolelta

Hirsiseinän sisäpuolelle riittää yleensä

n. 50 mm:n paksuinen lisäeristys. Hyvä

eristemateriaali on esimerkiksi huokoinen,

puuhiokemassasta puristettu, 12–

30 mm:n paksuinen puukuitulevy. Kuitulevyjä

voidaan laittaa seinään 1–2 kerrosta.

Jos kerroksia on kaksi, esimerkiksi

sähköjohdot voidaan piilottaa alemman

levyn sisään. Taulujen kiinnitystä varten

kannattaa seinään levyjen alle naulata

huonetta kiertävät laudat.

Kuitulevyt naulataan suoraan vanhaan

seinäpintaan ilman koolausta, jolloin

huoneen asu ei muutu ja vanhat, historiallisesti

arvokkaat tapettikerrokset

pysyvät tallessa. Koolauksella tarkoitetaan

pysty- tai ristikkäislaudoitusta,

jonka sisään tulee eristys ja päälle esim.

panelointi, kovalevy tai rakennuksen ulkopuolella

vuorilaudoitus.

Eristeenä voidaan käyttää myös sanomalehtipaperista

valmistettua sellukuitueristettä.

Siinä palonestoaineena on

käytetty booriyhdisteitä, jotka estävät

samalla myös lahoamista ja homehtumista.

Sellukuitueriste ruiskutetaan kosteana

koolauksen väleihin, ja sisäpuolen

laudoitus tai levyt kiinnitetään koolaukseen.

Sellukuitueristystä on suosittu

etenkin uusissa rankarakenteissa. Eris-

72


teenä voidaan käyttää myös puukuituvillaa,

pellavaeristeitä, puusepän verstailta

sivutuotteena saatavaa kutterinlastu- ja

sahanpuruseosta tai pelkkää sahanpurua,

joita käytettäessä on huomioitava

palomääräykset.

Rakennuksen ulkoeristys on suositeltavaa

vain silloin, kun ulkovuoraus on

vaurioitunut niin pahoin, että se joudutaan

poistamaan. Tällöin laudoituksen

alle voidaan lisätä vuorauspaperi tai

huokoinen kuitulevy sekä tuuletusväli.

Ulkopuolinen eristys muuttaa kuitenkin

helposti julkisivun suhteita. Räystäät

käyvät lyhyeksi, ulkovuori menetetään,

ikkunat jäävät syvälle seinien sisään ja

muutenkin talo näyttää liian isoon toppatakkiin

puetulta. Etenkään historiallisesti

arvokkaissa kohteissa ulkopuolista

lisäeristystä ei saa tehdä.

Lattian eristäminen

seinänvierustoilta auttaa

Myös alapohjaa eristettäessä on hyvä

käyttää malttia. Lattian reuna-alueet ovat

yleisimpiä vuotokohtia, ja usein pelkkä

ulkosivuilta tiivistäminen riittää. Lattian

keskelle mahdollisesti jäävä ilmakerros

toimii itse asiassa eristeenä, jos siellä ei

kulje ilmavirtauksia. Lattia tulee avata

lankkujaosta riippuen noin puolen metrin

leveydeltä ulkoseinien vierestä. Jos

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Jos lattia on jostain syystä avattava kokonaan,

uusi eriste asennetaan koko lattian alalle,

suoraan vanhan eristeen päälle.

73


laudat ovat ulkoseinän suuntaisia, homma

hoituu suhteellisen helposti. Eristettä

lisätään siten, että vanhan eristeen ja

lattialautojen välinen tyhjä tila täyttyy.

Lisäeristeeksi sopii parhaiten sahanpuru,

jota on helppo lisätä vanhan eristeen

päälle. Myös tehokkaammin eristäviä

sellukuitu- tai pellavaeristeitä voidaan

käyttää, tosin ne ovat kalliimpia kuin

perinteinen sahanpuru. Eriste tampataan

paikoilleen etenkin lattian ja ulkoseinämän

liittymäkohtiin ja sen päälle laitetaan

vuorauspaperi.

Rossipohjien eristeenä on 1800-luvun

lopulla ja 1900-luvun alussa käytetty

sitä mitä oli parhaiten saatavilla. Yleensä

rossipohjan alalaudoituksen päällä oli

tiivis savikerros ja sen päällä turvetta

ja sammalta. Vanhojen rossipohjien

alalaudoituksena on usein käytetty revittyä

lautaa, sillä näihin näkymättömiin

rakenteisiin ei tuhlattu sahattua tavaraa,

vaan revittyä tai muualle kelpaamatonta

lautaa. Jälleenrakennuskaudella rossipohjan

rakenteissa käytettiin vanhaa

betonilautaa.

Jos eristeenä on painunutta santaa tai

peltomultaa, eriste toimii mainiona

tuulensulkuna, mutta huonona eristeenä,

sillä se johtaa hyvin kylmyyttä.

Painuneesta hiekasta tai peltomullasta

voidaan poistaa n. 15 cm ja laittaa tilalle

purua tai selluvillaa. Painunutta sammaltäytettä

ei tarvitse poistaa, painuneen

eristeen päälle vain lisätään purua.

Lattialankut kannattaa poistettaessa numeroida,

jolloin ne on helppo palauttaa

oikeille paikoilleen. Uutta lattiaa ei tulisi

koskaan eristää suoraan vanhan lattian

päälle, sillä lattiatason nousu aiheuttaa

ongelmia ovien, ikkunoiden, uunien

yms. suhteen. Tällaiset muutokset voivat

etenkin höyrysulkuja käytettäessä aiheuttaa

yllättäviä laho- ja kosteusvaurioita,

varsinkin jos ryömintätilat ovat huonosti

tuuletettuja. Myös muovimatot ja muovipinnoitteet

saattavat aiheuttaa lattiarakenteissa

samantyyppisiä vaurioita.

Lisää purua vintille

Yläpohja kannattaa tiivistää ja eristää,

jos vanha eristekerros on ohut ja painunut.

Yläpohjassa riittävä purueristeen

paksuus on vähintään 300 mm,

mieluiten sitä saisi olla 500–600 mm.

Eristettäessä on huolehdittava siitä, että

vanhojen sisäkattojen paneloinnit, kasettijaot

yms. sekä huoneiden mittasuhteet

säilyvät. Kattoa ei siis saa eristää ja

tiivistää alhaalta, huoneen sisältä päin,

vaan esimerkiksi ullakolta. Tällöin työ

on myös helpompi tehdä.

Aikoinaan yläpohjassa käytettiin eristee-

74


nä mm. sammalta, olkea, turvetta, savea,

hiekkaa tai 1900-luvulla yleistynyttä

sahanpurua. Helpoimmin eristys nykyaikana

tapahtuu purua tai sellukuitueristettä

puhaltamalla. Jos ullakon eristys

tehdään sellukuitueristeellä, siellä voi

liikkua vain lankuista rakennettuja kulkusiltoja

pitkin. Muuten eriste painuu ja

eristyskyky heikkenee. Sahanpuru kestää

liikkumisen, mutta lankut tai niistä tehty

lattia helpottavat ullakolla kulkemista.

Mikäli ullakolla on vanhastaan lattia, se

otetaan pois ennen eristeen lisäämistä

ja asennetaan uudelleen työn valmistuttua.

Savupiippujen läpivientien yhteydessä

kannattaa olla tarkkana palomääräysten

suhteen. Usein piippujen ympärillä on

ns. hiekkalaatikot. Jos ne jostain syystä

poistetaan, tai on jo poistettu, ja tilalle

laitetaan eristys, sen on oltava palomääräysten

mukaista ja vahvuista, palonkestävää

eristettä, eli palovillaa. Hiekka

piipun ympärillä on hienoksi siivilöityä

ja se tukkii mahdollisesti syntyvät piipun

halkeamat. Palovilla taas eristää

kuumuutta ja estää sen aiheuttaman

palovaaran leviämisen ympäröiviin rakenteisiin.

Hiekkaa ja palovillaa tulee

olla vähintäänkin yhtä korkealle kuin

lisättävää eristettä.

Jos kattoa eristettäessä joudutaan toimimaan

alhaalta päin, tulee menetellä

samoin kuin seiniä eristettäessä. Kattoa

on saatettu laskea jo menneinä vuosina.

Tällöin nykyisen ja entisen katon välissä

voi olla ylimääräinen ilmarako, jossa ulkoseinistä

tuleva kylmä ilma pääsee virtaamaan

ja viilentämään rakenteita. Jos

kattoa ei palauteta alkuperäiseen korkeuteensa,

on syytä tarkastaa , onko seinän

ja uuden ja vanhan katon välinen tila

eristetty seinän vierestä. Jos ei, seinän

vierustat tulee eristää ullakolta käsin.

Ala- ja yläpohjan vanhoja täytteitä ei

poisteta, elleivät ne ole kostuneet tai homesienen

vaurioittamia. Jos eristeenä on

käytetty kerroksittain sammalta ja savea,

savea ei tarvitse poistaa, sillä se toimii

mainiona tuulensulkuna. Uusi lisäeriste

asennetaan tällöin suoraan vanhan eristekerroksen

päälle

Eristettäessä kellaria ja sokkelia sisäpuolelta

eristyslevyillä on huolehdittava

myös perustuksen ulkopuolisesta routaeristyksestä.

Kellarissa sijaitsevia tiloja

käyttöön otettaessa myös salaojitus ja

sokkelin ulkopuoleinen kosteuden eristys

sokkelilevyillä on tärkeää.

Kosteiden tilojen rakenteet on tehtävä

nykyisten normien mukaisesti, joten ne

vaativat täysin nykyaikaisia rakenteita ja

kosteussulkuja sekä ehdottomasti riittä-

75


viä tuuletusvälejä ulkoseinillä. Ainut

paikka vanhassa asuinrakennuksessa,

jossa höyrysulkuja pitää käyttää, ovatkin

kosteat tilat. Niiden rakentamista tulee

kuitenkin välttää. Parempi vaihtoehto

on esimerkiksi erillisen saunarakennuksen

rakentaminen pihapiiriin. Vanhassa

rakennuksessa kosteat tilat on rakennettava

vanhoihin rakenteisiin koskematta,

muusta rungosta erillisenä kokonaisuutena.

Suihkutiloissa erittäin suositeltavaa

on erillisten suihkukaappien käyttö. Portaanaluset

tai muut ahtaat tilat eivät sovi

kosteiden tilojen paikaksi.

Kosteiden tilojen rakentaminen vanhaan

taloon on aina ammattilaisen työtä.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo

76


Sisätilojen kunnostus

– Tapetti repsottaa ja katosta tippuu maali

Vanhan rakennuksen sisätiloja kunnostettaessa

tärkeä, koko prosessin ajan

kestävä pohdinnan aihe on, mihin historialliseen

asuun tilat kunnostetaan ja

miten historialliset kerrostumat säilytetään.

Tahdotaanko näkyviin vanhan ajan

nikkarin kädenjälkeä, vai yritetäänkö

perinteinen tunnelma rakentaa uutena

ja puhtoisena? Tämä vaikuttaa siihen,

miten kattavasti remontti tehdään: riittääkö

luutun käyttö ja tapettien puhdistus

vai onko siveltimen huiske välttämätöntä.

Vanhassa rakennuksessa kaikkien

pintojen ei tarvitse olla putipuhtaita ja

uutuuttaan kiiltäviä, ja liian innokkaalla

korjaamisella menetetään usein perinteisen

rakennuksen aito, menneiden sukupolvien

elämästä kertova tunnelma.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Paperitapetit antavat

puurakennuksen

hengittää.

77


Erityisesti sisätilojen remontointi on taiteilua

aiemmin tehtyjen kunnostustöiden viidakossa.

”Alkuperäisyyden” määrittely voi olla

vaikeaa ja kaikki remontit, niin onnistuneet

kuin epäonnistuneetkin, kuuluvat talon historiaan.

Eettisiä valintoja

Peruslähtökohta on, ettei sivellin huiski

seinille ja lattioihin ainakaan vesiohenteisia

tai muovipohjaisia maaleja,

esimerkiksi alkydeja tai latekseja. Nämä

eivät ole perinteisiä, vanhoihin rakenteisiin

sopivia pinnoitteita. Muovipohjaisten

maalien lisäksi seinille ei tule

myöskään valita helposti pestäviä, muovipinnoitteisia

tapetteja, eikä pingottaa

lattioille vanhojen korkkimattojen sijaan

muovimattoja. Muovipinnat estävät

rakenteita hengittämästä ja kuivumasta,

mikä voi pahimmassa tapauksessa

aiheuttaa homevaurioita. Lisäksi nämä

teollisia muoveja ja keinohartseja sisältävät

pinnoitteet ovat käytöstä poistuessaan

ongelmajätteitä. Toki perinteisten

öljymaalienkin jätteet kuuluvat ongelmajätepisteeseen,

sillä niiden tärpätti,

lyijy ja öljy saastuttavat ympäristöä siinä

missä nykyaikainenkin maali. Maalarin

pohdittavaksi jää kuitenkin se, käyttääkö

hän uusiutumattomiin maaöljyihin,

esimerkiksi petrooliöljyyn, pohjautuvia

maaleja vai kasvi- ja eläinkunnasta saatavia,

uusiutuvia raaka-aineita. Sisätiloja

kunnostettaessa on turvallisinta nojautua

perinteiseen, isoisille tuttuun ja useiden

sukupolvien käytössä testaamaan tietoon.

Ennen sisätilojen kunnostusta on paikallaan

suorittaa hiukan tutkimustyötä.

Vaikeutena on tiedon saaminen pintoja

rikkomatta. Oivallisia tutkimuskohtia

ovat listojen taustat ja komerot. Tapettikerroksia

voi avata varovasti ja maalikerroksiakin

hiukan rapsutella. Kannattaa

myös selvittää, onko huoneissa ollut

rosettimaalauksia, rintapanelointeja tai

lattian ruudutuksia ja kehysmaalauksia.

Talonsa historiaa kunnioittava kunnostaja

jättää näistä fragmentit eli ns. postimerkit

näkyville. Jos tapettikerroksia jostain

syystä irrotetaan, kannattaa sopivan

kokoinen pala kerrostunutta tapettilevyä

pistää talteen seuraavien sukupolvien

iloksi. Jos näitä rakennuksen vaiheista

78


kertovia kerrostumia ei löydy, syynä on

useimmiten liian innokas peruskorjaus,

jossa on tunnollisesti revitty ja hiottu

aiemmat kerrokset pois. On myös hyvä

muistaa, ettei kaikkea remontissa irrotettavaa

tavaraa kannata kärrätä suoraan

kaatopaikalle. Joku toinen remontoija

voi olla hyvinkin kiinnostunut vanhoista

ovista tai tapeteista.

Seinäpaperien salat

Nykyään arvostettu hirsipinta ei ole kansallisromanttista

arkkitehtuuria lukuun

ottamatta ollut ihanteena asuinrakennuksissa.

Pintojen käsittelyllä luotiin

kuvaa varallisuudesta. Pohjatyöt tehtiin

huolella ja huonetilan lopulliseen

asuunsa saattaminen vei vuosia, sillä

esimerkiksi tuoretta hirsipintaa ei voitu

päällystää ennen kuin seinät olivat laskeneet

ja hirren varaukset eli raot tilkitty.

Rakennuksen alkuperäisen asun määrittely

voi siis tuottaa ongelmia.

Pinkopahvia alettiin myydä rullatavarana

1840-luvulla. Rullatavara oli halvempaa

kuin aiemmin myynnissä olleet pinkopahviarkit.

Samoihin aikoihin myyntiin

tulivat myös vuorauspaperi ja hienompi

makulatuuripaperi. Vanhin pinkopahvi

valmistettiin puuvillalumpusta. 1860-

luvun lopulla aloitettiin sen valmistaminen

koneellisesti puuhiokkeesta.

Yllä: Talon seinien

historiaa on kiinnostavaa

jättää

näkyville.

Oik.: Hirsi- ja savilaastiseiniä

saatettiin

maalata vauraamman

ilmeen luomiseksi.

Kuvat: Pirkanmaan maakuntamuseo.

79


Paperointi pinkopahvilla tai sanomalehti-, lumpputai

konepaperilla toimi huonetilojen kaunistajana,

ilmanvuotojen tukkijana ja tiiviyden parantajana.

Kun pinkopahvirullien myynti yleistyi, sitä viriteltiin

myös kattoihin.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Tätä seurasivat hintojen voimakas lasku

ja pinkopahvin käytön huippuvuodet,

jotka jatkuivat 1950-luvulle. 1950- ja

1960-luvuilla puukuitulevyt syrjäyttivät

pahvituotteet.

Kostutettu pinkopahvi kiinnitetään pystysuuntaisena

vuotana, reunoja kiinnittämään

laitetaan konepaperiliuskat ja

nupinaularimpsut. Pahvin repeämiltä

vältytään, kun sitä ei kiinnitettäessä kiristetä,

painellaan vain varovasti paikoilleen.

Kuivuessaan pahvi pingottuu kireäksi.

Pinkopahvin kiinnitystä kannattaa

harjoitella esimerkiksi kursseilla ennen

oman seinän pahvittamista. Pinkopahvia

on yhä saatavilla, kun taas lumppupaperin

saanti on ongelmallista. Vaaleaa

tapetinpohjalumppupaperia voi jäljitellä

liisteröimällä useita halpoja tapettikerroksia

päällekkäin. Lumppupaperia revitään,

ei leikata, ja reunat hiotaan. Sama

pätee myös pinkopahviin.

Pinkopahvien perinteisiä maalauskäsittelyjä

ovat öljymaali-, tempera- ja liimamaalaus.

Pohjustuksen voi tehdä ohuella

tapettiliisterillä. Perinteinen liisteri

valmistettiin ruisjauhoista, myöhemmin

käyttöön tulivat myös peruna- ja vehnäjauhot.

Myös kylmänä sekoitettava selluloosaliisteri

käy mainiosti, tosin valmiit

liisterit ovat nykyisin liiankin kestäviä ja

sen tähden vaikeasti irrotettavia. Jos sei-

80


nät halutaan paperoida sanomalehdillä,

nykyinen paperi kelpaa siinä missä vanhakin.

Seinäpaperin kuivuttua se maalattiin

tai tapetoitiin, mutta esimerkiksi sanomalehtipaperit

jäivät usein näkyville.

On muistettava, että sisämaalauksia saa

tehdä vain lämpimissä tiloissa ja kuiville

pinnoille, sillä kylmässä maali ei kuivu

tasaisesti ja se saattaa myös homehtua

ja irrota. Tilassa on oltava normaali asumislämpötila

ainakin viikon ajan ennen

maalaustöiden aloittamista.

Pinkopahvia jäykempi Ensotapetti saatiin

markkinoille 1930-luvulla. Sitä

myytiin eri levyisinä rullina – myös noin

3 m leveänä, jolloin saatiin aikaiseksi

yhtenäisiä pintoja. Ensotapetit yleistyivät

jälleenrakennuskaudella.

Vanhat, seinällä olevat pahvit löystyvät

ja kiristyvät jatkuvasti tilan kosteuspitoisuuksien

mukaan. Jos pahvi on päässyt

kostumaan ja löystymään esimerkiksi

talven aikana, se kiristyy jälleen pahvin

kuivuessa keväällä. Löystymisen syynä

voi olla myös hirsien laskeutuminen uusissa

tai siirretyissä rakennuksissa, rakennuksen

liikkuminen tai alun perin huono

kiinnitys. Pahvin repeily ja kupruilu

kertoo usein suuremmasta ongelmasta,

esimerkiksi routimisesta, jolloin on ensin

puututtava ongelman varsinaiseen

aiheuttajaan.

Kuva: Anna-Lea Nissi, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Harvinaisten, pinkopahvia

jäykempien

pontattujen

pahvien asentaminen

takaisin korjatulle

hirsiseinälle

käynnissä.

Pinkopahvin pienet epätasaisuudet tulee

hyväksyä, sillä turha kiristäminen voi

repiä pahvin. Tarpeen tullen pahvin kiristäminen

on kuitenkin tehtävä ajoissa,

muutoin edessä voi olla koko pahvin

vaihto. Tämä koskee etenkin kattopahveja.

Hyvin haurasta pinkopahvia tai konepaperia

ei voi kiristää, mutta haurastuneen

pahvin päälle voidaan kiinnittää

kokonaan uusi pinkopahvikerros, jolloin

vanhat, historialliset pahvikerrokset säi-

81


lyvät tallessa. Vanhojen seinäpaperikerrosten

halkeamia ja irronneita tai repeilleitä

paloja voidaan kiinnittää seinään

myös pienillä nupinauloilla.

Jos repeillyt pahvi on riittävän vahvaa,

sen voi korjata. Halkeamien päälle voidaan

ensin liisteröidä useita ohuita paperikerroksia.

Varsinaista repeämää korjaava

paikkapahvi leikataan reippaasti

korjattavaa reikää suuremmaksi, mutta

liisteröidään vain reiän ympäriltä. Liisteröinnin

kuivuttua ylimääräinen pahvi

revitään varovasti reiän keskukseen päin

ja hiotaan. Paikka voidaan sävyttää muuhun

ympäristöön sointuvaksi, tai sopiva

tapetti liuska voidaan leikata esimerkiksi

taulun alta. Korjaustyö kannattaa teettää

ammattilaisella, etenkin jos kyseessä on

arvokas tapetti.

Laaja repeämä pinkopahvissa vaatii

pahvin uusimista.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Alkuperäinen on aina historiallisesti, ja

toisinaan rahallisestikin, arvokkaampi

kuin kopio. Siksi vanhat tapettikerrokset

kannattaa jättää seinään uusien kerrosten

alle. Vanhat kerrokset on hyvä

puhdistaa ja repeilleet kohdat korjata.

Paperin entisöintiä taitamaton korjaaja

voi kiinnittää repeilleet tapetin palat nupinauloilla

seinäpintaan.

Vanhojen mallien mukaan tehtyjä ja

jopa aidosti vanhoja, konevalmisteisia,

liimamaalein kuvioituja ja rakennuksen

henkeen sopivia tapetteja on yhä myynnissä.

Myös 1800-luvun alkupuolen

puulaatoin painettujen tapettien jäljittely

on mahdollista joko sablonatyönä tai

erityisammattilaisten valmistamina.

82


Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo

Vanhan, arvokkaan tapetin korjaamiseen on

syytä pyytää apua ammattitekijältä.

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Pinkopahvin alta voi löytyä yllätyksiä

– esimerkiksi savirapattua seinäpintaa.

Perinteiset sisämaalit

Sisäseinien ja kattojen pintamaalauksissa

on perinteisesti käytetty liimamaalia. Se

on hengittävä ja helposti uusittava maali.

Liimamaali kestää heikosti vettä, mutta

sopii erinomaisesti sisätiloihin niin hirsipinnalle,

rappaukselle kuin paperillekin.

Liimamaalin sideaineena toimii parhaiten

nahka- tai luuliima, joka tunnetaan

paremmin nimellä helmiliima. Mahdollisia

sideaineita ovat myös pidempään

pilaantumatta säilyvät kasvi- eli booraksiliimat,

esimerkiksi ruis- tai selluloosaliisterit.

Työn lopputulos on kuitenkin

nahka- ja luuliimamaaleja heikompi.

83


Liimamaalin pigmettinä on käytetty

pääasiassa liitua, jota on tarvittaessa

sävytetty maaväreillä, kuten puna- ja

keltamullalla tai hiilimustalla. Näin saadaan

kaunis, pastellimainen pinta. Sävytyksiä

tehtäessä on huomioitava, että

liimamaalin väri vaalenee kuivuessaan,

ja siksi kannattaa tehdä useita sävykokeiluja.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Pinkopahvia maalatessa uusi paperi tulee

pohjustaa ohuella liisterillä. Vanha

pahvi, jossa on vanha, kiinteä liimamaali,

pohjustetaan suopa- tai saippuavedellä.

Toimenpiteen voi tehdä myös uusille

pahveille. Likaiset, rasva- ja vesiläiskien

peittämät pahvit pohjustetaan öljymaalilla,

jossa on 60% puutärpättiä. Näin

lika ei tule näkyviin uuden maalin alta.

Likaa sitoo myös niin liimamaalin kuin

rappauksenkin alla seissi. Seissi on pohjustusliuos,

joka valmistetaan helmiliimasta,

suovasta ja kalialunasta.

Vanha liimamaali on helppo poistaa

harjaamalla tai pesemällä. Toisin kuin

öljymaalia, liimamaalia vedetään pintaan

suurella siveltimellä paksusti, nopein

ja pitkin siveltimenvedoin. Ovet

ja ikkunat suljetaan maalaustyön ajaksi,

ja kun työ on valmis, huone tuuletetaan

mahdollisimman hyvin.

Pinkopahvin

kuuluu

elää seinällä.

Pinkopahvia

voidaan myös

maalata esimerkiksi

liimamaalila.

Maalauksella haettiin alun perin vaikutelmaa

arvokkaammasta materiaalista.

Seinät maalattiin usein roiske- tai sablonikuvioin.

Roiskemaalauksella haettiin

kivisen seinäpinnan vaikutelmaa ja sablonimaalauksella

jäljiteltiin tapetointia.

Roiskemaalaus sananmukaisesti roiskittiin

seinälle varvun avulla, ja sablonimaalaus

töpöteltiin leikatun kaavion läpi.

Lisäksi 1800-luvulla tuli muotiin arvokkaiden

puulajien jäljittely, eli ootraus.

84


Ennen työn aloittamista maalattava

kohde tulee pestä soodalla. Toisinaan

pelkkä pesu riittää pintakäsittelyksi. Ennen

öljymaali valmistettiin kotona ja sitä

käytettiin sisätiloissa lähinnä puun maalaamiseen

esimerkiksi lattioissa, ikkunan

ja ovien puitteissa, paneloinneissa sekä

kattopaneloinnin ja -laudoituksen yleistyessä

myös katoissa. Aiemmin katot

jätettiin käsittelemättömiksi, kalkittiin tai

paperoitiin.

Öljymaali koostuu pigmenteistä ja sideaineena

käytetystä öljystä. Toisinaan

sideaineena käytettiin kuorittua maitoa

tai kaljaa, joita korkeintaan vahvistettiin

öljyllä. Pigmentteinä käytettiin metallija

maavärejä, esimerkiksi keltaokraa tai

rautaoksidin punaista. Tärkein pigmentti

oli lyijyvalkoinen, joka paransi maalipinnan

kalvoa eikä muuttanut värejä

niiden vanhetessa. Lyijyvalkoinen myös

suojasi homehtumiselta ja muilta maalin

vaurioilta. Nykypäivänä lyijyvalkoinen

ja muut lyijyä sisältävät tuotteet on luokiteltu

myrkyiksi, minkä takia kyseinen

pigmentti korvataan ominaisuuksiltaan

heikommalla sinkkivalkoisella. Joskus

maaliin lisättiin täyteaineeksi liitua,

jolloin arvokkaita pigmenttejä tarvittiin

vähemmän. Sisämaalauksissa ohenteena

ja kuivumisen nopeuttajana toimi

tärpätti, jota valmistettiin männystä.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Koristemaalauksia käytettiin etenkin salissa

ja kamarissa. Toisinaan sablonikuviot maalattiin

koko seinän yli, toisinaan riittivät

pelkät nurkkakoristeet. Koristemaalauksien

lisäksi tehtiin myös erilaisia kehystyksiä.

Vanhat lukot ovat oleellinen osa perinteistä ilmapiiriä.

Ovien maalaamiseen sopivat hyvin öljymaalit.

85


Öljyistä perinteisin on puristettu pellavaöljy.

Toinen vaihtoehto on keitetty pellavaöljy,

eli vernissa, jonka maalarit vielä

sata vuotta sitten keittivät itse hellalla.

Kuivikkeeksi kyseiseen maaliin lisättiin

metallioksideja, yleensä lyijyä. Nykyisin

vernissa valmistetaan teollisesti useita

kuivikkeita yhdistelemällä.

1930-luvulla pellavaöljyn valmistuksessa

syntyi uuttamismenetelmä, jossa öljy

irrotettiin siemenistä liuotinaineiden

avulla. Näin öljy saatiin tarkemmin talteen,

mutta sen laadun sanotaan huonontuneen.

Nykyisin myydään myös

standöljyä, joka valmistetaan kuumentamalla

pellavaöljyä yli 300 asteeseen.

Standöljyä käytettäessä maalipinta saattaa

vanhetessaan hilseillä. Perinteisistä

öljymaaleista mainittakoon vielä, että

1700-luvulla muotiin tulivat kiiltävä pinta

ja öljylakat, joita saatiin keittämällä

pellavaöljyssä luonnonhartsia, eli hienoa

pihkaa.

Öljylakan seuraaja on Alkydiöljymaali,

joka valmistetaan synteettisestä hartsista

eli muovista. Öljymaali on harhaanjohtava

nimitys, sillä maali ei ole perinteinen

öljymaali, eikä vanhoja, aiemmin

öljymaalilla maalattuja pintoja saa maalata

kyseisellä muovipinnoitteella. Myös

lateksi on hengittämätön muovimaali,

joka voi etenkin paksuina kerroksina

aiheuttaa puussa ongelmia ja tuhota

alemmat, historiallisesti merkittävät

maalipinnat.

Männystä valmistettu puutärpätti on perinteisin

maalin ohenne ja liuotin. Se on

luokiteltu hengitysilmassa haitalliseksi,

mutta terveydelle vielä haitallisempia,

jopa vaarallisia, ovat esimerkiksi tinneri,

tolueeni tai white spriinä ja lakkabensiininäkin

tunnettu mineraalitärpätti. Näitä

kemikaaleja käytetään useissa muovia

sisältävissä maaleissa. Tärpättiä käytettäessä

tulee huolehtia riittävästä suojauksesta

ja tuuletuksesta. Työskenneltäessä

tulee varustautua liuottimien käyttöön

tarkoitetulla hengityssuojaimella ja silmäsuojaimilla,

koska liuottimet imeytyvät

elimistöön parhaiten silmän verkkokalvon

läpi. Myös liuottimia kestävien

hansikkaiden käyttö on paikallaan etenkin

pensseleitä pestäessä, jolloin niitä on

tapana hinkata kämmentä vasten.

Terveydelle vähiten haitallisia ohenteita

ovat sitrusohenteet. Myös kemiallisesti

oikeita, vain luonnollisista ainesosista

valmistettuja materiaaleja sisältäviä

öljymaaleja on saatavilla, ja vanhan

rakennuksen kunnostajan kannattaakin

pitäytyä niissä säilyttääkseen rakennuksen

alkuperäisen, luonnon läheisen

tunnelman.

86


Lattiaan maalia tai mattoa

Vanhan lattian hoidossa riittävä pesu

on tärkeää. Puupuhdas lattia tulisi pestä

kerran tai kaksi vuodessa kuivalla ja

lämpimällä säällä, kuuraamatta ja mahdollisimman

vähäisellä vedellä. Maalattu

lattia voidaan kuurata juuriharjalla

ja voimakkaalla mäntysuopaliuoksella

sekä huuhdella lopuksi vedellä. Ennen

maalausta on tehtävä sama käsittely, ja

sekaan lisätään myös hiekkaa hyvän tartuntapinnan

saamiseksi. Vaihtoehtoisesti

lattia voidaan pestä kidesoodaliuoksella.

Vanhoja lattioita maalattaessa tulee välttää

moderneja, likaa hylkiviä käsittelyitä.

Lattiaa ei saa maalata muovimaalein

tai peittää muovimatolla, koska nämä

toimivat höyrysulkuina ja voivat vahingoittaa

lattian rakenteita.

Vanhaa lattiamaalia poistettaessa paras

konsti on käsin hionta tai säteilylämmittäjällä

irrottaminen, jossa on oltava

erityisen varovainen. Mahdolliset polttojäljet

on hiottava puulle, koska hiiltynyt

pinta ei sido maalia. Hiontakonetta käytettäessä

riskinä on esimerkiksi oksankohtien

tummuminen. Maalinpoistoaineita

käytettäessä pinta on ehdottomasti

neutraloitava käsittelyn jälkeen, mutta

tästä huolimatta maalinpoistoainetta

kuitenkin yleensä jää pintaan. Tämä

voi aiheuttaa ongelmia puuta uudelleen

Kuva: Tapani Koiranen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Muovimaton ja kovalevyn alta löytynyttä

hyväkuntoista linoleummattoa.

87


käsiteltäessä. Lattiaa on turha hioa liian

pitkälle. Pintaan saa jäädä vanhaa maalia,

kunhan se on kiinteästi lattiapinnassa

eikä lohkeile.

Öljylasyyrilla kuullotus tuli suosioon

lattian käsittelyssä 1800-luvun lopulla.

Myös öljylakkausta käytettiin yleisesti,

sillä pelkkä öljymaali ei kestänyt huonekalujen

painoa. Öljylakkauksessa kaksi

ensimmäistä kerrosta vedettiin öljymaalilla,

minkä jälkeen lattiapinta lakattiin.

Kuvioidut korkki- ja linoleummatot

tulivat markkinoille 1800-luvulla ja

yleistyivät kulovalkean tavoin helpon

puhdistettavuutensa ansiosta. Korkkimatot

valmistettiin luonnonmateriaaleista,

joten ne hengittivät kuten puukin. Korkkimattojen

alla on usein maalattu lattia,

koska lattian tuli kuivua ennen maton

kiinnitystä ainakin vuosi ja lattia tavallisesti

maalattiin siksi ajaksi. Tälläisessä

tapauksessa voidaan jälleen miettiä, mitä

halutaan pitää lattian alkuperäisenä

pintamateriaalina.

Korkkimatot vaativat säännöllistä vahausta.

Huonokuntoinen matto kannattaa

paikata ja vahata, sillä se on arvokas

osa rakennuksen vanhaa ilmettä. Paikattaessa

linoleummattoa voidaan jostakin

huomaamattomasta nurkasta tai

huonekalun alta leikata pala säilynyttä

mattoa ja siirtää se vaurioituneeseen

kohtaan. Pienet vauriot voidaan myös

kitata maton värisellä öljykitillä. Tarvittaessa

maton voi uusia kokonaankin,

sillä linoleummattoa on yhä saatavilla.

Jos vanhasta matosta päätetään luopua,

poistettavat maton kappaleet on hyvä

rullata kuviopuoli päällepäin ja säilöä

esimerkiksi ullakolle.

88


Alan koulutus ja Taitaja-luettelo

– Mistä löydän pätevän henkilön töihin?

Löytyykö enää ammattilaisia, jotka

osaavat kunnioittaa vanhaa ja korjata

perinteikkään rakennuksen sen omilla

ehdoilla? Onneksi tekijöitä riittää. Suomessa

rakennusrestaurointi- tai -konservointikoulutusta

järjestetään mm.

Vantaalla EVTEK Muotoiluinstituutissa,

Ikaalisten ja Ilmajoen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksissa

sekä Kymenlaakson,

Seinäjoen ja Turun ammattikorkeakouluissa.

Lisäksi Tyrvään käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa

koulutetaan kivialan

artesaaneja. Perinnerakentamisen

ammattilaiseksi voi kouluttautua myös

oppisopimuskoulutuksen kautta.

Opiskelijat käyttävät noin puolet opiskeluajastaan

teoriaopintoihin ja toinen

puoli kuluu käytännön työssä. Esimerkiksi

Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen

opiskelijat työskentelevät

vuosittain 5-10 oppilaitoksen lähialueella

sijaitsevassa kohteessa. Korjauskohteet

valitaan koulun aikataulun ja

Kuva: Tyrvään käsi- ja taideteollisuusoppilaitos

Tyrvään käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen opiskelijat

Tyrvään Pyhän Olavin kirkon korjaustyömaalla.

Haastava korjauskohde sai arvoisensa tekijät ja tulevat

ammattilaiset pääsivät näyttämään osaamistaan.

89


opetussuunnitelman ehdoilla. Oppilastyön

teettämisestä kiinnostuneiden

kannattaa ottaa yhteyttä oppilaitosten

opettajiin, tarvetta riittää niin tyypillisille

korjaustöille kuin erikoisosaamista

edellyttäville hankkeillekin. Työn hinta

ei välttämättä ole merkittävästi muuta

ammattilaisten tekemää työtä halvempi,

mutta työ tehdään tarkan valvonnan alaisena

ja oppilaitoksen asiantuntemus antaa

tehdylle työlle parhaan mahdollisen

takuun. Oppilaitoksista voi myös kysellä

valmistuneiden tai kesätyötä kaipaavien

opiskelijoiden yhteystietoja.

Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikkö

on koonnut yksiin

kansiin alan työntekijät ja tavarantoimittajat

Pirkanmaalta ja sen lähiympäristöstä.

Tämä Rakennusperinteen taitajat

Pirkanmaalla –julkaisu löytyy museon

nettisivuilta tai sen voi tilata ilmaiseksi

museolta. Yhteystietojen lisäksi luetteloon

on kerätty yksityiskohtaisempaa

tietoa kunkin yrittäjän palveluista ja

tuotteista sekä kuvauksia tehdyistä töistä.

Luetteloon pääsykriteerinä on työntarjoajan

oikeaoppinen, rakennusperinnettä

vaaliva rakennustapa. Listalle ilmoittautuminen

on ilmaista. Annettuja tietoja ei

kontrolloida, vaan niiden paikkansapitävyys

jää ilmoittajan omantunnon varaan.

Museo toimii tiedonvälittäjänä, eikä ota

vastuuta työn ja tuotteiden laadusta tai

suosittele minkään yrityksen toimintaa.

Rakennusperinteen taitajat Pirkanmaalla

–julkaisua päivitetään tietyin aikavälein,

jolloin listan tietoja voidaan muokata ja

uusia tekijöitä lisätä julkaisuun.

90


Rakennusperinnön kunnostamiseen myönnettävät avustukset

– Meneekö kaikki omasta pussista?

Mikäli korjattava rakennus on kulttuurihistoriallisesti

tai maisemallisesti merkittävä,

sen kunnostamiseen voi hakea

raha-avustusta esimerkiksi alueelliselta

ympäristökeskukselta tai Museovirastolta.

Avustuksista kiinnostuneiden on

syytä perehtyä huolellisesti avustusten

jakajien ohjeisiin ja hakulomakkeisiin.

Ympäristökeskuksen

avustukset

Ympäristökeskukset myöntävät avustuksia

kohteisiin, jotka ovat kulttuurihistoriallisesti

merkittäviä. Pääosin ympäristökeskusten

avustukset keskittyvät rakennusten

ulkokuoren, esimerkiksi katon,

ulkoseinien tai ikkunoiden, korjauksiin.

Avustusta voi hakea myös pihapiirin tai

muun välittömän ympäristön kunnostamiseen.

Avustettavien töiden on säilytettävä

rakennuksen ja alueen historiallinen

arvo. Rakennuksen tulee muuttua

mahdollisimman vähän, ja työssä tulee

käyttää perinteisiä rakennustapoja ja

materiaaleja. Avustusta voi anoa myös

arvokkaiden kohteiden säilyttämisen

edellyttämiin selvityksiin. Rakennusten

siirtämiseen, käyttömukavuuksien lisäämiseen

tai väliaikaisiin toimenpiteisiin

avustuksia ei myönnetä.

Kuva: Eija Haapalainen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Puukkoniemen kauppa

Tampereen Pispalasta

on saanut avustusta

Pirkanmaan ympäristökeskukselta.

91


Hakulomakkeita ja tarkempia ohjeita

saa ympäristöhallinnon nettisivuilta:

www.ymparisto.fi/palvelut/lomake/

harkavus/hakemus.htm, ympäristökeskuksen

toimipaikoista ja kuntien rakennustarkastajilta.

Lähetettäviin hakemuksiin

sisällytetään muiden liitteiden

lisäksi valokuvia korjausta kaipaavasta

rakennuksesta, sen vaurioista ja ympäristöstä.

Hakemus kannattaa täyttää

huolella, sillä puutteellisia hakemuksia

ei huomioida. Hakuaika päättyy vuosittain

31. lokakuuta ja päätökset ilmoitetaan

hakijoille huhti-toukokuussa.

Tunkelon tila Längelmäeltä on eräs Museoviraston

entistämisavustusta saaneista kohteista.

Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

Avustusten suuruus riippuu kohteesta.

Avustusta voidaan myöntää enintään

50% hyväksytyistä kuluista, mutta tavallisesti

avustus on noin 10–20%. Myönnetty

avustusraha on käytettävä kolmen

vuoden kuluessa. Määräraha maksetaan

kuittien tai muun luotettavan selvityksen

mukaan työn valmistuttua. Hyväksyttäviä

menoja ovat mm. kunnostussuunnitelman

laatiminen, materiaalit, maksetut

palkat, vakuutukset, teline- ja konevuokrat

sekä talkooväen muonitus.

Museoviraston avustukset

Museovirasto jakaa entistämisavustuksia

merkittäville kulttuurihistoriallisille

kohteille esimerkiksi restauroiviin tai perinneosaamista

vaativiin kunnostuksiin.

Avustusta ei myönnetä perusparannuksiin

tai jo tehtyihin töihin.

Työ on tehtävä rakennuksen ja alueen

ominaisluonnetta ja historiallista aitoutta

kunnioittaen, eikä rakennukseen saa

tehdä merkittäviä muutoksia. Korjattaessa

on noudatettava Museoviraston korjauskorttien

ohjeita ja periaatteita sekä

käytettävä perinteisiä työmenetelmiä ja

materiaaleja.

Hakulomakkeita saa mm. Museoviraston

nettisivuilta: www.nba.fi/fi/kaavakkeet.

Hakemukset on täytettävä huolellisesti

ja niissä on selvitettävä kohteen historia,

92


hankesuunnitelma ja kustannusarvio.

Lisäksi hakemukseen liitetään valokuvia

ja mahdolliset piirustukset. Avustusraha

on pääsääntöisesti käytettävä

samana vuonna kun se on myönnetty,

ja avustuksen tilitys kuvaliitteineen on

toimitettava Museovirastolle kyseisen

vuoden loppuun mennessä. Avustuksen

suuruus määräytyy kohteen mukaan,

vuonna 2004 se oli keskimäärin 4000 €.

Hakuaika päättyy lokakuun lopussa, ja

päätöksistä ilmoitetaan hakijoille maaliskuussa.

Muut avustukset

Kuva: Eija Haapalainen, Pirkanmaan maakuntamuseo.

Ikaalisten vanhan Pappilan kunnostaminen on

saanut tukea Ympäristökeskukselta.

Avustuksia on saatavissa myös TE-keskuksilta

sekä tiettyjen erityiskohteiden

kunnostamiseen. Suomen Kotiseutuliitto

jakaa seuraintaloavustuksia, jotka

on tarkoitettu vapaaseen kansalaistoimintaan

käytettävien seuraintalojen

korjaamiseen, korjaussuunnitteluun ja

sisustamiseen. Seuraintaloavustuksen

hakuaika päättyy vuosittain syyskuun

lopussa. Museovirasto avustaa pienimuotoisissa

kunnostustöissä sellaisia

museoita, jotka eivät saa lakisääteistä

valtionosuutta. Nämä hakemukset on

jätettävä lokakuun loppuun mennessä.

Opetusministeriö jakaa avustuksia

kuntien kulttuuritoimintalain mukaista

kulttuuritoimintaa varten tarvittavien

tilojen, valtionosuutta saavien museoiden,

teattereiden ja orkestereiden sekä

muiden valtakunnallisesti merkittävien

kulttuuritilojen perustamis- ja peruskorjaushankkeisiin.

Opetusministeriön

avustushakemukset on jätettävä vuoden

loppuun mennessä. Lisäksi luterilaiset ja

ortodoksiset kirkkohallitukset myöntävät

korjausavustuksia seurakuntiensa omistamille

käyttörakennuksille ja Euroopan

Unionin rakennerahastot rahoittavat

rakennusten ja maisemien kunnostusta.

Viimeksi mainituista avustuksista saa

tietoa Ympäristöministeriöstä ja maakuntaliitoilta.

93


Yhteystietoja

Pirkanmaan maakuntamuseo,

Kulttuuriympäristöyksikkö

Perinnerakennusmestari

Tapani Koiranen

Vapriikki, Veturiaukio 4, Tampere

puh. (03) 3146 5136, 040 559 9271

Museovirasto

Nervanderinkatu 13, Helsinki

puh. (09) 40 501

Pirkanmaan ympäristökeskus

Rautatienkatu 21 B, Tampere

puh. (03) 242 0111

Lounais-Suomen ympäristökeskus

Itsenäisyydenaukio 2, Turku

puh. (02) 525 3500

Pirkanmaan taitokeskus, aikuiskoulutus

Valkeakoskentie 19, Lempäälä

puh. (03) 3155 5700

Rakennuskulttuuritalo Toivo

Varvinkatu 19, Pori

puh. (02) 621 1051

Vanhan Rauman

korjausrakentamiskeskus Tammela

Eteläpitkäkatu 17, Rauma

puh. (02) 834 4750

Oy Rakennusapteekki Ab

Ruukkitie 8, Billnäs

puh. (019) 233 975

Ikaalisten käsi- ja

taideteollisuusoppilaitos

Eino Salmelaisen katu 20, Ikaalinen

puh. (03) 450 9327

Tyrvään käsi- ja

taideteollisuusoppilaitos

Sastamalankatu 2, Vammala

puh. (03) 519 3481

Tampereen Rakennustori Oy

Ahlmanintie 72, Tampere

puh. (03) 3141 6600

94


Kuva: Eija Haapalainen, Pirkanmaan maakuntamuseo


Hyvä tästä vielä tulee,

toteaa perinnerakennusmestari.

Vanhan talon

korjaaja selviää usein

oletettua pienemmällä

remontilla, kun ei yritä

rakentaa uutta taloa vanhojen

seinien ympärille,

vaan pitäytyy perinteisissä

työtavoissa. Vanhat

rakenteet kunnostetaan

samoilla menetelmillä ja

materiaaleilla kuin ne on

rakennettukin. Pirkanmaan

maakuntamuseon

perinnerakennusmestari

on kiertänyt neuvomassa

vanhojen rakennusten

kunnostajia vuodesta

1999 lähtien. Osa näistä

ohjeista ja kokemuksista

on kerätty tähän kirjaan.

ISBN 951-609-252-7 (PDF)

951-609-251-9 (sid.)

More magazines by this user
Similar magazines