Lue opettajankoulutuslaitoksen johtaja Heimo Nupponen ... - Rauma

nettää itsenäisyytensä. Se ei ole yhtä dramaattista kuin valtion lakkaaminen
olemasta, mutta aiheuttaa ymmärrettävästi kuntalaisissa levottomuutta ja haikeutta.
Kun pakkoliitoksia ei suosita, on kuntien yhdistäminen pääosin rauhallista
demokratian mukaista toimintaa. Miten mahtaisi käydä, jos Eurajoki
pakkoliitettäisiin Raumaan. Ehkä ei mitään erikoista.
Edustan laitosta, Rauman opettajankoulutuslaitosta, jonka itsenäisyys ja olemassaolokin
on sen 112-vuotisen historian aikana ollut monta kertaa vaakalaudalla.
Jo lähtötilannekin oli erikoinen. 1890-luvulla seminaaria tarjottiin
porilaisille, mutta he eivät huolineet sitä suomalaistumisen pelossa. Siirtyminen
Turun yliopiston yhteyteen vuonna 1974 oli suurin itsenäisyyden vähenemisen
vaihe, vaikka toiminta sitä ennen kouluhallituksen alaisuudessa oli
toki aika sidottua. Toiminta Myllymäellä oli hiuskarvan varassa myös 1990-
luvun alkupuoliskolla. Myös kaksi viime vuotta olemme saaneet elää pienessä
jännityksessä, vaikka mitään varsinaista lakkautusuhkaa ei ole ollut. Tällä
hetkellä voimme sanoa, että toiminta jatkuu, mutta missä muodossa ja millä
hallinnollisella mallilla, on lähiaikojen ratkaisujen varassa. Kaikissa vaiheissa
Rauman kaupunki on seminaarin perustamisesta lähtien ollut tukemassa opettajankoulutusta
Raumalla. Itse muistan, kuinka 1980-luvulla kaupunki käytännössä
ratkaisi seminaarinmäen puutarhan olemassaolon, tuki laitoksen toimintaa
yhdellä lahjoitusviralla, jonka tosin yliopisto myöhemmin siirsi Turkuun
ja auttoi lastentarhanopettajakoulutuksen saamista vakinaisesti Raumalle.
Tälläkin hetkellä kaupunki on vahvasti mukana pyrkimyksessä vahvistaa
opettajankoulutuksen ja normaalikoulun asemaa Raumalla mm. yhtenäiskouluhankkeessa.
Kaikesta avusta lämmin kiitos Rauman kaupungin johdolle!
Länsi-Suomi kirjoitti jokin aika sitten, että omaa yliopistoa on turha haikailla
Raumalle. Olikohan toimittajalta jäänyt huomaamatta, että Raumalla on jo
yliopisto, tai ainakin sen osa, 700 opiskelijan ja 70 yliopiston työntekijän yhteisö,
ei siis mikään vähäpätöinen ”koulu”. Kouluksihan opiskelijamme laitostamme
kutsuvat.
On myös tarkasteltava yksilöllistä itsenäisyyttä ja samalla sen toista puolta,
yksinäisyyttä, joka on kohdannut meitä karmealla tavalla – räjäytysten ja
aseiden käyttönä itsemurha- ja hyökkäystarkoituksessa. En tiedä, miten te veteraanit
tämän asian koette, mutta meille nuoremmille se on erittäin kipeä.
Kouluampumiset ovat osoittaneet, että yksilöllisyydellä ja itsemääräämisoikeudellakin
on rajat, joita ei saa ylittää. Toisaalta on tiukennettava rajoja, toisaalta
on huomattava yksinäisyyden laajuus sekä nuorten että vanhusten keskuudessa.
Olemme menneet yksilöllisyydessämme ja itsekkyydessämme kerta
kaikkiaan liian pitkälle. Syyllisyys painaa meitä kaikkia, ei vähiten opettajia
ja opettajankouluttajia. Nuorisotutkijat ovat analysoineet koulusurmien syyryhmiä
ja mm. mainitsevat seuraavat:
koulukiusaaminen, ampumaluvan saannin helppous, internetiin pesiytynyt
kouluampuja/vihayhteisö, ryhmäkiinteyden väheneminen (ei kiinteitä luokkayhteisöjä),
terrorismin tulo näkyväksi, kouluterveys- ja oppilashuollon vä-
4