SANTKARIN POOKI - Rauma

SANTKARIN POOKI
Santkarin pooki ja 2,2 merimailin päässä sijaitseva Kylmäpihlajan majakka
muodostavat kulttuuriympäristöparin, jonka välillä on sään ja valoisuuden salliessa
näköyhteys. Santkarin pooki on rakennettu vuonna 1857 kaivattuna apuna aikansa
merenkulun haasteisiin. Vuonna 1953 valmistunut Kylmäpihlajan majakka on
puolestaan viimeinen Suomeen rakennettu, miehitetty majakkarakennus. Molemmat
kuvastavat myös ulkoasultaan aikansa tyyliä.
Lähes 140 vuotta on Santakarin pooki seissyt omalla paikallaan tunnusmajakkana. Koskaan ei
siinä ole ollut valaistusta, vaikka sellaistakin on suunniteltu. Sana pooki tarkoittaa juuri
valotonta majakkaa tai muuta isoa valotonta tunnusmerkkiä.
Santakarin pooki kuului aiemmin Merenkulkupiirille. Kun pooki siirrettiin Rauman kaupungin
omistukseen, tämä korjasi rakennuksen vuonna 1997 ja uudestaan 2010.
Rakennus on valtakunnallisesti arvokkaiden kulttuuriympäristökohteiden (Niemi-Santakarin
tunnusmajakka) luettelossa.
Porvariston rakennuttama
Rauman satamaan tultaessa laivat käyttivät pääasiassa Rihtniemen reittiä. Koska reitti oli
maankohoamisen vuoksi mataloitunut huomattavasti, anoi kaupungin porvaristo 1830-luvulla
keisarilta lupaa merkitä uusi reitti ulomman Rihtniemen ja Niemi-Santakarin välistä. Lupa
saatiin, mutta ehtona oli vanhan reitin sulkeminen kokonaan laivaliikenteeltä. Tsaari Nikolai I
antoi päätöksensä uudesta laivareitistä tammikuussa 1839.
Reitti tuli merkitä hyvin, sillä Rihtniemen nokan vaarallisuus oli laajalti merenkulkijoiden
tiedossa. Raumalaiset porvarit olisivat halunneet rakentaa kunnollisen tunnusmajakan Niemi-
Santakariin, mutta joutuivat aluksi tyytymään pelkkään maamerkkiin. Varsinainen pooki
saatiin rakentaa vasta Venäjän keisarin Aleksanteri II:n aikana vajaat kaksikymmentä vuotta
myöhemmin eli 1857.
Koska pookin rakentamisen aikaan Suomi oli Venäjän vallan alaisena ja pookin rakentamiseen
tarvittiin keisarin lupa, jotkut kutsuvat Santakarin pookia ryssän torniksi. On myös tarinoita
siitä, että venäläiset olisivat rakentaneet pookin lähinnä itseään varten, mutta tämä ei ole
totta.
Santakarin pookin suunniteli lääninarkkitehti G. T. Chievitz. Pooki kohoaa merenpinnasta 21,5
metrin korkeuteen. Se on kahdeksankulmainen ja pohjaltaan 7x7 metriä.
Pookin rakentamisen aikoihin Raumalta vietiin Saksaan ja Tanskaan mm. puutavaraa,
puuastioita, tervaa ja halkoja. Ruotsiin vietiin elintarvikkeita ja pitsejä. Venäjän vienti käsitti
1830-luvulla lähinnä rautaa.
Ei koskaan valaistusta
Viime vuosisadalla rannikoillemme rakennettiin paljon Santakarin pookin tapaisia
tunnusmajakoita. Varsinaisiksi valomajakoiksi niitä ei kuitenkaan koskaan varustettu. Suuri osa
maamme pookeista tuhottiin viime sotien aikana.
Valomajakkaa Raumalle puuhattiin myöskin pitkään. Majakkalaivojen kanssa meriliikenne
ohjattiin satamaan, kunnes 1950-luvulla tuli aika rakentaa kunnon majakka. Luotsit olisivat

halunneet majakan rakennettavaksi Nurmeksen Pihlukseen, mutta paikaksi 1953
valmistuneelle majakalle määrättiin lopulta Kylmäpihlaja.
Pooki ei valomajakaksi soveltunut, sillä laivojen suurentuessa siirryttiin pikkuhiljaa eteläiseltä
väylältä Valkeakarin väylälle. Sille Kylmäpihlajan majakka ohjasi laivat hyvin. Toisin oli
Santakarin tunnusmajakka, joka palveli ainoastaan Rihtniemen reitin käyttäjiä. Merkkinä
kauempaa tuleville laivoille pooki oli toki edelleen merkityksellinen.
Santkarin vesien vedenalainen luonto
Santkarin pookia ympäröi hieno vedenalainen luonto. Merialue on verraten puhdas. Sijainti
aavan ulapan äärellä turvaa veden vaihtumisen ja aallokko pitää pohjan puhtaana.
Raumanmeren veden suolapitoisuus, vajaa kuusi promillea, on vain noin kuudesosa
valtameren veden suolapitoisuudessa. Tämän vuoksi eliölajisto on verraten niukka joukko
murtovedessä menestyviä suolaisen veden lajeja ja makeanveden eliöitä. Suomalaisittain
lajisto on kuitenkin lähes täydellinen. Oleellista on, että suolapitoisuus on riittävä monipuolisen
merileväkasvuston toimeentuloon.
Leväkasvillisuuden vyöhykkeisyys on selvimmillään ulkorannan kalliopohjilla. Kesällä
rantavyöhykkeessä on parhaimmillaan kauniin heleänvihreä viherlevävyöhyke, päälajina
ahdinparta. Pinnallekin näkyy tämän alapuolella kasvava rakkolevä. Rakkolevä on suurin
levämme ja sen kasvustot ovat tärkeitä monien vesieliöiden elinympäristöä. Rakkoleviä
syvemmällä kasvavat punalevät. Ne ovat sopeutuneet tulemaan toimeen vähemmällä valolla ja
ennen kaikkea käyttämään hyväkseen syvälle suotautuvia valon aallonpituuksia. Myöhään
syksyn hämärässä saarella käyvä saattaa tavata punaleviä aivan rantavedestäkin.
Valon määrä käy leville riittämättömäksi noin 15 metrin syvyydessä. Sieltä alkaen pohja on
hiekkaa ja kiviä. Kivet ovat sinisimpukoiden ja kuorellisen äyriäisen, merirokon peittämiä. Ero
mantereen rantojen lahtivesiin on suuri. Siellä pohja muuttuu jo paljon matalammalla ankeaksi
liejuksi. Myös vesikasvillisuus on yksipuolinen, jokseenkin pelkkää rihmalevää, joka on vienyt
elintilan muilta lajeilta.
Pookin lähivesillä on paljon matalassakin olevia hiekkapohjia. Ne ovat ajoittain irtonaisena
kasvavan rihmalevämaton peittämiä. Hiekalla on kaunis aaltokuvio. Hietakatkarapu tai
hiekasta säntäävä tuulenkala eivät ole alueella sukeltavalle harvinainen näky. Veden alla tapaa
monia muitakin kalalajeja, jotka ovat alueella kalastavillekin vieraita, lajeja, jotka
pienikokoisina eivät jää pyydyksiin. Hieta- ja mustatokkoja, teisti, vaskikala, piikkisimppu…
Santkarin pooki on puolitoista sataa vuotta vanha tunnusmajakka Raumalle tulevan laivaväylän
suulla. Karikkoiset vedet ovat aikojen kuluessa koituneet usean laivan kohtaloksi. Aivan
Santkarin edustalla on 1960-luvulla uponnut Brita Dan, jonka ylimmistä rakenteista saattaa
jotain näkyä tyynellä säällä pintaankin. Saaren eteläpään karikoilla on hakkautunut hajalle
purjelaivoja: Arvio, Avio, Maria… Niistä on jäljellä enää kappaleita.
teksti Juha Hyvärinen 2005
päivitys Juhani Korpinen 2011

Karttakoordinaatit: N 61°06.512'
E 021°16.945'
http://www.rauma.fi/ymparisto/essantkari.htm