Testissä 6-10 megapikselin digijärjestelmäkamerat - Kamera-lehti

kokoisia tähän saakka. Terävyysalueen tarkistus
optisesti etsinkuvan avulla sujuu nappia
painamalla. Etsinkuva on kovin pieni – käsin
tarkentaminen heikossa valossa on koko lailla
mahdotonta. Miinusta.
Aiemmissa Canonin järjestelmäkameroissa
kohina ei pahemmin ole ollut ongelma, myös
400D on vähäkohinainen. Kuvia voi napsia
vielä ISO 1600 –arvolla, jolloin kohina toki
erottuu kuvissa mutta kuvat ovat käyttökelpoisia.
400D:n objektiivit ovat tietenkin Canonin
EF-objektiiveja; kameran mukana toimitetaan
peruslinssinä huokea 18 – 55 mm:n f/3,5 –
5,6 valovoimainen zoom-objektiivi, jolla saa
kohtuullisen hyvää jälkeä kyllä mutta jonka
edistyneemmät käyttäjät varmaankin korvaavat,
kukin tarpeidensa mukaan laadukkaammilla
objektiiveilla.
Nikon D80
Mallinumerokin kertoo, että myös Nikon D80
on edellisten mallien eli D70- ja D50 –mallien
kohennettu versio. Kumpaisessakin edellisessä
mallissa kennon koko on 6 megapikseliä, ja
nyt kertaheitolla ollaan 10 MP lukemissa –
kenno onkin samaa kaliiperia kuin noin vuosi
sitten esitellyssä D200:ssa joka laskettaneen
jo ammattikäyttöön sopivaksi kameraksi.
Ulkonäön puolesta kamera on täyskonservatiivinen
Nikon eli muistuttaa kovasti D70
–kameraa, mikä sinänsä on toki aivan ok.
Kamera on kaikin puolin hyvin varusteltu.
Mitään kovin olennaista ei puutu, paitsi että
muiden uusien järkkärien suosima pölynpoistotoiminto
puuttuu. On siis aika ajoin puhdistettava
kenno ilmapumpun tai pölyhuiskan
avulla. Mitä useammin vaihtaa objektiivia, sen
varmemmin pölyä päätyy ikävä kyllä kennolle.
11 –pisteinen automaattitarkennusjärjestelmä,
valon mittaus myös pistemenetelmällä,
Kelvin – pohjainen valkotasapainon säätö
sekä AdobeRGB/sRGB/ –väriavaruudet
kuvaavat hyvin sitä, että Nikonin ominaisuudet
riittävät varmasti myös kokeneelle käyttäjälle.
Aika ja aukko ovat erikseen säädettävissä
omilla komentopyörillään. Kameran prisman
päällä on luonnollisesti salamalaite ja varustekenkä.
Muistikortti on SD-tyyppiä.
Uusittu 2,5” kokoinen nestekidenäyttö on
entistä selkeämpi, sillä nyt valikot ovat tarjolla
myös suomenkielisinä ja suurennetulla tekstityypillä.
Valikoista löytyy sitten joitain mielenkiintoisia
erikoistoimintoja, kuten päällekkäisvalotusmahdollisuus,
suodatintehosteita,
punasilmäisyyden jälkikorjaus ja D-Lighting
–nimellä kulkeva varjojen sävykkyyden korjaus
jälkikäteen. Nikonin F-bajonetti (vuodelta
1958!) on edelleen käytössä D80:ssä, hyvinkin
vanhoja optiikoita voi kiinnittää kameraan ja
niillä voi kuvata joskin valotus on mitattava
kokeilemalla tai erillisellä mittarilla.
Havaittua
Nikon on näiden järkkäreiden nopein käynnistymään
– ilmoitettu aika on 0,18 s. Virtakytkin
on laukaisimen tyvessä eli oikein kätevästi
käsillä. Max. kuvaustaajuus on kuitenkin vain
samaa luokkaa kuin muillakin mukana olevilla
järkkäreillä, kolme kuvaa sekunnissa. JPEG
fine –kuvia saa sadan kuvan sarjan ja RAWkuvia
6 ennenkuin puskurimuisti tökkii.
Käytettävyys on hyvä. Säätimien sijoittelu
on selkeä, joskin asetusten merkinnät ylemmässä
nestekidenäytössä ovat mikroskooppisen
pieniä. Onneksi näytön voi valaista tarvittaessa.
Parasta Nikonissa on sekä aikaisempiin
malleihin nähden että vertailukameroihin
nähden suurikokoinen (siis siihen nähden, että
kameran kenno on vain puolet kinofilmin
koosta) etsinkuva. Tarkennuspisteet on merkitty
selkeästi ja kuvaan saa myös ruudukon
sommittelua avustamaan –mielestämme
oivallinen juttu. Canonin tapaan Nikoniin on
saatavilla lisävarusteeksi erillinen akkukahva,
jolloin muutenkin pitkäkestoisen akun kapasiteetti
tuplaantuu (myös AA-akkuja voidaan
käyttää). Kuvan laatu on korkeaa tasoa, sillä
kohina nostaa päätään vasta ISO 1000 –arvon
toisella puolella. Suurimman ISO-arvon (1600)
lisäksi kamerassa on kolme Hi-ISO –säätömahdolisuutta
mutta kohina luonnollisesti sitten
on näkyvää.
Kameran pakettiobjektiiviksi on tarjolla 18
– 135 mm:n f/3,5 – 5,6 zoom, joka on siis huomattavasti
pidemmälle venyvä kuin D70/D50
–mallien mukana tulevat objektiivit. Tämä
objektiivi häviää optisissa ominaisuuksissa
esimerkiksi 18-70mm 3.5-4.5 AF-S G ED DX -
Nikkorille, mutta laajan polttovälialueen huomioiden
se on käyttökelpoinen, joskaan ei erityisen
loistavakaan.
Olympus E-400
Olympus mainostaa kameraansa pienimmäksi
ja kevyimmäksi digijärjestelmäkameraksi, ja
vertailun pienin se onkin. Kamerassa on
Olympukselta tuttuja elemenettejä, kuten
(käynnistyksen yhteydessä) automaattisesti
toimiva pölynpoistosuodatin kennon edessä,
4:3 kuvasuhde kennossa (10 megapikseliä) ja
4:3 –järjestelmän mukainen objektiivin kiinnitysbajonetti.
Näyttö takana on 2,5” eli tämän
hetken standardikokoa.
Kamera on hieman retrohenkinen muotoilultaan,
eli se muistuttaa kovasti tavanomaisia
60 – 80 lukujen välisiä filmijärjestelmäkameroita
ulkonäöltään. Ehkä tavanomaisuus myy
paremmin kuin erikoiset ratkaisut kameroissa.
Kamera on pienuudestaan huolimatta täysin
varusteltu järjestelmäkamera, josta ei puutu
mitään kuvaamisen kannalta merkittävää.
Kaikki vaativaankin käyttöön tarvittava, kuten
sRGB ja AdobeRGB –väriavaruudet, monilohko,
keskustapainotteinen ja pisteestä tapahtuva
valonmittaus ovat käytettävissä.
Pistemittaukseen liittyy vielä highlight/shadow
–toiminnot. Optiikkaa voi himmentää terävyysalueen
tarkistusta varten. RAW- ja JPEG–kuvia
voi tallentaa erikseen ja yhdessä. Aukko ja aika
valitaan samalla komentopyörällä. Näytöstä
takaa käy ilmi kaikki tarvittavat tiedot suppeammasta
tai laajemmasta infopanelista.
Kamerassa on melkoinen määrä kuvausohjelmia,
perusohjelmien ja symboleilla merkittyjen
ohjelmien lisäksi tarjolla on 19 erilaista
scene –ohjelmaa kompaktikameroiden tyyliin.
Kiintoisa lisävaruste on OM-välirengas;
kameraan voi kiinnittää Olympus M-filmirunkojen
objektiiveja. Valon mittaus on tehtävä
muilla konstein, mutta kuvia syntyy ja vanhoista
Zuiko –objektiiveista löytyy mielenkiintoisia
vaihtoehtoja. Kameran mukana tulee
erinomainen 14 – 42 mm:n f/3,5 – 5,6 –valovoimainen
peruszoom.
58
Havaintoja
Olympus on tosiaan kepeä kädessä. Eristystä
käsikahvaa ei ole muotoiltu oikeaan sivuun,
mutta eipä sellaista kaipaa, kumitetusta ulokkeesta
saa mainion otteen. Turhan teräväreunaiseksi
muotoiltu on-off kytkin on-asentoon,
pölynpoiston merkkivalo vilkkuu ja kamera on
kuvausvalmis noin sekunnissa. Suurin
kuvausnopeus on kolme kuvaa sekunnissa,
kuten muillakin ja viiden kuvan (RAW) jälkeen
vauhti hyytyy mutta kuvaus jatkuu hitaammin
kyllä jatkuvana. JPEG–kuvien kanssa käy
samalla tavoin.
Säätimiä on ripoteltu vähän joka puolelle
mutta selkeys on kyllä kuitenkin tyydyttävä.
Takanäytön infopaneli kertoo säädetyt arvot
mukavasti ja sen kautta voidaan hoitaa useimmat
asetukset. Valikot ovat selkeitä ja myös
suomeksi luettavissa. Vilkkuva näyttöalue
osoittaa dynamiikan ulkopuolelle menevät
huippuvalo- ja myös varjosävyt otetuista
kuvista.
Automaattitarkennus on vain kolmialueinen
eli tuttu muista Olympus-malleista. Etsinkuva
on melko pienikokoinen mutta kirkkaudeltaan
parempi kuin sukulaiskamerassa eli
Lumixissa. Tarkennuksen apuvalona E-400
käyttää kameran salamaa.
Otetuista kuvista käy ilmi, että kameran
kennon kohina kasvaa näkyväksi ISO 800
–arvolla ja on voimakasta 1600 –arvolla.
Olympus ei siis pärjää tässä Nikonille tai
Canonille, mutta on samaa tasoa Lumixin ja
Sonyn kanssa.
Pakettiobjektiivi 14 – 42 mm f/3,5 – 5,6 on
erotuskyvyltään suorastaan loistava, ja sen
linjavääristymä laajakulma-alueella on vähäinen
ja vinjetointi on porukan pienin.
Panasonic Lumix L1
Panasonicin ensimmäinen järjestelmäkamera
on pitkän kehittelyn tulos, se esiteltiin jo vuoden
2006 alkupuolella mutta tätä kirjoitettaessa
kamera ei vieläkään ole kaupoissa. Kuten
Sony, myöskään Panasonic ei ole lähtenyt
tyhjästä liikkeelle, yhteistyökumppaneilta
Olympus ja Leica on saatu sekä osaamista
että valmiita rakenneosia.
Tärkein osa on objektiivijärjestelmä, eli
Lumixin kiinnitysbajonetti on 4:3 –järjestelmän
mukainen ja Olympushan käyttää samaa kiinnitystä.
Näin alkuvaiheessa saatavilla on runsaasti
Olympus –objektiiveja ja ensihätään on
tarjolla muutama Leica –linssi, joista kameran
mukana tarjotaan optisella vakaajalla varustettua
Vario-Elmarit 14 – 50 mm f/2,8 – 3,5 zoomia.
Kamera on muista poikkeavan näköinen
sileine yläkansineen (=imitoi Leica M-tyyliä),
koska prismakoteloa ei ole. Oikea mittaetsin-
Leica on kyllä paljon pienempi kooltaan kuin
L1. Olympus E-330:sta on peräisin etsin- ja
peilirakenne, jossa peilin akselointi on pystysuuntainen.
Etsintoiminnot eivät kuitenkaan
ole ihan samoja kuin Olympuksessa, jonka
nestekidenäyttö, joka toimii myös live-etsimenä,
on kääntyvä. Leican takana oleva 2,5”
näyttö on kiinteä. Se toimii kuitenkin myös
etsimenä haluttaessa, valinta käytetäänkö
optista etsintä vaiko nestekidenäyttöä etsimenä
tehdään valintakytkimen kautta.
Leica M-tyylistä muistuttavat muutkin rat-