Kirja-arviot - Sosiaalipoliittinen yhdistys ry
Kirja-arviot - Sosiaalipoliittinen yhdistys ry
Kirja-arviot - Sosiaalipoliittinen yhdistys ry
Create successful ePaper yourself
Turn your PDF publications into a flip-book with our unique Google optimized e-Paper software.
Suomen sosiaalipoliittisen<br />
yhdistyksen historian<br />
esittely<br />
Hannu Soikkanen: emeritusprofessori, yhteiskuntahistorian<br />
laitos, Helsingin yliopisto<br />
Risto Jaakkola, Sakari Kainulainen & Keijo<br />
Rahkonen (toim.) Työväensuojelusta sosiaalipolitiikkaan.<br />
Sosialipoliittinen <strong>yhdistys</strong><br />
1908–2008. Edita, Helsinki. 2009, 238 s.<br />
Tunnen ylpeyttä, että olen saanut tilaisuuden<br />
esitellä Suomalaiseen yhteiskuntaan paljon<br />
vaikuttaneen 100 vuoden pitkän iän saavuttaneen<br />
yhdistyksen historian. <strong>Sosiaalipoliittinen</strong><br />
<strong>yhdistys</strong> on näinä 100 vuotena kasvanut osana<br />
suomalaista yhteiskuntaa ja sen sosiaalipoliittista<br />
ajattelua. Se on ollut myös aktiivinen toimija<br />
yhteiskuntaan päin, merkittävä aloitteiden<br />
tekijä ja ideoiden tuottaja. Yhdistyksen historia<br />
on tärkeä ja kiinnostava sekä sisältönsä puolesta,<br />
100-vuotisen yhdistyksen historiana, mutta<br />
myös siksi, että teoksessa nykypolven johtavat<br />
sosiaalipolitiikan tuntijat erittelevät yhdistyksen<br />
ja suomalaisen yhteiskunnan vuorovaikutusta,<br />
tekevät esityksessään kiinnostavia valintoja<br />
ja tulkintoja. Näin heidän kirjoitustensa kautta<br />
avautuu ikkuna tämän hetken painotuksiin ja sosiaalipoliittiseen<br />
ajatteluun ja sen taustaan.<br />
Seuraavassa yritän vastata kahteen kysymykseen:<br />
mitä kirjoittajat ovat kirjoittaneet ja miten<br />
he ovat kirjoittaneet. Rohkenenpa viitata myös<br />
siihen, miten he ovat minun mielestäni historiankirjoituksen<br />
mitoilla onnistuneet. Korostan<br />
kuitenkin rajoitusta ”minun mielestäni”.<br />
<strong>Kirja</strong>n jäsennysperustaksi on historiantutkimuksen<br />
ja kirjoituksen tapaan luontevasti ja turvallisestikin<br />
valittu aika. Kuitenkin ajan valitseminen<br />
voi olla myös hyvin haastava jakoperuste.<br />
Viimeisen artikkelin jaottelun pohjana taas on<br />
systemaattinen analyysi sosiaalityön asemasta<br />
yhdistyksessä, jota dosentti Mirja Satka Jyväskylän<br />
yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian<br />
laitokselta ymmärtääkseni hallitusti käsittelee.<br />
Mutta hänenkin alajakonsa on kronologinen.<br />
Näin aika on kirjassa ratkaiseva jäsennysperusta<br />
ja sanoisin, että sillä tavoittaa parhaiten yhteyden<br />
ajankohtaan ja sen ilmapiiriin.<br />
Yhteiskuntahistoriassa käytetyt lähestymistavat<br />
voi karkeasti jakaa kahteen – joko rakenteiden<br />
tai toimijoiden – näkökulmaan. Kahdessa<br />
ensimmäisessä, Kansaneläkelaitoksen tutkimusosastolla<br />
toimivan tutkimusprofessori Katri<br />
Hellstenin ja oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen<br />
emeritustutkija Risto Jaakkolan, artikkelissa rakenteet<br />
ovat keskeisiä ja kahdessa seuraavassa<br />
toimijat jopa niin, että jo otsikossa nimetään<br />
keskeinen toimija. Nämä kaksi vahvaa toimijaa<br />
ja myös vahvaa persoonaa, jotka minullakin oli<br />
kunnia jotenkin tuntea, ovat Heikki Waris ja hänen<br />
seuraajansa Pekka Kuusi. Osaltaan artikkeleiden<br />
toimijapainotus selittyy siitä, että lähteistä<br />
nousevat nämä kaksi johtavaa vaikuttajaa esille<br />
selvemmin kuin aikaisemmat keskeiset toimijat.<br />
Tietysti voi kysyä, mikä osuus tässä on kirjoittajien,<br />
Yhteiskuntahistorian laitoksen tutkija Johanna<br />
Rainio-Niemen ja Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori<br />
Olavi Riihisen, tavassa nähdä toimijat<br />
ja henkilön vaikutus vai nouseeko se enemmän<br />
itse yhdistyksestä tai silloisesta ilmapiiristä. Muistamme,<br />
kuinka 1950 ja 1960-luvulla käytiin vilkasta<br />
keskustelua karismaattisesta johtajasta ja<br />
johtajuudesta.<br />
Kahdessa viimeisessä artikkelissa lähtökohtana<br />
on murrosaika, josta eritellään yhdistykseen tulevia<br />
haasteita ja yhdistyksen niihin antamia vastauksia.<br />
Tähän <strong>ry</strong>hmään kuuluvassa Tampereen<br />
yliopiston kansleri Jorma Sipilän artikkelissa saadaan<br />
elävä kuvaus yhdistyksen linjasta 1970-luvulla<br />
käydyssä taistelussa ja Kansaneläkelaitoksen<br />
yhteiskuntatutkimuksen eläkkeellä olevan<br />
päällikön Jouko Kajanojan ja terveyden ja hyvinvoinnin<br />
laitoksen tutkimusprofessori Jussi Simpuran<br />
yhteinen ja paljon kysymyksen asettelun<br />
perusteita ja lähtökohtienselventämistä sisältävä<br />
esitys yhdistyksestä 1990-ja 2000-luvun haasteiden<br />
edessä. Jälkimmäiset kertovat myös kokemuksistaan<br />
siitä, miten <strong>yhdistys</strong> vastasi tai ehkä<br />
joskus vain yritti vasta siihen rajuun muutoksen<br />
4_09_Janus.indd 373 13.12.2009 9:58:46
374<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
ja myrskyyn, joka kohtasi suomalaista yhteiskuntaa<br />
mm. talouden heilahtelujen vaikutuksesta.<br />
Tässä yhteydessä minua viehättää käyttää yhdistyksen<br />
asemasta vuosituhannen vaihteessa<br />
kahta kielikuvaa, joita on käytetty havainnollistamaan<br />
Suomea toisen maailmansodan myrskyissä:<br />
Oliko <strong>yhdistys</strong> Kajanojan ja Simpuran<br />
johtamana ajopuu vai koskivene ajan myrskyissä,<br />
jos sallitaan jo kliseemäinen, mutta toisaalta<br />
viehättävän runollinen ilmaus? Koskivene on<br />
tietysti heille mairittelevampi ja varmaan itsekin<br />
kokivat olleensa yhdistyksen ruorissa niin, ettei<br />
se ajelehtinut. Esitys tuo minusta esille tilanteen<br />
hallinnan ja toiminnan sijoittamisen sellaisiin<br />
puitteisiin, että koskivene on perusteltu kielikuva.<br />
Kaikki kirjoittajathan ovat teoksen viimeisissä<br />
artikkeleissa käsitelleet aikaa, jolloin he itse ovat<br />
olleet jopa keskeisesti mukana toiminnassa. Artikkeleista<br />
tuleekin esille voimakas koetun tuntu.<br />
Palaan vielä historiankirjoitukseen yleensä. Siinähän<br />
on kaksi keskenään jännitteistä elementtiä:<br />
Toinen on se, että nykypäivästä käsin menneisyys<br />
hahmottuu koko ajan uudelleen, kärjistetysti<br />
sanoen historia on menneisyyteen työnnettyä<br />
nykyisyyttä. Se tulee hyvin artikkeleista<br />
esille. Toinen yhtä tärkeä tai ehkä tärkeämpi<br />
menneisyyden ymmärrettävyyden kannalta on<br />
se seikka, että ajankohdan tapahtumat on arvioitu<br />
myös sen omista lähtökohdista ja mittapuista<br />
käsin eikä tule sitä kuvaa, että olemme<br />
paljon viisaampia kuin aikaisemmat polvet ja<br />
ikään kuin mestaroisimme menneisyyttä. Koko<br />
ajanhan tietysti tapahtuu vertailua menneisyyden<br />
ja nykyisyyden välillä.<br />
Yritän ajan- ja tilanpuutteesta huolimatta luonnehtia<br />
kirjan artikkeleita erikseen ja esitellä kirjoittajien<br />
tuloksia. Uskaltaudun jopa sanomaan<br />
jotakin heistä historiankirjoittajina. Katri Hellsten<br />
hyvän historiatutkimuksen tavoin korjaa ensin<br />
väärän käsityksen, että saksalaisten taloustieteilijäin<br />
vuonna 1873 perustama Verein fur Sozialipolitik<br />
olisi ollut yhdistyksen kansainvälinen<br />
esikuva. Tämä virhetulkinta oli syntynyt niin, että<br />
sosiaalipolitiikkaa pidettiin kansantaloustieteen<br />
täysi-ikäisenä tyttärenä. Jos käytettään kielikuvaa<br />
tyttäristä, niin Hellstenin mukaan oikea kielikuva<br />
olisi, että <strong>yhdistys</strong> syntyi ”kansainvälisen keskustelun<br />
tyttärenä”.<br />
Hellsten pohtii kiinnostavaa kysymystä, miten<br />
muodostui sosiaalisen ala. Hän määrittelee sen<br />
monella tavoin mm. alaksi, joka jää laillisiin oikeuksiin<br />
nojaavan oikeussubjektin ja yksilöllisiä<br />
intressejä edustavan taloussubjektin väliin. Hän<br />
paaluttaa sen myös niin esittämällä inhimillisen<br />
kulttuurin ääripäät. Tällaisina hän mainitsee<br />
ulottuvuuden teollisuuskoulusta viemäröintiin,<br />
poliisista lähetystyöntekijöihin ja keskinäisen<br />
avun yhdistyksistä asumisen mallisuunnitteluun.<br />
Historiankirjoituksessa me olemme käyttäneet<br />
kulttuurin koko kenttää kielikuvalla ”siansiitoksesta<br />
säveltaiteeseen”.<br />
Hellsten luonnehtii elävästi yhdistykseen hakeutuneita<br />
henkilöitä sekä sitä, mistä ja miten he<br />
saivat alaan liittyviä ajatuksia. Kuten tuon ajan<br />
yhteiskunnassa niin monet asiat, niin sosiaalipolitiikassakin<br />
ne lähtivät ylhäältä, sääty-yhteiskunnan<br />
linjoja noudattaen. Tähän liittyen, mutta sisältäen<br />
demokraattista murrosta, on hellyttävää<br />
se sitkeys, millä yhdistyksen yläluokkainen johto<br />
roikotti mukanaan yhtä työntekijää pyrkien näin<br />
antamaan kuvaa johonkin rajaan aidosta demokraattisesta<br />
asenteestaan. Hellsten nostaa näin<br />
esille henkilöitä, jota ovat tähän asti olleet tuntemattomia<br />
työväenliikkeen historiassa, mutta<br />
joilla tämän jälkeen on siellä paikkansa. Viilaajat<br />
W. Wuori ja A.L. Laine eivät ole olleet tähän asti<br />
tunnettuja. Tässä korjataan kuvaa työväenliikkeestä.<br />
Wrightiläinen työväenliike eli ja vaikutti<br />
pitempään, kuin me sosialismin tulosta kirjoittaneet<br />
näimme.<br />
4_09_Janus.indd 374 13.12.2009 9:58:46
375<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
Hellstenin mukaan tietojen virta ei käynyt vain<br />
syrjäiseen Suomeen päin, vaan myös Suomesta<br />
esimerkiksi kansainväliseen sosiaalivakuutuksen<br />
kongressiin Roomaan. Kirjoittaja nostaa<br />
esiin naispioneerit Vera Hjeltin, ensimmäisen<br />
naispuolisen ammattientarkastajan ja Jenny<br />
Markelin-Svenssonin, ensimmäisen naispuolisen<br />
insinöörin. Hellsten tekeekin jännittävän yleistyksen:<br />
keski-ikäisten ja keskiluokkaisten miesten<br />
reformismilla oli kaksi kilpailijaa: naisliike ja<br />
työväenliike.<br />
Risto Jaakkolan osalle kuuluu itsenäisyyden kaksi<br />
ensimmäistä vuosikymmentä ja lisäksi alusta ja<br />
lopusta murrosvuodet 1917–1920 sekä artikkelin<br />
lopussa sotien aika 1939–1944. Jaakkola<br />
luonnehtii tätä aikaa yhdistyksessä niin, että<br />
tällöin valtion byrokratia verkottui kansalaistoimintaan.<br />
Vaikka aika oli rajujen muutosten, niin<br />
ehkä tämänkin takia <strong>yhdistys</strong> oli pitkään samoissa<br />
käsissä. Niilo A. Mannio oli puheenjohtajana<br />
1920-luvun ja johtokunnassa aina vuoteen<br />
1953 saakka. Yhdistyksen luottamustehtävissä<br />
oltiin pitkään, mediaanipituuden ollessa yhdeksän<br />
vuotta.<br />
Tänä aikana, kuten Jaakkola toteaa, oli paljon puhetta<br />
sosiaalivakuutuksesta, mutta vähän tuloksia.<br />
Asiassa oli pattitilanne osin kansalaissodan<br />
jyrkentämien vastakohtien takia, mutta ennen<br />
kaikkea siksi, että sosiaalivakuutus jähmettyi kahden<br />
suuren, maalaisliiton ja sosialidemokraattien<br />
vastakohtaan: kansanvakuutus vastaan työväenvakuutus.<br />
Taustalla vaikutti edellinen yhteiskuntatieteen<br />
edustajien polvi ja heille torpparivapautus,<br />
asutustoiminta ja metsien pitäminen. Jopa<br />
jonkin asteinen palautuminen talonpoikaiseen<br />
omistukseen oli osa suurta heidän yhteiskuntaihanteensa<br />
toteuttamista, eli kehitystä kohti<br />
tasarakenteisten pienviljelystilojen Suomea, jonka<br />
tärkeänä osana oli metsien omistuksen turvaaminen<br />
talonpoikaisille. Se keskustelu käytiin<br />
enemmän vuosisadan alussa ja siellä koettuna<br />
epäkohtana, jota vuosi 1918 vielä syvensi, kun<br />
torpparikysymys ja maanvuokrauksen yleisyys<br />
nähtiin sen taustana. Nyt tuhoisaksi koettua rakennetta<br />
oltiin purkamassa, joten sosiaalivakuutus<br />
jäi tämän alle.<br />
Kuten Jaakkola osoittaa, yhdistyksen piirissä pystyttiin<br />
ylittämään vaikeitakin vastakohtia. Yhdistyksen<br />
tilaisuuksissa oli alustuksia mm. kipeästä<br />
työrauhakysymyksestä ja vastapuolet oli saatu<br />
mukaan. Työntekijäin edustajana alusti toimittaja<br />
Artturi Aalto ja työnantajien johtokunnan<br />
varajäsen johtaja Yrjö Similä. Ajankohtaisuudesta<br />
tulikin keskeinen aiheiden valintaperuste ja<br />
näin mm.1930-luvun lamasta keskeinen aihe.<br />
1930-luvun loppupuoli oli yhdistyksen aktivoitumisen<br />
ja suopeassa ilmapiirissä toimimisen<br />
aikaa, ja toiminta kokosi lisää väkeä heijastaen<br />
näin puna-multahallituksen mukana syntynyttä<br />
ilmapiiriä. Tästä kertoo esimerkiksi se, että<br />
vuonna 1938 ensin tuli 17 jäsenanomusta työnantajapuolelta<br />
ja sitten lokakuussa 16 työntekijäpuolelta.<br />
Kansainvälisyyskin nosti päätään<br />
ILO:n muodossa.<br />
Sota, kuten Jaakkola kuvaa, toi perhepolitiikan<br />
ajankohtaiseksi, ja sotakuukausipalkan ja lapsilisien<br />
myötä Suomen äidit saivat rahaa ja määräysvaltaa<br />
rahoihin. Ehkä se on ratkaiseva tekijä<br />
suomalaisen naisen aseman vahvistumisessa<br />
niin, että voidaan puhua jopa matriarkaalisista<br />
piirteistä Itä-Suomessa. Sotakuukausipalkan ja<br />
lapsilisien kautta tapahtunut rahojen siirtyminen<br />
naisten, perheenemäntien ja äitien määräysvaltaan<br />
on ollut samaa, mitä öljy islamille.<br />
Seuraavassa artikkelissa, joka koskee ensi sijassa<br />
1950- lukua, tutkijatohtori Johanna Rainio-Niemi<br />
nostaa Heikki Wariksen nimen otsikkoon ja<br />
nimeää hänen puheenjohtajakautensa Wariksen<br />
kaudeksi. Hän hakee erään perusteen ratkaisulleen<br />
siten, että seuraava kausikin voidaan nimetä<br />
henkilön, Pekka Kuusen kaudeksi. Toinen peruste<br />
on se, että Waris oli aikakauden kahdessa<br />
keskeisessä teemassa, siirtoväen sopeutumises-<br />
4_09_Janus.indd 375 13.12.2009 9:58:46
376<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
sa ja työehtosopimusjärjestelmän kotiutumisessa<br />
Suomeen sekä keskeinen vaikuttaja että tutkija.<br />
Johanna Rainio-Niemen mukaan Suomi oli<br />
sodan jälkeen transitioyhteiskunta vielä matkalla<br />
kohti pohjoismaisuutta ja länsimaisuutta, jossa<br />
ennen pelätyt arvo- ja eturistiriidat muuttuivat<br />
luontevaksi osaksi yhteiskunta -ja talouspolitiikan<br />
arkipäivää.<br />
Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Olavi Riihinen<br />
jatkaa samaa linjaa luonnehtien tarkastelemansa<br />
vaiheen Pekka Kuusen kaudeksi ja<br />
mainiten myös otsikossa häntä seuranneen Terho<br />
Pulkkisen. Riihisen tekstiin mainitsen pienen<br />
tarkennuksen. Kun hän siteeraa leskisläistä sosialidemokraatti<br />
Olavi Lindblomia sen takia, että<br />
yhdistyksen pyytämänä tämä esitti lausunnon ja<br />
toivoi Kuusen ohjelmalle yhtä huonoa menetystä<br />
kuin puoluesihteereiden Korsimo ja Puskala<br />
laatimalle ohjelmalle, niin Riihinen sijoittaa sen<br />
Sukselaisen toisen hallituksen syntyyn. Olisin sitä<br />
mieltä, että mainittu ohjelma muokattiin Kekkosen<br />
viidenteen hallitukseen; Kekkonenhan pyrki<br />
keinolla jos toisella pääministeriksi presidentinvaaleihin.<br />
Niinpä hän oli valmis hyväksymään sosialidemokraattien,<br />
lähinnä SAK:n vaatimukset<br />
pisteostoista. Vastustajat, mm. Lindblom, luottivat<br />
siihen, ettei Kekkonen saa niitä maalaisliiton<br />
<strong>ry</strong>hmässä läpi, mutta Kekkonen saikin ja<br />
siitä juontui Lindblomin happamuus. Kysymme,<br />
että miten Kekkonen sen oikein teki. Vastaus on,<br />
että hän lupasi ministerinpaikan kolmelle vastustajalleen<br />
tai kriitikolleen: Veikko Vennamolle,<br />
Viljami Kalliokoskelle ja Kerttu Saalastille. Edellä<br />
kuvaamani asia on pieni, mutta ehkä sallitaan<br />
historiantutkijan pieni puumerkki ja täydennys,<br />
sillä nykyäänhän on muotia puhua jättämästään<br />
jäljestä. Pieni epätarkkuus ei johda kuitenkaan<br />
virheelliseen tulkintaan, sillä Riihinen korostaa<br />
Lindblomin lausunnon olleen kokonaisuutena<br />
myönteinen.<br />
Olavi Riihisen kirjoitus Pekka Kuusesta on merkittävä<br />
ja käyttäisin siitä juhlallista nimitystä kuin<br />
”titaanien taistelu”. Sekä omista lähtökohdistaan<br />
että myös toisiin liittyen Riihinen arvostelee<br />
taloudellisen kasvun ja kokonaisvaltaisen rationaalisen<br />
suunnittelun keskeisyyttä Kuusen ajattelussa<br />
– toki myöntäen kasvun ja sosiaalipolitiikan<br />
yhdistämisen merkityksen. Riihinen yhtyy<br />
Niemiseen ja Pentikäiseen sekä moniin muihin,<br />
jotka kaipasivat taloudellisen kasvun vastakohdaksi<br />
inhimillisiä tekijöitä ja ehkä yleensäkin<br />
inhimillisyyttä. Kuusen viiden painoksen menestyksen<br />
ja merkityksen Riihinen toki tunnustaa,<br />
mutta suhteellistaa siihen sisältyviä uutuuksia<br />
pitäen niitä kansainvälisinä itsestäänselvyyksinä,<br />
jotka ovat olleet uutuuksia vain suomalaisessa<br />
”perässähiihtäjien” ajattelussa.<br />
Tampereen yliopiston kanslerin Jorma Sipilän<br />
osuus käsittelee yhdistyksen linjasta 1970-luvulla<br />
käytyä taistelua, joka huipentui vuoteen 1975.<br />
Sipilän elävässä kuvauksessa vastakkain ovat<br />
ministeriön tutkimuspäällikkö Annikki Suviranta,<br />
joka on usein vastustaja, kun taas kannatettava<br />
on Klaus Mäkelä. Sipilä epäillee sopivuuttaan<br />
kirjoittajaksi, kun on ollut niin kokosydämisesti<br />
mukana toisella puolen näissä taisteluissa, joissa<br />
nuoret vasemmistolaiset ja keskustalaiset halusivat<br />
tiettyjä henkilöitä, ennen kaikkea Klaus Mäkelän,<br />
johtokuntaan. Rohkeasti Sipilä luonnehtii<br />
omiaan ”fiksuiksi ja toimeliaiksi”. Sipilän kuvaus<br />
kertoo sittenkin ehkä enemmän kylätappelun<br />
luonteisesta kuin suuresta ideologisesta sodasta.<br />
Sosialidemokraattien historiankirjoittajana<br />
korostaisin, että on niin monenlaisia sosialidemokraatteja…<br />
Jouko Kajanojan, Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen<br />
emeritus päällikön ja Terveyden<br />
ja Hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori<br />
Jussi Simpuran yhteinen artikkeli käsittelee rajun<br />
muutoksen vuosikymmeniä, 1990-ja 2000-lukua.<br />
Molemmat olivat yhdistyksen puheenjohtajia<br />
aikana, jolloin 1980-luvun yhdistyksen vakiintuneisuus<br />
sai uusia haasteita maailmanpoliittisista<br />
murroksista ja nopeista taloudellisista muutok-<br />
4_09_Janus.indd 376 13.12.2009 9:58:46
377<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
sista, mutta myös akateemisen maailman uusista<br />
virtauksista. Uudet esimiehet toivat omat näkemyksensä<br />
yhdistyksen uuteen tilanteeseen mm.<br />
edistämällä sosiaalisen pääoman tutkimusta. He<br />
ovat itse otsikoineet muutoksen linjan järjestelmäsosiaalipolitiikasta<br />
elämänpolitiikkaan ja yhteiskuntapolitiikkaan.<br />
Juuri heidän aikanaan maailman järjestelmä<br />
muuttui: Ikuiseksi uskottu Neuvostoliitto romahti,<br />
ja nyt me ihmettelemme lähes päivittäin<br />
postkommunistista nationalismia. Tosin kansallisuuksien<br />
merkitys ja vastakohdat olivat Neuvostoliitossa<br />
suuremmat kuin he myönsivät. Kun<br />
siellä käydessä ehkä vähän provokatorisesti kysyi<br />
niistä, he vakuuttivat innokkaasti, ettei heillä niitä<br />
ollut. Ei tarvinnut kuin muistaa Othellosta tuon<br />
kohdan: ” Miks vakuuttaa hän liiaks lempeään?”.<br />
EU:ta rakennettaessa - myös globalisaation johdosta<br />
lännessä - kansallisvaltion toimipiiri on supistunut.<br />
Yhdistystä luotsatessaan ovat Kajanoja<br />
ja Simpura kohdanneet monenlaista murrosta.<br />
Historiankirjat ovat olleet sillä tavoin sekaisin,<br />
että ajallinen jatkumo on kyseenalaistettu. Aikaisemmin<br />
vallinneiden suurten kehitys- ja edistyskertomusten<br />
on sanottu ehtyneen ja tulleen<br />
tiensä päähän. Uutta aikakautta on luonnehdittu<br />
ja ”selvennetty” postmodernin käsitteellä. Moderni<br />
on joutunut sillä tavoin epäilyksenalaiseksi,<br />
että 1000-vuotisen Venäjän ortodoksisen kirkon<br />
on sanottu tietäneen enemmän ihmisestä kuin<br />
tieteelliseksi itsensä nimittämä järjestelmä. Kenelläkään<br />
ei näytä olleen, eikä olevan, hallussaan<br />
muutoksen kokonaiskuvaa, saati sitten ennustetta<br />
tulevaisuudesta. Käyttääkseni erästä klisettä:<br />
”Olemme siirtyneet epävarmuuden aikaan”.<br />
Totean vielä, että kirjan valmistumiseen ovat<br />
vaikuttaneet edellä mainittujen lisäksi tutkija<br />
Matleena Frisk yhteiskuntahistorian laitokselta<br />
kokoamalla arkistoaineistoa ja tekemällä perusteelliset<br />
liitetiedostot. <strong>Kirja</strong>n toimittamiseen<br />
ovat osallistuneet myös yhdistyksen tämänhetkinen<br />
esimies, Diakonia-ammattikorkeakoulun<br />
tutkimusjohtaja Sakari Kainulainen ja Helsingin<br />
yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen johtaja<br />
Keijo Rahkonen.<br />
Yrittäessäni lopuksi tehdä kokonais<strong>arviot</strong>a kirjasta,<br />
olen päätynyt siihen, että se on ajassa hallitusti<br />
etenevä yleisesitys yhdistyksen 100-vuotisista<br />
vaiheista. Lisäksi pidän kirjaa myös tutkimuksena,<br />
jossa on eritelty yhdistyksen ja ympäröivän yhteiskunnan<br />
välistä vuorovaikutusta, esitetty siitä<br />
kiinnostavia yleistyksiä ja tulkintoja erilaisten<br />
tekijöiden keskinäisestä merkityksestä. Lisäksi<br />
kirja on luettuna ollut minulle, uskaltaisin käyttää<br />
sellaista sanaa kuin, lukuelämys. Kun sekä kirjan<br />
kirjoittajilla että kirjoituksen kohteilla on ollut<br />
emansipatorinen ihmiskuva, niin herää kysymys,<br />
onko realisoitunut vaara, että historiasta olisi<br />
tullut kiiltokuva. Mielestäni kukaan kirjoittajista<br />
ei ole joutunut ”hyvää tarkoittavuuden” ansaan.<br />
Näin ollen onkin syytä onnitella sekä <strong>yhdistys</strong>tä<br />
että kirjoittajia hyvästä tuloksesta.<br />
Virkamiesnäkökulma<br />
julkishallinnon<br />
muutostarpeista<br />
Mikko Niemelä: VTT, tutkijatohtori, Tutkimusosasto,<br />
Kela<br />
Juhani Korpela & Raili Mäkitalo (2008) Julkishallinto<br />
murroksessa – Rohkeutta ja vauhtia<br />
muutokseen. Edita, Helsinki. 2008, 284 s.<br />
Juhani Korpela ja Raili Mäkitalo omaavat pitkän<br />
linjan virkamieskokemuksen valtionhallinnosta<br />
niin liikenne- ja viestintäministeriöstä kuin ennen<br />
kaikkea valtiovarainministeriöstä. Niinpä<br />
heidän kirjansa on ”puheenvuoro yhteiskunnallisille<br />
keskustelijoille julkishallinnon sisältä jul-<br />
4_09_Janus.indd 377 13.12.2009 9:58:46
378<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
kishallinnosta”. Heidän sanomansa tulee hyvin<br />
ilmi jo kirjan johdannossa: julkishallinto kaipaa<br />
rohkeita muutoksia ja niiden aikaansaamiseksi<br />
on <strong>ry</strong>hdyttävä nopeasti töihin. Julkishallinnon<br />
on kyettävä nykyistä parempaan tuottavuuteen<br />
ja tehokkuuteen, jotta julkisia menoja voitaisiin<br />
keventää ja turvata suotuisa talouskehitys. Tässä<br />
mielessä kirja on malliesimerkki siitä, millä tavoin<br />
valtiovarainministeriössä on jo pitkään nähty<br />
yhteiskuntapolitiikan kehittämisen lähtökohdat<br />
ja keinot.<br />
Ilman uudistuksia Suomi ei tule pärjäämään,<br />
sillä haasteita riittää väestön ikääntymisestä ja<br />
ylipääsemättömistä ympäristövaatimuksista Itämeren<br />
kalakantaa uhkaaviin amerikankampamaneetteihin.<br />
<strong>Kirja</strong> julkaistiin syyskuussa 2008,<br />
jolloin ensimmäiset talouskriisin merkit olivat<br />
jo vahvasti ilmassa. Kirjoittajat eivät tietenkään<br />
talouskriisiä voineet ennustaa, eikä sen tuomaa<br />
toimintaympäristön muutosta ole voitu ottaa<br />
huomioon. Kesällä 2009 pelätty amerikankampamaneettikin<br />
osoittautui lopulta vaarattomaksi<br />
arktiseksi kampamaneetiksi.<br />
Uudistustoimenpiteissä erityisesti kunnat ovat<br />
keskeisessä asemassa, mutta kyse on myös valtionhallinnon<br />
ohjausjärjestelmistä ja johtamisesta.<br />
<strong>Kirja</strong>n luvut 2 ja 3 käsittelevät julkishallinnon<br />
sisäisiä valtasuhteita ja ohjausvälineitä. Tarkastelussa<br />
ovat ministereiden asema strategisina johtajina,<br />
virkamiesjohdon ja virkamiesten tehtävät,<br />
poliittiset virkanimitykset sekä poliittisten valtiosihteerien<br />
tehtävien tarkoituksenmukaisuus.<br />
Poliittisiin virkanimityksiin ja poliittisten valtiosihteerien<br />
virkoihin kirjassa suhtaudutaan erityisen<br />
kriittisesti. Ohjausvälineiden osalta huomion<br />
kohteena ovat lainvalmisteluun sisältyvät puutteet,<br />
taloudelliset ohjauskeinot, vero- ja maksupolitiikka<br />
sekä vaikutusarvioinnin vaikeudet. <strong>Kirja</strong><br />
puolustaa tulosohjausta ja julkisten palvelujen<br />
maksullisuutta.<br />
Tässä yhteydessä olisi ollut oiva tilaisuus käsitellä<br />
myös poliittisen päätöksenteon mekanismeja<br />
– millä tavoin poliittinen päätöksenteko ja<br />
politiikkaprosessit näyttäytyvät keskushallinnon<br />
sisältä? Tähän kirja ei valitettavasti anna vastauksia.<br />
Yhtäältä kirjoittajien vankan kokemuksen<br />
pohjalta olisi ollut mielenkiintoista lukea, millä<br />
tavoin he näkevät valtiovarainministeriön roolin<br />
muutoksen pidemmällä aikavälillä. Valtiovarainministeriön<br />
valtasuhdetta sektoriministeriöihin<br />
ei käsitellä kuin epäsuorasti keskusteltaessa valtiontalouden<br />
suunnittelujärjestelmistä sekä itse<br />
asiassa kirjan kansikuvassa, jossa valtiovarainministeri<br />
Jyrki Katainen puhuu ja muut ministerit<br />
kuuntelevat. Toisaalta käsittelemättä jää myös<br />
intressi<strong>ry</strong>hmien, kuten työmarkkinajärjestöjen ja<br />
Kuntaliiton, vaikutus päätöksenteon tehokkuuteen.<br />
Tämä kuvastaa kirjaa kokonaisuutenakin<br />
vaivaavaa kokonaisvaltaisuuden puutetta ja historiattomuutta.<br />
Luku 4 on lyhyehkö kuvaus markkinaohjauksen<br />
mahdollisuuksista, johon kirjoittavat vahvasti uskovat,<br />
mutta eivät täysin kritiikittömästi. Markkinaohjakseen<br />
siirtymistä puolustetaan ennen<br />
kaikkea asiakkaan vallinnanmahdollisuuksien<br />
parantumisella. Lisäksi sen oletetaan lisäävän<br />
tehokuutta ja tuottavuutta. Toisaalta markkinoistamisella<br />
on myös ongelmansa ja riskinsä,<br />
joihin kirjassa myös paneudutaan. Yksi keskeinen<br />
pulma on edelleen palvelumarkkinoiden yhtenäisten<br />
ja läpinäkyvien pelisääntöjen puuttuminen.<br />
Luvussa ei kuitenkaan tuoda esiin nykyistä<br />
julkisia hankintoja koskevaa lainsäädäntöä ja siihen<br />
liittyviä ongelmia. Laaja-alaisempi ote, jossa<br />
olisi tarkasteltu esimerkiksi kolmannen sektorin<br />
vahvaa osallistumista hyvinvointipalvelujen tuottamiseen<br />
ja sen suhdetta markkinoistamiseen,<br />
olisi myös puolustanut paikkaansa.<br />
Laaja-alaisuuden ja kokonaisvaltaisuuden puute<br />
sekä historiattomuus vaivaavat myös lukua<br />
5, joka käsittelee kunta- ja palvelurakenneuudistusta.<br />
Paras -hankkeella on toistaiseksi saatu<br />
4_09_Janus.indd 378 13.12.2009 9:58:46
379<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
aikaa historiallisesti suuri määrä kuntaliitoksia.<br />
<strong>Kirja</strong>ssa korostetaan, että sillä ei ole kuitenkaan<br />
saavutettu palvelujärjestelmien uudistumista.<br />
Lisäksi isot kaupungit ovat jääneet kuntaliitoksien<br />
ulkopuolelle. Jo pelkällä Paras -hanketta<br />
koskevaan ja sitä edeltävään lainsäädäntöön<br />
tutustumalla kirjassa olisi voinut tuoda esiin,<br />
että lainsäädännöllä on nimenomaan pyritty<br />
kuntarakenteiden uudistamiseen (ks. Niemelä<br />
2008). Vahva kunnallinen itsehallinto, jota vankistivat<br />
vielä 1990-luvun puolivälissä tehdyt lakiuudistukset,<br />
merkitsee, että palvelurakenteita ei<br />
pystytä uudistamaan pelkällä normiohjauksella.<br />
Uusien toimintamallien käyttöönotossa kunnat<br />
ovatkin avainasemassa. Avaamalla kuntien ja<br />
valtion välistä suhdetta sekä niitä tekijöitä, jotka<br />
ovat johtaneet suomalaisen pienkuntamallin<br />
toimimattomuuteen, luvusta olisi saanut huomattavasti<br />
enemmän irti.<br />
Luvussa 6 tarkastellaan tuottavuutta ja tehokkuutta.<br />
Suhteessa edellisiin lukuihin se on osittain<br />
oppikirjamainen sisältäen myös jonkin verran<br />
päällekkäisyyttä ja toistoa. Luku kuitenkin<br />
osoittaa kirjoittajien vankkaa uskoa tuottavuuden<br />
merkittävään asemaan yhteiskuntapolitiikassa<br />
sen kaikilla sektoreilla (keskustelua sosiaalipolitiikan<br />
osalta ks. Kananen 2008). Kirjoittajien<br />
mukaan tuottavuuden kasvu on keskeinen päämäärä<br />
ja rakennemuutokset ovat avaimia päämäärän<br />
saavuttamiseksi. Valtionhallinnon tuottavuusohjelmaan<br />
suhtaudutaan lähtökohtaisesti<br />
myönteisesti, sen toteuttamistapoihin sen sijaan<br />
kriittisesti. Luvun yksi mielenkiintoisimmista<br />
kohdista liittyy kehityshankkeiden ohjaukseen.<br />
Tässä kritiikki kohdistuu erityisesti sosiaali- ja<br />
terveysministeriön kehityshankkeiden heikkoon<br />
koordinointiin. Kiinnostavaa sinänsä on se, että<br />
sosiaali- ja terveydenhuollon hankeähkyä on<br />
lähdetty purkamaan perustamalla uusi ja entistä<br />
suurempi yhteistyöhanke, jonka kustannusarvio<br />
on noin 240 miljoonaa euroa (vertailun vuoksi<br />
todettakoon, että vuoden 2007 budjettiin tehty<br />
köyhyyspaketti oli noin 80 miljoonaa euroa).<br />
<strong>Kirja</strong>n lopussa on vielä kaksi lukua, joista toinen<br />
käsittelee EU-vaikuttamisen haasteita ja toinen<br />
Venäjän tuomia mahdollisuuksia. Molempien<br />
lukujen ongelma on siinä, että niitä ei ole pystytty<br />
sitomaan kirjan kokonaisuuteen parhaalla<br />
mahdollisella tavalla. Luvut ovat sinänsä kiintoisia,<br />
mutta ne jäävät irrallisiksi kokonaisuuksiksi.<br />
EU-vaikuttamisen haasteiden osalta keskitytään<br />
erityisesti siihen, millä tavoin EU:ssa voidaan virkamies-<br />
ja poliitikkotasolla vaikuttaa. Tarkastelun<br />
ulkopuolelle jää kokonaan se, millä tavoin EU:n<br />
suositukset ja määräykset toimeenpannaan kansallisella<br />
tasolla. Millä tavoin EU:n mallioppilaana<br />
oleminen näyttäytyy valtionhallinnossa ja millä<br />
tavoin virkamiehet tämän kokevat? <strong>Kirja</strong>n teemaan<br />
ja palvelujen kilpailullisiin toimintatapoihin<br />
liittyvä esimerkki olisi voinut olla julkisia hankintoja<br />
koskeva lainsäädäntö. Se tuli suomalaisen<br />
lainsäädännön uudeksi osaksi 1990-luvun alkupuolella<br />
Suomen liityttyä Euroopan talousalueeseen<br />
ja perustuu edelleen EU:n ja WTO:n<br />
sopimuksiin. Lainsäädäntö ei ole kuitenkaan<br />
istunut suomalaiseen ympäristöön ongelmitta.<br />
Tästä huolimatta suomalainen lainsäädäntö<br />
määrää tiukempia normeja kuin EU tai WTO<br />
edellyttävät.<br />
Venäjää koskeva luku on puolestaan sinällään<br />
mielenkiintoinen kuvaus Venäjä-suhteiden hoitamisesta.<br />
Lähes kaikki aiemmista samankaltaisista<br />
kuvauksista ovat perustuneet valtion<br />
päämiehien tai historioitsijoiden kuvauksiin, ei<br />
niinkään hallinnon virkamiesten. Osittain luku<br />
on yleissivistävä kuvaus nyky-Venäjästä, osittain<br />
se sisältää ohjeita virkamiehille, joiden tehtävänä<br />
on hoitaa Venäjään liittyviä asioita. Mutta kuten<br />
edellä on sanottu, kirjan teemaan – suomalaiseen<br />
julkishallintoon ja sen muutokseen – sitä<br />
ei ole sidottu juuri millään tavalla, ei itse Venäjää<br />
käsittelevässä luvussa eikä kirjan johdannossa tai<br />
johtopäätöksissä.<br />
Kokonaisuudessaan kirja antoi lukijalle ensimmäisen<br />
lukukerran jälkeen hivenen hämmen-<br />
4_09_Janus.indd 379 13.12.2009 9:58:46
380<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
tävän kuvan. Eikä kuva juurikaan täsmentynyt<br />
toisella lukukerralla. Millaiselle lukijakunnalle<br />
kirja on suunnattu? <strong>Kirja</strong>n kirjoittajat mainitsevat<br />
sen olevan puheenvuoro, jossa ”osoitetaan ongelmia,<br />
joihin päätöksentekijöiden, virkamiesten<br />
ja yhteiskunnallisten keskustelijoiden tulisi puuttua”.<br />
Yhtäältä kirja sisältääkin joitakin selkeitä<br />
suosituksia, esimerkiksi poliittisiin valtiosihteereihin,<br />
lainvalmisteluun, valtionhallinnon tuottavuusohjelmaan<br />
ja palvelujärjestelmien uudistamiseen<br />
liittyen. Lisäksi siinä patistellaan erityisesti<br />
kuntien päätöksentekijöitä aktiivisempaan uudistustyöhön.<br />
Toisaalta kirja sisältää sivukaupalla<br />
hyvin yleistä luonnehdintaa julkishallinnosta, EUvaikuttamisesta<br />
ja Venäjästä, jotka ovat lähinnä<br />
yleissivistäviä kuvauksia. Oppikirjaksikaan se ei<br />
kovin hyvin sovellu, sillä ilman laaja-alaisempaa<br />
tietämystä julkishallinnon kehityksestä, kirja ei<br />
todennäköisesti avaudu helposti. <strong>Kirja</strong>n kokonaiskuvaa<br />
hämärtää lisäksi asiakokonaisuuksien<br />
runsaus ja se, että kaikkia käsiteltyjä teemoja ei<br />
ole pystytty nivomaan eheäksi kokonaisuudeksi<br />
– punaista lankaa on vaikea löytää.<br />
<strong>Kirja</strong>llisuus<br />
Kananen, Johannes (2008) Kilpailukyky ja tuottavuus<br />
2000-luvun sosiaalipolitiikassa. Yhteiskuntapolitiikka<br />
73 (3), 239-249.<br />
Niemelä, Mikko (2008) Julkisen sektorin reformin<br />
pitkä kaari Valtava-uudistuksesta Parashankkeeseen.<br />
Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia<br />
102. Helsinki: Kela.<br />
Ajatuksen voima<br />
Risto Eräsaari: VTT, professori, yhteiskuntapolitiikan<br />
laitos, Helsingin yliopisto<br />
Johannes Kananen & Juho Saari (toim.) Ajatuksen<br />
voima. Ideat hyvinvointivaltion uudistumisessa.<br />
Minerva, Helsinki/Jyväskylä. 2009,<br />
396s.<br />
Vaikka ”Ajatuksen voima” osoittaakin kiinnostusta<br />
enemmän ”maailmankuvia” ja ”paradigmoja”<br />
kuin ”käsitteitä” ja ”aatteita” kohtaan, se näyttää<br />
rinnastuvan viime vuosina yhteiskuntatieteilijöiden<br />
keskuudessa suosiotaan kasvattaneeseen<br />
käsite- ja aatehistoriaan. Ainakin kasvupohja on<br />
sama: intellektuaalisen tilanteen ja muutoksen<br />
tulkinnan, lingvistisen käänteen ja järkeilytyylien<br />
sekä omien peruskäsitteiden historiallisuuden ja<br />
kiistanalaisuuden täsmentäminen. Toki ”ajatuksen<br />
voima” on aina myös voitu käsittää terapiaksi,<br />
jonka nojalla orientoidumme ajattelussa,<br />
luomme itsemme, kokemuksemme tästä maailmasta,<br />
ylitämme vuoria ja varmistamme onnistumistamme,<br />
mutta siihen voi myös kätkeytyä<br />
pirullinen ironia – ajatukset harhailevat ja vain<br />
todelliset olosuhteet pysyvät. ”Ajatuksen voiman”<br />
kiintopisteenä ei tässä tapauksessa oikein<br />
voi olla puhdas ”sanan mahti”, vaan sen täytyy<br />
tavalla tai toiselle liittyä sosiaalipolitiikan kehityksen<br />
ja hyvinvointivaltion muutoksen taustalla tai<br />
sisällä olevien ideoiden, ellei jopa markkinaliberalismin<br />
”ketterästä” tiedosta ja hallinnollisesta<br />
”heuristiikasta” tuttujen ajatusmuotojen paljastamiseen.<br />
Takakannen lupaamien politiikan ”johtavien<br />
ideoiden” ja niiden taustalla olevien ”yhteiskunnallista<br />
todellisuutta” koskevien käsitysten<br />
osoittamisen sivutuotteena voi odottaa myös<br />
ajankohtaista <strong>arviot</strong>a siitä, mitä ovat – ja mitkä<br />
eivät ole – käyttökelpoisia käsitteellisiä välineitä<br />
ideapohjalta osoitettujen nykyongelmien, raiteil-<br />
4_09_Janus.indd 380 13.12.2009 9:58:46
381<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
taan suistuneiden rakenteiden ja menetettyjen<br />
teorioiden pohtimisessa.<br />
Hetken 400-sivuista teosta hypisteltyäni huomasin,<br />
etteivät monet kirjoitukset ainakaan kovin<br />
eksplisiittisesti osallistu keskusteluun sosiaalipolitiikan<br />
ajatusten voiman olemuksesta, kun taas<br />
kahden laajan artikkelin voimalla esiintyvä Raija<br />
Julkunen ottaa siihen kantaa konstailematta.<br />
Hänen mukaansa ”ajatusten rooli” on itsestään<br />
selvä, sillä uuteen voi saada yhteyden vain ajattelemalla,<br />
ja ajatukset ovat oikeastaan kaikkialla.<br />
Ajatus itsessään on näin ollen kiusallisen epäselvä<br />
asia ja sen vaikutusyhteys tai muovaamiskyky<br />
kaiketi vieläkin epäselvempi. Julkunen ei erottele<br />
ajatusta esimerkiksi käsitysten, järjen tai mielen<br />
dimensioilla, vaan valitsee yhtäältä tieteen ohjelmiin<br />
ja paradigmoihin ja toisaalta normatiivisiin<br />
kehyksiin ja sentimentteihin sisältyvät (tai niitä<br />
kannattavat) ajatukset. Mutta onko tämä riittävän<br />
konkreettinen tie – alituisesti muuttuvan ja<br />
usein siis myös moniselitteisiksi jäävän – ajatusten<br />
voiman idean käyttökelpoisuuden osoittamiseen?<br />
Eikö sosiaalipolitiikan ajatusten voimassa ole lähtökohtaisesti<br />
kysymys tietoa ja normeja isommista<br />
asioista, esimerkiksi vaikeista kysymyksistä<br />
(jonkin menettämisestä, epämääräisestä kärsimyksestä<br />
jne.), odotusten kommunikoinnista<br />
(kokemuksista, jälleenlöytämisestä jne.), salaisuuksista<br />
(jotka ovat piilossa representaatioiden<br />
alla), aktiivisesta politikoinnista (kiistämisestä ja<br />
vaihtoehtojen osoittamisesta) ja tietenkin myyteistä<br />
(tarpeesta tulla toimeen ympäröivien olemassaolon<br />
edellytysten kanssa)? Eikö ajattelun<br />
perspektiivi tulisi sen vuoksi asettaa sen roolin tai<br />
tehtävän edelle? Silloinhan ajatukset itsessään –<br />
eivätkä vain välineinä – astuvat etualalle. Silloin<br />
ajatukset on myös erotettava kohteestaan sekä<br />
siitä, mitä ne tuottavat tai mitä niillä kuvataan.<br />
Kyse ei ole vain kaksoishermeneutiikasta (ajatusten<br />
sisältymisestä ajateltuun) vaan myös siitä,<br />
ettei ajatuksia (esimerkiksi sosiaalisia oikeuksia)<br />
voida identifioida mihinkään kiistattomaan tosiasiaan<br />
vaan niiden toteutumisen edellytykset<br />
perustuvat toisiin ajatuksiin (esimerkiksi<br />
konventioihin ja koordinoituihin käytäntöihin).<br />
Konvention mekaaninen seuraaminen johtaa<br />
tyhjään näytökseen. Käsitteiden tavoittamiseksi<br />
tarvitaan episteemistä riskinottoa. Ohjelman,<br />
paradigman, kehyksen ja sentimentin rinnalle tai<br />
tueksi pitäisi siis oikeastaan tuoda sosiaalipoliittisen<br />
ajattelun ”substanssin”, ”metodin” ja ”merkitysten”<br />
pohdinta. Vasta niiden nojalla voidaan<br />
puhua sosiaalipoliittisen ajattelun ”linsseistä” tai<br />
”perspektiiveistä”. Kumpikin tarkoittaa – ensimmäinen<br />
optisesti ja toinen mentaalisesti – sitä,<br />
mitä nähdään: elämää, turvallisuutta, hyvinvointia<br />
(substanssi), kuvauksia, diagnooseja, faktoja (metodit)<br />
ja kehitystä, evoluutiota, muutosta (merkitykset).<br />
Näkökulman aukaiseminen edellyttää<br />
mahdollisuutta ja kykyä nähdä disiplinoivista havaintomahdollisuuksista<br />
ja arkipäivän funktiojärjestelmien<br />
totunnaisista rajoitteista vapautetuin<br />
ajatuksin sitä, mikä on ongelmallista ja mille ei<br />
ole välitöntä evidenssiä.<br />
Julkusen tulkinta ajatuksen voimasta ei ole ainoa.<br />
Myös toimittajat – ja selvästi rajatummin muut<br />
kirjoittajat – esittävät omia täsmennyksiään. Kanasen<br />
ja Saaren ”idea-analyysin kolme perusulottuvuutta”,<br />
nimittäin ”politiikka-paradigma”,<br />
”politiikka-agendat” ja ”politiikan kehystäminen”,<br />
tiivistävät sen substraatin, jonka kannattelemia<br />
ajatuksia tarkastellaan. Paradigmat muodostuvat<br />
ideoista ja visioista, agendat toimijoista ja<br />
kyvyistä ja kehykset asiakokonaisuuksiin suhtautumista<br />
ohjaavista malleista. Ajatusten kasvun<br />
alustana ovat silloin politiikan linjaukset ja<br />
areenat, eivät niinkään poliittiset aktiviteetit tai<br />
politiikan pelitila (kontingenssi). Toisaalta keskustelu<br />
kompleksisuuden ja ajatuksen voiman<br />
yhteyksistä on todella paikallaan: kun luotettavaa<br />
tietoa ei enää ole, kun päätöksiä on kaikesta<br />
huolimatta pakko tehdä ja kun päätösten seuraukset<br />
ovat arvaamattomat, on tartuttava ajatteluun,<br />
arviointiin ja problematisointiin. Tarkastelu<br />
4_09_Janus.indd 381 13.12.2009 9:58:46
382<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
olisi voinut olla laveampi, sillä kompleksisuuteen<br />
kuuluu myös emergenssi, ilmaantuminen, ilmiöiden<br />
tai rakenteiden spontaani muodostuminen<br />
järjestelmän makrotasolla sen elementtien<br />
yhteispelin ansiosta. Selväksi kuitenkin käy, että<br />
ajatusten voiman idea-analyysin ohjelmana on<br />
oikeastaan institutionaalisen taloustieteen ja<br />
rationaalisuuden rajoja koskevan keskustelun<br />
jatkaminen. Sitä, millä keinoin se tapahtuu niin<br />
erilaisten problematiikkojen, kuten (kommunikoitaviin)<br />
visioiden, (perustavien) dispositiivien<br />
ja (asioita yhteen kutoviin) kontekstien aluilla, ei<br />
vielä tiedetä.<br />
Teokseen valittujen artikkeleiden painopiste on<br />
ennemminkin ”ajatuksen voimaa” ihmettelevän<br />
tai irrottelevan muutoksen kontekstin tai kasvualustan<br />
osoittamisessa, kuin vielä kunkin teemaalueen<br />
tai kysymyksenasettelun spesifien ajatusmuotojen<br />
vaikutusten osoittamisessa. Niinpä<br />
Pekka Kuusen ohjelman merkitys (Bergholm &<br />
Saari) paradigman esittäjänä, agendan asettajan<br />
ja politiikan kehystäjänä ei ilman vertailukohtia<br />
nouse sellaiselle käsitteelliselle tasolle, jolla todella<br />
päästäisiin keskustelemaan yhteiskunnallisten<br />
ainesten ja sosiaalipolitiikan yhteisen hyvän<br />
oikeuttamisen tavan yhteyksistä. Lasten kotihoidon<br />
tuen (Hiilamo & Kangas) ajatuskuviona on<br />
Suomen ja Ruotsin puolueiden ajattelutapojen<br />
vertailu. Schumpeterin ”luovan tuhon” ajatuksen<br />
(Böckerman & Kiander) esittelyssä ei päästä<br />
sosiaalista tuhoavan dynamiikan mekanismeihin<br />
saakka. Kilpailukykyä ja tuottavuutta (Kananen<br />
& Kantola) tarkasteleva luku on temaattisesti<br />
ja sisällöllisesti rikas avainartikkeli, mutta sen<br />
ensimmäinen lause pääsee yllättämään: Miten<br />
muka ”politiikan ideat avaavat ikkunan omaan<br />
aikakauteen”? Eikö olisi pitänyt kysyä, mikä avaa<br />
ikkunan politiikan ideoihin? Kannustusideaa<br />
koskevassa luvussa (Björklund & Airio) täsmennetään<br />
argumentaatiokehyksessä ja siinä paneudutaan<br />
laadullisesti tekijöiden tarkasteluun,<br />
joten tuloksena olevan ajatusten analytiikka<br />
menee selvästi uuden sosiaalipolitiikan sanakirjaa<br />
pitemmälle. Köyhyyspolitiikan (Kuivalainen<br />
& Niemelä) tarkastelussa operoidaan puolueohjelmien<br />
sisällönanalyysin pohjalta, joten sekin<br />
tarjoaa ajatus-analytiikan. Ikäidean (Julkunen)<br />
tarkastelu havainnollistaa oivallisesti ideoiden<br />
vaikuttamista, kontekstin vaikuttamista ideoihin<br />
ja vaikutuksen edellyttämää aikaa. Perus tulon<br />
idean (Julkunen) tarkastelukulmaksi olisi hyvin<br />
voinut valita ”ajatuksen voimattomuuden” selittämisen<br />
– niin takeltelevaa on sitä koskeva<br />
keskustelu ollut. EU:n sosiaalipolitiikan (Hakala)<br />
tarkastelussa ei ole idea-näkökulmaa, kun taas<br />
köyhyyden vähentämisen politiikan (Voipio) eli<br />
globaalin kehityspolitiikan tarkastelu on jäänyt<br />
niin kapeaksi, etteivät globaalisten toimijoiden<br />
käänteen tekevät vaikutukset kansallisvaltiollisen<br />
yhteiskuntapolitiikan perussanastoon ole<br />
mahtuneet mukaan.<br />
Päättävässä ja kokoavassa luvussa Juho Saari<br />
perustelee idea-analyysin tarpeellisuutta sillä,<br />
että politiikkaprosessi on jäänyt sosiaalipolitiikan<br />
tutkijoille ”mustaksi laatikoksi”. Sen purkamisen<br />
nimeämistä sosiaalipolitiikan keskeiseksi<br />
tutkimusteemaksi en kiistä, mutta muistuttaisin<br />
substanssi-, metodi- ja merkityskysymysten<br />
huomioonottamisesta sosiaalipolitiikan tutkimuksellisten<br />
kerrosten tarkastelussa. 1960-luvun<br />
optimistisista modernisaatioteorioista oman aikamme<br />
hallintoteorioihin ulottuvan tutkimuksellisen<br />
kerrosten kaaren konstruoinnissa jylläävät<br />
talouden problematiikoista vauhtia ottavat niin<br />
anglo-amerikkalainen ajatusmaailma kuin televisiossa<br />
illasta toiseen pyörivät sarjaohjelmat,<br />
kun taas vähintäänkin piilovaikuttajana ajatuksiin<br />
voimaa ladanneesta yhteiskunta-analyysista<br />
(Habermas, Luhmann), tiedon ja oikeutuksen<br />
näköaloista (Bourdieu, Boltanski &Thévenot)<br />
sekä uusista (post) empirismin teemoista ei näy<br />
jälkeäkään. Pohtiessaan sitä, kuinka idea- ja asiakokonaisuudet<br />
”juoksutetaan” poliittiseen järjestelmän<br />
läpi ja millaisiin sääntöihin ja vaihteluihin<br />
tuo ”juoksutus” perustuu, Saarella näyttää lisäksi<br />
olleen mielessä siinä määrin muodollinen politiik-<br />
4_09_Janus.indd 382 13.12.2009 9:58:46
383<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
kajärjestelmä, ettei hän ole katsonut aiheelliseksi<br />
tarkastella ajatuksen voimaa kannattavaa tai<br />
upottavaa hyväksyttävyyttä (legitimiteettiä) tai<br />
oikeutusta (justifikaatiota) eikä siten myöskään<br />
vallankäytön legitiiminä oikeuslähteenä toimivaa<br />
yleistä ja yhtäläistä järjenkäyttöä (julkisuutta).<br />
Sosiaalipolitiikan ideoiden valo tai sosiaalipolitiikan<br />
valaistuminen niiden vaikutuksesta on<br />
tässä teoksessa kiinnitetty hyvinvointivaltion<br />
kehittämiseen, mutta itse hyvinvointivaltiosymboliikan<br />
tarkastelua ei ole pidetty tarpeellisena.<br />
Ideoiden syntyä, metamorfooseja, ehtymistä ja<br />
ennen kaikkea ajatuksen voiman käsitteellistämistä<br />
(termien merkityksen muutosta käytössä,<br />
kielessä, puhunnassa jne.) olisi voinut kokeilla<br />
juuri tuossa kontekstissa. Ajattelen ennen kaikkea<br />
sosiaalipoliittisten ajatusten voimaa liikekäsitteinä<br />
siinä käsitehistoriasta tutussa ajallisessa<br />
muutoksessa, jossa odotushorisontti erkani<br />
kokemuksesta, suuntauduttiin tulevaan ja pyrittiin<br />
hahmottelemaan toteutettavissa olevia<br />
parempia todellisuuksia. Ajattelun vaiva, onni<br />
ja oveluus tuovat mieleen säkeiden sorvailusta<br />
innostuneen taiteilija Edgar Degasin ja runoilija<br />
Stéphane Mallarmén kohtaamisen, jolloin tämä<br />
valitti Mallarmélle: ”Ammattinne on helvetillinen.<br />
En onnistu tekemään sitä mitä haluaisin, ja<br />
olen silti täynnä ideoita”. Runoilijan vastaus kuului:<br />
”Degas hyvä, säkeitä ei tehdä ideoista. Niitä<br />
tehdään sanoista”.<br />
Uutta toivoa USA:n<br />
työtä tekeville köyhille<br />
Ilpo Airio: VTT, erikoistutkija, Kela<br />
Greg. J. Duncan; Aletha C. Huston & Thomas<br />
S. Weisner: Higher Ground. New Hope for<br />
the Working Poor and Their Children. Russell<br />
Sage Foundations, New York. 2007. 172<br />
s.<br />
Yhdysvallat tunnetaan kannustinpolitiikan mallimaana.<br />
Jopa presidentti Bill Clintonin eräänä<br />
vaaliteemana oli ”lopettaa hyvinvointi sellaisena<br />
kun tiedämme sen” ja luoda uusi työhön<br />
velvoittava järjestelmä. Hyvinvointivaltiosta oli<br />
tullut Yhdysvalloissa 1980-luvun ”reaganilaisen”<br />
poliittisen diskurssin aikana köyhyysansa, joka loi<br />
ihmisille kannustimia pysyä poissa työelämästä.<br />
Moraalisen saarnan kohde oli selkeä: Ne, jotka<br />
kävivät töissä ja ”pelasivat sääntöjen mukaan”,<br />
kustansivat työvoiman ulkopuolella vetelehtivien<br />
elämäntyylin. Erityisesti yksinhuoltajaäidit –<br />
sosiaaliturvakuningattaret – joutuivat tulilinjalle.<br />
Sosiaalimenoja leikattiin ja ihmisiä kannustettiin<br />
hakeutumaan työelämään.<br />
Työvelvoitteeseen perustuva sosiaaliturvajärjestelmä<br />
ei ole kuitenkaan osoittautunut erityisen<br />
menestyksekkääksi. Päinvastoin, eriarvoisuus<br />
on lisääntynyt Yhdysvalloissa useilla mittareilla<br />
tarkasteltuna. Palkkaerot, sukupuolien välinen<br />
eriarvoisuus ja etnisten <strong>ry</strong>hmien väliset kuilut<br />
ovat kasvaneet. Jos Suomessa työttömyys on<br />
osoittautunut köyhyyden yleisimmäksi syyksi ja<br />
työssäkäyntiä voidaan pitää köyhyysongelman<br />
luonnollisena ratkaisuna, niin Yhdysvalloissa<br />
syy- ja seuraussuhteet eivät ole läheskään yhtä<br />
selvät. Kokopäivätyötä tekevät köyhät eivät ole<br />
Yhdysvalloissa mitenkään harvinainen ilmestys.<br />
4_09_Janus.indd 383 13.12.2009 9:58:47
384<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
Greg J. Duncanin, Aletha C. Hustonin ja Thomas<br />
S. Weisnerin teoksessa ”Higher Ground – New<br />
Hope for the Working Poor and Their Children”<br />
evaluoidaan Milwaukeessa vuosina 1994–1997<br />
toteutettua New Hope -projektia, jossa pelkästään<br />
työllistämiseen tähtäävän toiminnan sijasta<br />
luotiin kokonaisvaltaisempi sosiaaliseen sopimiseen<br />
perustuva kokeilu. Osallistujat sitoutuivat<br />
tekemään töitä kokopäiväisesti ja projekti vastaavasti<br />
auttoi heitä järjestämään lastenhoidon,<br />
terveyspalvelut ja jos palkka jäi alle köyhyysrajan,<br />
maksoi projekti palkkatuloille täydennystä puuttuvan<br />
osan verran. Projektin tavoitteena oli, että<br />
osallistujat saisivat toimeentulon työn kautta ja<br />
samalla he pystyisivät aikaisempaa paremmin<br />
yhdistämään työssäkäynnin ja perhe-elämän.<br />
Projektin valittiin 1 357 otoshenkilöä. Heidät<br />
jaettiin kahteen <strong>ry</strong>hmään: Puolet otoshenkilöistä<br />
pääsi käsiksi kaikkiin projektin tarjoamiin etuihin<br />
ja palveluihin. Toinen <strong>ry</strong>hmä toimi vertailu<strong>ry</strong>hmänä.<br />
Siihen kuuluvat tekivät kokopäivätyötä<br />
ilman mahdollisuutta projektin tarjoamiin etuihin<br />
ja palveluihin. Kaikki kokeiluun valitut asuivat<br />
Milwaukeen kahdella köyhimmällä asuinalueella.<br />
Tutkijoilla oli käytössään projektin aikana osallistujien<br />
tulotiedot rekistereistä. Lisäksi osallistujat<br />
täyttivät heidän hyvinvointiaan kartoittavan kyselylomakkeen<br />
projektin aluksi sekä kaksi vuotta<br />
sen päättymisen jälkeen.<br />
Oman tarkastelukehyksensä muodostivat ne<br />
henkilöt, joilla oli alle kymmenenvuotiaita lapsia.<br />
He täyttivät erillisen lapsia koskevan kyselylomakkeen<br />
kaksi ja viisi vuotta projektin päättymisen<br />
jälkeen. Samaten lasten opettajat täyttivät<br />
kaksi ja viisi vuotta projektin päättymisen jälkeen<br />
lomakkeen, jossa kysyttiin lasten koulumenestyksestä.<br />
Kolmas tutkimuskehys sisälsi 44 henkilöä,<br />
joita tutkittiin etnografisesti mm. haastattelemalla<br />
ja havainnoimalla. Seuranta kesti aina<br />
projektin alusta kolme vuotta sen päättymisen<br />
jälkeiseen aikaan. Tutkijoilla oli näin ollen lopulta<br />
hyvin monipuolinen aineisto käytössään.<br />
Teos alkaa lyhyellä johdannolla USA:n työmarkkinoihin.<br />
Tämän jälkeen käydään läpi New Hope<br />
-projektin syntyhistoriaa ja projektin rakennetta.<br />
Kolmannessa luvussa esitellään kolme etnografiseen<br />
osioon valikoitunutta esimerkkihenkilöä,<br />
joiden kautta projektia hyvin pitkälti evaluoidaan.<br />
Evaluaatio-osa jakautuu kolmeen lukuun:<br />
ensin tarkastellaan yleisesti projektin vaikutuksia<br />
osallistujien työllisyydessä ja köyhyydessä tapahtuneisiin<br />
muutoksiin. Tämän jälkeen tarkastellaan<br />
lasten hyvinvoinnissa ja koulumenestyksessä<br />
tapahtuneita muutoksia. Lopuksi evaluoidaan<br />
yleisesti perhe-elämässä tapahtuneita muutoksia.<br />
<strong>Kirja</strong>n lopussa on seikkaperäistä pohdintaa<br />
New Hopen opetuksista, vaikutuksista ja miten<br />
projekti voitaisiin toteuttaa laajemmassa mittakaavassa.<br />
Teoksen pääpaino on siis etnografisessa tarkastelussa,<br />
jossa koko projektia peilataan kolmen<br />
esimerkkihenkilön kautta. Hyvä idea vesittyy<br />
hieman, sillä kaikki esimerkkihenkilöt ovat samankaltaisia:<br />
He ovat projektin alussa yksinhuoltajaäitejä,<br />
joilla on suuria vaikeuksia työ- ja<br />
perhe-elämän yhdistämisessä, mutta projektin<br />
avaamien mahdollisuuksien kautta jokaisen tilanne<br />
paranee.<br />
Yksinhuoltajanäkökulmaa perustellaan sillä, että<br />
työssäkäyvien köyhyys on Yhdysvalloissa hyvin<br />
suuressa määrin yksinhuoltajien ongelma. Tämä<br />
ei ole sellaisenaan huono asia, mutta evaluoinnin<br />
painottuminen yksinhuoltajiin vaikeuttaa koko<br />
projektin onnistumisen arviointia. Projekti kun<br />
mahdollisti kaikenlaisten henkilöiden – myös<br />
lapsettomien – osallistumisen. Tätä seikkaa kirjassa<br />
korostetaan useasti, sillä yhdysvaltalainen<br />
sosiaaliturvajärjestelmä on hyvin lapsiperhepainotteinen,<br />
minkä vuoksi New Hope oli poikkeuksellisen<br />
laaja-alainen sosiaalinen kokeilu.<br />
Kuitenkin teosta lukiessa välillä tulee mieleen,<br />
että kirjoittajat eivät aina itse jaksa muistaa tätä<br />
seikkaa.<br />
4_09_Janus.indd 384 13.12.2009 9:58:47
385<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
Yleisesti ottaen kirja kuitenkin tarjoaa mielenkiintoisen<br />
näkökulman köyhyyden moniulotteiseen<br />
luonteeseen. New Hope -projektin evaluoinnista<br />
nousee kaksi teemaa esiin: Ensinnäkin<br />
projekti pyrki imitoimaan sosiaaliturvajärjestelmää,<br />
jossa työmarkkinoiden puutteellisuuksia<br />
ja ongelmakohtia paikataan ulkopuolisilla interventioilla.<br />
Tämä sisältää monia yhtymäkohtia esimerkiksi<br />
suomalaiseen järjestelmään. Myös tuotokset<br />
osoittautuvat tutunoloisiksi. Taloudellisen<br />
toimeentulon paraneminen oli osallistujilla hyvin<br />
riippuvaista siitä, miten monta työllistymistä<br />
haittaavaa estettä heillä oli. Näitä esteitä olivat<br />
mm. pätkätyöhistoria, koulun päästötodistuksen<br />
puuttuminen, rikosrekisteri sekä alle kouluikäiset<br />
lapset.<br />
Henkilöt, joilla ongelmat olivat kasautuneet, eivät<br />
juuri hyötyneet projektista. Sen sijaan vain<br />
vähäisistä esteistä kärsineiden kohdalla projektin<br />
vaikutus oli suuri. Viisi vuotta projektin päättymisen<br />
jälkeen tämän <strong>ry</strong>hmän työllisyysaste oli<br />
reilusti suurempi kuin vertailu<strong>ry</strong>hmällä ja ansiotaso<br />
oli myös huomattavasti korkeampi. Tutkijat<br />
saattoivat vetää tästä sen johtopäätöksen, että<br />
esteet, jotka haittaavat työelämään pääsemistä<br />
tai siellä pysymistä, vaativat ulkopuolista apua. Jo<br />
pienelläkin tuella useat henkilöt pystyivät nopeasti<br />
parantamaan tilannettaan. Esimerkiksi lastenhoidon<br />
järjestäminen oli merkittävä työllistymistä<br />
edistävä toimenpide. Esteet työllistymisen<br />
tiellä eivät siis aina olleet suuria, mutta kuitenkin<br />
sellaisia, joiden ylittäminen vaati ulkopuolisen<br />
tahon – tässä tapauksessa projektin – auttavan<br />
käden ojentamista.<br />
Toinen merkittävä löydös oli, että kohentuneella<br />
toimeentulolla oli laajempaakin vaikutusta<br />
kotitalouden hyvinvointiin. Projekti<strong>ry</strong>hmäläisten<br />
lasten koulumenestys parani vertailu<strong>ry</strong>hmään<br />
kuuluvien lapsiin verrattuna. Tämä havaittiin erityisesti<br />
poikien kohdalla. Myös terveydentila koheni<br />
kohde<strong>ry</strong>hmään kuuluvien kotitalouksissa,<br />
toisin kuin vertailu<strong>ry</strong>hmällä. Varsinkin stressi- ja<br />
depressio-oireet vähenivät, mikä näkyi esimerkiksi<br />
lasten vähentyneenä kouluhäiriköintinä.<br />
Syynä tähän oli ennen kaikkea se, että projektin<br />
järjestämä lastenhoito helpotti perheiden elämää.<br />
Lapset eivät joutuneet erilaisten tilapäisten<br />
hoitojärjestelyjen kohteiksi. Myös vanhempien<br />
ei tarvinnut tehdä useita töitä, jotka saattoivat<br />
ajoittua viikonloppuihin sekä ilta- tai yöaikaan.<br />
Projekti turvasi osallistujille toimeentulon yhdestä<br />
kokopäivätyöstä, joten vanhemmilla oli<br />
enemmän aikaa, jota viettää lasten kanssa.<br />
Suomalaisesta perspektiivistä kirjan pääasiallisin<br />
anti on, että New Hope simuloidessaan pohjoismaista<br />
hyvinvointivaltiota osoitti universaalin<br />
järjestelmän toimivuuden. Toisaalta suomalainen<br />
hyvinvointivaltiokeskustelu on viime vuosina pikemminkin<br />
etsinyt keinoja suomalaisen järjestelmän<br />
”amerikkalaistamiseen”. Perustelu on usein<br />
sama kuin minkä Duncan, Huston ja Weisner<br />
toteavat New Hope -projektin laajentamisen<br />
suurimmaksi haasteeksi: Kattava sosiaaliturvajärjestelmä<br />
tulee kalliiksi. New Hopen hintalappu<br />
osallistujaa kohden oli merkittävästi suurempi<br />
kuin, mitä Wisconsinin osavaltio käytti julkisia<br />
varoja sosiaaliturvaan, eikä Wisconsin ollut<br />
yhdysvaltalaisessa vertailussa mikään ”sosiaaliturvan<br />
takapajula”. Kallis järjestelmä kuitenkin<br />
maksoi itseään takaisin, kun osallistujat pystyivät<br />
työtuloillaan itse hankkimaan normaalin elämän<br />
edellytyksiä (esim. maksamaan laskut). Myös<br />
lasten koulumenestys, perheen jäsenten kohentunut<br />
terveydentila ja yleisen elämänlaadun<br />
paraneminen ovat sellaisia aineettomia asioita,<br />
joiden rahallista arvoa on vaikea mitata, mutta<br />
jotka maksavat itseään takaisin tulevaisuudessa.<br />
New Hope -projektin opetukset olivat, että hyvää<br />
ei voi saada halvalla ja mikään järjestelmä<br />
ei pysty auttamaan kaikkia tai poistamaan täysin<br />
vapaamatkustajaongelmaa. Olennaista tällöin<br />
on, mikä on halutun politiikan suunta. Onko<br />
aiheellista lisätä tarveharkintaa ja vaikeuttaa vetelehtijöiden<br />
elämää? Vai onko tarkoituksenmu-<br />
4_09_Janus.indd 385 13.12.2009 9:58:47
386<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
kaisempaa kehittää sellaista sosiaaliturvaa, jossa<br />
yleisesti parannetaan todennäköisyyttä sille, että<br />
ihmiset työllistyisivät ja heidän hyvinvointinsa<br />
kohenisi? Duncan, Huston ja Weisner päättävät<br />
teoksen hyvin Suomeenkin sopivaan ajatukseen:<br />
Lupaamalla työn olevan parasta sosiaaliturvaa ei<br />
vielä saavuteta mitään konkreettista. Lupaus pitää<br />
pystyä myös toteuttamaan.<br />
Kattava tutkimus<br />
kotityöstä ja sen jaosta<br />
Tomi Oinas: YTM, tutkija, Yhteiskuntatieteiden<br />
ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto<br />
Anneli Miettinen: Kotityöt, sukupuoli ja tasaarvo.<br />
Palkattoman työn jakamiseen liittyvät<br />
käytännöt ja asenteet Suomessa. Väestöntutkimuslaitoksen<br />
julkaisusarja E32/2008.<br />
Väestöliitto, Helsinki. 2008, 163 s.<br />
Väestöliiton tutkija Anneli Miettisen tutkimus<br />
kotityöstä ja sen jakamisesta perheessä on<br />
tervetullut lisä suomalaisessa empiirisessä sosiaalitutkimuksessa<br />
muutoin vähälle huomiolle<br />
jääneellä tutkimusalueella. Tutkimuksessa selvitetään,<br />
miten kotityöt on jaettu perheissä sukupuolten<br />
kesken ja mitkä tekijät vaikuttavat<br />
kotitöiden jakoon. Edellisten lisäksi Miettinen<br />
tarkastelee myös kotityön jakamiseen liittyviä<br />
asenteita ja niiden yhteyttä perheen työnjakoon<br />
sekä työnjaon tasa-arvoiseksi kokemista.<br />
Tutkimuksen alussa Miettinen käy lyhyesti läpi<br />
Suomen erityispiirteitä työnjaon kannalta, kuten<br />
naisten ja eritoten pienten lasten äitien korkeaa<br />
työllisyysastetta. Naisten suhteellisen tasaarvoinen<br />
asema työelämässä ei ole kuitenkaan<br />
tuottanut vastaavaa muutosta kodin piirissä.<br />
Muutokset kotityön tekemisessä ja jakamisessa<br />
ovat olleet varsin vähäisiä viimeisen 30 vuoden<br />
aikana. Myös kotityönjaon teoreettisia selitysmalleja<br />
esittelevä luku on kattava. Kolme keskeisintä<br />
teoreettista lähestymistapaa, eli yksilöiden<br />
rationaaliseen valintaan pohjautuvat valtaresurssiteoriat<br />
ja käytettävissä olevan ajan teoria<br />
sekä sosialisaatioprosessin tärkeyttä korostavat<br />
sukupuolirooliteoriat, käydään läpi kattavasti.<br />
Miettisen analyysit pääosin vahvistavat aikaisempia,<br />
lähinnä ajankäyttöaineistojen perusteella<br />
saatuja tuloksia. Naiset ovat edelleen päävastuussa<br />
kotityöstä, pienten lasten perheissä kotityönjako<br />
on perinteisempää, nuoremmissa ikäluokissa<br />
kotitöiden jakaminen on tasaisempaa,<br />
kotitöiden tasa-arvoistuminen syntyy lähinnä<br />
naisten vähentyneenä kotityönä, naiset tekevät<br />
enemmän kotitaloustyötä ja miehet huoltotöitä<br />
jne. Nämä tulokset eivät ole kovinkaan yllättäviä,<br />
mutta muutamia sitäkin tärkeämpiä poikkeuksia<br />
löytyy.<br />
Kuudennessa luvussa Miettinen käsittelee työn<br />
ja perheen yhteensovittamisen kannalta varsin<br />
kiinnostavaa teemaa, nimittäin ansiotyön piirteiden<br />
yhteyttä kotityönjakoon: Ovatko työelämän<br />
muutokset heijastuneet kotitöiden jakamiseen?<br />
Keskeinen tulos on, että työssä käyminen vähentää<br />
kotitöiden tekemistä molemmilla sukupuolilla.<br />
Tämä on havaittu myös aikaisemmissa<br />
tutkimuksissa. Mielenkiintoisempi havainto sen<br />
sijaan on viikkotyöajan lisääntymisen vähäisestä<br />
vaikutuksesta kotityön tekemiseen. Kotityön tekemisen<br />
kannalta työtuntien määrää keskeisempää<br />
näyttää olevan työssäolo sinällään. On kiinnostavaa<br />
nähdä, saadaanko muissa tutkimuksissa<br />
vastaavia tuloksia. Miettinen tutkii myös muiden<br />
työajan piirteiden, kuten ylityön, työaikajoustojen<br />
ja epäsosiaalisten työaikojen yhteyttä koti-<br />
4_09_Janus.indd 386 13.12.2009 9:58:47
387<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
työnjakoon. Epäsosiaalisten työaikojen vaikutuksesta<br />
kotityön tekemiseen on esitetty tuloksia jo<br />
aikaisemmin, mutta harvemmin Suomen osalta.<br />
Suomessa tunnetusti tehdään eurooppalaisittain<br />
paljon vuorotyötä, joten tämä kysymys on meillä<br />
hyvin relevantti. Valitettavasti Miettisen käyttämän<br />
aineiston rajallisuus tulee tässä vastaan ja<br />
mm. puolisoiden työaikojen päällekkäisyyden eli<br />
synkronian vaikutuksen tarkastelu jää pintapuoliseksi.<br />
Sama koskee erilaisten työaikamuotojen<br />
tarkastelua.<br />
Edellisen lisäksi tärkeä havainto on, että naisten<br />
lisääntyneen päätäntävallan perheen talousasioissa<br />
ei havaittu olevan yhteydessä kotitöiden<br />
tasaisempaan jakautumiseen. Päinvastoin, naisilla<br />
suurempi vastuu raha-asioista oli yhteydessä<br />
suurempaan vastuuseen myös kotitöistä. Tällaisia<br />
tuloksia ei ole esitetty ainakaan aiemmassa<br />
suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa. Tulos<br />
viittaa vahvasti siihen, että neuvotteluvalta ja<br />
sen kytkeytyminen resurssien hallintaan ei ole<br />
pätevä selitysmalli kotityönjaolle ainakaan Suomessa.<br />
Kotityönjakoon liittyviä asenteita ja kokemuksia<br />
käsittelevässä luvussa on kotityön mittaamisen<br />
problematiikan ohella Miettisen tutkimuksen<br />
mielenkiintoisin anti. Erityisen mielenkiintoinen<br />
on havainto, että tyytymättömyys kotitöiden<br />
jakoon ei ole riippuvainen yksinomaan toteutuneesta<br />
työnjaosta. Kotityöhön käytetyn ajan<br />
yhteys työnjaon tasa-painoiseksi kokemiseen<br />
oli selvästi odotettua heikompi. Vahvimmankin<br />
korrelaation selitysosuus jäi alle 25 prosenttiin.<br />
Tämä tarkoittaa, että selvästi epätasaistakin<br />
kotityönjakoa voidaan pitää tasapainoisena. Ja<br />
kääntäen: kotitöiden tasainen jako ei vielä takaa,<br />
että työnjako koetaan tasapainoisena. Herääkin<br />
kysymys, mikä oikein lisää kotityönjaon tasapainoiseksi<br />
kokemista, jos se ei riipu pelkästään työpanoksen<br />
reaalisesta jakautumisesta. Miettisen<br />
tulosten mukaan tyytymättömyys työnjakoon<br />
riippuu ainakin osittain kotitöiden kokemisesta<br />
ikävinä ja vähän arvostusta saavina – edellinen<br />
koski selvimmin miehiä ja jälkimmäinen puolestaan<br />
naisia.<br />
Miettisen tutkimus perustuu vuonna 1998 kerättyyn<br />
postikyselyyn, jossa tiedusteltiin kotityön<br />
tekemistä ja jakamista perheessä poikkeuksellisen<br />
yksityiskohtaisesti. Tulosten voi siten<br />
olettaa olevan luotettavampia kuin muiden<br />
kyselypohjaisten tutkimusten. Kysely osoitettiin<br />
kuitenkin vain yhdelle henkilölle kotitaloudessa,<br />
mistä johtuen tulosten luotettavuus jää kotityön<br />
jakamisen osalta kyseenalaiseksi. Tällöin tieto<br />
esimerkiksi puolison kotityöhön käyttämästä<br />
ajasta perustuu vastaajan arvioon. Tämä ongelma<br />
koskee kotityönjaon tutkimusta varten<br />
kerättyjä kyselyaineistoja laajemminkin. Tällaisilla<br />
aineistoilla voidaan parhaimmillaan vastata kysymykseen<br />
siitä, kuinka paljon aikaa ihmiset käyttävät<br />
kaikkiaan kotityöhön tai sen eri lajeihin.<br />
Sen sijaan perheen sisäisen työnjaon tutkimisen<br />
kannalta nämä aineistot ovat varsin ongelmallisia.<br />
Ihmisillä on esimerkiksi havaittu olevan taipumus<br />
liioitella omaa osaansa kotitöistä. Tämä<br />
osittain sosiaalisesta suotavuudesta ja osittain<br />
arvioinnin vaikeudesta syntyvä vääristymä voi<br />
johtaa varsin harhaisiin tuloksiin. On helppo kuvitella,<br />
että esimerkiksi työnjakoon tyytymättömät<br />
helposti liioittelevat vielä muita enemmän<br />
omaa osuuttaan ja vähättelevät puolison osuutta<br />
kodin töistä. Saattaakin olla, että toteutuneen<br />
työnjaon yhteys sen tasapainoiseksi kokemiseen<br />
on todellisuudessa edellä havaittua heikompi.<br />
Lisäksi eri toimintoihin käytetyn ajan määrää<br />
on tunnetusti vaikea arvioida retrospektiivisesti.<br />
Metodologiset tutkimukset ovat osoittaneet,<br />
että kotityöhön käytettyä aikaa ja sen jakamista<br />
puolisoiden kesken voidaan tutkia kaikkein<br />
luotettavimmin kotitalouspohjaisilla ajankäyttöaineistoilla,<br />
joissa vältytään edellä mainituilta<br />
vääristäviltä tekijöiltä.<br />
Miettinen tunnistaa edellä mainitut ongelmat,<br />
ja tutkimuksessa käydään läpi poikkeuksellisen<br />
4_09_Janus.indd 387 13.12.2009 9:58:47
388<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
laajasti aineistoon ja kotityön mittaamiseen liittyvää<br />
problematiikkaa. Tällaisen käytännön soisi<br />
yleistyvän empiirisessä sosiaalitutkimuksessa<br />
laajemminkin. Miettisen tutkimuksen parasta<br />
antia ovat juuri käytettyyn aineistoon ja mittareihin<br />
liittyviä virhelähteitä käsittelevät luvut ja<br />
liitteet. On mielenkiintoista, että niinkin perustavanlaatuinen<br />
asia, kuin tutkittavan ilmiön mittaamisen<br />
ja siihen liittyvien virhelähteiden käsittely,<br />
on loistanut poissaolollaan viimeaikaisessa suomalaisessa<br />
kotityönjakoa koskevassa tutkimuskirjallisuudessa.<br />
Aikaisemmin kotityöpanoksen<br />
mittaamisen ongelmia kyllä käsiteltiin varsin<br />
kattavasti mm. Iiris Niemen toimesta, mutta<br />
sittemmin kiinnostus mittareihin ja mittaamisen<br />
problematiikkaan näyttää lopahtaneen. Toivottavasti<br />
tässä teoksessa käyty keskustelu palauttaa<br />
taas mieliin, kuinka tärkeästä asiasta on kyse.<br />
Miettisen tutkimus onkin suositeltavaa luettavaa<br />
kaikille systemaattista empiiristä tutkimusta harrastaville<br />
yhteiskuntatieteilijöille kiinnostuksen<br />
kohteesta riippumatta.<br />
Kohti yhtenäisteoriaa<br />
rikollisuuden syistä<br />
Mari Suonio: YTM, jatko-opiskelija, ma.<br />
lehtori, sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos,<br />
Kuopion yliopisto<br />
Janne Kivivuori: Rikollisuuden syyt. Nemo,<br />
Helsinki. 2008, 470 s.<br />
Teoksessa ”Rikollisuuden syyt” Janne Kivivuori<br />
tarkastelee käsityksiä rikollisuuden syistä varsin<br />
kattavasti kriminologian peruskäsitteistä sekä<br />
-teorioista lähtien. Teos on ajankohtainen ja antaa<br />
vastauksia niihin kysymyksiin, joihin kipeästi<br />
kaivataan nyky-yhteiskunnassa vastauksia: Mikä<br />
saa ihmisen käyttäytymään rikollisella tavalla?<br />
Mistä johtuu yhteiskunnassamme esiintyvä väkivalta?<br />
Olisiko mahdollista entistä paremmin ennaltaehkäistä<br />
ja ennustaa rikollista käyttäytymistä?<br />
Mistä tekijöistä johtuu maassamme levinnyt<br />
pahoinvointi? Näihin kysymyksiin rikollisuuden<br />
selitysmallit eivät voi antaa kaiken kattavia vastauksia,<br />
mutta joitain tulkintoja ainakin. Kivivuoren<br />
teos tuo esiin tieteenalojen välisen vuoropuhelun<br />
välttämättömyyden nykykriminologiassa.<br />
Esimerkiksi sosiaalipsykologiset mekanismit ja<br />
ihmismielen alttiudet Kivivuori kuvaa alustaksi<br />
rikoskäyttäytymistä aiheuttaville mekanismeille.<br />
Kivivuori jakaa luvuittain rikollisuuden kriminologisen<br />
selitysmallit seuraavasti: ihmisluontoon<br />
(evoluutiokriminologiaan), valikoitumiseen, turhautumiseen,<br />
irtautumiseen, oppimiseen, leimautumiseen,<br />
konfliktiin ja rutiiniin. Nämä pitävät<br />
sisällään valtaosan perinteisistä sosiologisista<br />
rikollisuuden selitysmalleista sekä uuden luonnontieteellisen<br />
ajattelun. Juuri evoluutiokriminologian<br />
laaja esittely tekee teoksesta kiinnostavan<br />
ja perinteistä ajattelua haastavan. Eri selitysmallien<br />
ja teorioiden perusteellinen esitystapa haastaa<br />
lukijan vertailemaan ja huomaamaan, kuinka<br />
eri teoriat tukevat ja antavat myös perusteluja<br />
toistensa selityksiin.<br />
Kivivuori on jäsentänyt kriminologiset teoriat<br />
niiden lähestymistapojen piirteiden näkökulmasta:<br />
Evoluutiokriminologiset teoriat tuovat uutta näkökulmaa<br />
mm. psykokulttuuriorientoituneelle<br />
ajattelulle – varsinkin, kun eri teoriat eivät ole<br />
toisiaan poissulkevia vaan täydentäviä. Evoluutiokriminologia<br />
nostaa kiinnostavasti esiin kilpailun,<br />
väkivallan ja sukupuolen tuoman jännitteen<br />
rikollisuuden selittämiseen. Samalla se tuo<br />
syvyyttä myös sosiologisten teorioiden välisiin<br />
suhteisiin. Valikoitumisen näkökulma tuo esiin<br />
luonteenpiirteiden, sosiaalisten lähtökohtien<br />
sekä vuorovaikutuksen merkitystä rikollisuuden<br />
selittämisessä. Yhteiskunnallisen eriarvoisuu-<br />
4_09_Janus.indd 388 13.12.2009 9:58:47
389<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
den aiheuttamaa yksilökohtaista turhautumista<br />
kuvaa kriminologinen paineteoria, joka on yksi<br />
vanhimmista rikollisuuden selitysmalleista. Rikolliskäyttäytymisen<br />
osalta turhautuminen luo<br />
sekä yhteisöllisiä että yksilöllisiä käyttäytymisen<br />
muotoja. Kivivuori tuo esiin sen, että mitä tasaarvoisempi<br />
yhteiskunta taloudellisesti on, sitä<br />
yksilöllisempiä turhautumisen muotoja rikollisuuskäyttäytymisessä<br />
voidaan havaita. Kontrolliteorian<br />
mukaan yksilön irtautuminen sosiaalisista<br />
siteistä ja instituutioista tekee rikoskäyttäytymisen<br />
mahdolliseksi. Rikollisuuden ehkäisemiseksi<br />
tärkeää on mm. vahvistaa epävirallista sosiaalista<br />
kontrollia.<br />
Oppimisteoria taas tuo esiin epäsuotuisan sosiaalisen<br />
ympäristön vaikutuksen. Ajankohtaiseksi<br />
keskusteluksi rikollisuuden oppimisen on tuonut<br />
mm. internetissä leviävät avoimesti rikollisuuteen<br />
suuntautuvat vertais<strong>ry</strong>hmät. Ristiriitaisempaa<br />
ja monisäikeisempää keskustelua taas<br />
tuovat elokuvien, pelien ja laajemminkin median<br />
vaikutukset rikollisuuden ilmenemiseen. Leimaamisteorian<br />
keskeinen ajatus on, että leima vaikuttaa<br />
rikoksentekijän ymmär<strong>ry</strong>kseen itsestään<br />
ja hänen mahdollisuuksiin osallistua yhteiskuntaan.<br />
Leimaamisteoria tuokin esiin sen, kuinka<br />
rangaistusten tulisi olla sellaisia, etteivät ne itsessään<br />
ole leimaavia ja sitä kautta lisäämässä riskiä<br />
rikolliseen käyttäytymiseen.<br />
Konfliktiteoria on yhteydessä evoluutiokriminologiaan.<br />
Siinä korostetaan ennen rikollista tekoa<br />
esiintyviä moraalitunteita, jotka johtavat mm.<br />
vää<strong>ry</strong>yden korjaamiseen. Huomiota tulisikin<br />
kiinnittää muihin ongelmanratkaisumuotoihin<br />
mm. nuorten parissa työskennellessä. Rutiinitoimintojen<br />
teoria toteutuu, kun motivoitunut<br />
tekijä kohtaa valvomattomassa tilassa sopivan<br />
uhrin. Tämän tyyppisiä rikoksia tyypillisesti pyritään<br />
ehkäisemään mm. yhdyskuntasuunnittelulla<br />
sekä julkisten tilojen valvonnalla.<br />
Kivivuoren tapa käsitellä rikollisuuden selitysmalleja<br />
avaa perinteisen sosiologian ajattelua<br />
uudella tavalla. Esimerkiksi yksilöiden rikosalttiuden<br />
syyt määrittyvät täsmällisemmin evoluutiokriminologisen<br />
tarkastelun kautta kuin pelkästään<br />
yksittäisen sosiologisen selitysmallin avulla.<br />
Kivivuori myös tuo esiin evoluutiokriminologian<br />
läpäisevyyttä suhteessa edellä lyhyesti kuvaamiini<br />
perinteisiin sosiologisiin rikollisuusteorioihin.<br />
Tätä hän selittää sillä, että evoluutiokriminologia<br />
tuo esiin rikollisuuden pitkän aikavälin kehityksen,<br />
kun taas muutokset ja vaihtelut yhteiskuntien<br />
ja aikakausien välillä ovat selitettävissä sosiologisten<br />
rikollisuusteorioiden avulla.<br />
Kriminologiset teoriat kietoutuvat pahuuden<br />
käsitteeseen. Kivivuori ottaa esiin Durkheimin<br />
määrittelyn rikollisesta toiminnasta. Sen mukaan<br />
on rikoksia, jotka ovat pahoja sinänsä, `mala<br />
in se`, ja pahoja, koska ne ovat määritelty niin,<br />
`mala in prohibita`. Tässä tullaan pahuuden jaotteluun:<br />
Mikä on pahuutta, joka on inhimillistä,<br />
kulttuurista riippumatonta pahuutta ja mikä taas<br />
kulttuurisesti, lainsäädännöllisesti määriteltyä?<br />
Pahuus kytkeytyy ainakin epäsuorasti rikollisuutta<br />
selittäviin teorioihin: teoriat selittävät, minkä<br />
ilmiön kautta rikollisuuden syitä erityisesti tarkastellaan.<br />
Teoksessa on hyvä rakenne ja rikollisuuden<br />
selitysmallien tuoma tieto kumuloituu, varsinkin<br />
kun Kivivuori kytkee mielekkäällä tavalla eri<br />
selitysmalleja yhteen käytännöllisin, tieteellisin ja<br />
kaunokirjallisin esimerkein. Näin hän tulee myös<br />
osoittaneeksi, että kriminologian monitieteisen<br />
tai tieteenalojen välisen yhtenäisteorian kehittely<br />
voisi olla mahdollinen, joskaan ei ristiriidaton.<br />
Kivivuoren perusteellinen ja selkeä tyyli auttaa<br />
siinä, että teos avautuu varmasti varsin hyvin<br />
niillekin lukijoille, jotka tuntevat kriminologiaa<br />
vain vähän. Se tuo esiin myös rikollisuuden<br />
ulottuvuuksien moninaisuuden valaisevin esimerkein<br />
yksittäisistä suomalaisista historiallisista<br />
ihmiskohtaloista aina kansan<strong>ry</strong>hmien käyttäyty-<br />
4_09_Janus.indd 389 13.12.2009 9:58:47
390<br />
kirja-<strong>arviot</strong><br />
miseen. Rikollisuuden monista universaaleista<br />
piirteistä huolimatta yksilön ominaisuudet, perimä,<br />
käyttäytyminen ja ympäristötekijät – vain<br />
muutamia mainitakseni – kietoutuvat rikollisuuden<br />
selitysmallien ytimeen.<br />
Teos on hyvä yleisteos, joka tarkastelee rikollisuuden<br />
selitysmalleja eri teorioiden ja tieteenalojen<br />
valossa. Mielestäni teos on varsin aiheellista<br />
ja omia ajatusmalleja haastavaa luettavaa<br />
esimerkiksi käytännön sosiaalityössä toimiville<br />
niin lasten, nuorten kuin myös aikuisten palveluissa<br />
työskenteleville. Teos lisää ymmär<strong>ry</strong>stä<br />
ja faktatietoa asiasta, joka julkisessa keskustelussa<br />
herättää paljon mielipiteitä, arkiajattelun<br />
varaan jääviä arvioita sekä osin avuttomuutta.<br />
Tässä tapauksessa tieto ei lisää tuskaa vaan pikemminkin<br />
voi lievittää sitä. Kivivuoren pyrkimys<br />
välttää vaikeaselkoisuutta on onnistunut todella<br />
ansiokkaasti. Hän ei aliarvioi lukijaa, vaan antaa<br />
lukijalle tilaa oivaltaa asioita.<br />
Sosiaalityön näkökulmasta teoksella on annettavaa<br />
niin sosiaalityön opiskelijalle kuin myös pidempään<br />
työssä olleelle. Kukapa sosiaalityöntekijä<br />
ei olisi työssään kohdannut asiakastilannetta,<br />
jossa joutuu etsimään selitysmalleja poikkeavaksi<br />
määritellylle, rikolliselle käyttäytymiselle? Varsinkin<br />
eri selitysmalleja yhteen punovat toimenpidesuositukset<br />
tuovat esiin konkreettisia mahdollisuuksia<br />
vaikuttaa. <strong>Kirja</strong>n tutkimusesimerkit<br />
painottuvat nuorisorikollisuuden tutkimukseen<br />
ja myös monet kriminologiset teoriat painottavat<br />
nuoruutta tärkeänä elämänvaiheena rikollisuuden<br />
syiden tarkastelussa.<br />
Yhtenäisteorian kehittäminen on haastava tehtävä.<br />
Tämä on helppo huomata, jos sitä vertaa<br />
ajatukseen yleisestä sosiaalityön teoriasta. Rikollisuuden<br />
selitysmallit näyttäytyvät monisäikeisenä<br />
ilmiönä. Yhteenvedossa Kivivuori tuo esiin sekä<br />
yksilökohtaisten että yhteisöllis-rakenteellisten<br />
selitysten synteesin, jossa myös sattumalla on<br />
paikkansa. Kivivuoren mukaan niin yksilö- kuin<br />
ympäristöperusteiset ennusteet riskitekijöistä<br />
antavat oikeansuuntaisia todennäköisyyksiä,<br />
mutta täydellisiin ennusteisiin ja selitysmalleihin<br />
tuskin päästään. Tärkeämpiä kuin kaiken kattava<br />
teoria, ovat konkreettiset rikoskäyttäytymistä<br />
ehkäisevät ja uusintarikollisuutta vähentävät<br />
toimenpiteet, joita voidaan kohdistaa oikein ja<br />
oikea-aikaisesti teoriatiedon ja selitysmallien<br />
avulla.<br />
4_09_Janus.indd 390 13.12.2009 9:58:47
Change language