Lataa lehden 2/2010 pdf-versio tästä - Kuntoutussäätiö

kuntoutussaatio.fi

Lataa lehden 2/2010 pdf-versio tästä - Kuntoutussäätiö

Ullamaija Seppälä

Kuntoutustieteen opetusta ei saa lakkauttaa!

Juhani Laurinkari, Marja Nevalainen ja Veli-Matti Poutanen

IMBA ja Melba – työkyvyn arviointivälineiden

toimivuus Suomessa

Mika Ala-Kauhaluoma ja Mikko Henriksson

Akateemisten pätkätyöläisten kuntoutustarpeen

arviointi mini-interventiona

Karoliina Koskenvuo, Helka Hytti ja Ilona Autti-Rämö

Alle 25-vuotiaiden nuorten työkyvyttömyys- ja

kuntoutus etuuksien käyttö ajalla 1995–2008

Kaisu Pitkälä ja Minna Raivio

Mitä näyttöä muistisairaiden kuntoutuksen

vaikuttavuudesta?

Asko Suikkanen ja Jari Lindh

Työmarkkinakansalaisuus ja ammatillisen

kuntoutuksen luova tuho

Tiina Airaksinen

Miten kuntoutuspalvelu järjestelmämme toimii

CP-vammaisten henkilöiden elämänkaaren eri

vaiheissa?

Tanja Hirschovits-Gerz

Irti päihdeongelmista tutkitun tiedon valossa

2010 Kuntoutus

• 2


Kuntoutus on kuntoutusalan

tieteellis-ammatillinen lehti, joka

ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Lehti välittää ajankohtaista tietoa

kuntoutuksen tutkimuksesta,

menetelmistä ja innovaatioista

sekä seuraa alan yhteis kunnallista

keskustelua.

Toimitusneuvosto

Raija Gould, Eläketurvakeskus

Aila Järvikoski, Lapin yliopisto

Patrik Kuusinen, Työ- ja

elinkeino ministeriö

Veijo Notkola, Kuntoutussäätiö

Timo Pohjolainen, KuntoutusOrton

Marketta Rajavaara, Kela

Ismo Takala, Kuntoutuksen

tutkimus- ja kehittämisyhdistys

Helena Taskinen, Työterveyslaitos

Toimitus

Veijo Notkola, päätoimittaja

Timo Korpela, toimitussihteeri

Mika Ala-Kauhaluoma,

Ullamaija Seppälä, Matti Tuusa

Toimituksen yhteystiedot

PL 39, 00411 Helsinki

puhelin 044 781 3128

timo.korpela@kuntoutussaatio.fi

www-sivut

www.kuntoutussaatio.fi/

kuntoutuslehti

Tilaushinnat

Kestotilaus 45 euroa

Vuosikerta 48 euroa

Opiskelija 40 euroa

Irtonumero á 10 e + postituskulut

Julkaisija

Kuntoutussäätiö

33. vuosikerta

ISSN 0357-2390

Kannen suunnittelu

Jaana Viitakangas

Paino

Yliopistopaino, Helsinki 2010

Aikakauslehtien Liiton jäsen

Kuntoutussäätiö on monipuolinen

kuntoutuksen, terveyden

ja työelämän asiantuntija- ja

kehittämiskeskus.

Sen tavoitteena on edistää

työikäisten työ- ja toimintakykyä

ja parantaa vajaakuntoisten tasaarvoista

osallistumista työ- ja

muuhun sosiaaliseen elämään.

Näihin tavoitteisiin Kuntoutussäätiö

pyrkii innovatiivisella kuntoutuspalvelu-

ja työtoiminnalla,

tutkimus- ja kehittämistyöllä sekä

koulutuksella, arvioinnilla ja

konsultoinnilla.

sisältö

Kuntoutus

• 2

PÄÄKIRJOITUS

Ullamaija Seppälä

1 Kuntoutustieteen opetusta ei saa lakkauttaa!

tieteellinen artikkeli

Juhani Laurinkari, Marja Nevalainen ja

Veli-Matti Poutanen

4 IMBA ja Melba – työkyvyn arviointivälineiden

toimivuus Suomessa

Mika Ala-Kauhaluoma ja Mikko Henriksson

18 Akateemisten pätkätyöläisten kuntoutustarpeen

arviointi mini-interventiona

katsaus

Karoliina Koskenvuo, Helka Hytti ja Ilona Autti-Rämö

34 Alle 25-vuotiaiden nuorten työkyvyttömyys- ja

kuntoutus etuuksien käyttö ajalla 1995–2008

38. Valtakunnallisten kuntoutuspäivien

puheenvuoroja

Kaisu Pitkälä ja Minna Raivio

44 Mitä näyttöä muistisairaiden kuntoutuksen

vaikuttavuudesta?

Asko Suikkanen ja Jari Lindh

53 Työmarkkinakansalaisuus ja ammatillisen kuntoutuksen

luova tuho

Tiina Airaksinen

63 Miten kuntoutuspalvelu järjestelmämme toimii

CP-vammaisten henkilöiden elämänkaaren eri vaiheissa?

kirja-arvostelu

Tanja Hirschovits-Gerz

68 Irti päihdeongelmista tutkitun tiedon valossa

Kuntoutussäätiö


P Ä Ä K I R J O I T U S

Ullamaija Seppälä

Kuntoutustieteen opetusta

ei saa lakkauttaa!

Juuri kun kuvittelimme, että olimme saaneet kuntoutustieteen yliopistolliseksi

oppiaineeksi Suomessa, sitä ollaankin lakkauttamassa. Miksi?

Miten näin pääsi käymään?

Kuntoutuksen tutkimuksen kehittämisohjelmassa (2003) korostettiin

kuntoutustieteen yliopistollisen opetuksen merkittävyyttä Suomen kuntoutusymmärryksen

kehittämiseksi. Lapin yliopisto on ollut toistaiseksi

maassamme ainut yliopisto, jossa on voinut vuodesta 2004 opiskella pääaineena

kuntoutustiedettä ja suorittaa kandidaatin-, maisterin- ja tohtorintutkinnot.

Nyt syksyllä 2010 sinne ollaan ottamassa sisään viimeiset

pääaineopiskelijat. Professuurin haltijan jäädessä eläkkeelle ei virkaa näillä

näkymin enää täytetä, vaan se siirretään toiselle tieteenalalle.

Myös valtiontalouden tarkastusvirasto on nostanut esiin kuntoutuksen

aseman tärkeyden opetuksessa ja tutkimuksessa. Lääkinnällistä kuntoutusta

koskevassa vuoden 2009 tuloksellisuuskertomuksessa todetaan, että

kuntoutus jää muiden alojen jalkoihin, koska kuntoutuksen asema niin

suomalaisessa perus- kuin jatkokoulutuksessakin on varsin vaatimaton.

Edelleen todetaan, ettei tilanne voi olla vaikuttamatta kuntoutustoimintaan

haitallisesti, koska alan koulutuksen vähäisyys ei edistä kuntoutustoiminnan

kehittämistä. Esiin nostetaan yleisemmin myös kuntoutuksen

tutkimus, johon kertomuksen mukaan pitäisi kiinnittää aiempaa enemmän

huomiota ja siihen tulisi panostaa huomattavasti enemmän.

Suomen Akatemia on huomioinut nyt ensimmäistä kertaa kuntoutuksen

tutkimuksen. Tämän vuoden tammikuun haussa rahoitusta kohdistettiin

2 miljoonaa euroa nimenomaan kuntoutusta koskevaan tutkimukseen.

Akatemia korostaa, että tarvitaan entistä enemmän kuntoutukseen liittyvää

monitieteistä tutkimusta käytännön kuntoutustoiminnan tueksi ja

Kuntoutus 2 • 2010 1


perustaksi. Se painottaa kotimaisen tutkimuksen välttämättömyyttä, koska

ulkomaisten tutkimusten tulosten suora soveltaminen on ongelmallista

johtuen muun muassa erilaisista terveydenhuolto-, sosiaaliturva- sekä

kuntoutusjärjestelmistä.

Mitä vaikutuksia kuntoutustieteen lakkauttamisella pääainetasolla on?

Kun tieteenalan perustutkimus, joka on nimenomaan yliopistojen tärkein

tehtävä, lakkaa, merkitsee tämä ongelmia myös kaikelle muulle maassamme

tehtävälle kuntoutuksen tutkimukselle ja opetukselle. Yliopistollisen

oppituolin ja sitä kautta tutkimuksen olemassaolo on tärkeää, jotta tieteenalan

teorianmuodostus, käsitteiden määrittely ja menetelmien kehittely

menisivät eteenpäin. Tämä on pohjana kaikelle muullekin tutkimus-

ja kehittämistoiminnalle. Jos tällainen toiminta lakkaa, vaikeuttaa se

myös muun muassa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittavien

opinnäytetöiden tekoa.

Kuntoutukseen liittyvää ylempää ammattikorkeakouluopetusta annetaan

tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla sekä suomen- että ruotsinkielisenä.

Lisäksi sitä voi opiskella ainakin Lahdessa ja Oulussa. Ammattikorkeakouluissa

tehtävä tutkimus on täysin soveltavaa, ja se vaatii pohjakseen

vankkaa yliopistollista perustutkimusta.

On tunnettua, että lääkäreiden koulutuksessa on sangen vähän kuntoutukseen

liittyvää opetusta, vaikka he työssään joutuvatkin sen kanssa

usein tekemisiin. Heidän tulisi osata ohjata tarvitsevia kuntoutukseen

oikea-aikaisesti, tehdä siihen liittyviä lausuntoja ja ratkaisuja. Lääkäreiden

kuntoutusosaaminen ei ole sillä tasolla kuin sen pitäisi olla. Oulun

yliopistossa on (lääkinnällisen) kuntoutuksen professuuri. Sen lisäksi kuntoutuksen

verkko-opetusta on toteutettu yhteistyössä Oulun, Itä-Suomen

ja Lapin yliopistojen kesken. Myös Helsingin yliopistoon ollaan tiettävästi

valmistamassa verkko-opetuskokonaisuutta. Kuntoutustieteen perusteet

pitäisi kuulua jokaisen lääkärin koulutukseen.

Heikennyksiä kuntoutukseen liittyvässä yliopisto-opetuksessa on tapahtunut

jo aiemmin. Jyväskylän yliopistossa liikunta- ja terveystieteen tiedekunnassa

on ollut mahdollista suorittaa tutkinto, jonka pääaineena on

2 Kuntoutus 2 • 2010


joko fysioterapia tai toimintaterapia. Toimintaterapian opetus pääaineena

päättyi 2009 ja tiettävästi heikennyksiä pelätään myös fysioterapian

puolella.

Järkevää olisi myös perustaa eri yliopistoihin eri tiedekuntien yhteisiä tai

omia professuureja kuntoutuksen alalle, koska kuntoutustiede on lähtökohdiltaan

hyvin monitieteistä. Kuntoutukseen käytetään Suomessa rahaa

vuosittain noin 1600 miljoonaa euroa. Olisi erittäin tärkeää, että kuntoutuksen

teoreettisia osaajia ja sitä kriittisesti arvioimaan pystyviä kuntoutustieteilijöitä

olisi enemmän. Missä huomisen päteviä kuntoutuksen tutkijoita

ja kehittäjiä koulutetaan vastaamaan yhteiskunnallisiin tiedon tarpeisiin?

*

Tässä lehdessä on kolme puheenvuoroa 38. Valtakunnallisilta kuntoutuspäiviltä,

jotka pidettiin maaliskuussa Helsingissä. Puheenvuorot käsittelevät

muistisairaiden kuntoutuksen vaikuttavuutta, ammatillista kuntoutusta

sekä kuntoutusjärjestelmää peilattuna CP-vammaisen ihmisen

elämänkaareen.

Lehden ensimmäinen artikkeli avaa meille, mitä salaperäiset IMBA ja Melba

tarkoittavat, ja kuinka niitä käytetään apuna osatyökykyisten työnhakijoiden

työllistämisessä. Toinen artikkeli valottaa yhtä mahdollista

pätkätyöläisten kuntoutusmallia, jota on kehitetty Helsingin yliopiston

työntekijöille. Katsauksessa selviää, kuinka alle 25-vuotiaat ovat käyttäneet

työkyvyttömyys- ja kuntoutusetuuksia vuosina 1995–2008.

Antoisia lukuhetkiä ja Hyvää Kesää kaikille!

P.S. Katsokaa sivulta 70 Kunnon kuva – ajattelemisen aihetta kilpailutuksen

nykytilasta.

Dosentti, VTT Ullamaija Seppälä

Tutkimusjohtaja

Kuntoutusalan tutkimus- ja kehittämiskeskus

Kuntoutussäätiö

Kuntoutus 2 • 2010 3


T I E T E E L L I N E N A R T I K K E L I

Juhani Laurinkari

Veli-Matti Poutanen

Marja Nevalainen

IMBA ja Melba –

työkyvyn arviointivälineiden

toimivuus Suomessa

Tutkimus välineiden käyttäjien kokemuksista

Seurannan lähtökohdat

Artikkeli perustuu tutkimukseen (Poutanen

& Laurinkari 2009) Siegenin yliopistossa

Saksassa kehitetyn arviointimenetelmän

ja sen välineiden IMBAn ja Melban käyttöönottokokemuksista

Suomessa vuosina

2005–2009. IMBA ja Melba on suunniteltu

välineiksi osatyökykyisten henkilöiden työkyvyn

ja sen eri osa-alueiden ja työtehtävin

vaatimusten vastaavuuden arviointiin. Menetelmän

toi Suomeen Vammaisten lasten

ja nuorten tukisäätiö vuonna 2005.

Euroopan unionin maissa korostetaan

tätä nykyä osatyökykyisten henkilöiden

työmarkkina-aktiivisuuden ja ansiotulojen

hankkimisen merkitystä toimeentulon ja

muun hyvinvoinnin lähteinä tulonsiirtojen

sijasta (ks. esim. Laurinkari 2009 ja Poutanen

2008, 141–143). Hyvinvoinnin ja turvallisuuden

kasvattamisen pyrkimykset on

yhdenmukaistettu poliittisesti työmarkkinoiden

toiminnan tehostamisen ja tuottavuuden

parantamisen kanssa (Olofsson ja

Wadensjö 2009, 121).

Edellä mainitut tavoitteet eivät ole täysin

toteutuneet, minkä osoittavat esimerkiksi

osatyökykyisten eri ryhmien muita työnhakijaryhmiä

korkeammat työttömyysasteet

(ks. esim. Räisänen 2009). Työllisyyspolitiikan

tehostaminen ja väestörakenteen myötä

ehkä kasvava työvoiman kysyntä saattavat

kuitenkin mahdollistaa tilanteen korjaamisen

lähivuosina, mikäli tämän tavoitteen

toteuttamiseen löydetään uusia, työhakijaryhmittäin

kohdennettuja kuntoutuksen ja

työllistymisen tukemisen keinoja (Suhonen

2008, 16–21).

Osatyökyisten omaan työkykyarvioon

perustuen on myös saatu näyttöä siitä, että

heidän joukossaan voi olla runsaasti käyttämätöntä

työmarkkinapotentiaalia - subjektiivista

työkykyä ja halua, mutta miten

saada se kohtaamaan työnantajien tarpeet?

Pasi Holmin ja Anneli Hopposen (2007, 28)

4 Kuntoutus 2 • 2010


tutkimuksen mukaan useita kymmeniä tuhansia

heistä olisi työllistettävissä.

Osatyökykyisten heikkoa työmarkkinaasemaa

on selitetty useilla tekijöillä. Niistä

henkilön tunnistettava fyysinen tai psyykkinen

vamma on vain yksi monista. Osatyökykyisten

heikon työmarkkina-aseman

selittäminen toimintakyvyn vajeilla on ominaista

etenkin sairauskeskeiselle vammaiskäsitykselle

(ks. esim. Somerkivi 2000). Siinä

korostetaan vammaisten henkilöiden eroja

kilpailijoihinsa työmarkkinoilla. Oletetaan,

etteivät vammaiset henkilöt voi onnistua

työmarkkinakilpailussa, etenkään korkean

työttömyyden oloissa, koulutukseltaan, työkyvyltään,

ammatillisilta ja sosiaalisilta valmiuksiltaan

vahvempien tavoin (Syrjänen

2008, 43).

Yksilötason selitykset korostavat työnhakijoiden

eroja. Niiden merkitys työmarkkinoilla

on usein vaikea erottaa toiminnallisen

ja sosiaalisen ympäristön tekijöistä,

kuten liikkumisen esteistä, muiden ennakkoluuloista

sekä työmarkkinoiden sosiaalisista

diskriminoivista rakenteista (työmarkkinoiden

eriytymisestä ks. esim. Olofsson

2009, 168–170). Myös työmarkkinoiden

valikointimekanismit rekrytoinnissa jäävät

huomaamatta (työmarkkinoiden valikoivista

mekanismeista ks. esim. Silvennoinen 2002).

Keskeinen työmarkkinoiden syrjivä

mekanismi rekrytointikäytännöissä on tilastollinen

diskriminaatio. Se koskettaa

osatyökykyisten lisäksi usein myös naisia,

ulkomaalaisia ja pitkäaikaistyöttömiä (tilastollisesta

diskriminaatiosta ks. esimerkiksi

Kalter 2005, 311). Osatyökykyisyys näyttäytyy

tällaisessa tilanteessa työnantajalle, vaikkei

täsmällistä kuvaa työnhakijan vammaisuudesta

ja sen merkityksestä työtehtävissä

olisikaan. Osatyökykyiseen suhtaudutaan

vain tietyn väestökategorian jäsenenä, ei

yksilönä (Syrjänen, 2008, 43).

Menetelmällä kuvataan konkreettisesti

osatyökykyisen työkyvyn fyysiset, psyykkiset

ja sosiaaliset osa-alueet ja suhteutetaan

arviointi työtehtävän vaatimuksista tehtävään

arvioon. Siten niillä voidaan arvioida

kriittisesti myös tilastollisen diskriminaation

perusteita ja konkretisoida vamman rajoittava

merkitys tietyssä työtehtävässä.

IMBA ja Melba työkyvyn

arviointivälineinä

IMBA ja Melba on tarkoitettu moniammatilliseen

käyttöön niin sanotuksi geneeriseksi

arviointimenetelmäksi. Menetelmää

ei kohdenneta vain tiettyyn vamman ja tietyn

työtehtävän suhteen arvioimiseen vaan

laaja-alaiseen, kontekstista riippumattomaan

käyttöön.

IMBA (Integration von Menschen mit

Behinderungen in die Arbeitswelt) ja Melba

(Merkmalprofile zur Eingliederung

Leistungsgewandelter und Behinderter in

Arbeit) on kehitetty hyödyntäen WHO:n

toimintakyvyn luokitteluja (ICD-10 ja

ICIDH 2) sekä kehittelijöidensä kokemusta

lääketieteestä, työntutkimuksesta ja psykologiasta.

Välineiden suunnittelussa on pyritty

siihen, ettei niiden käyttö ja käyttöön kouluttautuminen

edellytä erityistä ammatillista

koulutusta, vaan perehtymistä menetelmiin

käytännössä ja osallistumalla käyttökoulutukseen

(Föhres ym. a, b, c, 2004; IMBA a,

b, c, 2004).

Kuntoutus 2 • 2010 5


IMBA ja Melba koostuvat kolmesta osiosta.

Ensimmäisessä osiossa arvioidaan henkilön

osaamista ja työkykyä, toisessa hänelle

kaavaillun työn vaativuutta ja kolmannessa

vertaillaan työkyvyn ja työn vaativuuden

yhteensopivuutta. Yhteensopivuuden testaus

toteutetaan siten, että sekä työkykyä että

työnvaativuutta arvioidaan samoilla verbaalisilla,

kuvailevilla määritteillä ja samalla

numeerisella asteikolla (Melbassa 5- ja IM-

BAssa 6-portainen Likert-asteikko).

IMBAssa ja Melbassa on kaikkiaan 70

päämääritettä, joilla arvioidaan psykososiaalisia,

fyysisiä ja työolosuhdetekijöitä suhteessa

henkilön osaamiseen ja työn vaativuuteen.

Arviointi kohdistuu sekä henkilön

psyykkisiin että sosiaalisiin ominaisuuksiin

ja taitoihin. IMBAssa ja Melbassa työkykyarvio

tehdään aina suhteessa tiettyyn työhön

tai tehtävään.

Menetelmää voidaan käyttää myös laatustandardina,

vaikka sitä ei alun perin sellaiseksi

suunniteltu. Sen avulla pyritään myös

tukemaan tiedonvälitystä käyttäjien muodostamassa

asiantuntijaverkostossa.

Menetelmä kehitettiin alun perin ennaltaehkäisevään

työhön, kuntoutukseen

ja erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden

työllistämiseen, mutta sillä voi olla muutakin

henkilöstöpoliittista käyttöä esimerkiksi

työvoiman rekrytoinnissa eri ammateissa

(Föhres ym. a, b, c, 2004; IMBA a, b, c, 2004,

Harra & Nevalainen 2007).

IMBA ja Melba ovat Saksassa palvelutoimintaan

vakiintuneita välineitä, mutta

tieteellistä tutkimusta niiden toimivuudesta

on sielläkin niukasti.

Tutkimuksen tausta ja toteutus

Tausta

Tutkimus kytkeytyy taustaltaan Vammaisten

lasten ja nuorten tukisäätiön Ota Työ

Elämääsi (OTE) -projektiin. IMBA ja Melba

tuotiin Suomeen projektin osana. OTE-projekti

toteutettiin vuosina 2004–2008 Rahaautomaattiyhdistyksen

tuella.

OTE-projektin pilottivaiheessa (2004–

2006) selvitettiin dokumenttiaineiston ja

saksalaisten yhteistyökumppaneiden avulla

arviointimenetelmän reliabiliteettia ja soveltuvuutta

erilaisiin käyttötarkoituksiin ja

toteutettiin käyttökoulutuskokeiluja. Sen

käytöstä ei kuitenkaan ole tarjolla runsaasti

tieteellistä arviointitietoa.

Vuosina 2007–2008 projektissa keskityttiin

menetelmän käyttäjäkoulutukseen

ja siitä tiedottamiseen. Vuonna 2007 Marja

Nevalainen julkaisi pro gradu -tutkielman

IMBA ja Melba -välineiden käyttöönottoon

vaikuttaneista tekijöistä. Nevalaisen tutkimus

perustui käyttäjäkoulutuksen läpikäyneille

henkilöille suunnattuun kyselyyn.

Suurin osa Nevalaisen kyselyn kohderyhmästä

kuuluu myös Kuopion yliopiston tutkimuksen

kyselyosion kohderyhmään.

Lisäksi kartoitettiin työmarkkina-alueen

merkitystä suuntaamalla haastattelut sekä

suureen aluekeskukseen että kahteen pienempään

kaupunkiin.

Kohderyhmät, aineistot ja menetelmät

Tutkimus on kokonaistutkimus. Kyselyaineiston

keruu suunnattiin 2004–2008 IM-

BA ja/tai Melba -arviointivälineiden käyttökoulutukseen

osallistuneisiin henkilöihin

(kyselyn N=164; vastausprosentti 51). Tämä

6 Kuntoutus 2 • 2010


käyttäjäryhmä muodostui ennen muuta välinettä

käyttäneistä työhön ohjaajista. Kysely

toteutettiin verkkokyselynä Kuopion

yliopiston tähän käyttöön suunnittelemalla

Lotta-lomaketyökalulla. Lomakkeen teknisestä

suunnittelusta vastasi Vammaistutkimusyksikön

tietotekniikkainsinööri Mikko

Venäläinen. Se on kohderyhmän ja käyttäjäkokemuksen

selvittämisen osalta jatkoa

edellä mainitulle Nevalaisen tutkielmalle,

jossa selvitettiin välineiden käyttöön ottoa.

Tutkimuksen kohderyhmään valittiin

ennen muuta menetelmää käyttäneitä työhön

ohjaajia. Heitä valittaessa vastaajan pitkä

työuran pituus oli keskeinen valintakriteeri.

Yritysten ja työvoimahallinnon edustajien

kokemukset arviointivälineistä kerättiin teemahaastattelumenetelmällä.

Haastateltaviksi

valittiin eri arviointimenetelmien käyttöyhteydet

tuntevia työnantajia sekä osatyökykyisten

henkilöiden työnhakuprosessia tukevien

palveluorganisaatioiden toimihenkilöitä

ja johtoa. Näissä ryhmissä omakohtaista välineiden

käyttäjäkokemusta on niukasti. Sen

vuoksi tämän kohderyhmän arviot ovat vain

suuntaa-antavia ja periaatetasoisia.

Tutkimuksen muuttujat muodostettiin

seuraavista teoreettisista käsitteistä: Arviointikokemus

(eri arviointivälineillä), arviointien

kohderyhmät jaoteltuna iän ja työmarkkina-aseman

mukaan, IMBA ja Melba

-välineen käyttäjäkokemus, välineiden toimivuus

erialaisessa arviointikäytössä, välineiden

käyttöä rajoittavat ja lisäävät tekijät

ja arvio välineiden käytön muutoksesta tulevaisuudessa.

Kyselylomake suunniteltiin

tutkimusryhmän ja tutkijoiden yhteistyönä.

Keskeiset muuttujat operationalisoitiin

Likert-asteikollisiksi.

Lisäksi kyselyyn osallistuneille tehtiin

pääkysymyksiin liittyviä, täydentäviä

avokysymyksiä sekä kerättiin tietoa heidän

taustoistaan, sukupuolesta, ammatista,

tehtävänimikkeestä, työpaikan sijainnista

paikkakunnittain sekä siitä, sijaitseeko työpaikkakunnalla

kuntoutuslaitoksia. Kuntoutuslaitoksilla

arvioitiin olevan merkitystä

vastaajien yhteistyösuhteisiin kuntoutuksen

kentällä sekä mahdollisuuteen tehdä arviointeja

erialaisilla arviointivälineillä. Taustamuuttujia

käytettiin sekä kuvailevina että

vertailuryhmiä muodostavina muuttujina.

Aineiston analyysit suoritettiin SPSS

-tilasto-ohjelmalla, käyttäen sekä kuvailevia,

että riippuvuuksien, kausaliteetin että myös

aineiston tiivistämiseen soveltuvia yhden ja

kahden muuttujan sekä monimuuttujamenetelmiä.

Viimeksi mainittuihin kuuluvat

regressio-, erottelu- ja faktorianalyysi.

Laadullinen aineisto, sekä kyselylomakkeen

avokysymyksillä tuotettu että varsinainen

haastatteluaineisto, käsiteltiin laadullisen

sisällönanalyysin keinoin koodaamalla aineisto

kahdessa vaiheessa pää- ja alakategorioihin

ja sen jälkeen jatkaen kategorioissa esiintyviä

asiasisältöjä teemoittelemalla ja koodaamalla

edelleen alakategorioiden tasolla.

Työnantaja- ja työvoimahallinnon organisaatioiden

edustajille tehtyjä haastatteluja

käytettiin kyselyä täydentävinä tapauskuvauksina.

Tämä aineisto tarjoaa lähinnä

suuntaa antavaa tietoa työantaja- ja työvoimapalvelusektorin

edustajien näkemyksistä

IMBAn ja Melban käyttömahdollisuuksista.

Osalla haastatelluista oli myös omakohtaista

kokemusta IMBA ja Melba-välineistä

arviointi käytössä.

Kuntoutus 2 • 2010 7


Tulokset

Seurannan keskeiset tulokset

Kaksi kolmasosaa arviointivälineitä käyttäneistä

piti niitä toimivina. Taulukosta 1 käy

ilmi, että Melbaa toimivana pitävien osuus

on jonkin verran IMBAn vastaavaa osuutta

suurempi. Välineistä saadut käyttökokemukset

olivat voittopuolisesti myönteisiä.

Kyselyyn vastanneiden, välineitä toimivina

pitävien mielestä ne soveltuvat hyvin päivittäiseen

arviointikäyttöön. Etenkin rajatussa

kohderyhmässä ne tarjoavat osioineen

standardoitua verbaalista ”kuvailua”, jota

voidaan käyttää kirjoitettaessa virallisia lausuntoja

asiakkaiden työkyvystä, mikä koettiin

lisäarvoksi muihin arviointimenetelmiin

verrattuna.

Mitkä tekijät selittävät kokemusta IM-

BAn ja Melban hyödyllisyydestä? Tätä

tarkasteltiin regressioanalyysillä erikseen

molempien välineiden osalta. Analyysi toteutettiin

kuitenkin vain siinä vastaajaryhmässä,

joka on käyttänyt välineitä nimenomaan ”perustehtävässä”,

työn vaatimusten ja henkilön

valmiuksien vertailussa, koska haluttiin varmistaa

arvioiden omakohtaisuus.

Selitettävänä muuttujana monimuuttujaregressiomalliin

valittiin muuttuja, joka

kuvaa vastaajan näkemystä neliluokkaisella

asteikolla hyödytön–hyödyllinen ja selittävinä

saman kysymyssarjan neliluokkaiset

muuttujat asteikoilla hidas–nopea, vaikea–

helppo, outo–tuttu, epäselvä–selkeä, määritelmät

epäselviä–selkeitä, luokittelu epäselvä–selkeä,

hyödytön–hyödyllinen sekä

epäluotettava–luotettava.

IMBAn kokemista hyödylliseksi selittivät

regressioanalyysin perusteella parhaiten

välineen kokeminen luotettavaksi ja tutuksi

sekä myös kokemus välineen määritelmien

selkeydestä. Melban hyödyllisenä pitämistä

selittivät sen kokeminen luotettavana ja toisaalta

helppona käyttää. Jonkin verran selitysvoimaa

oli myös välineen tuttuna kokemisella

ja kokemuksella, että sen sisältämät

määritelmät ovat selkeitä.

Edellä mainittu regressioanalyysin tulos,

jonka mukaan välineiden tuttuuden kokemus

korreloi niiden hyödyllisenä pitämisen

kanssa, on yhdenmukainen seuraavan tarkastelun

tulosten kanssa, jossa vertaillaan

välineitä paljon käyttäneiden kokemuksia

niitä vähän käyttäneiden kokemuksiin.

Taulukkoon 1 on koottu vastaajien näkemysten

jakauma arviointialueittain sekä

erikseen niiden vastaajien jakauma, josta

on poistettu kunkin arviointialueen osalta

vastaajat, jotka eivät ole käyttäneet välinettä

kyseisessä tarkoituksessa. Välinetuntemus

korreloi positiivisesti koetun toimivuuden

kanssa.

Käyttökokemuksen puute on yhteydessä

välineisiin kohdistettuun kritiikkiin. Kritiikki

kohdistuu useimmiten välineissä ilmenevään

tapaan kategorisoida arvioitavien

kykyjä, menetelmän teoriataustaan ja suomenkielisen

opetusmateriaalin puutteisiin.

Välinekohtaiset käyttäjäkokemukset

Käyttäjien suhtautuminen IMBA ja Melba

-välineisiin oli monilta osin samankaltaista.

Kuitenkin myös selviä eroja suhtautumisessa

niihin ilmeni. Erot ilmenivät sekä suhtautumisessa

välineisiin että arvioissa niiden tulevasta

käytöstä.

Melba-välineen kohdalla käyttäjän kokeneisuudella

välineen käytössä näytti olevan

8 Kuntoutus 2 • 2010


Taulukko 1. Arviointivälineiden toimivuus arviointialueittain.

Käyttötarkoitus

Välinettä

toimivana

pitävien osuus

välinettä

käyttäneistä

(%)

N

Vastaava

osuus

käyttäjäkokemusta

omaavilla

IMBA Melba IMBA Melba IMBA Melba IMBA Melba

Työkyvyn arviointi 67 75 130 151 88 86 100 132

Asiakkaan itsearviointi 59 68 125 150 83 80 90 128

Työllistymisen

tukeminen

51 60 129 153 76 77 88 120

Kuntoutustarpeen

arviointi

46 54 129 147 80 78 75 103

Työelämässä muidenkin

kuin osatyökykyisten 45 48 128 151 83 81 71 90

valmiuksien arvioinnissa

Koulutustarpeen

arviointi

40 47 127 148 68 70 76 102

Ammatinvalinnan ohjaus 39 50 129 151 70 74 74 103

N

kapea-alaisempi merkitys kuin IMBA-välineen

kohdalla. Käyttökokemuksen määrästä

riippumattomia IMBAn ominaisuuksia

olivat välineen sisältämien määritelmien ja

luokittelujen selkeyden kokemus sekä välineen

käyttö ammatinvalinnan ohjauksessa,

koulutustarpeen arvioinnissa, työllistymisen

tukemisessa sekä muidenkin kuin osatyökykyisten

valmiuksien arvioinneissa.

Myös välineiden tulevaa käyttöä selittävät

tekijät eriytyivät välineittäin. Käyttökokemuksen

määrä oli yksi tällainen eriyttävä

tekijä; vastaajat, jotka arvioivat IMBA-välineen

käyttönsä lisääntyvän tulevaisuudessa,

olivat kokeneempia arvioijia kuin muut.

Logistisen regressioanalyysin perusteella

muiden arviointimenetelmien käytön määrä

ei kuitenkaan selittänyt arviota IMBA tai

Melba -välineiden käytön lisääntymisestä

tulevaisuudessa.

Melba-välineen kohdalla ei havaittu vastaavaa

eroa. Kuitenkin niillä, jotka arvioivat

välineen käyttönsä lisääntyvän, oli muita

enemmän kokemusta ylipäätään testimenetelmien

käytöstä. Sen sijaan havainnointiin

perustuvia menetelmiä he olivat käyttäneet

harvemmin kuin ne, jotka arvioivat Melban

käyttönsä pysyvän entisellään tai vähenevän

tulevaisuudessa.

Logistisen regressioanalyysin perusteella

näyttää siltä, että IMBA-välineen käytön

lisääntymistä (todennäköisyyttä) kasvattaa

selvimmin kokemus siitä, että välinettä

voidaan käyttää asiakkaiden kuntoutuksen

tukemiseen. Melban käytön lisääntymistä

selittää parhaiten kokemus, että välinettä

voidaan käyttää asiakkaiden työllistymisen

tukemiseen.

Seuraavassa arvioita välineiden tulevasta

käytöstä tarkastellaan vielä vastaajaryhmit-

Kuntoutus 2 • 2010 9


täin muodostamalla vertailuryhmät välineiden

omakohtaiseen käyttäjäkokemuksen

perusteella.

Miksi arviointivälineiden käyttö lisääntyy?

Jatkoanalyysissä vakioitiin käyttäjäkokemuksen

merkitys tulevan käytön arvioon

vertaamalla keskenään erotteluanalyysillä

niiden henkilöiden käsityksiä, jotka ilmoittivat

välineiden käyttönsä lisääntyvän ja

olivat käyttäneet niitä työn vaativuuden ja

asiakkaan valmiuksien vertailuun, muiden

vastaajien käsityksiin. Arvion menetelmän

käytön lisääntymisestä oletettiin myös ilmentävän

sen pitämistä hyödyllisenä ja

toimivana. Vertailulla haettiin siten tietoa

siitä, mitkä kokemukselliset tekijät saivat

ylipäätään käyttämään menetelmää ja sen

välineitä ja ottamaan ne pysyvään arviointikäyttöön.

Muuttujina erotteluanalyysissä olivat

molempien välineiden käyttöä lisääviksi

tekijöiksi kyselylomakkeessa esitetyt muuttujat.

Erotteluanalyysi tehtiin erikseen

kummankin välineen osalta (taulukko 2).

Vertailuryhmiä erottaviksi muuttujiksi

osoittautuivat IMBAn osalta muuttujat ”voin

tukea välineellä asiakkaideni kuntoutumista”

ja ”voin tukea välineellä asiakkaideni koulutukseen

hakeutumista”. Muuttujan latausten

etumerkit ovat vastakkaiset.

Erottelevien muuttujien arvojen vertailu

osoittaa, että nimenomaan se, että välineellä

voi tukea koulutukseen hakeutumista,

on tärkeää kokeneimmille IMBA-välineen

käyttäjille. Melban kohdalla tilanne on sama,

mutta koulutusmuuttujan erotteleva merkitys

on pienempi latauksen perusteella kuin

IMBAn kohdalla.

Välineiden käyttöä rajoittavia tekijöitä

tarkasteltiin erotteluanalyysillä (taulukko 3)

vertailemalla keskenään niiden näkemyksiä,

jotka arvelivat välineiden käyttönsä lisääntyvän

tulevaisuudessa, niiden käsityksiin, joilla

välineiden käyttö pysyy joko ennallaan tai

vähenee (tai loppuu kokonaan). Tästäkin

tarkastelusta rajattiin pois sellaiset vastaajat,

jotka eivät olleet käyttäneet kumpaakaan

välinettä työn vaatimusten ja asiakkaan valmiuksien

vastaavuuden tarkasteluun.

Tarkastelun perusteella erottelufunktiolla

latautuvat molempien välineiden kohdalla

muuttujat, jotka kuvastavat välineiden soveltumattomuutta

omaan arviointityöhön. IM-

BAn kohdalla korkean latauksen saa myös

muuttuja, joka kuvaa sitä, ettei vastaaja tee

arviointeja tai asiakastyötä.

Erottelumuuttujien vertailun perusteella

erottelufunktiot kuvaavat niiden suhtautumista,

jotka eivät aio lisätä välineiden

käyttöä. Tarkastelun perusteella vertailukokemusta

omaavilla välineen soveltuvuus

määräytyy niiden käyttökelpoisuuden, ei

samassa määrin työolosuhteiden ja käytön

vaatiman ajan perusteella, kuten muilla.

Menetelmän kehittämiskohteet

Tulosten perusteella voidaan osoittaa useita

menetelmien käytön ja niihin koulutuksen

kehittämiskohteita. IMBAn ja Melban

käytön lisäämiseen oli havaittavissa suurta

kiinnostusta, kunhan henkilöstön koulutustarpeet

pystytään ottamaan vielä nykyistä

paremmin huomioon ja työaikajärjestelyt

saadaan tarvittavan joustaviksi.

Eräs mahdollisuus käytön kehittämiseksi

on kolmikantainen malli, jossa työelämän

kehittämiskeskustelut käydään työnohjaajan,

10 Kuntoutus 2 • 2010


Taulukko 2. Erotteluanalyysi arviointivälineiden käyttöä lisäävistä tekijöistä.

I

II

Välineen käyttöä lisäävä tekijä

Erottelufunktio Erottelufunktio

Minulta on puuttunut toimiva ja luotettava arviointiväline .15 .05

Voin tukea välineellä asiakkaideni työllistymistä .29 .70

Voin tukea välineellä asiakkaideni kuntoutumista .81 .18

Voin tukea välineellä asiakkaideni koulutukseen hakeutumista -.520 -.31

Voin tukea välineellä asiakkaideni ammatinvalintaa .25 .26

Voin parantaa ammattini arvostusta .20 .43

Voin verrata asiakkaan taitoprofiilia työn vaatimuksiin -.25 .10

* I Erottelufunktion standardoidut lataukset kuvaavat tekijöitä, jotka erottavat välineen

käyttöä lisäävien ryhmän muista vastaajista ja vastaavasti II erottelufunktio kuvaa samaa

asiaa Melban kohdalla. Mitä suurempi kerroin on itseisarvoltaan, sitä merkittävämmästä

erottelijasta on kyse.

Taulukko 3. Erotteluanalyysi arviointivälineiden käyttöä rajoittavista tekijöistä.

I

II

Välineen käyttöä rajoittava tekijä

Erottelufunktio Erottelufunktio

Välineen käyttö on vaikea oppia .01* .06

Välineen käyttö vie liikaa aikaa -.11 -.14

Muut käyttämäni välineet/väline ovat parempia .60 .52

Väline ei sovellu asiakkailleni .59 .72

Välineellä ei ole kysyntää -.33 -.31

Minulla on huonoja kokemuksia välineestä .18 .08

En tee arviointeja/asiakastyötä .43 .26

* I Erottelufunktion standardoidut lataukset kuvaavat tekijöitä, jotka erottavat välineen

käyttöä lisäävien ryhmän muista vastaajista ja vastaavasti II erottelufunktio kuvaa samaa

asiaa Melban kohdalla. Mitä suurempi kerroin on itseisarvoltaan, sitä merkittävämmästä

erottelijasta on kyse.

työvoiman palvelukeskuksen ja itse arvioitavan

kesken. Menetelmän arvioidaankin

edellyttävän moniammatillista yhteistyötä.

Osa IMBA ja Melba -menetelmien käyttäjistä

koki menetelmän termistön liiaksi

saksalaiseen kulttuuriin sidotuksi ja he haluaisivat

termistön muuntamiksi paremmin

suomalaiseen kulttuuripiiriin asettuvaksi.

Menetelmästä haluttaisiin myös verkkoversio.Yksittäiset

koulutustilaisuudet eivät ole

riittäviä välineisiin perehtymiseksi. Työhallinnossa

arvioitiin, että välineiden perehdyttämiskoulutus

tarjoaa väylän kehittää

yhteistyötä työnhakijoiden, työvoimaviranomaisten

ja työnantajien kesken.

Tutkimuksen yhteydessä on käynyt myös

ilmi menetelmien käyttömahdollisuudet

muidenkin kuin osatyökykyisten valmiuksien

ja työpaikan vaatimusten vastaavuuden

arvioinnissa. Menetelmää voitaisiin käyttää

esimerkiksi henkilöstöjohtamisessa.

Kuntoutus 2 • 2010 11


Johtopäätökset

Keskeisten käyttäjäryhmien kokemusten

perusteella IMBA ja Melba -välineillä on

käyttöarvoa osatyökykyisten työnhakijoiden

ja kuntoutujien työkyvyn arvioinnissa. Välineet

näyttävät tarjoavat varsinaisen arviointikäyttönsä

lisäksi suhteellisen formaaleine

osioineen standardoitua termistöä työkyvyn

eri osa-alueiden kuvailuun, esimerkiksi kirjoitettaessa

virallisia lausuntoja asiakkaiden

työkyvystä.

Menetelmää kokeilleiden kritiikki, jonka

mukaan se on työläs ja aikaa vievä, väheni

käyttökokemuksen karttuessa. Välineet koettiin

useimmissa käyttötarkoituksissa sitä

paremmin toimivina, mitä enemmän niistä

oli kertynyt käyttökokemusta. Kokeneet

käyttäjät pohjasivat arviointinsa ennen muuta

menetelmän käyttökelpoisuuteen.

Huomattava osa työkyvyn arvioinneista

tehdään Suomessa ilman systemaattista arviointimenetelmää.

Monille käyttäjille IMBA

ja Melba -välineet näyttäytyivätkin myönteisinä

siksi, että niiden käyttömahdollisuus

nosti arvioijan ammatillista itsetuntoa.

Työkyvyn parantamiseen tähtäävässä

laitoskuntoutusmuodossa kuntoutujan

ongelmien erittely painottuu fyysisten toimintakyvyn

rajoitteiden kartoittamiseen ja

kuntoutusmenetelmät fyysisen toimintakyvyn

harjoittamiseen. Työn vaatimusten ja

vastaavien kompetenssien kartoitus jää pinnalliseksi.

Monet kyselyn työhön ohjaajista

ja myös työantaja- ja työvoimahallinnon

organisaatioiden edustajista olivat valmiita

kokeilemaan tai jatkamaan välineiden käyttöä.

Se edellyttää usein työn uudelleen organisointia

ja moniammatillista työotetta.

Tutkimus nosti esiin useita IMBA ja

Melba -arviointivälineiden kehittämiskohteita.

Arvioitavien kykyjen kategorisointiin

toivottiin muutoksia, menetelmään ja sen

teoriataustaan perehdyttämiseen suomenkielistä

opetusmateriaalia ja lisäksi toivottiin,

että välineistä olisi saatavilla sähköinen

verkkoversio. Lisäksi esitettiin toive, että

väline testattaisiin monipuolisesti ja istutettaisiin

suomalaiseen kulttuuriin paremmin.

Kuntoutustutkimusten kehittäminen

toimintaterapiassa saattaa johtaa välineiden

käytön lisääntymiseen. Ne voivat tarjota

mahdollisuuksia kehittää myös eläkepäätösten

tekemistä. Osatyökykyiset ovat usein

kahden tulen välissä, heitä ei kelpuuteta töihin

(ei pidetä valmiuksiltaan kilpailukykyisinä),

mutta ei myöskään hyväksytä eläkkeelle.

Aiempaa paremmalla työkyvyn ja työn

IMBA ja Melba – välineet

henkilön osaamisen ja

työn vaativuuden vertailuun

IMBA (Integration von Menschen mit Behinderungen

in die Arbeitswelt) ja Melba

(Merkmalprofile zur Eingliederung Leistungsgewandelter

und Behinderter in

Arbeit) ovat kehitetty moniammattillisena

yhteistyönä hyödyntäen WHO:n toimintakyvynluokitteluja

(ICD-10 ja ICIDH

2) sekä kehittäjien kokemusta lääketieteestä,

työtieteestä sekä psykologiasta.

Arviointivälineet kehitettiin Saksan sosiaali-

ja terveysministeriön toimeksiannosta

Siegenin yliopistossa.

12 Kuntoutus 2 • 2010


vastaavuuden arvioinnilla voitaisiin tätäkin

loukkua purkaa.

Osatyökyiset henkilöt ovat tärkeä voimavara

suomalaisilla työmarkkinoilla, jonne

heidät myös halutaan ja jonne he myös haluavat

osallistua nykyistä enemmän. Välineillä

voidaan tukea heidän työllistymistään. Tutkimus

antaa tukea välineiden käyttökokeilujen

jatkamiselle. Voimakkaan torjuvaa suhtautumista

niihin ei aineistossa esiintynyt.

Työvoimapoliittisten tehtävien lisääntyminen

arviointityössä lisää mahdollisesti

välineiden käyttöä; jos työkyvyn arviointi

lisääntyy, myös IMBAn ja Melban käyttö

tullee lisääntymään. Käytön lisääntyminen

on mahdollista, jos työvoiman palvelukeskus

hankkii IMBA ja Melba -arvioinnin

asiakkailleen osana työhön valmennustaan.

Edellä mainittu koskee erityisesti Melbavälinettä,

sen sosiaalisesti painottuneen sisällön

vuoksi.

Rakennetyöttömyyden hoitaminen ja

uhkaava työvoimapula edellyttävät väistämättä

jatkossa aktiivisen työvoimapolitiikan

räätälöityjen palvelujen parantamista

ja tehostamista, sitä kautta osatyökyisten lisääntyvää

työllistämistä ja siten käytännössä

työelämän eriytyvän asiantuntemuksen

lisäämistä työvoimapalveluissa. Tutkimus

ei anna viitteitä siitä, että välinekehityksellä

voitaisiin kuitenkaan kompensoida asiantuntevan

palveluhenkilöstön tarvetta.

IMBA ja Melba voivat tarjota uuden

työmenetelmän myös työvoimahallinnon

palvelutoimintaan. Välineiden avulla asiakaspalvelutehtävistä

huolehtivat voisivat

tukea entistä paremmin asiakaskuntaansa

työmarkkinaprosessien eri vaiheissa ja te-

Perusrakenteeltaan IMBA ja Melba ovat

yhtenevät. Kummassakin arvioidaan henkilön

osaamista sekä työnvaativuutta samoilla

määritteillä käyttämällä numeerista

asteikkoa (Melbassa 5-portainen ja IMBAssa

6-portainen Likert-asteikko). Arviointia

tukevat käytettävissä olevat laadulliset

kriteerit. Yhtenäiset määritteet ja yhtenevä

arviointiasteikko mahdollistavat henkilön

osaamisen sekä työn vaativuuden vertailun,

jonka pohjalta voidaan laatia toimenpideehdotukset.

Melba keskittyy psyykkisiin ja

sosiaalisiin osatekijöihin niin henkilön osaamisen

kuin työn vaativuuden osalta. Melban

taustalla on psykologis-pedagoginen viitekehys.

Se sisältää 29 määriteltyä ominaisuutta,

jotka on luokiteltu viiteen pääkategoriaan;

1) kognito, 2) sosiaalisuus, 3) työskentelytapa,

4) psykomotoriikka ja 5) akateemiset

taidot/kommunikaatio.

IMBA kohdistuu edellä mainittujen

tekijöiden lisäksi myös fyysisiin osatekijöihin,

ympäristöolosuhteisiin sekä työturvallisuus

ja työjärjestelyihin. IMBAn taustalla

on lääketieteellis-toimintaterapeuttinen

viitekehys. IMBA-välineessä on yhdeksän

pääkategoriaa, jotka jakaantuvat yhtensä 70

määritteeseen. Pääkategoriat ovat: 1) asento,

2)liikkuminen, 3) kehon osien liikkeet, 4)

tieto, 5) raajojen ja vartalon yhteistoiminta,

6) ympäristöolosuhteet, 7) työturvallisuus,

8) työn järjestelyt sekä avainpätevyydet.

IMBA ja Melba ovat laaja-alaisia ja kontekstista

riippumattomia moniammatillisen

Kuntoutus 2 • 2010 13


hostaa sillä tavoin aktiiviseen työvoimapolitiikkaan

kuuluvia selektiivisiä toimia (palvelujen

räätälöintiä). Arviointivälineet voivat

tuoda myös kuntoutukseen keinoja kohdata

aktiivisen sosiaalipolitiikan ja sosiaalisen

kuntoutuksen haasteet (vrt. Hurri 2009).

Tässä artikkelissa tarkastellulla menetelmällä

saattaisi olla muitakin käyttömahdollisuuksia.

Sitä voitaisiin kokeilla esimerkiksi

henkilöstöjohtamisessa: suomalainen henkilöstöpolitiikka

painottuu työntekijöiden

etukäteisarviointiin (esimerkiksi koulutustaustan

ja työhistorian merkitys) ja tulosohjaukseen,

ei niinkään työn ja valmiuksien vastaavuuden

parempaan yhteensovittamiseen.

Tiivistelmä

Artikkeli perustuu Kuopion yliopiston Vammaistutkimusyksikössä

toteutettuun kysely-

ja haastattelututkimukseen. Artikkelissa

tarkastellaan IMBA ja Melba -työkyvyn arviointivälineistä

saatua käyttäjäkokemusta.

Arviointimenetelmä, jonka välineitä IMBA

ja Melba ovat, on kehitetty Saksassa Siegenin

yliopistossa. Suomen menetelmän toi Vammaisten

lasten ja nuorten tukisäätiö. Menetelmällä

arvioidaan osatyökykyisten valmiuksien

ja työpaikan vaatimusten vastaavuutta.

Tutkimus toteutettiin vuoden 2009 aikana ja

sen viitekehys on työllisyyspoliittinen. Tutkimuksen

tavoitteena on ollut tuottaa informaatiota

työhön valmennukseen ja kuntoutuskäytäntöjen

kehittämiseen.

Tutkimuksen perusteella välineillä on

monia käyttömahdollisuuksia päivittäisessä

tiimin yhteistyön välineitä. Niiden käyttö

ei ole sidottu tiettyyn vammaan tai tiettyyn

työtehtävään. IMBAssa ja Melbassa toteutuu

työkyvyn Tasapaino-mallin mukaisesti

osaamisen suhteuttaminen työn vaativuuteen.

Lisäksi menetelmä mahdollistaa työn

ja henkilön taitoja tarkastelun erillisinä kokonaisuuksina.

Tällöin menetelmää voidaan

käyttää taitojen näkökulmasta kuntoutuksen

seurannan välineenä ja henkilön vahvuuksien

osoittimena. Työn analysointi helpottaa

henkilöstön sijoittelussa ja tehtäväkuvien

räätälöinnissä sekä toimii kehityskeskustelujen

välineenä. Menetelmän vahvuus työn

ja osaamisen suhteuttamisen välineenä

mahdollistaa työssä jaksamisen seurannan

ennaltaehkäisyn näkökulmasta. Työkyvyn

suhteuttaminen räätälöityyn työtehtävään

pienentää työnantajan työllistämisen riskiä.

IMBA ja Melba -työkyvyn arviointivälineiden

vakuuttavuutta, käyttöönottoa ja

juurtumista tutkittiin Vammaisten lasten ja

nuorten tukisäätiön hallinnoimassa Ota Työ

Elämääsi -projektissa (2004–2009). Projektissa

kehitettiin välineiden suomenkielinen

koulutus ja koulutusmateriaali sekä käynnistettiin

välineiden tietokantapohjaisen ohjelmiston

kehitystyö.

14 Kuntoutus 2 • 2010


arviointityössä. Monilta työhön valmentavilta

on puuttunut tällaiseen tarkoitukseen

suunniteltu systemaattinen väline. Jotkut

IMBAa ja Melbaa käyttäneistä kokevat välineet

termeiltään liiaksi saksalaiseen kulttuuriin

sitoutuneilta, eksakteilta ja työläiltä

käyttää. Käyttäjäkokemuksen karttuessa välineitä

arvioidaan ensisijaisesti niiden käytettävyyden

perusteella. Välineiden käytön

yleistyminen näyttäisi edellyttävän moniammatillista

yhteistyötä ja kokeilutoimintaa tukevaa

työkulttuuria sekä kuntoutuksessa että

välinettä hyödyntävissä työvoimapalveluissa.

Abstract

This article is based on research concerning

usability IMBA and Melba instruments in

evaluating correspondences between capabilities

of disabled employees and demands of their

assignments. These instruments are originally

developed in Germany in the University of

Siegen and brought to Finland by The Finnish

Foundation for Disabled Children and Youth.

The study has been implemented during the

year 2009 using survey and qualitative interview

methods. The research is labor political by

its starting point and it generates empirical

information for practices of rehabilitation.

The surveys bring evidence on usability

of IMBA and Melba in employment and

rehabilitation and for persons evaluating their

capabilities unaided. Finnish authorities didn’t

have these like quite exact and formal evaluation

instruments before.

There are varied uses for this kind of

evaluation activity in Finnish labour market

services and rehabilitation. User experiences

VAATIVUUSPROFIILI

työtehtävän vaativuustekijät/kuormittavuus

TAITOPROFIILI

henkilön osaamisalueet

VERTAILUPROFIILI

verrataan yksilöllistä taitoprofiilia systemaattisesti työtehtävän

vaativuutta kuvaavaan vaativuusprofiiliin.

• työkyvyn tehtäväkohtainen arviointi

• työkuormituksen yksilöllinen kartoitus ja seuranta ammatinvalinnanohjaus

• urasuunnittelu

• henkilöstön valinta ja sijoittaminen

havainto mahdollisesta toimintatarpeesta

• työolosuhteiden sovittaminen

• työtavan muuttaminen

• osaamisen kehittäminen

Kuvio 1. Työn vaativuuden ja henkilön osaamisen vertailu.

Kuntoutus 2 • 2010 15


of IMBA and Melba are mainly promising by

studies. The conception of each method differs

by evaluation experience.

Some users consider IMBA and Melba

too laborious in use, mostly because of their

exactness.

VTT, Dr. rer.soc.oec Juhani Laurinkari

Professori

Sosiaalipolitiikan ja sosiaalipsykologian laitos,

Vammaistutkimusyksikkö

YTT Veli-Matti Poutanen

Erikoistutkija

Sosiaalipolitiikan ja sosiaalipsykologian laitos,

Vammaistutkimusyksikkö

TtM Marja Nevalainen

Kehittämispäällikkö, erikoistoimintaterapeutti

Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiö

Kirjallisuus

Föhres F, Kleffmann A, Sturz A, Weinmann S

(2004a) Käsikirjat I, II ja III Melban käyttö,

6. uusittu painos. Durkhaus Kay GmbH, Lich

Saksa.

Harra T & Nevalainen M (2007) Hyvä Implementointi.

Kuntoutus 4/2007. Kuntoutussäätiö,

Helsinki.

Holm, P & Hopponen, A 2007, Vammaisten työkyky

vuonna 2007. Vertailua työttömiin. Pellervon

taloudellisen tutkimuslaitoksen

raportteja nro 202, Helsinki.

Hurri, H (2009) Esipuhe teoksessa Veli-Matti

Poutanen ja Juhani Laurinkari IMBA- ja Melba

-arviointivälineet osatyökykyisten työnhakijoiden

työllistämisen välineenä –tutkimus

2005 – 2009.

IMBA työkyvyn ja työn vaatimusten arviointi- ja

dokumentointiväline (2004a, 2004b ja 2004c)

Vaativuusmääreet. Vammaisten lasten ja nuorten

tukisäätiö, Helsinki.

Kalter, Franz (2005): Etnische Ungleichheit auf

dem Arbeitsmarkt. In Martin Abraham &

Thomas Hinz (Hrsg.) Arbeitsmarktsoziologie.

Probleme, Theorien, empirische Befunde.

Verlag für Sozialwissenschaften: Wiesbaden.

Laurinkari J (2009a) Kilpailuyhteiskunnan

sosiaali politiikka. Esitys Sosiaalipolitiikan

Päivillä 2009 Kuopion yliopistossa 23.10.2009.

Laurinkari J (2009b) Sosiaalihuolto poikkeavuuden

säätelyn historiana – vammaispalvelut nyt

ja tulevaisuudessa. Puhe Vammaisten lasten ja

nuorten tukisäätiön 120-vuotisjuhlassa Helsingin

säätytalolla 20.10.2009.

Laurinkari J ja Poutanen V-M (2000) Kuurojen

työllisyysraportti. Kuurojen Liitto: Helsinki.

Mininistry of Labour 2004 Capable and Competent.

Examples of ESR –Projects implemented

by labour admistration in Finland.

Nevalainen M (2007) Hyvä Implementointi.

Kulttuurista toiseen siirrettävän menetelmän

käyttöön ottoprosessi. Terveystieteiden pro

gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto.

Nevalainen M & Pietiläinen N (2008) Työ kyvyn arviointivälineiden

IMBA:n ja Melba:n käyttöönotto.

Evaluointiraportti 2007–2008. Vammaisten

lasten ja nuorten tukisäätiö, Helsinki.

Olofson, J (2009) Socialpolitik. Varför, hur och

tille vilken nytta. SNS Förlag: Stockholm.

Olofsson, J ja Wadensjö, E (2009) Arbetsmarknadspolitik.

Förändrande förutsättningar och

nys aktörer. SNS Förlag: Stockholm.

Poutanen, V-M (2008) Utilizing the Changes on

the Labour Market as a Challenge for Disabled

Policy. In: Laurinkari, J (2008) (Hrsg.)

Gemeinschaft, Umgebung und Sicherheit. Karl

Kruzs 75 Jahre am 15.2.2008. Universität

Kuopio, Kuopio.

16 Kuntoutus 2 • 2010


Poutanen, V-M & Laurinkari, J (2009) IMBA ja

Melba -arviointivälineet osatyökykyisten

työnhakijoiden työllistämisen välineenä –

tutkimus 2005–2009. Kuopion yliopiston

selvityksiä E. Yhteiskuntatieteet 43. Kuopion

yliopiston sosiaalipolitiikan ja sosiaalipsykologian

laitos: Kuopio.

Räisänen, H (2009) Työmarkkinatilanteen muutokset

ja niiden vaikutukset työllisyyteen.

Esitelmä Vates - Säätiön Kyvyt käyttöön vuositapaamisessa

Kuopion yliopistossa 8.10.2009.

Silvennoinen, H (2002) Koulutus marginalisaation

hallintana. Gaudeamus, Helsinki.

Somerkivi, P (2000) Olen verkon silmässä kala.

Vammaisuus, kuntoutuminen ja selviytyminen

sosiaalisen tuen verkostoissa. Valopaino

oy: Helsinki.

Suhonen, H 2008 Työ tulevaisuus haaste työrajoitteiselle.

Teoksessa Johanna Helminen, Paula

Kukkonen, Päivi Kukkonen ja Esa Saarela

(toim.) Ammatillisen kuntoutuksen cocktail

-Tulevaisuus työelämässä. Aura Instituutti:

Vammala, sivut 8 – 23.

Syrjänen, S (2008) IMBA- ja Melba-menetelmät

arvioinnin apuna. Teoksessa Johanna Helminen,

Paula Kukkonen, Päivi Kukkonen ja Esa

Saarela (toim.) Ammatillisen kuntoutuksen

cocktail -Tulevaisuus työelämässä. Aura Instituutti:

Vammala, sivut 43 – 46.

Kuntoutus 2 • 2010 17


T I E T E E L L I N E N A R T I K K E L I

Mika Ala-Kauhaluoma ja Mikko Henriksson

Akateemisten pätkätyöläisten

kuntoutustarpeen arviointi

mini-interventiona

Johdanto

Epätyypillinen työ on ollut suomalaisessa

julkisessa keskustelussa merkittävä aihe

1990-luvun lamavuosista lähtien. Sen nähdään

olevan jatkuvassa kasvussa ja varsinkin

pätkätyön katsotaan olevan yksilölle kuormittavaa

työntekijää kuluttavien vaikutustensa

vuoksi (ks. esim. HS 16.5 2006, 8.10.2009).

Suomalaisessa keskustelussa ei yleensä ole

epätyypillisestä työstä puhuttaessa konkreettisesti

määritelty ihmisryhmää, josta puhutaan.

Keskustelussa ei liioin ole määritelty

pätkätyön aiheuttamia riskitekijöitä.

Epätyypillistä työtä on pyritty operationalisoimaan

prekaarisuus ja uusi työ -käsitteiden

avulla. Tällöin epätyypillistä työtä on

tarkasteltu laajemminkin kuin vain osana

sen tilapäistä luonnetta. Prekaarisuudella

viitataan sellaisiin elämäntilanteisiin, joissa

ihmiset ”omasta halustaan ja/tai olosuhteiden

pakottamina ajautuvat palkansaajan

enemmistömallin sekä siihen sisältyvien

normatiivisten odotusten ja sen tarjoaman

oikeudellisen suojan rajamaille tai ulkopuolelle”

(Peltokoski 2006). Uusi työ puolestaan

näyttäytyy Raija Julkusen mukaan ”tietoistuneena,

yksilöllisenä, joustavana ja liikkuvana

paikaltaan että sisällöltään” (Julkunen

2008, 18). Toisaalta on myös esitetty, että

”on alettava rakentaa uutta mallia nykyään

virheellisesti ”epätyypilliseksi” nimetyn työn

pohjalta” (Holvas & Vähämäki 2005, 8).

Epätyypillistä työtä luonnehtii usein

epävarmuus. Työhön liittyvän epävarmuuden

on katsottu aiheuttavan erilaisia terveyden

ja hyvinvoinnin ongelmia (Sverke

ym. 2002). Tutkimustulokset epätyypillisten

työsuhteiden vaikutuksista terveyteen

ja hyvinvointiin ovat kuitenkin ristiriitaisia

(De Cuyper ym. 2008). Edellä mainitut seikat

ovat osaltaan vaikuttaneet myös siihen,

ettei epätyypillistä työtä tekevien kuntoutustarpeesta

ole kokonaiskuvaa. Kokonaiskuvan

hahmottamista hankaloittaa myös se,

että kaikki epätyypillistä työtä tekevät eivät

kuulu työterveyshuollon piiriin. Määräaikaisten,

mahdollisesti eri organisaatioissa

olevien työsuhteiden vuoksi osa heistä ei

myöskään tällä hetkellä valikoidu varhaiskuntoutukseen.

Artikkelin alussa tarkastellaan epätyypillisen

työn yleisyyttä, jonka jälkeen

18 Kuntoutus 2 • 2010


siirrytään tarkastelemaan nimenomaisesti

määräaikaisten työsuhteiden yleisyyttä

ja akateemista pätkätyöläisyyttä. Lisäksi

tuodaan esiin määräaikaisten työsuhteiden

raportoituja terveysvaikutuksia. Näiden

osioiden jälkeen arvioidaan TUULIvarhaiskuntoutuksen

kehittämishanketta

(2008–2011), joka on tarkoitettu Helsingin

yliopistossa määräaikaisissa palvelusuhteissa

tai apurahalla työskenteleville henkilöille.

Kuntoutussäätiössä Kansaneläkelaitoksen ja

Työsuojelurahaston rahoituksella toteutettava

TUULI- hanke liittyy laajempaan Kelan

työhönkuntoutuksen kehittämistyöhön (ks.

Rajavaara ym. 2009). Hankkeen arvioinnin

rahoittaa Kansaneläkelaitos ja arvioinnin

toteuttaa Kuntoutussäätiön Kuntoutusalan

tutkimus- ja kehittämiskeskus.

Artikkelissa arvioidaan hankkeessa toteutettavaa

hyvinvointianalyysia eli kuntoutustarpeen

arviointivaihetta. Kuntoutustarpeen

arvioinnin lisäksi hyvinvointianalyysin

oletetaan vahvistavan siihen osallistuvien

hyvinvoinnin tukemiskeinoja. Hyvinvointianalyysi

pyritäänkin toteuttamaan siten, että

se toimisi kuntoutuksellisena mini-interventiona.

Hankkeen asettamana tavoitteena on,

että hyvinvointianalyysistä kerättyjen kokemusten

pohjalta voidaan luoda esimerkiksi

työterveyshuoltoon yksi interventiokeino

akateemisille pätkätyöläisille. Yksilöllisen

testauksen, palautteen ja neuvonnan on todettu

itsenäisesti toimivan hyvin vaikuttavana

mini-interventiona. Esimerkiksi naisten

sydänterveyden edistämishankkeessa ne

tuottivat lähes yhtä hyvän positiivisen muutoksen

vaaratekijöissä kuin lisäksi toteutettu

10 kerran laajuinen ryhmä-interventio

(Rantanen ym. 2009).

Ketkä tekevät epätyypillistä työtä

Suomessa?

Epätyypillisen työn käsite on yhteiskuntapoliittisessa

keskustelussa operationalisoitu

usein melko epämääräisesti. Kuitenkin Tilastokeskuksen

työvoimatutkimuksen mukaan

palkansaaja, jonka työsuhde on määräaikainen

tai osa-aikainen, luokitellaan

epätyypillistä työtä tekeväksi. Uusimman

työvoimatutkimuksen mukaan vuoden 2010

maaliskuussa kaikista suomalaisista palkansaajista

76,4 % työskenteli jatkuvassa kokoaikatyössä.

Näin ollen epätyypillisessä työsuhteessa

työskenteleviä palkansaajia on kaiken

kaikkiaan hieman vajaa neljännes (23,6 %).

Jatkuvassa osa-aikatyössä työskenteli 10,2 %,

määräaikaisessa kokoaikatyössä 9,2 % ja

määräaikaisessa osa-aikatyössä 4,2 prosenttia

palkansaajista. Sekä määräaikaisissa työsuhteissa

työskentelevien että osa-aikatyötä

tekevien osuus on pysynyt lähes saman suuruisena

vuoden takaiseen ajankohtaan verrattuna.

(Työvoimatutkimus 2010). Uusia

työntekijöitä palkattiin vuonna 2009 edellisvuosien

tapaan useimmin määräaikaisiin

työsuhteisiin (Ylöstalo & Jukka 2009). Tässä

artikkelissa keskitytään epätyypillisen työn

muodoista erityisesti määräaikaisiin työsuhteisiin

sekä niiden terveys- ja hyvinvointivaikutusten

tarkasteluun.

Pitkällä aikavälillä, vuodesta 1984, jolloin

asiaa ensimmäisen kerran Tilastokeskuksen

työolotutkimuksissa selvitettiin,

määräaikaisuuksien osuus kasvoi ensin

selvästi, mutta vuoden 1997 jälkeen se on

kuitenkin hieman laskenut. EU-maiden

vertailussa Suomi on ollut pitkään kahden

huippumaan joukossa, vain Espanjassa oli

määräaikaisten osuus suurempi 90-luvulla

Kuntoutus 2 • 2010 19


(Lehto & Sutela 2008). Viimeaikaisesta vähenemisestään

huolimatta määräaikaiset

työsuhteet ovat Eurostatin tilastojen mukaan

Suomessa edelleen hieman yleisempiä

(14,5 % työvoimasta) kuin EU-maissa keskimäärin

(13,4 %). Erityistä Suomen tilanteelle

on se, että suomalaiset määräaikaiset palkansaajat

ovat varsin koulutettuja eurooppalaisiin

vertaisiinsa verrattuna. Toinen leimallisesti

Suomelle tyypillinen piirre on se, että

sukupuolten välinen ero määräaikaisuuksien

yleisyydessä on poikkeuksellisen suuri.

Vuoden 2010 huhtikuussa määräaikaisten

palkansaajamiesten osuus oli EU27-maissa

lähes yhtä suuri (12,6 %) kuin naistenkin

(14,3 %), kun vastaavan ajankohdan luvut

olivat Suomessa miehillä 10,5 prosenttia ja

naisilla 18,3 prosenttia. (Eurostat.)

Määräaikaisuus kohdistuu Suomessa

siis keskimääräistä enemmän naisiin ja hyvin

koulutettuihin ja juuri nämä nostavat

määräaikaisten osuuden kokonaiskeskiarvon

hieman korkeammaksi kuin EU:ssa

keskimäärin. Pätkätyöläisistä näyttäisi erottuvan

kaksi ryhmää. Ensimmäinen muodostuu

koulutetuista, julkisella sektorilla toimivista

naisista, joiden määräaikaisuuksissa on

usein kyse ketjutetuista sijaisuuksista. Vuonna

2008 peräti 28 % naismääräaikaisista oli

työpaikassaan vähintään viidennessä lähes

peräkkäisessä työsuhteessa samalle työnantajalle.

Miehillä vastaava osuus oli 16 %.

Lisäksi 10 % naismääräaikaisista ilmoitti,

että heillä on ollut vähintään viisi työsuhdetta

edellisten 12 kuukauden aikana, miehillä

vastaava osuus oli 4 %. Toinen ryhmä

koostuu koulutetuista, vähintään 40-vuotiaista

ylemmistä toimihenkilömiehistä,

joilla määräaikaisuus perustuu työn projektiluonteisuuteen

tai määräaikaisen viran

hoitamiseen. Miesvaltaisen ryhmän tilanne

näyttää näistä kahdesta ryhmästä selvästi

myönteisemmältä, kun ajatellaan asemaa

työyhteisössä sekä määräaikaisuuden kokemista.

Lisäksi osa määräaikaisuuksista liittyy

Suomen perhevapaajärjestelmään ja siihen,

että työmarkkinat ovat segregoituneet sukupuolen

mukaan: perhevapaasijaisia tarvitaan

ennen kaikkia naisvaltaisilla aloilla. (Lehto

ym. 2005, Lehto & Sutela 2008.)

Sektoreittain tarkasteltuna eniten palkansaajia

työllistävällä yksityisellä sektorilla

on myös lukumääräisesti eniten määräaikaisia

työsuhteita. Määräaikaisten työsuhteiden

prosentuaalinen osuus kaikista työsuhteista

vuonna 2006 oli valtiolla ja kunnilla kuitenkin

selvästi suurempi kuin yksityisellä

sektorilla. (Työministeriö 2007, 31.) Yliopistot

ovat siitä epätyypillisiä työyhteisöjä,

että niissä poikkeuksellisen suuri osa tekee

työtä määräaikaisella työsopimuksella. Esimerkiksi

Helsingin yliopiston henkilöstöstä

määräaikaisissa tehtävissä työskentelee 52 %

(Helsingin yliopisto 2009). Henkilöstöstä

osa on nimitetty virkaan määräajaksi, osa on

määräaikaisessa virkasuhteessa, osa määräaikaisessa

työsopimussuhteessa. Ilmiö näyttäisi

olevan yleiseurooppalainen: esimerkiksi

Britanniassa arvioidaan myös korkeakoulusektorin

työsuhteista noin puolen olevan

määräaikaisia (Collinson 2004, 313).

Määräaikaisten suuri osuus yliopistoissa

johtuu lähinnä jatko-opintojen harjoittamisesta

palvelussuhteessa. Määräaikaisuus voi

liittyä myös apurahan tai muun ulkopuolisen

rahoituksen turvin toteutettavaan tutkimuksen

määräaikaiseen kestoon. Määräaikaisuuden

perusteita voivat olla myös sijaisuus,

20 Kuntoutus 2 • 2010


avoimen viran tehtävien hoito, harjoittelu ja

työn luonne (Helsingin yliopisto 2009).

Pätkätyöläisen terveys ja

ammatillinen identiteetti

Määräaikaisissa työsuhteissa työskentelevät

muodostavat hyvin heterogeenisen joukon.

Kansainvälisessä keskustelussa määräaikaisesta

työstä käytetään rinnan lukuisia termejä

(esim. casual, contingent, fixed-term tai

temporary employment). Osin näistä syistä

johtuen tutkimustulokset määräaikaisten

työsuhteiden vaikutuksista terveyteen ja

hyvinvointiin ovat ristiriitaisia. (De Cuyper

ym. 2008, De Cuyper ym. 2010, Benavides

ym. 2000.)

Joissakin tapauksissa eroja vakituisessa

työsuhteessa olevien ja määräaikaisten

työntekijöiden sairastavuuden suhteen ei ole

voitu osoittaa, tai sairastavuus on näyttäytynyt

jopa suuremmalta vakiintuneessa työsuhteessa

olevien kohdalla. Määräaikaisiin

työsuhteisiin liittyvä jatkuva epävarmuus

on kuitenkin useiden tutkimusten mukaan

yhteydessä stressiin ja vähentää psyykkistä

hyvinvointia (ks. yhteenveto Moilanen

2007). Epävarmuus rasittaa henkisesti, vaikeuttaa

perheen perustamista, lasten hankkimista,

yleensä tulevaisuudensuunnittelua,

lainan saantia ja asunnon hankkimista

(Kauhanen 2002). Näihin työsuhteisiin liittyy

myös tavallista suurempi riski ja pelko

työttömyydestä.

Vuoden 2008 työolotutkimuksen mukaan

määräaikaisessa työsuhteessa olevista

naisista 45 % ja miehistä 34 % koki määräaikaisuuteen

liittyvän epävarmuuden rasittavan

henkisesti. Vakituisen työsuhteen

turvallisuutta naisista kaipasi 70 % ja miehistä

62 % (Lehto & Sutela 2008). Työhön

sitoutuminen on sikäli vähäisempää, että

määräaikaiset kokevat hyödyttömäksi työnsä

pitkäaikaisen suunnittelun tai ympäristönsä

epäkohtiin puuttumisen (Sutela 1999).

Työsuhteiden epätyypillisyys voi olla

myös itse valittua. Terveys 2000 -tutkimuksen

mukaan osa-aikatyötä tekevät kokevat

työkykynsä keskimäärin rajoittuneemmaksi

kuin kokopäivätöitä tekevät (Gould ym.

2006). Osa-aikatyötä tekevistä kuitenkin

vain noin kolmannes kertoo tekevänsä osaaikatyötä

sen vuoksi, koska kokoaikatyötä

ei ole löytynyt (Lehto & Sutela 2008). Sen

sijaan määräaikaisessa työsuhteessa olevista

selvästi yli puolet ilmoittaa määräaikaisuuden

syyksi sen, ettei pysyvää työtä ole löytynyt

(Sutela 2009).

Työterveyslaitoksen Sairaalahenkilöstön

hyvinvointi -seurantatutkimuksessa tutkittiin

määräaikaisten sairaalatyöntekijöiden

terveyttä ja hyvinvointia. Tulokset osoittivat,

että keskeytymättömissä määräaikaisissa

työsuhteissa olleilla ei ollut vakinaisia

enempää terveys- ja hyvinvointiongelmia.

Toisaalta tutkimuksessa todettiin, että kyselyjen

seuranta-ajat ovat olleet lyhyitä ja

niihin on todennäköisesti ollut vastaamassa

“selviytyjien” joukko. Voidaan ajatella, että

määräaikaisten yhtenä selviytymiskeinona

olisi “läsnäolo”; heillä on 20–30 % vähemmän

sairauspoissaoloja kuin vakinaisilla

työntekijöillä myös silloin, kun he kokivat

terveytensä heikentyneeksi. Epävarmuuden

tai muiden työhön liittyvien tekijöiden

vuoksi on mahdollista, että he eivät aina

uskalla jäädä sairauslomalle, vaikka aihetta

olisikin. (Virtanen 2003.)

Kuntoutus 2 • 2010 21


Myös viidentoista Euroopan maan

työntekijöistä koostuvan satunnaisotoksen

mukaan määräaikaisilla oli vähemmän sairauspoissaoloja

ja stressiä kuin vakituisilla

työntekijöillä. Toisaalta sama tutkimus

osoitti, että he olivat työhönsä tyytymättömämpiä

ja heillä oli eniten työväsymystä

ja lihassärkyoireita (Benavides ym. 2000).

Suomessa Virtasen tutkimuksen (2003, 38)

mukaan määräaikaiset työntekijät arvioivat

tarkastelluilla aloilla työkykynsä vakituisia

paremmiksi.

Sairauspoissaoloista saatuja tuloksia täydentää

määräaikaisissa työsuhteissa olevien

lääkkeiden käyttöä koskeva tutkimustulos.

Yli 65 000 kunta-alan työntekijän seurantatutkimuksen

mukaan määräaikaisissa työsuhteissa

olevat käyttävät enemmän masennuslääkkeitä

kuin vakinaisessa työsuhteessa

olevat. Masennuslääkkeiden käyttö on jakautunut

epätasaisesti eri väestöryhmissä

ja vaihtelee työmarkkina-aseman mukaan.

Mitä lyhyempi määräaikainen työsuhde

työntekijällä on, sitä todennäköisempää on

masennuslääkkeiden käyttö. (Virtanen ym.

2008, ks. myös TTL 2007.)

Määräaikaisella työllä on todettu olevan

yhtymäkohtia myös ammatilliseen identiteettiin.

Yhtäältä määräaikaisen työn tekijöiden

ammatillinen identiteetti on vaikeasti

määriteltävissä siihen kuuluvan jatkuvan

epävarmuuden vuoksi. Toisaalta epävarmuus

myös yhdistää: Parker ja Jary tuovat

artikkelissaan ”McUniversity” (1995) esiin

pätkätyöläisten voimakkaan yhteisen käsityksen

siitä keitä he ovat. Myös Collinson

(2004, 325) havaitsi haastatteluissaan,

kuinka akateemiset pätkätyöläiset tuottavat

puheessaan yhtenäistä ammatillista identiteettiä.

Se perustuu jaettuun ymmärrykseen

yksilöllisistä ja yhteisöllisistä asemista institutionaalisessa

marginaalissa. Keskeistä on

yhteisesti koettu ”tilapäisyys” sekä matala

status akateemisessa arvojärjestyksessä.

Pamfletissaan uudesta työstä Holvas ja Vähämäki

(2005, 171) kuvaavat tilannetta odotustilaksi,

jossa epätyypillisten työntekijöiden

joukko elää väliaikaisten toimenpiteiden

kohteena ja vailla täyttä oikeudellista suojaa,

odottaen loputtomiin päätöstä vakituisesta

työpaikasta.

Hyvinvointianalyysin perustelut ja

käytännön toteutus

TUULI-kuntoutusmallin kehittämistyö

lähtee liikkeelle siitä olettamuksesta, että

työsuhteiden vakiintuminen ja hallinnan

tunteen lisääntyminen ovat hyvinvointia

edesauttavia tekijöitä. Kuntoutuksen keinoin

ei voida suoraan vaikuttaa työsuhteiden vakinaistamiseen,

mutta työn mielekkyyden,

”punaisen langan” löytäminen omalle työuralle

sekä tavoitteellisen työskentelyn käynnistäminen

oman työuran hallittavuuden

lisäämiseksi katsotaan lisäävän työntekijän

koherenssin tunnetta.

Edelleen käynnissä olevan TUULImallin

ensimmäinen vaihe on osallistujien

rekrytointi hankkeen markkinoinnin avulla

muun muassa työ- ja elinkeinotoimistoissa,

Yliopistolehdessä ja Helsingin yliopiston intranetissä.

Hyvinvointianalyysiin voi osallistua

tässä vaiheessa kuka tahansa Helsingin

yliopiston henkilökuntaan kuuluva. Hanke

tekee työnantajayhteistyötä Helsingin yliopiston

Henkilöstö- ja lakiasiainosaston

työhyvinvointiyksikön kanssa. Hyvinvoin-

22 Kuntoutus 2 • 2010


tianalyysistä kiinnostuneet ottavat suoraan

yhteyttä Kuntoutussäätiöön TUULI-asiantuntijaan.

Hyvinvointianalyysi toteutetaan kolmella

lyhyellä (1–2 tuntia) käyntikerralla

Kuntoutussäätiön Malminkartanon kuntoutuskeskuksessa.

Hyvinvointianalyysin

ensimmäisen vaiheen ohjelma koostuu sydämen

sykevariaatioanalyysistä, psykologisista

testeistä sekä infotilaisuudesta. Sydämen

sykevariaatioanalyysi mahdollistaa elimistön

päivittäisen kuormituksen ja voimavarojen

palautumisen mittaamisen ja antaa tietoa

kehon toiminnoista ja elämäntapojen terveysvaikutuksista.

Mittaus suoritetaan sykepannan

avulla yhden vuorokauden ajan.

Hyvinvointianalyysin toinen vaihe sisältää

lääkärin haastattelun ja tutkimuksen

kuntoutustarpeen arvioimiseksi. Lääkärin

tutkimuksen jälkeen kuntoutustyöryhmä

(lääkäri, psykologi ja projektipäällikkö) arvioi

kuntoutustarpeen testien ja tutkimuksen

perusteella.

Kolmas vaihe sisältää palautekeskustelun

lääkärin tai psykologin kanssa. Palautekeskustelussa

osallistuja saa suositukset

hyvinvoinnin lisäämistä edesauttavista toimenpiteistä

ja tiedot työryhmän kuntoutustarvearviosta.

Osallistujat saavat henkilökohtaisen

palautteen kuormituksestaan

ja palautumisestaan työssä, vapaa-ajalla ja

unen aikana.

Osallistujilla on mahdollisuus jatkaa

TUULI-varhaiskuntoutusohjelmaan, mikäli

hyvinvointianalyysin pohjalta siihen todetaan

tarvetta. Mikäli osallistuja on halukas

osallistumaan kuntoutusohjelmaan, hän saa

siihen lääkärin lausunnon, jonka pohjalta

Kela tekee päätöksen osallistumisesta. Ohjelma

sisältää seitsemän yksittäistä kuntoutuspäivää

kolmen kuukauden aikana ja myöhemmin

kaksi seurantapäivää. Ohjelmassa

paneudutaan henkilökohtaiseen hyvinvointiin

vaikuttaviin tekijöihin, fyysisen kunnon

kohentamiseen sekä liikunnan omaksumiseen

osaksi elämäntapaa, stressinhallintakeinoihin

ja rentoutumiseen. Lisäksi tutkitaan

omaan työhön ja työuraan liittyviä tavoitteita

ja ammatillista identiteettiä. Osallistujilla

on ohjelman aikana mahdollisuus myös

henkilökohtaiseen kuntoutuskonsultaatioon.

Arvioinnin aineisto ja menetelmät

Hankkeeseen liittyvän arviointitutkimuksen

tavoitteena on tuottaa kokonaisarviointi

TUULI-kuntoutusmallista. Arvioinnissa

keskeistä on kehittävä arviointi, toisin sanoen

tavoitteena on myös tukea hankkeen

toimintaa sen tavoitteiden toteuttamisessa

ja kuntoutusmallin kehittämisessä. Kuntoutusmallin

arviointitutkimuksen perusjoukon

muodostavat epätyypillisissä työsuhteissa

työskentelevät akateemisesti koulutetut

henkilöt. Tutkimusjoukon muodostavat

TUULI-hankkeen hyvinvointianalyysiin

osallistuvat henkilöt (tavoite N=200) sekä

kuntoutusinterventioon osallistuvat henkilöt

(tavoite N=80, nämä osallistuvat myös

hyvinvointianalyysiin).

Arviointitutkimuksen hyvinvointianalyysiä

koskevasta osiosta tuodaan tässä artikkelissa

esiin hyvinvointianalyysin tähänastinen

kohdentuminen ja välitön koettu hyöty.

TUULI-kuntoutusinterventiota koskevat tulokset

esitetään arvioinnin loppuraportissa,

joka ilmestyy vuonna 2011. Tarkennettuna

artikkelissa kuvataan:

Kuntoutus 2 • 2010 23


1. Hyvinvointianalyysin kohdentuminen

eli perustiedot kohderyhmästä.

Millaisia olivat hyvinvointianalyysiin

osallistuneiden henkilöiden sosiodemografiset

tiedot ja käsitykset hyvinvointianalyysiin

hakeutumisen syistä?

2. Välittömästi koetut hyödyt hyvinvointianalyysistä.

Millaisia vaikutuksia osallistujat

raportoivat mini-interventiolla

olevan heidän hyvinvointiinsa ja työssä

jaksamiseen?

Aineistonkeruu on arviointitutkimuksessa

toteutettu siten, että hyvinvointianalyysin vaikutusta

terveyteen, työssä jaksamiseen sekä

hyvinvointiin selvitetään kahdella kyselyllä.

Välitön palaute tulee hyvinvointianalyysin

päätteeksi tehdystä kyselystä ja mahdollisten

vaikutusten pysyvyyttä mitataan toisella

kyselyllä, joka toteutetaan malliin kuuluvan

kuntoutusintervention jälkimmäisen seurantapäivän

päätteeksi. Tällöin hyvinvointianalyysin

läpikäymisestä on kulunut noin

yhdeksän kuukautta. Hyvinvointianalyysissä

on vuoden 2009 loppuun mennessä käynyt

115 henkilöä, joista 81 on vastannut ensimmäiseen

kyselyyn (vastausprosentti 70). Seurantakysely

lähetetään sekä TUULI-varhaiskuntoutukseen

osallistuneille että ainoastaan

hyvinvointianalyysin läpikäyneille. Tässä

artikkelissa ei huomioida seurantakyselyyn

tulleita vastauksia niiden toistaiseksi vähäisen

lukumäärän vuoksi ja tämän vuoksi muutoksen

tarkastelu jää myöhempään ajankohtaan.

Artikkelissa raportoidaan perustiedot

kohderyhmästä sekä välitön koettu hyöty

taustamuuttujittain. Tulokset esitetään ristiintaulukoiden

ja keskeisten tilastollisten

tunnuslukujen muodossa.

Hyvinvointianalyysin

kohdentuminen

Tähän mennessä TUULI-hankkeen toteuttamaan

hyvinvointianalyysiin osallistuneista

valtaosa (89 %) on naisia. Koska miehet ovat

selvästi aliedustettuina, ei jatkotarkasteluja

tässä vaiheessa voida tehdä sukupuolen mukaan.

Iän mukaan tarkasteltuna mukana on

edustusta kaikista ikäryhmistä; vanhin oli

63-vuotias, nuorin 24-vuotias, keski-iän

ollessa 39 vuotta. Valtaosa hyvinvointianalyysiin

osallistuneista elää avioliitossa. (Taulukko

1.) Tutkintoperusteisesti tarkasteltuna

huomataan, että osallistuneista suurimman

osan (70 %) korkein oppiarvo on maisteri.

Tästä joukosta noin kaksi kolmasosaa on

myös jatko-opiskelijoita eli tohtoroitumisvaiheessa.

Tohtorin tutkinnon jo suorittaneita

on neljäsosa.

Pääasiallisen toiminnan eli käytännössä

työsuhteen tyypin mukaan selvästi suurimman

ryhmän muodostavat määräaikaisessa

kokopäivätyössä työskentelevät (70 %),

apurahalla työskenteleviä on viidennes. Hyvinvointianalyysiin

osallistuneista kaksi on

kyselyn toteuttamiseen mennessä siirtynyt

vakituiseen kokopäivätyöhön. Hyvinvointianalyysin

läpikäyneiden työnkuvia tarkasteltaessa

on syytä huomata, että muuhun

kuin tutkimukseen tai opettamiseen osallistuvaa

henkilökuntaa on joukossa lähes neljännes.

(Taulukko 1.)

Hyvinvointi ja kuntoutuksen tarve

Vastaajista vähintään 59 % koki sekä määräaikaisuuden,

henkisen kuormituksen että

myös työmotivaation vähenemisen haittaavan

työssä jaksamista; kolmasosa koki mää-

24 Kuntoutus 2 • 2010


Taulukko 1. Hyvinvointianalyysikyselyyn

vastanneet taustamuuttujittain, (n=81)

% (lkm)

Sukupuolijakauma

naisten osuus 89 % (72)

Ikäluokat

alle 36v. 44 % (36)

36v. ja yli 51 % (41)

Sivilisääty

naimaton 19 % (15)

avioliitossa 57 % (46)

avoliitossa 22 % (18)

eronnut 3 % (2)

Tutkinto

maisteri 70 % (57)

lisensiaatti 6 % (5)

tohtori 24 % (19)

Pääasiallinen toiminta

apurahakaudella 20 % (16)

määräaikaisessa

70 % (57)

kokopäivätyössä

määräaikaisessa

4 % (3)

osa-aikatyössä

vakituisessa

3 % (2)

kokopäivätyössä

työtön tai lomautettu 3 % (2)

Työnkuva

apurahatutkija 20 % (16)

tutkija/opettaja 56 % (45)

muu työnkuva

23 % (19)

(hallinnollinen)

räaikaisuuden haittaavan paljon. Hieman yli

puolet vastaajista koki, että myös terveyteen

liittyvät ongelmat haittasivat työssä jaksamista.

Merkillepantavaa on, että noin 80 %

niistä, jotka kokivat henkisen kuormituksen

ja työmotivaation vähenemisen haittaavan

työssä jaksamista, olivat myös ilmoittaneet

määräaikaisuuden haittaavan työssä jaksamista.

Apurahalla työskentelevistä suuri

enemmistö (81 %) koki henkisen kuormituksen

haittaavan työssä jaksamista tai selviytymistä.

Taulukossa 2 tarkastellaan hyvinvointianalyysiin

osallistuneiden työkykyä suhteessa

elinaikaiseen parhaaseen, sekä

terveydentilaa ja elämänlaatua. Hyvinvointianalyysiin

osallistuneiden työkykypistemäärän

keskiarvo asteikolla 0–10 on 7,3. Se

on selvästi matalampi verrattuna Terveys

2000 -tutkimuksen mukaan akateemisesti

koulutettujen työkykypistemäärän keskiarvoon,

joka oli työssä käyvillä 8,9. Sukupuolittain

eroa ei juurikaan ollut akateemisesti

koulutettujen keskuudessa. (Gould ym.

2006.)

Hyvinvointianalyysiin osallistuneet ovat

työkyvyltään ja elämänlaadultaan melko samantasoista

sekä työnkuvan että ikäluokituksen

suhteen. Arvioitaessa työkykyä suhteessa

elinaikaiseen parhaaseen vanhempi

ikäluokka (yli 35-vuotiaat) arvioi kuitenkin

työkykynsä hieman alhaisemmaksi kuin

nuorempi ikäluokka (alle 36-vuotiaat). Yhdeksästätoista

työkyvylleen huonoimman

pistemäärän (alle kuusi) antaneesta vain

neljä on alle 36-vuotiaita. Viidestätoista työkyvylleen

kaikkein parhaimmat pistemäärät

(yhdeksän tai kymmenen) antaneesta vain

neljä on yli 35-vuotiaita.

Terveydentilan kohdalla on havaittavissa selvä

ikäluokittainen alenema. Merkillepantavaa

on apurahalla työskentelevien heikompi

koettu terveys suhteessa muihin yliopiston

henkilöstöryhmiin. Aineistossa on tällä

hetkellä 16 apurahalla olevaa mukana, joten

havainto on lähinnä viitteellinen. Havain-

Kuntoutus 2 • 2010 25


Taulukko 2. Työkyky suhteessa elinaikaiseen parhaaseen, terveydentila ja elämänlaatu

ikäluokittain, työnkuvan mukaan ja kaikki, ka

Ikäluokat

Työnkuva

alle 36 v. 36 v. ja yli apurahalla tutkija/opettaja muu

Kaikki

Työkyky 1 7,5 7,0 7,3 7,2 7,4 7,3

Terveys 1 7,7 7,1 6,9 7,6 7,5 7,4

Elämänlaatu 1 7,5 7,3 7,6 7,4 7,4 7,4

N 36 40 16 45 19 80

1

asteikko 0–10, jossa 10 on paras mahdollinen

Taulukko 3. Kuntoutuksellisten ja hyvinvointia edistävien toimenpiteiden tarve ikäluokittain,

työnkuvan mukaan ja kaikki, %

”Minkälaisia kuntoutuksellisia ja hyvinvointia edistäviä toimenpiteitä koette tarvitsevanne?”

Ikäluokat

Työnkuva

alle 36v. 36v. ja yli

apurahalla

opettaja

tutkija/

Kaikki

muu

Stressinhallintakyvyn parantamista 58 63 50 62 63 59

ja rentoutumisen opettelemista

Omaan työhön liittyvien

69 49 81 56 42 57

tavoitteiden ja ammatillisen

identiteetin selkiyttämistä

Omaa hyvinvointia kohentavaa

28* 54* 44 44 37 42

kuntoutusta

Fyysisen kunnon kohottamista 28 44 44 33 47 38

N 36 41 16 45 19 81

* muuttujan luokkien välinen ero on tilastollisesti melkein merkitsevä (Khii-neliö-testi)

non tekee kuitenkin huolestuttavaksi se, että

apurahatutkijat edustavat keskimääräistä

nuorempia ikäluokkia. Lisäksi he ovat muita

työntekijäryhmiä huonommassa asemassa

työterveyspalveluissa. (Taulukko 2.)

Taulukossa 3 tarkastellaan kuntoutuksellisten

ja hyvinvointia edistävien toimenpiteiden

tarvetta ikäluokittain ja työnkuvan

mukaan. Kaikista hyvinvointianalyysiin

osallistuneista henkilöistä ainoastaan yhdeksän

ilmoitti, ettei koe tarvitsevansa mitään

kuntoutuksellisia ja hyvinvointia edistäviä

toimenpiteitä. Annetuista vaihtoehdoista

selvästi yli puolet ilmoitti tarvitsevansa sekä

stressinhallintakyvyn parantamista ja

rentoutumisen opettelemista (59 %) että

omaan työhön liittyvien tavoitteiden ja ammatillisen

identiteetin selkiyttämistä (57 %).

Erityisesti nuorempi ikäluokka (69 % alle

36-vuotiaista) ja apurahatutkijat (81 %) kaipasivat

omaan työhön liittyvien tavoitteiden

ja ammatillisen identiteetin selkiyttämistä.

Tuloksen tekee ymmärrettäväksi se, että

he ovat tutkijanuran alussa, joten heiltä ei

luonnollisestikaan voi vielä edellyttää eheää

ja valmista ammatti-identiteettiä. Omaa

hyvinvointia kohentavaa kuntoutusta (42

%) ja fyysisen kunnon kohottamista (38 %)

26 Kuntoutus 2 • 2010


Taulukko 4. Kokemukset hyvinvointianalyysistä 1 ikäluokittain, työnkuvan mukaan ja kaikki, ka

Uskon, että hyvinvointianalyysistä

on hyötyä muille osallistujille

Hyvinvointianalyysistä oli minulle

selvästi hyötyä

Uskon kiinnittäväni aiempaa enemmän

huomiota unen määrään ja

palautumiseeni

Hyvinvointianalyysi vastasi omiin

odotuksiini

Hyvinvointianalyysi herätti minut

ajattelemaan stressinsietokykyäni

Hyvinvointianalyysin ansiosta tulen

seuraamaan työssä jaksamista ja/

tai hyvinvointiani tiiviimmin kuin

ennen

Uskon, että hyvinvointianalyysistä voi

olla hyötyä työssä suoriutumiseeni

män vastaaja on ollut samaa mieltä kyseisen

väittämän kanssa.

Hyvinvointianalyysistä saadut kokemukset

näyttävät positiivisilta osallistujien

väittämiin suhtautumisen perusteella. Osallistujat

kokivat, että hyvinvointianalyysistä

oli ollut selvästi hyötyä sekä heille itselleen

(3,9) että myös muille osallistujille (4,1).

Kaikkein vähiten hyvinvointianalyysistä

koettiin olevan suoraa hyötyä työssä suoriutumiseen,

osallistujat olivat vain hieman

enemmän samaa kuin eri mieltä väittämän

suhteen. He kuitenkin olivat edellistä väittämää

enemmän samaa mieltä niiden väit-

Ikäluokat

Työnkuva

apurahalla

opettaja

tutkija/

Kaikki

alle 36 v. 36 v. ja yli

muu

4,1 4,1 4,1 4,2 4 4,1

3,7 4,1* 3,9 4 3,6 3,9

3,6 3,9 3,6 4 3,2** 3,7

3,7 3,7 3,4 3,8 3,9 3,7

3,4 4* 3,4 4* 3,1** 3,7

3,4 3,8 3,6* 3,8 3** 3,6

3,1 3,7* 3,1 3,6 3,2 3,4

N 36 41 16 43 19 78

1

asteikko 1=täysin eri mieltä, 2=melko eri mieltä, 3=siltä väliltä, 4=melko samaa mieltä,

5=täysin samaa mieltä,

* ero tilastollisesti melkein merkitsevä

** ero tilastollisesti merkitsevä (eroja on tarkasteltu t-testillä kahden luokan välillä

kerrallaan, ilmoitetut merkitsevyydet ovat suhteessa edelliseen luokkaan)

kaivattiin kahta edellä mainittua vähemmän.

On kuitenkin syytä huomata, että yli puolet

yli 35-vuotiaista (54 %) kokee tarvitsevansa

omaa hyvinvointia kohentavaa kuntoutusta.

Hyvinvointianalyysin koettu hyöty

Hyvinvointianalyysin lopuksi toteutetussa

kyselyssä osallistujilta tiedusteltiin kokemuksia

ja mielipiteitä hyvinvointianalyysistä.

Taulukossa 4 tarkastellaan saatuja tuloksia

kaikkien tähän mennessä hyvinvointianalyysiin

osallistuneiden osalta ikäluokittain ja

työnkuvan mukaan. Mitä korkeamman pistekeskiarvon

kukin väittämä saa, sitä enem-

Kuntoutus 2 • 2010 27


tämien kanssa, joissa kuvattiin tarkemmin

hyvinvointianalyysin merkitystä stressinsietokyvyn,

unen määrän ja palautumisen

tarkkailuun.

Vastaajista 62 antoi työkyvylleen arvosanaksi

korkeintaan kahdeksan. Heidän

pistekeskiarvonsa oli jokaisen Taulukon 4

väittämän kohdalla vähintään yhtä korkea

kuin kaikkien vastaajien pistekeskiarvo. Sama

koski myös niitä 41 vastaajaa, jotka antoivat

työkyvylleen korkeintaan arvosanan

seitsemän. Kokemus analyysin hyödyllisyydestä

oli siis positiivinen juuri niiden kohdalla,

joilla tarvetta interventioon koetun

työkyvyn aleneman perusteella oli. Yksikään

kaikista osallistujista ei kokenut, että hyvinvointianalyysi

ei vastannut lainkaan oman

työkyvyn ylläpitämiseen liittyviin tarpeisiin,

Yksitoista osallistujaa (13,6 %) koki että se

vastasi niihin vain osittain.

Kaiken kaikkiaan hyvinvointianalyysi

koettiin hyödylliseksi. Työnkuvan mukaan

tarkasteltuna tutkija-opettajien kokemukset

olivat muihin ryhmiin verrattuna hieman

positiivisemmat: seitsemästä väittämästä

viiden kanssa he olivat keskimäärin enemmän

samaa mieltä kuin apurahatutkijat ja

muu-ryhmä. Muu-ryhmään kuuluvat eivät

kokeneet hyvinvointianalyysiä samassa

määrin hyödylliseksi kuin apurahatutkijat

tai tutkija/opettaja-ryhmä. Ikäluokittainen

tarkastelu osoitti, että vanhemman ikäluokan

(yli 35-vuotiaat) arviot ja kokemukset

olivat positiivisempia kuin nuorempien (alle

36-vuotiaat).

Yhteenveto ja johtopäätökset

TUULI-hanke on ainakin alkuvaiheessaan

onnistunut löytämään Helsingin yliopistolta

kohderyhmänsä. Hyvinvointianalyysiin

osallistuneista valtaosa koki sekä määräaikaisuuden,

henkisen kuormituksen että

myös työmotivaation vähenemisen haittaavan

jaksamista. Apurahalla työskentelevistä

16:sta 13 koki henkisen kuormituksen haittaavan

työssä jaksamista tai selviytymistä.

Lisäksi yli puolet kaikista osallistujista

koki, että myös suoraan terveyteen liittyvät

ongelmat haittaavat työssä jaksamista. Hyvinvointianalyysiin

osallistuneiden työkykypistemäärän

keskiarvo on selvästi matalampi

verrattuna Terveys 2000 -tutkimuksen

mukaan muihin akateemisesti koulutettujen

työssä käyvien työkykypistemäärään.

Huolestuttavaa on hyvinvointianalyysiin

osallistuneiden apurahalla työskentelevien

korkea henkisen kuormituksen taso ja muita

yliopiston henkilöstöryhmiä matalampi

koetun terveyden taso. Viitteellisen tuloksen

kehittymistä vastaajamäärien kasvaessa on

tärkeää seurata, sillä apurahatutkijat edustavat

keskimääräistä nuorempia ikäluokkia

ja ovat lisäksi muita työntekijäryhmiä huonommassa

asemassa työterveyspalveluissa.

Arviointitutkimuksen tarkoituksena ei kuitenkaan

ole tehdä koko yliopiston henkilökuntaa

koskevia yleistyksiä.

Tutkijanuran alussa olevat apurahatutkijat

kaipaavat selvästi eniten omaan työhön

liittyvien tavoitteiden ja ammatillisen identiteetin

selkiyttämistä. Hyvinvointianalyysiin

osallistuneet apurahatutkijat ovat oppiarvoltaan

yhtä lukuun ottamatta maistereita,

joten käytännössä omaan työhön liittyvien

tavoitteiden selkiyttäminen kuuluisi osaksi

28 Kuntoutus 2 • 2010


väitöskirjatyön ohjaamista. Tätä kuitenkin

vaikeuttaa se, että ohjaamisen käytännöt

vaihtelevat yliopistolla tiedekunnittain ja

laitoksittain.

Helsingin yliopiston tutkimus- ja opetushenkilöstö

jakautuu melko tasaisesti miehiin

ja naisiin, mutta määräaikaisissa palvelussuhteissa

olevista enemmistö on naisia

(Helsingin yliopiston tasa-arvosuunnitelma

2007–2009). Tästä huolimatta voidaan katsoa,

että miehet ovat selvästi aliedustettuina

TUULI-hankkeen hyvinvointianalyysiin

osallistuneista. TUULI-hankkeen keskeinen

tulevaisuuden haaste on saada myös miehet

osallistumaan hyvinvointianalyysiin ja tätä

kautta kiinnostumaan omasta työssä jaksamisestaan.

Miesten naisia selvästi vähäisempi

osallistuminen ammatilliseen kuntoutukseen

on laajempi koko kuntoutuspalveluiden

järjestämistä koskeva ongelma.

Määräaikaisissa työsuhteissa on todettu

olevan sitä enemmän terveysriskejä, mitä

enemmän sopimusten välissä on työttömyysjaksoja

(Virtanen 2003). Kysyttäessä

erilaisista työuran kuvauksista hyvin harvalla

(8 %) hyvinvointianalyysiin osallistuneista

työura oli katkonainen, eli sellainen,

jossa työ- ja työttömyysjaksot vaihtelevat.

Sen sijaan heidän (70 %) työuransa muodostuu

joko pitkä- tai lyhytaikaisista yhtenäisistä

määräaikaisuuksista tai apurahakausista.

Terveysriskejä näyttäisi hyvinvointianalyysiin

osallistuneiden perusteella kasautuvan

siis myös yhtenäisissä määräaikaisuuksissa

työskenteleville. Tätä selittänee osittain se,

että terveyden ja hyvinvoinnin ongelmia aiheuttava

epävarmuus luonnehtii sekä katkonaista

että yhtenäisistä määräaikaisuuksista

koostuvaa työuraa.

Aikaisempien tutkimusten perusteella

epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien

suhtautuminen työhön liittyvään epävarmuuteen

vaihtelee. Osittain suhtautuminen

liittyy siihen, onko työsuhteen epätyypillisyys

itse valittua. Lisäksi työsuhteen ehtoihin

liittyvät tulkinnat voivat vaikuttaa siihen,

miten työsuhteen epävarmuus koetaan.

Työntekijä katsoo solmivansa niin sanotun

psykologisen sopimuksen työtä vastaanottaessaan

ja näin sitoutuvansa lojaalisuuteen

ja olettaa luotettavuutta myös toisen sopijaosapuolen

taholta. Erilaiset työsuhteen ehtoja

koskevat yksipuoliset muutokset koetaan

psykologisen sopimuksen rikkomiseksi

(esim. Moilanen 2007, 209). Psykologisen

sopimuksen rikkoutumisella on selitetty

työntekijän hyvinvoinnin laskua mutta lisäksi

”työelämän lisääntyvän epävarmuuden ja

niin sanottujen uusien työnteon muotojen

yleistymisen on katsottu heijastuvan työntekijän

ja työnantajan välillä olevan psykologisen

sopimuksen sisältöön” (Ruotsalainen

& Kinnunen 2009, 117). Alasoini on puolestaan

esittänyt uudenlaisen psykologisen

sopimuksen sisällöksi yksittäisen työnantajan

ylittävää osaamisen ja työllistettävyyden

kehittämistä. Sopimuksen mukaan työnantaja

pyrkisi johtamisen ja työn organisoinnin

avulla takaamaan palkansaajille entistä

parempia mahdollisuuksia haasteelliseen

työhön ja osaamisen jatkuvaan kehittymiseen

sekä huolehtimaan tällä tavoin heidän

työllistettävyydestään. (Alasoini 2007, 115.)

Hyvinvointianalyysiin osallistuneiden

akateemisten pätkätyöläisten työtä luonnehtii

epävarmuus, kiire ja stressi. Nämä tekijät

heikentävät mahdollisuuksia osaamisen ja

työllistettävyyden kehittämiseen ja työhön

Kuntoutus 2 • 2010 29


liittyvän epävarmuuden on katsottu aiheuttavan

erilaisia terveyden ja hyvinvoinnin

ongelmia. Tässä artikkelissa arvioitu hyvinvointianalyysi

pyrkii yhdessä TUULIkuntoutusintervention

kanssa puuttumaan

edellä mainittuun tilanteeseen. Tämä tapahtuu

suuntaamalla ammatillinen kuntoutus

nykyisen työtehtävän sijasta työuraan ja työn

metataitoihin sekä antamalla työntekijälle välineitä

epävarmuuden ja stressin hallintaan.

Hyvinvointianalyysi on koettu osallistujien

keskuudessa varsin hyödylliseksi

toimenpiteeksi, joskaan apurahatutkijat ja

nuorempi ikäluokka eivät koe siitä olevan

merkittävää välitöntä hyötyä työssä suoriutumiseen.

Erityisesti se on vahvistanut hyvinvoinnin

tukemiskeinoja etenkin niiden

vastaajien kohdalla, joilla näyttäisi työkyvyn

aleneman perusteella olevan tarvetta interventiolle.

Tässä suhteessa TUULI-hankkeen

suunnitelmaan kirjattu tavoite hyvinvointianalyysistä

mini-interventiona näyttäisi

käyvän toteen.

Suomen Akatemia ja Suomen yliopistojen

rehtorien neuvosto ovat äskettäin allekirjoittaneet

sitoumuksen eurooppalaisesta

tutkijoiden peruskirjasta ja tutkijoiden työhönoton

säännöstöstä. Kyse on EU-komission

sitoumuksesta, jonka tarkoituksena on

parantaa tutkijoiden asemaa esimerkiksi

tarjoamalla kestäviä urakehitysjärjestelmiä

uran kaikissa vaiheissa riippumatta tutkijan

työsopimustilanteesta. (The European Charter

for Researchers 2005). Yhtäältä myös

Helsingin yliopiston tasa-arvosuunnitelman

(2007–2009) tavoitteena on vähentää määräaikaisten

palvelussuhteiden määrää. Toisaalta

taloudellisen taantuman ikävimmät seuraukset

koskevat nimenomaan määräaikaisissa

työsuhteissa olevia ja heillä on myös muita

heikommat oikeudet etuuksiin.

Määräaikaisten osuudessa akateemisesta

ja yliopistollisesta työvoimasta on edellä

mainituista syistä odotettavissa lievää laskua

tulevaisuudessa, mutta tämä ei vaikuta

edelleen epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien

tilanteeseen. Erilaisten hyvää

tarkoittavien asiakirjojen lisäksi tarvitaan

konkreettisia toimenpiteitä. Siksi TUULIhankkeen

kaltaiset päänavaukset määräaikaisten

aseman auttamiseksi myös yksilötasolla

ovat jatkossa perusteltuja.

Tiivistelmä

Epätyypillisessä työssä, eli osa-aikatyössä tai

määräaikaisissa työsuhteissa työskentelee

noin neljännes kaikista palkansaajista. Epätyypillisen

työn terveysvaikutuksia koskevat

tutkimustulokset ovat keskenään ristiriitaisia

ja epätyypillistä työtä tekevien kuntoutustarpeesta

ei ole kokonaiskuvaa. Määräaikaisiin

työsuhteisiin liittyvä jatkuva epävarmuus

on kuitenkin useiden tutkimusten mukaan

yhteydessä stressiin ja vähentää psyykkistä

hyvinvointia. Näihin työsuhteisiin liittyy

myös tavallista suurempi riski ja pelko työttömyydestä.

Työsuhteiden epätyypillisyys

voi olla myös itse valittua, näin on varsinkin

osa-aikatyötä tekevien kohdalla.

Artikkelissa tarkastellaan epätyypillisen

työn terveysvaikutuksia sekä arvioidaan

akateemisille pätkätyöläisille suunnattua

varhaiskuntoutuksellista mini-interventiota.

Taustan tarkastelulle muodostaa Kuntoutussäätiössä

toteutettava TUULI-varhaiskuntoutuksen

kehittämishanke (2008–2011).

Artikkelissa arvioidaan hankkeen toteutta-

30 Kuntoutus 2 • 2010


maa hyvinvointianalyysia eli kuntoutustarpeen

arviointivaihetta, joka pyritään hankkeessa

toteuttamaan siten, että se osaltaan

toimisi kuntoutuksellisena interventiona.

Kuntoutuksen keinoin ei voida vaikuttaa

työsuhteiden vakinaistamiseen, mutta TUU-

LI-kuntoutusmallissa pyritään tavoitteellisen

työskentelyn käynnistämiseen oman työuran

hallittavuuden lisäämiseksi. Tämän katsotaan

lisäävän työntekijän koherenssin tunnetta.

Hyvinvointianalyysiin osallistuneista,

arvioinnin kyselyyn vastanneista (vastausprosentti

70) valtaosa koki sekä määräaikaisuuden,

henkisen kuormituksen että myös

työmotivaation vähenemisen haittaavan

jaksamista. Hyvinvointianalyysi on koettu

osallistujien keskuudessa varsin hyödylliseksi

toimenpiteeksi. Erityisesti se on vahvistanut

siihen osallistuvien hyvinvoinnin

tukemiskeinoja etenkin niiden osallistujien

kohdalla, joilla näyttäisi työkyvyn aleneman

perusteella olevan tarvetta interventiolle.

Tässä suhteessa Tuuli-hankkeen suunnitelmaan

kirjattu tavoite hyvinvointianalyysistä

mini-interventiona näyttäisi käyvän toteen.

Abstract

The proportion of people in Finland who

work in so called atypical employment is

fairly big. About one fourth of the working

population is either part-time or temporarily

employed. Research results on atypical employment’s

impact on health are inconsistent

and there is no overall view of the need for

rehabilitation for this group. However, according

to several research results, the uncertainty

relating to fixed-term contracts is

in relation to stress and decreased mental

well-being. The atypicality of the employment

can also be knowingly chosen, this is

more often the case among the part-time

employed than among the temporarily employed.

In this article, atypical employments effect

on health is reviewed. Also early rehabilitation

intervention targeted to people with

academic education working in fixed-term

employment is evaluated. The intervention

is a part of the TUULI developing program

(2008–2011) that is developed in Rehabilitation

Foundation. The program implements

an assessment of the need for rehabilitation,

a phase called well-being analysis. In

this article the evaluation concentrates on

the well-being analysis. It is the aim of the

program to implement the analysis so that

it could function as a rehabilitative intervention.

By means of rehabilitation it is not

possible to contribute in gaining permanent

employments to participants. It is the

aim of the TUULI program to start focused

work to increase the control of one’s working

career. This is seen as a way to increase

worker’s sense of coherence. Great majority

of those participants who answered the

questionnaire carried out by evaluation of

the program (response rate 70 %) felt that

temporarity, mental load and the decreasing

level of motivation to work all were factors

that were reducing their ability to carry on.

Participants felt that the well-being analysis

was useful. It has strengthen the ways to support

one’s well-being and this concerns especially

those who seem to have need for the

intervention on the basis of declined work

ability. In this respect, it seems that the objective

wrote into the TUULI program’s plan

Kuntoutus 2 • 2010 31


that the well-being analysis could work as a

rehabilitative intervention on it’s own right

is going to be achieved.

VTT Mika Ala-Kauhaluoma työskentelee

erikoistutkijana Kuntoutussäätiön

Kuntoutusalan tutkimus- ja

kehittämiskeskuksessa.

VTK Mikko Henriksson työskentelee

avustavana tutkijana Kuntoutussäätiön

Kuntoutusalan tutkimus- ja

kehittämiskeskuksessa.

Lähteet

Alasoini T (2007) Psykologisen sopimuksen murros

ja työnteon mielekkyyden aleneminen –

hiipivä muutos suomalaisessa työelämässä?

Teoksessa Kasvio, A & Tjäder, J (toim.): Työ

murroksessa. Helsinki: Työterveyslaitos:

106–120.

Benavides F, Benach J, Diez-Roux A & Roman C

(2000) How do types of employment relate to

health indicators? Findings from the Second

European Survey on Working Conditions. J

Epidemiol Community Health 54, 7, 494–501

Collinson JA (2004) Occupational Identity on the

Edge: Social Science Contract Researchers in

Higher Education. Sociology 38, 2, 313–329

De Cuyper N, De Jong Jeroen, De Witte H, Isaksson

K, Rigotti T & Schalk R (2008) Literature

review of theory and research on the psychological

impact of temporary employment:

Towards a conceptual model. Int J Manag Rev.

10, 1, 22–51.

De Cuyper N, De Witte H, Kinnunen U & Nätti J

(2010) The Relationships between Job Insecurity

and Employability and Well Being in Finnish

Temporary and Permanent Employees. Int

Stu Manag & Org 40, 1 (hyväksytty).

The European Charter for Researchers (2005)

The Code of Conduct for the Recruitment

of Researchers. Directorate-General for

Research. European Commission.

Eurostat. http://epp.eurostat.ec.europa.eu/

portal/page/portal/eurostat/home/, poimittu

28.04.2010

Gould R, Ilmarinen J, Järvisalo J & Koskinen

S (2006) (toim.) Työkyvyn ulottuvuudet.

Terveys 2000-tutkimuksen tuloksia. Helsinki:

Eläketurvakeskus, Kansaneläkelaitos,

Kansanterveys laitos, Työterveyslaitos.

Helsingin Sanomat (2006) ”Työvoiman vuokraus

kasvaa edelleen”. Oma elämä -palsta 16.5.

Helsingin Sanomat (2009) ”Joka neljäs perushoitaja

pätkätöissä”. Politiikka-palsta 8.10.

Helsingin yliopisto (2009) Helsingin yliopiston

henkilöstöpoliittinen ohjelma 2007–2009.

Helsingin yliopiston tasa-arvosuunnitelma 2007–

2009. http://www.helsinki.fi/henkos/tasa-arvo/

Tasu0709.pdf, poimittu 27.04.2010

Holvas J & Vähämäki J (2005) Odotustila.

Pamfletti uudesta työstä. Helsinki:

Kustannusosakeyhtiö Teos.

Julkunen R (2008) Uuden työn paradoksit. Keskusteluja

2000-luvun työprosess(e)ista. Tampere:

Vastapaino.

Kauhanen M (2002) Määräaikaiset työsuhteet

ja toimeentulon riskit, KELA, Sosiaali- ja

terveys turvan tutkimuksia 69. Helsinki.

Lehto A-M, Lyly-Yrjänäinen M, Sutela H (2005)

Pysyvän työn toivossa : Määräaikaisten työsuhteiden

käytöstä ja kokemisesta. Työpoliittinen

tutkimus 291. Helsinki: Työministeriö.

Lehto A-M & Sutela H (2004) Uhkia ja mahdollisuuksia.

Työolotutkimusten tuloksia 1977–

2003. Helsinki: Tilastokeskus.

32 Kuntoutus 2 • 2010


Lehto A-M & Sutela H (2008) Työolojen kolme

vuosikymmentä. Työolotutkimusten tuloksia

1977–2008. Helsinki: Tilastokeskus.

Moilanen L (2007) Työelämän muutoksen ristiaallokko

– epävarmuudesta eettiseen? Teoksessa

Kasvio, A & Tjäder, J (toim.) Työ murroksessa.

Helsinki: Työterveyslaitos: 198–225.

Parker M & Jary D (1995) The McUniversity:

Organization, Management and Academic

Subjectivity. Organization 2, 2, 319–338.

Peltokoski J (2006) Prekariaatti, palkitsematon

elämä. Teoksessa Hoikkala T & Salasuo M

(2006) (toim.) Prekaariruoska? Portfoliopolvi,

perustulo ja kansalaistoiminta. Nuorisotutkimusverkosto,

Nuorisotutkimusseura.

Verkkojulkaisusarja. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/prekaariruoska.pdf,

poimittu

27.04.2010.

Rajavaara M, Aalto L & Hinkka K (2009)

Kehittämis ideoista työikäisten kuntoutuksen

käytännöiksi. Kelan työhönkuntoutuksen

kehittämishankkeen lähtökohdat. Helsinki:

Kelan tutkimusosasto.

Rantanen P, Julkunen J, Vanhanen H (2009)

Naisten sydänterveyden edistäminen terveysneuvonnan

ja varhaiskuntoutuksen keinoin.

Satunnaistettu vaikuttavuustutkimus.

Kuntoutus säätiön tutkimuksia 82. Helsinki:

Yliopistopaino.

Ruotsalainen M & Kinnunen U (2009) Työelämä

muuttuu – muuttuuko työntekijän psykologisen

sopimuksen sisältö? Katsaus viimeaikaiseen

tutkimukseen. Työelämän tutkimus: 7, 2,

117–123.

Sutela H (1999) Määräaikaiset työsuhteet tasaarvon

näkökulmasta. Teoksessa Lehto Anna-

Maija & Sutela Hanna: Tasa-arvo työoloissa.

SVT. Työmarkkinat 1999:19. Helsinki: Tilastokeskus.

Sutela H (2009) Ei-tyypillinen työ tilastojen näkökulmasta.

Esitys joustoturvaseminaarissa

1.10.2009 http://www.tem.fi/files/24695/Sutela_joustoturva_1_10_2009_re2.pdf,

poimittu

27.04.2010

Sverke M, Hellgren J, Näsvall K (2002) No security:

a meta-analysis and review of job insecurity

and its consequences. J Occup Health Psychol.

7, 3, 242–264.

TTL (2007) Pätkätyöläiset käyttävät enemmän

masennuslääkkeitä kuin vakinaisessa työsuhteessa

olevat. Työterveyslaitoksen tiedote

12/2007.

Työministeriö (2007). Määräaikaisia työsuhteita

selvittävän työryhmän raportti Työhallinnon

julkaisu. http://www.mol.fi/mol/fi/99_pdf/

fi/06_tyoministerio/06_julkaisut/10_muut/

maaraaik_tyosuhteet_tyor07.pdf, poimittu

27.4.2010

Työvoimatutkimus, maaliskuu 2010. Tilastokeskus.

Virtanen M (2003) Temporary employment and

health. People and work research reports 61.

Helsinki: Finnish Institute of Occupational

Health.

Virtanen M, Kivimäki M, Ferrie JE, Elovainio M,

Honkonen T, Pentti J, Klaukka T, Vahtera J

(2008) Temporary employment and antidepressant

medication: a register linkage study. J

Psychiatr Res 42, 3, 221–9.

Ylöstalo P & Jukka P (2009) Työolobarometri,

lokakuu 2009. Ennakkotietoja. Työ- ja elinkeinoministeriö.

Työelämän laatu -ryhmä.

Kuntoutus 2 • 2010 33


K A T S A U S

Karoliina Koskenvuo, Helka Hytti ja Ilona Autti-Rämö

Alle 25-vuotiaiden nuorten

työkyvyttömyys- ja kuntoutusetuuksien

käyttö ajalla 1995–2008

Väestön ikääntymisen takia työuria pitäisi

pidentää kummastakin päästä. Yhteiskunnallisessa

keskustelussa on noussut esiin

kasvava huoli etenkin mielenterveyssyistä

työkyvyttömyyseläkkeitä sekä sairauspäivärahoja

saavien nuorten huomattavasta lisääntymisestä

(Raitasalo ja Maaniemi 2008;

2009). Keskustelua vaikeuttaa se, että kokonaiskuvaa

työkyvyttömyysetuuksia saavien

nuorten määrän kehityksestä on ollut vaikea

saada etuusjärjestelmien hajanaisuuden ja

niihin kohdistuneiden lukuisien lainmuutosten

takia.

Helka Hytin aiemmasta, alle 25-vuotiaiden

nuorten työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä

koskeneesta tutkimuksesta (2000)

selvisi, että suoraan 16-vuotiaana eläkkeelle

siirtyneiden osuus ikäluokasta oli vähentynyt

tarkastelujaksolla 1971–1997 merkittävästi.

17–24-vuotiaana eläkkeelle siirtyneiden

määrä pysytteli 1990-luvun lopulle asti

suhteellisen matalalla tasolla. Eläkkeelle siirtyi

vuosittain vain 0,9 promillea tästä ikäluokasta.

Yleisesti työkyvyttömyyseläkkeiden

alkavuus väheni tutkimusjaksolla muissa

sairauksissa paitsi mielenterveyden ja käyttäytymisen

häiriöissä, joiden takia alkaneissa

työkyvyttömyyseläkkeissä oli selvää kasvua.

Voidaan olettaa, että sairausperusteiset

toimeentuloetuudet, toisin sanoen työkyvyttömyyseläkkeet,

sairauspäivärahat ja

kuntoutusrahat, ovat osittain korvanneet

toisiaan erityisesti nuorten keskuudessa.

Kokonaiskuvan saamiseksi sekä yksittäisten

toimeentuloetuuksien käytössä havaittujen

muutosten selvittämiseksi on nuorten sairausperusteisia

toimeentuloetuuksia syytä

tarkastella yhdessä. Etenkin vuosituhannen

vaihteessa toteutetuilla nuoren henkilön

kuntoutusrahaa sekä vähimmäismääräistä

sairauspäivärahaa koskevilla lainmuutoksilla

voidaan olettaa olleen heijastusvaikutuksia

myös muita sairausperusteisia etuuksia saaneiden

nuorten määrien muutoksiin.

Tässä katsauksessa tarkastelemme toimeentuloa

korvaavien sairausperusteisten

etuuksien käyttöä 16–24-vuotiaassa väestössä

ajanjaksolla 1995–2008. Erityisesti

tarkastellaan vuonna 1999 voimaan tulleen

nuorten kuntoutusrahan käyttöä: missä

määrin nuorten kuntoutusraha on korvannut

tai vähentänyt työkyvyttömyyseläkkeel-

34 Kuntoutus 2 • 2010


le siirtymistä ja missä määrin se on lisännyt

sairausperusteisten toimeentuloetuuksien

kokonaiskäyttöä. Tarkastelu kohdistetaan

16–24-vuotiaisiin, koska näistä ikäluokista

työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneet edustavat

jokseenkin puhtaasti kokonaan työelämän

ulkopuolelle jäänyttä väestöryhmää

(99 % ikäryhmän työkyvyttömyyseläkkeellä

olevista sai pelkkää kansaneläkettä).

Tavoitteenamme on 1) esittää kokonaiskuva

sairausperusteisia toimeentuloetuuksia

saaneiden nuorten määrän kehityksestä

ajanjaksolla 1995–2008, 2) tarkastella lainmuutosten

yhteyttä eri etuuksien käyttöasteen

muutoksiin ja 3) analysoida nuorten

kuntoutusrahan ja työkyvyttömyyseläkkeiden

käytön keskinäistä suhdetta ja näiden

kahden etuuden kokonaiskäyttöä 16 vuoden

iän saavuttamisen mukaan muodostetuissa

syntymävuosikohorteissa, jolloin kunkin kohortin

aikuistumisen aikana voimassa ollut

lainsäädäntö on tärkeä lähtökohta etuuksien

käyttöasteiden muutosten selittämiselle.

Vuoden 1999 elokuussa voimaan tulleen

nuoren kuntoutusrahaa koskeneen lain

myötä työkyvyttömyyseläke voitiin myöntää

alle 18-vuotiaalle vasta, kun hänen mahdollisuutensa

ammatilliseen kuntoutukseen oli

selvitetty. Vuonna 2002 ikäraja nostettiin

20 vuoteen. Kuntoutusrahan maksamisen

edellytyksenä on, että nuoren työkyky ja

ansiomahdollisuudet tai mahdollisuudet valita

ammatti ja työ ovat sairauden, vian tai

vamman vuoksi olennaisesti heikentyneet

ja että suunnitellun kuntoutuksen realistisena

tavoitteena on työelämään siirtyminen.

Kuntoutusrahaa maksetaan aikaisintaan 16

ikävuoden täyttämistä seuraavasta päivästä

lukien enintään sen kuukauden loppuun,

jona nuori täyttää 20 vuotta tai meneillään

oleva kuntoutus päättyy. Taulukossa 1 on kuvattu

keskeisimmät sairausperusteisia etuuksia

koskevat lakimuutokset ajalla 1995–2008.

Aineisto ja menetelmät

Tutkimuksessa tarkastellaan eri sairausperusteisilla

toimeentuloetuuksilla olleiden

nuorten (16–24-vuotiaiden) väestöosuuksia

ajalla 1995–2008. Tarkastelussa ovat mukana

työkyvyttömyyseläkkeet (toistaiseksi myönnetyt

eläkkeet ja määräaikaiset kuntoutustuet),

nuoren kuntoutusraha, muu kuntoutusraha

sekä sairauspäivärahat. Aineistoina

käytetään Kelan tilastotietoja sairausperusteisista

etuuksista. Työkyvyttömyyseläkkeiden

osalta tiedot on poimittu Eläketurvakeskuksen

ja Kelan yhteistilastosta. Tulosten

tulkinnan kannalta on tärkeää huomata

etuuksien välillä oleva periaatteellinen ero

siinä, että sairauspäiväraha ja työkyvyttömyyseläke

myönnetään vain todetun työkyvyttömyyden

perusteella, mutta kuntoutusrahoja

voidaan maksaa paitsi työkyvyn

palauttamiseksi, myös alentuneen työkyvyn

ja työkyvyttömäksi tulon uhkan perusteella.

Työkyvyttömyyseläkkeistä tarkastellaan

maksussa olleita eläkkeitä vuoden lopussa.

Kuntoutusraha- ja sairauspäivien osalta korvatut

päivät on muunnettu henkilövuosiksi

jakamalla ne 300:lla (arkipäivät vuoden aikana,

lauantait mukaan luettuina). Ikäryhmittäiset

väestöosuudet eri sairausperusteisten

etuuksien saajista ajalla 1995–2008 on saatu

suhteuttamalla työkyvyttömyyseläkkeellä ja

kuntoutus- sekä sairauspäivärahalla olevien

määrät vastaavan ikäisen väestön määrään

kunakin tilastovuonna. Työkyvyttömyys-

Kuntoutus 2 • 2010 35


Taulukko 1. Nuorten kannalta keskeisiä sairausperusteisia etuuksia koskevat lainmuutokset

ajalla 1995–2008.

Työkyvyttömyyseläke

1996 • Määräaikainen työkyvyttömyyseläke

muutettiin kuntoutustueksi.

Edellytyksenä hoito-

ja kuntoutussuunnitelman

laatiminen.

• Ennen 16 vuoden täyttämistä

vammautuneille, ilman päivärahaoikeutta

olevien henkilöiden

kansaneläke voi alkaa vasta, kun

työkyvyttömyyden alkamisesta

oli kulunut sv-päivärahan

enimmäisaikaa vastaava aika

(n. 1 vuosi).

1999 • 1.8. alkaen alle 18-vuotiaalle

voitiin maksaa työkyvyttömyyseläke

vasta kun oli osoitettu, ettei

henkilöllä ole mahdollisuuksia

kuntoutua ammatillisesti.

• 1.8.alkaen täysimääräinen kansaneläke

voitiin jättää lepäämään

enintään 2 vuoden ajaksi.

2002 • 1.4. alkaen nuorelle maksettavan

kuntoutusrahan maksuaikaa

ja vastaavasti työkyvyttömyys-eläkkeen

varhaisinta

myöntämisikää myöhennettiin

18 vuodesta 20 vuoteen, silloin

kun ammatillinen kuntoutus voi

olla mahdollista. Lepäämäänjättämisaika

piteni 2 vuodesta

5 vuoteen.

Nuoren kuntoutusraha &

kuntoutusraha

• Sairauspäivärahan muutokset

koskivat myös kuntoutusrahaa.

Tarveharkintaiseen kuntoutusrahaan

ei kuitenkaan sovellettu

60 päivän odotusaikaa.

• 1.8. alkaen alle 18-vuotiaalle,

jonka työkyky on olennaisesti

heikentynyt alettiin maksaa

kuntoutusrahaa ammatillisen

kuntoutuksen varmistamiseksi,

työkyvyttömyyseläkkeelle

siirtymisen ehkäisemiseksi ja

toimeentulon turvaamiseksi.

Edellytyksenä henkilökohtainen

opiskelu- ja kuntoutussuunnitelma.

• 1.4. voimaantulleet sairauspäivärahan

muutokset koskevat

myös kuntoutusrahaa.

2004 • 1.4. alkaen Kelan on järjestettävä

tarkoituksenmukainen ammatillinen

koulutus ja valmennus

henkilölle, jota lähivuosina

uhkaa työkyvyttömyys (tarkoituksena

varhentaa ammatillisen

kuntoutuksen aloittamista).

Sairauspäiväraha

• Vähimmäispäiväraha muuttui

tarveharkintaiseksi, päivärahaksi,

jossa 60 kalenteripäivän

odotusaika.

• Opiskelija voi siirtyä sairauspäivärahalle

suoraan opintotuelta

ilman odotusaikaa. Päiväraha

jatkui opintotuen suuruisena.

• 1.4. alkaen tarveharkintainen

päiväraha korvattiin vähimmäispäivärahalla,

jota tulotonkin

henkilö voi saada työkyvyttömyyden

kestettyä 55 kalenteripäivää.

Jos työkyvyttömyyden

alkaessa on ilmeistä, että työkyvyttömyys

tulee jatkumaan vähintään

vuoden, henkilöllä on

oikeus päivärahaan heti ”normaalin”

omavastuuajan jälkeen

(9+1 arkipäivää).

• 1.4. alkaen työedellytystä vailla

oleville oikeus vähimmäispäivärahaan.

36 Kuntoutus 2 • 2010


vasta vuonna 2001. Vastaavasti toisen vaiheen

(kaikki alle 20-vuotiaat) voimaantulo

jatkui vuoteen 2003, minkä jälkeenkin nuorten

kuntoutusrahojen käyttö laajeni vielä yli

20-vuotiaisiin niissä tapauksissa, joissa kuntoutus

oli aloitettu alla 20-vuotiaana. Nuorten

kuntoutusrahaa saaneiden määrä kasvoikin

jatkuvasti voimaantulon jälkeen aina

vuoteen 2005 asti. Merkillepantavaa on, että

vuosina 2004 ja 2005 työkyvyttömyyseläkettä

ja nuorten kuntoutusrahaa saaneiden väestöosuudet

kasvoivat yhtä aikaa. Sen jälkeen

nuorten kuntoutusrahaa saaneiden osuudet

ovat alkaneet pienentyä. ”Tavallista” kuntoutusrahaa

saaneiden nuorten määrä sen sijaan

pieneni tasaisesti vuodesta 1995 alkaen aina

vuoteen 2008 asti. Käyttöasteen aleneminen

selittyy taulukon 2 aikasarjojen perusteella

sillä, että nuoren kuntoutusraha on suurelta

osin korvannut aiemman etuuden.

Sairauspäivärahoja saaneiden nuorten

väestöosuuksien muutoksista yleisvaikutelma

on, että päivärahojen käyttö väheni

jonkin verran vuoden 1996 päivärahauudistuksen

seurauksena, vähimmäispäivärahan

muuttuessa tarveharkintaiseksi. Sairauspäivärahan

käytön lisääntyminen 2000-luvulla

nuorten keskuudessa ei sen sijaan näyttäisi

niinkään liittyvän vähimmäispäivärahan

osittaiseen palauttamiseen, vaan kasvu selittynee

ennen kaikkea taloudellisen noususuhdanteen

positiivisista vaikutuksista

nuorten työllisyyteen sekä opiskelijoille

suunnatusta tehostetusta informaatiosta koskien

sairauspäivärahan käyttöä opintojen aikana.

Tarkasteltaessa eri sairausperusteisia

etuuksia yhteensä havaitaan saajien kokonaismäärässä

selvää pienenemistä 1990-luvun

loppuvuosina ja tasaista kasvua 2000-lueläkkeissä

tarkastelun kohteeksi valittiin

maksussa olevia eläkkeitä kuvaava poikkileikkaus

alkaneiden eläkkeiden sijasta, koska

näin saadut luvut ovat summattavissa henkilövuosiksi

muunnettujen päivärahojen kanssa.

Etuuksien perusteina olevia sairauksia ei

käsitellä.

Etuuksien saamista tarkastellaan kalenterivuoden

mukaan ja syntymävuosikohorteittain.

Kohortit nimetään sen vuoden mukaan,

jolloin eri vuosina syntyneet saavuttivat

16 vuoden iän. Näin tehdään, jotta voitaisiin

perättäisiä kohortteja vertaamalla arvioida tiheästi

muuttuneen lainsäädännön vaikutuksia

etuuksien käyttöasteeseen nuorilla. Vanhimman

syntymävuosikohortin muodostavat

vuonna 1979 syntyneet ja näin ollen vuonna

1995 16 vuotta täyttäneet henkilöt. Viimeisimpänä

tarkasteluvuonna 2008 16 vuotta

täyttäneet ovat syntyneet vuonna 1992.

Tulokset

Taulukossa 2 esitetään sairausperusteisia

etuuksia saaneiden 16–24-vuotiaiden nuorten

väestöosuudet ensin kustakin etuudesta

erikseen ja lopuksi kaikki etuudet yhteenlaskettuna.

Tarkastelu osoittaa, että työkyvyttömyyseläkettä

saaneiden nuorten määrä alkoi vähentyä

1990-luvun loppupuolella: vuodesta

1995 ensin hitaasti ja sitten voimistuen aina

vuosiin 2002–2003 asti, mutta tämän jälkeen

työkyvyttömyyseläkettä saaneiden nuorten

määrä on kääntynyt uudelleen kasvuun.

Nuorten kuntoutusrahaa koskevia lukuja

tulkittaessa (taulukko 2) on huomattava,

että ensimmäisen vaiheen voimaantulo

(16–17-vuotiaat) näkyy täysimääräisesti

Kuntoutus 2 • 2010 37


Taulukko 2. Sairausperusteisia toimeentuloetuuksia saaneiden osuus 16–24-vuotiaasta

väestöstä vuosina 1995–2008 (%).

Työ kyvyttömyyseläkkeet

kuntoutus rahat

päivärahat

Nuorten

Sairaus­

Kuntoutus rahat

Yhteensä

1995 0,94 0,33 0,27 1,54

1996 0,92 0,28 0,22 1,42

1997 0,93 0,27 0,22 1,42

1998 0,93 0,21 0,23 1,36

1999 0,92 0,01 0,20 0,24 1,36

2000 0,87 0,09 0,20 0,29 1,45

2001 0,84 0,17 0,20 0,30 1,52

2002 0,80 0,31 0,21 0,35 1,66

2003 0,80 0,50 0,18 0,38 1,85

2004 0,82 0,61 0,16 0,39 1,97

2005 0,85 0,67 0,14 0,42 2,07

2006 0,89 0,65 0,13 0,43 2,11

2007 0,94 0,60 0,13 0,46 2,13

2008 0,97 0,57 0,15 0,47 2,16

vun alusta, etenkin vuodesta 2002, lähtien.

Sairausperusteisilla etuuksilla oli vuonna

2008 enemmän nuoria (2,2 %) kuin kertaakaan

tarkastelujakson aikana. Matalimmasta

tasostaan vuosina 1998–1999 osuus oli

noussut 0,7 prosenttiyksiköllä. Nousu selittyy

ennen kaikkea nuoren kuntoutusrahasta,

mutta sen lisäksi myös sairauspäivärahoista

ja työkyvyttömyyseläkkeistä. (Taulukko 2.)

Nuorten työkyvyttömyyden kehitys ei

eroa yleispiirteiltään työikäisten vastaavasta

kehityksestä (kuviot 1 ja 2). Nuorilla työkyvyttömyyseläkettä

saavien väestöosuus oli

pienimmillään vuonna 2003, kun taas kaikilla

työikäisillä osuuden pieneneminen pysähtyi

jo vuonna 1999. Nuoren kuntoutusrahan

voimaantulo on huomattavasti lisännyt sairausperusteisilla

toimeentuloetuuksilla olevien

nuorten kokonaismäärää 2000-luvulla.

16 vuotta vuonna 2000 täyttäneet olivat

ensimmäinen nuorten kuntoutusrahaa saamaan

oikeutettu kohortti. Huomionarvoista

on, että tässä sekä myös seuraavassa tarkastellussa

kohortissa (16 vuotta vuonna 2002

täyttäneet) työkyvyttömyyseläkettä saaneiden

määrä väheni runsaaseen kolmasosaan

verrattuna niihin kohortteihin, joilla ei vielä

ollut mahdollisuutta saada nuoren kuntoutusrahaa

(16 vuoden iän 1995 ja 1998

saavuttaneet) (kuvio 3). Eläkettä saaneiden

osuudet pysyvät näissä kohorteissa selvästi

aiempaa alemmalla tasolla aina 19 vuoden

ikään asti, mutta 21 vuoden ikään mennessä

työkyvyttömyyseläkkeellä olevien määrät

olivat nousseet suunnilleen samalle tasolle

kuin vuosien 1995 ja 1998 kohorteissa. Vuoden

2004 kohortista eteenpäin työkyvyttömyyseläkettä

saaneiden määrä on alkanut

kasvaa tasaisesti myös alle 20-vuotiaiden

ikäluokissa. Erittäin selvänä työkyvyttö-

38 Kuntoutus 2 • 2010


10

9

8

7

6

5

4

3

Kuntoutusraha

Sairauspäiväraha

Työkyvyttömyyseläke

2

1

0

1995

1996

1997

1998

1999

2000

2001

2002

2003

2004

2005

2006

2007

2008

Kuvio 1. Sairausperusteisia toimeentuloetuuksia saaneiden osuus koko työikäisestä väestöstä

(16–64-vuotiaat) vuosina 1995–2008 (%).

2,5

2,0

1,5

1,0

Nuoren kuntoutusraha

Kuntoutusraha

Sairauspäiväraha

Työkyvyttömyyseläke

0,5

0,0

1995

1996

1997

1998

1999

2000

2001

2002

2003

2004

2005

2006

2007

2008

Kuvio 2. Sairausperusteisia toimeentuloetuuksia saaneiden osuus 16–24-vuotiaasta väestöstä

vuosina 1995–2008 (%).

myyseläkettä saaneiden nuorten määrän

kasvu näkyy viimeisten tarkasteltujen syntymävuosikohorttien

eli vuosina 2006 ja 2008

16 vuotta täyttäneiden kohdalla.

Nuoren kuntoutusrahassa on ollut huomattavaa

vaihtelua siinä, kuinka suuri osa

eri syntymävuosikohorteista on saanut tätä

etuutta alle 20-vuotiaana. Käytännössä ikärajan

nostaminen 20 vuoteen vuonna 2002

on taannut sen, että kaikilla tarkasteltavilla

kohorteilla on ollut mahdollisuus saada kuntoutusrahaa

20-vuotiaaksi asti (taulukko 1).

Tältä kannalta on mielenkiintoista havaita,

että nuoren kuntoutusrahan käyttöaste nousi

kaikissa alle 20-vuotiaiden ikäluokissa vuoden

2004 kohorttiin asti (kuvio 4). Vuoden

2006 kohortista alkaen kuntoutusrahaa saaneiden

määrät alkoivat selvästi pienentyä.

Kuntoutus 2 • 2010 39


1,8

1,6

1,4

1,2

1,0

0,8

0,6

0,4

0,2

Vuosi jolloin

täytti 16 v.

1995

1998

2000

2002

2004

2006

2008

0,0

16 17 18 19 20 21 22 23 24

Kuvio 3. Työkyvyttömyyseläkettä saaneiden osuus 16–24-vuotiaista ikäluokista 16 vuoden iän

saavuttamisvuoden mukaan muodostetuissa kohorteissa (%).

1,6

1,4

1,2

1,0

0,8

0,6

0,4

Vuosi jolloin

täytti 16 v.

2000

2002

2004

2006

2008

0,2

0,0

16 17 18 19 20 21 22 23 24

Kuvio 4. Nuoren kuntoutusrahaa saaneiden osuus 16-24-vuotiaista ikäluokista 16 vuoden iän

saavuttamisvuoden mukaan muodostetuissa kohorteissa (%).

Työkyvyttömyyseläkettä ja nuorten

kuntoutusrahaa saaneiden yhteenlaskettuja

osuuksia koskevasta kuviosta 5 havaitaan,

että ikävuodesta 17 eteenpäin työkyvyttömyyseläkettä

tai nuorten kuntoutusrahaa

saaneiden määrät nousevat kaikissa 16

vuotta 2000-luvulla täyttäneissä kohorteissa

korkeammalle tasolle kuin vuoden 1995 kohortissa.

16 vuotta vuonna 2004 täyttäneillä

näkyy erityisen selvästi työkyvyttömyyseläkettä

ja nuorten kuntoutusrahaa saaneiden

yhtäaikaisen lisääntymisen vaikutus etuuksien

kokonaismäärään. Vuoden 2004 kohorttiin

verrattuna 16 vuotta vuonna 2006 täyttäneistä

hieman harvempi on saanut näitä

etuuksia yhdessä tarkasteltaessa, mikä selit-

40 Kuntoutus 2 • 2010


2,0

1,8

1,6

1,4

1,2

1,0

0,8

0,6

0,4

0,2

0,0

16 17 18 19 20 21 22 23 24

Vuosi jolloin

täytti 16 v.

Kuvio 5. Työkyvyttömyyseläkettä tai nuorten kuntoutusrahaa saaneiden osuus 16–24- vuo tiaista

ikäluokista 16 vuoden iän saavuttamisvuoden mukaan muodostetuissa kohorteissa (%).

1995

2000

2002

2004

2006

2008

3,0

2,5

2,0

1,5

1,0

0,5

Vuosi jolloin

täytti 16 v.

1995

2000

2002

2004

2006

2008

0,0

16 17 18 19 20 21 22 23 24

Kuvio 6. Eri sairausperusteisia etuuksia saaneiden osuus 16-24-vuotiaista ikäluokista 16

vuoden iän saavuttamisvuoden mukaan muodostetuissa kohorteissa (%).

tyy nuorten kuntoutusrahaa saaneiden lukumäärän

laskusta. Kuviosta 5 on vielä huomattava,

että työkyvyttömyyseläkkeiden ja

nuoren kuntoutusrahan yhteinen käyttöaste

laskee kaikissa tarkastelluissa kohorteissa

20 ikävuoden saavuttamisen jälkeen. Syyksi

tähän voitaneen olettaa, että pelkästään työkyvyttömyyden

uhkan takia etuutta saaneet

ovat päättäneet kuntoutuksen eivätkä ole

siirtyneet työkyvyttömyyseläkkeelle.

Kaikkia sairausperusteisia, toimeentuloa

korvaamaan tarkoitettuja etuuksia yhteensä

koskeva kuvio 6 osoittaa, että 2000–luvulla

yhä useampi nuori on saanut jotain sairausperusteista

etuutta jo sinä vuonna, jolloin

hän täytti 16 vuotta. Poikkeuksena tästä

olivat vain 16 vuoden iän vuonna 2000 saavuttaneet,

mutta tässäkin kohortissa 17 ikävuodesta

eteenpäin jotain sairausperusteista

etuutta saaneiden osuudet nousevat ohi van-

Kuntoutus 2 • 2010 41


hemman syntymävuosikohortin osuuksien.

Korkeimmillaan etuuksia saaneiden osuudet

ovat olleet vuoden 2004 kohortissa, jossa

20–vuotiaat saivat etuuksia lähes kaksinkertaisen

määrän verrattuna 16 vuotta vuonna

1995 täyttäneiden kohorttiin. Syntymävuosikohortista

riippumatta etuuksien yhteinen

käyttöaste poikkeuksetta nousee ikäluokasta

toiseen siirryttäessä. ”Tavallisen” kuntoutusrahan

ja sairauspäivärahan lisääminen tarkasteluun

siis tasoittaa ja normalisoi käyriä

vastaamaan yleistä käsitystä sairastavuuden

ikäriippuvuudesta.

Johtopäätökset

1. Nuoren kuntoutusraha on lykännyt, mutta

ei vähentänyt työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä

Tutkimuksemme mukaan nuoren kuntoutusraha

ei ole ainakaan nettomääräisesti

tarkastellen ehkäissyt työkyvyttömyyseläkkeelle

siirtymistä. Lain voimassaolon alkuvaiheessa

se tosin lykkäsi huomattavasti

eläkkeen alkamista vetäen samalla nuoria

vajaakuntoisia ja vammaisia entistä enemmän

aktiivitoimenpiteiden piiriin välittömän

eläkkeellesiirtymisen sijasta. Myöhemmin

tämä vaikutus on laimentunut, mikä näkyy

siinä, että 16 vuotta vuosina 2006 ja 2008

täyttäneistä nuorista kaksi kertaa suurempi

osa on siirtynyt suoraan työkyvyttömyyseläkkeelle

verrattuna 16 vuoden iän vuosina

2000–2004 saavuttaneisiin.

2. Nuorten työkyvyttömyys on lisääntynyt,

mutta toistaiseksi kasvu on ollut maltillista

Tutkimus ei tukenut julkisessa keskustelussa

syntynyttä kuvaa työkyvyttömyyden

huomattavasta lisääntymisestä nuorissa

ikäryhmissä. Työkyvyttömyyseläkettä

saavien väestöosuus oli kehittynyt vuosina

1995–2008 nuorilla samansuuntaisesti kuin

työikäisessä väestössä yleensäkin. Poikkeumaa

aiheutti lähinnä nuorten kuntoutusrahan

voimaantulon aiheuttama notkahdus

työkyvyttömyyseläkkeiden käyttöasteessa

16–24-vuotiaiden ikäryhmässä.

Sosiaaliturvan kompensoiman työkyvyttömyyden

”todellisesta” lisääntymisestä

nuorten keskuudessa voidaan tehdä

tarkempia johtopäätöksiä vasta niistä ikäluokista

alkaen, joissa nuoren kuntoutusraha

ei muodosta työkyvyttömyyseläkkeiden

esiintymistiheyksien kannalta sekoittavaa

tekijää. Nuorten kuntoutusrahan lyhyen

voimassaoloajan takia vasta osa tähän etuuteen

oikeutetuista syntymävuosikohorteista

oli tässä tutkimuksessa ehtinyt ylittää 20

ikävuoden rajan. Suuntaus yli 20-vuotiaiden

saamissa työkyvyttömyyseläkkeissä on ollut

nouseva siten, että myöhemmin 16 vuotta

täyttäneissä kohorteissa ikäluokittaiset työkyvyttömyystiheydet

nousevat aina edellistä

kohorttia korkeammiksi. Toistaiseksi kasvu

on kuitenkin ollut melko maltillista. Esimerkiksi

vuoden 2002 kohortista 1,2 prosenttia

oli 22 vuoden iässä työkyvyttömyyseläkkeellä,

ja tämä osuus oli vain 0,1 prosenttiyksikköä

korkeampi kuin vuosien 1998 ja 2000

kohorteissa.

3. Nuorten kuntoutusraha on mahdollistanut

aiemmin järjestelmien ulkopuolelle jääneiden

nuorten tulon kuntoutuksen piiriin

Nuoren kuntoutusraha on saajien määrän

pienenemisestä (vuoden 2006 kohortista

alkaen) huolimatta myöhemmissäkin kohor-

42 Kuntoutus 2 • 2010


teissa vetänyt kuntoutusrahan piiriin aiemmin

sosiaaliturvan kuntoutus- tai työkyvyttömyysjärjestelmien

ulkopuolelle jääneitä yli

15-vuotiaita nuoria. Käyttöasteen putoaminen

voi osittain selittyä mahdollisilla muutoksilla

ratkaisukäytännössä koskien etenkin

realistisena pidettävän työelämätavoitteen

arviointia. Tähän viittaa vuonna 2004 vakuutusoikeudessa

käsitelty tapaus, jossa

nuoren kuntoutusraha hylättiin, kun Downin

oireyhtymää sairastavan nuoren kuntoutuksen

ei katsottu johtavan tuottavaan

osittaiseenkaan työelämään sijoittumiseen

(VakO 31.8.2004, Dnro 8682/2003/2508).

4. Sairauspäivärahojen käytön lisääntyminen

2000-luvulla ei näytä selittyvän lainmuutoksista

Aikasarjatarkastelujen mukaan vuonna 1996

toteutettu vähimmäispäivärahan poistaminen

ja muuttaminen vasta 60 kalenteripäivän

sairastamisen jälkeen myönnettäväksi

tarveharkintaiseksi päivärahaksi pienensi

päivärahaa saaneiden nuorten osuutta. Sen

sijaan vuoden 2002 uudistus, jossa tarveharkintainen

päiväraha muutettiin 55 kalenteripäivän

omavastuuajan jälkeen alkavaksi vähimmäispäivärahaksi,

ei näytä aiheuttaneen

ylimääräistä kasvua päivärahalla olevien

nuorten määrässä. Toisaalta keskimääräinen

päivärahan saajien määrä vuoden aikana on

vuodesta 1999 kasvanut tasaisesti. Mahdollisia

selityksiä voisivat olla nuorten työllisyystilanteen

paraneminen vuoteen 2008 asti

sekä muuttuneet sairausloman myöntökäytännöt.

Huomattava myös on, että kehitys on

ollut nuorilla sunnilleen samanlaista kuin se

on ollut työikäisessä väestössä yleensäkin.

Vuoden 2008 lopussa 2,2 % alle 25-vuotiaista

nuorista sai jotain sairausperusteista

toimeentuloetuutta, kun vastaava osuus

vuonna 1995 oli 1,5 %. Etuus takaa senhetkisen

toimeentulon, mutta miten käy näille

nuorille jatkossa: kuinka moni jää tai siirtyy

pysyvästi eläkkeelle, jää työttömäksi, jatkaa

opintoja tai siirtyy esimerkiksi kuntoutuksen

jälkeen eriasteisesti työelämään? Näitä kysymyksiä

ja myös tautiryhmittäistä kehitystä

eri sairausperusteisissa toimeentuloetuuksissa

tulemme selvittämään jatkotutkimuksessamme.

FT Karoliina Koskenvuo työskentelee

erikoistutkijana Kelan tutkimusosastolla.

VTT, dosentti Helka Hytti työskentelee

johtavana tutkijana Kelan tutkimusosastolla.

LKT, tutkimusprofessori Ilona Autti-Rämö

työskentelee terveystutkimuksen päällikkönä

Kelan tutkimusosastolla.

Lähteet

Hytti H (2000) Alle 25-vuotiaiden nuorten työkyvyttömyyseläkkeelle

siirtyminen ja eläkkeeltä

kuntoutuminen. JANUS, 8, 382-397.

Raitasalo R, Maaniemi K (2008) Mielenterveydenhäiriöt

syrjäyttävät nuoria työelämästä. Sosiaalivakuutus,

6, 8-10.

Raitasalo R, Maaniemi K (2009) Mielenterveydenhäiriöt

aiheuttavat nuorille yhä enemmän

sairauspoissaoloja. Sosiaalivakuutus 4, 22-24.

Tilasto Suomen eläkkeensaajista 2008 (2010) Suomessa

asuvat työkyvyttömyyseläkkeensaajat

iän mukaan 31.12.2008. Eläketurvakeskus ja

Kansaneläkelaitos, 76.

VakO 31.8.2004, Dnro 8682/2003/2508.

Kuntoutus 2 • 2010 43


38. Valtakunnallisten kuntoutuspäivien puheenvuoroja

Kaisu Pitkälä ja Minna Raivio

Mitä näyttöä muistisairaiden

kuntoutuksen vaikuttavuudesta?

Muistisairaudet kuntoutuksen

haasteena

Muistisairaudet ovat ikääntyneiden merkittävin

sosiaali- ja terveyspalveluiden tarvetta

aiheuttava sairausryhmä (Alzheimer’s Association

2010). Ne yleistyvät väestön vanhenemisen

myötä, ja koskettavat siksi erityisesti

hyvin iäkkäitä, monisairaita ja hauraita

ihmisiä. Muistisairaudet ovat ikääntyneillä

tärkein sairausryhmä, joka johtaa toimintakyvyn

heikkenemiseen, avuntarpeeseen

ja laitoshoitoon. Siksi ne ovat eräs ikääntyneiden

ihmisten kuntoutuksen kehittämisen

suurimpia haasteita.

Suomessa arvioidaan olevan tällä hetkellä

noin 125 000 dementiaa sairastavaa

henkilöä (Viramo & Sulkava 2006). Heistä

noin 45 000 on pysyvässä laitostasoisessa

hoidossa (Löppönen 2006). Lähes 90 %

pysyvässä laitostasoisessa hoidossa olevista

sairastaa jotakin muistisairautta (Hämäläinen

ym. 2003, Noro ym. 2005). Kyse on siis

kansantaudista, jonka optimaalisella hoidolla

ja kuntoutuksella voi olla laajoja inhimillisiä

ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Vuonna

2005 Alzheimerin tautia sairastavien potilaiden

puoliso-omaishoitajille tehdyn kyselyn

mukaan näistä muistisairaista noin 32% oli

saanut kuntoutusta. Valtaosa tästä oli järjestetty

veteraanikuntoutuksen kautta (Raivio

ym. 2007).

Muistisairauden kuntoutuksen

kohteet

Muistisairauksien oireet ja seuraukset ovat

laaja-alaisia sekä henkilölle itselleen että

hänen läheisilleen (kuva 1). Muistin heikkenemisen

ohella voi ilmaantua käytösoireita,

toimintakyvyn heikkenemistä ja avuntarvetta

sekä fyysisiä oireita. Eräs keskeinen avuntarpeeseen

ja laitoshoitoon johtava tekijä on

liikuntakyvyn heikkeneminen taudin vaikeutumisen

myötä. Liikkuminen jäykistyy

ja kävely hidastuu ja heikkenee. Jäykkyys ja

toiminnan vaikeudet saattavat entisestään

mutkistaa pieniäkin päivittäisiä toimia ja

hankaloittaa omaishoitajan työtä. Uloslähtemiset,

pukemiset ja paikasta toiseen siirtymiset

hidastuvat. Tätä prosessia nopeuttaa

taudille tyypillinen laihtuminen ja lihaskato,

joka haurastuttaa ja vaikeuttaa kehon hallintaa

sekä altistaa kaatumisille.

Tästä näkökulmasta katsoen kotona asuvien

muistisairaiden ihmisten liikunnallisen

harjoittelun ja liikunnallisen kuntoutuksen

44 Kuntoutus 2 • 2010


Sosiaalisen

toimintakyvyn

heikentyminen

Avuntarve,

toiminnanvajeet

Depressio

Kuormittuneisuus

Taloudelliset

ongelmat

Kognition

heikentyminen

POTILAS Potilas

Mikrokulttuuri,

roolit, valta,

vuorovaikutus

OMAISHOITAJA

Yksinäisyys,

sosiaalinen

eristyminen

Persoonallisuuden

muutos

Neuropsykiatriset

oireet

Fyysiset oireet

(esim. painon lasku);

heikentynyt

terveydentila

Elämänmuutos,

roolien

muuttuminen,

sureminen

Stressi, unen

häiriintyminen

Kuva 1. Alzheimerin taudin ja muistisairauksien oireita ja seurauksia potilaalle ja hänen

perheelleen ja omaishoitajalle.

vaikuttavuutta on tieteellisesti yllättävän vähän

tutkittu, ja heidän kuntoutumiseensa on

palvelujärjestelmässämme suhtauduttu jopa

melko nihilistisesti. Ulkomaiset tutkimukset

ovat kuitenkin antaneet rohkaisevia viitteitä

siihen, että liikunnalla on myönteistä vaikutusta

paitsi liikuntakykyyn, myös muistitoimintoihin,

masennukseen ja ahdistukseen.

Mitä tiedetään liikunnallisen

kuntoutuksen vaikuttavuudesta

muistisairailla?

Muistisairailla on tehty liikunnallisen kuntoutuksen

suhteen satunnaistettuja kontrolloituja

tutkimuksia, mutta valtaosa niistä on

tehty laitoshoidossa olevissa potilailla. Iso

osa näistä tutkimuksista ei erottele tutkimuspopulaatiossaan

muistisairaita ja ei-muistisairaita,

joskin on ilmeistä kognitiotestien

(MMSE) perusteella, että iso osa tutkittavista

sairastaa muistisairautta (taulukko 1).

Tutkimuksille on ominaista potilaiden hyvin

korkea keski-ikä ja naisvaltaisuus, kun taas

MMSE-pisteiden keskiarvo (ja siten tutkimuksen

kohderyhmä) vaihtelee paljon tutkimuksissa.

Laitospotilailla tehdyt kohtalaisen suurilla

tutkittavien määrillä tehdyt tutkimukset

osoittavat, että liikunnallinen kuntoutus

vaikuttaa myönteisesti toissijaisiin liikuntakykyä

osoittaviin mittareihin, kuten kävelynopeuteen,

lihasvoimaan, kestävyyteen tai

kävelymatkaan (Alessi ym. 1995, MacRae

ym. 1996, Baum ym. 2003, Fiatarone ym.

2004, Littbrand ym. 2009). Muutamassa

tutkimuksessa on pystytty osoittamaan myös

edullisia muutoksia toimintakykyyn (Morris

ym. 1999, Meuleman ym. 2000, Simmons ja

Schnelle 2004). On kuitenkin myös negatiivisia

tutkimuksia (taulukko 1). Tutkimuksissa

on ongelmana se, että laitospotilaiden

kohderyhmä on käytännössä hyvin heterogeeninen,

eivätkä tutkimukset kerro, millai-

Kuntoutus 2 • 2010 45


Taulukko 1. Satunnaistettuja, kontrolloituja liikuntaharjoittelu-interventiotutkimuksia, joissa kohderyhmänä on ollut pitkäaikaishoidon

laitospotilaat, joista merkittävä osa sairastaa dementiaa.

Tutkimus Kohderyhmä

Alessi ym. 1995 Vk-asukkaat;

MMSE 12-14

Alessi ym. 1999 Vk-asukkaat

MMSE 13

Baum ym. 2003 Palvelutalo- ja

vk-asukkaita

MMSE 22

Fiatarone ym. 2004 Vk-asukkaat

MMSE 22

Littbrand ym. 2009 Palvelutaloasukkaita

MMSE 18

MacRae ym. 1996 Vk-asukkaat

MMSE 19

McMurdo ym. 1995 Palvelutalojen

asukkaita

MMSE 25

Meuleman ym. 2000 Vk-asukkaat

MMSE 23

Molloy ym. 1988 Laitospotilaita

MMSE 25

Dementiaa

sairastavia

kaikki (K)/

osa (O)

N,

keski-ikä,

naisia (%)

O N=65

85v; 85%

O N=29

88v, 90%

O N=20

88v

O N=100

87v, 63%

O

(52%)

N=191

85v, 73%

O N=31

90v, 97%

O N=49

82v

O

(14%)

Morris ym. 1999 Vk-asukkaita O

(66%)

Mulrow ym. 1994 Vk-asukkaita

MMSE 21

Nowalk ym. 2001 Pitkäaikaislaitospotilaita

MMSE 25

Simmons ym. 2004 Vk-potilaita

MMSE12

N=58

75v, 16%

O N=25

82v

N=468

85v, 79%

O N=89

80v, 70%

O N=110

84v, 86%

O

(40%)

N=89,

88v, 88%

Harjoittelun tyyppi, aika,

frekvenssi ja kesto

Kestävyys+ liikunta

2t, 5krt/vk; 9 vk

Kestävyys

4 krt/pvä 5pvä/vk;14vk

Voima ja kestävyys

1t, 3krt/vk, 20vk

Voimaharjoittelu (vh) ±

lisäravinne

vh=45min, 3krt/vk, 10vk

Voimaharjoittelu

29 sessiota 3kk ajan

Kävelyharjoittelu

30min, 5krt/vk, 22vk

1)Voimaharjoittelu

2)Liikuntaharjoittelu

3)Terveysneuvonta

30min, 7krt7vk,24vk

Voima ja kestävyys, 30min,

5krt/vk,8vk

Liikuntaharjoittelu

45min, 3krt/vk, 12vk

1) Voimaharjoittelu

2)hoitajan antama kuntoutus

3) kontrolli

1t,3krt/vk,40vk

Yksilöllinen fysioterapia

3krt/vk, 4kk

1)Voima-kestävyys

2)Tai-chi 3)Kontrolli

3krt/vk , 2v

Liikunta- ja WC-harjoittelu

joka 2.t, 5pvä/vk, 32vk

Vaikutus liikuntaan/

toimintakykyyn

Liikuntakestävyys parani Ei vaikutusta

unihäiriöön

Ei vaikutusta liikuntaan tai

toimintakykyyn

Muu vaikuttavuus Huomioita

Yöuni parani

Agitaatio väheni

Liikuntanopeus parani MMSE parani

Lihasvoima, kävelynopeus,

porrasnousu parani, reisilihas

kasvoi

Interventioryhmän liikuntakyky

heikkeni hitaammin

kuin kontrolliryhmän

Kävelykestävyys ja -matka

paranivat

Ei eroja liikuntakyvyssä

Lihasvoima ja toimintakyky

paranivat

Toimintakyky heikkeni

interventioryhmissä hitaammin

kuin kontrolliryhmässä

Ei eroja toimintakyvyssä,

voimassa, eikä tasapainossa

Kaatumiset, kuolemat,

sairaalakäynnit eivät eronneet

ryhmien välillä

Voima ja toimintakyky

paranivat

Lisäravinteilla ei

vaikutusta

Ei eroja

toimintakyvyssä

Ei eroja

elämänlaadussa

Ei eroa kognitiivisessa

suorituskyvyssä

Kaatumisia 79 I-

ryhmässä ja 60 K-

ryhmässä (p=0.11)

Primaari tavoite

unen parantaminen

Dementiapotilaat

näyttivät hyötyvän

toimintakyvyn

suhteen

Ei RCT

Vanhainkoteja randomoitu

76 tippui pois

46 Kuntoutus 2 • 2010


Taulukko 2. Satunnaistettuja, kontrolloituja liikuntaharjoittelu-interventiotutkimuksia, joissa kohderyhmänä on ollut pitkäaikais hoidon

laitospotilaat, joilla on kaikilla todettu dementia.

Tutkimus Kohderyhmä

Cott ym. 2002 Pitkäaikaishoidon

AT-potilaat

MMSE 6

Dementiaa

sairastavia

kaikki (K)/

osa (O)

N, keski-ikä,

naisia (%)

K N=49

82v, 53%

Harjoittelun tyyppi, aika,

frekvenssi ja kesto

1) Kävely-keskustelu (dual

tasking) 2) Keskustelu 3) Kontrolli,

30min,5krt/vk, 16vk

Vaikutus liikuntaan/

toimintakykyyn

Ei eroja ryhmien välillä

Muu vaikuttavuus Huomioita

Rolland ym. 2007 Vk-potilaita, AT

MMSE 8

K N=134, 83v,

75%

Kävely,voima, tasapaino

1t, 2krt/vk, 12kk

Toimintakyky parani Katzin

ADL-indeksillä mitattuna

Ei eroja käytösoireissa,

depressiossa,

ravitsemuksessa

Schnelle ym. 1996 Vk-asukkaat

MMSE 10

K N=97, 84v Kävely- tai pyörätuoliharjoitteita

3krt/vk, 9vk

Intervention läpikäyneillä

voima ja nopeus paranivat

Ei intetion-to-treat

-analyysiä

43 tippui pois

Tappen ym. 2000 Vk-potilaita, AT,

MMSE11

K N=65,

87v, 84%

Kävely-keskustelu (dual-tasking)

30min, 3krt/vk, 16vk

Liikuntakyky heikkeni

hitaammin

Williams ym. 2007 Vk-potilaita, AT,

MMSE10

K N=90

88v, 85%

1)Kävely 2)Kävely, voima,

tasapaino 3)kontrolli

30min, 5krt/vk, 16vk

2) ryhmällä mieliala

parani

Taulukko 3. Satunnaistettuja, kontrolloituja liikuntaharjoittelu-interventiotutkimuksia, joissa kohderyhmänä on ollut kotona asuvat

dementiapotilaat.

Tutkimus Kohderyhmä

Kwak ym. 2008 Dementiapotilaita

MMSE 15

Dementiaa

sairastavia

kaikki (K)/

osa (O)

N, keski-ikä,

naisia (%)

Harjoittelun tyyppi, aika,

frekvenssi ja kesto

K N=30, 100% Liikuntaharjoittelu

2-3krt/vk, 12kk

Vaikutus liikuntaan/

toimintakykyyn

Toimintakyky parani Kognitio parani

Muu vaikuttavuus Huomioita

Netz ym. 2007 Päiväkeskuksen

dementiapotilaita,

MMSE 13

K N=29

77v, 52%

Ryhmäliikunta Ei eroja ryhmissä

Pomeroy ym. 1999 Dementiaa

sairastavat intervallihoidossa

K N=81

82v, 74%

Erilaisia harjoitteita fysioterapeutin

johdolla 30min;

5krt/vk 2 vk ajan

Ei eroja ryhmien välillä

liikuntakyvyssä

Hoitajien potilaisiin

käyttämä aika

sama interventio ja

kontrolli ryhmissä

Ei kerrota dementian

vaikeusastetta

Teri ym. 2003 Kotona asuvia

AT-potilaita

MMSE 17

K N=153, 78v,

41%

Liikuntaharjoittelu ja

omaishoitajan koulutus

30min, 2-4krt/vk, 2v

RAND-36 mittarilla fyysinen

roolifunktio parani

Depressio parani Primaari tavoite

käytös oireiden

väheneminen

Kuntoutus 2 • 2010 47


set potilaat hyötyvät kuntoutuksesta ja ovatko

muistisairaat heitä.

Löysimme viisi laitoshoidossa oleville,

erityisesti dementiapotilaille kohdennettua

liikunnallista kuntoutustutkimusta (taulukko

2), joissa on jossain määrin lupaavia tuloksia

(Rolland ym. 2007, Schnelle ym. 1996, Tappen

ym. 2000). Esimerkiksi Ranskassa vuonna

2007 julkistetussa tutkimuksessa osoitettiin,

että intensiivisellä vuoden liikuntaharjoittelulla

voidaan parantaa laitoksissa asuvien dementiapotilaiden

toimintakykyä Katzin mittarilla

mitattuna (Rolland ym. 2007).

Kotona asuville muistisairaille tehtyjä

tutkimuksia on vähemmän (taulukko 3).

Kolme niistä on tehty hyvin pienillä aineistoilla,

joista kahdessa ei pystytty osoittamaan

vaikuttavuutta (Pomeroy ym. 1999, Netz ym.

2007). Korealainen tutkimus tehtiin pienellä

aineistolla (N=30), mutta liikunnallinen

kuntoutus oli intensiivistä ja pitkäkestoista

ja siinä nähtiin tutkittavien toimintakyvyn

ja kognition paranemista (Kwak ym. 2008).

Tutkimuksessa ei kuitenkaan testattu ryhmien

välisiä muutoksien eroja, vaan vain

ryhmien sisällä tapahtuvia muutoksia. Terin

kuuluisa tutkimus kotona asuville Alzheimer-potilaille

selvitti, voiko kotona tapahtuvalla

liikunnan lisäämisellä ja omaishoitajan

neuvonnalla vähentää potilaiden käytösoireita

(Teri ym. 2003). Tutkimus osoitti, että

interventio vähensi potilaiden masentuneisuutta

ja paransi RAND-36 -mittarin mukaan

heidän fyysistä roolifunktiotaan.

Kuntoutuksen kokonais valtainen

käsite

Toimintakyvyn ja kuntoutuksen käsitteet ovat

viime vuosina laajentuneet myös ikäihmisten

kohdalla, ja toimintakyky ymmärretään paitsi

yksilön ominaisuutena, myös ympäristön

tarjoamina mahdollisuuksina. Kuntoutus

nähdään ihmisen ja ympäristön muutosprosessina,

jonka tavoitteena on toimintakyvyn,

itsenäisen selviytymisen sekä hyvinvoinnin

edistäminen (STM 2002). Näiden periaatteiden

tulisi ohjata myös muistisairaiden ihmisten

kuntoutusprosessia. Muistin aleneminen

ei siten ole vasta-aihe kuntoutumiselle, johon

voidaan vaikuttaa ympäristön, sosiaalisen tuen

ja apuvälineiden avulla.

Kuntoutuksen tavoitteet muistisairailla

liittyvät paitsi heikkenevän liikuntakyvyn

tukemiseen ja jäykistymisen estoon, myös

liikunnan muihin myönteisiin vaikutuksiin,

kuten käytösoireisiin, mielialaan, nukkumiseen,

toiminnanohjaukseen, kaatumisten

ehkäisyyn sekä omaishoitajan jaksamiseen.

Kokonaisvaltainen kuntoutus voisi sisältää

paitsi liikuntaa, myös geriatrin arviointia,

sekä lihasvoiman ja kehon hallintaan tähtäävää

ravitsemuskuntoutusta.

Muistisairaiden kuntoutustutkimus

Suomessa meneillään

Vanhustyön keskusliiton vetämässä ja Kelan

rahoittamassa tutkimus- ja kehittämishankkeessa

”Kotona asuvien muistisairaiden

kuntoutus” selvitetään liikunnallisen

kuntoutuksen vaikutusta Alzheimerin tautia

sairastavien henkilöiden toimintakykyyn ja

elämänlaatuun. Tutkimukseen osallistuu yhteensä

210 pariskuntaa pääkaupunkiseudul-

48 Kuntoutus 2 • 2010


ta, joista toinen sairastaa Alzheimerin tautia.

Hanke on alkanut vuonna 2007.

Kuntoutuksen avulla pyritään selvittämään,

voiko liikunnallisella harjoittelulla

parantaa muistisairaiden liikunta- ja toimintakykyä,

lykätä heidän laitokseen joutumistaan

ja vähentää terveyspalveluiden käyttöä.

Lisäksi selvitetään liikunnan vaikutuksia

käytösoireisiin, depressioon ja muistiin sekä

omaishoitajien elämänlaatua.

Kuntoutukseen kuuluu fysioterapiaan

perehtyneen ammattilaisen laatimana joko

kotiharjoittelua sekä liikunnan ohjausta

kotona kaksi kertaa viikossa, tai liikuntaharjoittelua

päiväkuntoutusyksikössä kaksi

kertaa viikossa. Kuntoutusjakso kestää vuoden.

Geriatri seuraa ja arvioi jokaista kuntoutettavaa,

laatii kuntoutussuunnitelman

fysioterapeutin kanssa ja antaa ravitsemusneuvontaa.

Vertailuryhmä saa tavanomaisen

terveydenhuollon hoidon sekä ravitsemusneuvontaa.

Kuntoutettavat innostuneita

Kuntoutusryhmien toiminta on sujunut

hyvin ja kuntoutettavat ovat olleet motivoituneita.

Myös omaishoitajat ovat olleet tyytyväisiä,

että saavat hetken vapaata. Moni

on kokenut, että heidän puolisoidensa toimintakyky

on parantunut ja mieliala sekä

vireystila kohentunut. Alzheimerin tauti on

kuitenkin etenevä aivosairaus, ja nähtäväksi

jää, voidaanko toimintakykyä parantaa fysioterapian

keinoin pitkällä aikavälillä. Puolivälin

palaute kuntoutettavien omaishoitajilta

osoittaa, että kuntoutus annetaan

tarpeeseen. Perheillä on paljon tiedon ja

tuen tarpeita, joita tutkimushoitaja pystyy

täyttämään.

Kuntoutushanke on aikataulutettu siten,

että kuntoutukset ja mittaukset saadaan

päätökseen vuoden 2010 syksyyn mennessä.

Hankkeessa mukana olevien terveyspalveluiden

käyttöä seurataan kesään 2011 asti.

Tutkimuksen analysointi ja raportointi tehdään

vuosien 2010–2011 aikana.

Tulevaisuuden haasteita

Kokemuksemme mukaan muistisairaiden

kuntoutus on omaa ammattitaitoaan vaativa

ala, jossa ammattilaisen tulee ymmärtää dementiaan

liittyvät erityisongelmat ja -haasteet.

Ammattilaisen tulee muun muassa

osata toimia oikeanlaisella tavalla vuorovaikutuksessa

muistisairaiden kanssa, ohjeistaa

heitä sellaisella kielellä, jota muistisairas

ymmärtää, opastaa toiminnanohjausten harjoitteissa

sekä räätälöidä kuntoutusta heidän

erityistarpeisiinsa.

Tulevaisuudessa tuskin pelkkä liikunnallinen

harjoittelu riittää muistisairaiden

kuntoutuksessa.

Vanhustyön keskusliitossa kehitetty

omaishoitoperheiden kuntoutus- ja tukimalli

”Omaishoito yhteistyönä” osoitti, että

muistikoordinaattorit ovat tärkeä perheiden

tuki. Heidän työnsä avulla perheiden voimavaroja

säästyy tärkeimpään eli muistisairaan

hoidosta ja hyvinvoinnista huolehtimiseen,

eikä heidän itse tarvitse hakea monenlaisia

palveluja eri pisteistä. Muistikoordinaattoripalvelun

on todettu vähentävän laitoshoidon

tarvetta ja siten tuovan yhteiskunnalle mittavia

taloudellisia säästöjä (Eloniemi-Sulkava

ym. 2009). Laitoshoito on kaikkein kallein

tapa huolehtia muistisairaista.

Tämä Suomessa nyt järjestettävä muisti-

Kuntoutus 2 • 2010 49


sairaiden kuntoutusta koskeva tutkimus on

laajin maailmalla meneillään oleva tutkimus.

Tulosten tultua voimme toivoa, että niistä

löytyy uusia, käytäntöön tuotavia keinoja

muistisairaiden ja heidän perheidensä elämänlaadun

parantamiseksi.

Kaisu Pitkälä, professori, LKT, geriatrian

erikoislääkäri

Minna Raivio, LT, geriatrian erikoislääkäri

Lähteet

Alessi CA, Schnelle JF, MacRae PG, Ouslander JG,

al-Samarrai N, Simmons SF, Traub S. Does

physical activity improve sleep in impaired

nursing home residents? J Am Geriatr Soc.

1995 Oct;43(10):1098-102.

Alessi CA, Yoon EJ, Schnelle JF, Al-Samarrai NR,

Cruise PA. A randomized trial of a combined

physical activity and environmental intervention

in nursing home residents: do sleep and

agitation improve? J Am Geriatr Soc. 1999

Jul;47(7):784-91.

Alzheimer‘s Association. 2010 Alzheimer‘s disease

facts and figures. Alzheimers Dement

2010;6:158-94.

Baum EE, Jarjoura D, Polen AE, Faur D, Rutecki

G. Effectiveness of a group exercise program

in a long-term care facility: a randomized

pilot trial. J Am Med Dir Assoc. 2003 Mar-

Apr;4(2):74-80.

Cott CA, Dawson P, Sidani S, Wells D. The effects

of a walking/talking program on communication,

ambulation, and functional status in

residents with Alzheimer disease. Alzheimer

Dis Assoc Disord. 2002 Apr-Jun;16(2):81-7.

Eloniemi-Sulkava U, Saarenheimo M, Laakkonen

ML, Pietilä M, Savikko N, Kautiainen H, Tilvis

RS, Pitkälä KH: Family care as collaboration:

effectiveness of a multicomponent support

program for elderly couples with dementia.

Randomized controlled intervention study. J

Am Geriatr Soc 2009;57:2200-2208.

Fiatarone MA, O’Neill EF, Ryan ND, Clements

KM, Solares GR, Nelson ME, Roberts SB,

Kehayias JJ, Lipsitz LA, Evans WJ. Exercise

training and nutritional supplementation for

physical frailty in very elderly people. N Engl J

Med. 1994 Jun 23;330(25):1769-75.

Heyn PC, Johnson KE, Kramer AF. Endurance

and strength training outcomes on cognitively

impaired and cognitively intact older adults: a

meta-analysis. J Nutr Health Aging. 2008 Jun-

Jul;12(6):401-9.

Hämäläinen, H, Arajärvi E, Gissler M, Hein R,

Nylander O, Säkkinen S. (2003). STAKES:

Ikääntyneiden sosiaali- ja terveyspalvelut 2002

(The Finnish National Research and Development

Centre for Welfare and Health: Care and

Services for Older People 2002). Saarijärvi,

Gummerus Kirjapaino Oy.

Kwak YS, Um SY, Son TG, Kim DJ. Effect of regular

exercise on senile dementia patients. Int J

Sports Med. 2008 Jun;29(6):471-4.

Littbrand H, Lundin-Olsson L, Gustafson Y,

Rosendahl E. The effect of a high-intensity

functional exercise program on activities of

daily living: a randomized controlled trial in

residential care facilities. J Am Geriatr Soc.

2009 Oct;57(10):1741-9.

Löppönen M. Elderly patients with dementia in

primary health care - A study of diagnostic

work-up, co-morbidity and medication use.

Ann. Univ. Turkuensis D 729. Turun Yliopisto,

2006.

50 Kuntoutus 2 • 2010


MacRae PG, Asplund LA, Schnelle JF, Ouslander

JG, Abrahamse A, Morris C. A walking program

for nursing home residents: effects on

walk endurance, physical activity, mobility,

and quality of life. J Am Geriatr Soc. 1996

Feb;44(2):175-80.

McMurdo ME, Johnstone R. A randomized controlled

trial of a home exercise programme for

elderly people with poor mobility. Age Ageing

1995 Sep;24(5):425-8.

Meuleman JR, Brechue WF, Kubilis PS, Lowenthal

DT. Exercise training in the debilitated aged:

strength and functional outcomes. Arch Phys

Med Rehabil. 2000 Mar;81(3):312-8.

Molloy DW, Richardson LD, Crilly RG. The effects

of a three-month exercise programme on neuropsychological

function in elderly institutionalized

women: a randomized controlled trial.

Age Ageing. 1988 Sep;17(5):303-10.

Morris JN, Fiatarone M, Kiely DK, Belleville-Taylor

P, Murphy K, Littlehale S, Ooi WL, O’Neill

E, Doyle N. Nursing rehabilitation and exercise

strategies in the nursing home. J Gerontol A

Biol Sci Med Sci. 1999 Oct;54(10):M494-500.

Mulrow CD, Gerety MB, Kanten D, Cornell JE,

DeNino LA, Chiodo L, Aguilar C, O’Neil

MB, Rosenberg J, Solis RM. A randomized

trial of physical rehabilitation for very frail

nursing home residents. JAMA. 1994 Feb

16;271(7):519-24.

Netz Y, Axelrad S, Argov E. Group physical activity

for demented older adults feasibility and effectiveness.

Clin Rehabil. 2007 Nov;21(11):977-

86.

Noro A, Finne-Soveri H, Björkgren M, Vähäkangas

P (toim.). Ikääntyneiden laitoshoidon

laatu ja tuottavuus - RAI-järjestelmä vertailukehittämisessä.

Stakes, M205. Helsinki 2005a.

Nowalk MP, Prendergast JM, Bayles CM, D’Amico

FJ, Colvin GC. A randomized trial of exercise

programs among older individuals

living in two long-term care facilities: the

FallsFREE program. J Am Geriatr Soc. 2001

Jul;49(7):859-65.

Pomeroy VM, Warren CM, Honeycombe C, Briggs

RS, Wilkinson DG, Pickering RM, Steiner A.

Mobility and dementia: is physiotherapy treatment

during respite care effective?Int J Geriatr

Psychiatry. 1999 May;14(5):389-97.

Raivio M, Eloniemi-Sulkava U, Laakkonen ML,

Saarenheimo M, Pietilä M, Tilvis R, Pitkälä K:

How do officially organized services meet the

needs of elderly caregivers and their spouses

with Alzheimer’s disease? Am J Alzheimers

Dis Other Demen 2007;22:360-368.

Rolland Y, Pillard F, Klapouszczak A, Reynish

E, Thomas D, Andrieu S, Riviere D, Vellas B.

Exercise program for nursing home residents

with Alzheimer’s disease: a 1-year randomized,

controlled trial. J Am Geriatr Soc. 2007

Feb;55(2):158-65.

Schnelle JF, MacRae PG, Giacobassi K, MacRae

HS, Simmons SF, Ouslander JG. Exercise with

physically restrained nursing home residents:

maximizing benefits of restraint reduction. J

Am Geriatr Soc. 1996 May;44(5):507-12.

Simmons SF, Schnelle JF. Effects of an exercise and

scheduled-toileting intervention on appetite

and constipation in nursing home residents. J

Nutr Health Aging. 2004;8(2):116-21.

STM. Sosiaali- ja terveysministeriö. Valtioneuvoston

kuntoutusselonteko eduskunnalle 2002.

STM Julkaisuja 2002:6. http://pre20031103.

stm.fi/suomi/eho/julkaisut/ehosisallys29.htm .

Luettu 27.2.2007

Kuntoutus 2 • 2010 51


Tappen RM, Roach KE, Applegate EB, Stowell P.

Effect of a combined walking and conversation

intervention on functional mobility of

nursing home residents with Alzheimer disease.

Alzheimer Dis Assoc Disord. 2000 Oct-

Dec;14(4):196-201.

Teri L, Gibbons LE, McCurry SM, Logsdon RG,

Buchner DM, Barlow WE, Kukull WA, LaCroix

AZ, McCormick W, Larson EB. Exercise

plus behavioral management in patients with

Alzheimer disease: a randomized controlled

trial. JAMA. 2003 Oct 15;290(15):2015-22.

Williams CL, Tappen RM. Effect of exercise on

mood in nursing home residents with Alzheimer’s

disease. Am J Alzheimers Dis Other

Demen. 2007 Oct-Nov;22(5):389-97.

Viramo P, Sulkava R. Muistihäiriöiden ja dementian

epidemiologia. Kirjassa: Erkinjuntti T,

Rinne J, Alhainen K, Soininen H. Muistihäiriöt

ja dementia. Kustannus Oy Duodecim.

Hämeenlinna 2001, s.20-36.

52 Kuntoutus 2 • 2010


38. Valtakunnallisten kuntoutuspäivien puheenvuoroja

Asko Suikkanen ja Jari Lindh

Työmarkkinakansalaisuus ja

ammatillisen kuntoutuksen

luova tuho

Johdanto

Friedrich Nietzsche ajatteli, että uskomukset

itsessään tuottavat todellisuutta. Hänen

mukaansa esimerkiksi Jumala on olemassa

jos riittävän monet uskovat niin. Nietzschen

lausahdus ”Jumala on kuollut” merkitsee sitä,

että kun ihmiset lakkaavat uskomasta, he uudistavat

ajatteluaan ja ryhtyvät jäsentämään

maailmaa toisin. Suomalainen kuntoutusjärjestelmä

on kuin Nietzschen jumala, johon

kansalaisia vaaditaan uskomaan. Kuntoutusjärjestelmä

toimii oman historiansa aikana

kehittyneiden instituutioiden, byrokraattisten

lainalaisuuksien ja monimutkaisten

sääntöjen ja normien mukaan. Kuntoutus

sisältää ikuisina (jumalallisina) pidettyjä dikotomioita

ammatilliseen ja lääkinnälliseen,

terveyteen ja sosiaaliseen, vikaan, vammaan,

sairauteen sekä kuntoutuksen työnjakoon

liittyen, vaikka yhteiskunnallisen ja työmarkkinoiden

muutoksen kontekstissa ne

ovat lakanneet olemasta merkityksellisiä jo

kauan sitten. Kuntoutusjärjestelmän kaikkivoipainen,

ikuisiin totuuksiin ja byrokraattisiin

rituaaleihin perustuva olemassaolo on

kuitenkin sellaisenaan totta vain niin kauan

kuin siihen kollektiivisesti uskotaan. Pyrimme

tässä puheenvuorossa koettelemaan tätä

uskoa ja luomaan aikalaisdiagnostisia huomioita

yhteiskunnallisista ja työmarkkinoiden

muutoshaasteista ja ammatillisen kuntoutusjärjestelmän

toimintakyvystä vastata

niihin luovasti.

Kuntoutuksen ja sen järjestämisen

haasteet sekä kehittämistarpeet kytkeytyvät

kiinteästi yhteiskunnalliseen muutokseen.

Keskeistä on tällöin se, millaiseen yhteiskunnallisen

muutoksen tulkintaan kuntoutuksen

järjestämisen tavat ja periaatteet

perustuvat. Viimeaikaista yhteiskunnallista

muutosta on tulkittu muun muassa siirtymänä

suunnittelutaloudesta kilpailutalouteen

(Alasuutari 2004), teollisuus- ja työyhteiskunnasta

riskiyhteiskuntaan (Beck

2000), keynesiläisestä hyvinvointivaltiosta

markkinalähtöiseen kilpailukykyvaltioon

(Jessop 2002) ja sosiaalisesta kansalaisuudesta

aktiivisen kansalaisuuden velvoitteisiin

(Hvinden & Johansson 2007).

Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käydä

kaikkea edellä mainittua keskustelua läpi,

mutta erityisesti ammatillisen kuntoutuksen

Kuntoutus 2 • 2010 53


näkökulmasta voidaan erottaa yksi keskeinen

teema, joka läpäisee yhteiskunnallisen

muutoksen keskustelua: työmarkkinoiden

muutoksen ja kansalaisuuden käsitteellistämisen

välinen dynamiikka. Tämän puheenvuoron

keskeisenä (hypo)teesinä on,

että länsimäisen hyvinvointiajattelun keskeisenä

kulmakivenä ollut sosiaalisen kansalaisuuden

(ja siihen liittyvänä sosiaalisten

oikeuksien) käsite on yhä vahvemmin korvautumassa

työmarkkinakansalaisuuden käsitteellä.

Haluamme tässä yhteydessä nostaa

esille työmarkkinakansalaisuuden käsitteen

siitä näkökulmasta, että yksilön oikeuksia ja

velvollisuuksia on entistä vahvemmin määrittämässä

yksilön sidos ja suhde työmarkkinoihin.

Olemme nimenneet työmarkkinakansalaisuuden

käsitteen T. H Marshallin

(1950) käyttämän sosiaalisen kansalaisulottuvuuden

sovellutuksena (ks. Suikkanen,

Viinamäki 1999). Suhteessa sosiaalisen kansalaisuuden

käsitteeseen työmarkkinakansalaisuuden

käsite on dynaaminen ja liikkeessä

oleva käsite, ikään kuin yhteiskunnallinen

status, jonka eteen on tehtävä työtä ja johon

liittyy putoamisen vs. mukana pysymisen

riski (vrt. Saastamoinen 2010, 230).

Työmarkkinoiden toimintaperiaatteet ja

nykyinen yhteiskuntapolitiikka määrittävät

kansalaisuutta työmarkkinakansalaisuutena,

missä olennaista on jokaisen position

määrittäminen suhteessa työmarkkinoihin

ja statuksena työmarkkinoilla. Pohdimme

tässä puheenvuorossa sitä, ymmärretäänkö

kuntoutuspolitiikka ja ammatillinen kuntoutus

osana työmarkkinakansalaisuuden muodostamista

vai suppeammin toimintana,

jonka tehtävänä on työssäkäynnin mahdollistaminen

vamman tai sairauden jälkeen.

Mielestämme molempia näkökulmia on

syytä pitää tarkastelussa mukana. Työmarkkinakansalaisuuden

sisältö muuttuu yhteiskunnan

ja työmarkkinoiden muuttuessa.

Työmarkkinakansalaisuuden yhteiskuntapoliittinen

määrittely on sekin hankala kysymys.

Kuntoutuksen monialaisen sisällön

takia tarkastelemme kuntoutusta tässä yhteydessä

yhteiskuntapolitiikan muotona, jonka

tarkoitus ja tehtävät olennaisesti liittyvät

työmarkkinakansalaisuuden rakentamiseen

ja muotoiluun.

Kuntoutuksen ja yhteiskunnallisen muutoksen

suhde on ollut ambivalentti. Kuntoutuksen,

erityisesti ammatillisen, uudistamisesta

on kyllä puhuttu vuosikymmenet,

mutta keskeiset toimintamuodot ja -periaatteet

ovat olleet voimassa ilman suurempia sisällöllisiä

muutoksia. Kuntoutuksen palveluja

on paloittain kehitetty ja lainsäädäntöä

uudistettu ja niillä on pyritty vastaamaan

kunkin ajankohdan haasteisiin, mutta peruskonsepti

kuntoutuksen määräytymisestä

ja sen myöhäisestä alkamisesta suhteessa

erityisesti työssäkäynnin rajoitusten kehittymiseen

on pysynyt pitkälti samana. Samoin

kuntoutuksen keskeiset ongelmat ja kehittämishaasteet

on tunnistettu jo vuosikymmeniä

sitten, mutta ei ole kyetty kehittämään

systeemisiä innovatiivisia ratkaisuja kuntoutuksen

rakenteellisiin ongelmiin. Pieniä

lainsäädännöllisiä muutoksia on tehty sekä

vuonna 1991 että 2005. Molempina kertoina

ammatillisen kuntoutuslainsäädännön kehittäminen

perustui nähdäksemme enemmän

lainsäädännön sisäisiin ja organisatorisiin

tarpeisiin kuin yhteiskunnan tai työmarkkinoiden

muutoksista johdettuihin syihin ja

rakenteellisiin sisältömuutoksiin. Ammatil-

54 Kuntoutus 2 • 2010


lisen kuntoutuksen myöntämisen perusteet

pysyivät lähes samoina, samoin ajoittumisen

myöhäisyys ja laitospainottuneisuus.

Myös monet organisatoris-käytännölliset

ongelmat säilyivät: esimerkiksi kaikelle

kuntoutukselle ei saatu yhtenevää lakisääteistä

toimeentuloturvaa, vaikka kuntoutusrahalailla

siihen pyrittiin. Työeläkelaitosten

ja työhallinnon kuntoutusasiakasmäärien

voimakas kasvu 1990-luvulla ja 2000-luvun

alussa voidaan tulkita kyseessä olevista lakiuudistuksista

osittain riippumattomana

ilmiönä ja selittyvän vajaakuntoisuusilmiöiden

kasvusta suomalaisilla työmarkkinoilla

(Suikkanen ym. 2010, 34–35). Vajaakuntoisten

työntekijöiden määrän kasvu ja työllistymisen

vaikeudet sekä niihin perustuva

ammatillisen kuntoutuksen kehittämisen

välttämättömyys on ilmeinen ja niihin vaikuttaa

useita erilaisia yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia

syitä, joita on tarpeen arvioida

tarkemmin. Vajaakuntoisuuden perustana

oleva diagnostisoitu sairaus ja alentunut työkyky

on keskeinen, mutta ei ainut vaikuttava

ulottuvuus, kuten nykyinen kuntoutusjärjestelmä

ja -ajattelu olettavat. Työllistymisen

ja työelämässä selviytymisen vaikeuksiin

vaikuttavat myös ammatillisten ja sosiaalisten

kvalifikaatioiden puutteet, työmarkkinoiden

rakenne ja dynamiikka, sosiaalisen

huono-osaisuuden kasautuminen, pitkittyvä

työttömyys, ikääntyminen, sosiaalisten ongelmien

esiintyminen, palvelujärjestelmien

toiminta tai työelämän asenteet. Nostamme

tässä puheenvuorossa näistä esiin erityisesti

työmarkkinoiden muutoksia ja merkityksiä

ammatillisen kuntoutuksen kannalta.

Talouden, yritysten ja palkkatyön

muutoksista

Talouden, yritysten ja palkkatyön muutokset

liittyvät aikakauden vaihtumiseen. Erityisesti

saksalainen Ulrich Beck (2000) on

nostanut ensimmäisen modernin (teollinen

yhteiskuntajärjestys) vaihtumista toiseen

moderniin (riskiyhteiskunta) jo 1980-luvun

alkupuolelta alkaen. Tässä aikakauden

vaihtumisessa keskeistä on yksilön ja yhteiskunnan

suhteen muutos, yksilöllistymiskehitys

ja sen toiminnalliset merkitykset esimerkiksi

eri yhteiskuntapolitiikan alueilla.

Taloudessa ja yrityksissä käynnissä olevat

muutokset vaikuttavat työvoiman määrään,

rakenteeseen ja positioon työmarkkinoilla.

Työn vaatimusten kiristyminen ja työn sisältöjen

laaja-alaistuminen asettavat palkkatyölle

intensiivisiä ja strategisia vaateita,

jotka muuttavat yksilöiden elämänkulkua

ja tekevät kansallisesta kansalaisuudesta

eurooppalaista työmarkkinakansalaisuutta

(Hvinden & Johansson 2007). Talouden

muutosten taustana on globalisoitumisen

syveneminen ja siihen kytkeytyvät prosessit.

Esimerkkinä voidaan mainita Suomen

tapaus, jota Kiander on kuvannut seuraavasti:

”Suomen taloudellinen tilanne oli

erinomainen vielä alkuvuonna 2008 ennen

kansainvälisen finanssikriisin puhkeamista….Rahoitusmarkkinoiden

romahdus

syksyllä 2008 muutti äkillisesti tilanteen.

Kriisin seurauksena koko maailmantalous

ajautui nopeasti syvään taantumaan” (Kiander

2010, 27). Pääoma on muuttunut varsin

herkkäliikkeiseksi, talouksien rakenteet ovat

muuttuneet, missä perus- ja materiaalituotannon

rooli on vähentynyt kuten meillä

Suomessa, todellinen ja symbolinen talous

Kuntoutus 2 • 2010 55


erottautuvat. Nämä ovat esimerkkejä käynnissä

olevista merkittävistä muutoksista, jotka

tekevät erityisesti kansallisista talouksista

voimattomia hallitsemaan muutosten syitä.

Kansallisten talouk sien osalta korostuu niiden

reaktiivinen kyky kielteisten vaikutusten

hillitsemisessä.

Yritystoiminnan muutosten keskeiset

alueet ovat sen uudelleenorganisoitumisessa,

uuden teknologian käyttöönotossa, työvoimakustannusten

säästökeinojen kehittämisessä,

joustavien tuotantomenetelmien luomisessa

ja yritysdynamiikan soveltamisessa.

Yritysten nurin meneminen, supistaminen ja

pirstoutuminen ovat jokapäiväisiä ilmiöitä.

Yritykset ulkoistavat toimintojaan, siirtävät

nopeasti tuotantoaan ja tuotteitaan sekä harjoittavat

laajaa ja intensiivistä, laadullista ja

määrällistä joustavuuspolitiikkaa. Yritysten

vastuu henkilöstöstään muuttuu henkilöstöryhmäkohtaisesta

kohtelusta yksilölliseen,

personoituun suuntaan, missä jokainen

työntekijä kohtaa työnantajan eriytyneet

vaatimukset ja kohtelun käytännöt.

Edellä kuvatuista muutoksista johtuvat

vaikutukset työvoimaan, sen positioon ja

rooliin sekä muutospaineet työn sisältöihin

ovat olennaisia ammatillisen kuntoutuksen

näkökulmasta. Ne erikseen ja yhdessä

haastavat ammatillisen kuntoutuksen kohdentumista,

alkamisajankohtaa yksilöiden

työuralla ja sen tarpeen määrittelyä sekä onnistumisen

mahdollisuuksia (vaikuttavuutta).

Muutokset työvoimassa ovat keskeisesti

muutoksia niin sanotussa normaalityösuhdemallissa,

työuran dynamiikassa, työtehtävämuutoksissa

sekä toimintaympäristön nopeissa

ja suorissa vaikutusyhteyksissä työhön.

Vakaan työsuhteen, työnjakoon perustuvan

selkeän työn ja stabiilin työympäristön sijaan

työn on epävarmaa, siirtymät työmarkkinapositioissa

toistuvia, työtehtävät vaihtuvia ja

tuotanto-organisaatioympäristö epävarmaa.

Työvoimaan kuuluvat joutuvat suuntamaan

huomiotaan entistä enemmän työn yhteisöllisiin

olosuhteisiin, muutoksiin työ- ja tuotantomarkkinoilla

kuin itse työhönsä.

Yhteiskunnallinen muutos ja

työmarkkinakansalaisuus

Työ on yksi tärkeimmistä toiminnallisuuden

elementeistä, jonka kautta yksilö voi tuntea

kuuluvansa yhteiskuntaan. Kansalaisuus,

ammatti, työmarkkinallinen positio ovat olleet

yksilön (työn) ja yhteiskunnan suhdetta

välittäviä siteitä, kittejä. Nämä välittävät

tekijät ovat merkittävässä kehitysvaiheessa.

Esimerkkinä voidaan ottaa kansalaisuuden

merkityksen muutokset ja käsitteelliset tulkinnat.

Yksilöiden osallistumista on korostanut

kansalaisuuden käsite (citizenship)

erotuksena kansallisesta jäsenyydestä (nationality).

Kansalaisuudenkin käsite on liittynyt

kansallisvaltioon. Kansalaisuuskäsite

on saanut uusia muotoja globalisaation, työvoiman

liikkuvuuden, pakolaisuuden ynnä

muun sellaisen takia (Velthuis 2002). Kansalaisuuden

on sanottu määrittyvän nykyisissä

yhteiskunnissa spatiaalisesti. Marshallin

kansallisvaltion ihanteeseen perustuvaa

kansalaisuusteoriaa on alettu kritisoida monelta

eri suunnalta (Johansson & Hvinden

2007). Kritiikki on kohdistunut esimerkiksi

Marshallin käsitykseen työelämään osallistumisesta,

sen ilmenemismuodoista ja

perusteista. Listerin (1997, 42) mukaan on

otettava huomioon sekä inklusiiviset että

56 Kuntoutus 2 • 2010


eksklusiiviset mekanismit osana yksilöiden

positioiden määräytymistä. Voidaan ajatella,

että työmarkkinoiden eksklusiiviset mekanismit

tuottavat osittaista työmarkkinakansalaisuutta

(partial citizenship, esimerkkeinä

pitkäaikaistyöttömät, työvoiman ulkopuolelle

jäävät työikäiset, työkyvyttömät, pitkäaikaisen

kuntoutuksen ”välitilassa” olevat,

osatyökyvyttömät). Täystyöllisyysyhteiskunnissa

jokaisella työikäisellä oli mahdollisuus

kuulua työvoimaan ja työlliseen työvoimaan.

Nyt joukkotyöttömyyden ja siirtymätyömarkkinoiden

olosuhteissa työmarkkinoille

osallistuminen on monin tavoin ehdollistettua

(Suikkanen 2008). Eksklusiivisten mekanismien

merkitys työmarkkinoilla korostuu

nykyisen yhteiskunnallisen muutoksen

olosuhteissa. Oletamme, että kuntoutuksen

tarpeen määrittely tulisi kytkeä näiden eksklusiivisten

mekanismien tunnistamiseen

ja ehkäisyyn nykyisen tarvemäärittelyn

rinnalla (vika, vamma, sairaus). Kuntoutus

on periaatteiltaan osa inklusiivista yhteiskuntapolitiikkaa,

mutta toiminnan tasolla

kuntoutusasiakkuuden kategorisointi- ja

määrittelykäytännöt sisältävät eksklusiivisia

elementtejä ja mekanismeja, jotka ehdollistavat

työmarkkinakansalaisuuden tukemista.

Kysymys on inkluusion kautta tapahtuvasta

ekskluusiosta ja laajemminkin asiakkuuden

ja kansalaisuuden välisestä monimutkaisesta

suhteesta. Voidaan kysyä, rajoittaako kuntoutusjärjestelmä,

konstruoimalla vahvasti

ehdollisen ja luokitellun kuntoutustarpeen

ja kuntoutusasiakkuuden, kansalaisten (työikäisten)

osallisuutta ja pääsyä työmarkkinakansalaisuuden

kentälle.

Työmarkkinakansalaisuuden käsitteellistämiseen

vaikuttaa paitsi edellä kuvattu

kansalaisten työmarkkinoille osallistumiseen

vaikuttavat muutostekijät, myös työn

sisältöihin ja organisoimiseen liittyvät muutostekijät.

Työmarkkinakansalaisuuden käsitteellistämisen

ja kuntoutuksen järjestämisen

dynamiikka, kuten muutkin työelämän

ja tuotannon organisoinnin muutokset, tulee

ymmärtää historiallisesti osana kapitalistinen

tuotantojärjestelmän ja hyvinvointivaltion

muutosta (ks. Jessop 2002). Oleellista

on tulkita, minkälaista työmarkkinakansalaisuutta

nykyinen ja muotoutumassa oleva

yhteiskunta edellyttää ja tuottaa. Yksi

muutos on se, että työn suorittaminen vaatii

yhä enemmän ominaisuuksia, jotka ennen

ovat kuuluneet pelkästään arkielämän

ja niin sanotun kansalaisaseman piiriin.

Tällöin tarkoitetaan yksilön persoonallisia

ominaisuuksia, sosiaalisuutta ja kommunikatiivisuutta.

Työelämässä tarvitaan yhä

enemmän näitä ominaisuuksia. Työkyky ei

liity enää vain tarkasti määriteltyjen työtehtävien

suorittamiseen, vaan työkyvyn ylläpitäminen

ja kehittäminen on yhä enemmän

yksilöllisen aktiivisuuden ja henkilökohtaisen

vastuunoton projekti. Oleellista tässä on

se, että nykyinen työelämä manifestoituu

jatkuvana työkyvyn osoittamisen, ylläpitämisen

ja uusintamisen pakkona: elämme uudenlaisen

työkyvyn yhteiskunnan regiimissä

(vrt. Vähämäki 2009). Ihmisen elämä on yhä

enemmän työkyvyn vaalimista, osoittamista

ja kehittämistä, jossa keskeisenä piirteenä

on yhä vahvemmin sälytetty vastuu omasta

hyvinvoinnista ja terveydestä. 2000-luvun

työmarkkinakansalaisen on tärkeää pystyä

osoittamaan oikeaa asennetta, aktiivisuutta,

ulospäin suuntautuneisuutta, sosiaalista

ja kommunikatiivista ketteryyttä ja tervei-

Kuntoutus 2 • 2010 57


tä elämätapoja. Työkyky-yhteiskunta ottaa

käyttöönsä ja hyödyntää ihmisen kaikki

ulottuvuudet kyvyt, tiedot ja taidot (fyysinen,

psyykkinen, sosiaalinen, ammatillinen)

omaan käyttöönsä ja tarpeisiinsa. Kyse on

työelämän uusista partiolaisista, aktiivisista

työmarkkinakansalaisista, joiden periaatteena

on ”aina valmiina”.

Toinen samaan aikaan työmarkkinakansalaisuuteen

vaikuttava keskeinen

piirre on erikoistuminen. 2000-luvun kapitalistinen

tuotantojärjestelmä edellyttää

työntekijöiltä ja heidän osaamiseltaan ja

kvalifikaatioiltaan yhä syvemmälle menevää

erikoistumista. Tämä näkyy niin korkean

teknologian tuotannossa, julkisen sektorin

ammateissa kuin myös esimerkiksi tieteen

sektorilla. Tieteellinen tutkimus on muuttunut

niin sanotuksi neliömillimetritutkimukseksi,

jossa tutkimus on jakautunut hyvin

pieniin tutkimuskohteisiin ja jossa saman

tieteenalan tutkijat eivät välttämättä ymmärrä

toistensa tutkimusaloja. Tämä näkyy

erityisesti teknisten tieteiden ja lääketieteen

piirissä, mutta on yhä yleisempää myös yhteiskuntatieteen

kentällä.

Kolmas samaan aikaan työmarkkinakansalaisuuteen

vaikuttava kehitystekijä, jota tämän

päivän työ- ja tuotantoelämä edellyttää,

on osaamisen uudistaminen. Elinikäinen

oppiminen on mantra, jota on kahdenkymmenen

viime vuoden aikana toistettu yhä

kiihtyvämpään tahtiin. Sekä työn sisältöjen

muutos että työmarkkinoiden dynamiikan

muutos on johtanut siihen, että työntekijän

täytyy yhä kiihtyvällä vauhdilla pystyä

päivittämään ja uudistamaan työkykyään.

Schumpeterilaisittain tulkittuna voidaan

sanoa, että kyse on ”työkyvyn luovan tuhon

prosesseista”, jossa aikaisempi työkyky ikään

kuin tuhoutuu ja menettää merkityksensä ja

joissa yksilön on pystyttävä uudelleen ”innovoimaan”

oma työkykynsä ja työmarkkinakansalaisuutensa

aina kulloisenkin työ- ja

tuotantoelämän vaatimusten mukaan.

Työmarkkinakansalaisuuden viitekehyksestä

yhteiskunnallista muutosta pohtivissa

kuntoutuksen aihealueen teksteissä on

katsottu murroksen merkitsevän työkyvyn

merkityksen ja työkyvyn käsitteen sisällön

määrittymistä uudella tavalla (Lindh 2009,

175). Tämän näkemyksen mukaan ihmisten

selviytymiselle työelämässä ja suoriutumiskyvylle

(toimintakyvylle) asetetaan aivan

uudenlaisia haasteita. Työmarkkinakansalaisuuteen

vaikuttava keskeinen muutostekijä

ovat työn sisällöissä tapahtuvat

muutokset, jotka vaikuttavat työkyvyn käsitteellistämiseen

ja työmarkkinakansalaisuuden

muotoutumiseen. Työmarkkinoilla

ja työelämässä on eri toimialoilla ja ammattiryhmissä

parin viime vuosikymmenen aikana

tapahtunut merkittäviä työn sisällöllisiä

muutoksia, jotka vaikuttavat yksilöiden

osaamiseen, kvalifikaatioihin ja laajemminkin

työkykyyn, työhyvinvointiin ja työn uudenlaiseen

kuormittavuuteen. Tämä koskee

eri toimialoja kuten teollisuutta, kauppaa,

hoiva-alaa ja niin edelleen. Jokaisella toimialalla

on oma problematiikkansa, joka liittyy

niin työn sisältöjen kuin myös työsuhteiden

luonteen muutoksen dynamiikkaan. Joillakin

aloilla muutos on staattisempaa (vrt. esimerkiksi

hoiva-ala), joillakin radikaalimpaa

(vrt. esimerkiksi pankkitoimihenkilöiden

työn muutos). Ja se, mikä läpäisee useampaa

toimialaa, on tietotyön mukaantulo työn

sisältöihin ja osaamisvaatimuksiin. Voidaan

58 Kuntoutus 2 • 2010


puhua Jussi Vähämäen tyyliin ”tietotyökyvystä”

(Vähämäki 2009). Tiedosta, sen keräämisestä,

hyödyntämisestä ja soveltamisesta

on tullut jopa yhä keskeisempi työn

tekemisen hallintaan vaikuttava tekijä. Työn

sisältöjen muutoksen dynamiikka vaikuttaa

työkykyyn ja työmarkkinakansalaisuuteen.

Voidaan kysyä, miten ammatillisessa

kuntoutuksessa ja sen palvelutuotteissa on

viime vuosina otettu huomioon työn sisältöjen

ja tuotannon ympäristön muuttuminen

ja niiden vaikutukset työntekijöille ja työkyvylle

sekä työhyvinvoinnille. Työn sisältöjen

muutos näkyy selkeästi erityisesti työelämän

projektoitumisena. Itse asiassa yllättävän

vähän on kiinnitetty huomiota projektityön

mukanaan tuomiin haasteisiin, työkyky- ja

työhyvinvointiongelmiin, vaikka viidentoista

viime vuoden aikana sekä yksityisen että

julkisen sektorin työelämän vahvimpia organisoitumismuutoksia

on ollut palkkatyön

projektisoituminen.

Työkyky on perinteisesti liitetty yksilön

ominaisuuksiin ja työelämässä pärjääminen

on kytketty yksilön ammattiin ja siihen

liittyviin tarkasti määriteltyihin työsuorituksiin.

Oleellista työelämän muutoksessa

puolestaan on se, että siinä korostuvat yhä

enemmän työelämän sosiaaliset valmiudet

sekä yhteistyöhön ja verkostoitumiseen liittyvät

tekijät. Tulemme työn suorittamisessa

ja työtehtävien hoitamisessa yhä riippuvaisemmiksi

toisista ihmistä ja organisaatioista.

Tämä vaikuttaa siihen, että oman työn autonomian

saavuttaminen on huomattavasti

haasteellisempaa kuin perinteisesti organisoiduissa

työtehtävissä. Voidaan puhua

”työn sosioteknisestä ergonomiasta”, jossa

sekä työntekijän yksilölliset ominaisuudet

ja työyhteisölliset (työverkostolliset) ominaisuudet

että teknologian muutos kietoutuvat

yhä vahvemmin toisiinsa. Tämä puolestaan

tuottaa sen, että työkykyyn ja työhyvinvointiin

liittyviin ongelmiin ei pystytä enää

yksinomaan vaikuttamaan korjaamalla ja

kuntouttamalla yksilöä ja hänen fyysisiä ja

psyykkisiä ominaisuuksiaan, kuten perinteisesti

ammatillisessa kuntoutuksessa pääosin

on tehty, vaan kohteeksi tulee määrittää yhä

useammin työkyvyn yhteisölliset ja sosiaaliset

tekijät.

Työmarkkinakansalaisuus ja

ammatillinen kuntoutus

Se, kuinka nykyinen yhteiskuntapolitiikka

ja esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen

tuotteet ja toimintakonseptit pystyvät vastaamaan

tähän ”työmarkkinakansalaisuuden

ja työkyvyn luovan tuhon haasteisiin”,

on tämän päivän kuntoutuksen keskeisiä

haasteita. Väittäisimme, että tällä hetkellä

kuntoutusorganisaatiot ovat omassa toiminnassaan

ja kuntoutustuotteiden ja palvelujen

kehittelyissään tämän saman luovan tuhon

haasteiden edessä. 2000-luvun työmarkkinoiden

yhtenä tärkeänä kehitystendenssinä

on ollut vajaakuntoisten työnhakijoiden

määrän kasvu, mikä on suoraan heijastunut

työhallinnon asiakunnan rakenteeseen, mutta

joka ei ole näkynyt ammatillisen kuntoutuksen

volyymien merkittävänä lisäyksenä.

Vajaakuntoisuus työelämässä on siis kasvanut,

mutta toimenpiteissä olleiden määrä ei

ole kasvanut samassa suhteessa. Vajaakuntoisten

ammatillinen kuntoutus on toiminut

2000-luvun alussa vahvemmin eläkeväylänä

siirtäen raihnaisimmat ja pienipalkkaiset

Kuntoutus 2 • 2010 59


työvoimaan kuuluvat työkyvyttömyyseläkkeelle

(Suikkanen ym. 2010). Ammatillinen

kuntoutus on erityisesti toiminut työkyvyttömyyseläkkeelle

siirtämisen väylänä, mikä

kertoo kuntoutuksen läheisestä suhteesta

eläkepolitiikkaan ja työkyvyttömyyseläkepoliittisiin

kriteereihin.

Ammatillisessa kuntoutuksessa on suhteellisen

vähän työelämälähtöisiä kuntouttavia

elementtejä ja pyrkimyksiä monikeinoisten

kuntoutusinterventioiden luomiseen.

Ammatillisessa kuntoutuksessa korostuvat

edelleen selvittelyt, tutkimukset ja kokeilut,

joilla pyritään kuntoutujan tilanteiden

ja mahdollisuuksien kartoittamiseen, mutta

vähemmän uusien mahdollisuuksien luomiseen.

Suppeat toimenpidevalikoimat ovat

olleet tyypillisiä ammatillisen kuntoutuksen

asiakastasolla. Työmarkkinakansalaisuuden

vahvistamisen näkökulmasta ammatillisessa

kuntoutuksessa tarvitaan työelämä- ja työnantajayhteistyön

lisäämistä. Ne ovat olleet

riittämättömiä ammatillisessa kuntoutuksessa.

Ammatillisen kuntoutuksen kehittäminen

edellyttää strategisten valintojen

tekemistä nopealla aikataululla. Mitkä ovat

ammatillisen kuntoutuksen painopisteet ja

tavoitteet jatkossa? Jos ymmärrämme työmarkkinakansalaisuuden

nykyiset positiovaihtoehdot

kolmenlaisina a) työelämässä

mukana olevat ja myös kuntoutuksen keinoin

jatkavat, b) erilaisissa välitiloissa tai

välityömarkkinallisissa tiloissa olevat (vrt.

Suikkanen 2008; Jolkkonen, Roivas 2008) ja

c) työmarkkinoilta syrjäytyvät/syrjäytyneet

(esimerkiksi pitkäaikaistyöttömät), joista kaikista

ryhmistä on ammatillisessa kuntoutuksessa

asiakkaina, on todettava, että nykyinen

keinovalikoima ei palvele eikä tue kaikkia.

Ammatillisen kuntoutuksen kehittämisessä

tulisi päättää, mikä työmarkkinakansalaisuuden

tilanne on ammatillisen kuntoutuksen

käynnistymisen tilana, mikä on tavoitetila ja

mitä keinoja vastaavasti tarvitaan.

Kuntoutusjärjestelmässä ei ole riittävän

systemaattista ja toimivaa mallia, jonka

kautta kuntoutusasiakas työkyvyn ja kuntoutusmahdollisuuksien

arvioinnin ja kuntoutussuunnitelmien

teon jälkeen ohjautuisi

välittö mästi ammatillisen kuntoutuksen

piiriin ja kohti työmarkkinoita. Työmarkkinakansalaisuuden

tukemisen näkökulmasta

kuntoutuksen keinovalikoima ja toimintakäytännöt

painottuvat liiaksi arviointi-, selvittely-

ja kokeiluluontoisiin toimenpiteisiin

ja erilaiset kuntoutukselliset koulutuspolut

ja työelämä- ja työpaikkalähtöiset toimintamallit

ovat vielä jääneet marginaalisiksi.

Tuetun työllistymisen toimintamalleista

on saatu hyviä kokemuksia erityisesti

mielenterveyskuntoutujien kohdalla ja

vastaavan tyyppisiä työhön kuntoutuksen

toimintamalleja on syytä edelleen kehittää

(ks. Rajavaara ym. 2009). Ammatillista uudelleenkoulutusta

hyödynnetään riittämättömästi

kuntoutuksen keinona. Silloinkin,

kun kuntoutusprosessi etenee ammatilliseen

koulutukseen, koulutuksen aikaista kuntoutuksellista

ohjausta ja tukea ei yleensä ole

tarjolla, vaan on vaarana, että koulutuspolut

keskeytyvät kuntoutuksellisen tuen puutteessa.

Tarvittaisiin uuden tyyppisiä kuntoutuksellisia

koulutustuotteita ja systemaattisempaa

kuntoutusluotsausta, joka kattaa

koko koulutusvaiheen. Keskeinen ongelma

on se, että ammatillinen kuntoutus toteutuu

yleensä erilaisina kokeilu- ja valmennusvaiheina

irrallaan työelämästä eikä johda avoi-

60 Kuntoutus 2 • 2010


mille työmarkkinoille asti. Nykyinen ammatillinen

kuntoutus ei tunnista riittävästi

työmarkkinoiden ja työn muutoksia, eikä

kykene vastaamaan työelämän vaa timuksiin

ja yksilön tarpeisiin. Kuntoutuksessa tarvittaisiin

rakenteellisia ja systeemisiä innovaatioita

sellaisten toimintamallien kehittämiseksi,

joissa kuntoutusprosesseja pyritään

rakentamaan tiiviimmin työnantajien ja

kuntoutuspalvelujen yhteistyön varaan ja

joissa keskeisenä osana on sopivien työmahdollisuuksien

etsiminen ja räätälöinti

avoimilta työmarkkinoilta.

Nykymuotoisen ammatillisen kuntoutuksen

tulisi uudistua työmarkkinakansalaisuuden

tukemisen suuntaan. Suomalaisen kuntoutusjärjestelmän

kehittämiseksi tarvitaan

rakenteellis-poliittisia tulkintoja ammatillisen

kuntoutuksen kehittämisestä. Suomessakin

kuntoutusta on kehitetty osana hyvinvointivaltiollisen

sosiaalipolitiikan ja sosiaalivakuutuksen

kehystä. Nyt tämä kehys on purkautumassa

ja osin jo muuttunutkin. Keynesiläinen

hyvinvointivaltio on korvautumassa uudella

poliittisen hallinnan mallilla, jota on kutsuttu

schumpterilaiseksi työkykyyn suuntautuneeksi

kilpailuvaltioksi. Tätä on perusteltu

muun muassa sillä, että käsite tuo paremmin

näkyviin valtion muuttuneen roolin. Valtio ei

ole enää keskus, josta asiat voidaan jäsentää,

ja painoalueen muutos on tapahtunut hyvinvoinnista

työkyvyn tuottamiseen kannusteiden

ja pakotteiden avulla (ks. Jessop 2002;

Niemelä, Salminen 2009). Tietyssä mielessä

käyttämämme työmarkkinakansalaisuuden

käsite heijastaa myös tätä muutosta, eli siirtymää

sosiaalisesta kansalaisuudesta työmarkkinakansalaisuuteen.

Voidaan kysyä,

minkälaisen strategian kuntoutusjärjestelmä

ja työikäisten kuntoutusta toteuttavat instituutiot

ottavat tähän muutokseen ja siinä

omaksuttaviin toimintamalleihin.

Hyvinvointivaltiollisen regiimin muutos

tulisi näkyä myös kuntoutuksen tutkimuksessa.

Jatkossa tarvittaisiin nykyistä kokonaisvaltaisempia

ja vertailevia yhteiskuntapoliittisia

ja sosiologisia analyyseja siitä, miten kuntoutuksen

toimintamallit niin järjestelmä-,

organisaatio-, kuin yksilötasolla ovat muuttuneet

ja tulevat muuttumaan niin pohjoismaiden

kuin Euroopan tasolla. Ammatillisen

ja laajemmin työikäisten kuntoutuksen tutkimus

ja kehittäminen tulisi liittyä vahvemmin

tulkintaan hyvinvointivaltiollisen mallin

muutoksesta ja siirtymien työmarkkinoiden

toiminnasta. Työmarkkinakansalaisuuden

näkökulma edellyttää osin uutta ja laajempaa

tutkimuksellista näkökulmaa ammatillisen

kuntoutuksen periaatteista, sisällöistä ja

keinovalikoimasta. Perinteinen ammatillisen

kuntoutuksen tutkimus on usein perustunut

niin sanottuun suppeaan tulkintaan työmarkkinoiden

dynamiikasta ja yksilöiden

toimijuudesta työmarkkinoilla, samoin kuntoutuksen

institutionaaliset käytännöt (ainakin

osittain) ovat nojanneet tähän suppeaan

tulkintaan. Tämän rinnalle voidaan hahmottaa

ammatillisen kuntoutuksen laaja-alainen

tutkimuksellinen näkökulma ja tulkinta, joka

perustuu hyvinvointivaltiollisen regiimin

muutoksen ja siirtymien työmarkkinoiden

analyysiin ja sen pohjalta hahmottuvaan

uudentyyppiseen tulkintaan siitä, miten työikäisten

kuntoutus tulisi ymmärtää ja miltä

pohjalta sitä tulisi kehittää. Ammatillinen

kuntoutus ja sen tutkimus- ja kehittämistoiminta

tulisi suunnata nykyistä vahvemmin

sosiaalivakuutuksen/vakuutuslääketieteen

Kuntoutus 2 • 2010 61


viitekehyksestä yhteiskuntapoliittiseen siirtymien

työmarkkinoiden viite- ja tulkintakehykseen,

jossa korostuu intensiivisempi

työnantajayhteistyö ja kuntoutus integroituna

työ-, koulutus- ja sosiaali politiikkana.

Kirjoitus perustuu osittain Asko Suikkasen

esitelmään Kuntoutuspäivillä 18.3.2010.

YTT Asko Suikkanen toimii sosiologian

professorina Lapin yliopistossa.

YTL Jari Lindh toimii tutkimuspäällikkönä

Lapin yliopistossa.

Kirjallisuus

Alasuutari P (2004) Suunnittelutaloudesta kilpailutalouteen.

Miten muutos oli ideologisesti mahdollinen.

Yhteiskuntapolitiikka 69 (2004):1,

3-16.

Beck U (2000) The Brave New World of Work. Polity

Press. Cambridge.

Hvinden B, Johansson H (eds.) (2007) Citizenship

in Nordic Welfare States. Dynamics of choice,

duties and participation in a chancing Europe.

Routledge. London and New York.

Jessop B (2002) The Future of the Capitalist State.

Cambridge: Polity Press, 2002.

Jolkkonen A, Roivas S (2008) Välityömarkkinoiden

laajuus ja kehittämistarve Pohjois-Karjalassa.

Joensuu: Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos,

Raportteja 2, 2008.

Kiander J (2010) Työmarkkinat ja elvytyspolitiikan

mahdollisuudet Suomessa vuoden 2009 kriisin

jälkeem. Työpoliittinen aikauskirja (2010):1,

26-36.

Lindh J (2009) Kuntoutus verkostotyönä. Julkaisussa

Kinnunen M, Autto J (toim.) Tänään töissä.

Sosiologisia näkökulmia työhön. Rova niemi:

Lapin yliopistokustannus, 2009, 174–196.

Lister R (1997) Citizenship: Feminist Perspectives.

London. McMillan Press.

Marshall T H. (1950) Citizenship and social class

and other essays. Cambridge.

Niemelä H., Salminen K (2009) Kansallisten eläkestrategioiden

muotoutuminen ja Euroopan

unionin avoin koordinaatiomenetelmä. Helsinki.

Kelan tutkimusosasto. Sosiaali- ja terveysturvan

tutkimuksia 104.

OECD (2008) Sickness, Disability and Work:

Breakinkg the Barriers, Vol.3: Denmark, Finland,

Ireland ant the Netherlands. Paris: OECD.

Rajavaara M, Aalto L, Hinkka K (2009) (toim).

Kehittämisideoista työikäisten kuntoutuksen

käytännöiksi. Kelan työhönkuntoutuksen kehittämishankkeen

lähtökohdat. Helsinki: Kelan

tutkimusosasto, Nettityöpapereita 7.

Saastamoinen M (2010) Aktiivisen kansalaisuuden

vastatulkintoja. Neuroottinen ja hylätty kansalaisuus.

Teoksessa Kaisto J. & Pyykkönen M.

(toim.) Hallintavalta. Sosiaalisen, politiikan ja

talouden kysymyksiä. Gaudeamus.

Suikkanen A (2008) Selvitystyö välityömarkkinoista.

Julkaisematon raportti.

Suikkanen A, Lindh, J, Linnakangas, R (2010):

Ammatillisen kuntoutuksen kohdentuminen

ja työmarkkinakansalaisuus. Julkaisematon

raportti.

Suikkanen A, Viinamäki L (1999) Life paths and

labour market citizenship. Julkaisussa Christiansen

J; Koistinen P; Kovalainen A. toim. Working

Europe. Reshaping European employment

systems. Aldershot: Ashgate.

Velthuis R (2002): Why should we have political

education? Lifelong Learning in Europe 4/2002.

Vähämäki J (2009) Itsen alistus. Työ, tuotanto ja

valta tietokykykapitalismissa. Helsinki: LIKE,

2009

62 Kuntoutus 2 • 2010


38. Valtakunnallisten kuntoutuspäivien puheenvuoroja

Tiina Airaksinen

Miten kuntoutuspalvelujärjestelmämme

toimii

CP-vammaisten henkilöiden

elämänkaaren eri vaiheissa?

Ammattilaisten ja kuntoutujan

kumppanuus kunniaan

CP-vamma on lääketieteellinen määritelmä

monialaisesta ilmiöstä, joka vaikuttaa varhaislapsuudesta

alkaen elämänlaajuisesti

yksilön fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin

toiminnan edellytyksiin. CP-vammaiset aikuiset

elävät eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa,

heillä on erilaiset toimintakyvyn asteet

ja niissä kaikissa tapahtuu muutoksia.

CP-vamman kanssa elämisessä kyse voi olla

laajan ICF-toimintakykyluokituksen (WHO

2004) useista sisältöalueista, joten ratkaisutkaan

eivät voi olla rajattuja. Yhtenä osana

heidän toimintaympäristöään on suomalainen,

monialainen kuntoutuksen palvelujärjestelmä,

joka vuosikymmenten kuluessa

on kehittynyt pirstaleiseksi, usein vaikeasti

hallittavaksi kokonaisuudeksi. Kukaan ei

hallitse kokonaisuutta yksin, vaan tarvitaan

CP-aikuiskuntoutujan ja eri ammatti-ihmisten

kesken kumppanuutta, kokonaisvaltaisempaa

ja yhteistä näkemystä. Yhteisenä tavoitteena

on lisätä CP-vammaisten aikuisten

sosiaalisia mahdollisuuksia ja osallisuutta.

Invalidiliitto ry:n ja Suomen CP-liitto

ry:n yhteishankkeessa ”CP-vammaisten hyvinvointi

ja kuntoutus elämänkaarella” (CPikä/kunto

-projekti) lisätään tietoisuutta

ja ymmärrystä CP-vammaisten nuorten ja

aikuisten tuen tarpeista. Projektissa on kerätty

tietoa kansainvälisistä tutkimuksista ja

kirjallisuudesta, projektin pilottinuorilta ja

CP-vammaisilta aikuisilta. Projekti kehittää

uuteen CP-portaaliin erilaisia materiaaleja

liittyen ammatilliseen suunnitteluun, aikuisten

hyvinvointiin ja ikääntymiseen sekä

kuntoutukseen ohjautumiseen. CP-vammaiset

nuoret, aikuiset ja ikääntyvät tarvitsevat

monialaista kuntoutusta, joka tukee heidän

hyvinvointiaan ja toimintakykyään elämän

eri vaiheissa.

Kuntoutuspalvelut kapenevat

toimintakyvyn heiketessä

Nykytutkimus osoittaa vahvasti sen, että

CP-vammaisen aikuisen laaja-alainen toi-

Kuntoutus 2 • 2010 63


mintakyky alkaa heiketä valtaväestöä varhaisemmassa

vaiheessa, nuorena aikuisena.

Heikkenemisen taustalla ovat CP-vammaan

liittyvien synnynnäisten liitännäishäiriöiden

sekä myöhemmin kehittyvien sekundaaristen

liitännäishäiriöiden, kuten tuki- ja liikuntaelinmuutosten,

kivun ja uupumuksen

vuorovaikutus yleisten ikääntymisprosessien

kanssa. Lisäksi epäterveelliset elintavat

ja muut olemassa olevat sairaudet saattavat

osaltaan heikentää toimintakykyä. Toiminta-

ja liikkumiskyvyn heikkenemiseen vaikuttavat

tekijät ovat siis hyvin moninaisia.

(Rosqvist ym. 2009.)

Eriasteiset suoritus- ja toimintakyvyn

voimavarat ja rajoitteet vaikuttavat arkeen,

asumiseen ja osallistumiseen, koulutukseen,

työllistymiseen sekä sosiaalisiin suhteisiin.

Tämä kokonaisuus on yhteydessä ihmisen

identiteettiin ja tunteisiin. Elämän kaikkia

alueita määrittävät myös fyysinen ja sosiaalinen

ympäristö sekä lainsäädäntö ja palvelujärjestelmät,

jotka luovat mahdollisuuksia ja

edellytyksiä, mutta myös esteitä, jos ne ovat

vaikeasti hallittavia. Kuntoutuksen ammattiihmisten

on hyvä osata huomioida yksilön

lisäksi olosuhteiden ja palvelujärjestelmien

luomat mahdollisuudet ja haitat. Näihin

vaikuttamalla osallisuutta voidaan merkittävästi

edistää.

Useimmiten CP-vammaisuudessa on

kyse monivammaisuudesta, vaikka eri ihmisillä

vamman vaikeusaste voi vaihdella. Sosiaali-

ja terveydenhuollon ja kuntoutusalan

ammattilaiset tarvitsevat lisää osaamista ja

tietämystä, jotta he voisivat paremmin tunnistaa

tuen tarpeen sekä kiinnittää huomiota

ikääntymiseen ja pitkäaikaisen vamman

vaikutuksiin työskennellessään kuntoutujan

lyhyt- tai pitkäaikaisena kumppanina. Usein

lievästi CP-vammaiset aikuiset sinnittelevät

liian pitkään omatoimisesti, vaikka ennakoivilla

kuntoutuspalveluilla olisi toimintakykyä

pidempään ylläpitävä vaikutus.

CP-vammaiset aikuiset odottavat kuntoutuspalveluilta

omien sosiaalisten mahdollisuuksiensa

lisäämistä, erilaisia suorituskyvyn

kompensointikeinoja, neuvontaa

ja arkisen elämän helpottamista. Jos kuntoutuspalveluilla

voidaan helpottaa fyysistä

ja psyykkistä kuormitusta, on sillä suuri

vaikutus ihmisten osallistumisen edellytyksiin.

Arjen kaikki energia ei saisi kulua vain

elintoiminnoista ja päivittäisistä rutiineista

suoriutumiseen, vaan voimia tulisi jäädä

myös itsensä toteuttamiseen ja sosiaaliseen

osallisuuteen, opiskeluun ja työhön.

Kuntoutuspalvelujärjestelmän ristiriita

on siinä, että CP-vammaisten ihmisten kuntoutuspalvelujen

tarjonta kapeutuu, vaikka

kuntoutus palvelutarpeet lisääntyvät, mitä

iäkkäämmäksi ihminen tulee. Voidaan puhua

myös kuntoutuspalvelun paradokseista,

jos runsaasta kuntoutuspalvelutarjonnasta

huolimatta käyttäjät osoittavat tyytymättömyyttä

tai kuntoutuspalveluille asetetut tavoitteet

eivät ole toteutuneet.

CP-vammaiset aikuiset tarvitsevat

• läpi elämänkulun, pitkäaikaista ja laajaalaista

toimintakyvyn arviointia ja seurantaa

• kuntoutuskumppanuutta, joka mahdollistaa

paremman kuntoutukseen ohjautumisen

ja vuosikymmenten mittaisen

kuntoutusprosessin hallinnan sekä

• kuntoutuspalvelut omaan ikäkauteen

tai elämäntilanteeseen sopivista järjestelmistä.

64 Kuntoutus 2 • 2010


Nuorille valmennusta aikuisten

järjestelmiin siirryttäessä

CP-vammaisiin ihmisiin liittyvät mielikuvat,

tutkimus ja kuntoutuksen resurssit ovat tähän

mennessä painottuneet lapsuudenajan

lääkinnälliseen ja kasvatukselliseen kuntoutukseen.

Lasten kuntoutuspalvelujen kentällä

on jo paljon toimijoita, ammattilaisten

kumppanuutta ja palvelut ovat suhteellisen

hyvin järjestetty. Mutta projektissa kerättyjen

kokemusten perusteella voimme kysyä,

onko CP-vammaisia lapsia ja nuoria opetettu

ja kannustettu riittävästi käyttämään

myös yleisiä palveluja eikä odottamaan vain

erityispalvelujen saamista? Entä valmennetaanko

CP-vammaisia lapsia ja nuoria riittävästi

tulevaan aikuiseen elämään, jossa vamma

edelleen on läsnä, osana itseä ja elämää?

CP-vammaisten nuorten tarpeissa ja

elämänpiirissä tapahtuu yleensä samanaikaisesti

monia muutoksia. Siirryttäessä

nuoruudesta aikuisuuteen CP-vammaiset

ihmiset tarvitsevat nykyistä laajemmin ja

enemmän kuntoutuksen eri ammattilaisten

kumppanuutta sekä ohjausta, tukea ja kannustusta

ammatinvalintaan, vanhemmista

itsenäistymiseen, sopivan asumismuodon

löytämiseen ja fyysiseen, psyykkiseen ja

sosiaaliseen aikuistumiseen. Nuorten ja

aikuisten kuntoutuspalvelujen siirtymässä

tarvitaan ammattilaisten ja palvelu- ja tietojärjestelmien

välistä kumppanuutta, saattaen

vaihtamista (tai saattaen vastaanottamista),

missä lapsuuden aikana palvelujärjestelmässä

kertynyttä, tarvittavaa tietoa voidaan

nykyistä helpommin siirtää myös uusille eri

ikä- ja elämänvaiheiden yhteistyökumppaneille

sekä ammatti-ihmisille. Nuorten kuntoutusjärjestelmän

muutoksen valmennuksessa

hyvänä keinona on moniammatillinen

ja laaja-alainen kuntoutussuunnitelma sekä

nuorten opastus tulevaan omaehtoiseen elämän

ja kuntoutusprosessin hallintaan.

Kela vastaa lääkinnällisen kuntoutuksen

rahoituksesta lähes kaikkien CP-vammaisten

lasten osalta. Aikuisten kohdalla perusterveydenhuollon

lääkinnällisen kuntoutuksen

paradoksi voidaan havaita, kuten Kelan Vaikeavammaisten

kuntoutuksen kehittämishankkeen

tutkimuksessa (Nikkanen 2010),

siitä, että monet aikuiset CP-kuntoutujat

kokevat joutuvansa kohtuuttoman tehtävän

eteen yrittäessään valistaa perusterveydenhuollon

lääkäriä sekä omasta tilanteestaan,

kuntoutustarpeistaan ja -odotuksistaan että

kuntoutusjärjestelmän mahdollisuuksista ja

toiminnasta. Työmarkkinoilta syrjään jäävillä

ja ikääntyvillä CP-vammaisilla on edelleen

riski jäädä monien kuntoutuspalvelujen ulkopuolelle.

Perusterveydenhuollon ikääntyneiden

kuntoutuspalvelut ovat rajallisempia

kuin työikäisten kuntoutuksessa ja Kelan rahoittamassa

lääkinnällisessä kuntoutuksessa.

Työvoimareservit käyttöön –

CP-vammaisetkinko?

Työikäisinä CP-vammaiset aikuiset, samoin

kuin kaikki muutkin, jakautuvat työmarkkinoilla

oleviin, työelämään pyrkiviin ja työelämän

ulkopuolella oleviin. Valitettavan

suuri osa CP-vammaisista aikuisista on jäänyt

työelämän ulkopuolelle tai epävakaalle

työuralle. Eriasteinen koulutuksesta ja työmarkkinoilta

syrjäyttäminen on leimannut

CP-vammaisten ihmisten elämänkulkua.

Muuttunut elinkeinorakenne vaikuttaa siihen,

millaista työkykyä työntekijöiltä kul-

Kuntoutus 2 • 2010 65


loinkin edellytetään. Olemme siirtyneet

tietoyhteiskuntaan, mutta tietämättömyys

CP-vammasta ja siihen liittyvistä liitännäishäiriöistä

sekä ennakkoasenteet vammaisia

ihmisiä kohtaan yleensä vaikuttavat edelleen.

Tämä vaikuttaa vammaisten yksilöiden

mahdollisuuksiin opiskella ja saada koulutustaan

vastaavaa työtä.

Koulutuspalvelujärjestelmä ei saisi olla

syrjään ohjaavia siten, että CP-vammaisille

nuorille järjestetään erityiskoulutusta, joka

ei mahdollista jatkokoulutusta eikä tarjoa

todellisia valmiuksia työllistymiseen (Darrah

2009). Myös ammatillisen kuntoutuksen

palvelut ja toimeentulojärjestelmät edellyttävät

kehittämistä. Eri työmarkkina-asemissa

olevia työikäisiä palvelevat erilliset palvelujärjestelmät.

Tukitoimien ja palvelujen erilaiset

rahoitusjärjestelmät, hallinnollinen

toteutus ja lainsäädäntö aiheuttavat sen, että

ihmisten siirtymät sekä työmarkkina-asemista

toisiin ja ammatillinen kuntoutuksen

palvelujärjestelmien välillä ovat byrokraattisia

ja hankalia. CP-vammaisten nuorten ja

aikuisten työllistymiseen tarvitaan yksilöllistä

ja riittävän pitkäjänteistä ammatinvalinnan

ohjausta, yksilöllisten voimavarojen ja

toimintakyvyn arviointia sekä rohkeampia

koulutus- ja työkokeiluja ryhmämuotoisen,

valmentavan koulutuksen rinnalle. Tarvitaan

myös nykyistä enemmän positiivisia

roolimalleja, tietoa eri keinoista etsiä ja säilyttää

työ sekä enemmän työtehtävien ja -aikojen

sopeuttamista.

Jää nähtäväksi, tarjoaako työvoimareservien

käyttöönottoa korostava työllisyyspolitiikka

edes pientä lupausta paremmasta

tulevaisuudesta CP-vammaisten ihmisten

työllistymisessä. Se edellyttää, että jatkossa

CP-vammaiset nuoret ja aikuiset saavat

ammatilliselta kuntoutukselta nykyistä kattavampia

palveluja ja selkeää vastuun ottamista.

Monialainen kompensointi

edellyttää moniammatillista

kumppanuutta

Kuntoutuspalvelujärjestelmän käytäntöjä

olisi tarpeen kehittää CP-vammaisten ihmisten

voimavaroja, elämänhallintaa ja elämänkulun

kokonaisuutta tukeviksi. Tämä

edellyttää eri kuntoutusmuotojen (lääkinnällisen,

sosiaalisen, kasvatuksellisen ja ammatillisen)

prosessien lähentämistä toisiaan

täydentäviksi. Yhtenä keinona on yhteisten

kokonaisvaltaisten ja moniammatillisten

kuntoutussuunnitelmien tekeminen erilaisia

kuntoutuspalveluja tarvitseville CP-vammaisille

aikuisille. Nykyistä enemmän tarvitaan

kuntoutuksen osaamisen seudullista

tai alueellista keskittämistä sekä yhteisiä toimintakäytäntöjä

toimintakyvyn arviointiin,

kuntoutuksen suunnitteluun, toteutukseen

ja seurantaan.

Terveydenhuollon ja kuntoutuksen eri

ammattilaisten keskinäistä kumppanuutta

tarvitaan ensisijaisesti lääkinnällisen kuntoutuskentän

sisällä. Lisäksi tulee kehittää

suorituskyvyn eri osa-alueiden kuntoutuksen

vuorovaikutuksellisuutta. Kuntoutusjärjestelmää

pitäisikin kehittää enemmän

yksilöllisestä, syyperusteisesta ja sektoroituneesta

palvelusta kohti rakenteellisesti ja

universaalimmin ihmisten toimintakykyä

ylläpitäväksi monitoimijaiseksi järjestelmäksi.

Kuntoutuksen palvelurakenne ei pysty

tuottamaan ikääntyvässä yhteiskunnassa

66 Kuntoutus 2 • 2010


palveluja kaikille, jos jo ihmisten kategorisointiin

menee paljon resursseja.

Kuntoutuspalveluja ja -järjestelmiä on

kehitetty vastaamaan tieteellisesti tai ammatillisesti

rajattuihin erilliskysymyksiin,

jolloin ihmisen elämäntilanteen kokonaisuuden

huomiointi on jäänyt kapeaksi.

Kuntoutuksen ammatti-ihmiset tarvitsevat

nykyistä enemmän laaja-alaista ja moniammatillista

työotetta tukevaa perus- ja

täydennyskoulutusta. Olisiko tarpeen kehittää

myös kuntoutuksen laajempaa konsultointijärjestelmää,

joka täydentäisi nykyistä

ammattialayhdistyskohtaista täydennyskoulutusta

ja konsultointia? Kumppanuudessa

tarvitaan eri ammattilaisten keskinäistä vuorovaikutusta

ja luottamusta sekä tietoa toisten

palveluista, ettei eri järjestelmissä tehdä

päällekkäistä työtä.

Nykyisessä yhteiskunnassa tarvittaisiin

enemmän hitauden ylistystä. Töitä jakamalla

voitaisiin tuottaa useammalle parempaa

elämää ja onnellisuutta. Työmarkkinoiden

joustavuuden kehittäminen on avainkysymys,

jossa tarjotaan myös CP-vammaisille

aikuisille mahdollisuus käyttää osatyökykyisenäkin

oma panoksensa yhteiskunnan rakentamiseen.

Kaikille ihmisille keskeisintä

on löytää mielekästä tekemistä, itselle sopiva

ajankäyttö ja pääsy osalliseksi sosiaalisista

mahdollisuuksista ja verkostoista.

Kirjallisuus

Darrah J, Magill-Evans J & Galambos N (2009)

Community services for young adults with

motor disabilities – A paradox. Disability and

Rehabilitation 2010; 32(3): 223-229.

Nikkanen P. (2010) Vaikeavammaisen henkilön

kuntoutussuunnitelman rakentumisen käytännöt.

Kelan julkaisuja. Sosiaali- ja terveysturvan

selosteita 71 Helsinki.

Rosqvist E. (2009) CP-vammaisen aikuisen hyvinvointi,

toimintakyky ja ikääntyminen –kirjallisuuskatsaus.

Invalidiliiton julkaisuja R.24.

Helsinki.

WHO (2004) Toimintakyvyn, toimintarajoitteiden

ja terveyden kansainvälinen luokitus. Stakes.

Ohjeita ja luokituksia 2004:4. Gummerus

Kirjapaino OY, Jyväskylä.

YTM Tiina Airaksinen työskentelee

projektipäällikkönä Invalidiliitto ry:n

CP-vammaisten aikuisten hyvinvointi ja

kuntoutus elämänkaarella -projektissa.

Kuntoutus 2 • 2010 67


k i r j a - a r v o s t e l u

Tanja Hirschovits-Gerz

Irti päihdeongelmista tutkitun

tiedon valossa

Tammi Tuukka, Aalto Mauri, Koski-Jännes Anja (toim.) 2009.

Irti Päihdeongelmista. Edita.

Päihteiden ongelmallista käyttöä on jopa

viidenneksellä suomalaisista. Noin yhdelle

kymmenestä kehittyy päihderiippuvuus,

josta irtautuminen on pitkä kuntoutumisprosessi.

Yhteiskunnallisen taantuman myötä on

vaarana, että päihdepalveluiden kirjoa supistetaan,

eivätkä kaikki saa tarpeen mukaista

hoitoa ja kuntoutusta riippuvuuteensa. Esimerkiksi

laitospainotteisesta kuntoutuksesta

ollaan siirtymässä avo- ja peruspalvelupainotteiseen

päihdehoitopolitiikkaan, jolloin

ainakin murrosvaiheessa on tarpeen kysyä,

onko peruspalveluissa riittävästi ammattitaitoa

ja riittävätkö avopuolen resurssit päihdeongelmaisten

hoitamiseen?

Tehokkuusajattelussa kysytään myös,

kuka saa palveluja, milloin, millaisia, kenen

organisoimana ja kenen kustantamana?

Irti päihdeongelmista käsittelee tutkittuun

tietoon perustuen päihdeongelmista

toipumista sekä ehkäisyn ja hoidon

hyviä käytäntöjä. Kirjassa annetaan tuoreita

eväitä pohtia päihderiippuvuudesta

irtautumista niin yksilön kuin palvelujärjestelmänkin

näkökulmista. Teoksessa

kysytään, mitä menetelmiä päihdetyössä

käytetään ja millaisia vaikutuksia niillä on?

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä

osassa tarkastellaan sitä, mitä tutkimuksen

valossa yleisesti tiedetään päihdeongelmien

hoidosta ja ehkäisystä. Toisessa

osassa esitellään uusia suomalaisia tutkimuksia

ja kahdessa viimeisessä artikkelissa pohditaan,

miten hoitoa voidaan tutkia erilaisten

rekistereiden avulla ja organisaation sekä

kansanterveyden näkökulmista.

Teos koostuu yhteensä kymmenestä eri

tutkijan ja yhteiskunnallisen vaikuttajan

kirjoittamasta artikkelista. Jokaisen artikkelin

loppuun on kirjattu kolme suositusta tai

johtopäätöstä, mikä helpottaa lukijaa sisäistämään

keskeiset artikkelin asiat. Esimerkiksi

Pekka Saarnio nostaa psykososiaalista

päihdehoidon tutkimusta käsittelevässä ensimmäisessä

artikkelissa esiin kuntoutumisen

kannalta merkittävän asian: yhtä oikeaa

menetelmää hoitaa päihderiippuvaisia ei ole

olemassa. Lisäksi artikkelissa todetaan, että

terapeutin toimintatavalla, yhteistyösuhteella

sekä asiakkaan hoitoa koskevilla odotuksilla

ja uskomuksilla on usein suuri merkitys hoidon

tuloksellisuudelle. Tämä lause kannus-

68 Kuntoutus 2 • 2010


taa mielestäni hoitamaan päihderiippuvuutta

osana kokonaisvaltaista kuntoutusta, esimerkiksi

mielenterveysongelmista kärsivien asiakkaiden

parissa työskenneltäessä.

Toisessa artikkelissa Katja Kuusisto vertailee

päihderiippuvuudesta irtautumisen erilaisia

reittejä toisiinsa. Artikkelissa tuodaan

ammattiavun, spontaanitoipumisen ja vertaistuen

avulla toipuneiden ääni kuuluville.

Solja Niemelä luo kolmannessa artikkelissa

katsauksen nuorten päihdeongelmien

ehkäisyyn, varhaiseen toteamiseen sekä hoitoon

erilaisten tutkimusten valossa. Niemelän

keskeinen sanoma on, että nuorten päihdekäyttöön

tulisi aktiivisesti puuttua ja että

varhainen puuttuminen voi ehkäistä päihdeongelmien

syntymistä.

Alkoholista irtautumista edistäviä tekijöitä

tarkastellaan useassa artikkelissa. Petri

Hyytiän ja Hannu Alhon artikkelin teemana

on alkoholiriippuvuuden lääkehoito ja Esti

Laaksonen tarkastelee lääkehoidon ja kognitiivisen

terapian yhteisvaikutuksia. Kaija

Seppä taas paneutuu AUDIT-testin käyttöön

Suomessa. Näistä viimeinen artikkeli on erityisen

hyödyllinen arvioitaessa alkoholin

käyttöä erilaisissa tilanteissa, kuten kuntoutumissuunnitelmaa

tehdessä.

Virtuaaliset itseapukeinot ja virtuaaliauttaminen

ovat lisääntyneet viime vuosina

merkittävästi. Tästä syystä pidän tärkeänä,

että kirjassa on käsitelty myös näitä auttamisen

tapoja tutkimuksen valossa. Anja

Koski-Jännes kuvaa artikkelissaan www.

paihdelinkki.fi-portaalissa toteutetun vuorovaikutteisen

itsearviointitestin (muun muassa

AUDIT) käyttöä ja käytön hyötyjä. Keskeisenä

tuloksena mainitaan, että juomisen

nettipohjainen itsearviointi lisää tietoisuutta

omasta alkoholin käytöstä ja sen seurauksista

ja edistää siten käytön hallintaa. Kyseistä

nettiauttamismenetelmää voidaan pitää kuvatun

tutkimuksen valossa tuloksellisena ja

kustannustehokkaana hoitokeinona, mikä

kannustaa tämänkaltaisen auttamistyön jatkokehittämiseen.

Vaikka virtuaaliauttaminen onkin osoittautunut

tietyissä tilanteissa tehokkaaksi

auttamismenetelmäksi, ei se kuitenkaan

korvaa kasvotusten tapahtuvaa vuorovaikutusta.

Leena Ehrling suuntaa katseen työntekijöiden

ja asiakkaiden kohtaamisessa tapahtuvaan

vuorovaikutukseen ja yhteistyön

rakentumisen elementteihin. Artikkelissa

kiinnitetään huomiota erityisesti laadullisen

tutkimuksen mahdollisuuksiin kuvata tuloksekasta

vuorovaikutusta ja motivoivan haastattelun

hengen toteutumista. Motivoivaa

keskustelua käytetään lähestymistapana nykyään

useilla kuntoutuksen osa-alueilla, kuten

diabetes- ja liikuntaohjauksessa, mikä lisää

artikkelin sovellusarvoa eri käytänteisiin.

Kirjan viimeisessä osiossa Tuuli Pitkänen

kuvaa potilastietorekistereiden käyttöä tutkimuksessa

ja Kerstin Stenius päihdepalveluja

järjestelmänäkökulmasta. Steniuksen artikkelissa

on esitetty käsitteellinen malli hoitojärjestelmien

sekä päihdehoitojärjestelmän väestövaikutuksista.

Tämä malli sopii erityisesti

päätöksentekijöille ja tutkijoille. Päihdeongelmasta

kuntoutuminen on pitkä prosessi ja

tässä viimeisessä artikkelissa tuodaan ansiokkaasti

esiin näkemys, että hoitojärjestelmien

kokonaisvaikutusta tulisi pohtia tarkemmin

yksittäisen hoidon osatekijöiden ja lyhyiden

hoitojaksojen lisäksi. Tämä on ajankohtainen

kannanotto, sillä suomalainen hoito- ja palvelujärjestelmä

on paraikaa suurten muutosten

Kuntoutus 2 • 2010 69


murroksessa (muun muassa Paras-hanke).

Kirjassa kysytäänkin, miten hoito muuttuu

toimintaympäristön muuttuessa?

Kokonaisuutena kirjan tieteelliset artikkelit

luovat vankkaa perustaa päihderiippuvuudesta

toipumisen tarkastelulle. Kirjaa

voidaan hyödyntää rakennettaessa tasa-arvoista,

tarpeenmukaista, kustannustehokasta

ja laadukasta päihdepalveluiden kokonaisuutta

niin yksilö- kuin kunta- ja yhteiskuntatasollakin.

Kirja ei kuitenkaan ole kattava teos,

vaan muodostuu yksittäisistä artikkeleista.

Näin ollen tietoa sovellettaessa lukijalle jää

tärkeä rooli puuttuvien tai puutteellisten näkökulmien

esiin nostamisessa tietoa sovellettaessa.

Kirjassa ei esimerkiksi käsitellä sellaisia

ajankohtaisia teemoja kuten ikäihmisten

päihteiden käyttö, lastensuojelun näkökulma,

pakkohoito, nuorisotyön ja päihdetyön tai

psykiatrian ja päihdetyön rajapinta.

Päihdeongelmista irtautumista on tarpeen

tarkastella monitieteisesti. Tässä kirjassa on

otettu askel siihen suuntaan ja ainakin yhteiskuntatieteen

ja lääketieteen edustajat on saatu

ansiokkaaseen vuoropuheluun keskenään.

Teos on suunnattu päihdehoidon ja -ehkäisyn

ammattilaisille, tutkijoille, yliopistoja

ammattikorkeakouluopiskelijoille sekä

sosiaali- ja terveyshallinnon työntekijöille.

Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista.

YTM, sosiaalipsykologi Tanja Hirschovits-

Gerz työskentelee tutkijana Tampereen

yliopiston sosiaalitutkimuksen laitoksella sekä

sosiaali- ja terveysalan opettajana Pirkanmaan

aikuisopistolla.

K U N N O N K U V A

70 Kuntoutus 2 • 2010


T I E D O T E 1 1 . 5 . 2 0 1 0

Kuntoutussäätiö ja Terveysrahasto Oy yhdistävät

voimansa työikäisen väestön kuntoutuksessa

Kuntoutussäätiön kuntoutusliiketoimintaa jatketaan 1.9.2010 alkaen

Terveysrahasto Oy:n (70 %) ja Kuntoutussäätiön (30 %) omistamassa yhtiössä.

Yhtiö tuottaa työikäiselle väestölle vaikuttavia ja

laadukkaita kuntoutuspalveluita, joiden tavoitteena

on työurien pidentäminen ja ennenaikaisten

eläkkeellesiirtymisten vähentäminen. Palveluita

kehitetään yhdessä verkostokumppaneiden kanssa.

Yhtiön tavoitteena on 6 miljoonan euron liikevaihto

ja se työllistää lähes sata kuntoutuksen moniammatillista

osaajaa. Toiminta jatkuu nykyisissä tiloissa

ja henkilöstö siirtyy uuden yhtiön palvelukseen

vanhoina työntekijöinä.

”Tilaus laadukkaille kuntoutuspalveluille on vahvasti

olemassa. Työkykyisten hyvinvointiin ja työurien

pidentämiseen on panostettava. Me näemme

Kuntoutussäätiön kuntoutuspalveluissa upean

mahdollisuuden vaikuttaa hyvinvointiin ja sitä

kautta koko yhteiskuntaan”, Terveysrahastoa hallinnoivan

Korona Invest Oy:n sijoitusjohtaja Kimmo

Karvonen sanoo.

”Yhtiöittämisen seurauksena Kuntoutussäätiö siirtää

painopistettään kuntoutuksen tutkimukseen ja

kehittämiseen, sosiaalisten ohjelmien ja kuntoutuksen

arviointiin sekä kuntoutusasiakkaan yhteiskunnallisen

aseman vahvistamiseen viestinnän ja edunvalvonnan

keinoin. Tavoitteena on lujittaa säätiön

asemaa riippumattomana asiantuntijana. Yhteistyö

Terveysrahaston kanssa antaa meille loistavat mahdollisuudet

uusien verkostojen luontiin”, Kuntoutussäätiön

toimitusjohtaja Veijo Notkola kertoo.

Kuntoutussäätiö on yleishyödyllinen, riippumaton

työikäisten kuntoutuksen asiantuntija ja kehittäjä.

Kuntoutussäätiö saa toimintaansa avustusta Rahaautomaattiyhdistykseltä,

ja sen kumppaneina ja

asiakkaina on suuri joukko erilaisia organisaatioita

sekä järjestöjä.

Terveysrahasto Oy on terveydenhuollon rahoittamiseen

erikoistunut yhteiskuntavastuullisesti

toimiva pääomasijoitusrahasto. Terveysrahastoa

hallinnoiva Korona Invest Oy on ensimmäinen suomalainen

sosiaali- ja terveydenhuoltoon erikoistunut

pääomasijoitusyhtiö.

Lisätietoja

Kuntoutussäätiö

toimitusjohtaja Veijo Notkola

p. 040 509 4182

veijo.notkola@kuntoutussaatio.fi

www.kuntoutussaatio.fi

Terveysrahasto / Korona Invest Oy

sijoitusjohtaja Kimmo Karvonen

p. 040 505 2158

kimmo.karvonen@koronainvest.fi

www.terveysrahasto.fi | www.koronainvest.fi

Kuntoutus 2 • 2010 71


SYDÄN 60+

Lähtisitkö mukaan sepelvaltimotaudin

kuntoutustutkimukseen?

Kuntoutussäätiö toteuttaa yhteistyössä Helsingin ja Vantaan

kaupunkien kanssa Sydän 60+ -hankkeen, jossa kehitetään avokuntoutuspalveluja

sepelvaltimotautia sairastaville. Hanke toteutetaan

2008–2010 Kuntoutussäätiössä Helsingin Malminkartanossa.

Hankkeessa ovat mukana Helsingin terveysasemista Haaga, Kallio,

Kannelmäki, Kivikko, Kontula, Koskela, Laakso, Lauttasaari, Malminkartano,

Munkkiniemi, Pitäjänmäki, Töölö, Vallila ja Viiskulma sekä Vantaan terveysasemista

Hakunila, Katriina, Koivukylä, Korso, Länsimäki, Martinlaakso,

Myyrmäki ja Tikkurila. Tutkimuksen rahoittaa Raha-automaattiyhdistys.

Etsimme tutkimukseen mukaan vapaaehtoisia asiakkaita. Voit hakeutua

tutkimukseen, jos

• ikäsi on vähintään 60 vuotta

• sinulla on diagnosoitu sepelvaltimotauti

• sinulla on riittävä itsenäinen toimintakyky

Hankkeeseen valitut arvotaan Kuntoutussäätiössä kuntoutus- tai vertailuryhmään.

Vertailuryhmään valitut eivät osallistu ryhmäkuntoutukseen, mutta

heille tehdään samat laboratoriotutkimukset ja sisätautilääkärin valvonnassa

tehty rasituskoe kuin kuntoutuskurssilaisillekin. Kaikki Kuntoutussäätiössä

tehtävät tutkimukset ja kuntoutuskurssi ovat osallistujille maksuttomia.

Jos kiinnostuit tutkimuksesta ja olet yllä mainittujen terveysasemien

asiakas, ota yhteyttä omalle terveysasemallesi, jossa lääkäri, terveydenhoitaja

tai sairaanhoitaja arvioi soveltuvuutesi tutkimukseen.

Tutkimuksesta vastaa professori Juhani Julkunen, Helsingin yliopisto,

Kuntoutussäätiö.

Lisätietoja tutkimuksesta antaa Sydän 60+ -hankkeen tutkija

Tiina Tapanila, puh. 044 781 3116.


K I R J O I T U S O H J E E T

Kuntoutus on tieteellis-ammatillinen lehti, joka sisältää kuntoutusta ja sitä sivuavia tieteenaloja

käsitteleviä suomenkielisiä artikkeleita ja muita kirjoituksia, jotka voivat olla tieteellisiä alkuperäisartikkeleita,

katsauksia, puheenvuoroja, casekuvauksia, kokousselosteita, kirjaarvioita tai muuten

lehden alaan liittyviä. Kuntoutus-lehteä julkaisee Kuntoutussäätiö. Lehti ilmestyy neljä kertaa

vuodessa. Kirjoitukset laaditaan seuraavien ohjeiden mukaisesti.

YLEISET KIRJOITUSOHJEET

Tieteellisen artikkelin suositeltava enimmäispituus on kokonaisuudessaan

enintään 10 liuskaa ja muiden kirjoitusten

enimmäispituus on 5 liuskaa. Kaikissa käsikirjoituksissa

käytetään 1,5 riviväliä ja 12 pisteen kirjasinkokoa.

Kappaleiden väliin jätetään tyhjä rivi. Tekstiä ei lihavoida,

kursivoida, alleviivata tai tavuteta. Artikkeleihin ei liitetä

valmistelevaa aineistoa, kuten kyselylomakkeita, ja muitakin

liitteitä vain poikkeustapauksissa.

Tieteellisen artikkelin toivotaan noudattavan rakenteeltaan

tavanomaista tieteellisen artikkelin jäsennystä.

Käsikirjoitus lähetetään sähköpostitse toimitus sihteerille

timo.korpela@kuntoutussaatio.fi. Jos sähköpostia ei

voi da käyttää, voi käsikirjoituksen lähettää postitse cdlevyllä

tai muistitikulla. Tällöin mukana tulee olla myös

paperiversio.

Kirjoittajaa pyydetään mainitsemaan lähetteessä, onko

lehteen tarjottu käsikirjoitus tieteellinen artikkeli vai muu

kirjoitus. Lähetteessä mainitaan kirjoittajan nimen lisäksi

yhteystiedot ja kirjoittajan oppiarvo(t) ja toimipaikka.

Tieteellisen artikkelin arvioi 1–2 asiantuntijaa. Käsikirjoitus

lähetetään arvioijalle nimettömänä. Arvioijat voivat

esittää käsikirjoitukseen muutoksia. Lausunnot artikkelista

toimitetaan kirjoittajalle, jotta hän voi tehdä käsikirjoitukseen

mahdolliset korjaukset.

TIIVISTELMÄ

Tieteelliseen artikkeliin tulee liittää suomen- ja englanninkieliset

tiivistelmät, joiden pituus on enintään 100

sanaa. Tiivistelmässä kiteytetään tavoitteet, keskeiset

menetelmät ja tulokset sekä niiden perusteella tehtävät

johtopäätökset.

TAULUKOT JA KUVAT

Grafiikka liitetään kirjoituksen oheen omina tiedostoinaan.

Niiden paikka numeroidaan kirjoitukseen. Taulukoiden

ja kuvien otsikoiden on kerrottava mahdollisimman

nasevasti olennainen sisältö tekstistä irrallaankin.

Mikäli tiedot on lainattuja, on lähde mainittava.

Taulukot ja kuvat tulee tehdä PC:lla käyttäen esim. Excel,-

PowerPoint- tai FreeHand-ohjelmaa.

KIELIASU

Kirjoituksen on oltava sujuvaa suomen kieltä. Lyhenteiden

ja alaviitteiden käyttöä on vältettävä. Tekstissä saa

käyttää vain väliotsikoita ja niiden alaotsikoita.

LÄHTEET

Käsikirjoituksen loppuun liitetään kirjallisuusluettelo, jossa

viitteet ovat aakkosjärjestyksessä tekijän sukunimen

mukaan. Saman kirjoittajan lähteet mainitaan aikajärjestyksessä,

vanhimmat ensin. Luettelossa tulee mainita

vain tekstissä esiintyviä lähteitä. Viitteiden määrän on

pysyttävä kohtuullisena. Kirjoittaja vastaa viitteiden paikkansapitävyydestä

ja täsmällisyydestä.

Lähdeluettelo toimitetaan seuraavan mallin mukaisesti:

Elo AL & Leppänen A (1999) Efforts of health

promotion teams to improve the psychosocial work

environment. J Occup Health Psychology 4, 2, 87–94.

Heikkilä M (1999) A brief introduction to the topic.

Teoksessa European foundation for the improvement

of living and working conditions. Linking welfare to

work. Luxembourg: Office of Official Publications of the

European Communities. 5–12.

Järvikoski A, Härkäpää K, Nouko-Juvonen S

(2001) (toim.) Monia teitä kuntoutuksen arviointiin.

Kuntoutussäätiön tutkimuksia 69, Helsinki. Työministeriö

(2002) www.mol.fi, poimittu 16.10.2002.


Kuntoutus 2 • 2010

33. vuosikerta • ISSN 0357-2390

Kuntoutus

tilaa

Tilauksen voi tehdä tällä kortilla tai www.kuntoutussaatio.fi/kuntoutuslehti

tai puh. (09) 53041/Pirjo Kuoppala, pirjo.kuoppala@kuntoutussaatio.fi

Tilaan Kuntoutus-lehden

■ heti

vuoden alusta


Tilauksen kesto

■ kestotilaus 45 euroa

■ vuosikerta 4 lehteä 48 euroa

opiskelija 4 lehteä 40 euroa


Nimi

Tilausosoite

Laskutusosoite (mikäli eri kuin tilausosoite)

Puhelin

Sähköpostiosoite

Lehteä voi myös

tilata irtonumerona

á 10 euroa +

postituskulut

Lisää

postimerkki

Kuntoutussäätiö

PL 39

00411 Helsinki

More magazines by this user
Similar magazines