Polarisoituva Nuoruus-verkkojulkaisuun. - Nuorisotutkimusseura

Mi n n a Au t i o & Ki r s i Er ä r a n ta & Sa m i Myllyniemi (t o i m.)Po l a r i s o i t u va n u o r u u s?Nuorten elinolot -vuosikirja 2008NUORISOTUTKIMUSVERKOSTONUORISOASIAIN NEUVOTTELUKUNTASosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (Stakes)

Fö r o r dÅrsboken Nuorten elinolot ges ut av Delegationen för ungdomsärenden, UngdomforskningsNätverket oh och Stakes. I rsbökerna årsböckerna samlas ungdomsrelaterad forsknings-information oh och statistisktmaterial inom samma pärmar. Målet med boken är att den skall fungera som ett användbartinformationspaket i händerna på de aktörer som verkar på ungdomsarbetets område, från förvaltningtill forskare, fältarbetare till studerande. I årsboksserien har tidigare utkommit Aikuistumisenpullonkaulat (2001), Viattomuudesta vimmaan (2002), Teknologisoituva nuoruus (2003), Samaanaikaan toisaalla… (2004), Kuluttava nuoruus (2005) och Onko sukupuolella väliä? Hyvinvointi,terveys, pojat ja tytöt (2006). Årsboksseriens sjunde verk behandlar ett aktuellt och omdiskuteratämne, polariseringen av unga.Verket tar upp nya och bekanta, ur forsknings och ungdomspolitisk synvinkel intressanta,synsätt på ungas ojämlikhet och välfärdsskillnader samt de aktuella utmaningar som det finskavälfärdssamhället står inför. Begreppet polarisering är ännu inte fast etablerat trots att det användsmer och mer då man tolkar olika fenomen i dagens samhälle. För ungas del har polariseringstesenuttryckts på följande sätt: för den största delen av de unga går det bra eller mycket bra och för endel anhopas illabefinnandet. Är polariseringen då endast en ojämn fördelning av illabefinnandet,något som genomsyrar en del av befolkningen eller finns det ett annat sätt att närma sig begreppetoch fenomenet?Årsboken sätter begreppet och fenomenet polarisering på prov med en statistisk översikt samtmed kvalitativa och kvantitativa forskningsartiklar. I den statistiska översikten granskas de ungasställning i utbildningen och arbetslivet. Likaså granskas andra välkända indikatorer på väl- ochillabefinnande, som t.ex. omhändertagande, inkomstfördelning, sjuklighet och nyttjande av rusmedel.Vid sidan av registermaterialet granskas, via enkätundersökningar, välbefinnandets subjektivasida. På detta sätt fås en inblick i hur de unga själva upplever sin livskvalitet.Forskningsartiklarna fördjupar olika tolkningar och introducerar nya synsätt. Skribenternafunderar på de processer som kan rubba ungas välbefinnande, på ungas deltagande samt på olikasamhälleliga aktörers roller när det gäller att definiera och påverka ungas situation. Även ungdomarsom grubblar över ensamhet, ungdomar som blivit utsatta för skolmobbning och å andra sidansamhälleligt aktiva ungdomar får sina röster hörda.Årsboken hänger på ett intressant sätt samman med statsrådets barn- och ungdomspolitiskautvecklingsprogram som innehåller de nationella målsättningar för att förbättra betingelserna förde ungas uppväxt och liv. I enlighet med ungdomslagen så är Delegationens för ungdomsärendenuppgift att utvärdera programmets genomförande. Årsboken Nuorten elinolot är ett av programmetsuppföljningssätt. På detta sätt fortsätter ”Polarisoituva nuoruus?” den livliga diskussionenom ungas livssituation och erbjuder samtidigt en tankeväckande dialog om ungas livsföring i2000-talets välfärdsfinland.Helsingfors, 23 april 2008Outi Mäkelä Leena Suurpää Olli Nylanderordförande forskningsledare direktör för resultatområdetDeleg. för ungdomsärenden Ungdomforsknings Nätverket Stakes

Fo r e w o r dThe Young People’s Living Conditions’ Yearbooks came about as a combined project of the Councilon Youth Affairs (Nuora), the Youth Research Network and Finland’s National Research and DevelopmentCentre for Welfare and Health (Stakes). In these yearbooks research findings and statisticaldata concerning young people is gathered into a single volume. The goal of the book is function asa useful reference for those working with young people, from administration to research, from fieldworkers to students. Previous publications in this series include Bottlenecks on the Road to Adulthood(2001), From Innocence to Intensity (2002), The Technologizing of Youth (2003), Meanwhile, Elsewhere…(2004), Consuming Youth (2005) and Does Sex Matter? Welfare, Health, Boys and Girls (2006). Thisseventh volume in the yearbook series considers yet another contemporary topic of discussion: thepolarization of youth.This volume opens up both familiar and interesting new perspectives in terms of youth researchand youth policy concerning young people’s differentiation and discrepancies in well-being, as well ascurrent challenges for the Finnish welfare state. The concept of polarization is not yet a standard part ofthe Finnish debate, though it is increasingly used in the interpretation of phenomena in contemporarysociety. Regarding young people, polarization is arrayed as follows: most young people are getting byfine, thriving even, but problems seem to be concentrated on a particular group of young people. Ispolarization just the unequal distribution of problems, placed to the point of saturation on a certainportion of the population, or can the concept and phenomenon be approached in other terms?This yearbook investigates the concept and phenomenon of polarization using statistical analysisand both qualitative and quantitative research. The statistical analysis considers young people’s positionin education and working life, as well as other familiar indicators of well-being and problems, such asremands to foster care, income distribution, incidence of illness and use of intoxicants. In addition toregistry data, questionnaire surveys are used to track the subjective side of well-being; young people’sown experiences of the quality of life.This interpretation is deepened and new perspectives are opened up in the research articles. Thewriters consider processes which may threaten young people’s well-being, young people’s participation,and various societal actors’ roles as authorities and influences in young people’s life situations. Also thosecontemplating loneliness and young people bullied in school, as well as societally active young peopleon the other hand, have their voices heard here.This yearbook ties in as an interesting part of the Council of State’s child and youth policy developmentprogram, which includes national goals for improving young people’s growing and livingconditions. According to the Youth Act in Finnish law, Nuora’s task is to evaluate the realization of thisprogram, and the Young People’s Living Conditions Yearbook is one of the program’s means of keepingtrack of this through research. Polarized Youth? continues the lively discussion of young people’s livingconditions, providing contributions to stimulate thought concerning the young people’s life-situationsin the Finnish welfare state of the twenty-first century.In Helsinki, April 23, 2008Outi Mäkelä Leena Suurpää Olli NylanderChairperson Research Director Director of DivisionCouncil on Youth Affairs Youth Research Network Stakes

Sisällyslue t t eloEsipuhe 5Förord 6Foreword 7Johdanto: polarisaatio käsitteenä jaempiirisesti koeteltuna tutkimusteesinäKirsi Eräranta & Minna Autio 8OSA ITILASTO-OSIO 17Tilasto-osioSami Myllyniemi 18Lasten ja lapsiperheiden hyvinvointi 19Koulutus 23Työ ja työttömyys 35Tulot 47Liikunta, fyysinen kunto ja ylipaino 51Alkoholinkäyttö ja tupakointi 56Rikollisuus 60Ystävien määrä 64Subjektiivinen ja objektiivinenhyvinvointi 65Aineistot 73OSA IIUhkatekijöitänuorten hyvinvoinnille 82Hyvä, paha yksinäisyys.Itsellisyys, yksinäisyys ja ystävyysmyöhäisnuoruudessa.Päivi Harinen 84Koulukiusaaminen nuoren hyvinvointiauhkaavana tekijänä − miten käy kiusatunja kiusaajan vertaissuhteille?Maili Pörhölä 94Nuoret naiset ja polarisoivaseksuaalinen väkivaltaMinna Piispa & Päivi Honkatukia 1057OSA IIIOsallistuva nuoruus 117Nuorten käsityksiä poliittisestavaikuttamisesta ja osallistumisesta– näkökulmina EU:n nuorisopolitiikkaja ydinaseiden vastainen toimintaSofia Laine & Jenni Dorff 118Osallisuuden asenteet ja teot – Nuoretikäryhmät vapaaehtoistoiminnassaHenrietta Grönlund &Anne Birgitta Pessi 127OSA IVMäärittelyjä ja interventioita:yhteiskunnalliset toimijatnuorten tilanteisiinvaikuttamassa 139Koulutus, polarisaatio ja tasa-arvo:hyvä- ja huono-osaistuminenperus- ja keskiasteen koulutuksessaTero Järvinen & Markku Jahnukainen 140Nuorten hyvinvointipolitiikka– pahoinvointiin puuttumistaja riskien hallinnointia?Timo Harrikari & Susanna Hoikkala 150Nuorisokasvatus, nuorisososiaalityöja nuorisopsykiatria nuortenhyvinvoinnin edistämisessäJuha Hämäläinen & Eila Laukkanen& Riitta Vornanen 161Lasten ja nuorten pahoinvointija vanhemmuus mediateksteissäElla Sihvonen 170Abstraktit 180Abstrakt 185Abstracts 190Kirjoittajatiedot 195

Kiperiä k y s y m y k s i äKoska polarisaatio on nostettu esiin nuoriakoskevissa julkisissa keskusteluissa, on tärkeääpohtia, mitä käsitteen avulla tehdään ja mihinsitä käytetään nykyisessä yhteiskunnallisessatilanteessa. Onnistutaanko käsitteen avullatuomaan jotain uutta näkyviin vai toimiikose pikemminkin nykytilanteen oikeuttajana?Onko polarisaation käsitteestä tullut niin yleinen,aatteellisesti latautunut iskusana, että senkäyttö pikemminkin hämärtää kuin kirkastaaanalyysia; vai haastaako käsite nimenomaanuusiin ja virkistäviin tulkintoihin? Entä onkopolarisaatiota torjuvan toiminnan tavoitteenaparantaa nuorten hyvinvointia päämääränä itsessään,tässä ja nyt? Vai pyritäänkö nuorten”sosiaaliseen pääomaan” investoimaan ennemminkinsiksi, että meillä olisi tulevaisuudessatarpeeksi työkykyisiä työntekijöitä, joiden työeläkemaksutriittäisivät omien eläkkeidemmerahoittamiseen?Toisin kuin puhtaasti negatiivisiin ilmiöihinkeskittyvät käsitteet (esim. pahoinvointi,syrjäytyminen, köyhyys), polarisaatio suuntaahuomion paitsi ”ongelmanuoriin”, myös senvastapooliin, hyvin pärjääviin ja menestyviinnuoriin (ks. Laine & Dorff tässä teoksessa).Siksi käsitteen avulla on mahdollista laajentaanuorten tarkastelun näkökulmia.Samalla puhe nuorten polarisaatiosta herättääkuitenkin melko kaksijakoisia, jopamustavalkoisia mielikuvia. Aiheesta on lähesmahdotonta puhua ilman, ettei jokin tutuistakäsitteistä tai käsitepareista pulpahtaisi esiin:hyvinvointi/pahoinvointi, inkluusio/ekskluusio,osallisuus/syrjäytyminen, hyväosaisuus/huonoosaisuus,tasa-arvoisuus/eriarvoisuus. Kyseisetkäsiteparit edustavat dikotomista ymmärrystä,jossa toinen termi määrittyy positiivisesti,toinen negatiivisesti. Kuten polarisaatio, nevoivat muodostua jäykiksi, lukkiutuneiksi kategorisoinneiksi,joita käytetään ylhäältä päinnuorten tilanteiden arviointiin (vrt. Pösö 2007,Ungar 2004).Vaarana kaksijakoisessa, ääripäitä korostavassaajattelussa on, että se jättää niin sanotutkeskivertonuoret herkästi katveeseen (Karvonen2006, Miles 2000). Samalla huomiotta jäävätne moninaiset erot, jotka voivat tuottaa nuorilleerilaisuuden kokemuksia mutta jotka eivätvälttämättä arvotu millään yksiselitteisellä tavalla.Miten esimerkiksi nuoren venäjänkielisyys,helluntailaisuus, biseksuaalisuus, aatelisuus,tummaihoisuus, erityislahjakkuus, intersukupuolisuus,saamelaisuus tai kuurous asettuisivatsuhteessa jo tutkittuihin polarisaatioteemoihin?Onko asia todella niin itsestään selvä? Missämäärin nuorten elämää ja hyvinvointia on ylipäänsämahdollista normittaa moniarvoisessayhteiskunnassa yhteismitallisella tavalla?Nuoria koskeva polarisaatiokeskustelu muistuttaatietyiltä osin Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa käytyä keskustelua alaluokasta(ks. Kuure 2000). Molempiin käsitteisiin sisältyyjonkinlainen oletus luokka-analyysista tai mahdollisuussiihen (ks. Vaattovaara & Kortteinen2002) mutta käytännössä huomio kohdistetaanusein juuri ongelmallisissa tilanteissa oleviinnuoriin yksilöinä. Kuten Tapio Kuuren (2000,212) tarkasteleman alaluokan käsitteen, myöspolarisaation käsitteen avulla ei aina analysoidayhteiskunnallisia jakoja ja erontekoja sekäerilaisten nuorten asemaa näissä jaoissa, vaankeskitytään tiettyjen nuorten haastavina pidettyihinelämäntilanteisiin. Eri kysymys tietystion, pidetäänkö yhteiskuntaluokkaa mielekkäänäkäsitteenä nuorisotutkimuksessa esimerkiksi yksilöllistymistäkoskevien keskustelujen jälkeen;ja jos pidetään, millä tavoin sitä olisi hedelmällistäsoveltaa (ks. Tolonen 2008).Hyvinvointia m i t ta a m a s s aKoska polarisaation käsitteen pohdinta on ollutvähäistä, lähestymme aihetta kiertoteitse. Ehkäkeskeisin teoreettinen käsite pohjoismaisessaelinolotutkimuksessa on ollut hyvinvoinninkäsite. Myös nuorten polarisoitumisella on9

yleensä viitattu hyvinvointierojen kärjistymiseennuorten välillä sekä erilaisten hyvin- taipahoinvointia ja hyvä- tai huono-osaisuuttailmaisevien tekijöiden kasautumiseen tietyillenuorille (esim. Rimpelä ym. 2006). Hyvinvoinninkäsitteen sisällöstä ei kuitenkaan olevallinnut yksimielisyyttä, vaan sitä on lähestyttytutkimuksissa monin eri tavoin.Eroja havainnollistaa esimerkiksi Schuesslerinja Fisherin (1985) jaottelu hyvinvoinninja elämänlaadun tutkimuksen kolmesta keskeisestäperinteestä yhteiskuntatieteissä (ks. Kouvo& Räsänen 2005). Perinteisessä taloustieteellisessäsuuntauksessa hyvinvointia on pyrittylähestymään hyvinvoinnin ulkoisia ehtoja eliyksilöiden (tai heidän vanhempiensa) resurssejamittaamalla. Ihmisten on ajateltu olevanrationaalisia toimijoita, jotka käytettävissä olevien,esimerkiksi taloudellisten tai tiedollistenresurssien avulla pyrkivät kontrolloimaan jaohjaamaan elinolojaan. Sen sijaan sosiaalipsykologisessatraditiossa on korostettu yksilöidenomaa, subjektiivista tulkintaa hyvinvoinnistaan,onnellisuudestaan ja tyytyväisyydestään. Oletustarvehierarkioista on tyypillisesti ohjannutkysymään, miten ihmiset kokevat aineellisten,sosiaalisten ja itsen toteuttamista koskevientarpeidensa tyydyttyneen. Kolmannessa, ekologisessaperinteessä on painotettu puolestaanelinympäristön merkitystä ihmisten hyvinvoinnille.Siinä on tarkasteltu erilaisia tilannetekijöitä,kuten asuinympäristöä, terveyttä tai stressiävälittävinä tekijöinä materiaalisten resurssien jasubjektiivisten kokemusten välillä.Pohjoismaisen tilastollisen elinolotutkimuksenja virallisen tilastoinnin historiaa tarkastelleetHannele Sauli ja Jussi Simpura (2005) ovatkiinnittäneet huomiota kolmeen ulottuvuuteenhyvinvoinnin käsitteen ajallisia muutoksia arvioidessaan.Keskeistä on ensinnäkin jo mainittukysymys siitä, painottaako käsite ”objektiivisesti”havaittua vai subjektiivisesti koettua hyvinvointia.Tarkastellaanko nuorten hyvinvointiaviranomaisten kokoamien, esimerkiksi asumista,koulutusta, perhesuhteita, terveyttä, tuloja taityöllisyyttä koskevien tilastojen kautta vai niidenvastausten kautta, joita nuoret ovat antaneeterilaisiin tutkijoiden laatimiin kysely- ja haastattelututkimuksiin?Kiinnitetäänkö tutkimuksissahuomio nuorten elintasoon, resursseihinja niiden jakautumiseen vai nuorten arvioihinoman elämänsä tai sosiaalisten suhteidensa laadusta?Molemman kaltaisia tutkimusotteita onharrastettu rinnakkain ainakin 1970-luvultalähtien, mutta voitaneen sanoa, että erilaistensurvey-tutkimusten ja barometrien asema onvahvistunut edelleen viime vuosikymmentenaikana.Toiseksi hyvinvoinnin käsitettä määrittää se,kenellä nähdään olevan oikeus ja velvollisuusmääritellä hyvinvointia koskevat tavoitteet sekäkeinot niiden saavuttamiseksi (mt.). Pystyyköjokin ulkopuolinen taho – tutkijat, asiantuntijattai viranomaiset – kertomaan, mitä hyvät elinolotnuorille ovat (ns. paternalistinen näkemys)?Vai pyritäänkö tutkimuksissa antamaan nuorilleitselleen mahdollisuus määrittää ne omalta kohdaltaan(ns. individualistinen näkemys)? Nähdäksemmepolarisaatiotutkimuksissa korostuuensin mainittu näkemys. Käsitys polarisaatiostapitää sisällään ajatuksen ulkopuolisesta arvioijasta,joka kykenee muodostamaan nuortentilanteista kokonaiskuvan, tunnistamaan siinämahdollisesti ilmenevän polarisoitumisprosessinja kenties myös antamaan tulkinnan senvoimakkuudesta. Nuorten toimijuuden, osallistumisenja osallisuuden teemoja on kuitenkinkorostettu yhä näkyvämmin 1990-luvultalähtien. Myös nuorten elinolotutkimuksissa onetsitty keinoja kuulla nuorten omia, yksilöllisiäkuvauksia ja kertomuksia hyvinvoinnistaan(esim. Turtiainen & Kauppinen 2004; Oinas,Collander & Rantanen 2005; Autio & Lombardini-Riipinen2006).Kolmas tärkeä ulottuvuus on se, liittyyköhyvinvoinnin käsite universalistiseen vai marginaaleihinkeskittyvään sosiaalipolitiikkaan (Sauli& Simpura 2005). Suuntaako se huomion koko(nuoriso)väestön hyvinvointiin vai pikemminkintiettyjen reunaryhmien ”pahoinvointiin”,10

esimerkiksi niiden köyhyyteen tai syrjäytymiseen?Saulin ja Simpuran mukaan laaja hyvinvointikäsite,joka oli hallitseva Pohjoismaissaerityisesti 1970-luvulla, on 1990-luvulta alkaenväistynyt esimerkiksi EU-elinolotutkimustenmyötä. Myös alussa mainittu, tavanomainenmuotoilu nuorten polarisaatiota koskevastateesistä suuntaa herkemmin huomion juuriongelmaisiin nuoriin. On esitetty, että tilanteessa,jossa hyvinvoinnin eriytymisestä alkaa ollakumuloitunutta tietoa, olisi syytä pohtia universalistisenpolitiikan vaikuttavuutta ja sen rajoja(Kautto 2006, 352). Tämä merkitsee kuitenkinmyös merkittävää hyvinvointia ja hyvinvointipolitiikkaakoskevaa ideologista muutosta. Voikysyä, minkälaiseen yhteiskuntapolitiikkaanmarginaaleihin keskittyvä hyvinvointikäsitys sitoutuu:onko tavoitteena sitoa mahdollisimmanmonet keskiluokkaiseen elämään vai pikemminkinsallia (luokka)erojen kasvu?Esimerkiksi Ison-Britannian kontekstistakirjoittava Nikolas Rose (2000) tulkitsee syrjäytymistäja osallisuutta koskevien keskustelujenliittyvän niin sanottuun kolmannen tien politiikkaan.Siinä köyhyyden ongelma on muuttunutkysymykseksi, joka ei koske enää niinkäänihmisten materiaalisia tai kulttuurisia resursseja,vaan tiettyyn moraaliyhteisöön kuulumisenpuutetta. Syrjäytyminen on puutetta sellaisistakäyttäytymistä ja itsekontrollia vakauttavistaasioista kuten koulutus, perhe, työ tai asunto.Osallisuus on taas niihin kuulumista. Syrjäytymiskeskusteluissakuvataan lähinnä yksilöiden jayhteisöjen murtumisen haitallisia seurauksia sensijaan, että pyrittäisiin ymmärtämään niitä poliittisiaja taloudellisia prosesseja, jotka tuottavattällaisia ilmiöitä ja ovat riippuvaisia niistä.Tu t k i m u k s i s ta k at o avatn u o r e t ja m u i ta h a a s t e i taTietoa polarisaatiosta tai hyvinvointierojen kasvustahankitaan paljolti määrällisin menetelminpitkittäistutkimusten, väestöotoksiin perustuviensurvey-tutkimusten sekä tilastotiedon avulla.Näitä tutkimuksia tarvitaan nuorten hyvinvoinninsystemaattiseen seuraamiseen väestötasolla;yleiskuvan luomiseen hyvinvoinnin muutoksistasekä niiden suunnista ja suuruudesta. Niidenkautta tehdään myös monia koko nuorisoakoskevia yleistyksiä, jotka ohjaavat yhteiskuntapoliittistapäätöksentekoa ja siten myös nuortenarkielämää. Tämän takia on tärkeää, ettätutkimusten tekijät ja niiden yleisöt pohtivattutkimuksiin liittyviä metodologisia ja eettisiähaasteita.Polarisaation tapauksessa yksi oleellinenseikka – kysymys, joka on toiminut virikkeenämyös tälle kirjalle – koskee tutkimusten luotettavuuttaja katoa (ks. Myllyniemi 2007, 9–10).Jäävätkö heikoimmassa asemassa olevat nuoretkokonaan tutkimusten ulkopuolelle? Jos nuorellaei ole koulutus- tai työpaikkaa, hän jää myösniitä koskevan tilastoinnin ulkopuolelle. Samoinon todennäköistä, että koulusta usein poissaolevia tai epäkonventionaalista elämää viettäviänuoria ei tavoiteta luokissa toteutettavin kyselytutkimuksin,postikyselyin tai päiväsaikaantehtävin puhelinhaastatteluin (esim. Helavirta2007). Onkin tärkeää pohtia, miten tämä seikkatulisi ottaa huomioon nuorten hyvinvointia taipolarisoitumista koskevien tutkimustulostentulkinnassa ja millä keinoin tutkimuksista katoavatnuoret voitaisiin tavoittaa.Aina ei myöskään reflektoida tarpeeksi,mistä tilastot itse asiassa kertovat. Esimerkiksiviimeaikaisia valtakunnallisia tilastotietojalastensuojelun avohuollon asiakasmäärien kasvustaon tulkittu julkisissa keskusteluissa melkosuoraviivaisesti osoituksena nuorten ongelmienlisääntymisestä ja hyvinvointierojen kasvusta(Pösö 2007; Heino 2007; vrt. myös Jahnukainen2006). Lastensuojelun asiakkuudestaon tullut pahoinvoinnin indikaattori, jonkamuodostumisen dynamiikka ei kuitenkaan oleollut tiedossa, eikä sitä ole valotettu lukuja esiteltäessä.Kuten tuore raportti osoittaa, kyseistentietojen keruuseen kunnissa on liittynyt paljonmuun muassa käsitemäärittelyihin, sosiaalityön11

organisointiin ja teknisiin seikkoihin liittyvääepäsystemaattisuutta (Heino 2007). 4 Tarja Pösö(2007) muistuttaa, että monet tilastot kuvaavatlähinnä nuorten asiakkuutta eri instituutioissa.Vaikka niitä tulkitaan merkkinä nuorten syrjäytymisestätai polarisoitumisesta, ensisijaisesti nekertovat viranomaisten toiminnasta.Tämän takia polarisaatiotutkimuksiin voiperäänkuuluttaa erilaisten aineistojen sekämenetelmien käyttöä ja yhdistämistä. Määrällistentutkimusten rinnalle tarvitaan myöslaadullisia tutkimuksia, joiden avulla on mahdollistalähestyä hyvinvointia ja eroja nuortenomia kuvauksia, tulkintoja ja joskus myösei-kielellisiä viestejä kuunnellen – vaikka tokimyös laadulliseen sosiaalitutkimukseen liittyyomat metodologis-eettiset haasteensa (Strandell2005). Kenties instituutio- ja yksilönäkökulmienrinnalla olisi syytä tarkastella nuoria myösryhmän tai kulttuurin jäseninä, ja huomioidalaajemmin, miten hyvinvointi rakentuu myösesimerkiksi nuorten harrastusten, vapaa-ajan jaomaehtoisen toiminnan parissa.Po l a r i s a at i o n u l ot t u v u u k s i akirjoittajien ava a m i n aVuoden 2008 Nuorten elinolot -vuosikirjassapolarisaatioteemaa lähestytään useista eri näkökulmista.Kirjan aloittaa Sami Myllyniemenlaatima tilastokatsaus, jossa tarkastellaan nuortenhyvinvoinnin ja pahoinvoinnin osoittimia.Siinä käsitellään esimerkiksi nuorten asemaakoulutuksessa ja työelämässä sekä huostaanottoja,tulonjakoa, sairastavuutta ja päihteidenkäyttöä. Rekisteriaineistojen ohella seurataanmyös kyselytutkimusten avulla selvitettyä hyvinvoinninsubjektiivista puolta, nuorten omiakokemuksia elämänsä laadusta.Tilastokatsausta seuraa yhdeksän artikkelia,joista kukin valottaa kysymystä nuortenpolarisaatiosta omalla tavallaan. Kolmessa ensimmäisessäartikkelissa tartutaan kysymyksiin,joita pidetään yleisesti uhkatekijöinä nuortenhyvinvoinnille. Niissä nostetaan esiin myös sukupuolenmukaisia eroja (ks. Karvonen 2006).Päivi Harisen artikkeli nostaa esiin vertaissuhteidenhaurauteen tai niiden puuttumiseenliittyvän aiheen – yksinäisyyden. Tutkija ei annaaiheelleen ennalta lukkoon lyötyä tulkintaa esimerkiksinuorta uhkaavana riskitekijänä, vaanpohtii monipuolisesti yksinäisyyden eri puolianuorten kirjoitelmien sekä kahden tilastoaineistonvalossa. Joissain tapauksissa, esimerkiksikouluikäisillä nuorilla, yksinäisyys voi olla epätoivottusosiaalisen eristymisen muoto. Toisaaltase voi olla myös itsenäistymiseen liittyvä, myönteinenkokemus tilanteessa, jossa nuoren täytyyja hän saa rakentaa omia suhteitaan, tilojaanja polkujaan. Nuoret miehet näyttävät olevanyksinäisempiä kuin nuoret naiset.Maili Pörhölä suuntaa huomion viimeaikoina paljon keskustelua herättäneeseen aiheeseen,koulukiusaamiseen. Hän tarkasteleekoulukiusaamisen yhteyttä nuorten vertaissuhteidenlaatuun niin kiusatuilla, kiusanneillakuin molemmissa rooleissa olleilla nuorilla.Kyselytutkimuksen tulosten mukaan tytötkokivat eniten vertaissuhdeongelmia kiusatunroolissa, kun taas pojat kärsivät ongelmista lähesyhtä paljon kiusaaja-uhrina kuin kiusattuna.Kiusattuna oleminen tiivistyi nuorilla ystävienmenettämisen pelkoon, arvostuksen puutteeseensekä luokkayhteisöön kuulumattomuudentunteeseen. Sosiaalisilla suhteilla näyttäisi olevankoulumaailmassa keskeinen merkitys hyvinvoinninkokemuksille.Minna Piispa ja Päivi Honkatukia tarkastelevatartikkelissaan puolestaan naisiin kohdistuvaaseksuaalista väkivaltaa ja sen kasautumista. Juurinuoret naiset kokevat eniten seksuaalista väkivaltaaja häirintää, ja osa heistä saattaa joutuauudelleen sen uhriksi. Kyselynä toteutetun tutkimuksentulosten mukaan seksuaalista väkivaltaakokeneilla nuorilla naisilla oli enemmän erilaisiaterveysongelmia kuin väkivaltaa kokemattomilla.Vanhemmissa ikäryhmissä seksuaalisenväkivallan kokemukset olivat yhteydessä myösparisuhteiden epävakauteen ja turvattomuuden12

tunteeseen, mikä kertonee ilmiön pitkäkestoisistavaikutuksista. Eniten erilaisia oireita oliuudelleen uhriksi joutuneilla.Kahdessa seuraavassa artikkelissa keskitytäänosallistumiseen, jota pidetään yleensä tärkeänänuorten sosiaalisten suhteiden rakentumisen,yhteiskuntaan kiinnittymisen sekä polarisaatiokehityksenehkäisemisen kannalta. Sofia Laineja Jenni Dorff kohdistavat huomion polarisaatioilmiönusein sivuutettuun ”toiseen puoleen”:poliittisesti aktiivisiin nuoriin, joilla on kyllinesimerkiksi koulutuksellisia ja kulttuurisia resurssejakäytössään. Tutkijat tuovat esiin näidennuorten moninaisuutta tarkastelemalla sekä radikaaliaettä tavanmukaista poliittista toimintaa.He analysoivat haastattelemiensa belgialaisen,ydinaseita vastustavan Bomspotting-liikkeenaktivistien sekä Hyvinkäällä järjestetyn EU-kokouksenosallistujien käsityksiä vaikuttamisestaja osallistumisesta. Aktiiviset nuoret ovat monintavoin heterogeeninen ryhmä, mutta samalla osaheistä rakentaa passiivisista nuorista jyrkkiäkinstereotypioita.Poliittinen aktiivisuus ei ole ainoa nuortenyhteiskunnallisen osallistumisen muoto, kutenHenrietta Grönlund ja Anne Birgitta Pessi artikkelissaanmuistuttavat. He nostavat esiin vähemmäntutkitun ja monesti unohdetun aiheen– nuorten vapaaehtoistoiminnan. Grönlundja Pessi pureutuvat ilmiöön kyselyaineistojenavulla kiinnittäen huomion nuorten aikuistenja erityisesti työttömien nuorten vapaaehtoistoimintaan,asenteisiin sekä arvoihin. Tutkimustuloksetantavat viitteitä ihmissuhteidenmerkityksestä osallistumiselle ja osallistumattomuudellevarsinkin työttömillä: vaikka vapaaehtoistyösaattaisi kiinnostaa, kukaan ei olepyytänyt siihen mukaan.Viimeisen – vaan ei vähäisimmän – kokonaisuudenkirjassa muodostavat artikkelit,joissa tarkastellaan, miten erilaiset yhteiskunnallisettoimijat osaltaan määrittelevät nuortentilanteita ja polarisoitumista tai pyrkivätvaikuttamaan niihin. Tero Järvinen ja MarkkuJahnukainen käsittelevät koulutuspolitiikanmuuttuvia tavoitteita ja koulutukseen liittyvääpolarisaatiota. He tarkastelevat koulutuksellistavalikointia ja tasa-arvon toteutumista erityisryhmien,kuten vammaisten ja vajaakuntoisten,koulupudokkaiden sekä maahanmuuttajataustaistennuorten kohdalla. Tutkijoiden mukaanSuomessa harjoitetaan nykyään kahdenlaistakoulutuspolitiikkaa: yhtäältä yksilön oikeuksiakorostavaa, ”huippuja” erottelevaa politiikkaa,toisaalta perinteisen pohjoismaisen hyvinvointiajattelunmukaista politiikkaa, joka erityisopetuksenja kohdennettujen tukimuotojen avullapyrkii turvaamaan kaikkien koulutuksellisenmenestymisen.Seuraavassa artikkelissa pureudutaan nuortenhyvinvointipolitiikan uusiin, jo syvällekinjuurtuneisiin puhe- ja toimintatapoihin. TimoHarrikari ja Susanna Hoikkala analysoivatnuoriin kohdistuvan kontrolliorientaation viimeaikaistamuutosta ja sen ilmentymiä nuorisorikollisuudentorjunnan sekä lastensuojeluninstitutionaalisilla kentillä. He kuvaavat dokumenttiaineistoonperustuen, miten angloamerikkalaiseltakulttuurialueelta peräisin olevatdiskurssit levisivät Suomeen 1990-luvultaalkaen. Ne kytkeytyivät tutkijoiden mukaanuudenlaiseen, sektorirajat ylittävään hallinnantapaan, jota yhdistää nuoria koskeva huoli, riskientunnistamisen orientaatio sekä varhaisenpuuttumisen käytännöt.Moniammatillisen yhteistyön mahdollisuuksianuorten hyvinvoinnin edistämisessäpohtivat Juha Hämäläinen, Eila Laukkanen jaRiitta Vornanen. He lähestyvät kysymystä nuorisokasvatuksen,-sosiaalityön ja -psykiatrian yhteistyömahdollisuuksistaalojen teoriataustojennäkökulmasta kiinnittäen huomiota erityisestinuorten huono-osaisuudesta tehtyihin tulkintoihin.Kirjoittajien mukaan yksi syy siihen, ettäeri toimijoiden tavoitteet ja käytännöt eivät ainakohtaa on se, että niiden nuoria koskevat käsitteetja ongelmat jäsentyvät eri lähtökohdista.He pyrkivätkin rakentamaan käsitteellisiä siltojarajapintojen ylittämiseen, jotta nuorten asemaaeri hoitovaiheissa voitaisiin parantaa.13

Hyvinvointivaltiollisen politiikan eri alojentarkastelun jälkeen avataan lopuksi vielänäkymä lasten ja nuorten pahoinvointia koskevaanmediajulkisuuteen. Ella Sihvonen tuoesiin artikkelissaan, miten pahoinvointi onkäännetty sanomalehtikirjoittelussa pitkältiperheiden omaksi ongelmaksi. Vanhemmilleannettu, terapiakulttuurista ammentava roolipahoinvoinnin ratkaisijana on ristiriitainen:Samalla kun vanhemmilta vaaditaan paljon– ajan antamista ja rajojen asettamista –, luottamusheihin on heikko. Sihvonen osoittaa myöseroja vuosituhannen vaihteen ja viime vuosienmediatekstien välillä: lasten ja nuorten yleisestäpahoinvoinnista on siirrytty sen kasautumiseentietyille ryhmille, polarisaatioon.Viiteet1 Kiitämme anonyymiä arvioijaa sekä Tapio Kuuretta jaLeena Suurpäätä rakentavista kommenteista johdantoon.2 Kysymys polarisaatiosta on ollut esillä esimerkiksi valmisteltaessaMatti Vanhasen toisen hallituksen lasten,nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelmaa(Aula 2007). Lisäksi huomiota on herättänyt mm. ErikHäggmanin Polarisaatiomuistio (2007), jonka mukaankoulutuksen ja työelämän ulkopuolella olisi ollut vuonna2004 lähes 100 000 nuorta (lähes 15 % nuorista).Polarisaatio oli myös kuudensien nuorisotutkimuspäivienteema Helsingissä 7.11.2007. Otsikolla Nuoretpolarisoituvassa yhteiskunnassa järjestetyillä päivillä aiheestakeskusteltiin monipuolisesti ja myös kriittisesti.Käsillä oleva Nuorten elinolot -vuosikirja jatkaa tätäkeskustelua.3 Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisissä keskusteluissa polarisaationkäsitettä on hyödynnetty enenevästi 1990-luvulta lähtien. Erityisesti sosiologit ja taloustieteilijätovat kuvanneet sen avulla kaksijakoista kehitystä, jossaväestön sosioekonomisen rakenteen sekä ylä- ettäalapäässä esiintyy kasvua keskustan kustannuksella.He ovat tutkineet esimerkiksi enemmän ja vähemmänkoulutetun työvoiman työllisyys- ja työttömyysasteiden,palkkojen sekä ammattiasemien erilaistumistatyömarkkinoilla (esim. Taimio 2004). Kaupunki- jaaluetutkijat ovat puolestaan tarkastelleet sosioekonomisiineroihin liittyvää alueellista polarisaatiota paitsikaupunkien ja maaseudun välillä, myös eri kaupunkientai alueiden välillä sekä niiden sisällä (esim. Vaattovaara& Kortteinen 2002). Lisäksi on tutkittu, polarisoituvatkososiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota koskevatmielipiteet hyvä- ja huono-osaisten välillä (Forma 1999).Polarisaatiokehityksen on usein katsottu liittyvän globalisaatioonja siirtymiseen jälkiteolliseen informaatio- taipalveluyhteiskuntaan.4 Tilastot perustuvat kuntien antamiin tietoihin lastensuojelunasiakkaista. Tietojen keräämisen perusteet ovatkuitenkin vaihdelleet kuntien välillä ja jopa niiden sisälläesimerkiksi sosiaalityöntekijän vaihtuessa. Asiakkuuttaon määritelty eri tavoin: toisinaan mukaan on luettuvain uudet asiakkaat, toisinaan myös vanhat. (Heino2007.)LähteetAula, Maria Kaisa (2007) Miten lapset ja nuoret voivat?Lapset ja nuoret – tulevaisuutemme tekijät. PääministeriMatti Vanhasen koolle kutsuma lasten ja nuorten hyvinvointi-foorumi.Http://hallitus.fi/tiedostot/julkinen/pdf/Lasten_ja_nuorten_hyvinvointi_foorumi_021006/Maria_Kaisa_Aula.pdf . (Viitattu 2.1.2008.)Autio, Minna & Lombardini-Riipinen, Chiara (2006)Tahroja ruokaympyrässä – nuorten näkemyksiä terveydestäja terveellisestä elämäntavasta. Teoksessa SakariKarvonen (toim.) Onko sukupuolella väliä? Hyvinvointi,terveys, pojat ja tytöt. Nuorten elinolot -vuosikirja.Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisoasiainneuvottelukunta & Stakes, 42–52.Forma, Pauli (1999) Mureneeko solidaarisuus – polarisoituukoyhteiskunta? Hyvä- ja huono-osaisten hyvinvointivaltiomielipiteet1990-luvun Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka64:1, 3–19.Forssén, Katja (2006) Lapsiperheiden hyvinvoinnin muutossuunnat2000-luvun Suomessa. Teoksessa LiisaHokkanen & Maritta Sauvola (toim.): Puhumattomatpaikat – puheenvuoroja perheestä. Oulu: Pohjois-Suomensosiaalialan osaamiskeskuksen julkaisusarja 22,101–118.Esteban, Joan-Maria & Ray, Debraj (1994) On the Measurementof Polarization. Econometrica 62 (4): 819–851.Heino, Tarja (2007) Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat?Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana.Stakesin työpapereita 30. Helsinki: Stakes.Helavirta, Susanna (2007) Lapset, survey ja hyvinvointi.Metodologisia haasteita ja mahdollisuuksia. Janus15:1, 19–34.Häggman, Erik (2007) Polarisaatiomuistio – Koulutuksenja työelämän ulkopuolella lähes 100 000 nuorta vuonna2004. Länsi-Suomen lääninhallitus. Http://www.laaninhallitus.fi/lh/lansi/.(Viitattu 2.3.2008.)Jahnukainen, Markku (2006) Erityisopetuksen tarve jamuutos. Teoksessa Sakari Karvonen (toim.) Onko sukupuolellaväliä? Hyvinvointi, terveys, pojat ja tytöt. Nuorten14

elinolot -vuosikirja. Helsinki: Nuorisotutkimusseura &Nuorisoasiain neuvottelukunta & Stakes, 119–131.Karvonen, Sakari (2006) Johdanto – Sukupuolittunut hyvinvointi?Teoksessa Sakari Karvonen (toim.) Onko sukupuolellaväliä? Hyvinvointi, terveys, pojat ja tytöt. Nuortenelinolot -vuosikirja. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto& Nuorisoasiain neuvottelukunta & Stakes, 8–13.Kautto, Mikko (2006) Hyvinvointia ja politiikkaa koskevatpäätelmät. Teoksessa Mikko Kautto (toim.) Suomalaistenhyvinvointi 2006. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalantutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes, 347–357.Kivivuori, Janne (1999) Nuorten rikoskäyttäytyminen 1995–1998. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja161. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.Koivusilta, Leena & Sakari Karvonen & Matti Rimpelä &Arja Rimpelä (2002) Nuorten terveyden sosioekonomistenerojen muutokset 1980- ja 1990-luvulla. TeoksessaMatti Heikkilä & Mikko Kautto (toim.) Suomalaistenhyvinvointi 2002. Helsinki: Stakes, 62–83.Kouvo, Antti & Pekka Räsänen (2005) Sosiaalinen pääoma,elämäntilanne ja sosiodemografiset tekijät – käyttökelpoisiaelämänlaadun ja hyvinvoinnin jäsennysperusteita?Janus 13:1, 21–38.Kuure, Tapio (2001) Muistio nuorisoväkivallasta. Nuorisotyöja polarisaatio-oletus. Nuorisotutkimusverkosto,Helsinki. Http://www.nuorisotutkimusseura.fi/tiedoston_katsominen.php?dok_id=114. (Viitattu2.1.2008.)Kuure, Tapio (2000) Nuorten riskiryhmät ja alaluokkaistuminen.Teoksessa Matti Heikkilä & Jouko Karjalainen(toim.) Köyhyys ja hyvinvointivaltion murros. Helsinki:Gaudeamus, 201–213.Miles, Steven (2000) Youth Lifestyles in a Changing World.Buckingham: Open University Press.Moisio, Pasi (2006) Kasvanut polarisaatio lapsiperheidenparissa. Teoksessa Mikko Kautto (toim.) Suomalaistenhyvinvointi 2006. Helsinki: Stakes, 36–53.Myllyniemi, Sami (2007) Perusarvot puntarissa. Nuorisobarometri2007. Helsinki: Opetusministeriö & Nuorisoasiainneuvottelukunta & Nuorisotutkimusverkosto.Oinas, Elina & Collander, Anna & Rantanen, Eveliina(2005) ’Girl group’ activities – Empowerment, discipline,health literacy? Teoksessa Tommi Hoikkala &Pekka Hakkarainen & Sofia Laine (toim.) Beyond HealthLiteracy. Youth Cultures, Prevention and Policy. Helsinki:Nuorisotutkimusverkosto & Stakes, 219–236.Paju, Petri (2007) Polarisaatio tahtoo ponin. KommenttipuheenvuoroTarja Pösön esitelmään 6. nuorisotutkimuspäivillä”Nuoret polarisoituvassa yhteiskunnassa”.7.11.2007. Tieteiden talo. Helsinki.Pösö, Tarja (2007) Vahvat ja heikot nuoret. Esitelmä6. nuo risotutkimuspäivillä ”Nuoret polarisoituvassayhteiskunnassa”. 7.11.2007. Tieteiden talo. Helsinki.Rimpelä, Matti & Luopa, Pauliina & Räsänen, Minna &Jokela, Juha (2006) Nuorten hyvinvointi 1996–2005– Eriytyvätkö hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin kehityssuunnat?Teoksessa Mikko Kautto (toim.): Suomalaistenhyvinvointi 2006. Helsinki: Stakes, 57–75.Rose, Nikolas (2000): Community, Citizenship, andthe Third Way. American Behavioral Scientist 43:9,1395–1411.Sauli, Hannele & Jussi Simpura (2005) Hyvinvoinninkäsite pohjoismaisen tilastollisen elinolotutkimuksenhistoriassa. Janus 13:1, 5–20.Schuessler, K.F. & G.A. Fisher (1985) Quality of LifeResearch and Sociology. Annual Review of Sociology11, 129–149.Strandell, Harriet (1995) Mikä on lapsen hyvinvointia?Tiedon tarpeen kartoitus. Aiheita 25/1995. Helsinki:Stakes.Strandell, Harriet (2005) Lapset, etiikka ja vaikea osallisuus.Teoksessa Laadullisen sosiaalitutkimuksen eettiset kysymykset.Kutsuseminaari 2.5.2005. Työpapereita 4/2005.Helsinki: Stakes, 31–38.Taimio, Heikki (2004) Työmarkkinoiden polarisaatio OECDmaissa.Helsinki: Palkansaajien tutkimuslaitos.Tolonen, Tarja (toim.) 2008: Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli.Tampere: Vastapaino & Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto,julkaisuja 83.Turtiainen, Pirjo & Kauppinen, Timo M. (2004) Helsinkiläisnuortenkäsityksiä hyvinvoinnista ja syrjäytymisestä– aluellisuuden näkökulma. Teoksessa Petri Paju(toim.) Samaan aikaan toisaalla... Nuoret, aluellisuus jahyvinvointi. Nuorten elinolot -vuosikirja. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto& Nuorisoasiain neuvottelukunta& Stakes, 117–131.Ungar, Michael (2004) Nurturing Hidden Resilience inTroubled Youth. Toronto: University of Toronto Press.Vaattovaara, Mari & Matti Kortteinen (2002) Polarisoituukopääkaupunkiseutu. Teoksessa Matti Heikkilä &Mikko Kautto (toim.): Suomalaisten hyvinvointi 2002.Helsinki: Stakes, 272–290.Wångby, Margit & Magnusson, David & Stattin, Håkan(2005) Time trends in the adjustment of Swedishteenage girls: A 26-year comparison of 15-year-olds.Scandinavian Journal of Psychology, 46:2, 145–156.15

OSA ITi l a s t o-o s i o17

limittäisyys ja vaihtelevuus, niiden lisääntynytmutkistuminen ja muuttuminen epävarmemmaksi.Kategorisointi ei ole aina niin helppoakuin muun väestön kohdalla. Eri tulonlähteiden,kuten palkkatyö, opintoraha, vanhemmiltasaatu tuki, osuus voi vaihdella nopeasti, nuorivoi asua muulla kuin virallisessa osoitteessaan,eikä muuhun kuin tutkintoon tähtäävä koulutusvälttämättä näy missään rekistereissä.Tilastointi on usein myös liian instituutiokeskeistänuorten elinolojen ja elämänlaadunseuraamiseen. Nuoren elämässä vapaa-ajan jakavereiden merkitys on suuri. Nuorten hyvinvointiei palaudu kouluun, työhön, perheasemaanja sairastavuuteen, eivätkä nuortenelintavat päihteidenkäyttötiheyteen.Näin pääsemme vielä yhteen kriittiseenhuomioon indikaattoreita kohtaan: niidenongelmakeskeisyyteen. Perinteisesti terveysindikaattoritmittaavat sairautta ja hyvinvoinnintutkimus on sen puutteiden tutkimista.Sama näkyy polarisaatiomittareissa, myös tässäteoksessa. Kaksinapaistumisen tutkiminen keskittyy,osin lähteiden pakottamana, jatkumonpahoinvoivaan päähän. Lähtökohtaisesti polarisaationei kuitenkaan tarvitse (aina) olla pahaasia. Esimerkiksi nuorten rikoskäyttäytymisenviimeaikaisena trendinä on se, että yhä pienempiosa nuorista vastaa yhä suuremmasta osastakokonaisrikollisuutta. Tämä on tulkittavissapolarisaatioksi, mutta ei välttämättä kielteiseksikehitykseksi, tarkoittaahan se samalla nuhteettomienosuuden kasvua ja kokonaisrikollisuudenvähentymistä.La s t e n ja l apsiperheidenh y v i n v o i n t iPolarisaatioon siis liittyy ajatus hyvinvoinnin japahoinvoinnin ulottuvuuksien kasautumisesta.Huono-osaisuuden kasautuminen voidaan nähdäprosessiluonteisena tapahtumaketjuna, jossaon monia eri vaiheita, tekijöitä ja ulottuvuuksia.Prosessi on jopa ylisukupolvinen, sillä kodinsosiaalinen perintö välittyy nuoren omaan elämäänja huono-osaisuus tavallaan periytyy (ks.Pohjantammi 2007). Vaikka syrjäytymispolunalkupistettä tuskin löytyy, tarkoittaa huonoosaisuudenprosessiluonteisuuden vakavasti ottaminensitä, ettei nuorten huono-osaisuudentarkastelua ole syytä rajoittaa vain nuoruusiänjo saavuttaneisiin. Lapsuuden ja nuoruudenkasvuolosuhteilla on tärkeä merkitys myöhemmällekehitykselle ja terveydelle.Kansanterveyslaitoksen seurantatutkimuksessahavaittiin työntekijäperheiden lapsillaesiintyvän enemmän psykosomaattisia oireita,ja nuoruusiässä todetut vanhempien ammattiasemanmukaiset erot psyykkisessä terveydessäsäilyivät aikuisuuteen saakka. Nuoruusiän psykosomaattinenoireilu on myös usein yhteydessäpäihteidenkäyttöön ja kouluvaikeuksiin, ja seennustaa alempaa koulutustasoa varhaisaikuisuudessa.Lasten ja lapsiperheiden tilanteeseenon siis syytä kiinnittää huomiota pyrittäessäkaventamaan sosioekonomisia terveyseroja jakatkaisemaan syrjäytymispolut riittävän varhain.(Huurre & Aro 2007.)UNICEF julkaisi vuoden 2007 alussa lastenhyvinvointia OECD-maissa vertailevan tutkimuksen,jossa Suomi menestyi erityisen hyvinvastasyntyneiden terveyden, lasten koulumenestyksensekä materiaalisen vaurauden mittareilla.Huonommin Suomi sijoittui nuortenriskikäyttäytymisen sekä perhesuhteiden kiinteydenmittareilla. Suomalaiset nuoret aloittavattupakoinnin ja alkoholinkäytön kansainvälisestivertailtuna aikaisin. 2 Yksinhuoltajien osuus perheistäon Suomessa OECD-maiden vertailussakorkea, ja perheet ruokailevat meillä yhdessämuita OECD-maita harvemmin. 3 Suomi eiollut kärkijoukossa myöskään yli 11-vuotiaidenlasten subjektiivisissa arvioissa omasta hyvinvoinnistaan.(UNICEF 2007.)UNICEF-vertailun voi tulkita tukevan arviota,että suurin osa lapsista voi Suomessakohtuullisen hyvin. Lasten ja nuorten keskimääräinenhyvinvointi ja terveys ovat Suomessajatkuvasti lisääntyneet, eikä tyytyväisyydessä19

elämään keskimäärin näy heikkenemistä. Kuitenkinhäiriösuuntautuneiden palveluiden käyttöon kasvanut nopeasti. Kodin ulkopuolellesijoitettujen ja lastenpsykiatrian asiakkaidenmäärän kasvu kertoo siitä, että pienelle osallelapsia ja nuoria kasautuu entistä vaikeampiaongelmia. Ainakin jotkin lasten hyvinvoinninmittarit Suomessa näyttävät osoittavan siis eriarvoistumisenja erilaistumisen suuntaan.Polarisoitumisteesiä tukee se, että peruspalvelutovat pääosin pysyneet ennallaan, muttanimenomaan raskaampien erityispalveluiden(lasten- ja nuortenpsykiatria, lastensuojelunsijoitukset kodin ulkopuolelle ja erityisopetus)asiakkuudet ovat 2–4 kertaa yleisempiä kuin1990-luvun alussa. 4 (Rimpelä 2008, 66–67.)Kodin ulkopuolelle sijoittaminen on jo vahvamerkki vaikeuksista perhepiirissä (ks. Nyyssölä& Pajala 1999, 55). Kuvioista 1 ja 2 nähdäänhuostaanotettujen ja muuten kodin ulkopuolellesijoitettujen lasten ja nuorten määrän kasvu.Huostaanotoissa ovat lisääntyneet suhteellisestieniten nimenomaan nuorten huostaanotot(kuvio 2). 5Valtakunnallisista lastensuojelun tilastoistaei saada kuvaa toimenpiteiden taustalla olevistatekijöistä, mutta kunnallisten tilastojen,hallintotuomioistuinten ratkaisujen ja sosiaali -työntekijöiden käsitysten pohjalta tehtyjenpäätelmien mukaan taustalta löytyy usein vanhempienpäihde- ja mielenterveysongelmia sekälapsiin kohdistunutta väkivaltaa tai seksuaalistaKUVIO 1. Kodin ulkopuolelle sijoitetut lapset ja nuoret vuosina 1991–2006.16000140001200010000800060004000200001991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006Kodin ulkopuolelle sijoitetut lapset Huostaanotetut Kiireellisesti huostaanotetutLähde: Lastensuojelu, SVT, Stakes.20

Kuvio 2. Huostassa vuosittain olevat lapset suhteutettuna vastaavaan väestöön 1991–2006. (%)%2,42,22,01,81,61,41,21,00,80,60,40,20,01991 1994 1997 2000 2003 200616–17 v.12–15 v.7–11 v.0–6 v.Lähde: Lastensuojelu, SVT, Stakes.hyväksikäyttöä. Tutkimusten mukaan erilaisetväkivallan muodot usein korreloivat keskenään;lasten fyysiseen pahoinpitelyyn liittyy useinlaiminlyöntiä ja psykologista kaltoin kohtelua.Lapsiin kohdistuvalla väkivallalla on mittavatterveydelliset, henkiset, sosiaaliset ja taloudellisetseuraukset, ja se myös jatkaa väkivallankierrettä. Lapsena väkivallan uhriksi joutuvaon suuremmalla todennäköisyydellä myös aikuisenauhri tai väkivallan tekijä. (Ellonen ym.2007, 30–32.)Vaikka huostaanotot ovat lisääntyneet, näyttävätlasten kokemukset ruumiillisen kurituksenkohteeksi joutumisesta kuitenkin vähentyneen. 6Samoin ovat vähentyneet väkivallan takia sairaalahoidossaolleiden alaikäisten määrät ja etenkinlapsiin kohdistuneet henkirikokset. Myösaikuisten kuritusväkivaltaa koskevat asenteetnäyttävät olevan muuttumassa: yhä harvempisuomalainen hyväksyy ruumiillisen kurituksenlasten kasvatuskeinona. (Ellonen ym. 2007,21, 29, 91.)Pahoinvoinnin kasautumisen kannalta onmerkillepantavaa, että lapsiuhritutkimuksenmukaan perheen heikko sosioekonominen asemalisää lapsiin kohdistuvan väkivallan riskiä.Erityisesti riski voidaan paikantaa vakavan väkivallankohdalle, sillä työttömien ja eläkeläistenperheissä vakava väkivalta on kaksin- tai jopakolminkertaista muihin ryhmiin verrattuna.(Kestilä ym. 38.) Ongelmien kasautumisestakertoo myös nuorisorikollisuuskyselyn tulos,jonka mukaan kotona kuritetuilla lapsilla onselvästi muita suurempi riski joutua kiusatuksikoulussa 7 (Ellonen ym. 2007, 69–70).Nuorisorikollisuuskyselyn mukaan myösperheen taloustilanne on yhteydessä lasten januorten kurittamiseen. Mitä hankalampi taloustilanne,sitä todennäköisemmin lasta tainuorta on kuritettu (kuvio 3). Tämä kertoopahoinvoinnin kasautumisesta, mutta on syytäkorostaa, että yhteys talousvaikeuksien javäkivallan välillä ei ole deterministinen vaantilastollinen. Hyvänkin taloustilanteen perheissäkuritusta esiintyy melko paljon, ja vastaavastimonessa talousvaikeuksista kärsivässä perheessä21

Kuvio 3. Vanhempien lapseen/nuoreen kohdistama ruumiillinen kuritus perheentaloustilanteen mukaan, % 15–16-vuotiaista 2004.80706050403020100Erittäin hyvä Hyvä Vaikeuksia Paljon vaikeuksia% nuorista kuritettu elämän aikana % nuorista kuritettu kuluneen vuoden aikanaLähde: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Vuoden 2004 nuorisorikollisuuskysely.on onnistuttu elämään ilman kuritusta. (Ellonenym. 2007, 66–67.)LapsiköyhyysLapsiköyhyysaste 8 on kasvanut laman jälkeenselvästi voimakkaammin kuin köyhyysaste kokoväestössä (kuvio 4). Köyhyysasteen kasvu liittyypaitsi yleiseen tuloerojen kasvuun, myössukupolvien välisen tulonjaon muutokseen:nuorten aikuisten osuus alemmissa tuloluokissaon kasvanut selvästi. Tämä liittyy nuortenvaikeuksiin kiinnittyä työmarkkinoille, mikäheijastuu myös lapsiperheiden toimeentuloon,sillä pienten lasten vanhemmat ovat yleensänuoria aikuisia. (Moisio ym. 2008, 60.)Yksi viimeaikaisessa tulonjaon kehityksessäasemiaan menettänyt ryhmä ovat nimenomaannuoret aikuiset. Pienituloisuusriski onsuurin opiskelijatalouksissa, joissa asuvista jopa81 prosenttia oli vuoden 2005 tulonjakotilastonmukaan pienituloisia. Lapsiperheistä yksinhuoltajaperheet,pienten lasten perheet jamonilapsiset perheet ovat viime vuosina jääneetjälkeen kotitalouksien yleisestä tulokehityksestä(Moisio 2008, 260–262).Lapsiperheiden aseman heikentyminen tulonjaossaselittyy kuitenkin paremmin tuloerojenkasvulla lapsiperheiden sisällä kuin lapsiperheidenheikolla tulokehityksellä. Lapsiperheidenpolarisaation voi siis väittää kasvaneen viimevuosina. Tähän ovat vaikuttaneet muutoksetperheiden rakenteissa. Lapsiperheiden koonkasvulla on suoraan vaikutusta taloudelliseentilanteeseen. Vaikka lapsiperheiden määrä onlaskenut, on lapsiperheiden keskimääräinen lapsilukukasvanut; eräänlaista polarisaatiota sekin.Erityisesti on kasvanut yli kolmen lapsen perheidenmäärä: vuonna 1990 niitä oli noin 25 000,vuonna 2005 jo yli 32 000 (Kartovaara 2007, 69).Toinen kasvanut ryhmä, jonka tulokehitys onjäänyt muista jälkeen, ovat yksinhuoltajaperheet,joiden osuus kaikista lapsiperheistä on22

lähes 20 prosenttia. (Moisio 2006.)Taloudellisen niukkuuden on tutkittu vaikuttavannegatiivisesti vanhemmuuteen ja kotiympäristöön.Erityisesti varhaislapsuudessakoettu köyhyys vaikuttaa negatiivisesti myöslasten sosiaaliseen ja kognitiiviseen kehitykseen.Katja Forssénin tutkimuksen mukaan köyhienlapsiperheiden vanhemmilla on selvästi enemmänstressioireita kuin lapsiperheissä yleensä.(Forssén 2006.)Ko u l u t u sKansainvälisessä vertailussa suomalaisten koulutustasoon melko hyvä. Vuonna 2005 vainperusasteen tutkinto oli 11 prosentilla 25–34-vuotiaista, kun OECD-maiden keskiarvo oli23 prosenttia. Suomalaiset nuoret miehet ovattässä mielessä selvästi suuremmassa riskissä kuinnuoret naiset, sillä 25–34-vuotiaista miehistä13 prosenttia oli perusasteen koulutuksen varassa,kun naisten osuus oli 9 prosenttia. Sukupuoltenero naisten eduksi on selvästi suurempikuin OECD-maiden keskiarvo, jossa ero naisteneduksi on vain yksi prosenttiyksikkö. (Educationat glance 2007.)Nuorilla miehillä tutkinnon suorittaneidenosuus on siis naisia matalampi, mutta vanhemmissaikäluokissa suhde on toisin päin.Suomalaisten koulutustaso nousee jatkuvasti,mutta siitä huolimatta edelleen liki kymmenenprosenttia nuorista jää pelkän peruskoulutuksenvaraan (Moisio ym. 2008, 94). 9 Ilman toisenasteen tutkintoa kiinnittyminen työelämäänvoi olla vaikeaa, mikä kohottaa tämän joukonsyrjäytymisriskiä. Koulutuksella on vahva yhteysmuiden muassa elinajanodotteeseen, terveydentilaanja elämään tyytyväisyyteen.PeruskouluSuomessa oppivelvollisuus alkaa sinä vuonna,kun lapsi täyttää seitsemän, ja päättyy, kunperusopetuksen oppimäärä on suoritettu taikun oppivelvollisuuden alkamisesta on kulunutkymmenen vuotta. Perusopetuksen päättöto-Kuvio 4. Suhteellinen köyhyysaste (%) väestöstä ja lapsiväestöstä 1971–2005.181614%1210864201971 1976 1981 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005KöyhyysasteLapsiköyhyysasteLähde: Tulonjakotilasto 2005 (2007). Tilastokeskus.23

distuksen saa vuosittain reilut 63 000 henkeä,mikä on yli 98 prosenttia 16-vuotiaiden ikäluokasta.Luokalle jääneiden osuus on pysynytlähes vakiona, eli noin yhdessä prosentissa yhdeksännenvuosiluokan oppilaista. Oppivelvollisuudenlaiminlyöneiden (eli niiden, jotkaeivät ole saaneet peruskoulun päättötodistustakymmenen vuoden kuluessa oppivelvollisuudenalkamisesta) osuus on vielä pienempi, määränollessa muutamia satoja oppilaita. 10 (Kumpulainen& Saari 2006, 34.)Suomessa tytöt käyvät kouluja kolmevuotta ja pojat kaksi vuotta kauemmin kuinOECD-maissa keskimäärin. Lapset viettävätperuskoulussa arviolta yhdeksän vuotta, toisenasteen koulutuksessa (lukio- ja ammatillisessakoulutuksessa) keskimäärin 4,7 vuotta 11 jakorkeakoulutuksessa keskimäärin 4,5 vuotta.(Hyvinvointikatsaus 1/2007.)Suomen menestys OECD:n kansainvälisissäoppimistuloksia mittaavissa PISA-vertailuissaon tunnetusti ollut erinomaista. Suomen15-vuo tiaat ovat olleet parhaita kaikissa PISAtutkimuksenpääalueiden arvioinneissa: vuonna2000 lukemisessa, 2003 matemaattisessa osaamisessaja 2006 luonnontieteellisessä osaamisessa.Suomalainen koulutus näyttää kansainvälisessävertailussa tasa-arvoiselta. Oppilaidenosaamiserot ovat kansainvälisessä vertailussaerittäin pieniä, ja koulujen väliset tasoerot ovatosallistujamaista kaikkein pienimpiä. Myös vanhempiensosioekonomisen taustan vaikutus onSuomessa selvästi alle OECD:n keskiarvon 12(Arinen & Karjalainen 2007, 47). (Koulutuksentasa-arvosta katso tästä teoksesta Järvinen &Jahnukainen, s. 140–149)PISA-tuloksien mukaan suomalainen koulutusei siis näytä polarisoituneelta, vaan suomalaiskoululaistenosaaminen on poikkeuksellisentasaista. Tämä on myös käännetty kritiikiksiesittämällä, että Suomen toistuvat kärkisijatjohtuisivat ennen kaikkea siitä, että heikoitenmenestyvät olisivat täällä keskimääräistä parempia.Kaikille yhteisen peruskoulun on katsottumerkinneen oppilaiden tasapäistämistä sekäheikompien oppilaiden tukemista lahjakkuuk-TAULUKKO 1. Peruskoulun koulupudokkaat lukuvuosina 1999/2000–2006/2007.LukuvuosiOppivelvollisuutensalukuvuodenaikanakokonaanlaiminlyöneet*Oppivelvollisuusiän ohittaneet, ilman peruskoulun päättötodistusta eronneet**ErotodistuksensaaneetIlmanerotodistustajääneetYhteensäKevätlukukaudenlopun9.-luokkalaistenmääräänverrattuna, %Kevätlukukauden9.-luokkalaistenmäärä1999/2000 90 69 124 193 0,29 66 8212000/2001 69 79 131 210 0,33 64 5122001/2002 63 82 109 191 0,31 62 0952002/2003 79 63 98 161 0,26 61 4192003/2004 67 94 84 178 0,28 64 4562004/2005 70 94 124 218 0,34 64 3502005/2006 60 86 92 178 0,27 66 4732006/2007 55 79 73 152 0,23 66 230* Oppivelvollisuutensa kokonaan laiminlyöneiksi katsotaan sellaiset oppivelvollisuusikäiset, jotka eivät lukuvuoden aikana olelainkaan osallistuneet peruskoulutukseen. Oppivelvollisuutensa laiminlyöneitä voi olla kaikilla luokka-asteilla.** Ilman peruskoulun päättötodistusta eronneet ovat oppivelvollisuusiän ohittaneita, jotka eivät ole oppivelvollisuutensa aikanasuorittaneet peruskoulun koko oppimäärää. Osa heistä on saanut erotodistuksen ja osa ei.24

sien kustannuksella.On totta, että heikkojen oppilaiden osuusoli Suomessa pieni verrattuna muihin maihin.Mutta myös huippuosaajien määrä on Suomessasuuri. Itse asiassa se on vertailun kärkipäässäkaikilla mitatuilla osa-alueilla (luonnontiede,lukeminen ja matematiikka). Suomalaisten menestysei selity vain heikompien paremmallamenestyksellä, vaan suomalaiset pärjäävät muitaparemmin heikoista oppilaista huippuihin. 13Suomalainen peruskoulu on siis onnistunutnostamaan oppilaiden tasoa ja kaventamaanoppilaiden välisiä eroja. Samalla on kuitenkintapahtunut erityisopetuksen voimakastakasvua. Erityisopetuksen määrällistä kehitystätarkasteltaessa on luonnollisesti huomioitavakoulujärjestelmän muutokset, ennen kaikkeasiirtyminen kaikille yhteiseen peruskouluun. Selisäsi oppilasjoukon moniaineksisuutta, ja yhtenätukimuotona alettiin kehittää osa-aikaisenerityisopetuksen järjestelmää. Tilastoissa tämäkehitys näkyy erityisopetuksen määrän moninkertaistumisena1970-luvulla. (Jahnukainen2007, 119–120.)2000-luvulla on tapahtunut erityisopetuksenuusi nopea laajentuminen (kuvio 6). Tilastoteivät suoraan kerro, johtuuko kasvu tarpeenlisääntymisestä vai ovatko resurssit mahdollistaneettuettujen oppilaiden piirin laajentamisen.Jahnukaisen (2007, 119–131) mukaanosa kasvusta selittyy tilastoinnissa tehdyillämuutoksilla, 14 mutta erityisesti kentälle tulleetuudet diagnoosit (kuten tarkkaavaisuushäiriö jaAspergerin oireyhtymä) sekä lainsäädännössä jakoulutuksen järjestämisessä tehdyt muutoksetovat keskeisiä kasvun selittäjiä. Vaikka myösKuvio 5. Erityisopetukseen siirrettyjen ja osa-aikaista erityisopetusta saavien peruskoululaistenosuus kaikista peruskoululaisista 1995–2006. (%)2520%1510501995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006Erityisopetukseen siirretytOsa-aikainen erityisopetusOsa-aikaisesta erityisopetuksesta on saatavissa vertailukelpoista tietoa vuosilta 2001–2005 (esimerkiksi vuosi 2005 viittaa lukuvuoteen2005–2006). Erityisopetukseen siirrettyjen ja osa-aikaista erityisopetusta saavien määrää ei voi laskea yhteen, koska osa erityisopetukseensiirretyistä saa myös osa-aikaista erityisopetusta.Lähde: Koulutustilastot, Tilastokeskus.25

Kuvio 6. ”Mitä pidät koulusta tällä hetkellä?” 5.–7.- ja 9.-luokkalaiset pojat (%)1005.-lk. 7.-lk. 9.-lk.8060402001994 1998 2002 2006 1994 1998 2002 2006 1994 1998 2002 2006Pidän siitä paljonEn pidä siitä kovin paljonPidän siitä jonkin verranEn pidä siitä lainkaanKuvio 7. ”Mitä pidät koulusta tällä hetkellä?” 5.–7.- ja 9.-luokkalaiset tytöt (%)1005.-lk. 7.-lk. 9.-lk.8060402001994 1998 2002 2006 1994 1998 2002 2006 1994 1998 2002 2006Pidän siitä paljonEn pidä siitä kovin paljonPidän siitä jonkin verranEn pidä siitä lainkaanLähde: WHO:n koululaistutkimukset 1994–2006.26

lasten ongelmat olisivat lisääntyneet, ja huonoosaisuuskasautunut pienituloisille lapsiperheille,ei ole oletettavaa, että koululaiset olisivatmuutamien viime vuosien aikana ratkaisevastimuuttuneet. Erityisopetuksen määrällisen laajuudenvoi nähdä myös merkkinä koulujärjestelmänkehittyneisyydestä (mt. 129).Kouluviihtyvyys ja koulukiusaaminenMuutama vuosi sitten Suomessa keskusteltiinvilkkaasti WHO:n koululaistutkimuksesta,jonka tulokset tulkittiin siten, että suomalaisnuoretviihtyvät koulussa huonommin kuinikätoverinsa missään vertailumaassa. Tämä johtopäätösvedettiin siitä, että tutkimusraportinmukaan Suomessa on pienin osuus koulustaerittäin paljon pitäviä nuoria (Samdal ym. 2004,43–44). Yksin tällä tiedolla ei kuitenkaan voitehdä kouluviihtyvyysvertailuja, jos ei tiedetämuiden ryhmien osuuksia, esimerkiksi niiden,joka eivät pidä koulusta ollenkaan.Kuvioissa 7 ja 7 esitetään WHO:n koululaistutkimuksenSuomen tulokset vuosina 1994–2006. Yleisimmin koulusta pidettiin paljonalimmilla, eli 5. ja 7. luokalla. Pojat suhtautuivatkaikilla luokka-asteilla kielteisemmin kouluunkuin tytöt. Sekä 5.-, 7.- että 9.-luokan oppilaatpitivät koulusta vuonna 2006 yleisemmin kuinaikaisempina tutkimusvuosina. Koulusta paljonpitäviä oli 8 prosenttia kaikista oppilaista vuosina1994, 1998 ja 2002, kun vastaava osuusvuonna 2006 oli 16 prosenttia. 90-luvun mittauksistalähtien myös toinen ääripää eli niidenosuus, jotka eivät pitäneet koulusta lainkaan, onhieman kasvanut. 11–15-vuotiaiden koulustapitämisessä on siis havaittavissa polarisaatiokehitystä.(Kannas ym. 2008.)Polarisaatiohypoteesin kannalta kouluviihtyvyydenseurannassa kiinnostavimpia ovatnimenomaan niiden osuudet, jotka pitävätkoulusta hyvin paljon tai ei lainkaan. Kouluterveyskyselyssä,jonka ikäryhmä on vanhempikuin WHO:n koululaistutkimuksissa, koulustapitämistä on selvitetty neliportaisella asteikolla,jonka ääripäiden osuuksien kehitys esitetäänkuvioissa 8 ja 9.Lukiolaiset pitävät koulusta enemmän kuinperuskoululaiset ja tytöt enemmän kuin pojat.Sukupuolten erot koulusta pitämisessä ovatsuuria varsinkin peruskoulussa. Hyvin paljonkoulusta pitävien osuudet ovat kasvussa jakoulusta lainkaan pitämättömien laskussa, jatrendi on sama niin tytöillä kuin pojillakin, sekäperuskoulussa että lukiossa. Toisin kuin nuorempienkohdalla, eivät tulokset vanhempienkoululaisten kohdalla siis kerro polarisaatiosta,vaan kouluviihtyvyyden parantumisesta.Koulukiusaaminen on vahvasti yhteydessäkouluviihtyvyyteen, mutta myös laajemminnuoren vertaissuhteisiin ja opiskelumotivaatioonja sitä kautta työelämään ja yhteiskuntaan kiinnittymiseen.Koulukiusaaminen on riskitekijäsekä kiusattujen että kiusaajien psyykkiselle,fyysiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille. (ks.Pörhölä tässä teoksessa s. 94-104.)Kuviossa 10 esitetään vähintään kerran viikossakiusatuksi tulleiden osuudet, peruskoulun8. ja 9. luokilla sekä lukion 1. ja 2. vuosikurssilla.Kiusaaminen on ennen kaikkea peruskoulunongelma, ja siellä jatkuva koulukiusaaminen onlisääntynyt hieman vuosituhannen vaihteestalähtien. Niiden osuudessa, jotka ovat joutuneetkiusatuiksi ainakin kerran, sen sijaan einäy muutoksia (kuvio 11). Vähintään kerranviikossa kiusatuksi joutuvien osuuden pysyminensamana on huolestuttavaa. Jatkuvalla,joskus hyvinkin pitkäkestoisella kiusaamisellatai kouluväkivallalla on osoitettu olevan vakaviaseurauksia lasten kehitykseen (ks. Ellonen ym.2007, 58). Koulukiusaaminen ei ole osoittanutsamanlaisia vähenemisen merkkejä kuin muuväkivaltainen käyttäytyminen. 15Opetusministeriön kouluterveyskyselyihinperustuvan tutkimuksen mukaan koulukiusaaminenon yhteydessä niin kotiin ja ystäviin,kouluoloihin kuin terveyteenkin. Ruumiillisenkurituksen saaminen vanhemmilta on kotiinliittyvistä tekijöistä voimakkaimmin yhteydessäkiusaamiseen. Kiusatuksi joutuminen onyhteydessä masentuneisuuteen ja usean päivit-27

KUVIO 8. Hyvin paljon koulusta pitävien osuudet. (%)%8765432101998/1999 2000/2001 2002/2003 2004/2005 2006/2007peruskoulun pojatperuskoulun tytötlukion pojatlukion tytötKUVIO 9. Ei lainkaan koulusta pitävien osuudet. (%)%1210864peruskoulun pojatperuskoulun tytötlukion pojatlukion tytöt201998/1999 2000/2001 2002/2003 2004/2005 2006/2007Stakes: kouluterveyskyselyt, yhdistetty aineisto. Peruskoulun 8. ja 9. luokat, lukion 1. ja 2. vuosikurssit.täisen sairausoireen kokemiseen. Lisäksi tytöilläylipainoisuus lisää kiusatuksi tulemisen todennäköisyyttä.Vaikeudet opiskelussa ja koulunomaisuuden vahingoittaminen ovat vahvassayhteydessä muiden kiusaamiseen. (Luopa ym.2008.)Toisen asteen koulutusHaasteellisina kohtina nuorten koulutusurillaon pidetty siirtymiä vaiheesta toiseen: siirtymääperuskoulusta toisen asteen koulutukseen jatutkinnon jälkeen työelämään. Näihin taitteisiinliittyy suuri riski ajautua sivuraiteellekoulusta työelämään johtavalta polulta. RuotsinUngdomsstyrelsenin selvityksessä Unga utanför(2003, 3) puhutaan kahden vuoden rajasta,jonka jälkeen paluu koulu- tai työelämään onjo vaikeaa.Peruskoulun jälkeen jatko-opintojen ulkopuolellejääneiden osuus kääntyi monen vuodentasaisen laskun jälkeen nousuun vuonna 2006.Seitsemän prosenttia peruskoulun päättäneistäei jatkanut opiskelua valmistumisvuonna, kunosuus oli vuonna 2005 vajaat viisi prosenttia(taulukko 2). Havaintoa selittänee osittain lukionlaskeva suosio ja ammattikoulupaikkojenriittämättömyys (Liiten 2008). Myös vähentynytnuorisotyöttömyys näkyy koulupudok-28

Kuvio 10. Koulukiusattuna vähintään kerran viikossa. (%)%1210864peruskoulun pojatperuskoulun tytötlukion pojatlukion tytöt201998/1999 2000/2001 2002/2003 2004/2005 2006/2007Kuvio 11. Koulukiusattuna ainakin kerran. (%)%4540353025201510501998/1999 2000/2001 2002/2003 2004/2005 2006/2007peruskoulun pojatperuskoulun tytötlukion pojatlukion tytötStakes: kouluterveyskyselyt, yhdistetty aineisto. Peruskoulun 8. ja 9. luokat, lukion 1. ja 2. vuosikurssit.kaiden kasvaneessa määrässä, osa nuorista kunon voinut jatkaa suoraan koulun penkiltä työelämään.Kohentunut työllisyystilanne saattaavaikuttaa myös keskeyttämislukuihin, työelämäänvalmistumatta menneet näkyvät tilastoissakoulupudokkaina. Ilman toisen asteen tutkintoatyöelämään astuneiden nuorten tilannetta ei voipitää kovin hyvänä, vaikka työmarkkinat juurinyt vetävät myös vähemmän koulutettuja.Peruskoulun päättäneitä oli vuonna 2006noin 65 800, vähän yli kaksi tuhatta enemmänkuin vuotta aiemmin. Peruskoulun lisäopetukseeneli kymppiluokalle meni noin kaksiprosenttia, eli alle 1 400 oppilasta, mikä onparisataa vähemmän kuin 2005. Peruskoulunpäättäneistä puolet (naisista 60 prosenttia jamiehistä 43 prosenttia) jatkoi opintoja lukiossa.40 prosenttia (naisista 31 prosenttia ja miehistä49 prosenttia) jatkoi opintoja toisen asteen ammatillisessakoulutuksessa. Ammatillisen koulutuksenaloittajamäärä nousi edellisvuodestanoin 2000:lla. Sen suosio on viime vuosinalisääntynyt ja lukiokoulutuksen puolestaan vähentynyt.Vuonna 2006 niiden nuorten määrä,jotka eivät jatkaneet opintojaan samana vuonna,oli jopa 4 445, eli lähes 1 500 enemmän kuin29

vuotta aiemmin.Koulutustilaston mukaan peruskoulunjälkeen opintojen ulkopuolelle jääneistä osajatkoi opintojaan esimerkiksi ammatilliseenkoulutukseen valmistavassa koulutuksessa taimuilla lyhyemmillä kursseilla, joita Tilastokeskusei tilastoi (Liiten 2008). Osa puolestaanaloittaa jatko-opintonsa yhden tai useammanvälivuoden jälkeen.Ammatilliseen koulutukseen hakeneidenmäärät ovat siis kasvussa. Ammatillisen koulutuksenuusien opiskelijoiden määrä on vuosina2005–2007 lisääntynyt kuudella prosentilla(taulukko 3). Suoraan peruskoulusta ammatilliseenkoulutukseen ensisijaisesti hakeneidenmäärä on kasvanut enemmän kuin tarjolla olevienaloituspaikkojen määrät. Laskennallisestialoituspaikkoja tosin on lähes jokaiselle, muttaerot koulutusalojen välillä ovat suuria. (Kumpulainen& Saari 2006, 10.)Ammatillisesta peruskoulutuksesta valmistuneidentyöllistymisessä on edelleen jonkinverran kitkaa. Kaikilla koulutusaloilla työttömyysasteon valtakunnan keskimääräistätyöttömyysastetta korkeampi. Työllistyminenvaihtelee suuresti aloittain. Suhteellisesti suurintyöllisten määrä oli sosiaali-, terveys- ja liikuntaalankoulutusalan tutkinnon suorittaneilla. Sensijaan muiden muassa kulttuurialoilta ja tietojenkäsittelystävalmistuneista jopa yli neljäsosa2000–2004 valmistuneista oli vuoden 2004lopussa työttömänä. (Mt. 10, 86–88.)Ylioppilastutkinnon suorittaneiden osuuson hieman laskenut 2000-luvulla, osuus 19–21-vuotiaiden ikäluokasta on kuitenkin edelleenhieman yli puolet. Tilastojen tulkinnassa onhyvä muistaa mahdollisuus suorittaa ylioppilastutkinnonkokeet vaiheittain. Nykyisin noin80 prosenttia suorittaa lukion nimellisajassa kolmessavuodessa. Lukion yli kolmessa vuodessasuorittavien määrä kasvoi merkittävästi 2000-luvun alussa, minkä jälkeen on havaittavissalievää laskua. (Mt. 58–60.)Lukiokoulutus ja ammatillinen koulutusTAULUKKO 2. Peruskoulun 9. luokan päättäneiden ja ylioppilaiden välitön sijoittuminen jatkoopintoihin2001–2006.Valmistumisvuosi2006 2005 2004 2003 2002 2001n % % % % % %Peruskoulun 9. luokan päättäneet 65838 100 100 100 100 100 100Jatkoi opiskelua valmistumisvuonnalukiokoulutuksessa 33666 51,1 53,2 54,1 55,1 54,8 54,2toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa 26374 40,1 39,4 38,4 37 36,7 36,1peruskoulun 10. luokalla 1353 2 2,5 2,5 2,4 2,6 2,9Ei jatkanut opiskelua 4445 6,8 4,9 5 5,5 5,9 6,8Ylioppilaat 33091 100 100 100 100 100 100Jatkoi opiskelua valmistumisvuonnatoisen asteen ammatillisessa koulutuksessa 1398 4,2 4,4 4 4 4 4,1ammattikorkeakoulukoulutuksessa 5766 17,4 18,2 17 15,2 16 11,7yliopistokoulutuksessa 6774 20,5 19,5 19,2 19 19,4 19,4Ei jatkanut opiskelua 19153 57,9 57,9 59,8 61,8 60,6 64,8Lähde: Koulutilastot. Tilastokeskus.30

Taulukko 3. Ensisijaiset hakijat ammatilliseen ja lukiokoulutukseen. Yhteishaku kevät2005–2007.Koulutusala Kevät 2007 Hakeneiden muutos2005–2007Hakeneet Valitut Valitut % Määrä %Lukiokoulutus 33952 31972 94 -1117 -3,2Muu yleissivistävä koulutus (kansanop.) 284 476 168 -42 -12,9Ammatillinen koulutus yhteensä 53291 40750 76 2937 5,8Yhteensä 87527 73198 84 1778 2,1Lähde: Opetushallituson nykyään mahdollista suorittaa myös rinnakkain,mutta toistaiseksi tätä mahdollisuuttaon käytetty melko vähän. Vuosien 2002–2004välisenä aikana noin 2 000–2 500 opiskelijaaon opiskellut sekä lukiossa että toisen asteenammatillisessa koulutuksessa. Tutkinnon suorittaneidenmäärä on ollut noin 1 500. 16 Sekäopiskelijoiden määrä että suoritettujen tutkintojenmäärä on kasvusuunnassa. (Mt. 61.)KorkeakoulutusVuonna 2006 uusia ylioppilaita oli 33 100,runsas tuhat vähemmän kuin edellisenä vuonna.Vuoteen 2008 asti uudet ylioppilaat (samanatai edellislukukautena tutkinnon suorittaneet)ovat saaneet lisäpisteitä korkeakouluvalinnoissa.Tällä on haluttu sujuvoittaa jatko-opintoihinsiirtymistä ja vähentää ”turhia” välivuosia. Vuodesta2008 lähtien uudet ylioppilaat eivät enääsaa tätä helpotusta.Uusista ylioppilaista aloitti yliopistokoulutuksen20 prosenttia, ammattikorkeakoulukoulutuksen17 prosenttia ja toisen asteenammatillisen koulutuksen 4 prosenttia. Ammattikorkeakouluihinhaki lukuvuonna 2005–2006noin 91 000 ja yliopistoihin 71 000 opiskelijaa.Luvuissa on jonkin verran päällekkäisyyttä, sillänoin 20 prosenttia haki sekä ammattikorkeakouluunettä yliopistoon.Yliopistokoulutuksen aloittaneiden osuuson viime vuosina hieman lisääntynyt. Vuoden2006 ylioppilaista yli puolet, 58 prosenttia, eijatkanut opiskelua valmistumisvuonna. (Taulukko2.)Lukuvuosina 2002–2005 uusista ylioppilaista42 prosenttia hyväksyttiin yliopistoon ja41 prosenttia otti paikan vastaan. Ammattikorkeakouluihinuusista ylioppilaista pääsi hiemankorkeampi osuus kuin yliopistoihin, 48 prosenttiakaikista hakeneista, mutta koulutuspaikanotti vastaan vain 39 prosenttia (Kumpulainen& Saari 2006, 114). Varsinkin ammattikorkeakoulujenhakumääriin ja keskeyttämisiinvaikuttaa niin sanottu pakkohaku (pakkohaustalisää ks. s. 35).Myös ammatillisella perustutkinnolla voinykyisin hakea korkeakoulutukseen. Yliopistojenkaikista hakijoista ammatillisella tutkinnollahakevien määrä oli lukuvuonna 2005–2006noin 4 prosenttia, mutta ammattikorkeakouluihinhakevista osuus oli jopa 31 prosenttia.KoulutusasenteitaVuosittain työmarkkinoilta poistuu 10 000–20 000 ihmistä enemmän kuin mitä tilalle tuleenuoria työntekijöitä. Nuorille tämä tarkoittaaluonnollisesti mahdollisuuksien avautumista.Kenties siirtymä kohti ”työntekijän markkinoita”näkyy nuorten koulutusasenteissa. Yhä harvempion sitä mieltä, että ”koulutus parantaa olennaisestityönsaantimahdollisuuksia” (kuvio 12).Kehityksen taustalla on oletettavasti laskevannuorisotyöttömyyden vaikutus, nuoret näkevättyömarkkinoiden vetävän heikomminkin31

koulutettuja. Ilman peruskoulun tai ylioppilastutkinnonjälkeistä ammatillista tai muutatutkintoa työmarkkinoille päässeiden asemaei kuitenkaan ole kovin turvallinen. Elinkeinoelämänkeskusliiton selvityksen mukaantyömahdollisuuksia avautuu yhä vähemmänkouluttamattomille henkilöille (Elinkeinoelämänkeskusliitto 2008, 7).Muutos suhtautumisessa ammatilliseenkoulutukseen näkyy paitsi hakijamäärissä jakeskeyttämisissä, myös nuorten asenteissa. Opetusministeriön(2007) teettämän ammatillisenkoulutuksen mielikuvatutkimuksen perusteellasuhtautuminen on muuttumassa myönteisemmäksi;ammatillinen koulutus on yhä useammallenuorelle relevantti koulutusvaihtoehto.Myönteiseen asennemuutokseen ovat tutkimuksenmukaan vaikuttaneet mahdollisuudetkaksoistutkintoon ja jatko-opintomahdollisuuksiin(erityisesti ammattikorkeakouluun).Asenteita on muokannut myös ammatillisenkoulutuksen esilläolo mediassa, ja siihen liittyenraportit akateemisesti koulutettujen ongelmistatyömarkkinoilla. Luonnollisesti myös varsinainentyöllisyystilanne on vaikuttanut arvostukseen.(Opetusministeriö 2007.)Samassa tutkimuksessa selvitettiin myösyritysten henkilöstöpäättäjien näkemyksiäammatillisen koulutuksen imagosta. Heistä97 prosenttia uskoo, että ammattiosaajista tuleepula lähitulevaisuudessa, 89 prosenttia katsooettä ammatillisella koulutuksella on imagoongelma,82 prosenttia pitää ammatillista koulutustaaliarvostettuna ja vain 18 prosenttiaon sitä mieltä, että ammatillisen koulutuksentarjonta ja työmarkkinoiden kysyntä kohtaavathyvin. (Mt.) Elinkeinoelämän keskusliitonselvitys päätyy samaan johtopäätökseen: ennenkaikkea ammattiosaajista on pula, ja se onsuurten ikäluokkien poistuessa työmarkkinoiltanopeasti pahentumassa. (Elinkeinoelämän keskusliitto2008.)Myös nuoret uskovat ammatillisen koulutuksenkysyntään tulevaisuuden työmarkkinoilla.Helsingin Sanomat selvitti 15–24-vuotiaidennäkemyksiä siitä, minkä tasoisella koulutuksellaKUVIO 12. ”Koulutus parantaa olennaisesti työnsaantimahdollisuuksia.” Vertailu 1994–2007. %20072002200120001999199819971996199519940 20 40 60 80 100Täysin samaa mieltäJokseenkin samaa mieltäJokseenkin eri mieltäEi osaa sanoaLähde: Nuorisobarometrit.32

nämä katsovat olevan kysyntää tulevaisuudessa.Ammatilliseen koulutukseen uskoi 59 prosenttia,ammattikorkeakoulutukseen 52 prosenttiaja yliopistokoulutukseen 40 prosenttia. (Liiten2007, 19.) Tilastoissa toisen asteen ammatillisentutkinnon suorittaneiden työttömyysriski onkuitenkin selvästi suurempi korkeakoulutuksensuorittaneisiin verrattuna.Koulutuksen keskeyttäminenPolarisaation tarkastelussa yksi tärkeimmistäkoulutukseen liittyvistä tiedoista on keskeyttäminen,sillä vähintään toisen asteen koulutuson usein ratkaisevaa työn saamisessa. Nykyistäoppivelvollisuusikää on kritisoitu jäänteeksi ajalta,jolloin oli mahdollista saavuttaa kansalaisenatarvittavat taidot 16-vuotiaaksi mennessä. Viimeaikoina onkin herätelty keskustelua oppivelvollisuudenlaajentamisesta kattamaan myös toisenasteen tutkinto, toisin sanoen ammattikouluntai lukion tekemisestä pakolliseksi (ks. esim.Tikka & Suominen 2008).Kuvioista 13 ja 14 nähdään, kuinka opintojenkeskeyttäminen nuorille suunnatussaammatillisessa koulutuksessa on pienentynytsuhteellisen tasaisesti vuodesta 2000 sekä naisillaettä miehillä. Keskeyttäneiden osuus on edelleensilti suurin juuri ammatillisessa koulutuksessa,ja viime vuosina keskeyttämisen aleneminennäyttää pysähtyneen. Tutkintoon johtavanammatillisen koulutuksen keskeytti kokonaanrunsas yhdeksän prosenttia opiskelijoista luku-Kuvio 13. Naisten koulutuksen keskeyttäminen lukuvuosina 2001/2002–2005/2006. (%)16141210864202000/2001 2001/2002 2002/2003 2003/2004 2004/2005 2005/2006Ammatillinen koulutus (nuorille suunnattu)AmmattikorkeakoulukoulutusYliopistokoulutusLukiokoulutus (nuorille suunnattu)Lähde: Koulutustilasto, Tilastokeskus.Kuvio 14. Miesten koulutuksen keskeyttäminen lukuvuosina 2001/2002–2005/2006. (%)16 Ammattikorkeakoulukoulutus141210864202000/2001 2001/2002 2002/2003 2003/2004 2004/2005 2005/2006Ammatillinen koulutus (nuorille suunnattu)YliopistokoulutusLukiokoulutus (nuorille suunnattu)Lähde: Koulutustilasto, Tilastokeskus.33

vuonna 2005–2006. Näissä luvuissa ei vielä näyammatillisten perustutkintojen uudistuminen,joka alkaa vuonna 2009. Uudistus mahdollistaatutkinnon suorittamisen osissa, minkä tarkoituksenaon, että opiskelija saa perusvalmiudettyöelämään jo tutkinnon osia tekemällä. Tutkinnonsuorittamisen osissa toivotaan myösvähentävän keskeyttämisiä (Härkönen 2008).Muissa kuin ammatillisessa koulutuksessakeskeyttäneiden osuus on hienoisesti kasvanut.Ammattikorkeakoulun keskeytti runsaskuusi prosenttia opiskelijoista, yliopistokoulutuksenlähes viisi prosenttia ja lukiolaisistakaksi prosenttia niin, ettei siirtynyt opiskelemaanmuuallekaan lukuvuonna 2005–2006.Lukion oppimäärän suorittamatta jättäneidenlukumäärän tilastointi on vaikeampaa lukionkurssimuotoisuuden vuoksi.Miehet keskeyttivät koulutuksen naisiauseammin. Suurin sukupuolten välinen erokeskeyttämisessä oli ammattikorkeakoulukoulutuksessa,jossa miesten keskeyttämisprosenttioli yli 11 ja naisten 7,5. Nuorille suunnatussaammatillisessa koulutuksessa keskeytettiineniten ympäristöalalla sekä luonnontieteidenalalla, ammattikorkeakoulukoulutuksessa luonnontieteidensekä tekniikan ja liikenteen alallaja yliopistokoulutuksessa niin ikään luonnontieteidenalalla.Kokonaiskuvan saamiseksi keskeyttämisestäon huomioitava, että osa keskeyttäneistä jatkoitoisella koulutussektorilla, esimerkiksi lukioopiskelijaammatillisessa koulutuksessa. Kunkoulutussektoria vaihtaneet otetaan huomioon,keskeyttämisprosentit pienenevät. Näin käyvarsinkin lukio- ja ammattikorkeakoulukoulutuksessa(taulukko 4).Opintolinjan tai koulutusohjelman vaihtajienhuomioiminen tarkentaa keskeyttämisen kokonaiskuvaa,mutta keskeyttämistilaston laskutavassaon silti väistämättä rajoituksensa. Tilastokeskuslaskee keskeyttämisen tarkastelemalla opiskelijoitasyyskuussa ja uudelleen vuoden kuluttua. Mikälihe eivät suorittaneet tuona aikana tutkintoaeivätkä opiskelleet samassa koulutuksessa, heidätlaskettiin keskeyttäneiksi.Toisenlaisen kuvan opintojen kulusta saatarkastelemalla opintojen kulkua kokonaisuutena– jokainenhan poistuu oppilaitoksestaanjoko valmistumalla tai sitten jollain muullatavalla. Tilastokeskus laskee tämän niin sanotunläpäisyn valitsemalla pohjaksi tietyn vuodenuusien opiskelijoiden tiedot ja vertaamalla sovituntarkasteluajan 17 kuluttua, ovatko valitutopiskelijat suorittaneet aloittamansa tutkinnon.Näin laskettuna tilastot eivät näytä aivan yhtähyviltä. Vuoden 2000 ammatillisen perusasteenuusista opiskelijoista 70 prosenttia oli suorit-Taulukko 4. Tutkintoon johtavassa koulutuksessa keskeyttäminen koulutussektoreittainlukuvuonna 2005/2006.KoulutuskalenteriKeskeytti opinnon omassakoulutussektorissaanVaihtoi koulutussektoriaKeskeytti kokonaantutkintoon johtavankoulutuksen% % %Lukiokoulutus (nuorille suunnattu) 4,2 2,1 2,1Ammatillinen koulutus (nuorille suunnattu) 10,5 1,1 9, 4Ammattikorkeakoulukoulutus 9,2 2,3 6,9Yliopistokoulutus 5,8 0,7 5,0Yhteensä 7,4 1,5 5,9Lähde: Koulutustilasto. Tilastokeskus.34

tanut ammatillisen tutkinnon vuoden 2005loppuun mennessä. Tavoiteajassa, 3,5 vuodessa,ammatillisen perustutkinnon läpäisyaste oli vain61 prosenttia.Opintojen keskeyttämisen syitä on haettueri tasoilta, kuten väärät koulutusvalinnat, oppimisvaikeudet,henkilökohtaiset syyt, oppilaanpersoonallisuustekijät, opetusmenetelmät, opetuksentukipalvelut, oppilaitosten toimintakulttuuri,koulutusjärjestelmän rakenteellisetratkaisut. (Ks. Alatupa ym. 2007; Rantanen &Vehviläinen 2007; Nyyssölä & Pajala 1999.)Myös taloudellisilla tekijöillä on vaikutuksensakeskeyttämisiin. Nykymuotoisessa opintotukijärjestelmässä17 vuotta täyttävä nuori voi jäädäkokonaan ilman taloudellista tukea vanhempientulojen vuoksi. 18 Tutkimuksen perusteella vaikuttaakuitenkin siltä, että opintotuen tasollatai saatavuudella on vain marginaalinen vaikutusopiskeluhaluihin (Hämäläinen ym. 207,101).Opintojen keskeyttämisiin vaikuttaa myösniin sanottu pakkohaku, eli pakko hakea opintopaikkaatyömarkkinaetuuksien menettämisenuhalla. Vailla todellisia tutkinnonsuorittamisaikeitakoulutukseen hakevat tavallaan vääristäväthakutilastoja, ja näkyvät opintojen korkeampinakeskeyttämisprosentteina. Pakkohaku on mahdollisestitoiminut myönteisenä työntövoimanaja vähentänyt nuorisotyöttömyyttä, mutta silläon eniten vaikutusta niihin, joilla jo on koulutusmotivaatiota.Joidenkin kohdalla pakkohakuvoi lisätä koulutuspessimismiä ja pelko joutuavastenmieliselle koulutusalalle saa osan taktikoimaanhakemalla vain sellaisiin paikkoihin,joihin he eivät varmasti pääse. (Nyyssölä &Pajala 1999, 89, 145.) Ilmiö on sukua Ira Malmberg-Heimosen(2005) väitöskirjan päätelmille,joiden mukaan aktivointitoimenpiteet tehoavatparhaiten niihin, jotka pärjäisivät muutenkin.Tarjotessaan sanktioita heikoimmassa asemassaoleville voi hyvää tarkoittavilla aktivointitoimillaolla polarisaatiota lisäävä vaikutus.Ty ö ja t y ö t t ö m y y sNuoret ovat työmarkkinoilla liikkuvampia kuinvanhemmat, ja nuorten työttömyys on lyhytaikaisempaakuin muissa ikäryhmissä. Opiskelunpäättäminen ja uran valinta merkitsevätsitä, että työtä etsitään ja vaihdetaan. Samatnuoret eivät ole opiskelemassa tai työttömänävuodesta toiseen, vaan asemat voivat vaihdellamoneenkin kertaan vuosien varrella. Vuoden2006 joulukuussa 15–19-vuotiaiden työttömyydenkeskimääräinen kesto oli 9 viikkoa ja20–24-vuotiaiden 12 viikkoa. Kaikkien ikäryhmienkeskimääräinen työttömyyden kesto oli47 viikkoa. Nuoren työuran alkutaipaleelle saattaamahtua useitakin lyhyitä työttömyysjaksoja,mikä ei välttämättä ole kovin negatiivinen asia,niin kauan kuin työttömyys ei pitkity. Tilastojentulkinnan kannalta nuorten elämäntilanteidenvaihtelevuus tarkoittaa sitä, ettei yhden ajankohdanpoikkileikkaustieto kerro koko kuvaanuoren elämäntilanteesta.Nuorten todellisen työttömyysprosentinantaminen on haastavaa siksikin, että on olemassaerilaisia tapoja tilastoida työttömyyttä.Työvoimahallinnon tilastointi perustuu työttömäksirekisteröityneiden määriin, ja se antaanuorten kohdalla pienempiä työttömyyslukujakuin Tilastokeskuksen kyselyyn perustuvatyövoimatutkimus. Poikkeavuudet johtuvattilastointiperusteiden eroista liittyen työnhaunaktiivisuuteen ja työmarkkinoiden käytettävissäolemiseen.Käytettiinpä mitä tahansa tilastointitapaa,on nuorten työllisyystilanne toipunut 1990-luvun lamasta melko hyvin (kuviot 15 ja 16).Laman jäljiltä 15–24-vuotiaiden työttömyys jäipitkäksi aikaa muuta työttömyyttä korkeammalletasolle, mutta viime vuosina se on laskenutmuuta työttömyyttä nopeammin.Kuviossa 15 on nähtävissä kuukausittainentyöttömyysaste, jonka vaihtelusta nähdään, ettänuorten työttömyys vaihtelee muita enemmänvuodenaikojen mukaan. Se liittyy luonnollisestiopiskelijoiden kesä- ja joululomiin: vuoden toi-35

KUVIO 15. Työttömyyden kuukausikeskiarvot. (%)60504030201001989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 200815−24 v. 25−74 v.Lähde: Tilastokeskus. Työvoimatutkimus.KUVIO 16. Nuorten 15–24-vuotiaiden työllisten ja työttömien trendit 1988–2008. (%)Työlliset, 1000 henkilöäTyöttömät, 1000 henkilöä4003503002502001501005001988.11988.111989.91990.715–24 v. työlliset 15–24 v. työttömätLähde: Tilastokeskus. Työvoimatutkimus.1991.51992.31993.11993.111994.91995.71996.51997.31998.11998.111999.92000.72001.52002.32003.12003.112004.92005.7362006.52007.32008.11009080706050403020100

Kuvio 17. Piilotyöttömät ikäryhmittäin 2007.1000 henkilöä403530252015105015–29 v. 30–49 v. 50–64 v.Turhautunut työnhakuunMuusta syystä piilotyötönLähde: Työvoimatutkimus. Tilastokeskus.Kuvio 18. Työvoimaan kuulumattomat 15–29-v. piilotyöttömyyden mukaan 2007.1000 henkilöä302520151050Opiskelija Työkyvytön Kotityö MuutPiilotyötön; turhautunut työnhakuunMuusta syystä piilotyötönLähde: Työvoimatutkimus. Tilastokeskus.37

sella neljänneksellä nuorten työttömyysaste onerityisen korkealla, koska silloin nuoret etsivätkesätyöpaikkoja.Kuviossa 16 esitetään sekä työttömien ettätyöllisten nuorten määrät, sillä pelkän työttömyysasteentarkastelu ei anna riittävää kuvaajonkin ryhmän työmarkkinatilanteesta. Varsinkinnuoret siirtyvät helposti työmarkkinoidenulkopuolelle, useimmiten opiskelemaan. Niinpätyöllisyysaste voi kuvata paremmin nuorten työmarkkinoillepääsemistä, kun taas työttömyysastekertoo paremminkin jo työmarkkinoillesiirtyneiden työllistymisen vaikeudesta.Nuorten työttömyydestä puhuttaessa onsyytä huomioida myös piilotyöttömyys. Piilotyöttömällätarkoitetaan työvoiman ulkopuolistahenkilöä, joka haluaisi tehdä ansiotyötäja olisi työhön käytettävissä 2 viikon kuluessa,mutta ei ole etsinyt työtä viimeisen 4 viikonaikana. Piilotyöttömyyden syitä ovat työnhaustaluopuminen tai muut syyt, kuten opiskelu,lastenhoito tai terveydelliset syyt.Kuvio 19. Alle 25-vuotiaat pitkäaikaistyöttömät kuukausittain 01/1997–02/2008.400035003000250020001500100050001997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 20081–2 vuottaYli 2 vuottaLähde: Työ- ja elinkeinoministeriö.Kuvio 20. Toimeentulotukea saaneet 18–24-vuotiaat. (% vastaavanikäisestä väestöstä)302520% 15105Toimeentulotukea pitkäaikaisestisaaneet 18−24-vuotiaat miehetToimeentulotukea pitkäaikaisestisaaneet 18−24-vuotiaat naisetToimeentulotukea saaneet18−24-vuotiaat miehetToimeentulotukea saaneet18−24-vuotiaat naiset01991 1994 1997 2000 2003 2006Lähde: Stakes. Sosiaali- ja terveydenhuollon tilastotietokanta SOTKA.38

Kuviossa 17 esitetään Työvoimatutkimuksen19 perusteella lasketut estimaatit piilotyöttömienmääristä eri ikäryhmissä. Nuoret ovatyliedustettuina ryhmässä ”muusta syystä piilotyötön”.Käytännössä tämä ryhmä koostuu pääosinopiskelijoista (kuvio 18). Muiden ryhmienkohdalla estimaatit ovat niin pieniä, että niitäon tulkittava varovaisesti.Nuoria, joille työttömyys näyttää jääneenpidemmäksi elämänvaiheeksi, on lopulta varsinvähän. Kaikista pitkäaikaistyöttömistä 20 nuoriaon vain vajaa prosentti. Työttömistä nuoristapitkäaikaistyöttömiä on vain kaksi prosenttia,kun pitkäaikaistyöttömien osuus kaikista työttömistäon 26 prosenttia. Nuorten pitkäaikaistyöttömienmäärä on myös nopeassa laskussa(kuvio 19).Toimeentulotukea saaneiden 18–24-vuotiaidenosuuden kehitys on samantapainen kuinnuorisotyöttömyyden; laman jälkeen lasku onollut nopeaa (kuvio 20). Pitkäaikaisesti toimeentulotukea21 saaneiden nuorten osuus sen sijaanon jäänyt osapuilleen lamanjälkeiselle tasolle.Toimeentulotuki on harkinnanvarainen viimesijainentuki, jonka piiriin joudutaan yleensäansiosidonnaisen työttömyysturvaoikeudenpäättymisen jälkeen. Pitkäaikaisen toimeentulotuenvaraan jäämisen voi tulkita kertovansyrjäytymisriskistä. 1990-luvun alussa 18–24-vuotiaiden ikäryhmässä alle 5 000 nuorta oli pitkäaikaisentoimeentulotuen piirissä, mutta koko2000-luvun luku on pysytellyt yli 10 000:ssa.Toimeentulotuen säädösten muutokset Suomessaeivät yksin riitä selittämään tuen saajienlisäystä tai heidän nuorentumistaan (Hänninen& Karjalainen 2007).Työvoimapoliittisten toimenpiteiden painopisteon 90-luvulta siirtynyt pitkäaikaistyöttömyydestähyvin lyhytkestoiseen, alle kolmenkuukauden mittaiseen työttömyyden hoitoon.Työmarkkinoilta pudonneen on Suomessa vaikeapalata takaisin, mikäli poissaolo venyy pidemmäksi.Suuntaamalla toimenpiteitä suurimmassasyrjäytymisvaarassa olevien sijaan niihin,jotka useimmiten työllistyisivät joka tapauksessatyövoimapoliittisilla käytännöillä on vaikutuksensapolarisaatiokehitykseen. (Mt.)Opiskelijoiden työssäkäyntiNuorten ikäryhmissä työllisyys- ja työttömyyslukuihinvaikuttaa huomattavasti opiskelijoidentyössäkäynti, joka on Suomessa varsin yleistäja on yleistymässä entisestään. Jo yli puolet vähintään18-vuotiaista 22 opiskelijoista käy töissä.Kun samalla opiskelijoiden määrä on myöskasvanut hurjasti, on joka seitsemäs työllinennykyisin myös opiskelija (Myrskylä 2006). Ylikaksi kolmasosaa alle 20-vuotiaiden työssäkäynnistäon opiskelijoiden työssäkäyntiä.Opintojen rahoitusmalli on radikaalistimuuttunut. Suuret ikäluokat rahoittivatopintonsa valtion takaamilla opintolainoilla jamaksoivat ne työuransa alussa takaisin. Opiskelijoistaerittäin harvat olivat säännöllisessätyössä, korkeintaan kesätöissä, lukiolaisista eikukaan. Nykyiset opiskelijat puolestaan rahoittavatopiskelunsa opintorahoilla ja työnteolla,lainaa ottaa enää vähemmistö. (Myrskylä 2006.)Muutoksella opintojen rahoittamisesta opintolainansijaan työnteolla on ollut vaikutusta myösepätyypillisten työsuhteiden määriin.Taulukossa 5 ovat mukana ainoastaan vähintään18-vuotiaat, mutta myös alaikäiset voivattyöskennellä tietyin rajoituksin koulujen lomaaikoina,iltaisin ja viikonloppuisin. Laissa onkuitenkin määritelty tarkoin nuoren työnteollerajat. 23 Noin joka kymmenes 13–17-vuotias työskenteleekoulun ohella. (Svartström 2007, 39.)Ammatillisen koulutuksen opiskelijoidentyössäkäynti on yleistynyt eniten, 56 prosentillaopiskelijoista oli työsuhde opintojen aikanavuonna 2005. Osa ammatillisesta koulutuksestaon kuitenkin sellaista, jota opiskellaan työsuhteessa.Myös ammattikorkeakouluopiskelijoidentyössäkäynti on lisääntynyt edellisestä vuodesta:54 prosenttia kävi töissä opintojen ohessa. Yliopisto-opiskelijoidenja lukiolaisten työssäkäyntion pysynyt samansuuruisena koko 2000-luvun,yliopisto-opiskelijoista töissä kävi noin 57 prosenttiaja lukiolaisista noin 30 prosenttia.39

Taulukko 5. Vähintään 18-vuotiaiden opiskelijoiden työssäkäynti 2005 sekä työssäkäyvienopiskelijoiden osuus kaikista opiskelijoista 2000–2005. (%)Työllisten opiskelijoiden osuus kaikista opiskelijoistaKoulutussektoriOpiskelijoitayhteensä 2005Työllisiä opiskelijoita20052005 2004 2003 2002 2001 2000Lukiokoulutus 1) 49 647 14 883 30,0 31,0 30,0 30,8 31,5 31,3Toisen asteen ammatillinen koulutus 1) 193 176 108 499 56,2 54,4 45,6 43,7 43,8 42,3Ammattikorkeakoulukoulutus 132 762 71 156 53,6 52,7 50,8 50,2 51 49,5Yliopistokoulutus 176 055 101 295 57,5 56,9 55,7 55,9 57,8 57,6Yhteensä 551 640 295 833 53,6 52,5 48,8 48,2 49,2 48,21) Vuonna 2005 opiskeli lukiokoulutuksessa 68 464 ja ammatillisessa koulutuksessa 48 899 alle 18-vuotiasta opiskelijaa, jotka eivätkuulu tähän tilastoon, koska heidän työssäkäynnistään ei ole tietoja. Tämän taulukon aikasarjasta on poistettu alle 18-vuotiaat.Lähde: Koulutustilastot. Tilastokeskus.Työssäkäynti opintojen ohessa on sitä yleisempää,mitä vanhempi opiskelija on. Vuonna2005 opintojen ohessa kävi työssä 22 prosenttia18-vuotiaista ja 52 prosenttia 24-vuotiaista.Työssäkäynnissä havaittiin eroja koulutusaloittain.Yhteiskuntatieteiden, liiketaloudenja hallinnon alan opiskelijoista 66 prosenttiakävi työssä, sosiaali-, terveys- ja liikunta-alanopiskelijoista 58 prosenttia ja humanistisen jakasvatusalan opiskelijoista 55 prosenttia. Työssäkäyntiopintojen ohessa oli huomattavastiyleisempää Uudenmaan maakunnassa kuinmuualla Suomessa.Opintotuen tulorajat nousivat vuonna 2008noin 30 prosenttia, 24 mikä oli ensimmäinen tulorajantarkistus sitten vuoden 1998. Taulukon5 luvut ovat siis ajalta, jolloin opiskelijoidentyössäkäynti on muuttunut yhä kannattamattomammaksi– ja yleistynyt siitä huolimatta.Osa-aikatyö ja määräaikaiset työsuhteetMääräaikaiset työsuhteet liittyvät ennen kaikkeanuoriin työntekijöihin (kuvio 21). TilastokeskuksenTyövoimatutkimuksen mukaan nuortenmääräaikaisten työsuhteiden osuus on kuitenkinvähentynyt ainakin viimeiset kymmenen vuotta25 (kuvio 22). Kehityksen suunta on ollut samaniin nuorten ikäryhmissä kuin koko työikäisessäväestössä. Tämä trendi on yleisen käsityksenvastainen, ovathan puheet pätkätyöyhteiskunnastaja prekariaatista yleistyneet nimenomaan2000-luvulla. 26Mistä tilastojen ja julkisen keskustelun luomienkuvien – todellinen tai näennäinen – ristiriitajohtuu? Onko työelämä todella muuttunutepävarmemmaksi vai onko ongelmista vain tultutietoisemmiksi? Yksi tulkintaan vaikuttava tekijäon valittu tarkasteluajanjakso; tässä puhutaanviimeisen kymmenen vuoden trendistä, eikeskustelua herättäneestä kysymyksestä siitä,yleistyivätkö määräaikaiset työsuhteet 1980-ja 1990-luvuilla 27 (Lehto ym. 2008; Uusitalo2008). Huomion kiinnittyminen pätkätyöläisiinliittyy myös siihen, keitä he ovat. Määräaikaisuuson lisääntynyt töissä, jotka eivät luonteensatakia edellytä määräaikaisuutta, toisin kuin entisajansesonkiluonteisissa töissä.Määräaikaisuus on selvästi yleisempää naisillakuin miehillä. Nuorten ikäryhmässä erotjohtuvat osin siitä, että naiset opiskelevat pidempäänja miehet siirtyvät vastaavasti nuorempinatyöelämään ja saavat jo sen takia todennäköisemminvakituisen työpaikan varhaisemmassavaiheessa. Lastenhoidosta työnantajalle koituvatkulut voivat myös nostaa kynnystä vakinaistaanuorten naisten työsuhteita. Nämä eivät kui-40

Kuvio 21. Määräaikaisten työntekijöiden osuus kaikista palkansaajista 2006. (%)605040302010015–24 v. 25–29 v. 30–39 v. 40–49 v. 50–64 v.NaisetMiehetLähde: Työvoimatutkimus. Tilastokeskus.Kuvio 22. 15–24-vuotiaiden erityyppiset työsuhteet 1997–2006. (1/2, %)807060504030201001997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006Osa-aikainenKokoaikatyöJatkuva työMääräaikainen työLähde: Työvoimatilasto 1997–2006 -julkaisut. Työvoimatutkimus, Tilastokeskus.Kuvio 23. 15–24-vuotiaiden erityyppiset työsuhteet 1997–2006. (2/2, %)4540353025201510501997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006Jatkuva kokoaikainenJatkuva osa-aikainenMääräaikainen kokoaikainenMääräaikainen osa-aikainenLähde: Työvoimatilasto 1997–2006 -julkaisut. Työvoimatutkimus, Tilastokeskus.41

tenkaan selitä eroja, sillä kuten kuviosta 21 nähdään,on naisten määräaikaisten työsuhteidenosuus suurempi kaikissa ikäryhmissä. Tärkeinselitys tälle on määräaikaisten työsuhteidenyleisyys nimenomaan julkisella sektorilla, jossavaltaosa työntekijöistä on naisia.Työsuhteiden määräaikaisuuden tai vakinaisuudentarkastelu ei kerro koko kuvaa työntekijänasemasta. Sen lisäksi on huomioitava varsinkinosa-aikaisten työsuhteiden ja vuokratyönlisääntyminen viime vuosina. 28 Puhuminen toisaaltamääräaikaisista/jatkuvista ja toisaalta osaaikaisista/kokoaikaisistatyösuhteista on myössiinä mielessä yksinkertaistus, että työsuhteitaon ainakin neljänlaisia: osa-aikaisia jatkuvia,osa-aikaisia määräaikaisia, kokoaikaisia jatkuviaja kokoaikaisia määräaikaisia. Kuviossa 23nuorten työsuhteet on ryhmitelty neljään luokkaannäiden ulottuvuuksien mukaan. Enitenovat yleistyneet jatkuvat osa-aikaiset työsuhteet,mikä liittynee opiskelijoiden yleistyneeseentyössäkäyntiin. Nuorten työsuhteista jatkuviakokoaikaisia on noin kolmannes, toisin sanoenniin sanotut epätyypilliset työsuhteet ovat nuorillaselvänä enemmistönä.TyöasenteitaNuorisobarometreissa on selvitetty nuorten käsityksiäsiitä, kuinka työmarkkinoiden muutoksetheitä itseään koskettavat. Vuonna 2007useampi kuin kaksi vastaajaa kolmesta uskoijoutuvansa vaihtamaan työurallaan työpaikkaauseita kertoja. Tämä näkemys on yleinen varsinkinnaisilla ja korkeasti koulutetuilla, samoinkorkeammassa sosioekonomisessa asemassa olevilla.(Myllyniemi 2007, 37.)Onko työuran pilkkoutuminen sitten nuortenmielestä hyvä vai paha asia? Siitä saa käsityksenvuoden 2006 Nuorisobarometrista, jossakysyttiin haluavatko nuoret työurallaan vaihtaatyöpaikkaa useita kertoja. Silloin 32 prosenttiasanoi haluavansa, 47 prosenttia puolestaan ei(Myllyniemi 2006, 27). Useammalle työuranpätkiytyminen näyttäisi siis olevan kielteinenasia. Nuorisobarometrin mukaan useampi kuinkolme nuorta neljästä haluaa sitoutua kunnollajohonkin työpaikkaan. Ristiintaulukoimallavastaukset näihin kahteen kysymykseen huomataan,etteivät tavoitteet ole nuorille toisensapoissulkevia: 20 prosenttia vastaajista haluaasekä vaihtaa työpaikkaa useita kertoja että sitoutuakunnolla johonkin työpaikkaan. Nämäehkä ristiriitaiseltakin vaikuttavat asenteet eivätvälttämättä ole sitä. Havainto voidaan tulkitaniin, että työpaikkaan ”kunnolla sitoutuminen”ei kaikille nuorille tarkoita koko työuran kestävääsitoutumista.Taulukossa 6 nähdään työvoimatutkimuksentuloksia työn määräaikaisuuden syistä eriikäisillä. Nuorten asenne poikkeaa selvästi vanhemmista.Nuorten 15–29-vuotiaiden määräaikaisistatyösuhteista vapaaehtoisia oli noin38 prosenttia, alle 20-vuotiailla peräti yli puolet.Kaikista työikäisistä selvästi harvempi, vain jokaneljäs, on määräaikaisessa työsuhteessa siksi,ettei halua pysyvää työtä. Tärkeä selittäjä asen-Taulukko 6. Työn määräaikaisuuden syyt (%-osuus palkansaajista).Työharjoittelu Ei löytynyt pysyvää Ei halua pysyvää Koeaika Yhteensä (ml. eos)15–19-vuotiaat 5,0 29,6 62,5 2,2 10020–24-vuotiaat 9,0 49,0 38,9 2,6 10025–29-vuotiaat 7,3 69,3 21,1 1,6 10015–29-vuotiaat 7,6 52,2 37,5 2,2 10015–64-vuotiaat 5,6 66,4 25,1 1,9 100Lähde: Työvoimatutkimus.42

ne-eroille on varmasti opiskelijoiden työnteko,mutta myös se, ettei toiveammattia työuranalussa ole vielä löytynyt.Kyselytutkimusten mukaan nuoret pitävättyötä tärkeänä. Vuoden 2007 Nuorisobarometrissa92 prosenttia piti työtä tärkeänä elämänsisältönä,94 prosenttia piti tärkeänä pysyväntyösuhteen saamista 35 ikävuoteen mennessäja 84 prosenttia ottaisi mieluummin tilapäistäkintyötä kuin eläisi työttömyyskorvauksella.Näin mitattuna työn tärkeys ei näytä olevanainakaan vähenemään päin. Toisaalta nuoretnäkevät työelämän myös entistä kuluttavampana:77 prosenttia oli samaa mieltä siitä, että työelä-Kuvio 24. ”Työelämä vaatii nykyisin työntekijöiltä niin paljon, että monet ihmiset palavatennenaikaisesti loppuun.” Vertailu 2001–2007. (%)2007200220010 20 40 60 80 100Täysin samaa mieltäJokseenkin eri mieltäJokseenkin samaa mieltäTäysin eri mieltäEi osaa sanoaLähde: Nuorisobarometrit.Kuvio 25. ”Työttömänä olo ei ole paha asia, jos toimeentulo on turvattu.” Vertailu 1994–2007. (%)2007199919981997199619951994%0 20 40 60 80 100Täysin samaa mieltäJokseenkin eri mieltäLähde: Nuorisobarometrit.Jokseenkin samaa mieltäTäysin eri mieltäEi osaa sanoa43

mä vaatii niin paljon, että monet palavat ennenaikaisestiloppuun (kuvio 24). Työn pitäminensamanaikaisesti erittäin tärkeänä ja liian vaativanaon haastava yhtälö ratkaistavaksi. Lieneekö tällävaikutusta siihen, että muutos asenteessa työttömyyttäkohtaan on nopeassa muutoksessa (kuvio25). Enemmistön mielestä työttömänä olo ei olepaha asia, jos toimeentulo on turvattu. Työ eisiis tärkeydestään huolimatta ole suurelle osallenuorista itseisarvo, tai ainakaan ainoa elämäänsisältöä tuova asia. (Myllyniemi 2007.)SyrjäytyminenNuorten saamisesta mukaan yhteiskuntaan jatyöelämään kannetaan huolta monella taholla.Sisäministeriön johdolla laaditussa ehdotuksessasisäisen turvallisuuden ohjelmaksi syrjäytyminennostetaan maamme kaikkein keskeisimmäksisisäiseksi uhaksi. Erityishuomio onnimenomaan lasten ja nuorten syrjäytymisessäsekä ongelmien periytymisessä sukupolvelta toiselle(Sisäministeriö 2008). Huolta ei ainakaanvähennä se, että yhden varhaisessa vaiheessa syrjäytyneennuoren ennen eläkeikää aiheuttamienkustannusten yhteiskunnalle arvellaan olevanmiljoonan euron luokkaa 29 (Valtiontaloudentarkastusvirasto 2007, 116). Lähivuosina nuoretikäluokat pienenevät suhteessa vanhoihin, 30mikä on omiaan pikemminkin lisäämään kuinvähentämään yhteiskunnan huolta nuorten tilanteesta,väestökehityksen myötä heikentyvähuoltosuhde kun herättää kysymyksiä työvoimanja veronmaksajien riittävyydestä.Kaikki halutaan siis mukaan talkoisiin.Nuorisopolitiikka ei rajoitu nuorten ongelmakäyttäytymiseen,vapaa-aikaan ja nuorisokulttuureihin,vaan se on yhä enemmän laajentunutsektorit ylittäväksi yhteiskuntapolitiikaksi, jonkatavoitteena on kehittää kokonaisvaltaisesti nuortenelinoloja ja yhteiskuntaan kiinnittymistä(Tarvainen ym. 2007, 13). Vaikka päättäjienkiinnostuksen herääminen nuorten syrjäytymistäkohtaan johtuisi havahtumisesta sen suuriinkustannuksiin, voi samoihin johtopäätöksiinyhteiskuntaan kiinnittymisen tärkeydestä päätyämyös pitämällä nuoren hyvinvointia itseisarvona.Syrjäytymisvaarassa tai ”ulkopuolella” oleviennuorten määriä on selvitetty monin tavoin, ja erilaskelmissa on päädytty huomattavastikin toisistaanpoikkeaviin lukuihin. Arviot ovat vaihdelleetnoin 14 000:sta jopa yli 100 000:een.Tärkein syy laskelmien suurille eroille onsiinä, että syrjäytymistä itseään ei voi mitata. Seon – kuten polarisaatiokin – teoreettinen käsite,jonka mittaaminen edellyttää käsitteellistämistäja mallintamista, joista ei vallitse yksimielisyyttä.Osa käytetyistä osoittimista seuraa yksilön omiakokemuksia (itse raportoitu masennus), osa palveluidenkäyttöä (kodin ulkopuolelle sijoitetut),osa muita rekisteritietoja (työttömyys).Erilaisiin laskelmiin syrjäytymisvaarassa oleviennuorten määristä vaikuttavat myös nuoruudenerilaiset ikärajat, joita on niin monia,että ne ovat joissain tapauksissa jopa ongelmaeri toimijoiden väliselle yhteistyölle. 31 Eri viranomaisillaon omat ikärajansa, tutkijoilla omansa.Vuonna 2006 voimaan astuneessa nuorisolaissanuoreksi määritellään alle 29-vuotiaat, mikäon käyttökelpoinen määritelmä elämänkaariajattelunkannalta. Puhuttaessa nimenomaannuorten elinoloista on ikäraja syytä rajata tarkemmin;ovathan myös vastasyntyneet alle29-vuotiaita.Erot luvuissa liittyvät osin erilaisiin määritelmiinja luokituksiin, mutta osin kyse on myössiitä, että puhutaan perustavasti eri asioista:toiset laskevat ”syrjäytyneitä” ja toiset ”tilastoistasyrjäytyneitä”. Ensin mainitut tarkoittavatyhteiskunnasta (yleensä lähinnä työstä ja koulutuksesta)syrjäytyneitä, ja jälkimmäiset rekisteritietoihinpohjautuvan tilastoidun toiminnanulkopuolella olevia. Jälkimmäisessä joukossaeivät siis ole mukana työttömät, jolloin myösarviot ryhmän koosta ovat pienemmät.Rekisteritietoihin pohjautuvan tilastoinninulkopuolisia nuoria oli Tilastokeskuksen arvionmukaan vuoden 2005 lopussa noin 20 000.Heistä 6 000 oli suorittanut jonkun peruskoulunjälkeisen tutkinnon, esimerkiksi ylioppi-44

lastutkinnon tai ammatillisen tutkinnon. Näinollen noin 14 000 nuorta oli sellaisia, jotkaeivät olleet suorittaneet peruskoulun jälkeentutkintoa vuoden 2005 loppuun mennessä jajoiden toiminnasta ei ollut tietoa. Näistä muussatoiminnassa olevasta 14 000 nuoresta kolmannesasui Uudenmaan maakunnassa. Heistä olisuomenkielisiä 80 prosenttia, ruotsinkielisiä5 prosenttia ja muunkielisiä 15 prosenttia. Heidänjoukossaan oli myös sellaisia, jotka ovatsaattaneet olla mukana esimerkiksi työpajatoiminnassatai jossain lyhyessä koulutuksessa, jokaei kuulu yksilöpohjaisen tilastoinnin piiriin.(Kaukonen 2007.)Stakesin (kirjoitushetkellä vielä julkaisemattoman)selvityksen mukaan syrjäytymisvaarassaolevia lapsia ja nuoria on ainakin 65 000.Näissä laskelmissa lasten ja nuorten syrjäytymiskehityksenkeskeisenä riski-indikaattorinaovat lastensuojelutilastot. 32 Kodin ulkopuolellesijoitetut alaikäiset, joita oli 2005 runsaat15 000, ovat Stakesin määritelmissä ”syrjäytymisenkovaa ydintä”, ja tämän joukon määräkasvaa joka vuosi. Syrjäytymisvaarassa oleviinlasketaan myös avohuollon piirissä olevat, eline, jotka ovat joidenkin lastensuojelutoimienkohteena. Heitä oli 59 100 vuonna 2005, jakun poistetaan päällekkäisyydet edellisen ryhmänkanssa, puhutaan noin 62 000 lapsesta januoresta. Stakesin raportissa myös nuortenmielenterveys ongelmat nähdään syrjäytymisennusteena.Erityisesti psykiatrisessa hoidossaolevien teini-ikäisten tyttöjen määrä on kasvussa(kuvio 50). (Vainio 2008.)Stakesin syrjäytymisarvioita suurempiin lukuihinon päätynyt Erik Häggman, joka arvioisyrjäytymisvaaraa työ- ja koulutuselämän ulkopuolisuudennäkökulmasta päätyen vuoden 2004osalta arvioon noin 95 000 syrjäytymisvaarassaolevasta nuoresta (Häggman 2007). Näin määriteltysyrjäytymisvaarassa olevien nuorten määrä onlaskussa. Syitä tähän voi hakea monesta suunnasta,kuten suhdannevaihteluista, työpajatoiminnasta,erilaisista ohjelmista tai nuorten yhteiskunta-Taulukko 7. 15–24-vuotiaiden nuorten toiminta vuoden 2005 lopussa.Pääasiallinen toiminta vuoden 2005 lopussa15–24-vuotiaat yhteensäjoista oli suorittanutperusasteen jälkeisentutkinnon 1)joista ei ollut suorittanutperusasteenjälkeistä tutkintoa 1)Päätoiminen opiskelija tutkintoon johtavassa koulutuksessa 350 670 91 881 258 789Työssäkäyvä opiskelija tutkintoon johtavassa koulutuksessa 98 899 73 385 25 514Työssä 119 840 95 804 24 036Työtön alle 52 viikkoa 31 040 21 657 9 383Työtön, 52 viikkoa tai kauemmin 699 520 179Varusmies-/siviilipalvelu 16 893 14 290 2 603Eläkeläinen 4 368 748 3 620Päivä-/äitiysrahalla kotona 9 660 4 621 5 039Muu sosiaaliturvatuki, ei toimeentulotuki 2 439 1 616 823Muu toiminta 20 370 6 069 14 30115–24-vuotiaat yhteensä 654 878 310 591 344 2871) Esimerkiksi ylioppilastutkinto tai ammatillinen tutkinto.Lähde: Tilastokeskus, työssäkäyntitilasto 2005, ennakko.45

Taulukko 8. Vuonna 2000 peruskoulun päättäneiden toiminta vuoden 2005 lopussa.Pääasiallinen toimintavuoden 2000 lopussaPäätoiminenopiskelijaTyössäkäyväopiskelijaPääasiallinen toiminta vuoden 2005 lopussaTyössä Työtön Varusmies/siviilipalveluEläkeläinenPäivä-/äitiysrahallakotonaMuuso siaaliturvatuki,eitoi meentulotukiMaastamuuttanutMuutoimintaOpiskelija 53425 18623 11744 15166 3833 832 187 1015 151 482 1392Työssä 7801 1808 2184 2749 448 130 23 172 16 87 184Työtön 322 62 30 96 60 4 6 32 1 6 25Eläkeläinen 96 12 0 2 2 0 75 2 0 3 0Maasta muuttanut 61 6 5 3 4 0 0 1 1 39 2Muu toiminta 4522 993 450 1350 614 175 190 279 38 56 377Peruskoulun päättäneitäyhteensä 66227 21504 14413 19366 4961 1141 481 1501 207 773 1980Lähde: Tilastokeskus, opiskelijavirtatilastottakuusta. 33 Yleensä on kuitenkin mahdotontasanoa, mikä on vaikka yhteiskunta- ja koulutustakuunvaikutus alentuneeseen nuorisotyöttömyyteen,sillä ei ole mahdollista verrata tilanteeseen,joka vallitsisi ilman toimenpiteitä. 34Erilaisten syrjäytymisenvastaisten toimenpiteidenvaikuttavuuden mittaaminen on vaikeaasiksikin, että niiden merkitys ei ilmeneainoastaan koulutukseen tai työelämään sijoittumisenavaan myös esimerkiksi elämänhallinnanparantumisena. Vaikutukset voivat olla niinvälillisiä, että ne jäävät kokonaan mittaustenulkopuolelle ja ”joskus paras mittari nuorillaon kohentunut ulkonäkö”. (Valtiontaloudentarkastusvirasto 2007, 80, 94.) Vaikka huono-osaisimmillesuunnatun työpajatoiminnanvaikuttavuus näkyykin sekä asiantuntijoidenettä nuorten itsensä arvioissa työ- ja koulutusmahdollisuuksienparantumisena (Tanskanen& Danielsbacka 2007, 524), pelkkä mahdollisuuksienparantuminen ei välttämättä johdatyöllistymiseen tai koulutuspaikan saamiseen.Ja vaikka johtaisikin, se saattaa työpaikkojen taitoisen asteen ammatillisen koulutuksen aloituspaikkojenpuutteessa tarkoittaa sitä, että jokutoinen jää ulkopuolelle – siis johtaa tavallaanvain paikan vaihtamiseen jonossa.Asenteita syrjäytymistä kohtaanKuviossa 26 esitetään 15–29-vuotiaiden nuortennäkemyksiä syrjäytymisen syistä. Ystävien puutesyrjäytymisen selittäjänä on nuorten mielestäselvä ykkönen, ja sitä pidetään yhä tärkeämpänäsyrjäytymisen selittäjänä. Sen sijaan omaalaiskuutta tai välinpitämättömyyttä sekä epäterveellisiäelämäntapoja pitää syrjäytymisen syynäentistä harvempi. Varsinkin nuoret miehet pitävätsyrjäytymistä yksilön ominaisuuksista johtuvana,kun taas nuoret naiset korostavat syrjäytymisenyhteisöllistä ja yhteiskunnallista puolta: avunsaamisen vaikeutta ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta.35 (Myllyniemi 2006, 34–35.)Nuorisobarometrissa 2007 selvitettiin myössitä, liioitellaanko nuorten syrjäytymistä yhteiskunnasta.Enemmistö oli väitteen kanssa erimieltä; valtaosan voi siis tulkita pitävän nuortensyrjäytymistä todellisena ilmiönä tai ongelmana.Varsinkin nuoret naiset ottavat syrjäytymisenvakavasti. (Myllyniemi 2007, 71, 74.)Polarisaatioteeman kannalta kiinnostavia46

Kuvio 26. ”Missä määrin syrjäytyminen mielestäsi johtuu seuraavista asioista?” Vertailu 1998,2002, 2006 (%)Ystävien puutteestaOmasta laiskuudesta taivälinpitämättömyydestäRahan tai toimeentulonpuutteestaKoulutuksen puutteestaEpäterveellisistäelämäntavoista200620021998200620021998200620021998200620021998200620021998%0 20 40 60 80 100PaljonJonkin verranVähänEi lainkaanLähde: Nuorisobarometrit.ovat nuorten käsitykset eriarvoisuuden kasvusta.67 prosenttia 15–29-vuotiaista oli vuonna 2007samaa mieltä siitä, että ”sosiaalinen eriarvoisuuson kasvanut eri väestöryhmien välillä”.Tämä näkemys lisääntyy iän ja koulutustasonmyötä: korkeakoulututkinnon suorittaneista yli80 prosenttia pitää väitettä lisääntyneestä eriarvoistumisestatodellisena. (Mt. 68–70.)Tu l o tSuomalaisten viimeaikainen tulokehitys on ollutyleisesti myönteistä, mutta väestöryhmittäintarkasteltuna epätasaista. Tulonjakotilastojenmukaan väestöryhmien väliset toimeentuloerotovat kasvaneet samalla kun reaalitulotovat lisääntyneet. Välillä 1995–2005 väestönpienituloisimman kymmenesosan mediaanitulonousi 17 prosenttia, suurituloisimman kymmenesosanmediaanitulo nousi samalla aikavälillä47 prosenttia ja suurituloisimmalla prosentilla yli80 prosenttia. Talouskasvu ei siis ole hyödyttänytkaikkia väestöryhmiä samalla tavalla.Yksi tulonjaossa asemiaan menettänyt ryhmäovat nuoret aikuiset. Myös nuoriin pätee kuitenkinsama kuin koko väestöön: vaikka suhteellisetmittarit osoittavat erojen kasvaneen – myösnuorten ryhmän sisällä – absoluuttiset mittaritosoittavat tilanteen yleisesti ottaen kohentuneen.Nuorten aikuisten toimeentulo-ongelmat ovat2000-luvulla pääosin vähentyneet, minkä taustallaon varsinkin parantunut työllisyystilanne.Tulonjakotilaston tulojakauma perustuuhenkilöiden bruttotulojen asemesta kotitalouksienkäytettävissä oleviin tuloihin. 36 Iän mukanatarkasteltuna toimeentulo etenee keskimäärinsiten, että lapsen iän kasvaessa toimeentulo kohoaavanhempien tulotason noustessa. Omilleenmuutettaessa siirrytään taas alemmas toimeentulojakaumassa,josta hypähdetään koko väestönkeskimääräisen toimeentulon yläpuolelle työelämäänsiirryttäessä. Tulohuippu saavutetaan yliviisikymppisenä. (Törmälehto 2007, 6.)47

Kuvio 27. Nuorten kotitaloudet viitehenkilön sosioekonomisen aseman mukaan vuosina1997–2005. (%)%4540353025201510501987 1989 1991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005TyöntekijätAlemmat toimihenkilötOpiskelijatYlemmät toimihenkilötTyöttömätMuut ammatissa toimimattomatYrittäjätLähde: Tulonjakotilasto, Tilastokeskus.Kuvio 28. Kotitalouksien tulot kotitalouden viitehenkilön iän mukaan vuosina 1987–2005.Mediaanitulo vuoden 2005 rahassa.Euroa vuodessa2400022000200001800016000Kaikki kotitaloudet30–44 v.45–64 v.65– v.16–29 v.1400012000100001987 1989 1991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005Lähde: Tulonjakotilasto, Tilastokeskus.Alle 30-vuotiaiden kotitalouksista kaksi kolmasosaaoli vuonna 2005 ammatissa toimivia,eli kotitalouden viitehenkilö (se perheenjäsen,jonka tulot ovat suurimmat) toimi palkansaajanatai yrittäjänä. Työntekijä- ja alempia toimihenkilötalouksiaoli noin joka neljäs ja ylempiätoimihenkilötalouksia 12 prosenttia. Yrittäjiänuorista oli noin neljä prosenttia, opiskelijoita 37joka viides ja työttömiä 38 seitsemän prosenttiakaikista nuorten kotitalouksista. Kuviosta 28havaitaan työntekijäkotitalouksien osuudenkaikista nuorten kotitalouksista laskeneen jaopiskelijoiden osuuden puolestaan kasvaneen.Nuorten kotitalouksista oli vuonna 2005 yhdenhengen kotitalouksia 47 prosenttia, lapsettomiapareja 31 prosenttia, pariskuntia, joilla on lapsia14 prosenttia ja yksinhuoltajia kolme prosenttia.(Honkkila & Iisakka 2007, 53.)Nuorten kotitalouksien tulot ovat keskimääräistäpienempiä, ja ne ovat myös kasvaneet48

Kuvio 29. Pienituloisten osuus ikäryhmistä 1995–2005. (%)%25201510–15 v.16–24 v.25–49 v.50–64 v.65– v.501995 1997 1999 2001 2003 2005Lähde: Tulonjakotilasto, Tilastokeskus.Kuvio 30. Nuorten pienituloisuus kotitalouden elinvaiheen mukaan 1990–2005. (%)%6050403020Yhden hengen taloudetYksinhuoltajatLapsettomat paritParit, joilla lapsiaMuutKoko väestö1001990 1995 2000 2005Lähde: Tulonjakotilasto, Tilastokeskus.muita ikäryhmiä hitaammin (ks. kuvio 29).Reaalitulojen kasvu alle 30-vuotiaiden kotitalouksissaoli 22 prosenttia vuosien 1987 ja 2005välillä, kun muissa ikäryhmissä se on ollut noin40 prosenttia. Nuorten kotitalouksien mediaanitulotolivat vuonna 2005 noin 15 400 euroa,mikä on noin 4 000 euroa vähemmän kuinkotitalouk sissa keskimäärin. Nuorten tulojenhitaampi kasvu on luonnollisesti myös pienentänytniitä suhteessa muihin. Vuonna 1987nuorten kotitalouksien mediaanitulot olivat90 prosenttia kaikkien kotitalouksien tuloista.Vuonna 2005 ne olivat edelleen lamavuosienjälkeisellä tasolla, vajaassa 80 prosentissa. (Mt.53.)Nuoruus erottuu ikävaiheena, jolloinköyhyysriski on suurimmillaan. Edellä nähtyheikompi tulokehitys on johtanut siihen, ettäpienituloisten 39 nuorten osuus on kasvanut viimeistenvuosikymmenten aikana selvästi enemmänkuin muissa ikäryhmissä (ks. kuvio 30).Kaikki nuoret eivät suinkaan ole jääneetjälkeen yleisestä tulokehityksestä. Nuortenalempien toimihenkilöiden ja työntekijöidenmediaanitulot suhteessa kaikkien kotitalouksienmediaanituloihin ovat pysyneet lähes ennallaan,49

noin 90 prosentissa vuodesta 1987 lähtien.Nuoret kotitaloudet, joiden viitehenkilö onylempi toimihenkilö, onnistuivat lamavuosinajopa kasvattamaan tulojaan suhteessa muihinkotitalouksiin. Nuorten tulojen suhteellinenheikkeneminen lamavuosina selittyy suurimmaksiosaksi nuorisotyöttömyyden nopeallakasvulla ja nuorten työttömien tulojen heikkenemisellä.Nuorten työttömien kotitalouksientulot suhteessa koko väestön tuloihin ovat vielä2000-luvulla jatkaneet laskuaan. Tähän vaikuttaneenuorten työttömien lyhyempi työhistoria,ja sitä kautta suurempi todennäköisyys joutuaperuspäivärahan varaan. Myös ansiosidonnainentyöttömyyspäiväraha on nuorilla keskimäärinpienempi kuin muilla. (Mt. 55–56.)Työelämän ulkopuolella olevista nuorista– opiskelijoista, työttömistä ja muista ammatissatoimimattomista – pienituloisten osuus olivuonna 2005 noin 80 prosenttia, ja se oli vahvassakasvussa (kuvio 31). Myös kotitalouksissa,joissa viitehenkilö on alle 30-vuotias työntekijätai alempi toimihenkilö, pienituloisten osuuson kaksinkertaistunut 1990–2005. Muutoksetheijastavat osaltaan työmarkkinoiden epävarmuudenlisääntymistä.Yksinhuoltajien ja yhden hengen talouksientulot ovat pienempiä kuin muiden nuorten, javiimeisen kymmenen vuoden aikana ne ovatpienentyneet entisestään suhteessa muihin (kuvio30). Vuonna 2005 näihin ryhmiin kuuluvistayli puolet luokiteltiin pienituloisiksi.Kun koko väestön pienituloisuusaste kasvoi1990–2005 alle viisi prosenttiyksikköä, kasvoinuorten yksinhuoltajien talouksissa asuvienpienituloisuusaste melkein nelinkertaiseksi.Näyttää siltä, että myös nuorten tuloerot ovatkasvussa, ja työmarkkinoille kiinnittymättömienlisäksi varsinkin yksinhuoltajakotitalouksientilanne on suhteellisesti heikentynyt.Tulonjakotilastojen tietoja täydentävätnuorten aikuisten omat käsitykset taloudellisestahyvinvoinnistaan. Tutkimuksessa toisen asteenopiskelijoiden elämäntilanteesta ja toimeentulostahavaittiin, että varsinkin lukiolaisten omantoimeentulon kokemus on positiivisempi kuinheidän pienten tulojensa perusteella voitaisiinolettaa. Tähän vaikuttaa se, että toisen asteenopiskelijoista merkittävä osa asuu vanhempiensataloudessa (lukiolaisista noin 93 prosenttia, ammatillistaperustutkintoa suorittavista nuoristanoin 70 prosenttia). Yksi mahdollinen tulkintaon se, että opiskelijat mieltävät opiskeluajansisältävän senhetkisestä kulutuksesta luopumistaja ajattelevat opiskelun olevan investointi tulevaan.(Hämäläinen ym. 2007.)Hyvinvointi ja palvelut -kyselyssä 2006 selvitettiineri väestöryhmien subjektiivisia toimeen-Kuvio 31. Alle 30-vuotiaiden köyhyysriskit kotitalouden viitehenkilön sosioekonomisen asemanmukaan vuosina 1990–2005. (%)10090807060% 504030201001990 1995 2000 2005OpiskelijatMuut ammatissa toimimattomatTyöttömätYrittäjätAlemmat toimihenkilötTyöntekijätYlemmät toimihenkilötLähde: Tulonjakotilasto, Tilastokeskus.50

tulo-ongelmia. Tutkimus osoitti, että vajaallakolmanneksella 18–30-vuotiaista oli vuonna2006 jonkinlaisia hankaluuksia koti taloudenmenojen kattamisessa. Osuus on laskenut selvästiviimeisen kymmenen vuoden aikana, mikäliittyy työttömyyden vähenemiseen. Nuoria aikuisiatoimeentulo-ongelmilta suojaavat tekijätovat vanhempien luona asuminen, työssäkäyntija korkea-asteen koulutus. (Kauppinen & Karvonen2008, 76–94.)Työssäkäyvien ero muihin on kasvanut vuoden1996 jälkeen, sillä opiskelijoiden tai työnja opiskelun ulkopuolella olevien subjektiivisettoimeentulo-ongelmat ovat vähentyneet hitaammin.Tältä osin voidaan jo puhua jonkinlaisestapolarisaatiosta. Polarisaatiohypoteesin kannaltatärkeä havainto on myös se, että toimeentuloongelmiaraportoineilla on muita enemmänpuutteita myös psykososiaalisessa ja terveydellisessähyvinvoinnissa (kuvio 32). Tämä viittaahyvinvoinnin vajeiden kasautumiseen jo tässäikäryhmässä. (Mt.)Liikunta, f y y s i n e n k u n t oja ylipainoKuvion 33 tiedoissa 12–18-vuotiaiden liikunnanmääristä riittäväksi liikunnaksi arvioitiinyhteensä vähintään neljä kertaa viikossa tapahtuvavapaa-ajan liikunta. Näin määriteltynäriittävästi liikkuvien osuus on 90-luvun alustalähtien pääosin suurentunut, ja riittämättömästiliikkuvien vähentynyt. Vuonna 2007 riittävästiliikkuvien osuus 12-, 14-, 16- ja 18-vuotiaistapojista oli 63, 51, 35 ja 27 prosenttia ja tytöistävastaavasti 52, 41, 33 ja 23 prosenttia. Kutennähdään, sekä tytöillä että pojilla liikkuminenvähenee selvästi 12 ikävuoden jälkeen.Luokittelu on luonnollisesti herkkä käy-KUVIO 32. Psykososiaalinen ja terveydellinen hyvinvointi toimeentulo-ongelmien kokemisenmukaan 18–30-vuotiailla 2006. (%)2520%151050Kokenut stressiä Terveys keskinkertainen Tuntee itsensätai huonoyksinäiseksiToimeentulo-ongelmiaOnEiLähde: Kauppinen, Timo & Karvonen, Sakari (2008)51

tettävälle kriteerille. Mikäli riittävän liikunnanedellytyksenä olisi vähintään kuusi (eikä neljä)viikoittaista liikuntakertaa, osuudet olisivat olleetkaikissa ikäryhmissä koko seurannan ajannoin 10 prosenttiyksikköä pienemmät kuin mitäkuviossa 33 esitetään. Erittäin vähän (vapaa-ajanliikuntaa urheiluseurassa ja/tai urheiluseuranulkopuolella yhteensä korkeintaan kerran viikossa)liikkuvia taas oli 20–35 prosenttia. Vähänliikkuvien osuus suurenee iän myötä, muttatyttöjen ja poikien välillä ei ole kovin suurtaeroa. Kansallisen liikuntatutkimuksen (2006, 7)mukaan liikuntaa harrastamattomia on 7–11-vuotiaista 7 prosenttia, 12–14-vuotiaista 6 prosenttiaja 15–18-vuotiaista 9 prosenttia.Liikuntaharrastus on yleistynyt kaikissaikäryhmissä, sekä tytöillä että pojilla. Pojatliikkuvat tyttöjä useammin, mutta tytöillä riittävänliikunnan kasvu on hieman suurempaakuin pojilla. Nuorimmissa 12- ja 14-vuotiaidenikäryhmissä riittävästi liikkuvien määrä on jatkanutkasvuaan, mutta 18-vuotiaiden kohdallakasvu näyttää pysähtyneen ja kääntyneen lieväänlaskuun.Myös muissa nuorten liikunnan määrientietolähteissä on yhdenmukaisia havaintoja,jotka vahvistavat tietojen luotettavuutta. Sekänuorten terveystapatutkimuksen (Fogelholmym. 2007, 31), kansallisen liikuntatutkimuksen40 (Nuori Suomi 2006, 7), kouluterveyskyselyiden41 että WHO:n koordinoiman koululaistutkimuksen(Samdal ym. 2006, 245) tulostenmukaan liikuntaharrastus on yleistynytviimeisen vuosikymmenen aikana. Tulokset ovatyhdenmukaisia myös siinä, että poikien liikuntaon yleisempää kuin tytöillä. Samoin liikunnanmäärä näyttää eri lähteiden 42 mukaan laskevanselvästi 10 ja 18 ikävuoden välillä. Varhainenmurrosikä on taitekohta liikunta-aktiivisuudenkannalta ennen kaikkea urheiluseuroissa. Myösseuratoiminnan ulkopuolinen liikunta vähenimurrosiässä ja sen jälkeen, mutta ei yhtä nopeastikuin urheiluseuraliikunta (Fogelholm ym.2007, 28).Nuorten todellisen liikunnan määrän selvittäminenon toki vaikeaa. Kuinka yhdenmukaisestivastaajat pitävät liikuntana esimerkiksikoulumatkoja, skeittausta, snoukkausta, breikkausta,parkouria tai vaikkapa tanssia? Myöskäänkoulupäivän aikana tapahtuva liikunta eiole mukana kuvion 33 tiedoissa. Yhtä kaikki,näillä mittareilla tarkasteluna yhä useampi nuorinäyttää liikkuvan riittävästi, ja yhä harvempi riittämättömästi,mikä ei vahvista käsitystä nuortenliikkumisen polarisaatiokehityksestä. 43Huomionarvoinen seikka on kuitenkin se,että ainoastaan urheiluseuratoiminnassa tapahtuvanliikunnan harrastaminen on yleistynytviimeisten lähes 20 vuoden aikana. 1980-luvullaliikkuminen urheiluseuran ulkopuolella jopavähentyi, eikä sen jälkeenkään ole tapahtunutmyönteisiä muutoksia. (Fogelholm & Paronen& Miettinen 2007.) Polarisaation näkökulmastaliikunnan painopisteen siirtymistä seuroihin voipitää ongelmallisena myös siksi, että kotitaloudetkokevat lasten ja nuorten liikuntaharrastamisenhinnan kasvaneen merkittävästi. Kustannustenkasvaessa perheiden taloudellinen liikkumavaramäärää yhä enemmän lasten ja nuorten liikuntaharrastuksistapäätettäessä (Puronaho 2006).Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan vanhempienkorkea koulutus- ja tulotaso ovatkinyhteydessä nuorten aktiiviliikunnan määrään.(Leino 2007.)Kuntoiluharrastuksen yleisyys ei anna suoraantietoa fyysisestä kunnosta. Väestötasollafyysistä kuntoa on tutkittu vain vähän, ja nuortenfyysisessä kunnossa tapahtuneista muutoksistaon käytettävissä niukasti luotettavaa tutkimustietoa,vaikka heidän lihavoitumisestaanja fyysisen kunnon heikkenemisestään onkinkäyty paljon keskustelua. Yksi hyvä tietolähdeon puolustusvoimat, jonka tilastojen perusteellatiedetään, että palvelukseen astuvien 44hyväkuntoisten nuorten määrä on kahden viimeisenvuosikymmenen ajan laskenut samassasuhteessa kuin huonokuntoisten määrä onlisääntynyt. Kun vuonna 1979 palvelukseenastuvien 12 minuutin juoksutestin keskiarvooli 2760 metriä, oli se vuoden 2007 ikäluokalla52

Kuvio 33. 12–18-vuotiaiden tyttöjen ja poikien vapaa-ajan liikunnan riittävyys vuosina1991–2005. (%)12-vuotiaat tytöt pojat1001008080606040402020001991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005 20071991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005 200714-vuotiaat tytöt pojat1001008080606040402020001991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005 20071991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005 200716-vuotiaat tytöt pojat1001008080606040204020001991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005 20071991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005 200718-vuotiaat tytöt pojat100100808060604040202001991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005 2007Riittämätön Keskitasoinen Riittävä01991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005 2007Riittäväksi liikunnaksi arvioitiin yhteensä vähintään neljä kertaa viikossa tapahtuva vapaa-ajan liikunta urheiluseurassa ja/tai urheiluseuranulkopuolella, riittämättömäksi yhteensä korkeintaan kerran viikossa tapahtuva liikunta.Lähde: Nuorten terveystapatutkimukset.53

enää 2445 metriä (kuvio 34). Samalla ajanjaksollatyydyttävä- ja huonokuntoisten määrä olilisääntynyt 29 prosentista 65 prosenttiin. Myöslihaskunnon 45 taso on laskenut merkittävästi,joskin lasku alkoi vuosikymmen myöhemminkuin kestävyyden (kuvio 35). Vuonna 1988varusmiehistä 68 prosenttia saavutti lihaskuntotesteissävähintään hyvän lihaskuntoindeksin,kun taas vuonna 2007 hyvään ylsi ainoastaan41 prosenttia. Nuorten miesten kunto on siisheikentymään päin, tosin aivan viime vuosinaheikentyminen vaikuttaa tasaantuneen. Polarisoitumistafyysisen kunnon osalta ei tuonaaikana ole ollut havaittavissa, vaan se on laskenutkaikissa kuntoluokissa. (Santtila ym. 2006)Samansuuntaisia tuloksia saatiin Opetushallituksen9.-luokkalaisten liikunnanopetuksenarvioinnin yhteydessä 2003 tehdyissä kunto- jaliikehallintatesteissä, joiden tuloksia verrattiinvastaavissa testeissä saatuihin tuloksiin vuodelta1998. 46 Huomattavin muutos viiden vuodenaikana tapahtui kestävyyssukkulajuoksussa, 47jonka tulos oli pojilla 24 ja tytöillä 29 prosenttiahuonompi kuin vuonna 1998. Vaikka osamuutoksesta voi selittyä otannan eroilla, olikestävyyskunto kuitenkin heikentynyt poikkeuksellisenpaljon. Lihaskunto- ja liikehallintatesteissä48 muutokset kahden tutkimuskerran välilläolivat vähäiset.Nuorten liikunnan ja fyysisen kunnon muutostrenditherättävät kysymyksiä. Samalla kunliikunnan harrastaminen on yleistynyt koskemaanyhä useampaa nuorta, näyttävät ainakinnuoret miehet olevan huonokuntoisempia kuinennen. Todennäköinen suurin selittäjä näilleristiriitaisilta vaikuttaville trendeille on arkisenliikkumisen vähentyminen, niin työssä kuinpeleissä ja leikeissäkin. Erilaisten lajien harjoit-KUVIO 34. Palvelukseen astuvien miesten juoksutestin keskiarvot ja jakaumat vuosina 1975–2007.JUOKSUMATKA12 MIN (m)2800JAKAUMA (%)30,0270025,0260020,015,0250010,024005,023001975 1977 1979 1981 1983 1985 1987 1989 1991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005 2007VUOSI0,0KiitettäväKeskiarvoHuonoVuodet 1975–2004 Santtila ym. 2006. Vuodet 2005–2007 Pääesikunta, henkilöstöosasto, varusmiesten kuntotilastot.54

KUVIO 35. Palvelukseen astuvien miesten lihaskuntoindeksin jakaumat vuosina 1984–2007.LIHASKUNTOINDEKSIJAKAUMA (%)80706050403020100198319841985198619871988198919901991199219931995199619971998199920002001200220032004200520062007VUOSIKiitettävä+hyväHuonoVuodet 1975–2004 Santtila ym. 2006.. Vuodet 2005–2007 Pääesikunta, henkilöstöosasto, varusmiesten kuntotilastot.KUVIO 36. Palvelukseen astuvien miesten kehonpaino ja pituus vuosina 1994–2007.KEHONPAINO (kg)78,077,076,075,074,073,072,0KEHONPITUUS (cm)19018518017571,070,069,068,067,01994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007VUOSIPituusPaino170165160Vuodet 1975–2004 Santtila ym. 2006 . Vuodet 2005–2007 Pääesikunta, henkilöstöosasto, varusmiesten kuntotilastot.55

telemisen lisääntyminen ei riitä paikkaamaannuorten vähentynyttä päivittäistä fyysistä aktiivisuutta.Nuorten aikuisten terveys -tutkimuksenmukaan liikunnan harrastaminen on yhteydessäkoulutusasteeseen. Sisäliikunnan harrastaminenoli kyselyssä sekä naisilla että miehilläsitä yleisempää, mitä korkeampi oli vastaajankoulutusaste. Ulkoliikunnan harrastaminenvaihteli koulutusasteen mukaan ainoastaanmiehillä: useimmin ulkoliikuntaa harrastivatkorkea-asteen suorittaneet, harvimmin enintäänperusasteen koulutuksen suorittaneet miehet. 49(Kestilä & Martelin 2005, 40.)Nuorten aikuisten terveys -tutkimuksen(Reunanen & Rissanen 2005) mukaan ylipainoisuus50 on 18–29-vuotiailla miehillä(37 prosenttia) selvästi yleisempää kuin naisilla(23 prosenttia). Lisäksi miesten ylipainoisuusnäytti yleistyvän iän mukana hiukan jyrkemminkuin naisilla. Nuorehkoilla miehillä painoindeksinsuuruus saattaa tosin usein heijastaa pikemminlihasmassan kuin rasvakudoksen määrää.Lihavuusrajan ylittäneissä ei sukupuolten välilläollut eroa (miehistä 8 ja naisista 7 prosenttia).Kuviosta 36 nähdään palvelukseen astuneidenmiesten keskimääräisen painon kasvaneenjatkuvasti vuodesta 1994 vuoteen 2007. Lihavuusmyös yleistyy nopeasti iän myötä. 18–24-vuo tiaista miehistä 31 prosenttia, 25–29-vuotiaistajo 45 prosenttia oli ylipainoisia. Naisillavastaavat osuudet olivat 20 ja 27 prosenttia.30–44-vuotiaiden keskuudessa lihavuus oli jonoin kaksi kertaa niin yleistä kuin 18–29-vuotiaidenikäryhmässä. (Reunanen & Rissanen2005, 54.)Lihavuuden muutokset iän myötä ovat yhteydessäfyysiseen aktiivisuuteen. Tutkimustenmukaan murrosiässä alkanut liikunnan harrastaminenvähenee koko ajan noin 40–45 ikävuoteensaakka, minkä jälkeen se taas lisääntyy.Vaikka lihavuuteen vaikuttavat fyysisen aktiivisuudenohella myös ruokailutottumuksiin jaaineenvaihduntaan liittyvät asiat, ei liikunnanmäärän vähentyminen ja lihavuuden yleistyminen18 ja 44 ikävuoden välillä liene pelkästäänsattumaa. (Fogelholm 2005.)Al k o h o l i n k ä y t t öja t u pa ko i n t iAlkoholinkäyttöMyyntitilastoista tiedetään alkoholin kokonaiskulutuksenlisääntyneen viime vuosina. 51Nuorilla aikuisilla esiintyy muita enemmänalkoholin suurkulutusta; he juovat enemmän jauseammin alkoholia kuin muut ikäryhmät (Kestilä& Salasuo 2007, 127). Kyselytutkimusten 52perusteella kulutus tosin on kasvanut ennemminvanhemmissa kuin nuoremmissa ikäryhmissä(Mustonen ym. 2007, 538).Samaan aikaan nuorten raittius on yleistynythuomattavasti. Vaikka miehet muodostavatedelleen alkoholinkäytön riskiryhmän myösnuorten aikuisten ikäryhmässä, näyttää raitiselämäntapa saaneen erityisesti suosiota nuortenmiesten keskuudessa. (Kuvio 37).Stakesin alkoholipaneelitutkimuksessa raittiiden15–29-vuotiaiden miesten osuus kasvoivuosien 2003 ja 2006 välillä seitsemästä14 prosenttiin, samanikäisten naisten kahdeksasta12 prosenttiin. 53 Myös kouluterveyskyselyssäja Eurooppalaisessa koululaistutkimuksessa(ESPAD) on ollut merkkejä raittiuden lisääntymisestäja alkoholin käytön aloittamisen siirtymisestämyöhempään ikään.Nuorten terveystapatutkimuksen mukaanvähintään kerran viikossa alkoholia nauttineidenosuus 16- ja 18-vuotiaista kasvoi noin vuosituhannenvaihteeseen saakka, minkä jälkeenmuutokset ovat olleet varsin pieniä (kuvio 38).Samankaltainen kehitys näkyy vähintään kerrankuukaudessa itsensä tosihumalaan juoneidenosuudessa (kuvio 39). Myös Stakesin kouluterveyskyselyntulokset ovat samansuuntaisia.Alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu ja humalakulutuksenlisääntyminen joissain nuortenryhmissä (Mustonen ym. 2007, 538) yhdessäraittiiden nuorten osuuden kasvun kanssa tukee56

KUVIO 37. Raittiiden osuus 1973–2007. (%)302520Pojat 16Tytöt 16Pojat 18Tytöt 18%1510501973 1977 1981 1985 1989 19 93 1997 2001 2005vuosiLähteet: Rimpelä, Arja & Rainio, Susanna & Huhtala, Heini & Lavikainen, Hanna & Pere, Lasse (2007) Nuorten terveystapatutkimus2007. Nuorten tupakkatuotteiden ja päihteiden käyttö 1977–2007. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, Selvityksiä 2007:63. Rahkonen,Ossi & Ahlström, Salme & Rimpelä, Matti (1988) Nuorten alkoholin käyttö vuosina 1973–1987. Helsinki: Alkoholitieto-sarja.käsitystä tapahtuneesta polarisaatiosta.Eriarvoistumisesta ja polarisaatiosta saattaakertoa sekin, että raittius on viime vuosina lisääntynytlähinnä niiden nuorten keskuudessa,joiden vanhemmilla on korkeakoulututkinto.Vuonna 2007 raittiita oli 17 prosenttia korkeakouluasteenkoulutuksen omaavien vanhempiennuorista ja 13 prosenttia peruskouluasteen vanhempiennuorista. Vanhempien korkea koulutustasoennakoi myös tupakoimattomuutta,mikä viittaa korkean sosiaalisen pääomannuorten muita suurempaan todennäköisyyteenelää terveesti. Tätä vahvistavat tulokset perhemuodonja päihteidenkäyttötapojen yhteyksistä.Ydinperheissä asuvat nuoret tupakoivatvähemmän ja humaltuvat harvemmin kuin uusperheiden54 tai yksinhuoltajaperheiden nuoret.(Ahlström ym. 2008, 78–81.)Nuorten aikuisten terveys -tutkimuksen mukaaneri koulutusryhmien ja eri työmarkkinaasemassaolevien väliset erot nuorten aikuistenalkoholinkäytössä ovat selkeät. 55 Erityisesti niistänuorista aikuisista, jotka eivät olleet hakeutuneetperusasteen koulutuksen jälkeen jatkokoulutukseen,huomattavan moni oli alkoholinsuurkuluttaja. 56 Työttömistä nuorista miehistäjoka viides ja naisista joka kuudes, mutta ansiotyössäkäyvistä ja opiskelevista nuorista aikuisistavain noin joka kahdeskymmenes oli alkoholinsuurkuluttaja. Myös juomatavoissa oli suuriaeroja. Naisilla raittiiden osuus oli alimmassakoulutusryhmässä yli kaksi kertaa niin suurikuin ylimmässä koulutusryhmässä, mutta miehilläkoulutusasteen mukaisia eroja raittiidenosuuksissa ei ollut. Alkoholin suurkulutus oliyleisempää alemmissa koulutusryhmissä, muttakaksi kertaa tai useammin viikossa tapahtuvaalkoholinkäyttö oli yleisintä korkeakoulutetuillanuorilla. Tämä saattaa kertoa harvemmin tapahtuvastasuuresta kertakulutuksesta alemmissakoulutusryhmissä. Jo nuorten ikäryhmissä olisiis nähtävissä huono-osaisuuteen liittyvää alkoholinsuurkulutusta. (Kestilä & Salasuo 2007;Poikolainen & Pirkola 2005.)TupakointiSekä tyttöjen että poikien tupakointi on vähentynytkaikissa nuorten ikäryhmissä (kuvio 41).Tupakointia kokeillaan yhä vanhempana ja myöspäivittäinen tupakointi aloitetaan vanhemmassaiässä kuin aikaisemmin. 12-vuotiaista noin jokakahdeksas on kokeillut tupakkaa, kun vuonna57

KUVIO 38. Vähintään kerran viikossa alkoholia käyttäneiden osuus 1973–2007. (%)%50403020Pojat 18Tytöt 18Pojat 16Tytöt 161001973 1977 1981 1985 1989 19 93 1997 2001 2005vuosiLähteet: Rimpelä, Arja & Rainio, Susanna & Huhtala, Heini & Lavikainen, Hanna & Pere, Lasse (2007) Nuorten terveystapatutkimus2007. Nuorten tupakkatuotteiden ja päihteiden käyttö 1977–2007. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, Selvityksiä 2007:63. Rahkonen,Ossi & Ahlström, Salme & Rimpelä, Matti (1988) Nuorten alkoholin käyttö vuosina 1973–1987. Helsinki: Alkoholitieto-sarja.KUVIO 39. Vähintään kerran kuukaudessa itsensä tosihumalaan juoneet 1981–2007. (%)%50403020Pojat 18Tytöt 18Pojat 16Tytöt 161001981 1985 1989 1993 1997 2001 2005 2007vuosiLähteet: Rimpelä, Arja & Rainio, Susanna & Huhtala, Heini & Lavikainen, Hanna & Pere, Lasse (2007) Nuorten terveystapatutkimus2007. Nuorten tupakkatuotteiden ja päihteiden käyttö 1977–2007. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, Selvityksiä 2007:63. Rahkonen,Ossi & Ahlström, Salme & Rimpelä, Matti (1988) Nuorten alkoholin käyttö vuosina 1973–1987. Helsinki: Alkoholitieto-sarja.1977 sitä oli kokeillut joka toinen. 18-vuotiaistajoka neljäs ei ole kokeillut tupakkaa ollenkaanelämänsä aikana. Päivittäin tupakoivien osuudet14–18-vuotiaista ovat laskeneet, mutta viimevuosien kehitys on tarkoittanut pääosin säännöllisentupakoinnin aloittamisiän siirtymistämyöhempään ikään. Edelleen lähes joka kolmas(pojista 30 prosenttia, tytöistä 29 prosenttia)18-vuotiaista käyttää päivittäin tupakkatuotteitaeli savukkeita tai nuuskaa. (Rimpelä ym.2007, 24–36.)Myös tupakansavulle altistuminen on vähentynyt.Kun vielä vuonna 1991 joka kymmenes12-vuotiaista oleskeli päivittäin ainakintunnin tupakansavuisissa tiloissa, nykyisin lukuon vain 1–2 prosenttia. Savualtistus on vähentynytmyös vanhemmissa nuorisoikäryhmissä,koska julkiset tilat ovat nykyään lähes koko-58

KUVIO 40. Tupakoi päivittäin. (%)302520Peruskoulun pojatPeruskoulun tytötLukion pojatLukion tytöt%1510501998/1999 2000/2001 2002/2003 2004/2005 2006/2007vuosiLähde: Stakesin kouluterveyskysely, yhdistetty aineisto. Peruskoulun 8. ja 9. luokat, lukion 1. ja 2. vuosikurssit.naan savuttomia. Kesällä 2007 voimaantullutravintolatupakointikielto on vielä vahvistanutsavuttomuutta julkisissa tiloissa. Kotien savuttomuudessaon edelleen toivomisen varaa, sillävaltaosa lasten ja nuorten tupakansavulle altistamisestatapahtuu kotona.Sosiaalinen tausta on jossain määrin yhteydessäsäännölliseen tupakointiin. Eurooppalaisenkoululaistutkimuksen mukaan tupakointion yleisempää vähemmän koulutettujenvanhempien lapsilla, samoin uusperheiden jayksinhuoltajaperheiden lapsilla (Ahlström ym.2008, 78–81). Tupakointi aloitetaan Suomessakeskimäärin noin 14-vuotiaana, jolloin kouluympäristömäärittää paljolti nuoren ihmisenelinympäristöä ja ajankäyttöä. Koulunkäynninlopettamisen ja työelämään siirtymisen jälkeenmuilla sosioekonomisilla tekijöillä, kuten ammattiasemallatai tuloilla, voi olla tupakoinninkannalta suurempi merkitys.Nuoren koulutus on selkeästi yhteydessätupakointiin (kuvio 41). Kun lukion toisenvuosikurssin oppilaista tupakoi vuosituhannenvaihteessa päivittäin noin joka viides, ammattioppilaitoksissaopiskelevista tupakoivia oli lähesjoka toinen. Lukioiden ja ammattioppilaitostenväliset erot johtuvat osittain valikoitumisestaerilaisille koulutusurille. Valikoituminen peruskoulunjälkeiseen koulutukseen heijastaakoulumenestystä, joka myös on yhteydessä tupakointiin.Vuoden 1997 ESPAD-tutkimuksenmukaan keskivertoa paremmin menestyvistä9. luokan oppilaista joka viides oli tupakoinutuseammin kuin 40 kertaa elämänsä aikana, kunkeskivertoa huonommin menestyvistä vastaavaosuus oli puolet (Palosuo ym. 2007, 136).Meri Paavola seurasi väitöstutkimuksessaannuoria 13-vuotiaista 28-vuotiaiksi selvittäentupakointia ennustavia tekijöitä ja tupakoinninyhteyttä sosioekonomisiin tekijöihin. Nuortenoma sosioekonominen asema ja erityisesti koulutusolivat yhteydessä tupakointiin siten, ettäerityisesti alimpaan sosiaaliryhmään kuuluvattupakoivat eniten. 57 Suurin osa nuorista tupakoijistatupakoi edelleen aikuisena. Tupakoinninvahva jatkuvuus nuoruudesta aikuisuuteenkorostaa nuorten tupakoinnin aloittamisen vähentämiseenpanostamisen tärkeyttä, varsinkinkun tiedetään, että tupakoinninvastaisilla ohjelmillavoidaan vaikuttaa enemmän tupakoinninaloittamiseen kuin tupakoinnin lopettamiseen.(Paavola 2006.)59

Kuvio 41. Päivittäin tupakoivien osuus (%) 18–29-vuotiaista koulutusasteen mukaan.50NaisetMiehet403020100Akat. korkea-asteAmm. korkea-asteKeskiastePerusasteAkat. korkea-asteAmm. korkea-asteKeskiastePerusasteLähde: Martelin ym. teoksessa Nuorten aikuisten terveys. KTL:n julkaisuja B7/2005.Ri ko l l i s u u sNuoruus on elämänkaaren ”rikollisinta” aikaa.Useiden tutkimusten mukaan rikekäyttäytymisenaktiivisin vaihe asettuu 18. ikävuodenkohdalle, jatkuu muutamia vuosia ja alkaa senjälkeen laskea (Kekki & Noponen 2008, 4).Rikollisuuden todellisen määrän selvittämiseksiviranomaisten tietoon tulleet rikokset eivätriitä. Tekojen päätymiseen virallistilastoihin 58vaikuttavat monet tekijät, kuten väestön ilmoitusalttius,poliisin kontrollitoiminnan teho jakohdentaminen, rekisteröintialttius ja tekniikanmuutokset. Tilastoitu ja ilmitullut rikollisuuson vain osa kaikesta rikollisuudesta. Lastenja nuorten alttius ilmoittaa rikoksia poliisilleon alhaisempaa kuin aikuisten. Nuorten onmyös havaittu vastaavan totuudenmukaisemminnimettömänä suoritettuun kyselyyn kuinaikuisten (Salmi 2007, 1). Siksi lapsiin/nuoriinkohdistuvan ja lasten/nuorten tekemän rikollisuudenseurannassa kokonaisrikollisuustutkimuson erityisen tärkeää.Kuviossa 42 esitetään nuorten itse ilmoittamanrikollisuuden kehitys 1995–2004. 59 Kuluneenvuoden aikana rikollisiin tekoihin 60 syyllistyneidenosuus kokonaisuutena on laskenut.Poikkeuksena on kannabistuotteiden käyttö,joka on yleistynyt vuosien 1995 ja 2004 välillä.Nuorten laittomien huumeiden, joista kannabison selvästi yleisin, käytön kasvu sijoittuu1990-luvulle, jonka jälkeen sekin on kääntynytlaskuun (Ahlström ym. 2008, 73).Rikoskäyttäytymisen yleisyys ei kerro siitä,kuinka paljon nuoret ovat tehneet rikollisiatekoja. Sen selvittämiseksi Kivivuori (2005,31–38) on laskenut yhteen erilaisten rikollistentekojen tekomääriä. Kuviossa 43 nähdäänkokonaiskehitys, joka on selvästi laskeva. Varsinkinvahingontekojen määrä on vähentynyt.Omaisuuteen kohdistuva rikollisuus on vähentynytriippumatta siitä, tarkastellaanko tekoihin60

Kuvio 42. Kuluneen vuoden aikana tekotyyppeihin osallistuneita 15–16-vuotiaita 1995–2004.(%)50NaisetMiehet403020100Varastaminen Omaisuuden Väkivalta Marihuanan taivahingoittaminenhasiksen käyttö1995 1996 1998 2001 2004Lähde: Nuorisorikollisuuskyselyt. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.Kuvio 43. 15–16-vuotiaiden vuotuisten tekomäärien kehitys 1995–2004. Perusjoukon tasolleestimoidut absoluuttiluvut.450000400000350000300000PäihdetekojaVäkivallantekojaVarkauksiaVahingontekoja2500002000001500001000005000001995 1996 1998 2001 2004Lähde: Nuorisorikollisuuskyselyt. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.61

KUVIO 44. Yli 25 rikosta tehneiden osuus nuorten vuoden aikana tekemistä rikoksista ja kyselyynvastanneista 15–16-vuotiaista nuorista. (%)605040%30201001995 1996 1998 2001 2004Yli 25 tekoa tehneiden osuus teoistaYli 25 tekoa tehneiden osuus nuoristaLähde: Nuorisorikollisuuskyselyt. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.KUVIO 45. Kuluneen vuoden aikana kysytyistä teoista pidättyneitä (%) 15–16-vuotiaista,1995–2004.60NaisetMiehet5040% 30201001995 1996 1998 2001 2004Lähde: Nuorisorikollisuuskyselyt. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.62

osallistuneiden nuorten osuutta vai tehtyjentekojen määrää. Myös väkivaltarikosten määräon vähentynyt, joskaan kehitys ei ole yhtämyönteistä kuin omaisuusrikosten kohdalla.Päihderikosten määrässä ei näy vastaavaa laskevaatrendiä. (Kivivuori 2005, 60–61.)Nuorten teot kasaantuvat varsin voimakkaastirikosaktiiviselle vähemmistölle. Kutenkuvio 44 osoittaa, yli 25 rikollista tekoa tehneitäon alle 10 prosenttia nuorista, mutta tämä ryhmäon tehnyt yli puolet vuoden aikana tehdyistärikoksista. Yli 25 rikollista tekoa tehneidennuorten osuus on laskusuunnassa samalla kunnäiden rikosaktiivisten nuorten osuus kaikistasaman ikäryhmän tekemistä teoista on pysynytsuhteellisen vakaana. Vastaavasti kokonaanrikollisista teoista pidättäytyneiden nuortenosuus on kymmenen vuoden aikana kasvanut(kuvio 45). Yhdessä nämä trendit, nuhteettomienosuuden kasvu ja rikosaktiivisten osuudenvähentyminen, kertovat rikoskäyttäytymiseneriytymisestä.Rikoskäyttäytymisen ääripäiden yleistymisestähavaitaan merkkejä pitkän aikavälin vertailututkimuksessa.Vuosina 1962 ja 2006 Helsinginkutsuntaikäisten parissa tehdyssä nuorten miestenrikoskäyttäytymistutkimuksessa havaitaanselvää polarisaatiokehitystä: sekä rikollisistateoista kokonaan pidättäytyneiden että yli viiteentekomuotoon osallistuneiden osuudet ovat kasvaneetvuosien 1962 ja 2006 välillä (kuvio 46).Rikoskäyttäytymisen polarisaatio voi osaltaan selittäämyös havaittua ristiriitaa siinä, että samallakun tilastoitu (poliisin tietoon tullut) rikollisuuson kasvanut voimakkaasti, on (kyselytutkimuksinselvitetty) kokonaisrikollisuus pysynyt vakaammallatasolla. Tekomäärissä aktiivisimpienosuuden pienikin kasvu kun voi rikollisuudenkasautumisen takia näkyä suurina muutoksinatekomäärissä. 61 (Salmi 2008, 42, 55–57.)Nuorten rikollisuus on varsin sukupuolittunutta:pojat syyllistyvät useammin väkivallantekoihinja varastamiseen, kun taas vahingonteoissaja päihteiden käytössä ei ole eroa tyttöjenKUVIO 46. Rikoskäyttäytymisen laajuus (%) vuosien 1962 ja 2006 Helsingin kutsuntaikäisistä.10090807060504030201001962 2006Yli viisi tekoa 3–5 tekoa 1–2 tekoa 0 tekoaLähde: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, Salmi 2008.63

ja poikien välillä. Heikko koulumenestys jaalhainen itsekontrolli ovat yhteydessä kaikkiinriketyyppeihin. Myös perhetaustalla on vaikutusta:ydinperheessä asuvilla nuorilla on muitapienempi todennäköisyys käyttää päihteitä jaosallistua väkivaltarikoksiin. (Salmi 2005.)Pahoinvoinnin kasautumisesta kertoo myösmasentuneisuuden ja rikekäyttäytymisen vahvayhteys. On kuitenkin vaikea sanoa, kumpi onsyy ja kumpi seuraus, toisin sanoen aiheuttaakomasennus rikekäyttäytymistä vai rikekäyttäytyminenmasennusta. Onkin esitetty, että kyseessäolisi yksi ja sama pahoinvoinnin tyyppi, jonkailmenemismuoto vain vaihtelee. Näin tulkittunapahoinvoinnin oireilu eriytyy nimenomaansukupuolen mukaan: tytöt oireilevat useamminsisäisesti masentumalla (ks. kuvio 51) ja pojatulkoisesti poikkeavalla käyttäytymisellä. (Ellonen2008, 29–30.)Ys t ä v i e n m ä ä r äEdellä nähtiin (kuvio 26), että ystävien puute onnuorten mielestä selvästi tärkein syrjäytymisensyy. Ihmissuhteet kuuluvat yleisemminkin ihmistenhyvinvoinnin ja onnellisuuden kannaltakaikkein tärkeimpiin asioihin (taulukko 10 tässäteoksessa, ks. myös Erik Allardt 1976). Läheistenihmissuhteiden ja sosiaalisen tuen tiedetään olevantärkeitä ihmisen mielenterveyteen ja hyvinvointiinvaikuttavia tekijöitä. Tamperelaisnuortenseurantatutkimuksessa (Huurre & Aro 2007)havaittiin erityisesti alempien sosiaaliryhmiennaisten saavan vähemmän sosiaalista tukea jatoisaalta sosiaalisen tuen puutteen olevan yhteydessämasennukseen. Sosioekonomisten ryhmienväliset erot sosiaalisen tuen suojaavien tekijöidenolemassaolossa voivat lisätä eriarvoisuutta. Niidennuorten osuus, jotka kokevat, ettei heillä ole lainkaanystäviä, on hyvinvoinnin polarisoitumisenselvittämisen kannalta tärkeä osoitin.KUVIO 47. ”Kuinka moneen toiseen kotitalouteen kuuluvaan ystävään tai tuttavaan pidät yhteyttäsuhteellisen säännöllisesti, 15–29-vuotiaat. (%)Ei keheenkään1−23−56−10yli 10%0 5 10 15 20 25 30 35 40 452002 2007Lähteet:2002 Tilastokeskus, vapaa-aikatutkimus 2002. 15–29-vuotiaita vastaajia 769.2007 Nuorisobarometri. 15–29-vuotiaita vastaajia 1903.64

Vertaamalla Tilastokeskuksen vuoden 2002vapaa-aikatutkimuksen ja vuoden 2007 Nuorisobarometrintietoja nähdään, että nuorilla on entistäenemmän ystäviä tai tuttavia, joihin pidetäänyhteyttä suhteellisen säännöllisesti (kuvio 47).Nuorisobarometrin aineistossa sukupuolellatai iällä ei juuri ole yhteyttä ystävien määrään.Muista taustamuuttujista huomiota kiinnittäävarsinkin äidinkieli: yli kymmeneen ystäväänsäännöllisesti yhteyttä pitävien ruotsinkielistennuorten osuus (43 prosenttia) on lähes kaksinkertainenverrattuna suomenkielisiin nuoriin(22 prosenttia). (Myllyniemi 2007, 96–97.)Myös ystävien tapaamistiheydestä kysyttiinsamalla tavalla kuin viisi vuotta aiemmin.Nuoret sanovat tapaavansa ystäviään ja tuttaviaanhieman aiempaa useammin: yli puoletlähes päivittäin, 39 prosenttia noin viikoittainja tätä harvemmin vain 9 prosenttia nuorista.Iän myötä ystävien tapaamistahti laskee rajusti.Alle 20-vuotiaista noin kolme neljästätapaa ystäviä päivittäin, 20–24-vuotiaista noinpuolet ja 25–29-vuotiaista enää kolmannes.Nuorten enemmistöllä ystävien tapaaminen onkuitenkin suhteellisen säännöllistä. (Myllyniemi2007, 97.)Ilman yhtään ystävää on 2007 Nuorisobarometrinaineistossa vain alle prosentti nuorista.Kouluterveyskyselyssä ystävien määrää selvitettiineri tavoin kysymällä onko nuorilla todellaläheistä ystävää, jonka kanssa voi keskustellaluottamuksellisesti lähes kaikista itselle tärkeistäasioista. Näin mitattuna ilman läheistä ystävääon huomattavasti suurempi osuus nuorista,vuonna 2006 peruskoululaisista 11 prosenttiaja lukiolaisista 9 prosenttia. Kouluterveyskyselynmukaan pojat (14 prosenttia) ovat selvästiuseammin ilman todella läheisiä ystäviä kuintytöt (6 prosenttia). Nuorisobarometrissa eiystävän määritelmää täsmennetty, jolloin myöskääneroja sukupuolten välillä ei ollut. Tämäkertonee jotain tyttöjen ja poikien erilaisistaystäväverkostoista, ehkä myös erilaisista tavoistamääritellä ystävyys. (Yksinäisyydestä tarkemminks. Harinen tässä teoksessa s. 84– 93.)Subjektiivinen ja objektiivinenh y v i n v o i n t iPuhuttaessa hyvinvoinnista ei voida sivuuttaakysymystä subjektiivisen kokemuksen ja objektiivisuuteenpyrkivien rekisteritietojen suhteesta.Stakesin hyvinvointitutkimuksessa elinolotmielletään hyvinvoinnin aineelliseksi pohjaksi,joka kääntyy hyvinvoinniksi yksilöllisellä tavalla(Karvonen ym. 2008). Hyvät elinolot eivät siisautomaattisesti tarkoita hyvinvointia, ja kään-KUVIO 48. Ei yhtään läheistä ystävää. (%)2015Peruskoulun pojatPeruskoulun tytötLukion pojatLukion tytöt%10501997/1998 1999/2000 2001/2002 2003/2004 2005/2006Lähde: Stakes, kouluterveyskyselyt, yhdistetty aineisto. Peruskoulun 8. ja 9. luokat, lukion 1. ja 2. vuosikurssit.65

täen, heikommat elinolot eivät tarkoita välttämättäpahoinvointia. Siksi tässä tarkastellaanterveydenhuollon palveluiden käyttöön pohjautuvienpahoinvoinnin mittareiden ohella itseraportoitua depressiota, tyytyväisyyttä omaanterveydentilaan ja elämään kokonaisuutena.Kuviosta 49 nähdään depressiolääkkeitäkäyttäneiden nuorten osuuden selvä kasvu.Lääkitystä saaneiden määrä on lisääntynyt sekätytöillä että pojilla, mutta myös sukupuolierotovat kasvaneet selvästi viimeisten kymmenenvuoden aikana. Teini-ikäisten tyttöjenmasennuslääkkeiden käyttö on huomattavastiyleisempää kuin pojilla. Alle 12-vuotiaiden ikäryhmissäsuhde on päinvastainen (Gissler ym.2007, 22.)Psykiatrisessa sairaalahoidossa olleiden nuortenmäärät ovat niin ikään kasvaneet selvästi,varsinkin tyttöjen kohdalla. Dramaattisinta kasvuoli vuosina 1995–2000. Poikien kohdalla vastaavaakasvua ei juuri ole. Kuviosta 50 nähdään,että 13–24-vuotiaiden psykiatrisessa sairaalahoidossaolleiden osuudet ovat suuremmat tytöilläkuin pojilla. Tätä vanhemmissa ikäryhmissätilanne on päinvastainen; alle kolmekymppisetmiehet ovat naisia enemmän sairaalahoidossamielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöidenvuoksi. (Gissler ym. 2007, 23.)Kuvion 51 itse raportoidussa 62 masennuksessasama kasvava trendi havaitaan tyttöjen kohdallalievempänä, poikien kohdalla ei lainkaan.8.- ja 9.-luokkalaisista tytöistä 18 prosenttia jalukion tytöistä 14 prosenttia raportoi vaikeaatai keskivaikeaa masentuneisuutta. Pojilla osuuson molemmissa ryhmissä selvästi matalampi,8 prosenttia.Tyttöjen heikompi kokemus terveydentilastaannäkyy myös kuvioissa 55 ja 56. Tytöilläterveydentilaansa erinomaisena pitävien osuuson matalampi ja terveydentilaansa keskinkertaisenatai huonona pitävien osuus vastaavastikorkeampi. Aikavälillä 1999–2007 terveydentilaansaerinomaisena pitävien osuus on hiemankasvanut ja korkeintaan keskinkertaiseksi terveytensäkokevien osuus laskenut.Näissä trendeissä ei voi nähdä polarisoitumista,vaan pikemminkin koetun terveyden keskimääräistäparantumista. Mutta kuten edelläKuvio 49. Depressiolääkkeistä korvausta saaneet / 1000 vastaavanikäistä.706050%40302013−17 v. pojat13−17 v. tytöt18−24 v. pojat18−24 v. tytöt1001994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006Lähde: Stakes.66

Kuvio 50. Psykiatrian laitoshoidon potilaat / 1000 vastaavanikäistä.1098713−17 v. pojat13−17 v. tytöt18−24 v. pojat18−24 v. tytöt65432101994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006Lähde: Stakes.Kuvio 51. Masentuneisuus. (%)201510501998/19992000/20012002/20032004/20052006/20071998/19992000/20012002/20032004/20052006/20072000/20012002/20032004/20052006/20072000/20012002/20032004/20052006/2007Peruskoulun pojat Peruskoulun tytöt Lukion pojat Lukion tytötVaikeaKeskivaikeaLähde: Stakes, kouluterveyskyselyt, yhdistetty aineisto. Peruskoulun 8. ja 9. luokat, lukion 1. ja 2. vuosikurssit.67

KUVIO 52. Eri terveysoireita kokeneet peruskoululaiset. (%)%40353025201510501999 2001 2003 2005 2007Niska- tai hartiakipuja viikoittainÄrtyneisyyttä taikiukunpurkauksia viikottainUnivaikeuksiaPäänsärkyä viikottainVäsymystä lähes päivittäinLähde: Stakes, kouluterveyskyselyt.KUVIO 53. Eri terveysoireita kokeneet lukiolaiset. (%)%40353025201510501999 2001 2003 2005 2007Niska- tai hartiakipuja viikoittainÄrtyneisyyttä taikiukunpurkauksia viikottainUnivaikeuksiaPäänsärkyä viikottainVäsymystä lähes päivittäinLähde: Stakes, kouluterveyskyselyt.KUVIO 54. Vähintään kolme oiretta viikottain kokevien 12–18-vuotiaiden tyttöjen ja poikienosuus 1985–2005. (%)35% 12–18-vuotiaista30252015101985 1987 1989 1991 1993 1995 1997 1999 2001 2003 2005 2007TytötPojatLähde: Suomalaisten hyvinvointi 2008. Nuorten terveystapatutkimus 2007.68

havaittiin, ovat nuorten psykiatrian laitoshoitoja depressiolääkkeiden käyttö samaan aikaan jyrkässäkasvussa. Vaikka onkin aiheellista pohtia,mitä terveydenhuollon palveluiden käyttömäärätitse asiassa mittaavat, voi tietojen tulkitakertovan ongelmien kasautumisesta pienellevähemmistölle.Kiinnostava tässä yhteydessä on myös lukiolaistenhyvinvointitutkimuksen 2007 havaintosiitä, että lukiolaisten oma arvio terveydentilastaanon keskimäärin parantunut, samalla kunvarsinainen oireilu on kuitenkin lisääntynyt(Merimaa 2008, 5). Kuvioissa 53–57 nähdään,että sama ilmiö pätee myös peruskoululaisiin:terveydentilansa huonoksi tai keskinkertaiseksikokevien 8.- ja 9.-luokkalaisten osuus on laskenutsamalla kun eri tavoin oireilussa ei vastaavaakehitystä näy. Terveydenhuollon palveluidenkäyttö, sairausoireet ja itse arvioitu terveydentilaeivät siis yksioikoisesti mittaa samoja asioita.Kuviossa 55 esitetään vähintään kolme oirettakokeneiden 12–18-vuotiaiden osuudet. Sekäoireilu että terveytensä huonoksi kokeminenon tytöillä yleisempää kuin pojilla. Tyttöjenoireilu lisääntyi 1990-luvulla, ja nousu jatkui2000-luvun alkuvuosille, jonka jälkeen nousutasoittui. Poikien oireilu ei juuri lisääntynyt.Yleisimmin esiintyviä yksittäisiä oireita olivatärtyneisyys, väsymys ja nukahtamiseen liittyvätongelmat sekä päänsärky.Tytöt ja naiset raportoivat siis enemmänsairauksia ja oireita kuin pojat, kokevat terveydentilansaheikommaksi kuin pojat – muttasilti miehet kuolevat nuorempina. UseimmitenKUVIO 55. Terveydentilaansa erinomaisena pitävien osuudet. (%)%5045403530252015101998/1999 2000/2001 2002/2003 2004/2005 2006/2007Peruskoulun pojatPeruskoulun tytötLukion pojatLukion tytötKUVIO 56. Terveydentilaansa keskinkertaisena tai huonona pitävien osuudet. (%)%5045403530252015101998/1999 2000/2001 2002/2003 2004/2005 2006/2007Peruskoulun pojatPeruskoulun tytötLukion pojatLukion tytöt69

tätä on selitetty miesten epäedullisemmilla elintavoilla,mutta ilmiölle on myös biologiaan,pojille yleisempiin sikiökauden tai varhaislapsuudenterveysongelmiin liittyvä selitysmalli(ks. Gissler ym. 2007, 18).Yhteenvetona voi todeta, että hyvinvoinnineri osa-alueiden ongelmat näyttävät kasautuvanpahoinvoivalle vähemmistölle enemmistönvoidessa entistä paremmin. Masentuneesti oirehtivistalukiolaisista peräti noin puolet kärsiipäivittäin vähintään kahdesta fyysisestä oireesta(Merimaa 2008). Pahoinvoinnin kasautumisenkannalta on huolestuttavaa, että huonostikoulussa menestyvät oireilevat muita nuoriaenemmän ja kokevat terveytensä keskimäärinheikommaksi. (Moisio ym. 2008, 74.)Sosioekonomiset terveyserotSosioekonomisilla terveyseroilla tarkoitetaansellaisia terveydentilan, sairastuvuuden jakuolleisuuden eroja, jotka liittyvät ihmistenepätasa-arvoiseen asemaan yhteiskunnassa.Nuorten ikäryhmissä sosioekonominen asemaon ongelmallinen muuttuja, sillä heidän sosioekonominenasemansa ei ole vielä vakiintunut.Nuoruuden voi nähdä elämänvaiheena, jolloinsosiaaliseen taustaan liittyvät tekijät valikoivatihmisiä sosiaalisiin asemiin johtaville reiteille.Terveyden näkökulmasta varhaisen ympäristönvaikutukset tulevat näkyviin vasta yhdistyessäänmyöhempien elinympäristöjen ja käyttäytymisenvaikutuksiin. Terveyskäyttäytyminen muotoutuunuoruudessa, mutta vaikutukset tulevatusein esiin vasta myöhemmin.Erityisesti pelkän perusasteen koulutuksensaaneiden ryhmään kasautuu runsaasti terveysongelmia.Esimerkiksi Nuorten aikuisten terveys-tutkimuksen hätkähdyttävän tuloksen mukaanpelkän perusasteen koulutuksen saaneista18–29-vuotiaista naisista peräti yli 40 prosentillaoli viitteitä vakavasta masennustilasta viimeisten12 kuukauden aikana ja että lähes kolmasosaoli joskus yrittänyt itsemurhaa. Kaikilla naisillavastaavat osuudet olivat noin 18 prosenttia jaKUVIO 57. Koettu terveys keskitasoinen tai huonompi. 18–29-vuotiaat koulutusryhmittäin. (%)30NaisetMiehet2520%151050Akat. korkea-asteAmm. korkea-asteKeskiastePerusasteAkat. korkea-asteAmm. korkea-asteKeskiastePerusasteMartelin ym. (2005).70

4 prosenttia (Martelin ym. 2005). Kuviossa 58nähdään, että terveytensä korkeintaan keskitasoiseksikokevien vain perusasteen koulutuksensaaneiden nuorten osuudet ovat huomattavansuuria. Naisten koulutusryhmittäiset terveyserotitse koetussa terveydessä ovat suurempiakuin miehillä. Myös monen terveysongelmankohdalla erot ovat naisilla vielä korostuneempiakuin miehillä. Nykypäivän nuorten aikuistensukupolven varttuessa keski-ikään heidänkoulutusryhmittäiset terveyseronsa saattavatentisestään kasvaa. (Koskinen ym. 2005.)Sosioekonomisten ryhmien erot koetussaterveydessä heijastuvat rekisteriaineistossa 63esimerkiksi siinä, että työväestöön kuuluvan35-vuotiaan suomalaisnaisen elinikäodote onyli kolme vuotta matalampi kuin samanikäisenylemmän toimihenkilönaisen. Miehillä ero onjopa noin kuusi vuotta. (Valkonen ym. 2007.)Koko väestön tasolla suomalaisten hyvinvointi onkeskimäärin kehittynyt positiivisesti, mutta väestöryhmittäisetsosioekonomiset terveyserot ovatkansainvälisestikin tarkasteltuna suuria, ja ne ovatkasvaneet edelleen (Moisio ym. 2008, 19).Tässä yhteydessä on huomionarvoista myösse, että toimeentulo-ongelmista raportoivillanuorilla on muita enemmän psykososiaalisia jaterveydellisiä ongelmia. Hyvinvoinnin vajeet siisnäyttävät kasautuvan jo nuorten ikäryhmässä.(Kauppinen & Karvonen 2008, 80–81.)Tyytyväisyys elämäänNuorisobarometreissa on vuodesta 1997 lähtienpyydetty nuoria antamaan kouluarvosana 4–10tyytyväisyydelle elämäänsä. Yleisimmät arvosanatovat 8 ja 9, joiden yhteinen osuus vastaajistaon noin kolme neljäsosaa. Tätä huonompiaarvosanoja annetaan todella vähän. Suurimmanosan nuorista voisi siis tällä mittarilla sanoanäyttävän suhteellisen tyytyväiseltä elämäänsä.Sukupuolten tyytyväisyydessä elämäänsä ei oleeroja 15–29-vuotiaiden ikäryhmässä. Myöskääniän tai aluemuuttujien suhteen ei havaita eroja.Erityyppisissä kunnissa eri puolella Suomeanäyttää siis asuvan elämäänsä keskimäärin yhtätyytyväisiä nuoria. (Myllyniemi 2006, 85.)Tuoreimmassa kyselyssä 15–29-vuotiaidentyytyväisyyden keskiarvo on 8,5, kouluarvosananasiis lähellä kiitettävää. Taulukkoon 9 onkoottu arvosanojen osuudet eri vuosilta. Kutennähdään, ei nuorten itse ilmaisemassa tyytyväisyydessäelämäänsä ole tapahtunut juurikaanmuutoksia kymmenessä vuodessa. Keskiarvonlisäksi myöskään arvosanojen jakaumassa ei oleTAULUKKO 9. ”Kuinka tyytyväinen olet elämääsi tällä hetkellä?” (Kouluarvosana 4–10, osuusprosentteina.)Arvosana 1997 1998 2005 2006 20074 0 0 0 0 05 1 1 1 1 06 2 2 2 2 17 10 10 11 12 78 35 32 39 37 379 42 44 41 38 4710 10 11 6 9 8Yhteensä 100 100 100 100 100keskiarvo 8,4 8,5 8,4 8,4 8,5Lähde: Nuorisobarometrit.71

KUVIO 58. Nuorten tyytyväisyys eri elämänalueisiin. (Kouluarvosana 4-10, keskiarvot)Taloudellinen tilanne (n=1900)Koulutus (n=1896)Nykyinen työ (n=656)Vapaa-aika (n=1900)Ihmissuhteet (n=1900)Terveydentila (n=1900)Nykyiseen elämä kaiken kaikkiaan (n=1899)7,0 7,2 7,4 7,6 7,8 8,0 8,2 8,4 8,6 8,8 9,0Lähde: Myllyniemi (2007).Taulukko 10. Kuuteen eri elämänalueeseen ja elämään kaiken kaikkiaan tyytyväisyyden välisetkorrelaatiot. (Spearmanin rho.)1 2 3 4 5 6 71. Nykyinen työ 1,002. Taloudellinen tilanne 0,33 1,003. Koulutus 0,39 0,26 1,004. Vapaa-aika 0,11 0,20 0,21 1,005. Ihmissuhteet 0,06 0,14 0,16 0,35 1,006. Terveydentila 0,07 0,18 0,16 0,24 0,32 1,007. Nykyinen elämä kaiken kaikkiaan 0,25 0,33 0,28 0,33 0,45 0,38 1,00Lähde: Myllyniemi (2007).tapahtunut oleellisia muutoksia. Polarisaatiokehitystäei siis näy tällä mittarilla mitattuna.Täytyy kuitenkin muistaa, että ne, joilla meneekaikkein heikoiten, tuskin vastaavat kyselytutkimuksiinkaan.(Myllyniemi 2007, 107.)Nuorisobarometrissa vastaajia pyydettiinmyös arvioimaan tyytyväisyytensä elämän eriosa-alueisiin. Kuviossa 58 nähdään, että tyytyväisimpiänuoret ovat terveydentilaansa (8,7)ja ihmissuhteisiinsa (8,6), ja vähiten tyytyväisiätaloudelliseen tilanteeseensa (7,4). Kysytyistäosa-alueista taloudellista tilannetta on selvitettyaiemmissa Nuorisobarometreissa. Nuortentyytyväisyys taloudelliseen tilanteeseensa kasvoivuosituhannen vaihteeseen mutta sen jälkeen seon kääntynyt lievään laskuun. Samaan aikaantaloudelliselle tilanteelle annettujen arvosanojenjakaumassa on tapahtunut muutoksia. Eniten onlisääntynyt heikoimpien arvosanojen osuus; alle7 arvosanojen osuus on vuodesta 2001 kasvanut14 prosentista 25 prosenttiin (mt. 104).Taulukossa 10 esitetään elämän eri osaalueidentyytyväisyyksien väliset korrelaatiokertoimet,64 samoin kunkin osa-alueen yhteydettyytyväisyyteen elämään kaiken kaikkiaan.Tyytyväisyys mihin tahansa elämänalueeseen72

korreloi positiivisesti kaikkien muiden elämänalueidentyytyväisyyden kanssa. 65 Vahvimmatyhteydet elämään tyytyväisyyden kanssa on ihmissuhteillaja terveydentilalla. Vaikka työn jakoulutuksen korrelaatiot elämään tyytyväisyydenkannalta ovat heikompia, siitä ei voi päätellä,etteivät ne olisi nuorille tärkeitä. Nuorisobarometrissakysyttiin nimenomaan tyytyväisyyttänykyiseen tilanteeseen, ja nuorten kohdalla työja koulutus muuttuvat nopeasti iän myötä. Sikäline ovat nuorten ikäryhmissä ongelmallisempiamuuttujia tämäntyyppisessä analyysissa.Näin laskemalla saatuja tuloksia voi verratanuorilta itseltään kysyttyyn asioiden tärkeyteen.Edellisen kerran asiaa Nuorisobarometrissavuonna 2005 kysyttäessä nuoret pitivät itselleentärkeimpinä asioina nimenomaan terveyttä sekärakkautta ja ihmissuhteita (Myllyniemi 2005,44). Vaikka silloin ei kysytty asioiden tärkeydestäoman elämän kannalta vaan tarkemminmäärittelemättömästä tärkeydestä ylipäätään,tulokset ovat sopusoinnussa keskenään. Työ,koulutus ja aineellinen hyvinvointi ovat selvästivähemmän tärkeitä kuin terveys ja ihmissuhteet.Myös Työterveyslaitoksen Nuoret ja työ 2006-barometri vahvistaa tämän tärkeysjärjestyksennuorten elämässä: ensin terveys ja ystävät, vastasitten työ (Sulander ym. 2006, 100).AineistotKansallinen liikuntatutkimus on Nuori Suomi ry:n, Suomen liikunnan ja urheilun, Suomen kuntoliikuntaliiton,Suomen olympiakomitean jaHelsingin kaupungin yhteistyössä opetusministeriönkanssa teettämä liikunnan harrastamisentrenditutkimus, jonka on toteuttanut SuomenGallup Oy. 2005–2006 tutkimus toteutettiinpuhelinhaastatteluina helmikuun 2005 ja tammikuun2006 välisenä aikana siten, että jokakuukausi heinäkuuta lukuun ottamatta tehtiin500 haastattelua. Yhteensä haastatteluja tehtiin5 505. Tutkimusnäyte edustaa maan 3–18-vuotiastaväestöä Ahvenanmaa poislukien.Kouluterveyskyselyssä ovat mukana peruskoulun8.- ja 9.-luokkalaiset ja lukion 1.- ja2.-luokkalaiset. Tämä Stakesin vastuulla olevakysely on toistettu vuodesta 1995. Parillisinavuosina kyselyyn osallistuvat Etelä-Suomen, Itä-Suomen ja Lapin läänien kunnat ja parittominavuosina Länsi-Suomen ja Oulun läänien sekäAhvenanmaan kunnat. Tutkimukseen osallistuukouluja yli 400 kunnasta. Tiedot kerätäänopettajan ohjaamalla luokkakyselyllä.Nuorisobarometri on Valtion nuorisoasiainneuvottelukunnan Nuoran vuosittain teettämäpuhelinhaastattelukysely, jonka kohteena ovat15–29-vuotiaat nuoret. Vuonna 2007 Nuorisobarometrinotos oli 1903, ja se muodostettiinsatunnaisotannalla väestörekisteritiedoista siten,että sukupuoli, ikä ja äidinkieli oli kiintiöity.Nuorten terveystapatutkimus (NTTT) onparittomina vuosina postikyselynä toteutettavaselvitys, josta vastaa Tampereen yliopistonterveystieteen laitos. Ensimmäinen NTTT tehtiinvuonna 1977. Vuoden 2005 tutkimukseenosallistui noin 3500 tyttöä ja 3000. NTTT:nkohderyhmänä on 12–18-vuotiaat nuoret.European School Survey Project on Alcohol andOther Drugs (ESPAD) on nuorten päihteidenkäyttöä kartoittava eurooppalainen koululaistutkimus,joka on toteutettu vuodesta 1995 lähtiennoin 30:ssä Euroopan maassa. Uusimmassakevään 2007 aineiston keruussa kohderyhmänäolivat tuona vuonna 16 vuotta täyttäneet jatäyttävät nuoret. Suomesta mukana oli noin5 000 oppilasta 299 koulusta. Vastausprosenttioli 91.WHO:n Koululaistutkimus (Health Behaviourin School-aged Children, HBSC) on maailmanterveysjärjestön koordinoima kansainvälinenpitkäkestoinen tutkimus, jossa tarkastellaankouluikäisten lasten ja nuorten terveyskäyttäytymistäja elämäntyylejä eri konteksteissa.Osana Terveys 2000 -tutkimusta toteutettiinvuonna 2001 nuorten aikuisten terveyttä jasitä määrittäneitä tekijöitä koskenut tutkimus.18–29-vuotiaiden otokseen kuului 1894 henkilöä,joista haastateltiin 79 prosenttia. Jälki-73

kyselyn jälkeen tärkeimpiin haastattelun kysymyksiinvastasi noin 90 prosenttia otokseenkuuluvista. Tutkimuksen suunnitteluun ja toteuttamiseenosallistui laaja kansallinen verkostoKansanterveyslaitoksen johdolla.Viit teet1 Esimerkiksi puhelinhaastattelujen ulkopuolelle jäävätne, joiden puhelinliittymä on maksamattomien laskujentakia suljettu. Haastattelematta jäävät myös ne, joillaei ole puhelinta lainkaan tai joilla puhelimen käyttöon vakavasti rajoitettua (kuten vangit tai suljetussalaitoshoidossa olevat). Syyt jättää vastaamatta tuntemattomastanumerosta tulleeseen puheluun voivat myösvääristää otosta. Jotkut nuoret eivät ehkä vastaa pelätensoittajan olevan jokin kontrollitaho. Vastaamisen voiestää myös tavallisuudesta poikkeava vuorokausirytmi,jolloin nuori on nukkumassa haastattelijan soittaessa.Näiden tapausten lisäksi haastatteluista myös varsinusein kieltäydytään, eikä osa vastaajista ole soitettaessahaastattelukunnossa. (Ulla-Maija Takkunen 2007.)2 Nuorten terveystapatutkimusten mukaan alkoholiintutustutaan pääasiassa ikävuosien 12 ja 16 välillä. Vuonna2006 yhdeksän kymmenestä 12-vuotiaasta ei ollutkäyttänyt alkoholia viimeksi kuluneen vuoden aikana.Vastaava osuus 16-vuotiaiden parissa oli yksi viidestä.(Päihdetilastollinen vuosikirja 2007, 20.)3 Tämä yksittäinen yhteisöllisyyttä mittaava tulos, yhdessäperheen kanssa syöminen, on meillä nostettu esiinUnicefin laajasta lasten ja nuorten hyvinvointia kartoittavastakansainvälisestä vertailututkimuksesta. (Ks.Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Suomessa järjestelmätoimii mutta lapset jätetään yksin” 16.2.2007 ja HS5.3.2007.) Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, ettätutkimuksessa lasten ja nuorten hyvinvointia mitattiinkuudella ulottuvuudella, joista kolmella suomalaiset ovatneljän parhaan joukossa kaikista vertailun 21 OECDmaasta.Yhteisöllisen ulottuvuuden mittari ei myöskäänole ongelmaton. Vanhempien kanssa syömisen lisäksimukana on toinen perhesuhteita kuvaava muuttuja, vainjutellen vanhempien kanssa vietetty aika. Tällä mittarillasuomalaisnuoret ovat koko vertailun kolmannella sijalla.Painottamalla indikaattoreita eri tavalla tulokset voisivatmuuttua selvästikin.4 Lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntymisen ohellaerityispalveluiden käytön kasvuun vaikuttaa pahoinvoinnintoteamisen ja diagnostiikan tehostuminen.Rimpelä (2008, 67–68) esittää myös peruspalveluiden(kuten koulu- ja opiskeluterveydenhuolto, oppilashuolto)voimavarojen riittämättömyyttä yhdeksi syyksihäiriöpalveluiden nopealle kasvulle.5 Uusi (1.1.2008) ja vanha lastensuojelulaki: ”Velvollisuusjälkihuollon järjestämiseen päättyy viimeistään,kun nuori täyttää 21 vuotta.” Lastensuojelutoimen onsiis järjestettävä jälkihuollollisia tukipalveluita myös18–21-vuotiaille.6 Vaikka lapsiin kohdistuvasta väkivallasta on saatavissahajanaisia tietoja eri tietolähteistä, luotettava ja yhtenäinenlapsiin kohdistuvan väkivallan seurantajärjestelmäpuuttuu. Poliisiammattikoulun tutkimusyksikön jaOikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kriminologisenyksikön yhteistyöllä ollaan parhaillaan kehittämässäerityistä lapsiuhritutkimusta, jonka avulla toivotaanvoitavan kehittää pysyvä lapsiin kohdistuvan väkivallanseurantaväline. (Ellonen ym. 2007, 91.) Ensimmäistentulosten analysointi on tätä kirjoitettaessa vielä kesken,mutta tuloksia julkaistaan vuoden 2008 aikana.7 Tulos, jonka mukaan koulukiusaaminen ja kotikuriuksenkohteeksi joutuminen korreloivat keskenään,ei kerro syy–seuraus-suhteesta tai sen suunnasta. JanneKivivuori esittää mahdolliseksi selitykseksi tälle korrelaatiollesitä, että rikosaktiivisilla henkilöillä on pyrkimysvalita ”helppoja uhreja”. Nuori, johon kohdistuukiusaamista koulussa, voi habituksellaan viestiä olevansa”sopiva väkivallan uhri”. Tai habitusmuutos voi juontuakotikurituksesta, joka laukaisee koulukiusaamista.(Ellonen ym. 2007, 70.)8 Lapsiköyhyysasteeksi kutsutaan suhteellisen köyhyysrajan(60 prosenttia mediaanitulosta) alapuolella olevissakotitalouksissa asuvien alle 18-vuotiaiden osuutta kaikistaalle 18-vuotiaista.9 Vuonna 2006 noin 8 prosenttia 18–24-vuotiaista ei olluthankkinut peruskoulun jälkeistä koulutusta, eivätkä heolleet missään koulutuksessa.10 Kokonaan peruskoulun ulkopuolelle putoaa vuosittainsuhteellisen pieni määrä, noin 330 nuorta (Valtiontaloudentarkastusvirasto 2007, 117). Siitä, keitä nämänuoret ovat, ei ole tarkempaa tietoa ryhmän ollessa niinpieni, ettei sitä tietosuojasyistä voi ryhmitellä taustamuuttujittain.11 Toisen asteen koulutukset ovat pituudeltaan yleensäkolmevuotisia, mutta moni opiskelee useammassa kuinyhdessä koulutuksessa, mikä pidentää odotettavissaolevaa koulutusaikaa. Myös luokattomalla lukiolla onvaikutusta tähän, noin 80 prosenttia suorittaa lukionnimellisajassa eli kolmessa vuodessa.12 Vaikka kotitaustan vaikutus on Suomessa muita maitavähäisempi, eroja kuitenkin on olemassa. PISA-tutkimuksessahavaittiin niiden oppilaiden, joiden vanhemmatkuuluivat ylimpään sosioekonomiseen neljännekseen,menestyvän esimerkiksi matematiikassakeskimäärin noin kymmenen prosenttia paremmin kuinalimpaan neljännekseen kuuluvat (Tikka & Suominen2008, 37).13 Toinen asia on sitten se, miten uskottavia mittaustu-74

loksia PISA:ssa yleensäkään on. Kritiikkiä on herättänytmm. kysymysten kulttuurisidonnaisuus sekä mittausten”piilo-opetussuunnitelma”, jonka tavoitteena on kasvattaakilpailuhenkisyyteen.14 Ennen vuotta 2001 osa-aikaisen erityisopetuksen oppilaistakysyttiin syksyn alussa, nykyään takautuvastisiten, että kyseessä ovat toteutuneet edellisen lukuvuodenoppilasmäärät ja erityisopetuksen perusteet. Koskaosa-aikaiselle erityisopetukselle on luonteenomaistaoppilaiden vaihtuvuus kouluvuoden aikana, nykyinentilastointi on todennäköisesti tarkempi. (Jahnukainen2007, 121.) Tästä tilastointitavan muutoksesta johtuenvertailukelpoisuus aiempiin vuosiin katkeaa, ja osa-aikainenerityisopetus esitetäänkin kuviossa 6 ainoastaanvuodesta 2001 alkaen.15 Mannerheimin Lastensuojeluliitto on toteuttanut laajankoulukiusaamiskyselyn vuosina 2005, 2006 ja 2007.Kysymyksessä kiusatuksi joutuminen oli määriteltyvarsin tiukasti ”Onko sinua kiusattu viimeksi kuluneenvuoden aikana sillä tavalla, että kiusaaminen jatkui useitaviikkoja ja sinun oli paha olla?” Vuonna 2005 kyllävastaustenosuus oli 24 prosenttia, vuonna 2006 se olilaskenut 22 prosenttiin, mutta vuonna 2007 noussutperäti 32 prosenttiin. Sen sijaan kysyttäessä kiusaamisenyleisyydestä omassa koulussa, vastaavaa kasvuaei näkynyt. Internetissä toteutetulla kyselyllä on ollutjoka vuosi yli 5 000 vastaajaa, enemmistö heistä 14–16-vuotiaita, ja noin kolme neljästä tyttöjä. http://www.mll.fi/toiminta/nuorisotyo_ja_kouluyhteistyo/kiusaamisen_ehkaiseminen/kiusaamiskyselyiden_tuloksia/16 Tutkinnon suorittaneiden määrää ei voi suoraan verrataopiskelijamäärään, koska tutkinnon suorittaneidenmäärät tilastoidaan kahden vuoden jaksoina ja opiskelijamäärätilastoidaan vuosittain.17 Sovittu aika voi olla mikä hyvänsä. Tämän laskutavanongelmana voi pitää sitä, että myös viivästyneet opinnotvoidaan tulkita keskeyttämisiksi.18 Vanhempien tulorajoihin toteutettiin 15 prosentinkorotus vuonna 2006 ja 30 prosentin korotus vuonna2007, mikä lisäsi toisen asteen opiskelijoiden määriäopintotuen piirissä.19 On muistettava, että kokonaan syrjäytyneet ja koulutuksenja opiskelun ulkopuolella olevat nuoret eivätvälttämättä lainkaan vastaa kyselytutkimuksiin, jollainenTyövoimatutkimuskin on.20 Pitkäaikaistyöttömäksi määritellään henkilö, joka ontyöttömänä yhtäjaksoisesti 12 kk tai 12 kk työttömänäuseammassa jaksossa (toistuvaistyöttömyys).21 Vuoden aikana vähintään 10 kuukautena toimeentulotukeasaaneet.22 Vuodesta 2005 lähtien rekisteripohjaiseen opiskelijoidentyössäkäyntitilastoon lasketaan mukaan vain 18-vuotiaatja sitä vanhemmat opiskelijat, koska tiedot opiskelijoidentyössäkäynnistä perustuvat työeläketietoihin ja15–17-vuotiaat nuoret eivät enää kuulu työeläkevakuutuksenpiiriin. Tästä syystä myös vuotta 2005 edeltävistäluvuista on taulukkoon 5 otettu mukaan ainoastaanvähintään 18-vuotiaat.23 Oppivelvollisten päivittäinen työaika saa olla koulupäivinäenintään kaksi tuntia ja koulun lomapäivinäseitsemän tuntia. Koulussa ja töissä samaan aikaankäyvillä niiden yhteinen pituus ei saa ylittää 8 tuntiavuorokaudessa eikä viikoittainen työaika 12 tuntia.15-vuotiaan säännöllinen työaika voi olla sama kuinaikuisenkin, kuitenkin enintään 9 tuntia vuorokaudessaja 48 tuntia viikossa.24 Korotuksen jälkeen eli 1.1.2008 lukien opiskelijalla voiolla tulovalvonnassa huomioitavia tuloja enintään 660euroa (aiemmin 550 euroa) tuellista kuukautta kohti ja1970 euroa (aiemmin 1515 euroa) tuetonta kuukauttakohti. Enemmistö opiskelijajärjestöistä piti muutostamyönteisenä, mutta esiintyi myös ääniä, jotka pitivätsitä opiskelijoita työelämään pakottavana ja eriarvoistumiskehitystäruokkivana.25 Vuonna 1997 Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksentilastointitapa muuttui siten, että aineistot ennen jajälkeen muutoksen eivät ole keskenään vertailukelpoisia.Aiemmin tutkimus tehtiin syksyisin mutta vuodesta1997 alkaen kuukausittain. Määräaikaisten työntekijöidenosuudessa muutos näkyy kasvuna, koska nyttilastoissa näkyivät myös kesätyöntekijät. Varhemmissatilastoissa myös ”ei osaa sanoa” -vastaukset oli tulkittuvakinaisessa työsuhteessa oleviksi, vuodesta 1997 alkaentaas määräaikaisiksi. (Hellman 2008.)26 Ensimmäisen kerran sana pätkätyö esiintyy HelsinginSanomien ja Ilta-Sanomien arkistossa vuonna 1996. Senjälkeen kirjoitukset, joissa sana esiintyy ovat yleistyneet.Vuonna 2006 se esiintyi mainittujen lehtien kirjoituksissa274 kertaa, enemmän kuin viidesti viikossa. (Hellman2008.)27 Ongelma liittyy ennen kaikkea Tilastokeskuksen Työvoimatutkimuksenaikasarjojen tulkintaan ennen jajälkeen vuoden 1997 tilastouudistuksen.28 Työministeriön selvityksen mukaan vuokrattujentyöntekijöiden määrä on muutamassa vuodessa läheskolminkertaistunut. Vuonna 2005 vuokratyöntekijöitäoli jo yli 100 000. (Hellman 2008.)29 Yhteiskunnalle nuoren syrjäytymisestä aiheutuvat taloudellisetseuraukset näyttäytyvät lähinnä menetettyinätuotannontekijöinä ja lisääntyvänä kustannusrasitteena.Jos syrjäytyminen kestää koko odotettavissa olevantyöiän, noin neljäkymmentä vuotta, on yhdestä syrjäytyneestäaiheutuva nykyarvoksi laskettu kansantulonmenetys noin 700 000 euroa. Julkisen talouden vastaavamenetys on noin 430 000 euroa. (Valtiontaloudentarkastusvirasto 2007, 116.)30 Suomessa on tällä hetkellä 15–29-vuotiaita nuoria hiemanyli 990 000. Tilastokeskuksen väestöennusteen75

mukaan vuoteen 2025 mennessä 15–29-vuotiaidenikäryhmän arvioidaan pienenevän noin 70 000 hengellä(eli noin 7 prosentilla) samaan aikaan kuin yli 65-vuotiaidenmäärän arvioidaan kasvavan yli 500 000:lla (noin60 prosentilla, vuoteen 2050 mennessä peräti 80 prosentilla).Tilastokeskuksen väestöennuste on trendilaskelma,jonka tehtävänä on osoittaa, millainen väestökehityson odotettavissa, mikäli viimeaikainen väestökehitysjatkuisi muuttumattomana seuraavat vuosikymmenet.Ennuste perustuu havaintoihin syntyvyyden, kuolevuudenja muuttoliikkeen menneestä kehityksestä eikä sitälaadittaessa oteta huomioon taloudellisten, sosiaalisteneikä muiden yhteiskunta- tai aluepoliittisten päätöstenmahdollista vaikutusta tulevaan väestönkehitykseen.Tässä laskelmassa käytetyt oletukset ovat: syntyvyys1,8, nettomaahanmuutto 10 000.31 Ongelmana on esimerkiksi psykiatrisen hoitoketjunkatkeaminen 18 vuoden iässä. Nuorisopsykiatrisessasairaalassa hoidettu nuori voidaan siirtää 18-vuotispäivänäänaikuisten sairaalaan, jolloin hoidon jatkuvuuskatkeaa. HUS puolestaan on ryhmitellyt psykiatristahoitoa tarvitsevat lapset eri toimialaan kuin nuoret,mikä tietää hoitopaikan vaihdosta 13-vuotiaana, vaikkahoidon tarve ei muuttuisi. (Repo 2008.)32 Lastensuojelutilastojen lisäksi syrjäytymisraportin mittareinaovat mm. lasten ja nuorten osuus psykiatrisessalaitoshoidossa, depressiolääkitys, itseraportoitu depressioStakesin kouluterveyskyselyissä ja työkyvyttömyyseläkkeellesiirtyneet alle 25-vuotiaat. (Vainio 2008.)33 Nuorten yhteiskuntatakuun mukaan työvoimatoimistonpitää tarjota nuorelle aktiivista tekemistä kuten työharjoitteluatai työvoimakoulutusta mikäli nuori on ollutkolme kuukautta työttömänä.34 Toimenpiteeseen osallistumatonta vertailuryhmää jatilastollista mallintamista on käyttänyt esim. Valtiontaloudellinen tutkimuskeskus, jonka 2004 tutkimuksessahavaittiin työllistämistuen ja työvoimakoulutuksenedistäneen nuorten työllistymistä ja parantaneet heidänansiotasoaan (Valtiontalouden tarkastusvirasto 2007,89).35 Sama pätee tosin myös aikuisiin, ainakin köyhyydensyiden selityksessä: miehet syyttävät naisia todennäköisemminyksilön omaa käyttäytymistä. Mikko Niemelänmukaan tosin väestön selkeä enemmistö pitääköyhyyden syynä yksilön ulkopuolisia rakenteellisia jafatalistisia tekijöitä. (Niemelä 2007, 585–598.)36 Myös alaikäisille lasketaan tilastotarkastelussa tuloja.Jokainen kotitalouden jäsen, myös lapset, saavat samankäytettävissä olevan tulon. Käytännössä tulonjakotilastossalasketaan ensin kotitalouden bruttotulot, jostavähennetään välittömät verot ja veronluonteiset maksut.Näin saadut kotitalouden käytettävissä olevat tulotjaetaan kotitalouden kulutusyksikköjen määrällä, jolloinsaadaan ns. ekvivalentti tulo jokaiselle kotitaloudenjäsenelle. Nykyään käytetyssä kulutusyksikköasteikossakotitalouden ensimmäinen aikuinen saa painon 1,muut yli 13-vuotiaat painon 0,5 ja 0–13-vuotiaat lapsetpainon 0,3. (Ks. Törmälehto 2007, 7.)37 Todellisuudessa opiskelijoiden määrä voi olla suurempikin,sillä yli kuusi kuukautta vuodessa kokopäiväisestityöskennelleet, tietyn tulorajan ylittäneet opiskelijatluokitellaan tulonjakotilastossa palkansaajiksi. Käytännössäsiis paremmin ansaitsevat opiskelijat siirtyvättulonjakotilastossa usein ansiotyötä tekeviksi. (Honkkila& Iisakka 2007, 53.)38 Tämä ei tarkoita työttömyysastetta, joka lasketaan työvoimaankuuluvista, joihin esimerkiksi opiskelijat eivätkuulu.39 Pienituloisten osuuden sijaan puhutaan myös köyhyysriskistä,köyhyysuhasta tai suhteellisesta köyhyysriskistä/-uhasta.Kaikilla tarkoitetaan yleensä samaa Euroopanunionin tilastolaitoksen Eurostatin määritelmää, jonkamukaisesti köyhyysuhan alaiseksi määritellään henkilö,jonka kotitalouden tulot ovat pienemmät kuin 60prosenttia kotitalouksien muunnettua OECD-kulutusyksikköäkohden lasketusta mediaanitulosta.40 Kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan vuonna2005–06 urheilua tai liikuntaa harrasti 91 prosenttia3–18-vuotiaista. Osuus on kasvanut vuodesta 1995,jolloin se oli 76 prosenttia.41 Kouluterveyskyselyn liikuntaa koskevassa osiossa tiedustellaanvähintään puolen tunnin urheilun tai liikunnanharrastamista vapaa-ajalla. Vastausvaihtoehdot vaihtelevatuseasta kerrasta päivässä ”en lainkaan” -vaihtoehtoon.Tässä kyselyssä ainoastaan vastausta ”vähintään kerranpäivässä” voidaan pitää riittävän liikunnan osoittimena.42 Liikunnan määrän väheneminen 10 ja 18 ikävuodenvälillä havaittiin sekä Nuorten terveystapatutkimuksessa(Fogelholm ym. 2007, 28–30) , kansallisessa liikuntatutkimuksessa(2006, 7–8 ) että Maailman terveysjärjestönWHO:n koordinoimassa koululaistutkimuksessa(Fogelholm ym. 2007, 35; Samdal ym. 2006).43 Käytetty mittari on tosin liian karkea erottelemaanniiden osuuksia, jotka eivät liiku lainkaan.44 Seurantavälillä 1975–2007 lähes 95 prosenttia ikäryhmästäaloitti asepalveluksen.45 Lihaskuntotestit sisältävät etunojapunnerruksen, käsinkohonnan,istumaannousun, selkälihasliikkeen javauhdittoman pituushypyn. Suoritusaika on yhdenliikkeen osalta yksi minuutti pl. vauhditon pituus jakäsinkohonta.46 Testeihin osallistui vuonna 2003 noin 2400 lasta.Opetushallituksen tuloksia verrattiin vuonna 1998Jyväskylän yliopiston liikuntakasvatuksen laitoksellaja LIKES-tutkimuskeskuksessa kerättyyn laajaan aineistoon(KOULI-tutkimus), jossa käytettiin vastaaviatestejä.76

47 Tässä testissä oppilas juoksee edestakaisin 20 metrinmatkaa äänimerkin mukaan kiihtyvällä vauhdilla. Testipäättyy, kun oppilas ei jaksa enää ylläpitää merkkiäänenmukaista vauhtia.48 Istumaan nousu vaiheittain, eteentaivutus istuen, edestakaisinhyppely, vauhditon viisiloikka, kahdeksikkokuljetusja koordinaatiorata.49 Aikuisväestön terveyskäyttäytymistutkimuksen tulostenmukaan koulutusryhmittäiset erot viikoittaisenliikunnan yleisyydessä vaihtelevat ikäryhmittäin. 25–34-vuotiaista liikuntaa harrastivat yleisimmin ylimpäänkoulutusryhmään kuuluvat. Sen sijaan 15–24-vuotiaistaeniten vapaa-ajan liikuntaa harrastivat alimpiin koulutusryhmiinkuuluvat. (Kestilä & Martelin 2005, 40.)50 Ylipainoisuuden raja-arvona pidettiin painoindeksiä 25ja lihavuuden raja-arvona painoindeksiä 30. Painoindeksikuvaa painon ja pituuden suhdetta (kg/m²).51 Kulutuksen kasvuun ovat vaikuttaneet Suomen alkoholioloissatapahtuneet muutokset, varsinkin alkoholiveronalennus ja tuodun alkoholin matkustajakiintiöidenpoistuminen muista EU-maista vuonna 2004. Vuonna2006 alkoholin kokonaiskulutuksen on arvioitu olleen10,3 litraa 100 % alkoholia asukasta kohden, mikä on0,9 litraa (noin 11 prosenttia) enemmän kuin vuonna2003. (STTV, lainattu teoksesta Mustonen ym. 2007,532.)52 Alkoholitutkimusten yleinen ongelma on, että kyselyynosallistuneet ovat taipuvaisia tietoisesti tai tiedostamattaanaliraportoimaan kulutustaan. Stakesin 2006 alkoholipaneelitutkimuksenkattavuuskerroin, joka kertoo,kuinka suuri osa myyntitilastojen mukaisesta alkoholinvuosikulutuksesta kyselytiedoilla on saatu kartoitettua,oli vain 37 prosenttia. Tähän vaikuttanee myös otoksenvalikoituneisuus: haastattelututkimuksista poisjääntisaattaa olla valikoitunutta alkoholin kulutuksen suhteen.On mahdollista, että muutokset suurkuluttajienjuomissa alkoholimäärissä muodostavat merkittävänosan lisääntyneestä alkoholinkulutuksesta.53 Sekä miesten että naisten raittiiden osuuden kasvu ontilastollisesti merkitsevää, miesten muutoksen p

LähteetAhlström, Salme & Metso, Leena & Huhtanen, Petri &Ollikainen, Minna (2008) Missä nuorisoryhmissä päihteidenkäyttöon vähentynyt? Suomen ESPAD-aineistontuloksia 2007. Yhteiskuntapolitiikka 1/2008, 73–83.Alatupa, Saija & Karppinen, Krister & Keltikangas-Järvinen,Liisa & Savioja, Hannele (2007) Koulu, syrjäytyminenja sosiaalinen pääoma. – Löytyykö huonoosaisuudensyy koulusta vai oppilaasta? Sitran raportteja75. Helsinki: Sitra.Allardt, Erik (1976) Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Helsinki:WSOY.Arinen, Pekka & Karjalainen, Tommi (2007) PISA 2006ensituloksia 15-vuotiaiden koululaisten luonnontieteiden,matematiikan ja lukemisen osaamisesta. Helsinki: opetusministeriönjulkaisuja 2007:38.Education at glance 2007. OECD indicators. Http://www.oecd.org/document/30/0,3343,de_2649_37455_39251550_1_1_1_37455,00.html. (Viitattu31.3.2008.)Ellonen, Noora (2008) Kasvuyhteisö nuoren turvana. Sosiaalisenpääoman yhteys nuorten masentuneisuuteen jarikekäyttäytymiseen. Tampere: Tampereen yliopisto &Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura.Ellonen, Noora & Kivivuori, Janne & Kääriäinen, Juha(2007) Lapset ja nuoret väkivallan uhreina. Helsinki:Poliisiammattikorkeakoulun tiedotteita 64 / 2007.Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja80.Fogelholm, Mikael (2005) Liikunta. Teoksessa SeppoKoskinen & Laura Kestilä & Tuija Martelin & ArpoAromaa (toim.) Nuorten aikuisten terveys. Terveys 2000 -tutkimuksen perustulokset 18–29-vuotiaiden terveydestä jasiihen liittyvistä tekijöistä. Sosiaali- ja terveysministeriönselvityksiä 2007:1. Helsinki: Kansanterveyslaitoksenjulkaisuja B7/2005, 49–52.Fogelholm, Mikael & Paronen, Olavi & Miettinen, Mari(2007) Liikunta – hyvinvointipoliittinen mahdollisuus.Suomalaisen terveysliikunnan tila ja kehittyminen 2006.Helsinki: sosiaali- ja terveysministeriö & opetusministeriö& UKK-instituutti.Forssén, Katja (2006) Lapsiperheiden hyvinvoinnin muutossuunnat2000-luvun Suomessa. Teoksessa LiisaHokkanen & Maritta Sauvola (toim.) Puhumattomatpaikat. Puheenvuoroja perheestä. Oulu: Pohjois-Suomensosiaalialan osaamiskeskuksen julkaisusarja 22. Http://www.poske.fi/dokumentit/Julkaisu_22.pdf. (Viitattu2.4.2008.)Gissler, Mika & Puhakka, Tiina & Vuori, Mika & Karvonen,Sakari (2007) Poikien ja tyttöjen hyvinvointi jaterveys tilastoina. Teoksessa Sakari Karvonen (toim.)Onko sukupuolella väliä? Hyvinvointi, terveys, pojat jatytöt. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisoasiainneuvottelukunta & Stakes.Hellman, Heikki (2008) Myytti pätkätöistä murtuu. HelsinginSanomat 9.3.08, D4.Honkkila, Juha & Iisakka, Laura (2007) Nuoret kotitaloudetvaarassa jäädä tulokehityksestä jälkeen. Hyvinvointikatsaus3/2007, 52–57.Huurre, Taina & Aro, Hillevi (2007) Nuoruusiän hyvinvoinninerot vaikuttavat aikuisikään saakka. Kansanterveys1/2007, 14–15.Häggman, Erik (2007) Polarisaatiomuistio. 95 000 nuortakoulutuksen ja työelämän ulkopuolella 2004. Http://www.laaninhallitus.fi/lh/lansi/bulletin.nsf/files/3D1785B1EA312A36C225733E0043BC70/$file/Polarisaatiomuistio.pdf. (Viitattu 30.3.2008.)Hämäläinen, Ulla & Juutilainen, Vesa-Pekka & Hellsten,Katri (2007) Lukiolaisten ja ammatillista perustutkintoasuorittavien elämäntilanne ja toimeentulo. Sosiaali- jaterveysturvan tutkimuksia 87. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.Hänninen, Sakari & Karjalainen, Jouko (2007) Tarve harkinnassa.Teoksessa Sakari Hänninen & Jouko Karjalainen& Kirsi-Maria Lehtelä (toim.) Pääsy kielletty!Poiskäännyttämisen politiikka ja sosiaaliturva. Helsinki:Stakes, 157–191.Härkönen, Hasse (2008) Ammattitutkinnot uusiksi. HelsinginSanomat, Koulutus-liite 27.2.2008, 11.Jahnukainen, Markku (2007) Erityisopetuksen tarve jamuutos. Teoksessa Sakari Karvonen (toim.) Onkosukupuolella väliä? Hyvinvointi, terveys, pojat ja tytöt.Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisoasiainneuvottelukunta & Stakes.Kannas, Lasse & Kämppi, Katariina & Tynjälä, Jorma& Villberg, Jari & Välimaa, Raili (2008) WHO-Koululaistutkimuksentuloksia kouluviihtyvyydestä vuosilta1994–2006. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, terveydenedistämisen tutkimuskeskus. (Julkaisematon.)Kartovaara, Leena (2007) Lasten perheet. Teoksessa Suomalainenlapsi 2007. Helsinki: Tilastokeskus & Stakes,47–70.Karvonen, Sakari & Moisio, Pasi & Simpura, Jussi & Heikkilä,Matti (2008) Suomalaisten muuttuvat elinolot.Teoksessa Pasi Moisio & Sakari Karvonen & Jussi Simpura& Matti Heikkilä (toim.) Suomalaisten hyvinvointi.Helsinki: Stakes, 28–37.Kaukonen, Ritva (2007) Tilastoista syrjäytyneitä nuoria onnoin 14 000. Tieto&Trendit 7/2007. Http://www.stat.fi/artikkelit/2007/art_2007-11-07_002.html. (Viitattu9.4.2008.)Kauppinen, Timo & Karvonen, Sakari (2008) Nuortenaikuisten toimeentulo-ongelmat. Teoksessa Pasi Moisio& Sakari Karvonen & Jussi Simpura & Matti Heikkilä(toim.) (2008) Suomalaisten hyvinvointi. Helsinki:Stakes, 76–94.Kekki, Tuula & Noponen, Tanja (2008) Huumeet ja rikol-78

lisuuden kasautuminen taparikollisuudessa. Nuorisotutkimus1/2008, 3–17.Kestilä, Laura & Martelin, Tuija (2005) Elintavat. TeoksessaSeppo Koskinen & Laura Kestilä & Tuija Martelin &Arpo Aromaa (toim.) Nuorten aikuisten terveys. Terveys2000 -tutkimuksen perustulokset 18–29-vuotiaiden terveydestäja siihen liittyvistä tekijöistä. Helsinki: Kansanterveyslaitoksenjulkaisuja B7/2005, 40–44.Kestilä, Laura & Salasuo, Mikko (2007) Nuorten aikuistenalkoholin käyttö – sosiaalisen eriarvoisuuden ilmentymä?Teoksessa Christoffer Tigerstedt (toim.) Nuoret jaalkoholi. Helsinki: Alkoholi- ja huumetutkijain seura& Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto,121–139.Kivivuori, Janne (2005) Nuoret rikosten tekijöinä, uhreinaja kontrollin kohteina 1995–2004. Teoksessa JanneKivivuori & Venla Salmi (2005) Nuorten rikoskäyttäytyminen1995–2004. Helsinki: Oikeuspoliittisentutkimuslaitoksen tutkimuksia 214.Koskinen, Seppo & Kestilä, Laura & Martelin, Tuija &Aromaa, Arpo (toim.) (2005) Nuorten aikuisten terveys.Terveys 2000 -tutkimuksen perustulokset 18–29-vuotiaid en terveydestä ja siihen liittyvistä tekijöistä.Helsinki: Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B7/2005.Kumpulainen, Timo & Saari, Seija (toim.) (2006) Koulutuksenmäärälliset indikaattorit 2006. Helsinki: Opetushallitus.Laaksonen, Mikko & Helakorpi, Satu & Karvonen, Sakari& Patja, Kristiina & Sulander, Tommi (2007) Tupakointi.Teoksessa Hannele Palosuo & Seppo Koskinen& Eero Lahelma & Ritva Prättälä & Tuija Martelin& Aini Ostamo & Ilmo Keskimäki & Marita Sihto& Kirsi Talala & Elisa Hyvönen & Eila Linnanmäki(toim.) Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosioekonomistenterveyserojen muutokset 1980–2005. Helsinki: Sosiaali- jaterveysministeriön julkaisuja 2007:23.Lapsi- ja nuorisoväkivallan ehkäisy (2005). Lapsi- ja nuorisoväkivallanvähentämistyöryhmän työryhmäraportti.Http://www.rikoksentorjunta.fi/uploads/xz3h7fdw.pdf.(Viitattu 19.2.2008.)Lehto, Anna-Maija & Sutela, Hanna & Kauhanen, Merja(2008) Pätkätöiden yleistyminen ei ole tilastoharha.Helsingin Sanomat 19.3.2008, C4.Leino, Timo (2007). Nuoret ja työ -toimintaohjelma. Julkaisematonesitelmä Työterveyslaitoksen Nuoret ja työ-toimintaohjelman loppuseminaarissa, 27.9.2007.Liiten, Marjukka (2008) Koulupudokkaiden määrä lisääntynyt.Jatkokoulutus houkutteli harvempia. HelsinginSanomat 18.1.2008, A4.Luopa, Pauliina & Pietikäinen, Minna & Jokela, Jukka(2008) Koulukiusaaminen peruskoulun yläluokilla2000–2007. Helsinki: opetusministeriön julkaisuja2008:7. Http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2008/liitteet/opm07.pdf?lang=fi. (Viitattu24.3.2008.)Malmberg-Heimonen, Ira (2005) Public welfare policiesand private responses: Studies of European labour marketpolicies in transition. Työ ja ihminen tutkimusraportti68. Helsinki: Työterveyslaitos.Martelin, Tuija & Koskinen, Seppo & Kestilä, Laura &Aromaa, Arpo (2005) Terveyden ja toimintakyvyn vaihteluasuinalueen, koulutuksen ja perhetyypin mukaan.Teoksessa Seppo Koskinen & Laura Kestilä & TuijaMartelin & Arpo Aromaa (toim.) Nuorten aikuistenterveys. Terveys 2000 -tutkimuksen perustulokset18–29-vuotiaiden terveydestä ja siihen liittyvistä tekijöistä.Helsinki: Kansanterveyslaitoksen julkaisujaB7/2005, 134–148.Merimaa, Maija (2008) Lukiolaisten hyvinvointitutkimus2007. Helsinki: Suomen Lukiolaisten liitto & Opiskelijajärjestöjentutkimussäätiö Otus. Http://www.lukio.fi/service.cntum?serviceType=document&documentName=127850/lukiolaisten_hyvinvointitutkimus_2007_web_versio.pdf. (Viitattu 11.3.2008.)Moisio, Pasi (2006) Kasvanut polarisaatio lapsiperheidenparissa. Teoksessa Mikko Kautto (toim.) Suomalaistenhyvinvointi 2006. Helsinki: Stakes.Moisio, Pasi & Karvonen, Sakari & Simpura, Jussi &Heikkilä, Matti (toim.) (2008) Suomalaisten hyvinvointi.Helsinki: Stakes.Mustonen Heli & Mäkelä, Pia & Huhtanen, Petri (2007)Kaksi vuotta alkoholin hinnan laskun jälkeen. Alkoholinkäyttö vuonna 2006. Yhteiskuntapolitiikka 72,532–540.Myllyniemi, Sami (2006) Nuorisobarometri 2006. TeoksessaTerhi-Anna Wilska (toim.) Uskon asia. Nuorisobarometri2006. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura& Nuorisoasiain neuvottelukunta,13–89.Myllyniemi, Sami (2007) Perusarvot puntarissa. Nuorisobarometri2007. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura& Nuorisoasiain neuvottelukunta.Myrskylä, Pekka (2006) Opiskelijat selittävät pätkätöidenyleistymistä. Tilastokeskuksen tiedote 22.5.2006.Http://www.stat.fi/ajk/tiedotteet/v2006/tiedote_030_2006-05-22.html. (Viitattu 28.2.2008.)Niemelä, Mikko (2007) Oma vika, epäonni vai rakenne?Suomalaisten köyhyyden syitä koskevat mielipiteet.Yhteiskuntapolitiikka 6/2007, 585–598.Nuori Suomi ry (2006) Liikuntatutkimus 2005–2006.Lasten ja nuorten liikunta. Helsinki: Nuori Suomi ry,Suomen liikunta ja urheilu, Suomen kuntoliikuntaliitto,Suomen olympiakomitea, Helsingin kaupunki. SLU:njulkaisusarja 4/06.Nyyssölä, Kari & Pajala, Sasu (1999) Nuorten työura. Koulutuksestatyöelämään siirtyminen ja huono-osaisuus. Helsinki:University Press Finland Ltd / Gaudeamus.Opetusministeriö (2007) Tutkimus ammatillisen koulutuk-79

sen mielikuvista. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/ammatillinen_koulutus/opiskelu_ja_tutkinnot/Mielikuvatutkimus/mielikuvatutkimus_2007.pdf.(Viitattu 30.3.2008.)Paavola, Meri (2006) Smoking from Adolescence to Adulthood.A 15-year Follow-up of the North Karelia Youth Project.Helsinki: Kansanterveyslaitoksen julkaisuja 16/2006.Https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/1543/smokingf.pdf?sequence=1.(Viitattu 1.4.2008.)Palosuo, Hannele & Koskinen, Seppo & Lahelma, Eero& Prättälä, Ritva & Martelin, Tuija & Ostamo, Aini& Keskimäki, Ilmo & Sihto, Marita & Talala, Kirsi &Hyvönen, Elisa & Linnanmäki, Eila (toim.) (2007)Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosioekonomisten terveyserojenmuutokset 1980–2005. Helsinki: Sosiaali- jaterveysministeriön julkaisuja 2007:23.Pohjantammi, Ismo (2007) Ylisukupolvinen työttömyysnuorten työpajoilla. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura,verkkojulkaisuja 12. Http://www.nuorisotutkimusseura.fi/tyopaja.pdf.(Viitattu 25.4.2008.)Poikolainen, Kari & Pirkola, Sami (2005) Alkoholinkäyttö.Teoksessa Seppo Koskinen & Laura Kestilä & Tuija Martelin& Arpo Aromaa (toim.) Nuorten aikuisten terveys.Terveys 2000 -tutkimuksen perustulokset 18–29-vuotiaidenterveydestä ja siihen liittyvistä tekijöistä. Helsinki:Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B7/2005, 63–70.Puronaho, Kari (2006) Liikuntaseurojen lasten ja nuortenliikunnan markkinointi. Tutkimus lasten ja nuorten liikunnantuotantoprosessista, resursseista ja kustannuksista.Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Http://julkaisut.jyu.fi/?id=951-39-2558-7. (Viitattu 30.3.2008.)Repo, Päivi (2008) Lasten ja nuorten mielenterveysoireetlisääntyvät nopeammin kuin palvelut. Helsingin Sanomat11.2.2008, A5.Reunanen, Antti & Rissanen, Aila (2005) Lihavuus japainonhallinta. Teoksessa Seppo Koskinen & LauraKestilä & Tuija Martelin & Arpo Aromaa (toim.) Nuortenaikuisten terveys. Terveys 2000-tutkimuksen perustulokset18–29-vuotiaiden terveydestä ja siihen liittyvistätekijöistä. Helsinki: Kansanterveyslaitoksen julkaisujaB7/2005, 53–54.Rimpelä, Arja & Rainio, Susanna & Huhtala, Heini & Lavikainen,Hanna & Pere, Lasse (2007) Nuorten terveystapatutkimus2007. Nuorten tupakkatuotteiden ja päihteidenkäyttö 1977–2007. STM, Selvityksiä 2007:63. Helsinki:sosiaali- ja terveysministeriö.Rimpelä, Matti (2008) Lasten ja nuorten hyvinvointi. TeoksessaPasi Moisio & Sakari Karvonen & Jussi Simpura &Matti Heikkilä (toim.) (2008) Suomalaisten hyvinvointi.Helsinki: Stakes. 62–74Salmi, Venla (2005) Sosiaalinen pääoma ja nuorten rikollisuus.Teoksessa Janne Kivivuori & Venla Salmi (2005)Nuorten rikoskäyttäytyminen 1995–2004. Helsinki: Oikeuspoliittisentutkimuslaitoksen tutkimuksia 214.Salmi, Venla (2007) Helsingin nuoret rikosten tekijöinä2006. Helsinki: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksentutkimustiedonantoja 73. Http://www.optula.om.fi/uploads/vtemehqc.pdf. (Viitattu 19.2.2008.)Salmi, Venla (2008) Nuorten miesten rikoskäyttäytyminen1962 ja 2006. Rikollisuuden kehity itse ilmoitetun rikollisuudenkyselyjen valossa. Helsinki: Oikeuspoliittisentutkimuslaitoksen julkaisuja 235. Http://www.optula.om.fi/42527.htm. (Viitattu 11.4.2008.)Samdal, Oddrun & Dür, Wolfgang & Freeman, John(2004) Life Circumstances of Young People. School.Teoksessa Candace Currie & Chris Roberts & AntonyMorgan & Rebecca Smith & Wolfgang Settertobulte& Oddrun Samdal & Vivian Barnekow Rasmussen(toim.) Young People’s Health in Context: internationalreport from the HBSC 2001/02 survey. WHO PolicySeries: Health policy for children and adolescents Issue4, WHO Regional Office for Europe, Copenhagen.Http://www.euro.who.int/Document/e82923.pdf.(Viitattu 24.3.2008.)Samdal, Oddrun & Tynjälä, Jorma & Roberts, Chris &Sallis, James F. & Villberg, Jari & Wold, Bente (2006)Trends in vigorous physical activity and TV watchingof adolescents from 1986 to 2002 in seven EuropeanCountries.H ttp://eurpub.oxfordjournals.org/cgi/reprint/17/3/242.(Viitattu 23.1.2008.)Santtila, Matti & Kyröläinen, Heikki & Vasankari, Tommi& Tiainen, Seppo & Palvalin, Kauko & Häkkinen, Arja& Häkkinen, Keijo (2006) Physical Fitness Profilesin Young Finnish Men during the Years 1975–2004.Medicine & Science in Sports & Exercise, Vol. 38. 2006,1990–1994.Sisäministeriö (2008) Esitys sisäisen turvallisuuden ohjelmaksi.Http://www.intermin.fi/intermin/hankkeet/turva/home.nsf/files/STOesitys140408/$file/STOesitys140408.pdf.(Viitattu 20.4.2008.)STTV. Sosiaali- ja terveydenhuollon tuotevalvontakeskus.Tiedote 3/2007. Http://www.sttv.fi/ylo/tiedotteet_frameset.htm.(Lainattu 26.1.2008.)Sulander, Juhani & Viluksela, Marja & Elo, Aija-Riitta& Huuskonen, Matti & Leino, Timo (2007) Nuoretja työ 2006 -barometri. Taulukkoraportti. Helsinki:Työterveyslaitos.Sund, Reijo (2004) Lasten ja nuorten hyvinvoinnin ulottuvuuksia– metodologinen näkökulma. Teoksessa PetriPaju (toim.) Samaan aikaan toisaalla… Nuoret, alueellisuusja hyvinvointi. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto& Nuorisoasiain neuvottelukunta & Stakes.Svartström, Tarja (2007) Nuori rahankäyttäjä. Ajassa4/2007, 39.Takkunen, Ulla-Maija (2007) Julkaisematon puheenvuoroavajaispaneelissa 6. nuorisotutkimuspäivillä ”Nuoretpolarisoituvassa yhteiskunnassa”. 7.11.2007.Tanskanen, Antti & Danielsbacka, Mirkka (2007) Paja80

pahnan pohjimmaisille. Huono-osaisimmille suunnatustatyöpajatoiminnasta. Yhteiskuntapolitiikka 5/2007,522–531.Tarvainen, Tom & Pietiläinen, Ville & Kuure, Tapio (toim.)(2007) Nuoret eivät odota. Palvelurakenteen muutosnyt. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja2007:6.Tikka, Tiina & Suominen, Esa (2008) Sivistysyhteiskunta2.0 – osallisuutta ja osaamista kaikille. Helsinki: KaleviSorsa -säätiön julkaisuja 1/2008.Tuonen, Mika (2005) Suomen koulutustaso kansainvälisessävertailussa. Hyvinvointikatsaus 4/2005, 14–18.Törmälehto, Veli-Matti (2007) Toimeentulo koheni, tuloerotkasvoivat. Hyvinvointikatsaus 3/2007, 4–11.Unga Utanför. Ungdomsstyrelsen. Tukholma: Statensoffentliga utredningar, SOU 2003:92.UNICEF Innocenti Research Centre (2007) Child povertyin perspective: An overview of child well-being in richcountries. Report Card 7.Uusitalo, Roope (2008) Onko pätkätöitten yleistyminentotta vai tilastoharhaa. Yhteiskuntapolitiikka 1/2008,5–11.Vainio, Riitta (2008) Jopa 65 000 nuorta vaarassa syrjäytyä,yhdestä yli miljoonan euron menot. Helsingin Sanomat17.3.2008, A4.Valkonen, Tapani & Ahonen, Hilkka & Martikainen, Pekka(2003) Sosiaaliryhmien väliset erot elinajanodotteessakasvoivat 1990-luvun loppuvuosina. Hyvinvointikatsaus2/2003, 12–18.Valkonen, Tapani & Martikainen, Pekka & Remes, Hanna(2007) Sosiaaliryhmien väliset elinajanodote-erot ovatpysyneet suurina 2000-luvulla. Suomen Lääkärilehti42/2007, 3891–3896.Valtiontalouden tarkastusvirasto (2007) Nuorten syrjäytymisenehkäisy. Valtiontalouden tarkastusviraston toiminnantarkastuskertomus146/2007.81

OSA IIUhkatekijöitä n u o rt e nh y v i n v o i n n i l l e83

Pä i v i Ha r i n e nHy v ä, p a h a yksinäisy ysItsellisy ys, y k s i n ä i s y y s ja y s t ä v y y sm y ö h ä i s n u o r u u d e s s aYksinäisyys on teema, joka on askarruttanutmuun muassa gerontologeja mutta jota nuorisotutkimuksessaon tarkasteltu vähän. Aihetta onsivuttu nuoruuspsykologisissa syrjäytymistarkasteluissa(esim. Törrönen & Vornanen 2002), jase on ollut läsnä ikään kuin rivien välissä nuortenryhmäjäsenyysanalyyseissa (esim. Tolonen2001; Keskisalo 2003), ystävyystutkimuksissa(esim. Dunn 2004) tai yhteisöllisyyttä sosiaalisenapääomana tarkasteltaessa (esim. Helve &Bynner 2007; Jokinen 2005, 14). Yksinäisyyttäon lähestytty yleensä ei-toivottuna asiana,sosiaalisen syrjäytymisen muotona, josta olisisyytä päästä eroon ja pelastua. Yksinäisyys onepätavallistettu, joissakin yhteyksissä jopa patologisoitu,ja nuoren ihmisen yksinäisyyteenvetäytymiseen on liitetty poikkeavuuden diagnooseja,opiskeluongelmia, koulukiusaamista,persoonallisuushäiriöitä ja syrjäytymispotentiaali(esim. Wolff 1995).Myös nuorten itsensä näkökulmasta yksinäisyyson usein määritelty vertaissosiaalisuudenpuutteeksi ja kenties raskaimmaksi syrjäänjoutumisen muodoksi ja kokemukseksi, jotavastaan on syytä kamppailla kaikin keinoin(Törrönen & Vornanen 2002; Ollikainen2007). Suomessa asuvien monikulttuuristennuorten kokemusten analyyseissa on toistuvastitörmätty esimerkiksi erilaisuuden kokemustenja yksinäisyyden tunteen yhteen kietoutumiseen(ks. esim. Honkasalo ym. 2007). Samanlaisuudenkokemuksen puolestaan on todettu liittävänihmiset toisiinsa ja synnyttävän ystävyyttä jaaktiivista vuorovaikutusta, joita olemme oppineetpitämään hyvinä ja tavoiteltavina asioina(esim. Kärkkäinen 2007).Yksinäisyyttä voi lähestyä muutenkin kuinongelmalähtöisesti, ja sitä voi pohtia toisinkinkuin jonkun tärkeän asian puuttumisena. EsimerkiksiHelinä Siikala (2005) on määritellytyksinäisyyden yhdeksi elämän peruskokemukseksi,jota ilman ei voi edes elää. Erityisestiiän karttuessa ihmisten tarve vetäytyä omiinoloihinsa näyttää lisääntyvän, jolloin yksinäisyysvoi olla haluttu olotila ja valittu suhde sosiaaliseen,harkittu irtiotto. Nuoruutta ja yksinäisyyttäon kuitenkin totuttu pitämään parina,jota odottaa huono tulevaisuus.Yksinäisyyden eristäminen tutkimuskohteeksion vaikeaa. Empiiristä näyttöä yksinäisyydenongelmallisuudesta ja yksinäisistä nuoristaon olemassa, 1 mutta yksinäisyyttä avaavaa aineistoaon hankalaa löytää tai koota: kumuloitunuteristäytyminen ei purkaudu helpostiesimerkiksi haastatteluaineistoksi. Yksinäisyyttäonkin yleensä jouduttu tarkastelemaan ei-yksinäistensille antamien määrittelyjen läpi. Tässäartikkelissa tutkimuksellisesti haastavaa yksinäisyydentematiikkaa avataan kolmen erilaisenempiirisen aineiston kautta. Aineistojenfokus on niin sanotussa myöhäisnuoruudessaja siihen kiinnittyvässä kotoa irtautumisenelämänvaiheessa, jossa suhteet yksinäisyyteenja vertaisiin usein järjestyvät nuoren elämässäuudella tavalla.Artikkelissa hyödynnetään ensinnäkin vuonna2007 noin 20-vuotiaiden nuorten aikuistenparissa koottua eläytymismenetelmäaineistoa(N=28), joka tuotettiin kirjoitelmin. Kirjoitelmiainspiroitiin kahdella kehyskertomuksella,jotka liittyivät lapsuuden kodista pois muuttamiseenja itsellisen elämän aloittamiseen. Eläytymismenetelmäaineistoon kerätty toukokuussa2007 osana humanistisella ja kasvatusalallaopiskelevien ammattikorkeakouluopiskelijoidenopintoja. 2 Eläytymismenetelmän keinoin tuo-84

tettuja kirjoitelmia on 28. Puolet opiskelijoistalaati tarinan seuraavan kehyskertomuksen pohjalta:Olet 24-vuotias nuori ja olet muuttanut poislapsuudenkodistasi. Eläydy tähän tilanteeseen jakerro, millainen on elämäntilanteesi ja mitkä asiatovat vaikuttaneet siihen, ettet asu vanhempiesiluona. Loput rakensivat tarinansa seuraavankehyskertomuksen perusteella: Olet 24-vuotiasnuori ja asut vanhempiesi luona. Eläydy tähäntilanteeseen ja kerro, millainen on elämäntilanteesija mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen, että asutlapsuudenkodissasi.Eläytymismenetelmän ohjeistus laadittiinniin, että toisessa kehyskertomuksessa esitettiintietoisesti yleinen ja itsenäistymistä symboloivaaikuistumiseen liittyvä normi ja toisessa vastaavastirikottiin se. Tämä osin provosoiva asetelmapakotti kirjoittajat ottamaan kantaa, puolustautumaanja luomaan yleisesti hyväksyttyjä selityksiä.Eläytymismenetelmän avulla pyrittiin jäljittämäänkotoa poismuuttoon sidottuja kulttuurisiamerkityksiä (ks. esim. Eskola & Suoranta 2005,116–117). Kirjoitelma-aineistossa yhdistyvät yksilönkokemukset ja kulttuurinen diskurssi; niissätuotetaan jaettuja representaatioita ja suodatetaanuniikkeja kokemuksia (esim. Alasuutari 2001,72; Moilanen & Räihä 2001, 46–47). Nuortentuottamat kirjoitelmat sisältävät paljon myöhäisnuoruuteenja aikuistumiseen liittyviä kulttuurisiakuvia, samoin kuin henkilökohtaisia toiveita,odotuksia ja kokemuksia. Tässä artikkelissakatseen kohteeksi nostetaan kirjoitelmissa useinesiintynyt aikuisuuteen astumisessa ja ”omilleenasettumisessa” piilevä yksinäisyyden pelko, jokakirjoitelmien perusteella näyttää aktualisoituvanerityisesti lapsuuden kodista pois muuttamisenelämänvaiheessa.Nuorten elinolot -tutkimusta varten koottumittava 15–24-vuotiaiden elämää kartoittavatilastoaineisto (N=162 868) puolestaan auttaahahmottamaan myöhäisnuoruutta elävien(yksin asuvien ja ”itsellisten”) nuorten ikiä jamääriä. Yksin asuminen ei kerro mitään yksinäisyydestä,mutta auttaa selvittämään olosuhteita,joissa eläytymismenetelmäaineistoon kirjailtuyksinäisyys voi potentiaalisesti asettua elämänraamiksi ja muuttua eletyiksi kokemuksiksi.Vuoden 2007 Nuorisobarometria varten kootunstrukturoidun ja määrällisen puhelinhaastatteluaineiston(N=1902) välityksellä päästään puolestaankäsiksi yksinäisyyden kääntöpuoleen,eli nuorten ystävyyksien volyymiin ja yhteydenpidonintensiteettiin, ja voidaan tunnistaa”ystävällisten” ja ystävättömien nuorien määriäja taustaolosuhteita. Molemmista tilastoaineistoistaon tätä artikkelia varten muodostettu19–22-vuotiaiden nuorten osa-aineistot(n 1=66831 ja n 2=452), koska tähän ikäryhmäänkuuluu yksin asuvia nuoria enemmän kuinmihinkään muuhun nuoruusajan ikäryhmään. 3Tilastoaineistojen analyysi on ollut ensisijaisestikuvailevaa, non-parametrista statistiikkaa. 4Aineistoista on laskettu suoria jakaumia, testatturyhmien välisiä eroja khin neliö -riippumattomuustestilläja tarkasteltu muuttujien välisiäkorrelaatioita.Om i l l a a n p ä r j ä ä v äe l ä m ä n h a l l i ts i j a ja y k s i n ä i s y y sYksinäisyys on tunne, subjektiivinen kokemus.Se on myös olosuhde (erillään oleminen) jasuhde sosiaaliseen – valittu tai ei-valittu (ks.esim. Moisio & Rämö 2007, 392). Yksinäisyyson myös suhde kulttuurisiin malleihin,jotka esittävät ajan ihannehahmoksi seurallisenja osallistuvan, joskin erillisyydestään hyvintietoisen ja itse elämäänsä ohjailevan yksilön.Aikalaisluonnehdinnoissa onkin puhuttu paljonindividuaatiokehityksestä ja omillaan pärjäävästäyksilöstä aikamme sankarina – samoin kuintällaisen sankaruuden vaikutuksista nuoriin.Nuoruutta tarkasteltaessa yksilöglooriasta onesitetty myös varoittavia puheenvuoroja: yksilöävelvoittava kulttuuri kantaa mukanaan jakääntöpuolenaan yksinäisyyden ja ajelehtimaanjäämisen uhkaa (Hoikkala 1998). Aikammevelvoittaa nuorta ihmistä raivaamaan itselleentietä, joka vie hänet ”omalle” paikalle yhteis-85

kuntaan – yksin mutta yhdessä, muiden rinnallaja rinnalle, itse mutta sopivan sosiaalisenpääoman turvin. Yhtäältä kaikille samanlaistayksilöllisyyttä ja sopivasti omillaan pärjäämistäedellyttävä ja toisaalta iloista sosiaalisuutta korostavakulttuuri on vaativa kehys, joka helpostileimaa ja eristää tahdissa pysymättömän.Omillaan pärjäämisen velvoite on sukupolvittaineriytynyttä ja haastaa nuoria kaksinkertaisellatavalla: erityisesti myöhäisnuoruuson elämänjakso, jolloin kulttuuri (vetoamalla”luonnolliseen” kehitykseen) asettaa yksilönnivelvaiheeseen ja kehottaa häntä ottamaanetäisyyttä lapsuuden tuttuihin ympäristöihinja suhteisiin. On haettava omaa tilaa, mihinliittyy monesti emotionaalista turvattomuutta(Mikkola 2005, 137; Herranen & Harinen2008). Kehkeytyvän aikuisuuden (Arnett 2000;2004) vaiheessa yksin asumaan muuttaminentulee nuoren elämään ikään liittyvänä keskeisenäkulttuurisena velvollisuutena.Tätä artikkelia varten luettu kirjoitelmaaineistokertoo, että nuoret itse näkevät lapsuudenolosuhteista irtautumisen toisaaltahaluttuna ja tavoiteltuna, toisaalta pelättynäja henkilö kohtaisilla riskeillä ladattuna omaantilaan asettumisena. Omaa tilaa ei yleensä halutapitää vain itsellä, vaan se pyritään täyttämäänvertaissosiaalisuudella ja aktiivisella, lämpimällävuorovaikutuksella, hyvän sosiaalisen elämänkulttuurisilla koristeilla (Herranen & Harinen2008). Sosiaalisuuden velvollisuus ja korostaminenhaastavat yksilöllistymisen diskurssia jatuovat keskusteluun mukaan keskinäisen riippuvuudenhyväksymisen – ikään kuin puskuriksiaikuistumiseen kiinnitettyä yksinäisyyden uhkaavastaan (ks. Jokinen 2005, 15, 20).Omillaan pärjääminen eriyttää myös sukupuolittain.”Seurallista yksilöllistymistä” korostavankulttuurin on syystä tai toisesta katsottuolevan edullisempaa naisille kuin miehille, janegatiiviseksi määrittyvän yksinäisyyden uhanvoi tutkimusten perusteella nähdä erityisestinuorten miesten elämänriskiksi (esim. Saresma2005, 60–61). Nuorten miesten sosiaalisiasuhteita jännitteistävät maskuliiniset hierarkiakamppailut,“miehuuskokeet”, jättävät vain vähäntilaa levollisille ja läheisille ystävyyssuhteille(ks. Jokinen 2000), kun taas tyttöjen ja nuortennaisten kohdalla on puhuttu jopa paras kaveri-instituutiosta (Puuronen 1995). Sen sijaanesimerkiksi maaseutu–kaupunki-erottelu ei oleosoittautunut tilastollisissa analyyseissa merkitykselliseksiyksinäisyyden kokemista tai kokemattomuuttaselittäväksi taustatekijäksi (Moisio& Rämö 2007). Maaseudun peräkamari pojistapuhutaan yleisesti, mutta yksinäisyyden kokemistamittaavat tutkimukset eivät vahvistailmiön runsautta.Yksinäisyyden u h k a a…Sosiaaliset piirit ja verkostot aukeavat vaivattomimminniille, jotka voivat elämässään osoittaakiinnittyneensä yhteiskuntaan, instituutioihinja yhteisöihin oikeina pidetyillä tavoilla (Herranen& Harinen 2007). Näitä kiinnityksiä ontutkimuksissa ja teorioissa luonnehdittu muunmuassa sosiaalisen pääoman, verkostoitumisen,luottamuksen ja osallisuuden termein. ”Oikeat”kiinnikkeet takaavat elämisen normaaleina pidetytuomat, joista sivuun jääminen synnyttää”putoamisen”, eristyneisyyden ja sivullisuuden(subjekti)positioita. Yksinäisyyden polarisoivaluonne piilee juuri tässä: hyvän elämän instituutioistatai sosiaalisista muodostelmista (ystävyyssuhteet,perhe, koulu, työ, harrastukset)erilleen asettuva tai asetettu joutuu helpostisivullisen sosiaaliseen rooliin, jolloin hänen elämänsäja kokemusmaailmansa voivat täyttyäitseään toteuttavilla ennusteilla. Sosiaalipsykologisissaanalyyseissa sivullisuuden katsotaanedellyttävän ja synnyttävän sekä positiivisia ettänegatiivisia kokemuksia ja kykyjä. Positiivisiksisivullisuuden attribuuteiksi määritellään syrjästäkatsomisen mahdollistama avara, tarkka ja kriittinenkatsantokanta sosiaalisen elämän ilmiöihinja rajoituksiin. Negatiivisiksi sivullisuudentuottamiksi kokemuksiksi puolestaan luetellaan86

identiteettiongelmat, epätodellisuuden tunteet,itseilmaisun estyminen ja vieraantuminen (esim.Feuerlicht 1978, 41). On siis ”hyvää” ja ”pahaa”sivullisuutta ja yksinäisyyttä, ja polarisaatiotavastaan kamppaileminen edellyttää ”pahaan”yksinäisyyteen puuttumista.Instituutioista ja sosiaalisista suhteista sivuraiteillejoutumisen riski näyttää yleensä paikantuvanelämänkulun nivelvaiheisiin, 5 erilaisiinvälitiloissa olemisiin. Lapsuuden olojen taakseenjättäminen myöhäisnuoruudessa on yksi elämännivelvaihe, jossa tehdään pesäeroa aiempiinsuhteisiin ja haetaan uusia, yleensä itse valittujakontakteja. Eläytymismenetelmän keinoinkootuissa nuorten määrityksissä oman kodinperustaminen näyttelee tärkeää osaa lapsuudenolo- ja muista suhteista irrottautumisessa. Niissänäkyvät myös nivelvaiheisiin yleisesti liitetty”tyhjän päällä” oleminen ja yksinäisyyden peikko,joka saattaa vaania liian avaralta tuntuvanoman sosiaalisen ja mentaalisen tilan nurkissa.Kehyskertomus, jossa nuori aikuinen asetettiinasumaan lapsuuden kotiinsa, houkuttelikinkirjoitelmiin yksin olemiseen kiinnitettyyn pelkoonja ahdistukseen liittyviä kotiin jäämisenperusteluja:Kuka tietää jäänkö lapsuudenkotiini vuokralaiseksivai muutanko toiselle paikkakunnalle omilleni, muttaainakin tällä hetkellä ajatus tutusta kotipesästä irtautumisestanostaa ihoni kananlihalle ja täyttää mieleniahdistuksella. [T10] 6En pidä yksinäisyydestä, ja siksi kauhistuin, kun vanhempaniottivat puheeksi muuttoni omaan asuntoon.Olemme siis keskustelleet asiasta, mutta yleensä en otapuheita tosissani. [T9]Yksin asuminen houkuttelee, mutta ensimmäiseenasuntoon muuttamista helpottaisi kenties jos muuttaisiyhdessä kämppisten kanssa. Uusi paikkakunta on täysinvieras ja kämppiksistä saisi vertaistukea uudessa ympäristössä.Kenties myös joku lemmikkieläin helpottaisisopeutumista, onhan siitäkin seuraa ennen kuin pääseetutustumaan muihin ihmisiin. [T21]Nuorten elinolot ja Nuorisobarometri -tilastoaineistoissaei ole eksplisiittisiä yksinäisyyttätai sen kokemista mittaavia muuttujia,mutta niiden avulla voi kuitenkin hahmottaajoitakin ”putoamisen” ja erilleen joutumisenriskiolosuhteita, esimerkiksi kulttuurisestimääriteltyihin hyvän elämän instituutioihinkiinnittymättömyyden kautta. Nuorten elinolot-tilastoaineiston kuvaileva analyysi osoittaa,että 19–22-vuotiaissa nuorissa on muitaikäryhmiä enemmän sekä yksin asuvia ettäperheeseen kuulumattomia. 19–22-vuotiaistayksin asuvia on 21 prosenttia, kun vastaavaluku koko suuressa (15–24-vuotiaat kattavassa)tilastoaineistossa on 16. Vastaavasti perheeseenkuulumattomia 19–22-vuotiaiden joukosta on30 prosenttia, kun vastaava luku koko suuressatilastoaineistossa on 21. 7 Aineisto vahvistaa javalottaa osaltaan kokemuksia ja käsityksiä kehkeytyvänaikuisuuden elämänvaiheesta, jossausein eletään ja asutaan yksin täyttäen nuorelleihmiselle asetettua kulttuurista kehitystehtävääja irrottautuen lapsuuden kodista.Nuorten elinolot -aineistossa 19–22-vuotiaitanuoria on yhteensä 66 831, joista naisia on48 prosenttia ja miehiä 52 prosenttia. Perheeseenkuulumattomia nuoria naisia ikäryhmässäon suhteellisesti enemmän kuin perheeseen kuulumattomianuoria miehiä: naisista perheeseenkuulumattomia on 33 prosenttia ja miehistä28 prosenttia (p=.000). Naisenemmistö tässäkategoriassa saattaa olla heijastusta esimerkiksisiitä, että monet toisen asteen ja sen jälkeisetopiskelupaikat avautuvat tätä nykyä helpommintytöille kuin pojille. Nuorten miesten perhesuhdettamäärittelee vielä 19–22-vuotiaanakinusein jonkun lapsena oleminen (toisin sanoenlapsuuden kodissa asuminen): tämän ikäisistämiehistä 54 prosentin perheasema on lapsi, kuntaas nuorten naisten kohdalla vastaava prosenttiosuuson 33 (p=.000).Perheaseman lisäksi aineistossa on nuortenasuntokunnan kokoa mittaava muuttuja.19–22-vuotiaiden nuorten ikäryhmästä yksinasuvia on noin 21 prosenttia, kun vastaava luku87

koko suuressa tilastoaineistossa on 16. 8 Myöstämän muuttujan kohdalla sukupuolittaiseterot ovat selkeät: yksin asuvia nuoria naisia onsuhteellisesti enemmän kuin yksin asuvia nuoriamiehiä: 19–22-vuotiaista nuorista naisista yksinasuvia on 21 prosenttia, ja nuorten miestenkohdalla vastaava luku on 18 (p=.000).Nuorisobarometri 2007 -puhelinhaastatteluaineistossa19–22-vuotiaita nuoria on 452.Heistä naisia on 52 prosenttia ja miehiä 48 prosenttia.Yksin asuvia ikäryhmässä on yhteensä130, ja myös barometriaineistossa yksin asuvissaon nuoria naisia suhteellisesti enemmän kuinnuoria miehiä: yksin asuvista 19–22-vuotiaistanaisia on 63 prosenttia ja miehiä 37 prosenttia(p=.000). Koska aikaisempien tutkimustenperusteella tiedetään, että nuoret miehetkokevat yksinäisyyttä useammin kuin nuoretnaiset (esim. Saresma 2005), voidaan päätellä,että yksin asuminen ja perheeseen kuulumattomuuseivät itsessään muodosta riskiä elämänyksinäistymiselle. Yksin asumiseen liittyvä yksinäisyys,joka ”kummittelee” nuorten aikuistentuottamissa kirjoitelmissa, ei muutenkaan saamäärällistä vahvistusta tilastoaineistosta.Toisaalta: sosiaalisten kontaktien ja seura-tai suhdeverkostojen määrä tai tiheys eivälttämättä kerro mitään ystävyyden tai yksinäisyydenkokemisesta – ihminen voi tunteaitsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi myös ihmistenparissa. Tyytyväisyys ihmissuhteisiin sensijaan kertonee ainakin siitä, että sen kokija eielä jatkuvassa ihmissuhdekaipuussa (ks. esim.www.nyyti.fi). Nuorisobarometriaineiston perusteellasuomalaisten nuorten voi todeta olevanmelko tyytyväisiä sosiaalisiin suhteisiinsa. Yksinasuvat 19–22-vuotiaat Nuorisobarometrikyselyynosallistuneet eivät kuitenkaan ole yhtä tyytyväisiäihmissuhteisiinsa kuin sellaiset samanikäisetnuoret aikuiset, joilla on jo oma perhe(puoliso tai puoliso ja lapsi tai lapsia). Omanperheen ensimmäiset vuodet ja erityisesti omienlasten vauvaikä koetaankin yleensä yhdeksielämän onnellisimmista jaksoista, eikä siihenuseimpien kohdalla tunnu mahtuvan ”pahan”yksinäisyyden kokemuksia (Moisio & Rämö2007). Ihmissuhteilleen alhaisimpia arvosanojaantaneiden joukosta tässä tutkimuksessa perheellistyneitäon kuusi prosenttia, yksin asuvia24 prosenttia ja vanhempiensa luona asuvia71 prosenttia (p=.001). Huomionarvoista kuitenkinon, että kaikista ikäryhmän ihmissuhteensaerittäin hyviksi määritelleistä 62 prosenttia onnaisia ja 38 prosenttia miehiä (p=.000). Näyttääsiltä, että poikien ja nuorten miesten elämässäystävyys- ja muut ihmissuhteet eivät muodostuelämän myönteisiksi sisällöiksi samalla tavallakuin tyttöjen ja nuorten naisten elämässä.Yksin asuvien nuorten ihmissuhteet eivätsiis ole Nuorisobarometriaineistossa kaikkeinepätyydyttävimpiä. Lapsuuden perheeseenkytketty ”perheyhteys” ei välttämättä merkitsesosiaalisten suhteiden laadukkuutta, koska erityisestinuorten kohdalla niihin voi liittyä paljonpakottamista ja kontrollia (Herranen & Harinen2008). Eläytymismenetelmäaineistossa lapsuudenperheen ihmissuhteiden mahdollinen viileäja tunkkainen puoli tulee esiin muun muassaseuraavassa olosuhdekuvauksessa, jossa perhesuhteeton vapaaehtoisesti vaihdettu sosiaalisestikiinnittymättömään elämäntapaan:Muutin pois kotoa, koska tilanne siellä oli niin hankala.Olin 20-vuotias, kun muutin. Kotona oli jatkuvastiriitoja ja äitini oli ylirasittunut työnteosta. Kotoa poismuuttaminenei ollut paras ratkaisu, mutta silloin ainoamahdollinen... Takaisin kotiin en voisi enää muuttaa.Ehkä muutamaksi viikoksi, mutta en pidemmäksiaikaa. En itse kestäisi riitoja ja haukkuja, eivätkä vanhempanihaluaisi minua enää takaisin. Viime kesänolin jopa kodittomana kavereiden ja poikaystävännurkissa, jottei kotiin tarvitsisi takaisin mennä oveakolkuttamaan. [T26]Pasi Moision ja Tuomas Rämön (2007) mittavassaanalyysissa suomalaisten aikuisten yksinäisyyskokemuksistayksin asumisella ei ollutjuurikaan tekemistä yksinäisyyden kokemisenkanssa. Sen sijaan Moision ja Rämön analyysissapainottuu työttömyyden ja koetun yksinäisyydenvälinen yhteys. Vaikka Nuorisobarometriin88

osallistuneet 19–22-vuotiaat nuoret ylipäänsävaikuttavat aktiivisilta ystävyyssuhteiden ylläpitäjiltä(aiheesta tarkemmin seuraavassa alaluvussa)ja elämäänsäkin suhteellisen tyytyväisiltä,työttömien kategoriaan kuuluvat nuoretovat selvästi tyytymättömämpiä elämäänsä kuinei-työttömät nuoret (p=.000). Työttömät nuoretovat myös tyytymättömämpiä ihmissuhteisiinsakuin opiskelijat ja työssä käyvät nuoret (p=.031),mikä on polarisaatiotematiikassa erityisen huomionarvoista.Työttömän arjesta tulee helpostisosiaalisesti(kin) niukkaa, ja Nuorisobarometriaineistossatämä näkyy niin, että säännöllisestija usein ystäviään tapaavien nuorten joukossaon suhteellisesti vähemmän työttömiä kuinopiskelevia tai työssäkäyviä, joskaan ero ei oletilastollisesti merkitsevä.Opiskeleville ja työssä käyville nuorille kouluja työpaikka tarjoavat kohtaamisten tiloja,mutta työttömät nuoret jäävät näiden sosiaalisuudenareenoiden ulkopuolelle. Jos työn jakoulutuksen ulkopuolelle jäänyt tai jättäytynytnuori asuu yksin, hänen eristäytyneisyytensäsaattaa kumuloitua. Taloudellinen niukkuus vähentääharrastusmahdollisuuksia, ja työttömyyskaventaa elämänsuunnittelun ja liikkumisenmahdollisuuksia. Nuorisobarometriaineistostatätä artikkelia varten poimittu osa-aineisto eikuitenkaan kerro työttömyyden ja ihmissuhteitatai vapaa-aikaa kohtaan tunnetun tyytymättömyydensuoraviivaisesta yhteydestä.Nuorten työttömyyteen ei silti ole syytäsuhtautua huolettomasti. Työttömänkään elämässäesimerkiksi perheeseen kiinnittyminen eivälttämättä määrity myönteisesti: työttömyysvoi sitoa nuoren taloudellisesti vanhempiin,jolloin myös ystävyyssuhteet saattavat joutuavanhempien kontrolloinnin kohteiksi.Näillä seuduilla ei juurikaan ole työpaikkoja. Asunäidin ja isän kanssa, elämä menee samoilla raiteillaankuin lapsena. Omaa elämää ei juurikaan ole, koskakuljen läpi talon omaan soppeeni. Kotona olo ahdistaatietyin väliajoin. Omaa autoa ei ole, jonka vuoksi olenvanhempieni auton lainausluvan varassa. [T8]Toisaalta yksinäisyys ei-toivottunakin voi ollamyös jotain, johon nuoren on mielestään suostuttava,jos vaa’an toisessa kupissa painaa omantilan ja yksityisyyteen liittyvän autonomian lupaus.Eläytymismenetelmäaineistossa lapsuudenkotoa pois muuttaneen nuoren elämäähahmottava kehyskertomus synnytti pohdintaayksinäisyydestä hintana, joka ollaan valmiitamaksamaan itsellisen elämän etuuksista (ks.Herranen & Harinen 2008).Toki on hetkiä jolloin tunnen oloni yksinäiseksi, muttavapaus tuo kuitenkin mukanaan monia niin hienojajuttuja ja etuja, etten vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta.[T27]Välillä olo on vähän yksinäinen, mutta suurimmaksiosaksi nautin elämästäni. [T18]…ja v ä lt t ä m i s t äArkisesti ja kokemuksellisesti yksinäisyys onyleensä sitä, että ei ole ystäviä; ystävät karkottavatpahan yksinäisyyden ja sivullisuuden tunteen.Strukturoituihin aineistonkeruutapoihin perustuvienaineistojen kautta ei päästä kiinni yksinäisyydentai ystävyyden kokemuksiin ja merkityksiin,mutta niistä voi kuitenkin tarkastellayleisellä tasolla ystävyyksiin kiinnittyviä tapojaja käyttäytymistä. Kaikkineen barometrihaastatteluihinosallistuneiden nuorten yhteydenpitoystäviin näyttää tiiviiltä ja intensiiviseltä. Peräti94 prosenttia 19–22-vuotiaista nuorista kertootapaavansa ystäviään ja tuttaviaan viikoittain,ja vain 0,7 prosenttia heistä ilmoittaa, etteitapaa ystäviään juuri koskaan. (Ks. tilasto-osionkuviot 47–48 tässä teoksessa.) Nämä ystäviääntapaamattomat nuoret ovat aineistossa niinyksittäisiä tapauksia, että heistä ei voi piirtäämitään yleistä profiilia.Kasvokkaisten tapaamisten lisäksi ystäviinpidetään säännöllistä yhteyttä puhelimitse taisähköpostitse. 9 Kännykät ovat mahdollistaneetintensiivisen keskinäisen yhteydenpidon – vuoro-89

vaikutuksen, jossa toinen on käytännössä milteiaina läsnä tai ainakin tavoitettavissa. Vain0,9 prosenttia nuorista pitää yhteyttä ystäviinsäharvemmin kuin kuukausittain. Myös tästä osastaaineistoa yksinäisen nuoren profiilin hahmottaminenon mahdotonta. Ystävyyssuhteita ja yhteydenpidonkohteita 19–22-vuotiailla nuorilla onyleensä useita; 73 prosentilla heistä on kolmestakymmeneen ystävyydeksi luonnehdittua ihmissuhdetta.10 Ihmissuhteisiinsa tyytyväisimmillävastaajilla näyttää olevan myös eniten ystäviäja aktiivisia ystävyyssuhteita (p=.001). Kentiesvastoin odotuksiakin ystävyyksien määrissä jayhteydenpidon intensiteeteissä ei ole sukupuolittaisiaeroja – olemmehan oppineet ajattelemaan,että tytöt ovat yhtäältä sosiaalisempia kuinpojat mutta toisaalta ystävyyksissään valikoivia(esim. Puuronen 1995). Perhemuoto erotteleetässä vastaajia niin, että parisuhteessa eläviennuorten elämään mahtuu suhteellisesti hiemanvähemmän konkreettisia tapaamisia ystävienkanssa kuin yksin tai omien vanhempien luonaasuvien nuorten elämään: viikoittain ystäviääntapaavien joukosta vanhempiensa luona asuviaon 46 prosenttia, yksin asuvia 29 prosenttia japerheellistyneitä 19 prosenttia. Parisuhde ja omaperhe sitovat yksilöä sosiaalisesti, mutta näyttävättarjoavan myös tyydyttäviä ihmissuhteita.Tämäkin analyysi antaa siis luvan päätellä,että yksin asuminen ei välttämättä eristä nuortayksinäisyyteen, vaikka ”omilleen” asettumiseenliitetäänkin usein turvattomuuden ja tuettomuudentunteita. Nuorten aikuisten parissakoottu eläytymismenetelmäaineisto valaiseeosaltaan, kuinka yksin asuminen sekä pakottaaetsimään seuraa kodin ulkopuolelta että myösvapauttaa solmimaan itse valittuja suhteita. Ystävyyksiensolmiminen ja vaaliminen tarvitsevatyksityistä tilaa.Tosin ihan kiva olisi aamukahvi juoda jonkun kanssa.No mutta, onneksi meillä on kahvilakulttuuri.Oma taloudellinen tilanne ei vain salli joka-aamuistakahvilavisiittiä. Kiva on hengailla kavereiden kanssakahviloissa, mutta aika usein joutuu tyytymään jääveteen.[T16]Mutta tämä [oma asunto] on oma koti. Voin kutsuakavereita kylään miettimättä häiritsenkö. Voin tulla jamennä miten haluan. [T18]Olen seurustellut noin 3 vuotta nykyisen poikaystävänikanssa ja tulevaisuuden suunnitelmat liittyvät myöshänen kanssa elämiseen. En halua kuitenkaan muuttaaseurustelukumppanini kanssa yhteiseen asuntoon vaanhaluan asua jonkin aikaa aivan yksin. Todennäköisestipoikakaveri vierailee luonani ainakin viikonloppuisinmuutamia öitä. (…) Myös sosiaalinen elämäni kaipaarauhaa ja yksinäisyyttä, mistä syystä kotoa pois muuttaminenon tarpeen. [T24]Tulkintaa siitä, että yksin asuminen itse asiassavapauttaa nuoren ystävyyksiin ja itse valittuihinsosiaalisiin suhteisiin tukevat myös Nuorisobarometriaineistostaeroteltavissa olevat ja edellisessäkinalaluvussa tarkastellut nuorten omienihmissuhdearvioiden analyysit. KaikkineenNuorisobarometrin 19–22-vuotiaat vastaajatarvioivat ihmissuhteensa melkoisen korkeinarvosanoin (keskiarvo noin 8,5). Lisäksi on syytähuomioida, että vaikka tyytyväisyys ihmissuhteisiinei välttämättä kerro mitään ystävyyksienmääristä tai intensiteeteistä, se kuitenkin korreloivoimakkaasti yleisen elämään tyytyväisyydenkanssa (r=.450), mikä saattaa argumentoidahyvien ystävyyssuhteiden merkityksen puolesta.Tyytyväisyys elämään näyttää lisääntyvänyhdessä iän kanssa: barometriaineiston 21- ja22-vuotiaat vastaajat ovat tyytyväisempiäoloihinsa kuin 19- ja 20-vuotiaat vastaajat(p=.009), mikä saattaa liittyä juuri omasta perheestäsyntyviin arkisiin onnentunteisiin.Vertaissuhteiden lisäksi oma perhe tai haaveetomasta perheestä toimivatkin yhtenä nuortenyksinäisen elämän ja ”pahan” sivullisuudenvälttelemisen keinoina. Nuorisobarometriaineiston19–22-vuotiaista nuorista peräti 85 prosenttiatoivoo ainakin tulevaisuudessa elävänsä osanaomaa perhettä. Omasta perheestä haaveileminennäyttää olevan samalla tavalla merkityksellistäsekä nuorille naisille että nuorille miehille. Myöslaadullinen aineisto vahvistaa osaltaan, että aikuistuttaessasaavutettava oma tila halutaan90

usein nopeastikin täyttää merkityksellisillä jaläheisillä ihmissuhteilla, joista tärkein on yhä”se oikea” – kaikista ajassa liikkuvista kevyt- jakertakäyttösuhdepuheista huolimatta (ks. myösHerranen & Harinen 2008).Vanhempien luo jäädään varmasti, jos ei ole seurustelukumppania.[T6]Ehkä muutan kotoa vasta sitten kun löydän elämänkumppanini,ei tarvitsisi asua ilman tukea ja turvaa.[T8]Ly h y e k s i l o p u k s iKulttuurisena ja henkilökohtaisena kysymyksenäyksinäisyys ja sosiaalisista suhteista sivussaoleminen määrittyvät sekä negatiivisiksi että positiivisiksi(olo)tiloiksi. Kouluikäisten nuortenkohdalla yksinäisyys on usein ei-toivottua ja liittyyesimerkiksi koulukiusaamiseen tai nuortenkeskinäisiin suosiohierarkioihin (Tolonen 2001;Ollikainen 2007; Pörhölän artikkeli tässä kirjassa),mutta myöhäisen nuoruuden iässä nuoretitse kiinnittävät yksinäisyyden uhan siihen, ettäelämässä on tultu itsenäistymisen ja ”omilleenasettumisen” vaiheeseen. Nuorten elinolot -tilastoaineistoosoittaa, että irtautuminen lapsuudenperheestä ja siirtyminen itselliseen elämään tapahtuutyypillisimmin, ja odotetustikin, 19–22-vuotiaana. Tällöin yleensä asutaan ainakin jonkinaikaa yksin, mihin liittyy yhtäältä paljonmyönteisiä, autonomiaan sidottuja määreitä jatoisaalta ”orvoksi” jäämisen riskejä.Esimerkiksi Henna Mikkolan (2005) analyysissanuorten yksinäisyyskokemukset ovatmäärittyneet jonkinlaisen traditionaalisen yhteisöllisyyden,”perhemäisyyden” ulkopuolellejoutumiseksi ja sen kaipuuksi. Tämän artikkelinpohjana olevien aineistojen perusteellavoi kuitenkin päätellä, että nuorten kohdallasosiaalisen yhteyden kokeminen ei välttämättäsaa täyttymystä perheinstituutiossa: usein(lapsuuden) perheestä on päästävä erilleen, jottaystävyyssuhteiden ylläpitäminen onnistuuhalutulla ja itse säädellyllä tavalla. Oma perheon oma lukunsa; siihen ei liitetä ahdistavaa sitovuuttavaan myönteisiin tunteisiin perustuvaavapaaehtoista kiinnittymistä.Polarisaationäkökulmasta tarkasteltunaolennaista on nuorten ei-toivotun yksinäisyydenehkäisy ja poisto – mikä on tavoitteenamuun muassa monissa erityisnuorisotyön toiminnoissa.”Pahan” yksinäisyyden tutkiminenon kuitenkin vaikeaa, koska sen kokijat eivätvälttämättä liiku tiloissa, joista tutkijat etsivätinformanttejaan. Yksinäisyyttä kokemustasollaanalysoimaan pyrkivät voisivatkin liittoutuaesimerkiksi kohdennettua nuorisotyötä tekevienkanssa, koska sen kentillä ja toiminnoissa yksinäisyyteenon alettu kiinnittää erityishuomiota.Nuorisotyön menetelmin ei kuitenkaan tavoitetamyöhäisnuoruutta eläviä, ja siksi ”paha”yksinäisyys olisikin tunnistettava ajoissa. Myöhäisessänuoruudessa erityisesti työttömyys jakoulutuksen ulkopuolelle jääminen näyttävätaltistavan nuoren ”pahalle” yksinäisyydelle,mikä on havaittu myös muissa tutkimuksissa(Moisio & Rämö 2007).Oma analyyttinen aihepiirinsä yksinäisyydentematiikassa on vapaaehtoinen suhteiden jakohtaamisten välttely: positiiviseksi määriteltyja haluttu sivuun asettuminen, tietoisesti ylläpidettysosiaalinen niukkuus. Tätä artikkeliavarten tarkastellusta kirjoitelma-aineistosta löytyykuitenkin vain yksi tarina, jossa sivullisuuttapohditaan tietoisena valintana tai päämääränä.Sivullinen ei pidä ihmisistä – mutta tämähänon asia, jota iloista seurallisuutta korostavanaaikana ei ole soveliasta sanoa ääneen.Minulla on jo käynyt mielessä että jään pysyvästi tännelapsuudenkotiin. Asuisin vaatimattomasti ja vanhenisinyksin. Sammuttaisin sukuni. En pidä ihmisistä kovinkaan.Pidän hiljaisuudesta ja linnunlaulusta. Melkeintoivon, että minusta tulisi se kylähullu, joka isäni joskusoli. Näin minut muistettaisiin aina. [T4]91

Viit teet1 Esimerkiksi erityisnuorisotyön yhtenä yleistyvänätoiminnan tavoitteena on saada muista eristäytyneitänuoria mukaan yhteiseen toimintaan ja samalla huolehtivienja valvovien aikuissilmien näköpiiriin. Yksinäisetnuoret on otettu erityispohdinnan kohteiksi myös senjälkeen, kun Jokelan koulusurmatapauksessa syksyllä2007 surmatöiden tekijää luonnehdittiin monissa ”katuanalyyseissa”erilaiseksi, yksinäiseksi ja eristäytyneeksi(ks. esim. www.kommentti.fi).2 Aineiston on koonnut yliopettaja, FT Jatta Herranen,ja siitä tehtyjä analyyseja on julkaistu aiemmin teoksessaLasten ja nuorten kunta (2007) sekä Aikuiskasvatus-lehdenvuoden 2008 1. numerossa. Kirjoitelma-aineisto onanalysoitu teemoitteluun perustuvan merkitysanalyysinmetodein.3 Koska eläytymismenetelmäaineisto koottiin ennen tilastoaineistoihintutustumista, sen kehyskertomuksiinvalittua ikää (24 vuotta) ei osattu suhteuttaa tilastoistaselvinneeseen ”yksin elämisen ikähaarukkaan”. Näinkehyskertomuksissa esiintyvät nuoret ovat vanhempiakuin 19–22-vuotiaita. Kertomusten kertojat ovat kuitenkinkaikki noin 20-vuotiaita.4 Non-parametrisessa statistiikassa ei tehdä oletuksiamuuttujien jakaumasta.5 ”Nivelvaiheista” puhutaan paljon tämän ajan nuorisopolitiikassaja -työssä, ja yleensä niillä viitataanelämänvaiheisiin, joissa nuori on irtoamassa peruskouluinstituutiostaja (toivottavasti) siirtymässä toisenasteen koulutukseen.6 Koodi T10 = tarina 10 (kirjoitelmat numeroitiin juoksevinnumeroin satunnaisessa järjestyksessä).7 Perheeseen kuulumattomilla nuorilla tarkoitetaan yksinasuvien lisäksi esimerkiksi opiskelijasoluissa asuvia,yhdessä asuvia sukulaisia, ”kimppakämppäläisiä” ja niinedelleen (ks. http://stat.fi/til/perh/kas.html).8 Tilastoaineistossa on myös luokka ”laitoksessa elävät”,johon todennäköisesti kuuluvat esimerkiksi koulukotinuoret,kehitysvamma- tai päihdehuoltolaitoksissa japsykiatrisissa sairaaloissa asuvat nuoret. Taustamuuttujaon niin epämääräinen, ettei sen perusteella voi tehdäjohtopäätöksiä.9 Internet nuorten kommunikaatiotilana mahdollistaamonet muutkin – ja nuorten parissa todennäköisestiyleisemmät – yhteydenpitokanavat kuin sähköpostin(mm. IRC-galleria, chat-palstat, Facebook), mutta puhelinhaastatteluissaei kysytty näiden käyttötapoja.10 Suomalaisessa kulttuurissa ”ystävän” ja ”kaverin” välilletehdään selkeä ero: ystävä on jotain ”enemmän” kuinkaveri – kavereita voi olla monta, ystäviä yleensä vähän(ks. esim. Kärkkäinen 2007). Ystävyys on arvo, jokaikään kuin ”laimenee”, jos se levittäytyy liian moniinsuhteisiin.LähteetKirjallisuusAlasuutari, Pertti (2001) Johdatus yhteiskuntatutkimukseen.Helsinki: Gaudeamus.Arnett, Jeffrey Jensen (2000) Emerging Adulthood. ATheory of Development from the Late Teens throughthe Twenties. American Psychologist 55 (5), 469–480.Arnett, Jeffrey Jensen (2004) Emerging Adulthood: TheWinding Road from he Late Teens Through the Twenties.New York: Oxford University Press.Dunn, Judy (2004) Children’s Friendships. The Beginning ofIntimacy. Oxford: Blackwell Publishing.Eskola, Jari & Suoranta, Juha (2005) Johdatus laadulliseentutkimukseen. Tampere: Vastapaino.Feuerlicht, Ignace (1978) Alienation: From the Past to theFuture. Westport: Greenwood.Helve, Helena & Bynner, John (2007) (toim.) Youth andSocial Capital. Lontoo: Tufnell Press.Herranen, Jatta & Harinen, Päivi (2007) Oikein valinneetjätetään rauhaan. Osallisuus, kulttuuri ja kontrolli.Teoksessa Anu Gretschel & Tomi Kiilakoski (toim.)Lasten ja nuorten kunta. Nuorisotutkimusverkosto,Nuorten osallisuushanke ja Humanistinen ammattikorkeakoulu,88–100.Herranen, Jatta & Harinen, Päivi (2008) Kohti hyvääaikuisuutta. ”Omilleen asettumisen” kulttuurinen kuva.Aikuiskasvatus 1/2008.Hoikkala, Tommi (1998) Kapina nuorisokulttuurissa. Esitelmäseminaarissa ”Kulttuurin kaukametsä”. Kajaani31.8.–1.9.1998.Honkasalo, Veronika & Harinen, Päivi & Anttila, Reetta(2007) Yhdessä vai yksin erilaisina? Monikulttuuristennuorten arkea, ajatuksia ja ajankäyttöä. Nuorisotutkimusverkosto,verkkojulkaisusarja. www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/erilaisina.pdf.Jokinen, Arto (2000) Panssaroitu maskuliinisuus. Mies, väkivaltaja kulttuuri. Tampere: Tampere University Press.Jokinen, Kimmo (2005) Yksinäisyys ajan ilmiönä. TeoksessaKimmo Jokinen (toim.) Yksinäisten sanat. Kirjoituksiaomasta tilasta, erillisyydestä ja yksinolosta. Jyväskylänyliopisto: Nykykulttuurin tutkimuskeskus, 9–36.Keskisalo, Anne-Mari (2003) Suomalais- ja maahanmuuttajanuortenvuorovaikutusta. Teoksessa Päivi Harinen(toim.) Kamppailuja jäsenyyksistä. Etnisyys, kulttuuri jakansalaisuus nuorten arjessa. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto,122–157.Kärkkäinen, Outi (2007) ”Ystävät on sellasia luottamuksellisiaet niihin voi tukea.” Neljäsluokkalaisten tyttöjen ystävyydestä.Julkaisematon käsikirjoitus. Joensuun yliopisto:Kasvatustieteen ja aikuiskasvatuksen oppiaineryhmä.Mikkola, Henna (2005) Yksinäisyyden verho ympärillä ihmistenohi kuljen. Yksinäisyyskertomukset Sukupolveni92

unta -kirjoituskilpailuaineistossa. Teoksessa KimmoJokinen (toim.) Yksinäisten sanat. Kirjoituksia omastatilasta, erillisyydestä ja yksinolosta. Jyväskylän yliopisto:Nykykulttuurin tutkimuskeskus, 129–187.Moilanen, Pentti & Räihä, Pekka (2001) Merkitysrakenteidentulkinta. Teoksessa Juhani Aaltola & Raine Valli(toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulmiaaloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiinja analyysimenetelmiin. Jyväskylä: PS-kustannus,44–67.Moisio, Pasi & Rämö, Tuomas (2007) Koettu yksinäisyysdemografisten ja sosioekonomisten taustatekijöidenmukaan Suomessa vuosina 1994 ja 2006. Yhteiskuntapolitiikka72 (4), 392–401.Ollikainen, Taru (2007) Mieluummin liian aikuismainenkuin liian lapsellinen. Julkaisematon käsikirjoitus. Joensuunyliopisto, Sosiologian ja yhteiskuntapolitiikanoppiaineryhmä.Puuronen, Vesa (1995) Nuoret maailmansa tuottajina?Tutkimus nuorisososiologian metodologiasta ja nuortenkeskusteluista. Joensuu: Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiäjulkaisuja 21.Saresma, Tuija (2005) Teen runosta rakastetun. Taideomaelämäkertojensukupuolittuneet yksinäisyyskuvaukset.Teoksessa Kimmo Jokinen (toim.) Yksinäisten sanat.Kirjoituksia omasta tilasta, erillisyydestä ja yksinolosta.Jyväskylän yliopisto: Nykykulttuurin tutkimuskeskuksenjulkaisuja 84, 37–117.Siikala, Helinä (2005) Yksinäisyydestä ja kohtaamisen yksinkertaisuudesta.Helsinki: Kirjastudio.Tolonen, Tarja (2001) Nuorten kulttuurit koulussa: Ääni, tilaja sukupuolten arkiset järjestykset. Helsinki: Gaudeamusja Nuorisotutkimusverkosto.Törrönen, Maritta & Vornanen, Riitta (2002) Emotionaalinenhuono-osaisuus peruskoululaisten kokemanasyrjäytymisenä. Nuorisotutkimus 20 (4), 33–42.Wolff, Sula (1995) Loners. The Life Paths of UnusualChildren. Lontoo: Routledge.Muut lähteethttp://stat.fi/til/perh/kas.html (viitattu 18.2.2008)http://www.nyyti.fi/linkit_ja_artikkelit/artikkelit/yksinaisyys2.htm#Yksinäisyyden%20kokeminen (Viitattu18.2.2008.)http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=337:Nuorisotutkijoiden kannanotot niin sanottuun Jokela-tapaukseen. (Viitattu 18.2.2008.)93

Ma i l i Pö r h ö l äKo u l u k i u s a a m i n e nn u o r e n hyvinvointiau h k a ava n a t e k i j ä n ä− m i te n k ä y k i u s at u n jak i u s a a j a n v e rta i s s u h t e ille? 1Vertaissuhteilla on tärkeä merkitys yksilönpsyykkiselle, fyysiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille.Koulukiusaaminen vahingoittaalapsen ja nuoren vertaissuhteita ja hänen suhtautumistaanvertaisiinsa muodostaen vakavanriskin hänen psykososiaaliselle hyvinvoinnilleen.Vertaissuhteissa kouluaikana koetut ongelmatvoivat vaikeuttaa nuoren kiinnittymistä vertaisyhteisöönsäsekä heikentää hänen opiskelutaitoaanja -motivaatiotaan. Siten niillä voi ollakauaskantoisia vaikutuksia yksilön opiskelu- jatyöuralle, ja ne voivat johtaa jopa sosiaaliseen jayhteiskunnalliseen syrjäytymiseen myöhemminelämässä. Tässä artikkelissa tarkastellaan koulukiusaamisenkytkeymiä sekä kiusaamisen uhrienettä toisia kiusaavien oppilaiden hyvinvointiin.Pääpaino on vertaissuhteissa koetussa hyvinvoinnissaja vertaisyhteisöön kiinnittymisessä.Vertaisilla tarkoitetaan lapsen tai nuorenkanssa suunnilleen samalla tasolla kognitiivisessa,emotionaalisessa ja sosiaalisessa kehityksessäolevia ihmisiä. Vertaissuhteilla viitataanpuolestaan yksilön vuorovaikutussuhteisiinvertaistensa kanssa. Koulun ja siellä erityisestioman luokan oppilaat muodostavat lapselle januorelle lähimmän sidosryhmän, johon suurinosa hänen vertaissuhteistaan keskittyy useidenvuosien ajaksi. Tästä syystä näillä vertaissuhteillaon erityisen tärkeä merkitys lapsen ja nuorenkehitykselle ja hyvinvoinnille. Vertaissuhteissalapsi ja nuori rakentaa käsitystä itsestäänsuhteessa toisiin. Vertaissuhteissa omaksutaanasenteita, arvoja ja normeja, harjoitellaan vuorovaikutustaitoja,saadaan palautetta omastakäyttäytymisestä ja kehitytään kognitiivisesti.Vertaissuhteissa koetaan myös suuria tunteita,niin myönteisiä kuin kielteisiäkin.Saadessaan valita vuorovaikutuskumppaninsaihminen hakeutuu mielellään arvo- jaajattelumaailmaltaan itsensä kaltaisten seuraan.Koska oppilaat ohjataan koulussa vertaissuhteisiinsaulkoapäin, eivätkä he pääse valitsemaanvuorovaikutuskumppaneitaan, hyvinkin erilaisetyksilöt päätyvät yhteen vuosikausiksi. Niinpäkaikki oppilaan vertaissuhteet eivät muodostupalkitseviksi ja häntä tukeviksi, vaan ne kehittyvätkeskenään erilaisiksi. Luokittelen seuraavassavertaissuhteet viidentyyppisiksi suhteen palkitsevuuden/vahingollisuudenmukaan:1) Ystävyyssuhteet, joita leimaa molemminpuolinenläheisyyden, yhteenkuuluvuuden, arvostuksenja hyväksytyksi tulemisen tunne,vastavuoroinen itsestä kertominen ja toisenymmärtäminen, kiintymys, luottamus, tukija sitoutuminen2) Kaverisuhteet, joissa osoitetaan keskinäistähyväksyntää ja vietetään runsaasti aikaayhteisten aktiviteettien parissa3) Neutraalit vertaissuhteet, joille on ominaistavastavuoroinen kiinnostuksen puute toistaosapuolta kohtaan4) Vihollissuhteet, joissa tyypillisiä piirteitä ovatvastavuoroiset kielteiset tunteet ja molemminpuolinenloukkaaminen toistuvissakonflikteissa5) Hyväksikäyttävät vertaissuhteet, joille onominaista yksipuolinen kiusaaminen, loukkaaminen,alistaminen ja syrjiminen ilman,että toinen osapuoli pystyy vaikuttamaansaamaansa kohteluun.94

Näistä vertaissuhdetyypeistä tuhoisimpia ovathyväksikäyttävät suhteet, joissa vallitsee vallankäytönepätasapaino. Koulukiusatulla oppilaallavoi olla samanaikaisesti useita hyväksikäyttäviävertaissuhteita ilman että hänellä olisi yhtäänystävyys- tai kaverisuhdetta. Toisia kiusaavillaoppilailla sen sijaan näyttää useimmiten olevanmyös ystävyys- ja kaverisuhteita (Salmivalli,Huttunen & Lagerspetz 1997).Ko u l u k i u s a a m i n e nvertaissuhteiden o n g e l m a n aTässä artikkelissa koulukiusaamisella tarkoitetaansitä, että oppilas joutuu yhden tai useammanmuun oppilaan toistuvan loukkaamisen, vahingoittamisenja/tai syrjimisen kohteeksi pystymättäpuolustautumaan tai vaikuttamaan saamaansakohteluun. Kiusaaminen on yleensä pitkäkestoista.Tutkimuksissa on havaittu, että samojaoppilaita voidaan kiusata vuosia, jopa kokokoulunkäynnin ajan (esim. Sourander, Helstelä,Helenius & Piha 2000).Tutkimuskirjallisuudessa erotetaan yleensätoisistaan suoran ja epäsuoran kiusaamisenmuodot. Suoralla kiusaamisella tarkoitetaanuhrin fyysistä ja verbaalista satuttamista jaepäsuoralla kiusaamisella kohteen satuttamistakiertoteitse esimerkiksi vahingoittamalla hänenvuorovaikutussuhteitaan tai sulkemalla hänetpois joukosta.Fyysinen satuttaminen voi olla esimerkiksilyömistä, tönimistä ja potkimista, tai se voi ollauhrin omaisuuden tai koulutöiden viemistä taivahingoittamista. Verbaalinen satuttaminen ilmeneemuun muassa loukkaavana nimittelynä,uhkailuna, pakottamisena ja kiristämisenä taikiusatun olemuksen, ulkonäön, omaisuuden taikäyttäytymisen pilkkaamisena ja kiusatun naurunalaiseksitekemisenä. Epäsuora kiusaaminenpuolestaan voi olla esimerkiksi uhrin arvostelemistahänen selkänsä takana tai vahingollistenjuorujen ja perättömien juttujen levittämistähänestä. Tällaisella viestinnällä vaikutetaan siihen,mitä vertaiset ajattelevat uhrista ja mitennämä käyttäytyvät häntä kohtaan.Kiusaaminen voi olla oppilasryhmän ulkopuolisillevaikeasti havaittavaa. Se voi ilmetä esimerkiksivihjailemisena, vuorovaikutusnormienrikkomisena (esim. tervehtimättä jättämisenä),monitulkintaisina ilmeinä, eleinä ja katseina,äänenkäytön uhkaavina tai pilkallisina sävyinäsekä monimerkityksisinä viesteinä, joiden todellisenmerkityksen ymmärtää vain määrättyoppilasryhmä. Kännykän, sähköpostin ja internetinkautta uhria voidaan kiusata vielä koulunulkopuolellakin ja siten, että hän ei edes tiedä,kuka viestien takana on. (Vaikeasti havaittavistakiusaamisen muodoista tarkemmin, Karhunen& Pörhölä 2007.) Kiusaamisen vaikea havaittavuusjohtaa siihen, että läheskään kaikkeenkiusaamiseen ei hyvästä tahdosta huolimattakyetä aikuisten toimesta puuttumaan.Koulutovereidensa toistuvan ja usein pitkäkestoisenkiusaamisen kohteeksi joutuu keskimäärin10–15 prosenttia perusopetukseenosallistuvista lapsista eri puolilla maailmaa. Vainhiukan pienempi määrä oppilaita ilmoittaa kiusaavansatoistuvasti toisia. Molemmissa rooleissaolevia oppilaita on yleensä noin viisi prosenttia.(Craig & Harel 2004; Smith & Sharp 1994;Smith ym. 1999.) Kiusaamisen yleisyydessäon kuitenkin huomattavia eroja kulttuureidenvälillä. Suomessa koulukiusaaminen on hiukankeskitasoa vähäisempää verrattuna laajassa,35 maata/maanosaa kattavassa vertailussa mukanaolleisiin maihin. Yleisintä kiusaaminen on5.−9. luokilla oppilaiden ollessa 11−15-vuotiaita.(Craig & Harel 2004; ks. myös tilasto-osionkuviot 10–11 tässä teoksessa.)Kiusaaminen voi jättää jälkensä niihinkinoppilaisiin, jotka eivät ole aktiivisesti mukanakiusaamisprosesseissa, vaan esimerkiksi kannustavatkiusaajia tai puolustavat kiusattua(kiusaamistilanteiden rooleista tarkemmin,Austin & Joseph 1996; Salmivalli, Lagerspetz,Björkqvist, Österman & Kaukiainen 1996).Huolestuttavimmat osallisuuden muodot lienevätkuitenkin toistuva toisten kiusaaminen95

tai kiusattuna oleminen sekä toimiminen molemmissarooleissa joko samanaikaisesti tai eriajanjaksoina. Viimeksi mainitusta roolista käytetäänyleisesti nimitystä kiusaaja-uhri. Tutkimuksiinnojaten voidaan arvioida, että ainakinviidennes jokaisesta ikäryhmästä on aktiivisestiosallisena koulukiusaamisprosesseissa jossakinnäistä kolmesta roolista.Näihin rooleihin liittyvillä kokemuksillavoi olla kohtalokkaita vaikutuksia yksilön terveyteen,henkiseen hyvinvointiin ja sosiaalisiinsuhteisiin, ja ne voivat vaikuttaa pitkälle hänenelämäänsä. Toisaalta päätyminen näihin rooleihinvoi myös heijastella yksilön kokemaapahoinvointia ja ihmissuhdeongelmia. Yhtäkaikki, olipa koulukiusaaminen pahoinvoinninsyy tai seuraus, vertaissuhdeongelmista ja niihinliittyvästä pahoinvoinnista kärsivien oppilaidenmäärä on huomattavan suuri ja heidän tulevaisuuteensaliittyy uhkakuvia, joiden toteutuminentulisi kaikin keinoin pyrkiä estämään.Tarkastelen seuraavassa koulukiusaamiseenkytkeytyviä hyvinvoinnin ongelmia erilaisillaoppilasryhmillä.Kiusatut oppilaat näyttävät kärsivän voimakkaistahenkisen hyvinvoinnin ja mielialan ongelmista.Näitä ovat itsetunnon/itsearvostuksenaleneminen, masentuneisuus, itsetuhoiset ajatuksettai teot sekä ahdistuneisuus; jopa vielä nuorenaaikuisena (ks. esim. Boulton & Smith 1994;Callaghan & Joseph 1995; Juvonen, Nishina, &Graham 2000, Kaltiala-Heino, Rimpelä, Rantanen& Rimpelä 2000; Olweus 1978; Roland2002b; Sourander ym. 2007).Kiusaamisen on todettu heijastuvan myöskiusattujen oppilaiden fyysiseen terveyteenmuun muassa psykosomaattisina stressioireinakuten kiputiloina ja yleisenä sairasteluna, nukkumisvaikeuksinaja yökasteluna sekä syömishäiriöinä(ks. esim. Boulton & Smith 1994;Kaltiala-Heino ym. 2000; Williams, Chambers,Logan & Robinson 1996). Lisäksi heille onominaista koulumotivaation menettäminen jakouluun menon välttely (Kochenderfer & Ladd1996; Mottet & Thweatt 1997).Myös toisia kiusaavilla oppilailla ja kummassakinroolissa olleilla kiusaaja-uhreilla onhavaittu samankaltaisia henkisen hyvinvoinninongelmia kuin kiusatuilla: masentuneisuutta,ahdistuneisuutta ja itsetuhoisia ajatuksia (Austin& Joseph 1996; Rigby & Slee 1999; Roland2002a; Woods & White 2005); miespuolisillakoulukiusaajilla näitä ongelmia ilmenee vielänuorena aikuisena (Sourander ym. 2007). Vertailtaessatoisiinsa eri rooleissa olevia oppilaitaon todettu, että heikosta minäkäsityksestä jaerilaisista psykosomaattisista oireista kärsiväteniten kiusaaja-uhrit, seuraavaksi eniten kiusatutja heidän jälkeensä toisia kiusaavat oppilaat.Vahvin minäkäsitys ja vähiten psykosomaattisiaoireita todettiin oppilailla, jotka eivät olleetosallisina kiusaamisprosesseissa. (Houbre, Tarquinio,Thuillier & Hergott 2006.)Ko u l u k i u s a a m i s e n y h t ey shenkiseen hyvinvointiin,m i e l i a l a a n ja tervey teenKo u l u k i u s a a m i n e n jay h t e i s k u n ta a n s o p e u t u m i n e nErityisesti toisia kiusanneiden oppilaiden tulevaisuudennäkymätnäyttävät huolestuttavilta.On havaittu, että ainakin osalle heistä on teiniiässämuita tyypillisempää käyttäytyä myös seurustelusuhteissaanaggressiivisesti (Connolly,Pepler, Craig & Taradash 2000) sekä käyttääenemmän päihteitä (Kaltiala-Heino ym. 2000).Lisäksi koulutovereitaan kiusanneilla miehilläon vielä armeijaikäisinä havaittu muita tyypillisemminantisosiaalisia persoonallisuushäiriöitäja päihteiden väärinkäyttöä (Sourander ym.2007). Heidän on myös todettu ajautuvan muitaherkemmin nuorisorikollisuuteen ja päätyvänoikeuden eteen (Olweus 1993; Sourander ym.2007). Myös miehillä, jotka ovat kouluaikanaolleet sekä kiusatun että toisia kiusaavan roolissa,96

on armeijaikäisinä todettu antisosiaalisia persoonallisuushäiriöitä(Sourander ym. 2007).Toisia kiusanneet oppilaat näyttävät siismyöhemmin elämässään käyttäytyvän muitatuhoisammin ympärillään olevia ihmisiä jayhteiskuntaa kohtaan. Vastaavia ongelmia eiole havaittu entisillä koulukiusatuilla. Heidänongelmansa näyttävät kytkeytyvän selvimminomassa elämässä jaksamiseen.Ko u l u k i u s a a m i s e n y h t ey sihmissuhdeongelmiinKiusatuilla oppilailla on todettu olevan muitaenemmän erilaisia ihmissuhteisiin liittyviäongelmia kuten yksinäisyyden tunnetta (Crick& Grotpeter 1996; Graham & Juvonen 1998;Juvonen ym. 2000), sosiaalisten tilanteiden välttelyä(Crick & Grotpeter 1996; Slee 1994) jakielteisen arvioinnin pelkoa (Slee 1994). Heillemuodostuu kielteinen käsitys vertaistensa luotettavuudesta,hyväntahtoisuudesta ja tuesta (Salmivalli& Isaacs 2005), ja ollessaan nuoria aikuisia hekokevat luottamuksen puutetta ihmissuhteissaansekä tyytymättömyyttä vuorovaikutussuhteidensalaatuun (Jantzer, Hoover & Narloch 2006).Lisäksi koulukiusatuksi joutuneiden miestenon havaittu potevan läheisyyden pelkoa ja seurustelusuhteisiinliittyvää lamaannuttavaa ujoutta(Gilmartin 1987). Kouluaikanaan kiusatuilla jakiusaaja-uhreilla on myös lisääntynyt riski joutuamuita todennäköisemmin kiusatuksi työelämässä(Smith, Singer, Hoel & Cooper 2003).Koulukiusaamisen yhteyksistä toisia kiusaavienoppilaiden ja kiusaaja-uhrien ihmissuhteisiintiedetään kuitenkin vielä varsin vähän. Tiivistänseuraavassa oman tutkimukseni tuloksiakiusaamisen heijastumisesta kiusattujen, toisiakiusanneiden ja molemmissa rooleissa olleidenoppilaiden vertaissuhteisiin yläkouluvaiheessa.Ko u l u k i u s a a m i n e n javertaissuhdeongelmatSelvitin perusopetuksen loppuvaiheessa olevilta7.- ja 8.-luokkalaisilta heidän siihenastisiakokemuksiaan koulukiusaamisesta javertaissuhteistaan. Tutkimukseen osallistui876 oppilasta. Neljä oppilasta jätti vastaamattajoihinkin kyselyn osiin, joten tässä artikkelissatarkasteltavien tulosten osalta vastaajia oli872 (tyttöjä 440; poikia 432). Oppilaiden ikävaihteli 13 ja 16 vuoden välillä enemmistön ollessa13−14 vuotta. Aineisto kerättiin koulutuntienaikana niiltä oppilailta, joilla oli vanhempienlupa osallistua.Aineiston keruuta varten laadittiin useitamittareita. Koska tutkimusmenetelmiä jakäytettyjä mittareita esitellään tarkemmin toisaalla(Pörhölä, käsikirjoitus), tiivistän metodisiaratkaisuja seuraavassa ainoastaan siltä osinkuin se on tulosten ymmärtämisen kannaltavälttämätöntä.Kiusaamiskokemuksiltaan eroavien oppilasryhmienvertailun mahdollistamiseksi oppilaidenkiusaamiskokemuksia kartoitettiin kahdellamittarilla. Näistä ensimmäinen mittasi 17 osionavulla sitä, kuinka paljon ja missä muodossaoppilas oli itse kiusannut toisia oppilaita. Toinenmittareista kartoitti vastaavansisältöisillä osioillaoppilaan kokeman kiusaamisen intensiteettiäja luonnetta.Mittareissa lueteltiin erilaisia fyysisen, verbaalisenja nonverbaalisen, sekä suoran ettäepäsuoran ja suhdetasolla tapahtuvan kiusaamisenmuotoja. Lisäksi kehitettiin väittämiäkuvaamaan vaikeasti tunnistettavia kiusaamisenmuotoja. Esimerkkinä verbaalisesta, suoraanuhrille kohdistetusta kiusaamisesta on väittämä”Minua on kiusattu haukkumalla ja nimittelemällä”.Suoraa kiusaamista havainnollistaa myösväittämä ”Minua on kiusattu uhkailemalla taipakottamalla tekemään jotain vasten tahtoani”.Epäsuoraa, suhdetasolla tapahtuvaa kiusaamistakuvaa puolestaan väittämä ”Minua on kiusattuviemällä ystäväni tai yrittämällä käännyttää heitä97

minua vastaan”. Oppilaan omaa kiusaamiskäyttäytymistäkartoittavissa osioissa kysyttiin vastaaviaasioita, mutta tällöin vastaajaa pyydettiinkuvaamaan, missä määrin hän itse on kiusannutkuvatulla tavalla jotakuta toista oppilasta taitoisia oppilaita.Kiusaamisen intensiteettiä kuvaavat vastausvaihtoehdotolivat: ”ei juuri koskaan”, ”sillointällöin”, ”lähes joka viikko” ja ”lähes päivittäin”.Vastaajaa ohjattiin ajattelemaan ajanjaksoa, jolloinhän oli kouluhistoriansa aikana ollut enitenjoko kiusaamisen kohteena tai kiusannut toisiaoppilaita. Osioihin annetuista vastauksista muodostettiinkeskiarvosummamuuttuja kuvaamaanvastaajan kokeman tai harrastaman kiusaamisenintensiteettiä. Ensimmäisen mittarin, jotakutsun tässä Minä kiusaajana -mittariksi, luotettavuusoli hyvää tasoa (Cronbachin alfa =.885), samoin toisen, Minä kiusattuna -mittarin(α=.913).Näiden kahden mittarin avulla vastaajatjaettiin neljään ryhmään: 1) kiusattuihin (n=81;9.4 % vastaajista), 2) kiusaajiin (n=72; 8.2 %),3) kiusaaja-uhreihin (n=44; 5.0 %) ja 4) vertailuryhmään(n=675; 77.4 %). Vertailuryhmäänkuuluivat kaikki muiden ryhmien ulkopuolellejäävät oppilaat eli oppilaat, joilla ei ollut omakohtaisiakokemuksia kiusaamisprosesseista.Aineiston analyyseissa ryhmiä vertailtiin nonparametrisintestein (Kruskal-Wallis- ja Mann-Whitney U -testit).Vertaissuhteiden laatua kartoitettiin 5-portaisenLikert-tyyppisen mittarin avulla. Siinäoppilaita pyydettiin kuvaamaan kokemuksiaan,käsityksiään, suhtautumistaan ja käyttäytymistäänerityyppisissä vertaissuhteissaan. Mittarin27 väittämää käsittelivät 1) läheisiä ystävyyssuhteita,2) kaverisuhteita, 3) suhteita omanluokan oppilaisiin ja muihin tuttuihin vertaisiin(lähimpiin sidosryhmiin) ja 4) tuntemattomienvertaisten kohtaamista. Myös vertaissuhdemittariosoittautui luotettavaksi Cronbachin alfakertoimenavulla arvioituna (α=.860).Tulokset osoittivat, että tyttöjen joukossasuurimpia ongelmia vertaissuhteissaan kokivatkiusatut oppilaat (x=2.79, ¯ s=.53, n=48);seuraavaksi eniten ongelmia oli kummassakinroolissa olleilla (x=2.57, ¯ s=.38, n=20). Vertailuryhmänmuodostavien tyttöjen (x=2.26, ¯ s=.48,n=338) jälkeen toiseksi vähiten ongelmia olitoisia kiusaavilla tytöillä (x=2.37, ¯ s=.35, n=34).Mann-Whitney U-testien perusteella kiusatuttytöt erosivat tilastollisesti erittäin merkitsevällätasolla (p

TAULUKKO 1. Vertaissuhdemittarista erotetut summa-asteikotSumma-asteikko(Cronbachinalfa-kerroin)Läheisten ystävienolemassaolo(α=.704; 5 osiota)Kaverisuhteidenpysyvyys(α=.705; 4 osiota)Vertaisten arvostuksenja hyväksynnän kokeminen(α=.588; 4 osiota)Luokkayhteisöönkuulumisen tunne(α=.712; 4 osiota)Tutustumisenhelppous−vaikeus(α=.489; 2 osiota)Luottamus−epäluottamusvertaisia kohtaan(α=.344; 2 osiota)MuuttujatYstävien saatavuus, luotettavuus,läheisyys ja tukiLuottamus kavereidenvilpittömyyteen, sitoutumiseen,arvostukseen jahyväksyntäänUsko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsekäarvostuksen saamisen japidetyksi tulemisen tunnevertaissuhteissa yleensäTasavertaisen jäsenyydenkokeminen, arvostuksenja hyväksynnän saaminenja osoittaminenluokkayhteisössäAloitteellisuuden, itsestäkertomisen ja ystävystymisenvaikeudetTuttuja ja tuntemattomiavertaisia kohtaan koettuluottamus tai epäluottamusja pelkoEsimerkkiväittämiä”Minulla on ainakin yksi hyvä ystävä, jonka kanssa voinpuhua mieltäni painavista asioista.””Luotan siihen, että joku kavereistani tulee tuekseni, jostarvitsen apua.””Luulen, että kaverini saattavat nauraa minulle ja puhuaminusta pahaa selkäni takana.””Epäilen menettäväni läheisimmät kaverini.””Kun ehdotan ystävilleni jotain, ehdotukseni yleensähyväksytään.””Uskon, että ikäiseni nuoret yleensä viihtyvät seurassani.””Juttelen mielelläni sellaistenkin luokkatovereidenkanssa, jotka eivät ole parhaita kavereitani.””Luulen, että suurin osa luokkatovereistani pitääminusta.””Arkailen mennä puhumaan tuntemattomille nuorille.””Luulen, että osa luokkatovereistani toivoo minullejotain ikävää.””Jos joku tuntematon lapsi tai nuori pyrkii seuraani,pelkään hänen kiusaavan tai käyttävän minua hyväkseen.”kiusaamisprosesseissa osallisena olleiden ryhmääverrataan vertailuryhmään eli niihin, joillaei ollut kokemusta aktiivisesta osallisuudestakiusaamisprosesseissa. Vertailtavien ryhmien säilyttämiseksikohtalaisen suurina näissä testeissäei ole erotettu tyttöjä ja poikia. Merkittävimpiäsukupuolten välisiä eroja kuvataan kuitenkintekstissä.Tarkasteltaessa ryhmien keskiarvoja summamuuttujittaintaulukossa 1 voidaan havaita, ettäkiusattuna olleet oppilaat raportoivat kärsivänsäeniten ja vertailuryhmä vähiten erityyppisistävertaissuhdeongelmista. Kiusattujen ryhmä erosivertailuryhmästä tilastollisesti merkitsevällätasolla jokaisen tarkastellun piirteen suhteen.Kiusaamisen kohteena olleet oppilaat raportoivatläheisten ystävien vähäisyydestä tai puuttumisesta;he pelkäsivät menettävänsä vähäisetkinystävänsä ja kaverinsa; he kokivat, että vertaiseteivät arvosta heitä eivätkä pidä heistä; he eivättunteneet kuuluvansa luokkayhteisöönsä; hekokivat vertaisiin tutustumisen vaikeaksi jatunsivat jopa pelkoa ja epäluottamusta näitäkohtaan.Merkille pantavaa oli, että kahden summamuuttujanosalta poikien ryhmissä ei löydettytilastollisesti merkitseviä eroja. Nämä olivatarvostuksen ja hyväksynnän kokeminen sekä99

Taulukko 2. Kiusattujen, toisia kiusanneiden ja kummassakin roolissa olleiden vertaissuhdeongelmatsuhteessa vertailuryhmään (ryhmien keskiarvot, -hajonnat ja monivertailut Mann-Whitney U-testeillä)Summa-asteikkoLäheisten ystävienpuuttuminenKavereiden menettämisenpelkoVertaisten arvostuksenja hyväksynnän puuteLuokkayhteisöönkuulumattomuuden tunneKiusatutKiusaajat Kiusaaja-uhrit Vertailuryhmäx ¯ (s)x ¯ (s)x ¯ (s)x ¯ (s)2.05 **.943.08 ***.982.68 **.652.84 ***.85Tutustumisen vaikeus 3.13 **1.00Epäluottamus ja pelkovertaisia kohtaan2.69 ***.921.76.792.53 *.772.42.552.50 *.652.85.952.35 **.781.97 **.662.88 ***.922.60.722.61 *.813.12 *1.072.57 **.94Tilastollinen merkitsevyys verrattaessa vertailuryhmään: *** p

deongelmat johtaneet kiusaamiseen. Tuloksetosoittavat kuitenkin, että koulukiusaamisella javertaissuhdeongelmilla on selvä yhteys toisiinsa,joten molempiin ongelmiin tulisi tarttua.Lisäksi tulokset viittaavat kiusaamiseenkytkeytyvien vertaissuhdeongelmien pitkäkestoisuuteen.Vain kymmenisen prosenttiavastaajista, jotka raportoivat intensiivisistäkiusaamiskokemuksista kouluaikanaan, kertoiolevansa vielä aineistonkeruun aikaan osallisenakiusaamisprosesseissa. Silti yhteys kiusaamiskokemustenja vertaissuhdeongelmien välilläoli vielä tässä vaiheessa näin vahva.Jo h t o p ä ä t ö k s e tKoulukiusaaminen on vakava kehityksellinenriskitekijä niin kiusaamisen kohteena olevillekuin toisia kiusaavillekin lapsille ja nuorille.Kiusaamisen kaltaisilla vertaissuhdeongelmillanäyttää olevan kauaskantoisia vaikutuksiayksilön henkiseen, fyysiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiinja sitä kautta pitkälle koko hänenelinkaareensa.Oppilailla, jotka eivät ole koulukiusaamisenkohteena eivätkä myöskään itse kiusaa toisia,näyttää olevan hyvät psyykkiset, fyysiset ja sosiaalisetvoimavarat tulevaisuuteen suuntautumiseen.Fyysisesti ja psyykkisesti terve nuori,jolla on vahva itsetunto, luotettavia ystäviä jajoka on turvallisesti kiinnittynyt lähellä olevienikäistensä muodostamaan sidosryhmään, pystyysuhtautumaan luottavaisesti tuntemattomiinkinnuoriin ja kykenee todennäköisesti rakentamaanpalkitsevia vuorovaikutussuhteita myössiirtyessään uuteen sosiaaliseen ympäristöönoppilaitoksen vaihtumisen tai työelämään siirtymisenmyötä. Jos oppilas on omassa luokka-ja kouluyhteisössään sisäistänyt pidetyn,arvostetun ja tasavertaisen jäsenen roolin,uuteen ympäristöön kiinnittyminen on hänellehelpompaa kuin sellaiselle oppilaalle, joka onhuomattavan osan kouluajastaan tuntenut itsensätorjutuksi, väheksytyksi ja ulkopuoliseksivertaisryhmässään.Koulukiusatulle oppilaalle oppilaitoksenvaihtaminen tai työelämään siirtyminen voivattarjota mahdollisuuden uusiin, palkitseviinvuorovaikutussuhteisiin ja sitä kautta henkisenhyvinvoinnin kohentumiseen. Toisaalta kiusatuksijoutuminen on ehtinyt vahingoittaa hänenitseluottamustaan, henkistä hyvinvointiaan, ystävyyssuhteitaanja vertaisiaan kohtaan tuntemaansaluottamusta siinä määrin, että hänelläei ehkä kriittisessä siirtymävaiheessa olekaanuusien ihmissuhteiden solmimiseen tarvittavaauskallusta ja taitoa. Kiusatuksi tullut nuorisaattaa mieluummin vetäytyä syrjään uusiensosiaalisten haasteiden edessä kuin asettaa itsensäjälleen alttiiksi vertaistensa loukkaamiselle.Ystäväverkoston ollessa heikko tai puuttuessakokonaan nuori jää vaille vertaisryhmänsä tukeavaikeissa elämäntilanteissa. Niinpä uuteenopiskelu- tai työpaikkaan siirtyminen, harrastuksenaloittaminen ja erilaiset yhteiskunnallisenosallistumisen muodot (ks. Grönlund &Pessi; Laine & Dorff tässä teoksessa) vaatisivathäneltä huomattavasti enemmän voimavarojakuin nuorelta, jolla on tukevat ystäväverkostot.Hänellä on myös suurempi riski päätyä kiusatuksiuudessakin yhteisössä.Sen lisäksi, että huomiota tulee suunnatakoulukiusaamisen ennaltaehkäisyyn, kiusaamiseenpuuttumiseen ja oppilaiden ryhmäytymisprosessientukemiseen, on muistettava, ettäkiusaamisprosesseissa osallisina olleet oppilaattarvitsevat erityistukea vielä senkin jälkeen, kunkiusaaminen on saatu loppumaan. Kiusatutoppilaat tarvitsevat tukea itsetuntonsa kohottamisenja psykofyysisten ongelmiensa hoitamisenlisäksi vertaissuhteidensa korjaamiseen ja jäsenyytensävahvistamiseen vertaisyhteisössään.Jos kiusattua ei tässä tueta, hän saattaa syrjäytyäpitkäkestoisesti vertaisryhmästään, vaikka häntäei enää kiusattaisikaan.Turvallinen kiinnittyminen vertaisryhmäännäyttää muodostuvan ongelmalliseksimyös toisia kiusaaville oppilaille. Vaikka osaheistä todennäköisesti herää jossakin vaiheessa101

kantamaan eettistä vastuuta ihmissuhteissaan,osa näistä oppilaista näyttää päätyvän käyttäytymisvalintoihin,jotka muodostuvat uhkaksi sekäheidän omalle että ympäröivän yhteisön hyvinvoinnille.Tyypillinen kehityskaari toisia kiusaavienoppilaiden vertaissuhteissa näyttää olevanse, että he kokoavat ympärilleen kaveri porukan,jolta tuntevat saavansa arvostusta ja hyväksyntää,mutta kiusattujen oppilaiden tavoin eivätkiinnity laajempaan sidosryhmäänsä − luokkayhteisöönsä− ja sitä kautta koulu yhteisöönsä.Lopulta suurin osa vertaisryhmästä saattaakinhylätä luokkatovereitaan kaltoin kohdelleet oppilaat,ja heidän kaveripiirinsä kutistuu toisiinsamankaltaisiin. Vertaisyhteisöön kuulumisentunteen puuttuessa lisääntyy riski, että nämäyksilöt alkavat toimia yhteisöään tuhoavilla tavoilla,kuten artikkelin alkupuolella esitellyistätutkimuksista käy ilmi.Kiusaaja-uhrit muodostavat erityisryhmän,jonka ominaispiirteistä ja kehityskaaresta eivielä tiedetä paljon. Heillä näyttää olevan henkisessähyvinvoinnissaan ja vertaissuhteissaansamankaltaisia ongelmia kuin kiusatuillakinoppilailla. Luonteenomaista tälle ryhmälle olivertaissuhteissa koettu epävarmuus, kavereidenmenettämisen pelko ja yleinen epäluottamusvertaisia kohtaan. Arvostuksen ja hyväksynnänkokeminen näytti kuitenkin lisääntyvän kiusaamiseenosallistumisen myötä. Vaikka toistenkiusaaminen saattaa olla näiden oppilaidenkeino suojautua tulemasta itse kiusatuksi, se eikuitenkaan suojaa heitä kiusaamisen kielteisiltäheijastusvaikutuksilta.Valtioneuvoston lapsi- ja nuorisopolitiikankehittämisohjelmassa 2007−11 kiinnitetään kiitettävästihuomiota lapsen ja nuoren turvalliseenkasvuympäristöön sekä etsitään yhteistyötä tällaistakasvuympäristöä tukevien tahojen välillä.Tavoitteeksi asetetaan lapsiin ja nuoriin kohdistuvanvertaiskiusaamisen (erityisesti koulukiusaamisen)ja väkivallan sekä niiden aiheuttamienkielteisten vaikutusten torjuminen.Koulukiusaamiseen kytkeytyvä henkinenja fyysinen pahoinvointi sekä vertaissuhdeongelmienkasautuminen muodostavat monitahoisenongelmavyyhdin, johon tulee tarttuamoniammatillisen yhteistyön sekä useiden samanaikaistenkoulutuspoliittisten strategioidenja kehitystoimien avulla. Tätä ongelmavyyhtiätulee myös tarkastella monitieteisen tutkimuksenkeinoin.Avainasemassa ongelmavyyhdin ratkaisemisessakouluyhteisössä ovat opettajakunnanja rehtoreiden lisäksi terveydenhoitohenkilöstö,oppilashuolto ja vanhemmat. Opetuksen jaohjauksen keinoin nämä toimijat voivat yhdessäkasvattaa koulukiusaamiseen ja vertaissuhteisiinliittyvää ymmärrystä ja osaamista kaikillakoulu asteilla ja vaikuttaa sitä kautta kiusaamisenloppumiseen (opetuksen keinoista tarkemmin,esim. Pörhölä 2006, 2007; Salmivalli 2003).He voivat tukea oppilaiden ystävystymistä jaturvallista ryhmäytymistä, kasvattaa eettistävastuunkantoa ihmissuhteissa, osoittaa erityisestikiusatuille oppilaille heidän tarvitsemaansaarvostusta ja hyväksyntää sekä auttaa heitä näkemäänihmissuhteet kokemuksistaan huolimattapalkitsevina ja tavoittelemisen arvoisina. Lisäksikouluopetuksessa tulisi panostaa nykyistä määrätietoisemminvuorovaikutustaitojen kehittämiseenja taitoerojen kaventamiseen oppilaidenvälillä.Voidakseen tukea oppilaita heidän tarvitsemallaantavalla nämä toimijat tarvitsevat riittävästiaikaa, osaamista ja hyviä toimintamalleja.Poliittista päätöksentekoa ja strategisia tukitoimiatulisikin ohjailla siten, että niiden vaikutuksetyltäisivät laaja-alaisesti opetussuunnitelmienja opetuksen sekä terveydenhuollon toteutuksentasolle, opettajien, terveydenhoitohenkilöstönsekä koulukuraattoreiden ja -psykologien perusjatäydennyskoulutukseen, oppikirjatuotantoonja nuorisotyöhön. Lisäksi tulisi parantaa vanhempienedellytyksiä tukea lastensa vertaissuhteita.Tarvittavasta kokonaisuudesta on jo otettuhaltuun tärkeitä palasia. Palapelin kokoamisenedellyttämä osaaminen on kuitenkin hajallaan,ja potentiaalisten toimijatahojen välinen yhteistyöon vielä vähäistä.102

Koulukiusaaminen − ja vertaiskiusaaminenyleensäkin − on ihmissuhteissa esiintyvä ongelma,joka voi liittyä yksilön ominaispiirteisiin,kasvuympäristöön tai vuorovaikutustaidoissaesiintyviin puutteisiin, yksilön kasvun ja kehityksenhäiriöihin, yksilöiden ja ryhmien välisiinvuorovaikutusongelmiin tai yhteisön ongelmiin.Näin monimuotoisen ilmiön tutkiminen edellyttääuseiden tieteenalojen välistä yhteistyötä.Pisa-tutkimusten toistuvasti osoittamienerinomaisten oppimistulosten lisäksi Suomi voisiolla edelläkävijämaa myös oppilaiden kouluviihtyvyydenja vertaissuhteiden tukemisessa.Viit teet1 Kiitän tutkimukseen osallistuneita kouluja ja niidenoppilaita yhteistyöstä, HuK Riitta Hurmerintaa tutkimuksessaavustamisesta sekä vuosikirjan toimittajia,kirjoittajakollegoita ja artikkelin anonyymia arvioijaasaamastani arvokkaasta palautteesta. Tämä luku onvalmistunut osana Suomen Akatemian rahoittamaatutkimushanketta no. 106221.LähteetAustin, Sharon & Joseph, Stephen (1996) Assessment ofbully/victim problems in 8 to 11 year-olds. BritishJournal of Educational Psychology 66, 447−456.Boulton, Michael J. & Smith, Peter K. (1994) Bully/victim problems in middle-school children: Stability,self-perceived competence, peer perceptions and peeracceptance. British Journal of Developmental Psychology12, 315–329.Callaghan, Sharon & Joseph, Stephen (1995) Self-conceptand peer victimization among schoolchildren. Personalityand Individual Differences 18, 161–163.Connolly, Jennifer & Pepler, Debra & Craig, Wendy &Taradash, Ali (2000). Dating experiences of bullies inearly adolescence. Child Maltreatment 5, 299–310.Craig, Wendy M. & Harel, Yossi (2004) Bullying, physicalfighting and victimization. Teoksessa CandaceCurrie & Chris Roberts & Antony Morgan & RebeccaSmith & Wolfgang Settertobulte & Oddrun Samdal &Vivian Barnekow Rasmussen (toim.) Young people’s healthin context. Health Behaviour in School-aged Children(HBSC) study: International report from the 2001/2002survey (s. 133−144). Health Policy for Children andAdolescents, No. 4. Copenhagen: WHO RegionalOffice for Europe.Crick, Nicki R. & Grotpeter, Jennifer K. (1996) Children’streatment by peers: Victims of relational and overt aggression.Development and Psychopathology 8, 367−380.Gilmartin, Brian G. (1987) Peer group antecedents ofsevere love-shyness in males. Journal of Personality 55,467–489.Graham, Sandra & Juvonen, Jaana (1998) Self-blame andpeer victimization in middle school: An attributionalanalysis. Developmental Psychology 34, 587–599.Houbre, Barbara & Tarquinio, Cyril & Thuillier, Isabelle &Hergott, Emmanuelle (2006) Bullying among studentsand its consequences on health. European Journal ofPsychology of Education 21(2), 183−208.Jantzer, Amanda M. & Hoover, John H. & Narloch, Rodger(2006) The relationship between school-aged bullyingand trust, shyness and quality of friendships in youngadulthood: A preliminary research note. School PsychologyInternational 27, 146−156.Juvonen, Jaana & Nishina, Adrienne & Graham, Sandra(2000) Peer harassment, psychological adjustment,and school functioning in early adolescence. Journal ofEducational Psychology 92, 349−359.Kaltiala-Heino, Riittakerttu & Rimpelä, Matti & Rantanen,Päivi & Rimpelä, Arja (2000) Bullying at school – anindicator of adolescents at risk for mental disorders.Journal of Adolescence 23, 661–674.Karhunen, Sanna & Pörhölä, Maili (2007) Koulukiusaamisenviestinnälliset piirteet: havaitsemisen ja tunnistamisenhaasteita (verkkojulkaisu). Helsinki: Opetushallitus.Http://www.edu.fi/page.asp?path=498,1329,1330,17955,35388,35389,37979,68513. [Viitattu 7.1.2008.]Kochenderfer, Becky J. & Ladd, Gary W. (1996) Peervictimization: Cause or consequence of school maladjustment?Child Development 67, 1305−1317.Mottet, Timothy P. & Thweatt, Katherine S. (1997) Therelationship between peer teasing, self-esteem, andaffect for school. Communication Research Reports 14,241−248.Olweus, Dan (1978) Aggression in the schools: Bullies andwhipping boys. Washington, DC: Hemisphere (Wiley).Olweus, Dan (1993) Victimization by peers: Antecedentsand long-term outcomes. Teoksessa Kenneth H. Rubin& Jens B. Asendorpf (toim.), Social withdrawal, inhibition,and shyness in childhood. Hillsdale: Erlbaum.Pörhölä, Maili (2006) Turvallisten kehityspolkujen tukeminenoppilaiden vuorovaikutussuhteissa. Koulukiusaaminenterveystiedon opetuksen haasteena (verkkojulkaisu).Helsinki: Opetushallitus. Http://www.edu.fi/SubPage.asp?path=498,1329,1529,51754. [Viitattu 7.1.2008.]Pörhölä, Maili (2007) Ryhmäytymiseen liittyvät riskit jakoulukiusaaminen. Ryhmätyö 1, 8−15.Pörhölä, Maili (käsikirjoitus) Kiusattujen ja toisia kiusaavienoppilaiden vertaissuhdeongelmat ja vertaisyhteisöön103

kiinnittyminen.Rigby, Ken & Slee, Phillip T. (1999) Suicidal ideationamong adolescent school children, involvement in bullyvictim problems and perceived low social support. Suicideand Life-Threatening Behaviour 29, 119–130.Roland, Erling (2002a) Aggression, depression and bullyingothers. Aggressive Behavior 28, 198–206.Roland, Erling (2002b) Bullying, depressive symptoms andsuicidal thoughts. Educational Research 44, 55–67.Salmivalli, Christina (2003) Koulukiusaamiseen puuttuminen.Kohti tehokkaita toimintamalleja. Jyväskylä:PS-kustannus.Salmivalli, Christina, & Isaacs, Jenny (2005) Prospectiverelations among victimization, rejection, friendlessness,and children’s self- and peer-perceptions. Child Development76, 1161–1171.Salmivalli, Christina & Huttunen, Arja, & Lagerspetz,Kirsti (1997) Peer networks and bullying in schools.Scandinavian Journal of Psychology 38, 305–312.Salmivalli, Christina & Lagerspetz, Kirsti & Björkqvist,Kaj & Österman, Karin & Kaukiai nen, Ari (1996)Bullying as a group process: Participant roles and theirrelations to social status within the group. AggressiveBehavior 22, 1–15.Slee, Phillip T. (1994) Situational and interpersonal correlatesof anxiety associated with peer victimization. ChildPsychiatry and Human Development 25, 97–107.Smith, Peter K. & Morita, Yohji & Junger-Tas, Josine &Olweus, Dan & Catalano, Richard F. & Slee, PhillipT. (toim.) (1999) The nature of school bullying: A crossnationalperspective. New York: Routledge.Smith, Peter K. & Sharp, Sonia (toim.) (1994) School bullying:Insights and perspectives. Lontoo: Routledge.Smith, Peter K. & Singer, Monika & Hoel, Helge & Cooper,Cary L. (2003) Victimization in the school andthe workplace: Are there any links? British Journal ofPsychology 94, 175−188.Sourander, Andre & Helstelä, Leila & Helenius, Hans& Piha, Jorma (2000) Persistence of bullying fromchildhood to adolescence – a longitudinal 8-year follow-upstudy.Child Abuse & Neglect 24(7), 873–881.Sourander, Andre & Jensen, Peter & Rönning, John &Niemelä, Solja & Helenius, Hans & Sillanmäki, Lauri& Kumpulainen, Kirsti & Piha, Jorma & Tamminen,Tuula & Moilanen, Irma & Almqvist, Fredrik (2007)What is the early adulthood outcome of boys who bullyor are bullied in childhood? The Finnish “From a boyto a man” study. Pediatrics 120(2), 397−404.Williams, Katrina & Chambers, Mike & Logan, Stuart &Robinson, Derek (1996) Association of common healthsymptoms with bullying in primary school. BritishMedical Journal 313, 17–19.Woods, Sarah & White, Eleanor (2005) The associationbetween bullying behaviour, arousal levels and behaviourproblems. Journal of Adolescence 28, 381–395.104

Mi n n a Piispa & Pä i v i Ho n k at u k i aNu o r e t n a i s e tja p o l a r i s o i vas e k s ua a l i n e n v ä k i va ltaUhritutkimusten mukaan naisten seksuaalisenväkivallan ja häirinnän kokemukset tapahtuvatyleensä nuorena. Tuorein naisille tehty kyselytutkimusväkivallan kokemisesta (Piispa ym. 2006)osoittaa, että vajaa kymmenesosa 18–25-vuotiaistanaisista on kokenut seksuaalista väkivaltaa taisen uhkaa viimeksi kuluneen vuoden aikana,kun vastaava osuus vanhemmista naisista onvain kaksi prosenttia. Puolet nuorista naisista onkokenut seksuaalista häirintää vuoden aikana, javarsinkin nuorten naisten häirintäkokemuksetovat lisääntyneet vuoteen 1997 verrattuna.Seksuaalinen väkivalta ja häirintä ovat sukupuolittuneitailmiöitä sekä merkityksiltään ettäyleisyydeltään. Tytöt kokevat niitä useamminkuin pojat, minkä lisäksi tytöt joutuvat ottamaankantaa niiden mahdollisuuteen eri tavoin kuinpojat, jotka usein uskovat olevansa jopa immuunejajoillekin häirinnän ja väkivallan muodoille.(Aaltonen 2007, 28–29; Timmerman 2004.)Tarkastelemme tässä artikkelissa nuortennaisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa ja häirintääpolarisaation näkökulmasta. Keskitymmenuoriin naisiin ilmiön sukupuolittuneisuudenvuoksi. Vaikuttaa siltä, että nuorten seksuaalisenväkivallan ja häirinnän kokemukset kasautuvatsamoille henkilöille. Kysymme, lisäävätkö nenuorten naisten pahoinvointia tai huono-osaisuutta.Polarisoiko niiden kasautuminen samoillehenkilöille nuoria naisia? Suomessa tätä aihepiiriäon tutkittu vähän (Laitinen 2004a). Kansainvälinentutkimus osoittaa, että etenkin lapsena koettuseksuaalinen väkivalta aiheuttaa mielenterveydellisiäongelmia sekä lisää riskiä joutua väkivallanuhriksi 1 myöhemmin elämässä (Banyard ym.2004; Messman & Long 1996).Artikkelissa käytetään vuosina 1997 ja 2005postikyselyinä kerättyjä Naisen turvallisuus -tutkimustenaineistoja. Kyselylomakkeet vastasivatpääpiirteissään toisiaan. Tutkimuksen otospoimittiin satunnaisotannalla Tilastokeskuksenväestötietokannasta. Otoskoko oli runsaat 700018–74-vuotiasta naista. Vuoden 2005 kyselynvastausprosentti oli 62 (n=4464), ja vuonna1997 se oli 70 (n=4955). (Piispa ym. 2006.)Aineisto tarjoaa kansainvälisestikin ainutlaatuisenmahdollisuuden tarkastella lapsuudessatai nuoruudessa koetun seksuaalisen väkivallanvaikutuksia myöhempään elämään väestötasolla(Messman & Long 1996, 417).Artikkelissa keskitytään aineiston nuorimpienvastaajien, eli 18–25-vuotiaiden naistenkokemuksiin (640 vastaajaa vuonna 1997 ja 595vastaajaa vuonna 2005). Näin teemme siksi, ettäaineiston alustavassa tarkastelussa seksuaalisenväkivallan ja häirinnän kokemusten yleisyysväheni yli 25-vuotiailla naisilla. Toiseksi perustelemmenuoriin keskittymistä sillä, että heidänväkivaltakokemuksensa ovat tuoreempia kuinvanhemmilla. Siten he muistavat niiden yksityiskohtiaparemmin kuin vanhemmat. Tosinkokemusten traumaattisuus voi joskus heikentäämuistikuvia. Seksuaalisen väkivallan pitkäkestoisetvaikutukset terveyteen ja elämänlaatuunvoivat tulla esiin vasta myöhemmin elämässä.Jotta saisimme esiin myös väkivallan pitkäkestoisiavaikutuksia, analysoimme vanhempien,25 vuotta täyttäneiden lapsuudessa kokemanväkivallan yhteyksiä heidän elämänlaatuunsamyöhemmin.Se k s ua l i s o i t u n u t v ä k i va ltaErilaisista seksuaalisen väkivallan ja häirinnänmuodoista on käytetty nimitystä seksualisoitunut105

väkivalta. Sitä on mikä tahansa uhkana, hyökkäyksenätai väkivaltana koettu fyysinen, visuaalinentai seksuaalinen teko tai tekosarja, jokaloukkaa tai halventaa kohteen seksuaalisuutta 2tai heikentää hänen kykyään kontrolloida seksuaalisenvuorovaikutuksen laatua. (Sunnari ym.2002, 12.) Määritelmä on laaja sisältäen muunmuassa raiskauksen, seksuaalisen hyväksikäytön,intiimin seksuaalisen väkivallan, seksuaalisenhäirinnän, insestin ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön.Tässä artikkelissa analysoiduissakyselyissä on kysytty pelkästään miesten/poikiennaisille/tytöille tekemästä seksuaalisestaväkivallasta ja häirinnästä.Seksualisoituneen väkivallan laaja-alaisuuttaon yritetty tavoittaa myös seksuaalisen väkivallanjatkumon käsitteen avulla (Kelly 1988).Sitä käytettäessä on ensinnäkin korostettu, ettäseksualisoitunut väkivalta ei ole välttämättäpelkästään fyysisen koskemattomuuden loukkaamista(seksuaaliseen tekoon pakottamista taiepämiellyttävää koskettelua) vaan sama tapahtumavoi sisältää eri tekomuotoja, fyysisen väkivallanlisäksi sanallista pakottamista tai vihjailuja,joita voi olla vaikea erottaa toisistaan. Toiseksipinnalta katsoen hyvin erilaiset tapahtumasarjatvoivat sisältää samoja piirteitä. Esimerkiksiseksuaalinen väkivalta ja häirintä ovat eri tavallahaavoittavia ja oikeudellisesti erilaisia tekoja.Molemmissa keskeistä on vallankäytön kohteenaoleminen, häpeän ja syyllisyyden tunnesekä seksuaalisuuden ilmaisemisen kontrollointi.Molemmissa pyritään haavoittamaan ihmisenherkimpiä ja intiimeimpiä alueita. Varsinkintapahtumien seksuaaliset merkitykset tuovatseksualisoituneeseen väkivaltaan häpeälliseksitulkitun ulottuvuuden. Monet esimerkiksi raiskauksenkokeneet ovat puhuneet likaisuudentunteesta. Likaisuus on hyvin konkreettinen jaruumiillinen tunne: usein raiskauksen kokeneenensimmäinen ajatus on pestä miehen eritteetpois omasta kehostaan (Pollari 1994, 88).Jatkumoa ilmentävät nuorten vastaukset kysymyksiinheidän kohtaamastaan seksuaalisestahäirinnästä (Aaltonen 2006; Honkatukia 2002).Toisaalta nuorten luonnehdintojen kirjo ulottuuerilaisista ehdotuksista ja rivoista eleistä ainaseksuaaliseen väkivaltaan. Toisaalta seksuaalisenkoskemattomuuden loukkauksia ei haluta välttämättänimetä seksuaaliseksi väkivallaksi, vaanniistä käytetään miedontavia tai kiertoilmauksia,kuten ”juttu meni liian pitkälle” (Honkatukia2002, 69). Osa ei edes halua nimetä kokemuksiaan,koska ei ole olemassa sopivia käsitteitäkuvaamaan tapahtunutta tai kokija ei haluamääritellä itseään uhriksi (Jeffner 1997).Tässä artikkelissa joudumme kyselymenetelmänluonteen vuoksi väistämättä yksinkertaistamaansosiaalista todellisuutta. Analysoimmeseksuaalisen väkivallan kokemuksia häirinnästäerillään, vaikka olemme tietoisia niiden edelläkuvatusta jatkumoluonteesta, joka hämärtääseksuaalisen väkivallan, häirinnän ja jopa normaalinapidetyn seksuaalisen vuorovaikutuksenvälistä rajaa. Kyselyvastausten mukaan seksuaalisenväkivallan ja häirinnän kokemukset kasautuvatsamoille henkilöille. 3 Naisten vastauksetheille esitettyihin seksuaalisen häirinnän ja väkivallankysymyksiin jättävät jossain määrinepävarmaksi, millaisia tapahtumakokonaisuuksianaiset ovat tarkoittaneet vastatessaan niihinmyönteisesti. Lisäksi häirintäkokemukset jäävätvarsinaisen polarisaatioanalyysimme ulkopuolelle,sillä lapsuuden kokemuksista naisilta kysyttiinainoastaan seksuaalisesta väkivallasta.Se k s ua a l i s e n v ä k i va l l a nh a av o i t tav u u sLapsuuden ja nuoruuden herkissä ikävaiheissaseksuaalisen koskemattomuuden loukkauksetvoivat olla erityisen haavoittavia. Lapsi ei oleaikuisen tavoin tietoinen ruumiinsa rajoista eikäseksuaalisuuteen liittyvistä normeista, minkälisäksi aikuinen pystyy halutessaan alistamaanlapsen omille seksuaalisille tarpeilleen. Vaikkalapsi ei aina osaa pitää esimerkiksi insestiäloukkauksena, tilanteen seksualisoituminen onusein hänelle paitsi hämmentävä myös epävar-106

muutta tai turvattomuutta luova asia, jota hänenvoi olla vaikeaa ymmärtää tietoisella tasolla.Nuoruus puolestaan on yhtä aikaa jännittäväja hämmentävä elämänvaihe, joka sisältää sekämahdollisuuksia että riskejä. Verrattuna lapsuuteennuorten elämänpiiri laajenee, muttasamalla erilaiset uhat lisääntyvät. Nuoruus onmyös seksuaalisuuteen liittyvien kulttuuristenrajojen ja normien opettelun ja sisäistämisenaikaa, jolloin käsitykset oikeasta ja väärästä voivatolla kärjistyneempiä kuin myöhemmin elämässä.Tämä vaikuttaa myös seksualisoituneenväkivallan kokemusten käsittelyyn. (Laitinen2004b, 168–169; Tolonen 2001.)Sukupuolikulttuurin sisään rakennetut seksuaalistaväkivaltaa koskevat asenteet vaikuttavatratkaisevasti kokemuksesta selviytymiseen. Tytöilleon tärkeää tässä suhteessa hyvän seksuaalisenmaineen ylläpitäminen. Maineen puhtausei paradoksaalisesti ole tytön omassa hallinnassa:huonon maineen voi saada lähes mistä tahansa,vaikkapa siitä, että on joutunut seksuaalisenväkivallan uhriksi. Samalla tyttöjen seksuaalisuuson jatkuvasti tarkkailun kohteena. Sensijaan poikien seksuaalisuus tulkitaan useamminluonnonvoimaksi, jonka rajoittaminen kuuluutytölle. Huonoon maineeseen syystä tai toisestajoutunut tyttö nähdään ensisijaisesti maineensakautta, ja usein hän itsekin tulkitsee itsensäkelpaamattomaksi ja likaiseksi. Seksuaalinenväkivalta mielletään usein uhria tahraavaksi kokemukseksija äärimmillään uhri jollain tavallasyylliseksi tapahtumiin. Tämä syvälle juurtunutajattelutapa voi estää asian käsittelyn yhdessämuiden kanssa, mikä on tärkeää minän uudelleenkokoamiseneli selviytymisen kannalta.(Saarikoski 2001; Brison 2003.) Seksuaalisenhyväksikäytön uhrin kannalta tapauksen vieminenoikeuteen ja syyllisen tuomitseminenvoivat toimia uhria eheyttävinä kokemuksina javähentää hänen kokemaansa syyllisyyttä (esim.Helsingin Sanomat 10.1.2008).Po l a r i s o i k o s e k s ua a l i n e nv ä k i va lta?Kansainvälisissä tutkimuksissa seksuaalisenväkivallan kokemiseen sekä lapsuudessa ettämyöhemmin elämässä on viitattu uudelleenuhriksi joutumisen käsitteellä (revictimisation).Aikuisuuden kokemuksiin on usein sisällytettymyös fyysisen väkivallan kokeminen. Näidentutkimusten mukaan elämäntapoihin liittyvättekijät (kuten sosiaalinen asema, päihteidenkäyttö, harrastukset) eivät lisää lapsena seksuaalistaväkivaltaa kokeneiden riskiä joutuakokemaan väkivaltaa myöhemmin. Paremminuudelleen uhriksi joutumista selittävät hyväksikäytönluonne, kuten sen vakavuus, intensiteetti,kesto, voimankäyttö, se, onko tekijäperheen jäsen, hyväksikäytön synnyttämät sukupuolikäyttäytymisenmallit sekä kokemuksenleimaavuus. Nämä voivat aiheuttaa itsetunnonalentumista, heikentynyttä kykyä puolustaaomia rajojaan, omanarvontunnon laskua ja ylikorostunuttaturvallisuuden hakemista. Konkreettisestine voivat johtaa suojaamattomaanseksiin, seksipartnereiden vaihtuvuuteen sekäharkitsemattomaan ihmissuhteisiin sitoutumiseen.Kokemuksen leimaavuus voi saada nuorennaisen näkemään itsensä arvottomana ja itseenkohdistuneen kaltoin kohtelun oikeutettuna.(Van Bruggen ym. 2006, 132; Messman &Long 1996, 398–401.)Analysoimme seuraavassa näitä tekijöitä tarkemminryhmittelemällä aineiston seksuaalisenväkivallan kokemusten mukaisesti neljään ryhmään.4 Suurimman ryhmän muodostavat ne,joilla ei ole seksuaalisen väkivallan kokemuksialainkaan. Toisena ovat seksuaalista väkivaltaavasta nuorena/aikuisena kokeneet 5 (vastaajantäytettyä 15 vuotta) ja kolmantena sitä pelkästäänlapsena (alle 15-vuotiaana) kokeneet. 6Neljännen ryhmän muodostavat uudelleenseksuaalisen väkivallan uhriksi joutuneet (sekänuorena/aikuisena että lapsena väkivaltaa kokeneet).(Taulukko 1.)Nuorilla (37 %) on seksuaalisen väkivallan107

kokemuksia, joko lapsuudessa tai nuorena koettuja,useammin kuin muilla (32 % vuonna2005, p=0,0235). Lisäksi uudelleen uhriksijoutuminen on tyypillisempää nuorille kuinmuille. Ikäryhmien väliset erot väkivaltakokemustenyleisyydessä ovat kuitenkin kaventuneetvuodesta 1997 vuoteen 2005. 7 Ulkomaistentutkimusten mukaan uudelleen seksuaalisen väkivallanuhriksi joutuneiden osuudet vaihtelevat15–72 prosenttiin vastanneista tutkimuksissakäytetystä määritelmästä ja otoksesta riippuen(Van Bruggen ym. 2006, 131).Te rv e y s va i k u t u k s e tSeksuaalisen väkivallan seurauksia tarkastelleidentutkimusten painopisteenä ovat olleet terveyt -tä heikentävät seuraukset (mm. Golding 1999;Dickinson ym. 1999). Tutkimusten mukaanseksuaalisella väkivallalla on lukuisia terveydellisiävaikutuksia ja niiden on havaittu olevanvoimakkaampia silloin, kun kyse on uudelleenuhriksi joutumisesta (Banyard ym. 2004;Messman & Long 1996). Tutkimuksissa esiintuotuja terveysvaikutuksia ovat muuan muassalevottomuus, masentuneisuus, somaattisetoireet, syömishäiriöt, päihteiden väärinkäyttö,itsemurha-alttius, itsensä viiltely, lisääntynytalttius sukupuolitaudeille, ihmissuhdevaikeudet,traumaattinen sitoutuminen toisiin, persoonallisuushäiriötja terveyden tilan yleinenheikkeneminen (Dickinson ym. 1999). Nämätutkimukset ovat perustuneet yleensä terveydenhoito-ja gynekologisia palveluja käyttäneidenasiakkaiden (usein hyvin rajautuneeseen) otokseen(mm. Banyard ym. 2004; Golding 1999).Väestötasoista tutkimusta aiheesta on vähän.Vuoden 2005 kyselyssä terveydentilansakeskinkertaiseksi tai huonoksi kokeneita olisuhteellisesti vähemmän nuorissa kuin vanhemmissaväkivaltaa kokeneissa. Silti seksuaalisenväkivallan kokemuksilla on yhteys terveydentilanheikentymisen kokemuksiin. Nuoret, jotkaolivat kokeneet seksuaalista väkivaltaa, kokivatterveydentilansa muita useammin keskinkertaiseksitai huonoksi.Psyykkisiä ja psykosomaattisia oireita kartoitettiinkyselyssä viimeksi kuluneen kuukaudenajalta valmiiksi laadittujen oirelistojen avulla(taulukko 2). Erilaiset psyykkiset ja psykosomaattisetoireet olivat yleisempiä nuorillekuin vanhemmille naisille. Seksuaalista väkivaltaakokeneilla nuorilla voimattomuuden javäsymyksen tunne, unettomuus, muistin taikeskittymiskyvyn heikkeneminen, aloitekyvyttömyysja tunne siitä, että kaikki käy yli voimien,olivat yleisempiä kuin niillä, jotka eivätTau l u k ko 1. Lapsena ja aikuisena koetun seksuaalisen väkivallan ryhmät ikäryhmittäin vuosina1997 ja 2005, %.Seksuaalisen väkivallan kokemukset 18–25-vuotiaat 26+ vuotiaat1997 2005 1997 2005Ei väkivaltaa 68,1 63,1*** 75,1 68,4*Nuorena/aikuisena kokeneet 10,8 12,3 10,1 12,3Lapsena kokeneet 12,1 14 8,6 10,6Uudelleen uhriksi joutuneet 9 10,6 6,2 8,7Yhteensä 100 100 100 100n 640 595 4309 3869Tilastollinen merkitsevyys tutkimukses sa vuosien välillä: p

Tau l u k ko 2. Nykyinen terveydentilan arvio ja viimeksi kuluneen kuukauden aikaiset psyykkisetja psykosomaattiset oireet uudelleen uhriksi joutuneilla, joko lapsena tai aikuisena seksuaalistaväkivaltaa kokeneilla ja ei-väkivaltaa kokeneilla, %.18–25-vuotiaat26+ vuotiaatTerveydentilaEi väkivaltaaVäkivallankokemuksialapsena/aikuisenaUudelleenuhriksijoutuneetKaikkiEi väkivaltaaVäkivallankokemuksialapsena/aikuisenaUudelleenuhriksijoutuneetKaikkiHyvä 89,7 81,4 84,3* 86,9 64,5 65,3 55,2** 63,8Keskinkertainen taihuono 10,3 18,6 15,7 13,1 35,5 34,7 44,8 36,2Psykosomaattiset vaivatPäänsärky 76,5 81,9 80,1ns 78,3 54 66,4 69,9*** 58,2Toistuva särky 36,4 43,5 37,3ns 38,4 44,1 51,4 61,6*** 47,3Vatsavaivat 48,6 66,2 66,3*** 55,1 31,7 46,6 56,4*** 37,3Jäsenten puutuminen 23,2 30,9 39,9** 27 31,2 37,7 47,5*** 34,1Sydämentykytys 11,4 21,6 17,5** 14,7 21,1 29,2 34,8*** 24,2Pahoinvointi 16,5 22 30,9* 19,4 6,5 11,6 18,3*** 8,7Huimaus 24,6 30,8 34,5ns 27,3 19,1 22,8 31,4*** 21Käsien vapina 11,9 17,3 16ns 13,8 6,2 9,9 14,0*** 7,7Hikoilu ilman ponnistelua10,5 16 12,8ns 12,2 19,9 25,9 31,1*** 22,2Vähintään yksi 93 96,6 93,3ns 94 85,2 92,4 93,4*** 87,6Psyykkiset oireetYlirasittuneisuus 48 53,5 64,7* 51,2 46,3 57,1 66,7*** 50,8Muistin/keskittymiskyvynheikkeneminen 27 33,1 45,6** 30,6 35,4 47,6 58,1*** 40,4Voimattomuus/väsymys 70,9 76,3 91,2** 74,5 60,4 71,9 79,2*** 64,8Unettomuus 37,2 37,8 56,7* 39,4 43,1 51,7 61,3*** 46,8Hermostuneisuus 52,2 50,1 59,2ns 52,4 39,3 54,9 60,1*** 45Ärtyneisyys 66,6 72 76,3ns 69,1 49,8 66,2 63,0*** 55Alakuloisuus/masentuneisuus50,7 56,8 65,9ns 53,9 36,4 53 60,5*** 42,6Aloitekyvyttömyys 33,8 45 53,6** 38,8 27,4 41,5 45,7*** 32,5Yli voimien käyminen 33,2 41,8 53,3** 37,6 28,5 39 50,2*** 33,1Vähintään yksi 91,2 95 100* 93,2 81,1 92,7 93,0*** 84,8p

olleet koskaan kokeneet seksuaalista väkivaltaa.Uudelleen uhriksi joutuminen lisää varsinkinvoimattomuuden tai väsymyksen tunnetta jaunettomuutta.Psykosomaattisista oireista tyypillisimpiäseksuaalista väkivaltaa kokeneilla nuorilla naisillaolivat vatsavaivat, jäsenten puutuminen tainiiden voimattomuus, pahoinvointi ja oksentelusekä sydämentykytys. Iän lisääntyessä uudelleenuhriksi joutumisen terveyttä heikentävät vaikutuksetnäyttävät yleistyvän (ks. taulukko 2).Seksuaalisen väkivallan vakavuus, toistuvuus jatekijän läheinen suhde uhriin lisäävät terveysvaikutustenvakavuutta (Dickinson ym. 1999, 41).Uudelleen uhriksi joutuminen näyttää lisäävänmielialalääkkeiden käyttöä, joka lisääntyymuutenkin ajan myötä. Seksuaalisen väkivallanuhreiksi uudelleen joutuneet nuoret olivat käyttäneetmasennuslääkkeitä useammin (14 %) kuinmuut (3–6 %, p=0,0052). Lapsena ja myöhemminsitä kokeneet vanhemmat naiset olivat käyttäneetmasennuslääkkeiden (16 %, muut 8–12 %,p

mitattuna. Yhdeksällä kymmenestä oli joku,jonka kanssa voi keskustella terveyteen, parisuhteeseenja muihin ihmissuhteisiin liittyvistä ongelmista.Seksuaalisuuteen liittyvistä ongelmistapystyi keskustelemaan muiden kanssa hiemanharvempi, neljä viidestä. Seksuaalista väkivaltaakokeneet nuoret naiset eivät poikenneet muistatässä suhteessa.Uudelleen uhriksi joutuneet nuoret kävivätmuita useammin viikoittain ravintoloissa, diskoissa,tansseissa tai ystävien kanssa ulkona (41 %,muut 22–24 %, p=0,0380). Runsas alkoholinkäyttöon yksi näihin tilanteisiin liittyvä väkivallanuhriksi joutumisen riskiä lisäävä tekijä. Sillävoi olla seksuaalista väkivaltaa kokeneelle nuorellenaiselle monia merkityksiä (esim. Näre 2000).Se voi olla yritys lievittää ja lääkitä tapahtumanaiheuttamia psyykkisiä ja psykosomaattisia oireita.Toiseksi se voi liittyä niin kutsuttujen hyväksikäyttöäkorjaavien kokemusten tai miessuhteidenetsimiseen esimerkiksi ravintoloissa. Kolmanneksise voi kertoa itsetuhoisuudesta ja siitä, ettänuori nainen pitää itseään arvottomana ja näkeeansaitsevansa huonon kohtelun hakeutumallariskialttiisiin tilanteisiin yhä uudelleen.Kansainvälisten tutkimusten mukaan alkoholinkäyttöei yksinään lisää esimerkiksiuudelleen uhriksi joutumista, vaikka se voi lisätäseksuaalisen väkivallan uhriksi joutumisenriskiä luomalla tilanteita, joissa hyväksikäyttöon mahdollista (mm.Van Bruggen ym. 2006,132; Ullman ym. 1999). Vuoden 2005 kyselynperusteella puolessa vakavimmista seksuaalisenväkivallan tilanteista alle 26-vuotias nainen oliollut päihtynyt tapauksen sattuessa.Kyselyvastausten perusteella alkoholin viikoittainenhumalakäyttö on yleisempää nuorille(8 %) kuin muille (3 %). Nuorilla naisilla seksuaalisenväkivallan uhriksi joutuminen ei ollutyhteydessä lisääntyneeseen alkoholinkäyttöön,mutta se näyttäisi lisäävän usein tapahtuvaa humalahakuistajuomista. Viidennes (19 %) sekälapsena että myöhemmin seksuaalisen väkivallanuhriksi joutuneista 18–25-vuotiaista naisistakertoi käyttävänsä alkoholia vähintään kerranviikossa siten, että tunsi olevansa humalassa.Joko lapsena tai aikuisena seksuaalista väkivaltaakokeneista näin kertoi joka kymmenes, muistavain kuusi prosenttia (p=0,0157). Vanhemmillanaisilla seksuaalisen väkivallan kokemukset jokolapsena tai aikuisena näyttävät lisäävän sekäalkoholinkäytön yleisyyttä yleensä että alkoholinhumalakäyttöä.Seksuaalisen väkivallan kaltaiset traumaattisetkokemukset voivat virittää pohtimaan omanelämän ongelmia myös laajemmin silloin, kunkokemukset on tunnistettu ja jollain tasolla hyväksyttyosaksi mennyttä elämää (Brison 2003).Tämä saattaa selittää vanhempien ikäryhmienpoikkeamisen nuoremmista siinä, että seksuaalisenväkivallan uhriksi joutuneet kertoivat pystyvänsäkeskustelemaan jopa muita useamminerilaisista terveyteen, ihmissuhteisiin tai seksuaalisuuteenliittyvistä ongelmistaan jonkunkanssa. Seksuaali sen väkivallan uhrit eivät siis ole”totaalisia uhreja”, vaan tekevät aktiivisia valintojaja ratkaisuja lapsuudessaan, nuoruudessaansekä myöhemmin (Laitinen 2004b, 167). Seksuaalistaväkivaltaa kokeneilla naisilla näyttäisikyselyn mukaan olevan myös muita useamminkodin ulkopuolisia harrastuksia (mm. musiikkitai kuvataide) iästä riippumatta.Tu rva l l i s u u d e n t u n n eNuoret, 18–25-vuotiaat naiset kertoivat tuntevansaturvattomuutta useammin kuin vanhemmatnaiset (79 % vs. 53 %, p

Muuten seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumisellaei – yllättävää kyllä – näytä olevankovin suurta vaikutusta naisten arvioihin omastaturvallisuudestaan. Yksin asuinalueellaan iltaisintai yöllä kävelevien tai tuntemattoman miehenraiskauksen kohteeksi joutumista pelkäävienosuus ei ole suurempi seksuaalista väkivaltaakokeneilla kuin muilla, eivätkä he myöskäänvaraudu konkreettisesti väkivaltatilanteisiin 8muita useammin. Uudelleen uhriksi joutuneetnuoret olivat ainoastaan miettineet muita(89 % vs. 69–77 %, p=0,0022) useammin etukäteen,miten he toimisivat väkivaltatilanteessa.Uhriksi joutuminen saattaa kehittää erityisestinäiden naisten kykyä lukea vaaran merkkejä jaennakoida riskialttiita tilanteita, vaikka niin kutsututturvallisuusrutiinit tai uhriprofilointi ovatmuutenkin naisille tyypillisiä keinoja varautuaväkivaltaan (esim. Stanko 1990; Näre 2000).Seksualisoituneen v ä k i va l l a ne h k ä i s y n k y s y m y k s i äNaisten turvallisuus -kyselyaineistojen perusteellaseksuaalisen väkivallan kokemukset jaerityisesti näiden kokemusten kasautuminensamoille henkilöille polarisoi nuoria naisia, silläväkivaltaa kokeneilla on enemmän terveysongelmiakuin muilla. Iän lisääntyessä väkivallankielteiset seuraukset tuntuvat voimistuvan, mikänäkyy esimerkiksi väkivaltaa kokemattomiinnaisiin verrattuna heikommaksi koettuna terveydentilana,erilaisina psyykkisinä ja psykosomaattisinaoireina sekä masennus-, uni- jarauhoittavien lääkkeiden käyttönä. Seksuaalisenväkivallan pitkäkestoiset vaikutukset voivattulla esiin vasta myöhemmin erilaisina oireinaja häiriöinä (Cacciatore & Porras 2007, 82).Myös seksuaalisen väkivallan yhteydet sosiaaliseenelämään, kuten turvattomuuden tunne javaikeudet solmia pysyviä parisuhteita, näkyvätaineiston perusteella vasta myöhemmällä iällä.Seksuaalisen väkivallan kaltaiset traumaattisetkokemukset voivat palautua mieleen, kun nainenon perustamassa perhettä tai saamassa lapsia– tai jonkun elämänkriisin yhteydessä (avioero,ikäkriisi jne., Laitinen 2004a). Tämäntyyppisetlapsuuden ja nuoruuden vaikeat kokemukset voivatalkaa vaivata myöhäiselläkin iällä, esimerkiksieläkkeelle jäätyä. 9 Väkivallalla voi olla myös heikommintiedostettuja vaikutuksia, edellä kuvattujenterveysongelmien lisäksi muun muassa turvattomuudentunne, joka oli kyselyihin vastanneillavanhemmilla seksuaalista väkivaltaa kokeneillanaisilla muita yleisempää. Naisten hyvinvoinninedistämisen kannalta olisikin tärkeää, että seksualisoituneenväkivallan kokemuksia voitaisiinkäsitellä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa jaettä tytöille ja nuorille naisille olisi mahdollistapuhua niistä luotettavien henkilöiden kanssa.Nuorten seksuaalisen väkivallan kokemustenluottamuksellinen käsittely on tärkeää tulevienoireiden, pelkojen ja ihmissuhdeongelmien ehkäisemiseksitai lieventämiseksi, vaikka nuorivaikuttaisi suhteellisen hyvin pärjäävältä ja hyvinvoivaltatapahtumatilanteessa. Tapahtumiensopeuttaminen osaksi elämänhistoriaa tuntuuedistävän myös muiden ongelmien käsittelyäja voi lisätä ihmissuhteiden sekä erilaisten riskitilanteidenlukutaitoa.Seksualisoituneen väkivallan ennaltaehkäisyon luonteva osa nuorten arkea läheltä seuraavaanuorisotyötä, jossa myös sukupuoli ja seksuaalisuusovat väistämättä läsnä, vaikkei sitä ainatiedosteta riittävän hyvin. Nuorisotyön piirissäon viime aikoina kehitelty sukupuolisensitiivistätyöotetta, jonka tavoitteena on nuorten sosiaalinenvahvistaminen ja elämänhallinnan taitojentukeminen sekä myönteisen ja erilaisuuttaarvostavan sukupuoli-identiteetin tukeminen.Konkreettisina menetelminä on ohjaus- ja kasvatustyötätekevien kriittisyys suhteessa omienarvojensa ja asenteidensa sukupuolittuneisuuteen,toiminnan pitkäjänteisyys ja moniammatillinenyhteistyö. (Anttonen 2007; Punnonen2007a,b; Näre 2007.)Työn tuloksena on eri puolille maata syntynyttyttöjen taloja, tyttöjen iltoja, tyttöryhmiä,tytöille ja pojille on tarjottu seksuaalineuvontaa,112

muun muassa yhteistyössä RaiskauskriisikeskusTukinaisen kanssa. Myös maahanmuuttajataustaisettytöt ovat voineet osallistua tämäntyyppiseentoimintaan. Näin on onnistuttu saavuttamaanja tukemaan esimerkiksi juuri seksuaalistaväkivaltaa kohdanneita tyttöjä, joiden luottamusviranomaisiin on heikko ja joilla ei ole tietoa,mistä he voisivat saada apua ja tukea. (Punnonen2007b, 529–530.) Tämäntyyppisen työotteenkehittämisessä on tärkeä pohtia esimerkiksi seuraaviakysymyksiä:• Miten nuorten kanssa keskustellaan rakentavastisiitä, että jokaisella on oikeusruumiilliseen ja seksuaalisen koskemattomuuteen?Miten suhtaudutaan huoritteluunja homotteluun, jotka ovat varsin yleisiäkäytäntöjä nuorten keskuudessa (Saarikoski2001; Lehtonen 2003)? Ne rakentavatkohteen sukupuolen ja seksuaalisuudenhalventamiseen perustuvaa seksuaali- ja sukupuolikulttuuria,vaikka niin nuoret kuinaikuisetkin voivat tulkita ne harmittomaksipilailuksi. Miten joskus banaalilta tuntuvaasia otetaan puheeksi nuorten kanssa, ilmanettä se tyrmättäisiin suoralta kädeltä?• Millä tavalla seksualisoitunutta väkivaltaakokeneet nuoret voisivat päästä nykyistäenemmän osallisiksi sellaisista luotettavistaaikuis- ja vertaissuhteista, joissa olisi mahdollistapuhua vaikeista ja traumaattisistakokemuksista? Tällaisilla eheyttävilläsuhteilla on terveyttä ja sosiaalista elämääedistäviä vaikutuksia.• Millaisia tabuja tai puhumattomuuden paikkojaliittyy nuorten kokemuksiin seksualisoituneestaväkivallasta tai nuorten väkivaltakokemuksiinyleensä? Yksi tällainen on se, ettäjos tyttöjen on hankala puhua joutumisestaseksualisoituneen väkivallan uhriksi, se voiolla erityisen vaikeaa pojille (esim. Cacciatore& Porras 2007). Monet aikuistoimijat suhtautuvattällaisiin poikien uhrikokemuksiinjoko kieltämällä tai kauhistelemalla. Tällöinse marginalisoidaan ilmiönä, mikä ei edistäyksittäisen pojan tilanteen käsittelyä. Ontärkeää pohtia, miten vaietut kokemuksetsaataisiin rakentavasti keskusteluun. Sitäkautta luodaan tällaista väkivaltaa kokeneillekäsitteitä ja tilaa puhua asiasta ja sitenmahdollisuuksia käsitellä vaikeaa kokemusta.(Aaltonen 2007; Punnonen 2007b, 526.)Sukupuolisensitiivistä työotetta voitaisiin hyödyntäämyös kehitettäessä koulujen terveyskasvatusta.Muutkin viranomaiset ja aikuiset– vanhemmista puhumattakaan – voivat joutuakäsittelemään tavalla tai toisella nuorten naistentai tyttöjen kohtaamaa seksualisoitunuttaväkivaltaa. Tärkeää tässä suhteessa on se, ettänuori nainen kokee saavansa tukea ja apua, eikähäntä syyllistetä tapahtuneesta. Tässä aikuistoimijoidenon syytä pohtia (itse)kriittisesti,millä tavoin he suhtautuvat seksualisoitunuttaväkivaltaa kokeneisiin tyttöihin ja poikiinja millaista apua heille on tarjolla (Punnonen2007b, 522)? 10 Kenen nähdään olevan vastuussaväkivallasta ja kuka saa osakseen ymmärrystä?Miten suhtaudutaan humalassa olleeseen, seksikkäästipukeutuneeseen nuoreen tyttöön, jokaon joutunut seksuaalirikoksen uhriksi? Mitäajatellaan tällaista tyttöä ja tilannetta hyväksikäyttäneestäpojasta/miehestä?Nuorten tyttöjen vastuuttaminen omastaturvallisuudestaan on yleistä. Äärimmäisissäkannanotoissa vastuu asiasta on vieritetty tytöilleitselleen ja vaadittu muun muassa napapaitojenkäytön kieltämistä, tyttöjen alkoholinkäytönrajoituksia ja sitä, että tytöt itse hillitsisivätjuomistaan. Vastuuttaminen voi toki kehittäätyttöjen turvallisuustaitoja ja kykyä lukea riskialttiitatilanteita, mutta se voi johtaa heidän elämänpiirinsäja toimijuutensa entistä tiukempaankontrollointiin sekä siihen, etteivät he uskallapuhua kokemuksistaan. Myös seksuaalista väkivaltaakohdanneiden tyttöjen syyllistäminenon yleistä. Sillä voi olla tuhoisia vaikutuksiaväkivaltaa kohdanneiden tyttöjen seksuaali- jasukupuoli-identiteetin kehittymiselle, kutenmyös sen kannalta, tulevatko tapaukset ylipäätäänkenenkään ulkopuolisen tietoon.113

Viit teet1 Käytämme artikkelissa uhrin käsitettä viitattaessa seksualisoitunuttaväkivaltaa kokeneisiin naisiin. Emmekuitenkaan pidä uhreja passiivisina ja voimattomina,vaan monessa suhteessa aktiivisina toimijoina, vaikka heovat kokeneet elämässään traumaattisia ja toimintakykyäheikentäviä asioita (Husso 2003, 179–183).2 Seksualisoituneessa väkivallassa nimenomaan seksuaalisuuttakäytetään väkivallan välineenä, kun taas sukupuolittuneenväkivallan käsite viittaa fyysiseen, verbaaliseentai muuhun väkivaltaan, jossa keskeistä on halventava taistereotyyppinen suhtautuminen kohteen sukupuoleen.(Sunnari ym. 2002, 12.)3 Lähes joka kymmenes (8 %) vuoden 2005 kyselyynvastanneista 18–25-vuotiaista naisista oli kokenut sekäseksuaalista väkivaltaa että häirintää viimeisen vuodenaikana. Lähes kaikki seksuaalista väkivaltaa kokeneetnuoret naiset (95 %) olivat kokeneet myös häirintää.Nuorilla seksualisoituneen väkivallan kasautuminenon voimakkaampaa kuin muilla.4 Olemme sisällyttäneet tähän analyysiin ainoastaanseksuaalisen väkivallan kokemukset. Kansainvälisissätutkimuksissa tämäntyyppisissä analyyseissa on olluttyypillisesti mukana pelkästään väkivallan kokeminen.Toinen perustelumme on aineistolähtöinen: lomakkeessakysyttiin vain lapsuudenaikaisia väkivaltakokemuksia,ei häirintää. Kolmanneksi häirintäkokemusten painottuminensuhteellisen lieviin muotoihin ja niiden yleisyysei erottele erilaisia uhriryhmiä riittävän hyvin.5 Naisen turvallisuus -kyselyissä selvitettiin naisten seksuaalisenväkivallan ja uhkaavan käyttäytymisen sekäseksuaalisen häirinnän kokemuksia viimeisen vuodenajalta. Seksuaalista väkivaltaa ja seksuaalisesti uhkaavaakäyttäytymistä mitattiin kolmen muuttujan avulla:onko tuttu (ei avio/avomies) tai tuntematon mies1) käyttäytynyt sellaisella tavalla, jonka vastaaja onkokenut seksuaalisesti uhkaavaksi, 2) yrittänyt pakottaahänet seksuaaliseen kanssakäymiseen ja 3) pakottanuthänet seksuaaliseen kanssakäymiseen.6 Lapsuuden seksuaalista väkivaltaa selvitettiin kolmenkysymyksen avulla, joista muodostettiin summamuuttuja.Naisilta kysyttiin: ”Onko joku mies, ennen kuin täytit15 vuotta: 1) käyttäytynyt sellaisella tavalla, jonka oletkokenut seksuaalisesti uhkaavaksi, 2) yrittänyt pakottaasinut seksuaaliseen kanssakäymiseen kanssaan, 3) pakottanutsinut seksuaaliseen kanssakäymiseen kanssaan?”.7 Tämä johtuu siitä, että keski-ikäiset ja sitä vanhemmatnaiset raportoivat vuoden 2005 kyselyssä enemmän lapsenakoettua seksuaalista väkivaltaa kuin vuonna 1997.Kokemukset eivät olleet välttämättä lisääntyneet, vaannaiset raportoivat niistä aikaisempaa useammin. Tämäliittyy todennäköisesti ilmapiirin muutokseen, jonkavuoksi väkivallasta puhuminen on tullut aikaisempaahyväksyttävämmäksi. Ilmiö näkyy myös siten, että poliisilleilmoitetaan aikaisempaa useammin raiskauksia jaseksuaalista hyväksikäyttöä (Kainulainen 2004). Tutkiessammeseksuaalisen väkivallan seurauksia tarkastelemmejatkossa pelkästään vuoden 2005 aineistoa.8 Tällaisina konkreettisina keinoina kyselyssä tiedusteltiinitsepuolustukseen tai avunhälyttämiseen varatun esineenmukana pitämistä tai itsepuolustuskurssin käymistä.9 Esimerkkinä tästä voi mainita Tellervo Koiviston (1999)muistelmat, joiden yhteydessä hän kertoo ensimmäistäkertaa kokemastaan häirinnästä, josta hän ei ollut puhunutedes äidilleen.10 Esimerkiksi seksuaalirikosten esitutkintaa tarkastellutHeini Kainulainen (2004, 108–109) on kiinnittänythuomiota poliisin ja seksuaalirikoksia kokeneiden nuortentyttöjen kohtaamisten ongelmiin. Poliisi ei hänenhavaintojensa mukaan usein tuntunut saavan tyttöihinkontaktia, eivätkä tytöt halunneet puhua tapahtumista.Joskus tyttö oli myöhemmin ilmoittanut keksineensäkoko jutun, minkä seurauksena tapauksen tutkinta olilopetettu. Kainulainen arvelee, että osassa tapauksiatyttö oli vetäytynyt prosessista nimenomaan sen vuoksi,ettei kokenut saaneensa poliisilta riittävästi tukea jamyötätuntoa. Viranomaisten olisi suhtauduttava suurellaymmärryksellä tapauksesta kertovaan tyttöön, jokasaattaa kokea avuttomuutta ja olla tietämätön siitä, mitähäneltä odotetaan tapauksen viranomaiskäsittelyssä.Empaattinen suhtautuminen uhriin ja hänen vakavastiottamisensa edistää paitsi uhrin selviytymistä, myös asiankäsittelyä rikosprosessissa (mt., 117–118).LähteetAaltonen, Sanna (2007) Hyvät, pahat ja hiljaiset – poikienpaikat feministisessä tutkimuksessa. Nuorisotutkimus25(2), 17–31.Aaltonen, Sanna (2006) Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä.Helsinki: Yliopistopaino & Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura.Anttonen, Erja (2007) Nuorisotyötä sukupuolisensitiivisesti.Nuorisotutkimus 25(2), 63–67.Banyard, Victoria L. & Williams, Linda M. & Siegel, Jane A.(2004) Childhood Sexual Abuse: A Gender Perspectiveon Context and Consequences. Child Maltreatment,Vol. 9, No.3, 223–238.Brison, Susan (2003) Aftermath. Violence and the Remakingof a Self. Princeton & Woodstock: Princeton UniversityPress.Cacciatore, Raisa & Porras, Kirsi (2007) Seksuaalisen kaltoinkohtelunkokemuksia yli kymmenellä prosentilla kahdeksasluokkalaisista.Teoksessa Lapsiasiavaltuutetun toimintakertomusvuodelta 2006. Sosiaali- ja terveysministeriönselvityksiä 2007:33. Helsinki: Yliopistopaino, 80–85.114

Dickinson, Miriam L. & deGruy Frank Verloin & Dickinson,Perry W. & Candib, Lucy M. (1999) Health-RelatedQuality of Life and Symptom Profiles of FemaleSurvivors of Sexual Abuse. ARCH FAM MED/Vol. 8,Jan/Feb 1999, 35–43.Golding, Jacqueline M. (1999) Sexual-Assault History andLong-Term Physical Health Problems: Evidence fromClinical and Population Epidemiology. Current Directionsin Psychological Science. Vol. 8(6), 191–194.Helsingin Sanomat (10.1.2008) Maaret Kallio: Seksuaalisestihyväksikäytetyn kannattaa hakea apua.Honkatukia, Päivi (2002) Ällöttävää! Nuorten tulkintojakokemastaan seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta.Teoksessa Janne Kivivuori (toim.) Nuoret rikosten tekijöinäja uhreina. Helsinki: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksenjulkaisuja 188, 64–83.Husso, Maritta (2003) Parisuhdeväkivalta. Lyötyjen aika jatila. Tampere: Vastapaino.Jeffner, Stina (1997) Liksom våldtäkt, typ. Om betydelsenav kön och heterosexualitet för ungdomarnas förståelseav våldtäkt. Doktorsavhandling. Upsala: Uppsalauniversitetet.Kainulainen, Heini (2004). Raiskattu? Tutkimus raiskaustenkäsittelemisestä oikeusprosessissa. Helsinki: Oikeuspoliittisentutkimuslaitoksen julkaisuja 212 & Tilastokeskus,Oikeus 2004:16.Kelly, Liz (1988) Surviving Sexual Violence. Oxford: BasilBlackwell Ltd.Koivisto, Tellervo (1999) Päiväkirjan uudet sivut. Helsinki:Otava.Laitinen, Merja (2004a) Häväistyt ruumiit, rikotut mielet.Tampere: Vastapaino.Laitinen, Merja (2004b) Insestin uhrin särjetty sukupuolisuus.Teoksessa Merja Kuronen & Riitta Granfelt & LeoNyqvist & Päivi Petrelius (toim.) Sukupuoli ja sosiaalityö.Jyväskylä: PS-kustannus, 163–196.Lehtonen, Jukka (2003) Seksuaalisuus ja sukupuoli koulussa.Helsinki: Yliopistopaino & Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 31.Messman, Terri L. & Long, Patricia J. (1996) Child SexualAbuse and Its Relationship to Revictimisation in AdultWomen: A Review. Clinical Psychology Review, Vol. 16,No. 5, 397–420.Näre, Sari (2007) Sukupuoli- ja kulttuurisensitiivinen tyttötyö.Teoksessa Tommi Hoikkala & Anna Sell (toim.)Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat jamahdollisuudet. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 76, 541–547.Näre, Sari (2000) Nuorten tyttöjen kohtaama seksuaalinenväkivalta ja loukattu luottamus tunnetaloudessa. TeoksessaPäivi Honkatukia & Johanna Niemi-Kiesiläinen& Sari Näre (toim.) Lähentelyistä raiskauksiin. Tyttöjenkokemuksia häirinnästä ja seksuaalisesta väkivallasta. Helsinki:Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura,julkaisuja 13, 77–136.Piispa, Minna & Heiskanen, Markku & Kääriäinen, Juha& Sirén, Reino (2006) Naisiin kohdistunut väkivalta2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia51. Helsinki: Heuni, Publication Series No. 51.Pollari, Päivi (1994) Raiskaus sukupuolisen väkivallanmuotona. Teoksessa Sara Heinämaa & Sari Näre (toim.)Pahan tyttäret. Sukupuolitettu valta, viha ja pelko. Helsinki:Gaudeamus, 79–96.Punnonen, Varpu (2007a) Sukupuoli ja nuoret – eväitäkäytännön työhön. Nuorisotutkimus 25(2), 68–70.Punnonen, Varpu (2007b) Sukupuolisensitiivinen sosiaalinennuorisotyö. Teoksessa Tommi Hoikkala & Anna Sell(toim.) Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat,rajat ja mahdollisuudet. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura,julkaisuja 76, 521–540.Saarikoski, Helena (2001) Mistä on huonot tytöt tehty?Helsinki: Tammi.Stanko, Elisabeth (1990) Everyday Violence. How Womenand Men Experience Sexual and Physical Danger. Glasgow:Pandora.Sunnari, Vappu & Heikkinen, Mervi & Kangasvuo, Jenny(2002) Introduction. Teoksessa Vappu Sunnari & JennyKangasvuo & Mervi Heikkinen (toim.) Gendered andSexualised Violence in Educational Environments. Oulu:Oulu University Press. Femina Borealis 6, 9–24.Timmerman, M. C. (2004) Safe school and sexual harassment:the relationship between school climate and copingwith unwanted sexual behaviour. Health EducationJournal 63(2), 113–126.Tolonen, Tarja (2001) Tyttöjen käsityksiä ihannenaiseudesta.Teoksessa Anne Puuronen & Raili Välimaa (toim.):Nuori ruumis. Helsinki: Gaudeamus, 73–88.Ullman, Sarah E. & Karabatsos, George & Koss, MaryP. (1999) Alcohol and Sexual in a National Sample ofCollege Women. Journal of Interpersonal Violence, Vol.14, No. 6, 603–625.Van Bruggen, Lisa K. & Runtz, Marsha G. & Kadlec, Helena(2006) Sexual Revictimisation: The Role of SexualSelf-Esteem and Dysfunctional Sexual Behaviours. ChildMaltreatment, Vol. 11, No. 2, 131–145.115

116

OSA IIIOsallistuva n u o r u u s117

So f i a La i n e & Je n n i Do r f fNu o r t e n k ä s i t y k s i äpoliittisestava i k u t ta m i s e s ta jaosallistumisesta– n ä k ö k u l m i n a EU:nnuorisopolitiikka jay d i n a s e i d e n va s ta i n e n toimintaVuoden 2006 vappuyönä sytytetyt laittomatkokot Helsingin Makasiineilla saivat SuomenNuorisoyhteistyö – Allianssi ry:n julkaisemaankannanoton (2006), jossa se ilmoitti pitävänsä”valitettavana vappuyön tapahtumia VR:nmakasiineilla ja mielenosoitusten yhteydessä.Tapahtuneen ansiosta marginaalinen joukkonuoria tuli leimanneeksi yleisesti suomalaistanuorisoa. Erityisesti tästä kärsivät yhteiskunnallisestiaktiiviset nuoret, jotka uskaltavat tuodamielipiteitään julki laillisin keinoin […]”.Kyseinen kannanotto on esimerkki siitä,kuinka Suomessa julkisessa puheessa nuortenpoliittinen vaikutustoiminta jaetaan usein hyväksyttävääneli tavanomaiseen tai lailliseen japaheksuttavaan eli radikaaliin tai laittomaantoimintaan. Tässä artikkelissa tarkastelemmemaiden rajat ylittävään poliittiseen vaikutustoimintaanosallistuvia nuoria. Analysoimmekahden esimerkkitapauksemme avulla, minkälaisiaeroja ja yhtäläisyyksiä tavanomaiseen ja epätavanomaiseenpoliittiseen vaikutustoimintaanliittyy ja miten nuoret toimijat itse määrittelevätvaikuttamista ja osallistumista. Koska poliittinenvaikutustoiminta kasautuu – poliittisestiaktiiviset nuoret vaikuttavat monella eri tahollayhtä aikaa, kun taas suuri passiivisten nuortenjoukko ei toimi millään tavoin (Paakkunainen& Myllyniemi 2007, 76; ks. myös Grönlund &Pessi tässä teoksessa) – olemme kiinnostuneitapohtimaan myös sitä, minkälaisille nuorille maidenrajat ylittävä poliittinen vaikutustoimintaon ylipäätään mahdollista.Edellä lainaamamme tiedonannon kirjoittajaAllianssi toteuttaa itse tavanomaistatoimintaa muun muassa neuvottelemalla virkamiehienkanssa sekä kirjoittamalla tiedonantojaja kannanottoja. Esimerkkinä tavanomaisestatoiminnasta käytämme viimeisen SuomenEU-puheenjohtajakauden nuorisopoliittistaEU-kokousta, joka järjestettiin Hyvinkäällä1.–4.7.2006. Kokoukseen osallistui 72 nuorta32 eri maasta. Joukko koostui eri maiden, YK:nja Euroopan nuorisofoorumin lähettämistänuorisodelegaateista. Nuorilla oli oma kaksipäiväinenesiseminaarinsa, jonka jälkeen paikallesaapui lähes yhtä suuri joukko aikuisia, nuorisotutkijoitaja nuorisohallinnon edustajia eri maista.Tämä aikuisten ja nuorten noin 200-henkinenjoukko työskenteli yhdessä kaksi päivää.Kahdessatoista työryhmässä pohdittiin nuortenaktiivisten kansalaisuuksien määritelmää sekäkolmikantayhteistyön (käytäntö-hallinto-tutkimus)mahdollisuuksia EU:n nuorisopolitiikassa(ks. tarkemmin www.citizenships.fi).Kokouksessa nuoret pyrkivät vaikuttamaansekä virallisen ohjelman aikana (mm. keskustelemallatyöryhmissä yrittäen saada oman mielipiteensäkirjatuksi loppuraporttiin) että senulkopuolella (mm. käymällä kahdenkeskisiäkeskusteluja virkamiesten kanssa). Kokouksessatuotettiin viisi loppuraporttia, jotka esitettiinkomission edustajille ja muille osallistujille kokouksenpäätteeksi. Komission edustaja ilmoittiloppupuheenvuorossaan Hyvinkäällä, että komissioottaa loppuraportit huomioon jatkotyöskentelyssään.Käytännössä loppuraportit eivätkuitenkaan suoraan vaikuta mihinkään, vaaneniten vaikutusvaltaa EU:n nuorisopolitiikkaan118

on istuvalla puheenjohtajamaalla. Jokainen EU:njäsenvaltio siis vuorollaan päättää, huomioikose työskentelyssään loppuraportteja tai muitapuheenvuoroja, jotka ovat syntyneet Hyvinkäänkokousta vastaavassa nuorisopoliittisessatapahtumassa.Nuorten suosimia epätavanomaisia poliittisiavaikutuskeinoja ovat muun muassa kulutusboikotitja erilaiset vetoomukset. Epätavanomainentoiminta on usein perinteistenvaikutuskanavien ulkopuolella tapahtuvaatoimintaa. Artikkelissa käytämme epätavanomaisestatoiminnasta esimerkkinä suoraa kansalaistottelemattomuuttasuosivaa, belgialaistaydinaseita vastustavaa Bomspotting-liikettä,joka järjestää kansalaistottelemattomuusaktioitabelgialaiseen lentotukikohtaan Kleine Brogeliinsekä Naton päämajoihin Brysseliin ja Monsiin.Aktioissa, joiden tarkoitus on näyttää ydinaseidenlaaja vastustus, suljetaan tukikohta taipäämaja yhdeksi päiväksi (ks. tarkemmin www.bomspotting.be). Tapahtumiin saapuu belgialaistenlisäksi osallistujia muualta Euroopasta.Bomspottingin tavoitteena on saada ydinaseetvedettyä pois sekä kannustaa ihmisiä aktivismiinja poliittiseen toimintaan.Aktio, jota tässä artikkelissa tarkastellaan,järjestettiin 16.4.2005 Kleine Brogelissa, jossasijaitsevaan lentotukikohtaan on sijoitettunayhdysvaltalaisia ydinaseita. (ks. tarkemmin HansM. Kristensen/NRDC 2005, www.nrdc.org).Paikalla oli tuhatkunta belgialaista sekä viitisenkymmentäulkomaalaista, joista suomalaisiaoli parisenkymmentä. Kleine Brogelin aktio oliyksi kolmesta samanaikaisesta aktiosta, joissaoli yhteensä mukana kolmisentuhatta osanottajaa.Tapahtumat saivat runsaasti huomiotapaikallisessa mediassa ja myös Suomen lehdistökirjoitti niistä.Aineistomme koostuu kahdeksasta EU-kokoukseenja viidestä Bomspotting-toimintaanosallistuneen nuoren haastattelusta. Iältäänhaastatellut olivat 22–30-vuotiaita. Ylipäätäänmaiden rajat ylittävään poliittiseen vaikutustoimintaanosallistuvat nuoret ovat yleensä yli18-vuotiaita. Näin ollen heitä voisi kutsua myösnuoriksi aikuisiksi. Suurin osa haastatelluistaon suomalaisia. Olemme myös itse osallistuneetkyseisiin tapahtumiin ja havainnoineetnuoria paikan päällä. EU-kokoukseen osallistuiSofia Laine, Bomspotting-aktioon Jenni Dorff.EU-kokoukseen osallistuneita Laine haastattelivuoden 2006 syksyllä ja vuoden 2007 ensimmäistenkuukausien aikana. Bomspottingin toimintaanosallistuneita Dorff haastatteli kevään,kesän ja syksyn 2006 aikana. Haastatteluistakaksi on tehty sähköpostitse. EU-kokouksenviimeisenä päivänä kokouspaikalla jaetun kyselylomakkeentäytti noin kaksi kolmasosaakokoukseen osallistuneista nuorista. Kyselyvastauksettoimivat artikkelissa tukea antavanalisäaineistona analyysille.Ka n s a i n v ä l i s e s t i toimiva n u o r ipoliittinen va i k u t ta j aIdeaalitapauksessa poliittiseen vaikutustoimintaanosallistuvat kaikki ne nuoret, joilla on motivaatiotatoimimiseen. Käytännössä nuoret kuitenkintarvitsevat erilaisia resursseja toimintaan.Maiden rajat ylittävä kansalaisvaikuttaminenedellyttää mahdollisuutta käyttää tietoverkkoja,usein myös varoja matkustamiseen. EU-kokouksenjärjestäjät maksoivat kokoukseen osallistujillematkat sekä ylöspidon, Bomspottinginaktioon oli saavuttava omin avuin. Jotta voisitoimia kansainvälisillä poliittisilla areenoilla,nuorella täytyy lisäksi olla kohtuullisen hyväenglanninkielen taito sekä jonkin verran perehtyneisyyttäaihepiiriin. Joskus resurssit voivatjopa olla ensisijainen syy osallistumiselle, eikänuoren oma motivaatio.Yli 40 prosenttia EU-kokoukseen osallistuneistanuorista kirjoitti kyselyvastauksessaanosallistumisen syyksi jonkun muun tahonesittämän käskyn tai kehotuksen osallistuakokoukseen. Silti sekä kyselyvastauksissa ettähaastatteluissamme painottuivat nuorten omatmotiivit. EU-kokoukseen osallistuneita nuoria119

kiinnosti poliittinen toiminta: he halusivat oppianuorisopolitiikasta tai kokouksen aihe oli ollutheistä kiinnostava. Bomspottingiin osallistuneetnuoret halusivat ottaa itse aktiivisesti osaa poliittiseentoimintaan sillä he ovat turhautuneitaperinteiseen institutionaaliseen politiikkaan.Nuoret kokevatkin usein perinteisen poliittisenosallistumisen ja kansalaisaktivismin kahdeksitäysin erilliseksi politiikan alueeksi.Euroopan alueella oleskelee tuhansittainnuoria ilman minkään Euroopan maan kansalaisuutta,usein ilman passia tai muuta henkilöllisyystodistusta.Myös heidän osallistumisensatapahtumiin, joihin paikalle pääseminenedellyttää maan rajojen ylittämistä, olisi ollutmahdotonta. On myös muistettava, että nuorillasaattaa olla erilaisia fysiologisia rajoitteita osallistumiselle(mm. vakava sairaus tai vammaisuus).Liikuntarajoitteisuus vaikeuttaa osallistumistasekä konventionaaliseen että radikaaliin Euroopantasolla tapahtuvaan poliittiseen vaikutustoimintaan.Globaalissa kansalaisyhteiskunnassa onkäyttöä sosiaalisille verkostoille: jos nuori tunteeoikeat henkilöt, hän tulee todennäköisemminvalituksi EU-kokoukseen tai aktivoituu lähtemäänBomspotting-aktioihin (vrt. Teorell 2006,799). Ystävyysverkostot ovat tärkeä rekrytointikanava(ks. tarkemmin Lindholm 2005, 128)järjestöjen ja organisaatioiden lisäksi. Osallistumisenkautta nuori oppii tuntemaan ”oikeita”henkilöitä ja verkostot laajenevat. Myös toiminnanmukanaan tuoma sosiaalinen mielihyväon merkittävä tekijä. Maiden rajat ylittäväänpoliittiseen vaikutustoimintaan osallistuvatnuoret, niin konventionaaliset kuin epäkonventionaalisetkin,tapaavat tuttuja ympäri Eurooppaaerilaisissa kokouksissa ja tapahtumissa.Tämä taas lisää nuoren motivaatiota toimintaan.Etenkin konventionaaliseen toimintaan osallistuneetnuoret saatetaan palkita ajan mittaantyöpaikalla:Kyllähän meillä on [Euroopan parlamentissa] avustajinaja on parlamentin virkamiehinäkin […]. [Euroopannuorisofoorumin] ex-puheenjohtaja siirtyy parlamentinliberaaliryhmän poliittiseksi neuvonantajaksi. (EU-kokoukseenosallistunut suomalainen mies, 24 vuotta.)Villiina Hellsteniä (2005, 54, 62–63) mukaillensekä EU-kokousnuorilla että Bomspotting-nuorillanäyttäisi olevan kansallisvaltioiden rajatylittävä poliittinen identiteetti ja kosmopoliittistaorientaatiota, joihin Hellsten liittäämuun muassa varsin korkean koulutustason,matkustamismahdollisuuden ja halukkuudenmatkustaa ulkomaille. Lisäksi Hellsten listaatällaisilla nuorilla olevan kansainvälisiä ystäviä,heidän lukevan vierailla kielillä kirjoitettujatekstejä sekä sen, että nuori todennäköisestitoimii kansainvälisissä järjestöissä. Nämä määritteetsopivat erinomaisesti haastattelemiimmenuoriin.Seuraavaksi tarkastelemme kansalaistottelemattomuuttasekä tottelevia kansalaisia ja sitä,kuinka erilaisia Bomspotting-aktioon ja EU-ko -koukseen osallistuneiden nuorten poliittisenvaikuttamisen tavat ovat puheen ja käytännöntasoilla.Va i k u t ta m i s e n tavatKansalaistottelemattomuudessa vastustetaanepäoikeudenmukaisuutta rikkomalla tietoisestija julkisesti jotain lakia. Rikottu laki ei välttämättäole se laki tai epäoikeudenmukaisuus,jota toiminnalla vastustetaan. Usein lain rikkomisestaaiheutuvat seuraukset hyväksytäänsellaisinaan esimerkiksi näin saadun julkisuudentakia, mutta rangaistusten hyväksyminen eikuitenkaan ole välttämätöntä. Lain rikkominenon ollut eettisesti motivoitua ja epäoikeudenmukaisiapäätöksiä vastustavaa. (Zinn 2002.)Vaikka Bomspottingin aktiot ovat ehdottomanväkivallattomia, kansalaistottelemattomuuteenkuuluu myös väkivallan mahdollisuus ja uhka.Osittain tottelemattomuuden voima on juuri120

sen luomassa epävarmuuden ilmapiirissä: tapahtumankulkua ei voi koskaan täysin ennustaa(Tarrow 1994, 109).Aktioon osallistumisen oletetaan johtavanpidätykseen. Osanottajilla, jotka osallistuivattässä tarkasteltuun aktioon, oli mukanaan julistus,jossa he vaativat ydinaseiden poisvetämistä.Julistus esitettiin pidätyksen yhteydessä. Lakiakunnioitetaan, vaikkei sitä noudatetakaan. Aktio,kuten kansalaistottelemattomuus, nostattaaaktivisteissa voimakkaita tunteita.Turvallinen ja järjestetty kansalaistottelemattomuus voiolla positiivinen kokemus. Se saattaa muuttaa koko yksilönajattelutavan. (Bomspotting-aktioon osallistunutsuomalainen nainen, 28 vuotta.)EU-kokouksissa tapahtumien kulku on hyvinpitkälle etukäteen suunniteltu. Vaikuttamisenkanavat ja rakenne ovat EU:ssa jäsenmaidenyhdessä sopimia. Tätä sopimusta noudattaenesimerkkitapauksessammekin kokouksen viestejävietiin eteenpäin ministerineuvostoon. Osanuorista kritisoi sitä, kuinka aikuiset suunnittelevatnuorisokokouksen niin valmiiksi, etteivätnuoret voineet paikan päällä enää vaikuttaaohjelmaan juuri ollenkaan. Silti EU-kokous olijoillekin siihen osallistuneille nuorille tottelevaisillekansalaisille positiivinen kokemus:[Hyvinkään kokouksessa] oli hyvällä tavalla kriittisiänuoria mukana. Ja siellä oli mielenkiintoisia keskustelujaja ihmisten kanssa ohjelman ulkopuolella tapahtuneetkeskustelut oli tosi mielenkiintoisia ja siellä oli hyvinerilaisista järjestöistä porukkaa [...]. (EU-kokoukseenosallistunut suomalainen nainen, 24 vuotta.)Kansalaistottelemattomuus on myös keino saadaliikkeelle ja sen ajamille asioille julkisuutta janäkyvyyttä. Taustalla vaikuttaa yhteiskunnanyhä suurempi medioituminen. Yhteiskunnallisetliikkeet pyrkivät yhä enemmän vaikuttamaanyleisöön median välityksellä. Näyttävät toimintakeinotylittävät helpommin mediakynnyksen.(Rasimus 2006, 196–198.) Poliittinenteko on poliittinen myös ilman mediaa, muttaaktivistit koettavat saada äänensä kuuluviinmediassa, jotta liikkeelle saataisiin julkisuutta.Bom spotting tekee aktiivista mediatyötä aktioidenympärillä: he järjestävät lehdistötilaisuuksiaja valokuvausmahdollisuuksia lehdistölle. Tässätarkastelemamme aktio huomioitiin kaikissaBelgian suurimmissa sanomalehdissä sekä radiossa.[…] meidän tapamme tehdä aktio on myös julkisuuttaliikkeelle. Se on keino millä tavoitamme ulkopuolisenmaailman. Me emme kykene laittamaan, sanotaanvaikka mainosta televisioon tai sen kaltaisia asioita.Joten tapamme puhua ongelmista, jotka ovat meidänmielestämme tärkeitä, on tehdä aktio. (Bomspottingaktioonosallistunut belgialainen mies, 30 vuotta.)Tarkastelemamme EU-kokous järjestettiin aivanSuomen EU-puheenjohtajakauden alussaosittain siksi, että se olisi saanut mediassa enemmännäkyvyyttä, mutta toisin kävi. HyvinkäänSanomat tosin teki kokouksen ajan joka päiväpääuutisensa tapahtumasta, mutta komissaarinvierailun yhteyteen pystytettyyn lehdistötilaisuuteensaapui vain muutama lehdistön edustaja.Kokouksen viestit eivät juuri tavoittaneetHyvinkään ulkopuolista maailmaa.Haastatellut Bomspotting-nuoret kokivatsuoran vaikuttamisen ja oman osallistumisensatärkeäksi, minkä lisäksi he korostavat itse organisoituvaaosallistumisen tapaa. Nuoret pitivätsosiaalisen ja poliittisen elämän erottamistatoisistaan keinotekoisena. He eivät luottaneetinstitutionaaliseen politiikkaan eivätkä he kokeneet,että sillä voitaisiin juurikaan parantaaihmisten elämää. Institutionaalinen politiikkanäytti nuorten puheessa olevan kaukana ihmistenjokapäiväisestä elämästä.[…] Sosiaalinen elämä on poliittista elämää. – – Luulenettei suurin osa ihmisistä ymmärrä tätä. – – Ihmiseteivät tajua, että he voivat henkilöinä vaikuttaa elämiinsä,siihen elämään, jota he elävät kaupungissa,paikallisessa yhteisössä tai missä tahansa; että he eivättarvitse poliitikkoja tai puolueita tekemään päätöksiäpuolestaan. (Bomspotting-aktioon osallistunut belgialainenmies, 30 vuotta.)121

Bomspotting-nuoret kokivat, että institutionaalinenpolitiikka ei kannusta ihmisiä poliittiseenaktiivisuuteen. Asiat tulevat ikään kuin annettuina,eikä omiin vaikutusmahdollisuuksiinuskota. Aktivistit haluavat omalla esimerkilläännäyttää, että aktiivisella toiminnalla voi ollavaikutusta.Tarkoitan sitä, että ihmiset näillä välineillä ja idealla,että, okei, jotain on menossa pieleen, poliitikot eivättee mitään asialle, sinun täytyy itse tehdä jotain, odottamattapoliitikkojen reagoivan. (Bomspotting-aktioonosallistunut englantilainen mies, 30 vuotta.)EU-kokoukseen osallistuneiden nuorten haastatteluissapoliittinen toiminta oli ytimekkäimmillään”[niihin] rakenteisiin vaikuttamista joissakäytetään valtaa” (EU-kokoukseen osallistunutsuomalainen mies, 26 vuotta), ja käytännöntoimintana tämä vähintäänkin tarkoitti äänestämistä.”Toisaalta myös äänestämättä jättäminenja muu osallistumattomuus voi olla tietoinenratkaisu, eikä välttämättä tarkoita, ettei henkilöole aktiivinen”, kuten eräs haastatelluista(EU-kokoukseen osallistunut suomalainen nainen,22 vuotta) täsmensi. Yksityiskohtaisimminomaa poliittista toimintaansa esitteli Euroopannuorisofoorumin edustaja:Me [Euroopan nuorisofoorumi] kehitetään tällaisiapolitiikkalinjauksia, siis julkilausumia, mutta meidänjulkilausumat on yleensä monisivuisia dokumenttejajostain aiheesta […] Sitten tietysti, jotta nämä ei jäätyhjiksi puheiksi nämä paperit niin sitten normaalialobbaamista, vaikuttamistoimintaa, tavataan päättäjiä,jäsenvaltioiden edustajia, parlamentin jäseniä, komissionvirkamiehiä ja niin edespäin. (EU-kokoukseenosallistunut suomalainen mies, 27 vuotta.)Hyvinkään EU-kokouksessa poliittinen toimintaoli käytännössä työryhmien yhteenvetoihinvaikuttamista työryhmätyöskentelyn aikana sekäepävirallista keskustelua virkamiesten kanssavapaa-ajalla. Täysistuntosalissa muutama nuorisai yleisöstä puheenvuoron, mutta suurimmaksiosaksi täysistunnoissa puheenvuorot olivat ennaltasovittuja. Suuri osa haastatelluista nuoristakoki, etteivät Hyvinkään kaltaiset EU-kokouksetjuurikaan ole poliittisen vaikuttamisen paikkoja.Kaksi haastatelluista oli tyytyväisiä, ettäEuroopan komissio oli huomioinut Hyvinkäänkokouksen yhteenvedot ja että niistä oli myöhemminsamana vuonna viitteitä Euroopankomission (2006) asiakirjoissa. Näistä nuoristamolemmat olivat Euroopan nuorisofooruminedustajia.Mä en niinku tätä konferenssinuorisovaikuttamista nytarvosta koska ei siitä nyt tuu mitään vakavasti otettaviatai et se ei oo nyt niinku rakentunut silleen pitkänprosessin ja harkinnan kautta. […] ne on siis tapaamispaikkoja,niissä on mahollisuus luoda kontakteja jaluoda hyvää eurooppalaista henkee niille, jotka niissäon paikalla ja tuota luoda myös mahollisesti jotainyhteistyömahollisuuksia sitten eri järjestöjen välillä jaeri toimijoiden välillä... (EU-kokoukseen osallistunutsuomalainen mies, 26 vuotta.)Sekä EU-kokousnuoret että Bomspotting-aktivistitnäkivät politiikan alueen tai poliittisenosallistumisen laajana. Etenkin aktivistit näkiväthenkilökohtaisen elämän ja sen valinnatpoliittisina. Vanha slogan ”henkilökohtainenon poliittista” kuvaa haastateltujen nuortenpoliittista maailmankuvaa. Poliittista osallistumistaei nähdä ainoastaan äänestämisenä vaanasioihin pyritään itse aktiivisesti vaikuttamaanmyös ostovalinnoilla ja ruokavaliolla.[…] selittäisin siihen [poliittiseen osallistumiseen]kaikki sellaiset henkilökohtaiset valinnat, veganisminja feminismin, sellainenkin on poliittista toimintaa.(Bomspotting-aktioon osallistunut suomalainen nainen,28 vuotta.)Vaikka Bomspotting-nuoret kokevat puheentasolla institutionaalisen politiikan jossain määrinturhauttavaksi, tarvitsevat hekin konventionaalisiakeinoja viestinsä eteenpäin viemiseksi.Aktivistit ottavat yhteyttä oman alueensa myötämielisiinpoliitikkoihin ja kutsuvat heitä aktioihinsekä järjestävät laillisia mielenosoituksia ja122

tempauksia. Lisäksi he pyrkivät lobbaamaanparlamentissa ja ulkoministeriössä.Aineistojemme valossa näyttää siltä, että sekäBomspotting- että EU-kokousnuoret haluavatparempaa ja avoimempaa politiikkaa, joka mahdollistaisiavoimemman kansalaiskeskustelun.Bomspotting-nuorille tämä tarkoittaa sitä, ettäpolitiikka siirtyisi kabineteista ihmisten arjenkeskelle siten, että poliittisen debatin aiheetlähtisivät ihmisten omasta elinpiiristä. EU-kokoukseenosallistuneet nuoret taas pitäisivätpolitiikan kabineteissa, mutta päätöksentekotilanteisiinolisi myös nuorten päästävä mukaan– kun kyse kerran on nuorisopolitiikasta. Molemmissamalleissa nousee esiin edustuksellisuudenongelmallisuus: kuka saa puhua päättäjille,ja kenen suulla silloin puhutaan?Ed u s t u k s e l l i s u u d e n o n g e l m aBomspotting-aktivistien ja EU-kokoukseenosallistuneiden nuorten ajatukset edustuksellisuudestaerosivat toisistaan selvästi. Bomspotting-nuoretedustivat vain itseään aktioissa.Suurin osa EU-kokoukseen osallistuneistanuorista taas koki edustavansa jotakin ryhmää.Edustuksellisuus nousi yhdeksi Hyvinkään kokoukseneniten puhutuksi aiheeksi asialistanulkopuolelta (ks. esim. Nalbantoglu 2006).Toisaalta ei ole hyväksi, jos nuorisokonsultaatiotarkoittaa sitä, että siellä on samat nuoret, jotka onpuoliammattilaisia siinä duunissa. Esimerkiksi justFoorum-taustasia tyyppejä [tarkoittaa Euroopannuoriso foorumia], jotka juttelee solmiot tanassa komissaarinkanssa. Ja tämä tarkoittaa sitten että nuoriaon kuultu. […] Niillä on varmasti vaikeuksia oikeastiedustaa jotain itähelsinkiläisten ongelmanuorten tuntoja.Tai jopa vaikeuksia edustaa jotain Attac-aktivistientuntoja. (EU-kokoukseen osallistunut suomalainenmies, 24 vuotta.)Haastatellut Bomspotting-nuoret kyseenalaistivatajatuksen, jonka mukaan poliittisesti aktiivisennuoren tulee kuulua nuorisojärjestöön taipuolueeseen ollakseen hyväksytty. He itse olivatpoliittisesti aktiivisia, mutta järjestäytymättömiänuoria. Jakoa ”meihin” ja ”muihin” tehtiin etenkinliikkeisiin kuuluvien ja kuulumattomien välillepikemminkin kuin ryhmän sisäisen jaottelunmukaan. Haastatellut Bomspotting-nuoretkokivat edustuksellisuuden tarpeettomaksi taihaitalliseksi ja pyrkivät vaikuttamaan suoraanhenkilöinä ja kansalaisina.Bomspotting-aktiot ovat kaikille avoimia.EU-kokouksiin kutsutaan paikalle vain tarkastietukäteen määritelty joukko nuoria, useimmitenkaksi nuorta jokaisesta EU:n jäsenvaltiosta.Heidät valitsee yleensä nuorisojärjestöjen kattojärjestö.Lisäksi kokoukseen osallistuu Euroopannuorisofoorumin valitsemia edustajiasekä heidän työntekijöitään. Vaikka Euroopannuorisofoorumi oli Hyvinkäällä näyttävästi esilläja ajoi siellä yhtenäistä linjaa, on tärkeää tuodaesiin, että tähän artikkeliin haastatellut EU-kokoukseenosallistuneet nuoret olivat melkomoniääninen joukko. EU:n nuorisopolitiikanasiantuntijoiden vastavoimina näyttäytyi muunmuassa nuorisotalotoiminnan ja eri uskontokuntienasioita esiin tuovia nuoria.Pohtiessaan nuorten poliittisia vaikutusmahdollisuuksiaja edustuksellisuutta EU-kokoukseenosallistuneet nuoret pitivät nuortenpoliittisen osallistumiskyvyn ääripäinä järjestäytynyttäja siten vaikuttamiskykyistä nuorta,ja järjestäytymätöntä, poliittisesti osallistumatontaja voimatonta nuorta, joista jälkimmäisenmalliesimerkiksi erään haastateltavan puheessamuodostui ”itähelsinkiläinen ongelmanuori”.Haastatellut myös jakoivat jyrkästi nuoria poliittisestiosallistuviin ja osallistumattomiin.Käytännössä nuoret vaikuttajat sijoittuvatennemminkin suhteellisen tasaisesti janalle,jonka toisessa päässä EU:n nuorisopolitiikkatunnetaan hyvin ja globalisaatiokriittiset liikkeetovat vieraampia. Pätkätyötä pidetään jossainmuodossa ongelmana janalla kaikkialla. Janantoisessa päässä liputetaan perustulon ja vapaankansalaistoiminnan puolesta.123

Noi kokoukset ovat varmasti yks hyvä [nuorten kanavavaikuttaa], kuhan niitä vähän kehitetään, mutta olenkyllä myös sitä mieltä, että mitä enemmän annetaantilaa vapaalle kansalaistoiminnalle, ei välttämättä edesjärjestöille, järjestötkin alkaa olla jo vähän jähmeätoimintamuoto, vaan oikeasti annetaan tilaa sille, mikäkuuluu sieltä ruohonjuuritasolta. (EU-kokoukseenosallistunut suomalainen nainen, 26 vuotta.)Sen lisäksi, että nuoret määrittelivät kuka onoikeanlainen nuori osallistumaan EU-kokouksiin,he samanaikaisesti määrittelevät omaa positiotaansuhteessa tapahtumaan osallistuviinaikuisiin. Suuri osa haastatelluista koki, ettänuoria ei huomioitu Hyvinkään EU-kokouksessatasavertaisina osallistujina vaan aikuiset (poliitikot,hallinnon edustajat ja tutkijat) varasivattärkeimmät roolit ja areenat itselleen.Edustuksellisuudessa on havaittavissa ongelmia, jolloin kansalaisten erilaisten osallistumismahdollisuuksienmerkitys korostuu.Erityisesti maiden rajat ylittävään poliittiseenvaikutustoimintaan vaaditaan varsin paljonerilaisia resursseja.Nu o r e t e u r o o p pa l a i s tak a n s a l a i s y h t e i s k u n ta ar a k e n ta m a s s aArtikkelissa tarkastelimme nuoria, jotka osallistuvatpoliittiseen vaikutustoimintaan Euroopantasolla. Heitä voisi kutsua kansainvälisenpoliittisen vaikutustoiminnan pioneereiksi taitietyn politiikan alan (tapaustutkimuksissammenuorison ja ydinaseiden) asiantuntijoiksi. Koskakansainvälinen poliittinen toiminta vaatii erilaisiaresursseja motivaation lisäksi, EU-nuorisokokouksiinja Bomspottingin aktioihin eiosallistu niitä poliittisesti välinpitämättömiänuoria, joiden äänen kuulumisesta ollaan huolissaan.Osallistujat muodostavat siten kapeanniin sanotun aktiivisten kansalaisten ”kerman”vaikka osallistumisen muodot vaihtelevatkin.Näkemyksemme on, ettei yhtenäistä eurooppalaistakansalaisyhteiskuntaa vielä oleolemassa. Haastattelemiemme nuorten voidaankuitenkin ajatella rakentavan vielä hyvinhajanaista eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaatoimiessaan kansainvälisillä poliittisilla areenoilla.Kuten Mary Kaldor (2006, 19) vaatii globaalistakansalaisyhteiskunnasta kirjoittaessaan,yksilöiden itsemääräämisoikeudelle ja vaikutusmahdollisuuksilleon annettava lisää painoarvoa,jos eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaahalutaan voimistaa. Nuoret ja opiskelijat ovatennenkin Euroopan historiassa olleet tärkeässäroolissa kansainvälisen kansalaisyhteiskunnanrakennustalkoissa, muun muassa 1980-luvullaItä- ja Länsi-Euroopan välisen vuoropuhelunsyventäjinä ja laajentajina (mt., 93).Euroopan unionin eri instituutioissa kansalaistenosallistumista pidetään tärkeänä ja sitäpyritään laajentamaan niin, että osallistuminenolisi mahdollista kaikissa vaiheissa suunnittelustatoteuttamiseen (Viinamäki 2007, 41). Tässä,kuten eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnanrakentamisessa ylipäätään, törmätään edustuksellisuudenongelmaan: kenen ääni ylikansallisillapoliittisilla areenoilla kuuluu. Poliittisenvaikutustoiminnan kahtiajako näyttäytyykinennen kaikkea poliittisesti aktiivisten ja välinpitämättömienvälillä.Sekä tavanomaisella että epätavanomaisellatoiminnalla on monia eri muotoja ja niitäkäytetään myös ristiin. Toiminnan muodoissaon myös epätasa-arvoa: tavanomaiseen toimintaanosallistuneelle aukenee helpomminpalkkaura samojen teemojen parissa missä onaktiivisesti vaikuttanut, kuin epätavanomaisessatoiminnassa mukana olleille nuorille. Toisaaltanuorten poliittista osallistumista rajoitetaanikärajoin, erityisesti tavanomaisen toiminnanparissa. Tämä on ristiriidassa sen suhteen, ettäyleiseurooppalaisesti nuorten odotetaan osallistuvanomiin asioihinsa vaikuttamiseen (ks.myös Harinen 2000, 12).Vaikka vaatimukset voivat olla suuria,kansalaisaktivismiin kuuluu myös sosiaalistensuhteiden mukanaan tuoma mielihyvä. Kunnuori kerran on osallistunut poliittiseen vaiku-124

tustoimintaan, on varsin suuri todennäköisyys,että hän osallistuu siihen toistamiseen. Nuorettutustuvat tapahtumissa toisiinsa ja muodostavatjäsenyyksiä, jotka siirtyvät tapahtumastatoiseen. Tuttuihin törmää ympäri Eurooppaaerilaisissa tilaisuuksissa. Tämä tuo erityyppisiintapahtumiin myös jatkuvuutta sekä vaikuttamistyöhönpitkäjänteisyyttä. Samalla nuoretkasvattavat sosiaalista ja humaania pääomaansa,mikä puolestaan lisää osanottajien valmiuttatoimia poliittisesti aktiivisesti myös tulevaisuudessa.Osallistumalla nuori kokee tulevansakuulluksi ja kokee, että hänen mielipiteelleenannetaan arvoa. Tämä saa toimimaan, antaatunteen oman elämän hallinnasta ja ehkäiseesyrjäytymistä. Siten poliittinen toiminta onvoimauttavaa.Epätavanomaiset poliittisen vaikuttamisentapahtumat näyttävine toimintakeinoineen takaavatparemman pääsyn mediaan. Tästä hyväkotimainen esimerkki oli juuri niin sanottuMakasiini-mellakka, jota uutisoitiin valtavasti.Tavanomaisten toimijoiden tavoitteena onpäästä dialogiin päättäjien kanssa ja sitä kauttavaikuttaa politiikkaan. Harvoin mikään liikevoi kuitenkaan toimia ja saada tavoitteitaan läpiilman jonkinasteista tunnustusta tai hyväksyntääinstitutionaalisen politiikan suunnalta (esim.Tarrow 1994). Niinpä Bomspottingiin sisältyymyös konventionaalisia poliittisen vaikutustoiminnanmuotoja.Nuorten poliittisessa vaikutustoiminnassaolisi tärkeää nähdä sen moninaisuus: eri nuorillesopivat erilaiset poliittisen vaikuttamisenmuodot. Tuoreimmasta nuorisobarometrista(Myllyniemi 2007, 8, 66, 86, 91) selviää, ettäainakin suomalaisnuorten usko suomalaiseendemokratiaan sekä halu olla mukana politiikassatulevaisuudessa ovat selvästi vahvistumassa.Näin ollen olisikin syytä miettiä mekanismeja,joiden avulla kiinnostus kanavoituisi toiminnaksi.Vähintäänkin olisi tärkeää lisätä tiedotustanuorille erilaisista toimintamahdollisuuksista,tarjota resursseja osallistumiseen ja kertoamuiden poliittisten vaikuttajanuorten aikaansaannoksista.Esimerkiksi EU:n nuorisopoliittisistakokouksista tietää harva Euroopan nuorikansalainen. Vielä hankalampaa on saada tietoasiitä, miten kokoukseen voi päästä mukaan.Molemmissa haastattelemissamme ryhmissänuoret toivat esiin kahtiajakoja puheen tasolla,mutta käytäntö osoittautui vähemmän polarisoituneeksi:Bom spotting-nuorten puheissaesiintyi rajanvetoa radikaaliin kansalaistoimintaanja perinteiseen ”tylsään ja turhaan” politiikkaan.Käytännössä he kuitenkin harjoittivattavanomaista toimintaa aktioiden rinnalla. EUkokousnuorten puheissa esiintyi puolestaantiukkaa määrittelyä siitä, minkälaisten nuortenkuuluisi osallistua nuorisopoliittisiin EU-kokouksiin.He kokivat, että paikalle oli saapunut erilaisianuorten ryhmittymiä. Järjestäytymättömiänuoria ei ollut kokouksessa läsnä, paitsi puheentasolla. EU-kokoukseen osallistui tosin myösepätavanomaisemman toiminnan kannattajia.Olisikin tärkeää kehittää mekanismeja, joillaahdistus maailman tilasta tai yhteiskunnallisistaasioista kanavoituisi yhä useamman nuorenkohdalla poliittiseksi – tavanomaiseksi tai epätavanomaiseksi– vaikutustoiminnaksi.125

LähteetEuroopan komissio (2006) Resolution 2006/C 297/02 ofthe Council and the Representatives of the Governmentsof the Member States, meeting with the Council onimplementing the common objectives for participationby and information for young people in view of promotingtheir active European citizenship. 7.12.2006.Harinen, Päivi (2000) Valmiiseen tulleet. Tutkimus nuoruudesta,kansallisuudesta ja kansalaisuudesta. Helsinki:Nuoriso tutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura,julkaisuja 11.Hellsten, Villiina (2005) Post-national political community– Myth or reality? Baltic Sea area. Teoksessa CastrenYndigegen & Peter Waara & Kari Paakkunainen (toim.)Internet, Interaction and Networking. Post-National Identitiesof Youth in Cities around the Baltic Sea. Helsinki:Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja58 & Aleksanteri Papers 3, 37–76.Kaldor, Mary (2003/suomenkielinen versio 2006) Globaalikansalaisyhteiskunta. Helsinki: Like.Lindholm, Arto (2005) Maailmanparantajat. Globalisaatiokriittinenliike Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.Myllyniemi, Sami (2007) Perusarvot puntarissa. Nuorisobarometri2007. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 79 & Nuora, julkaisuja37.Nalbantoglu, Ilmari (2006) Edustuksellisuus – Hyvinkäänteema agendan laidalta. Julkaistu www.kommentti.fi-sivulla Kolumnit-osiossa 2.10.2006. www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=103. (Viitattu 4.1.2008.)Paakkunainen, Kari & Myllyniemi, Sami (2007) Tihentyväsukupolvipolitiikka ja aktiivisuuden kasautuminen.Teoksessa Kari Paakkunainen (toim.) Sukupolvipolitiikka.Nuoret ja eduskuntavaalit 2007. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura,julkaisuja72, 8–81.Rasimus, Ari (2006) Uudet liikkeet. Radikaali kansalaisaktivismi1990-luvun Suomessa. Tampere: TampereUniversity Press.Suomen nuorisoyhteistyö – Allianssi ry. (2006) Nuortenkansalaisaktiivisuutta tuettava myös jatkossa.Vappuyöntapahtumat eivät saa johtaa ylilyönteihin. Tiedote10.5.2006. Http://www.alli.fi/sivu.php?artikkeli_id=1715. (Viitattu 4.1.2008.)Tarrow, Sidney (1994) Power in Movement. Social Movements,Collective Action and Politics. Cambridge: CambridgeUniversity Press.Teorell, Jan (2006) Political participation and three theoriesof democracy: A research inventory and agenda. EuropeanJournal of Political Research 45, 787–810.Viinamäki, Olli-Pekka (2007) Eurooppahallinto ja Suomi.Helsinki: Gaudeamus.Zinn, Howard (2002) Disobedience and democracy: Ninefallacies on law and order. Cambridge MA: South EndPress.126

He n r i e t ta Gr ö n l u n d &An n e Birgitta PessiOs a l l i s u u d e n a sen t e etja t e o t– Nu o r e t i k ä ry h m ä tva pa a e h to i s to i m i n n a s s aNuorten passiivisuus kansalaistoiminnassa ontodettu useilla indikaattoreilla suomalaisessatutkimuksessa ja selvityksissä (esim. Martikainen& Wass 2002; Nuorten Suomi 2001; Suutarinenym. 2001). Kehitys on osa yleisempäätrendiä useissa Euroopan maissa, joissa nuoreteivät pidä politiikan kenttiä varteenotettavinavaikuttamisen kanavina (Helander 2005,149; Svedberg & Olsson 2006; Ziebertz &Kay 2005, 212). Monissa nuorten ikäryhmienyhteiskunnallista aktiivisuutta tarkastelevissaselvityksissä ei kuitenkaan ole huomioitu arkistakansalaistoimintaa, kuten vapaaehtoistoimintaa.1 Tällä monella tavalla perinteikkäälläkinkansalaistoiminnan kentällä nuoret näyttäytyvätjopa suomalaisten keskiarvoa aktiivisempinaniin osallistujien osuuden, käytetyn ajan kuinasenteellisen kiinnostuksenkin indikaattoreilla(Yeung 2002). Vapaaehtoistoiminta on varteenotettavaosallisuuden ja vaikuttamisen kanavaikäryhmälle, johon kuuluvat usein uskovatpuolueita enemmän juuri kansalaisjärjestöjenvoimaan, ja kokevat vaikuttamishalua, muttaeivät löydä sille kanavia (Helander 2005; Nuorisobarometri2001).Voimaantumisen ja osallisuuden teematovat olleet esillä nuorten vapaaehtoistoimintaakäsittelevissä ulkomaalaisissa tutkimuksissa(ks. esim. Carpini 2000; Oesterle ym.2004; Tossutti 2003). Vapaaehtoistoiminnanon katsottu edesauttavan nuorten kokemuksiaomasta mahdollisuudestaan vaikuttaa, toimiaja osallistua demokratian ja kansalaisyhteiskunnanylläpitämiseen. Sen konkreettisuus janäkyvät tulokset tekevät siitä kannustavan jamielekkään toimintamuodon, joka voi edistääaktiivisuutta myös muin tavoin, esimerkiksi poliittisesti.Vapaaehtoisena toimimisen on myöstodettu vahvistavan hyviksi katsottuja arvoja,kuten altruismia, sekä lisäävän yksilön kokemaaonnellisuutta, todennäköisimmin sosiaalistensuhteiden, yhteisöllisyyden ja koetun vaikuttamismahdollisuudenvuoksi (Frey & Stutzer2002; Yeung 2004; sosiaalisista verkostoistanuorten syrjäytymisen näkökulmasta ks. Harinentässä teoksessa).Osallisuuden kannalta on huomionarvoista,että vapaaehtoissektoriakin uhkaa ammatillistuminenja toiminnan vaativuus (esim. Hustinx &Lammertyn 2003). Erityisen tärkeää on huomioida,miten vältytään siltä, että syrjäytymisvaarassaoleva joukko tai esimerkiksi maahanmuuttajatjäävät joidenkin toimintamuotojen ulkopuolelle.Kaikkia väestöryhmiä tarkastel taessaesimerkiksi työttömät osallistuvat Suomessavapaaehtoistoimintaan työssäkäyviä vähemmän(Yeung 2002). Nuorissa ikäryhmissä taas vainvähän aikaa Suomessa asuneet maahanmuuttajatovat usein halukkaita järjestötoimintaan(useimmiten luonnonsuojelu, ihmisoikeudet),mutta eivät ole sen pariin löytäneet (Harinen2005). Sosiaalisia kontakteja, taitoja, itsetuntoaja osallisuutta kasvattavana toimintamuotonavapaaehtoistyö voi toimia paitsi syrjäytymisenennaltaehkäisijänä, myös matalamman kynnyksentoimintana esimerkiksi nuorille, jotka eivätole löytäneet paikkaansa työelämässä.Tässä artikkelissa tarkastelemme nuorten aikuistenvapaaehtoistoimintaan osallistumista jaasennoitumista sekä vapaaehtoistoimintaan linkittyvääarvomaailmaa. Empiirisessä osuudessafokusoimme erityisesti työttömyyteen ja työttö-127

mien osallisuuteen vapaaehtoistoiminnassa. Aineistoinakäytämme kahta erillistä suomalaistatilastoaineistoa: Suomalaisten auttamisen asenteetja teot – aineistoa (SAAT-aineisto, 2006,N=1050) sekä Pääkaupunkiseudun nuortenaikuisten aineistoa (2004, N=1000). Keskitymmelaajojen aineistojen analyyseissä ainoastaanvapaaehtoistoimintaan sekä siihen linkittyviinasenteisiin ja arvoihin.Aineistoista ensimmäinen (SAAT) on vuonna2006 kerätty aineisto, jonka kohderyhmäovat kaikenikäiset suomalaiset (18–73-vuotiaat).Erityishuomiomme kohdistuu nuorimpiin(18–31-vuotiaisiin) vastaajiin. Kysely toteutettiinpostikyselynä; vastaajat edustavat karkeastiottaen kaikkia suomalaisia, Ahvenanmaa poislukien. 2 Pääkaupunkiseudun nuorten aikuistenaineisto on Taloustutkimuksen ja Kirkontutkimuskeskuksen vuonna 2004 kerätty puhelinkyselyaineisto.Kysely tehtiin Helsingissä,Espoossa ja Vantaalla asuville 20–39-vuotiaillenuorille aikuisille (N=1000). 3SAAT-aineiston avulla luomme yleiskuvaasuomalaisten nuorten vapaaehtoistoiminnasta jasiihen linkittyvistä asenteista ja arvoista suhteessavanhempiin ikäryhmiin. Lisäksi tarkastelemmekaikenikäisiä työttömiä ja heidän vapaaehtoistoimintaansasekä siihen linkittyviä asenteitaja arvoja suhteessa muihin suomalaisiin. Työttömiänuoria on SAAT-aineistossa ainoastaan17, joten heitä ei tarkastella erillisenä ryhmänä.Pääkaupunkiseudun nuorten aikuisten aineistonanalyysissä keskitymme samoin yleiskuvaan vastaajajoukostasekä erityisesti työttömiin nuoriinaikuisiin. Analysoimme tuloksia artikkelimmelopuksi osallistamisen ja syrjäytymisen näkökulmistapohtien myös konkreettisia toimenpiteitävapaaehtoistoiminnan hyödyntämiseksi osananuorten syrjäytymisen ehkäisyä.Ar v o t ja y m p ä r i s t öj o h d at tavatva pa a e h to i s to i m i n ta a nIhmisen arvomaailma 4 vaikuttaa selvästi vapaaehtoistoimintaanosallistumiseen (Bekkers2007; Grönlund 2006a, 2006b; Puohiniemi2002; Yeung 2004). Vapaaehtoisuutta edesauttavateniten niin sanotut universalistiset arvot,jotka tarkoittavat taipumusta huolehtiamyös oman lähipiirin ulkopuolella olevistaihmisistä ja asioista. Universalismiin liittyvätesimerkiksi sosiaalisen oikeudenmukaisuudenja luonnonsuojelun tärkeys sekä huoli köyhienmaiden ongelmista (Puohiniemi 2002). Myösuskonnollisuus liittyy erityisesti toisten ihmistenauttamiseen keskittyviin vapaaehtoistoiminnanmuotoihin ja korostuu uskonnon sosiaalisen vaikutuksenkautta. Uskonnolliset yhteisöt tukevatauttamisen normia − ja sen aktualisoitumista −sekä uskonnollisten yhteisöjen jäsenten keskenettä laajemmin; tutkimukset ovat osoittaneet,että erityisesti suomalaiset Evankelis-luterilaisenkirkon jäsenet voivat kokea uskonnollisuudenmotivoivan heidän vapaaehtoistoimintaansa,vaikka toiminta tapahtuisi kirkon ulkopuolella.(Yeung 2004). Uskonyhteisöönsä konkreettisestisitoutuneet nuoret tekevät enemmän auttamisvapaaehtoistyötäja suhtautuvat siihen positiivisesti(Grönlund 2006a & 2006b).Vapaaehtoistoimintaa edistävät universalistisetarvot ovat suomalaisen arvotutkimuksenmukaan nuorille vähemmän tärkeitä kuinvanhemmille ikäryhmille (Puohiniemi 2002).Samaan aikaan nuoret ovat kuitenkin aktiivisestimukana vapaaehtoistoiminnassa, jopa hiemanvanhempiensa ikäryhmiä enemmän. Lähes40 % nuorista osallistuu toimintaan (Yeung2002). Samoin heitä kiinnostavat ideologisetkinvapaaehtoistyön alat, kuten luonnonsuojelusekä ihmisoikeustyö enemmän kuin vanhempiasuomalaisia. (Harinen 2005; Yeung 2002.)Suomalaisnuorten arvoja tutkinut Helve(2002) on löytänyt nuorten joukosta erilaisiaarvotyyppejä, mutta korostanut myös arvojen128

pirstaleisuutta, tilannesidonnaisuutta ja jopanuorten ideologista kodittomuutta. Monetvapaaehtoistoimintaa sivuavat tutkimuksetpuhuvatkin altruistisesta individualismista,vastuullisesta yksilöllisyydestä tai hedonistisestaaltruismista, joka on tyypillistä tämänpäivän kulttuurissa (esim. Lähteenmaa 1999;Nylund 2001). Samaan aikaan niin sanotutpostmaterialistiset arvot eli elämän laatuun jaitseilmaisuun liittyvät arvot, joilla on myös universalistisiapiirteitä, ovat arvotutkijoiden mukaanosin korvaamassa materiaalisia, fyysiseenja taloudelliseen turvallisuuteen liittyviä arvojajuuri vauraissa länsimaissa. Luonnonsuojelunvoidaan esimerkiksi ajatella olevan taloudellistakasvua tärkeämpää (Inglehart 1997). Tällaisenkehityksen voidaan ajatella näkyvän erityisestinuorten ikäryhmien parissa, mutta erot ikäryhmäneri osioiden, sosioekonomisten ja alakulttuurienmäärittämien viiteryhmien keskenovat oletettavasti suuria. Vapaaehtoistyöhönkintodennäköisesti innostavan postmaterialisminajatellaan nousevan, kun perusasiat – materiaalinen,fyysinen ja taloudellinen turvallisuus – ontyydytetty. Voidaan perustellusti kysyä, onkonämä perustarpeet tyydytetty kaikkien kärjistyvienhyvinvointierojen Suomessa eläviennuorten elämässä. (Haapola 2004; Stakes 2006;Sosiaalibarometri 2006.)Jos toisaalta arvot ovat yhteydessä toimintaan,myös toiminta voidaan nähdä mahdollisuutenaarvojen vahvistamiseen. Vapaaehtoistoiminnanon katsottu esimerkiksi vahvistavanaltruismia ja moraalisia arvoja. Nuorten osallistumisessaja osallistamisessa voidaankin ajatellaolevan kyse paitsi kansalaisuuskasvatuksestayhteiskunnan tarpeita ajatellen, myös nuortentarpeista ja oikeuksista heidän arvojaan toteuttavaanja työstävään toimintaan. Nuorten erilaisetlähtökohdat voivat aikaansaada tilanteen,jossa yhteisöissään hyvinvoivat nuoret toimivatvapaaehtoistyössä vähemmän kuin syrjäytymisvaarassaolevat, vähemmän verkostoituneetikätoverinsa. Korkean luottamuksen ja kiinteänyhteisöllisyyden hyvinvoivat ja aktiiviset yhteisöt,jossa vapaaehtoistoiminta on suosittua,edesauttavat toiminnan ylläpitämistä myösyksilötasolla. (Esim. Johnson ym. 1998; Oesterleym. 2004; Ozorak 2003; Tossutti 2003.)Kansainväliset tutkimustulokset raportoivatkinvapaaehtoistyön kasautumisesta nimenomaanhyväosaisemmille nuorille. Yhdysvalloissatehdyssä tutkimuksessa esimerkiksi todettiinvapaaehtoistoimintaan osallistuvilla nuorillaolevan keskimäärin parempituloiset vanhemmatja vähemmän ongelmakäyttäytymistä (koulussatodetusta häiriökäyttäytymisestä rikollisuuteen)kuin siinä passiivisemmilla ikätovereillaan (Hartym. 1998).Vapaaehtoistoimintaan selkeimmin vaikuttavatarvomaailma ja ympäristö yhteisöineenovat siis vuorovaikutteisessa suhteessa. Vapaaehtoistoimintaanja aktiiviseen osallistumiseenvähemmän kannustavissa sosiaalisissa viiteryhmissätoimivat nuoret saattavat jäädä osin vaillemyös mahdollisuuksia tiettyjen arvoulottuvuuksien– paitsi toteuttamiseen – myös vahvistumiseen.Seuraavassa etsimme sekä toiminnan ettäarvojen näkökulmasta merkkejä polarisaatiostaerilaisia sosioekonomisia tilanteita edustaviennuorten aikuisten välillä.Nu o rt e n ikäryhmienosallistuminen, asenteetja a r v o tKoko Suomesta kuvaa piirtävän SAAT-aineistonvalossa nuoret toimivat vapaaehtoisina vähemmänkuin muut ikäryhmät. 5 18–31-vuotiaista(N=221) vapaaehtoisina toimii vajaa neljännes(24 %), kun koko aineistossa (N=988)vapaaehtoisten osuus on noin kolmannes(34 %). Valmiudessa vapaaehtoistoimintaannuori ikäryhmä ei eroa keskiarvosta tilastollisestimerkitsevästi. Nuorista kolmannes (33 %)ilmoittaa, että on ehdottomasti tai todennäköisestivalmis tekemään vapaaehtoistyötä tulevaisuudessa.Koko aineistossa vastaava osuuson 35 prosenttia. Toisaalta nuorista neljännes129

(25 %) ja koko aineistosta 23 prosenttia ilmoittaa,ettei usko tekevänsä vapaaehtoistyötätulevaisuudessa. 6Pääkaupunkiseudun nuorten aikuisten aineistossavapaaehtoisena toimi vajaa kolmannesvastaajista (31 % 20–39-vuotiaista). Kyselyssäkysyttiin myös eri vapaaehtoistyön muodoissatoimimista erikseen. Vastaajalle annettiin kunkintoimintakentän kohdalla vastausvaihtoehdot”toimin kyseisessä vapaaehtoistoiminnassa”, ”entoimi, mutta voisin toimia” sekä ”en toimi, enkävoisi kuvitella toimivani”. Suosituimpia työmuotojaniin toiminnan kuin asenteiden osaltaovat lapsi- ja nuorisotyö (8 % toimii, 71 %voisi toimia) sekä urheilu ja liikunta (6 % toimii,63 % voisi toimia). Erittäin suuret osuudetvastaajista myös suhtautuvat myönteisesti vapaaehtoistoimintaanvanhusten, vammaistenja huono-osaisten auttamiseksi (4 % toimii,mutta 68 % voisi toimia) sekä luonnon taieläinten suojelemiseksi (4 % toimii, mutta 63 %voisi toimia).Toiminnan lisäksi tarkastelimme myös arvojentärkeyttä. SAAT-aineistossa vapaaehtoistoimintaanaiemman tutkimuksen näkökulmastalinkittyvät oikeudenmukaisuuden, avuliaisuudenja kristilliset arvot olivat vähemmän tärkeitänuorille vastaajille (18–31-vuotiaat, N=221)aineiston keskiarvoihin (N=1003) verrattuna.Kuviossa 1 on esitelty niiden vastaajien osuus,joiden mielestä kyseiset arvot olivat erittäintärkeitä. 7Nuoresta ikäryhmästä 27 prosenttia piti avuliaisuuttaitselleen erittäin tärkeänä, kun kokoaineistossa osuus oli 32 prosenttia. Avuliaisuuttaerittäin tärkeänä pitävien osuus kasvoi iän myötä.Oikeudenmukaisuutta piti nuorimmastaikäryhmästä erittäin tärkeänä 46 prosenttia, jakoko aineistosta 51 prosenttia. Myös oikeudenmukaisuudentärkeys kasvoi mitä vanhemmastaikäryhmästä oli kyse. Myös kristillisten arvojentärkeydessä oli hyvin selkeä ero: ne olivat erittäintärkeitä 7 prosentille nuoresta ikäryhmästä, ja16 prosentille koko aineistosta.Kun fokusoimme yleisistä arvoista auttamisenasenteisiin, olivat tulokset samassa linjassa.Nuorin ikäryhmä oli tilastollisesti melkeinmerkitsevästi muita harvemmin samaa mieltäväittämästä ”toisten auttaminen on minullehyvin tärkeää” sekä muita useammin samaamieltä väittämästä ”ihmisten tulisi huolehtiaennen kaikkea itsestään”. Kuviossa 2 on esiteltyniiden osuudet 18–31-vuotiaista (N=221) jakoko aineistosta (N=989), jotka ovat väittämienkanssa jokseenkin tai täysin samaa mieltä. 8Nuoresta ikäryhmästä vajaa neljännes (24 %)Ku v i o 1. Oikeudenmukaisuuden, avuliaisuuden ja kristillisten arvojen tärkeys, arvoja erittäintärkeinä pitävien osuus (%).60504030201018–31-vuotiaat0AvuliaisuusOikeudenmukaisuusKristilliset arvotKoko aineisto130

Ku v i o 2. Auttamisen asenneväittämät, jokseenkin tai täysin samaa mieltä olevien osuudet (%).7060504030201018–31-vuotiaat0Toisten auttaminenminulle hyvin tärkeääIhmisten tulisihuolehtia ennenkaikkea itsestäänKoko aineistopiti auttamista itselleen erittäin tärkeänä, kunkoko aineistossa osuus on 27 prosenttia ja vanhimmassaikäryhmässä reilu kolmannes (34 %).13 prosenttia nuoren ikäryhmän edustajista olitäysin samaa mieltä siitä, että ihmisten tulisihuolehtia ennen kaikkea itsestään. Vähintäänjokseenkin samaa mieltä väittämän kanssa oli39 prosenttia nuoresta ikäryhmästä ja kokoaineistosta kolmasosa (33 %). Eniten eroja ikäryhmienvälillä oli siinä, että nuorista harvempioli väittämän kanssa täysin eri mieltä.SAAT-lomakkeessa kysyttiin myös, keitäsuomalaiset ovat valmiita auttamaan. Tuloksissailmenee mielenkiintoisia ikäeroja. Jos SAAT-aineistoatarkastellaan neljän ikäryhmän kautta,auttamisen ikäprofiilit muodostuvat seuraaviksi:sukulaisten auttajat (32–45 vuotta ja 46–59vuotta), ystävien auttajat (18–31 vuotta), naapureidenauttajat (60–73 vuotta) ja tuntemattomiensekä kaikkien ihmisten auttajat (18–31vuotta). Nuorimpien suomalaisten kohdallaaltruismin ja oikeudenmukaisuuden kehät sekoittuvaterityisen kiehtovasti. He ovat vähitenkiinnostuneita auttamaan naapureitaan − allepuolet heistä − ja altruismi suuntautuu omiinystäviin. Samalla nuoret ovat kuitenkin kaikistaikäryhmistä valmiimpia ja halukkaimpiaauttamaan vaativimpia ryhmiä: tuntemattomiaihmisiä ja kaikkia maailman ihmisiä. Tämä ei todennaaltruismi-kirjallisuuden klassikkoväitettä(esim. Hardin 1993) siitä, että ihmiset auttavatmuita ihmisiä sitä valmiimmin, mitä lähempänänämä ovat heitä itseään. Juuri nuorilla tällaiset’auttamisen kehät’ sekoittuvat.Po l a r i s o i t u u k ova pa a e h to i s to i m i n ta?Tarkasteltaessa koko SAAT-aineiston kaikenikäisiätyöttömiä suhteessa muihin suomalaisiin, eitoiminnassa tai tulevaisuuden toiminnan todennäköisyydessälöytynyt tilastollisia eroja. Tulospoikkeaa joistakin aiemmista tuloksista, joidenmukaan työttömät tekevät vähemmän vapaaehtoistyötä(Suomessa Yeung 2002). Huomionarvoistaon, että SAAT-aineistomme työttömistä36 prosenttia ilmoittaa, että tulee ehdottomastitai todennäköisesti tekemään vapaaehtoistyötätulevaisuudessa. Toiminnan tai asenteidenkaantasolla ei syrjäytymistä yleishyödyllisestä toiminnastasiis tämän aineiston valossa ole työttömienjoukossa nähtävillä. Myöskään tuloeroilla taikoulutustaustalla ei aineistossa ole selitysarvoa131

vapaaehtoisena toimimiseen tai tulevaisuudentoimintaan asennoitumiseen. Työttömät eiväteronneet muista vastaajista myöskään vapaaehtoistoimintaanliittyvien arvojen (oikeudenmukaisuus,avuliaisuus, kristilliset arvot)valossa. Nämä tulokset korostavat kaikkinensasuomalaisen vapaaehtoistoiminnan tasa-arvoisuuttaja laajuutta.Pääkaupunkiseudun nuorten aikuisten aineistossamahdollista polarisaatiota tarkasteltiinsamoin vertailemalla erityisesti työttömiä vastaajiamuihin. Työttömiä on aineistossa vain33 henkilöä. Tilastollisia merkitsevyyksiä taiyleistettäviä tuloksia ei näin pienellä joukolla olemielekästä tarkastella. Kuvailemme kuitenkintyöttömien vastaajien ryhmän osallistumista jaasennoitumista vapaaehtoistoimintaan, ja esittelemmetiettyjä eroja suhteessa muihin vastaajiin.Vaikka tuloksia ei kannattane yleistää, niidenavulla voidaan pohtia vapaaehtoistoiminnanmahdollisuuksia työttömien tai syrjäytymisvaarassaolevien nuorten ja nuorten aikuistennäkökulmasta.Eri vapaaehtoistoiminnan muodoissa toimivienvastaajien osuudet olivat kussakin toimintamuodossaylipäätään jokseenkin pieniä,alle kymmenen prosenttia. Työttömien pienenmäärän vuoksi heistä eri toimintamuotoihinosallistuvien määrä on vain muutama (0–3)henkilö kussakin toimintamuodossa. Osallistumistaei siksi esitellä erikseen. Työttömistä kokovastaajajoukkoa vastaava osuus (27 %, 9 henkilöä)toimi vapaaehtoisena. Asennoituminen eritoimintamuotoihin (ks. edellinen luku) vastasijokseenkin koko vastaajajoukon keskiarvoja.Suurimman kiinnostuksen tämän aineistontyöttömien joukossa saivat lapsi- ja nuorisotyö(26 kiinnostunutta /31 tässä toimintamuodossapassiivisesta), ihmisoikeudet (23/32) sekä urheilu/liikunta(21/32) ja vanhusten, vammaistentai huono-osaisten auttaminen (21/33). 924 työtöntä vastaajaa ei toiminut vapaaehtoisena.Heiltä kysyttiin, toimisivatko hevapaaehtoisina, jos aikataulut tai tarjonta eivätKu v i o 3. Passiivisuuden syyt. Vapaaehtoistyössä toimimattomien pääkaupunkiseudun nuorten aikuisten(N=679) syyt toimimattomuudelle: Osuudet, joille syy vaikuttaa jonkin verran tai paljon.6050TyöttömätMuut403020100Ei ole pyydettySaamattomuus/laiskuusEi ylimääräistäaikaaVapaaehtoistyöei kiinnosta132

ajoittaisi. Kaksi kolmesta vastasi kyllä. Kokoaineistossa vastaava osuus oli 78 prosenttia. 10Yleisin syy vapaaehtoistoimintaan osallistumattomuudelleon useiden tutkimusten mukaanajan puute (esim. Yeung 2002). Koska tämäsyy ei oletettavasti rajoita työttömiä yhtä paljonkuin työssäkäyviä, on kiinnostavaa tarkastellaheidän vastauksiaan toimimattomuudensyitä kartoittaviin kysymyksiin. Taulukossa 2on esitelty työttömien syyt toimimattomuudelleen.Mukana ovat myös koko aineistonkeskiarvot eli yleiskuva pääkaupunkiseudunvapaaehtoistoiminnassa passiivisten nuortenaikuisten toimimattomuuden syistä. Syyt onesitetty työttömien vastaajien ilmoittamassa vaikuttavuusjärjestyksessä.Syyt, jotka vaikuttavattyöttömien vastaajien mielestä toimimattomuuteenuseimmiten ovat siis taulukon alussa.Työttömistä vastaajista kolmannes (33 %)ilmoitti, että vapaaehtoistoiminnassa passiivisuuteenvaikuttaa paljon se, ettei kukaan olekoskaan pyytänyt mukaan. Yli puolet (54 %)joukosta sanoi, että se vaikuttaa vähintäänkinjonkin verran. Myös oma saamattomuus tai laiskuusmyönnettiin vaikuttavaksi syyksi, samoinse, ettei ole ylimääräistä aikaa. Ajan puutteensyyksi ilmoittaneiden osuus on tosin huomattavastipienempi kuin koko aineistossa keskimäärin.Huomionarvoista on, että yksikään työtönvastaaja ei ilmoittanut, että keskeinen vaikuttavatekijä olisi se, että vapaaehtoistoiminta ei kiinnostaisi.Kahden työttömän vastaajan mielestäse vaikutti jonkin verran.Va pa a e h to i s to i m i n n a nm a h d o l l i s u u d e tkansalaiskasvatuksessaVapaaehtoistoiminnassa voidaan nähdä monenlaisiamahdollisuuksia niin kasvatuksen kuinyleisesti kansalaistoiminnan näkökulmista.Tulostemme mukaan suuri osa nuorista toimiijo vapaaehtoisena, lopuistakin jopa hämmästyttävänsuuri osuus on kiinnostunut toiminnasta.Toiminnan tai arvojen polarisaatiota nuortenikäryhmien sisällä tai yleisemmin työttömien jamuiden suomalaisten välillä ei aineistoistammejuurikaan löytynyt.Polarisaation vaaroja voidaan kuitenkinlöytää asenteita tarkastelemalla. Työttömiennuorten ja nuorten aikuisten kohdalla tiedon,luontevien mahdollisuuksien ja kenties myösitsetunnon merkitys voi korostua. Pääkaupunkiseudunnuorten aikuisten aineiston työttömistäyksikään ei ilmoittanut, että vapaaehtoistyö eikiinnostaisi. Sen sijaan yli puolet ilmoitti passiivisuuteenvaikuttaneen sen, ettei kukaan olekoskaan pyytänyt mukaan vapaaehtoistoimintaan.Peräti kolmannes kertoi sen vaikuttavanpassiivisuuteen paljon. Osuudet ovat keskiarvojahuomattavasti korkeampia. Vapaaehtoistoimintavoitaisiinkin työttömien kohdalla nähdä jasitä voitaisiin tarjota mahdollisuutena osallisuuteenja itsetunnon kasvuun, miksei myösaktiivisuuteen ja työkokemuksen hankkimiseen.Kansainvälisen vapaaehtoistoiminnan tutkimuksenmukaan vapaaehtoistoimintaa pidetäänusein myös signaalina hyvistä ominaisuuksistaesimerkiksi työnhakutilanteissa. Vapaaehtoistoiminnankatsotaan kertovan muun muassaihmisen aktiivisuudesta ja altruismista (esim.Katz & Rosenberg 2005).Toinen kysymyksiä herättävä signaali onSAAT-aineiston nuorimman ikäryhmän eroaminenmuista sekä toiminnan että vapaaehtoisuuteenkannustavien arvojen ja asenteidensuhteen. Toisaalta voidaan todeta, että nuoriaikuisuus elämänvaiheena eroaa muista, ja onmahdollista, että arvot, asenteet ja toimintavielä jossain määrin muuttuvat iän ja elämäntilanteidenmyötä. Toisaalta on kuitenkin syytäkysyä, onko arvomuutos pysyvämpi, yhteiskunnallisestanykytodellisuudestamme johtuva.Individualisoituminen, arvojen relativistisuus jakilpailuyhteiskunta ovat tämän hetken nuortenyhteiskunnallista todellisuutta myös tulevaisuudessa.Vapaaehtoistoimintaan ohjaavatsekä arvot että sosiaaliset tekijät. Yhteiskunnanvapaaehtoisuuteen ja yhteisöllisyyteen ohjaavat133

normit ovat heikentyneet lähiyhteisöjen ja perinteidenmerkityksen samaan aikaan vähentyessä(esimerkkinä vapaaehtoistoimintaan kannustaviinuskonnollisiin yhteisöihin sitoutuminen).Tulostemme perusteella jonkinlaista muutostavoi olla tapahtumassa myös arvoissa – mikä yhteiskunnallisessatilanteessa olisikin odotettavaa.On mahdollista, että nuorten arvomaailmat ovatvapaaehtoistoiminnalle yhtä otollisia kuin vanhempienkin,mutta niiden erilaisuus aiheuttaasen, että nykyiset toimintamallit eivät johdataheitä toimintaan. Yleishyödylliseen toimintaankohdistuu joka tapauksessa kahtalainen riski.Sekä perinteisesti vapaaehtoistoimintaankannustavat arvot että yhteisöjen suuntaavavaikutus uhkaavat vähentyä.Samaan aikaan nuoret kuitenkin itse ilmoittavat,että he kaipaavat toimintaa. Tulostemmemukaan toimintaan voitaisiin lähteä, jos jokupyytäisi. Halu auttaa muita ja tarve olla tarpeellineneivät katso ikää tai yhteiskuntaluokkaa.Samoin yhteys toisiin ihmisiin, yhdessä toimiminenja jonnekin kuuluminen ovat yleisinhimillisiä.Nuoret voivat osoittaa ja toteuttaa näitätarpeita eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet:yksilöllisemmin, projektimaisemmin ja eri tavalla,erilaisiin asioihin sitoutuen. Siitä huolimattaheillä on kiinnostusta – jopa muita ikäryhmiäenemmän – auttaa nimenomaan kaukana oleviaja tuntemattomia ihmisiä, joita on vaikeaa löytääitse, ilman organisoivaa tahoa. Kun yhteisöjenja (osin yhteisöjen rapautumisen vaikutuksesta)perinteisesti vapaaehtoisuuteen suunnanneidenarvojen ohjaava vaikutus vähenee, kaivataanulkopuolista, yhteiskunnallista tahoa ohjaamaanja pyytämään. Suomessa nuorten integrointiayhteiskuntaan on kuitenkin perinteisesti pyrittyedistämään erityisesti koulutus- ja työurankeinoin, kansalaiskasvatuksen jäädessä vähemmällehuomiolle (ks. Hämäläinen ym. tässäteoksessa).Vapaaehtoistoiminnan tulisi olla toimintamuoto,jota kaikki tulisivat ajatelleeksi mielekkäänätai vähintäänkin matalan kynnyksenjoustavana toimintamuotona. Tämä onnistuuainoastaan lisäämällä kontakteja nuorten javapaaehtoistoiminnan välille ja erityisesti lisäämälläkokemuksia vapaaehtoistoiminnasta.Kansainväliset tutkimukset osoittavat, ettäsuurelle osalle kokemukset ovat positiivisia jainnoittavia. Käytännössä tekeminen myös tavoittaaryhmiä, joita kiinnostaa konkreettinentekeminen mahdollisesti hankalaksi ja tylsäksikoetun poliittisen vaikuttamisen tai yhdistystoiminnansijaan.Kypsään moraaliseen ja yhteiskunnalliseentoimintaan kuuluvat tiedollinen aspekti (tietoja ymmärrys instituutioista sekä eettisistä jademokraattisista periaatteista), motivaatio (halutoimia oikein, tavoitteet, arvot) sekä käytännöntoiminta. Nämä kolme aluetta ovat vuorovaikutuksessa,mutta yksilöt voivat myös olla hyvineri tasoilla näissä eri ulottuvuuksissa. Moraali- jakansalaiskasvatus on kuitenkin tehokkainta, kunse kohdistuu näihin kaikkiin ulottuvuuksiin.Samalla se kehittää myös niitä puolia, jotkaeivät ole ensisijaisen kiinnostuksen kohteina.(Colby 2005.) Poliittisesta järjestelmästä ja kansalaistoiminnanmahdollisuuksista opetettavantiedollisen aineksen lisäksi tulisi siis arvo- jaeettiset kysymykset sekä käytännön toimintaintegroida opetusohjelmiin.Tutkimustulokset puhuvat tämänkaltaisenopetuksen merkittävän vaikuttavuuden puolesta.Esimerkiksi yhdysvaltalainen tutkimuskertoo ohjelmasta, jossa nuoret osallistuivatuskonnon tunnilla vapaaehtoistyöhön kodittomienruokajakelussa (soup-kitchen). Kokemuksiakäsiteltiin tunneilla osana sosiaalisenoikeudenmukaisuuden opiskelua. Yli puoletopiskelijoista osallistui vapaaehtoistyöhönenemmän kuin vaaditut neljä kertaa. Tutkimusraportoi, kuinka useiden opiskelijoidenminäkuvat muuttuivat ”poliittisesti vallattomistateini-ikäisistä” osallistuviksi kansalaisiksi,joilla on mahdollisuus vaikuttaa. He kykenivätkuvittelemaan vaikuttavansa tulevaisuudessaesimerkiksi asuntopolitiikkaan, vähemmistöjenopetukseen ja hallitusohjelmiin (Younnis &Yates 1999). Myös Suomessa esimerkiksi osal-134

listuvan ympäristökasvatuksen vaikuttavuuttaarvioivassa tutkimuksessa (Koskinen & Horelli2006) ympäristöaktiivin vierailu oli yksivaikuttavimmista lukiokurssin tunneista. Sesai nuoret pohtimaan omia asenteitaan ja toimintatapojaankriittisesti ja herätti kiinnostustajärjestötoimintaa kohtaan.Käytännön toiminta voi tavoittaa erityisestisyrjäytymisvaarassa olevia ryhmiä, kuten niinsanottuja villejä oppilaita, joiden alakulttuurissakoulussa menestyminen ei ole haluttu leima.Aikuisten kannustus, mallit ja toimintamahdollisuudetsekä toimintaan ohjaaminen edistävätlukuisien tutkimusten mukaan nuortenosallistumista kansalaistoimintaan (ks. esim.Hart ym. 1998; Suomen kontekstissa nuortenosallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksistaja -halukkuudesta ks. esim. Gretschel 2002).Erityisen keskeistä on, että nuoret, joiden kotitaustatai sosiaaliset verkostot eivät kannustaaktiivisuuteen, saisivat malleja, mahdollisuuksiaja kannustusta muualta, erityisesti oppilaitoksista.Vapaaehtois- ja muun kansalaistoiminnannäkymättömät esteet tulee huomata ja tiedostaa,jotta polarisaatiota voidaan tällä kentälläehkäistä.Tärkeää kuitenkin on, että toiminta oppilaitoksissaon vapaaehtoista siten, että senvoi halutessaan korvata esimerkiksi lukemallakirjallisuutta. Vapaaehtoisen kansalaistoiminnanvapaaehtoisuuden eetoksesta ei ole varaa tinkiä.Tällöin otetaan negatiivisen rokottamisenriski: oppilas, joka pakotetaan toimintaan, eiaktivoidu myöhemminkään, koska negatiivinenkokemus leimaa kansalaistoiminnan kentän.Uudet tutkimustulokset myös kertovat, että”pakotettu vapaaehtoistoiminta” nuoruusiässälisää vapaaehtoistyön todennäköisyyttä nuoressaaikuisiässä, mutta vain lyhyen aikaa. Sen sijaanjos vapaaehtoistoiminta oli koettu aidosti vapaaehtoiseksi,todennäköisyys toimia vapaaehtoistyössäoli ainakin Yhdysvalloissa huomattavastikeskiarvoa korkeampi vielä vuosia ensikokemustenjälkeen (Planty ym. 2006). Ei ole myöskäänsuositeltavaa, että aikuisten taholta määritelläänetukäteen, minkälainen kiinnostus tai aktiivisuuson toivottavaa ja suotavaa (pois lukientoki esim. väkivaltaiset liikkeet). Nuoret ovatusein kiinnostuneita ideologisista teemoista,esimerkiksi eläinten- ja luonnonsuojelusta, jaradikaaleiltakin näyttävistä toimintatavoista. Hetarvitsevat ulkopuolisen kannustuksen lisäksinimenomaan omista intresseistään ja elämänpiireistäännousevia toimintamuotoja, joilla hevoivat arvomaailmaansa työstää ja toteuttaa.Aikuisten luomat mallit eivät tätä välttämättäkykene tarjoamaan.Viit teet1 Vapaaehtoistoiminta määritellään tässä artikkelissa – kutenmonissa yhteyksissä – palkattomaksi, vapaaehtoiseksitoiminnaksi, jota yksilö tekee toisten ihmisten,yhteisön tai yhteiseksi hyväksi, yleensä organisoidusti.Vapaaehtoistoiminnaksi ei lasketa oman perheen tailäheisten auttamista. (Vapaaehtoistoiminnan määrittelystäks. Yeung 2004.) Vapaaehtoistoiminta voidaanymmärtää monella tavalla. Useimmiten mielikuvat liittyvätjohonkin järjestöön tai yleisesti hyvään asiaan.Käytännössä suurin osa vapaaehtoistoiminnasta tehdäänsosiaali- ja terveyspalveluihin, urheiluun ja liikuntaansekä lasten ja nuorten harrastustoimintaan liittyen,vaikka mielikuvat painottuvat usein korostetusti hyväntekeväisyyteen(Yeung 2002).2 Aineistot on analysoitu SPSS-tilasto-ohjelmalla. Suorienjakaumien ohella on käytetty korrelaatiota, ristiintaulukointiasekä varianssianalyysiä /Kruskall-Wallisin testiä.Tilastolliset merkitsevyydet on koko artikkelissa ilmaistuseuraavasti: erittäin merkitsevä (

χ²=18,553*; Kristilliset arvot: 94,366***. Eri ikäryhmienkeskiarvoerot olivat tilastollisesti merkitseviä: Oikeudenmukaisuus:18-31-vuotiaat (N=221) keskiarvo 1,66/aineiston keskiarvo (N=1003) 1, 58 (F=7,328***),Avuliaisuus 1,93/1,84 (F=4,052**), Kristilliset arvot:3,45/2,91 (F=30,7***), kun 1 = erittäin tärkeä ja 5 =ei lainkaan tärkeä.8 Tulisi huolehtia vain itsestään: χ²=26,708**; auttamisentärkeys χ²=22,984*9 Eniten toimintaa näyttää suuntaavan sukupuoli: naistenja miesten toiminta ja intressit suuntautuvat koko aineistossamelko perinteisesti naisten suosiessa enemmänkasvatus- ja sosiaalialan vapaaehtoistyötä, ja miestensuunnatessa heitä useammin maanpuolustus- ja pelastuspalvelukentänvapaaehtoistehtäviin.10 16 työtöntä (66 %) vastasi kyllä, 4 (17 %) vastasi ei,4 valitsi vaihtoehdon ”en osaa sanoa”, koko aineistossa78 % vastasi kyllä ja 14 % ei.LähteetCarpini, Michael D. (2000) Gen.com: Youth, Civic Engagement,and the New Information Environment. PoliticalCommunication 17 (4), 1058–4609.Colby, Anne (2005) Moraali- ja kansalaiskehityksen ulottuvuudet.Teoksessa Anna-Maija Pirttilä-Backman &Marja Ahokas & Liisa Myyry & Susanna Lähteenoja(toim.) Arvot, moraali ja yhteiskunta. Sosiaalipsykologisianäkökulmia yhteiskunnan muutokseen. Helsinki:Gaudeamus, 37–65.Frey, Bruno S. & Stutzer, Alois (2002) Happiness and Economics.Princeton: Princeton University Press.Gretschel, Anu (2002) Kunta nuorten osallisuusympäristönä– nuorten ryhmän ja kunnan vuorovaikutussuhteen tarkastelukolmen liikuntarakentamisprojektin laadun arvioinninkeinoin. Studies in Sport, Physical Education andHealth, numero 85. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.Grönlund, Henrietta (2006a) Nuoret aikuiset ja kirkonvapaaehtoistyö – arvostukset, asenteet ja aktivointi.Teoksessa Teija Mikkola & Kati Niemelä & Juha Pettersson(toim.) Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko jakirkko Kalliossa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja96. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 118–133.Grönlund, Henrietta (2006b) Religiosity, spirituality andvolunteerism: participation and attitudes of urban youngadults in Finland. Teoksessa Kirsi Tirri (toim.) NordicPerspectives on Religion, Spirituality and Identity. Publicationsof the Department of Practical Theology 110.Helsinki: Käytännöllisen teologian laitos, 112–130.Haapola, Ilkka (2004) Köyhyyden kynnyksellä. Toimeentulotuendynamiikka 1990-luvun Suomessa. Sosiaali- jaterveysturvan tutkimuksia 79. Helsinki: KELA.Hardin, Garrett (1993) Discriminating altruisms. TeoksessaGarrett Hardin: Living within Limits – Ecology,economics and population taboos. Oxford UniversityPress. 225–236.Harinen, Päivi (2005) Mitähän tekis? Monikulttuurisetnuoret, vapaa-aika ja kansalaistoimintaan osallistuminen-tutkimushankkeen väliraportti. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura,verkkojulkaisusarja. Http://www.nuorisotutkimusseura.fi/tiedoston_katsominen.php?dok_id=165. (Viitattu 29.2.2008.)Hart, Daniel & Atkins, Robert & Ford, Debra (1998)Urban America as a Context for the Development ofMoral Identity in Adolescence. Journal of Social Issues54 (3), 513–530.Helander, Eila (2005) Finland: Optimistic Realism andIndividualistic Solidarity. Teoksessa Hans-Georg Ziebertz& William K. Kay (toim.) Youth in Europe I.An international empirical study about Life Perspectives.International Practical Theology Vol. 2. Lontoo: TransactionPublishers.Helve, Helena (2002) Arvot, muutos ja nuoret. Helsinki:Yliopistopaino.Hustinx, Lesley & Lammertyn, Frans (2003) Collectiveand Reflexive Styles of Volunteering: A SociologicalModernization Perspective. Voluntas: InternationalJournal of Voluntary and Nonprofit Organizations 14(2), 167–187.Inglehart, Ronald (1997) Modernization and Postmodernization.Cultural, Economic and Political Change in 43Societies. New Jersey: Princeton University Press.Johnson, Monica Kirkpatrick & Beebe, Timothy & Mortimer,Jeylan T., & Snyder, Mark (1998) Volunteerism inAdolescence: A Process Perspective. Journal of Researchon Adolescence 8 (3), 309–330.Katz, Eliakim & Rosenberg, Jacob (2005) An economicinterpretation of institutional volunteering. EuropeanJournal of Political Economy 21 (2), 429–443.Koskinen, Sanna & Horelli, Liisa (2006)Ympäristövastuullinenkansalaisuus kouluopetuksessa. Nuorisotutkimus24 (3), 14–28.Lähteenmaa, Jaana (1999) The Hedonistic Altruism ofYoung Voluntary Workers. Young 7(4), 18–37.Martikainen, Tuomo & Wass, Hanna (2002) Laskeva äänestysaktiivisuussukupolvi-ilmiönä. Politiikka 44 (1),17–30.Nuorisobarometri (2001) Saarela, Pekka (toim.). Nuoran julkaisuja21. Helsinki: Nuorisoasiain neuvottelukunta.Nylund, Marianne (2001) Mixed motives of Young NordicVolunteers. Teoksessa Helena Helve & Claire Wallace(toim.) Youth, Citizenship and Empowerment. Aldershot:Ashgate. 91–109.Oesterle, Sabrina & Johnson, Monica Kirkpatrick & Mortimer,Jeylan T. (2004) Volunteerism during the Transitionto Adulthood: A Life Course Perspective. SocialForces 82 (3), 1123–1149.136

Ozorak, Elizabeth Weiss (2003) Love of God and Neighbor:Religion and Volunteer Service among College Students.Review of Religious Research 44 (3), 285–299.Planty, Mike & Bozick, Robert & Regnier, Michael (2006)Helping because you have to or helping because youwant to? Sustaining Participation in Service work fromadolescence through young adulthood. Youth & Society38 (2), 177–202.Puohiniemi, Martti (2002) Arvot, Asenteet ja Ajankuva.Vantaa: Limor kustannus.Rokeach, Milton (1973) The nature of human values. NewYork: Free Press.Sosiaalibarometri 2006 (2006) Hyvinvointipalvelujen tuottajienajankohtainen tilanne ja näkemys kansalaistenhyvinvoinnista. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvankeskusliitto ry.Suutarinen, Sakari & Brunell, Viking & Poutiainen, Annikki& Puhakka, Eija & Saari, Hannu & Törmäkangas,Kari (2001) Suomen peruskoulun päättövaiheessa oleviennuorten yhteiskunnalliset tiedot, taidot, käsitykset, asenteetja toiminta 28 maan kansainvälisessä vertailussa. Tulostenyhteenveto. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Koulutuksentutkimuslaitos.Tossutti, Livianna S. (2003) Does Volunteerism Increase thePolitical Engagement of Young Newcomers? Assessing thePotential of Individual and Group-based Forms of UnpaidService. Canadian Ethnic Studies 35 (3), 1–15.Yeung, Anne Birgitta (2004) Individually Together. Volunteeringin Late Modernity: Social Work in the Finnish Church.Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto.Yeung, Anne Birgitta (2002) Vapaaehtoistoiminta osanakansalaisyhteiskuntaa – ihanteita vai todellisuutta? Helsinki:Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistysYTY ry.Younnis, James & Yates, Miranda (1999) Youth Service andMoral-Civic Identity: A Case for Everyday Morality.Educational Psychology Review 11 (4), 361–376.Ziebertz, Hans-George & Kay, William K (toim.) (2005)Youth in Europe 1: an international empirical study aboutlife perspectives. Münster: Lit Verlag.Painamattomat lähteetBekkers, Rene (2007) Values and Volunteering: A LongitudinalStudy of Reciprocal Influences in the Giving in theNetherlands Panel Study. Julkaisematon esitelmä ARNO-VA-konferenssissa, Atlanta, USA 15.11.2007.Nuorten Suomi 2001 -tutkimusHttp://www.alli.fi/tieto/ns2001/kunta-arviot/4nuoret.html.(Viitattu 5.10.2004.)Stakes (2006) Tiedote: Hyvinvointi kohentunut, muttaerot kasvaneet. Tiedote 21.2.2006. Http://www.stakes.fi/FI/ajankohtaista/Tiedotteet/2006/5a_2006.htm.(Viitattu 5.6.2006.)Svedberg, Lars & Olsson, Lars-Erik. Voluntary work inSweden. Nopusnytt 4/2006. Http://www.nopus.org/?id=195&cid=2470. (Viitattu 16.6.2007.)137

138

OSA IVMä ä r i t t e ly j ä ja interventioita:y h t e i s k u n n a l l i s e t toimijatn u o rt e n tilanteisiin va i k u t ta m a s s a139

Te ro Jä rv i n e n &Ma r k k u Ja h n u k a i n e nKo u l u t u s, p o l a r i s a at i oja ta s a-a rv o: h y v ä- jah u o n o-osaistuminenp e r u s- ja k es k i a s te enko u l u t u k s e s s aKoulutuksen yhtenä yhteiskunnallisena tehtävänäon valikoida yksilöt erilaisille koulutusreiteilleja sitä kautta työelämän eri sektoreille jayhteiskuntahierarkian portaille. Koulutusjärjestelmäntoimintaa onkin verrattu turnajaisiin:jokaisessa koulutuksen taitekohdassa käydäänkamppailu, jonka yhteydessä oppilaat asetetaanparemmuusjärjestykseen erilaisten testien ja arvosanojenperusteella. Koulutusasteelta toisellesiirryttäessä aina osa oppilaista putoaa järjestelmänulkopuolelle. Mitä ylemmäksi koulutushierarkiassasiirrytään, sitä vähemmän kilpailijoitaon jäljellä. Muodollinen koulutusjärjestelmätoimii ikään kuin suodattimena, jonka avullaheikosti pärjäävä, huonosti motivoitunut taimuuten ongelmallinen oppilasaines karsitaanpois. (Rosenbaum 1986, 153–156.)Valikointitehtävästä seuraa se, että kaikkieivät voi menestyä koulussa yhtä hyvin, eivätkäkaikki voi kiivetä koulutusjärjestelmän ylimmilleportaille. Koulutuksellisen tasa-arvon näkökulmastaon tällöin tärkeää se, miten valikointitoteutuu. Koulutuksellisen tasa-arvon käsitevoidaan kuitenkin ymmärtää eri tavoin. Käytännönkoulutuspolitiikassa tasa-arvolle annetutmerkitykset ovat vahvasti sidoksissa merkityksenantajan intresseihin ja kulloiseenkin retoriseenjäsennystapaan. Suomalaisessakin koulutuspolitiikassaeri intressipiirit ovat tasa-arvoon vedotenpyrkineet edistämään hyvin erilaisia, keskenäänristiriitaisiakin koulutuspoliittisia tavoitteita.(Rinne & Vuorio-Lehti 1996.)Tarkastelemme artikkelissamme koulutuksellistavalikointia ja tasa-arvoa, näiden keskinäistäsuhdetta sekä yhteyttä viimeaikaiseenpolarisaatiokehitykseen erityisesti koulutuspolitiikannäkökulmasta. Aloitamme erilaistentasa-arvokäsitysten esittelyllä, jonka jälkeenkuvaamme tasa-arvon muuttunutta sisältöäsekä koulutuksellisen valikoinnin toteutumistanyky-Suomessa. Konkretisoimme valikoinninja polarisaation välistä yhteyttä ottamalla tarkastelummekohteeksi kolme koulutuksellistaerityisryhmää; 1) vammaiset ja vajaakuntoisetnuoret, 2) koulupudokkaat sekä 3) maahanmuuttajataustaisetnuoret. Lopuksi arvioimmenykyistä koulutuspolitiikkaa ja koulutuksellisenvalikoitumisen toteutumista koulutuksellisentasa-arvon erilaisten tulkintatapojen näkökulmasta.Ko l m e käsitystä ta s a -a r v o s taYksi vakiintunut tapa jaotella erilaiset tasa-arvokäsitykseton puhua yhtäältä 1) koulutusmahdollisuuksien,toisaalta 2) koulutusjärjestelyjen sekäkolmanneksi 3) koulutustuotosten tai -tulostentasa-arvosta. Koulutusmahdollisuuksien tasa-arvollatarkoitetaan Lehtisalon ja Raivolan (1999)mukaan sitä, että jokaiselle on taattava mahdollisuuskouluttautua sosiaalisista, taloudellisista jaalueellisista tekijöistä riippumatta niin pitkällekuin hänen yksilölliset kykynsä ja lahjansa tämänmahdollistavat. Toisin sanoen yksilöilleon taattava yhtäläiset mahdollisuudet kilpaillakoulutuksen kautta avautuvista yhteiskunnallisistamahdollisuuksista ja asemista. Yksilöidenväliset erot ymmärretään asioiden luonnolliseksitilaksi, jolloin oppilaiden välisten oppimis- jaosaamiserojen tulkitaan olevan yhteydessä yk-140

silöllisiin älykkyys- ja lahjakkuuseroihin sekäerilaiseen motivaatioon koulutyöskentelyäkohtaan. Järjestelmän suorittamaa valikointiaei problematisoida, vaan koulun oletetaan valikoivanoppilaat yhteiskunnallisen työn- ja vallanjaonhierarkiaan ”reilusti” ja objektiivisesti.Koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoon nojautuviakoulutuspoliittisia ratkaisuja ovat muidenmuassa perusasteen koulutuksen tarjoaminenkoko ikäluokalle yhdistettynä koulutustarjonnanrajoittamiseen ylemmillä koulutusasteilla,lahjakkuuksien huomioiminen sekä opetussuunnitelmallineneriyttäminen esimerkiksitasokurssien avulla. Erityisesti kaksi viimeksimainittua liittyvät niin sanottuun konservatiiviseentulkintaan mahdollisuuksien tasa-arvosta.Liberaalimpi näkemys korostaa yhtäläisiäkilpailumahdollisuuksia, mutta ei edellytä sitä,että massasta poimittuja lahjakkuuksia pitäisitukea koulutuksellisin erityisjärjestelyin. (Esim.Kivistö & Vaherva 1981, 268–274; Lehtisalo& Raivola 1999.)Koulutusjärjestelyjen tasa-arvoon perustuvannäkemyksen lähtökohtana on se, että koulutusmahdollisuuksienturvaaminen kaikille ei vielätakaa tasa-arvon toteutumista. Oppilaiden väliseterot eivät välttämättä ole lahjakkuuseroja tailiity motivaatioon, vaan ne voivat olla seuraustamyös oppilaiden kulttuuritaustaan tai kasvuympäristöönliittyvistä eroista. Kaikki oppilaatnähdään potentiaalisesti lahjakkaina. Tämännäkemyksen mukaan koulutus on järjestettäväniin, että se tasaa oppilaiden välisiä sosiaalisiaja kulttuurisia eroja. Koulutusta ei ymmärretäainoastaan taloudellisen hyvinvoinnin välineenä,vaan myös yhteiskunnallisena palveluna,jolloin koulutusetuuksien oikeudenmukaistajakautumista eri väestönosien kesken pidetääntärkeänä tavoitteena. Koulutusjärjestelyjen tasaarvoonnojaavia koulutuspoliittisia ratkaisujaovat muiden muassa koulutustarjonnan laajentaminenmahdollisimman suurta väestönosaakoskevaksi koulutusjärjestelmän kaikilla tasoillasekä koulutusresurssien suuntaaminen erityisestioppimis- ja koulunkäyntivaikeuksista kärsivienoppilaiden tukemiseen kuten tuki- ja erityisopetukseen(Lehtisalo & Raivola 1999).Kolmannen, niin sanotun radikaalin tasaarvonäkemyksenmukaan myös koulutustuotostentulisi jakautua yhteiskunnassa oikeudenmukaisesti.Näkemys perustuu useimmitenkonfliktiteoreettiseen ajatteluun, jossa valikoinninei oleteta tapahtuvan reilusti vaan koulutusjärjestelmämielletään valtaapitävien ryhmienkontrolloimaksi instituutioksi, jonka tehtävänäon uusintaa ja legitimoida kulloinkin vallitsevataloudellinen, kulttuurinen ja poliittinen järjestys.Menestymisen koulussa ei katsota olevanensisijaisesti yhteydessä oppilaan yksilölliseenlahjakkuuteen, sillä koulun katsotaan toimivanpaitsi valtaapitävien eduksi myös valtakulttuurinehdoilla. Mitä etäämpänä oppilaan arvot,kieli ja toimintatavat ovat tästä kulttuurista.sitä vaikeampaa hänen on menestyä koulussa.(Bernstein 1974; Bourdieu & Passeron 1977;Kivinen, Rinne & Kivirauma 1985.)Koulutustuotosten tasa-arvoa painottavissanäkemyksissä korostetaan myös sitä, ettäkoulutuksella tulisi kyetä edistämään ja tukemaanyhteiskunnallisesti alistettujen ryhmienvaltauttamista. Tasa-arvon toteutumisen katsotaanedellyttävän koko koulutusjärjestelmänradikaalia uudistamista, missä lähtökohtanaolisi (koulu)tiedon sosiaalisen rakentumisentunnistaminen ja tunnustaminen. (McLaren& Giroux 2001; McLaren & Fischman 2001.)Konkreettisina koulutuspoliittisina, koulutustuotostentasa-arvoa edistävinä ratkaisuina onLehtisalon ja Raivolan (1999) mukaan nähtyjatkokoulutuspaikkojen kiintiöiminen sekäkoulun ulkopuolella opitun tunnustaminen jarinnastaminen koulutodistusten kanssa. Valikoitumisennäkökulmasta koulutustuotosten tasaarvomerkitsisi, ehkä vähän kärjistäen, sitä ettäkoulutusmahdollisuuksien ollessa tasa-arvoisetmyös tuotosten eli suoritettujen tutkintojentulisi jakautua eri koulutusasteilla tasaisesti eriyhteiskuntaryhmien välillä. Tutkimukset, joissaon tarkasteltu esimerkiksi oppilaiden sosiaalistenlähtökohtien yhteyttä korkeakouluihin valikoi-141

tumiseen (esim. Kivinen & Rinne 1995; Kivinen,Hedman & Kaipainen 2007) perustuvatainakin osittain tämänsuuntaiseen päättelyyn.Ta s a-a rv o n m u u t t u va sisältöSirkka Ahonen (2003) on erottanut suomalaisenkoulutuksen historiasta neljä käänteentekeväävaihetta, joissa koulutuksellinen tasa-arvo onmääritelty uudelleen. Ensimmäinen vaihe olikansakoulun perustaminen 1800-luvun lopulla,toinen liittyi oppivelvollisuuden säätämiseen1920-luvun taitteessa, kolmas peruskoulunsyntyyn 1960- ja 1970-luvuilla ja neljäs1990-luvun alun uusliberalistiseksi nimetynkoulutusajattelun voimistumiseen. Kyseisenäaikana koulutuksellisen tasa-arvon merkitys onAhosen mukaan muuttunut Snellmanin ajamastakansalaisten yhteisestä sivistysvelvollisuudestaensin peruskoulu-uudistuksen toimeenpanijoidenyhdenvertaisuusnäkemykseksi ja edelleen1990-luvulta alkaen yksilöllistä valinnanvapauttakorostavaksi ohjelmaksi.Peruskoulujärjestelmään siirryttäessä korostettiinsitä, että jokaiselle lapselle syntyperästä,varallisuudesta ja asuinalueesta riippumatta olitarjottava mahdollisuus vähintään keskikoulutasoisenkoulutuksen hankkimiseen. Opetussuunnitelmaja oppisisällöt haluttiin pitäämahdollisimman yhtenäisinä, koko ikäluokkaakoskevina. 1990-luvulla ja 2000-luvulletultaessa koulutuksellisen tasa-arvon idea onmuuttunut, ja koulu on alettu yhä yleisemminmieltää paikaksi, jossa yksilöiden tulee saadavapaasti edistää omaa kilpailukykyään. Viimeaikoina tasa-arvoa onkin haluttu edistää eritotenyksilönvapauden nimissä; oppilaille on haluttutarjota yksilöllisesti eriytyviä valinnanmahdollisuuksiaja erikoistumisen reittejä paitsi lukiossa,myös peruskoulun sisällä. (Rinne & Vuorio-Lehti 1996; Järvinen 2003.)Viime aikojen tasa-arvokeskustelu on kytkeytynytmerkittävästi lahjakkuuskysymyksenympärille. ”Lahjakkaiden lasten” erityisasemantunnustamista on vaadittu Suomessatasaisin väliajoin. Perusteluina lahjakkuuksienhuomioimi selle on toistuvasti ollut kiristyvänkansainvälisen kilpailun vaatima koulutusjärjestelmänkehittäminen huippulahjakkuuksienkehittymistä tukevaan suuntaan, sekä oppilaanoikeus omia edellytyksiä vastaavaan opetukseen.Peruskoulun on katsottu merkinneen oppilaidentasapäistämistä sekä heikompien oppilaidentukemista lahjakkuuksien kustannuksella.(Rinne & Vuorio-Lehti 1996.)Lahjakkaiden koulutukseen panostamistavastustettiin 1980- ja 1990-luvuilla muunmuassa sillä, että tämänkaltaisen politiikankatsottiin osoittavan pyrkimystä rajoittaa oppimisenoikeus vain eliitin ulottuville. Tämänpelättiin tarkoittavan myös varojen siirtämistäkaikille yhteisestä peruskoulutuksesta pienenerityisryhmän, lahjakkaiksi määriteltyjen oppilaidenkouluttamiseen. Niin ikään pelättiin, ettäpieni kansa hukkaisi tällä tavoin osan varsinaisestalahjakkuusreservistään. (Rinne & Vuorio-Lehti 1996, 115.) Keskustelussa asettuivat näinollen vastakkain käsitykset koulutuksesta taloudellisenhyvinvoinnin välineenä ja näkemyksetkoulutuksesta sivistyslaitoksena ja jokaisen oppilaankasvua tukevana instituutiona.Lahjakkuuskeskustelu on jatkunut samansuuntaisenamyös 2000-luvun alussa. HelsinginSanomien mielipidepalstan kirjoituksistakoostuvassa aineistossamme 1 lahjakkaidenomia ryhmiä ja luokkia puolustettiin samoinargumentein kuin kahtena edellisenä vuosikymmenenäkin.Vastustajien puheenvuoroissatasa-arvo ei kuitenkaan ollut enää vahvin argumentti,jolla asiaan otettiin kantaa. Puheenvuoroissakeskityttiin enemmän lahjakkuudenmäärittelyn ja mittaamisen ongelmallisuuteensekä nostettiin esiin lahjakkaaksi luokittelun janimeämisen negatiivisia seurauksia oppilaanpsyykkisen ja sosiaalisen kasvun sekä kehityksenkannalta. Viime vuosien keskustelussa eivätsiten enää ole asettuneet vastakkain ainoastaankoulutuksen taloudellista välinearvoa ja sivistyksellistäitseisarvoa painottavat näkemykset, vaan142

toinen jakolinja on muodostunut oppilaslähtöisten,eriyttämisen positiivisia ja negatiivisiayksilötason vaikutuksia ruotivien näkemystenvälille. Tämän voi tulkita olevan osa parin viimevuosikymmenen aikana tapahtunutta murrosta,jossa koulutuspolitiikka ja sen taustalla olevakoulutusajattelu arvoineen on yksilöllistynytjärjestelmän kaikilla tasoilla ja koulutuskeskustelunkaikilla alueilla.Kun lahjakkuuskeskustelun suhteuttaa artikkelinalussa esitettyihin erilaisiin käsityksiinkoulutuksellisesta tasa-arvosta, kiinnittyvät lahjakkaidenerottelua puoltavat puheenvuorotkonservatiiviseen käsitykseen koulutusmahdollisuuksientasa-arvosta, kun taas vastustajienpuheenvuoroissa on erotettavissa piirteitä sekämahdollisuuksien tasa-arvon liberaalista tulkinnastaettä koulutusjärjestelyjen tasa-arvoonnojaavista argumenteista.Ko u l u t u k s e l l i n e n valikointi jap o l a r i s a at i o 2000-l u v u n a l u nSuomessaKoulutuksellinen valikointi on toteutunut Suomessaeri aikoina eri tavoin (Järvinen 1999,180–183). Peruskoulujärjestelmässä keskeinentaitekohta on ollut siirtyminen keskiasteen koulutukseen,minkä yhteydessä nuoret on jaettuniihin, jotka siirtyvät lukioon ja niihin, jotkajatkavat opintojaan ammatillisissa oppilaitoksissa.Pieni osa nuorista on vuosittain siirtynytperuskoulun lisäopetukseen (10. luokka), muihinoppilaitoksiin tai lopettanut koulunkäyntinsäoppivelvollisuuden suorittamiseen. Osaheistäkin on palannut koulunpenkille myöhemmin.Lukioreitti on ollut yhteiskunnallisestiarvostetumpi kuin ammatillinen väylä.Ylioppilastutkinnon suorittamisen jälkeen onvoinut hakeutua korkeakouluihin, mikä onennakoinut yhteiskunnallisesti arvostettua jaturvattua asemaa työmarkkinoilla. Ammatillistaväylää edenneet ovat perinteisesti sijoittuneettyömarkkinoilla työntekijätason työtehtäviin,joissa työllisyys- ja urakehitysnäkymät ovatyleensä olleet lukioreittiä edenneihin verrattunaheikommat.Parin viime vuosikymmenen aikana tapahtuneetkoulutuspoliittiset ja laajemmat yhteiskunnallisetmuutokset eivät ole heijastuneetyksistään tasa-arvokeskusteluun vaan myös koulutukselliseenvalikointiin muuttaen samallavalikoinnin luonnetta. Suomalaista koulutusjärjestelmääon muutettu siten, että pudotuspelialkaa entistä aikaisemmin, ja sitä käydäänenenevässä määrin myös kunkin koulutusasteensisällä. Oppilaat voivat jo peruskoulussa hakeutuaerityyppisille erikoistumislinjoille. Lukiotovat jakautuneet erikoislukioihin, opetussuunnitelmallisestipainotettuihin lukioihin ja perinteisiinyleissivistäviin lukioihin. Korkea-asteenkoulutuksen eriytymistä on edistänyt ammattikorkeakoulujenperustaminen ja nyt uusimpanakäänteenä puhutaan huippuyliopistojenperustamisesta. Jyvät halutaan erottaa akanoistakaikilla koulutusasteilla, ja tämä on mahdollistatoteuttaa aiempaa varhaisemmassa vaiheessa.Erikoistuminen on nykyään mahdollista aloittaajo peruskoulun alkuluokilta (tietyssä määrinjo päiväkodissa), ja yhä useammassa lukiossaopiskellaan joko painotetun opetussuunnitelmantai erikoislukion oppimäärän mukaisesti.(Järvinen 2003.) Toisaalta myös koulutuksellisiaumpiperiä on purettu, eikä lukioreitti ole enääainoa tie korkeakoulutukseen. Työvoimapulanennakointi on myös saanut aikaan yleisen huolenammatillisen koulutuksen vähäisestä suosiostanuorten parissa ja ammattioppilaitostenhoukuttelevuutta on yritetty lisätä eri tahojentoimesta ja erilaisten kampanjojen avulla. Ammatillisiinoppilaitoksiin hakeutuminen onkinyleistynyt. Kevään 2008 yhteishaussa peruskoulunpäättävistä 33 600 haki ammatilliseenkoulutukseen ja 33 400 lukiokoulutukseen.Kaikkiaan ammatilliseen koulutukseen oli 3500ha kijaa enemmän kuin viime vuonna lukioonhakeutuvien lukumäärän pysyessä ennallaan.(Opetushallitus 2008.)Viime aikojen julkisessa keskustelussa on143

enenevässä määrin noussut esiin huoli nuortenpolarisoitumisesta yhtäältä ”menestyjiin” ja toisaalta”syrjäytyviin”. Koulutukseen liittyvää polarisaatiotavoidaan analysoida ainakin kolmestaeri näkökulmasta. Ensinnäkin voidaan tarkastellakoulutusjärjestelmän sisäistä jakautumista”hyviin” ja ”huonoihin” oppilaitoksiin kunkinkoulutusasteen sisällä. Toiseksi näkökulmaksivoidaan ottaa jako korkeasti koulutettujen ja vähänkoulutettujen välillä. Kolmanneksi voidaaneri koulutusasteilta tunnistaa tiettyjä hyvä- jahuono-osaisten oppilaiden ryhmiä.Sivuutamme tässä artikkelissa kaksi ensinmainittua näkökulmaa, ja keskitymme tarkastelemaanaihetta viimeksi mainitusta näkökulmasta.Otamme seuraavassa esiin muutamankeskeisen oppilasryhmän, joiden voidaan arvioidaolevan muita huonommassa asemassa sekäkoulutusmarkkinoilla että työelämässä. Tällaisiaryhmiä ovat 1) vammaiset ja vajaakuntoiset nuoret,2) koulutuksen ja työelämän ulkopuolellaolevat nuoret, niin sanotut koulupudokkaatsekä 3) maahanmuuttajat.Vammaisten ja vajaakuntoisten nuortenmahdollisuudet kouluttautua ovat lisääntyneetviime vuosikymmenten aikana suuresti. Kunaiem min koulutus oli joko mahdotonta tai sittense oli järjestetty harvoissa erityisoppilaitoksissa,tänä päivänä erityistä tukea tarvitsevien nuortenkoulupolku on varsin turvattu myös jatko-opinnoissaammatillisen erityisopetuksen ja esimerkiksinäyttötutkintojen avulla (esim. Miettinenym. 2007). Ongelmana on kuitenkin kapeaalavalikoima sekä vaikeudet siirtyä työelämään.Oletuksena oli pitkään siirtyminen eläkkeelleja mahdollinen suojatyö tai harrastustoimintapäivätyökeskuksissa. Koulutuksen funktio onollut selvästi varastoiva. Vasta viime aikoina onpystytty laajemmin käynnistämään vaihtoehtojaeläköitymiselle ja etsimään sellaisia työtehtäviä,jotka ovat sekä tuottavia että mahdollistavatyhteiskuntaan integroitumisen. Keskeinen uudistuställä alueella on tuettu työllistyminen,jossa työllistytään ansiotyösuhteeseen tavalliselletyöpaikalle työvalmentajan avustuksella(Pirttimaa, 2003). Kuitenkin yhä esimerkiksikehitysvammaisille nuorille suunnatulla niinsanotulla valmentavalla koulutuksella (virallisestivalmentava ja kuntouttava opetus ja ohjaus)on tapana kasautua: samat nuoret voivat käydäuseampia valmentavia kursseja peräjälkeen taisiirtyä valmentavan koulutuksen tasolta toiselle.Umpiperä ei aina ole johtanut varsinaiseenkoulutukseen eikä työelämään, joihin koulutusmuodontulisi valmentaa.Toisena ongelmallisena ryhmänä on nähtyniin sanotut koulupudokkaat: nuoret, jotkajäävät tai jättäytyvät oppivelvollisuuden suorittamisenjälkeen koulutuksen ulkopuolelleja karsiutuvat samanaikaisesti työelämästä.Huoli näiden nuorten asemasta on ollut osalaajempaa eurooppalaista syrjäytymiskeskustelua,jota on Suomessakin käyty jo useammanvuosikymmenen ajan (Järvinen & Jahnukainen2001, 127–132). Esimerkiksi EU:n Koulutus2010 -työohjelmassa on asetettu tavoitteeksi,että vuonna 2010 jäsenmaiden 18–24-vuotiaistanuorista korkeintaan joka kymmenes olisivailla oppivelvollisuuden jälkeistä tutkintoa jasamanaikaisesti ilman koulutus- tai työpaikkaa(EU 2005).Vaikka Suomessa Koulutus 2010 -työohjelmantavoite on jo saavutettu (EU 2005),on meilläkin nuoret työttömät, erityisesti ne,joilta puuttuu ammattitutkinto, nostettu yhdeksikoulutus- ja työvoimapolitiikan erityiskohderyhmäksi.Valtakunnallisessa koulutuksenja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassavuosille 2003–2008 tavoitteeksi on asetettukoulutus takuu; opiskelupaikan löytäminen kaikilleperuskoulun päättäville nuorille (Opetusministeriö2004). Opetusministeriön asettamatyöryhmä on puolestaan laatinut 30 ehdotustasisältävän, koulutustakuun toteutumista tukevantoimenpideohjelman. Konkreettisena tavoitteenaon, että vuonna 2008 97,5 % perusopetuksenpäättävistä aloittaisi samana vuonnatoisen asteen koulutuksessa tai perusopetuksenlisäopetuksessa. (Opetusministeriö 2005; ks.myös tilasto-osion taulukko 2.)144

Huoli koulutuksen ja työelämän ulkopuolellaolevien nuorten tulevaisuudesta perustuu oletukseen,jonka mukaan työuran alkuun sijoittuvatyöttömyys yhdistettynä vähäiseen koulutukseenennakoi epävakaata työuraa aikuisuudessa. Pitkittyneentyöttömyyden on puolestaan havaittuolevan yhteydessä terveydellisiin ja sosiaalisiin ongelmiinja sitä kautta taloudelliseen, sosiaaliseenja poliittiseen syrjäytymiseen. (Ks. esim. Bynner& Parsons 2002; Korpi & al. 2003.)Suomessa tehdyn seurantatutkimuksenperusteella oletus työuran alkuun sijoittuvantyöttömyyden ja vähäisen koulutuksen negatiivisistaseurauksista näyttäisi keskimääräisellätasolla pitävän paikkansa. 1980-luvun puolivälissäoppivelvollisuuden jälkeen koulutuksenja työelämän ulkopuolella olleet nuoret olivatpäätyneet vuonna 2000 keskimäärin muutasamanikäistä väestöä heikompaan työmarkkinaasemaanja tulotasoon. Useimmat eivät olleetmyöhemminkään palanneet koulunpenkille;67 prosentilla miehistä ja 55 prosentilla naisistaoli 31–33-vuotiainakin ainoastaan perusasteenkoulutus suoritettuna. (Vanttaja & Järvinen2004.)Edellä mainitut ryhmät ovat myös päällekkäisiä:koulutuksen ja työelämän ulkopuolellaolevien nuorten keskuudessa on koko joukkovammaisia ja vajaakuntoisia (esim. Jahnukainen& Helander 2007, Lehtomäki 2005, Pirttimaa2003) sekä myös maahanmuuttajia (esim. Järvinen& Vanttaja 2001). Erityisesti maahanmuuttajanuortenjatkokoulutukseen onkin kiinnitettyhuomio useissa paikkakuntakohtaisissatutkimuksissa (esim. Romakkaniemi & Ruutu2001). Kun tarkastellaan esimerkiksi keskiasteenkoulutukseen osallistumista, on ero valtaväestönnuoriin merkittävä. Ilmiötä voidaan havainnollistaaTilastokeskuksen tuottaman vuoden2004 tilannetta kuvaavan 15–24-vuotiaidenaineiston avulla (kuviot 1 ja 2). Ensinnäkinmaahanmuuttajanuoret suorittavat peruskoulunjälkeisiä tutkintoja valtaväestön nuoriaiäkkäämpinä. Suomessa syntyneistä nuoristayli 65 prosenttia suorittaa jonkun peruskoulunjälkeisen tutkinnon jo 19-vuotiaana, maahanmuuttajanuoristayli puolet yltää samaan vasta21-vuotiaana. (Kuvio 1.) Toiseksi pelkän perusasteenkoulutuksen varassa on valtaväestöstä24-vuotiaana ainoastaan 14 prosenttia muttamaahanmuuttajanuorista peräti 43 prosenttia.Kolmanneksi, kun 20–24-vuotiaista Suomessasyntyneistä nuorista joka toinen on ylioppilas,maahanmuuttajien osalta osuus jää alle kolmeenkymmenestä ja afrikkalaistaustaisten nuortenosalta vain yhteen kymmenestä. Kiinnostavayksityiskohta on kuitenkin se, että erot tasoittuvatylemmillä koulutusasteilla: korkeakoulutettujenosuus on molemmissa ryhmissä sama,noin 4 prosenttia. Tarkastelun kohteena olevastaikäryhmästä johtuen tämä koskee kuitenkinpääasiassa alempia yliopistotutkintoja sekä ammattikorkeakoulututkintoja.Syitä keskiasteen koulutuksen viivästyneellesuorittamiselle ovat maahanmuuttajanuortentapauksessa esimerkiksi niin sanottu välivaiheenopintoihin osallistuminen (valmistava koulutus,lisäopetus sekä valmentava ja kuntouttava opetusja ohjaus) ennen jatkokouluttautumista sekämahdolliset luokkien kertaamiset ja koulutuksenkeskeyttämiset. Näiden pintatason syidentaustalta on kuitenkin löydettävissä kielellisiä,kulttuurisia ja esimerkiksi koettuun syrjintäänliittyviä tekijöitä, jotka muodostavat vakavammanesteen maahanmuuttajataustaisten nuortenopiskelulle ja yhteiskuntaan integroitumiselle.Po h d i n taTässä artikkelissa olemme tuoneet esiin näkökulmianuorten koulutukselliseen polarisaatioon.Yhtenä taustatekijänä polarisaatiossa on valikointi,jota koulutusjärjestelmä harjoittaayhteiskunnallisen tehtävänsä mukaisesti. Tästäseuraa se, että suomalaisessakaan koulutusjärjestelmässätutkinnot ja niiden tuottamatyhteiskunnalliset resurssit eivät jakaudu eriväestöryhmien välillä tasaisesti, esimerkkeinävaikkapa vammaiset ja vajaakuntoiset, toisaalta145

Kuvio 1. Suomessa syntyneiden nuorten koulutustason muutos ikävuosittain korkeimmankoulutuksen mukaan (Tilastokeskuksen aineisto, 15–24-vuotiaat vuonna 2004.)10090807060%5040302010015 16 17 18 19 20 21 22 23 24Korkea-asteKeskiastePerusasteKuvio 2. Maahanmuuttajanuorten koulutustason muutos ikävuosittain korkeimman koulutuksenmukaan (Tilastokeskuksen aineisto, 15–24-vuotiaat, vuoden 2004 tilanteen mukaan.)10090807060%5040302010015 16 17 18 19 20 21 22 23 24Korkea-asteKeskiastePerusastemaahanmuuttajataustaiset nuoret, joiden kiinnittymisessäjatko-opintoihin ja työmarkkinoilleon keskimääräistä enemmän vaikeuksia.Koulutuskeskustelussa puhutaan kuitenkintoisinaan turhan yksioikoisesti syrjäytyneistä,syrjäytymisuhanalaisista, riskinuorista ja niinedelleen (ks. Järvinen & Jahnukainen 2001).Voidaankin väittää, että monissa yhteyksissäesitetty yleinen huoli nuorten koulutuksen jatyöelämän ulkopuolelle jäämisestä on jossainmäärin ylimitoitettua. Keskeinen metodologinenpulma näissä päättelyissä on poikkileikkaustiedonkäyttö. Vaikka poikkileikkaustiedotvoivat osoittaa suuren osuuden ulkopuolisuu-146

tämän sijasta panostaa lahjakkaiden lasten januorten kouluttamiseen sekä erityyppisten koulutuksenhuippuyksiköiden perustamiseen.Mikäli tulkintaperspektiiviksi otetaan koulutustuotostentasa-arvo, voidaan esittää, ettätämän toteutumisessa on merkittäviä puutteita,erityisesti vammaisten ja vajaakuntoisten sekämaahanmuuttajaoppilaiden kohdalla. Konfliktinäkökulmaaedustavat kasvatussosiologitovatkin eri yhteyksissä todenneet, että näinymmärrettyyn koulutukselliseen tasa-arvoonpäästään vasta sitten, kun yhteiskunnasta poistetaankaikki koulun ulkopuoliset, eri yhteiskuntaryhmienvälisiä eroja tuottavat vaikutukset.Viit teet1 2000-luvun lahjakkuuskeskustelua ei ole vielä systemaattisestitutkittu. Tässä esitetyt tulkintamme perustuvatHelsingin Sanomissa vuosina 2001–2007 julkaistujenmielipidekirjoitusten (n=25) alustavaan analyysiin.Keskustelu oli vilkkaimmillaan alkusyksyllä 2006, senjälkeen kun Helsingin Sanomissa oli julkaistu galluptulos,jonka otsikon mukaan ”Lähes puolet kannattaalahjakkaiden omaa opetusta” (HS, koulutusliite30.8.2006).LähteetAhonen, Sirkka (2003) Yhteinen koulu: tasa-arvoa vai tasapäisyyttä?Koulutuksellinen tasa-arvo Suomessa Snellmanistatähän päivään. Tampere: Vastapaino.Bernstein, Basil (1974) Class, codes and control. Volume 1.Theoretical studies towards a sociology of language. Secondrevisited edition. Lontoo: Routledge & Kegan Paul.Bourdieu, Pierre & Passeron, Jean-Claude (1977) Reproductionin education, society and culture. Lontoo: Sage.Bynner, John & Parsons, Samantha (2002) Social exclusionand the transition from school to work: The caseof young people not in education, employment andtraining (NEET). Journal of Vocational Behavior 60(2), 289–309.EU (2005) Koulutusta nykyaikaistamalla edistetään merkittävästivaurautta ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta Euroopassa.Luonnos koulutus 2010 -työohjelman täytäntöönpanonedistymistä koskevaksi neuvoston ja komissionyhteiseksi raportiksi vuonna 2006. Euroopan yhteisöjenkomission tiedonanto. Bryssel 10.11.2005.Hillmann, Kylie (2005) Young people outside the labourforce and full-time education: Activities and profiles. AustralianCouncil for Educational Research: ResearchReport 45.Jahnukainen, Markku & Helander, Jaakko (2007)Alternative vocational schooling for the dropped-out:Students’ perceptions of the Activity School of EastFinland. European Journal of Special Needs Education22 (4), 471–482.Järvinen, Tero (1999) Peruskoulusta toisen asteen koulutukseen.Siirtymävaiheen kokemukset ja koulutusvalintojentaustatekijät oppilaiden kertomina. Turku: Turun yliopistonjulkaisuja C: 150.Järvinen, Tero (2003) Urheilijoita, taiteilijoita ja IB-nuoria.Lukioiden erikoistuminen ja koulukasvatuksen murros.Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.Järvinen, Tero & Jahnukainen, Markku (2001) Kuka meistäonkaan syrjäytynyt? Marginalisaation ja syrjäytymisenkäsitteellistä tarkastelua. Teoksessa Minna Suutari(toim.) Vallattomat marginaalit. Yhteisöllisyyksiä nuoruudessaja yhteiskunnan reunoilla. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto,125–151.Järvinen, Tero & Vanttaja, Markku (2001) Young people,education and work: Trends and Changes in Finland inthe 1990s. Journal of Youth Studies 4 (2), 195–207.Järvinen, Tero & Vanttaja, Markku (2006) Koulupudokkaidentyöurat. Yhteiskuntapolitiikka 71 (1), 14–22.Järvinen, Tero & Vanttaja, Markku & Aro, Mikko (2007)Koulupudokkaista menestyjiksi. Teoksessa Matti Kuorelahti& Kristiina Lappalainen (toim.) Ruohon juurella– tutkimusta ja näkemystä. Joensuun yliopisto: Kasvatustieteidentiedekunta, erityispedagogiikan oppiaine,116–134.Karppinen, Krister (2007) Nuorten ongelmat koulutusvalinnoissaja toiselle asteelle siirtyminen. Teoksessa SaijaAlatupa & Krister Karppinen & Liisa Keltikangas-Järvinen& Hannele Savioja (toim.) Koulu, syrjäytyminenja sosiaalinen pääoma – Löytyykö huono-osaisuuden syykoulusta vai oppilaasta? Sitran raportteja 75, Helsinki:Edita, 122–139.Kivinen, Osmo & Hedman, Juha & Kaipainen, Päivi (2007)From elite university to mass education. Educationalexpansion, equality of opportunity and returns to universityeducation. Acta Sociologica 50 (3), 231–247.Kivinen, Osmo & Rinne, Risto (1995) Koulutuksen periytyvyys.Nuorten koulutus ja tasa-arvo Suomessa. Helsinki:Tilastokeskus.Kivinen, Osmo & Rinne, Risto & Kivirauma, Joel (1985)Koulun käytännöt: koulutussosiologinen tarkastelu. Turunyliopiston kasvatustieteiden laitos: JulkaisusarjaA: 105.Kivistö, Kalevi & Vaherva, Tapio (1981) Kasvatussosiologia.Jyväskylä: Gummerus.Korpi, Tomas & DeGraaf, Paul & Hendrickx, John &Layte, Richard (2003) Vocational training and employmentprecariousness in Great Britain. Acta Sociologica148

46 (1), 17–30.Lehtisalo, Liekki & Raivola, Reijo (1999) Koulutus ja koulutuspolitiikka2000-luvulle. Helsinki: WSOY.Lehtomäki, Elina (2005) Pois oppimisyhteiskunnan marginaalista?Koulutuksen merkitys vuosina 1960–1990opiskelleiden lapsuudestaan kuurojen ja huonokuuloistenaikuisten elämänkulussa. Jyväskylä studies in education,psychology and social research 274.McLaren, Peter & Fischman, Gustavo (2001) Toivon palauttaminen.Opettajakoulutus ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuusglobaalistumisen aikakaudella. TeoksessaTapio Aittola & Juha Suoranta (toim.) Henry Giroux& Peter Mclaren: Kriittinen pedagogiikka (suom. JyrkiVainonen). Jyväskylä: Gummerus, 235–246.McLaren, Peter & Giroux, Henry (2001) Kirjoituksiamarginaalista. Identiteetin, pedagogiikan ja vallanmaantieteet. Teoksessa Tapio Aittola & Juha Suoranta(toim.) Henry Giroux & Peter Mclaren: Kriittinenpedagogiikka (suom. Jyrki Vainonen). Jyväskylä: Gummerus,73–107.Miettinen, Kaija & Aunola, Ulla & Niemelä, Ritva &Stenroos, Hanna & Alalääkkölä, Veijo & Lehto, Pia &Kannisto, Marjatta (2007) Ammatillinen peruskoulutus.Teoksessa Tuija Aro & Tiina Siiskonen & TimoAhonen (toim.) Ymmärsinkö oikein? Kielelliset vaikeudetnuoruusiässä. Jyväskylä: PS-Kustannus.Opetushallitus (2008) Yli 90 000 haki yhteishaussa. Opetushallituksentiedote. Http://www.oph.fi. (Viitattu9.5.2008.)Opetusministeriö (2004) Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma2003–2008. Opetusministeriönjulkaisuja 2004: 6.Opetusministeriö (2005) Perusopetuksen ja toisen asteenkoulutuksen nivelvaiheen kehittämistyöryhmän muistio.Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä2005: 33.Pirttimaa, Raija (2003) Tuetun työllistymisen alkuvaiheet jakehittyminen Suomessa. Kasvatustieteellinen tiedekunta.Helsinki: Helsingin yliopisto.Rinne, Risto & Vuorio-Lehti, Minna (1996) Toivotonunelma? Koulutuksellista tasa-arvoa koskevat toiveet jaepäilyt peruskoulun synnystä 1990-luvulle. Helsinki:Opetushallitus.Romakkaniemi, Harri & Ruutu, Sari (2001) Unelma ammatista.Kokemuksia maahanmuuttajien valmistavastakoulutuksesta Helsingin ammatillisissa oppilaitoksissa.Helsingin kaupunki. Opetusvirasto. A13: 2001Rosenbaum, James, E. (1986) Institutional career structuresand social construction of ability. Teoksessa J.G.Richardson (toim.) Handbook of the theory and researchfor the sociology of education. New York: GreenwoodPress, 139-171.Vanttaja, Markku & Järvinen, Tero (2004) Koulutuksesta jatyöstä karsiutuneet: vailla ammattitutkintoa ja työpaikkaavuonna 1985 olleiden nuorten myöhemmät elämänvaiheet.Yhteiskuntapolitiikka 69 (5), 472–480.149

Tim o Ha r r i k a r i &Su s a n n a Ho i k k a l aNu o r t e nhyvinvointipolitiikka– pahoinvointiin p u u t t u m i s taja riskien h a l l i n n o i n t i a? 1Matti Vanhasen toinen hallitus aloitti toimintansakeväällä 2007. Hallitus käynnisti kolmepolitiikkaohjelmaa, joista yksi oli lasten, nuortenja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelma.Hallitusohjelmassa todetaan muun muassa:Hyvinvoivat lapset ja nuoret ovat ikääntyvän Suomenparas vanhuuden turva. Lasten, nuorten ja perheidenhyvinvointiin investoiminen on kannattavaa. Hallituksentavoitteena on lapsiystävällisempi Suomi. Lasten,nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelmantavoitteena on ehkäistä sekä vähentää pahoinvointia jasyrjäytymistä. Useimmat kasvun ja kehityksen riskitekijätovat havaittavissa jo varhaislapsuudessa. Lastenja nuorten terveeseen ja turvalliseen kehitykseen sekäperheiden hyvinvointiin suunnataan voimavaroja erisektoreilla. Terveydelle ja sosiaaliselle hyvinvoinnilleluodaan pohja jo lapsuus- ja nuoruusiässä --- Lastenja perheiden ongelmiin tulee puuttua nykyistä aikaisemmassavaiheessa. Tavoitteena on vähentää korjaavienerityispalveluiden tarvetta. Varhainen puuttuminenja ehkäisevä työ nostetaan hallituksen painopisteeksi.Näin vähennetään pitkällä aikavälillä myös syrjäytymisenaiheuttamia kustannuksia.Uusi hallitusohjelma on yksi esimerkki ilmiöstä,jossa nuoria koskevaan poliittiseen retoriikkaanja viranomaiskäytäntöihin alkoi 1990-luvunpuolenvälin jälkeen kantautua uudenlaisianäkökulmia, teemoja ja sanastoja. Nuortenhyvinvoinnin lisääminen ymmärretään ohjelmakatkelmassahyvinvoinnin lisäämisen sijastapahoinvoinnin ja syrjäytymisen ehkäisemisenäja vähentämisenä ja nuoriin kohdistuvaa kontrolliatehostava varhainen puuttuminen nostetaanjulkisia kustannuksia ennaltaehkäiseväksipainopistealueeksi. Ohjelman lapsiystävällisyystoteuttaa blairilaisesta konseptiosta lainattuasosiaalisen investoinnin ideaa (esim. Lister2006), joka ilmentänee enemmän vanhus -väestön ja ikääntyvän Suomen kuin nuorisontarpeita.Eri hallintosektoreilla kirjoitettujen dokumenttiensanasto, diskurssit ja tematiikat ovatkiinnostavasti alkaneet lähentyä toisiaan, mikäsaattaa kertoa uudentyyppisestä, sektorirajatylittävästä hallinnan tavasta. Tarkastelemmeartikkelissamme poliittisten ohjelmien, lainvalmisteludokumenttienja aikalaiskirjoitustenkautta sitä, miten uudentyyppistä hallinnanrationaliteettia toteuttavat käsitteet ja diskurssitovat levinneet kahteen nuoria hallinnoivaaninstituutioon eli lastensuojelun ja nuorisorikollisuudentoimintakäytäntöihin sekä sitä,millaisia seurauksia käsitteillä ja diskursseillakyseisillä ohjauksen kentillä mahdollisestion. Tarkastelut perustuvat analyyseihin, joissanuoriin koskevan kontrollin on arveltu viimevuosina tehostuneen (esim. Kivivuori & Honkatukia2006). Uusilla käsitteillä ja diskursseillaon yhteys kontrollin tehostumishavaintoihin,mutta kyse on rikollisuuden ehkäisyä paljonlaajemmasta poliittisen hallinnan muutoksesta.Tehostumisen sijaan puhumme diskursiivisesti,ja diskurssien voimakkaan hegemonisuudenvuoksi ideologisesti ehdollistuneesta kontrollista,joka kohdistuu nuoriin. Siinä todellisuudenmuokkaamisen prosessit ovat poliittisen hallinnantoteuttamisessa keskeisessä asemassa (ks.Dean 1999). Diskurssimuutoksen uskommekytkeytyvän 1990-luvun talouslaman jälkeiseenuusliberaalin taloushallinnan ja siihen kytkeytyvänjulkisen sektorin kustannusten leikkaamistavoitteensekä niiden vastatendenssien väliseendynamiikkaan.Lähdemme liikkeelle nuoria koskevan po-150

liittisen hallinnan kansainvälisistä muutoksista,johon kontrolliorientaation muutos liittyy.Angloamerikkalaiselta kulttuurialueelta peräisinolevat hallinnan diskurssit ja tekniikat ovat tänäpäivänä laajalle levinneitä ja nuoria koskevahuolen ja pelon kasvu kansainvälisesti havaittavailmiö (esim. Muncie & Goldson 2006; Parton2006; Smandych 2006). Tätä taustaa vastenavaamme suomalaiseen tilanteeseen muutamannäkökulman eduskunnan toiminnan valossa.Sitten esittelemme esimerkein uudentyyppistendiskurssien ilmaantumista nuorisorikollisuudenja lastensuojelun institutionaalisille kentille.Keskustelemme myös siitä, millaisia vaikutuksiadiskurssimuutoksilla saattaa olla institutionaalisiinkäytäntöihin. Lopuksi nostamme esiinanalyysin avainkäsitteet – huoli, riski ja puuttuminen– ja pohdimme niiden osuutta uudenhallinnan toteuttamisessa.Ka s vava h u o l i jakonservatismin n o u s uKasvavia ikäpolvia ja niiden moraalia koskevahuoli on yksi yhteiskunnallisen keskustelunkestoaiheista, jonka voimakkuus vaihtelee ajanja paikan mukaan. Kansainväliset analyysit kertovatlapsia ja nuoria koskevan julkisen huolenvoimistumisesta viimeisen 20 vuoden aikana(emt.). Keskustelu on herkistänyt nuorten elinolosuhteissahavaituille riskeille, mutta samalla– turvallisuusdiskurssien nousun myötä – nuoreton asemoitu yhdeksi yhteiskunnan turvallisuudenriskitekijäksi. Huoli- ja riskikeskustelunlaajuus ja kansainvälinen samankaltaistuminenherättää kysymään, onko ajassamme jotain sellaista,joka oikeuttaa puhumaan uudesta ja ainutlaatuisestailmiöstä tavoissamme suhtautualapsiin ja nuoriin (vrt. Smith 2006).Kuvio 1. Lapsia, nuoria ja lapsiperheitä koskevien eduskuntaesitysten osuus (LNL-esitykset %,N=8521) kaikista eduskuntaesityksistä (N= 130 090) sekä huolen ja pelon teemoja koskevieneduskuntaesitysten osuus (HP-teemat %) kaikista lapsia, nuoria ja lapsiperheitä koskevista eduskuntaesityksistävaltiopäivittäin 1970–2006.30,025,020,0%15,010,0LNL-esitykset %HP-teemat %5,00,01970197419771981198519891993199720012005Valtiopäivät151

Kuvio 2. Kokoomuksen, kristillisten ja keskustan kansanedustajien laatimien eduskuntaesitystenosuus lapsia, nuoria ja lapsiperheitä koskevista eduskuntaesityksistä valtiopäivittäin 1970–2006.80,070,060,050,0%40,030,020,010,00,0KOK/Krist./KESK %1970197419771981198519891993199720012005ValtiopäivätHuolen ja pelon voimistumisella on ollutsuoria seurauksia. Angloamerikkalaiset analyysitkertovat nuoria koskevan julkisen mielipiteenmuuttuneen aiempaa suvaitsemattomammaksi.Nuoria koskevat asenteet, joiden julkisessailmaisemisessa poliittiset konservatiivitahot ovatolleet näkyviä, ovat muuttuneet rankaisua jakontrollin tehostamista kannattavammaksi.Syyksi on arveltu nuorisorikollisuuden ja -oikeudenpolitisoitumista ja poliittista populismia,jossa vedotaan kansalaisten rikospelkoihin toimenpiteidenkoventamiseksi. Toisena syynä ontarjottu median kärjekkäisiin yksityistapauksiinkohdistunutta kirjoittelua. (Esim. Chevingny2003; Roberts & Hough 2005.)Suomessa lapsia, nuoria ja lapsiperheitä koskevapoliittinen kiinnostus on kasvanut 1990-luvunpuolivälistä lähtien (kuvio 1). 1990-luvunvaihteessa 7,5 prosenttia eduskuntaesityksistäkäsitteli lapsia, nuoria ja lapsiperheitä (LNLesitykset%). Vuosina 1991–1996 osuus laski,mutta on sen jälkeen kasvanut niin, että 2000-lu vun alussa LNL-esitysten osuus nousi jo yli10 prosentin. Kuviossa 1 on lisäksi kuvattu kuudestaLNL-esityksissä esiintyvästä tematiikasta 2koostetun summamuuttujan muutokset (huolija pelko, HP-teemat %). Se osoittaa huolta japelkoa ilmentävien teemojen osuuden kasvua1990-luvun puolivälistä alkaen. Kun vuonna1992 HP-teemojen osuus esityksissä oli 3,7 %,vuonna 2004 peräti joka neljäs lapsia, nuoriaja lapsiperheitä koskevista eduskuntaesityksistäkäsitteli niitä. Kiinnostuksen ja huolen kasvukytkeytyy konservatiivi- ja oikeistopuolueidenaktivoitumiseen (kuvio 2). Merkittävin muutossijoittui vuosiin 1994–95, jolloin Kokoomuksen,Kristillisten ja Keskustan osuus LNL-esityksistäsuhteellisesti kolminkertaistui. (Ks.Sihvonen tässä teoksessa.)Eduskuntaesitysten muutosta tulkittaessa onhuomioitava monia seikkoja. Aktivoituminenliittyy osaltaan ”kolmen suuren” välisiin asetelmiin.Kokoomuksen ja Keskustan aktivoituminen1990-luvun lopulla liittyi niiden kristillisten152

moraalipolitiikan kestoaiheisiin tukeutuvaanoppositiopolitiikkaan. Kokonaisuutena muutosviittaa poliitikkojen lisääntyneeseen huoleen erilaisiapahoinvoinnin ilmiöitä kohtaan. Se saattaakertoa myös lapsia, nuoria ja lapsiperheitä koskevastatoleranssi- ja ilmapiirimuutoksesta, jossakonservatiivien aktivoitumisella on merkittäväosa. Siksi Vanhasen toisen hallituksen tavoitelisätä hyvinvointia vähentämällä ja ehkäisemälläpahoinvointia ei ole yllätys. Se noudattelee konservatiivisenmoraalipuheen ja samalla kustannussäästöihinpyrkivän julkisen sektorin lisääntyväähuolta pahoinvoivasta nuorten vähemmistöstäkoko nuorisoikäisen väestön sijasta.Konservatiivinen perusarvojen rapautumisestahuolta kantava liikehdintä on tarjonnutuudentyyppiselle nuorison hallinnalle normipohjan.Se on yhdistynyt kansainvälisistä keskusteluistaomaksuttuihin rikoksentorjunta- jaturvallisuusoppeihin, jotka ovat tarjonneet regiimilletaktiikoita ja tekniikoita. Tarkastelemmeseuraavaksi tällaista diskursiivisesti ehdollistunuttakontrollia lastensuojelun ja nuorisorikollisuudenkentillä.Nu o r i s o r i k o l l i s u u d e nh a l l i n n a n u u d e t t u u l e tNuoriin kohdistuvan suvaitsemattomuuden,rankaisuhalukkuuden ja kontrollin tehostamisenlisääntymisestä kertovat kansainväliset analyysitovat saaneet suomalaiset tutkijat pohtimaan,toteutuuko myös Suomessa samankaltainenilmiö (esim. Harrikari 2006a; Marttunen 2006).Rikosoikeudellisia seuraamuksia tarkastellutMatti Marttunen (2006) esittää, etteivät tuomioistuintennuorille antamat seuraamuksetole ankaroituneet viimeisten 15 vuoden aikana.Lisäksi yhä harvempi nuorten rikosasia onviety rikosprosessissa tuomioistuimeen saakkakäsiteltäväksi. 3Nuorten tuomioistuinkäsittelyjen suhteellistapuolittumista voi tulkita ainakin kahdestanäkökulmasta. Kyse voi olla diversioperiaatteenonnistuneesta soveltamisesta, jossa nuorten asioidentuomioistuinkäsittelyä pyritään tietoisestivälttämään. Toinen vaihtoehto on, että nuortenrikosasioiden käsittelyn painopiste on siirtynytpois tuomioistuimista, ja aiempaa useamminniitä koskevan ratkaisun tekee muu rikosprosessitoimijaeli syyttäjä tai poliisi. On myös esitetty,että muut nuorten ongelmien käsittelyynerikoistuneet instituutiot, kuten lastensuojelu jamielenterveyssektori, olisivat aiempaa merkittävämpiänuorten ongelmien hoidossa (Kuula,Pitts & Marttunen 2006).Rikosoikeusjärjestelmän, ja yleisemminkininstitutionaalisissa puitteissa tapahtuvan muutoksentai instituutioiden välisten muutosten(esim. rikosoikeuden ja lastensuojelun välisetsiirtymät), tarkastelunäkökulma on riittämätönvangitsemaan nuoria koskevan hallinnanmuutosta. Merkittävimmät muutokset ovattapahtuneet muualla kuin tarkasti säädellyissätuomioistuinkäytännöissä tai edes yleisestirikosoikeuden instituutiossa. Kriminologinentutkimus on kirjannut muutoksesta lähinnämarginaalisia merkintöjä ja havainnut heikkojasignaaleja, joissa nuoriin kohdistuvan kontrollinon arveltu tehostuneen. Muutokset ovattapahtuneet nopeasti ja alueella, josta sektoritutkimuksenteoreettiset kysymyksenasettelut,luokitukset ja menetelmät eivät välttämättä olekyenneet niitä tavoittamaan.Tällä viittaamme paradigmamuutokseen,jossa rikollisuuden hallinnasta on siirrytty kohtikoko yhteiskunnan lävistävää turvallisuusajattelua(esim. Virta 2006). Turvallistamistyönvarhainen monumentti on Kansallinen rikoksentorjuntaohjelmavuodelta 1999 (OM 1999),jonka perinnettä on jatkanut Sisäisen turvallisuudenohjelma 2004 (SM 2004). Sen soveltamistalapsiin ja nuoriin jatkaa syrjäytymisenehkäisemisohjeistus syksyltä 2007 (SM 2007).Rikoksentorjuntaohjelman tavoitteena on luodayhteinen toimintapolitiikka rikollisuuden vähentämiseksija turvallisuuden lisäämiseksi, niin ettäpäätösten vaikutukset rikollisuuteen huomioidaankaikessa julkisessa päätöksen teossa. 4 Se on153

ollut mallina myös paikallisille rikoksentorjunta-ja turvallisuushankkeille. 5Kansallisen rikoksentorjuntaohjelman nuoruuttakoskeva kuvaus on konservatiivinen.Se puhuu nuorista tulevina kansalaisina, joidenkehityksessä täysivaltaisiksi kansalaisiksion monenlaisia riskitekijöitä. Riskeille alttiinapidetyistä nuorista puhutaan syrjäytymisvaarassaolevina. Rikollisuutta ennustavina riskitekijöinämainitaan puutteelliset kotiolot, vanhempienalkoholismi, ristiriitainen kasvatus, hyväksikäyttölapsuudessa ja keskittymisvaikeudet koulussa, joidenuskotaan olevan jo varhain tunnistettavissa.Ohjelma avaa tulevaisuuteen näkymän, jossauhkana nähdään rikolliset luokat, pysyvästi työelämänja muun laillisen yhteiskunnan ulkopuolinenväestönosa. (OM 1999, 2–4.)Uhkavisiosta nousee ohjelman keskeisin tavoite:nuoria koskevan kontrollin tehostaminenja aikuisten tarkempaan valvontaan saattaminen.Tavoite ilmenee monitasoisesti ja -muotoisesti.Kasvokkain kohtaamiseen perustuvissa instituutioissakorostetaan muiden muassa vanhempienkasvatusvastuuta ja opettajan luokkayhteisön hallintaa.Niiden toiminnassa painotetaan varhaisiatoimia, iltapäiväkerhotoiminnan käynnistämistälasten yksinolon vähentämiseksi sekä koulukurinparantamista ja koulukiusaamiseen puuttumista.(OM 1999, 16, 19–20, 36–37.)Nuoret ovat myös paikallisen rikoksentorjunta-ja turvallisuustyön keskeisin kohderyhmä.Pelkästään Rikoksentorjuntaneuvoston1998–2004 rahoittamista 6 paikallisista noin90 hankkeesta puolet on kohdistettu yksinomaanlapsiin ja nuoriin. Keskeisimmiksi ongelmiksiniissä on esitetty nuorten rikollisuus,syrjäytyminen ja päihteiden käyttö. Nuorisonongelmat (kuten työttömyys, huumeet, rikoskierre)ja nuorisoon liitetyt ongelmat (oluen jatupakan myynti alaikäisille, näpistely, koulukuri)sisältyivät lähes kaikkiin paikallisiin turvallisuussuunnitelmiin.Toimenpiteitä on enitenkohdistettu nuorten häiriökäyttäytymiseen(78 %), huumausainerikoksiin tai päihteidenkäyttöön (68 %), koulukiusaamisen ja -väkivallansekä ilkivallan ehkäisemiseen. (Tt 2003,38–39, 48–50.)Rikottujen ikkunoiden teesiin uskova janollatoleranssia soveltava rikoksentorjunta- jaturvallisuustyö on monilla paikkakunnilla ollutosa muuta paikallistason toimintaa. Esimerkkinätästä on aikuisjohtoinen Koko kyläkasvattaa -kasvatushanke (Tt 2003, 68–70).Tämäntyyppisen toiminnan tavoitteena on ollutvanhemmuuden vahvistaminen sekä nuortenesirikolliseen käyttäytymiseen, kuten huonoihinkäytöstapoihin, asiattomaan kielenkäyttöön japäihteiden käyttöön puuttuminen. Aiemminnormaaleina pidettyjä ilmiöitä – kuten nuortenkokoontumista kaupungin keskustoissa – onalettu pitää epänormaalina ja puuttumista vaativinailmiöinä. 7 Kasvatushankkeiden esikuvanaon pidetty Laukaasta lähtöisin olevaa jakristillisten perusarvojen innoittamaa Yhdessäelämään -kasvatusyhteistyömallia (Eskelinen2000). Malli, joka on tarjonnut laman jälkeisestätalouden noususta osalliseksi päässeellekeskiluokalle mahdollisuuden erottua riskiperheistä,on eriasteisesti otettu käyttöön ainakin80 paikkakunnalla eri puolella Suomea (Jallinoja2006, 154–159). Myös kuntakohtaistenlapsipoliittisten ohjelmien kärkiteemat alkoivat2000-luvun alussa osoittaa rikoksentorjuntaohjelmienja kasvatushankkeiden kanssa samaansuuntaan. Niiden kolme keskeisintä painopistettäovat olleet vanhemmuuden tukeminen,varhainen puuttuminen ja syrjäytymisen ehkäisy(Harrikari 2008).Yksi turvallisuusparadigman tuomista nuortenhallinnan tekniikoista on nuorten julkinenkotiintuloaika, jossa yhdistyvät monet uudellehallinnalle tunnusomaiset piirteet (Harrikari2006a; 2006b). Ensinnäkin suomalainen käsitekotiintuloaika rajaa sen kohteeksi vain nuoret.Se eroaa esimerkiksi ruotsalaisesta keskustelusta,missä puhutaan ulkonaliikkumiskiellosta (utegångsförbud).Käsitevalinta sijoittaa keskustelunperusoikeusdiskurssin sijasta kasvatusdiskurssiin.Toiseksi tekniikka on angloamerik kalainen innovaatio,joka on ilmaantunut meille osana suoma-154

laisen yhteiskuntapolitiikan suunnanmuutosta.Kolmanneksi kotiintuloaika on rajoittamisentekniikka, jossa huomio kiinnittyy ilmikäyttäytymisenhallintaan ja inkapasitaatioon elivaarattomaksi tekemiseen (Harrikari 2006a;2008). Se jättää koskematta muun muassaongelmien syntyyn kytkeytyvät yhteiskunnalliseneriarvoisuuden kysymykset ja keskittyyriskikäyttäytymisen hallintaan. Lopuksi kotiintuloaikakäytäntöjenlinkittyminen rikoksentorjunnanja turvallisuuden asiakokonaisuuksiinon vahvistanut poliisin asemaa nuorten rajoittamiskäytäntöjentoimeenpanijana ja nuoruudenasiantuntijana. 8Diskursiivisesti ehdollistuneen kontrollin,joka nojaa konservatiivisiin perusarvoihin jakäyttää tekniikoinaan uuden turvallisuusajatteluninnovaatioita, tavallisin leviämisväylä onmoniammatillisen yhteistyön rajapinta käytäntöineen.Juuri niillä angloamerikkalaisen kriminaalipolitiikankäsiteinnovaatiot ovat levinneetnopeasti eri ammattikuntien yhteisiksi todellisuudenhavaitsemista ja toimintaa jäsentäviksioppaiksi. Seuraavaksi kuvaamme sitä, mitenuusi käsitteistö ilmenee lastensuojelussa.Riskipolitiikka l ä v i s t ä äl a s t e n s u o j e l u nLastensuojelun muutoksista on viime vuosinakeskusteltu vilkkaasti. Erityisesti huolta onaiheut tanut avohuollon asiakasmäärän kolminkertaistuminen15 vuoden aikana. (Lastensuojelu2006.) Terveyden sektoritutkimuson polarisaatioteesiin tukeutuen esittänyt lastensuojeluntarvetta tuottavien pahoinvointitekijöidenkasautuvan ja pahoinvoivan nuortenryhmän laajentuneen. Muutossuunnan selityksiäon haettu niin talous-, palvelujärjestelmä-ja menetelmämuutoksista kuin perhe- jayksilötason tekijöistä. (Bardy, Salmi & Heino2001; Moisio 2006; Rimpelä, Luopa, Räsänen& Jokela 2006.)Lastensuojelutarpeen kasvun on myös arvioitujohtuvan ennaltaehkäisevän verkostonheikentymisestä, kuten perherakenteen muutoksistasekä lasten ja nuorten peruspalveluidenheikkenemisestä lamavuosien jälkeen (Bardyym. 2001). Kuntien perheille tarjoaman kotipalvelunja lastensuojelun avohuollon tukitoimienvälinen suhde on kääntynyt päälaelleen: vuonna1990 kotipalvelua saaneita lapsiperheitä oliyli 52 000 ja lastensuojelun avohuoltotoimienpiirissä olleita alle 18-vuotiaita 20 000. Vuonna2006 kotipalvelua sai vain 11 000 lapsiperhettäja lastensuojelutoimien piirissä oli lähes 55 000alle 18-vuotiasta (Sotkanet 2007).Lastensuojeluammattilaisten keskuudessahuolta on aiheuttanut myös lastensuojelunasiakkaiden syvenevä pahoinvointi, moniongelmaisuus,psyykkisen oireilun huolestuttavuus javaikeahoitoisuus (esim. Hoikkala 2006). Nuorisoikäisinälastensuojelun asiakkaaksi tulevienja laitoksiin sijoitettavien ryhmän on arvioituolevan palvelujärjestelmän rasittavin ja haastavin,koska he ovat usein myös erikoistuneidenpäihde- ja mielenterveyspalveluiden tarpeessa.Myös politiikkatason dokumentaatiossa nuorisoikäistenlastensuojelutarvetta aiheuttaviksitekijöiksi on nähty muiden muassa heidän päihteidenkäyttönsä ja siihen liittyvä rikollisuus.(HE 252/2006 vp., 49.) Lastensuojelussa kehitetyterityisen huolenpidon toimintakäytännötja -yksiköt sekä nuorisopsykiatriassa erityisenvaikeahoitoisiksi ja jopa vaarallisiksi arvioiduillenuorille tarkoitetut yksiköt tarjoavat viime sijaisiatehostuneita puuttumisen ja pysäyttämisen keinojanuorisoikäisille. (Ks. Hämäläinen, Laukkanen& Vornanen tässä teoksessa.)Lastensuojelun viimeaikaisen kehityksensuunnan muuttamisessa keskeiseksi välineeksion noussut rikoksentorjunnan kautta yleistynytvarhaisen puuttumisen periaate, jonka eetostanoudattaa laaja-alainen ja eri hallinnonalojenyhteinen ehkäisemiseen keskittyvä toimintaorientaatio.Siitä on tullut sellaisen kulttuurisenmuutosprosessin edistämisen väline, jonka tuloksenalasten ja nuorten hyvinvointi ymmärretäänkaikkien asiaksi. (Esim. Tapola-Tuohikumpu155

2005, 13.) Näkemys hakee tukea perhe-elämänmuutoksesta, jossa vanhemmat esitetäänkasvatustehtävässään avuttomina. Toimintaorientaationvoimakkuutta ja laajuutta kuvaauseiden lasten, nuorten ja lapsiperheiden palvelujatarjoavien tahojen sitoutuminen strategiantoteuttamiseen (ks. STM 2005).Varhaisen puuttumisen toimintalogiikkaon lävistänyt tehokkaasti lastensuojelun käytännöt.Moniammatilliset ja verkostoituvatkäytännöt tähtäävät yksilö- ja perhekohtaistenlastensuojelupalveluiden piiriin tulevien määränvähentämiseen tunnistamalla riskitekijöitä varhaisemmassavaiheessa ja nuoremmissa ikäluokissa.Alkuvaiheen arviointikäytäntöjen toimivuuson määritelty olennaiseksi tekijäksi seulottaessavarsinaisiin lastensuojelupalveluihin päätyviälapsia. Moniammatillisten verkostojen kauttasosiaali- ja nuorisotyö on paikoittain melkovaivattomasti kytketty toteuttamaan rikoksentorjuntataktiikoita(ks. Korander & Törrönen2004). Lisäksi verkostot ovat sitouttaneet sosiaalijanuorisotyön puuttumisen eetokseen erilaisissa”nopean puuttumisen” ja ”nollatoleranssi”-hankkeissa (Harrikari 2006a; 2008). Rikoksentorjuntatehtävääja kustannuskasvun patoamistapainottavat argumentit ovat vaivihkaa siirtyneetosaksi varhaisen puuttumisen hankkeissa työskentelevienlastensuojelutyöntekijöiden puhettaja työorientaatiota (Palsanen 2007).Varhaisen puuttumisen idean ja käytäntöjenjuurruttamiseksi Suomessa on toimeenpantulukuisia kansallisia ja paikallisia projekteja, joistanäkyvin on vuosina 2001–2004 toteutettuSTM:n koordinoima Varpu-hanke. Siinä onhyödynnetty muiden muassa Stakesissa kehitettyjähuolen vyöhykkeistöä ja huoliseuloja, joitatyöntekijä voi käyttää kokemuksellisen tilannearviontekemiseksi nuoren tilanteesta. (Esim.Törrönen & Vornanen 2004.) Varhainen puuttuminenon muuntunut myös varhaisen tuenkäsitteeksi ja käytännöksi, jonka tavoitteenaon puuttua tukea ja yhteistyötä tarjoten sekärakentavasti ja vastuullisesti lapsen elämäntilanteeseen.(HE 252/2006 vp.; Tapola-Tuohikumpu2005.) Puhutaan myös tehostetun varhaisentuen tarjoamisesta tai tuesta riittävän varhain.Tuki luo positiivisempia mielleyhtymiä kuinpuuttuminen, mutta käsitevalinnan vaikutuskonkreettisten ammatillisten käytäntöjen tasollaon tutkimusta kaipaava kysymys.Toisaalta moniongelmaisuutta ja syvenevääpahoinvointia koskeva puhunta ja niidenoikeuttama tarve erikoispalveluihin sekä toisaaltaammatillisen työorientaation siirtymävarhaisen puuttumisen suuntaan saattavat ollayhteydessä lastensuojelun tilastollisiin muutoksiin.Edellä kuvattu käänne kotipalvelua saavienlapsiperheiden määrässä sekä lastensuojelun avohuollonlapsimäärissä on tästä esimerkki. Kunvielä 1990-luvun alussa lapsiperheessä vierailikunnan normaalipalvelua tarjoava ja siivouksessa,ruoanlaitossa tai lastenhoidossa auttavakodinhoitaja, 2000-luvun puolivälissä perheeseenmenee lastensuojelun avohuoltoa tarjoava,tavallisimmin sosionomi (AMK) -koulutuksensaanut perhetyöntekijä, joka arjen askareissaavustamisen sijasta keskittyy arvioimaan riskiperheenvanhemmuutta. Tämä johtaa kysymäändiskurssimuutoksen seurauksia: leimataankone perheet, joiden tarpeiden nähtiin 15 vuottasitten olevan normaaleja, riskiperheiksi? (Vrt.Heino 2007.)Vuosina 2004–07 toteutetun lastensuojelunkehittämisohjelman keskeisin tavoite, 1.1.2008voimaan tullut uusi lastensuojelulaki, noudatteleeedellä kuvattujen teemojen henkeä. Sevelvoittaa kunnat laatimaan suunnitelmanlasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi,lastensuojelun järjestämiseksi ja kehittämiseksi(LSL 2007/417, 12 §). Siinä tulee olla tiedothyvinvointia edistävistä ja ongelmia ehkäisevistätoimista ja palveluista sekä yhteistyönjärjestämisestä eri viranomaisten ja palvelujatuottavien yhteisöjen välillä. Tämä merkinneekuntatason käytännössä sitä, että lastensuojeluntematiikka terävöityy yleisesti eri viranomaistoiminnoissa.Lastensuojelulaissa täsmennetään myösilmoitusvelvollisuutta, ehkäisevää lastensuo-156

jelua, avohuollon sisältöä ja työskentelynsuunnitelmallisuutta. Niillä tähdätään entistävarhaisempaan puuttumiseen ja annetun tuenvaikuttavuuden parantamiseen. Ilmoitusvelvollistenpiiriä on laajennettu, mikä tukee ajatustahyvinvoinnista kaikkien viranomaisten ja toimijatahojenasiana. Ilmoitusvelvollisuuden alaon määritelty kattamaan palvelut, joissa lastensuojelutarveyleisimmin nousee esille kutenkoulu- ja nuorisotoimissa. Viranomaisten puuttumisvelvollisuudentäsmentämisellä pyritäänoikea-aikaisen ja oikeanlaisen tuen ja palveluntarjoamiseen sitä tarvitseville. (HE 252/2006.)On mahdollista, että erilaisuutta ja poikkeavuuttaaletaan entistä useammin määritellä varhaistapuuttumista vaativaksi pahoinvoinniksi(esim. Socius 2007). Kun riittävän varhainon kirjoitettu voimakkaasti lastensuojelulakiin,olisi yllättävää, jos uudistettujen käytäntöjentoimeenpano vähentäisi tilastoituja lastensuojelutoimenpiteitä.Hu o l i, r i s k i, p u u t t u m i n e n.Ko h t i m y ö h ä i s m o d e r n i a?Olemme tarkastelleet diskursiivisesti ehdollistunuttakontrollia kahdella nuoria hallinnoivallainstitutionaalisella kentällä eli nuorisorikollisuudenja lastensuojelun käytännöissä. Esimerkkimmeviittaavat siihen, että angloamerikkalaistaalkuperää olevat diskurssit ovat lävistäneetnäiden instituutioiden merkitystodellisuudentavalla, joka on alkanut voimakkaasti kahlitaalan ammattilaisten tulkintoja. 1990-luvun alkuvuodetolivat merkittävä katkosajankohta.Uudentyyppinen diskursiivisesti ehdollistunutnuorisokontrolli kytkeytyi talouden liberalisoimisenja siihen vastareaktioina syntyneenliikehdinnän väliseen dynamiikkaan. Huolenvoimistuminen 2000-luvun vaihteen molemminpuolin näyttäisi liittyneen monitasoiseenkonservatiiviseen liikehdintään (esim. Jallinoja2006). Diskurssia heijastavat käsitteet ja tekniikatalkoivat ilmaantua poliittisiin ohjelmiin jakäytäntöihin 1990-luvun puolenvälin jälkeen.Uudentyyppisen kontrollikulttuurin peruskäsitteetovat huoli ja pelko. Huolipuhunnassalapsia ja nuoria ympäröivä todellisuus näyttäytyyennakoimattomana ja arvaamattomana,jopa pelottavana. Vaikutelmamme on, ettähuolipuhunta näkyy erityisesti lastensuojelussa:syvenevän pahoinvoinnin, moniongelmaisuudenja vaikeahoitoisuuden, jopa vaarallisuudenleimojen kautta rakentuu puheavaruus, jossapyritään kuvaamaan toimijoiden ”todellisia”ominaisuuksia. Puhunnassa esiintyvät luokittelutsaattavat samanaikaisesti olla itseääntuottavia, pitää yllä jatkuvaa kriisin tunnetta javälittää kuvaa siitä, ettei tavallinen ja normaaliinterventio riitä vaan tarvitaan erikoispalveluja.Nuorisorikollisuuden saralta lastensuojeluunpuolestaan välittyy pelko rikollisen alaluokansynnystä (vrt. Castel 2007, 33–39).”Riski” on huoliontologian epistemologinenlinssi, jonka läpi huolestuttavasta todellisuudestapyritään poimimaan pahimmat kuviteltavissaolevat sekä todennäköisimmät uhat. Tällainenarviointimentaliteetti näkyy muun muassahuoliseulojen kehittämistyönä. Mentaliteetinvahvistuessa kiinnostus nuorten pahoinvoinninperinteisiin syihin ja selityksiin (köyhyys,huono-osaisuus, eriarvoisuus) on vähentymässä.Käytännöt ovat alkaneet keskittyä riskinuortenmahdollisimman tehokkaaseen tunnistamiseen,luokitteluun, käyttäytymisen hallintaanja muihin teknisluonteisiin osaratkaisuihin (ks.Young 1999, 130–132). Riski diskurssille ontunnusomaista, että pahoinvoivan nuorisonproblematiikka ja siihen perinteisesti kohdistetuthallinnan tekniikat ovat taipuvaisia laajentumaankoko kasvavan sukupolven hallinnankeinoiksi. Hallitusohjelman katkelma saapohtimaan, muuntaako riskilinssi ilmiöiden janiihin reagoimisen suhdetta ja jos muuntaa, niinmissä määrin sekä toisaalta miten se on yhteydessäpolarisaatiokeskusteluun. Kiinnostavaaon myös se, että sisäasiainministeriölähtöinenja kunnissa levinnyt ”nuoret riskinä” -turvallisuusdiskurssisekä EU-dokumenteissa (mm.157

Euroopan komission valkoinen kirja 2001) jaopetushallinnossa esiintyvä ”nuoret resurssina” -näkökulma tuntuvat elävän omaa elämäänsä (ks.kuitenkin HE 28/2005 vp, 13), joita näyttäisiyhdistävän tapa ymmärtää nuoret ”tulevina”kansalaisina.Vaikka 2000-luvun vaihteen valtiopäivienhistoriallisesti ainutlaatuiset rikosvastuun ikärajanalentamista ja poistamista koskevat esitykseteivät edistyneet laatijoidensa toivomalla tavalla,ne kertovat nuoria koskevan asenneilmastonmuutoksesta. Sitä voi tulkita seuraavasti. Nuortenhenkirikospiikkiin kohdistuneissa keskusta-ja kokoomuskansanedustajien esityksissäriskiajattelu sai aikaan sen, että pahimpiin tapauksiinreagoimisen tavat pyrittiin laajentamaankoko nuorisoa koskeviksi (Harrikari 2008).Riskilinssi saattaa siten muuntaa ilmiön ja siihenkohdistettavien reaktioiden välistä suhdettatavalla, joka johtaa helposti ylireagointiin. Tästänäkökulmasta tarkastellen voidaan havaitakiinnostavia ristiriitaisuuksia. Samaan aikaankun lastensuojelulaissa selvästi tarkennettiinlastensuojelulaitosten oikeuksia laitoksiin sijoitettujennuorten liikkumisen rajoittamiseksi jasäännöksiä linjattiin suhteessa perusoikeussääntelyyn,monissa kunnissa laadittiin perusoikeussääntelynrajamaille ja kontrollin ”harmaallealueelle” asettuvia koko nuorison liikkumavapauttarajoittavia kotiintuloaikakäytäntöjä,jotka soveltavat samaa vaarattomaksi tekemisentekniikkaa kuin rajoittamis- ja eristämiskäytännötlaitoksissa.Jos huoli tai pelko tiivistää uuden hallitsemisentavan käsityksen maailmasta ja riski onsen ilmiöiden arviointilinssi, varhainen puuttuminentekniikoineen on sille tunnusomainenreagointitapa. Varhainen puuttuminen on osaSuomessa 1990-luvulla voimistunutta myöhäismoderniariskikulttuuria ja julkisen sektorinjälkiekspansiivista rationaliteettia, jossa laajastaennaltaehkäisyn taktiikasta on luovuttu kustannussäästöjentoivossa. Varhaisen puuttumisenilmaantuminen ja säännönmukainen käyttö1990-luvun lopulla tekevät ”varhaista puuttumistaon aina ollut” -väitteistä anakronistisia.Puuttuminen on pakko-oireinen ja kontrolliherkkäväline hallita myöhäismodernille ajalletyypillistä ahdistusta ja toteuttaa julkisen sektorinsäästötavoitetta ilman, että tarvitsisi koskealapsiperheitä eriarvoistaviin tulonjakorakenteisiintai ottaa kantaa palveluiden karsimiseen.Käsityksemme mukaan puuttumisen ja tuenvälisiä painotuksia koskevan pohdinnan lisäksitulisi enemmän käydä keskustelua varhaisentarkoituksenmukaisuudesta. Sen itseisarvoinenkorostaminen saattaa johtaa työorientaatioihin,jotka ovat sokeita nuorten itsemääräämisoikeuttakoskeville kysymyksille.Varhainen puuttuminen saapui Suomeenrikoksentorjunnan kautta, josta se on laajentunutviranomaistyön orientaatioksi ”vauvastavaariin”. Edellä kuvattujen turvallisuustyön jakasvatushankkeiden esimerkki kertoo, että paikallinenpuuttumistoiminta sijoittuu oikeudellisestisäädeltyjen institutionaalisten käytäntöjensijasta niiden ulkopuolelle tai rajapinnoille. Tälleharmaalle vyöhykkeelle lakisidonnaisuuden jahallinnon lainalaisuuden periaatteet ulottuvatheikosti. Varhaisen puuttumisen käytännöissä tainuorten paikallisia kotiintuloaikoja annettaessasaatetaan ajatella, ettei toiminta ole lakeihin sidottua(Harrikari 2006b, 67–71; Palsanen 2007).Viranomaisten välisessä kanssakäymisessä puuttumiseetoksendiskurssit leviävät moniammatillisenyhteistyön rajapinnoilla. Näin angloamerikkalaisenkriminaalipolitiikan käsiteinnovaatiotovat vakiintuneet viranomaisten työorientaatiotayhteisesti jäsentäviksi välineiksi.Useat riskihallinnan tunnusomaiset piirteetlevittäytyivät julkisuuteen ja kansalaisten nähtäviksiJokelan koulusurman yhteydessä syksyllä2007. Ennakoimaton ja kärjekäs yksittäistapausnousi mediajulkisuuteen ja aiheutti laajaahuolta ja pelkoa. Julkisuudessa keskusteltiintapahtumasarjan uusiutumisriskistä ja entistävarhaisempaa puuttumista kuulutettiin. Ilmiöja sen toimintamekanismit olivat kansainvälisentutkimuksen valossa sinänsä ennakoitavissa,mutta on kiinnostavaa, kuinka voimakkaas-158

ti riskinhallinnalle tunnusomaiset näkemisentavat, käsitteet ja sanastot, tavat reagoida jatehdä interventiota sekä asemoida toimijoitatulivat suomalaisessakin yhteydessä esille.Nähtäväksi jää, missä määrin pääministeriMatti Vanhasen Jokelan tapauksen yhteydessäesittämät lausumat ”tapahtuma jättää syvänviillon turvallisuudentunteeseemme” ja ”jokinon peruuttamattomasti muuttunut” ehdollistavattulevaisuuden lapsi- ja nuorisopoliittisialinjauksia. Vanhasen lausumat ovat nimittäintoimineet brittiläisen lastensuojelupolitiikanperusolettamuksina siirryttäessä kohti riskejähallinnoivia työkäytäntöjä ja varhaisen puuttumiseneetosta (vrt. Parton 2006).Viit teet1 Artikkelin kirjoittajat toimivat Suomen Akatemian(110593/2005) ja Helsingin yliopiston rahoittamassatutkimushankkeessa ”Sukupolvisuhteita säätelevieninstitutionaalisten käytäntöjen muutos – tutkimussosiaalis-oikeudelliselta alalta”, jota johtaa akatemiatutkija,dosentti Mirja Satka Jyväskylän yliopistosta.Tutkimushankkeen tavoitteena on lapsiin ja nuoriinkohdistuvissa sosiaalisissa ja oikeudellisissa ammattikäytännöissämeneillään olevan muutoksen poikkitieteellinenanalyysi.2 Teemat ovat nuorisorikollisuus, mielenterveysongelmat,koulukuri/-kiusaaminen, päihteidenkäyttö, lastensuojeluja pornografia/pedofilia.3 Kun 1990-luvun alussa 90 prosenttia nuorten rikosasioistavietiin tuomioistuinkäsittelyyn, vuonna 2003vastaava prosentti oli enää 40. (Marttunen 2006.)4 Uudentyyppiseen hallintaan liittyvän diskurssin sanastoja ilmaisut on erotettu tekstissä kursivoinneilla. Käsitteidenosalta kursivointia käytetään vain kerran siinäyhteydessä kun käsite tulee ensi kerran esille. Myöslaajemmat tekstilainat on kursivoitu.5 Vuoden 2003 lopussa kaikki Suomen kunnat olivatkäsitelleet rikoksentorjuntaohjelman jollain tavalla (Tt2003).6 Rikoksentorjuntaneuvoston erilaisiin turvallisuushankkeisiinvajaan kymmenen vuoden aikana myöntämärahoitus oli vuoden 2008 alkuun mennessä kokonaisuudessaanhieman yli miljoona euroa.7 Rikostilastoissa tämä konservatiivisiin perusarvoihin nojaavamoraalisäätely ja sen välineikseen ottamat riskienhallintatekniikkojensoveltaminen näkyi osaltaan muunmuassa alle 15-vuotiaiden lievien väkivalta rikosten viisinkertaistumisena1990-luvun puolenvälin jälkeisenäviitenä vuotena. Poliisikansanedustaja Pertti Hemmilä(LA 17/2004 vp) tulkitsi muutoksen johtuvan nuortenlisääntyvästä rikosaktiivisuudesta ja esitti viisinkertaistumiseenvedoten rikosvastuun ikärajan poistamistavuoden 2004 valtiopäivillä. Sen sijaan pahoinpitelyrikostentunnusmerkistöä ja syyteoikeutta koskevatlainsäädäntömuutokset sekä kontrollin tehostuminen,jossa turvallisuuskampanjoinnilla ja koulujen ilmoittamisalttiudenlisääntymisellä oli merkittävä osa, jäivätnäkymättömiin (Pekkarinen 2006; Sirén & Tuominen2003). Emme väitä, etteikö osa lievien pahoinpitelyjenkasvusta voisi selittyä niiden todellisesta lisääntymisestä,mutta haluamme tässä yhteydessä painottaa useinjulkisessa keskustelussa unohtuvaa toleranssitekijöidenmuutosta.8 Poliisiammattikunnan pyrkimykset ovat nähtävissä esimerkiksivuonna 2007 julkaistussa sisäasiainministeriönlasten ja nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyohjelmassa,jossa poliisin todetaan olevan ”usein yhteiskunnanturvaverkoston viimeinen taso ja se viranomainen, jokatyössään törmää niihin lapsiin ja nuoriin, jotka ovatalttiita syrjäytymään”. Lisäksi ohjelmassa esitellään yksityiskohtaisestipoliisikoulutuksen tuomaa kompetenssiatoimia lasten ja nuorten kanssa (SM 2007, 14–16).LähteetBardy, Marjatta & Salmi, Minna & Heino, Tarja (2001)Mikä lapsiamme uhkaa? Suuntaviivoja 2000-luvunlapsi poliittiseen keskusteluun. Raportteja 263. Helsinki:Stakes.Castel, Robert (2007) Sosiaalinen turvattomuus. Mitä onolla suojattu. Helsinki: Kela.Chevingny, Paul (2003) The Populism of Fear. Politicsof Crime in the Americas. Punishment & Society vol5 (1), 77–96.Dean, Mitchell (1999) Governmentality. Power and Rulein Modern Society. Lontoo: Sage.Eskelinen, Anne (2000) Rakkautta ja rajoja kasvatukseen.Yhdessä elämään. Helsinki: Kirjapaja.Euroopan komission valkoinen kirja (2001) EU:n nuorisopolitiikanuudet tuulet. KOM (2001) 681. Euroopanyhteisöjen komissio.Harrikari, Timo (2006a) Rikos lastensuojelun kentässä.Teoksessa Päivi Honkatukia & Janne Kivivuori (toim.)Nuorisorikollisuus. Määrä, syyt ja kontrolli. Julkaisuja221. Helsinki: OPTL, 249–279.Harrikari, Timo (2006b) Lasten ja nuorten kotiintuloaikojakoskevat käytännöt Etelä-Suomen läänin alueen kunnissa.Etelä-Suomen lääninhallitus, julkaisuja 106. Helsinki:Multiprint.Harrikari, Timo (2008) Riskillä merkityt. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto(tulossa).159

HE 28/2005 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle nuorisolaiksisekä laiksi opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksestaannetun lain 1 §:n muuttamisesta.HE 252/2006 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle lastensuojelulaiksija eräiksi siihen liittyviksi laeiksi.Heino, Tarja (2007) Keitä ovat lastensuojelun uudet asiakkaat?Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana.Työpapereita 30/2007. Helsinki: Stakes.Hoikkala, Susanna (2006) Onko lastensuojelun laitoshuollonasiakkaista tullut vaikeahoitoisia ja erityisenhuolenpidon tarpeessa olevia lapsia? Nuorisotutkimus2006 (24), 83–87.Jallinoja, Riitta (2006) Perheen vastaisku. Helsinki: Gaudeamus.Kivivuori, Janne & Honkatukia, Päivi (2006) Nuortenrikollisuuden ja sen kontrollin kehityssuuntia. TeoksessaPäivi Honkatukia & Janne Kivivuori (toim.) Nuorisorikollisuus.Määrä, syyt ja kontrolli. Julkaisuja 221. Helsinki:OPTL, 341–362.Korander, Timo & Törrönen, Jukka (2004) Luottamus nuoriinnollassa? Tampereen nollatoleranssi kenttätyöntekijöidenja kohteen kokemana. Teoksessa Jukka Törrönen(toim.) Valvontaa ja vastuuta. Päihteet ja julkisen tilanmoraalisäätely. Helsinki: Gaudeamus, 146–168.Kuula, Tarja & Pitts, John & Marttunen, Matti (2006)Nuoret laitoksissa Suomessa, Englannissa ja Walesissa.Teoksessa Päivi Honkatukia & Janne Kivivuori (toim.)Nuorisorikollisuus. Määrä, syyt ja kontrolli. Julkaisuja221. Helsinki: OPTL, 315–340.LA 17/2004 vp. Hemmilä, Pertti (KOK): Laki rikoslain 3luvun 4 §:n muuttamisesta.Lastensuojelu (2006) Tilastotiedote 13/2007. Stakes.LSL. Lastensuojelulaki 13.4.2007/417.Lister, Ruth (2006) Children (but not women) first: NewLabour, child welfare and gender. Critical Social Policy,Vol. 26 (2), 315–335.Marttunen, Matti (2006) Nuorten rangaistusjärjestelmäntoiminta 1990-luvun alusta nykypäivään. TeoksessaPäivi Honkatukia & Janne Kivivuori (toim.) Nuorisorikollisuus.Määrä, syyt ja kontrolli. Julkaisuja 221. Helsinki:OPTL, 282–314.Moisio, Pasi (2006) Kasvanut polarisaatio lapsiperheidenparissa. Teoksessa Mikko Kautto (toim.) Suomalaistenhyvinvointi. Helsinki: Stakes, 36–56.Muncie, John & Goldson, Barry (2006) England & Wales:The New Correctionalism. Teoksessa John Muncie &Barry Goldson, B. (toim.) Comparative Youth Justice.Critical Issues. Lontoo: Sage, 34–47.OM (1999) Turvallisuustalkoot. Kansallinen rikoksentorjuntaohjelma.Yleisen osaston julkaisuja 2/99. Oikeusministeriö.Palsanen, Kati (2007) Varhainen puuttuminen lastensuojelunsosiaalityössä – sosiaalialan työntekijöiden näkökulma.Sosiaalityön pro gradu -tutkielma. Yhteiskuntapolitiikanlaitos. Helsingin yliopisto.Parton, Nigel (2006) Safeguarding childhood. Early interventionand surveillance in a late modern society.Basingstoke: Palgrave Macmillan.Pekkarinen, Elina (2006) Young Delinquents in Child Welfare.Julkaisematon paperi, Nordic Sociological Conference,Turku 18.–20.8.2006.Rimpelä, Matti & Luopa, Pauliina & Räsänen, Minna &Jokela, Jukka (2006) Nuorten hyvinvointi 1996–2005.Eriytyvätkö hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin kehityssuunnat?Teoksessa Mikko Kautto (toim.) Suomalaistenhyvinvointi. Helsinki: Stakes, 57–77.Roberts, Julian & Hough, Mike (2005) Sentencing YoungOffenders. Public Opinion in England and Wales.Criminal Justice vol 5 (3), 211–232.Sirén, Reino & Tuominen, Martti (2003) Pahoinpitelyrikokset1995 ja 1999. Miten poliisi kontrolliviranomaisenareagoi lainmuutokseen. Julkaisuja 197. Helsinki:OPTL.Smandych, Russell (2006) Canada: Repenalization andYoung Offender’s Rights. Teoksessa John Muncie &Barry Goldson (toim.) Comparative Youth Justice. CriticalIssues. Lontoo: Sage, 34–47.Smith, Roger (2006) Acturialism and Early Intervention inContemporary Youth Justice. Teoksessa Barry Goldson& John Muncie (toim.) Youth Crime and Justice. Lontoo:Sage, 92–109.SM (2004) Arjen turvaa. Sisäisen turvallisuuden ohjelma.2004:44. Helsinki: Sisäasiainministeriö.SM (2007) Vanhemmuus ja toimiva viranomaisyhteistyö.Lasten ja nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyn avaimet.2007:45. Helsinki: Sisäasiainministeriö.Socius (2007) Varhainen puuttuminen. Väärin ymmärrettyVarpu? Socius 2/2007. Http://www.stm.fi/Resource.phx/socius/socius-22007/sivu6.htx. (Viitattu 15.9.2007.)Sotkanet (2007). Stakesin indikaattoripankki. Http://uusi.sotkanet.fi/portal/page/portal/etusivu. (Viitattu15.1.2008.)STM (2005) Perhe-hanke. Perhepalvelujen kumppanuusohjelma.2005:4. Helsinki: STM.Tapola-Tuohikumpu, Sirpa (2005) Positiivisella diskriminaatiollavarhaista tukea. Julkaisuja 3/2005. Helsinki: SOC-CA ja Heikki Waris -instituutti.Tt (2003) Toteutuvatko turvallisuustalkoot? Lausuntoja jaselvityksiä 2003:1. Helsinki: Oikeusministeriö.Törrönen, Maritta & Vornanen, Riitta (2004) Lastensuojelunehkäisevä työ. Teoksessa Annamaija Puonti & TuulaSaarnio & Anne Hujala (toim.) Lastensuojelu tänään.Helsinki: Tammi, 154–191.Virta, Sirpa (2006) Paikallinen turvallisuudenhallinta – kohtiyhteisökontrollia? Teoksessa Kati Rantala & PekkaSulkunen (toim.) Projektiyhteiskunnan kääntöpuolia.Helsinki: Gaudeamus, 194–206.Young, Jock (1999) The Exclusive Society. Lontoo: Sage.160

Ju h a Hä m ä l ä i n e n & Eila Lau k k a n e n& Riitta Vo r n a n e nNu o r i s o k a s vat u s,n u o r i s o s o s i a a l i t y öja nuorisopsykiatrian u o r t e n h y v i n v o i n n i nEdistämisessäArtikkelissa tarkastellaan sitä, miten nuorisokasvatuksen,-sosiaalityön ja -psykiatrian aloillatulkitaan nuorten huono-osaisuutta ja mitenniiden teoriataustat näkyvät nuorten palvelutarpeidenarvioimisessa ja puuttumisessa nuortenhuono-osaisuuteen. Artikkelissa pohditaannäiden alojen rajapintojen problematiikkaa jayhteistyötä.Nuorilla on luontaiseen ihmisenä kasvamiseen,sosiaaliseen toimintakykyyn ja psyykkiseenhyvinvointiin liittyviä tuen tarpeita. Esimerkiksinuoret, joilla itsellään tai joiden perheessä onfyysisiä, psyykkisiä ja/tai sosiaalisia ongelmia,tarvitsevat apua palvelujärjestelmän eri toimialueilta.Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lastenja nuorten määrät ovat kasvaneet 2–5 prosentinvuosivauhtia, erityisesti yli 12-vuotiaiden osuusuusista huostaanotoista on kasvanut, vuodesta1994 vuoteen 2005 38 prosentista 51 prosenttiin.(SVT. Lastensuojelu. Stakes 2006.) Yhäsuurempi osa huostaan otetuista lapsista on13–17-vuotiaita nuoria (Myllärniemi 2005).Tämä luo haasteen paitsi henkilöresursseillemyös yhteistyölle, auttamistyön koordinoinnilleja palvelujen yhteensovittamiselle sekä osoittaanuorisososiaalityön kehittämistarpeen. Myösnuorisopsykiatristen palveluiden kysyntä onkasvanut koko ajan, eikä kaikkeen kysyntäänole pystytty vastaamaan hoitotakuun asettamissarajoissa (Pylkkänen 2003).Lapsi- ja nuorisopoliittisessa suunnittelussaon välttämätöntä kyetä hahmottamaan palvelujärjestelmääkokonaisuutena, tunnistaa kunkinosajärjestelmän erityislaatu ja luoda edellytyksiäosajärjestelmien ja niissä työskentelevienyhteistyölle. Nuorisokasvatus, -sosiaalityö ja-psykiatria organisoituvat palvelujärjestelmässäomiksi toimialoikseen. Jo tämä luo yhteistyöllekäytännöllisiä esteitä. Laajemman tason esteitäsyntyy alojen heikosta keskinäisestä tuntemuksesta.Käsitteiden selkiyttäminen voi osaltaanpoistaa ongelmaa. Teoreettisten perusteidenanalyysi luo edellytyksiä yhteistyön kehittämiselletutkimuksessa, koulutuksessa, työkäytännöissäja hallinnossa. Samalla se syventää kunkinalan omaa itseymmärrystä.Kaikki kolme osajärjestelmää ovat luonteeltaantoimintatieteellisiä; tutkimus ja käytännöntoiminta nivoutuvat niissä kiinteästi toisiinsa.Tutkimusaloina ne tuottavat – kukin omistalähtökohdistaan käsin – tietoa sekä nuortenhuono-osaisuuden mekanismeista että keinoista,joilla tätä huono-osaisuutta voidaan lievittää.Tutkimustieto luo pohjan toiminnalle huonoosaisuudenlieventämiseksi ja alojen kehittämiselle.Polarisaation näkökulmasta on olennaista,että nuorisososiaalityö ja nuorisopsykiatria ovatnimenomaisesti polarisaation toiseen ääripäähänsuuntautuneita järjestelmiä, joiden tarkoituksenaon auttaa psykososiaalisista ongelmistakärsiviä ja vaikeissa elämäntilanteissa kamppailevianuoria ja siten ehkäistä ja lievittää huono-osaisuutta.Osaltaan myös nuorisokasvatustoteuttaa tätä tehtävää.Nu o r i s o k a s vat u s, -s o s i a a l i t y öja -psykiatria: käsit teetNuoruusiällä, englannin kielellä ’adolescence’,tarkoitetaan ikävuosina 12–22 tai määrittelyistä161

iippuen jopa 25 ikävuoteen saakka tapahtuvaafyysistä ja psyykkistä kypsymistä ja osittain psyykenuudelleen rakentumista (Blos 1962). Jo ErikH. Erikson toi esille nuoruusiän kehityksen jayhteiskunnan välisen suhteen (Erikson 1950;1983). Nuoruusiän aikana lapsen ruumis muuttuuaikuisen ruumiiksi ja mielessä tapahtuukypsyminen psyykkisesti aikuiseksi. Mielen kypsyminenkestää pitemmän aikaa kuin fyysinenkypsyminen. Siten syntyy erityislaatuinen tilanne;nuorella on fyysisesti kypsä ruumis, muttakeskeneräinen mieli. Nuoruusiän kehitysvaiheon sekä haavoittuvuudessaan että sisältämänsäsuuren kehityspotentiaalin vuoksi haaste kasvatukselleja tärkeä aikuisuuden mielenterveydenkannalta. Nuorisokasvatuksella, -sosiaalityölläja -psykiatrialla on kullakin oma erityinen lähestymistapansanuorten elämän, terveyden jakehityksen tukemiseen. Samalla niillä on paljonyhteistä ja jopa sisäkkäistä sisältöä. Lastensuojelulaissa(2007/417) puhutaan lapsen terveydenja kehityksen vaarantumisesta, mikä haastaakaikkia kolmea asiantuntijuuden alaa.Anglosaksisessa maailmassa esiintyvää termiä’youth education’ ja saksankielistä termiä’Jugendbildung’ käytetään sekä yläkäsitteenämonimuotoiselle, nuorten parissa tehtävällekasvatustyölle että erityiseen ammatilliseen toimintaanviittaavana käsitteenä. Erityismerkityksessäkyse on yhteiskunnallisesta toimialasta,johon sisältyy nuorten parissa tehtävään työhönperehdyttävää ammatillista koulutusta ja käytännönnuorisotyötä. On perusteltua, että suomalaisessatraditiossa nuorisokasvatus käsitetäänlaajasti alana, joka rinnastuu varhais- ja aikuiskasvatukseenja kattaa nuoruusikään liittyvätniin formaalin kuin nonformaalin kasvatuksenmuodot. Näin ajateltuna nuorisokasvatus onkokonaisuus, johon sisältyvät sekä koulussa ettäkoulun ulkopuolella tapahtuva kasvatustoimintaeri muodoissaan. Myös kaikki kasvatuksellinentoiminta, jota tapahtuu nuorisososiaalityön januorisopsykiatrian alalla, kuuluisi nuorisokasvatuksenpiiriin. Nuorisokasvatus ei olisi tiettyhallinnollinen toimiala vaan eri aloille hajautuvatoiminnallinen ja kulttuurinen todellisuus,joka käsittäisi laajasti nuorten parissa tehtävänkasvatus- ja sivistystyön.Terminä suhteellisen uudella nuorisososiaalityöllätarkoitetaan kaikkea nuorten parissa tehtävääsosiaalityötä. Sen sisältöjä on kuitenkinvarsin vähän avattu (ks. Heikkinen 2007).Nuorisososiaalityötä yhdistävänä teoreettisenaja menetelmällisenä pohjana on sosiaalityöntieteenala ja työmenetelmät. Lapsi- ja nuorisososiaalityönjuuria ja ammatillis-tieteellisiä lähtökohtiavoidaan paikantaa 1800-luvun lopulleja 1900-luvun alkuun (Satka 2003). Historiallisestinuorisososiaalityötä on tehty paljolti lastensuojelunosana. Lapsia ja nuoria on määriteltylastensuojelun historian alkuvaiheista saakka esimerkiksilaiminlyötyihin, huonosti hoidettuihinja pahantapaisiin. Nuorisososiaalityö on alkanutsopeutumattomien ja rikoksiin syyllistyneidennuorten parissa tehtävästä työstä esimerkiksikoulukodeissa (ks. Pösö 1993; Harrikari 2004).Viime vuosikymmeninä nuorisososiaalityötä onkehitetty myös avohuollon lastensuojelutyössä(Heikkinen 2006; 2007; Pekkarinen 2006).Nuorisososiaalityöstä on tullut sosiaalityön erityisosaamisalue.Nuorisososiaalityössä on lastensuojelunäkökulmaalaajempi orientaatio nuorten parissatehtävään työhön. Työssä tarvitaan oman teoriapohjanlisäksi tietoa nuoruusiän kehitysvaiheenerityisluonteesta, kasvun ja kehityksen ehdoista,erilaisista kasvuympäristöistä ja nuorisokulttuurista.Kyse on osin yhteisestä tietopohjasta nuorisokasvatuksenja -psykiatrian kanssa.Nuorisopsykiatria on osa nuorisolääketiedettä(’adolescent medicine’), joka on lähinnälastentautiopissa merkittävä tutkimuksen jahoidon osa-alue. Keskeistä on nuorten psyykkistenongelmien kohtaaminen (Laukkanenym. 2006). Suomi on EU-maista nuorisolääketieteessäedelläkävijä. Täällä nuorisopsykiatriamuodostui ensin suppeaksi erikoisalakseen(1977) ja sitten omaksi erikoisalaksi (1999).Kehitystä on ollut osaltaan nopeuttamassa mielenterveystyönkomiteamietintö, joka esitti las-162

ten- ja nuorisopsykiatrian palvelujärjestelmäneriyttämistä (1984) ja mielenterveyslaki (1991),jossa säädetään nuorten tahdosta riippumattomallehoidolle erilliset kriteerit ja edellytetään,että alle 18-vuotiaiden tahdosta riippumatonhoito on toteutettava erillään aikuisten hoidosta.Vuonna 2001 hoitotakuu-säädöksessä nuortenpsykiatriseen tutkimukseen ja hoitoon pääsylleasetettiin lyhyemmät aikakriteerit kuin aikuisilla.Nuorten psykiatrisen hoidon tarpeet onnähty niin merkittävinä, että siihen on ohjattuvuosittain valtion erityismäärärahoja. Nuorisopsykiatriakäyttää teoreettisina lähtökohtinaanlääketiedettä, kasvu- ja kehityspsykologiaa jalaajasti psykiatrian viitekehyksiä kuten psykodynaamista,kognitiivis-behavioristista ja perheterapeuttistaviitekehystä.Nuorisopsykiatriassa tarkastellaan nuorenkasvun ja kehityksen normatiivisia vaiheita jahäiriöitä. Siinä missä nuorisokasvatus ja -sosiaalityökäyttävät nuoruuden kehitysvaiheitakoskevaa tietoa apuna nuoren elämäntilanteenymmärtämiseksi, nuorisopsykiatriassa korostuuhäiriöiden diagnosointi ja hoito. Nuorisopsykiatriankysymyksenasetteluja sivutaan myösjoillain erityiskasvatuksen osa-alueilla.Nu o r i s o k a s vat u s, -s o s i a a l i t y öja -psykiatria: j ä r j e s t e l m ä tSuomen palvelujärjestelmässä kansalaisten hyvinvoinninlaaja-alainen turvaaminen nähdäänjulkisen vallan tehtäväksi. Turvan organisoinnissakorostetaan yksilöllisten tarpeiden mukaistaavun tarjoamista, ongelmien ehkäisyä ja osajärjestelmienvälistä yhteistyötä. Palvelujärjestelmälleon tunnusomaista organisatorinen ja toiminnallinenmonimuotoisuus ja eriytyminen,pitkälle viety ammatillinen erikoistuminen jaammattiryhmien yhteistoiminta. Tämä koskeemyös nuorten hyvinvointipalveluja.Nuorisokasvatus ja -sosiaalityö eivät muodostasamanlaista selväpiirteistä järjestelmääkuin nuorisopsykiatria. Nuorisososiaalityö,joka on ammatillista toimintaa, voidaan kuitenkinpaikantaa organisatorisesti selkeämminkuin paljolti julkisen ja kolmannen sektorinrajapinnalla liikkuva ja osin järjestöpohjaisenakansalaistoimintana toteutuva nuorisokasvatus.Nuorisososiaalityön palveluissa on ikä varsinkeskeinen työtä määrittävä tekijä. Tämä ei olepoikkeuksellista muidenkaan nuoria koskevienpalvelujen osalta, koska erilaiset institutionaalisetjärjestelyt ja käytännöt perustuvat useinkronologiseen ikään ja näkyvät esimerkiksilainsäädännön ikämäärityksinä (ks. Aapola2002, 312). Voidaan kuitenkin kysyä, ovatkoikämääritykset liian rajoittavia. Nuoruus onikävaiheena pidentynyt, ja osa nuorista voi jäädäilman palveluja tai pudota erilaisten palvelujärjestelmienväliin ikänsä vuoksi.Institutionaalisessa mielessä nuorisokasvatuksellavoidaan ymmärtää Nuorisolain (2006/72)mukaista yhteiskunnallista kasvatusta ja senvoidaan katsoa toteuttavan lain tarkoitusta ”tukeanuorten kasvua ja itsenäistymistä, edistäänuorten aktiivista kansalaisuutta ja nuortensosiaalista vahvistumista sekä parantaa nuortenkasvu- ja elinoloja” (§ 1). Lakisääteisenä järjestelmänäse koostuu lähinnä nuorisotyöstä ja-politiikasta, vaikka toisaalta onkin perusteltuatehdä ero nuorisokasvatuksen ja nuorisopolitiikanvälille käsitteellisesti, toiminnallisesti jaorganisatorisesti. Nuorisokasvatus yhteiskunnantoimintajärjestelmänä sisältää myös sellaisia julkisenkasvatus- ja sivistystyön alueita samoinkuin epävirallisia kasvatuksellisia toimintoja,jotka eivät suoranaisesti kuulu nuorisolain tarkoittamiin.Laajassa merkityksessä se läpäiseekaikki ne palvelujärjestelmän osajärjestelmät,joissa on nuorille suunnattua kasvatusta.Nuorisososiaalityötä tehdään julkisellasektorilla terveydenhuollossa (somaattinenja psykiatrinen), oppilaitoksissa, kasvatus- japerheneuvoloissa, sijaishuollon organisaatioissakuten koulukodeissa, nuorisokodeissa ja muissalastensuojelu laitoksissa sekä esimerkiksi poliisinsosiaalityössä ja järjestöissä. Nuorisososiaalityövoi jäsentyä siten esimerkiksi nuorten erityis-163

kysymysten mukaan, mutta myös toteuttamiskontekstinmukaan. Selkeimmin nuorisososiaalityövoidaan paikantaa nuorten palveluihin erikoistuneisiinyksiköihin, joissa asiakaskuntarajautuu iän mukaan. Esimerkiksi nuorisopsykiatriaja koulukodit edustavat erikoistumistanuorten kysymyksiin. Nuorisososiaalityön keskeinenalue on lastensuojelun sosiaalityö, jokaon ulottunut alle 18-vuotiaisiin ja jälkihuollonosalta 21-vuotiaisiin nuoriin saakka. Verrattunanuorisolain tulkintaan nuorista alle 29-vuotiainaon lastensuojelulain tulkinta nuoruudestahuomattavasti kapeampi.Kuntien lastensuojelutyö on organisoitu vaihtelevasti.Osassa kuntia samat sosiaalityöntekijättekevät sekä avo- että sijaishuollon sosiaalityötä.Suuremmissa kunnissa on voitu eriyttää avohuollonlastensuojelutyö sijaishuollon palveluistaja perustaa erityissosiaalityöntekijöiden virkoja.Nuorisososiaalityön voidaan tulkita alkavan12. ikävuodesta, joka on rajapyykki itsenäiseenasianosaisuuteen lastensuojeluasiassa. Tällöinnuori saa oikeuden tulla kuulluksi, ja hänelläon itsenäinen muutoksenhakuoikeus asiassaan.Laissa on viittauksia ikään myös ilman kronologistatäsmennystä, esimerkiksi velvoite selvittääalaikäisen asiakkaan toivomukset ja mielipidehänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti (Lakisosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista2000/812). Lain mukaan kaikissa alaikäistäkoskevissa sosiaalihuollon toimissa on otettavahuomioon alaikäisen etu. Nuoriso sosiaalityötätehdään myös yli 18-vuotiaiden nuorten kanssa,esimerkiksi toimeentulotukiasioissa. Tällainentulkinta on mahdollinen, kun pitäydytään laajaankäsitykseen nuoruudesta, jossa nuoruus jatkuu29. ikävuoteen saakka. Myös työvoimahallinnossakohdennetaan erityistoimia erityisesti alle25-vuotiaisiin nuoriin (Laki kuntouttavasta työtoiminnasta2001/189).Poliisin organisaatiossa on sosiaalityöntekijöitä,jotka työskentelevät erityisesti rikoksiinsyyllistyneiden nuorten kanssa sekä perheväkivaltatilanteissa.Sosiaalitoimen ja poliisinlakisääteinen yhteistyövelvollisuus korostuunuorten rikoksentekijöiden asioissa. 15 vuottaon ratkaiseva ikäraja nuorten rikosoikeudellisenvastuun näkökulmasta. Nuorina rikoksentekijöinäpidetään henkilöitä, jotka ovat15–20-vuo tiaita syyllistyessään rangaistavaantekoon. Heidän osaltaan keskeisiä nuorisososiaalityöntoimia ovat henkilötutkinta sekä edustusalle 18-vuotiaan henkilön esitutkinnassa ja tuomioistuinkäsittelyssä.Lapsen seksuaalisen hyväksikäytöntapauksissa poliisin, sosiaalitoimenja lasten- ja nuorisopsykiatrian välinen yhteistyöon välttämätöntä (ks. Taskinen 2003).Nuorisopsykiatrinen palvelujärjestelmä koostuunuorisopsykiatrian erikoissairaanhoidon avojasairaalahoitopalveluista. Nuorisopsy kiatrianosastohoitopalvelut on tarkoitettu alle 18-vuotiaille.Ikärajat avohoitopalveluissa vaihtelevatvaltakunnallisesti 13 ja 22 ikävuoden välillä. Tavoitteenaon tarjota nuorille palveluja, joihin onhelppo päästä ja joista ainakin avohoitopalvelutovat nuorelle helposti saavutettavissa. Palvelujenjärjestelyissä on nähty tärkeinä riittävät resurssit,nuoruusiän kasvuun, kehitykseen ja ongelmiinperehtynyt, moniammatillinen henkilökunta jamahdollisuus eri erikoisalojen, viranomaisten javerkostojen väliseen yhteistyöhön. Näistä syistänuoriso psykiatriset sairaansijat ja erityisosaamista(esim. seksuaalisen hyväksikäytön selvitykset)vaativat avohoitoselvittelyt on osittain keskitetty.Toimintaa säätelevät keskeisesti muiden muassamielenterveyslaki (1990/1116), erikoissairaanhoitolaki(1989/1062) ja laki potilaan asemastaannetun lain muuttamisesta (2004/857).Järjestelmien organisoinnissa ja lainsäädännössäkorostuvat nuoruutta määrittävät ikärajat.Kuitenkin palvelujen kohdentumisen kannaltaon tärkeää, että ikärajoja tulkitaan joustavastija palveluja tuotetaan nuoren tarpeista eikäjärjestelmän rakenteista käsin. On myös tärkeää,että järjestelmiä kehitetään yhteistoiminnallisesti.Voidaan myös kysyä, tapahtuuko joissakinpalveluissa siirtymä aikuisten palvelujen piiriinliian varhain nuoruuden elämänvaiheen yhteiskunnallisestipidentyessä.164

Ma h d o l l i s u u d e t n u o rt e nh y v i n v o i n n i n tukemiseenja h u o n o-o s a i s u u d e nlievittämiseenNuoren elämäntilannetta voidaan karkeasti jaoteltunatulkita nuoren itsensä näkökulmasta hänenomana kokemuksenaan, nuoren ja hänenlähisuhteidensa näkökulmasta tai osana laajempaatoimintaympäristöä. Näkökulma nuortenhuono-osaisuuteen riippuu osittain siitä, milläpalvelujärjestelmän osa-alueella sitä tarkastellaan.Esimerkiksi koulun sosiaalityössä keski tytäännuoren koulunkäynnin tukemiseen, kodin jakoulun yhteistyöhön sekä nuoren hyvin voinninturvaamiseen kouluyhteisössä. Nuorten hyvinvoinninedistäminen ja huono-osaisuuden lievittäminenvoi sisältää niin kasvatuksellisia kuinsosiaalityön ja psykiatrisen hoidon elementtejä.Nuorisokasvatuksen alalla ei ole yksiselitteistätulkintaa huono-osaisuudesta. Nuorisotutkimuksessanuorten huono-osaisuutta onlähestytty verrattain paljon sosiologisesta elinolonäkökulmasta,jolloin huono-osaisuus onmäärittynyt ensisijaisesti yhteiskunnallisistaolosuhdetekijöistä käsin (ks. Paju 2004; Puuronen2006). Nuorisokasvatuksen ja nuorisotyönteoreettisten perusteiden ja työkäytäntöjentarkastelussa on painotettu modernin yhteiskunnanmurrosta: tietoyhteiskuntakehitystä,nopeasti muuttuvia elämi sen reunaehtoja,elämänmuodon yksilöitymistä, kasvavia koulutus-ja työelämä vaatimuksia ja sosiaa listenriskien lisään ty mi stä (ks. Hoikkala & Sell 2007;Nivala & Saastamoinen 2007). 1990-luvullanuoriso- ja kasvatustutkimuksen piirissä yleistyisyrjäytymisen käsite, jolla on viitattu lähinnäpoikkeamiseen normaalina ja toivottavana pidetyltäkoulutus- ja työuralta ja tähän liittyväänmarginalisoitumiseen ja passivoitumiseen kansalaisena.Koulutusyhteiskunnassa polarisaatio januorten huono-osaisuus mieltyvät olennaisestikoulutusjärjestelmän ja koulutuksellisen tasaarvonkysymyksinä (ks. Järvinen ja Jahnukainentässä teoksessa).Syrjäytymiskeskustelussa on kiinnitettyhuomiota erilaisiin psykososiaalisiin ongelmiinja niistä johtuviin elämänhallinnan vaikeuksiin.Samalla huono-osaisuus on määrittynyt elinolonäkökulmaaenemmän yksilön ja yhteiskunnansuhteen kysymyksenä, johon ihminen voi itsevaikuttaa. Tämä on nostanut vahvasti esiinpyrkimyksiä etsiä nuorten elämänongelmiinpoliittisten ratkaisujen lisäksi pedagogisia ratkaisujaja suunnannut huomiota mahdollisuuksiinehkäistä syrjäytymistä tukemalla nuortenkoulutusuria ja tarjoamalla asiantuntija-apuaerilaisiin psykososiaalisiin ongelmiin. Ongelmienliiallisen yksilöllistämisen välttämiseksikeskustelussa on myös muistutettu syrjäytymisenyhteiskunnallisesta alkuperästä (mm. Helne2002). Koulutus- ja työurakeskeisen tarkastelunohessa huomiota on kiinnitetty myös nuortenkansalaisvaikuttamiseen ja mahdollisuuksiintukea nuorten kasvua aktiivisiksi kansalaisiksi(ks. Nivala 2006, 84–89). Myös vapaaehtoistoiminnanmahdollisuuksiin kansalaiskasvatuksessaon kiinnitetty huomiota (ks. Grönlund jaPessi tässä teoksessa). Yleisesti ottaen kansalaiskasvatuskuitenkin on jää nyt nuorten osallisuusjasyrjäytymiskeskustelussa ja siihen liittyvässätutkimuksessa koulutus- ja työurapainotteistaulottuvuutta vähemmälle huomiolle.Nuorisososiaalityön tehtävänä on nuortenhuono-osaisuuden ehkäisy ja lievittäminen sosiaalityönkeinoin. Lasten suojelulaki määrittäänuorten hyvinvoinnin turvaamisen perusedellytyksiäja ehtoja nuoren elämäntilanteeseenpuuttumiselle. Nuorta voidaan suojella puutteelliseltahuolenpidolta tai muilta kehitystävaarantavilta kodin olosuhteilta, ulkoisiltauhkilta ja hänen omaan toimintaansa liittyviltätekijöiltä. Nuorisososiaalityössä huomiokohdistuu erityisesti nuoren kasvuympäristönriski- ja suojaaviin tekijöihin, erityisesti ihmissuhteisiin.Lastensuojelun nuorisososiaalityössäkorostuu lastensuojelutarpeen arviointi ja siihenperustuvat muut suojelutoimenpiteet.Nuorten lastensuojelutarpeen arvioinnissakiinnitetään huomiota nuoren terveyttä ja ke-165

hitystä uhkaaviin tekijöihin. Nämä voivat tullanuoren perheestä, perheen ulkopuolelta ja nuorenoman käytöksen kautta. Nuoria suojellaanlaiminlyönniltä sekä psyykkiseltä, fyysiseltä jaseksuaaliselta kaltoinkohtelulta (ks. Smith &Fong 2004). Ongelmien luonnetta on useinvaikea arvioida: esimerkiksi jos nuori viiltelee,onko kyse nuorisokulttuurista, nuoren psyykkisistäongelmista vai laiminlyönnistä?Lastensuojelun asiakkaana olevan nuorenvaikeudet usein kasautuvat: on vaikeuksia koulunkäynnissä,rikoksiin liittyviä ongelmia, päihteidenväärinkäyttöä, vaikeuksia kaverisuhteissaja ristiriitoja vanhempien kanssa (ks. Heino2007). Tehdyt tulkinnat ongelmien luonteesta jaavun tarpeesta määrittävät nuoren ohjautumistapalvelujärjestelmässä, esimerkiksi valitaankoenemmän kasvatuksellinen vai hoidollinenratkaisu (mm. Arnkil & Eriksson 1995). Lisääntyväänlastensuojelutarpeeseen tarvitaanerityisesti nuorille soveltuva arviointimalli (ks.Heikkinen 2007).Hyvinvointia painottava lastensuojelu tähtääpaitsi suojeluun, myös laajempaan lasten januorten hyvinvoinnin edistämiseen (ks. Pösö2007). Se linkittyy nuorisopolitiikkaan ja nuortenosallisuuden edistämiseen ja siten sillä onsamoja tavoitteita kuin nuorisokasvatuksella.Sosiaalityöhön on vaikuttanut sosiaalipoliittinenhyvinvointitutkimuksen perinne, joka on kehittynytkiinteässä yhteydessä sosiaalipolitiikkaan.Tällä on ollut tärkeä merkitys huono-osaisuudentulkinnoille. Ongelmia ei tulkita vain yksilöidenselviytymättömyydeksi, vaan pyritäänymmärtämään huono-osaisuuden rakenteellisiayhteyksiä. Työvoimapalveluissa sekä nuortenrikoksentekijöiden parissa painottuvat nuortenyhteiskunnallisen integraation kysymykset jasyrjäytymisen riskitekijät. Haasteena on, mitenselviytymisen edellytyksiä tulkitaan. Vaarana ontulkita nuoren epäonnistumiset vain yksilönomaksi syyksi tai heikkoudeksi (esim. Lähteenmaa1997; Harrikari 2006).Nuorisopsykiatriassa huono-osaisuus mieltyyensisijaisesti nuoren elämäntilanteena, jossa perheja muu ympäristö eivät tue riittävästi nuoruusiäntervettä kasvua. Psykiatrisessa hoidossahuomio kiinnittyy nuoren voimavaroihin jamahdollisuuksiin tarttua ympäristön tarjoamiinihmissuhde- ja koulutusmahdol lisuuksiin. Siinäselvitetään, millaiset psyykkiset edellytykset nuorelleon syntynyt nuoruusiän psyykkisten kehitystehtävienkohtaamiseen, joiden kautta syntyykyky irtautua kotoa, hyväksyä fyysinen kasvaminenaikuiseksi oman sukupuolensa edustajaksija löytää oman elämän arvot, esimerkiksi suhdepäihteisiin, ammatilliset ja koulutustavoitteetsekä ihmissuhdemallit. Irtautuminen lapsuudenvanhemmista mahdollistuu, jos nuorella onollut riittävät vuorovaikutussuhteet, joissa onsyntynyt perusluottamus, ja hänellä on kykysiirtää välitöntä tyydytystä, kyky ponnistellapäämääriensä eteen, kyky ylläpitää ihmissuhteitaja kaiken kaikkiaan hän on tyytyväinenomaan itseensä (Aalberg & Siimes 1998). Sitenesimerkiksi vanhemman sairaudesta tai muustasyystä johtuva kyvyttömyys riittävään vuorovaikutukseenja turvallisen, rajoja ylläpitävän kasvuympäristönluomiseen on huono-osaisuudenriskitekijä. Se voi äärimmillään johtaa lapsentai nuoren sijoittamiseen kodin ulkopuolelle.Kyky käyttää tarjolla olevia avunsaantikanavianähdään taas syrjäytymistä ehkäisevänä tekijänä.On osoitettu, että nuoret, jotka ovat kaikkeintoivottomimpia, eivät turvaudu ammattiapuun(Zachrisson ym. 2006). Osin tästä syystä nuortenperustason nuorisopsykiatriset palvelut onpyritty viemään lähelle nuoria niin sanotullawalk-in -periaatteella.Nuorisopsykiatrisen työn keskeinen tavoiteon käynnistää ja poistaa esteitä nuoruusiännormaalilta kehitykseltä ja vähentää psyykkisensairauden aiheuttamaa haittaa kehitykselle.Vaikka nuorta hoidetaan yhteistyössä hänenvanhempiensa/huoltajiensa kanssa, tavoitteenaon ensisijaisesti saada nuori itse aktiivisestimukaan hoitoonsa. Hoidossa käytetään erilaisiaterapeuttisia interventioita ja biologisia hoitomenetelmiä.Tavoitteena on luoda yhteistyössämuiden viranomaisten kanssa nuorelle sellainen166

kasvuympäristö, jossa hän pystyy sekä hyödyntämäänsaamaansa hoitoa että olemaan mukananuorten tavallisessa elämässä.Yh t e i s t y ö n kehit tämisen ta r v eja m a h d o l l i s u u d e tYksi haasteellisimpia nuorisokasvatuksen, -sosiaalityönja -psykiatrian yhteistyön alueita ontyö lastensuojelun asiakkaana olevien nuorten jaheidän perheidensä kanssa. Seuraava esimerkkihavainnollistaa tilannetta, jossa nuori on sekälastensuojelun että nuorisopsykiatrian asiakkaanaja jossa palvelujärjestelmien eri aikaisuus,keskinäisen kommunikaation puute ja nuorenkasaantuneet ongelmat tulevat esille. Keskeinenkysymys on, miten eri tahot löytävät yhteisymmärryksensiitä, miten tukea ilmeisessäsyrjäytymisvaarassa olevaa nuorta. Esimerkki onkonstruoitu, mutta sen pohjana ovat käytännöntyössä havaitut tilanteet:Nuori tulee päivystysaikana (ts. virka-ajanulkopuolella) psykiatriseen sairaalaan, koskahän on ajautunut umpikujaan jo toisessa sijoituspaikassaan.Nuorisopsykiatrisen osastonhenkilökunnan mielestä hänellä on vääränlainensijoituspaikka ja riittämätön psykiatrinenavohoito. Sijaiskodin vanhemmat kokevat, ettäheillä ei ole riittävästi tietoa nuoren elämänvaikeista tapahtumista ja psyykkisen ongelmanlaadusta. Sosiaaliviranomaisten mielestä nuori eisaa riittävän pitkää nuorisopsykiatrista osastohoitoa.Erikoissairaanhoidossa tehdyssä arviossatodetaan, että vastentahtoisen hoidon kriteeriteivät täyty, eikä nuori kuulu psykiatriseen sairaalaan.Nuori jää odottamaan osastolla uuttasijoituspaikkaa. Nuori on masentunut ja toivoton.Suljetulla osastolla hän on rauhallinen jayhteistyöhaluinen, mutta osaston ulkopuolellauhmakas ja vaikeasti hallittavissa. Kasvatuksellisensuhteen luominen nuoreen on vaikeaa jahaasteellista, koska nuorella on monia menetyksiäja pettymyksiä ihmissuhteissa ja vaikeusluottaa aikuisiin.Eri ammattiryhmien yhteistyö rajapinnoillakonkretisoituu hoito- ja asiakassuunnitelmissa,joihin kirjataan tavoitteet ja eri osapuoltenvastuut. Esimerkkitapauksessa lastensuojelunsosiaalityön ja nuorisopsykiatrian vastuidenja työnjaon täsmällinen määrittely on nuorensijoituspaikan löytämisessä ja nuoren kokonaisvaltaisessaauttamisessa olennaista. Tavoitteenaon, että kaikille syntyy realistinen käsitys nuorentilanteesta. Ratkaisuissa on otettava huomioonnuoren psyykkinen tilanne ja siitä johtuva psykiatrisenhoidon tarve, nuoren sosiaalinen tilanneja siitä lähtöisin lastensuojelun ja vanhempienkanssa tehtävän työn tarve ja ne tarpeet, jotkakohdentuvat sijoituspaikkaan, jotta se pystyyvastaamaan nuoren sijaisvanhemmuuteen jakasvatustarpeisiin. Tässä prosessissa on tärkeääkuulla nuoren, hänen läheistensä ja eri ammattiryhmientulkintoja ja arvioita tilanteesta.Ratkaisuissa tulee huomioida myös nuoren kehitysvaiheja tarpeet tulevaisuudessa. Olennaistaon myös, kuka on nuoren rinnalla tukemassa jajakamassa elämäntilanteen kaaosta.Nuorisokasvatuksen, -sosiaalityön ja -psykiatrianyhteinen tavoite on nuoren hyvinvointija terve, sosiaalisesti osallistuva aikuisuus. Eritoimijat toimivat eriaikaisesti ja eri alueilla,tosin osin toisiaan sivuten ja osin päällekkäin.Nuorisokasvatus pyrkii tarjoamaan nuorellekanavan käyttää ympäröivää yhteiskuntaa omankasvunsa ja kehityksensä apuna ja mahdollisuudenaktiivisesti vaikuttaa ympäristöönsä.Samalla se perehdyttää nuoren vallitseviinnormeihin ja antaa siten palautteen nuorellesekä nuoren omasta toiminnasta että siitä, mitähäneltä odotetaan. Siten nuorisokasvatus voiparhaimmillaan olla osa nuorten kulttuuria.Tässä mielessä nuorisokasvatuksen tehtävä onsekä ongelmien ehkäiseminen että jo ongelmiakohdanneiden nuorten tukeminen.Nuorisososiaalityö taas antaa mahdollisuudensekä tukea nuorta että puuttua nuorenomaan elämään ja kasvuympäristöön jopahuostaanoton kautta, jos muut keinot eivätauta. Nuorisopsykiatrinen työ puolestaan tulee167

nuorten elämään vasta siinä vaiheessa, kun onsyntynyt ongelmia ja nuori itse tai joku hänenympäristöstään hakee hänelle apua. Nuorisopsykiatriatarkastelee nuorta enemmän nuorensisältä, mielestä käsin, eli pyrkii yhdessä nuorenkanssa löytämään keinoja terveeseen kasvuun jatoisaalta oman psyykkisen häiriön hoitamiseentai sopeutumiseen siihen.Yhteistyön haasteellisuutta lisäävät erilaisetorganisaatio- ja toimintakulttuurit, jotkavaikuttavat myös nuoren tilanteesta tehtäviintulkintoihin ja esitettäviin ratkaisuihin. Myöskäsitykset tarvittavasta tiedosta, sen tuottamisentavoista ja tietosuojakysymyksistä voivat tuottaahaasteita yhteistyöhön. Tarvitaan paitsi tapauskohtaistayhteistyötä, myös toisen organisaationtyön tuntemusta ja yhteistyön suunnittelua.Nuorten polarisaation ehkäisemiseksi tarvitaaneri toimialojen yhteistä strategiaa, jokaedistää alojen keskinäistä ymmärrystä muttamyös yksittäisten nuorten tapauksissa tehtävääyhteistyötä. Alojen välisessä tieteellisessä tutkimuksessaolisi mahdollista myös analysoida sitä,miten nuorten elämän riskitekijät määritelläänja minkä tasoisia interventioita tarvitaan. Tällöinammattilaisilla olisi enemmän perusteluja myösosallistua poliittiseen keskusteluun varhaisestapuuttumisesta ja sen keinoista (ks. Harrikari jaHoikkala tässä teoksessa).Vaikuttaa siltä, että eri toimijoiden välisetyhteistyöongelmat eivät ole ongelmia arvoissa tailopullisessa tavoitteessa, vaan siinä, että tarkastelunäkökulmaomalla sektorilla on eriytynyt.Tämä asettaa haasteita keskinäiselle kommunikaatiollesekä käytännön tasolla että tieteellisessätyössä. On ilmeistä, että satunnainen ja pelkkätapauskohtainen yhteistyö on riittämätöntä.Tarvitaan ohjelmallisen yhteistyön muotoja jarakenteita, jotka mahdollistavat hallinnollisten,organisatoristen ja teoreettisten rajapintojenylittämisen. Tämä vaatii uudentyyppisen rajapintatyöskentelynkehittämistä.LähteetAalberg, Veikko & Siimes, Martti (1998) Lapsesta aikuiseksi.Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Nemo, 13–73.Aapola, Sinikka (2002) Exploring Dimensions of Age inYoung People’s Lives. A discourse analytical approach.Time & Society 11 (2/3), 295–314.Arnkil, Tom Erik & Eriksson, Esa (1995) Mukaan meneminenja toisin toimiminen. Nuorisopoliklinikka verkostoissaan.Stakesin tutkimuksia 51. Helsinki: Stakes.Blos, Peter (1962) On adolescence. New York: The Free Press,Macmillan Publishing Co, Inc.Erikson, Erik (1950) Childhood and society. New York:Norton.Erikson, Erik (1983) Identity: Youth and crisis. New York:Norton.Harrikari, Timo (2004) Tahdon vahvistamisesta tarpeentyydytykseen. Suomalaisen koulukodin lainsäädäntöhistoriaa1860–1980. Teoksessa Markku Jahnukainen& Taru Kekoni & Tarja Pösö (toim.) Nuoruus ja koulukoti.Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisostutkimusseura.Julkaisuja 43. Helsinki, 21–60.Harrikari, Timo (2006) Rikos lastensuojelun kentässä.Teoksessa Päivi Honkatukia & Janne Kivivuori (toim.)Nuorisorikollisuus. Määrä, syyt ja kontrolli. Helsinki:Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos & Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura& Nuorisoasiainneuvottelukunta, 249–279.Heikkinen, Alpo (2006) Olenko mä sitä riskiryhmää? Lastensuojelunpoikaryhmien hyvinvoinnin muutostekijät– realistinen etnografia. Helsinki: Helsingin yliopisto.Heikkinen, Alpo (2007) Nuoret lastensuojelun avohuollossa– palvelujen ja menetelmien tarkastelu. Sosiaali- ja terveysministeriönsosiaalialan kehittämishankkeen lastensuojelunkehittämisohjelman raportti. Helsingin kaupungin sosiaalivirasto.Selvityksiä 1. Helsinki: Helsingin kaupunginsosiaalivirasto.Heino, Tarja (2007) Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat?Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana.Stakesin työpapereita 30. Helsinki: Stakes.Helne, Tuula (2002) Syrjäytymisen yhteiskunta. Stakesintutkimuksia 123. Helsinki: Stakes.Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.) (2007) Nuorisotyötäon tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet.Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 76. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.Laukkanen, Eila & Marttunen, Mauri & Miettinen, Seija& Pietikäinen, Matti (toim.) (2006) Nuorten psyykkistenongelmien kohtaaminen. Helsinki: Duodecim.Lähteenmaa, Jaana (1997) Parempi virsta väärään. Ongelmanuortenprojektien evaluoinnista. Nuorisotutkimus15 (3), 28–33.Myllärniemi, Anniina (2005) Huostaanottojen kriteeritpääkaupunkiseudulla. SOCCAn ja Heikki Waris -ins-168

tituutin julkaisusarja. Helsinki: SOCCA & HeikkiWaris -instituutti.Nivala, Elina (2006) Kunnon kansalainen yhteiskunnankasvatuksellisena ihanteena. Teoksessa Leena Kurki &Elina Nivala (toim.) Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen.Johdatus kansalaisuuden sosiaalipedagogiikkaan.Tampere: Tampere University Press, 25–113.Nivala, Elina & Saastamoinen, Mikko (toim.) (2007)Nuorisokasvatuksen teoria – perusteita ja puheenvuoroja.Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 73. Helsinki:Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.Paju, Petri (toim.) (2004) Samaan aikaan toisaalla ... Nuoret,alueellisuus ja hyvinvointi. Nuorten elinolot -vuosikirjaIV. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisoasiainneuvottelukunta & Stakes.Pekkarinen, Elina (2006) Lastensuojelun ryhmätoimintamurrosikäisten tyttöjen kokemana. Teoksessa HanneleForsberg & Aino Ritala-Koskinen & Maritta Törrönen(toim.) Lapset ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus,99–127.Puuronen, Vesa (2006) Nuorisotutkimus. Tampere: Vastapaino.Pylkkänen, Kari (2003) Hoitotakuu nuorisopsykiatriassaNUOTTA-projektin loppuraportti 2003. Sosiaali- jaterveysministeriö. Selvityksiä 2003; 13.Pösö, Tarja (1993) Kolme koulukotia: tutkimus tyttöjen japoikien poikkeavuuden määrittelykäytännöistä koulukotihoidossa.Acta Universitatis Tamperensis. Ser A. Vol388. Tampere: Tampereen yliopisto.Pösö, Tarja (2007) Lastensuojelun puuttuva tieto. TeoksessaJaana Vuori & Ritva Nätkin (toim.) Perhetyön tieto.Tampere: Vastapaino, 65–82.Satka, Mirja (2003) Lapsi- ja nuorisososiaalityön varhaisetopilliset juuret. Teoksessa Merja Laitinen & AnneliPohjola (toim.) Sosiaalisen vaihtuvat vastuut. Jyväskylä:PS-kustannus, 128–144.Smith, Margaret G. & Fong, Rowena (2004) The Childrenof Neglect. When no one cares. New York ja Hove: Brunner-Routledge.SVT. Lastensuojelu. Stakes 2006. Lastensuojelu 2006.Tilastotiedote 13/2007, 27.8.2007. Suomen virallinentilasto, Sosiaaliturva 2007. Helsinki: Stakes.Taskinen, Sirpa (2003) Lapsen seksuaalisen hyväksikäytönja pahoinpitelyn selvittäminen: asiantuntijaryhmän suosituksetsosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Stakes.Oppaita 55. Helsinki: Stakes.Zachrisson, Henrik & Rödje, Kjetil & Mykletun Arnstein(2006) Utilization of health services in relation to mentalhealth of adolescents: A population based survey. BMJ,published online 2006 February 16. doi:10.1186/1471-22458-6-34.169

Ell a Si h v o n e nLa s t e n ja n u o r t e np a h o i n v o i n t ija va n h e m m u u sm ediatek s tei s s äSuurimmalla osalla lapsista olosuhteet ovat paremmatkuin koskaan. Silti kuilu hyvin ja huonosti voivienlasten välillä kasvaa nopeammin kuin koskaan. Siitäkertovat esimerkiksi huostaanottojen, erityisopetuksentarpeen ja lapsiperheiden köyhyyden lisääntyminen.’Hyvinvoinnin eroja ei saa päästää kärjistymään. Meidänon investoitava erityisesti ennaltaehkäiseviin palveluihinja vanhempien tukemiseen’ Vanhanen linjasi. (HS,3.10.2006, u) 1Pääministeri Matti Vanhanen puuttuu HelsinginSanomien uutisessa ajankohtaiseen ongelmaan:lasten ja nuorten eriarvoistumiseen. Tällainenmediassa tapahtuva lasten ja nuorten hyvinvoinninproblematisointi on kiinnostanut minua jopidemmän aikaa; lasten ja nuorten pahoinvoinnistaon kirjoitettu lehdissä jo kohta vuosikymmenenajan. Siitä on puhuttu ajankohtaisohjelmissaja sen ympärille on kirjoitettu värikkäitätelevisiosarjoja ja teatterinäytelmiä. Olen tätäjulkista näytöstä seuratessani huomannut, ettäkeskustelu lasten ja nuorten pahoinvoinnin ympärilläon yllättävän yksioikoista: lapset ja nuoretovat uhreja muiden ”suurempien” puheenaiheidenvallatessa tilaa pahoinvointikeskustelussa.Yksi merkittävä puheenaihe kietoutuu perheenja vanhemmuuden ympärille.Lasten ja nuorten nostaminen esiin yhteiskunnallistenongelmien yhteydessä synnyttäävanhemmuuden hallinnan eetosta. Tavoitteenaon selvittää, millä tavalla lasten ja nuorten ongelmatliitetään perheeseen ja millaisia toimija-asemiaongelmien ratkaisijoille luodaan. Erityisestikeskityn tarkastelemaan, millainen merkitysvanhemmille annetaan pahoinvoinnin syntymisessäja ratkaisemisessa. Tutkimusasetelmantekee mielenkiintoiseksi jännite, joka vallitseeyhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa javastuun ottamisen mahdollisuuksissa; kelvollisestavanhemmuudesta on riskien ja pelkojentäyttämässä yhteiskunnassa tullut monimutkainenja asiantuntijatietoon tukeutuva tehtävä.Lähestyn lasten ja nuorten pahoinvointikeskusteluamedia-aineiston kautta. Olen kerännytvuosien 1999–2001 välisenä aikana HelsinginSanomissa (HS) ja Etelä-Suomen Sanomissa(ESS) ilmestyneitä lasten ja nuorten pahoinvointiakoskevia kirjoituksia (n=587). 2 Suurikohu lasten ja nuorten pahoinvoinnin ympärilläosui nimenomaan vuosituhannen vaihteeseen,jossa Riitta Jallinojan (2006, 10) mukaan muotoiltiinerityinen familistinen käänne.Lasten ja nuorten pahoinvointi on ongelma,jolle etsitään julkisuudessa kiivaasti syitä ja ratkaisuja.Olen juonianalyysiin tukeutuen kiinnittänythuomiota siihen, miten lasten ja nuortenpahoinvointia kuvataan (seuraus), millaisia syitäja syyllisiä (syy) sekä ratkaisuja ja ratkaisijoita(ratkaisu) kirjoituksissa nostetaan esiin.Pahoinvointikirjoitusten syy- ja ratkaisupalikat3 on tyypitelty sen mukaan, mitä toimijatahoapuhuja pitää syyllisenä tai vastaavasti, ketkäovat lasten ja nuorten pahoinvoinnin ongelmanratkaisijoita (kuvio 1). Syy- ja ratkaisupalikattäyttyvät kirjoitusten perusteella neljästä toimijaryhmästä:vanhemmista, yhteiskunnasta,koulusta/päiväkodista ja lapsista ja nuorista. 4Tämän artikkelin primääriaineistona ovatjuonianalyysin avulla jäljitetyt vanhemmuuskirjoitukset(n=221). Vanhemmuuskirjoituksissavanhemmat asetetaan pahoinvoinnin ratkaisijoiksi.Rajaus on perusteltua, sillä vanhemmatovat suurin sekä syyllis- että ratkaisijaryhmä.Viimeaikaisessa lasten ja nuorten pahoinvointiakäsittelevässä keskustelussa on noussut170

Kuvio 1. Lasten ja nuorten pahoinvoinnin juonipalikat (HS ja ESS 1999–2001).Lähde: Sihvonen (2005).SYY ONGELMA RATKAISUVanhemmat (59 %)Lasten ja nuorten pahoinvointiVanhemmat (44 %)Yhteiskunta (16 %)1. päihteiden käyttö2. häiriökäytös3. mielenterveysongelmat4. syrjäytyminen5. väkivalta6. koulukiusaaminen7. koulunkäyntivaikeudets8. saatananpalvonta9. rikollisuus10. muutaYhteiskunta (29 %)Lapset ja nuoret (9 %)Koulu/päiväkoti (7 %)Muu/ei syytahoa (9 %)Koulu/päiväkoti (18 %)Lapset ja nuoret (3 %)Muu/ei ratkaisutahoa (6 %)esiin uusi juonne: enää ei olla huolissaan pahoinvoinninlisääntymisestä, vaan kasautumisesta.Kirjoituksissa painotetaan sitä, kuinkasuurin osa lapsista voi hyvin ja jopa paremminkuin koskaan aikaisemmin. Artikkelin sekundääriaineistonaovat vuonna 2006 ilmestyneetpahoinvointia ja eriarvoistumista käsittelevätHelsingin Sanomien kirjoitukset (n=54), 5 joitakäsittelen artikkelin loppupuolella. Artikkelinalun esimerkistä voi havaita, että eetos perheestäja vanhemmuudesta on edelleen vahvasti esilläpahoinvointikirjoituksissa.Julkisuudessa puhutaan vanhemmuudenolevan kadoksissa: vanhemmuuden oheneminenmuodostaa vakavan riskin ja uhkaa lasten januorten hyvinvointia. Media on pelkojen levittäjänäja vahvistajana erityisessä asemassa. Kadonnuttavanhemmuutta on jäljitetty erilaisistanäkökulmista myös tutkijavoimin (mm. Hoikkala1993; Rotkirch 2000). Tässä artikkelissakeskitytään tarkastelemaan perhettä ja vanhemmuuttaosana laajempaa yhteiskuntakehitystä(vrt. Smart & Neale 1999, 25). Lähestyn sanomalehtikirjoituksiayhteiskunnan muutoksiakäsittelevistä sosiologisista aikalaiskeskusteluistakäsin. Tarkasteluni kiinnittyy riskitietoisuutta,pelkoja, hallintaa ja terapiakulttuuria koskeviinsosiologisiin keskusteluihin.Lasten ja nuorten pahoinvointikirjoituksissarakennetaan toimintaohjelmaa syntyneen kriisineli pahoinvoinnin nujertamiseksi. Kirjoituksetpahoinvoinnista ja perheestä eivät ole vain tarinoidentasolla ymmärrettäviä konstruktioitatodellisuudesta, vaan monella tapaa moraalistasäätelyä rakentavia toimintaohjelmia, joissaerilaiset puhujat tuottavat eetosta ohjelmanläpiviemiseksi ja saavuttaakseen diskurssilleenyleisesti hegemonisen aseman.171

La p s e t ja n u o r e t u h r e i n aPahoinvointi näyttäytyy monenlaisina lasten januorten ongelmina (ks. kuvio 1). Vaikka lapsetja nuoret ovat mediassa keskeisessä asemassa,ovat he tutkimissani kirjoituksissa ensisijaisestimuiden tulkintojen kohteena, eivätkä näin itseole aktiivisia toimijoita. Tarkastelukulma lastenja nuorten pahoinvointiin muodostuu aikuistenmaailmasta käsin muotoillusta ongelmanäkökulmasta.Lapsia ja nuoria on tarkasteltu ongelmanäkökulmastauhkana ja moraalisen paniikin kohteena(vrt. Cohen 1987/1972). Vaikka lapsia januoria tarkastellaan pahoinvointikirjoituksissaongelmanäkökulmasta, he eivät ole uhka ja moraalisenpaniikin kohde, vaan viattomia uhreja(Sihvonen 2005, 20). Todelliset ongelmat jauhkat tulevat lasten ja nuorten maailman ulkopuoleltaeli tässä tapauksessa perheestä (ks. myösAaltonen & Honkatukia 2002; von Feilitzen &Butch 2002). Näin aikuisyhteiskunta problematisoinimenomaan aikuisuutta lapsi- ja nuorisokysymystenvälityksellä (Hoikkala 1989, 93;Alanen & Bardy 1990, 11).Käytän tästä lasten ja nuorten pahoinvointikirjoituksissaesiin nousseesta näkökulmastanimitystä uhrinäkökulma. Lasten ja nuorten uhristatuksen6 muodostuminen edellyttää sosiaalisianormeja ja laajasti hyväksyttyjä kulttuurisiastereotyyppejä. Lasten ja nuorten uhristatukselletällaisen perustan on luonut niin sanottu ”viattomanlapsen myytti” (Furedi 2002, 44−58).Joanna Wyn ja Rob White (1997) liittävät1990-luvulla kasvaneen uhrinäkökulman kiinnostavastiriskiyhteiskuntaan: nuorten ajatellaanelävän jatkuvasti riskien ympäröimänä sortuenhuumeisiin ja väkivaltaan. Myös lasten ja nuortenpahoinvointia käsittelevissä kirjoituksissakorostetaan kasvavia riskejä, joiden alkuperälöydetään useimmiten perheestä. Moraalinenpaniikki, jonka seurauksena vuosituhannenvaihteessa syntyi kiivas keskustelu lasten ja nuortenpahoinvoinnista, kohdistuukin perheeseenja siellä edelleen vanhemmuuteen.Va s t u u l l i n e n va n h e m m u u sj u l k i s u u d e n va lo k e i l a s s aKoska lapset ja nuoret ovat pahoinvointikirjoituksissaviattomia tai ainakin voimattomiauhreja, nousevat erityisesti vanhemmat esiinvahvoina toimijoina. Käytän pahoinvoinninratkaisujen analyysissä apunani aktanttimallista6 johdettua tarinalinjaa, jossa vanhemmillevalmistellaan ongelman ratkaisijan eli subjektintoimija-asemaa (ks. Törrönen 2004, 40). Mallissavastuullisen vanhemmuuden mahdollisuuksiaratkaista pahoinvoinnin ongelma nakertavat erilaisetesteet eli vastustajat. Vanhemmille voidaanmyös osoittaa auttajat, jotka auttavat subjektiasaavuttamaan tavoitteen eli luomaan edellytyksetlasten ja nuorten hyvinvoinnille. Auttajatja vastustajat voivat olla joko vanhemmistaitsestään johtuvia sisäisiä tekijöitä (esimerkiksiosaaminen tai haluaminen) tai vanhemmistaitsestään riippumattomia ulkoisia tekijöitä(esimerkiksi työ).Kirjoituksissa usein esiintynyt termi kadonnutvanhemmuus kiteyttää osuvasti vanhempienongelman. Koulupsykologi toteaa, että”Olemme [koulussa] ruvenneet käyttämään termiä’vanhemmuus on hukassa’.” (ESS, 3.3.1999, u/psykologi.) Puhe vanhemmuuden katoamisestaliitetään tiukasti koskemaan yhtä lailla kaikkienyhteiskuntaluokkien vanhempia.Eivät kaikki [väkivaltaiset ja epäsosiaaliset] nuoretole rikkoutuneista kodeista ja juoppojen perheistä.Kyllä ne tulevat osaksi nk. varakkaista perheistä, janiistä joissa luullaan että vapaa kasvatus on se ainoaja oikea tapa saada hyviä nuoria. (ESS, 6.7.1999,mp/kansalainen.)Pahoinvointi näyttää soluttautuvan ennestään tunnistamattomiakanavia pitkin melkein minne vain.Ei vain köyhän mökkiin, vaan myös rikkaan linnaan!(HS, 14.4.2001, mp/psykiatri.)172

Kuvio 2. Vanhempien subjektiasema lasten ja nuorten pahoinvointikirjoituksissa (HS ja ESS1999–2001). Lähde: Sihvonen (2005).Objekti:lasten januortenhyvinvointiulkoisetulkoisetAuttajatsisäisetSubjekti:vastuullisetvanhemmatsisäisetVastustajatTaloudelliset seikat määrittävät tutkimustenmukaan vahvasti perheen ja lasten hyvinvointia(Välimaa 2000; Bardy, Salmi & Heino 2001).Se, että perheen taloudellisen ja sosiaalisen asemanmerkitys jää kirjoituksissa vähemmällehuomiolle korostaa yksilön ja psyyken tasonselityksiä ja vahvistaa terapiakulttuuria pahoinvoinninja hyvinvoinnin määrittämisessä (vrt.Rieff 1966; Bellah 1986; Moskowitz 2001;Furedi 2004; Ihanus 2005). Yksilöllistynytyhteiskunta tarjoaa asiantuntijoihin nojaavalleterapiakulttuurin nousulle otollisen maaperän.Terapiakulttuurissa yksilön, yhteisön ja yhteiskunnanongelmia tarkastellaan kääntymälläsisäänpäin, ihmisten psyykeen puoleen.Vanhempia houkutellaan ratkaisemaan pahoinvoinninongelma vastuuseen vetoamalla.Keskeiseksi vanhempien vastuullisuutta herätteleväksiasiaksi nousee lasten ja nuorten liianvarhainen itsenäistäminen, jota kohtaan tunnetaanhuolta ja vastenmielisyyttä. Huoli kiteytyylausahdukseen ”lapsuutta on lyhennetty”. Eräsvanhempi kirjoittaa mielipidekirjoituksessa:”Onko niin, että lapset eivät ole enää lapsen asemassa,koska vanhemmat eivät sitä osoita?” (ESS,21.1.2001, mp/kansalainen). Kirjoittaja asettaakysymyksessään lapsuuden ja aikuisuuden kiinnostavastikulttuuriseen yhteyteen: lasten asemavahvistuu vain, jos se voidaan erottaa selkeästivanhempien eli aikuisten asemasta, joka ei enääole itsestään selvä asia. Perheterapeutti vastaaesimerkin äidille:Jotkut vanhemmat ovat pikemminkin liian varhaistaaikuistumista tukemassa, kuin jarruttamassa [...] Liiallinensallivuus tai liian aikaisin annettu vapaus voidaantulkita vastuusta vetäytymiseksi tai lapsen jättämiseksitilanteeseen, josta lapsilla ei vielä ole mahdollisuuksiaselvitä. (ESS, 27.1.2001, mp/terapeutti.)Liian varhaiseen itsenäistämiseen liittyy vastuunlangettaminen lasten harteille, joka on kirjoitustenmukaan osoitus vanhempien vastuuttomuudesta.Pahoinvointikirjoitusten perusteella lastenliian varhainen itsenäistäminen on saavuttanutsaturaatiopisteen: lasten halutaan olevan lapsia,minkä olennaisena edellytyksenä on vanhempienkasvaminen vastuullisiksi aikuisiksi.Kirjoituksissa nostetaan esiin kaksi merkittävääkeinoa, joiden avulla vanhemmat voivatasettua vastuullisen ratkaisijan rooliin sekätorjua lasten ja nuorten pahoinvointia: ajanantaminen ja rajojen asettaminen. Tarkastelenseuraavaksi aktanttimallia soveltaen vanhempienmahdollisuuksia ratkaista pahoinvoinninongelma.173

Rat k a i s u n a a j a n a n ta m i n e nLasten ja nuorten pahoinvoinnin ympärillekokoontuvat puhujat asettuvat julkisuudessayksimielisesti puolustamaan tasapainoisenlapsi−vanhempi-suhteen kulmakivenä aikaa.Kasvatustieteilijä kirjoittaa saatananpalvontaakäsittelevässä kirjoituksessa: ”Aikuisten tulisioppia vastuullista vanhemmuutta ja perheiden antaaenemmän aikaa lapsilleen.” (HS, 11.1.1999,mp/tutkija.)Ajasta puhumisella on oma merkittävä tehtävänsäpahoinvointikirjoituksissa. Aika ei oleneutraali ilmaisu vaan sisältää vahvan arvolatauksen.Ilmaisun latautuneisuus kiteytyy opettajakouluttajanlausahduksessa, jonka kohteenaovat ajan puutteesta purnaavat vanhemmat:”Meillä on aikaa tehdä juuri sitä, minkä koemmetärkeäksi.” (ESS, 8.3.2001, u/kouluttaja.)Lasten ja nuorten pahoinvoinnista huolestunutvanhempi kirjoittaa: ”Suokaa aikaa lapsillenne:antakaa hänen tuntea, että välitätte hänestä.”(ESS, 16.9.2001, mp/vanhempi.) Aikaa jaettaessaosoitetaan asioiden tärkeysjärjestys; ajanantaminen on osoitus välittämisestä ja arvostamisesta.Kiinnostavaa on, että kirjoituksissa nousevatväkevästi esiin nimenomaan vanhemmistariippuvat sisäiset vastustajat ja auttajat (ks. kuvio2). Kirjoituksissa korostetaan sitä, kuinkavanhemmat eivät halua viettää aikaa lastensakanssa, vaan valitsevat mieluummin työn taiomat vapaa-ajan harrastukset. Työnarkomaniateilataan kirjoituksissa vetoamalla arvolatautuneeseenaikaan: työlle annettu aika on osoitusvalinnasta, jossa lapset jätetään heitteille.Vanhemmuuden roolikartta [väline terapiassa] on tarpeellinenpaitsi lastensuojeluperheissä, joissa elämänhallinta ja vanhemmuus on hukassa, myös uraputkessaoleville vanhemmille […] Samahan se on mistäsyystä lapsensa hylkää; ryyppää tai että on töissä −vanhempana on kuitenkin poissa. (ESS 9.5.2001,u/psykologi.)Sillä aikaa kun me liehumme kaiken maailman tärkeiksikatsomissamme juhlissa ja harrastuksissa, lapset kulkevatties missä [...] Vanhempien ja kasvattajien pitäisiherätä huomaamaan, että lapselle, nuorelle pitäisi järjestääenemmän aikaa, eikä loistaa poissaolollaan omissaporukoissaan [...] Tässä eivät mitkään hupivälineet,kännykät, tietokoneet, moottoriajoneuvot voi korvataaikuisia. Lapsi tarvitsee läsnä olevaa aikuista lähelleen.(ESS, 8.9.2001, mp/vanhempi.)Haluamisen tai tahtomisen lisäksi vanhemmatjoutuvat kohtaamaan myös muita heistä itsestäänriippuvia sisäisiä esteitä. Aikaa ei nimittäinkirjoittajien mukaan yksinkertaisestiosata antaa oikein: olemalla läsnä. Keskusteluajasta ei rajoitu pelkästään työn tai vanhempienharrastusten ja perheen väliseen aikataisteluun− ajan määrälliseen jakautumiseen. Ajan antamisestaon muodostunut todellista osaamistavaativa taito, jonka saavuttamiseksi vanhemmatjoutuvat kohtaamaan itsestään riippuvia sisäisiäesteitä lasten ja nuorten hyvinvoinnin turvaamiseksi.Rikoskonstaapeli kommentoi lastenkotiintuloaikoja käsittelevässä uutisessa, kuinka”Vanhemmat voisivat viettää aikaa jälkikasvunsakanssa, olla läsnä, eivätkä vain paikalla.” (ESS,9.12.1999, u/poliisi.) Pelkkä perheen kanssavietetty määrällinen aika ja parjattu laatuaikaeivät riitä, vaan vanhempien tulee olla läsnä.Mitä tällä läsnäololla oikeastaan tarkoitetaan?Non Fighting Generationin toiminnanjohtajapohtii, mitä inflaation kärsineen laatuajantilalle tulisi tarjota: ”Toimiva vuorovaikutus tarkoittaaeläytyvää kuuntelua, henkistä läsnäoloa jatodellisten tunteiden ja ajatusten ilmaisua puolinja toisin.” (HS, 1.6.2001, u/järjestötyöntekijä.)Myös lähipoliisi kommentoi huumeita käsittelevässäjutussa, kuinka ”Vanhempien pitäisi ollakiinnostuneita, mitä nuoret tekevät ja käyttääaikaansa heidän kanssaan.” (ESS, 16.3.2000,u/poliisi.) Läsnä oleminen on kuuntelemista jatunteiden ilmaisemista. Läsnäolo on laadultaanhenkistä: kuunteleminen tapahtuu eläytymälläja olemalla kiinnostunut.Arkisten asioiden kuuntelemisen lisäksi vanhempiaohjataan tutustumaan nuorten maail-174

maan. Jotta vanhemmat voisivat eläytyä aidosti,heidän on tiedettävä, mitä nuorten maailmassa”oikeasti” tapahtuu. Traditiot tai omat kokemukseteivät riitä tiedon lähteiksi.Haastaisin kaikki vanhemmatkin tutustumaan arkistoon[internetissä toimineeseen nuorten ehkäisy- jaseksineuvontakokeiluun]. Siitä he saisivat ajankohtaistatietoa siitä, miten nuorille olisi hyvä puhua. (HS,25.5.2000, u/psykiatri.)Meidän tulisi perehtyä saatananpalvontaa koskevaankirjallisuuteen, tutustua internetin tietovalikointiin,kuunnella alan musiikkia ja ennen kaikkea kiireettömästikuunnella nuoria. (HS, 11.1.1999, mp/tutkija.)Lapsesta ja nuoresta kiinnostuminen (viittaahaluun tai tahtoon) ja kuunteleminen (viittaaosaamiseen) tarjoavat keinot lasten ja nuortenpahoinvoinnin nujertamiseksi – ja ovat siisvanhemmista itsestään riippuvia sisäisiä auttajia.Näin ajan antamisesta tulee yksilöllinenongelma, johon tulee reagoida nimenomaanpanostamalla perheen sisäisiin vuorovaikutussuhteisiin.Rat k a i s u n a rajojena s e t ta m i n e nAjan antamisen ohella toinen tärkeä teksteistäesiin noussut vastuullisen vanhemmuuden edellytyson rajojen asettaminen lapsille ja nuorille.Kuten ajan antamista käsittelevissä kirjoituksissa,myös rajojen asettamisesta käydyssä keskustelussapääpaino on sisäisten vastustajien ja auttajienarvioimisessa. Rajoja ei osata asettaa oikeallatavalla – keskustelemalla ja neuvottelemalla.Keskustelun ja neuvottelun onnistuminen onjälleen riippuvainen vanhempien läsnäolon taidoista.Toimittaja kirjoittaa, kuinka eräs äiti onhavainnut rajojen asettamisen olevan monillevanhemmille vaikeaa: ”Hän [äiti] on huomannutvanhemmuuden olevan monilta kateissa. Lapsilleei ole aikaa, eikä rajoja osata tai uskalleta vetää.”(ESS, 27.10.1999.) Rajojen asettaminen vaatiinykyvanhemmilta todellista rohkeutta.On uskallettava elää siinä maailmassa, jossa nuoretelävät tällä hetkellä, eikä pistettävä päätä pensaaseenja toivoa, että kaikki on hyvin. Ei auta antaa sellaisianeuvoja, joilla ei ole mitään käytäntöä. Pitää jaksaakulkea rinnalla ja uskallettava asettua vastapäätä, asettaamääräykset ja rajat. (HS, 13.6.1999, u/kouluttaja.)Uskaltaminen ja rohkeus liittyvät osaamiseen,jonka puute on vastuullisen vanhemmuudensisäinen vastustaja. Uskalluksen korostaminenmuistuttaa vanhempia riskialttiiksi muuttuneestamaailmasta. Muutosten nopeutta korostaase, että vanhemmat eivät kirjoitusten mukaanvoi nojata jo olemassa olevaan tietoon, vaanvanhempien on tutustuttava lasten ja nuortenmaailmaan, aivan kuten ajan antamisen yhteydessä.Näin asiantuntijoiden tarjoama uusin tietonousee myös rajojen asettamisessa tärkeäksi:”Vanhempi ei ehkä usko millaisessa todellisuudessahänen lapsensa elää. Totuus valkenee vasta kuntilanne on riistäytynyt käsistä.” (ESS, 15.9.2000,u/terveydenhoitaja.)Vanhempien elämänkokemuksen ja perinteidensyrjäyttämisellä on seurauksia. FrankFuredin (1997, 135–136) mukaan traditioidenkatoaminen on rinnakkainen ilmiö luottamuksenkatoamiselle ja jokapäiväisen elämän ammatillistumiselle,jonka seuraukset ulottuvat myösperhesuhteisiin. Vanhemmuus mystifioidaankertomalla, että asiantuntijat tietävät paremmin,miten vanhempien tulisi toimia eri tilanteissa(Furedi 2002). Näitä asiantuntijoita ovat perinteistentutkijoiden ja ammattilaisten lisäksierilaiset konsultit, jotka ovat erikoistuneet ratkomaanihmisten välisiä ongelmia (Furedi 1997,134; vrt. myös Rose 1999; Dean 1999).Vasta tutustumalla nuorten maailmaan,asiantuntijoiden tarjoamaan apuun turvautuen,vanhemmat voivat yhdessä lasten kanssa – keskustellen,neuvotellen ja lapsen emotionaalisettarpeet huomioiden − säätää arjen pelisäännöt.Tästä pahoinvointikeskustelun piirteestä nouseeesiin myös vastuullisen vanhemmuuden dilem-175

ma: kun vanhemmat luopuvat auktoriteetistaan,he luopuvat vallasta ja myös vastuusta. Keskustellessaanja neuvotellessaan rajoista on vaarana,että vastuuta rajojen asettamisesta siirretäänlapsille ja nuorille itselleen, joka paitsi horjuttaavanhemmuuden auktoriteettia myös – paradoksaalisesti− lyhentää lapsuutta. Näin myös rajojenasettamisen yhteydessä nousee esiin lasten liianaikaisen itsenäistämisen, vanhempien vastuun japahoinvoinnin välinen kolmiodraama.Ka i k k i e n n u o rt e npa h o i n v o i n n i s ta h u o n o-o s a i s u u d e n k a s au t u m i s e e nSekundääriaineistoksi kerätyistä vuoden 2006lasten ja nuorten pahoinvointia ja eriarvoistumistakäsittelevistä kirjoituksista löytyy vuosituhannenvaihteen kirjoitusten kanssa yhtäläinenjuonirakenne: pahoinvoinnin ja eriarvoistumisensyyt ja ratkaisut ovat löydettävissä perheestä.Jälleen syyt ja ratkaisut löydetään useinvanhempien sisäisistä vastustajista ja auttajista(haluaminen ja osaaminen).Valtaosa lapsista voi paremmin kuin koskaan aiemmin,kasvaa terveenä suojatussa ympäristössä ja pääsee päivähoitoon,kouluun ja harrastuksiin. [...] Pieni muttakasvava joukko lapsia taas voi paljon huonomminkuin ennen. Kun lasten huoltajien elämä riistäytyyhallitsemattomaksi, se näkyy ja tuntuu lasten elämässähyvin konkreettisesti. Lapset saavat selvitä yksin ilmanvanhempien henkistä – ja usein myös aineellista – tukea.(HS, 26.8.2006, pk.)Vuoden 2006 pahoinvointia käsittelevissä kirjoituksissamyös vanhempien ulkoiset auttajatnousevat esiin; perheiden tukeminen, tukitoimienresursointi ja perhepolitiikka eivät jääsyrjään tuoreissa pahoinvointia käsittelevissä kirjoituksissa.Silti huomio kiinnittyy nimenomaanvanhemmuuteen, vaikka kyseessä ovat kokoyhteiskuntaa ravisuttavat muutokset, erityisestieriarvoistumisen yhteydessä: talouden globalisoituminenja sen vaikutukset palkkatyöhönsekä yhteiskuntapolitiikan paradigmamuutos(Helne ym. 2003).Vuoden 2006 pahoinvointikirjoituksissa onmyös toinen erityinen piirre: enää ei puhuta lainkaankaikkien lasten ja nuorten pahoinvoinnistavaan eriarvoistumisesta ja pahoinvoinnin kasautumisesta.8 Myöskään vanhempien liial lisentyössäkäynnin vaikutuksiin ei ole viimeaikaisessakirjoittelussa puututtu samalla intensiteetilläkuin vuosituhannen vaihteessa. Näin kokoyhteiskuntaa ja kaikkia yhteiskuntaluokkia läpäisevästäpahoinvoinnista on siirrytty suppeanja huono-osaisen väestönosan pahoinvoinninkuvailuun. Eriarvoistuminen näkyy kirjoituksissaaiheiden polarisaationa; pahoinvointi liitetäänerityisryhmään – lastensuojelua tarvitseviinlapsiin ja heidän perheisiinsä.Valtaosa lapsista voi paremmin kuin koskaan, muttasamanaikaisesti kasvaa niiden lasten määrä, joille kotiei kykene antamaan tarpeeksi turvaa, huolenpitoa jaeväitä tasapainoiseen kasvuun […] Rohkea puuttuminenja eri ammattiryhmien tiivis yhteistyö toisivatmonesti avun ajoissa ja sekä vähentäisivät perheiden jalasten kärsimystä että säästäisivät kustannuksia. (HS,25.6.2006, pk.)Tuoreissa pahoinvointia ja eriarvoistumista käsittelevissäkirjoituksissa painotetaan aikaisinpuuttumisen merkitystä, mikä eittämättä liittyyvanhempien ulkoisten auttajien kasvaneeseenrooliin. Erityisen kiinnostavaa on, että aikaisinpuuttumista perustellaan nimenomaan taloudellisintermein: on halvempaa ehkäistä ongelmiakuin hoitaa jo syntyneitä ongelmia (ks. myösHarrikari & Hoikkala tässä teoksessa). Tällaistadiskurssin piirrettä ei ollut havaittavissa vuosituhannenvaihteen pahoinvointikirjoituksissa.Vahvistunut talousdiskurssi viestii yhteiskunnanuusliberalististen virtausten vahvistumisesta(vrt. Rantala & Sulkunen 2005; Heiskala &Luhtakallio 2006; Patomäki 2007); lasten januorten hyvinvoinnista puhutaan tuottavuudenja hyödynnettävyyden näkökulmasta, sen sijaanettä lasten ja nuorten hyvinvointia pidettäisiinpuhtaasti ”itsessään tärkeänä”.176

Lo p u k s iJulkisuudessa on puhuttu pitkään perheen hajoamisesta,jopa katoamisesta. Perheen merkityksenväheneminen liitetään yksilöllistymiseen,traditioiden katoamiseen ja riskitietoisuudenkasvuun. Silti Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimuksenmukaan 88 prosenttia Suomenväestöstä koki vuonna 2002 kodin ja perheenhyvin tärkeäksi. Tämä osuus on noussut kymmenessävuodessa jopa 12 prosenttiyksikköä.(Liikkanen 2004, 2−12.) Vapaa-aikatutkimuksentulokset ovat ristiriidassa vuosituhannenvaihteen pahoinvointikirjoitusten kanssa, joissavanhemmuuden katoaminen uhkaa tasapuolisestikaikkia yhteiskuntaluokkia. Julkisessaperhekeskustelussa (ja valitettavasti joskus myösperhetutkimuksessa) yksilöistä lähtevät syyt javäitteet moraalin rappeutumisesta korostuvat,mikä on seurausta perheen erottamisesta laajemmastayhteiskunnallisesta kehyksestä.Kasvatuksen mahdollisuudet ovat pahoinvointikirjoituksissaparadoksaaliset: vaikka aikaaolisi ja rajoja kyettäisiin asettamaan, vanhemmateivät osaa antaa aikaa ja vetää rajoja – ainakaanoikealla tavalla. On myös huolestuttavaa ja oireellista,että ulkoisiin vastustajiin ei reagoidavakavasti painottamalla ulkoisten auttajien merkitystä.Työajan vähentämiseksi ja lasten kanssavietetyn ajan lisäämiseksi ei tarjota taloudellistakompensaatiota. Yhteisesti jaettujen traditioidenkatoamisen ratkaisuksi tarjotaan vain harvoinvanhemmuutta vahvistavaa yhteisöllistätoimintaa. Ulkoiset auttajat unohtuvat lähesaina taustalle keskustelun painottuessa sisäisiin,yksilöistä riippuviin vastustajiin ja auttajiin.Lasten ja nuorten pahoinvointikirjoituksissavanhempien halutaan ottavan enemmänvastuuta ja − kaikesta huolimatta − aktiivisentoimijan roolin pahoinvoinnin nujertamisessa.Mutta luottamus vanhempiin on kadonnut.Kirjoituksissa korostetaan sisäänpäin kääntyvää,vanhempien psyykkis-emotionaalisesta muutoksestalähtevää, terapiakulttuurille ominaista,asiantuntijoihin tukeutuvaa vanhemmuutta.Käytän tästä ratkaisumallista nimitystä vanhemmuudenemotionaalinen diskurssi, joka onpahoinvointikirjoituksissa hallitseva tapa puhuavanhemmuudesta. 9Lähestyn vanhemmuuden emotionaalistadiskurssia kriittisestä näkökulmasta. Tunteidenja emootioiden korostaminen ei itsessään olelainkaan huono asia, vaan päinvastoin vahvistaaluottamusta (vrt. Jokinen 2002, 240). Kriittiselletarkastelulle antaakin aihetta emotionaalisendiskurssin sisäinen jännite: vanhemmiltavaaditaan vastuullisuutta, vaikka samaan aikaantunnetaan syvää epäluottamusta vanhemmuuttakohtaan.Epäluottamuksen ilmapiirissä astuvat esiinasiantuntijat, joiden hallussa on välttämätöntieto kadonneen vanhemmuuden löytämiseksi.Kukaan vastuullisesti toimiva vanhempi eivoi jättää tätä asiantuntijatietoa huomioimatta.Ulrich Beckin ja Elisabeth Beck-Gernsheimin(1995) mukaan vanhempien on kannettavasitä enemmän vastuuta, mitä enemmän lapsiadiagnosoidaan (vrt. myös Rose 1990). Vanhemmateivät kuitenkaan voi koskaan saavuttaakaikkea tietoa, jota heiltä vaaditaan. (Mt., 120,129–132.) Näin lapsista tulee ennen kaikkea”jotakin vaikeasti kasvatettavaa” (mt., 132), javanhemmista eksperttien ”tukea tarvitsevia”.Nimenomaan asiantuntijat varovat julkisuudessavisusti syyllistämästä vanhempia. Furedin(2004, 339) mukaan syyllisyys suuntaa ihmistenhuomion itsestä laajempiin − yhteiskunnallisiinja moraalisiin − käytänteisiin. Terapiakulttuurissa,jossa painotetaan ihmisten kääntymistäsisäänpäin, huono omatunto on ongelma, silläse pakottaa ihmisiä reagoimaan suhteessa yhteisöönja yhteisiin moraalisiin sääntöihin. Vastuunottaminen ilman yhteisesti jaettuja moraalisiaraameja on vaikeaa. Syy miksi ratkaisijaroolissaolevia antisankarivanhempia ei haluta syyllistääon se, että lopulta myös vanhemmat ovatvoimattomia uhreja ja tarvitsevat asiantuntijoidenapua suoriutuakseen vanhemmuudentehtävistä.Keskustelu lasten liian suuresta vastuusta ja177

vanhempien vastuuttomuudesta on seurausta sosiaalisenjärjestyksen horjumisesta perheen ympärillä.Tätä paitsi puretaan julkisuudessa, myösyritetään säädellä moraalisesti. Vanhempienvastuullisuudesta puhuminen on merkittävä janäkyvä keino yrittää säädellä muuttuvia perhesuhteitanyky-yhteiskunnassa. Vanhemmuudenmuuttuminen – kuvattiinpa sitä sitten himmenevänä,pirstoutuvana tai peräti katoavana –ei kuitenkaan tarkoita perheen merkityksenhäviämistä, kuten erilaisissa tutkimuksissa onosoitettu (esim. Jallinoja 2006; Liikanen 2004;Paajanen 2007). Olennaista on herkkyys muuttuviaperhesuhteita ja niiden ympärillä tapahtuvaamoraalista säätelyä kohtaan silloin, kuntarkoituksena on tutkia, arvioida tai muutenvaan ihmetellä perhettä.Viit teet1 u=uutinen, mp=mielipidekirjoitus, pk=pääkirjoitus2 Aineisto on kerätty pro gradu -tutkielmaani varten.Aineiston keruussa on hyödynnetty Helsingin Sanomienverkkoarkistoa ja molempien lehtien mikrofilmejä.Pienen osan lehtikirjoituksista olen leikannut lehdistäreaaliajassa.3 Nimitys juonipalikka on peräisin Tommi Hoikkalantutkimuksesta Nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen(1989, 90).4 Kuviossa esitettyjä prosenttilukuja ei tule pitää toimijatahojentodellisina määrinä Etelä-Suomen Sanomissa jaHelsingin Sanomissa. Kirjoituksia kertyi kuitenkin niinpaljon, että prosenttilukuja voi pitää suuntaa antavina(vrt. Alasuutari 2001, 183–184).5 Sekundääriaineiston kirjoitukset on kerätty hyödyntämälläHelsingin Sanomien verkkoarkistoa ja mikrofilmejä.6 Uhristatuksen käsite on David Altheiden teoksestaCreating Fear. News and Construction of Crisis (2002,89, 108).7 Aktanttimalli on semiootikko A.J. Greimasin kehitelmä,joka perustuu lähettäjän, vastaanottajan, subjektinja objektin, auttajan ja vastustajan välisille suhteille(Greimas 1980, 201–206).8 Lehtikirjoitusten taustalla mahdollisesti vaikuttavatyksittäiset kohutapahtumat eivät selitä koko eroa. EsimerkiksiSuomea kohahduttaneet ”hyvistä perheistä”olevien nuorten tekemät Heinon pariskunnan raa’atmurhat tapahtuivat vasta vuoden 2001 lopulla.9 Vanhemmuuden emotionaalinen diskurssi on diskursiivinenmuodostuma, jossa viitataan toistuvastisamoihin subjektiasemiin, ilmaisumuotoihin ja yhteisiininstitutionaalisiin käytänteisiin (vrt. Törrönen 2004,41; Foucault 1972, 40–45).LähteetAaltonen, Sanna & Honkatukia, Päivi (2002) Kovat kimmatotsikoissa ja otsikoiden takana. Teoksessa PäiviHonkatukia & Sanna Aaltonen (toim.): Tulkintojatytöistä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura &Nuorisotutkimusseura, 207–223.Alanen, Leena & Bardy, Marjatta (1990) Lapsuuden aikaja lasten paikka. Tutkimus lapsuudesta yhteiskunnallisenailmiönä. Sosiaalihallituksen julkaisuja 12/1990. Helsinki:Sosiaalihallitus.Alasuutari, Pertti (2001) Laadullinen tutkimus. Tampere:Vastapaino.Altheide, David (2002) Creating Fear. News and theConstruction of Crisis. New York: Aldine De Gruyter.Bardy, Marjatta & Salmi, Minna & Heino, Tarja (2001)Mikä lapsiamme uhkaa? Suuntaviivoja 2000-luvun lapsipoliittiseenkeskusteluun. Helsinki: Stakes.Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim, Elisabeth (1995) TheNormal Chaos of Love. Cambridge: Polity Press.Bellah, Robert N. (toim.) (1986) Habits of the Heart. Individualismand Commitment in American Life. Cambridge:Polity Press.Cohen, Stanley (1987 [1972]) Folk Devils and Moral Panics.The Creation of the Mods and Rockers. New York: BasilBlackwell Inc.Dean, Mitchell (1999) Governmentality. Power and Rulein Modern Society. Lontoo: Thousand Oaks, CA. &New Delhi: Sage.von Feilitzen, Cecilia & Butch, Catharina (2002) Outlookson Children and Media. UNESCO International Clearhouseon Children and Violence on the Screen. Göteborg:NORDICOM.Foucault, Michel (1972 [1969]) Archaeology of Knowledge.Lontoo: Routledge.Furedi, Frank (1997) Culture of Fear. Risk-Taking and theMorality in Low Expectation. Lontoo: Cassel.Furedi, Frank (2002) Paranoid Parenting. Why Ignoring theExperts May Be Best for Your Child. Lontoo: PenguinBooks.Furedi, Frank (2004) Therapy Culture. Cultivating Vulnerabilityin an Uncertain Age. Lontoo: Routledge.Greimas, A.J. (1980 [1966]) Strukturaalista semantiikkaa.Helsinki: Gaudeamus.Heiskala, Risto & Luhtakallio, Eeva (2006) Uusi jako. MitenSuomesta tuli kilpailukykyinen yhteiskunta? Helsinki:Gaudeamus.Helne, Tuula & Julkunen, Raija & Kajanoja, Jouko &178

Laitinen-Kuikka, Sini & Silvasti, Tiina & Simpura, Jussi(2003) Sosiaalinen politiikka. Helsinki: WSOY.Hoikkala, Tommi (1989) Nuorisokulttuurista kulttuuriseennuoruuteen. Helsinki: Gaudeamus.Hoikkala, Tommi (1993) Katoaako kasvatus, himmeneeköaikuisuus? Aikuistumisen puhe ja kulttuurimallit. Helsinki:Gaudeamus.Ihanus, Juhani (2005) Järjen äänestä minäkertomuksiin.Psyyken ja psykoteorioiden muodonmuutoksia. Helsinki:Yliopistopaino.Jallinoja, Riitta (2006) Perheen vastaisku. Familistista käännettäjäljittämässä. Helsinki: Gaudeamus.Jokinen, Kimmo (2002) Luottamus, ajan henki ja tunteet.Teoksessa Kaj Ilmonen & Kimmo Jokinen: Luottamusmodernissa maailmassa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, 219–242.Liikkanen, Mirja (2004) Vapaa-aika − työn vastakohta,harrastuksia vai vapautta? Teoksessa Hyvinvointikatsaus2004 2:2, s. 2−14.Moskowitz, Eva (2001) In Therapy We Trust: America’s Obsessionwith Self-Fulfilment. Baltimore: Johns HopkinsUniversity Press.Paajanen, Pirjo (2007) Mikä on minun perheeni? Suomalaistenkäsityksiä perheestä vuosilta 1997 ja 2007.Väestöntutkimuslaitos Katsauksia E 30/2007. Helsinki:Väestöliitto.Patomäki, Heikki (2007) Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historiaja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki: WSOY.Rantala, Kati & Sulkunen, Pekka (toim.) (2005) Projektiyhteiskunnankääntöpuolia. Helsinki: Gaudeamus.Rieff, Philip (1966) The Triumph of the Therapeutic: Uses ofFaith After Freud. Lontoo: Chatto and Windus.Rose, Nikolas (1990) Governing the Soul: The Shaping ofPrivate Self. Lontoo: Routledge.Rose, Nikolas (1999) Powers of Freedom: reframing politicalthought. Cambridge: Cambridge University Press.Rotkirch, Anna (2000) Pirstoutunut vanhemmuus. TeoksessaJ.P. Roos & Tommi Hoikkala (toim.): 2000-luvunelämä. Sosiologisia teorioita vuosituhannen vaihteesta.Helsinki: Gaudeamus, 187–200.Sihvonen, Ella (2005) Lasten ja nuorten pahoinvointi:vastuullinen vanhemmuus julkisuuden valokeilassa. Sosiologianpro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsinginyliopiston sosiologian laitos.Smart, Carol & Neale, Bren (1999) Family Fragments.Cambridge: Polity Press.Törrönen, Jukka (toim.) (2004) Valvontaa ja vastuuta.Päihteet ja julkisen tilan moraalisäätely. Helsinki: Gaudeamus.Välimaa, Raili (2000) Nuorten koettu terveys kyselyaineistojenja ryhmähaastattelujen valossa. Jyväskylän yliopisto, terveystieteidenlaitos. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.Wyn, Joanna & White, Rob (1997) Rethinking Youth.Lontoo: Sage.179

Ab s t r a k t i tHy v ä, pa h a y k s i n ä i s y y s– Itsellisy ys, y k s i n ä i s y y s jay s t ä v y y s m y ö h ä i s n u o r u u d e s s aPäivi HarinenArtikkelissa keskustellaan nuorten yksinäisyydestäja siihen kiinnittyvästä polarisaatiopotentiaalista.Yksinäisyyttä ei määritellä lähtökohtaisestiongelmaksi, mutta sen riskit tiedostetaan.Teemaa avataan eläytymismenetelmällä koottujenkirjoitelmien ja kahden tilastoaineiston kautta.Kirjoitelma-aineiston perusteella yksinäisyysnäyttää liittyvän yhtenä elämänriskinä erityisestinuoren kotoa pois muuttamisen elämänvaiheeseen.Tilastoaineistot puolestaan osoittavat, ettäyksinäisyyden kokemuksilla ja yksin asumisellaei ole merkitsevää keskinäistä yhteyttä. Yksinäisyyson kuitenkin sukupuolittunutta: nuoretmiehet ovat yksinäisempiä kuin nuoret naiset, javastaavasti nuorten naisten ystävyyssuhteet ovatintensiivisempiä ja tyydyttävämpiä kuin nuortenmiesten ystävyyssuhteet. Työttömyys altistaanuoren sosiaaliselle niukkuudelle ja vähentääystävyyskontakteja jossain määrin, mikä lisääyleistä tyytymättömyyttä omaan elämään.Ko u l u k i u s a a m i n e n n u o r e nhyvinvointia u h k a ava n atekijänä − Mi t e n k ä y k i u s at u nja k i u s a a j a n vertaissuhteille?Maili PörhöläArtikkelissa tarkastellaan koulukiusaamisenkytkeymiä sekä kiusaamisen uhrien että toisiakiusaavien ja molemmissa rooleissa olevien oppilaidenpsyykkiseen, fyysiseen ja sosiaaliseenhyvinvointiin. Aikaisemman tutkimuskirjallisuudenpohjalta tarkastellaan aluksi kiusaamisenyhteyttä henkiseen hyvinvointiin, mielialaan jaterveyteen. Sen jälkeen kuvataan kiusaamisenuhrien ja toisia kiusanneiden oppilaiden kehityspolkujapääpainon ollessa ihmissuhteissakoetuissa ongelmissa ja yhteiskuntaan sopeutumisessa.Lopuksi kuvataan empiirisen aineistonavulla koulukiusaamisen kytkeymiä vertaissuhteissaja vertaisyhteisöön kiinnittymisessä koettuihinongelmiin. Tutkimukseen osallistui 872perusopetuksen loppuvaiheessa olevaa 7.- ja 8.-luokkalaista (tyttöjä 440; poikia 432). Aineistokerättiin kyselylomakkeilla. Aineiston analyysiosoitti, että koulukiusaamisella ja vertaissuhdeongelmillaon selvä yhteys toisiinsa. Kiusattunaolleet oppilaat raportoivat kärsivänsä eniten javertailuryhmä vähiten erityyppisistä vertaissuhteidenja vertaisyhteisöön kiinnittymisenongelmista. Toiseksi eniten vertaissuhdeongelmiaesiintyi niillä oppilailla, jotka olivat olleetsekä kiusaajan että uhrin roolissa. Myös toisiakiusanneet oppilaat kärsivät vertaissuhdeongelmista,joskin huomattavasti edellisiä ryhmiävähemmän. Henkisen ja fyysisen pahoinvoinninlisäksi osallisuus koulukiusaamisprosesseissanäyttää siis vaurioittavan vakavasti nuoren vertaissuhteita,jolloin turvallinen kiinnittyminenvertaisyhteisöön muodostuu nuorelle vaikeaksi.Artikkelin lopussa pohditaan nuorten vertaissuhteidentukemisen mahdollisuuksia.Nu o r e t n a i s e t ja p o l a r i s o i vas e k s ua a l i n e n v ä k i va ltaMinna Piispa & Päivi HonkatukiaUhritutkimusten mukaan naisten seksuaalisenväkivallan ja häirinnän kokemukset tapahtuvatyleensä nuorena. Tuorein naisille tehty kyselytutkimus(2005) väkivallan kokemisesta osoittaa,että vajaa kymmenesosa 18–25-vuotiaistanaisista on kokenut seksuaalista väkivaltaa taisen uhkaa viimeksi kuluneen vuoden aikana,kun vastaava osuus vanhemmista naisista on180

vain kaksi prosenttia. Puolet tästä ikäluokasta onkokenut seksuaalista häirintää vuoden aikana, javarsinkin nuorten naisten häirintäkokemuksetovat lisääntyneet vuoteen 1997 verrattuna.Niin nuorisotutkimuksessa kuin julkisissakeskusteluissa on nostettu esiin sukupuolikulttuurinseksualisoituminen nuoria tyttöjähaavoittavana asiana. Nuoruus on seksuaalisuuteenliittyvien kulttuuristen rajojen ja normiensisäistämisen aikaa, jolloin käsitykset oikeasta javäärästä voivat olla kärjistyneempiä kuin myöhemminelämässä. Seksuaalinen väkivalta onvarsin sukupuolittunut ilmiö sekä merkityksiltäänettä yleisyydeltään.Tässä artikkelissa tarkastellaan nuortennaisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa polarisaationnäkökulmasta. Vaikuttaa siltä, ettänuorten seksuaalisen väkivallan ja häirinnänkokemukset kasautuvat samoille henkilöille.Tutkijat kysyvät lisäävätkö ne nuorten naistenpahoinvointia tai huono-osaisuutta. Polarisoikoniiden kasautuminen samoille henkilöille nuorianaisia? Kansainvälinen tutkimus osoittaa, ettäetenkin lapsena koettu seksuaalinen väkivaltaaiheuttaa mielenterveydellisiä ongelmia sekälisää riskiä joutua väkivallan uhriksi myöhemminelämässä.Artikkelissa käytetään vuosina 1997 ja 2005kerättyjä Naisen turvallisuus -tutkimusten aineistoja,jotka Tilastokeskus keräsi postikyselyinä.Nu o rt e n k ä s i t y k s i äpoliittisesta va i k u t ta m i s e s taja osallistumisesta– n ä k ö k u l m i n a EU:nnuorisopolitiikka jay d i n a s e i d e n va s ta i n e n toimintaanalysoidaan, minkälaisia eroja ja yhtäläisyyksiätavanomaiseen ja radikaaliin poliittiseenvaikutustoimintaan liittyy ja miten nuorettoimijat itse määrittelevät vaikuttamista jaosallistumista. Lisäksi pohditaan, minkälaisillenuorille maiden rajat ylittävä poliittinen vaikutustoimintaon ylipäätään mahdollista. Aineistokoostuu kahdeksasta EU-kokoukseen ja viidestäBomspotting-toimintaan osallistuneen nuorenhaastattelusta. Iältään haastatellut olivat 22–30-vuotiaita. Tutkijat ovat myös itse osallistuneetkyseisiin tapahtumiin ja havainnoineet nuoriapaikan päällä.Kansainvälinen poliittinen toiminta vaatiierilaisia resursseja motivaation lisäksi. EUnuorisokokouksiinja Bomspottingin aktioihinosallistuvat muutoinkin poliittisesti aktiivisetnuoret. Nuoret tutustuvat tapahtumissa toisiinsaja muodostavat suhteita, jotka siirtyvättapahtumasta toiseen. Samalla nuoret kasvattavatsosiaalista ja humaania pääomaansa, mikäpuolestaan lisää osanottajien valmiutta toimiapoliittisesti aktiivisesti myös tulevaisuudessa.Osallistuminen on voimauttavaa, sillä sitä kauttavoi saada tunteen omasta kyvystä vaikuttaayhteiskunnallisesti.Sekä sovinnaisella että radikaalilla toiminnallaon monia eri muotoja ja niitä käytetäänmyös ristiin. Radikaalin poliittisen vaikuttamisentapahtumat näyttävine toimintakeinoineentakaavat paremman pääsyn mediaan.Poliittisen vaikutustoiminnan moninaisuuttatulisi arvostaa nykyistä enemmän. Eri nuoretovat kiinnostuneet erilaisesta vaikuttamisesta.Näin ollen poliittisen toiminnan jaosallistumisen käsitteitä tulisikin laajentaaniin, että nuorten keskuudesta nousevilleerilaisille vaikuttamispyrkimyksille olisi tilaa.Sofia Laine & Jenni DorffArtikkelissa tarkastellaan maiden rajat ylittäväänpoliittiseen vaikutustoimintaan osallistuvianuoria. Kahden esimerkkitapauksen avulla181

Os a l l i s u u d e n asenteet jat e o t – Nu o r e t i k ä ry h m ä tva pa a e h to i s to i m i n n a s s aHenrietta Grönlund & Anne Birgitta PessiArtikkelissa käsitellään nuorten aikuisten vapaaehtoistoimintaanosallistumista ja asennoitumistasekä vapaaehtoistoimintaan linkittyviäarvoja ja arvostuksia. Nuorten ikäryhmien osallistumistaja asennoitumista verrataan suomalaisiinkeskiarvoihin, sekä etsitään merkkejä polarisaatiostavapaaehtoistoiminnassa. Erityisestifokusoidaan työttömyyteen ja työttömien osallisuuteentarkastelemalla heidän osallistumistaanja asennoitumistaan vapaaehtoistoimintaan.Myös vapaaehtoistoiminnan esteitä eritellään.Aineistoina käytetään kahta erillistä, suomalaistatilastoaineistoa: Suomalaisten auttamisenasenteet ja teot -aineistoa (SAAT-aineisto, 2006,N=1050) sekä Pääkaupunkiseudun nuortenaikuisten aineistoa (2004, N=1000). Laajojenaineistojen analyyseissä keskitytään ainoastaanvapaaehtoistoimintaan sekä siihen linkittyviinasenteisiin ja arvoihin. Tuloksia pohditaan tulevaisuuden,osallistamisen ja syrjäytymisenehkäisyn näkökulmista. Johtopäätöksinä tarjotaannäkökulmia ja konkreettisia toimenpiteitävapaaehtoistoiminnan hyödyntämiseksi osanakansalaiskasvatusta sekä nuorten syrjäytymisenehkäisyä.sen toteutumista tarkastellaan kolmesta näkökulmasta;koulutusmahdollisuuksien, koulutusjärjestelyjenja koulutustulosten näkökulmasta.Valikoinnin ja polarisaation välistä yhteyttäkonkretisoidaan ottamalla tarkastelun kohteeksikolme koulutuksellista erityisryhmää: 1) vammaisetja vajaakuntoiset nuoret, 2) koulutuksenja työelämän ulkopuolella olevat nuoret sekä 3)maahanmuuttajataustaiset nuoret. Parin viimevuosikymmenen aikana tapahtuneet koulutuspoliittisetja laajemmat yhteiskunnallisetmuutokset ovat heijastuneet sekä tasa-arvostakäytävään keskusteluun että koulutukselliseenvalikointiin sen luonnetta muuttaen. Samallakun koulutuksellinen tasa-arvo on yhä yleisemminalettu mieltää yksilöiden yhtäläisenäoikeutena ajaa omia koulutuksellisia etujaan, onkoulutusjärjestelmäämme muokattu siten, ettävalikointia on mahdollista toteuttaa aikaisempaavarhaisemmassa vaiheessa ja kunkin koulutusasteensisällä. Vaikka koulutusmahdollisuuksienja koulutusjärjestelyjen näkökulmasta arvioitunakoulutuksellinen tasa-arvo on Suomessatoteutunut varsin hyvin, on selviä viitteitä eriarvoistumisestaollut viime vuosina havaittavissa.Koulutustulosten näkökulmasta arvioitunatasa-arvon toteutumisessa on merkittäviä puutteita,mikä näkyy esimerkiksi vammaisten javajaakuntoisten sekä maahanmuuttajanuortenkeskimääräistä heikompana sijoittumisena keskiasteenkoulutukseen ja työmarkkinoille.Ko u l u t u s, p o l a r i s a at i o jata s a -a rv o: h y v ä- ja h u o n o-osaistuminen p e r u s- jakeskiasteen ko u l u t u k s e s s aTero Järvinen & Markku JahnukainenArtikkelissa käsitellään koulutuksellista valikointiaja tasa-arvoa, näiden keskinäistä suhdettasekä yhteyttä viimeaikaiseen polarisaatiokehitykseenerityisesti koulutuspolitiikannäkökulmasta. Koulutuksellista tasa-arvoa jaNu o rt e n hyvinvointipolitiikka.Pahoinvointiin p u u t t u m i s ta jariskien h a l l i n n o i n t i a?Timo Harrikari & Susanna Hoikkala:Artikkelissa tarkastellaan, miten uudentyyppistänuoriin kohdistuvaa hallinnan rationaliteettiailmentävät käsitteet ja diskurssit ilmaantuivat jalevisivät lastensuojelua ja nuorten rikollisuuttakoskeviin toimintakäytäntöihin 1990-luvunpuolivälin jälkeen. Lisäksi artikkelissa arvioi-182

daan, millaisia vaikutuksia käsite- ja diskurssimuutoksillaon kyseisillä hallinnan kentilläsaattanut olla.Artikkelin taustatyö on tehty Helsinginyliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksellavuodesta 2005 toimineessa ”Sukupolvisuhteitasäätelevien institutionaalisten käytäntöjen muutos– tutkimus sosiaalis-oikeudelliselta alalta”-tutkimushankkeessa. Artikkelin aineistoinakäytetään kirjoittajien omissa tutkimusprojekteissaananalysoimia poliittisia ohjelmia, lainvalmisteludokumenttejaja aikalaiskirjoituksia.Artikkelissa esitetään lastensuojelun ja nuorisorikollisuudenkentillä toteutettujen kontrollintehostamispyrkimysten olleen diskursiivisestiehdollistunutta ja osa laajempaa 1990-luvunyhteiskuntapolitiikan linjanmuutosta, jossalapsiin, nuoriin ja lapsiperheisiin kohdistuneenkonservatiiviliikehdinnän arvotavoitteetja laajan turvallisuusajattelun tarjoamat uudethallinnan tekniikat yhdistyivät. Diskursiivisestiehdollistuneessa nuorisokontrollissa nuoriaympäröivä todellisuus tai nuorten toiminta esitetääntunnusomaisen ennakoimattomana jahuolestuttavana. Ennakoitavuuden lisäämiseksiviranomaistyössä on kehitetty erilaisia riskientunnistamiseen ja riskiryhmien seulontaan keskittyviätyöskentelyvälineitä. Huolen ontologiaaja riskin epistemologiaa täydentää puuttumisentaktiikka, jonka eetoksessa painotetaan varhaisia,nopeita ja tuntuvia nuoriin kohdistuviainterventioita.Nu o r i s o k a s vat u s,n u o r i s o s o s i a a l i t y ö januorisopsykiatria n u o rt e nh y v i n v o i n n i n edistämisessäJuha Hämäläinen, Eila Laukkanen &Riitta VornanenArtikkelissa käsitellään nuorisokasvatuksen,nuorisopsykiatrian ja nuorisososiaalityön tulkintojanuorten huono-osaisuudesta ja alojenteoriataustojen merkitystä nuorten palvelutarpeisiinvastaamisessa. Palvelujärjestelmässä toimialojenyhteistyölle voi olla sekä käytännöllisiäettä alojen keskinäiseen tuntemukseen liittyviäesteitä. Teoreettisten perusteiden analyysi luoedellytyksiä yhteistyön kehittämiselle nuortenpolarisaation ehkäisemiseksi. Artikkelissa jäsennetäännuorisokasvatusta, nuorisopsykiatriaa januorisososiaalityötä käsitteinä ja järjestelminäsekä paneudutaan erityisesti nuorten huonoosaisuudentulkintoihin. Huono-osaisuudentulkinnat ja mahdollisuudet nuorten hyvinvoinninedistämiseen tiivistyvät erityisesti lastensuojelutilanteissa.Artikkelissa havainnollistetaan tilannetta,jossa nuori on sekä lastensuojelun ettänuorisopsykiatrian asiakkaana ja jossa nuorenkasautuneet ongelmat ja palvelujärjestelmieneriaikaisuus tulevat esille. Eri toimijoiden välisetyhteistyöongelmat eivät ole ongelmia arvoissatai lopullisessa tavoitteessa nuoren elämän tukemiseksi,vaan siinä, että tarkastelunäkökulmaomalla sektorilla on eriytynyt. Satunnainen jatapauskohtainen yhteistyö on riittämätöntä.Tarvitaan ohjelmallisen yhteistyön muotoja,jotka mahdollistavat hallinnollisten, organisatoristenja teoreettisten rajapintojen ylittämisen.La s t e n ja n u o rt e npa h o i n v o i n t i ja va n h e m m u u smediateksteissäElla SihvonenArtikkelissa tarkastellaan julkista keskustelualasten ja nuorten pahoinvoinnista ja vanhemmuudesta.Aineistona on sanomalehtikirjoituksiavuosilta 1999–2001 ja 2006. Huoli pahoinvoinninkasvamisesta on hiipunut viimevuosina, mutta pelko pahoinvoinnin kasautumisestaon voimistunut. Yksi teema on kuitenkinsäilyttänyt asemansa; julkisen keskustelunkautta välittyy huoli perheestä, jonka ei enäänähdä tukevan lasten ja nuorten hyvinvointia.Artikkelissa keskitytään tarkastelemaan,183

millaisia toimija-asemia vanhemmille luodaanpahoinvoinnin ratkaisemisessa. Vastuullinenvanhemmuus manifestoituu kirjoituksissavanhemmuuden emotionaalisessa diskurssissa.Emotionaalisessa diskurssissa onnistunut vanhemmuuson riippuvainen sisäisistä tekijöistä,vanhempien osaamisesta ja halusta. Hallitsevakulttuurinen jäsennys puhetavan takana onlähtöisin terapiakulttuurista, jonka seurauksenavanhemmuudesta tulee haavoittuvaista.Vastuullisen vanhemmuuden toteutuminen onriippuvainen psyykeen asiantuntijoiden tarjoamastatiedosta ja tuesta. Emotionaalinendiskurssi sisältääkin ristiriidan: vanhemmiltavaaditaan vastuullisuutta, vaikka samaan aikaanvanhempien kykyihin turvata lasten ja nuortenhyvinvointi ei luoteta. Artikkelissa osoitetaanluottamuksen ja vastuun välisen suhteen tärkeyssilloin, kun pohditaan ihmisten toiminnanmahdollisuuksia. Viimeaikainen keskustelupahoinvoinnin kasautumisesta ja vanhempienvastuusta antaa myös aihetta kysyä, mikä onyksilöiden vastuu yhteiskunnallisten ongelmienratkaisemisessa.184

Ab s t r a k tBr a, d å l i g ensamhet– au t o n o m i, ensamhet o c hv ä n s k a p i d e n s e n a u n g d o m e nPäivi HarinenI artikeln diskuteras ungas ensamhet och denpolarisering som är knuten till ensamheten.Ensamhet definieras inte direkt som ett problemmen dess risker uppmärksammas. Temat öppnasupp med hjälp av inlevelsemetodiska essäer ochtvå statistiska datamaterial. Essämaterialet visaratt ensamheten verkar utgöra en risk speciellti det skedet av livet då den unga flyttar borthemifrån. Datamaterialet, å sin sida, visar attupplevelserna av ensamhet och ensamboendeti sig inte har något signifikant samband medvarandra. Ensamheten ser likväl olika ut beroendepå kön. Unga män är ensammare änunga kvinnor. I motsvarande grad är unga kvinnorsvänskapsförhållanden intensivare, och mertillfredsställande, är unga mäns. Arbetslöshetutsätter unga för en social torftighet och minskari en viss mån på kontakten med vännerna.Detta ökar i sin tur ungas allmänna missnöjemed sitt liv.Sk o l m o b b n i n g s o m e t t h o tm o t d e n u n g a s v ä l b e f i n n a n d e– Va d h ä n d e r m e d d e nm o b b a d e s o c h m o b b a r e n sf ö r h å l l a n d e t i l l s i n aj ä m n å r i g a?Maili PörhöläI artikeln granskas hur skolmobbningen påverkardet psykiska, fysiska och sociala välbefinnandethos både offren, mobbarna och de unga somhar båda rollerna. Utgående från tidigare forskningslitteraturgranskas till en början mobbningenskopplingar till det mentala välbefinnandet,sinnesstämningen och hälsan. Efter detbeskrivs mobbningsoffrens och de mobbandeelevernas utvecklingsbanor med tyngdpunktpå uppfattade problem i mänskorelationer ochanpassning till samhället. Till sist skildras, medhjälp av empiriskt material, skolmobbningenskopplingar till problem som den unga uppleveri förhållandet till jämnåriga och gemenskapenmed jämbördiga. I undersökningen deltog 872stycken sjunde- och åttondeklassister (flickor440; pojkar 432) som befann sig i slutskedet avden grundskoleutbildningen. Materialet samladesin via frågeformulär. En analys av materialetvisade att det fanns en tydlig koppling mellanskolmobbning och problem i förhållandet tilljämnåriga. De elever som blev mobbade rapporteradeatt de led mest av olika problemanknutna till förhållandet till jämnåriga ochgemenskapen med jämlikar. Kontrollgruppenled minst. Näst mest problem i förhållandettill jämnåriga hade de elever som innehaft bådarollerna, som mobbad och som mobbare. Ävende elever som mobbat andra led av problemi förhållandet till jämnåriga, fastän i betydligtmindre grad än tidigare nämnda grupper.Utöver det mentala och fysiska illabefinnandetså verkar deltagandet i mobbningsprosessernaskada de ungas förhållande till sina jämnåriga,varvid de unga får det svårt att tryggt anslutasig till gemenskapen med jämlika. I slutet avartikeln dryftas möjligheterna att stöda de ungasförhållande till sina jämnåriga.Un g a k v i n n o r o c h d e tp o l a r i s e r a n d e sexuell a v å l d e tMinna Piispa & Päivi HonkatukiaEnligt offerundersökningarna är det i ung åldersom kvinnorna upplever sexuellt våld ochtrakasserier. Den nyaste frågeundersökningen185

iktad till kvinnor (2005) om våldsupplevelservisar att knappt en tiondel av kvinnorna mellan18 och 25 år har upplevt sexuellt våld, eller hotom sexuellt våld, under det senaste året. Denmotsvarande andelen av äldre kvinnor endast ärtvå procent. Hälften av denna åldersgrupp harupplevt sexuella trakasserier inom det senasteåret och speciellt unga kvinnors erfarenheterav trakasserier har ökat i jämförelse med situationenår 1997.Såväl i ungdomsforskningen som i den offentligadebatten har man lyft fram sexualiseringenav könskulturen som en faktor somskadar unga flickor. Ungdomen är en tid då dekulturella gränserna och normerna anknutna tillsexualiteten anammas, en tid då uppfattningarnaom rätt och fel kan vara mer tillspetsadeän senare i livet. Sexuellt våld är ett synnerligenkönsbaserat fenomen, både med tanke på signifikansoch förekomst.I denna artikel granskas det sexuella våldsom unga kvinnor upplevt, ur polariseringenssynvinkel. Det verkar som om ungas upplevelserav sexuellt våld och trakasserier koncentreraskring samma personer. Forskarna frågar omdessa upplevelser ökar illabefinnandet hos ungakvinnor eller bidrar till att göra dem sämre lottade.Polariseras unga kvinnor av det faktumatt händelserna anhopas hos samma personer?Internationell forskning visar att i synnerhetsexuellt våld som äger rum i barndomen förorsakarpsykiska problem och ökar risken att bliutsatt för våld senare i livet.I artikeln används material från ”Intervju-undersökningarom våld mot kvinnor”-undersökningarna som Statistikcentralen utfördeåren 1997 och 2005 genom postenkäter.Un g a s u p p fat t n i n g o mpolitiskt p å v e r k a n d e o c hd e lta g a n d e – m e d f o k u s p åEU:s u n g d o m s p o l i t i k o c hr ö r e l s e n m o t k ä r n k r a f tSofia Laine & Jenni DorffI artikeln granskas ungdomar som deltar i politiskverksamhet över riksgränserna. Med hjälpav två exempelfall undersöks skillnaderna ochlikheterna i traditionell och radikal politiskpåverknings-aktivitet och hur ungdomarnasjälva definierar påverkan och deltagande. Likasådiskuteras för hurudana unga denna slagsgränsöverskridande politiska påverkningsaktivitetöverhuvudtaget är möjlig. Materialet bestårav intervjuer av åtta unga som deltagit i ettEU-konferens och fem unga som deltagit i enBomspotting-aktion. Åldern hos de intervjuadevar mellan 22 och 30 år. Forskarna har ocksådeltagit i evenemangen i fråga och har iakttagitde unga på plats.Internationell politisk verksamhet kräverolika slags resurser utöver motivation. De ungasom deltar i EU-ungdomskonferenserna och iBomspotting-aktionerna är sådana unga somockså annars är politiskt aktiva. De unga görvarandras bekantskap och skapar kontakter somförflyttas från ett evenemang till ett annat. Samtidigtökar de ungas sociala och humana kapitalsom, å sin sida, förbättrar deltagarnas beredskapatt vara politiskt aktiva även i framtiden. Deltagandestärker eftersom det kan ge den ungaen uppfattning om den egna kapaciteten tillsamhällelig påverkan.Både den konventionella och den radikalaverksamheten har många olika former. Det förekommerockså korsanvändning av dessa. Denradikala politiska verksamhetens evenemangmed sina uppseendeväckande verksamhetsformergaranterar en bättre synlighet i media.Mångfalden i den politiska påverkningsverksamhetenborde värdesättas mer än det gör idagens läge. Olika unga är intresserade av olika186

slags påverkan. Därför borde begreppen politiskverksamhet och deltagande utvidgas så att detskulle finnas rum för olika slags påverkningsinitiativsom kommer från ungas håll.Deltagandets at t i t y d e ro c h h a n d l i n g a r– Un g a å l d e r s g r u p p e ri frivilligverksamhetenHenrietta Grönlund & Anne Birgitta PessiI artikeln behandlas unga vuxnas deltagandeoch ställningstagande i frivilligverksamhet ochde värden och värderingar som är knutna tillfrivilligverksamhet. De unga åldersgruppernasdeltagande och ställningstagande jämförsmed finska medeltal, dessutom söker man eftertecken på polarisering inom frivilligverksamheten.Fokus ligger speciellt på arbetslöshet ochde arbetslösas deltagande genom att granskaderas deltagande i och ställningstagande tillfrivilligverksamhet. Även frivilligverksamhetenshinder specificeras. Materialet som användskommer från två skilda finska statistiska datamaterial:”Att hjälpa - Finländarnas attityderoch handlingar” material (2006, N=1050) och“Huvudstadsregionens unga vuxnas material”(2004, N=1000). Analysen av dessa omfattandedatamaterial fokuserar sig endast på frivilligverksamhetenoch de attityder och värdensom förknippas med verksamheten. Resultatendryftas med fokus på framtiden, främjandet avdeltagandet och förebyggandet av marginalisering.Slutligen erbjuds olika synvinklar ochkonkreta exempel på hur frivilligverksamhetenkan användas som en del av medborgarfostranoch för att förebygga marginalisering av unga.Utb i l d n i n g, p o l a r i s e r i n g o c hjämlikhet: b ä t t r e o c h s ä m r el o t ta d e i g r u n d- o c h m e l l a n -stadieutbildningenTero Järvinen & Markku JahnukainenI artikeln behandlas utbildningsbaserad gallringoch jämlikhet, förhållandet mellan dessa, ochkopplingarna till den senaste tidens polariseringsutvecklingspeciellt ur ett utbildningspolitisktperspektiv. Utbildningsmässig jämlikhetoch dess förverkligande granskas ur tre aspekter;utbildningsmöjligheter, utbildningsarrangemangoch utbildningsresultat. Sambandet mellangallringen och polariseringen konkretiserasgenom att granska tre utbildningsmässiga specialgrupper:1) handikappade unga och ungamed olika slags skador och hinder, 2) unga somvarken utbildar sig eller arbetar samt 3) ungamed invandrarbakgrund. De utbildningspolitiskaoch de bredare samhälleliga förändringarnasom skett under de senaste årtiondenaåterspeglas både i jämställdhetsdiskussionenoch i den utbildningsmässiga gallringen, genomatt förändra dess karaktär. Samtidigt som manmer och mer har börjat se på utbildningsmässigjämlikhet som individens jämlika rätt att strävaefter egna utbildningsmässiga fördelar, så harvårt skolsystem modifierats så att gallring kanutföras i ett tidigare skede än förut och inomvarje utbildningsstadium. Den utbildningsmässigajämlikheten har, med tanke på utbildningsmöjligheternaoch utbildningsarrangemangen,förverkligats synnerligen väl i Finland. Trotsdetta så har man kunnat observera tydliga teckenpå en framväxande ojämlikhet de senaste åren.Ur utbildningsresultatens perspektiv så finns detbetydande brister i jämlikhetens förverkligande.Detta syns t.ex. i att handikappade ungdomar,ungdomar med olika slags skador och hinderoch invandrarungdomar placerar sig sämre änmedeltalet i mellanstadieutbildningen och påarbetsmarknaden.187

Un g a s v ä l f ä r d s p o l i t i k. At tingripa i i l l a b e f i n n a n d e t o c hk o n t r o l l e r a r i s k e r n a?Timo Harrikari & Susanna HoikkalaI artikeln granskas hur de begrepp och diskurser,som ger uttryck för en ny slags rationalitet ikontrollen av unga, växte fram och spred sig tillbarnskyddet och till sådan verksamhetspraxissom berör ungdomsbrottslighet efter mitten på1990-talet. Därtill görs det i artikeln en uppskattningöver hurudana effekter begrepps- och diskursförändringarnakan ha haft på den nämndakontrollens område. Artikelns bakgrundsarbetehar gjorts på Helsingfors universitets samhällspolitiskainstitution inom forskningsprojektet ”Deninstitutionella förändringen som reglerar förhållandetmellan generationerna. En forskning inomdet socialrättsliga området” som påbörjades år2005. Som material till artikeln används skribenternasanalyser av politiska program som degjort inom sina respektive forskningsprogram.Likaså används förarbeten till lagstiftning ochaktuella nutida skrifter.I artikeln presenteras de strävanden eftereffektivering av kontrollen på barnskydds- ochungdomsbrottslighetsområdena som diskursivtbetingade och en del av en större samhällspolitisklinjeförändring som inföll på 1990-talet. Idenna linjeförändring kombinerades den konservativarörelsens värderingsmålsättningar somriktades till barn, unga och barnfamiljer meddet breda säkerhetstänkandet och medföljandenya kontrollmetoder. I den diskursivt betingadeungdomskontrollen framställs verkligheten somomger ungdomarna som karakteristiskt oförutsägbaroch oroväckande. För att öka förutsägbarhetenså har man i myndighetsarbetetutvecklat arbetsredskap för att identifiera olikaslags risker och för att sålla fram riskgrupper.Oroets ontologi och riskens epistemologi kompletterasav strategin att ingripa, som betonartidiga, snabba och kännbara interventionerriktade mot unga.Un g d o m s f o s t r a n,u n g d o m s s o c i a l a r b e t eo c h u n g d o m s p s y k i at r iv i d f r ä m j a n d e t av u n g a sv ä l b e f i n n a n d eJuha Hämäläinen, Eila Laukkanen &Riitta VornanenI artikeln behandlas de tolkningar som ungdomsfostran,ungdomspsykiatrin och ungdomssocialarbetethar gjort av den marginaliseringsom berör unga samt betydelsen av branschernasteoriunderlag då det gäller att bemöta ungasservicebehov. Dessa branschers samarbete kanha både praktiska hinder och hinder som berorpå branschernas ömsesidiga kännedom omvarandra. En analys av de teoretiska grundernaskapar förutsättningar för en utveckling av samarbetetför att hindra att ungdomar polariseras.I artikeln struktureras ungdomsfostran, ungdomspsykiatrinoch ungdomssocialarbetet sombegrepp och system. Artikeln behandlar ocksåspeciellt olika tolkningar av ungdomars utsatthet.Tolkningarna av utsattheten och möjligheternaatt främja de ungas välbefinnande intensifierasspeciellt i barnskyddssituationer. I artikelnklarläggs situationen där den unga är klient bådei barnskyddet och i ungdomspsykiatrin och därden ungas anhopade problem och det faktum attservicesystemen inte fungerar samtidigt kommerfram. Olika aktörers samarbetsproblem grundarsig inte på olikheter i värderingar eller slutligamålsättningar att unga skall få stöd. De grundarsig på att den egna sektorns sätt att observerasituationen har differentierat sig från de andrasektorernas. Ett samarbete som är sporadiskt,och ändrar från fall till fall, är otillräckligt.Det behövs programmässigt samarbete sommöjliggör ett överskridande av administrativa,organisatoriska och teoretiska skiljeytor.188

Ba r n s o c h u n g d o m a r si l l a b e f i n n a n d e o c hf ö r ä l d r a s k a p i mediatexterElla SihvonenI artikeln granskas den offentliga diskussionenkring barns och ungas illabefinnande och föräldraskap.Materialet består av dagstidningsartiklarfrån åren 1999-2001 och 2006. Oron för attillabefinnandet skall öka har minskat de senasteåren men rädslan för att illabefinnandet skallanhopa sig har ökat. Ett tema har ändå behållitsin ställning; via den offentliga diskussionenförmedlas bekymren för en sådan familj sominte längre kan anses stöda barnens och ungdomarnasvälbefinnande. Artikeln fokuserar sigpå att granska hurudana aktörsroller skapas åtföräldrarna då illabefinnandet skall åtgärdas.Det ansvarsfulla föräldraskapet framträder iskrifterna i den emotionella diskursen om föräldraskap.I den emotionella diskursen är ettlyckat föräldraskap beroende av inre faktorer,föräldrarnas kunnande och vilja. Den rådandekulturella strukturen bakom sättet att tala härstammarifrån terapikulturen. Konsekvensen avdetta är att föräldraskapet blir sårbart. För att ettansvarsfullt föräldraskap skall kunna bli verklighetså är man beroende av den informationoch det stöd som erbjuds av experter på psyket.Den emotionella diskursen innehåller ocksåen motstridighet: föräldrarna avkrävs ansvarsfullhetmen samtidigt litar man inte på derasförmåga att trygga barnens och ungdomarnasvälbefinnande. I artikeln påpekas hur viktigtförhållandet mellan förtroende och ansvar ärdå man begrundar personers möjligheter atthandla. Den senaste tidens diskussion om hurillabefinnandet anhopar sig, och om föräldrarnasansvar, ger oss också orsak att fråga vad individensansvar är när det gäller att lösa samhälleligaproblem.189

Ab s t r a c t sGo o d, b a d s o l i t u d e– Se l f h o o d, s o l i t u d e a n dfriendship in l at e a d o l e s c e n c ePäivi HarinenThis article discusses young people’s solitudeand the risk of polarization associated with it.Solitude in itself is not assumed to be a problem,but the risks associated with it are wellknown. This theme is considered through anexperiential approach, by way of a collection ofwritings and two statistical data sets. On thebasis of these writings, solitude appears to be arisk factor associated with the phase of movingout of one’s childhood home in particular. Thestatistical data, for its part, shows that thereis no significant correlation between feelingsof loneliness and living on one’s own. Lonelinessis, however, gender biased: young men arelonelier than young women, and likewise youngwomen’s friendships are more intense and satisfyingthan young men’s. Unemployment makesyoung people vulnerable to social deprivationand limits their contacts with friends to someextent, which in turn decreases their satisfactionwith life in general.Sc h o o l b u l ly i n g a s a t h r e att o y o u n g p e o p l e’s w e l l -b e i n g– Wh at h a p p e n s t o t h e peerrelationships o f t h e bullieda n d t h e bullies?Maili PörhöläThis article analyzes matters related to schoolbullying both for the victims and the perpetrators,and for those who have been in both roles,in terms of the pupils’ psychological, physicaland social well-being. On the basis of previousresearch literature we start by considering connectionsbetween bullying and indicators ofpersonal well-being, state of mind and health.From there follows a description of the path ofdevelopment for the victims of bullying andthose who have bullied others, stressing problemsexperienced in human relationships andadaptation to society. In conclusion empiricaldata is used to show how school bullying is associatedwith problems in relating to peers andbonding with peer groups. A survey was conductedamong 872 seventh and eighth graders,in the final stages of their compulsory schooling(girls 440; boys 432). Data was collected usingquestionnaires. Analysis of this data showedthat there is a clear connection between schoolbullying and problems in peer relations. Pupilswho had been bullied reported the most sufferingand the least comradeship due to variousproblems in peer relationships and connectingwith those of their own age group. The secondmost problems in peer relations appeared amongthose pupils who were in the roles of both victimand bully. Those who had only been bullies,not victims, also experienced problems in peerrelationships, though considerably less than theprevious groups. In addition to emotional andphysical suffering, being part of the process ofschool bullying thus appears to seriously damageyoung people’s peer relationships, makingit difficult for them to safely bond with a communityof their peers. The article concludes byconsidering possibilities for supporting pupils’peer relationships.Yo u n g w o m e n a n d polarizings e x u a l v i o l e n c eMinna Piispa & Päivi HonkatukiaAccording to studies of victims, women’s experiencesof sexual violence and harassment usually190

occur when they are quite young. The mostrecent survey of women’s experiences of violence(2005) shows that nearly a tenth of women18–25 years old had experienced sexual violenceor had been threatened with such during theprevious year, whereas the equivalent figure forolder women was only 2 %. Half of those in thisage group had experienced sexual harassmentduring the year, and especially younger women’sexperiences of harassment had increased incomparison to the figures for 1997.In both youth research and public discussionforums the issue of the sexualization of theculture of gender being harmful to young girlshas been raised. Youth is a time for internalizingcultural limits and norms in relation to sexuality,during which concepts of right and wrongcan be more pointed than later in life. Sexualviolence is a rather gendered phenomenon bothin its meaning and its general occurrence.This article investigates young women’sexperiences of sexual violence from the perspectiveof polarization. It appears to be thatexperiences of sexual violence and harassmentamong young women seem to be concentratedon particular individuals. Do these increasethose young women’s distress or maladjustment?Does the concentration of these experiences onparticular individuals polarize young women?International studies show that sexual violenceexperienced especially during childhood causesmental health problems and increases risk of beingthe victim of further violence later in life.Data used in this article come from theWoman’s Safety research conducted by StatisticsFinland in 1997 and 2005 as postal surveys.Yo u n g p e o p l e’s c o n c e p t so f political i n f l u e n c e a n dparticipation – EU y o u t hpolitics a n d a n t i-n u c l e a rp r o t e s t s a s perspectivesSofia Laine & Jenni DorffThis article looks at young people who haveparticipated in actions of political influenceacross national borders. On the basis of twocase studies, it analyses what sorts of similaritiesand differences there are between traditionaland radical political action, and how youngparticipants themselves define influence andparticipation. Furthermore consideration isgiven to the question of what sort of youngpeople are able to participate in cross-borderpolitical action to begin with. The primary datahere consists of interviews with young peoplewho have participated in eight EU meetings andin five Bomspotting actions. Interviewees were22–30 years old. The authors themselves havealso participated in the events in question andobserved young people on location.International political action requires, inaddition to motivation, different sorts of resources.Young people who participated in EUyouth meetings and Bomspotting actions werepolitically active in other ways as well. Youngpeople got to know each other at these eventsand built relationships which shifted from oneevent to another. At the same time these youngpeople developed social and human capital,which in turn increased the participants’ readinessto be politically active in the future as well.Participation is empowering in that through itone may gain a sense of one’s ability to exercisesocietal influence.Both diplomatic and radical action havemany different forms and they are also usedin conjunction. Radical political protests withtheir conspicuous mode of operation insurebetter media reporting. A diversity of politicalactions needs to be given greater respect that it191

currently receives. Different young people areinterested in different sorts of influence. Thusthe concepts of political action and participationshould be expanded so as to make room forvarious sorts of attempts to influence mattersthat arise among young people.At t i t u d e s a n d a c t i o n s o fparticipation – Yo u n g e r a g eg ro u p s in volunteer w o r kHenrietta Grönlund & Anne Birgitta PessiThis article considers young adults’ participationin and attitudes towards volunteer work,as well as the values and esteem associated withvolunteer work. It compares younger age groups’participation and attitudes with the Finnishaverage, looking for signs of polarization involunteer work. The specific focus is on unemploymentand participation among the youngunemployed, examining their participation inand attitudes towards volunteer work. We alsoitemize restrictions to volunteer work. The datautilized here comes from two separate Finnishdata sets: Finns’ Helping Attitudes and Deeds (theSAAT data, 2006, n=1050) and the CapitalDistrict’s Young Adults data (2004, N=1000).In analysing these broad data sets, the authorsconcentrate specifically on volunteer work andthe attitudes and values associated with it. Resultsare considered from the perspectives of thefuture, participation and preventing marginalization.Both research perspectives and concreteactions for taking advantage of volunteer workas part of civic education and youth marginalizationprevention are offered as conclusions.Ed u c at i o n, p o l a r i z at i o na n d e q u a l i t y: Ad va n ta g e a n dd i s a dva n tag e in b a s i c a n df u rt h e r e d u c at i o n.Tero Järvinen & Markku JahnukainenThis article considers educational selection andequal rights, the relation between these and theconnection with recent trends in polarizationespecially from the perspective of educationalpolicy. Educational equality and its realizationare considered from three perspectives:educational possibilities, education systems andeducational results. The connection betweenselection and polarization is brought out bytaking three educationally special groups assubjects of investigation: 1) disabled and handicappedyoung people, 2) young people outsideof education and working life, and 3) immigrantyoung people. Changes which have occurredin educational policy and in society at largeduring the past couple of decades are reflectedboth in the discussion of equal rights and accordinglyin the educational selection process.While educational equal rights are ever moregenerally taken to mean the individual’s commonright to pursue his/her own educationalinterests, our education system has adapted inthe way that selection is possible to carry out atever lower grade levels and within each level ofeducation. Even though from the perspectives ofeducational possibilities and education systemsit seems that rights to education are quite wellprotected in Finland, there have been clear signsof inequality to be seen in recent years. Fromthe perspective of educational results there aresignificant shortcomings in the realization ofequal rights, which can be seen for examplein the weaker placement of the handicappedand disabled, and immigrant young people insecondary schools and the labour market.192

Yo u t h w e l f a r e p o l i c y– De a l i n g w i th difficultiesa n d m a n a g i n g r i s k s?Timo Harrikari & Susanna HoikkalaThis article considers how concepts and discoursesexpressing new rationales for youthmanagement have arisen and spread throughthe practices of child welfare and juvenile delinquencywork since the mid 1990s. Furthermore,this article evaluates what sort of influence theseconceptual and discursive changes may have hadon the administrative fields in question. Thebackground work for this article was carriedout in the University of Helsinki’s Social PolicyStudies Department’s project: “‘A Socio-LegalStudy of the Change in the Institutional Practicesthat Regulate Generational Relationships”,begun in 2005. The writers’ own study projects– analysing political programs, documentationof the legislative process and media articles of theperiod – are used as material for this article.Attempts to tighten control over the fieldsof child welfare and juvenile delinquency arepresented here as being discursively conditionedand part of a broader change in the directionof social policy in the 1990s, bringing togetherthe new administrative techniques suggested bythe conservative movement’s value goals andbroadly security conscious approach to children,young people and families with children.In discursively conditioned youth control, thereality surrounding young people or youngpeople’s actions are presented as emotionallyunpredictable and disconcerting. In order toincrease predictability, officials developed varioussorts of risk indicators and tools for filteringrisk groups. The ontology of concern and theepistemology of risk supplement interventiontactics, the ethos of which stresses early, rapidand considerable interventions targeting youngpeople.Ed u c at i o n, y o u t h s o c i a lw o r k a n d y o u t h p s y c h i at r yin p r o m o t i n g t h e w e l f a r e o fy o u n g p e o p l eJuha Hämäläinen, Eila Laukkanen &Riitta VornanenThis article considers interpretations of youngpeople’s adjustment difficulties coming from thefields of youth education, youth psychiatry andyouth social work; and the significance of eachfield’s theoretical background in responding toyoung people’s needs for support. Cooperationbetween these professional fields working withyoung peoople can be hindered by both practicalproblems and a lack of mutual understanding.Analysing theoretical bases lays a foundation fordeveloping cooperation in preventing the polarizationof young people. This article outlinesyouth education, youth psychiatry and youthsocial work as concepts and systems; delvinginto interpretations of young people’s adjustmentproblems in particular. Interpretationsof the problems and possibilities to promoteyoung people’s well-being come together inchild welfare situations in particular. This articleconsiders the situation in which the youngperson is a client of both child welfare and youthpsychiatric services; where the young person hascombined problems and the service organizationshave separate approaches. Problems incooperation between different actors are not amatter of incompatible values or different finalgoals in supporting the young person’s life, butrather that the investigative perspective withineach sector has become isolated. Random andsituational cooperation is not enough. We needforms of organized cooperation which make itpossible to cross administrative, organizationaland theoretical boundaries.193

Ch i l d r e n’s a n d y o u n g p e o p l e’sp r o b l e m s a n d pa r e n t h o o d inm e d i a t e x t sElla SihvonenThis article looks at the public discussion ofchildren’s and young people’s problems and parenthood.The data considered here comes fromcontributions to newspaper opinion pages fromthe years 1999–2001 and 2006. Concern overthe increase in young people’s social adjustmentproblems has died down in recent years, but thefear of problems becoming concentrated hasincreased. One theme, however, has remainedconstant: in public discussions there is continuousconcern expressed over the state of familylife, which is no longer seen to support children’sand young people’s well-being. This article focuseson investigating what sort of active rolescan be created for parents in dealing with crises.Responsible parenthood is manifested in thesewritings in the emotional discourse of parenthood.In this emotional discourse, successfulparenthood is dependant on internal factors, theparents’ abilities and desire. A form of speechstressing membership in the dominant culturecomes from a culture of therapy, as a result ofwhich parenthood brings about vulnerability.The realization of responsible parenthood dependson information and support comingfrom experts on the psyche. The emotionaldiscourse also contains a contradiction: parentsmust be responsible, while at the same timeparents’ ability to protect children’s and youngpeople’s well-being is not trusted. In the articlethe importance of the relationship between trustand responsibility is pointed out in consideringpeople’s functional possibilities. Recent discussionsof problems becoming concentrated andparents’ responsibility also raise the question,what is the individual’s responsibility in solvingsocietal problems?194

KirjoittajatiedotAu t i o, Mi n n aMMT, yliopistonlehtori,Helsingin yliopisto, taloustieteen laitosAutio toimii kuluttajaekonomian opettajanaja tutkijana Helsingin yliopistossa taloustieteenlaitoksella. Tutkimus- ja opetustyö on painottunutkuluttajakäyttäytymistä, -politiikkaa sekävihreää kuluttamista koskeviin teemoihin. Tutkimuksellinenmielenkiinto on kohdistunutpääosin nuoriin ja kirjoittaja on väitellyt nuortentarinallisesta kuluttajuudesta.Do r f f, Je n n iyht.yo, Tampereen yliopisto,Politiikan tutkimuksen laitosDorff valmistelee pro graduaan Tampereenyliopistolla valtio-opin laitokselle. Hänenpro gradunsa käsittelee nuorten osallistumistavaihtoehtoiseen poliittiseen toimintaan. Dorffon erityisesti kiinnostunut uusien yhteiskunnallistenliikkeiden toiminnasta ja niiden vaikuttavuudesta,toimijoiden kokemuksista jatoiminnan motivaatioista.Er ä r a n ta, Ki r s iVTM, tohtorikoulutettava,Helsingin yliopisto, sosiologian laitosEräranta valmistelee väitöskirjaansa, jokakäsittelee työn ja perheen yhteensovittamistahyvinvointipoliittisena kysymyksenä Suomessa1980-luvulta 2000-luvulle. Hän on myös tutkinutperheasiantuntijoiden käsityksiä miestenvanhemmuudesta.Gr ö n l u n d, Henriet taTM, tohtorikoulutettava,Helsingin yliopisto, kirkkososiologiaGrönlund valmistelee kirkkososiologianalaan kuuluvaa väitöskirjaa identiteeteistä jamerkitysjärjestelmistä nuorten aikuisten vapaaehtoistoiminnassa.Hän on toiminut tutkijanakotimaisissa ja kansainvälisissä tutkimusprojekteissasekä tuntiopettajana Helsingin yliopistonkäytännöllisen teologian laitoksella, missä häntoimii edelleen kirkkososiologian sivutoimisenatuntiopettajana ja tutkielmaseminaarin assistenttina.Päätoimenaan Grönlund työskenteleekoulutuspäällikkönä Kirkkopalvelut ry:ssä.Ha r i n e n, Pä i v iYTT, lehtori, Joensuun yliopisto, yhteiskunta-ja aluetieteiden tiedekuntaHarinen toimii sosiologian lehtorina Joensuunyliopistossa. Tutkimuksissaan hän on ollutkiinnostunut erityisesti nuorten jäsenyyskokemuksistaja osallisuuden kriteereistä sekä yhteiskunnallisellaettä yhteisöllisellä tasolla. Mitenkulttuuri ja nuorisokulttuurit määrittelevät sitä,kuka voi olla osa ”meitä” ja ketkä suljetaan ulos?Harinen on toiminut myös tutkijana useissaerityisesti monikulttuuristuvaa yhteiskuntaaanalysoivissa tutkimushankkeissa.Ha r r i k a r i, Ti m oYTT, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto,yhteiskuntapolitiikan laitosHarrikari työskentelee ehdollisesti rangaistujennuorten valvontaa ja sen vaikuttavuuttatarkastelevan tutkimushankkeen vastaavana tutkijana.Artikkelin kirjoittamisen aikaan häntoimi tutkijana dosentti Mirja Satkan johtamassatutkimusprojektissa ”Sukupolvisuhteitasäätelevien institutionaalisten käytäntöjen muutos– tutkimus sosiaalis-oikeudelliselta alalta”.Artikkeli on kirjoitettu Helsingin yliopiston,Suomen Akatemian, Jenny ja Antti Wihurinrahaston sekä Niilo Helanderin säätiön taloudellisellatuella.Ho i k k a l a, Su s a n n aVTM, tohtorikoulutettava, Helsinginyliopisto, yhteiskuntapolitiikan laitosHoikkala työstää sosiaalityön väitöskirjaalastensuojelulaitoksessa toteutettavien rajoittamiskäytäntöjenhistoriasta. Tutkimus on osaakatemiatutkija, dosentti Mirja Satkan (Jyväskylänyliopisto) johtamaa tutkimushanketta195

”Sukupolvisuhteita säätelevien institutionaalistenkäytäntöjen muutos – tutkimus sosiaalisoikeudelliseltaalalta”, jota rahoittaa Helsinginyliopisto ja Suomen Akatemia.Ho n k at u k i a, Pä i v iVTT, erikoistutkija,Oikeuspoliittinen tutkimuslaitosVTT, dos. Päivi Honkatukia työskenteleeerikoistutkijana Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa.Hän on tutkinut muun muassatyttöjen suhdetta rikollisuuteen, tyttöihin janaisiin kohdistuvaa seksuaalista häirintää javäkivaltaa, nuorten käsityksiä väkivallasta sekäetnisten vähemmistöjen nuorten miesten rikollisuuttaja sen viranomaiskäsittelyä. Hän ontoimittanut yhdessä muiden tutkijoiden kanssaantologiat tyttötutkimuksesta, suomalaistenuhrikokemuksista, nuorisorikollisuudesta sekäoikeudellisten tekstien tutkimisesta.Hä m ä l ä i n e n, Ju h aYTT, KL, professori, Kuopion yliopisto,sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitosHämäläinen on sosiaalityön, erityisesti sosiaalipedagogiikanprofessori ja sosiaalityön jasosiaalipedagogiikan laitoksen johtaja Kuopionyliopistossa. Hänen tutkimusaiheensa liittyvätsosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan teoriaperustaanja oppihistoriaan, lastensuojeluun, nuorisokasvatukseensekä perhe-elämän ja vanhemmuudenkysymyksiin.Ja h n u k a i n e n, Ma r k k uKT, Associate Professor,University of Alberta, Department ofEducational PsychologyJahnukainen on Helsingin ja Turun yliopistojenerityispedagogiikan dosentti ja työskenteleeAlbertan yliopistossa, Kanadassa, erityispedagogiikanprofessorina. Hän on erikoistunutriskinuorten elämänkulkututkimuksiin ja vaihtoehtoisiinkoulutusmalleihin sekä vertailevaanerityisopetuksen koulutuspoliittiseen tutkimukseen.Jä rv i n e n, Te roKT, yliassistentti,Turun yliopisto, kasvatustieteiden laitosJärvinen työskentelee Turun yliopistonkasvatustieteiden laitoksella aikuis- ja nuorisokasvatuksenyliassistenttina. Hän on tutkinutmm. nuorten koulutusvalintoja, koulutus- jatyöasenteita sekä tehnyt pitkittäistutkimustaperuskoulun jälkeen koulutuksesta ja työelämästäkarsiutuneiden nuorten myöhemmistäelämänkuluista.La i n e, So f i aVTM, tutkija, NuorisotutkimusverkostoLaine työskentelee tutkijana Nuorisotutkimusverkostossaja on jatko-opiskelija Helsinginyliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksella.Hänen väitöstutkimuksensa käsittelee nuortenosallistumista kansainväliseen politiikkaan.Aiemmin hän on tutkinut muun muassa nuortenaikuisten masennusta sekä lapsityövoimankäyttöä kahviteollisuudessa.Eil a Lau k k a n e nLT, nuorisopsykiatrian dosentti,va. nuorisopsykiatrian professori,Kuopion yliopistosairaala ja Kuopion yliopistoLaukkanen toimii Kuopion yliopistosairaalassaväliaikaisena nuorisopsykiatrian professorinaja ylilääkärinä. Hän johtaa nuorisopsykiatrianyksikköä, johon kuuluu kolme nuorisopsykiatrianosastoa ja kaksi avohoitoyksikköä.Hän on ollut mukana kehittämässä suomalaistanuorisopsykiatrian hoitojärjestelmää. Laukkasentutkimusaiheet liittyvät nuorten kasvuunja kehitykseen, psyykkiseen hyvinvointiin januorisopsykiatrisiin ja sitä lähellä oleviin palvelujärjestelmiin.My l ly n i e m i, Sa m iVTM, tilastosuunnittelija,NuorisotutkimusverkostoSami Myllyniemi on Nuorisotutkimusverkostontilastosuunnittelijana mukana lukuistenNuorisotutkimusverkoston tutkimusten196

tekemisessä ja muiden hankkeiden käytännöntoteutuksessa. Myllyniemi vastaa muun muassanuorisoa koskevien tietokantojen kehittämisestä,ja hän on kirjoittanut Nuorisobarometrientilasto-osiot vuodesta 2004 lähtien.Pessi, An n e Birgittakirkkososiologian dosentti, tutkija ja yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto, Tutkijakollegium jakäytännöllisen teologian laitosPessi on väitellyt vuonna 2004 vapaaehtoistoiminnasta.Hän on tutkinut viime vuosinamuiden muassa altruismia, oikeudenmukaisuuskäsityksiä,hyvän elämän kokemuksia ja kirkonsosiaalista vastuuta. Pessi on mukana useissakansainvälisissä vertailevissa tutkimushankkeissaja johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa projektia(2008–2011) Religion in TransformingSolidarity.Piispa, Mi n n aVTT, erikoissuunnittelija,oikeusministeriö, kriminaalipoliittinen osastoPiispa työskentelee nykyisin oikeusministeriönkriminaalipoliittisella osastolla. Hän on aikaisemmintyöskennellyt Tilastokeskuksen tutkimus-ja haastattelupalvelut -yksikössä. Hänenväitöskirjansa käsitteli nuorten naisten kokemaaparisuhdeväkivaltaa. Hän on tutkimuksissaankäsitellyt naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyyttä,väkivallan kustannuksia, uhritutkimuksiaja kyselytutkimuksen metodologiaa.Si h v o n e n, Ell aVTM, tohtorikoulutettava,Helsingin yliopisto, sosiologian laitosSihvonen toimii Helsingin yliopistossajatko-opiskelijana sosiologian oppiaineessa jaon tohtorikoulutettavana Perhetutkimuksentutkijakoulussa (PETU). Sihvonen työskenteliennen väitöskirjan aloittamista Lappeenrannanteknillisen yliopiston koordinoimassa Virtahepo-hankkeessa,jossa tutkittiin virtuaalisiavuorovaikutuspalveluita muun muassa nuorisotyössä.Väitöskirjassaan Sihvonen tutkii luottamustayhteiskunnallisena voimavarana ja senjäsentymistä perhettä tukevissa projekteissa.Vo r n a n e n, RiittaYTT, ma. professori, Kuopion yliopisto,sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos,lapsi- ja nuorisososiaalityöVornanen toimii Kuopion yliopistossalapsi- ja nuorisososiaalityön määräaikaisenaprofessorina. Hän toimii jatkokoulutuksessaSOSNETin, sosiaalityön koulutuksen yliopistoverkoston,organisoiman valtakunnallisen erikoistumiskoulutuksenyhtenä vastuuopettajanasekä laitoksen sosiaalityön opettajana. Vornasentutkimusaiheet liittyvät lasten ja nuortenhyvinvointiin ja turvallisuuteen sekä lapsi- januorisososiaalityöhön.Pö r h ö l ä, Ma i l iFT, dosentti, akatemiatutkija,Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitosMaili Pörhölä työskentelee akatemiatutkijanaja johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushankettaHenkinen väkivalta vuorovaikutussuhteissakoulun ja työelämän konteksteissa (no.106221), jonka osana tässä raportoitu tutkimuson valmistunut. Pörhölä on työskennellyt Jyväskylänyliopistossa puheviestintä-oppiaineessayli kahdenkymmenen vuoden ajan erilaisissatyötehtävissä, viimeisimmäksi professorina.197