pdf-julkaisu - Sitra

sitra.fi
  • No tags were found...

pdf-julkaisu - Sitra

Sitran raportteja78MuodonmuutoksiaVenäjän pitkä vuosisata 1900–2008Nils TorvaldsSITRA • HELSINKI


SisällysLukijalle 12Hallitun uudistumisen (sietämätön) vaikeus 16Iivanan yhteydet 17Itämeren siunauksellisuus 17Valistuksella flirttailu 18Epävakauden perusta 19Salamurhat ja vastareaktio 20Vallankumouksen kohtaukset 21Sodan jumalatar 21Japanin näytös 22Hyvin suunniteltu olisi puoleksi tehty 23”Liberaali” sisäministeri 24Arvottomat reformit 26Joulukuu1904 ensimmäinen manifesti 26Vallankumouksen sunnuntaimatinea 27Huonot enteet 28Sekavista yrityksistä suureen manifestiin 29Älä kysy, jos et halua vastauksia 29Järjestys horjuu 30Assembly-liitto 32Syksyn ratkaisut 32Onneton ja epärehellinen päätös 33


Tilapäinen demokratia 35Petos ja peljästys 37Porkkana ja piiska 38Hovin hallinto vai vedenpaisumus 39Nikolai kuka? 40Duuman lyhyt oppimäärä 40Duuman vaikea valinta 41Vahvan johtajan myytti 42Alun loppu 42Vallankaappaus 43Struve vallankumouksen ilmiönä 43Vehi ja älymystön pako 44Taantumuksen utopia 46Järjestyksen mies 46Duuma tuuliajolla 47Stolypinin saavutukset 48Voiman ja voimattomuuden kentät 50Ailahteleva liberaalisuus 50Vallankumouksesta toiseen 51Ensimmäiset oligarkit 52Suurvallan himo 54Strategian yhtälö 54Soitellen sotaan 55Sotaonnen heikkous 56Vapaaehtoisjärjestöt 57Neljäs duuma 58Kumouksen varjo 59Propagandan voitto...? 60”Tyhmyyttä vai petturuutta” 61Lakkoliikkeen kasvu 62Vanhan vallattomuus 63


Vallasta luopuminen 65Valta ja vallanhimo 66Väliaikaista politiikkaa 67Juna saapuu Suomen asemalle 68Sota vai rauha 69Tappava kuri ja sen löystyminen 70Sota suurena propagandistina 71Valtava tappio 72Kumouksen tiellä 74Huhtikuun teesit 75Kesäkuun käänne 76Alkusoitto heinäkuulle 77Johtopäätösten aika 78Kaappaus ja epäonnistuminen 79Stavkan johtopäätökset 80Uskomatonta sekoilua 82Pysyvyyden harha 83Väärin ymmärretty vallankumous 84Neuvottelut ja sota 85Agentit ja vastavallankumous 86Sisällissodan puristuksessa 86Sosialismin rakentamista 89Työlaki ja työväki 89Teollisuuden byrokratia 90Enteillä lastattu laiva 91Laivan lähtö 91Virstanpylväs matkalla ulkomaille 92Sukupolvien välienselvittely 93Vainoharhainen maa 95Sosialismin rakentamista 95NEP – uusi talouspolitiikka 96Maatalous, teollisuus ja valta 96


Dead man’s walking… 156Gogolilaiset sielut 156Nopeasti eteenpäin 157Perestroika ja avoimuus 158Talous ja taikausko 158Politiikan kenttä muuttuu 159Paluu kaksoisvaltaan 160Vaalit ja voittajat 160Huonot enteet 161Uusi yritys 163Sähköä ja šokkihoitoa 164MMM markkinoiden symbolina 164Politiikan hinta 165Parlamentti hoitaa tehtävänsä 166Klassinen loppunäytös 167Sota, valta ja turvallisuus 168Tappava ylimielisyys 168Vaalit ja vaalirahat 169Tšubaisin suunitelma 170Vaalien tulos ja opetukset 170Korttitalot ja tavalliset 171Tulevaisuuden vaikea ennuste 173Mutta mistä malli? 173Monimutkaisempi yhteiskunta 174Paluu Stolypinin malliin 174Teoria ja todiste 176Kylmän sodan mielipiteet 176Kuolinpesän perintö 177Kolmen kirjaimen yksimielisyys 177Vakauden hinta ja öljyn 178Panslavismin vanha symboli 179Suuri šakkilauta 179Imperiumin rakenteet 180Kolme kirjainta taas? 181Kirjallisuusluettelo 182


14kumppanini kanssa suureen saliin ja kävelen katossa olevan yksisarvisenkuvan alla, puhelin soi.Toimituksen ulkomaanvastaava Eva Vikstedt kertoo, että sähkeissä onpieni ja epämääräinen uutinen pienkoneesta, joka on törmännyt World TradeCenteriin. Hän kysyy, voinko jollain tavalla tsekata. Menen ulos LexingtonAvenuelle ja näen savua Manhattanin eteläpäässä. Toisella puolen katuakaksi naispoliisia kuuntelee hyvin tarkasti puhelinta. Pyydän, että Sinikkakatsoisi opaskirjasta, montako kerrosta WTC on ja paljonko siellä on ihmisiätöissä. Joku sisäinen ääni sanoo, että nyt on jotain hullusti. Annanensimmäisen lyhyen raportin Suomeen kello 16 lähetykseen ja otan taksinalas WTC:lle. Saavun samaan aikaan kuin paloautot, poliisit ja vähemmänjulkiset palvelut. Kuitissa luki muistaakseni 09:12.Sen jälkeen ei jäänyt paljoakaan aikaa Venäjä-kirjan kirjoittamista varten.Mutta bibliomaanille Yhdysvallat on todellinen luvattu maa. Washingtonissavietettyjen vuosien aikana olen hankkinut erittäin hyvin varustetunVenäjä-kirjaston. Ahmin sielläkin kaikkea sitä, mitä oli löydettävissä – ja josjotain ei löytynyt käytettyjen kirjojen kaupoista niin ne löytyivät internetistä.Ja netistä löytyi paljon muutakin.Tämän tapaisessa kirjojen ja tietojen haalimisessa on kuitenkin varjopuolensa.On hauskempaa etsiä uusia tietoja kuin kirjoittaa jo vanhentuneista.Tämän oli Georgi Filippovitš ymmärtänyt jo keväällä 1977. Hän kielsi minualukemasta lisää ja sanoi, että nyt pitää kirjoittaa. Viimeisen vuoden aikanaKari Tolvanen on perinyt Georgi Filippovitšin roolin, ja ilman sitä kontrolliametsästäisin varmasti vieläkin jotain pientä tiedonjyvästä, joka minun mielestänion erittäin tärkeä, mutta muiden mielestä korkeintaan kuriositeetti.Joten, kiitokset Karille.Alussa ajattelin myös, että kirjoittaisin kirjan äidinkielelläni, koska setuntuisi turvallisemmalta. Ruotsiksi hallitsen kaikki nyanssit, suomenkielelläolen huomattavasti kömpelömpi. Olen kuitenkin, niin kuin lähiympäristönitietää, aika malttamatonta sorttia. Kirjoittaminen ensin ruotsiksi jasen jälkeen kääntäminen tuottaisi ainakin kaksi ongelmaa. Ensiksi joutuisintappelemaan kääntäjän kanssa. Siinä ei paljon mielikuvitusta tarvitse, jottaymmärtäisi, että melkein kuka tahansa kävelisi ulos sellaisesta työsuhteestatoteamalla: ”että käännä, perkele, itse”.Toiseksi joutuisin tappelemaan tekstin kanssa, josta olen jo kasvanutulos. Se taas liittyy suurempaan ongelmaan. Minulle kirjoittaminen on osaoppimisprosessia. Hyvin varhain ymmärsin, että voi puhua mitä tahansa jase saattaa jopa tuntua ihan viisaalta. Mutta vasta kun kirjoittaa, osoittaamitä osaa. Opin siis kirjoittaessani, ja se tuottaa minulle valtavaa mielihyvää.Mutta tämän mielihyvän kääntöpuoli on, että kaikki jo kerran kirjoitettu on johivenen vanhentunutta tietoa. Omaan ja kerran jo käännettyyn tekstiin palaaminenolisi siis aika helvetillinen kokemus. Oli siis pakko kirjoittaa suomeksi.


Sinikka Joutsalmi on kotirauhaa uhmaten yrittänyt osoittaa, mitensuomeksi kirjoitetaan. Olen hänelle suuren kiitoksen velkaa. Ja tuhat anteeksipyyntöä.Sanomattakin on selvää, että kaikki virheet ja epätäsmällisyydet ovatminun syytäni.Tunhamnin Norrkrokenissa21. kesäkuuta 2008Nils Torvalds15


Hallitun uudistumisen(sietämätön) vaikeusModernisaatio lähti hitaasti liikkeelle Luoteis-Euroopassa 1700-luvun loppupuolella.Prosessi oli hajanainen ja koostui osista, jotka eivät voineetkaankehittyä synkronisesti. Siihen kuului sekä maailmankatsomuksellisiaettä ideo logisia elementtejä, teknisiä keksintöjä ja luonnontieteellisiä oivalluksia,mutta myös taloudellista toimintaa ja tavaroiden markkinointia.Keskeisintä tässä prosessissa oli, että muutospaineita syntyi yhteiskunnankaikilla lohkoilla.Kehitysvaiheessaan olleet yhteiskunnalliset uudistukset kristallisoituivatYhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa ja Ranskan vallankumouksessa.Vallankumouksen Ihmisoikeuksien julistuksessa – Déclaration des droitsde l’homme et du citoyen – ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen jälkeenjulkaistussa Bill of Rightsissa modernisaatio sai ideologisen ja maailmankatsomuksellisenilmaisunsa. Poliittiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset sensijaan jäivät lyhytaikaisiksi ja pysähtyivät muutosprosessien idealistiseen alkuvaiheeseen.Taloudellisesti ja sotilaallisesti modernisaatio kuitenkin osoittautuitehokkaaksi ja synnytti sekä kaupan että kansainvälisen järjestelmänpuitteissa uusia paineita, jotka tulivat ilmi sekä Napoleonin sodissa ettävuoden 1848 tapahtumissa.Molemmat oikeuksien julistukset olettivat, että ihmiset ovat tasa-arvoisia1 ja että kaikilla kansalaisilla on oikeus ja mahdollisuus osallistua yhteiskunnankehitykseen. Ne muuttivat siten – hitaasti mutta vääjäämättömästi –1 ”We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they areendowed by their Creator with unalienable Rights, that among them are Life, Libertyand the pursuit of Happiness.” (United States Declaration of Independence)”Les hommes naissent et demeurent libres et égaux en droits. Les distinctions socialesne peuvent être fondées que sur l’utilité commune.” (Déclaration des droits del’homme et du citoyen)16


valtajärjestelmien legitimaatioperusteita. Julistusten oikeuksiin kuului myösoikeus suista vallasta epäoikeudenmukaiset hallitsijat.Iivanan yhteydetMoskovan suuriruhtinaskunnasta oli kohtalaisen myöhään tullut eurooppalainenvaikuttaja. Nykyajan koittaessa Länsi-Euroopassa Moskovan ruhtinaathallitsivat vaikeakulkuista ja lähes luoksepääsemätöntä maata, jokaeli omaa elämäänsä sivussa kansainvälisen kaukokaupan valtaväylistä. Moskovaoli ollut löyhä osa kristittyä Eurooppaa, mutta Osmanien valtakunnanvoimistuminen ja Konstantinopolin kukistuminen oli käytännössä eristänytmaan sekä Bosporin kauppakeskuksesta että kirkon piirissä tapahtuneestakehityksestä.Kansainvälinen kaukokauppa kulki Venäjälle pääasiallisesti välikäsienkautta. Kun lähetti saapui Iivana IV:n hoviin 1553 kertomaan, että Vienanmerelleja Nenoksan suolakeittämölle saapuneet englantilaiset merenkulkijathalusivat käydä kauppaa, se oli sensaatio. Moskovan suuriruhtinaskunnastaoli kuin olikin meriyhteys Eurooppaan.Vienanmeri ei ollut porttina maailmaan paras mahdollinen. Vienanjokijäätyi ja vapautui jääpeitteestä ”väärässä järjestyksessä”. Purjehduskausi olisiis väistämättä lyhyt eikä mahdollistanut kuin yhden edestakaisen matkanvuodessa. Ja jo Buonaventura-aluksen ensimmäinen rantautuminen Vienanjoensuistoon osoitti, että oli luvassa paljon vaikeuksia. Kaksi muuta matkallelähtenyttä alusta haaksirikkoutui. Tässä mielessä Mustameri ja satamaAsovanmeren pohjukassa oli paljon parempi vaihtoehto. Sillä suunnallakulkivat myös perinteiset vanhat kauppareitit. Kuljetukset oli mahdollistahoitaa Donin ja Volgan kautta Venäjän sydänalueille. Heikkoutena olivatlohduttoman pitkät etäisyydet ja Osmanien valtakunta, joka vielä 1700-luvunalussa oli varteenotettava ja vaikutusvaltainen vastustaja.Laivanrakennuksen kehitys, purjehdustaito ja paikanmäärityksen tekniikkaolivat kuitenkin mullistavia uudistuksia, ja ne muuttivat kansainvälistäkauppajärjestelmää. Kaikki nämä uudistukset vaikuttivat 1400-luvuneurooppalaiseen maailmaan.Itämeren siunauksellisuusPietari Suuren ensimmäinen yritys päästä osalliseksi valtamerille siirtyneestäkauppajärjestelmästä suuntautui etelään. Siellä oli karavaanireitit ja sieltälöytyisi todennäköisesti kiinnekohta laivanrakennuksen ja kompassin atlanttisenkumouksen luomiin uusiin kauppareitteihin. Pietari oli kuitenkin17


vastoinkäymisissään onnekas. Välimeren suunnalla hän olisi joutunut ristiriitoihinmonen valtion kanssa. Nyt takaiskut pakottivat hänet valitsemaanuuden suunnan – Itämeren. Siellä Venäjän alueellinen vastustaja oli pitkäänollut Ruotsi, mutta nyt Ruotsin suurvalta-asema oli horjumassa. Ruotsinratsuväen tehokkaan taistelujärjestelmän luoma sotilasteknologinen etumatkaja siihen perustunut suurvalta-asema oli kuroutumassa umpeen muidenmaiden talouden, aseistuksen ja sotataidon kehityksen myötä.Kaarle XII:n sotaonni oli kaiken lisäksi kääntymässä, ja sotaretki Venäjällepäättyi Pultavan tappioon. Voittonsa ansiosta Pietari varmisti pääsynItämerelle.Suomenlahden perukassa hän avasi ikkunan Eurooppaan – ja modernisaatiolle.Valistuksella flirttailuSeuraavan suuren venäläisen hallitsijan aikana Moskovan valtakunta laajenietelään ja itään. Osmanien valtakunta oli heikkenemässä ja Venäjä pääsiMustanmeren pohjoisen rannan haltijaksi.Tässä vaiheessa Euroopan suurvallat havahtuivat Venäjän vaikutusvallankasvuun.Katariina II:n menestyksekäs sota osmaneja vastaan uhkasi horjuttaaeurooppalaista tasapainoa. Välimerelle venäläisiä ei missään tapauksessasopinut laskea. Se olisi uhannut siirtomaajärjestelmän elintärkeitä yhteyksiä.Katariina ymmärsi itse pelaavansa vaarallista peliä ja perääntyi Balkanilla.Tasapainon ylläpitämiseksi hän tarjosi Wienin ja Berliinin hoveille hyvitykseksiosan Puolasta. Venäjälle oli kuitenkin väläytetty eurooppalaisen suurvallanmahdollisuutta.Katariina Suuri oli kirjeenvaihdossaan Voltairen kanssa osoittanut, ettähän oli kiinnostunut valistuksen filosofiasta. Valistuksen tavoitteiden pohjalta,ja mahdollisesti saadakseen suuren ranskalaisen filosofin ylistämäänetevyyttään, Katariina kirjoitti erittäin radikaalin perustuslakiehdotuksenVenäjää varten. Ehdotuksessa oli vain yksi pieni puute: sitä ei saanut julkaistaVenäjällä.Modernisaation airut oli kuitenkin jo kolkuttanut Venäjän ovelle. Katariinanaikalainen Aleksandr Radišev oli 1790 kirjoittanut kirjan Matka PietaristaMoskovaan. Kirjan radikaalisuus ei ehkä paljastu tämän päivän lukijoille:tavallisen kansan elämää ei ennen Radiševia ollut kuvattu. Toinen suurikirjallinen vaikuttaja oli Pjotr Tšaadajev, joka kirjoitti 1820- ja 30-lukujentaitteessa kahdeksan filosofista kirjettä. Kirjeet ennustivat Venäjälle kasvaviaongelmia. Ensimmäinen kirje on symbolisesti päivätty kuoleman kaupungissaNekropoliksessa joulukuun 1. päivänä 1829.18


Napoleonin kauden sodat lähtivät liikkeelle näistä asetelmista. Ranskankeisarin menestykselliset sotaretket pakottivat Moskovan hallitsijanliittoutumaan tätä modernisaation perkelettä vastaan, mutta liittoutumathajosivat nopeasti sotaonnen vaihtelujen myötä. Katariinan pojanpoikaAleksanteri I oli sekä Napoleonin vastahakoinen liittolainen että hänen sitkeäverivihollisensa.Napoleonin suuren armeijan katastrofaalinen marssi Moskovaan jatakaisin tarkoitti paitsi satojentuhansien sotilaiden kuolemaa kulkutauteihinja pakkaseen myös Ranskan kukistumista ja Venäjän lopullista nousuaeurooppalaiseksi suurvallaksi.Wienin kongressin (1814–15) tarkoitus oli lopettaa vaarallinen, turmiollinenja vallankumouksellinen kehityssuunta ja luoda edellytykset konservatiivisemmalle,tasapainoisemmalle ja rauhallisemmalle kehitykselle Euroopassa.Tämä asetelma järkkyi 1800-luvulla kuitenkin kahdesta syystä.Venäjä ajautui jatkuviin ristiriitoihin modernisaatiokehityksen ulkopuolellejääneen Osmanien valtakunnan kanssa. Venäjä oli omaksunut historialliseksitehtäväkseen suojella osmanien alaisuudessa eläviä kristittyjä. Tämämuodostui tekosyyksi ja legitimaatioksi halulle päästä Välimerelle, ja sesynnytti väistämättä ristiriitoja, jotka samalla koskivat muiden eurooppalaistensuurvaltojen etupiirejä. Eurooppalaisen politiikan rakenteissa nämäristiriidat näkyvät kaikissa ratkaisuissa 1800-luvun puolestavälistä toisenmaailmansodan rauhansopimuksiin asti.Krimin sodassa (1854–56) Moskovan hallitsijat huomasivat, että pelkkätykinruoka tai elävä voima ei riittänyt sotilaallisen tasapainon ylläpitämiseksi.Tekniikka oli lopullisesti astunut sodan näyttämölle, ja se mullistiseuraavien vuosikymmenten aikana sodankäynnin opit. Tappio Krimilläantoi siten vahvan uudistusimpulssin valtaistuimelle nousseelle nuorellehallitsijalle.Epävakauden perustaAleksanteri II:n uudistukset noudattivat sen ajan yleistä suuntausta: uudistaapiti, mutta modernisaation vaatimuksille ei saanut antaa periksi. Modernisaatiohiipi kuitenkin sisään kaikista raoista.Kirkolliset opit vaikuttavat siinä yhtä paljon kuin tieteelliset teoriat.Kehitykseen vaikuttaa tavallisille ihmisille tarjolla olevat oppimismahdollisuudet.Kaiken lisäksi siihen kuuluu paljon sattumanvaraista ja ennaltaarvaamatonta.Modernin ajan kynnyksellä Hollanti ja Englanti olivat maailman johtaviamaita. Niiden vauraus synnytti valtavia modernisaatiopaineita pirstoutuneessaSaksassa ja vaikutti eurooppalaiseen politiikkaan 1800- ja19


1900-lukujen taitteessa. Jo Wienin kongressin myötä Venäjästä oli tullutosa eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää. Sitä kautta Venäjän keisarinhallitsema valtakunta oli joutunut mukaan modernisaation pyörteisiin.Niissä pyörteissä yhdistyivät sekä valtakunnan luonnonolosuhteet ettäsiitä johtuvat huonot yhteydet, jälkeenjäänyt ja tehoton hallintorakenne,uskonto ja kansakuntien identiteetti, talous ja kasvava globaalien kilpailusekä onnettomat poliittiset suhdanteet.Venäjä oli Aleksanteri II:n alullepanemien uudistusten myötä aloittanutkilpajuoksunsa ajan kanssa. Aleksanterin strategia oli valikoiva jälkeenjääneisyys:modernisaatiosta poimittiin ne piirteet, jotka tuntuivat sopivan venäläiseenSonderwegiin. Uudistusten jälkeen Venäjä eli jatkuvassa kriisissä,johon ei näyttänyt löytyvän rakentavia ratkaisuja.Nuori Georgi Plehanov järjesti 1879 mielenosoituksen Kazanissa. Uusipolvi oli astumassa aktiiviseen yhteiskunnalliseen toimintaan ja monet heistäopiskelivat innokkaasti Marxin Pääomaa.Salamurhat ja vastareaktioAleksanteri II murhattiin Pietarissa 1881. Suurisuuntaiset uudistukset olivatjo siinä vaiheessa kutistuneet arkipäiväisiin mittasuhteisiin. Vapautetut talonpojatelivät edelleen enimmäkseen kurjuudessa, ja uusien ajatusten tuuleteivät viehättäneet tsaarin hallintoa. Tilanne vain paheni, kun sotilaselämääihannoivasta Aleksanteri III:sta tuli hallitsija. Hänen univormu-uudistuksensasai ajan hengen mukaisen nimen a la Russe. Venäläinen nationalismi olinousussa, mutta niin olivat vallankumoukselliset ajatuksetkin.Aleksanteri III kuoli yllättäen 1894. Plehanovin kirja Monistisen historiankäsityksenkehityksestä ilmestyi seuraavana vuonna. Kirjan kummallinen otsikko olitarkoitettu johtamaan sensuuri harhaan. Marxilaisuus oli saamassa tukevanjalansijan Venäjällä. 1896 Moskovassa järjestettiin Nikolai II:n kruunajaiset.Keisarin oikealla puolella kulkueessa kulki chevalier-kaartin luutnantti CarlGustav Emil Mannerheim. Tulevan suuren draaman näyttämö oli valmiina.20


Vallankumouksen kohtauksetVenäjän vallankumous kuvataan usein kahden voiman välisenä taisteluna.Toisena osapuolena on tsaari ja hänen lähipiirinsä, toisena Leninin johtamabolševikkipuolue.Tällainen vastakkainasettelu on osittain syntynyt kaikille tutun lopputuloksenkautta. Toisaalta se on synnytetty tarkoituksenmukaisesti. Neuvostoliitonhistoriankirjoitus yritti kaikin tavoin kuvata bolševismia kaukokatseisenja melkein yliluonnollisen viisaan johtajan luotsaamana yhteiskunnallisenavoimana. Samanlaisen mutta käänteisen kuvan piirsivät sekä valkoiset pakolaisetlännessä että konservatiiviset historioitsijat kylmän sodan aikana.Kommunismin vastustamisen nimissä piti bolševikkeja kuvata vaarallisempinaja suunnitelmallisempina kuin mitä he todellisuudessa olivat.Venäjän historiankirjoitus, niin kuin se meille välittyy, on siksi pitkältikahden osapuolen historiankirjoitusta. Lähes kaikki merkittävät kuvauksetovat osallistujien tai heidän jälkeläistensä kirjoittamia. Näistä asetelmistasyntyi kertomuksen kannalta hyvin toimiva kaksintaistelu. Historiallisestikuva on kuitenkin vääristynyt.Venäjän pitkä vallankumoussykli määräytyi ensisijaisesti maailmanlaajuistentai eurooppalaisten tapahtumien pohjalta. Toiseksi se määräytyi – niinkuin historia ehkä yleisemminkin – sekä toimijoiden inhimillisesti katsoen väistämättömänlyhytnäköisyyden että kehityksen sattumien kautta. Suurisuuntaisetstrategiat osoittautuivat harhaisiksi ja ennakkoluulojen läpitunkemiksi.Sodan jumalatarRaakalaismaiset sodat paljastavat kehnon ja kestämättömän. Ne raaistavatihmistä ja asettavat heidät sodan tulessa puhdistettujen tosiseikkojeneteen.21


Merkillisenä piirteenä historiassa on, että tuhoisimmat tapahtumat pakottavatesiin väistämättömiä – ja jo aiemmin välttämättömiksi nähtyjä – uudistuksia.Ehkä juuri tästä syystä kreikkalaiset pitivät Pallas Athenea sekäsotataiteen että tieteen jumalana.Sotaan ei siis pidä lähteä jos pelkää uudistuksia. Mutta juuri uudistustenpelkääjät näyttävät uskovan, että sotimalla voi välttää uudistuksia, ettäsodat häivyttävät levottomia uudistusajatuksia. Kevytmielinen sotaan lähtöon ollut monen vakavan vallankumouksen alkulähde.Japanin näytösEnsimmäinen merkittävä – ja ehkä ratkaisevin – erehdys itäeurooppalaisessauudistuspaineessa oli Venäjän ajautuminen sotaan Kaukoidässä. Venäjänsodat olivat vuoden 1768 menestyksekkään Turkin sodan jälkeen miltei poikkeuksettajohtaneet sisäisiin levottomuuksiin. Napoleonin vastaisesta Isänmaallisestasodasta luotiin suuren kansallisen yksimielisyyden myytti. Muttakaikkialla siellä, mistä joukkoja lähetettiin rintamalle, syntyi levottomuuttaja pieniä kapinanalkuja. Tästä syystä Venäjän pitäminen suurten ristiriitojenulkopuolella olisi ollut viisainta politiikkaa. Tsaarinvallan kansainvälinenrooli oli kuitenkin 1700-luvun loppupuolella syntyneen tilanteen jälkeen ristiriidassamaan sisäisten tavoitteiden kanssa. Ulkopolitiikka oli hallitsijoidenkeskinäisen tasa-arvon ja arvovallan toimintakenttä. Sitä ei voinut alistaaalempisäätyisten arkipäiväisille tavoitteille ja päätöksenteolle.Imperiumin herruuden manifestoimiseksi Tyynen valtameren rannalleoli 1860 perustettu Vladivostok. Tämän lisäksi oli Kiinalta vuonna 1898vuokrattu Port Arthurin ja Dalnin tukikohdat 25 vuodeksi. Ne sijaitsivatmolemmat Kwantungin niemimaalla Keltaisella merellä.Tyynenmeren herruuden ylläpitäminen edellytti kuitenkin, että tukikohtienhuolto toimi. Tätä varten oli rakenteilla rautatie läpi koko Euraasian mantereen.Siperian rautatie oli kuitenkin vielä keskeneräinen: silta Jenisei-joen ylioli rakentamatta ja osa louhintatyöstä Baikalin eteläpäässä oli vielä kesken.Suurin osa rautatiestä toimi vain yhden kiskoparin varassa. Odotusajatohitusasemilla olivat tämän takia pitkiä. Se hidasti mahdollisen aseellisenselkkauksen vaatimaa mobilisaatiota. Varusteiden kuljettaminen PietaristaMukdeniin kesti lähes viisikymmentä päivää.Venäjä oli sopinut Kiinan kanssa että Mantšurian läpi kulkeva rataosuusolisi käytettävissä. Sotaministeri Aleksei Kuropatkinin suunnitelmiin kuuluivallata vaivihkaa Mantšuria. Japanilaiset olivat kuitenkin useaan otteeseenvaroittaneet venäläisiä ja huomauttaneet, että myös Japanilla oli etuja valvottavanaanalueella. Varoituksia ei otettu vakavasti. Venäjän sotilasasiamies,everstiluutnantti V. P. Vannovski oli vuonna 1900 kirjoittanut että22


Japani on vuosisadan päässä hyökkäyskelpoisen armeijan aikaansaamisesta.Sanoma meni perille. Olihan Vannovski vuosina 1881–87 sotaministerinätoimineen Pjotr Semjonovitš Vannovskin poika. Nikolai II:n lähes rasistisetkäsitykset valkoisen rodun ylivertaisuudesta vaikuttivat myös päätöksiin. Sotaministeriössäsivuutettiin asiantuntijoiden varovaisemmat arviot.Hyvin suunniteltu olisi puoleksi tehtySodan katastrofaalinen kulku ei johtunut pelkästään venäläisen eliitin ylimielisyydestä.Siihen vaikutti myös erittäin huono esikuntatyöskentely. Venäjänarmeijan historia on täynnä kertomuksia korkeimpien upseerien keskinäisestävihamielisestä kilpailusta. Ilmiö liittyi tsaarin hovissa jatkuvasti käytyynsukuryhmittymien väliseen valtataisteluun ja heijastui toimivaan armeijaanjalosukuisuuden suosimisena pätevyyden sijasta.Mahdollista sotaa varten oli tehty vain ylimalkainen suunnitelma, jonkapohjalta todellista sotaa ei voitu käydä. Eräänä perusolettamuksena oli,että meriherruus pysyy kaikissa olosuhteissa Venäjän laivastolla.Sodan ensimmäinen suuri taistelu, Japanin yllätysisku Port Arthuriin25. tammikuuta 1904, ratkaisi kysymyksen meriherruudesta jo sodan alkuvaiheessa.Myös taistelut Kwantungin niemimaalla päättyivät venäläistenkannalta huonosti. Joulukuussa 1904 Port Arthurin varuskunta antautui.Kevään 1905 yritys korvata menetykset lähettämällä Itämeren laivastoTyynen valtameren sotanäyttämölle epäonnistui surkeasti. Traagisten ja tragikoomistenvälikohtausten jälkeen Kronstadtista lähtenyt laivasto saapuiTsušiman salmeen ja tuhoutui taistelussa toukokuussa 1905.Jo aikaisemmat sodat, erityisesti Turkin sota 1773, olivat osoittaneetmiten merkittävää roolia keskitason upseeristo esitti. Näitä opetuksia eikuitenkaan ollut mahdollista hyödyntää Nikolai II:n tiukasti hierarkkisessaarmeijassa. Paradomania oli tehnyt tehtävänsä.Tsarskoje Selon paraateja komensivat kenraalit. Sodassa kapteenienkyky, lupa ja tottumus tehdä itsenäisiä päätöksiä olivat kuitenkin ratkaisevia.Kun tähän vielä lisätään komentosuhteiden sekaannus, minkä sotaministeriKuropatkinin henkilökohtainen läsnäolo sotanäyttämöllä synnytti, sekä toivottomistahuoltoyhteyksistä kärsivä huoltoporras, oli ensimmäisten sotavuosienyleiskuva valmis. Venäjä kärsi tappioita joka suunnalla.Pitempään jatkuneessa sodassa Venäjän taloudellinen sietokyky olisitodennäköisesti kääntynyt Japanille epäedulliseksi. Muut tapahtumat johtivatkuitenkin siihen, että Venäjän oli suostuttava nopeaan rauhaan.Sota kärjisti yhteiskunnassa jo olevia ongelmia. Sodan alkuvaiheessasuoritetut liikekannallepanot ja päätös olla sallimatta siviilitalouden kuljetuksiaSiperian rautatiellä heijastuivat maan talouskehitykseen. Tuotanto23


laski Puolan ja Vladimirin tekstiilialueilla. Talonpoikien mahdollisuudet ansaitaverorahojaan teollisuustöissä vähenivät. Verot piti maksaa myymälläjo ennestään riittämättömiin huvenneita viljavarantoja. Talouden kehitysennakoi siten ongelmien kasvua. Oikeistoliberaalinen oppositio oli kuitenkinlojaali ja tuki sotaponnistuksia. Se jätti puolestaan tilaa uusille poliittisillevoimille, joiden toimintavapaus hieman yllättäen laajeni sisäministeriVjatšeslav Plehven murhan jälkeen.”Liberaali” sisäministeriPlehve murhattiin heinäkuussa 1904. Nikolai II empi pitkään ennen kuinpäätti lopulta nimittää ruhtinas Pjotr Svjatopolk-Mirskin Plehven seuraajaksi.Päätöksellä oli kauaskantoisia seurauksia – ei niinkään Mirskin edustamanlinjan vuoksi, koska sellaista ei varsinaisesti ollut, vaan tapahtumienarvaamattoman kulun vuoksi.Mirski kuului siihen osaan tsaarinvallan eliittiä, joka oli vakuuttunut,että liian repressiivinen politiikka toimi sen omia tarkoitusperiä vastaan.Hänen pitkä kokemuksensa kuvernöörinä eri puolilla Venäjää oli opettanuthänelle ainakin kaksi asiaa: jonkinlainen perustavaa laatua oleva luottamushallitsijan ja hallittujen välillä on yhteiskunnalle välttämätön, ja Venäjänkaltaisessa laajassa valtakunnassa on päätöksenteko pakko desentralisoida.Ohjelma ei siis ollut erityisen radikaali, mutta kuvastaa hyvin Mirskiä”rehellisenä miehenä”.Käytännössä Mirskin politiikka tarkoitti tukeutumista zemstvo-laitoksenarvovaltaan. Sen johdossa olivat toimineet yläluokan ja älymystönvalistuneet kerrostumat, mutta Nikolain jyrkkä reaktio esimerkiksi Tverinzemstvon vaatimuksiin heti kruunajaisten jälkeen, oli johtanut toimenpiteisiinjoilla aktivisteja oli kielletty toimimasta liikkeessä. Nyt zemsyt aavistivatettä tilanne oli muuttunut ja ryhtyivät välittömästi järjestämään toimintaansauudelta pohjalta.Zemstvo-liikettä oli aiemmin tiukasti kielletty järjestämästä minkäänlaistavaltiovallan kanssa kilpailevaa toimintaa. Sellaiseksi katsottiin muunmuassa yhteydenpito kuvernementtien rajojen yli. Zemstvo sai siis askarrellavain omassa piirissään, ja esivalta oli vakuuttunut – eikä aiheetta –, ettälaajempi yhteydenpito johtaisi ennen pitkää vaatimuksiin, jotka olisivat ristiriidassatsaarin yksinvaltiuden kanssa.Mirskin nimitys synnytti välittömästi suunnitelman zemstvo-kongressinjärjestämisestä. Lokakuun 31. päivänä 1904 zemstvo-liikkeen johtohenkilötIvan Petrunkevitš, Vladimir Gessen ja ruhtinas Georgi Vlov olivat pyytäneetaudienssin Mirskiltä saadakseen luvan järjestää seuraavalla viikolla zemstvoliikkeenkokouksen Pietarissa. Lyhyt varoitusaika kertoo ainakin kahdesta24


seikasta: suunnitelmat olivat jo olleet olemassa jonkin aikaa ja kokouksenosallistujamäärä ei ollut tarkoitus olla erityisen suuri – eikä vallankumouksellinenluonteeltaan.Myönnetty lupa oli lopulta tyyppiä ”kyllä ja ei”. Virallisesti kokoukselleei annettu lupaa, mutta samalla annettiin ymmärtää, että viranomaiset eivätpuutu kokoukseen, jos se järjestetään epävirallisena tapaamisena.Kokous pidettiin. Sekä poliisit että kyytimiehet tiesivät kertoa, että kokouspaikkanaoli talo 52 Fontankan varrella. Vaikka puitteet olivat hyvin vaatimattomat,voidaan perustellusti väittää, että ne voimat jotka helmikuussa1917 tarttuivat Venäjän vallan ohjaksiin, järjestäytyivät tässä kokouk sessa.Mutta tapahtumien kulku Fontankan kokouksesta helmikuun vallankumoukseenoli pitkä ja verinen.Zemstvon historiaZemstvo-järjestelmä kuului Aleksanteri II:n aikana vuonna 1861 aloitettuihinuudistuksiin. Jokaisessa läänissä (ujezt / u§zd – Venäjällä 1700-luvullaluotu alueellinen hallintoyksikkö) kokoontui zemsyt kerran vuodessapäättämään läänin asioista. Maanomistajat, teollisuusyrittäjät jakiinteätä omaisuutta omistaneet kauppiaat saivat valita siihen edustajansa.Myös talonpoikien yhteisöt – mirit/obšinat – olivat edustettuinakokouksessa, jota johti ujeztin aatelismarsalkka. Vastaava järjestelmätoimi myös kuvernementtien tasolla.Zemstvon pääasiallinen vastuualue oli terveydenhuolto ja koulutus.Zemstvon toiminta politisoitui hyvin varhaisessa vaiheessa. Opettajiksija lääkäreiksi hakeutuivat ennen kaikkea ne, jotka halusivat kehittääja muuttaa Venäjän maaseudun alkeellisia oloja. Heidän kehittämiäänolivat maaseudun kirjastot, jotka huolestuttivat Pietarin viranomaisia.Aleksanteri III:n aikana zemstvon oikeuksia itsenäiseen toimintaan rajoitettiin.Ne eivät saaneet olla yhteistyössä kuvernementin rajojen yli.Zemstvo-järjestelmän merkitys Venäjän ohuen kansalaisyhteiskunnanmuodostumisessa oli erittäin suuri. Melkein poikkeuksetta kaikkiHelmikuun vallankumouksen johtajista olivat tavalla tai toisella ottaneetosaa zemstvojen toimintaan.25


Arvottomat reformitJo helmikuussa 1903 tsaari oli antanut manifestin, jossa viitattiin hallintojärjestelmänuudistuksiin. Epämääräisyydessään manifesti liittyi kehityksenkohtalonomaisuuteen. Hyväuskoiset olettivat, että manifesti oli vankka lupausuudistusten toteuttamisesta. Epäilijät olettivat, että manifesti oli pelkästäänvallassa olevan eliitin taktikointia. Jokainen saattoi lukea manifestinomalla tavallaan.Syksyllä 1904 tämä epämääräisyys ei kuitenkaan enää riittänyt. Varovaistenuudistusten kannattajat yrittivät vakuuttaa tsaarin todellisten, joskinhyvin hallittujen, uudistusten välttämättömyydestä.Zemstvo-kokous oli esittänyt joukon vaatimuksia, joista kolme oli luonteeltaanradikaalia: virkamiesten vastuu lain edessä, kansalaisvapauksien turvaaminenja säätyyn perustuvasta äänioikeudesta luopuminen paikallisvaaleissa.Vaatimustensa perille saattamiseksi kokous oli valinnut viisijäsenisenlähetystön.Myös tapa, jolla vaatimukset levisivät Venäjällä, oli tunnusomainenZemstvo-liikkeen kohtalaisen hyvin toimeentuleville porvariston ja älymystönedustajille. Vaatimukset levisivät etupäässä bankettien, illalliskokousten kautta.Niihin ei tavallinen rahvas tai alempi keskiluokka voinut osallistua. Uudistusliikkeenensimmäinen aalto koostui siis valistuneen yläluokan jäsenistä ja muutenkinzemstvo-liikkeessä mukana olleista ammattiryhmistä, joista tärkeimpiä olivatlääkärit ja yliopistojen opettajat. Mutta liike levisi, syveni ja radikalisoitui.Joulukuu1904 ensimmäinen manifestiNikolai II:ta lähellä toimivat ihmiset vakuuttuivat, että jotain oli pakko tehdäorastavan rauhattomuuden taltuttamiseksi. Joulukuussa ryhmä korkeita virkamiehiäkokoontui tsaarin kutsusta. Taustalla vaikuttivat ilmeisesti Mirskin26


ja Sergei Witten ehdotukset Valtioneuvoston laajentamisesta. Tarkoituksenaoli toteuttaa hyvin hallittu ja samalla valvottu edustuksellisuus antamallatietty määrä paikkoja zemstvon ja kaupunkien edustajille. Samalla Valtioneuvostoonvalittaisiin vain muutamia edustajia yleisillä vaaleilla.Uudistuksista sovittiin juhlallisesti ja liikuttuneessa ilmapiirissä, muttaNikolai muutti pian mieltään, kuten usein myöhemminkin. Kuultuaan toistamiseenWitten huomautuksia hän päätti olla jakamatta valtaansa minkäänlaisenkansan valitseman edustuksen kanssa.Jos Venäjällä reformimahdollisuuksien ikkuna oli avautunut myöhäissyksyllä1904, niin ikkuna sulkeutui, kun keisarin päätös julkaistiin joulukuun12. päivänä.Vallankumouksen sunnuntaimatineaVenäjän merkillisimpiin järjestäytymismuotoihin kuului niin sanottuzubatovšina. Sergei Zubatov oli nuoruudessaan kuulunut lyhyen aikaa radikaaliinoppositioon, mutta pettynyt siihen ja ansainnut sen jälkeen elantonsapoliisin agenttina. Siinä ominaisuudessa hän oli noussut Moskovanpoliisipäälliköksi. Keisarin setä, Moskovan kuvernööri suuriruhtinas Sergeioli puolestaan innostunut Zubatovin suunnitelmasta saada työläiset järjestäytymäänpoliisin valvomaan organisaatioon.Zubatovšinasta tuli valtava menestys. Innokas poliisi sai 50 000 työläistäliikkeelle maaorjuuden lopettamispäätöksen muistoksi järjestettyynmielenosoitukseen, mutta pian tällainenkin järjestäytyminen oli liikaa. Odessassaorganisaatio osallistui lakkotaisteluun, ja Zubatoville annettiin potkut.Järjestelmän Pietariin jääneisiin rippeisiin liittyi idealistinen ja mahdollisestivähän sekavapäinen pappi Gapon.Poliittiset ja yhteiskunnalliset liikkeet järjestäytyivät Venäjällä useinyhden karismaattisen johtajan ympärille. Tässä mielessä Gaponin suosionräjähdysmäinen kasvu ei poikennut yleisestä mallista. Mutta liike sai ehdottomastivauhtia ajan ristiriidoista.Putilovin tehtaalla oli syntynyt kiista neljän työläisen erottamisen johdosta.Gapon tarttui asiaan, ja tammikuun 3. päivänä 1905 oli 120 000 Pietarintyöläistä lakossa. Lakko laajeni, työläiset kiersivät tehtaasta tehtaalleja vetosivat veljiinsä. Tässä yhteydessä Gaponin päässä syntyi ajatus kääntyäsuoraan tsaarin puoleen. Ajankohta oli kuitenkin huonosti valittu. Muutamiapäiviä aikaisemmin sotilasosasto oli vahingossa tulittanut keisarillistapalatsia uskonnollisen seremonian aikana. Jotkut olettivat, että tulituksentakana oli salaliitto ja että tarkoituksena oli itse asiassa ollut murhata NikolaiII. Välikohtaus selvitettiin, mutta tsaari lähti varmuuden vuoksi TsarskojeSeloon. Gaponin suunnittelema mielenosoitus yritettiin kieltää.27


Pääministeri Witte ja sisäministeri Svjatopolk-Mirski yrittivät löytääkompromissiratkaisun, mutta turhaan. Sunnuntaina 9. tammikuuta 60 000rauhallisen mielenosoittajan kulkue lähestyi Talvipalatsia. Paikalle komennetutsotilaat, Preobraženskin henkivartiorykmentti etunenässä, avasivat tulen.Syntyi valtava paniikki. Tulituksessa surmattujen lukumäärästä liikkui kaupungillahurjia huhuja, ja huhumyllyssä luvut kasvoivat kymmenkertaisiksi.Verisunnuntain jälkeisinä päivinä kukaan ei kuitenkaan laskenut ruumiidenmäärää, mutta luotettavimmat arviot kertoivat noin 200 kuolleesta.Päällimmäisinä vallitsi tyrmistys ja suuttumus. Huhut Nikolai II:n liittyvästäkirouksesta saivat uutta puhtia. Hodynkan kentällä Moskovan ulkopuolellaNikolain kruunajaisten yhteydessä perinteisen rahanjaon perässä ryntäävienjalkojen alle tallaantuneet ja siellä kuolleet muistettiin taas.Huonot enteetSyksyllä 1904 alkaneet tapahtumat olivat suuresti sattumanvaraisia eivätkämuodosta yhtenäistä historiallista liikettä. Voidaan päinvastoin sanoa, ettäsolmukohdat tässä onnettomuuksien sarjassa olivat täysin irrallisia ilmiöitä.Sota Japania vastaan oli syntynyt puolittain vahingossa, zemstvo-liikkeellä eiollut suurta suunnitelmaa Venäjän pelastamiseksi. Verisunnuntain katastrofioli todennäköisesti sattuma, joskin lohduttoman surullinen sellainen. Kaikkitapahtumat kietoutuivat yhteen ja saivat kohtalonomaisen merkityksen. Tähänkohtalonomaisuuteen liittyi hallitsijan miltei käsittämätön kyvyttömyystoimia edes alkeellisen johdonmukaisesti.28


Sekavista yrityksistäsuureen manifestiinVerisunnuntaista noussut häly pakotti keisarin ja hänen lähipiirinsä miettimäänuudestaan menettelytapojaan. Hovi uskotteli itselleen rauhattomuudenjohtuvan vain pienen vähemmistön toiminnasta, tai ainakin sekatsoi parhaimmaksi väittää niin. Jotakin piti tehdä ihmisten ampumisestanousseen hälyn rauhoittamiseksi, ja tutkimuskomissio tuntui hyvältä javaarattomalta ajatukselta. Senaattori Nikolai Šidlovskin johtama komissiosai tehtäväkseen selvittää pääkaupungin työläisten tyytymättömyyden syitä.Komissiossa istui hallinnon ja työnantajien edustajia, mutta sen tehtävänäoli kuunnella myös työläisten mielipiteitä. Tätä varten hyväksyttiin Venäjälläennen näkemätön menettely: työläiset saivat valita edusmiehiä, jotka vuorostaansaivat esittää komissiolle näkemyksiään.Monimutkainen valintatapa perustui mahdollisesti olettamukseen, ettätultuaan valituksi tällaisen seulan läpi työläiset eivät pystyisi tuomaan julkikovin vaarallisia näkemyksiä. Toisin kuitenkin kävi. Työläisedustajat esittivätseitsemän vaatimusta, joista osa koski puheoikeutta ja vapautta esittäänäkemyksiään julkisesti ilman rangaistuksia. Vaatimusten täyttämättä jättäminenjohtaisi työläisedustajien mukaan yleislakkoon.Hovin hallinto huomasi tässä vaiheessa, että Šidlovskin komissio olikinitse asiassa huono suunnitelma. Komissio lopetettiin jo helmikuun 20.päivänä ja tilalle asetettiin uusi komissio valtiovarainministeri Vladimir Kokovtsovinjohdolla. Siihen kuului pelkästään virkamiehiä.Älä kysy, jos et halua vastauksiaKokovtsovin komissio teki perusteellista työtä ja ehdotti muun muassa lainsäädäntöä,joka sallisi osan työläisjärjestöistä, rahastojen perustamisentyöläisten terveydenhoitoa varten, lyhyemmät työpäivät ja valtiojohtoisenvakuutusjärjestelmän.29


Työnantajat pelästyivät moisia vaatimuksia ja kieltäytyivät tukemastakomission esityksiä. Heidän mielestään työläisten tyytymättömyys johtui ennenkaikkea poliittisen järjestelmän puutteista, ei työolosuhteista.Komissioiden kohtalo viittaa laajempaan yhteiskunnalliseen ongelmaan.Kukaan ei näyttänyt tietävän, miten tulisi edetä yhteisten tavoitteidenpuolesta. Helmikuun 18. päivänä Nikolai julkaisi manifestin jossa tuomittiinjyrkin sanoin yritykset muuttaa maan poliittista järjestelmää vieraiden periaatteidenpohjalta. Samana iltana hän antoi määräyksen senaatille pohtiaja punnita niitä esityksiä, joita yksityiset henkilöt ja organisaatiot olivat tehneet.Kehotus oli mahdollisesti täynnä hyvää tarkoitusta, mutta osoittautuiharkitsemattomaksi virheeksi.Muutamassa viikossa kehotus oli synnyttänyt satoja kokouksia, joissaotettiin innokkaasti kantaa maan tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Aivanliian myöhään viranomaiset yrittivät korjata erehdystään korostamalla, ettäpoliittisia kokouksia koskevat rajoitukset olivat edelleen voimassa. Politiikanpäiväjärjestys oli siirtynyt selvästi vasemmalle. Tsaarin ja hallituksen arvovaltaoli vahingoittunut. Vaatimukset, jotka vielä vuosi sitten olivat tuntuneetmahdottomilta, olivat nyt tavanomaisia, ja ne koskivat demokratian ydintä:äänioikeutta.Kokoukset ja niissä hyväksytyt kannanotot eivät välttämättä olleet sinänsävaarallisia yhteiskuntajärjestyksen kannalta. Suurin osa vaatimuksistasyntyi zemstvo-järjestelmän elimissä, jotka edustivat melko ohutta yhteiskunnallistakerrostumaa. Samaan aikaan yleinen lakkoliike kuitenkin kasvoihuomattavaksi tekijäksi.Järjestys horjuuVenäjän ensimmäisen vallankumouksen kuvauksissa hämmästyttää tiedotväliportaan hallinnon lamaantumisesta. Ilmiö johtui varmasti osittain autoritaarisestahallintomuodosta. Ilman selkeitä käskyjä ja ohjeita väliporrasei uskaltanut tehdä mitään. Tämä saattoi yhteiskunnan jokapäiväisen toiminnanvaarallisella tavalla oikukkaaksi. Ei ollut kuin kaksi toimintatapaa:auki tai kiinni.Epäjärjestys kasvoi jo keväällä 1905 valtaviin mittasuhteisiin. Useissakaupungeissa paineet purkautuivat juutalaisväestöä vastaan suunnattuinaväkivalta-aaltoina. Kevään pahin pogromi tapahtui Žitomirin kaupungissa,jonka väestöstä noin 60 prosenttia oli juutalaisia. Juutalaisvastaiset pogromiteivät kuitenkaan sinänsä vaarantaneet yhteiskuntajärjestystä. Yleinenkäsitys äärioikeiston piirissä oli, että juutalaiset olivat kaikkien demokraattistenvaatimusten salaliittolaisia alullepanijoita. Mustasotnialaisten hyökkäyksetjuutalaisia vastaan antoivat siten yltiönationalistiselle oikeistolle30


mahdollisuuden kostaa ne myönnytykset, jotka se oli joutunut tekemääntasa-arvoa ja demokratiaa vaatineille tahoille.Epävakaat olosuhteet synnyttivät toisenkin Venäjälle tyypillisen ilmiön:talonpoikaislevottomuudet. Ne alkoivat varhain keväällä 1905, mutta nekasvoivat mittaviksi vasta touko- ja kesäkuussa laimentuakseen taas sadonkorjuunajaksi.Suurin osa talonpoikien väkivallasta oli epäpoliittista. He hyökkäsivätmaanomistajia vastaan ja polttivat kartanoita, mutta eivät esittäneet vakavastiotettavia yhteiskunnallisia vaatimuksia. Kapinointi näytti seuraavanvanhaa kaavaa: maanomistajat ovat pahoja, ja jos tsaari tietäisi, miten pahojahe ovat, hän rankaisisi heitä.Historiankirjoituksessa on kuitenkin usein esitetty aivan päinvastaisiapäätelmiä. Sekä tsaarinaikaiset virkamiehet että työväenliikkeen edustajatovat pyrkineet antamaan kuvan jokseenkin järjestäytyneestä toiminnasta,jossa työläisagitaattorit ovat näytelleet pääosaa. Molemmilla kertomusperinteilläon ollut tarvetta parannella historiankirjoitusta.Kevään vakavimmat ja yhteiskunnan toiminnoille vaarallisimmat järjestyshäiriötsyntyivät lakkoliikkeen tuloksena. Niidenkin osalta kertomuksetovat helposti turhan sankarillisia. Kaupunkien työläiset lähtivät liikkeelletalvella 1905. Siihen vaikutti Verisunnuntai ja maaseutuun nähden huomattavastiparempi tiedonkulku. Pietarin työläiset saivat nopeasti tietää,mitä tapahtui. Tilannetta kärjistivät myös työläisten asuinolosuhteet. Heasuivat tiivisti ja huonosti sekä muusta yhteiskunnasta eristettyinä. Heidänasuinalueensa huhumyllyssä tapahtumat saivat huomattavasti suuremmatmittasuhteet, mikä vuorostaan kärjisti vastakkainasettelua.Mielenkiintoinen piirre kehityksen kulussa oli, että ensin viranomaisetedesauttoivat työläisten järjestäytymistä, ja kun näin tapahtui, työläiset kulkivatkinitse valitsemaansa suuntaan.Šidlovskin komissio oli sinänsä hyvä esimerkki hallinnon kyvyttömyydestäymmärtää tapahtumien kulkua. Hallituksen komissio järjesti työläisedustajienvaalit ja oletti, että tällä tavalla valitut työläiset eivät kuuntelisivallankumouksellisia tai oppositiossa olevia poliittisia suuntauksia. Näinei kuitenkaan käynyt. Vaikka sosiaalidemokraattisten fraktioiden läsnäolotehtailla oli hyvin heikko, työläisten mieliala seurasi kuitenkin jonkinlaistayleistä vastustamisen vasemmistosuuntausta. Samalla syntyivät työläistenspontaanit järjestöt. He olivat tottuneet kurinalaisuuteen ja työn vaatimaanjärjestykseen.Tässä mielessä venäläinen vallankumous oli vain heikosti ylhäältäpäinjohdettua poliittista sankaruutta. Paras esimerkki siitä on Ivanovo-Voznesenskin”neuvosto”.31


Assembly-liittoIvanovo-Voznesensk oli Venäjän tärkein tekstiiliteollisuuden alue. Olosuhteettehtailla olivat ankeat: palkka oli huono ja työpäivä pitkä. Jo vuonna 1904oli paikkakunnalla syntynyt muutamia pienempiä lakkoja, mutta ei yhtenäistälakkoliikettä. Toukokuussa 1905 asiat kuitenkin kärjistyivät. Muutamassapäivässä lakko oli levinnyt kaikkiin tehtaisiin. Työläiset jättivät luettelon epäkohdistavaltion nimittämälle tehtaiden tarkastajalle. Tarkastajan oli ilmeisestivaikeata ymmärtää miten edustava hänelle luettelon jättänyt ryhmäoli, ja hän ehdotti, että työläiset valitsisivat assemblyn, jossa olisi kaikkientehtaiden edustus.Näin tapahtui ja toukokuun 15. päivänä 151-jäseninen Ivanovo-Voznesenskindelegaattien assembly oli syntynyt. Työläisten valitsemat edustajatasettuivat 65 päivää kestäneen lakon johtoon. Lakko oli sitkeä työläisten järjestäytyneisyydenasteesta johtuen, mutta se ei kuitenkaan päättynyt lakkolaistenvoittoon. Erimielisyydet lakkolaisten kokoontumisoikeudesta johtivatlopulta yhteenottoihin paikalle komennettujen kasakoiden kanssa. Osa lakonjohdosta pidätettiin ja lakon pituus murensi lopulta työläisten vastarinnan.Vasta 1920-luvulla ilmestyi kirja jossa myytti Ivanovo-Voznesenskin assemblystätyöläisten perustamana neuvostona synnytettiin. Mahdollisesti setehtiin tarkoituksellisesti, sillä ensimmäiset lakot hiostavia työehtoja vastaanolivat juuri silloin alkaneet Neuvosto-Venäjän tehtailla.Syksyn ratkaisutKevät kääntyi kesäksi ja tammikuussa syntynyt lakkoaalto laantui hitaasti.Talonpoikien liikehdinnät pitivät kuitenkin hallituksen jännityksessä. Jotkutolettivat, että laivaston valtava takaisku Tsusiman salmen taistelussa olisisynnyttänyt isänmaallisen vastareaktion. Niin ei kuitenkaan käynyt. Liberaalinenlehdistö, joka oli omasta aloitteestaan luopunut ennakkosensuurista,vaati jo rauhanneuvottelujen aloittamista. Rauhanvaatimus levisi myös lakkolaistenkeskuudessa.Yhä useampi poliitikko ymmärsi, ettei Venäjä selviäisi yhteiskunnan kaikistaristiriidoista ilman selkeää ratkaisua. Sergei Witten mielestä oli ainoastaankaksi mahdollisuutta: joko hallitsija nimittää sotilasdiktaattorin, jokataltuttaa häikäilemättömällä väkivallalla kaiken vastarinnan, tai hyväksytäänopposition keskeisimmät vaatimukset. Ennen kuin tämän valintatilanteeneteen jouduttiin, tapahtui kuitenkin jotain, mitä kukaan ei ollut suunnitellut.Hieman aiemmin vapailla vaaleilla Moskovan yliopiston rehtoriksi valittuSergei Trubetskoi kuoli. Hänen hautajaisistaan lokakuun 3. päivänämuodostui valtava mielenosoitus. Kasakat hyökkäsivät hautajaisten jälkeen32


ylioppilaiden keskelle. Hyökkäys herätti suurta moraalista pahennusta, jayhtäkkiä oltiin taas erittäin jännittyneessä tilanteessa.Vielä suurempi mielenosoitus järjestettiin Nikolai Baumanin hautajaistenyhteydessä. Bauman oli bolševikki, joka hiljattain oli vapautunut vankilasta.Vapautumisensa jälkeisenä päivänä hän osallistui mielenosoitukseen,jossa hänet murhattiin. Hautajaiskulkueeseen osallistui 30 000 ihmistä. Myösnäiden hautajaisten jälkeen kasakat ja mustasotnialaiset hyökkäsivät Moskovanyliopiston ulkopuolelle kerääntyneiden mielenosoittajien joukkoon.Poliittinen tunnelma yhteiskunnassa oli siis taas selvästi kiristymässä.Tyytymättömyyteen oli kuitenkin nyt yksi syy vähemmän: sota oli loppunut.Yhdysvaltain presidentin väliintulo oli johtanut Portsmouthin rauhaan. Sotilasdiktatuuriintarvittavat joukot olivat kuitenkin vielä Kaukoidässä.Alun perin mitätön kokous sai tässä tilanteessa arvaamattomia seurauksia.Rautatieläisillä oli eläkekassa, johon liittyi oikeudentunnetta loukkaavaepäkohta: jos rautatieläinen sai potkut tehtävästään, menetti hän muunohella myös jo ansaitsemansa eläkkeen. Tämän ongelman selvittämiseksiviranomaiset kutsuivat koolle rautateiden edustajien kokouksen. Olettamuksenaoli, että ylhäältä käsin määrätty puheenjohtaja ja rautateiden johtajattekisivät viisaita päätöksiä. Kokous karkasi kuitenkin järjestäjien käsistä.Puheenjohtaja valittiin viranomaisten esityksestä poiketen, ja sen jälkeenkokous päätti, että vain valituilla edustajilla, ei johtajilla, olisi äänioikeus.Kokouksen kulku sai rautatieläisten ammattiliiton liikkeelle. Liitto julistiyleislakon lokakuun 4. päivänä. Julistusta ei kuitenkaan noudatettu ennen kuin6. päivänä, jolloin Moskovan ja Kazanin rautateiden työläiset aloittivat lakon.Pietarissa kokoontunut edustajakokous ei ollut erityisen innostunut lakostavaan tyytyi pyytämään, että Witte asettuisi tukemaan perustuslaillisen monarkianvaatimuksia. Witte kieltäytyi moisesta kunniasta, ja hänen vastaukseensanärkästynyt kokous asettui tukemaan ammattiliiton yleislakkovaatimusta.Hallitus oli nyt puun ja kuoren välissä. Yleislakko esti joukkojen kuljettamisenKaukoidästä. Suurkaupunkien lakkoliike oli taas voimakkaassanousussa. Sadonkorjuun jälkeen talonpojat ryhtyivät jälleen polttamaankartanoita. Puolassa ja Suomessa tyytymättömyys oli kriittisessä pisteessä.Onneton ja epärehellinen päätösHuhut tiesivät kertoa että tsaari Nikolai olisi ollut valmis julistamaan poikkeustilanja nimittämään serkkunsa Nikolai Nikolajevitšin diktaattoriksi.Witte väittää muistelmissaan, että suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš uhkasiampua itsensä jos keisari nimittäisi hänet tuohon veriseen virkaan. Toinenmahdollisista ratkaisuista oli siten tältä erää poispyyhitty. Jäljelle jäi ainoastaanhallitsijalle erittäin vastenmielinen myönnytys.33


34Lokakuun manifestissa keisari oli luvannut kansalaisille henkilökohtaisenomaisuuden, omantunnon, puheen, kokoontumisen ja yhdistymisenvapauden. Hän lupasi paikan duumassa niille yhteiskuntaluokille, jotka toistaiseksioli jätetty äänioikeuden ulkopuolelle. Hän lupasi myös, ettei mikäänlaki astu voimaan ennen kuin duuma ja kansan valitsemat edustajat olivatsaanet tilaisuuden osallistua päätöksen laillisuuden valvontaan.Yhdessäkään manifestin virkkeessä ei ollut lupausta sen enempää perustuslaillisestamonarkiasta kuin demokratiastakaan. Herää mielenkiintoinenkysymys poliittisen kulttuurin merkityksestä. Suomessa, missä aikalaistenkirjoituksista päätellen ei tiedetty miten syvällä venäläinen valtiolaivaui, otettiin lokakuun manifesti kadulla vastaan ilosanomana. Poliittisestikriittinen eliitti Leo Mechelin etunenässä ymmärsi kuitenkin nopeasti, ettävenäläinen manifesti oli täynnä epämääräisiä ja katteettomia lupauksia.Suomessa kirjoitettiin uusi ja parempi manifesti, jonka Venäjä hyväksyiparemman vaihtoehdon puuttuessa. Neuvotteluissa suomalaisten kanssaWitte kysyi kahteen otteeseen: ”Rauhoittuuko Suomi näillä myönnytyksillä?”Adolf Törngren ja Mechelin lupasivat, että rauhoittuu. Se riitti Wittelle.Venäjän hallitsija tarvitsi juna- tai laivamatkan päässä olevan rauhallisenturvapaikan.


Tilapäinen demokratiaSuomalainen naisaktivisti ja myöhempi kansanedustaja Annie Furuhjelmvieraili syksyllä 1905 Moskovassa. Hän oli tullut sinne tapaamaan venäläisiänaisasianaisia, mutta kutsuttiinkin yllättäen kadettien – perustuslaillistendemokraattien – edustajakokoukseen.Pitkäpiimäinen kokous, jossa esitettiin mitä erilaisimpia vaatimuksia jatulevaisuudensuunnitelmia, keskeytyi yllättäen, kun eräs mies kantoi puheenjohtajistollepaperilappusen. Puheenjohtaja ilmoitti, että hallitsija oli julkaissutmanifestin ja että kaikkiin keskeisiin vaatimuksiin oli suostuttu. Ilmoitustaseurasi valtava häly ja kaaos. Maljoja juotiin, itkettiin ja naurettiin.Jos Furuhjelmin kuvaus on edes puoleksi totta – eikä ole mitään syytäepäillä sen totuudenmukaisuutta – kuvasti tilanne edustajakokouksessa venäläisenpolitiikan rajatonta naiiviutta. Kadetit edustivat Venäjän parhaitenkoulutettua kansanosaa. Heillä oli kohtalaisen hyvät ja luottamuksellisetyhteydet hoviin ja hallituksen sisäpiireihin. Heidän olisi siis pitänyt ymmärtää,ettei lupauksista seuraa luvattua. Tämä on ollut – ja on – venäläisenpolitiikan perusominaisuus.Juhlintaa edustajakokouksessa ei voi siten ymmärtää minään muunakuin alitajuisena pakona poliittisesta todellisuudesta. Yhteiskunnan sisäisetpaineet olivat jo aikoja sitten ylittäneet rauhanomaisen ratkaisun rajat.Manifesti synnytti kuitenkin lyhyen demokraattisen syksyn ja talven.Tämä demokraattisen järjestäytymisen kausi oli alkanut jo keväällä. ToukokuussaMoskovassa perustettiin Liittojen liitto (Sojuz sojuzov). Siihen kuuluneetammattiliitot ja yhdistykset edustivat etupäässä akateemisia ryhmiä– ennen kaikkea lakimiehiä ja yliopistojen professoreja. Liittojen liitto antoisysäyksen muun yhteiskunnan järjestäytymiselle.Neljä päivää ennen lokakuun manifestia Pietarin työläiset perustivatyhteisen organisaation yleislakon johtamista varten. Ensimmäinen puheenjohtajaoli lakimies G. S. Hrustaljev-Nosar. Hän oli menševikki, ja hänen35


Venäjän puoluekenttä 1900-luvun alussaVenäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue RSDRP –RossjskaqSoci∞l-Demokrat^eskaq Rab•^aq P∞rtiq RSDRP – perustettiin 1898.Vuonna 1903 puolue hajosi kahteen ryhmittymään: Leninin johtamiinbolševikkeihin ja Juli Martovin johtamiin menševikkeihin.Mežraijontsyi – mevrajoncy – oli Pietarissa toimiva paikallinenRSDPR:n ryhmäkuntarajoja ylittävä yhteistyöjärjestö, joka perustettiin1913. Helmikuun vallankumouksessa ja mielenosoitusten järjestäjänäryhmittymä oli huomattavan tehokas ja vaikutusvaltainen.Perustuslailliset demokraatit eli kadetit, joiden nimi johdettiin venäjänkielisestälyhenteestä KD – Konstitucionnaq Demokrat^eskaqp∞rtiq. Puolue perustettiin lokakuussa 1905. Venäjän ensimmäisenvallankumouksen jälkeen puolue liukui oikealle ja luopui sekä yhteistyöstäsosiaalidemokraattisen vasemmiston kanssa että parlamentaarisenjärjestelmän vaatimuksesta. Helmikuun vallankumouksen jälkeensyntyneessä väliaikaisessa hallituksessa puolueella oli merkittävä asematoukokuun kriisiin asti.Oktobristit eli lokakuulaiset (Lokakuun 17. päivän liitto - So@z 17Oktqbrq) perustivat myös puolueensa vallankumoussyksynä 1905. Heottivat nimensä tsaarin antaman lokakuun manifestin julkaisupäivänmukaan. Puolue oli alussa selkeästi oikeistolaisempi kuin kadetit, muttajoutui siitä huolimatta hallitusvallan ulkopuolelle. Vapaaehtoisjärjestöjenkehittämisessä ensimmäisen maailmansodan aikana oktobristitolivat menestyksellisesti mukana. Helmikuun vallankumouksessa heidänjohtajansa Aleksandr Gutškov oli erittäin keskeinen hahmo.Sosialistivallankumousten järjestö oli perustettu 1896. Siltä pohjaltasyntyi sosialistivallankumouksellisten puolue - Partiq socialistowrewol@cionerow.Puolue tunnettiin yleensä lyhenteestä SR. Puoluehajosi ja ryhmittymistä käytettiin nimityksiä Vasemmisto- ja Oikeisto-SR:ät. Vasemmisto-SR:ät olivat mukana ensimmäisessä hallituksessalokakuun vallankumouksen jälkeen.Trudovikit – Työtätekevien ryhmä - Trudowaq gruppa – oli duumaryhmä,joka ensisijaisesti edusti Venäjän oikeudettomia talonpoikia. Heidäntunnetuin edustajansa oli Aleksandr Kerenski. Puolue oli läheisessäyhteistyössä SR:ien kanssa.36


ammattinsa viittaa yhteyksiin Liittojen liittoon. Hänen perustamansa organisaatiootti nimekseen Pietarin työläisedustajien neuvosto, mikä ei siinätilanteessa vaikuttanut kummalliselta. Kukaan ei voinut aavistaa, että nimivalintatulisi leimaamaan kokonaisen kauden Venäjän historiassa.Pietarissa vallitsi hetken suruton ja kaaosmainen svoboda. Kaupungillavitsailtiin, että vallassa oli kaksi hallitusta. Toinen oli Witten johtama, toinenHrustaljev-Nosarin. Totuus oli, ettei kumpikaan johtanut maata. Siperianrautatiellä junat puuskuttivat länteen. Saksalais-baltialainen kenraali Paulvon Rennenkampf oli osallistunut sekä Shahonin että Mukdenin taisteluihinjapanilaisia joukkoja vastaan. Hänen saavutuksistaan siinä sodassa ei löydyerityisen kunniakkaita mainintoja. Paluumatkalla valtakunnan länsiosiin hänpuhdisti Tšitan kaupungin ja teloitti kaupungin niskoittelevan opposition.Paluu arkeen oli alkanut.Tapahtumia eivät ohjanneet sen enempää hovin lipevät juonittelijatkuin ilkeämieliset agitaattorit tehtaissa ja maaseudulla. Tapahtumia ei ohjannut28-vuotias Lev Trotski Pietarin työläisten neuvostossa, ei 35-vuotiasVladimir Uljanov eikä 37-vuotias Nikolai Aleksandrovitš Romanov. Tapahtumiaohjasi stihie – venäläiset luonnonvoimat.Petos ja peljästysKeisarillisen manifestin juonikkain muotoilu koski koolle kutsutun duumanvalmisteluja. Keisari – todennäköisesti tekstin oli luonnostellut Witte – eihalunnut siirtää julkisuudessa jo esitettyä avajaispäivää. Kaikki mahdollisetvaalitavan muutokset jäivät riippuvaisiksi hyvin tiukasta aikataulusta jokasynnytti ”ota tai jätä” -tilanteen. Duuman piti kokoontua huhtikuun 27. päivänä,ja ensimmäiset vaalikokoukset oli määrä pitää jo helmikuussa. Vaalijärjestelmänperinpohjaiselle uudistukselle ei siten jäänyt riittävästi aikaa.Muutamassa kuukaudessa syntynyt puoluejärjestelmä ei nähnyt aikataulussaongelmaa. Oktobristit eli zemstvo-liikkeen oikeisto oli mitä kiireisimmänaikataulun puolesta. He luultavasti ymmärsivät, että manifestintyhjät lupaukset paljastuisivat ennen pitkää ja siksi vaalit oli järjestettävä niinkauan kun illuusiot vielä olivat voimassa. Kadetit tunsivat, sisäisestä hajaannuksestaanhuolimatta, että he olivat sekä oikeassa että väestön suosiossa.Heille riitti, että heidän edustuksensa oli taattu. Sen avulla olisi mahdollistajatkaa uudistustyötä.Toisella puolella suurta poliittista vedenjakajaa oltiin taas sitä mieltä,että kaikki myönnytykset olivat silkkaa petkutusta. Tämä asenne ei auttanuttilanteen kylmäveristä arvioimista ja johti siten umpikujaan. Ainekset,jotka myöhemmin johtivat valtakunnan vielä suurempiin onnettomuuksiin,olivat jo muovautumassa. Sellaista kansalliseen yhtenäisyyteen pyrkivää37


halua kuin oli Suomen puolella rajaa Robert Hermanssonin komiteassa,ei ollut Venäjällä.Porkkana ja piiskaToimenpiteitä uuden tilanteen vakiinnuttamiseksi ei tarvinnut odottaa pitkään.Vaalilaki julkaistiin jo joulukuun 11. päivänä. Nopeus, jolla se syntyi,antaa ymmärtää, että laki oli pelkästään elokuisen ns. Bulyginin duumanvaalilain muunnelma. Muodollisesti vaalioikeus laajeni huomattavasti: valitsijamieskokouksiinsai osallistua noin 25 miljoonaa kansalaista, mutta valittavatoli jaettu eri ryhmiin hyvin erilaisilla edustusperiaatteilla. Edustajista olimaanomistajia 32,7 %, talonpoikia 42,3 %, kaupunkiväestöä (lähinnä kauppiaitaja vapaiden ammattien harjoittajia) 22,5 % ja työläisiä 2,5 %. Nämäsuhdeluvut johtivat siten hyvin erilaiseen edustukseen. Maanomistajilla oliyksi edustaja 2 000 maanomistajaa kohti, talonpojilla yksi edustaja 30 000talonpoikaa kohden ja työläisillä yksi edustaja 90 000 työläistä kohden.Hyvät laskelmat osoittautuivat – epäoikeudenmukaisista suhdeluvuistahuolimatta – tsaarille huonoiksi ja johtivat toistuviin valintaperusteidenmuutoksiin, jotka vahingoittivat järjestelmän legitiimisyyttä.Maanomistajien kokouksiin osallistuivat myös maata omistavat talonpojat,joista otaksuttiin, että he vanhasta tottumuksesta alistuvat aatelistontahtoon. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kreivi Geiden, joka tässä vaiheessa olijo liittynyt lokakuulaisten oikeistoryhmittymään, valitti, ”että talonpoikienvaalit suoritettiin erittäin voimakkaiden luokkatunteiden vallitessa”. Voimasuhteetduumassa määräytyivät tästä syystä toisin kuin lakitekstin kirjoittajatolivat otaksuneet. Maanomistajien keskuudessa valituksi tulivat helposti needustajat, jotka ottivat maataomistavat talonpojat huomioon ja lupasivattoimia duumassa aateliston maanomistusten pakkolunastamisen puolesta.Ensimmäinen duuma sai tällä tavalla koostumuksen, joka ei ollutvaltaapitävien mieleen. Suurimmaksi puolueeksi nousi kadettipuolue 182edustajalla. Sitä tuki ehdollisesti vasemmiston 47 edustajaa sekä kansallistenryhmien 60 edustajaa 2 . Selkeä enemmistö duuman 448 edustajastasuhtautui siten hyvin kriittisesti hallitukseenVenäjän historiankirjoituksessa Sergei Witteä on yleensä pidetty turhamaisenaja itsekeskeisenä poliitikkona. Hän oli kuitenkin toiminut finanssiministe-2 Duuman voimasuhteista esiintyy kirjallisuudessa hyvin erilaisia tietoja. Tämä johtuumonesta seikasta. Kaikkia edustajia ei ehditty edes valita, osa valituista edustajista eisaapunut ajoissa ja ryhmittymät olivat hyvin epämääräisiä. Lopputulos oli kuitenkinhyvin selvä. Ensimmäisessä duumassa Kadetit hallitsivat sekä puheenjohtajistoa ettävaliokuntia.38


inä tarmokkaasti ja taitavasti Aleksanteri III:n loppukaudesta aina 1903 asti.Onnettoman Japanin sodan jälkeen Witte sai tehtäväkseen neuvotella rauhanehdot.Hän hoitikin ne erittäin menestyksellisesti. Hän palasi rauhanneuvotteluistaentistä rauhattomammalle Venäjälle tilanteessa, jossa tsaarin hallinto olijo melkein pakokauhun vallassa vallankumouksen kasvavassa puristuksessa.Neuvotteluissa kriisin ratkaisemiseksi Witte esitti Nikolai II:lle kaksivaihtoehtoa: joko yksinvaltias antaa diktaattorin tehtäväksi hukuttaa vallankumousvereen tai hän antaa periksi ja lupaa perusteellisia ja perustuslaillisiauudistuksia.Siinä tilanteessa vain toinen vaihtoehto oli toteutettavissa eikä Nikolai– näin voidaan jälkeenpäin päätellä – koskaan antanut Wittelle anteeksi tätäyksinvaltiutta alentavaa neuvoa. Tsaari joutui lokakuun manifestin myötäluopumaan jostain sellaisesta pyhäksi kokemastaan, josta hänellä ei itseasiassa omasta mielestään ollut oikeutta luopua. Yksinvaltius ei ollut hänestävaan Jumalasta.Hovin hallinto vai vedenpaisumusSergei Wittestä ei tullut pitkäaikaista pääministeriä. Järjestelmä tarvitsi hänenpalveluksiaan silloin, kun kriisi oli syvimmillään. Hän sai nimityksensälokakuussa 1905, ero tuli jo huhtikuussa 1906.Heti alkuvuodesta 1906 hovipiiri Nikolain ympärillä oli vakuuttanuthallitsijalle, että lokakuun manifestia ja duuman vaaleja koskevaa lakiaoli täydennettävä tsaarin antamalla perustuslailla. Huhtikuun perustuslakitarkoitti sekä sisällöllisesti että muodollisesti syksyn vapautta julistavanmanifestin mitätöimistä. Manifestissa oli luvattu, ettei yksikään laki astuisivoimaan ilman duuman hyväksyntää. Uusi perustuslaki annettiin kuitenkinhuhtikuun 23. päivänä, ja se astui voimaan heti. Esittelyssä tsaari lisäsi valtaoikeuksiensamäärittelyyn sanan ”autokraattinen”.Perustuslaki sisälsi myös poikkeuspykälän (pykälä 87), joka antoi hallitukselleoikeuden säätää lakeja silloin, kun duuma ei ollut koolla.Perustuslain hyväksyminen juuri ennen ensimmäisen duuman juhlallistaavaamista oli synnyttänyt syvän arvovaltaristiriidan. Vaalirajoituksista huolimattaduuman suuri enemmistö oli perustuslaillisen monarkian kannalla.Nopeasti hyväksytty uusi perustuslaki oli tsaarin rajattomien valtaoikeuksienkannalla. Tämä ristiriita syveni nopeasti.Witte oli alun alkaen noussut esille liberaalina poliittisena vaihtoehtona.Kevättalven juonitteluissa hän oli, asemansa säilyttämiseksi, liukunut oikealle,mutta hovitaantumus ei luottanut häneen. Perustuslain hyväksymisenjälkeen hän jäi tyhjän päälle, ja hänen selkänsä takana ryhdyttiin etsimäänsopivaa seuraajaa.39


Keisarilla oli kiire löytää Wittelle sopiva seuraaja ennen kuin duumakokoontuisi. Juuri ennen huhtikuun 27. päivän avajaisia pääministeriksi nimitettiinIvan Goremykin.Nikolai kuka?Keisarin rooli koko tässä valtavassa mullistuksessa herättää monenlaisiakysymyksiä. Samaan aikaan kun maa kiehuu, hallitsija metsästää. Hänenmuistiinpanonsa päivien tapahtumista antavat aiheen ihmetellä hänen kyvyttömyyttäänhahmottaa, mitä valtakunnassa itse asiassa tapahtui. Hänenhuomautuksensa äidilleen ja vaimolleen lähettämissä kirjelipuissa synnyttävätkuvan ihmisestä, joka elää pääasiallisesti hetkellisten vaikutteidenvallassa.Hän liikuttuu, kun opposition edustaja puhuu ylevästi Venäjän demokraattisestatulevaisuudesta, ja hän liikuttuu yhtä paljon, kun yhdistetynaateliston edustajat pyytävät häntä säilyttämään rajattoman itsevaltiuden.Perustuslakeja käsiteltäessä Nikolai puuttui yksittäiseen sanaan, kokonaisuusnäyttää täysin saavuttamattomalta. Välillä häntä ei näytä ohjaavanmikään muu kuin kummallinen alemmuuskompleksi. Jokainen ministeri,jolla on näkemystä, on vaarallinen. Ehkä hän oli oikeassa.Duuman lyhyt oppimääräOvelasti kirjoitettu vaalilaki synnytti kysymyksiä, joita duuma ei pystynytkiertämään. Se koitui myös ensimmäisen duuman turmioksi ja paljasti sitenhallitsijan epärehellisen tarkoituksen.Ensin kaikki näytti hyvältä. Pääministeri Witte oli antanut määräyksen,ettei vaalikokouksiin saisi puuttua. Määräystä ei noudatettu, mutta se osoitti,että Witte suhtautui vaaleihin luottamuksella. Ensimmäiset vaalituloksetvahvistivatkin käsitystä siitä, että mitään suurempaa ristiriitaa hallituksen jaduuman välillä ei syntyisi. Witten kohtalo vaalien jälkeen synnyttää kuitenkinmielikuvan, että Witte oli manifestin julkaisemisen yhteydessä luvannut ettähänen ohjauksessaan valitaan duuma joka on käskettävissä. Vaaliprosessinkuluessa idästä etenevän armeijan repressio kävi yhä ilmeisemmäksi. Yleinenilmapiiri muuttui, ja vaalitulokset kääntyivät hallitsijaa ja hallitusta vastaan.Witte oli siis epäonnistunut. Tarvittiin uusia toimenpiteitä.Ensimmäinen karkea poikkeama lokakuun manifestin tekstistä oli valtioneuvostonaseman muutos. Valtioneuvosto oli perustettu Aleksanteri I:ntoimesta hallitsijan neuvoa-antavaksi elimeksi. Siihen nimitettiin yleensävaltion korkeissa viroissa palvelleita henkilöitä. Keväällä 1906 tätä järjes-40


telmää muutettiin. Valtioneuvostosta tuli parlamentin ylähuone, johonkeisari nimitti puolet jäsenistä. Toinen puoli valittiin erilaisten valtiollistenelinten kautta. Keisarin nimittämien edustajien toimikausi oli tammikuustatammikuuhun. Määräys tarkoitti, että jos joku erehdyksessä äänesti väärin,hänet vaihdettiin viimeistään seuraavan vuoden tammikuun ensimmäisenäpäivänä annetulla ukaasilla.Valtioneuvostosta tehtiin myös duuman kanssa tasa-arvoinen valtioelin.Ilman sen hyväksyntää duuman lakiehdotuksia ei voitu esitellä hallitsijalle.Oli siis kehitetty järjestelmä, joka kohtalaisen varmasti oli umpilukossa.Duuman vaikea valintaEnsimmäisessä duumassa käsiteltiin kahdenlaisia asioita. Ensimmäiseen ryhmäänkuuluivat asiat jotka koskivat valtioelimen arvovaltaa. Duuman hallitsijalleesittämässä vastauspuheenvuorossa yritettiin pitää kiinni lokakuunmanifestissa luvatuista oikeuksista. Se koski ennen kaikkea henkilökohtaisiavapauksia, joita järjestelmällisesti loukattiin kun armeija ja sisäasianministeriönjoukot tekivät selvää maaseudun oppositiosta. Duuma yritti myösvarjella äänioikeuden periaatetta, mutta kadettien sisäiset erimielisyydetnousivat tässä yhteydessä melkein vääjäämättömästi pinnalle. Puolue oliymmärtänyt, että sen hallitseva asema duumassa perustui itse asiassa juuripuutteelliseen äänioikeuteen. Yrityksissä päästä sopimukseen Goremykininhallituksen kanssa touko-kesäkuussa puolue luopui edustajakokouksensakannasta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolustamiseksi. Maaseutu eiollut valmis ymmärtämään, miten yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta tulisikäyttää, kuului selitys.Ehkä periaatteellisin väittely käytiin hallituksen ja duuman välisestä suhteesta.Alustavat vaatimukset noudattivat syksyn radikaaleja linjanvetoja:hallituksen piti olla vastuussa duumalle. Mutta tästäkin ehdottomasta vaatimuksestaluovuttiin sujuvamman yhteistyön nimissä. Uusi muotoilu edellytti,että hallituksella olisi duuman luottamus. Muotoilu ei edellyttänyt minkäänlaistamuodollista luottamusäänestystä. Pikemminkin se edellytti jonkinasteistayhteistyökykyä. Siltä pohjalta oli yhteisymmärrys jo syntymässä.Suurimmaksi ongelmaksi osoittautui talonpoikien vaikutusvalta. Jo heidänmenestyksensä vaalikollegioissa oli synnyttänyt suurmaanomistajien jaaateliston voimakkaan reaktion. Kevään zemstvo-kokouksissa kadetit olivatmenettäneet asemiaan oktobristeille ja yhdistyneelle aatelistolle. Tällä seikallaoli vaikutusta muun muassa hovin vanhoillisimpiin piireihin. Taisteluoli siis kiristymässä, ja se kiristyi nimenomaan suurmaanomistuksen pakkolunastamisenympärillä.41


Vahvan johtajan myyttiPääministeri Goremykin toimi uudessa tehtävässään kaksi kuukautta. Hän olisinä aikana osoittanut, että hän ei ainakaan pystynyt yhteistyöhön duumankanssa. Joidenkin mielestä niin pitikin toimia, mutta Goremykin oli myöskintaitamaton. Keisarin oli annettu ymmärtää, että uusi sisäasiainministeri PjotrStolypin olisi toista maata, ja Stolypin olikin jo suostunut pääministerin tehtävään,kuitenkin sillä ehdolla että hallitukseen raivattaisiin tilaa kahdelle duumanedustajalle. Hovin juonittelijat ehtivät kuitenkin väliin. Viimeisenä virkapäivänäänGoremykin sai kun saikin keisarin allekirjoituksen duuman hajottamiskäskylle.Keisari ei halunnut vastustaa vanhan virkamiehen viimeistä toivomusta.Alun loppuStolypin suhtautui kaikesta huolimatta optimistisesti mahdollisuuksiin vaikuttaauuden duuman kokoonpanoon. Hän pani alulle maatalouden uudistukset,ja vaikkakaan järjestelmä ei ollut erityisen tehokas, se saattoi näyttäähuomattavalta askeleelta eteenpäin.Tehokas uusi pääministeri katsoi myös välttämättömäksi puuttua duumanvaalilain tulkintaan. Huomattava osa vanhan duuman jäsenistä yritti kokoontuaViipurissa ja julkaisi siellä mielenosoituksellisen Viipurin manifestin.Allekirjoittajiin kuului muunmuassa kadettijohtaja Miljukov. Manifestin allekirjoittaneetedustajat eivät saaneet asettua ehdolle uusissa duumavaaleissa.Edellisellä kierroksella maanomistajien vaaleihin osallistuneet pienomistajatsuljettiin nyt pois. Sillä varmistettiin, että maanomistajien edustus uudessaduumassa oli selkeästi taantumuksen kannalla. Stolypin edesauttoi myös laajanvaaliliiton syntymistä. Siihen kuuluivat kaikki oktobristeistä oikealle.Mutta taaskin kävi huonosti. Kadetit menettivät puolet edustajistaan,paikat menivät vasemmistolle, joka nyt osallistui vaaleihin. Trudovikit, jotka42


järjestäytyivät omaksi ryhmäkseen ensimmäisessä duumassa juuri maakysymyksenkäsittelyä varten, saivat selkeän enemmistön talonpoikien vaaleissa.Toinen duuma oli siis kutakuinkin samanlainen kuin ensimmäinen. Suurinero oli siinä, että osa kadettien oppineista ja kokeneista johtajista jäi parlamentinulkopuolelle.VallankaappausUusi duuma aloitti työnsä helmikuun 20. päivänä 1907. Stolypinin otetuntui melkein heti. Hänen määräyksestään duumaedustajat eivät saaneetkeskustella toimittajien kanssa Taurian palatsissa. Hän antoi myös ohjeetalueiden kuvernööreille, jotta näiden poliisit estäisivät duumaedustajien laittomatkokoukset äänestäjien kanssa. Komento oli muuttunut.Juuri tähän uuteen komentoon duuman enemmistö yritti heti alkuunpuuttua. Armeijalle oli annettu oikeus selvittää maaseudun levottomuuksiakenttäoikeudessa. Oikeudenkäynnit olivat hyvin summittaisia ja teloitettujenlukumäärä vakaassa nousussa. Duuma hyväksyi lakiehdotuksen, jonkavaltioneuvosto kuitenkin hylkäsi.Vahvistamattomien mutta varsin uskottavien väitteiden mukaan Nikolaioli päättänyt duuman hajottamisesta jo huhtikuun 18. päivänä. Syynä oli,että toisesta duumasta oli tullut varsin levoton keskustelufoorumi. Kaksipäivää aikaisemmin edustaja Zurabov oli väittänyt, että ”autokraattisenVenäjän armeija on aina hävinnyt ja tulee aina häviämään”. Asiasta syntyikohtuuton hälinä, joka ilmeisesti kantautui Tsarskoje Seloon asti.Kesti kuitenkin kesäkuun 3. päivään asti ennen kuin hajottamispäätösjulkistettiin. Sitä ennen poliisiviranomaiset olivat vaatineet sosiaalidemokraattistenedustajien erottamista duumasta. Vaatimusta tuettiin aineistolla, jokaoli löydetty erään edustajan luo tehdyssä kotietsinnässä. Lyhennyksen v.o. väitettiinmerkitsevän ”voennaja organisatsia”, sotilasorganisaatio. Sisältö osoittikuitenkin, että materiaali oli tarkoitettu puolueen Vilnan osastolle. Ennen kuintekaistut syytökset kehittyivät muhkeaksi skandaaliksi, duuma laskettiin hajalle.Samaan aikaan hyväksyttiin uusi vaalilaki, joka muutti perusteellisesti Venäjänheikosti orastavan demokratian edellytyksiä. Alkoi taantumuksen kausi.Struve vallankumouksen ilmiönäVenäjän ensimmäisen vallankumouksen vaiheet ja liikevoimat ovat niin monitahoisetja hajanaiset, että niiden yhteisvaikutusten ymmärtäminen on vaikeatehtävä. Kirjallisuudessa avautuu kuitenkin siellä täällä kurkistusaukkoja, jotkaantavat kuvan henkilöiden vakaumuksissa tapahtuneista muutoksista.43


Yhden tällaisen esimerkin tarjoaa Peter Struven elämänkaari. Saksalaissyntyisentähtitieteilijän lapsena nuori Peter oli kaikkien eurooppalaistenaatevirtausten ulottuvilla. Siksi tieto siitä, että hän luki nuorena Spenceriä jaDarwinia, vastaa ehdottomasti ajan yleistä kuvaa. Tuhannet nuoret älyköteri puolilla Eurooppaa lukivat samoja kirjoja.Tätä taustaa vastaan ei myöskään ole yllättävää, että Struve tutustui1800-luvun viimeisinä vuosina Marxiin ja liittyi Venäjän sosiaalidemokraattiseentyöväenpuolueeseen. Lukeneisuudestaan huolimatta hänestä eikuitenkaan koskaan tullut isoisänsä ja isänsä kaltaista tiedemiestä. Hänenmielensä oli aivan liian levoton. Vuosien myötä hänestä tuli yksi Venäjän johtavistalehtimiehistä. Hän oli siis keskeinen puuhamies siinä ryhmittymässä,joka johti Venäjän älymystöä ensimmäiseen vallankumoukseen, pelästyi senvoimia ja ”pakeni” oikealle.Hänen ensimmäinen selkeästi julkinen tekonsa liittyi juuri julkiseensanaan. Tverin zemstvo oli 1895 nuoren Nikolain II:n kruunajaisten allalaatinut vaatimuksen demokratian laajentamisesta. Sata vuotta myöhemmintveriläisten vaatimuksia lukiessa niistä ei löydy mitään eriskummallista,mutta siihen aikaan ajatus oli tavattoman röyhkeä, ainakin hovin ja nuorenkeisarin mielestä.Nikolai vastasi vaatimukseen: ”Olen tietoinen siitä, että järjenvastaistenhaaveiden viehättämät henkilöt ovat joissakin zemstvo-kokouksissa esittäneetajatuksia zemstvo-edustajien osallistumisesta sisäiseen hallintoon.Olkoon jokainen tietoinen siitä että minä, samaan aikaan kun annan kaikkenikansan hyväksi, tulen ylläpitämään autokratian periaatteen yhtä lujanaja vankkumattomana kuin ikimuistettava isäni.”Peter Struve kirjoitti vastauksen, josta tuli politiikan johtotähti: ”Josautokratia samaistaa itsensä sekä sanoin että teoin julkisen kaikkivaltiudenkanssa, jos se tekee itsensä riippuvaiseksi yleisen mielipiteen täydellisestätukahduttamisesta ja maanpuolustuksen poikkeustilan muuttamisesta pysyväksi,silloin sen peli on menetetty, se kaivaa omaa hautaansa. … Te olettetämän taistelun aloittaneet, eikä se taistelu anna odottaa itseään kauan.”Vehi ja älymystön pakoStruve oli oikeammassa kuin hän ehkä olisi halunnut olla. Kruunajaistenjälkeen järjestelmä yritti tulla toimeen poliisivaltion koko ankaruudella. Onnetonsota Japania vastaan ja verisunnuntai muuttivat kuitenkin kaiken, jataistelu, jonka vääjäämättömyyden Struve oli kymmenen vuotta aikaisemminennustanut, alkoi. Tämän kymmenen vuoden aikana Struve itse siirtyioikealle. Toisen duuman aikana hän kuului niihin kadetteihin jotka kävivätsalaisia neuvotteluja Stolypinin kanssa. Hänen entiset toverinsa ja ystävänsä44


ihmettelivät mitä hänelle oli tapahtunut. Vastauksen he saivat viimeistäänvuonna 1909 kun Vehi (Virstanpylväät) ilmestyi.Vehi oli älymystön yhteenveto ensimmäisen vallankumoussyklin merkityksestä.Suurin osa älymystöstä oli tavalla tai toisella osallistunut demokratianja perustuslaillisen monarkian puolesta käytyyn kamppailuun. Kaikkiolivat – ja syystä – pelästyneet.Ongelmaa kuvaa Vehissä parhaiten Sergei Bulgakov: ”Venäjän vallankumouskehitti valtavan tuhoisan voiman, synnytti jättiläismäisen maanjäristyksen,mutta sen luova voima osoittautui paljon heikommaksi kuin sentuhoava.”Älymystö oli aivan ymmärrettävästi pelästynyt vallankumouksen tuhoisaaluonnonvoimaisuutta. Vuosisatoja lykätyt uudistusvaatimukset eivätpysyneet missään uomissa, ja taistelujen jäljet olivat kauhistuttavia. Pelkästäänajattelematon seikkailija olisi voinut pitää tilannetta hyvänä tai – vieläpahempaa – mielenkiintoisena ja toivottuna.Mutta tällä pelästyksellä oli myös toinen puoli. Ensimmäinen vallankumousei pystynyt ratkaisemaan yhtäkään Venäjän monista sisäisistä ongelmista.Toinen vallankumous oli siis tulossa, ja melkein mikä tahansa sotajohtaisi sen syttymiseen.Älymystö ei ollut ainoa kerrostuma, joka pelästyi ensimmäisen yrityksenrujoa jälkeä. Kadetit siirtyivät ryhmittymänä oikealle ja luopuivat sekäliian vaarallisiksi kokemistaan vaatimuksista maanomistuksen pakkolunastamiseksiettä yhteistyöstä vallankumouksellisten kanssa. Taistelutantereellejäivät talonpojat ja työläiset. Ja seikkailijat.Vallankumouksen seuraavan vaiheen ennuste oli jo yksin tästä syystäehdottoman huono. Kumouksen ja radikaalien uudistusten puolella olivatyhteiskunnan sivistymättömimmät ja huonoimmin koulutetut kerrostumat.Heihin liittyivät poliisivaltion kouluttamat ammattivallankumoukselliset. Javarustuksena oli teoria, joka opetti, että siinä oli yhteiskunnan etujoukko.45


Taantumuksen utopiaJärjestyksen miesVallankumouksen ensimmäisen vaiheen aikana Pjotr Stolypin oli luonut itselleenSaratovin kuvernementissa maineen tehokkaana levottomuuksientaltuttajana. Tähän kasvavaan maineeseen oli vähintään kaksi syytä. NimiStolypin ei ollut tsaarille mitenkään tuntematon. Kuvernöörin isä, kenraaliArkadi Stolypin oli pitkään palvellut Moskovan Kremlin komendanttina.Kuvernöörinä Stolypin oli osoittanut sekä tilannetajua että henkilökohtaistarohkeutta. Kriisitilanteissa hän oli suorasukainen ja herätti siitä syystä kunnioitustamyös vastustajissaan.Osa uuden pääministerin kasvavasta maineesta liittyi kuitenkin tsaarinomalaatuiseen persoonallisuuteen. Jyrkästi hierarkkinen hallinto oli tässäkintapauksessa johtanut tilanteeseen, jossa yksinvaltias otti kantaa sekä suuriinettä mitättömän pieniin asioihin. Tsaari oli saanut luettavakseen sisäasiainministeriönvaraministerin Aleksandr Trepovin turvallisuusraportteja.Raporteista tsaari poimi häntä miellyttäviä yksityiskohtia, ja siinä yhteydessänousi esiin myös Stolypinin eräänlainen rämäpäisyys. Talonpoikien taltuttamiseksihän oli, tarpeen niin vaatiessa, ylittänyt kuvernementtinsa rajat japidättänyt kapinoivia talonpoikia naapurikuvernementin alueella. Muodollisestitoimenpide oli lainvastainen, koska kuvernöörillä ei ollut toimivaltaanaapurikuvernementin alueella. Nikolai II osoitti Stolypinille erityistä ystävällisyyttäjuuri toimenpiteen laittomuuden tähden.Nikolaille oli myös tärkeätä osoittaa, että hän ei ollut riippuvainenkohtalaisen demokraattisesti valitusta duumasta. Siitä syystä hän halusinimittää uuden pääministerin juuri ennen duuman ensimmäistä kokousta.Pääministeriksi nousi Ivan Goremykin.Goremykin oli hovin suosikki. Poliitikkona hän oli kuitenkin saamatonja joutui heti vaikeuksiin duuman kanssa. Hänen ratkaiseva virheensä oli46


antaa periksi duumalle sinänsä aivan merkityksettömässä raha-asiassa. Seriitti kuitenkin tsaarille, ja jo heinäkuussa Goremykinin tarmokas sisäasiainministeriStolypin nousi pääministeriksi.Syksyllä 1905 Stolypin oli siis nouseva tähti, joka ei ollut sekaantunutlokakuun manifestin valmisteluihin.Uuden perustuslain hyväksyminen huhtikuussa 1906 merkitsi, että hovija hallitus olivat arvioineet tilanteen uudestaan. Nyt näyttikin mahdolliseltapalauttaa järjestys käyttämällä perustuslain poikkeuspykälää ja Kaukoidästäpalannutta armeijaa.Duuma tuuliajollaStolypin oli luultavasti pätevin Venäjän ensimmäistä maailmansotaa edeltävänajan pääministereistä. Jälkeenpäin on paljon pohdittu, olisiko hänvoinut pelastaa Venäjän vallankumouksen pyörteistä. Arviot Stolypinin uudistustenmerkityksestä menevät pahasti ristiin. Toiset pitävät toimenpiteitälupaavina, mutta maan ongelmia liian suurina. Toiset osoittavat, ettäuudistusmekanismi oli tiukasti maanomistajaluokan käsissä ja siitä syystäliian hidas ja tehoton.Hovipiireissä käydyt keskustelut huhtikuussa 1906 osoittivat, ettävaikutusvaltaiset henkilöt Nikolain ympärillä pelkäsivät vallankumouksenriistäytymistä. Duuman kokoonpano oli ollut vakava takaisku, mutta duumansäännöt ja tsaarin hallinnon passiivisuus olivat synnyttäneet hallinnonlamaannuttaneen pattitilanteen. Ensimmäinen duuma hyväksyi lyhyen elinkaarensaaikana ainoastaan yhden lain.Alkukesästä tilanne kärjistyi ja huhut duuman hajottamisesta lähtivätliikkeelle. Sekä duuman jäsenet että hallitus yrittivät löytää tien ulos, muttaStolypinin keskustelut kadettien ja oktobristien tärkeimpien vaikuttajienkanssa duuman luottamusta nauttivan hallituksen aikaansaamiseksi eivätjohtaneet tuloksiin. Duuman jäsenet halusivat poliittisen ohjelman. SitäStolypin ei voinut tarjota.Duuma hajotettiin heinäkuun 10. päivänä. Päivä oli sunnuntai, jaStolypin oli harhauttanut duuman johtoa ilmoittamalla, että hän antaisiselostuksen duumalle maanantaina 11. päivä. Hajottamista seurasi löyhästiorganisoituja mielenosoituksia eri puolilla Venäjää. Tyytymättömyyden vanavedessänousi myös poliittisten murhien ja terroritekojen määrä. Tsaariedellytti toimenpiteitä ja poikkeuspykälän nojalla Stolypinin hallitus hyväksyilain kenttäoikeudesta. Laki koski Venäjän yhteiskunnan omaatuntoa jopitkään hiertänyttä asiaa.Jo ennen duuman hajottamista oppositio oli vaatinut luopumista kuolemanrangaistuksesta.Kenttäoikeuksien päätöksillä teloitettiin seuraavan47


seitsemän kuukauden aikana yli tuhat ihmistä. Vaikka Stolypin ainoastaantoteutti hallitsijan käskyn, hän joutui kantamaan päävastuun oikeudentajuajyrkästi loukanneesta tuomiokäytännöstä. Hirttosilmukkaa kutsuttiin senjälkeen yleisesti ”Stolypinin solmioksi”.Vaatimuksesta kieltää kuolemantuomio tuli siten keskeinen kysymyskoko oppositiolle. Kymmenen vuotta myöhemmin asialla tulisi olemaanmerkitys, jota kukaan ei vielä 1906 osannut arvata.Stolypinin saavutuksetHuolimatta siitä, että Stolypin on kuvattu historioissa, ja varsinkin Suomenhistoriassa, yhtenä venäläisen sortopolitiikan huomattavimpana edustajana,on kiistatonta, että hän samalla oli Venäjän harvoja näkemyksellisiäpoliitikkoja.Hänen Saratovin kuvernementista saamansa kokemus oli synnyttänytoivalluksen siitä, että Venäjän taloudellinen takapajuisuus johtui ennen kaikkeamaatalouden rakenteellisista heikkouksista. Kyläyhteisö oli juuttunutkollektiiviseen köyhyyteen, josta ei näyttänyt olevan ulospääsyä vanhan mirjärjestelmänpuitteissa. Talonpoikaiston vaatimukset radikaalista tasajaostaestivät tehokkaasti uusien viljelyjärjestelmien käyttöönoton eikä maanomistajaluokkakaanosoittanut kykyä tai halua uudistuksiin.Stolypinin tarkoitus oli synnyttää itsenäinen talonpoikaisluokka. Ajatusoli periaatteessa oikea, mutta sen läpivieminen olisi edellyttänyt huomattaviavoimavaroja. Liian pienessä mittakaavassa toteutettuna uudistus jätti yksittäisetja erillään elävät talonpojat – edinolišnikit – sekä mirin sosiaalisen jakulttuurisen yhteisön että maanviljelyn logistisen järjestelmän ulkopuolelle.Stolypinin tarkoitus oli luoda itsenäisiin talonpoikiin tukeutuva maatalous.Edinolišnikit joutuivat kuitenkin hyvin tiiviin talonpoikaisyhteisön ulkopuolelle.Tästä johtuen Stolypinin maatalousreformi sai, hyvistä tarkoituksistaanhuolimatta, pakollisen luonteen. Stolypinin murhan jälkeen huomattava osaedinolišnikeistä palasi kyläyhteisöön.Stolypinin uudistusten toinen suuri tavoite oli zemstvo-järjestelmänulottaminen Venäjän läntisiin osiin. Puolan ja Venäjän imperiumin raja-alueoli kansallisuuksien yhteiskunnallisten ja taloudellisten voimasuhteiden kannaltavaikea. Huomattava osa yläluokasta oli syntyperältään puolalaisia,mutta talonpojat olivat venäläisiä, ukrainalaisia tai valkovenäläisiä. Tästäimperiumin kannalta hankalasta tilanteesta oli alun alkaen vedetty yksi johtopäätös:ei ollut poliittisesti mahdollista antaa puolalaiselle yläluokalleedes sitä rajallista itsenäisyyttä, joka zemstvo-hallinnon mukaan olisi heilleannettu. Vielä vaikeampaa oli antaa puolalaisille aatelistolle määräysvaltaavenäläisen talonpoikaiston asioissa.48


Zemstvo-hallinto oli kuitenkin osoittanut elinkelpoisuutensa. Hallintonase oli sekä tehokkaampi että toimivampi kuin puhtaasti autoritaarinenja byrokraattinen kuvernöörin hallintojärjestelmä. Mutta Venäjän ensimmäisenvallankumouksen tappion jälkeen imperiumin johtavissa piireissävoimakkaasti kasvava suurvenäläinen nationalismi teki kaikki yksinkertaisetratkaisut mahdottomiksi. Stolypin oli – muun poliittisen tuen puuttuessa –joutunut yhä useammin turvautumaan duuman nationalisteihin. Tämä johtimyös hyvin mutkikkaaseen lakiesitykseen. Venäläisten (tai ukrainalaisten/valkovenäläisten) enemmistö piti taata jakamalla päätösvalta kansallisuuksienperusteella kokoontuviin säätyihin. Matemaattisesti se olikin ainoa tapasäilyttää kontrolli sekä venäläisillä että yläluokalla.Stolypinin suunnitelma kaatui kuitenkin valtakunnanneuvostossa. Kaatamisentakana olivat hänen kateelliset vihamiehensä Pjotr Durnovo, IvanTrepov ja Sergei Witte. Mutta zemstvo-esityksen kaatuminen sisälsi myöstoisen viestin. Stolypin oli pääministerinä yrittänyt luoda hieman ontuvan,mutta jollain tavalla toimivan suhteen duuman ja hallituksen – sekä välillisestimyös hallitsijan – välille. Mutta luomalla poliittinen järjestelmä, jossatoimenpaneva valta ylitti tsaarin rajattoman vallan epämääräisesti vedetytrajat, syntyi ristiriita toimenpanevan vallan ja Nikolai II:n vallankäytön välille.Juuri siltä pohjalta hovipuolue juonitteli Stolypinia vastaan.Stolypinin suurin saavutus oli kuitenkin ulkopolitiikassa. Perinteisestise oli ehdottomasti tsaarille kuuluva alue. Pääministeri oli kuitenkin ymmärtänyt,että ulkopolitiikan onnistunut hoitaminen on Venäjän tulevaisuudenehto. Sota Japania vastaan oli vakuuttavasti osoittanut, että jokainen suurempiaseellinen selkkaus voisi olla Venäjälle kohtalokas.Stolypin murhattiin Kiovassa 1912. Sen jälkeen ei Pietarista eikä Moskovastalöytynyt lujaluonteista poliitikkoa, joka olisi pystynyt pitämään Venäjänimperiumin alkavien koettelemusten ulkopuolella.49


Voiman ja voimattomuuden kentät1910-luvun alkuvuosina maailmanpolitiikka, yhteiskunnallisten kerrostumienkehitys ja sattumien vaikutukset muovasivat vähitellen puitteet jo pitkäänounastellulle katastrofille. Kaikkialla Euroopassa esitettiin äänekkäitävaatimuksia sosiaalisten, demokraattisten, kansallisten ja sivistyksellistenoikeuksien puolesta. Tuntui ilmeiseltä, että vanhan järjestelmän purku saisialkunsa Balkanin niemimaalla. Siellä kohtasivat kolmen melko huonossakunnossa olleen suurvallan – tai entisen suurvallan – intressipiirit ja välittömätpoliittiset edut: Itävalta-Unkarin, Venäjän ja Turkin.Itävallan keisarikunta oli jo pitkään ollut eri kansakuntien pyrkimystenriepoteltavana, eivätkä Hofburgin hallitsijat tunteneet muita menetelmiäkuin sotilaalliset rankaisuretket. Tämä oli nähtävissä jo unkarilaisten kapinayrityksessä1910.Turkki oli luhistuva poliittinen järjestelmä, joka pysyi pystyssä pääasiallisestiBenjamin Disraelin johtaman Iso-Britannian hallituksen tuella.Lähi-itä oli Britannian imperiumin kannalta strategisesti tärkeä, eikä sitävaikutuspiiriä voinut luovuttaa muille suurvalloille.Huolimatta Stolypinin yrityksistä vakauttaa maan kehitystä Venäjä oli Japaninsodan jälkeen kansainvälisesti erittäin heikoilla. Tasapainon ylläpitämiseksimaa turvautui Ranskaan ja joutui sisäpoliittisista syistä puhumaan suullasuuremmalla Balkanin slaavilaisten kansojen puolesta. Duuman toistuvat hajottamisetäänioikeuden rajoituksineen olivat ajaneet sekä vallankumouksellisenettä perustuslaillisen opposition päivittäisen politiikan ulkopuolelle.Ailahteleva liberaalisuusVenäjän liberaalinen uudistusliike oli syntynyt Schaffenhausenin kokouksessaSveitsissä heinäkuussa 1903. Kokoukseen osallistui kolme eri suunnistatullutta ryhmittymää. Vasemmiston piiristä sinne saapuivat entiset legaalit50


marxilaiset Nikolai Berdjajev, Simon Frank ja Peter Struve. Zemstvo-liikkeenradikaaleja edustivat muun muassa ruhtinas Pjotr Dolgorukov, IvanPetrunkievitš ja Nikolai Vlov. Yliopistomaailmaa edustivat professorit IvanGrevs, Sergei Kotljarevski ja Pavel Novgorodtsev.Suurin osa heistä muodosti keväällä 1905 kadettipuolueen. Japanin sodanaikana zemstvo-miehet olivat hankkineet vankan, vaikkakin epävirallisen,aseman vapaaehtoistoiminnan kehittämisessä. He olivat ottaneet kantaakseenhuomattavan osan Punaisen Ristin sairaalatoimesta. Venäjän virallinenvaltiokoneisto ei tätä tehtävää pystynyt hoitamaan, eikä voinut kieltäytyä tehokkaidenjärjestäjien tarjoamasta välttämättömästä sotilaallisesta avusta.Venäjän ensimmäisen vallankumouskauden jälkeen Schaffenhauseninliitolla oli melko vankka asema orastavassa demokratiassa. Se oli osoittanutkyvykkyytensä, ja duumassa se oli vaikutusvaltaisin ryhmä. Kolmannen duumanvaaleissa sen valta-asema kuitenkin murtui ja liitto joutui sivuraiteille.Osa Schaffenhausenin liitosta ja zemstvo-liikkeen oikeisto olivat yhdessäeräiden teollisuuspiirien kanssa syksyllä 1905 järjestäytyneet lokakuun 17.päivän puolueeksi – oktobristeiksi. Neljännen duuman vaaleissa sekin joutuisivuraiteille. Vaalijärjestelmästä johtuen Yhdistynyt aatelisto nousi duumanmäärääväksi puolueeksi. Tämä synnytti hallitsijan ympärille järjestäytyneissäpiireissä valheelliseksi osoittautuneen vaikutelman poliittisen järjestelmäntoimivuudesta.Kaksi yhteiskunnalliselta asemaltaan merkittävää ryhmää oli keisarinmustasukkaisen valtapolitiikan tähden ajautunut oppositioon. Kolmas ryhmä– vallankumouksellinen oppositio – oli osittain hävitetty ensimmäisenvallankumousyrityksen jälkeisen sortokauden aikana. Se oli osittain joutunutmaanpakoon, missä se kokosi henkisiä voimiaan. Sota tuli kaikille heillepelastuksena.Vallankumouksesta toiseenVenäjän kehitystä vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen on kuvattu käsitteellä”yhdistetty alikehittyneisyys” (combined underdevelopment) 3. Käsitteelläon haluttu osoittaa, miten Venäjän myöhäinen modernisaatio erosiLänsi-Euroopan kehityksestä. Suurin ero syntyi siitä, että markkinatalous jakansalaisyhteiskunta kehittyivät lännessä vaikeuksista ja murroksista syntyneessähäilyvässä tasapainossa. Venäjän demokraattinen läpimurto epäonnistuivuonna 1905. Stolypinin uudistusten aikana syntyi kehitysvaihe, jossa3 Vrt. Laura Engelstein, Combined Underdevelopment: Discipline and the Law in Imperialand Soviet Law, American Historical Rewiev 98:2 (April 1993).51


maa yritti kuroa lännen etumatkaa kiinni poimimalla sen kehitysmallistaosia ja piirteitä, jotka näyttivät sekä välttämättömiltä että toimivilta.Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että Venäjä oli jo oikealla tiellä kohtinormaalia markkinataloutta. Vakuuttavampi on kuitenkin katsantokanta,joka korostaa miten valtakunnan sisäiset ristiriidat itse asiassa kärjistyivätkiihtyvän ja valikoivan kehityksen myötä. Markkinoiden ja demokratian välilläei syntynyt tasapainoa.Ensimmäisen vallankumouksen ja ensimmäisen maailmansodan välisenäaikana syntyi Venäjällä myös toinen repeämä: nouseva ja kunnianhimoinenyrittäjäkerrostuma ja ylempi keskiluokka menettivät vaikutusmahdollisuuksiaantoisen duuman hajottamisen myötä. Hovi ja ylin byrokratia olivatvakuuttuneet, että niiden voimavarat riittäisivät kehityksen ohjaamiseen.Niiden kanssa vallan ytimestä kilpailevat eivät olleet tervetulleita. Valikoivastakehityksestä johtuen niitä kuitenkin ilmaantui.Ensimmäiset oligarkitHovin yliote oli tietenkin voimakkaimmillaan Pietarissa. Keisaripariskunnallaoli kaiken lisäksi huonosti toimiva suhde Moskovaan, joka oli kaikin puolinvenäläisempi kaupunki kuin pietarilainen ikkuna länteen. Moskovassakehittyi siksi ilmiö, jota ääritaantumukselliset ja kansallismieliset piirit kutsuivatjuutalais-kadettilaiseksi. Ilmiötä on kuvattu esimerkkinä porvarillisenitseymmärryksen ja itsetietoisuuden kasvusta ensimmäistä maailmansotaaedeltävinä vuosina.Moskovassa menestyvänä tehtailijana ja taiteen mesenaattina mainettaniittäneen V. P. Rjabušinskin johtama piiri järjesti talouspoliittisia seminaarejaja julkaisi vuosina 1911–12 kaksiosaisen kirjan Suuri Venäjä, artikkelikokoelmasotilaallisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kirja on erittäin mielenkiintoinen,sillä se viitoittaa tietä ristiriitaan, jota on kohtalaisen vähänkäsitelty Venäjän perinteisessä historiankirjoituksessa.Rjabušinski oli tunnetuimpia esimerkkejä niistä vanhauskoisten piiristäesiin nousseista kauppiaista ja teollisuusmiehistä, jotka loivat huomattaviaomaisuuksia 1900-luvun taitteessa. He eivät häpeilleet suuria suunnitelmiaanja korostivat, miten välttämätöntä Venäjän modernisoiminen oli.Tähän teokseen Peter Struve kirjoitti artikkelin otsikolla ”Suuren Venäjäntaloudelliset ongelmat”. Artikkelissa hän vertasi Venäjän puolustustaloudellisiaedellytyksiä maan pahimpiin kilpailijoihin ja totesi, että sodassaasiat ratkaistaan niillä voimavaroilla, joita kukin maa pystyy mobilisoimaan.Johtopäätöskin oli kirkas: Venäjän sotilaallinen valmius on riippuvainen senpääomien kehityksestä ja mikään ei voisi olla sen vaarallisempaa kuin uskoa,että maan taloudellinen takapajuisuus antaisi sille jonkinlaisen sotilaallisen52


edun. Suuri itämainen sota ja Japanin sota olivat osoittaneet, että PietariSuuren ajatus takapajuisuuden sotilaallisesta edusta oli haihtunut sotateknologiankehityksen myötä.Struven kirjoitus talouden sotilaallisesta merkityksestä avasi uuden rintamanVenäjän sisäisissä mittelöissä. Ne yhteiskunnan kerrostumat, jotkaymmärsivät yhteiskunnallista kehitystä tältä kannalta, eivät duuman edustuksellisuudenja vaikutusvallan vähentyessä päässeet vaikuttamaan politiikansuuntaan. Venäjä ajautui – kenties vastoin tahtoaan – sotaan, vaikkakaikille olisi ensimmäisen vallankumouksen jälkeen pitänyt olla täysin selvää:toista tällaista sotaa valtakunta ei helposti kestäisi. Suurin osa eliitistä olikuitenkin vakuuttunut sekä sodan lyhytaikaisuudesta että menestyksestä.53


Suurvallan himoStrategian yhtälöSotilasjohto oli välittömästi Japanin sodan jälkeen tehnyt uusia suunnitelmia.Ne perustuivat olettamukseen, että Portsmouthin rauha ei ollut Japaninnäkökulmasta tyydyttävä. Sota oli siis johtanut suureen uudelleenarviointiin,jonka ytimenä oli länsirajalle sijoittuneiden joukko-osastojen vetäminentaaksepäin. Tarkoituksena oli liikekannallepanon nopeuttaminen ja joukkojenaiempaa nopeampi siirtäminen Aasian rintamalle.Tähänkään uudistukseen ei löytynyt riittävästi varoja, joten se jäi osittaintoteuttamatta. Osittain se toteutettiin majoittamalla sotilaita rasitteistajo muutenkin kärsivien talonpoikien koteihin.Balkanin kriisin kärjistyessä sotilasjohto ymmärsi, että Japanin sodanjälkeiset uudelleenjärjestelyt olivat olleet ennenaikaisia. Strategisessa ajattelussaVenäjä palasi vanhaan olettamukseen – ja vanhoihin ongelmiin.1860-luvulla oli ymmärretty, että Puola oli Venäjän strategian kulmakivi.Sijoittamalla pääasialliset taistelujoukot sinne avautui selkeä hyökkäyssuuntaBerliiniin, Budapestiin ja Wieniin. Suunnitelmassa oli vain muutamiaheikkoja kohtia. Venäjän armeija oli edelleen teknisesti huonommin varustettukuin kilpailijamaiden armeijat ja liikekannallepano siksi myös hitaampi.Puola oli sitä paitsi epäluotettava ja yhteistyöhön pakotettu liittolainen,jonka taistelukyky oli nopeasti murrettavissa. Venäjän viholliset hankkisivatuuden liittolaisen lupaamalla Puolalle vapauden.Neuvottelujen jälkeen ja Ranskan painostuksen myötä tilanne johtistrategiseen umpikujaan ja iskuvoiman hajottamiseen. Yksi hyökkäys olipakko suunnata Itävallan joukkoja vastaan. Siten estettäisiin itävaltalaistenyritykset tukea mahdollista puolalaista kansannousua, johon myös varauduttiinVarsovan varuskunnan joukko-osastoja lisäämällä. Toinen hyökkäyspiti suunnata Saksan armeijaa vastaan. Ilman sitä hyökkäystä Ranska ei54


lähtisi liikkeelle ja Venäjä olisi ehdottoman varman sotilaallisen tappionedessä.Valittiin siis molemmat ajateltavissa olevat vaihtoehdot, ja lihamylly olilähdössä käyntiin. Sen tiesivät kaikki sodan ammattilaiset jo etukäteen.Menestyksekkään sodankäynnin edellytykset olivat siis alun alkaen heikot.Venäjällä ei kuitenkaan ollut muuta mahdollisuutta. Tultuaan eurooppalaiseksisuurvallaksi maan – ja keisarin – arvovalta perustui tähän ulkopolitiikanrooliin. Euroopan strateginen palapeli oli valmiiksi viritetty loukku,joka tulisi laukeamaan heti kun joku suuri geopoliittinen siirto tapahtuisi.Soitellen sotaanSodat Turkkia (1877–78) ja Japania (1904–05) vastaan olivat osoittaneet,että sodat eivät Venäjänkään osalta suju pääesikunnan piirustusten mukaan.Hyvä ja voittoisakin sota tuottaa valtavasti erehdyksiä ja epäonnistumisia,puhumattakaan suunnattomista ihmishengen menetyksistä ja inhimillisistäkärsimyksistä. Huono sota taas paljastaa yhteiskunnan sisäiset jännitteet jaheikkoudet. Tässä mielessä sotavalmistelut sisälsivät 1910-luvulla joko aimoannoksen yhteiskunnallista sokeutta tai tyhmänrohkeata uhmaa.Japania vastaan käydystä sodasta olisi voinut ymmärtää, että sodankäynninheikommat lenkit olivat tilannehallinnan puute, komentosuhteet, tiedusteluja huolto. Sotatapahtumien hallinta ja komentosuhteet ovat hyvin yhteiskunnallisiasuhteita. Puutteet johtuivat pääasiallisesti yhteiskunnan yläluokan rakenteista,eikä niitä ollut muutettu Venäjän ensimmäisen vallankumouksen jälkeen.Kolmas ja neljäs duuma olivat – jos mahdollista – pahentaneet tilannetta.Tunnusomaista oli että suuriruhtinaat ja korkea aateli katsoivat ettätärkeimmät komentajanvirat kuuluvat korkeimman tahdon mukaisesti heille.Jokainen alempiarvoinen, joka yritti tunkeutua tähän sodanjohdon ylimpäänkerrostumaan, joutui läpikäymään erittäin häikäilemättömien juonittelujenkiirastulen. Mutta tällä taistelulla etusijasta oli myös muita, kohtalokkaampiaseurauksia.Komentosuhteiden parantamiseksi pääesikunta yritti 1912 järjestääesikuntaharjoituksia käytännön sodankäynnin kehittämiseksi. SuuriruhtinasGeorgi kanteli kuitenkin tästä suunnitelmasta keisarille, ja esikuntaharjoituksetperuttiin. Suuriruhtinaat ja ylempi aatelisto olivat saaneet tehtävänsäsyntyperän perusteella eivätkä halunneet osallistua ammattimaista osaamistavaativiin harjoituksiin, mikä olisi paljastanut heidän heikon asiantuntemuksensa.Myöhemmin esikuntaharjoituksia kyllä järjestettiin, mutta silloinkinsodissa heikommaksi lenkiksi osoittautunut huolto jätettiin harjoitustenulkopuolelle. Huonosti toimiva huolto tulisi jatkossa näyttelemään erittäinkeskeistä osaa vanhan vallan murtumisessa.55


Sotaonnen heikkousJo esikuntaharjoituksissa oli oletettu Venäjän armeijan mobilisaation hitaudenjohtavan vaikeuksiin. Todellisessa sodassa se synnytti jo alkuvaiheessatappioita, joita ei voitu korvata hyvin koordinoiduilla vastahyökkäyksillä.Isänmaallisuutta löytyi kuitenkin vielä riittävästi. Ainoastaan sosiaalidemokraattisetedustajat poistuivat duuman istunnosta sotaluottojen käsittelynyhteydessä.Tannenbergin taistelussa venäläiset joukot saivat ensimmäisen osoituksenheikosti järjestetyn ja teknisesti huonon armeijansa kestokyvystä.Venäjä menetti taistelussa 70 000 sotilasta kaatuneina tai haavoittuneina,sotavankeuteen joutui 100 000. Vähän myöhemmin kenraali Paul von Rennenkampf,joka edellisen sodan jälkeen oli kunnostautunut siperialaistenoppositiomiesten mestaajana, joutui paniikkiin saksalaisten hyökkäyksenedessä ja menetti 60 000 sotilasta. Venäjän tappiot olivat niin mittavia, ettäsotaa piti tästä lähtien käydä huonosti koulutetun nostoväen turvin.Alkuvaiheen taistelujen jälkeen syntyi merkillinen psykologinen tilanne,jossa Struven kaltaiset tarkkailijat ymmärsivät, että sotamenestys ei tuleVenäjän rintamilla vaan epäsuorasti Ranskan ja Englannin taloudellistenresurssien kautta. Sota oli siis kääntymässä pitkäksi ja paljon ihmisuhrejavaativaksi. Siihen Venäjän yhteiskuntajärjestelmä ei ollut valmis.Esikuntaharjoituksissa huolto oli kohtalokkaasti jätetty sivuun. Perusolettamusoli, että viljaa riittää koska sitä ei pystytty sodan oloissa viemäänulkomaille. Olihan vilja ollut Venäjän tärkein vientitavara ennen sodan syttymistä.Laskelmat osoittautuivat kuitenkin virheellisiksi. Maassa ei ollutriittävästi viljan säilytyskapasiteettia, ja osa sadosta mätäni tai jäi rottiensyötäväksi. Seuraavaksi takkuilivat kuljetukset.Nikolai II:n merkillinen moralismi pakotti hänet ottamaan ylimmänvastuun sodankäynnistä. Keisari asettui siis Mogiljevin Stavkaan 4 ja osallistuisieltä käsin sodanjohtoon. Päätös oli teatraalinen ja lisäsi hallinnonepävakautta.Ennen pitkää epätasapaino synnytti kaksoisjärjestelmän, jossa valtakunnanvoimavarat jaettiin hallinnollisesti armeijan tarpeiden tyydyttämiseksi.Armeija sai siten oikeuden ostaa viljaa kiinteällä hinnalla ja määrätä ensisijaisestirautateiden kuljetuksista. Nämä erioikeudet myötävaikuttivat tulevankatastrofin puhkeamiseen. Armeijan etuoikeuksista johtuen siviiliväes tönostaman viljan hinta nousi ja kuljetukset kävivät hankalammiksi.4 Stavka – Stawka – oli Venäjän ylikomentajan esikunta ensimmäisessä maailmansodassa.Sodan alussa se oli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin komennossa. Termi otettiinuudestaan käyttöön Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana.56


VapaaehtoisjärjestötMaltillinen yhteiskunnallinen oppositio oli pohtinut jo ennen sotaa, mitense saisi palautettua poliittisen aloitteen itselleen. Toiminnallinen esikuvaoli syntynyt jo Japanin sodan aikana. Nyt sodan synnyttämät ja huononhallinnon pahentamat ongelmat tarjosivat oivallisen tilaisuuden. Zemtsvoliittoja kaupunkien liitto ottivat ensin vastuulleen sodassa haavoittuneidensotilaiden huollon. Sen jälkeen toiminta laajeni sodan kärsimysten tahdissa– osittain johtuen Venäjän rintamien valtavasta haavoittuneiden määrästä,osittain aluemenetyksistä syntyvistä pakolaisvirroista.Zemstvo-liiton ja kaupunkien yhteiset ponnistukset edellyttivät samallatoiminnan tehokkaampaa koordinointia. Liittojen yhteistoimintaelimeksituli Zemgor.Vapaaehtoisjärjestöjen vaikutusvallan kasvun uusi vaihe saavutettiinkeväällä 1915. Rintamalla oli käynyt ilmi, että ammukset eivät riittäneet.Ongelmaan tarttui Pavel Rjabušinski. Hänen koolle kutsumansa kokouksenpäätöksellä syntyi paikallisia sotataloudellisia komiteoita (Voenno-promishlenniekomitety, VPK) sekä niiden johtoelin Sotilas-taloudellinen keskuskomitea(Tsentralny Voenno-promishlenniy komitet, TsVPK).Rjabušinskin aloitteen taustalla oli syvä ristiriita Pietarin hovin ympärilleasettuneen suuryrittäjien piirin (johon kuului muun muassa Nobel) sekäpääasiallisesti Moskovassa ja Ivanovo-Voznesenskissa toimivan yrittäjäryppäänvälillä. Pietarilainen ryhmittymä hankki hovisuhteillaan etuoikeuksia jaedullisia sotatilauksia. TsVPK muutti teollisuuspiirien välisiä yhteiskunnallisiavoimasuhteita ja ennakoi siten odotettavissa olevia muutoksia.Alussa valtion viralliset elimet olivat pääasiallisesti tyytyväisiä yhteiskunnallistenorganisaatioiden tarjoamaan apuun. Tältä pohjalta syntyi myöserikoisistunto (Osoboe soveshanie), jossa ministeriöiden ja vapaaehtoisjärjestöjentyön- ja vastuunjakoa yritettiin kehittää. Näin luotiin keisarin nimittämänhallituksen rinnalle kilpaileva valtaelin, joka oli monessa suhteessapaljon tehokkaampi kuin hovijuonien raatelemat viralliset elimet.57


Neljäs duumaKesällä 1915 venäläiset joukot vetäytyivät Puolasta ja saksalaiset joukotlähestyivät Riikaa. Juuri tässä tilanteessa Nikolai teki päätöksen lähteä rintamallataistelevan armeijan moraaliseksi johtajaksi. Poliittisessa selustassaei pitänyt olla ongelmia; neljäs duuma oli valittu uusien ohjeiden mukaan,ja se oli alusta saakka myötäillyt hallitusta. Kolme päivää Nikolain lähdönjälkeen duuman edistysmielinen ryhmittymä julkaisi 9-kohdan ohjelmansa.Uusi poliittinen tilanne oli syntynyt Venäjällä.Onneton tilanne rintamalla ja vapaaehtoisjärjestöjen toiminta olivatmuuttaneet asetelmia. Zemgorin ja työläisedustuksella vahvistettujen sotataloudellistenkomiteoiden välinen yhteistoiminta oli käytännön tasollayhdistänyt hajanaista puoluekenttää ja synnyttänyt edistysmielisen ryhmittymän.Ryhmittymän ohjelma muotoili uusiksi vanhoja perustuslaillisia vaatimuksia.Hallitukselta ei tällä kertaa edellytetty duuman vaan kansakunnanluottamusta. Samalla haluttiin antaa virkakoneistolle tiettyyn rajaan astiulottuvaa, lain valvomaa vastuuta ja lopettaa hallinnon kaksijakoisuus. Ohjelmaoli siis hyvin perusteltu. Se ei vaikuttanut erityisen vallankumoukselliseltaja sai lähes jakamattoman tuen istuvalta hallitukselta.Sitä ei kuitenkaan tukenut keisarinna, ei Rasputin eikä uudestaan pääministeriksivuonna 1914 noussut, jo Venäjän edellisessä kriisissä kyvyttömäksiosoittautunut Ivan Goremykin. Edistysmielisen ryhmittymän ohjelmantultua julki keisari päätti pääministerin ehdotuksesta lopettaa duumanistuntokauden. Ohjelmaa äänekkäimmin tukeneet ministerit saivat vähänmyöhemmin lähteä.Historioitsijat ovat harvinaisen yksimielisesti jälkeenpäin todenneet,että Venäjä valitsi vuoden 1915 elo-syyskuun kohtalokkailla päätöksilläsuunnan, josta ei ollut paluuta kuin vallankumouksen kautta. Vallanku mousedellyttää kuitenkin päättäväisyyttä.58


Kumouksen varjoNikolain päätökset alkusyksystä 1915 synnyttivät ilmiön, joka sen jälkeen,joskin vähän eri tavoilla, vaivasi Venäjän pitkää vallankumousta: kaksoisvalta.Ensin Ivan Goremykinin ja sen jälkeen Boris Stürmerin hallitukset edustivatvain puolta hallitusvallasta. Toista puolta edustivat vapaaehtoisjärjestöt.Virallisen ja epävirallisen koneiston väliset hankauspinnat kasvoivat, muttavaltiovalta ei enää tullut toimeen ilman vapaaehtoisjärjestöjen tukea. Kitkajärjestelmän sisällä johti siihen, että oppositiopiireissä ryhdyttiin suunnittelemaanuuden hallituksen kokoonpanoa.Pavel Miljukovin muistelmissaan julkaisemat ministerilistat kattavatajan syyskuusta 1915 aina väliaikaisen hallituksen syntymiseen maaliskuunalkupäivinä 1917. Ne eivät sinänsä kerro mitään vallankaappauksiin liittyvistäsuunnitelmista; niitä kuitenkin oli, joskin osa niistä melko avuttomia.Ne liittyivät kaikki vapaaehtoisjärjestöjen toimintaan.Järjestöjen ympärille oli syntynyt politiikkoja, talousmiehiä ja hallintoayhdistävä verkosto, jonka yhteyssiteet ulottuivat pääesikuntaan asti. Keskeisimmättoimijat olivat:■■■■■Aleksandr Gutškov, oktobristi ja kolmannen duuman puhemies,Sotilastaloudellisen keskuskomitean – TsVPK – puheenjohtajaAleksandr Konovalov, TsVPK:n varapuheenjohtaja, edistyspuolueenedustaja neljännessä duumassa, tekstiilitehtailija Ivanovosta, jokayritti laajentaa poliittista yhteistyötä jopa bolševikkien kanssaMikhail Tselnokov, kaupunkien liiton puheenjohtaja, kadetti,Moskovan pormestariGrigori Lvov, zemstvo-liiton puheenjohtaja, samoin zemgorinpuheenjohtajaPavel Miljukov, kadettipuolueen johtaja, historioitsija ja professori.Vapaaehtoisjärjestöjen kohtalaisen julkisten yhteyksien ohella oli olemassatoinen, salaisempi yhdysside. Huomattava osa ajan johtavista poliitikoistaoli samalla vapaamuurarijärjestön jäseniä. Tällä tavalla syntyi yhteyksiäpuolue- ja järjestökentän poikki. Aleksandr Kerenski oli aloittanut uransatrudovikkien puolueessa, mutta oli liittynyt myös vapaamuurareihin. Senkautta hän solmi suhteita Nikolai Nekrasoviin, joka oli kadettipuolueenjäsen. Tämän verkoston kautta Kerenski todennäköisesti tutustui MihailTerešenkoon, Kiovan sotilastaloudellisen komitean puheenjohtajaan.Nämä kansalaisyhteiskunnan puitteissa syntyneet verkostot olivat Venäjänoloissa ainutlaatuisia. Verkostoissa vaikuttaneet miehet eivät kuitenkaanlähteneet suoraan hyökkäykseen yksinvaltiuden horjuvia asemia vastaan.Jotakin oli opittu ensimmäisestä vallankumouksesta.59


Propagandan voitto...?Edistysmielinen ryhmä päätti olla haastamatta keisarin valtaa syksyllä 1915.Päätöksen perustelut olivat lähinnä moralistisia: ei ollut hyväksyttävää hyökätäsodan aikana suoraan sodan ylintä johtoa vastaan. Päätös perustuilaskelmaan, että keisari sodan päätyttyä joutuisi olemaan myötämielinenmoraalista pidättyväisyyttä osoittaneelle poliittiselle oppositiolle ja luopumaanyksinvaltiudesta. Päätökseen liittyi toinenkin ehto: jos pääkaupungissasyntyisi työläisten levottomuuksia, ryhmittymä jäisi passiivisesti seuraamaankun valtiovalta kukistaisi epäjärjestyksen.Opposition linjaukset syksyllä 1915 viittaavat myös toiseen seikkaan.Rjabušinskin piirin keskusteluissa oli ennen sodan syttymistä hyvin avoimestiliputettu Venäjän suurvalta-aseman puolesta. Suurvallan pyrkimykset saattaisivatolla taloudellisesti kannattavia ja avata myös uusia markkinoita.Suurvalta-aseman menetys vaikeuttaisi siten teollisuuden toimintamahdollisuuksia.Venäjän suurvalta-asema oli itse asiassa ollut uhattuna jo suuren itämaisensodan jälkeen, ja sen puolustaminen yhdisti sekä virallisen johdonettä vapaaehtoisjärjestöjen verkoston sotapolitiikan tavoitteiden ympärille.Suurvalta-asetelma oli siis synnyttänyt tilanteen, jossa oppositio ei pitänytmahdollisena vetäytyä sodasta. Tästä seurasi kaksi johtopäätöstä. Toinenoli puhtaasti taktinen ja koski keisarin lähipiiriä vastaan suunnattua propagandaa.Toinen oli strateginen ja koski sodan päämääriä.Ensimmäinen johtopäätös piirsi kuvan keisarista ”mustan ryhmittymän”vankina. ”Musta laatikko” oli se lähiverkko, joka ohjasi ja eristi keisarin.Siihen kuuluivat muun muassa Nikolain vaimo Aleksandra Fjodorovna,Rasputin, Aleksandran uskottu kamarineiti Anna Vyrubova, pääministeriGoremykin ja hänen seuraajansa Stürmer. Mustan laatikon väitettiin pyrkivänkaikilla toimillaan heikentämään Venäjän sotaponnistuksia ja sitenviime kädessä pakottavan maan erillisrauhaan Saksan kanssa. Tältä pohjaltasynnytetty huhukampanja oli täysin perätön, mutta tehokas.Opposition toinen johtopäätös merkitsi sitoutumista voitokkaaseensotaan. Venäjän oloissa se tarkoitti jatkuvista ja mittaamattomista kärsimyksistänousevaa kapinamielialaa, josta hyötyisivät viime kädessä ainoastaansotaa vastustaneet bolševikit.60


”Tyhmyyttä vai petturuutta”Nikolain vetäytyminen Mogilevin esikuntaan lisäsi maan hallinnon kaksijakoisuutta.Jos lojaali oppositio yritti uskotella, että sen isänmaallisuus palkittaisiinsodan jälkeen perustuslaillisen monarkian toteuttamisen muodossa,niin hovin valtapiirissä tunnelma oli päinvastainen. Sodan puristuksessa tarvittiinkipeästi vapaaehtoisjärjestöjen toimintaa, mutta ärtyneisyys niidenvaikutusvallan jatkuvasta kasvusta oli ilmeinen.Hovi ja hallitus yrittivät vaikeuttaa vapaaehtoisjärjestöjen yhteiskunnallistaja poliittista aktiivisuutta nimittämällä erikoistilintarkastajan seuraamaanniiden toimia ja syyttämällä järjestöjä toimivallan ylittämisestä.Järjestöt puolestaan osoittivat, miten ratkaisevasti ammustarviketilanne olimuuttunut juuri niiden ponnistusten ansiosta.Vastakkainasettelu puhkesi avoimeksi Pavel Miljukovin marraskuun 1.päivänä 1916 duumassa pitämässä puheessa. Hän esitti siinä kysymyksen,johtuvatko vastoinkäymiset tyhmyydestä vai petturuudesta. Puheeseen sisältyimyös suora viittaus keisarinnan saksalaiseen syntyperään.Jo ennen Miljukovin ”tyhmyys tai petturuus”- puhetta oli maaperäämuokattu Gutškovin menetelmillä. Hän oli harrastanut samizdatia julkaisemallakeisarinnan Rasputinille lähettämien kirjeiden kopioita. Duumassapidetyllä puheella oli ratkaiseva merkitys Pietarin yhteiskunnallisen eliitinmielialojen muuttumisessa. Tsaarin perheen jäseniä kohtaan suunnattuasuoraa hyökkäystä ei ennen tätä puhetta pidetty mahdollisena. Nyt jonkinlainensoveliaisuuden raja oli ylitetty ja kritiikkiä tuli joka suunnalta.Siihen yhtyivät sekä suuriruhtinas Nikolai että Yhdistyneen aatelistonPietarin ja Moskovan järjestöt. Poliittisen tilanteen muuttumista heijastavatmyös marraskuussa nimetyn uuden pääministerin Aleksandr Trepovin yrityksetlöytää mahdollisuus yhteistyöhön duuman jäsenten kanssa. Hänen pyrkimyksiäänvastustivat kuitenkin äänekkäästi trudovikkien Aleksandr Kerenski jamenševikkien Nikolai Tseidze. Heidän pyrkimyksiinsä liittyi nyt toinen voima.61


Lakkoliikkeen kasvuTavaroiden kuljettaminen Länsi-Euroopasta Pietarin perustamaan kaupunkiinSuomenlahden pohjukassa oli huomattavasti helpompaa kuin tavaroidenkuljettaminen Uralilta tai Etelä-Venäjältä Pietariin. Sodan alkaminen1914 merkitsi siitä syystä suuria mullistuksia kiireisesti Petrogradiksi nimetyllekaupungille. Teollisuuden ja kaupungin asukkaiden tarvitsema hiili oli ennensotaa tuotu Englannista ja tekstiiliteollisuuden raaka-aine Yhdysvalloista. Nytkaikki tarvikkeet oli kuljetettava Venäjän huonoja teitä, mutkittelevia jokia,kapeita kanavia tai sotilaskuljetuksia täynnä olevia rautateitä pitkinLogistisesti Pietari oli vaikea paikka. Tilannetta kärjisti valtiojohdonolettamus, että sota ei kestäisi kauan, minkä vuoksi kuljetuksia varten eiluotu pitkäjänteistä vaihtoehtoista suunnitelmaa. Tilanne paheni ensimmäisensotavuoden jälkeen ja syksystä 1916 Pietarin huoltotilanne heikkeninopeasti. Kuljetuskapasiteettia ei löytynyt sen enempää rintaman kuin kotirintamantarpeisiin.Robert B. McKean on laskenut Pietari-kirjassaan 5 junavaunun tarkkuudella,mitä kaupunkiin pystyttiin kuljettamaan. Arvioitu tarve oli 12 000junavaunullista kuukaudessa. Tähän määrään päästiin helmikuun vallankumoustaedeltävän puolen vuoden aikana vain syys- ja lokakuussa. Tammikuussa1917 saapui vain puolet tarvittavasta määrästä.Lakkoliike oli ollut vaimeaa Stolypinin vallankaappauksen jälkeen. Ensimmäinensuurempi lakko oli loppunut pari päivää ennen sodan puhkeamista.Työläisten liikehdintä oli siis ollut heräämässä uudelleen, mutta sotakatkaisi tämän kehityksen. Osittain se johtui siitä, että liikekannallepanovei reilusti yli 100 000 työläistä rintamalle. Osittain syynä oli, että sodansynnyttämät isänmaalliset tunteet saivat yliotteen myös työläiskortteleissa– ainakin hetkellisesti.Ohranan luvut osoittavat, että tyytymättömyys oli nousussa jo syksyllä1915. Keisarin päätös laskea duuma lomalle ja vangita työläisedustajiasynnytti mielenosoitusaallon, johon osallistui yli 60 000 ihmistä. Samainenmäärä osallistui tammikuussa 1916 verisunnuntain muistoksi järjestettyynmielenosoitukseen. Lokakuussa ruokapula sekä kapinoivia sotilaita ja matruusejavastaan aloitetut oikeudenkäynnit synnyttivät pari viikkoa kestäneenmielenosoitusjakson.Viimeistään tässä vaiheessa olisi pitänyt ymmärtää, että mielialat olivatmuuttumassa. On mielenkiintoista tässä yhteydessä panna merkille, ettäbolševikkien vaikutusvalta oli melkein olematon. He järjestivät huhtikuussa5 Robert B. McKean. St. Petersburg Between the Revolutions. Workers & Revolutionaries June1907–February 1917, New Heaven, 1990.62


mielenosoituksen vuonna 1912 tapahtuneen Lena-joen verilöylyn muistoksi.Siihen osallistui ainoastaan 8 000 työläistä. Syksyn liikehdinnät olivat siispääasiallisesti spontaaneja.Tämä spontanismi, johon järjestysvalta oli tutustunut jo vuosisadanalussa, on hallitseva myös jatkossa, ja sen tunnusmerkkinä on liikehdinnänäkillinen synty ja arvaamaton kulku.Vanhan vallattomuusHeti alkuvuodesta 1917 jännitys Pietarissa kasvoi. Verisunnuntain muistomielenosoitukseenosallistui jo 120 000 ihmistä. Puolitoista kuukauttamyöhemmin vietettiin kaupungissa kansainvälistä naistenpäivää.Virallisen ilmoituksen mukaan varastoissa oli vielä riittävästä jauhojakaupungin tarvetta varten, mutta sotaväsymys ja jatkuva jonottaminentuntuivat jo tavattoman raskailta. Tämä taakka oli ennen kaikkea naistenharteilla. Kansainvälisen naistenpäivän mielenosoitukset kasvoivat mittaviksi,ja poliisin raportit kertovat, että sotilaat asettuivat mielenosoittajienpuolelle. Pietarin varuskunta oli kumouksen puolella.Erityistä päänsärkyä tämä aiheutti sotilasjohdolle. Varuskunnan kapinaaei voitu enää kukistaa pienillä eliittijoukoilla. Isompien osastojenkuljettaminen Pietariin olisi taas vaikuttanut rintamalinjojen kestävyyteen.Stavkassa operaatioita johtanut kenraali Aleksejev asettui viimeistään tässävaiheessa uuden hallituksen puolelle. On paljon oheistietoa, joka viittaasiihen, että hän oli kuulunut Gutškovin salaliittoon jo aikaisemmin.Ohrana kyllä aavisti, että kehitys oli karkaamassa sen käsistä, mutta eiuskaltanut puuttua duuman jäsenten edesottamuksiin. Jotain piti kuitenkintehdä, ja poliisi päätti täyttää virkavelvollisuutensa sotataloudellisen komi teantyöläisedustajien vangitsemisella. Sulkemalla työläisedustajia Krestyn vankilaanohrana osoitti lähinnä kyvyttömyyttä ymmärtää mitä todellisuudessa olitapahtumassa. Samalla luotiin työläisten tarvitsemia marttyyrihahmoja.Lakkoaalto ja sotilaskapina johtivat nopeasti vangittujen vapauttamiseen.Kuin sattumalta sotataloudellisen komitean työläisedustajat saapuivatTaurian palatsin eteen ja kohtasivat siellä Tseidzen ja Kerenskin. Paikalla olimyös Hrustaljev-Nosar, vuoden 1906 vallankumouksen Pietarin neuvostonensimmäinen puheenjohtaja. Tilanne synnytti päätöksen palata edellisenvallankumouskauden järjestömuotoihin: Pietarin työläisedustajien neuvostonväliaikainen toimeenpaneva komitea astui näyttämölle.Seuraavan päivän kaoottinen kokous täydensi toimenpanevaa komiteaa,ja samalla syntyi päätös sen laajentamisesta. Neuvoston nimeksi tuliPietarin työläis- ja sotilasedustajien neuvosto. Yhdenkään tehtaan edustajaaei valittu toimenpanevan komitean jäseneksi. Vallankumous oli siis alkanut.63


64Duuma empi eikä ollut halukas kantamaan vastuuta tapahtumien kulusta.Venäjän liittolaiset Ranska ja Englanti olivat jo vakuuttuneita, ettäsotaa ei ollut mahdollista jatkaa ilman hallituksen vaihdosta. Mutta mikäänei sujunut yksinkertaisesti. Joulukuun viimeisinä päivinä nimitetty uusipääministeri Georgi Golitsyn oli perinyt edeltäjältään kaksi Nikolain antamaavalmiiksi kirjoitettua ukaasia: toinen duuman hajottamisesta ja toinenistunnon lopettamisesta. Golitsyn päiväsi istunnon lopettamispäätöksenhelmikuun 27. päivänä. Samaan aikaan duuman puhemies Mihail Rodziankokävi neuvotteluja sijaishallitsijan nimittämisestä. Nikolai oli ilmoittanutjättävänsä Mogilevin saapuakseen hoitamaan asiat kuntoon Pietariin taiainakin Tsarskoje Seloon. Vallitsi toisin sanoen täydellinen kaaos.Ainoat todellista valtaa ja luottamusta nauttivat elimet kokoontuivateri huoneissa Taurian palatsissa. Duuma oli juridisesti toimintakyvytön javaroi viimeiseen asti tekemästä mitään, minkä hallitsija voisi jälkeenpäin todetalaittomaksi. Parasta oli siis odottaa; vallankumouksessa odottaminenon sekin eräänlainen toimenpide.Lopulta duuma hyväksyi puolittaisen päätöksen ja asetti duumakomitean,johon kuuluivat kaikkien ryhmittymien edustajat. Ranska ja Englantihyväksyivät päätöksen. Nyt piti vain päästä eroon keisarista.Keisari oli jo matkalla Pietariin.


Vallasta luopuminenTaurian palatsissa duumakomitea yritti löytää muodollisesti laillisen tien vallanvaihdontoteuttamiseksi. Lopulta sen oli annettava periksi tapahtumille.Duumakomitean jäsenistä Aleksandr Bublikov oli ainoa joka ymmärsi, ettävallan ottamisen hetki oli koittanut. Hän yritti vakuuttaa duumakomiteanmuita jäseniä, että oli ryhdyttävä todellisiin toimiin ja estettävä tsaarin saapuminenpääkaupunkiin. Hänen yrityksensä kantoivat kuitenkin hedelmäävasta seuraavana päivänä. Rodzianko allekirjoitti vastahakoisesti määräyksenkuljetusministeriön asettamisesta duumakomitean alaisuuteen. Vallankaappausoli tapahtunut.Mahdollisesti Rodzianko ei ymmärtänyt allekirjoituksensa vallankumouksellisuutta.Venäjällä kaikki riippui nyt kuljetusjärjestelmästä. Se, jokakomentaa rautateitä, komentaa myös paraatia.Nikolai II yritti päästä Tsarskoje Seloon, mutta hänen yksinvaltiutensaei ulottunut enää edes hänen junavaunuunsa. Hänen matkansa keisarina jatsaarina päättyi Pskoviin. Pitkien ja mutkikkaiden keskustelujen jälkeen hänluopui vallasta. Mutta yksinvallasta kiinnipitäminen ja vallasta luopuminennäyttivät johtuvan pelkästä väärinkäsityksestä. Nikolai AleksandrovitšRomanov oli elänyt siinä uskossa, että hän oli kruunajaisjuhlassa antanutlupauksen olla luopumatta yksinvallasta. Mitään sellaista lupausta ei kuitenkaankruunajaismenoihin sisältynyt.Mutta Nikolai Romanov ei ollut ainoa joka eli mielikuvitusmaailmassa.Päivänä, jolloin hän luopui kruunusta, oli Pietarissa noin tuhatbolševikkipuolueen jäsentä. Nimimerkki Nikolai Lenin kirjoitti kaukaisestaolinpaikastaan Sveitsistä Kirjeitä kaukaa ja osoitti elävänsä toisenlaisen kuvitelmanvallassa.65


Valta ja vallanhimoHelmikuun vallankumous oli tavallaan alkanut vasemmistohegeliläisen oppikirjanmukaan. Pietarin työläis- ja sotilasedustajain neuvoston toimeenpanevassakomiteassa menševikeillä oli ideologisella tasolla suurin vaikutusvalta.He olivat vakuuttuneita siitä, että kumoukset noudattaisivat jonkinlaista järjestystä.Johtopäätös oli tietenkin doktrinäärinen. Miksi juuri vallankumousyhtäkkiä olisi noudattanut jotain järjestystä, kun mikään muu ei osoittanuttaipumusta sellaiseen? Tästä ristiriidasta huolimatta menševikkien päätösnoudattaa tätä järjestystä osoitti sekä viisautta että realismia.Sotilastaloudellinen keskuskomitea (TsVPK) oli rakentanut silloisissaoloissa kohtalaisen toimivan paikallisen verkoston, jolle oli nyt mahdollistasiirtää erilaisia hallinnollisia ja taloudellisia tehtäviä. Oppikirjanmukainenselkeä työnjako toimenpanevan hallituksen ja valvovan neuvoston välillä toteutuisiten monessa mielessä. Tämän linjauksen mukaan yksikään Pietarintyöläisneuvoston edustaja ei saanut istua väliaikaisen hallituksen ministerinä.Oli ylläpidettävä selkeä ideologinen välimatka porvarillisen vallankumouksenedustajien ja proletariaatin joukkojen välillä.Mutta politiikka on kuitenkin myös henkilökohtaisten turhamaisuuksiennäyttämö. Sen neuvosto koki heti alussa.Pavel Miljukov oli se henkilö, joka käytännössä kokosi ministerilistaa.Valinnat eivät olleet erityisen vaikeita. Paikat kuuluivat ennen kaikkea vapaaehtoisjärjestöjenjohtomiehille. TsVPK:n työläisedustajat kunnioittivat neuvostonpäätöstä eivätkä pyrkineet hallitukseen. Yksi henkilö ei kuitenkaanpystynyt vastustamaan vallan kiusausta: Aleksandr Kerenski.Näytelmä, jonka Kerenski esitti neuvoston kokouksessa, oli taitavastilaadittu. Hän saapui saliin ja kysyi tunnetun teatraalisuutensa kaikella kaunopuheisuudella,luottaako neuvosto häneen: ”Jos te ette luota minuun,niin kuolen mieluummin.” Vastaus oli äänekäs kyllä.Kerenski selitti, että hänen oli ollut pakko suostua ministeripaikkaan,että hän oli jo päättänyt vapauttaa kaikki poliittiset vangit ja että hänellä olinyt porvarit peukalonsa alla eikä hän aikonut päästä heitä pälkähästä.Poikkeaminen periaatteesta hyväksyttiin huutoäänestyksellä. Samallasyntyi poikkeuksellinen valta-asetelma: ns. kaksoisvallan toinen valtakeskussyntyi yhden miehen poliittisessa teatterissa, joka sen jälkeen pitkälle ohjasisekä virallisen hallituksen että neuvoston toimintaa.Venäjän vallankumous on täynnä kertomuksia, joissa agitaattori saapuujoukkojen eteen ja selittää, että keisari on kukistunut ja että nyt pystytetääntyöläisten tai talonpoikien tasavalta. Ihmiset hurraavat ja juhlivat – jailmoittavat välittömästi valitsevansa puhujan uudeksi keisariksi.Kerenski oli Venäjän ensimmäinen työläisjohtaja, joka ymmärsi takapajuistenjoukkojen taipumuksen henkilöpalvontaan. Hän käytti sitä häikäi-66


lemättömästi hyväkseen ja synnytti tilanteen, jossa sekä väliaikaisen hallituksenettä neuvoston kyky päättää asioista jäi riippuvaiseksi yhden ihmisenkunnianhimosta ja valtapelistä. Siitä kärsi maaliskuusta lokakuuhun sekähallitus että neuvosto.Ainoa, joka tulisi näkemään tilanteen selkeämmin ja ymmärtämään,että politiikka on vain suurta peliä, oli kohta Sveitsistä lähtevä lyhyenläntäja kaljupäinen mies.Väliaikaista politiikkaaKeisarin kruunusta luopuminen ratkaisi yhden ongelman Venäjän hallinnossa:kyräily hallituksen, hovin ja TsVPK:n välillä loppui. Keisarillisen Venäjänviimeisiä vuosia kiusannut epärationaalisten ministerinimitysten ja erottamistenkierre oli nyt lopetettu. Melkein kaikki rintamakomentajat tukivatavoimesti vallan siirtoa ”kansakunnan luottamusta nauttivalle hallitukselle”.Tähän voi vain lisätä, että kumous tapahtui liian myöhään. Osa aloitekyvystäoli siirtynyt Pietarin neuvostolle ja ammattivallankumoukselliset olivattulossa kotiin.Väliaikaisen hallituksen piirissä piili ainakin kaksi ongelmaa. Toinenoli pääministeriksi noussut ruhtinas Georgi Vlov. Hän oli kyllä käytännönmies ja asiallinen neuvottelija, mutta näkemystä tulevaisuudesta hänellä eiollut. Toinen ongelma oli hallituksen kahden voimahahmon, Miljukovin jaKerenskin, erittäin huonot välit. Sisäiset ongelmat eivät helpottaneet suurtenpoliittisten ongelmien ratkaisua.Hallituksella oli edessään neljä valtavaa ratkaisua. Ensimmäinen koskiluonnollisesti sodankäyntiä. Pietarin neuvoston kannattajat suhtautuivatsotaan entistä kielteisemmin, mutta väliaikaisen hallituksen selvä enemmistöoli sitoutunut sodan jatkamiseen. Sodan jatkaminen voittoisaan loppuunasti oli myös ollut rintamakomentajien mielessä heidän asettuessaan tukemaanuutta hallitusta.Toinen ratkaisu koski helmikuun mielenosoitukset laukaissutta elintarviketilannetta.Tilapäisjärjestelyillä oli mahdollista varmistaa pääkaupunginhuolto, mutta taustalla olevien rakenteellisten syiden korjaaminen edellyttipitkäjänteisyyttä ja uhrimieltä.Kolmanneksi ongelmaksi nousi maakysymys. Monen talonpojan mielestämaa oli ollut tsaarin omaisuutta, ja jos tsaari luopuu kruunustaan,niin hän luopuu samalla maastaan. Kadettipuolue oli vuonna 1906 ollutvalmis takavarikoimaan puolet aateliston maasta. Nyt sellainen vaatimustuntui pelottavalta.Vallankumouksellisten tunnukseen ”rauhaa – maata – leipää” kiteytyihallituksen kolme ensimmäistä ongelmaa. Neljäs ongelma nousikin juuri67


tämän tunnuksen pohjalta: talonpoikaissotilaat olivat sodan jälkeen aseistautuneetja pääkaupungin työläiset alkoivat liikehtiä. Neljänneksi tunnukseksinousi ”valta”.Juna saapuu Suomen asemalleKirjallisuudessa on nähty paljon vaivaa todistaa että työläisagitaattorit olivatsittenkin helmikuun 24. päivänä alkaneiden levottomuuksien takana. ”Josei pirua olisi, ei olisi syntisiä.”Muistelmat ja aikalaiskertomukset osoittavat kuitenkin kohtalaisenselvästi, että agitaattorit olivat allapäin. Heidän mielestään verisunnuntainsynnyttämä mielenosoitusinto oli jo hiipumassa ja vallankumous väistymässäuuden taantumusaallon edessä. Mielialojen ailahtelu on Venäjänvallankumouksen tärkeimpiä piirteitä: huonosti tai riittämättömästi organisoidussayhteiskunnassa kaikenlainen yhteiskunnallinen liikehtiminen onennen kaikkea vaistonvaraista ja spontaania.Juuri tässä vaistonvaraisuudessa piilee Venäjän vallankumoussyklinvarsinaiset salat. Liike on koko ajan äärettömän spontaani eikä minkäänosapuolen johdonmukaisen toiminnan käskettävänä. Talonpojat polttavatisäntiensä taloja. Toimenpide on pääasiallisesti rituaalinen eikä johda mihinkään.Kun kaikki on poltettu ja hävitetty ollaan samassa kurjuudessakuin aikaisemminkin.Kaikki poliittiset toimijat näyttävät ratsastavan tällä vaistonvaraisuudenaallolla. Ratkaisevaksi nousee kysymys siitä, kuka näistä vallankumouksenlainelautailijoista arvioi ratansa parhaiten.Kuka Venäjän uuden tilanteen poliitikoista olisi kyllin kaukonäköinen ymmärtääkseen,mitä pitäisi ja mitä ei missään nimessä pitäisi vaatia? Miljukovoli pelannut väärin jo vallankumouksen ensimmäisinä päivinä vaatimalla monarkiansäilyttämistä. Seuraavan virheen myötä hän olisi poissa laskuista.Huhtikuun 3. päivänä Suomesta Pietariin saapuvassa junassa istuiVladimir Iljitš Uljanov. Hän oli valinnut nome de guerrensä maaston ehdoillakiemurtelevan Lena-joen mukaan.Jo maaliskuussa kirjoitetussa Kirjeissä kaukaa Lenin oli tehnyt selkeäneron omien ja menševikkien näkemysten välillä. Vallankumouksen ensimmäinenvaihe oli jo vuoden 1906 tapahtumasarjassa ollut perustuslaillistenvälikerrostumien demokratia. Ne eivät kuitenkaan olleet yleisen ja yhtäläisenäänioikeuden kannalla ja pelästyivät loppujen lopuksi vallankumouksen irtilaskeneita voimia. Siksi vallankumous ei tällä kertaa voinut pysähtyä väliaikaisenhallituksen lupauksiin. Ja sota oli lopetettava heti.Väliaikainen hallitus oli julistuksillaan avannut laajan demokraattisenpelikentän. Pietarin neuvosto oli ensimmäisellä käskyllään itse asiassa to-68


teuttanut osan Leninin vaatimuksista. Kumoukseen osallistuneita sotilaitaei saanut lähettää rintamalle eikä heitä saanut riisua aseista. Taktisesti Lenininhuhtikuun teesit olivat paljon selkeämmät ja kylmäverisemmät kuinkenenkään muun toimijan. On pelkästään kohtalon ivaa, että 17 vuottamaanpaossa elänyt ammattivallankumouksellinen piirtää tilannekuvauksen,jossa ei ole häivääkään niistä illuusioista, jotka varjostivat sekä väliaikaisenhallituksen että Pietarin neuvoston toimintaa.Ainoa, joka taktisessa mielessä oli jotakuinkin ajan tasalla, oli toinenSimbirskin koulun kasvatti Kerenski. Toukokuun kriisin yhteydessä hän väitti,että työväen asema oli niin vahva, että se voi ottaa vastuun väliaikaisen hallituksenpolitiikasta. Tilanne kuitenkin kiristyi, ja hallitus siirtyi vasemmalle.Vedenjakajana oli suhtautuminen sotaan.Sota vai rauhaMelkein kaikki asioita pohtivat ihmiset olivat aavistaneet, että sota voisi johtaaarvaamattomiin yhteiskunnallisiin mullistuksiin. Venäjän sisäministeriPjotr Durnovo oli helmikuussa 1914 varoittanut keisaria sanomalla, että”jos sodassa käy huonosti, tulee mitä radikaalein yhteiskunnallinen vallankumousväistämättömäksi”. Pari kuukautta myöhemmin Saksan kansleriTheobald von Bethmann Hollweg ennusti, että maailmansodalla olisi kauaskantoisiaseurauksia. Bethmann Hollweg oli hyvä ennustaja ja oletti, ettäsodan seurauksina monta valtaistuinta kaatuisi.Venäjän kasvava radikalismi ei syntynyt tyhjästä. Sodassa Venäjä olimenettänyt kaksi miljoonaa sotilasta kaatuneina, yli kolme miljoonaa sotilastaoli joutunut sotavankeuteen ja puolitoista miljoonaa oli haavoittunut.Tällaisten lukujen edessä kaikkien olisi ollut edes hetken harkittava rauhanmahdollisuutta. Tähän harkintaan kului suurin osa sekä Pietarin neuvostonettä väliaikaisen hallituksen ajasta maalis-huhtikuussa.Kaikki ymmärsivät, että liikkeelle lähteneet joukot Pietarissa ja maaseudulla,missä sotaväenotto oli perinteisesti johtanut suuriin surujuhliin,tulisivat jossain vaiheessa olemaan ehdottoman rauhan kannalla.69


Tappava kuri ja sen löystyminenVenäjän valtava armeija pystyi taistelemaan ainoastaan rautaisen ja väkivaltaisenkurin oloissa. Järjestelmän oli luonut Pietari Suuri ja mikään takaiskuei pystynyt muuttamaan tätä asetelmaa. Kertomukset oman käden oikeuteenperustuvasta ja upseerien ylläpitämästä kurista, jota viime kädessä voitiinvahvistaa kenttäoikeuden kuolemantuomiolla, kuuluivat sotilaselämänarkipäivään. Juuri tästä syystä Pietarin neuvoston ensimmäinen ja toinenkäsky muodostuivat moraalisiksi käskyiksi, jotka viime kädessä ratkaisivat,kenen puolelle sotilaat asettuisivat. Ainoa tapa välttää tämän kysymyksenkärjistyminen olisi ollut erillisrauha.Pietarin neuvoston sotilaskomitean ensimmäinen käsky – Prikaz No. 1– oli syntynyt jo maaliskuun 1. päivänä. Muodollisesti se oli siis käsky, jokaulottui ainoastaan Pietarin varuskunnan ja sotilaspiirin alueelle. Se oli kuitenkinjo seuraavana päivänä lähetetty eteenpäin kaikkia mahdollisia kanaviamyöten ja saavutti nopeasti rintamalinjojen sotilaat.Käskyyn sisältyvä ongelma oli alun alkaen ilmeinen. Lähteistä löytyy kertomus,että käskyä olisi näytetty duuman sotilaskomission puheenjohtajalle,eversti Boris Engelhardtille, joka olisi torjunut sen jyrkästi.Käsky synnytti jokaiseen komppaniaan sotilaskomitean. Vaikka selvästitodettiin, että käskysuhteet rintamalla ja palvelussa olivat edelleen muuttumattominavoimassa, sotilaskomiteat muuttivat armeijan ja laivaston sisäisiävaltasuhteita. Tämä ristiriita kehittyi nopeasti ja politisoitui.Maaliskuun puolessavälissä Pietarin neuvosto oli myös käsitellyt luonnoksenasiakirjaksi sotilaiden oikeuksista. Luonnos oli yritys selvästi määritelläsotilaiden kansalaisoikeudet ja niiden vaikutus sotavoimiin; se sisälsimuun muassa selviä kieltoja koskien sekä sotilaiden palveluvelvollisuuksiaettä upseerien tsaarinaikaisia etuoikeuksia. Samalla kiellettiin jyrkästi nöyryyttävätruumiilliset rangaistukset.Korkeimmat sotilaspiirit ottivat uudistusehdotuksen vastaan jäätävänhiljaisuuden vallitessa. Kenraalit yksinkertaisesti kieltäytyivät edes keskuste-70


lemasta asiakirjasta, ja sotaministeri Gutškov jätti eroanomuksensa huomauttamalla,että sotilaiden oikeuksien hyväksyminen johtaisi armeijantaistelukyvyn arveluttavaan vahingoittumiseen.Toukokuun alkupäivien hallituskriisi liittyi ennen kaikkea sodan päämääriinja armeijan piirissä kehittyvään ristiriitaan vanhojen johtamismenetelmien javallankumouksen esille nostamien tavoitteiden välillä. Miljukov oli puolustanutliittoutuneiden vanhoja, yhteisesti sovittuja päämääriä, ja Gutškov asettui korkeimmansotilasjohdon kannalle kädenväännössä Pietarin neuvoston kanssa.Vallankumous oli nyt etenemässä vaiheeseen, jossa kompromissit kävivätaina vaikeammiksi ja vaarallisemmiksi. Tämä ristiriita ratkaistiin ummistamallasilmät.Sota suurena propagandistinaHyväksymällä ensimmäisen käskyn neuvosto oli piirtänyt määräysvallalleenrintamalinjan, jota hallituksella ei ollut oikeutta ylittää. Tämä poliittisentaistelun rintamalinja oli ehkä vallankumouksen tärkein linjanveto. Sen pohjaltakehittyivät myös neuvoston ja väliaikaisen hallituksen suhteet. Hallituksentyökyky ja menestys oli ensi päivistä lähtien sidoksissa kahteen asiaan:päätökseen pysyä liittoutuneiden rintamassa ja jatkaa sotaa sekä Pietarinneuvoston päätökseen luottaa hallituksen harjoittamaan politiikkaan.Jo ennen helmikuun vallankumousta olivat liittolaiset päättäneet Chantillyinneuvottelukokouksessa lokakuussa 1916 yhteisestä hyökkäyksestä kaikillarintamilla heti keväällä 1917.Väliaikaisen hallituksen kannalta erityisen vahingolliseksi osoittautui vanhalupaus osallistua liittolaisten yhteiseen keväthyökkäykseen. Kenraali MihailAleksejev yritti huhtikuussa neuvotella aikataulun muutoksesta, mutta luovuttiliittolaisten ehdottoman kielteisen vastauksen edessä. Alun perin hyökkäyksenpiti lähteä liikkeelle touko-heinäkuussa. Siihen asti sota jatkui pääasiallisestitalven pakkasten ja kevään rospuuton jähmettämänä asemasotana.Huhti-toukokuun poliittinen kriisi oli alkanut sotatavoitteiden määrittelystäsyntyneistä erimielisyyksistä. Sotaministeri Aleksandr Gutškov piti kiinniarmeijan sisäisistä komentosuhteista ja vastusti sotilaskomiteoiden leviämistä.Ulkoministeri Pavel Miljukov piti kiinni liittoutuneille annetuista lupauksista. Heidäneronsa jälkeen uusi hallituskoalitio yritti poliittisten julistusten tasolla pitääkiinni sekä Pietarin neuvoston sanelemasta sotatavoitteiden määritelmästä ettäliittolaisille annetuista lupauksista. Käytännössä kesäkuun lopulle siirretty hyökkäysherätti kuitenkin voimakasta vastustusta etenkin sotilaiden piirissä. Tämävastustus johti bolševikkien kannatuksen kasvuun Pietarin varuskunnissa.Saksalaisten hyökkäys Stohod-joen sillanpääasemaa vastaan keväällä1917 oli sotilaallisesti merkityksetön. Hyökkäyksen onnistuminen muistutti71


kuitenkin sodanjohdon piittaamattomuudesta. Joen länsirannalle oli jäänytpieni sillanpääasema, jonka huoltaminen oli kevään tulvavesissä mahdotontehtävä. Saksalaisten hyökkäyksen edessä ei sillanpääasemasta voitu irrottautua.Lopputulos oli 10 000 saksalaisten sotavangiksi jäänyttä sotilasta jaupseeria. Tällaisenako sota jatkuisi?Toukokuun kriisin seurauksena Kerenski nousi sotaministeriksi ja allekirjoittivälittömästi vähän lievennetyn julistuksen sotilaiden oikeuksista.Neljänteentoista pykälään hän lisäsi muotoilun, joka palautti komentavalleupseerille oikeuden käyttää aseellista väkivaltaa rintamaoloissa. Samallahän vapautti Mihail Aleksejevin ylipäällikön tehtävistä, nimesi tilalle AlekseiBrusilovin ja antoi määräyksen alkukesän hyökkäyksen valmistelemisesta.Uusi sotaministeri pelasi nyt suurilla panoksilla. Jos kukaan ei haluaisikatsoa hänen korttejaan ja jos yhteinen hyökkäys mahdollistaisi pikaisenrauhan, kaikki olisi hyvin. Mutta jos suunnitelma epäonnistuisi, hallitusajautuisi välittömästi uuteen kriisiin.Stohodin taistelua yritettiin käyttää osoituksena siitä, ettei erillisrauhaollut mahdollinen. Kerenski mainitsi sen usein esimerkkinä sodan jatkamisenvälttämättömyydestä, ja on todennäköistä, että taistelu ymmärrettiin – taihaluttiin ymmärtää – merkkinä taistelutahdon uudelleensyntymisestä. Siihensisältyi kuitenkin valtava itsepetoksen mahdollisuus.Valtava tappioKenraali Brusilov oli sodan alussa osoittautunut päteväksi komentajaksija helmikuun vallankumouksen jälkeen hän näytti hyväksyneen kehityksensuunnan. Hänellä oli kuitenkin rintamakuriin liittyviä vaatimuksia, jotka olivatristiriidassa Pietarin neuvoston ensimmäisen käskyn kanssa. Brusilov olimahdollisesti oikeassa, mutta sekä pääkaupungin että rintaman sotilaissaasia herätti vastustusta.Tämä vastustus kehittyi ilmiöksi, jota Allan Wildman on osuvastikutsunut ”juoksuhautabolševismiksi” 6 . Sotilaat olivat väsyneet sotaanja sodan olosuhteisiin. Huhut uudesta maanjaosta synnyttivät kaiken lisäksiepäilyjä, että juoksuhaudoissa makaavat jäisivät jaon ulkopuolelle.Juoksuhautabolševismi osoittautui tehokkaaksi tavaksi sotilaskomiteoidenkautta legitimoida päätökset olla tottelematta käskyjä. Seurauksena olijoukkomittainen rintamakarkuruus. Viralliset tiedot kertovat 170 000 karkurista,mutta todellinen luku oli todennäköisesti paljon suurempi.6 Allan K. Wildman. The End of the Russian Imperial Army, The Old Army and the Soldier's Revolt(March-April 1917). Princeton, NJ, 1980.72


Hyökkäysvalmistelujen aikana uusi ylikomentaja alkoi syystäkin epäilläarmeijansa taisteluvalmiutta, mutta satojatuhansia omia kuviaan rintamallalevittänyt sotaministeri uskoi, että hänen kutsumuksensa oli Venäjän pelastaminen.Ja luottamus liittolaisten kesken oli säilytettävä.Hyökkäys aloitettiin tykistötulituksella 16. kesäkuuta. Vielä kesäkuun20. päivänä kaikki näytti kohtalaisen hyvältä ja oikeistolainen lehdistö oli joinnoissaan. Saksalaisten vastahyökkäys alkoi 21. päivänä, ja rintama murtuihetkessä.Katastrofi oli täydellinen. Tiedot kaatuneiden ja haavoittuneiden lukumäärästäovat hyvin epätarkkoja, mutta menetykset nousivat ainakin400 000 mieheen. Väliaikaisen hallituksen poliittiset menetykset olivat mahdollisestivielä suuremmat. Kesähyökkäyksen myötä hallitus oli osoittanut,ettei se pystynyt yhdistämään kaksoisvallan ristiriitaisia tavoitteita.Vallankumouksellinen sekasorto, sotaväsymys ja puute kaikesta olivat yhdessäsotilaskomiteoiden ja neuvoston käskyvallassa olevan Pietarin varuskunnankanssa tehneet armeijan taistelukyvyttömäksi. Tämä tosiasia olisi viimeistäänkesähyökkäyksen jälkeen pitänyt hyväksyä ja vetää siitä johtopäätökset.Kerenskiltä kysyttiin paljon myöhemmin, miksi epäonnistuneen kesähyökkäyksenjälkeen ei päädytty erillisrauhan solmimiseen. Kerenskin vastausjälkiviisaan kysymykseen oli: ”olimme naiiveja”. Totuudenmukaisempivastaus olisi ehkä ollut: olin vallan sokaisema.Erillisrauha ei enää olisi ollut liittoutuneille suuri katastrofi. He olisivattietenkin protestoineet ja uhanneet erilaisilla vastatoimilla. Päätöshänolisi merkinnyt, että heidän armeijansa olisivat kärsineet poliittisesti vaikeitamiestappioita. Yhdysvallat oli kuitenkin juuri päättänyt osallistua sodanloppuselvitykseen eivätkä liittolaiset enää uskoneet Venäjän kykyyn käydätehokasta sotaa. Venäjän tehtäväksi jäi siis ainoastaan saksalaisten sotajoukkojensitominen itärintamalla.Sekin tehtävä tuntui hyödylliseltä, koska yksikään maailmanpolitiikansilloisista suurmiehistä ei voinut ymmärtää, että sodan kyyniset ratkaisutpalvelivat Nikolai II:n entisen rakastajattaren Krzesinskajan talossa kokoontuviabolševikkejä ja että sillä asialla tulisi olemaan lähitulevaisuudessa valtavamerkitys.Väliaikaisen hallituksen vaihtoehdot olivat vähissä. Piti valita joko kurinja järjestyksen palautuksen tai rauhan ja maanjaon välillä. Molemmatvalinnat sisälsivät äärimmäisen vakavia moraalisia ja poliittisia seurauksia,jotka olivat jo maaliskuun ensimmäisistä päivistä lähtien varjostaneet sekäväliaikaisen hallituksen että Pietarin neuvoston elämää.Uuden hallituksen ensimmäiset päätökset toukokuussa olivat synnyttäneetvoimakkaita ristiriitoja. Bolševikkien suosio lähti uuteen nousuun, jokakiihtyi kesähyökkäyksen ja hallituksen saamattomuuden myötä. Ja jos valintojaei tehdä, tekemättömien päätösten seuraukset tulevat pyytämättä.73


Kumouksen tielläVladimir Iljitš Uljanov saapui siis Pietarin Suomen asemalle huhtikuun 3. päivänä1917. Vastassa oli paljon väkeä. Osa elätti toiveita tervetuliaisseremonioihinliittyvästä tarjoilusta, osa oli Pietarin neuvoston virallisia edustajia jaosa oli silloin vielä hyvin pienen bolševikki-puolueen johtavia jäseniä.Matkaa suljetussa vaunussa vihollismaa Saksan läpi oli alun alkaenkäytetty bolševikkeja vastaan. Asialla ei kuitenkaan tässä vaiheessa ollutsuurta merkitystä. Saksan pääesikunta ja ulkoministeriö kustansivat erilaisiaVenäjän vastaisia projekteja. Niihin kuuluivat sekä suoranaiset agentit,kaikenkarvaiset seikkailijat, bolševikit ja Suomen jääkärit. Matkustustavanherättämä vähäinen kiinnostus johtui osittain vallankumouksen viattomastanuoruudesta, osittain bolševikkien vähäisestä merkityksestä.Lähteissä ei mainita Uljanov-Leninin matkatavaroita lainkaan. Oletettavastiniitä oli vähän. Uusi, PUB:n myymälässä Tukholmassa ostettu pukuoli päällä, eikä vallankumousmies kantanut mukanaan suuria matkalaukkuja.Hänelle henkiset matkaeväät olivat tärkeimmät. Niihin kuului ainakinRanskan vallankumousVälittömästi vallankumouksen puhjettua Lenin oli kirjoittanut Kirjeitäkaukaa. Kirjoitus osoittaa, että niin Lenin kuin muutkin sen ajan valveutuneetkansalaiset – suomalaiset nuorfennomaanit mukaan lukien – pitivät Ranskansuurta vallankumousta kaikkien vallankumousten esikuvana. Poliittisista eroavaisuuksistajohtuen painotettiin vallankumouksen eri vaiheita ja henkilöitä.Jokaiselle löytyi sopiva hahmo Robespierrestä Napoleoniin. Tehtävänä oliymmärtää, mitä piti tehdä paremmin kuin ranskalaiset puolitoista vuosisataaaikaisemmin. Junamatkan aikana Lenin oli kirjoittanut huhtikuun teesejä, joitahän saapumisensa jälkeisenä päivänä esitteli bolševikkien kokouksessa.Sekä kirjeet että teesit osoittavat, että matkaeväisiin kuului syvä pettymysVenäjän ensimmäisen vallankumouksen kulkuun. Kaikki tai melkeinkaikki olivat pettäneet vallankumouksen tavoitteet – joko tietoisesti yhteis-74


kunnan vapaaksi laskemien voimien väkivaltaisuuden ja rajuuden edessä tailaskelmoiden että vähempikin voisi riittää.Mutta tulevan vallankumousjohtajan matkaeväisiin kuului myös KarlMarxin tokaisu, että ”jokaisen vallankumouksen on edettävä liian pitkälle”.Huhtikuun teesitVenäjän sosiaalidemokraattisessa liikkeessä syntyi heti helmikuun vallankumouksenjälkeen voimakas yhtenäisyyden tunne. Keisari oli luopunut vallasta,ja Pietarin neuvosto oli kokouksessaan maaliskuun 1. päivänä (ns.vanhaa lukua, 14. päivänä maaliskuuta lännessä; tästä eteenpäin aina kunpäivämäärällä saattaa olla merkitystä, päiväys kirjoitetaan tyyliin 1./14.)päättänyt olla osallistumatta väliaikaiseen hallitukseen. Ensimmäinen särötässä yhtenäisyyden rintamassa syntyi heti seuraavana päivänä kun Kerenskipäätti ottaa vastaan oikeusministerin tehtävät. Kerenskin ratkaisu oli ensimmäinenyritys alistaa Pietarin neuvosto käytännön politiikan vaatimuksille.Lenin ei tässä vaiheessa kuitenkaan ollut kiinnostunut käytännön politiikasta.Hänen kokemuksensa oli osoittanut, että politiikan ydin on vallassaeli politiikan kentän ehtoja määrittelevän kokonaisuuden rakenteissa. Hallituksessaja hallituksen käytännölle alistetussa neuvostossa voidaan päättääainoastaan suurten ongelmien mitättömistä reunaehdoista. Ei voida päättääsodasta tai rauhasta vaan korkeintaan siitä tavasta tai niistä menetelmistä,joilla sotaa käydään. Ei voida päättää leivästä vaan ainoastaan niistäkäytännön säännöistä, joiden puitteissa leipää jaetaan. Eikä voida päättäämaanomistuksesta niin kauan kun maata omistavat upseerit ja korkeat virkamiehetkäytännössä vastaavat sodan ja rauhan päätöksistä.Huhtikuun teeseissä painotetaan sen vuoksi, että myönnytyksiä ei pidätehdä hallituksen julistaman ”vallankumouksellisen puolustuskannan” edessä.Väliaikainen hallitus on siis Leninin mielestä valheellinen eikä tulisi ratkaisemaanyhtäkään polttavaa kysymystä työläisten ja talonpoikien etujenmukaisesti.Määrittelemällä vallan ytimen tällä tavalla Lenin synnytti käsityksen,kuvitelman tai illuusion siitä, että näitä kysymyksiä voidaan ratkaista perinpohjaisestitoisella tavalla. Tätä käsitystä tai kuvitelmaa ruokki se tapa, jollapoliittista keskustelua ja väittelyä käytiin – ja käydään – Venäjällä. Ihmisilläei ollut omaa kokemusta päätösten tekemisestä, ja siksi kaikki päätösehdotuksetolivat samanarvoisia.Melko välittömästi sotilaiden oikeuksien julistuksen hyväksymisen jälkeenbolševikkien julkaisema Pravda hyökkäsi julistusta ja Kerenskiä vastaanväittämällä, että rangaistusmääräyksiä on muutettu neuvoston käsittelynjälkeen. Izvestia puolusti Kerenskiä ja samalla peitteli sitä tosiseikkaa, että75


14. § oli perusteellisesti muutettu. Molemmat osapuolet muuntelivat totuutta,mutta bolševikkien väitteet löysivät vastakaikua sotilaiden riveissä.Seurauksena oli väliaikaisen hallituksen toinen virhe: hallituksen ja puolueidenkannanotoissa demonisoitiin yhä useammin bolševikkejä. Samalla heidänarvovaltansa kasvoi niilläkin alueilla, joilla puolueella ei juuri silloin ollutmitään järjestöllistä asemaa.Toinen pääsuunta bolševikkien poliittisessa hyökkäyksessä oli väite,että Pietarin työläisten ja sotilaiden neuvosto voisi – ja sen tulisi – ottaa valtaomiin käsiin. Väite perustui osittain neuvoston omaan päätökseen olla osallistumattavallankumouksen porvarillisen vaiheen hallitukseen. Toukokuunalkupäivinä syntynyt uusi hallituskokoonpano muutti kuitenkin tilanteen.Tästä lähtien neuvoston toimeenpanevan komitean jäsenet joutuivat osavastuuseenväliaikaisen hallituksen päätöksistä. Pietarin neuvoston toimeenpanevankomitean jäsenet puolustivat sekä hallitusta että sen ratkaisujaja joutuivat näin jakamaan vastuun jatkuvasti huononevasta elintarviketilanteesta.Samalla he luopuivat omasta arvovallastaan taistelussa Pietarinvaltaväestön kannatuksesta.Kesäkuun käänneOlisi toki väärin kuvata toukokuun jälkeistä poliittista kehitystä bolševikkiensuurena nousuna. Tehtailla ja asuinalueiden komiteoilla oli oikeus kutsuatakaisin neuvoston edustajiaan ja valita uusia. Tästä säännöstä huolimattabolševikkien vaikutusvalta neuvostoissa ei tässä vaiheessa lisääntynytmerkittävästi. Mutta Leninin valitsema linja vapautti puolueen siitä sodantaloudellisten seurausten vastuusta, jota kilpailevat puolueet suostuivat vapaaehtoisestikantamaan.Jokapäiväisen politiikan pinnan alla kasvoi tyytymättömyys, jotabolševikkien valitsema linja ruokki. Vastustajat hyökkäsivät ärtyneinä jakohdistivat ärtymyksensä alusta alkaen Leniniin tarkoituksenaan eristääepämiellyttävä poliittinen hahmo. Kehittyneemmässä poliittisessa kulttuurissatämä olisi ehkä onnistunut, mutta sama vaistonvaraisuus, joka olimahdollistanut Kerenskin nousun väliaikaisen hallituksen oikeusministeriksi,toimi nyt pääasiallisesti bolševikkien hyväksi. Alussa puolueen johtoelimetkoostuivat hyvinkin eripuraisista intellektuelleista. Uusien ja kokemattomienjäsenten liittyessä puolueeseen johtajuuden merkitys kasvoi. Bolševikkiensuhteen harjoitettu eristämispolitiikka ei tästä syystä johtanut liikkeennäivettymiseen, vaan tulos oli päinvastainen. Puolueen yhtenäisyys kasvoihyökkäysten alla, ja Leninistä tuli vallankumouksen ikoni. Samalla tämäikonimaisuus edesauttoi hajanaisen bolševikkipuolueen yhtenäistymistä.Muusta piti huolen väliaikainen hallitus.76


Alkusoitto heinäkuulleEnsimmäinen yleisvenäläinen työläis- ja sotilasedustajien neuvostojen edustajakokouspidettiin Pietarissa kesäkuun alussa. Edustajakokouksen voimasuhteetosoittivat, että eräs 1905 vallankumouksen peruspiirteistä olitoistumassa. Valtavassa, alueellisesti epätasaisesti kehittyneessä ja huonostijärjestyneessä maassa vallankumoukselliset mielialat ja niiden syyt vaihtelivatsuuresti. Vaara liikkeen hajoamisesta ja uhkaava tappio oli lähellä. Tämäilmiö oli jo edellisen vallankumoussyklin aikana synnyttänyt johtopäätöksen,jolla oli lähitulevaisuudessa valtava, joskin lopulta traaginen vaikutus: oppietujoukosta.Edustajakokous oli hyvin erimielinen ja pystyi enemmistöäänin sopimaanvain menševikkien ja sosialistivallankumouksellisten ylimalkaisesti esittämästäpäätöslauselmasta. Siinä otettiin epäsuorasti kantaa bolševikkienvaatimukseen kaiken vallan siirtämisestä neuvostoille. Tekstissä todettiin,että hallituskriisin yhteydessä vallan siirtäminen työläis- ja sotilasedustajienneuvostolle olisi – siinä tilanteessa – heikentänyt vallankumousta. Valtaa eimyöskään haluttu luovuttaa yksinomaan porvarillisille puolueille. Oli siispakko tyytyä kompromissiin.Päätöslauselmassa otettiin epäsuorasti kantaa myös suunnitteilla olevaanhyökkäykseen. Siinä kehotettiin antamaan apua sotilaille ja sotateollisuudentyöntekijöille – tulevaisuudessa saavutettavan rauhan nimessä.Tästä syystä bolševikkien päätöksestä järjestää oma mielenosoitus10./23. päivänä kesäkuuta syntyi suuri kohu. Sodanvastaiset mielialat olivatlisääntyneet, ja pelkkä ajatus bolševikkien järjestämästä sodanvastaisestamielenosoituksesta oli edustajakokouksen enemmistölle vastenmielinen.Raportit rintamilta osoittivat, että hyökkäysvalmistelut olivat kärjistäneetkomentosuhteita ja että sotilaiden kieltäytyminen rintamapalvelusta oliyleistymässä. Väliaikainen hallitus oli siten kovassa puristuksessa, eikä edustajakokouksenenemmistö katsonut voivansa hyväksyä uuteen hallituskriisiinmahdollisesti johtavia toimia. Edustajakokous meni niin pitkälle, että sekielsi päätöksellään bolševikkejä järjestämästä mielenosoitusta.Poliittisten paineiden purkamiseksi järjestettiin kuitenkin kahdeksanpäivää myöhemmin yhteinen mielenosoitus. Tunnukset osoittivat, että Pietarintyöläisten keskuudessa mielialat olivat kääntymässä bolševikeille myönteisemmiksi.Kaikki osapuolet vetivät tilanteesta johtopäätöksensä.Runsas viikko mielenosoituksen jälkeen alkoi suuri hyökkäys Saksanja Itävallan vastaisilla rintamalohkoilla. Hyökkäyksen alkuvaiheen sotilaallisestaaloitteesta johtuvia etenemisiä tervehdittiin oikeistolaisessa lehdistössäsuurina menestyksinä. Sen jälkeen tuli kova henkinen ja sotilaallinentakaisku.77


Johtopäätösten aikaVenäjän vallankumousta käsittelevästä kirjallisuudesta on erittäin vaikeaapäätellä, mitä venäläisen politiikan eri leireissä ajateltiin ja suunniteltiin kesän1917 sotilaallisen takaiskun jälkeen. Eräitä johtopäätöksistä voidaankuitenkin pitää ilmeisinä. Kenraali Lavr Kornilov luopui omalla lohkollaanvallankumouksen ensimmäisen vaiheen silkkihansikaspolitiikasta. Hyökkäyskäskystäkieltäytyviä sotilaita ammuttiin.Kerenski puolestaan oli käyttänyt kaiken arvovaltansa hyökkäyksen aikaansaamiseksi.Hänelle takaisku merkitsi vallankumouksellisen sädekehänmurtumista ja synnytti tarpeen löytää uusia keinoja vallassa pysymiseksi.Bolševikkien kohdalla tappio noudatti vanhaa venäläistä sanontaa”mitä huonommin, sen paremmin”.Vaikuttavimmat muutokset koskivat kuitenkin sotilaiden mielialoja.Rintamakomentajien raportit olivat järkyttävän samansuuntaisia: armeijaei ollut enää taistelukelpoinen. Juoksuhauta-bolševismi oli levinnyt ja sotilaskomiteatjohtivat sotilaita aivan toiseen suuntaan kuin upseerit. Oli kuitenkinpoikkeuksia, joita poliittinen johto ja armeijan komentajat yrittivätkäyttää hyväkseen tilanteen muuttamiseksi.Kesäkuun 23./heinäkuun 6. päivänä Izvestia julkaisi 12. armeijan sotilaskomiteanvetoomuksen. Siinä viitattiin tietoon, että ”Petrogradin varuskunnassaon ylimääräistä miehitystä ja että rintamalle tarvittiin nyt kaikkilisävoimat”. Pietarissa asiat ymmärrettiin aivan toisin. Vetoomus luettiinyrityksenä riisua aseista vallankumouksen ensimmäisellä päiväkäskyllä luotusotilaallinen turva. Huonosti koulutettujen reserviyksiköiden riveistä eiylipäätään löytynyt suurta halua lähteä rintamalle teurastettavaksi. Muutamassapäivässä ristiriita kasvoi ja sai hyvin selvän poliittisen sävyn. Sekeskittyi 1. konekiväärirykmenttiin, joka julkaisi ensin kielteisen kannanottonsa,vetosi vanhaan päiväkäskyyn ja esitti epäilyn, että se halutaan komentaarintamalle vallankumouksen heikentämiseksi. Myöhemmin yksikön78


sotilaskomitea perääntyi taktisesti ja hyväksyi 500 konekiväärin lähettämisenrintamalle.Seuraavien päivien lehdet olivat täynnä syytöksiä, joissa bolševikitnäyttivät jääneen yksin vastustamaan hyökkäystä ja väliaikaista hallitusta.Tapahtumasta kehkeytyi heinäkuun päivien kriisi.Heinäkuun 3./16. päivänä 1. konekiväärirykmentti lähti aseistettunakohti pääkaupungin keskustaa osoittamaan mieltä. Vastaavanlaisia mielenosoituksiaoli järjestetty aikaisemminkin, mutta tämä suuntautui suoraanväliaikaista hallitusta ja Pietarin neuvostoa vastaan. Siihen liittyi seuraavanapäivänä Kronstadtin matruusit ja Pietarhovin sotilaat.Hallitus kutsui paikalle kaartin ratsuväen tykistön ja Donin kasakoiden1. ja 4. rykmentit. Sotilaallisesti kriisi oli ohi päivässä. Paljon mustetta onkuitenkin käytetty todistamaan, että kysymyksessä oli bolševikkien suunnittelemakaappausyritys. Asioita kylmäverisesti arvioivat kirjoittajat, kuten AnthonyUpton, pitävät tätä sangen epätodennäköisenä. Leninin puheessa konekiväärirykmentinmiehille ei myöskään ole mitään kaappaukseen viittaavaa.Kriisi oli kuitenkin todellinen ja kosketti laajoja joukkoja. Armeija olihajalla, väliaikainen hallitus oli toimintakyvytön ja Pietarin neuvosto ja Työläis-ja sotilasedustajien yleisvenäläinen toimeenpaneva komitea (VTsIK) olimenettämässä kannatustaan.Heinäkuun 7./20. päivänä pääministeri Vlov jätti eroanomuksensa. Hallitusantoi käskyn heinäkuun tapahtumiin osallistuneiden yksiköiden hajottamisesta.Kerenski otti 8./21. päivänä vastaan pääministerin tehtävät, mutta hallituskriisijatkui. 16./29. heinäkuuta pidettiin Mogilevin pääesikunnassa tärkeäneuvottelu. Paikalla olivat melkein kaikki rintamakomentajat ja uusi pääministeri.Vaatimukset olivat kovia. Kuolemanrangaistus oli palautettava rintamilla.Hallitus päätti kutsua koolle valtakunnallisen kokouksen Moskovaan.Kaikki voimat oli nyt laitettava peliin. Venäjän helmikuun vallankumous olisiirtynyt ratkaisevaan vaiheeseen.Kaappaus ja epäonnistuminenKaikki politiikkaan osallistuvat olivat ymmärtäneet että ns. kaksoisvalta olipidemmän päälle mahdoton. Valtiossa ei voinut olla kahta toistensa kanssakilpailevaa vallan ydintä. Vasemmalla ei tätä voitu politiikan julkitasolla helpostimyöntää. Kaksoisvalta oli tavallaan syntynyt edellisen vallankumouksenkokemusten pohjalta. Silloin keisarin myönnytyksillä oli jotain merkitystäainoastaan niin kauan kuin Pietarin neuvostolla oli kansalaisten aktiivinentuki ja armeija oli vielä Venäjän Kaukoidässä.Kaksoisvalta oli uskottava poliittinen muoto, jolla yhteiskunnan eliitinpyrkimyksiä epäilevälle työväestölle ja talonpojille annettiin tunne osallisuu-79


desta yhteisten asioiden hoidossa. Käytännössä neuvostoliikkeen enemmistöoli kasvavassa määrin yrittänyt luovuttaa valtansa väliaikaiselle hallitukselle.Tämä tuli entistä selvemmäksi heinäkuun kriisin aikana. Hallitus julistettiinvallankumouksen pelastuksen hallitukseksi. Sille oli siis – vallankumouksennimissä – alistuttava.Alussa kriisinhallinta näytti onnistuvan. Kaikki olivat, joko näennäisestitai rehellisesti, sydämistyneitä bolševikkien väitetyn kaappausyrityksenvuoksi. Hyvänä esimerkkinä tästä on vasemmistolainen kirjailija MaksimGorki, joka tuomitsi lehdessään jyrkin sanoin bolševikkien seikkailut. Kriittinenasenne oli sen verran yleistä, että bolševikit joutuivat ahtaalle. Suurinosa heidän johtajistaan vangittiin. Puolittain totuudenmukaiset väitteetpuolueen saksalaisista rahalähteistä saivat laajaa julkisuutta. Kaiken lisäksiarmeijan johto tunsi olevansa joko–tai-tilanteessa jota mitkään puolinaisetratkaisut eivät enää helpottaisi.Stavkan johtopäätöksetPääesikunnan kokous 16./23. heinäkuuta alkoi Kerenskin lyhyellä puheella,mutta varsinaisen pääalustuksen piti länsirintaman komentaja, kenraaliAnton Denikin.Hän totesi että rintama oli totaalisessa hajaannustilassa ja että tilaisuudetmoraalin nostattamiseksi olivat muodostuneet iljettäväksi teatteriksi.Niin kauan kuin puhuja puhui, sotilaat hurrasivat, mutta sen jälkeen sotilaskomiteatryhtyivät pohtimaan käytännön ongelmia ja muuttivat mieltään.Kuri hävisi ja sotilaallinen innostus haihtui saman tien.Denikin kävi läpi rintamien heikot kohdat kuolemanrangaistuksestakomissaarien valtaan. Lyhyesti ilmaistuna asiat olivat näin: armeijan kokokutsuntatapa ja rakenne perustuivat vanhan järjestelmän mukaiseen pakottamiseen– kuolemantuomion uhalla. Tämä periaate oli palautettava,muuten armeija ei pystyisi täyttämään tehtäväänsä.Kerenskin kerrotaan istuneen Denikinin esitelmän ajan katse alas luotunaja päätään molemmin käsin pidellen. Osa sotilasjohdon vaatimuksistajohtaisi välittömään ristiriitaan myös Pietarin neuvoston maltillisenenemmistön kanssa. Ristiriita koskisi ennen kaikkea kuolemanrangaistuksenpalauttamista ja sotilaskomiteoiden vallan rajoittamista.Tässä tilanteessa ajatus vallankaappauksesta kypsyi sekä oikeistopiireissäettä pääministeri Kerenskin lähipiirissä. Mitä erilaisten piirien salaisissakokouksissa itse asiassa suunniteltiin, on jäänyt hämärän peittoon.Tosiseikaksi jää, että Moskovan kokouksessa sotilasvallankaappauksen läheisyysoli jo aistittavissa.80


Kadettipuolueen Retš-lehdessä todettiin konferenssin avauspäivänä12./25. elokuuta, että Moskovan konferenssi ei tule vahvistamaan väliaikaisenhallituksen asemaa vaan ajaa maan vielä syvempään kriisiin. Kysymysolikin siitä, miten kriisi ratkaistaan.Kriisin diktatoriseksi ratkaisijaksi oli nousemassa kenraali Lavr Kornilov,joka oli vähän aikaisemmin nostettu armeijan ylikomentajaksi. Vanhankoulukunnan kenraali Aleksejev oli todennut Kornilovista, että ”hänellä olileijonan mieli, mutta lampaan aivot”. Kornilovista tuli kuitenkin Moskovankonferenssin suuri sankari. Hänestä toivottiin maan – ainakin väliaikaista– messiasta.81


Uskomatonta sekoiluaKaappaussuunnitelman juonittelijoita oli kuitenkin liian monta. Lähes uskomattomantunaroimisen jälkeen Kerenski ja Kornilov joutuivat vastakkain.Molemmat tarvitsivat toisiaan, mutta kumpikin halusi olla ylimpänä johtajana.Tilannetta ei ollut enää mahdollista hallita ilman sotilaallista väliintuloa.Siihen tarvittiin Kornilovin joukot. Mutta uudestaan kaapattu valtavaati legitiimin julkisivun ylläpitämistä. Siihen tarvittiin Kerenskin suhteetmaltilliseen oppositioon.Kun Kornilovin joukot lähtivät liikkeelle, Kerenski joutui turvautumaanPietarin työläis- ja sotilasedustajien neuvostoon, ja asiat kääntyivät nurinniskoin. Heinäkuun kriisin eräs tarkoitus oli heikentää neuvoston ja Pietarinvaruskunnan vaikutusvaltaa. Nyt neuvosto nousi kaiken vallan yläpuolelle jaesti työläisten ja vallankumouksellisten sotilaitten toimilla Kornilovin joukkojenpääsyn Pietariin. Sama näytelmä, jossa veljeilevät sotilaat vastustavatyhdessä ylempien suunnitelmia, toistui nyt, ja Pietari säästyi. Se oli väliaikaisenhallituksen lopun alkua.Kornilovin kaappausyrityksen jälkeen väliaikainen hallitus lakkasi itseasiassa olemasta. Kerenskin lähipiiri toimii direktoraattina ja väliaikainenhallitus kokoontui kriisin jälkeen ainoastaan sattumanvaraisesti. Mutta nythallitus tai direktoraatti oli neuvostojärjestelmän panttivanki.Kriisi oli käynnistänyt myös toisen kehityskulun. Bolševikit, jotka välittömästiheinäkuun tapahtuminen jälkeen vaikuttivat jo puolittain eliminoiduilta,nousivat nyt Pietarin vaikutusvaltaisimmaksi puolueeksi, ja tämäsuuntaus jatkui muiden suurkaupunkien vaaleissa.Vasemmisto-sosialistivallankumouksellisten puheenjohtaja SergeiMstislavski totesi tästä vaiheesta, että valta lojui katuojassa. Ken sitä halusi,pystyi sen sieltä poimimaan. Halukkaita oli vähän.82


Pysyvyyden harhaLokakuun vallankumousta on romantisoitu tavalla joka ei vastaa todellisuutta.Yksi koulukunta halusi tehdä siitä luomiskertomuksen veroisen maailmanuudelleensynnyn, jossa risteilijä Auroran valonheittimen kiila valaisee kauastulevaisuuteen. Toinen koulukunta halusi taas hinnalla millä hyvänsä kertoa,että järjestelmä oli muuten ihan hyvässä kunnossa ja elinkelpoinen, muttasitten tuli bolševikkien kaappaus. Molemmat versiot ovat yhtä harhaisia.Viranomaiset ja muodolliset vallanpitäjät olivat jo viikkoja etukäteenkuulleet, että Leninin johtama keskuskomitea oli tiukkojen keskustelujenja äänestyksen jälkeen päättänyt lähteä aseellisen vallankumouksen tielle.Kuvaavaa koko prosessille olikin, että kaikki tiesivät, mitä on tapahtumassa,mutta kukaan ei pystynyt enää vaikuttamaan siihen.Ensimmäinen askel otettiin syyskuun 9./22. päivänä. Bolševikkien kannatusoli kasvanut nopeasti, ja yhdessä vasemmisto-SR:ien kanssa heillä oliselkeä enemmistö Pietarin neuvostossa. Vähemmistöön jäänyt vanha johtoei pystynyt sulattamaan asemansa menetystä. Ratkaisevan äänestyksenhävinnyt puheenjohtaja Tseidze käveli yhdessä Miheil Tseretelin ja FeodorDanin (Gurevitš) kanssa ulos kokoussalista. Neuvosto oli ollut heille tärkeävain niin kauan kuin heillä oli siinä enemmistö. Demokratian pelisäännöteivät kelvanneet kenellekään.Sosialistivallankumouksellisten lehti Delo Naroda varoitti syyskuun27./lokakuun 10. päivänä vasemmistosuuntauksen seurauksista. Samanaikaisestihallitus järjestäytyi uudestaan. Seuraavana päivänä lehti luetteliaikaisempien hallitusten lupauksia ja antoi siten kolmen pisteen vihjeen:tästäkään hallituksesta ei ole kriisin ratkaisijaksi.Loppujen lopuksi lokakuun vallankumous tapahtui miltei ilman dramatiikkaa.Bolševikkien sotilaskomitea esitti uhkavaatimuksensa, esikunnatantoivat periksi, hallitus odotti kohtalonhetkeään Talvipalatsin malakiittisalissaja Kerenski karkasi rintamalle. Kuolonuhreja oli vähemmän kuinhelmikuussa.Kaikki näytti helpolta. Vallankumouksen johtaja Lenin kirjoitti myöhemmin,että ”Venäjällä oli helppo aloittaa vallankumous, mutta vaikeampaasen jälkeen edetä. Lännessä olisi vaikeampaa aloittaa, mutta helpompaaedetä”.Lenin ei ainakaan lokakuussa ymmärtänyt, miten oikeassa hän oli.Hänen olisi myös pitänyt muistaa henkisiin matkaeväisiinsä kuulunut KarlMarxin vallankumousmaksiimi: ”vallankumous etenee aina pidemmälle kuinmitä sen pitäisi edetä”. Juuri sillä hetkellä vallankumous oli ylittänyt mahdollisuuksiensarajan.83


Väärin ymmärretty vallankumousSekä läntinen että neuvostoliittolainen tutkimustraditio kuvaavat lokakuunkumouksen tai kaappauksen pääasiallisesti joko häikäilemättömän taikauas katseisen vallankumousjohtajan saavutuksena. Molemmat tulkinnatovat ensisijaisesti poliittisen tarkoituksenmukaisuuden sanelemia.Ei voida kiistää, etteivätkö bolševikit olisi katsoneet välttämättömäksiratkaista vallan kysymystä sotilaallisella kaappauksella. Mutta yhtä vähänvoidaan kiistää sitäkään tosiasiaa, että sota oli asettanut Venäjän yhteiskunnallisenjärjestelmän sellaisten koettelemusten eteen, että sen seurauksenaoli väistämättä syvällinen yhteiskunnallinen murros.Ratkaisevin kehitykseen vaikuttava asianhaara oli Venäjän armeijanhajoaminen rintamilla. Tähän asti Venäjä oli käynyt kaikki sotansa valtaviamiestappioita kärsien. Suurin osa kärsityistä tappioista oli luonteeltaan yhteiskunnallisia,ei sotilaallisia: sotilaat kuolivat sairauksiin, nälkään, puutteelliseenlääkintähuoltoon ja harkitsemattomasti johdettujen marssien taihyökkäysten seurauksina.Pietarin neuvoston ensimmäinen käsky – Prikaz No 1 – teki lopun tästäepäinhimillisestä järjestelmästä, ja samalla koko vanha järjestelmä luhistui.Ehkä bolševikit ymmärsivät sen. Siksi vanha sotilasjärjestys palautettiinnopeasti, ja järjestelmä jäi henkiin – uusien johtajien komennossa.84


Neuvottelut ja sotaUudet poliittiset johtajat harrastivat tehokasta propagandaa lokakuun vallankumouksenjälkeen. He julkaisivat välittömästi erilaisia päätöslauselmia,joilla keskeisimmät ongelmat muka poistettaisiin. Näin tehtiin maanomistuksenja rauhan suhteen. Päätöksillä sinänsä ei kuitenkaan saatu mitäänaikaan. Maata piti jakaa käytännössä, muuten tilanne kääntyisi nopeastirosvoamiseksi. Ja rauha edellytti, että päästäisiin neuvottelemaan. Joulukuussaaloitettiin neuvottelut Saksan kanssa.Samaan aikaan kun hajanainen neuvostohallitus kävi miltei epätoivoisianeuvotteluja Brest-Litovskissa, kokosi vapaaehtoinen armeija rivejäänDonin alueella. Tehtävä näytti alusta alkaen sekä mahdottomalta että hiemannaurettavalta. Tähän armeijaan löytyi kyllä upseereja, mutta vapaaehtoisiasotilaita oli melkein mahdotonta löytää. Aikaisemmissa yhteenotoissasotilaskastinsa mukaista velvollisuutta noudattaneet kasakat eivät enää olleethalukkaita uhraamaan elämäänsä vanhan vallan puolesta.Vastapuoli ei ollut paljoakaan paremmassa asemassa. Neuvottelut Saksankanssa sujuivat alussa kohtalaisen hyvin. Saksan sodanjohto ja poliitikotBerliinissä etenivät varovasti ja kotimaisia sosiaalisia yhteenottoja ounastellen.Uusi neuvostojohto odotti maailmanvallankumouksen alkamista jayritti vitkastella. Lopulta Saksan sotilasjohto väsyi. Sotilaiden taistelumoraalioli laskussa. Tarvittiin nopeita sotilaallisia ratkaisuja niin kauan kuinarmeija oli vielä taistelukykyinen. Saksa päätti lähteä uuteen hyökkäykseenitärintamalla.Kaikki muut osapuolet olettivat että neuvostovalta oli pelkkä tilapäisilmiö.Armeija oli toimintakyvytön, kansainvälisten lainojen lyhennykset suorittamattaja elintarvikepula valtava. Tässä tilanteessa Vladimir Lenin oli vakuuttunut,ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin – väliaikaisesti – hyväksyäSaksan kovat ehdot. Neuvottelujen pitkittäminen kävi mahdottomaksi, kunSaksan armeijan eteni itärintamalla. Oli valittava joko tai.85


Aleksejevin ja Kornilovin johtama vapaaehtoinen armeija oli suurissavaikeuksissa. Rostov vallattiin, mutta valkoinen terrori nostatti kansaavastarintaan. Puna-armeija pystyi huonosta taistelukyvystään huolimattahelposti valtaamaan takaisin suurimman osan Donin alueesta. Seuraavinakuukausina se syyllistyi vuorostaan silmittömään terroriin, joka käänsi kerranjo kääntyneet mielialat sitä vastaan. Donin alueen punainen terrori olimuutenkin täynnä huonoja enteitä: joukkojen komentosuhteissa oli syntynytkolmiodraama. Joukkoja komensivat puolueen komissaarit, vanhan armeijanasiantuntijat ja sotilaskomiteat. Siitä syntyi toinen toisiaan syyllistävienja käytännön vallasta taistelevien piiri, joka jo enteili neuvostohallinnon tuleviavitsauksia.Agentit ja vastavallankumousVenäjän liukeneminen liittolaisten riveistä synnytti sotilaallisen ongelman.Iso-Britannian hallitus oli parlamentissa luvannut, ettei uusia ikäluokkia enääkutsuta aseisiin. Sopimus ei niinkään johtunut ylimielisyydestä kuin pelosta,että uudet kutsunnat synnyttäisivät vastustusta ja yhteiskunnallista levottomuutta.Ulkoministeri Anthony Balfour oli jo 1914 selittänyt, että sota ei olevoitettavissa ilman että Venäjä on loppuun saakka täysipainoisesti mukana.Venäjällä oli – tai tarkemmin oli ollut – ne runsaslukuiset sotilasjoukot, jotkapystyisivät sitomaan suuriakin saksalaisia joukko-osastoja itärintamalla.Toinen ja yhtä tärkeä näkökanta, joka vaikutti liittolaisten päätöksiin,oli saksalaisten mahdollisuudet päästä nauttimaan Ukrainan taloudellisistaresursseista. Venäjän lipeäminen sotarintamasta merkitsisi yksiselitteisesti,että Iso-Britannian yritykset sulkea Saksan strategisesti tärkeät tuontiväylätolivat vaarassa epäonnistua.Ei siis ole yllättävää, että Iso-Britannia oli jo marraskuun lopussa tehnytpäätöksensä tukea kaikin tavoin sellaista vastuullista liikettä, joka toimisi aktiivisestiPietarin maksimalisteja vastaan. Ongelmana oli vain, ettei Iso-Britanniansotajoukoissa ollut sellaista miesvoimaa, jota olisi voitu lähettää Venäjälle.Ainoa tapa oli toimia sotilastiedustelun ja agenttien välityksellä.Sisällissodan puristuksessaSisällissota alkoi siis jo joulukuussa 1917, mutta valkoisen puolen menestysoli alussa huono. Kenraali Kornilov ei ollut mikään suuri taktikko, ja juurihänen jääräpäisyydestään johtuen sisällissota oli loppumaisillaan jo keväällä1918. Uhkarohkean hyökkäysoperaation aikana punaisten kranaatti osuihuhtikuun 13. päivänä taloon jossa Kornilovin komentokeskus oli. Moskovan86


kokouksen vielä kesällä 1917 juhlima valtakunnan pelastaja sai osuman jakuoli. Kenraali Anton Denikin peri komennon ja valkoinen armeija pelastui.Samaan aikaan syntyi toinenkin rintama. Venäjällä oli koottu tšekkiläisistäsotavangeista ja vapaaehtoisesti antautuneista sotilaista legioona, jonka tarkoituksenaoli taistella Tšekin itsenäisyyden puolesta habsburgilaista komentoavastaan. Tšekkiläinen legioona oli jo matkalla takaisin länsirintamalleVladivostokin kautta, kun tapahtui jotain ihmeellistä. Tšekkiläisen komiteanjohtaja Edvard Beneš kertoi käyttäneensä legioonaa varmistaakseen, että Iso-Britannia ja Ranska tunnustavat sodan jälkeen Tšekkoslovakian. Legioonankäyttö puna-armeijaa vastaan oli siis Tšekkoslovakian itsenäisyyden hinta.Lyhyessä ajassa tästä joukko-osastosta tulikin vallankumouksen vaarallisinvihollinen. Osasto valtasi ensin Samaran ja vähän myöhemmin Kazanin.Etelässä Denikinin voimat aloittivat Kubanin alueen valloittamisen. Uusihallitus oli kuilun reunalla.Venäjän sisällissodan kohtalo määräytyi kuitenkin valkoisen puolenpoliittisten vaatimusten ja johtajien keskinäisen eripuraisuuden vuoksi. Valkoistenyhteistoiminta kangerteli pahasti, ja heidän poliittiset tavoitteensaolivat menneisyyden tavoitteita. Kenraali Aleksejevin kuolema johti kaikenlisäksi siihen, että jäljellä ei ollut yhtään kokonaisuutta hahmottavaa kunnianhimoistajohtajaa.Vallankumouksellisten puolella tavoitteet olivat selkeämmät, ja taloudenahdingossa oli mahdollista houkutella ihmisiä armeijan leipiin, kunmuita ansaitsemiskeinoja ei ollut. Trotski loi yhdessä vanhan armeijan upseerienkanssa toimivan ja iskukykyisen armeijan. Vallankumouksen kannaltakeskeiset sotilaskomiteat lakkautettiin ja kuri palautettiin. Kuolemantuomio– yleensä ilman oikeuskäsittelyä – otettiin taas käyttöön.Ratkaisevat taistelut käytiin lokakuussa 1919 – kaksi vuotta vallankumouksenjälkeen. Valkoinen armeija lähestyi jo uhkaavasti Tulaa ja vaaransi sitenpunaisen armeijan tärkeimmät asetehtaat. Mutta sotaonni kääntyi, ja vapaaehtoinenarmeija kärsi huomattavan tappion ja joutui perääntymään Kriminniemimaalle. Nikolai Judenitš piti kiinni imperiumin vanhasta kunniasta eikäsuostunut kunnioittamaan Suomen itsenäisyyttä. Vanhakantainen ylpeys kostautui,kun hän tästä syystä joutui hyökkäämään Pietariin Virosta käsin.Alkutalvesta 1920 Koltšakin joukot kärsivät tappion Irkutskissa. Vähänmyöhemmin Denikin luopui eteläisen armeijan komennosta. KenraaliPjotr Wrangel peri päällikkyyden, mutta joutui evakuoimaan joukkonsaKonstantinopoliin. Käytännössä sisällissota oli päättynyt, mutta sotatoimetjatkuivat.Saksalaisten toisen maailmansodan aikana löytämä Smolenskin puoluearkistokertoo varsin koruttomasti sisällissodan jälkeisestä tuhotustamaasta. Ruokaa oli vähän tai ei ollenkaan. Tehtaiden työläiset lakkoilivat,koska palkkoja ei maksettu ja ruoka-annokset olivat pieniä. Maassa kiersi87


88armeijasta lähteneitä, kerjääviä ja ryösteleviä joukkoja. Valtaan päässeenpuolueen jäseniksi hakeutuivat onnenonkijat ja kylien köyhimmät. Kyläneuvostojenjohtoon asettui melkein lukutaidottomia ihmisiä, joilla ei ollut kokemustaedes oman elämänsä johtamisesta. Kronstadtin merimiehet kapinoivatalkuvuodesta 1921. Tambovin alueella kapinoivat talonpojat. Neljänsotavuoden aikana maatalous oli jäänyt rappiolle ja nälänhätä oli vähintäänyhtä tappava kuin sisällissota. Paluu arkeen oli alkanut.


Sosialismin rakentamistaTyölaki ja työväkiRaastavan sisällissodan jälkeen piti saattaa elämän olosuhteet jotakuinkinnormaaliin uomaan. Piti luopua sotakommunismin pakosta ja luoda työläistentasa-arvoon perustava järjestelmä. Tämän tasa-arvon eräänä kulmakivenäoli hallituksen (Sovnarkomin) päätös minimipalkasta. Minimipalkka eikuitenkaan kannustanut työläisiä riittävästi tuottavuuden lisäämiseen, mikävuorostaan oli maaseudun tavarantuottajien ja kaupunkien teollisuudenvälisen vaihdon menestymisen edellytys.Maatalouden tuottavuutta oli kuitenkin alussa helppo kasvattaa nopeastiottamalla käyttöön sisällissodan aikana viljelemättä jääneet pellot.Samalla maatalouden ja teollisuuden eritahtinen tuottavuuskehitys synnyttiuusia ongelmia.Hallitus joutui itse asiassa heti vuoden 1921 lopussa perääntymäänylioptimistisista aikeistaan. Marraskuussa tehdyn päätöksen mukaan minimipalkanedellytykseksi tuli, että työläinen oli saavuttanut tuottavuustavoitteensa.Tämäkin päätös synnytti monenlaisia ja odottamattomia seurauksia,jossa eri tuotantohaarojen työläisten edut olivat ristiriitaiset.Elintarvike- ja tekstiiliteollisuuden oli helpompi nostaa tuottavuuttakuin esimerkiksi koneteollisuuden. Hallituksen päätös johti siis näillä sektoreillanopeasti kohonneisiin palkkoihin. Klassinen esimerkki on tupakkateollisuudennaispuolisten työntekijöiden voimakkaasti kohonneet palkat, kuntaas raskaassa teollisuudessa ahertavien perusproletaarien palkat polkivatpaikallaan.Ristiriita oli vallankumouksen oloissa kestämätön ja johti nopeasti uusiinmyönnytyksiin. Ensimmäinen niistä oli vuoden 1922 työlaki. Se oli monellatavalla maailman radikaalein työlaki ja antoi ammattiosastoille laajojaoikeuksia valvoa tehtaan johdon päätösten laillisuutta. Samalla se kuitenkin89


sitoi palkat tuottavuuden kasvuun ja synnytti monenlaisia ristiriitoja valtiovallanasettamien tuottavuustavoitteiden, tehtaiden johdon kehitystavoitteidenja työläisten vaikutusmahdollisuuksien välille.Toinen myönnytys oli keskusammattiliiton päätös uudesta 17-asteisestapalkkataulukosta. Päätöksessä luotiin eri palkkaryhmien väliset kiinteätsuhteet: alimman ja ylimmän työläispalkan suhde ei saanut ylittää suhdelukua2,7. Ylimmän johdon palkka taas ei saanut olla kuin viisi kertaa suurempikuin alimman työntekijän palkka. Tämäkin järjestelmä synnytti nopeastisuuria vaikeuksia.Neuvostojärjestelmä oli jo sisällissodan pyörteissä tuottanut erikoislaatuisenkolmikannan. Tehtaassa oli kolme valtakeskusta: yleensä oli ns.porvarillisista asiantuntijoista koostunut toimiva johto, johtoa valvova jatyöläisiä johtava puoluekomitea sekä työläisneuvosto, joka edusti työläistensuoraa demokratiaa.Ristiriidat näiden valtakeskusten välillä olivat ilmeisiä ja johtivat vakaviinerimielisyyksiin. Ensimmäinen enne saatiin jo Moskovan tehdasneuvostojenvaaleissa keväällä 1921. Kommunistinen puolue menetti suurissa tehtaissaenemmistönsä puolueettomille edustajille ja säilytti sen kaupunginneuvostossaainoastaan pienten tehtaiden ja toimistotyöntekijöiden avulla.Juuri ne joukot, jotka kesällä 1917 olivat tukeneet bolševikkejä ja jotkasiten olivat tehneet lokakuun vallankumouksen mahdolliseksi, olivat nytluisumassa pois puolueen vaikutusvallan piiristä. Samalla syntyi entistä vaikeampiaristiriitoja tehtaiden ammattijohtajien (spetsy) ja puoluekomiteoidenjohdon välillä. Yhteenotoissa molemmat yrittivät vedota joko työläisiintai kaupunkien puoluekomiteaan.Teollisuuden byrokratiaTeollisuuden ongelmat edellyttivät myös toimenpiteitä. Vastuu teollisuudenkehittämisestä oli siirretty vuonna 1917 perustetulle Kansantalouden korkeimmalleneuvostolle (VSNH), joka kehittyi luonnollisista syistä nopeastivaltavaksi byrokratiaksi. Kansantalouden kokonaisvaltainen hallinta ei silloisillateknisillä resursseilla ollut mahdollista. Puutteita yritettiin kompensoidaperustamalla VSNH:n alaisuudessa toimivia ”päätoimistoja” – glavki.Eri teollisuushaarat muodostivat siten neuvostojärjestelmän rakastamienlyhenteiden kautta valtaa käyttäviä alakohtaisia glavkeja: metsäteollisuudenglavles, tulitikkuteollisuuden glavspitski, öljyteollisuuden glavneft ja niinedelleen.Tämän apparaatin avulla yritettiin ohjata valtiollistettua teollisuuttamääräämällä sille resursseja ja asettamalla tuotantotavoitteita. Samalla syntyineuvostojärjestelmälle niin ominainen hallintohaarojen kilpailu vähäisistä90


esursseista. Erityisen tärkeä rooli tässä kilpailussa oli Työn ja puolustuksenneuvostolla (STO – Soviet truda i oborony). STO oli syntynyt 1918 perustetunTyöläisten ja talonpoikien puolustusneuvoston pohjalta, ja muuttuinopeasti tärkeimmäksi yhteiskunnallisten voimavarojen ohjaajaksi.Ensimmäisissä sisällissodan jälkeisissä vaaleissa tuntui selvästi, että vallankumouksellineninto oli jo laskussa ja usko tulevaisuuteen horjumassa.Järjestelmä puolustautui kaventamalla yhteiskunnallisia vapauksia ja lakkauttamallaneuvostoja joiden enemmistö oli siirtynyt puolueen valvonnanulkopuolelle. Järjestelmä muuttui edustuksellisesta neuvostodemokratiastaaktivismille perustuvaan mobilisoituun demokratiaan.Enteillä lastattu laivaVenäjän pitkä ja traaginen 20. vuosisata alkoi tsaari Nikolai II:n kruunajaistenyhteydessä Hodynkan kentällä tapahtuneella onnettomuudella. Venäläisenperinteen mukaan kansalle heitettiin lantteja, ja pikkurahoja tavoittelevat ihmisettallasivat toisiaan kuoliaaksi. Samaan aikaan Peter Struve kirjoitti Tverinkuvernementin zemstvo-kokouksen nimissä uhmakkaan kirjeen majesteetille.Asiat näyttivät silloin vielä olevan kohdallaan. Sorretut puhuivat oikeudenmukaisuudesta,ja tulevaisuus näytti lupailevan jotain kaunista ja hyvää.Sen jälkeen kaikki murtui, ja runsaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen samatihmiset kohtasivat jälleen aivan toisenlaisissa rooleissa.Laivan lähtöAamulla syyskuun 29. päivänä 1922 saksalainen alus OberbürgermeisterHaken lähti Petrogradista kohti Stettiniä. Aikataulun mukaan sen olisi pitänytlähteä jo edellisenä päivänä, mutta matkustajien erikoiset olot olivatviivästyttäneet lähtöä.Myöhemmin alusta ei juurikaan muisteta Stettinin ylipormestari HermannHakenin nimen perusteella. Venäjän historiassa se tunnetaan ”filosofienlaivana” – filosofskij parohod.Matkustajina oli nimekäs joukko bolševikkien vastustajia. Suurin osaheistä oli 1890-luvulla liittynyt siihen kasvavaan radikaaliin liikkeeseen, jostaoli syntynyt sekä Venäjän sosiaalidemokraattinen puolue että sosialistivallankumouksellinenliike. Myöhemmin tämä melko yhtenäiseltä vaikuttanutliike hajosi historian eri käänteissä.Vallankumouksen ja sisällissodan jälkeisen NEP:n vaatimat taloudellisetmyönnytykset olivat synnyttäneet ajatuksen toisenlaisista mahdollisuuksista.Uusi talouspolitiikka tasaisi tien suvaitsevammalle ideologiselle politiikalle.91


Sisällissodan vaikeimmassa tilanteessa monet menševikit ja sosialistivallankumouksellisetolivat asettuneet puolustamaan neuvostojärjestelmää kansainvälisiäinterventionisteja ja valkoista oppositiota vastaan. Kronstadtinkapina oli kuitenkin monen mielestä osoittanut, että olosuhteet olivat aivanmahdottomat minkäänlaisen sosialismin rakentamiseksi.Tsekan piirissä oli arvioitu, että selkeä enemmistö Pietarin asukkaistavastusti valtion johtoa. Joulukuussa 1921 bolševikkien johto päättikin,että ideologista kuria oli tiukennettava. Kesään 1922 mennessä menševikitja sosialistivallankumoukselliset oli hiljennetty. Seuraavaksi oli älymystönvuoro.Virstanpylväs matkalla ulkomailleKesällä 1922 kuulusteluihin tuotujen nimilista synnyttää vaikutelman, ettäjälleen oli ryhdytty samaan ideologiseen taisteluun kuin kaksikymmentä vuottaaikaisemmin, jolloin sitä käytiin erityisellä kiihkeydellä Vehin ympärillä.Lenin oli Vehin ilmestymisen jälkeen marraskuussa 1909 pitänyt luennonLiègessä. Sen otsikkona oli ”Vastavallankumouksellisen porvaristonideologia” ja siinä käsiteltiin nimenomaan vehiläisten tavoitteita. Jo otsikkokuvastaa tulevan vallankumousjohtajan pettymystä, olivathan johtavatvehiläiset aloittaneet poliittisen uransa samankaltaisin aattein kuin nuoriUljanov.Joulukuussa 1909 ilmestyneessä artikkelissa Lenin jatkaa kritiikkiään jatoteaa, että Vehi otti kantaa vallankumousta vastaan ja asettui palvelemaanvastavallankumousta.Vehiläisten kuulusteluja 1922 johti Jakov Agranov, joka toimi ns. ”suppeankansankomissaarien neuvoston” sihteerinä. Hallituksen järjestettyäorganisaationsa pysyvämmälle pohjalle Agranov kuului hallituksen sihteeristöön.Tässä ominaisuudessaan hän sai tehtäväkseen selvittää Kronstadtinkapinaan vaikuttaneita poliittisia syitä. Tästä alkaen Agranov oli kuolemaansaasti hyvin keskeisillä paikoilla Neuvosto-Venäjän turvallisuuselimissä.Agranov oli vastuussa kaikista ideologisesti keskeisistä tutkimuksista”taktisesta keskuksesta” ja Tambovin kapinasta alkaen aina Tuhatševskin jaBuharinin kuolemantuomioihin asti. NEP-kauden alussa hän esitteli puolueenjohdolle kesäkuun 1. päivänä 1922 GPU:n raportin valtion turvallisuudenuusista haasteista. Raportissa painotettiin muutamia uuden talouspolitiikansynnyttämiä vaaratekijöitä: se antaa älymystölle mahdollisuudenperustaa kirjapainoja ja julkaista kirjoja.”Tulevaisuudessa tiivistyvän vastavallankumouksellisen liittoutumanhuolestuttavana enteenä ovat huomattavassa määrin ja vaistonvaraisestisyntyvät yksityiset yhteiskunnalliset yhdistykset (tieteelliset, taloudelliset, us-92


konnolliset ynnä muut) sekä yksityiset kustantamot, joiden ympärille neuvostovastaisetelementit ryhmittyvät,” todettiin Agranovin selvityksessä.NEP ei siis ollut vaarallinen ensisijaisesti taloudellisessa mielessä. Sehänsoi oikeuksia tuottaa hyödykkeitä ja myydä niitä markkinoilla. Huomattavastivaarallisempi oli ajatusten vapautuneet markkinat.Sukupolvien välienselvittelyTämän ensimmäisen suuren ja jo melkein väkivaltaisuuteen viittaavan ideologisenvälienselvittelyn osallistujille oli tunnusomaista, että he olivat syntyneetvuoden 1870 molemmin puolin. He olivat yliopistossa saaneet vaikutteitasen ajan venäläisestä marxilaisuudesta ja keskustelleet Aleksandr Herzeninja Nikolai Tšernyševskin teoksista. Aleksanteri II:n optimismia täynnä alkaneenhallinnon kääntyminen konservatismiin ja myöhemmin repressioon olivaikuttanut heihin syvästi.He olivat kaikki tavalla tai toisella ottaneet osaa Venäjän ensimmäiseenvallankumoukseen, mutta vetäneet siitä hyvin erilaisia johtopäätöksiä.Lokakuun vallankumouksen jälkeen jako eri leireihin syveni. Vehiläiset julkaisivat1918 Iz Glubiny – Syvyydestä. Siinä sanoma oli selvä. He olivat jo 1909varoittaneet Venäjää uhkaavasta katastrofista. Nyt katastrofi, jumalallinenrangaistus, oli tosiasia.1870-luvun sukupolvet tulivat pitämään toisiaan vihollisina yhä useammin.Juuri tästä syystä Agranovin osuus oli merkittävä: hän ei ollut pitkän linjanbolševikki. Hänet tuomittiin sosialistivallankumouksellisen puolueen aktivistinasisäiseen maanpakolaisuuteen Siperiaan, missä hän tutustui Staliniin ja Kamenjeviin.Hän liittyi bolševikkipuolueeseen helmikuun vallankumouksen yhteydessä.Lokakuun vallankumouksen jälkeen hän toimi Neuvosto-Venäjän ensimmäisenhallituksen sihteerinä. Hänen raporttinsa heijastivat todennäköisestihyvin valtionjohdon näkemyksiä edessä olevasta ideologisesta taistelusta.Maanpakoon mahdollisesti lähetettäviltä intellektuelleilta kysyttiinkuulusteluissa, miten he suhtautuvat neuvostovaltaan. Ainakin NikolaiBerdjajevin vastaus on säilynyt jälkipolville. Hän kieltäytyi tunnustamastayhtä ainutta oikeata luokkalähtökohtaa ja totesi kannattavansa humanismia,”jolle kaikki erilaiset luokkanäkökohdat alistuvat”.Vastaus ei tyydyttänyt. Lopputuloksena oli, että noin 150 venäläistä filosofia,yliopisto-opettajaa ja tiedemiestä lähetettiin Saksaan. Sieltä suuri osahakeutui Prahaan, josta muodostui emigranttien henkinen keskus. 30-luvullaosa jatkoi pakomatkaansa Ranskaan, osa Yhdysvaltoihin. Tunnetuimmatmaanpakoon lähetetyt olivat filosofit Sergei Berdjajev ja Nikolai Losski sekäsosiologit Semjon Frank ja Pitirim Sorokin. Kielitieteilijä Roman Jakobson olijo ulkomailla eikä katsonut aiheelliseksi palata kotimaahansa.93


94Filosofien laiva jäi symbolisena tekona historiaan. Neuvostoliitonmyöhempi historia osoitti, että teko ei ollut tilapäinen virhepäätelmä vaankehittymässä olevan systeemin tapa suhtautua vastustajiinsa. Jokainen poikkipuolinensana oli mahdollisesti tappava uhka. Ja sanoja oli paljon. PianJakov Agranov saisi uusia tehtäviä.


Vainoharhainen maaVuoden 1917 vallankumoussykli oli johtanut monen lähes sattumanvaraisenseikan myötävaikutuksella historialliseen läpimurtoon. Päiväkäsky nro 1 olisyntynyt täysin spontaanisti, bolševikit olivat selviytyneet salaisen toimitapansaavulla, jossa he näkivät pettureita ja agentteja kaikkialla. Sisällissotaoli voimistanut ja osoittanut tämän vainoharhaisuuden oikeutetuksi. Maaeli nyt rauhassa, mutta vihollismielisen maailman ympäröimänä.Sosialismin rakentamistaMenševikkien talousteoria oli opettanut, että maa ei ollut valmis työväenluokanvallanottoa varten. Neuvostohallitus joutui nyt sen kokemaan. Huomattavaosa teknisesti koulutetusta väestöstä oli lähtenyt maanpakoon.Raaka-aineiden kuljetus oli vaikeaa sodan runtelemien rautateiden ja hitaidenjokikuljetusten vuoksi. Maatalous, josta ennen sotaa ja vallankumoustaoli saatu eniten vientituloja, oli täydellisessä sekasorrossa. Bakun öljytuotantooli käytännössä pysähdyksissä. Puolet Donbasin hiilikaivoksista oli tuotannossa,mutta tekninen taso oli erittäin primitiivinen. Pietariin ja Moskovaankeskittynyt koneteollisuus oli kärsinyt pahasti. Putilovin tehtaat olivatennen sotaa työllistäneet 6 000 ihmistä. Sisällissodan päättyessä työvoimaoli supistunut 1 000 työläiseen, ja hekään eivät tuottaneet juuri mitään.Osa ongelmista oli ainakin tilapäisesti ratkaistavissa talouden militarisoimisella.Taisteleva armeija muutettiin työarmeijoiksi ja ne komennettiinkunnostamaan rautatieverkostoa. Maatalouden ongelmia oli vaikeampiratkaista.Sisällissodan aikana tarvittu vilja ja ruoka oli yksinkertaisesti takavarikoitu.Viimeisenä sotavuonna talonpojilta takavarikoidut tuotteet olivatmäärältään ylittäneet 600 miljoonaa tonnia. Tällä politiikalla oli tietenkin95


seurauksensa. Talonpoikien luottamus neuvostojärjestelmään hävisi, ja sejohti laajoihin levottomuuksiin. Bolševikkien oli pakko perääntyä.NEP – uusi talouspolitiikkaKommunistisen puolueen 10. puoluekokouksessa hyväksyttiin suunnitelma”uudesta talouspolitiikasta”. Sen ensimmäinen vaihe oli korvata maataloustuotannontakavarikointi (prodrazverstka) verolla (prodnalog). Veromaksettiin pääasiallisesti tavaratoimituksina, ja prodnaloginsa maksettuaantalonpoika sai kaupitella ylijäämäänsä, miten itse parhaaksi katsoi.NEP tarkoitti siis käytännössä myös kaupan osittaista vapauttamista,ja se johti sisällissodan jälkeisessä pulataloudessa laajasti rehottavaan spekulaatioon.Tämä aika synnytti eräitä neuvostokirjallisuuden tunnetuimpiaklassikoita, kuten Ilfin ja Petrovin Kultaisen vasikan ja Kaksitoista tuolia.Vähän myöhemmin NEP laajennettiin koskemaan kaikkia alle 20 henkilöätyöllistäviä yrityksiä, joista osa palautettiin alkuperäisille omistajilleen.NEP merkitsi siis poliittista perääntymistä. Leninin ajatus oli että poliittisestivahva hallitus ja vallankahvassa oleva työväenluokka pystyivät varmistamaanpitkän aikavälin etunsa ja samalla valvomaan muiden luokkien toimintaa.NEP:n hengen mukaisesti toimintaoikeuksia laajennettiin myöntämällä toimilupiamyös raaka-aineteollisuudelle. Suurteollisuuden ongelmia NEP eikuitenkaan pystynyt ratkaisemaan.Uusi talouspolitiikka nosti esille yhteiskunnallisia ristiriitoja tavalla,joka ylitti yhteiskunnan sietokyvyn. Leniniläinen suunnitelma pohjautui käsitykseentyöväenluokan kyvystä uhrautua taloudellisesti poliittisen vallansäilyttämisen nimissä. Ajatuksena se ehkä tuntui hyvältä, mutta käytännössäse johti välittömiin taloudellisiin ja poliittisiin vaikeuksiin. NEP oli siis synnyttänytavoimen ristiriitatilanteen, johon puolue ei halunnut yhteiskunnallisenopposition sekaantuvan.Maatalous, teollisuus ja valtaTalouden piirissä NEP oli synnyttänyt toisen ristiriidan, joka kärjistyi ns.leikkurikriisissä.Tuottavuus maatalouden piirissä kasvoi nopeasti. Siihen vaikuttimuun muassa sekin, että NEP:n oloissa ei kannattanut tuottaa raakaaineitateollisuutta varten. Kahdessa vuodessa maatalous oli saavuttanutlähes sotaa edeltäneen tuotannon tason, mutta tuotannon sisäinen rakenneoli NEP:n hintapolitiikasta johtuen suuntautunut elintarvikkeisiin.Samanaikaisesti keskusvalta yritti lieventää teollisuuden palkkarakenteen96


vinoutumia sallimalla korjaavia palkankorotuksia. Tuloksena oli nopeastikasvava inflaatio.Maatalouden tuottavuuden nopea kasvu johti yhdessä inflaation kanssakaupungin ja maaseudun vaihdon nopeaan muuttumiseen. Lokakuussa 1922teollisuustuotannon ja maatalouden hintojen suhdeluvun indeksi oli 131 (perusluku100 vuodelta 1913). Vuotta myöhemmin indeksi kiipesi lukuun 310.Epäedullinen suhdeluku vaikutti välittömästi talonpoikien kiinnostukseentuottaa markkinoita varten. Vanhan järjestelmän puitteissa talonpoikaoli aina menettänyt tuottavuuden kasvun hedelmät maanomistajalle. Uusivalta ei teollisuuden huonon tuottavuuden tähden pystynyt houkuttelemaantalonpoikia uudistamaan tuotantotapojaan.Tilanne vakiintui tältä pohjalta vuodesta 1924 eteenpäin, mutta olisamalla äärimmäisen konfliktialtis. Mikä tahansa muutos, joko sääolosuhteissatai yhteiskunnan sisäisissä jännitteissä, laukaisisi ristiriidan.Mobilisaatio terrorin alkumuotonaAlun alkaen oli selvää, että uuden valtion voimavarat olivat vähissä. Vanhanjärjestelmän jättämät edellytykset olivat kehnot, maailmansota oli tuhonnutpaljon siitäkin ja sisällissota vei viimeiset rippeet. Tässä vaiheessa poliittinenjohto keksi mainion välineen: vapaaehtoiset lauantaityöt – subbotnikit. Ensimmäisetlaajat subbotnikit järjestettiin keväällä vuonna 1919 vetureidenkorjaamista varten ja järjestelmä tuntui toimivan. Jo aiemmin oli sisällissodanvaarallisimmista tilanteista selviydytty kutsumalla puolueen uskollisimmatjäsenet ja kannattajat apuun.Subotnikeista saatua kokemusta käytettiin pian paljon poliittisemmassayhteydessä. Nälänhädän puristuksessa Trotski oli ymmärtänyt, että kirkonvastaistataistelua oli mahdollista käydä juuri nälänhätää hyväksi käyttäen.Tehtiin siis päätös, että kirkon oli luovuttava rikkauksistaan nälänhädän torjumiseksi.Patriarkka Tihon yritti pelastaa kirkon tarvitsemia kulttiesineitä jasai vastaansa Tsekan järjestämiä erikoisosastoja. Puolueen valitsemaa linjaapönkitettiin järjestämällä päätöksiä hyväksyviä kokouksia tehtailla. Näin oikeutettiinkirkonvastaiset toimenpiteet, mutta aina tämä taktiikka ei onnistunut.Tehdaskomiteoissa puolueen vastustajat käyttivät tilanteita hyväkseen jaesittivät demokraattisia oikeuksia puolustavia lisäyksiä päätösehdotuksiin.Tunnusomaista olikin, että sisällissodan tyytymättömyys suuntautuihyvin usein puolueen yksipuolista propagandaa vastaan. Yhä useamminesitettiin vaatimuksia sallia kilpailevat lehdet.Poliittisen tilanteen kärjistymisen vuoksi vuoden 1921 lopussa kävivälttämättömäksi eliminoida osa vastustajista. Tästä alkoi ”mobilisoidundemokratian” kehitys vallitsevaksi järjestelmäksi.97


Pietarin taistelujärjestöKronstadtin kapinan nujertamisen yhteydessä oli paljastunut yhteyksiä,jotka johtivat ruhtinas Dmitri Šahovskoin yhdessä Ison-Britannian salaisenpalvelun kanssa perustamaan pankkiin. Jakov Agranov sai tehtäväkseen selvittääsalaliittoa, mistä paisui sittemmin ensimmäinen suuri näytösoikeudenkäynti.Historiassa se tunnetaan Pietarin taistelujärjestön tai Tagantsevinsalaliittona. Yleensä on oletettu, että kaikki tuomioiden perustelut olivatkeksittyä. Myöhemmin on kuitenkin paljastunut, että Vladimir Tagantsevillaoli yhteyksiä Šahovskoin järjestämiin ”kansallisen keskuksen” rahavirtoihin,mutta järjestelmä oli heikko ja todelliseen vastarintaan kykenemätön.Pietarin kuvernementin Tseka päätti käyttää tilannetta muiden mahdollistenvastustajien pelästyttämiseksi. Elokuun lopussa ammuttiin Pietarinulkopuolella 61 pääsyytettyä, heidän joukossaan runoilija Nikolai Gumiljov,joka vähän aikaisemmin oli eronnut vaimostaan Anna Ahmatovasta.Teloitettujen historiaan liittyy dramaattinen yksityiskohta. VladimirTagantsevin isä Nikolai oli ollut keisarillisen senaatin jäsen ja siinä ominaisuudessavaikuttava lainsäätäjä. Historian ivaa oli, että isä Tagantsevinjuridiikkaa käsitelleeseen tuotantoon sisältyi kuolemantuomiota puolustanutteos.Agranovin selvitysten pohjalta kommunistisen puolueen keskuskomiteapäätti joulukuussa 1921 asettaa sosialistivallankumouksellisen puolueenjohtajat oikeuden eteen. Osasyynä tähän päätökseen oli sosialistivallankumouksellistenosallistuminen sisällissodan Samarassa perustettuun Komutšhallitukseen(perustuslakia säätävän kokouksen jäsenten komitea), muttapäätökseen vaikutti myös, erityisesti Moskovassa, sitkeästi jatkuva oppositiotoimintatyöpaikoilla.Keväällä 1922 suurin osa SR:läisistä vangittiin ja julkisessa puhetilaisuudessaAnatoli Lunatšarski vaati kuolemantuomiota Trehgornaja-tehtaanjoukkokokouksessa vangituille SR-johtajille. Se oli itse asiassa jyrkässä ristiriidassavallankumouksen alussa esitettyjen vaatimusten kanssa ja herättipäätöslauselman muodollisesta hyväksymisestä huolimatta vastalauseita.Kun GPU vastustuksen nujertamiseksi pidätti kuusi tehtaan työläistä, syntyilakko, joka vuorostaan murrettiin uhkaamalla sulkea koko tehdas.Puolueen päättämää linjaa puolustettiin laajalla kampanjalla. Samallaluotiin mekanismi, jolla supistettiin edustuksellista demokratiaa. Poliittisetpäätökset siirrettiin puolue-elimille ja kaupunkien neuvostojen määräysvaltaasupistettiin koskemaan paikallisia hallintoasioita. Samalla kun ammattiyhdistystentoimintaoikeuksia kavennettiin luotiin – tahtomatta tai tahallisesti– ylhäältä johdettu poliittinen järjestelmä. Sen legitimaatio perustuijoukkokokouksiin, joissa pitkäveteiset puheet ja raportit tekivät melkeinmahdottomaksi esittää harkittuja ja valmisteltuja vastaehdotuksia.98


Simon Pirani on kirjassaan olettanut, että tämä poliittinen järjestelmäperustui kommunistisen puolueen johdon ja mobilisoitavissa olevientyöläisten kesken solmittuun ”yhteiskunnalliseen sopimukseen”. Keskeinenajatus oli, että poliittinen johto toteuttaa työläisten enemmistölle siedettävätelinolot takaavaa politiikkaa. Vastapalveluna työläisenemmistö hyväksyymuihin kansanryhmiin ja poliittisiin suuntauksiin kohdistuvat kontrollitoimenpiteet.Kansankokousten mobilisoitua demokratiaa on yleensä kutsuttu stalinilaiseksihallintajärjestelmäksi, mutta järjestelmä syntyi itse asiassa Lenininvielä johtaessa puolueen politiikkaa.99


Mahdoton tehtäväNEP:n aikana Neuvosto-Venäjällä käytiin laajaa ja mielenkiintoista taloustieteellistäja poliittista keskustelua. Siinä kartoitettiin uuden sosialistisenvaltion kehitysmahdollisuuksia ja yritettiin määritellä, mikä on mahdollista,mikä mahdotonta. Keskustelijat väänsivät ja käänsivät Leninin aforistista toteamusta,jonka mukaan Venäjällä vallankumous oli helppo aloittaa, muttavaikeampi viedä eteenpäin. Keskustelun kaikki osapuolet ymmärsivät, ettävallankumouksen taloudelliset lähtökohdat olivat erittäin heikot. Osa heistäymmärsi, että suoritetun vallankumouksen poliittinen voima vaihteli. Jakaikki olivat – ainakin auttavasti – perehtyneet Marxiinsa.Talouden kasvun keskeisin kysymys oli yksinkertainen: mistä varat kasaantumiseen?Marxin Pääomasta löytyy muutamia osviittoja. Englannin taloushistoriaaeritellyt kirja piirtää kuvan alkuperäisestä kasaantumisesta. Osa keskustelijoistanäki ainoana mahdollisuutena synnyttää alkuperäistä ”sosialististakasaantumista”. Teoria oli pahaenteinen. Olihan Marx todennut, että alkuperäinenkasaantuminen ilmestyy maailmaan ”verta vuotavana jokaisestahuokosestaan”. Tämän kasaantumisen ainoa lähde oli se osa talonpoikaistoa,joka pystyi tuottamaan merkittävää ylijäämää. Koulukunnan kannattajiinkuuluivat Jevgeni Preobraženski ja Lev Trotski.Buharinin johtama ryhmittymä vastusti tällaista kasaantumista poliittisinperustein ja oletti, että NEP olisi pakostakin vähintään yhden sukupolvenpituinen jakso. Käsitykseen sisältyi ajatus, että sosialistinen kansantalouskasvaa tässä vaiheessa hitaasti. Tämäkään teoria ei ollut ilmansisäisiä ristiriitoja. Sen puitteissa toisena kehitysmahdollisuutena oli tyytyäulkomaailmalta eristettyyn, suljettuun talousjärjestelmään, joka tulisi pääasiassatoimeen omillaan ja joka siitä syystä kasvaisi hyvin hitaasti. Toinenmahdollisuus oli käydä maatalouden ylijäämällä kauppaa kansainvälisillämarkkinoilla ja kärsiä sen takia jatkuvasti heikkenevästä vaihtosuhteesta.100


Buharin yritti ratkaista poliittisesti kestämättömän ”hitaan talouskasvun”-mallinsa olettamalla, että hyvin toimentulevat talonpojat kasvattaisivat ylijäämäänsänopeasti. Tästä syystä hän esitti heitä kannustavan tunnuksen”rikastukaa”. Tämä ratkaisu osoittautui kuitenkin vakavaksi poliittiseksierehdykseksi.Merkillepantavaa tässä keskustelussa on, että neuvostotalouden kaikkiaperusongelmia käytiin läpi eikä kestävää ulospääsyä löytynyt. Tästä syystäpoliittiset ratkaisut siirtyivät tulevaisuuteen. Luvattuja nopeita parannuksiaoli mahdollista toteuttaa ainoastaan, jos järjestelmä pystyisi houkuttelemaanihmisiä uhrautumaan paremman tulevaisuuden puolesta.Hyökkäys tulevaisuuteenNEP oli määritelmänomaisesti perääntymistä sosialistisen vallankumouksenlupaamista päämääristä. Ehkä juuri NEP-keskusteluissa ilmenneet ongelmatkorvattiin melkein pakonomaisesti radikaaleilla puheilla ja päätöksillä, jotkajohtivat lupaukseen sosialistisesta hyökkäyksestä. Joukkojen ailahteleviamielialoja oli pakko myötäillä uusilla lupauksilla.Merkkejä tästä esiin nousseesta suuntauksesta löytyy jo puolueenpäätöksistä vuodelta 1925, mutta selkeäksi tavoitteeksi se muuttuu vasta15. puoluekonferenssissa. Siellä ja puolueen edustajakokouksissa ylin johtojoutui vastaamaan vaatimuksiin, joita väliporras esitti tukalan asemansavuoksi. Tästä syntyi suurisuuntaisten lupausten menetelmä, jolla puolueenjohto pysyi vallassa vaikka vallankumous ei ollut antanutkaan sitä, mitäaiemmin oli luvattu.Vuoden 1926 puoluekonferenssissa tehtiin päätös ”sosialistisen suurteollisuudenhegemonian vahvistamisesta”. Tällaista hegemoniaa ei todellisuudessaollut olemassa. Päätös johti siis toiseen ”hyppäykseen”: hegemoniavoitiin saavuttaa ainoastaan sosialistisella suunnitelmallisuudella. Tältäpohjalta syntyi ajatus ensimmäisestä viisivuotissuunnitelmasta.Viisivuotissuunnitelma nivoi yhteen suuret sosialistiset tulevaisuudennäkymätja yksityisen maatalouden ongelmat. Hyvin ja kohtalaisesti toimeentulevattalonpojat pystyivät luovimaan markkinoilla. Heitä ei siis ollut mahdollistasaada järjestykseen muuten kuin maatalouden de facto sosialisoinnilla.Suunnitelmatalous synnytti myös toisen riippuvuuden. Mitä korkeammalleviisivuotissuunnitelman tavoitteet asetettiin, sitä armottomamminpiti kiristää talonpoikien elinolosuhteita, ja kun tulokset eivät vastanneetodotuksia, jouduttiin uuden valinnan eteen. Oli joko hyväksyttävä, että juhlallisetpäätökset olivat pelkkää kyynistä silmänlumetta, tai sitten oli pakkoolettaa, että joku tai jotkut tietoisesti vastustivat ja sabotoivat puolueenpäätöksiä.101


Sateinen kevätVuosi 1927 alkoi huonojen ennusmerkkien vallitessa. Vuoden alussa oli astunutvoimaan rikoslain uudistettu laitos. Pykälä 107 oli kirjoitettu viljakaupallakeinottelevia varten, mutta sitä piti ohjeiden mukaan käyttää myösniskoittelevia talonpoikia eikä ainoastaan mesotšnikkejä, säkkimiehiksi kutsuttujakeinottelijoita vastaan.Neuvostohallitus oli yrittänyt kaikin tavoin edistää maaseudun koneellistamista,mutta menestys oli ollut huono. Jo vuonna 1923 oli kehitettytraktorin kaksi prototyyppiä: toisen nimi oli Gnom, maanhenki, ja toisenBolševik. Molemmat olivat raskaita ja kömpelöitä, eikä niitä voitu käyttääpelloilla. Toimivista kappaleista tuli kalliita, paikallaan pysyviä voimanlähteitä.Loput jäivät lojumaan romuna.Vuonna 1926 Ford-yhtiön edustajat kiersivät neuvostotehtaita ja löysivätPutilovin tehtailla FP-traktorin – Fordson-Putilovetsin. Se oli ensimmäinennäyte Neuvosto-Venäjän teknologisen kopioinnin pitkässä historiassa. Traktorinmenestys oli kuitenkin heikko, sillä sen osat oli kyllä kopioitu oikein, muttateknologinen kyky valmistaa osista toimiva ja kestävä kokonaisuus oli huono.Suurin osa traktoreista ei kestänyt kovan työympäristön vaatimuksia.Teollistamisyritykset olivat kuitenkin suurisuuntaisia. Budjetissa olivuosille 1925–26 yli miljardi ruplaa investointeja varten. Kaksi vuotta myöhemminmäärä oli kasvanut 1,6 miljardiin, mutta tulosta ei syntynyt.Kaiken lisäksi vuosi 1927 oli sateinen ja maatalouden sato huono. Ongelmanydin ei kuitenkaan ollut pelkästään sadon keskimääräinen kehnous,vaan tilastolukujen takana oli toinenkin tekijä: suuret ja hyvin toimeentulevatmaanviljelijät olivat saaneet normaalin tai jopa hyvän sadon, mutta kieltäytyivätmyymästä viljaansa alihintaan. Syksyllä valtion viljahankintoina olionnistuttu keräämään ainoastaan 2/3-osaa edellisen vuoden määrästä.Teollistamisen taakka lepäsi raskaana talonpoikien harteilla, muttakaupunkien työläiset maksoivat melkein yhtä raskaasti. He menettivät asteittainsen vallan, jonka kumous oli heille antanut.Puoleen johto joutui valitsemaan kenen puolella se oli tai kenen puolellase halusi osoittaa olevansa. Talouden huonosta menestyksestä johtuen esiinnousi toinenkin ristiriita – ideologinen tai valtataisteluun liittyvä eripuraisuus.Jatkuvat riidatBolševikkipuolue ei koskaan ollut erityisen yhtenäinen. Se oli alusta alkaenpikemminkin ollut riitainen kuin yksituumainen ja kurinalainen. Se koostuilöyhästi organisoituneista ryhmittymistä, jotka suunnistivat tavalla tai toisellakuuluisuuteen nousseiden ammattivallankumouksellisten perässä.102


Jo kesällä 1917 puoluejohto oli osoittanut olevansa hyvin erimielinen.Lenin oli toistuvasti jäänyt vähemmistöön vallankumoussuunnitelmansa vuoksi.Ratkaisevassa kokouksessa, jossa päätettiin vallan kaappaamisesta, Zinovjevja Kamenjev olivat jyrkästi eri mieltä ja kertoivat julkisuuteen puolueen salaisestapäätöksestä. Sen jälkeenkin ristiriidat jatkuivat, mikä sinänsä ei ollut ihmeellistä.Olihan puolue lähtenyt tielle, jota kukaan ei tuntenut ja jota varjostivatyhteiskunnan vuosisatoja vanhat ongelmat. Valtaan päässeen puolueen ongelmatkärjistyivät entisestään, sillä niissä sekoittuivat sekä eri henkilöt valtapyrkimyksineenettä heidän epämääräiset käsityksensä tulevaisuuden haasteista.Kaikkiin ongelmiin liittyi mahdollisuus pelata ja ratsastaa eri luokkien jaryhmien tyytymättömyydellä. Yleinen hätä teki tällaisen pelin hyvin helpoksi.Samaan aikaan puolueen johtotehtäviin pääseminen synnytti paremmat mahdollisuudetselvitä näistä taloudellisista koettelemuksista.Smolenskin arkistot ovat paljastaneet, miten paikallinen puoluejohtokäytti häikäilemättömästi hyväkseen valta-asemaansa, hankki etuisuuksia javarasti valtion omaisuutta. Puolueen edun nimissä ei kaikkia väärinkäytöksiäedes haluttu paljastaa. Mutta ne levisivät kuitenkin huhujen mukana laajaantietoisuuteen – yleensä muunnellussa ja kärjistetyssä muodossa. Huhujensynnyttämä tyytymättömyys oli helppo valjastaa ideologisiin tai poliittisiintarkoituksiin. Erityisen taitava tässä pelissä oli Josif Stalin.Vanhan kriisin uusiutuminenTsaarinaikainen talousjärjestelmä oli perustunut viljan vientiin, mikä kuitenkintyrehtyi heti ensimmäisen maailmansodan alettua. Tätä perusrakennettabolševikit eivät pystyneet nopeasti muuttamaan, mutta valtiollisen viljahankinnanhuono ostohinta vaikutti voimakkaasti talonpokien käyttäytymiseen.Tilastot osoittavat, että karjan määrä nousi nopeasti 20-luvun puolivälissä.Talonpojat päättivät siis varastoida viljaylijäämänsä lihan muodossa, kasvattaakarjaa ja odottaa parempia aikoja.Tilannetta voi myös kuvata näin: vapailla talonpojilla oli aina käytettävissäänmuita vaihtoehtoja ja erilaisia strategisia mahdollisuuksia. Jos leipäviljanhintataso painettiin alas, oli mahdollista panostaa joko teollisuudenraaka-aineisiin tai karjaan. Tällainen tilanne oli valtion kannalta kestämätön.Oli joko annettava periksi ja sallittava talonpoikien valita menettelytapansamarkkinatilanteen mukaan tai sitten oli keksittävä toisenlaisia menetelmiä.Ongelma synnytti perusteellisen keskustelun puolueen piirissä. Keskusteluunvaikuttivat ensimmäiset viitteet talonpoikien käytettävissä olevanpeltopinta-alan jatkuvasta vähenemisestä. Teollisuus ei pystynyt luomaanniin paljon uusia työpaikkoja, että uudet talonpoikaissukupolvet olisivatlöytäneet toimentulonsa teollisuuden piiristä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis103


tilojen lohkominen. Kehityssuunta oli taloustieteellisesti huono ja sisälsi pidemmälläaikavälillä ilmeisen vaaran maatalouden tuottavuuden laskusta.Osa keskustelijoista varoitti rakenteellisesta pulmasta: maatalous eipystyisi luomaan riittävän suurta ylijäämää nopean teollistamisen mahdollistamiseksi.Tässä keskustelutavassa oli kuitenkin eräs poliittinen heik kous.Ulkomaankaupan heikentyvä vaihtosuhde johtaisi ajan myötä aleneviintuottoihin, ellei maatalouden tuottavuutta voitaisi merkittävästi nostaa.Tämä edellyttäisi kuitenkin ensisijaisesti, että huomattava osa ylijäämästäjätettäisiin maatalouden käytettäväksi, jotta maatalous sen kautta pystyisiNEP:n markkinoiden puitteissa hankkimaan tuottavuuden kasvun edellyttämiäkoneita. Se ei vaikuttanut erityisen sosialistiselta.Vaivihkainen päätösNeuvosto-Venäjän kasvava eristyneisyys johti todennäköisesti jo vuonna1927 päätöksiin nopeuttaa teollistamista. Raskaan teollisuuden tuotannonkasvu antaisi mahdollisuuden varustautua myös sotilaallisesti. Tästäseurasi, että maatalouden osuutta kehitykseen oli lisättävä. Siitä oli johdonpsykologian näkökulmasta lyhyt askel hallinnollisiin toimenpiteisiin.Joulukuun puoluekonferenssissa kirjoitettiin vähäinen lisäys päätökseenmaaseudulla tehtävästä työstä. Tavoitteeksi asetettiin ”pienten yksityistenmaatilojen yhdistäminen ja muuttaminen suuriksi kollektiiveiksi”.Buharinilaiset pitivät tätä erehdyksenä.Seuraavina vuosina maatalouden ristiriidat kasvoivat – johtuen osittainliian optimistisista satotoiveista, osittain talonpoikien pienevistä panoksista.Talonpojat pelkäsivät joutuvansa kulakkien maineeseen ja vähensivätsiitä syystä sekä käyttöön otettua vuokramaata että työvoimaa.Huhtikuussa 1929 puoluejohdon mitta täyttyi. Stalin ilmoitti keskuskomiteankokouksessa, että lähes kolmasosa kaupunkien, teollisuuden jaarmeijan tarvitsemasta viljasta oli jäänyt saamatta. Samalla hän totesi tämänjohtuvan siitä, että kulakit olivat vuodesta 1927 lisänneet pääomaansasiinä määrin, että pystyivät nyt luovimaan markkinoilla. Valtion tarvitsemaviljamäärä oli puristettava ulos kulakeilta ja keskisuurilta maatiloilta kylienköyhälistön toimenpitein.Menetelmä perustui valtion päättämiin kiintiöihin, joiden täyttämiseenläänit, alueet ja viime kädessä kylät velvoitettiin. Heinäkuussa hyväksyttiinlaki, joka antoi kyläkokoukselle laillisen oikeuden päättää kiintiöiden kyläkohtaisestajaosta. Laki merkitsi samalla, että talonpoika oli vaarassa menettääomaisuutensa, jos hänellä ei ollut kiintiön edellyttämää viljamäärää.Ongelmaan ei siis löytynyt kuin yksi toimintatapa: maatalouden kuriinpakottaminen.104


Päätöksen pohjana oli muodollisesti järkevältä tuntuva laskelma. Alkuvaiheenkolhoosien viljelty pinta-ala oli keskimäärin runsaat 70 hehtaaria,mutta heikkotehoinenkin traktori pystyi kyntämään 200 hehtaaria. Yksitraktori ei kuitenkaan ollut taloudellinen yksikkö. Taloudellisen tuloksensaavuttamiseksi tarvittiin kolhooseja, joilla oli käytettävissään vähintään30 traktoria. Tällaiseen kannattavuuslaskelmaan päädyttiin Ukrainassa suoritettujenkokeilujen pohjalta ja lopputulos oli kone-traktoriasema (MTS),jolla oli 200 traktoria. Mutta laskelmalla oli myös toinen puoli. Se edellyttäisi50 000 hehtaarin kolhooseja. Stalin innostui ja kirjoitti marraskuussa1929 Pravdaan artikkelin jossa jo puhuttiin 50 000 tai 100 000 hehtaarinkolhooseista. Jälkeenpäin Stalinin kootuissa teoksissa Pravdan artikkelinhehtaarimääriä on korjattu alaspäin.Valittu toimintalinja johti jo keväällä 1930 uusiin vaikeuksiin. Talonpoikienvastarinta oli kova. He tappoivat mieluummin karjaansa ennen kuinluovuttivat eläimet valtiolle. Ristiriita puolueen politiikan ja talonpoikienvälillä uhkasi johtaa entistä suurempiin maatalouden alijäämiin, ja puolueenoli pakko perääntyä.Stalin yritti peitellä jättikolhooseille antamaansa tukea kirjoittamallauuden artikkelin Pravdaan. Otsikkona oli tällä kertaa ”Pää pyörällä menestyksestä”.Kirjoituksessa luotiin kuva loistavasta menestyksestä. Samallakuitenkin maaseudulle lähetettyjä puoluevirkailijoita käskettiin hillitsemäänpakkokollektivisointia. Virhe oli kuitenkin jo tapahtunut.Stalin vahvistaa asemansaKesällä 1930 puolueen 16. edustajakokous kokoontui pohtimaan tilannetta.Laajassa katsauksessaan Stalin kiinnitti huomiota kahteen seikkaan: kapitalististenmaiden talouskriisi oli alkanut ja Neuvostoliiton maataloudessaoli eräitä ongelmia.Taktisesti hänen puheensa oli mestarillinen. Kuuntelijoiden johtopäätökseksijäi, että sosialismin rakentamisessa on eräitä vaikeuksia, varsinkinmaataloudessa, mutta näkymät ovat kuitenkin ylivoimaisesti paremmat kuinlännessä, jossa teollisuustuotanto on jo laskussa ja yhteiskunnalliset ristiriidatsyvenemässä. Kapitalismin huonot näkymät vaikuttivat muuallakin. Stalinin puheessapuolueen jäseniä kehotettiin katsomaan tulevaisuuteen, tämän päivänvaikeuksien yli. Joka ei siihen kyennyt ei ollut periaatteellinen puoluejäsen.Oppositio kuitenkin empi ja pelästyi. Sihteeristö ja Stalin hallitsivatedustajakokouksen päiväjärjestystä. Menestyspropaganda puri ja päätöksetolivat sen mukaisia. Samalla syntyivät salaliittosyytösten edellytykset.Kokouksessa päätettiin, että maatalouden taloudellisista velvoitteistaei selvitä ilman suuria yksiköitä.105


Neuvosto-Venäjän sisäisen kehityksen näkökulmasta puolueen oppositiooli asiallisesti oikeassa. Välittömästi edustajakokouksen jälkeen tuotannontunnusluvut osoittivat hälyttäviä hidastumisen merkkejä. Kesällätehtaat pysähtyivät eri puolilla maata raaka-ainepulan takia. Nopeaanteollistamiseen tähtäävät päätökset synnyttivät seuraavien vuosien aikanavakavia vaikeuksia.Kulakkien eliminointiJättikolhoosien väkivaltainen synnyttäminen johti yhdessä Stalinin aikaisemmanhätäjarrutuksen kanssa maatalouden sekasortoon. Osa eläinkannastaoli jo teurastettu vastalauseena pakkokollektivisoinnin ensimmäiselle vaiheelle.Kolhooseihin pakotetut talonpojat päättivät hätäjarrutuksen jälkeenerota, mutta valtiovalta ja paikalliset viranomaiset eivät halunneet luopuakollektivisoinnin vuoksi kolhooseille siirtyneestä viljavasta maasta.Syntyi repiviä ristiriitoja, jotka eivät lisänneet luottamusta valtion taipuolueen päätöksiin. Hätäjarrutuksesta ja yksityismaatalouden väliaikaisestasallimisesta luovuttiin tosin melkein heti, kun pahin häly oli laantunut.Uudessa kolhoosin mallisäännöstössä annettiin jokaiselle perheelle oikeusviljellä omaa palstaa kohtalaisen vapaan harkinnan mukaan. Yksi lehmä olisallittu ja oma aura. Yritykset irtaantua vanhoista kolhooseista kohtasivatvaltiovallan ja puolueen raivoisaa vastarintaa. Jo tässä vaiheessa terrori tai/ja päättävien tahojen hallinnolliset toimenpiteet lannistivat niskuroivia. Tavallisinmenetelmä oli julistaa kulakiksi ja takavarikoida omaisuus. Seuraavinavuosina pakkokollektivisointi eteni nopeasti.Nopeutetun teollistamisen ja pakkokollektivisoinnin seurauksena teollisuudenja kaupunkien työtätekevien määrä nousi 1930-luvun alussa valtavallavauhdilla. Kaupunkiväestön määrä kasvoi yli 12 miljoonalla vuodesta1929 vuoteen 1932, jolloin se ylitti 22 miljoonaa. Tällaista kasvua ei ollutosattu ennustaa ja se synnytti uusia yhteiskunnallisia paineita. Neljässä vuodessakaupunkiväestö oli kasvanut noin 25–30 prosenttia. Viljan tuotantokasvoi samaan aikaan 6 prosenttia.Tilannetta ei voitu hallita järkevästi. Vuoden1928 strategiset päätöksetolivat synnyttäneet umpikujan. Piti siis valita toisenlaisia menetelmiä. Hiostustehtaissa lisääntyi, ja joulukuussa 1931 politbyro teki salaisen päätöksenhintojen nostamisesta. Salaisuutena se ei pitkään pysynyt, mutta puolue olikeksinyt poliittisen taistelun uuden muodon: vastuun välttämisen.Salaisella päätöksellä oli mielenkiintoinen seuraus. Keskusteluissa päädyttiinyhä useammin toteamuksiin, joissa puolueen rivijäsenet ja kannattajatolettivat toveri Stalinin olevan epätietoinen palkkojen laskemisesta ja hintojenkorottamisesta. Tämä selitysmalli levisi seuraavina vuosina pahaenteisesti.106


Terrori ja karismaattinen johtajuusSosiologit ja historioitsijat ovat Max Weberistä alkaen pohtineet karismaattisenjohtajan arvoitusta. Tämä johtajatyyppi näyttää olevan sekä välttämätönettä vaarallinen. Karismaattinen johtaja nousee johtotehtäviin kriittisessätilanteessa tilannetajunsa ansiosta. Hän on ”juuri oikea henkilö oikeallahetkellä”. Mutta kehityksen rauhallisina jaksoina hän on ikävystynyt eikäjaksa innostua tylsän ja tavanomaisten rutiinien hallitseman poliittisen arjenongelmista. Tulevaisuuden suunnitelmissaan hänellä on taipumus korostaavastoinkäymisten vaaroja. Valtaan päästyään hän tarvitsee konflikteja.Ne ovat hänen hallitsemismenetelmänsä, ja jos niitä ei synny itsestään,hänen on pakko luoda niitä. Seestyneessä tilanteessa pitkäjänteisemminajattelevat poliittiset toimijat ryhtyvät kritisoimaan karismaattisen johtajanpoukkoilevaa johtamistyyliä. Ennemmin tai myöhemmin syntyy kriisija valtataistelu.Stalinin poliittinen elämäkerta istuu tähän malliin melkein liiankin hyvin.NEP:n myrskyistä alkua seurasi rauhoittumisen kausi. Se piti kuitenkinkatkaista nopealla ”sosialismiin siirtymisellä”, mikä vuorostaan synnyttiuusia ristiriitoja ja johti maaseudun kollektivisointiin. Tässä kehityksessäjokaisen käänteen jälkeen tuli tarve välienselvittelyyn ja yksimielisyyden palauttamiseenentistä kapeammalta pohjalta.Tällainen kehityskaari synnyttää lopussa vain kaksi kysymystä: mitenpitkälle näin voi jatkua ja millä menetelmillä?Rjutinin kritiikkiVuodesta 1932 eteenpäin puolueen piirissä levisi ”Rjutinin ohjelmana” tunnettuasiakirja. Martemjan Rjutin oli tyypillinen vuosisadan alun vallankumouksellinen.Hän oli syntynyt 1890 ja aloitti poliittisen toimintansa Irkutskin107


opettaja seminaarissa. Maailmansodan aikana hän palveli armeijassa ja valittiinsiellä erilaisiin sotilaskomiteoiden luottamustehtäviin. 1920-luvullahän osallistui sisällissodan taisteluihin ja oli muiden 10. edustajakokoustenedustajien tavoin mukana kukistamassa Kronstadtin kapinaa. 1923 hänetkomennettiin Dagestaniin. Siellä hän tutustui Azerbaidžanin alueen johtavaanpuoluevirkailijaan Sergei Kiroviin.Loppuvuodesta 1923 Rjutin komennettiin takaisin Moskovaan vastaamaanagitaatio- ja propagandatyöstä. Siinä tehtävässä hän vastusti Trotskinjohtamaa ns. vasemmistolaista poikkeamaa ja oli läheisessä yhteistyössäStalinin puoluejohdon kanssa.Tämän toiminnan avulla Rjutin nousi varsinaiseen puoluejohtoon. Sittentuli NEP:n loppu ja suuri loikkaus eteenpäin. Päästyään eroon Trotskinvasemmisto-oppositiosta Stalin kääntyi jyrkästi vasemmalle. Nyt oli Buharininvuoro joutua syrjään. Tässä taistelussa Stalin yritti turvautua Rjutiniin, muttaheille tuli erimielisyyksiä, jotka syksyllä 1928 johtivat Rjutinin erottamiseen.Seuraavana vuonna Rjutin lähetettiin Siperiaan vastaamaan maataloudenkollektivisoinnista. Komennuksen aikana hän kirjoitti perusteellisenja kriittisen kirjeen Moskovaan. Kirjeessä hän kävi läpi kaikki ne virheet jaonnettomuudet, jotka olivat syntyneet pakkokollektivisoinnin myötä. Hänetkutsuttiin takaisin ja keskusteluissa Stalinin kanssa hän kuvasi ilmeisensuorasukaisesti, mitä oli tapahtumassa. Oletetaan, että Rjutinin varoituksetsaivat Stalinin kirjoittamaan hätäjarrutuskirjoituksensa ”Pää pyörällä menestyksestä”(Golovokrušenia ot uspehov).Pakkokollektivisoinnin saadessa uutta vauhtia syksyllä 1930, Rjutininvaroitukset osoittautuivatkin poliittiseksi virheeksi. Siitä ei hyvää seurannut.Syyskuussa Rjutin erotettiin puolueesta. Asia ei kuitenkaan jäänyt siihen vaanmarraskuussa Rjutin pidätettiin. Seuraavan vuoden tammikuussa OGPU:nkollegio joutui vapauttamaan hänet todisteiden puutteessa.Tietoinen oppositioViimeistään kesällä 1932 muodostui uusi oppositioryhmä. Keskeisin asiakirjatässä toiminnassa on Rjutinin Staliniin kohdistama kritiikki, PlatformaRjutina. Toveri Siltšenkon asuntoon tehdyssä kotietsinnässä lokakuussa1932 OGPU löysi 167-sivuisen käsikirjoituksen, jonka otsikkona oli ”Stalinja proletariaatin diktatuurin kriisi”. Käsikirjoitus oli taitavasti ja purevallaironialla kirjoitettu Stalinin perinpohjainen kritiikki. Kaikki käytiin läpi: pinnallisuus,lähes täysin puuttuva teoriatuntemus, mahtipontisuus ja alituinendemagogialla peitelty opportunismi.Turvallisuuselimet saivat nopeasti selville, kuka tämän poliittisesti tuhoisanasiakirjan kirjoittaja oli, ja Rjutin joutui oikeuden eteen.108


Stalin halusi, että Rjutin ammuttaisiin. Varmistamattomien tietojenmukaan Genrih Jagoda kieltäytyi kuitenkin teloittamasta Rjutinia. Laillistetunmurhan sallivaa pykälää ei silloin vielä ollut. Asia jouduttiin käsittelemäänpolitbyroossa tai epävirallisemmin politbyroon jäsentenvälisissäkeskusteluissa. Tarinan mukaan Kirov, Ordżonikidze ja Kuibyšev pitäytyivätvanhassa kannassa, että vallankumoukseen osallistuneita bolševikkejä ei saateloittaa, ja vastustivat siten kuolemantuomiota. Marraskuun 1. päivänä1932 Rjutin tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankilaan.Tässä vaiheessa Rjutinin elämä ja hänen kirjoittamansa selonteko kietoutuivatStalinin henkilöön erittäin henkilökohtaisella tavalla.Marraskuun 7. päivänä puolueen johto oli tervehtinyt vallankumouksenvuosipäivän juhlakulkuetta vastavalmistuneen Leninin mausoleumin terassilta.Seuraavana päivänä Stalinin vaimo Nadja Allilujeva ampui itsensä. Hänenhenkilökohtaisten paperiensa seasta löytyi Rjutinin kirjoittama Stalinkritiikki.Seuraavina vuosina ”Stalin ja proletariaatin diktatuurin kriisillä” olikeskeinen osa puolueen puhdistuksissa.Lopun alkuRunsas vuosi Nadja Allilujevan itsemurhan jälkeen oli puolueen 17. edustajainkokous.Stalin oletti, että edustajakokouksesta tulisi hänen poliittisenlinjansa riemuvoitto. Näin ei kuitenkaan käynyt. Vanhat bolševikit yrittivät viimeisenkerran päästä Stalinin tukahduttavasta ylivallasta eroon. Leningradinpuoluejohtajalta Sergei Kirovilta kysyttiin, olisiko hän valmis astumaan johtajanpaikalle. Kirov varoi haastamasta Stalinia ja kertoi luottamuksellisestiehdotuksesta. Keskuskomitean jäsenten äänestyksessä Kirov sai kuitenkinenemmän ääniä kuin Stalin. Äänestystulos kirjoitettiin uudestaan, muttaäänten kokonaismäärä osoitti, että toistasataa äänestyslippua oli kadonnut.Stalin voitti äänestyksen, mutta oli saanut varoituksen.Vajaa vuosi edustajakokouksen jälkeen, joulukuun 1. päivänä 1934,Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirov murhattiin. Smolnan käytävillä miesnimeltä Leonid Nikolajev, henkisesti epävakaa puoluejäsen, tappoi pistoolinlaukauksellaKirovin. Murhamies jäi kiinni tekopaikalla. Seurasi sarja outojakäänteitä. Smolnan turvallisuusmiehet olivat jo kerran aiemmin ottaneetNikolajevin kiinni mutta laskeneet menemään. Kohtalokkaana päivänäkäänhe eivät tehneet työtään ohjeiden mukaan. Kaiken lisäksi Kirovin henkivartijaoli komennettu pois puoluejohtajan välittömästä läheisyydestä, ja hän kuolisamana päivänä liikenneonnettomuudessa matkalla kuulusteluihin.Stalin lähti itse Leningradiin johtamaan selvityksiä ja hyväksytti aamuyölläkiireisesti lakimuutoksen joka mahdollisti ”terroristien” välittömän tuomitsemisenja teloituksen. Politbyroo hyväksyi 4. joulukuuta sen, mitä se oli109


Rjutinin oikeudenkännin aikana pitänyt mahdottomana: kuolemantuomiot,valitusmahdollisuuden poistamisen ja tuomion välittömän täytäntöönpanon.Menettely palveli ainoastaan yhtä tarkoitusperää: jälkien peittämistä.Ježovin nousuNKDV:ssä tutkimuksista vastasi ministeriön varapäällikkö Nikolai Ježov.Maatalouden varakomissaarina hän oli ollut osavastuussa pakkokollektivisoinnistaja oli ilmeisesti sen vuoksi saavuttanut Stalinin luottamuksen.Nikolajevin ja kolmentoista muun salamurhaan osallisiksi tuomitunasia käsiteltiin nopeasti. Uuden lain perusteella heidät todettiin syyllisiksiterrorismiin ja ammuttiin välittömästi tuomion julistamisen jälkeen. Muttajo tammikuussa alkoi uusi oikeudenkäynti muun muassa Zinovjevia ja Kamenjeviavastaan. Heitä syytettiin Moskovan keskuksen perustamisesta jaterrorismin välillisestä avustamisesta oppositiotoimintansa vuoksi. Heitä eikuitenkaan voitu syyttää suoranaisesta terrorismista, ja siksi he välttyivätjoutumasta kolmijäsenisen sotakollegion tuomitsemiksi. Lyhyen tammikuisenoikeudenkäynnin jälkeen syytetyt tuomittiin vankeuteen.Asian käsittely ei kuitenkaan päättynyt tähän. Jo kahdessa oikeudenkäynnissäoli käsitelty Kirovin murhaa. Syyllisiksi todetut oli ammuttu, välillisestäavunannosta syytetyt ja tuomitut passitettu vankilaan. Siitä huolimattatutkimukset jatkuivat Ježovin johdolla.Toukokuussa 1935 Ježov lähetti Stalinille mahdollista laajempaa salaliittoahahmottelevan kirjeen. Tältä pohjalta tutkimuksia jatkettiin laajoinaetsintöinä, pidätyksinä ja kiduttavina kuulusteluina. Tuhansia ”salaliittolaisia”pidätettiin yksinomaan Leningradissa. Keskuskomitean kokouksessa kesäkuussa1935 Ježov esitti uuden teorian Kirovin salamurhasta ja syytti nyt muunmuassa Kamenjeviä, Zinovjeviä ja Trotskia välittömästä osallisuudesta.Tämän jälkeen ajojahti laajeni hallitsemattomiin mittasuhteisiin. Epäiltyjäoli joka taholla, ja uusia ilmiantoja saapui päivittäin, milloin mistäkinsyystä. Jagoda, joka mahdollisesti syystä epäili Ježovin olevan ohittamassa hänetvirkaportaassa, esitti, että syylliset annetaan sotakollegion tuomittaviksi.Yleiseksi syyttäjäksi noussut Vyšinski oli hänen kanssaan samaa mieltä.Vuosien 1935–36 vaihteessa asiakirjoja valmisteltiin ja syytettyjä kuulusteltiin.Elokuussa Vyšinski oli valmis, ja 14. päivänä luettiin syytteet. Oikeudenkäyntioli hyvin valmisteltu ja julkinen. Melkein kaikilla syytetyillä olirooli tässä Stalinin hahmottelemassa mestarillisessa näytelmässä. Kukaanei yrittänyt nousta vastarintaan, päinvastoin. Oikeudenkäynnin aikana ryhdyttiinsyytettyjen lausuntojen pohjalta tutkimaan muitakin poliittisia rikkomuksia.Nyt oli Nikolai Buharinin ja Mihail Tomskin vuoro. Tomski aavisti,mitä oli odotettavissa, ja teki itsemurhan.110


Elokuun 14. päivänä alkanut oikeudenkäynti päättyi kymmenen päiväämyöhemmin kaikkien syytettyjen kuolemantuomioihin. Heidät ammuttiinseuraavana päivänä. Kirovin murhan tutkimuksia jatkettiin.Sattuma ja politiikkaSyyskuun 23. päivänä 1936 sattui räjähdys hiilikaivoksessa Kemerovonalueel la Länsi-Siperiassa. Tapahtuma ei sinänsä herättänyt erityistä huomiota.Kaivosten turvallisuus oli ollut aikaisemminkin (ja jatkossakin) puutteellista,ja metaanikaasuräjähdyksiä oli sattunut kohtalaisen usein.Jaltalla lomaileva peluri ymmärsi kuitenkin heti, että nyt oli aika toimia.Stalin lähetti kahden päivän sisällä sähkeen politbyroolle. Sähkeessähän esitti, että Genrih Jagoda syrjäytetään sisäasianministeriön komissaarintehtävistä. Samalla Stalin kiinnitti huomiota työturvallisuuteen.Stalinin päätelmä oli kuin suoraan Rjutinin käsikirjoituksesta: äkkipikaisettalouspoliittiset päätökset 1920-luvun loppupuolella olivat synnyttäneettilanteen, jossa menestys oli taattavissa puolueen päätöksiä noudattamallaja päättäväisellä toiminnalla. Vastaavasti epäonnistumiset johtuivat poliittisestahorjunnasta tai vastavallankumouksellisten vastustuksesta. Kansalainenoli joko puolesta tai vastaan, ja koska tulokset eivät vastanneet asetettujatavoitteita, oli suorastaan loogista, että joku tai jotkut määrätietoisestivastustivat hyviä pyrkimyksiä. Olihan stahanovilainen liike osoittanut, ettäoli mahdollista saavuttaa huomattavaa menestystä.Taipumus syyttää tuhoajia, vrediteli, oli jo aikaisemmin noussut esille ns.Šahtyn prosessissa 1928. Silloin ratkaistiin puolueen, ammattijärjestöjen ja porvarillistenasiantuntijoiden väliset ristiriidat. Nyt pelissä oli huomattavasti suuremmatpanokset: puolueen pysyminen vallassa kasvavien ongelmien keskellä.Kirovin murhan jatkotutkimusten yhteydessä oli kaikissa ministeriöissäsuoritettu perusteellinen tarkastus. Osoittautui että kaikkialta löytyi trotskilaisiatai vasemmistolaisia, jotka äskettäin oli erotettu puolueesta. Yksi heistäoli Georgi Pjatakov, joka vuonna 1912 oli liittynyt bolševikkeihin. Vallankumouksenjälkeen hän oli ensin hiiliteollisuuden johtajana Donbasissa javuodesta 1922 GOSPLA:n varapuheenjohtaja. Monessa asiassa hän oli ollutTrotskin kannattaja, ja sen perusteella hänet oli myös erotettu puoluees ta1928, mutta hänelle kävi niin kuin monelle muulle. Puolue ja valtio tarvitsivathänen asiantuntemustaan, ja hänet otettiin takaisin puolueen jäseneksi.Vuoden 1936 ilmapiirissä kaikki vanhat rikokset ja rikkomukset tulivat kuitenkintaas tutkimuksen kohteiksi, ja Raskaan teollisuuden ministeriössätyöskennellyt Pjatakov joutui Vyšinskin verkkoon.Kemerovon oikeudenkäynti alkoi 20. päivänä marraskuuta1936 ja kestimuutamia päiviä. Pjatakov lavastettiin sabotaasitekojen järjestäjäksi, mutta111


säästettiin tärkeämpää oikeudenkäyntiä varten. Syytetyt tuomittiin luonnollisestikuolemaan. Tammikuussa alkoi uusi oikeudenkäynti Moskovassa.Siinä syytettyjen penkillä olivat muun muassa Georgi Pjatakov, Karl Radekja Nikolai Muralov. Muralov ansaitsee tässä erikoismaininnan, koska hänkuului siihen harvalukuiseen joukkoon, joka hämmästyttävän sitkeästi kestikaikki kidutukset.Oikeudenkäynti noudatti jo vakiintunutta mallia: varsinaisia todisteitaei ollut, kaikki perustui syytettyjen kuulusteluissa antamiin lausuntoihin. Neolivat usein laveita ja vetivät mukaan syövereihin uusia nimiä. Buharininnimi tuli jälleen esille ja ennakoi siten jo seuraavaa kierrosta. Tammikuunoikeudenkäynnissä oli kuitenkin yksi tavanomaisuudesta poikkeava piirre:kolme syytettyä selvisi pelkillä vankeustuomioilla. Heidät tapettiin myöhemmin– ilman oikeudenkäyntiä.Helmi-maaliskuun keskuskomiteaEdellisessä puoluekokouksessa Stalinin asema oli ollut vakavan keskustelunkohteena. Helmi-maaliskuun keskuskomitean kokouksessa 1936 kaikki olikuitenkin muuttunut. 26 kuukautta Kirovin murhan jälkeen keskuskomiteaoli taas vankasti Stalinin käsissä. Suurin osa oppositiosta oli hajalla ja fyysisestituhottu. Keskuskomitea äänesti Buharinin jäsenyydestä, ja hänet vietiinsuoraan kokouspaikalta vankilaan. Sen jälkeen seurasi viimeinen julkinenoikeudenkäynti, tuomioiden julistamiset ja teloitukset.Lopputulosta oli vaikea ymmärtää. Puolueen vanhoista kaaderijäsenistäoli huomattava osa tapettu. Petollinen kuolemankone raivasi tieltävielä korkeimman sotilasjohdon. Sivutuotteena olivat miljoonat tavallisetkansalaiset kuolleet poliittisesti tarkoituksenhakuisten talouspäätöstenja puolueen sisäisen valtataistelun aiheuttaman väkivallan tuloksena. Hekuolivat luoteihin, tauteihin, viluun tai nälkään. Heitä tapettiin enemmäntai vähemmän ohimennen – en passant, kuten šakkitermi kuuluu. Vanhatbolševikit saivat kunnianosoituksena verellä käsikirjoitetun ja valheellisenoikeudenkäynnin. Suuren terrorin viimeisessä vaiheessa tapettiin muun muassaBuharin, Rjutin ja Tuhatševski. Sitten näyttämölle astui vielä tehokkaampitappaja. Sota.112


Suuri sotaSuuren terrorin taustalla kummitteli koko ajan ajatus sotilaallisesta välienselvittelystäaggressiiviseksi koetun ja salajuonia punovan kapitalistisen vihollisenkanssa. Ajatus esiintyi jatkuvasti Vyšinskin syytöksissä ja korkeimmanpuoluejohdon poliittisissa ja sotilaallisissa katsauksissa. Horisontissa vaanivauhka toimi myös kaikkien joko–tai-valintojen suurena selittäjänä. Oheistietoviittaa kuitenkin siihen, että vallasta kiinnipitäminen oli ensisijainen tehtävä.Poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset seikat tulivat vasta sen jälkeen.Huono kenraaliharjoitusNeuvostoliitto oli 20-luvulta lähtien muuttunut vahvasti militarisoiduksi valtioksi.Taustalla olivat sekä tsaarinaikaiset perinteet että vallankumouksenajan johtotehtäviin kykenevien kaaderien vähälukuisuus. Asioita oli yksinkertaisestipakko järjestää ja toimittaa komentosuhteiden pohjalta. Militarismistahuolimatta varustautuminen toisen maailmansodan odotettavissaoleviin taisteluihin lähenteli katastrofia. Siihen oli monta syytä. Traagisinja ehkä kohtalokkain oli suuren terrorin aiheuttamat aukot korkeimmansotilasjohdon riveissä. Moni seikka viittaa siihen, että terrorin uhrit tulivatvalituiksi juuri tästä syystä: he yrittivät ennakoida mitä tuleman piti.Jo 1935 varapuolustuskomissaari Mihail Tuhatševski oli esittänyt, ettäkenraaliesikunta suorittaisi karttaharjoituksen selvittääkseen, minkälaisiaseurauksia Saksan hyökkäyksellä olisi länsirajan puolustukselle. HarjoituksessaTuhatševski itse johtaisi Saksaan hyökkääviä joukkoja.Karttaharjoituksen valmisteluissa nousi esille huomattavia strategisiaongelmia, jotka vaikuttivat todennäköisesti myöhemminkin Neuvostoliitonpoliittisiin päätöksiin. Keskeisin niistä oli Baltian maiden, Suomen ja Puolankäyttäytyminen mahdollisessa sodassa. Toinen strategisesti vaikuttava113


näkökulma koski mahdollisen tai todennäköisen sodan taisteluvyöhykkeensyvyyttä. Yksinkertaisemmin esitettynä kysymys oli siitä, kenen maaperällätaistelut käytäisiin. Kukaan ei halunnut pitkää sotaa omalle maaperälleen.Vuoden 1935 karttaharjoitus synnytti, puhtaasti sotilaallisesta päätarkoituksestaanhuolimatta, myös huomattavia poliittisia ongelmia. Pitkänvalmistelujakson päätteeksi sovittiin kuitenkin, että Puolan joukot osallistuisivattähän kuviteltuun hyökkäykseen ja että hyökkääjien kokonaisvahvuusolisi noin 80 divisioona.Tuhatševski halusi lähteä tähän opettavaiseen harjoitukseen sillä olettamuksella,että Saksan pääjoukot hyökkäisivät Smolenskin suunnalla. Tätäpidettiin onnettomana tai epäsopivana lähtökohtana. Vielä pahempana pidettiinolettamusta, että Saksan armeija onnistuisi paremman liikekannallepanojärjestelmänsäansiosta yllättämään puna-armeijan.Puolitoista vuotta myöhemmin huomattava osa puna-armeijan korkeimmastajohdosta oli ammuttu tuomittuna kuolemaan vakoilusta Saksan hyväksi.Venäläisten tietojen mukaan Tuhatševskin tunnustus oli veren tahraama.Perässä laahaava doktriiniTuhatševski oli huomattava sotateoreetikko. Tämän vuoksi hän oli saanutjohtavan tehtävän puna-armeijan uudistamisessa, vaikka hänellä olikinhuonot välit Josif Stalinin kanssa. Vuoden 1937 kesän teloitusten jälkeenNeuvostoliiton sotilasjohto oli taas tiukasti Stalinin sekä vanhoillisten, ensimmäisessäratsuväkiarmeijassa – pervakonnajassa – palvelleiden, tovereidenBudjonny ja Vorošilov käsissä. Käytännössä tämä tarkoitti, että armeijanuudistus oli päättynyt ja palattiin panssariyksiköiden ja mekanisoitujenjoukko-osastojen hyödyllisyyttä väheksyvään doktriiniin. Pervakonnajan jasisällissodan synnyttämä vallankumousromantiikka oli muodissa.Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto kävivät kiireisiä ja tärkeitä neuvotteluja.Lopputulos allekirjoitettiin saman kuun 23. päivänä. Ribbentropsopimussalaisine lisäpöytäkirjoineen oli syntynyt. Sopimukseen johtaneetvaiheet olivat kuitenkin monimutkaisemmat kuin Pravdan seuraavan päivänartikkeleista oli pääteltävissä.Pääministeri Neville Chamberlainin neuvottelema Münchenin sopimusoli tarkoitettu viimeiseksi myönnytykseksi pyrkimyksissä, jotka tähtäsivät yleisensodan välttämiseen. Se antoi Saksalle oikeuden vallata Tšekkoslovakiansudeettialueet. Sopimuksen seurauksena Unkari puolestaan valtasi osia pohjoisennaapurinsa alueesta ja Puola pienen osan rajaseudusta. Seuraavanavuonna Saksa otti Böömin ja Määrin haltuunsa. Jäljelle jäi ainoastaan tynkäsatelliittivaltio Slovakia. Välittömästi Tšekkoslovakian valtauksen jälkeenNeuvostoliitto oli aloittanut keskustelut Ranskan ja Iso-Britannian kanssa114


Saksaa vastaan suunnatun sopimuksen solmimisesta. Sopimus kaatui kuitenkinkysymykseen Puolan valtiollisesta koskemattomuudesta.Neuvostoliitto vaati Saksan vastaisen sodan syttyessä oikeutta siirtääjoukkojaan Puolan maaperälle. Tähän Englanti ja Ranska eivät suostuneet.Ribbentrop-sopimuksella Saksan ja Neuvostoliiton etupiirit jaettiin kuitenkintavalla, joka ainakin väliaikaisesti ratkaisi vuoden 1935 karttaharjoituksenesille nostamat strategiset ongelmat. Puolustuksellisen syvyyden saavuttamiseksiNeuvostoliitto halusi siirtää joukkojaan Puolaan ja Baltiaan. Saksanhyökkäys keväällä 1918 oli opettanut, että samat lähtöasemat väikkyivätsaksalaisissa sotilasaivoissa.Ei vaihtoehtojaSyksyllä 1939 käydyissä neuvotteluissa Baltian valtioiden kanssa neuvostoliittolainenosapuoli kertoi että, ”näin on sovittu”. Viro allekirjoitti Neuvostoliitonkanssa solmimansa avunantosopimuksen syyskuun 28. päivänä,Latvia lokakuun 5. päivänä ja Liettua lokakuun 10. päivänä. Marraskuun 30.päivänä alkoi neuvostojoukkojen hyökkäyksellä Suomen talvisota.Neuvostoliiton sotavoimien onneton tilanne tuli kuitenkin kaikille selväksisodassa Suomea vastaan. Työläisten ja talonpoikien puna-armeija(RKKA) oli äärimmäisen huonosti johdettu ja heikosti varustettu, eikä se edeshuomattavasta ylivoimastaan huolimatta pystynyt toteuttamaan tehtäväänsä.Samaan aikaan saksalaisten sotatoimet länsirintamalla osoittivat, ettäsotatekniikan kehittyminen oli perinpohjaisesti muuttanut sodan luonteen.Talvisota osoitti, että joukko-osastojen vanhanaikaisella kokoonpanollaja taisteludoktriinilla mikä tahansa sota oli menetettävissä. Ribbentropsopimuksenantama hengähdystauko ei kuitenkaan ollut riittävän pitkädoktriinin, aseistuksen ja joukko-osastojen kokoonpanon muuttamiseksi.Stalin käytti hengähdystauon maan voimavaroja koettelevaan sotilaalliseenvarustautumiseen. Talouden militarisointi oli alkanut jo 1936, jolloin16 prosenttia valtion budjetista käytettiin sotilaallisiin tarkoituksiin. Vuonna1939 prosenttiluku oli noussut 25:een ja seuraavana vuonna 32:een.Panssarivaunu T-34:n kaksi ensimmäistä prototyyppiä valmistuivat1940, ja niiden tuotanto aloitettiin. Raskas panssarivaunu KV (KlimentVorošilov) oli jo talvisodassa operatiivisessa käytössä.Pitkään odotettu alkuKesäkuun 22. päivänä 1941 Saksan joukot ylittivät Neuvostoliiton rajankolmella päähyökkäyssuunnalla. Tässä hyökkäyksessä ei pitänyt olla mi-115


tään yllätyksellistä. Lukuisat aikaisemmat sodat olivat noudattaneet samojamaaston asettamia ehtoja: kartalla helposti erottuva selänne kulkeeVarsovan, Minskin, Brestin ja Smolenskin kautta kohti Moskovaa. Mikäänmuu hyökkäyssuunta ei ole tarkoituksenmukainen. Selänteen eteläpuolellaleviää Pripjatin suoalue. Baltiaan ja Leningradiin suuntautuneen toisenhyökkäyskiilan etenemistä vaikeuttivat Misuriset järvet. Kaakkoon suuntautunutkolmas hyökkäyskiila kiersi Pripjatin suot ja tähtäsi Kiovaan ja sieltäDneprin länsirannan myötä Mustalle merelle ja edelleen Terekin laaksonöljylähteille.Mitään yllätyksellistä ei ollut myöskään ajankohdassa. Moskovaan ennentalven tuloa pyrkivän salamasota olisi aloitettava heti toukokuussa kuntiet rasputitsan jälkeen kuivuisivat. Kesäkuun loppuun siirtynyt hyökkäys olivielä aikataulun puitteissa, mutta jo riskirajoilla.Amerikkalaiset lähteet olivat hyvissä ajoin varoittaneet tulevasta hyökkäyksestä.Neuvostoliiton oma tiedustelu oli jo edellisenä vuonna ilmoittanut,että Saksan sodanjohto valmisteli hyökkäyssuunnitelmaa itäistäsotaretkeä varten. Tarkempi hyökkäysajankohta oli jo keväällä tullut Neuvostoliitonjohdon tietoon. Ennen hyökkäystä Winston Churchill oli ilmoittanut,että Saksa oli siirtänyt kolme panssariryhmää Puolaan. Viimeisinätunteina ennen hyökkäystä ainakin kaksi Saksan armeijassa palvelluttakommunistipuolueen jäsentä oli loikannut ja varoittanut tulevasta hyökkäyksestä.Lukuisat neuvostoliittolaiset rintamakomentajat olivat pyytäneetlupaa joukkojensa asettamiseksi valmiustilaan. Mitään ei kuitenkaan saanuttehdä.Tästä johtuen Saksan ensimmäiset saavutukset sotakentillä olivat häkellyttävännäyttäviä. Kolmen ensimmäisen sotaviikon aikana Saksan armeijanpanssarijoukot löivät hajalle melkein kaiken järjestäytyneen vastarinnan.Neuvostoliiton luoteisrintama luhistui täysin, ja se pystyttiin stabilisoimaanvasta Leningradin portilla. Saksan Heeresgruppe Mitte oli neuvostoliittolaistenjoukkojen uhrautuvasta vastarinnasta huolimatta jatkuvasti yhdenoperatiivisen vaiheen edellä. Tästä syystä Smolensk vallattiin jo heinäkuunpuolessavälissä. Smolenskin kukistumisen jälkeen Neuvostoliiton länsirintamapystyi väliaikaisesti pysäyttämään saksalaisten joukkojen etenemisen.Stalinin taakkaStalin oli monella tavalla syypää Neuvostoliiton valtaviin miestappioihin.Opportunistina ja ikuisena taktikkona hän oli Neuvosto-Venäjän historianeri vaiheissa liittoutunut milloin kenenkin kanssa jättääkseen seuraavassavaiheessa entiset liittolaisensa vastaamaan epäonnistumisista ja virheellisistäpäätöksistä. Näin hän oli toiminut myös puna-armeijan suhteen.116


Stalinin ympärille oli kerääntynyt joukko ”kyllä”-miehiä, jotka harvemminosoittivat kykyä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Näitä tilapäisiä liittolaisiauhrattiin NKVD:lle aina, kun jokin valittu linja johti kielteisiin tuloksiin.Sodan ensimmäisen vuosineljänneksen tappiot – sotavankeuteen jajoukko-osastoistaan pysyvästi erilleen joutuneiden sotilaiden määrät – ovathämmästyttävän suuret. Ensimmäisten kuukausien aikana puna-armeijamenetti 1,7 miljoonaa sotilasta. Suurimmat sen jälkeiset luvut ovat vuodelta1942, jolloin kolmannen vuosineljänneksen aikana sotavangeiksi joutuneidenja kadotettujen määrä nousee melkein 700 000:een. Boris Sokolov onkirjoituksissaan osoittanut, että Kurskin taistelujen yhteydessä heinä-elokuussa1943 puna-armeija olisi menettänyt yli miljoona miestä kaatuneina,haavoittuneina ja sotavankeuteen joutuneina.Saksan joukkojen nopea läpimurto johti sotilasjohdon osalta samantapaisiinseurauksiin kuin teollistamisen tai maaseudun kollektivisoitumisenvirheiden jälkiselvittely. Länsirintaman komentaja Dmitri Pavlov ja hänenlähimmät avustajansa pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan. Traagista ironiaaoli, että niissä esikuntaharjoituksissa, joita oli käyty tammikuussa 1941,Pavlovin tehtävä oli juuri länsirintaman komentajana torjua saksalaistenhyökkäys. Todellisessa sodassa Stalinin nimenomainen käsky ei antanut hänelletilaisuutta edes yrittää torjuntaa.Heinäkuun 29. päivänä 1941 Grigori Žukov raportoi Stalinille. Hänesitti, että länsirintamaa vahvistettaisiin, Moskovaan siirrettäisiin Kaukoidänjoukkoja ja Kiovasta luovuttaisiin. Esitys ei kelvannut Stalinille, ja Žukov luopuikenraaliesikunnan päällikkyydestä. Seurauksena oli päätös joukkojen ryhmityksestätavalla, jonka seurauksena ne eivät pystyneet vastustamaan vihollisenhyökkäyksiä. Saksalaiset etenivät valtavia miestappioita aiheuttaen.Kolme kuukautta kestäneen hyökkäyssodan aikana Leningrad oli piiritettyja Kiova vallattu. Heeresgruppe Mitte eteni Jelnan taistelujen jälkeenmurskaavalla tehokkuudella kohti Moskovaa.Torjuntavoitto MoskovassaTaistelu Moskovasta oli alkanut marraskuun 19. päivänä. Joulukuun 2. päivänäsaksalaiset joukot valtasivat Himkin ja olivat vain muutaman kilometrinpäässä Neuvostoliiton pääkaupungista. Tällä suunnalla ne eivät koskaan päässeetpidemmälle. Valtavalla ponnistuksella puna-armeijan joukot ja Moskovanasukkaat pysäyttivät Saksan hyökkäyksen ja ryhtyivät 5. päivänä joulukuutavastahyökkäykseen. Kymmenen päivää myöhemmin Klinissä olleet saksalaisetjoukot oli tuhottu ja seuraavana päivänä Kalinin vallattu takaisin.Stalinin tarkoitus oli käyttää torjuntataistelun avulla saamansa aloitesurullisen kuuluisan doktriininsa mukaiseen suureen vastahyökkäykseen.117


Tätä varten Stavka kutsui koolle neuvoa-antavan kokouksen 5. päivänätammikuuta. Lyhyen keskustelun jälkeen, jossa Žukov oli jälleen toista mieltäStalinin kanssa, päätettiin siirtyä hyökkäykseen. Osa joukoista sai käskynhyökätä jo 7. päivänä. Vaikka alussa kaikki näyttikin lupaavalta, oli osapuna-armeijan joukoista joutunut hyökkäykseen ilman täydennystä. Maaliskuunaikana osastot olivat edenneet vastustajien linjojen läpi, mutta ilmanratkaisevia voittoja. Sitten tuli saksalaisten vastahyökkäys.Stalinin suurisuuntainen hyökkäyssuunnitelma johti uuteen takaiskuun,jossa taas menetettiin valtavasti sotilaita. Tämän ohella Neuvostoliitto kärsimyös suuren propagandatappion, kun 2. Iskuarmeijan komentaja AndreiVlasov, jonka joukko-osasto oli jätetty toivottomaan tilaan Volhov-joenlänsipuolelle, antautui saksalaisille. Iskuarmeijan katkeroitunut komentajaperusti venäläisistä sotavangeista koostuvan Venäjän vapautusarmeijan.Neuvostoliiton joukkojen sitkeä vastarinta ja vastahyökkäykset saivatkuitenkin saksalaiset miettimään sotastrategiansa uudestaan. Barbarossasuunnitelmassaoli oletettu, että itärintaman salamasota saavuttaisi päämääränsäyhtä nopeasti kuin länsirintaman hyökkäys Ranskaa vastaan. Näinei käynyt, ja uusi suunnitelma tähtäsi siitä syystä Stalingradiin.Strateginen kannasKarttojensa ylle kumartuneet strategit olivat jo satoja vuosia aikaisemminymmärtäneet, että Donin ja Volgan välinen kapea kannas Etelä-Venäjällä onratkaisevan tärkeä. Se, joka hallitsee kannasta, valvoo samalla Venäjän kahdentärkeimmän joen liikennettä. Tässä sodassa seikalla oli aiempaa suurempi merkitys.Länsiliittoutuneiden lupaama materiaaliapu kuljetettiin pääasiallisestikahta reittiä: Murmanskin ja Persianlahden kautta. Iso-Britannian menetyksetPohjoisen jäämeren reitillä olivat kuitenkin lisääntyneet. Heinäkuussa 1942 liikkeellelähteneen saattueen PQ 17:n 36 kauppa-aluksesta ainoastaan 11 pääsiperille. Menetykset johtivat alustavaan päätökseen siirtää kuljetukset Persianlahdenreitille. Reitti oli hankalampi ja huomattavasti pidempi. Persianlahdeltavarusteet oli siirrettävä maitse Kaspianmeren rannalle ja sieltä Volgalle. Samaareittiä pitkin kulkivat myös Neuvostoliiton strategiset öljykuljetukset.Hyökkäys Stalingradiin tai Stalingradista kiinnipitäminen ei siis ollutpelkästään symbolinen teko. Volgan ja Donin kannaksen haltija hallitsi myöseteläiset kuljetusreitit ja Kaspian alueen öljykentät.Saksalaisten Operation Blau alkoi kesäkuun 28. päivänä ja eteni senjälkeen vääjäämättömästi kohti päämääräänsä. Sevastopol ja Rostov valloitettiinja 28. päivänä heinäkuuta Stalin antoi kuuluisan ja pahamaineisenkäskynsä nro 227: ”Ne šagu nazad” – ei askeltakaan taaksepäin. Taistelutjatkuivat vielä kuukauden, ja Stalingradin piiritys alkoi.118


Tässä vaiheessa tapahtui Neuvostoliiton sodanjohdossa merkittävämuutos. Žukov nostettiin ylipäällikön varamieheksi, vaikka hän olikin erimieltä eräissä tärkeissä päätöksissä. Kirjallisuudessa on arvioitu, että Stalinoli jo riittävän varma poliittisesta johtajuudestaan, mutta myönsi, ainakinitselleen ja ilman julkista hälyä, että ammattisotilaat osaavat sodan varsinaisenammatin paremmin kuin taitavimmatkaan amatöörit.Taistelu Volgan rannalla sijaitsevasta kaupungista käytiin elokuustamarraskuuhun. Molemmat osapuolet joutuvat pinnistämään voimavaransaäärimmilleen. Viime vaiheessa taistelu käytiin talo talolta, huone huoneeltakaikilla mahdollisilla aseilla panssarivaunuista veitsiin. Saksalaisten huomiokeskittyi muutamiin neliökilometreihin Volgan länsirannalla, ja he olettivat,ettei puna-armeija kykene mobilisoimaan merkittävästi lisäjoukkoja.Marraskuun 19. päivänä voitto Stalingradissa häämötti jo marsalkkavon Pauluksen edessä. Neuvostoliiton joukot hallitsivat ainoastaan muutamiavastarintataskuja entisissä tehdasrakennuksissa joen rannalla. Juurisilloin vastahyökkäys lähti liikkeelle.Žukov oli piirtänyt kartalle valtavan pihtioperaation, jonka ensimmäisetiskut lähtivät liikkeelle sumussa ja ilman lennoston tukea. Osa panssarikiiloistaharhautui, mutta operaatio eteni ja murskasi vastassa olleenromanialaisen armeijan vastarinnan. Saksan sodanjohto ymmärsi liianmyöhään, että puna-armeija oli ryhtynyt valtavaan saarto-operaatioon.Kun vaara ymmärrettiin ja sodanjohto pyysi von Paulukselle luvan irtaantuaStalingradista, olivat roolit toisessakin mielessä vaihtuneet. Hitler tekipoliittisen päätöksen ja määräsi, että von Pauluksen armeija jää Stalingradinlänsipuolelle. Sille luvattiin apua, joka ei koskaan saapunut. Menestyksekkäällähyökkäyksellään Neuvostoliitto oli kääntänyt sodan kulun ja samallaEuroopan voimasuhteet.119


Voimasuhteet ja politiikkaLännen johtavat poliitikot ymmärsivät viimeistään Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon,että voimasuhteet Euroopassa tulisivat muuttumaan siitähuolimatta, miten sodassa loppujen lopuksi kävisi. Ensimmäinen maailmansotaei ollut ratkaissut Euroopan suurvaltojen keskinäisiä voimasuhteita.Kaikki heikkenivät ja jotkut lakkasivat olemasta. Samalla Yhdysvalloista tulimaailman johtava teollisuusmaa.Saksa oli Ranskaan hyökätessään osoittanut voimansa: menestys sodassaantaisi sille ylivoimaisen aseman Euroopan mantereella. Häviö johtaisiNeuvostoliiton aseman ja vaikutusvallan huomattavaan kasvuun. Harvapoliitikko oli kuitenkin niin suorasukainen kuin yhdysvaltalainen senaattoriHarry S. Truman, joka kaksi päivää Saksan hyökkäyksen jälkeen arvioi:”Jos Saksa meidän arviomme mukaan on voittamassa, meidän tulisi auttaa Venäjää,ja jos Venäjä olisi voittamassa, meidän tulisi auttaa Saksaa, ja siten antaaheidän tappaa mahdollisimman monta.”Epäluuloiset liittolaisetTruman ei kuitenkaan vuonna 1941 ollut erityisen vaikutusvaltainen poliitikko.Hän oli edellisenä vuonna täpärästi voittanut demokraattisen puolueenesivaalit eikä kukaan vielä olettanut, että Missourin osavaltion senaattorinousisi Rooseveltin varapresidentiksi vuoden 1944 vaaleissa. Hänen lausuntonsaedusti kuitenkin hyvin sitä epäluuloa, joka vallitsi kesällä 1941Saksan toimien vuoksi liittolaisuuteen pakotettujen poliittisten toimijoidenja heidän edustamiensa yhteiskuntajärjestelmien välillä.Winston Churchill oli Venäjän sisällissodan aikana 1920-luvulla ollutaktiivinen interventiopolitiikan edustaja ja vahvasti kommunisminvastainen.120


Josif Stalin oli äärimmäisen epäluuloinen ja mahdollisesti vainoharhainen.Franklin D. Roosevelt oli lahjakas ja laskelmoiva. Hänen johtotähtenäänoli Yhdysvaltain kansallinen etu, jota ei mitenkään voitu enää määritellämuuten kuin globaalisesti.Ristiriidat eivät kuitenkaan koskeneet yksinomaan asioita, joiden merkitysselviäisi ulkopuolisille vasta sodanjälkeisen kauden itä–länsi-ristiriitojenvalossa. Iso-Britannia piti määrätietoisesti kiinni imperiumistaan, ja yhdysvaltalaisetpoliitikot olettivat siitä syystä, että sodanjälkeisen maailman rakentaminensynnyttäisi kitkaa nimenomaan Iso-Britannian kanssa.Neuvostoliittolainen lähestymistapa oletti – Leninin imperialismi-teorianpohjalta – että kapitalististen maiden sisäiset ristiriidat johtaisivat uusiinkonflikteihin, joista sosialistinen maailmanvallankumous saisi lisäpontta.Eikä Stalinin kiireisesti solmima sopimus Saksan kanssa kesällä 1939 lisännytlänsivaltojen luottamusta. Kaiken lisäksi sekä Stalin, Roosevelt ettäChurchill pelkäsivät, että toinen osapuoli tekisi sopivan tilaisuuden tullenerillisrauhan Saksan kanssa.Kysymys ”toisesta rintamasta”Epäluulo kiteytyi kahteen sotilaallisesti tärkeään seikkaan: Neuvostoliiton todellisetsotatavoitteet ja toisen rintaman avaaminen. Ne kietoutuivat toisiinsahyvinkin monimutkaisella ja salattujen tavoitteiden hämärtämällä tavalla.Neuvostoliitto avasi pelin jo myöhäissyksyllä 1941. Ulkoministeriössävalmisteltiin luonnosta liittolaisten sopimukseksi maan länsirajoista.Lähtökohtana oli, että Ribbentrop-sopimuksen ja talvisodan seurauksenasyntyneet rajat jäisivät voimaan. Luonnos esitettiin ulkoministeri AnthonyEdenille joulun alla 1941.John Erickson olettaa kirjassaan The Road to Stalingrad, että Stalinin päätösesittää luonnos Edenille liittyi Moskovan edustalla saavutetun torjuntavoitonsynnyttämiin optimistisiin tunnelmiin. Länsiliittoutuneet olivat riippuvaisiaNeuvostoliiton menestyksestä ja saattaisivat siitä syystä hyväksyäStalinin esityksen, vaikka se olikin ristiriidassa Atlantin julistuksen kanssa.Keväällä 1942 Molotov kävi Lontoossa neuvottelemassa sopimuksesta.Stalin lähetti hänen peräänsä sähkösanoman, jossa käski Molotovia luopumaanesityksestä. Sodassa jälleen koetut takaiskut ja saksalaisten eteneminenitärintaman kaakkoissuunnalla edellyttivät, että länsiliittoutuneetavaisivat toisen rintaman. Heitä ei sen vuoksi kannattanut häiritä ikävillärajakysymyksillä.Molotov jatkoi neuvottelumatkaansa Washingtoniin ja sai Rooseveltiltälupauksen, että toinen rintama avataan ennen vuoden loppua. KysymysPuolan itärajasta oli hetkellisesti siirtynyt taka-alalle.121


Pian kuitenkin osoittautui, että lupaus toisen rintaman avaamisestavielä vuonna 1942 oli joko hätiköity, laskelmoiva tai poliittisesti virheellinen.Neuvostoliitto oli edellisen talven voitoista huolimatta sotilaallisesti hyvintukalassa tilanteessa. Heinäkuun 23. päivänä Hitler antoi käskyn Stalingradinja Bakun valloittamisesta. Kaksi viikkoa sen jälkeen Winston Churchillsaapui Moskovaan. Iso-Britannian pääministerin epäkiitollisena tehtävänäoli kertoa, että toisen rintaman avaamisesta ei kuluvana vuonna tulisi mitään.Eikä aika ollut muutenkaan tulvillaan myönteisiä uutisia.Vähän aiemmin, heinäkuun 17. päivänä, Churchill oli ilmoittanut, ettäPohjoisen jäämeren saattueiden lähettäminen joudutaan keskeyttämään. Eiollut varaa menettää enempää aluksia.Roosevelt oli Churchillin kehotuksesta päättänyt osallistua Pohjois-Afrikansotaan. Päätös perustui ennen kaikkea sisäpoliittiseen arvioon: kotirintamanmielialojen ylläpitämiseksi piti päästä sotimaan saksalaisia vastaan,mutta ilman liian suuria menetyksiä. Operaatio Torchin päälliköksi nimitettyEisenhower piti päätöstä sotilaallisesti epätarkoituksenmukaisena.Churchillin ja Stalinin keskustelujen ainoa valopilkku oli lupaus Saksanteollisuuden pommittamisesta. Mistään muusta ei ollut mahdollista sopia.Toisen rintaman avaaminen siirtyisi seuraavalle vuodelle. Länsiliittoutuneillaei ollut kiirettä.Marraskuun murrosMarraskuun 19. päivänä 1942 alkaneessa taistelussa kaikki, tai melkein kaikki,muuttui. Puna-armeija puhkaisi valtavalla sotilaallisella pihtioperaatiollasaksalaisten linjat Stalingradin pohjois- ja eteläpuolella ja saarsi von Pauluksenkuudennen armeijan.Tammi- ja helmikuun aikana 1943 käytiin motitetun saksalaisarmeijantuhoamistaistelut. Hitler oli jo varhaisessa vaiheessa kieltänyt vetäytymisenja Luftwaffen komentaja Herman Göring oli luvannut, että tarvittavat ruokajaampumatarvikkeet tuodaan saarretuille joukoille lentoteitse. Luftwaffe eialun perinkään pystynyt täyttämään Göringin lupausta, ja jatkotaisteluissasaksalaiset menettivät myös tarvittavat lentokentät.Myöskään neuvostoliittolainen operatiivinen johto ei ymmärtänyt, mitäoli tapahtunut. He olettivat, että motissa oli noin 60 000–70 000 saksalaistasotilasta, vaikka saksalaisten vastarinta oli kovempi kuin osattiin aavistaa.Alasammutun saksalaisen koneen kenttäpostista kävi ilmi, että saartorenkaansisäpuolella olikin huomattavasti enemmän joukko-osastoja. Vastahyvin myöhäisessä vaiheessa ilmeni, että Stalingradin motissa oli marraskuussa250 000 miestä. Näin maailmalle valkeni vähitellen, että Stalingradintaistelu merkitsi eurooppalaisen sodan käännettä.122


Neuvostoliiton ylin sodanjohto sortui välittömästi Stalingradin voitonjälkeen taas vanhoihin virheisiinsä. Stalin ja Stavka olettivat, että saksalaisetjoukot olivat melkein taistelukyvyttömiä ja että juuri siitä syystä kannattaisikiiruhtaa ja hyökätä uudestaan mahdollisimman pian. Arvio oli virheellinenja miestappiot taas valtavia. Vuoden 1943 ensimmäisen vuosineljänneksenaikana puna-armeijan tappiot olivat puoli miljoonaa kuollutta ja yli miljoonahaavoittunutta.123


Luvassa Euroopan jakoNeuvostoliiton sotilaallinen menestys jatkui vuonna 1943, joskin sana ”menestys”synnyttää helposti virheellisen mielikuvan. Puna-armeija menettivuoden aikana 1,5 miljoona miestä kaatuneina ja 4,6 miljoonaa haavoittuneina.Maan kyky mobilisoida ihmisresursseja oli valtava – ja verinen. Stalingradin,Harkovin ja Kurskin taistelujen menetykset oli korvattu, ja armeijaoli miesvahvuudeltaan suurempi kuin edellisenä vuonna.Heti tammikuun alussa Leningradin piiritys murtui. Tammikuun viimeisenäpäivänä Saksan 6. armeija antautui Stalingradissa. Rostov valloitettiintakaisin helmikuun puolessavälissä. Heinäkuussa käytiin Kurskin mutkantaistelu. Vastassa olivat Saksan parhaimmat panssarijoukot, mutta uuvuttavientaistelujen jälkeen Hitlerin oli pakko käskeä armeijansa vetäytymään.Kurskin taistelu osoitti ennen kaikkea, että Saksan sotakoneisto ei pystynyttuottamaan niin paljon materiaalia kuin menestys olisi edellyttänyt. Nyttaloudelliset voimasuhteet vaikuttivat taistelujen tuloksiin.Kurskin taistelun symbolitekoihin kuuluu, että ”1. SS Panzergrenadier-Divison SS Leibstandarte Adolf Hitler” siirrettiin itärintamalta Italiaan. Länsiliittoutuneetolivat astuneet maihin Sisiliassa. Länsi-Eurooppa oli nousemassamerkittäväksi sotanäyttämöksi.Kurskin mutkan taistelujen jälkeen loppukesästä 1943 taistelukenttiensanoma oli kaikkien luettavissa. Saksa oli ottanut käyttöön nykyaikaisimmatpanssarivaununsa, mutta se ei kyennyt murtamaan vastapuolen rintamaa.Neuvostoliiton kyky kestää valtavia miestappioita oli liittolaisten jatkuvanihmetyksen kohde. Länsiliittoutuneet olivat kieltäytyneet ja kerta toisensajälkeen lykänneet toisen rintaman avaamista ounastellen maihinnousunvaltavia tappioita. Mikään demokratia ei kestäisi sellaista. Niitä kesti ainoastaanStalinin johtama diktatuuri. Sitä myöten kaikki oli muuttumassa.124


Suurlähettilään muistioTässä vaiheessa presidentti Roosevelt sai William C. Bullittiltä muistion.Bullitt oli mielenkiintoinen henkilö. Radikaalissa nuoruudessaan hän oliyhdessä ruotsalaisen kommunistin Karl Kihlbomin kanssa yrittänyt toimiaNeuvosto-Venäjän puolesta Versaillesin rauhanneuvotteluissa. 20-luvullahän oli mennyt naimisiin John Reedin lesken kanssa, eronnut, siirtynyt oikealleja kirjoittanut lukuisia kommunismin ja natsismin vastaisia pamfletteja jaartikkeleja. Rooseveltin hallituksen tunnustettua Neuvostoliiton hänestä tuliYhdysvaltain ensimmäinen Moskovan-suurlähettiläs.Bullittin muistion sanoma oli suoraviivainen ja selkeä: Eurooppa olinyt vaarassa joutua Neuvostoliiton hallitsemaksi. Venäläisille ei siis saanutantaa periksi – ei missään mielessä.Bullitt ei ollut näkemyksissään yksin. Rooseveltin kotirintamalla olivatseuraavat presidentinvaalit nousemassa esille ja republikaaninen puolue etsiistuvan presidentin hallinnon heikkoja puolia. Liian suuri myötämielisyystai suoranainen heikkous Neuvostoliiton kasvavan vaikutusvallan edessäoli aihe, joka sopi hyvin Yhdysvaltain poliittisen kulttuurin sisäisiin kahnauksiin.Miltei kaikki poliitikot maailmalla olivat aliarvioineet Neuvostoliitonkestokyvyn. Länsiliittoutuneiden taloudellinen ja materiaalinen apu oli ollutrunsaskätistä, mutta ei kuitenkaan niin suurta, että yksinomaan se olisipystynyt muuttamaan voimasuhteita ratkaisevasti. Neuvostoliitto oli nousemassaEuroopan vaikutusvaltaisemmaksi suurvallaksi. Se olisi sodan lopussaglobaalinen suurvalta, joka vaikuttaisi sekä Atlantin että Tyynen valtamerensuunnilla. Tarkkanäköisimmät havaitsivat tämän muutoksen jo 1942 loppupuolella.Heihin kuului Urho Kekkonen.Tämä orastava ymmärrys oli samalla kylmän sodan alkuvaihe. Neuvostoliitonja länsiliittoutuneiden välille syntyi entistä enemmän kitkaa.Yhdysvaltain sotilaallinen johto ryhtyi jo tässä vaiheessa suunnittelemaansodanjälkeisen maailman rakenteita. Siihen kuului lentotukikohtien verkostoja verkoston strategiset alueet. Syntyi taktinen peli, joka enteili tulevia javakavampia yhteenottoja.Iso-Britannian ja Yhdysvaltain halu jättää Neuvostoliitto Italian ratkaisujenulkopuolelle liittyi juuri tähän strategiseen pelikenttään. Neuvostoliittovastasi tunnustamalla Charles de Gaullen johtaman vastarintaliikkeen.Palkintona tästä Moskova sai sodanjälkeisen Puolan kansainvälistä asemaakoskevan lupauksen. Sen myötä Puola oli nousemassa kansainvälisen politiikankipukohdaksi.125


Puola voimasuhteiden mittarinaMyös Saksan sodanjohto ymmärsi Puolan merkityksen. Huhtikuun 13. päivänäSaksa ilmoitti löytäneensä Katynin metsästä puolalaisten upseerien jasotilaiden joukkohaudan.Kaksi sataa vuotta Puola oli ollut eurooppalaisen tasapainon mittarina.Riippuen voimasuhteiden dynamiikasta Puolaa oli jaettu tai yhdistelty.Ensimmäisen maailmansodan seurauksena se oli voittajien vaatimuksesta julistautunutitsenäiseksi. Toinen maailmansota oli alkanut, koska Saksa halusimitätöidä edellisen kierroksen tulokset. Historiallisesti oli siis väistämätöntä,että tämänkin sodan loppuratkaisuissa Puola näyttelisi hyvin keskeistä osaa.Puolan Lontoossa sijainnut pakolaishallitus suhtautui sekä Saksaanettä Neuvostoliittoon hyvin kielteisesti. Samalla hetkellä kun Saksa hyökkäsiNeuvostoliittoon kenraali Władisław Sikorskin johtamasta hallituksesta tuliNeuvostoliiton vastahakoinen liittolainen. Suhde oli alun alkaen vaikea, eivätkäkuuroille korville esitetyt tiedustelut Puolan itälaidalla olleiden NKVD:nleirien kautta jäljettömiin hävinneiden upseerien kohtalosta edesauttaneetluottamuksen kehittymistä.Reaalipolitiikan kylmästä maailmasta vastuussa olleet johtajat ymmärsivät,ettei Neuvostoliiton rajavaatimuksia voitu enää vuoden 1943 aluntapahtumien jälkeen vastustaa. Toisen rintaman myöhästyminen tarkoittivuorenvarmasti, että puna-armeija vapauttaisi Puolan Saksan miehityksestäja että liittolaisten läntisten osapuolten mahdollisuudet vaikuttaa asioidenkulkuun olisivat lähinnä symbolisia.Juuri tästä syystä tieto Katynin joukkohaudoista synnytti syvän kriisin.Moskovan politbyro oli jo maaliskuun 5. päivänä 1940 päättänyt toimittaaammuttavaksi NKVD:n puolalaisia vankeja. Kaikki, mitä sen jälkeen sanottiintai annettiin ymmärtää, oli mautonta haudoilla tanssimista.Pakolaishallitus oli vakuuttunut, että saksalaisten antama ilmoitus olitotuudenmukainen. Jo tapahtumien logiikka puhui sen puolesta. Neuvostoliitonjohdolle paljastus oli hyvin kiusallinen. Stalingradin taistelujen jälkeenmaan arvovalta oli kasvanut merkittävästi. Melkein kaikissa Euroopan vastarintaliikkeissäkommunistit olivat merkittävällä tavalla mukana.Tässä tilanteessa mikään muu kuin asioiden jyrkkä kieltäminen ei tuntunutmahdolliselta, ja Stalinin reaktio oli juuri sen mukainen. Pakolaishallitusoli hyväksynyt Saksan tarjouksen puolueettomasta tutkimuksesta. Siitävimmastuneena Stalin katkaisi diplomaattisuhteet. Puolalainen umpisolmuoli syntymässä.Roosevelt oli sodan alkuvaiheessa olettanut, että sodanjälkeiset valtiollisetratkaisut täyttäisivät kaksi ehtoa: ne noudattaisivat sekä Atlantinjulistuksendemokratiaehtoja että toteuttaisivat Neuvostoliiton oikeutetutvaatimukset ystävällismielisistä naapureista.126


Puolan osalta tämä ei ollut enää mahdollista. Ja puolalainen mahdottomuussaattaisi synnyttää hallitsemattomia seurauksia muissa naapurivaltioissa.Kyräilevä loppupeliVuoden 1944 alkupuolella puna-armeijan menestykset jatkuivat. Kahden japuolen miljoonan miehen vahvuinen ja viidestä rintamasta koostuva jättiläismäinenhyökkäys työnsi saksalaiset ja heidän liittolaistensa joukot poisDneprin länsipuolisesta Ukrainasta. Puna-armeijan menetykset kaatuneinaja haavoittuneina olivat jälleen valtavat.Neuvostoliiton tappioluvut olivat siinä määrin hälyttävät, että Rooseveltja Churchill ehtivät jo epäillä, pystyisikö Stalin täyttämään lupauksensavihdoinkin toteutettavasta toisen rintaman avaamista tukevasta kesähyökkäyksestä.Stalin rauhoitteli heitä: Neuvostoliitto jatkaisi hyökkäyksiään. Jasuunnatkin olivat selvillä – Suomi ja Puola.Samanaikaisesti toteutetut operaatiot ovat monessa mielessä mielenkiintoisia.Kesällä 1944 käydyt taistelut ratkaisivat huomattavan osansodanjälkeisen Euroopan rajoista. Puna-armeija eteni pöyristyttävistä tappiolukemistahuolimatta. Mistään ei näyttänyt löytyvän sellaista vastavoimaa,joka kykenisi pysäyttämään tämän ihmisiä suruttomasti uhraavansotakoneen.Kesäkuun taisteluissa Kannaksella Leningradin rintama menetti kymmenessäpäivässä 30 000 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Suhteellisenatappiona luku on jo suuri – hiukan alle 20 prosenttia. Seuraavassa vaiheessaKarjalan rintama menetti elokuun 9. päivään mennessä yli 60 000 miestä elinoin 30 prosenttia elävästä voimastaan.Hyvin johdettu puolustus, jolla on maasto puolellaan ja jonka taistelumoraalion korkea, pystyi siis pysäyttämään vastapuolen hyökkäyksenaiheuttamalla riittävän suuret tappiot. Sama saattaisi pitää paikkansa taisteluissaPuolan maaperällä.Kesäkuun 22. päivänä 1944 Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä Pripjatinsuoalueen pohjoispuolella suuntana Minsk. Saksan HeeresgruppeMitte tuhoutui käytännössä seuraavien viikkojen taisteluissa virheellistentiedustelujohtopäätösten seurauksena ja valtavan ylivoiman edessä. Rintamallaei ollut reserviä eikä Adolf Hitler suostunut kenraaliensa pyyntöihinsaada perääntyä. Neuvostoliiton tappiot olivat kuitenkin tälläkin rintamallavaltavat. Hyökkäyksen alkupäivästä heinäkuun loppuun mennessä menetyksetolivat 440 879 miestä, joista 97 232 kaatuneina. Varsovan portillapuna-armeija oli menettänyt 29,8 prosenttia elävästä voimastaan. Vielä ratkaisevammantakaiskun Neuvostoliiton armeija koki elokuun ensimmäisinä127


128päivinä. Kenraalikenttämarsalkka Walter Model oli saanut HeeresgruppeMittenin joukot komentoonsa ja tuhosi Varsovan koillispuolella eteenpäinpyrkivät neuvostojoukot. Tämä menestyksellinen saksalainen vastahyökkäysei ole saanut suurta huomiota sotakirjallisuudessa. Samaan aikaan alkanutVarsovan vastarintaliikkeen kapina oli kylmän sodan tulkinnan kannaltatärkeämpi.Neuvostoliiton tappioiden samankaltaisuudesta huolimatta Karjalankannaksen ja Varsovan edustan taisteluista on vedetty hyvin erilaisia päätelmiä.Ei voi välttyä vaikutelmalta, että johtopäätökset heijastivat kylmänsodan asenteita. Se oli sota, jota käytiin ensisijaisesti mielikuvilla ja jokajatkossakin kiertyisi Puolan merkityksen ympärille.Sodan lopputulos oli tässä vaiheessa jo useimpien tiedossa. Saksataisteli nyt kahdella rintamalla. Sen liittolaiset lyötiin hajalle. Avoinna oliainoastaan kysymys lopullisen tappion julistamisen päivämäärästä.Sodan uhrien todellinen määrä jäi selvittämättä. Neuvostoliiton virallisetjulkaisut puhuvat 10 miljoonasta kaatuneesta ja 18 miljoonasta haavoittuneesta.Siviiliuhrien määrä lasketaan sekin miljoonissa.


Maailmansosialismin suurvaltaToisen maailmansodan jälkeinen ahdinko oli suunnaton. Voittajavaltioidenupseerien kertomukset Berliinin tai Dresdenin lohduttomista maisemistaovat kauhistuttavia. Neuvostoliiton länsiosat oli jyrätty kahteen kertaan totaalisensodan kaikilla mahdollisilla hävittämismenetelmillä. Marc Chagallinkotikaupunki Vitebsk oli lähialueineen menettänyt 300 000 ihmishenkeä.Sevastopolin 15 000 talosta oli enää 500 pystyssä. Donin Rostov oli vallattuneljä kertaa. Stalingrad kuvattiin tiiliskivien ja roskien erämaaksi.Valtavan hävityksen aiheutti ennen kaikkea kaksi seikkaa. Usein unohtuuse tosiasia, että Neuvostoliiton rintama oli toisen maailmansodan eurooppalainenpäänäyttämö. Saksan armeijan 767 divisioonasta 560 taistelijossain vaiheessa itärintamalla. Rintamalla tuhoutui 508 saksalaista divisioonaa.Vastaava luku länsirintamalla oli 179 divisioonaa.Hävityksen herruusHävitykseen vaikutti myös Neuvostoliiton sotadoktriini ja – varsinkin sodanalkuvaiheessa – korkeimman sotilasjohdon puutteellinen kyky hallita taistelukentänstrategista kokonaisuutta. Doktriini oli tietyllä – ja vähän omituisella– tavalla poliittinen: sotaa piti käydä yhtä hyökkäyksellisesti kuinmaaseutu oli pakkokollektivisoitu tai viisivuotissuunnitelmat toteutettu suurissaoperaatioissa talouden ongelmia ja vihollisia vastaan – ja samanlaisinuhrauksin. Tämä tarkoitti, että rintama ei ollut joustava ja että vihollisenhyökkäyksen koko alkuvoima otettiin vastaan perääntymättä ja mieluitenvielä vastahyökkäykseen siirtymällä.Puna-armeijan menetykset olivat erityisen merkittävät ensimmäisenpuolen vuoden aikana. 22.6.1942 armeijan vahvuus oli 4,8 miljoonaa sotilasta.Puna-armeijan tappiot olivat, ennen kuin Saksan armeijan hyökkäys129


joulukuun alussa jähmettyi Moskovan porteille, noin 4 miljoonaa kaatunutta,haavoittunutta tai vangiksi joutunutta.Ylimmän sodanjohdon kykenemättömyys näkyy myös suhteellisissatappioluvuissa. Neuvostoliiton armeijan miesvahvuus kasvoi koko sodanajan, mutta absoluuttiset tappioluvut ovat suurimmillaan ensimmäisensotavuoden aikana. Yleisesti on arvioitu, että tämä johtui vuonna 1937suoritetuista korkeimman sotilasjohdon puhdistuksista minkä seurauksena34 000 upseeria erotettiin. 11 500 palasi tehtäviinsä sodan syttymisen jälkeen.Erotus antaa viitteellisen kuvan ammuttujen ja vankileireillä kuolleidenupseerien määrästä.Tappiolukuihin pitää kuitenkin suhtautua varovaisesti. 1990-luvullajulkaistut tutkimukset antavat ymmärtää, että Neuvostoliiton tappioluvutvoivat olla vielä suuremmat. Jossain sodan alkuvaiheessa luovuttiin tunnuslevyistä,ja joukko-osastojen tiedot miesvahvuuksista ovat hyvin puutteelliset.Erilaiset voittajatPääasiallisin syy sodan alkuvaiheen menetyksiin löytyy Stalinin johtamistyylistä.Hänelle sotakin oli ensisijaisesti politiikkaa ja menestys vastaavastipoliittisesta tahdosta riippuvaista.Neuvostoliitto menetti sodassa ainakin 20 miljoonaa ihmistä. Edellisenvuosikymmenen aikana terrori oli tappanut suunnilleen yhtä paljon.Voittajavaltioiden hyvin erilaiset tappioluvut ovat silmiinpistäviä. Yhdysvaltainmenetys maailman taistelukentillä oli noin 400 000 kaatunutta.Inhimillisesti sekin on järkyttävä määrä, mutta maailmansodan kokonaistappioihinverrattuna luku tuntuu pieneltä. Taloudellisesti Yhdysvallat oli sodanjälkeen rikkaampi kuin koskaan – sekä absoluuttisesti että suhteellisesti.Bruttokansantulo oli sodan aikana kasvanut 90,5 miljardista dollarista211,9 miljardiin. Rahalehti Fortune, joka ei aina osoita pitkän kulttuurisenkehityksen hillittyä ja hyvää makua, julisti lokakuun numerossa 1945, ettävoiton päivä ”ei merkinnyt ainoastaan sodan päättymistä vaan myöskinmaailmanhistorian pisimmän rauhanaikaisen talousbuumin alkua”.Suorastaan ironiselta kuulosti yhdysvaltalaisen korkean virkamiehenFred Vinsonin tokaisu: ”Yhdysvaltain kansalaiset ovat siinä miellyttävässätilanteessa, että heidän pitää tottua elämään 50 prosenttia paremmin kuinmitä he ovat milloinkaan eläneet.”Suuren liittoutuman muut osapuolet olivat huomattavasti heikommassaasemassa. Neuvostoliiton oli taas pakko turvautua taloustutkija Jerjomenkonluomaan käsitteeseen ”gulagimaisesta” työskentelystä. Iso-Britannia olimelkein vararikon partaalla.130


Kansainvälinen mullistusMaailman voimasuhteet olivat itse asiassa muuttuneet jo ensimmäisen maailmansodanaikana. Siihen asti Euroopan suurvallat ja siirtomaaherrat olivatpääasiallisesti päättäneet maailman menosta. Venäjän vallankumoukset olivatmurtaneet yhden kulman vanhan vallan hallintajärjestelmästä. Yhdysvallatoli jo presidentti James Monroen aikana 1820-luvulla ilmoittanut, etteieurooppalaisilla herroilla ollut oikeutta puuttua läntisen pallonpuoliskon tapahtumiin.Jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat oli noussutmaailman johtavaksi teollisuusmaaksi. Uusi rooli aiheutti voimakkaita ristipaineita,ja maa vetäytyi sellaisilta kansainvälisiltä näyttämöiltä, joissa se olisijoutunut suoraan kilpailemaan vanhan mantereen suurvaltojen kanssa.Toisen maailmansodan jälkeen uutta kansainvälistä tilannetta ei kuitenkaanvoitu enää peitellä. Euroopan vanhat suurvallat Englanti, Ranska,Saksa, Espanja ja Itävalta olivat menettäneet alueitaan ja mahtinsa.Sotilaallisesti maailmansodassa ei ollut kuin kaksi voittajaa: Yhdysvallat jaNeuvostoliitto. Ja taloudellisesti ainoastaan yksi.Muutos ei tullut yllätyksenä. Voittajavaltiot olivat jo sodan alkuvaiheessapohtineet ja valmistautuneet uuteen tilanteeseen. Mutta lähtökohdatolivat hyvin erilaiset.Kylmän sodan juurillaNeuvostoliiton tapa lähestyä sodanjälkeisen Euroopan ongelmia voidaan ymmärtääainoastaan ottamalla kaksi asiaa huomioon: maailmansotien välisenäaikana luotu ja vihamielisistä valtioista koostuva cordon sanitaire -vyöhyke, jollapyrittiin eristämään kommunistisen tartunnan saanut maa muusta Euroopasta,ja Stalinin ympärille syntynyt erittäin keskitetty diktatuurijärjestelmä.Periaatteelliset erimielisyydet olivat käyneet ilmi jo Neuvostoliiton sekäRanskan ja Englannin välisissä neuvotteluissa kesällä 1939. Neuvostoliitto halusimahdollisen sodan syttyessä oikeuden välittömästi siirtää joukkoja Puolanmaaperälle. Vaatimus oli Englannin ja Ranskan kannalta mahdoton.Puola nousi esille jo ensimmäisissä Iso-Britannian ja Neuvostoliitonvälisissä neuvotteluissa. Puolan itärajan ongelma oli syntynyt Iso-Britannianensimmäisen maailmansodan jälkeisen kauden ulkoministerin lordi GeorgeCurzonin selvityksen pohjalta. Curzonin selvitys vuosilta 1919–20 oli tarkoitettuNeuvosto-Venäjän ja Puolan sodan aselepolinjaksi ja sen lähtökohta oli– niin kuin monissa sen ajan ratkaisuissa – kunnioittaa kansojen itsemääräämisoikeutta.Curzon oli siksi selvittänyt minkälainen kansallinen enemmistömissäkin läänissä tai hallintopiirissä oli: puolalainen, valkovenäläinen, ukrainalainentai venäläinen. Neuvosto-Venäjä ei kuitenkaan silloin hyväksynyt131


ehdotusta. Ribbentrop-sopimuksessa vedetty raja Saksan valloittaman jaNeuvostoliitolle jätetyn osan välillä noudatti yllättäen pääsääntöisesti ns.Curzon-linjaa. Jatkossa asiat mutkistuivat entisestään.Saksan hyökkäyksen pysäyttämisen yhteydessä joulukuussa 1941 Neuvostoliitonjohto ryhtyi hieman ylioptimistisesti suunnittelemaan sodanjälkeisiäratkaisuja. Keskusteluissa Iso-Britannian ulkoministeri Anthony Edeninkanssa Stalin nosti esille suunnittelemansa Euroopan sodanjälkeisenjärjestyksen yleiset ehdot. Niihin kuuluivat Suomen vuonna 1940 luovuttamatalueet, Baltian maat, ensimmäisen maailmansodanjälkeisen Puolanitäiset osat ja Bessarabia.Tälle suunnitelmalle suuren liittoutuman läntiset osapuolet antoivat hiljaisensiunauksensa Teheranin huippukokouksessa. Neuvostoliiton länsirajanohella nousivat esille etupiirit. Tämä ongelma oli sekä semanttinen että syvästipoliittinen. Yhdysvalloissa ei ollut mahdollista puhua julkisesti etupiireistä. Sellainenpuhe edusti vanhanaikaista kolonialistista ja imperialistista sanankäyttöä.Tämä politiikan semanttinen taso ei tietenkään estänyt Yhdysvaltoja pitämästäkiinni sekä Monroe-doktriinin laajentumisesta hyvin todelliseksi yhdysvaltalaiseksietupiiriksi. Samaan aikaan Yhdysvaltain kongressi asetti valiokunnan miettimäänmaan strategisia etuja, joihin kuului osa Lähi-idän öljyvaroista. Yleisellätasolla voidaan sanoa, että Washingtonin taloudellinen ja teknologinen yliherruusteki mahdolliseksi puolustaa maan etuja ilman muodollista etupiirijakoapitäytymällä vapaakaupan puhtaiden vaatimusten puitteissa.Iso-Britannia oli kuitenkin toista maata. Lontoossa oli jo vuosisatojatotuttu näkemään maailma erilaisten etupiirien kautta. Siksi ei ollut yllättävää,että Winston Churchill ja Josif Stalin pääsivät yhteisymmärrykseenChurchillin esittämien prosenttilukujen pohjalta.Teheranin, Jaltan ja Potsdamin kokouksissa tehtiin asiallisesti jako, jokatunnusti, että Neuvostoliitolla on oma etupiirinsä ja että Moskovalla tämänetupiirijaon puitteissa on oikeus edellyttää etupiiriltään ystävällismielisiähallituksia.Uuden Euroopan voimasuhteista ei ollut muutenkaan epäselvyyttä.Charles Bohlen, joka toimi Rooseveltin tulkkina Teheranissa ja jolla oli pitkäkokemus eurooppalaisesta diplomatiasta, totesi välittömästi Teheraninkokouksen jälkeen: ”Lopputulos tulee olemaan, että Neuvostoliitto on ainoatärkeä sotilaallinen ja poliittinen voima Euroopan mantereella.”Teoriassa kaikki oli siis jokseenkin selvää. Sitten siirryttiin käytäntöön.Italialainen tapausKesällä 1943 Yhdysvallat ja Iso-Britannia valtasivat Sisilian ja Manner-Italian.Elokuussa Stalin kirjoitti Rooseveltille ja Churchillille kirjeen, jossa hän132


ehdotti, että perustettaisiin sotilas-poliittinen komissio, joka pohtisi liittoutuneidenpuolelle antautuvien tai siirtyvien valtioiden kanssa solmittavanrauhan ehtoja. Stalinin kirjeen pontimena oli tunne siitä, että Neuvostoliittooli joutunut nuoremman yhtiökumppanin rooliin. Siltä ei kysytty mitäänItalian poliittisten olojen järjestelyistä. Neuvostoliitto oli kuitenkin koko ajanilmoittanut, että maa on erittäin kiinnostunut Italian pohjoisafrikkalaisestasiirtomaasta Tripolitaniasta.Suuren liittoutuman läntisten osapuolten omatoimisuus Italiassa kytkeytyiselvästi ennen kaikkea Iso-Britannian strategisiin etuihin. Imperiuminlogistinen solmukohta oli Lähi-idässä. Siellä ei tarvittu uusia kilpailijoita.Omatoimisuudella oli kuitenkin varjopuolensa. Pinnan alla kyteväteturistiriidat nousivat sodan loppupuolella yhä selvemmin esiin samallakun omatoimisuus lisääntyi. Tästä syystä voidaan perustellusti sanoa, ettäsiirtymä Saksan vastaisesta sodasta liittolaisten keskeiseen kylmään sotaanalkoi Italiassa ja sai jatkonsa Romaniassa.Yhdysvaltain ja Iso-Britannian päätös jättää Neuvostoliitto Italian järjestelyjenulkopuolelle oli enteellinen ainakin kahdessa mielessä. Moskovanulkopoliittisiin päiväunelmiin kuului sodan alkuaikoina toivomus päästäsodan jälkeen osalliseksi lännen teknologiasta. Stalin painotti toistuvasti,miten tärkeää olisi jatkaa liittoutuneiden yhteistyötä rauhan oloissa. Eivätkänämä painotukset olleet pelkästään kyynistä poliittista peliä.Kominternin lakkauttaminen oli ainakin osittain yritys jarruttaa yltiövallankumouksellisiaodotuksia. Stalin yritti Euroopan kommunistijohtajillepitämissään opettavaisissa luennoissa jarruttaa kehitystä selittämällä,että uusissa olosuhteissa sosialismi on mahdollinen ilman proletariaatindiktatuuria ja vaikkapa Englannin monarkian oloissa. Stalinin tasapainoiluepäonnistui, eikä se johtunut pelkästään Neuvostoliiton pahasta tahdostatai maan johdon taitamattomuudesta.Epäonnistumiseen vaikutti ainakin kolme tekijää. Ensinnäkin kommunisminaaveen pelko kyti pinnan alla. Se oli kulkenut ympäri EurooppaaWienin kongressin ajoista lähtien ja jokaisen entisen eristysvyöhykkeen maaneliitin päähän se oli iskostunut lujasti. Katynin kaltaisten hirmutekojen paljastuminenei edesauttanut uuden poliittisen julkisivun uskottavuutta. Toisekseenajan kuluessa Neuvostoliiton johto piti aina vain ehdottomamminkiinni ajatuksesta, että etupiiri oli sen yksinomaisen määräysvallan alue.Italiasta ja Kreikasta tuli ennakkotapauksia joissa oli jo tingitty – varsinkinjälkimmäisessä – alkuperäisen sopimuksen ihanteellisista demokraattisistapelisäännöistä ja vapaista vaaleista. Kolmanneksi kommunistien arvovaltaoli samaan aikaan noussut mittasuhteisiin, joilla ei ollut välttämättä mitäänvälitöntä tekemistä asianomaisten maiden kommunististen puolueidentodellisten suoritusten tai suurvaltajohtajien prosenttilaskelmien kanssa.Jugoslavian kehitys on tästä mielessä paljastava. Churchillin ja Stalinin pro-133


senttisopimuksessa Jugoslavia oli jaettu periaatteella 50–50. Maa siirtyi kuitenkinvääjäämättömästi Titon johtamille partisaaneille.Prosenttilaskuun perustuvan ratkaisun onttous paljastui lopullisestiRomaniassa ja Puolassa.Puolan jaon seurauksiaPuolan hallitus oli välittömästi maailmansodan puhjettua siirtynyt Lontooseen.Hallituksen asenteet Neuvostoliittoa kohtaan olivat etenkin Ribbentrop-sopimuksenjälkeen hyvin vihamieliset.Upseerien kohtalo selvisi huhtikuussa 1943. Neuvostoliitto kiisti jyrkästisyyllisyytensä, ja pakolaishallituksen hyväksyttyä Saksan tarjouksen puo lueettomastatutkimuksesta Stalin katkaisi diplomaattisuhteet puolalaisiin.Katynin hautojen löytymisen jälkipuinnin yhteydessä syntyi kaksi puolalaistahallitusta. Neuvotteluja hallituksien yhdistämisestä käytiin tuloksettaIso-Britannian ja Yhdysvaltojen painostuksesta. Rajan siirto ja upseerienmurhat olivat liian suuria rasituksia.Sodan loppuvaiheessa puolalaisten tuntema epäluulo synnytti Varsovankapinan. Neuvostoliittolaiset joukot olivat kesäkuussa 1944 aloittaneetsuurhyökkäyksen peitenimellä Bagration. Hyökkäyksen loppuvaiheessaLontoon pakolaishallituksen AK-joukot (Armia Krajowa – maan armeija)halusivat hinnalla millä hyvänsä itse vapauttaa Varsovan ennen kuin punaarmeijasaapuisi.Sotilasasiantuntijat ovat kohtalaisen yksimielisiä siitä, että operaatioBagrationin tarkoitus oli Valko-Venäjän vapauttaminen, mutta että SaksanHeeresgruppe Mitten sortuminen johti Neuvostoliiton joukkojen etenemiseenhuomattavasti pidemmälle Puolan suuntaan. Vlovin ja Brestin valtaamisenmyötä puna-armeija oli jo menettänyt etenemiskykynsä. Asiantuntijatviittaavat siihen, että Neuvostoliiton logistiset järjestelmät johtivat vääjäämättömästipitkälle edenneen hyökkäyksen voiman ehtymiseen.Tapahtumien poliittinen tarkastelu antaa ristiriitaisemman kuvan.Neuvostoliitto oli muun muassa Lublinissa pidättänyt AK:n yksiköt. Muuallaedellytettiin että AK:n joukot joko liittyvät Neuvostoliiton maaperälläperustettuun AL:ään (Armia Ludowa – kansan armeija) tai joutuvat pidätetyksi.Huhut ja vastakkainasettelu johtivat AK:n komentajan TadeuszBór-Komorowskin dramaattiseen käskyyn heinäkuun 22. päivänä 1944. AKpäätti taistella sekä saksalaisia että neuvostoliittolaisia joukkoja vastaan.Kun huhut kertoivat puna-armeijan panssareiden lähestyvän Varsovan esikaupunkiaPragaa, annettiin Varsovassa elokuun 1. päivän aamuna käskyaloittaa kansannousu. Vasta tammikuun 17. päivänä 1945 puna-armeijavaltasi Varsovan.134


Norman Davies, jonka historiantulkinta on Puolan osalta erittäin myötämielinen,toteaa päätöksestä näin:”Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö päätös Varsovan kansannoususta edustaisi puolalaisilletraagisinta erehdystä maan nykyhistoriassa”.Vararikon airut BukarestissaMelkein välittömästi Varsovan valtaamisen jälkeen liittoutuneiden johtajattapasivat Jaltalla. Puolan suhteen tehtiin kokouksessa nahkapäätös, jollaulkoministerit valtuutettiin jatkamaan neuvotteluja laajennetun puolalaisenhallituksen aikaansaamiseksi.Samassa kokouksessa hyväksyttiin myös ”Vapautuneen Euroopan” -julistus,jonka tarkoituksena oli luoda puitteet Saksan puolella taistelleiden taisodan aikana alistettujen valtioiden demokratian palauttamiselle.Kaksi viikkoa julistuksen allekirjoittamisen jälkeen alkoi kylmän sodanavoin vaihe. Venäjän varaulkoministeri Andrei Vyšinski saapui helmikuun27. päivänä Bukarestiin ja kertoi kuningas Mikaelille minkälaisen hallituksenNeuvostoliitto edellytti nyt perustettavan. Vyšinski oli järjestämässä uusiksiEuroopan poliittista karttaa.135


Jäätyvät välitErityisen tarkkaavaiset huomioitsijat tai poliittisten sisäpiirien miehet tiesivätjo rauhanjuhlien yhteydessä, että riemukkaat puheet jatkuvasta yhteistyöstäolivat lähinnä tarkoituksenmukaista poliittista peliä sotaväsymystä potevienja raunioissa ahertavien kansalaisten rauhoittamiseksi.Sodan eurooppalaista loppunäytöstä on läntisessä kirjallisuudessayleensä kuvattu otsikolla ”Berliinin kilpajuoksu”. Kilpajuoksijan rooli oli annettuNeuvostoliitolle, mutta kilpajuoksu oli länsiliittoutuneiden ongelma.Siitä kertoo länsirintaman komentajan Dwight D. Eisenhowerin toteamus,ettei hän ymmärrä, miksi lännen sotilaita pitää uhrata kilpajuoksuun, kunjohtajat jo olivat sopineet uuden Saksan jakamisesta. Alullepanija oli WinstonChurchill, joka selkeämmin kuin muut läntiset johtajat ymmärsi, ettävanha maailmanjärjestys oli muuttunut ja että oli pelastettava mitä vieläpelastettavissa oli. Taustalla olivat vuosien 1942–43 virhearviot Neuvostoliitonkyvystä pysäyttää ja lyödä takaisin Saksan sotavoimat. Länsiliittoutuneetolivat päättäneet varmistaa strategisesti merkittävät alueet Välimerensuunnassa. Sillä aikaa Neuvostoliitto oli edennyt yllättävän nopeasti kohtiEuroopan sydäntä, ja länsirintama oli auttamattomasti myöhässä. Nyt lännelläoli kiire. Sodanjälkeisen ajan politiikka oli astunut näyttämölle.Stalin ja poliittiset suhteetPotsdamin kokouksessa kesällä 1945 uusi kansainvälinen tilanne oli jo aistittavissa.Harry S. Truman oli alun alkaen suhtautunut paljon pidättyväisemminNeuvostoliittoon kuin hänen edeltäjänsä Roosevelt. Churchill olitunnettu kommunismin vastustaja, mutta Stalin tunsi, että he ymmärsivättoisiaan. Konservatiivien tappio Englannin vaaleissa johti kuitenkin kokouksenosallistujien vaihtumiseen. Neuvottelupöytään istuivat Clement Attlee ja136


ulkoministeriksi noussut Ernest Bevan. Etenkin Bevan suhtautui pitkän linjanay-liikkeen toimitsijana erittäin epäluuloisesti Staliniin.Sota oli Euroopassa tasoittanut elinoloja. Kaikilla oli kohtalaisen huonoolla, olipa järjestelmä sitten kapitalistinen tai sosialistinen. Teknologisessamielessä erot olivat myös jonkin verran kaventuneet Neuvostoliitolleannetun teknisen tuen ja Saksasta sotakorvauksena poiskuljetettujen teollisuuslaitostenansiosta.Tulevaisuus määräytyisi kuitenkin sen mukaan, kumpi osapuoli pystyisinopeammin jälleenrakentamaan taloutensa ja tarjoamaan kansalaisilleensiedettävät tai hyvät olot. Kilpailu demokratiasta ja hyvinvoinnista oli alkamassa,ja se ilmeni monella tavalla, muun muassa äänioikeuden laajentamisenaja Länsi-Euroopan vasemmistopuolueiden kannatuksen nousuna.Yksi tapahtuma varjosti – tai valaisi – kuitenkin maailmansodan viimeisiätaisteluja ja sodanjälkeisen kauden kansainvälistä politiikkaa: elokuunalkupäivinä 1945 maailman sotilaalliset voimasuhteet saivat uuden ulottuvuuden.Vajaa viikko Potsdamin kokouksen jälkeen Hiroshimaan ja Nagasakiinpudotetut atomipommit lopettivat Aasian puoleisen maailmansodanja avasivat uuden kauden.Stalin ymmärsi, että atomipommi muutti liittoutuneiden sodan aikanavallinnutta tasapainoa ja ryhtyi välittömästi toimiin. Jo sodan aikana ydinfyysikkoNikolai Fljorov oli varoittanut Neuvostoliiton johtoa, että jotainilmeisesti oli tekeillä. Fljorov oli pannut merkille, ettei yksikään läntinen taisaksalainen tiedemies ollut julkaissut yhtään tieteellistä tutkimusta ydinfissiosta.Hänen mielestään se oli merkki salailusta ja siten epäsuorasti myössotilaallisesti merkittävästä tutkimuksesta.Elokuiset tapahtumat 1945 edellyttivät Neuvostoliitolta erikoisponnistuksia.Niitä johtamaan Stalin asetti Lavrenti Berijan. Yhdysvaltain muutamiapäiviä Nagasakin pommin jälkeen julkaisema ”Smyth Report” olineuvostoliittolaisen projektin johtolankana. Raportti oli eräällä tavalla yhteenvetohuomattavasta osasta siihen mennessä julkaistusta teoreettisestatietämyksestä. Nyt Neuvostoliiton johto tiesi ainakin, mitä pitäisi etsiä jamistä.Kylmän rajan pyykitKylmän sodan raja kulki vähän kiemurrellen läpi Euroopan. Kreikka jäi prosenttisopimuksenmukaan länteen. Josif Broz Tito sekoitti suurvaltasuunnitelmiavapauttamalla omilla partisaanijoukoillaan Jugoslavian. Tärkeineteläinen rajapyykki oli Romania, josta raja kulki Unkarin länsipuoleltaTšekkoslovakian kautta läpi uuden Saksan ja Itämerelle. Siellä rajan itäpuolellejäivät Baltian maat ja Suomi.137


Rajanveto sisälsi monenlaisia ongelmia, jotka seuraavien vuosikymmenienaikana vaikuttivat Euroopan sisäiseen jännitykseen ja maailmanpolitiikkaan.Ensimmäisenä laukesi Romanian tilanne. Johtavat romanialaiset poliitikoteivät ymmärtäneet, että voimasuhteet olivat ratkaisevasti muuttuneet.He halusivat uskoa, että länsiliittoutuneilla oli pyrkimys ja mahdollisuuksiavaikuttaa etupiirien sisäiseen kehitykseen. He yrittävät juonitella ja tuloksenaoli poliittinen keikaus, jossa liikkeellepanevana voimana olivat Moskovalleuskolliset kommunistit ja NKVD:n Romaniaan sijoitetut joukot.Moskova halusi ymmärtää hyvin laveasti, mitä länsivaltiot tarkoittivatilmoittaessaan, että Neuvostoliitolla oli oikeus ystävällismielisiin naapureihin.Ystävällismielinen ja täysin luotettava ymmärrettiin Kremlissä helpostiyhdeksi ja samaksi asiaksi. Siitä syystä vallankaappaukset ja muodollisestidemokraattisesti toteutetut vallanvaihdot noudattivat Neuvostoliitossa heti1920-luvun alussa syntynyttä mallia: tärkein vallankumouksellinen etujoukkooli valtiollisesta turvallisuudesta vastaavat elimet, jotka oli alistettu suoraanpoliittiselle johdolle, ei parlamentille eikä hallitukselle.Pitkä sähkeHelmikuussa 1946 George F. Kennan lähetti myöhemmin kuuluisaksi tulleen”pitkän sähkeen” Washingtoniin. Sähke oli yritys ymmärtää, miten Stalininjohtama Neuvostoliitto näki sodanjälkeisen maailman.Stalinin puheissa ei juuri mikään ollut muuttunut 1930-luvulta. Neuvostoliittoeli vihamielisessä ympäristössä, jolle oli tunnusomaista eri kapitalististenmaiden keskinäiset ristiriidat, talouden kriisit ja niistä nouseva aggressiivisuus.Näistä lähtökohdista seurasi myös asianmukaiset johtopäätökset.Neuvostoliitto katsoi parhaaksi puolustaa kaikin keinoin etujaan. Tärkeimmättehtävät olivat sotilaallisen voiman ylläpitäminen, eri valtioissa toimivientodellisten ystävien tukeminen paikallisten imperialististen sotien syttymisenuhalla, edistysmielisten voimien tukeminen Neuvostoliiton etuja silmällä pitäenja leppymätön ideologinen taistelu sosiaalidemokratiaa vastaan.Kennan oli pitkän linjan Neuvostoliiton asiantuntija. Hän oli ollut Yhdysvaltainensimmäisen Moskovan suurlähettilään William C. Bullittin avustaja1930-luvulla ja oli paikan päältä seurannut Stalinin järjestelmän vakautumisenvaiheita suuren terrorin puristuksessa. Hänen sähkeensä muistuttiBullittin aiemmin esittämästä varoituksesta ja loi lännessä puitteet kylmänsodan ehtojen tulkinnalle. Kuukautta myöhemmin Winston Churchill pitirautaesirippupuheensa missourilaisessa pikkukaupungissa Fultonissa. SyyskuussaClark M. Clifford luovutti presidentti Trumanille erikoisraporttinsa”American Relations with the Soviet Union”. Raportin yläkulmassa luki ”TopSecret”.138


Hyvin nopeasti näistä raameista syntyi myös käytännön politiikkaa.Helmikuussa 1947 Voice of America aloitti Neuvostoliittoon suunnatut radiolähetykset.Kylmän sodan lähtökuopatLänsiliittoutuneet olivat suunnitelleet taktiikkansa huolellisesti Pariisin ulkoministerikokoukseenkesäkuussa 1947. Epäluulo oli juurtunut jo niin syvällepolitiikan maaperään, että länsipuolen ulkoministerit olivat valmiit lopulliseenpesäeroon. Välineenä oli Yhdysvaltain lupaama talousapu. Sitä ei voitusuoralta kädeltä evätä Neuvostoliitolta, mutta ulkoministerit Ernest Bevinja George Marshall sopivat keskenään, että neuvostoliittolainen osapuolihoukuteltaisiin kieltäytymään avusta siihen kuuluvien vapaakauppaehtojentähden. Vjatšeslav Molotov meni ansaan ja Marshall-apu syntyi. Tätä talousapuahallinnoinut OECE-järjestö perustettiin samoilla päätöksillä.Syyskuussa 1947 pidettiin Kominformin perustava kokous SzklarskaPoreba -nimisessä puolalaisessa kaupungissa. Stalin oli jättänyt käytännönpoliittiset tehtävät lähimmille avustajilleen. Andrei Ždanov oli diktaattorinlähiympäristön valtataistelussa noussut Stalinin tärkeimmäksi seuraajaehdokkaaksija vastasi suhteista veljespuolueisiin. Kominternin kokouksessahän piti linjapuheensa ”kahdesta leiristä”.Kylmä sota oli lähtenyt liikkeelle. Sitä käytiin maailman joka kolkalla,mutta aina välillisenä sotana, jossa menetelminä olivat vallankaappaukset,salamurhat ja taloudelliset lupaukset.Euroopan rajanvetoKaikkiin Neuvostoliiton rajanaapurivaltioihin oli lyhyessä ajassa pystytettyMoskovan valitsema johto. Ainoa poikkeus oli Suomi. Näiden poliittistenoperaatioiden toteuttamistapa synnytti kuitenkin paljon ongelmia; erityisenongelmallinen oli tilanne Saksassa. Neuvostoliitto oli vyöhykejaossa saanuttaloudellisesti heikommin kehittyneen osan, joka oli kaiken lisäksi kohtalaisenjärjestelmällisesti puhdistettu kaikesta teollisuudelle kelpaavasta.Länsiliittoutuneiden pyrkimykset ratkaista Saksan jälleenrakentamiseenliittyviä ongelmia eivät miellyttäneet Moskovaa. Ne päättivät kuitenkintoteuttaa suunnitelmansa uuden D-markan liikkeelle laskemisesta. Stalinpäätti puolestaan vastata Berliinin saarrolla. Toimenpide osoittautui virheelliseksi,mutta kuvasti hyvin Stalinin johtaman ulkopolitiikan toimintatapaa.Sodassa vuonna 1942 tapahtuneen käänteen jälkeen Neuvostoliitto oli saavuttanutkäytännöllisesti katsoen kaikki ulkopoliittiset tavoitteensa. Sodan139


päättymisen jälkeen asiat mutkistuivat ja johtivat Neuvostoliiton kannaltahaitallisiin poliittisiin vastatoimiin.Yhdysvaltain ilmasilta Berliiniin oli logistinen ja poliittinen menestys jamerkitsi Neuvostoliiton sodanjälkeisen ajan ensimmäistä suurta arvovaltatappiota.Samalla se synnytti poliittisen ja taloudellisen uskottavuusongelman,joka sen jälkeen nousi toistuvasti esille ja heikensi Neuvostoliiton talousmallinhoukuttelevuutta ja jo aiemmin huonoksi osoitettua toimivuutta.Seuraavat vuodet olivat täynnä osoituksia siitä, että sosiaaliseksi markkinataloudeksitai hyvinvointiyhteiskunnaksi kutsuttu järjestelmä oli sekä vakaampiettä tehokkaampi kuin Moskovan malli. Ensimmäiset havainto-opetuksettulivat Berliinin ja Pilsenin työläiskapinoiden muodossa 1953. Niitä seurasiPoznanin työläiskapina 1956 ja lopuksi Unkarin kansannousu 1956.Suomi erikoistapauksenaKiristyvä kansainvälinen tilanne oli Suomelle monessa mielessä vaikea. KaikistaNeuvostoliittoa vastaan sotaa käyneistä rajanaapureista Suomi oliainoa, jota ei miehitetty. Sotakorvaukset olivat kuitenkin erittäin raskaat jaedellyttivät ennen pitkää investointeja ja niitä vastaavia valuuttatuloja.Ruotsin mahdollisuudet antaa pitkäaikaisia dollariluottoja olivat rajoitetut.Selluloosayhdistyksen johtaja vuorineuvos Walter Gräsbeck kääntyiYhdysvaltain puoleen, mutta sikäläisen ulkoministeriön ensimmäiset reaktiotolivat hyvin kielteisiä. Yhdysvalloissa pelättiin, että lainadollarit päätyisivätvälittömästi tai välillisesti Moskovan tileille ja että Washington tämän vuoksijoutuisi sotakorvauksien maksumieheksi. Suomen osakseen saama kohteluei tässä suhteessa ollut poikkeuksellista. Samanlaisia epäilyksiä oli olemassaNeuvostoliiton hallitseman Saksan miehitysvyöhykkeen suhteen. Kylmässäsodassa vallitsi siten jonkinlainen kohtalonomainen yhteys Suomen, Saksanitävyöhykkeen ja Berliinin välillä.Yhdysvaltain vastahakoinen hallitus pyrki jopa estämään Gräsbeckinjohtaman valtuuskunnan matkan. Se toteutui kuitenkin, ja lopputuloksenasyntyivät joulukuun 1945 ja syyskuun 1947 välisenä aikana melkein100 miljoonan dollarin lainapäätökset. Vaikka Suomi vähän myöhemminkiristyvässä kylmässä sodassa jäikin Marshall-avun ulkopuolelle, oli paperiteollisuuskuitenkin saanut alan tulevaisuudelle erittäin merkittävän ”varamarshallin”.Myönnetyt lainat osoittivat, että Suomi oli erikoistapaus, jonka liikkumavaratulisi olemaan erittäin riippuvainen kylmän sodan suhdanteista.140


Voimasuhteiden muotoutuminenKansainvälinen politiikka oli muuttumassa. Voimasuhteet olivat Euroopassavälittömästi sodan päätyttyä epämääräiset. Vasemmistopuolueiden vaikutusvaltaoli kasvanut, mutta oli avoin kysymys, mihin suuntaan ne ja ammattiyhdistyksetkääntyisivät. Sota oli järkyttänyt vanhoja herruussuhteita sekäIntiassa että Kiinassa. Afrikkalaisissa siirtomaissa liikehdintä oli jo käynnissä.Jopa Yhdysvaltain takapihalla tapahtui muutoksia.Japanin antautuminen oli edellyttänyt, että Kiinassa olevat joukkoosastotantautuisivat Kuomintangin joukoille. Se ei kuitenkaan onnistunut.Vuonna 1927 alkanut Kiinan sisällissota oli väliaikaisesti lopetettu Japaninhyökätessä, mutta se alkoi nyt uudestaan. Käytännössä tämä tarkoitti, ettähuomattava osa Japanin joukoista antautui Kiinan kommunistipuolueenhallitsemilla alueilla.Intian varakuningas John Hope oli vuonna 1939 – neuvottelematta intialaistenkanssa – julistanut maan liittoutuneiden puolella sotaa käyväksi valtioksi.Julistus synnytti kriisin, jota ei pystytty ratkaisemaan sodan aikana, muttajoka pakotti Lontoon hallituksen lupaamaan Intialle itsenäisyyden sodan jälkeen.Samalla syntyivät ne rajaehdot, jotka johtivat Intian jakoon pääasiallisestihindujen hallitsemaan Intiaan ja muslimien hallitsemaan Pakistaniin.Egyptissä nuori upseeri nimeltä Gamal Abdel Nasser oli jo toisen maailmansodanaikana suunnitellut yhteistyötä Italian kanssa englantilaisten siirtomaaherrojenhäätämiseksi. Arabiliitto perustettiin Kairossa huhtikuussa1945. Epämääräisenä ideologisena johtotähtenä oli pan-arabismi. Saharaneteläpuolisessa Afrikassa 1920-luvulla syntyneet ja sodan jälkeen nousussaolleet poliittiset johtajat olivat järjestämässä kolonialismin vastaista taisteluapan-afrikanismin pohjalta.Guatemalassa pidettiin 1944 maan ensimmäiset vapaat vaalit. Presidentiksinousi Juan José Arévalo. Guatemalan esimerkki demokraattisestakehitysmallista vaikutti laajasti koko latinalaisessa Amerikassa.141


Tämä valtava kansainvälisen politiikan murros synnytti taas samankaltaisiamaailmanvallankumouksen harhakuvitelmia kuin 30 vuotta aikaisemmin.Silloin vallankumousjohto oletti, että kansainvälinen kumous pelastaisimaan uhkaavista vaaroista. Nyt Neuvostoliiton kannalta oli tärkeää aikaansaadakansainvälisten suhteiden uudenlaista tasapainoa – pariteettia.Ensimmäinen salamaNeuvostoliitto räjäytti ensimmäisen atomipomminsa, ”ensimmäisen salaman”,29. elokuuta 1949. Menestyksen takana oli jättimäinen ponnistus.Berijan hallinnoima projekti oli poliittisen pakon ja pakottamisen yhdistelmä.Osa tiedoista oli saatu vakoilemalla, osa oli otettu talteen Saksankoelaitoksista ja osa perustui neuvostoliittolaiseen fyysikko Igor Kurtšalovinjohtamaan tutkimukseen. Pelkkä pommi ei vielä kuitenkaan ratkaissut Neuvostoliitonhaikailemaa aseellista pariteettia. Sen käytössä ei ollut menetelmäämillä toimittaa atomipommi perille sodan syttyessä.Maailmansodan teknisessä ja sotilaallisessa avussa veljellinen avunantajaoli asettanut avulleen selkeitä strategisia rajoituksia. Yhdysvallat ei ollut toimittanutnelimoottorisia pommikoneita itäiselle liittolaiselleen. Neuvostoliittosai kuitenkin haltuunsa ainakin kolme amerikkalaista eri syistä pakkolaskuihinjoutunutta konetta. Tupolevin suunnittelutoimisto oli suljetun etuoikeutetunkaupungin ja Gulagin pakkotyöleirin osaston välimuoto. Tässä KonstruktorskojeBjuroon (KB) nimellä kulkeneessa laitoksessa kopioitiin amerikkalainenB-29 kone. Kopion pohjalta valmistettiin Tu-4, jonka neitsytlento oli 1947.Teknisistä vaikeuksista johtuen sen lentosäde ei kuitenkaan riittänyt tekemäänsiitä mannertenvälistä pommikonetta. Se kuitenkin näytti sellaiselta.Neuvostoliiton vaikeudet kopioida länsimaisia tuotteita osoittivat kuitenkin,että jotain oli muuttumassa. Teknologian merkitys oli lisääntynyt.Kilpavarustus ja teknologiaJouluaattona 1947 Bell Telephone Laboratoriesin työntekijät toteuttivat onnistuneenkokeilun pienellä elektronisella laitteella. Puoli vuotta myöhemminlehdistötiedotteessa todettiin, että ”tänään on … esitetty hämmästyttävänyksinkertainen laite, joka tehokkaasti pystyy suorittamaan melkein kaikkityhjiöputken tehtävät”. Samalla järjestettiin laboratorion työntekijöiden keskuudessaäänestys laitteen nimestä. Äänestyslipukkeen kuudes vaihtoehtovoitti, ja vekotin sai nimekseen transistori.Lehdistötiedotetta julkistettaessa ei transistorin merkitystä osattu vieläarvioida. Vasta vuonna 1956 John Bardeenille, Walter Brattainille ja William142


Shockleylle annettiin tunnustuksena fysiikan Nobelin palkinto. Neuvostoliitolletransistorin totuuden päivä koitti huomattavasti myöhemmin.Tässä vaiheessa Stalinin johtamistyylin epäjohdonmukaisimmat piirteetnousivat taas esille. Maailman toista suurvaltaa johdettiin päiväkohtaistenoivallusten tai päähänpistojen pohjalta. Monimutkaiset teknologiset uudistukseteivät olleet välittömästi sodan jälkeen päällimmäisinä Moskovanjohdon mielessä. Maan politiikassa ja arkipäivässä kansainvälisen tilanteennopea kärjistyminen näkyi harkitsemattomina ja yltiöpäisinä poliittisinatempauksina tai uusina epäluotettavien ainesten puhdistusoperaatioina.Bundin valtioVedenjakajana oli suhtautuminen uuteen juutalaisen valtioon Lähi-idässä.Rooliinsa tottumaton uusi kansainvälinen suurvalta oli aluksi Israelin valtionperustamisen kannalla, mutta katui nopeasti päätöstään. Israelin pääasiallisestiItä-Euroopasta lähtöisin olevat poliittiset johtajat eivät olleet halukkaitatoimimaan Neuvostoliiton edunvalvojina Lähi-idässä. Juutalaisenvaltion työväenpuolueen johtajat olivat vanhoja bundilaisia, jotka tunsivatmelkoista epäluuloa venäläisiä kohtaan.Katumisella oli välittömiä vaikutuksia sisäpolitiikkaan, mikä osoittimiten tunneperäisesti tätä suurvaltaa johdettiin. Juutalaisvastaisuus oli jatkuvastikytenyt Venäjän ja Neuvostoliiton pinnan alla. Nyt siitä seurasi uusiterroriaalto, joka ennen kaikkea suuntautui juutalaisia lääkäreitä vastaan.Vainoharhainen ja ikääntyvä diktaattori koki uuden tilanteen edessä, ettäjuutalaiset olivatkin vaarallisia – heillä oli oma, vieras identiteetti – ja hesaattoivat toimia kansainvälisen sionismin agentteina.Kim Il Sungin viitoittama tieKiinan vallankumous oli vahvistanut käsitystä, että maailmanvallankumousoli vihdoinkin lähtenyt liikkeelle, joskin tavalla joka ei ihan kirjaimellisestivastannut Marxin Pääomassa hahmottelemaa tuotantovoimien kasvunsuuntausta. Kansainvälinen valta kasvoikin kiväärin piipusta eikä tuotantovoimienhyppäyksellisestä kasvusta.Usko maailmanvallankumouksen vääjäämättömään voittoon oli saanutStalinin innostamaan Pohjois-Korean johtajaa Kim Il Sungia hyökkäämäänEtelä-Koreaan. Ensimmäinen todella vakava yhteenotto entisten liittolaistenvälillä oli alkanut.Korean kriisin yhteydessä Neuvostoliitto sortui myös alkeelliseen kansainvälisenpolitiikan virheeseen. Pohjois-Korean aggressio tuli vastaperus-143


144tetun YK:n käsittelyyn, mitä Neuvostoliitto protestoi jäämällä pois turvallisuusneuvostonkokouksesta. Epälooginen toimintatapa antoi Yhdysvalloillemahdollisuuden toimia kansainvälisen yhteisön edustajana Etelä-Koreaasotilaallisesti puolustettaessa.Stalin oli jo vanha ja väsynyt. Hän vetäytyi yhä useammin Mustanmerenloma-asuntoonsa eikä jaksanut perehtyä asioihin. Hän oli ympäröinytitsensä uskollisilla palvelijoilla. Maaliskuussa 1953 Stalin koki yön yksinäisyydessävakavan aivoverenvuodon. Hätääntynyt lähipiiri joutui kääntymäänvangittujen juutalaisten lääkärien puoleen saadakseen hoito-ohjeita. Pelkoja vainoharhaisuus olivat tehneet tehtävänsä.Josif Stalin kuoli maaliskuun 5. päivänä 1953 politbyroon jäsentensilmien edessä. Elämä Neuvostoliitossa jatkui entisellään ja talous näyttikehittyvän suotuisasti.


Hruštšovin perestroikaStalinin kuolema johti hillittyyn valtataisteluun. Stalinin hautajaisissa maaliskuun9. päivänä Lavrenti Berija pääsi puhujaksi Vjatšeslav Molotovin jaNikita Hruštšovin kanssa kunniapaikalle. Stalinin kuolemaa seuranneinakuukausina Berija oli varapääministerinä ja turvallisuuselinten päällikkönäjohdon vaikutusvaltaisin jäsen. Hän yritti pehmentää itsestään syntynyttämielikuvaa muun muassa vapauttamalla syyttömästi vankileireille joutuneitaja kieltämällä kidutukset. Puhemiehistön jäsenet pelkäsivät kuitenkinBerijaa, ja Hruštšovin johdolla päätettiin toimia häntä vastaan käyttäenverukkeena Berliinissä puhjenneita työläismielenosoituksia.Kesäkuun loppupäiviksi kutsuttu puhemiehistön kokous alkoiHruštšovin esittämillä syytöksillä. Georgi Žukovin johtamat sotilaat vangitsivatBerijan, joka Neuvostoliiton korkeimman oikeuden erityisistunnossatuomittiin kuolemaan syytettynä vakoilusta ja terrorismista. Berijan todellisistarikoksista ei tietenkään ollut mahdollista käydä oikeutta. Lavrenti Berijateloitettiin virallisen historiankirjoituksen mukaan välittömästi tuomionjulistamisen jälkeen joulukuun 23. päivänä 1953.Ulos umpikujastaStalin oli jo 30-luvun suuressa välienselvittelyssä esittänyt käsityksensä sosialisminkyvystä kasvaa kapitalismia nopeammin. Ilman tätä olettamustapakkokollektivisointi ja viisivuotissuunnitelmien valtavat uhraukset olisivatkinolleet turhia. Sosialismin nopeasta talouskasvusta syntyi jatkossa keskeinenopinkappale, joka kiteytyi sanapariin ”saavuttaa ja ohittaa”. Saavuttamisenpiti tapahtua Marxin Pääomasta vedetyn johtopäätöksen pohjalta: tuotantovälineidentuotannon kulutusvälineitä nopeamman kasvun avulla. Tätätalouspoliittista periaatteetta noudattanut politiikka ei kuitenkaan ottanut145


huomioon sen enempää teknisen edistyksen kuin työvoiman laadun vaikutustatuotantoon. Kylmän sodan kilpailu muutti näitäkin perusasettamuksia.Sekä Berijan välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen toteuttamat varovaisetuudistukset että Hruštšovin seuraavina vuosina alullepanema ulkopoliittinensuunnanmuutos viittaavat siihen, että Neuvostoliiton johto ymmärsiaiempaa selvemmin Stalinin kauden talouspolitiikan synnyttämät ongelmat.Herätyskellona toimivat Itä-Euroopan työläiskapinat, jotka osoittivat, ettäkilpajuoksu hyvinvoinnista oli kääntymässä lännen eduksi.Hruštšovin mielestä avain oli ulkopolitiikka ja kylmä sota. Vastakkainasettelusöi Neuvostoliiton resursseja, ja ainoa tapa irtaantua tästä uusintamisenmuodosta oli vähentää kansainvälisiä ristiriitoja ja siirtää osa armeijaanja varusteluun käytetyistä resursseista siviilitalouteen. Länsimaisetlaskelmat osoittivat puutteellisuudestaan huolimatta, että 1928 alkanutkehitys oli liian ekstensiivinen ja sotilaallisesti tuottamaton.Johtava amerikkalainen tutkija Abram Bergson on tehnyt valtavan työnneuvostoliittolaisten talouslukujen ymmärtämiseksi. Erityisen mielenkiintoistaon, että hänkin piti vielä 60-luvun alussa mahdollisena, että Neuvostoliittoohittaisi taloudellisesti Yhdysvallat. Bergson ei ollut tässä arviossayksin. Myös ajan johtava talousteoreetikko Joseph Schumpeter piti suunnitelmatalouttaperiaatteessa tehokkaampana.Uusi ulkopolitiikkaVastakkainasettelun ydin oli ratkaisematon Saksan kysymys. Jaettu maa olitaloudellinen, poliittinen ja ideologinen kipukohta. Liittolaisten yhteinensuunnitelma alun perin oli varmistaa, ettei Saksa koskaan enää nouse horjuttamaanEuroopan turvallisuutta. Kylmä sota oli kuitenkin muuttanutasetelmia, ja Länsi-Saksan talousihme oli kehittymässä Länsi-Euroopantalou delliseksi moottoriksi ja poliittiseksi esikuvaksi. Made in Germany,saksalaisille tuotteille pakotettu varoittava polkumyyntileima, muodostuikintoisen maailmansodan jälkeen laadun takeeksi. Ideologisella tasollaLänsi-Saksan sosiaalinen markkinatalous ymmärrettiin kolmanneksi talousmuodoksi,joka ei enää ollut yhtä lailla vaarallinen ja oikukas kuin 1900-luvunalun liberalistinen markkinatalous.Kylmän sodan kiristyvässä ilmapiirissä Saksan liittotasavalta oli keskeisestäasemastaan johtuen Neuvostoliiton mielestä luisumassa läntisensotilasliiton jäseneksi. Samalla kiristyi myös Saksojen keskinäinen kilpailu jaBerliini nousi jälleen kylmän sodan keskipisteeksi.Hruštšovin johtopäätös oli tiukka käännös oikealle ja uuden ulkopoliittisensuunnan valinta. Pelimerkkinä Neuvostoliitto käytti Itävaltaa, jonkakansainvälinen asema oli jäänyt riippuvaiseksi Saksan kysymyksen lopullises-146


ta ratkaisusta. Neuvostoliitto oli pitkään tavoitellut ratkaisua, jossa Saksaolisi yhdistynyt ja jäänyt sitoutumattomaksi. Tällainen ratkaisu muuttuivuosi vuodelta epätodennäköisemmäksi ja siksi Itävallan rauhansopimusoli jäänyt solmimatta.Vjatšeslav Molotov ilmoitti helmikuun 8. päivänä 1955, että NeuvostoliitonItävalta-politiikka oli muuttunut. Uusi ulkopoliittinen suuntaus saijatkoa Itävallan valtuuskunnan kutsuna neuvotteluja varten Moskovaan.Neljän päivän neuvotteluissa päästiin yhteisymmärrykseen Itävallan pysyvästäsitoutumattomuudesta. Sopimus allekirjoitettiin toukokuussa, ja syyskuuhunmennessä Neuvostoliitto oli vetänyt pois sotilaansa.Menestyksestä ja aloitteensa toimivuudesta innostuneena Hruštšovpäätti parantaa Stalinin tuhoamia suhteita Josif Broz Titon johtamaan Jugoslaviaan.Tässäkin hän onnistui kohtalaisesti.Suunnanmuutos tuli kuitenkin liian myöhään. Lännen kremlologit eivätolleet valppaina, ja ne harvat jotka näkivät muutoksen, olettivat sen johtuvanNeuvostoliiton heikkoudesta. Heidän mielestään Hruštšovin aloitteisiinei kannattanut vastata myönnytyksin. Toukokuussa 1955 Länsi-Saksasta tuliNaton jäsen, ja vasta sen jälkeen Neuvostoliitto kutsuttiin jo kauan odotettuunhuippukokoukseen. Kremlin myöntyminen kokouksen järjestämiseenvälittömästi Saksan Liittotasavallan Nato-jäsenyyden jälkeen koettiinWashingtonissa uutena heikkouden osoituksena. Johtopäätös oli, että onpuristettava lisää myönnytyksiä. Geneven huippukokous kesällä 1955 epäonnistuitäydellisesti.Hruštšov ei kuitenkaan lannistunut. Elokuussa Neuvostoliiton Helsinginsuurlähettiläs Viktor Lebedev ilmoitti pääministeri Urho Kekkoselle, ettäMoskova luopuu Porkkalan alueesta ennen vuokra-ajan umpeutumista. Jalisää aloitteita oli tulossa.Helmikuun 14. päivänä 1956 alkoi Neuvostoliiton kommunistisenpuolueen 20. edustajakokous.Salainen puheHruštšov piti salaisen puheensa edustajakokouksen viimeisenä päivänä. Pitkäänse ei salaisena pysynyt. Virallinen versio julkaistiin maaliskuun puolessavälissä.New York Times julkaisi puheen toukokuussa. Puheen synnyttämäideologinen ristiveto sai symbolista lisädramatiikkaa Puolan puoluejohtajanBolesłav Bierutin kuolemasta. Puolan radion ilmoituksen mukaan Bierutkuoli Moskovassa sydänkohtaukseen. Puhe mursi monen muunkin vanhanlinjan kommunistin sydämen.Uusi ulkopoliittinen linjaus ja salainen puhe olivat samaa suurisuuntaistayritystä hyödyntää Neuvostoliiton vielä toistaiseksi maailmansodan147


uhrauksien vuoksi nauttimaa arvovaltaa ja murtautua ulos Stalinin politiikansynnyttämästä ideologisesta umpikujasta. Tehtävä oli kuitenkin äärimmäisenvaikea ja rakenteelliset osat hyvin ristiriitaiset.Kansainvälinen tilanne 1950-luvulla muistutti jossain mielessä tilannettasata vuotta aikaisemmin, jolloin Venäjän menestys sodassa Turkkiavastaan uhkasi vallitsevaa kansainvälistä imperialistista järjestelmää. Sitäuhkaa Englanti ja Ranska eivät silloin voineet sietää. Sata vuotta myöhemminNeuvostoliitto uhkasi pelkällä olemassaolollaan lännen vanhaa ja murtumassaolevaa siirtomaajärjestelmää siihen kuuluvine strategisine alueineenja raaka-ainelähteineen. Samalla Moskova uhkasi länsivaltojen sisäistä tasapainoasen ohjauksessa olevien kommunististen puolueiden kautta. Stalininpolitiikan seurauksena syntyneet vallankaappaukset demokratian sortamisineenvähensivät kuitenkin vääjäämättömästi Moskovalle uskollisten puolueidenkannatusta. Sosiaaliset uudistukset ja demokratian laajentuminenlännessä edellyttivät aivan toisenlaisia lähestymistapoja, joille Hruštšov puheellaanyritti avata tietä. Aika oli tällaiselle avaukselle suotuisa.Vastustajan takapihaYhdysvaltain hallitus oli kylmän sodan ja Korean sodan ilmapiirissä päätellyt,että Guatemalan demokraattisesti valittu presidentti Jacobo ArbenzGutmán oli toimillaan luomassa Neuvostoliitolle sillanpääaseman Amerikanmantereella. Arvio oli virheellinen ja osoitti, miten heikoin eväin turvallisuuselimetmolemmin puolin rautaesirippua toimivat. Seuraukset tällaisistavirhearvioinneista olivat hyvin kauaskantoisia.Kesäkuun 18. päivänä 1954 Yhdysvaltojen rahoittamat ja kenraaliCastillo Armasin johtamat joukot hyökkäsivät. Erilaisista vastoinkäymisistähuolimatta CIA:n toimeenpanema kaappaus onnistui ja presidentti Arbenzluopui vallasta.Arviot Guatemalan sotilasdiktatuurin suorittamien puhdistusten uhreistavaihtelevat 140 000–250 000 välillä. Euroopan vapaan sanan huomiooli kuitenkin omalla mantereella, eikä Guatemalan verilöyly missäänvaiheessa noussut lehdistön etusivuille. Latinalaisessa Amerikassa se herättikuitenkin aivan toisenlaista vastakaikua. Nuori argentiinalainen lääkäriErnesto ”Che” Guevara päätteli Guatemalan kaappauksen jälkeen, etteidemokraattisen järjestelmän ylläpitäminen tai rauhanomainen siirtyminensosialismiin ollut läntisessä hemisfäärissä mahdollista.CIA oli tahtomattaan saattanut alulle kehityskulun, jonka jäljet näkyvätvielä 50 vuotta myöhemmin. Yhdysvaltain salainen palvelu oli toimillaanvahvistanut kolmannen maailman toivorikkaiden johtajien ajatusta vastavoimantarpeellisuudesta. Eikä CIA ollut maailmassa yksin.148


Suezin kriisiHeinäkuussa 1956 Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser ilmoitti, ettämaa kansallistaa Suezin kanavan. Jo ennen tätä uhkarohkeaa päätöstä Nasseroli luonut yhteyksiä Moskovaan ja saanut vähäistä sotilaallista apua.Englannille ja Israelille kansallistamispäätös oli vakava haaste, joka koskivaltioiden keskeisiä taloudellisia etuja. Kansainvälinen kriisi oli syntynyt, jaEnglanti ja Ranska suunnittelivat jo sotilaallista väliintuloa.Pääministeri Anthony Eden antoi ymmärtää, että myös Nasserin fyysineneliminointi oli ajateltavissa oleva ratkaisu. Entisen suurvallan kunnialleei sopinut, että entinen kolmannen luokan siirtomaa uhittelee. Muodollisenratkaisun löytämiseksi järjestettiin neuvottelukokous, mutta alun alkaen oliselvää, että siinä kokouksessa esitettäisiin Egyptille ainoastaan sellaisia ratkaisuja,jotka Nasserin tiedettiin hylkäävän. Ranska ja Englanti olivat jo sopineetIsraelin kanssa, että Israel hyökkäisi ja viikko sen jälkeen englantilaiset jaranskalaiset joukot nousisivat maihin. Oli syntymässä välienselvittely, jossaNeuvostoliiton uudet ja horjuvat liittolaiset entisissä siirtomaissa joutuisivatpunnitsemaan uuden suojelijansa luotettavuutta.Nikita Hruštšovilla oli kuitenkin muita huolia. Keväällä pidetty salainenpuhe oli synnyttänyt paljon liikehdintää, varsinkin Puolassa ja Unkarissa.Lokakuussa kaikki tämä räjähti silmille. Molemmissa maissa Stalinin toimestapuolueesta erotetut kansalliset kommunistit nousivat johtoon. Samaanaikaan Israel hyökkäsi Egyptiin ja Ranska ja Englanti esittivät uhkavaatimuksensa.Syksystä lähtien maailmanpolitiikka oli yhtä myllerrystä. Etupiirinsäsuojaamiseksi Neuvostoliitto lähetti panssarivaunuja Budapestin kaduilleja uhkasi Englantia ja Ranskaa ydiniskuilla, jos sotilaallinen väliintulo Egyptissäei lopu.Uudesta ulkopoliittisesta avauksesta ei ollut rippeitäkään jäljellä. Kansainvälisenpolitiikan tapahtumat kietoutuivat tiiviimmin yhteen ja monimutkaistuivat.Neuvostoliiton tähtihetki koitti lokakuussa 1957 kun Sputniklensi maailman ympäri ja synnytti mielikuvan, että ”saavuttaa ja ohittaa”onkin totta. Seuraavat neljä vuotta olivat täynnä dramatiikkaa.Kesällä 1958 Irakissa toteutettiin vallankaappaus ja Yhdysvaltain merijalkaväkiastui maihin Libanonissa. Uudenvuoden päivänä 1959 Fidel Castronjohtamat sissisotilaat nousivat valtaan Havannassa. Vappuna FrancisGary Powersin ohjaama U-2-tiedustelukone ammuttiin alas Neuvostoliitonilmatilassa. Tietoinen ilmatilan loukkaus oli itse asiassa sotatoimenpide, japresidentti Eisenhower tiesi sen. Kokoon kutsuttu huippukokous epäonnistuiilmapiirin kiristyessä.Siinä välissä Belgian siirtomaa Kongo itsenäistyi, ja pääministeriksinousi Patrice Lumumba. Belgia rikkoi solmimaansa sopimusta ja lähetti149


150joukkojaan suojelemaan Katangan kuparikaivoksia. Kongossa alkoi sisällissota,jota YK yritti hallita, mutta pääsihteeri Dag Hammarskiöldin ja PatriceLumumban pyrkimykset menivät ristiin. Yhdysvallat antoi käskyn murhataLumumba. Muut ehtivät kuitenkin edelle. Neuvostoliitto päätti aseistaa Lumumbankannattajat.Elokuussa 1960 tapahtui vallankaappaus Laosissa, ja yhtäkkiä Indokiinastatuli kansainvälisen politiikan polttopiste. Sota Vietnamissa oli jotosiseikka, mutta Laosissa käytiin ensimmäinen ”sota edustajien kautta”.Molemmat supervallat rahoittivat ja aseistivat osapuolia.Lohtua toi Juri Gagarinin menestyksekäs lento huhtikuussa 1961. Pintapuolisestiolisi voinut päätellä, että Neuvostoliitto oli tasapainottamassavoimasuhteita. Näin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Hruštšov oli tottunutkäyttämään katteettomia eleitä kansainvälisessä politiikassa. Niin hän olitehnyt aikaisemmin pommikoneiden kanssa, ja hän oli toistanut bluffiaanSuezin kriisin loppuvaiheessa. Yhdysvallat vastasi todellisilla mannertenvälisilläohjuksilla.Berliinissä Itä-Saksan kriisi kärjistyi. Avoimen rajan kautta siirtyi tuhansiaihmisiä länteen. Tällä lohkolla ei ollut havaittavissa merkkejä talouden”saavuttaa ja ohittaa” -ilmiöstä. Neuvostoliiton johtama itäblokki oli häviämässätalouden kilpajuoksun. Hruštšov esitti uudestaan vaatimuksensaBerliinin kriisin selvittämiseksi, mutta länsi ei antanut periksi. Elokuun13. päivänä 1961 asia päätettiin ratkaista rakentamalla Berliinin muuri.Suomessa käytiin presidentinvaalikamppailua ikään kuin mitään ei kiehuisitässä kansainvälisessä hornankattilassa eikä se vaikuttaisi Suomeen.Järjestelmien voimasuhteissa oli tapahtumassa ratkaisevia muutoksia, muttaSuomen asema kansainvälisen politiikan taitekohdassa oli erittäin pulmallinen.Sitten tuli Kuuban ohjuskriisi.Hruštšov oli viekas ja toimelias, mutta aina hän ei osoittanut riittävääharkintakykyä. Päätös tasapainottaa mannertenvälisten rakettien epäsuhdettasijoittamalla ydinohjuksia Kuubaan oli tämän valtiomiehen suurinvirhe. Hän oli yhteiskuntansa – ja Stalinin – kasvatti, eikä hänen maailmankuvansaantanut välineitä arvioida tekojen monipolvisia seurauksia. Neuvostoliittooli auttamattomasti jäljessä, eikä lännen sotilaallinen etumatkaollut kirittävissä umpeen samalla kun väestön elinoloja parannettiin. Stalinin1928 valitsema tie oli kylmän sodan oloissa kivettynyt rakenteeksi, jonkamuuttaminen edellyttäisi jo hyvin perinpohjaista uudistusta. Vaihtoehdotolivat vähissä.


Ekstensiivinen talousmuotoNEP:n alasajon yhteydessä käydyssä katkerassa poliittisessa keskustelussakaikki Neuvostoliiton tulevaisuuden kasvuongelmat olivat läsnä iljettävinäetiäisinä. Nikolai Buharinin ohjelma perustui olettamukseen tasapainoisestateollistumisesta yhteistyössä osuustoiminnallisten yksityistalonpoikienkanssa. Buharinilaiset oikeistolaiset olettivat, että tällainen tie olisi hidasmutta mahdollinen myös huomioonottaen maan sisäiset ja kansainvälisetvoimasuhteet.Stalin tarjosi toisenlaisen vaihtoehdon: Marxin Pääomassa eritellyntuotantovälinesektorin ja kulutustavarasektorin samanaikainen nopea kasvu.Puhtaasti matemaattisesti Stalinin vaihtoehto näyttikin mahdolliselta.Marxin laajennettu uusintaminen edellytti ennen kaikkea erittäin suuria investointejatuotantovälinesektorilla. Näin kulutustavarasektorin työvoimanlaajennettuun uusintamiseen tähtäävä tuotanto saisi lisävauhtia ja kokoohjelma toteutuisi.Itsensä tukasta nostaminenTilastojen valossa – Gulagissa tehty työ ja terrorin uhrit hetkeksi unohtaen –Stalinin valitsema talouspolitiikka toteutui. Vuosina 1928–1950 NeuvostoliitonBKT kasvoi keskimäärin 5,8 % ja vuosina 1950–1960 5,7 %. Sota-aikanakasvu oli luonnollisesti huomattavasti pienempää. 77Käytän tässä Gur Oferin tilastomateriaalia artikkelista Soviet Economic Growth: 1928–1985, Journal of Economic Literature, Vol 25, No. 4, sivut 1767-1833. Neuvostoliiton talouskasvustaon esitetty hyvin erilaisia arvioita; yhteistä niille kaikille on kuitenkin kohtalaisenvoimakas kasvu. Tilastomateriaali perustuu osittain Neuvostoliiton puutteellistentilastojen pohjalta rakennettuihin sarjoihin.151


Paremman käsityksen sosialismin kauden tilastollisesta voittokulustasaa Neuvostoliiton suhteellisesta kasvusta verrattuna Yhdysvaltoihin. Vuonna1928 Neuvostoliiton BKT oli noin 25 % Yhdysvaltain BKT:sta, vuonna1955 40 %, vuonna 1965 50 %, ja vuonna 1977 60 %.Neuvostoliitto näytti ainakin ”saavuttavan” Yhdysvaltoja, vaikka ”ohittaminen”oli vaikeampaa. Tähän ongelmaan liittyy eräitä perustavaa laatuaolevia talousjohtamisen pulmia sekä – ja taas tulemme historian ironisestihymyilevän muusan eteen – Pääoman kolmannessa osassa torsoksi jäänyt,teorian abstraktimmalla tasolla liikkuva, gesamtarbeiter, kokonaistyöläinen.Teorian tällä abstraktiotasolla olisi ehkä ollut mahdollista nähdä myös taloudentakaisinkytkennät kulttuuriin, opetukseen ja – vapauteen.Valtava helmitauluNeuvostojohto kohtasi talousjohtamiseen liittyviä ongelmia hyvin varhaisessavaiheessa. Taloussuunnitelmissa ei kyetty kokonaisvaltaisesti ottamaan huomioontalouden kasvuvauhdin synnyttämiä tarpeita. Ongelmaa on joskuskuvattu Gosplania esittävän valtavan helmitaulun muodossa. Kohtalaisenprimitiivisellä kirjanpidolla ei ollut yksinkertaisesti mahdollista ottaa huomioonkaikkia niitä yksityiskohtia, jotka teoriassa ohitettiin yhdellä lauseella.Neuvostoliiton logistinen järjestelmä kärjisti suunnittelun vaikeuksia.Suuren helmitaulun ongelma oli kaiken lisäksi kärjistymässä taloudenkasvun myötä, ja voidaan olettaa sen kasvaneen eksponentiaalisesti suhteessatalouden kasvuvauhtiin. Toinen ongelma oli vielä monimutkaisempi.Kasvun kokonaisedellytysVuonna 1901 valkovenäläisessä Pinskin kaupungissa syntynyt Simon Kuznetson vuonna 1966 ilmestyneessä kirjassaan Modern Economic Growth:Rate, structure and speed määritellyt mitä modernin ajan talouskasvulta edellytetään.Sen tulee olla a) jatkuvaa, b) laajoja rakenteellisia uudistuksiasynnyttävää ja c) aikakautensa tyypillisiin innovaatioihin perustuvaa. Tältäpohjalta inhimilliset tarpeet tulisi tyydyttää. Molemmat jälkimmäiset kasvuehdottoteutettiin Neuvostoliitossa äärimmäisen ristiriitaisella tavalla, josylipäätään.Rakenteelliset muutokset tapahtuivat hitaasti. Maatalouden osuusBKT:sta jäi suureksi. Kulutustavarasektori jäi kitukasvuiseksi. Palvelusektorialaiminlyötiin, koska se oli helposti Pääoman pohjalta leimattavissa ei-tuottavaksi.Vakavammat haasteet syntyivät kuitenkin aikakaudelle tyypillisteninnovaatioiden ympärille.152


Vallankumous oli syntynyt takapajuisessa maassa, jossa teollisen vallankumouksenensimmäinenkin vaihe oli toteutunut kovin asymmetrisesti.Teollisuuden sähköistämiseen perustunut toinen vaihe oli kyllä huomioituLeninin valtavassa Goelro-suunnitelmassa (ja hienossa iskulauseessa ”Sosialismion neuvostovalta ja koko maan sähköistäminen”), mutta teknologinenjälkeenjääneisyys vaivasi jatkuvasti.Modernisaatioteorian puitteissa jokaisen myöhään tälle kehityspolullelähtevän maan tulisi kiinnittää erityistä huomiota juuri teknologiaan. Näinei Neuvostoliitossa käynyt. Osasyynä tähän oli Euroopan interventiomaiden– ennen kaikkea Englannin ja Ranskan – suorittama teknologinen saarto.Huomattavasti suurempi syy on kuitenkin kykenemättömyys yhdistää terroristinensisäpoliittinen hallinto innovatiiviseen kulttuuriseen ilmapiiriin.Anthony Sutton on kolmiosaisessa tutkimuksessaan käynyt läpi Neuvostoliitonteknologista kehitystä 8 . Hänen arvioitaan voidaan ehkä pitääylikriittisinä ja kylmälle sodalle tyypillisinä. Hänen perustarinansa 20-luvunensimmäisistä traktoreista 60-luvun tietokoneisiin on kuitenkin äärimmäisenpaljastava. Tekniikan vaiheiden luova ohittaminen ei onnistunut, ja seyritettiin korvata investoimalla ennen kaikkea tuotantovälinesektoriin.Tällä kehitysmallilla Neuvostoliitto ajautui taloudelliseen kehitysmuotoon,jossa innovaatiot eivät korvanneet pääasiallisesti vanhalla teknologisellatasolla tapahtuvaa uusintamista. Marxilaisen teorian mukaan tästäseuraa voiton suhdeluvun aleneva tendenssi. Siihen neuvostotalous törmäsi1960-luvulla.Tuottavuuden seinäHruštšovin vuonna 1955 alullepanema yritys maan talouden uudelleensuuntaamiseksioli alkanut onnellisissa merkeissä. Viljelykseen otettu neitseellinenmaa antoi heti alkuun erinomaisen sadon. Sitten taika murtui, ja mantereenvaikeasti hallittavat sääolosuhteet, keinolannoitteiden puute ja työvoimapulaosoittautuivat uudistushalua voimakkaammiksi.Kansainvälinen tilanne oli myös muuttunut. Kuva, joka oli synnytettySputnikilla, Gagarinin lennolla ja käytännössä olemattomalla ydinpelotteellauhkaamisella, oli pakottanut vastapuolen toimimaan. Kehityksen tuloksenaoli, että Yhdysvaltain ja Naton sotilasteknologinen etumatka kasvoi huomattavaksi.Jatkuvasti heikentyneet suhteet Kiinaan rasittivat lisäksi Neuvosto-8 Antony C. Sutton, Western Technology and Soviet Economic Development, Vol. I, 1917–1930, Vol. II, 1930-1945, Vol. III, 1945-1965, Stanford. Teos on hieman tendenssimäinen,mutta erittäin hyvä tietolähde Neuvostoliiton teknologiseen kehitykseen.153


liiton strategista tilannetta. Kylmän sodan jatkuva sodankäynti edustajienvälityksellä oli myös kiristymässä. Vietnamin sota oli alkanut viattomana kansallisenvapautusliikkeen taisteluna, jossa Ranskan voimavarat olivat ehtyneetsamalla tavalla kuin Englanninkin. Pelastajaksi riisipeltoon oli astunut USA.Lokakuussa 1964 Moskovan muut johtajat olivat saaneet tarpeekseenaina vain omavaltaisemmaksi käyneestä Nikita Sergejevitš Hruštšovista.Poikkeuksellisella tavalla koolle kutsuttua puhemiehistön kokousta johtiNeuvostoliiton presidentti Leonid Brežnev. Kokouksessa Aleksandr Šeljepin,josta Stalinin kuoleman jälkeen oli tullut KGB:n päällikkö, esitti vakavimmatsyytökset. Šeljepin oli liiallisen kunnianhimonsa vuoksi siirretty ensin puolueensihteeristöön ja sieltä edelleen hallituksen varapääministeriksi. Kokouksessahän esitti hyvin totuudenmukaisen talouspoliittisen syytöksen:kansantalouden kasvuvauhti oli pudonnut 11 prosentista neljään. Vika olitietenkin pääsihteerin, ja Šeljepin halusi sille postille.Talouskasvun lyhyt kurssiNeuvostoliittolaisissa tutkimuksissa havaittiin jo 1960-luvulla, että talouskasvuoli hiipumassa. Niissä osoitettiin myös mistä se johtui 9 . Neuvostoliitonkyky ohjata ja käyttää hyväkseen tutkimusta ja kehitystyötä (R&D, NIKOR)oli erittäin puutteellinen. Lännessä transistori oli kaikessa hiljaisuudessasuorittanut vallankumouksensa.Uusi poliittinen johto aloitti maatalousreformilla. Kaupungistuminen,koulutustason nousu ja nuorison pako maaseudulta olivat johtaneetHruštšovin alullepaneman neitseellinen maa -projektin hylkäämiseen. Vuosikymmeniäoli suurin osa kansantalouden investoinneista mennyt teollisuudenja sotakoneiston tarpeisiin. Nyt oli siis maatalouden vuoro. Brežnevinkaudella sijoitettiin yli 400 miljardia ruplaa maatalouden nykyaikaistamiseen,ja alussa se näyttikin kannattavan. 1980-luvulle tultaessa kolhoositja sovhoosit olivat kuitenkin jo pääasiallisesti tappiollisia. Syntyi vakaviaongelmia maan elintarvikehuollon ylläpitämisessä.Seuraavana vuorossa oli teollisuus. Jevsei Liberman kirjoitti jo 1962 laajanartikkelin Pravdaan. Hänen käsitystensä pohjalta toteutettiin 1965 uudistus,joka oli osittainen myönnytys markkinoiden toimivuudelle sosialistisessatalousjärjestelmässä. Uudistuksen myötä yritykset saivat oikeuden pitää osan9 Opiskellessani Moskovassa 1975–77 sain lopputyötäni varten taloustieteen opettajaltaniGeorgi Filippovitš Rudenkolta luettavakseni kaksi 1960-luvun tutkimusta. Lopputyöniotsikko oli Ekonomitšeskii rost: ego ekstensivnie i intensivinie formy, (Talouden kasvu: senekstensiiviset ja intensiiviset muodot).154


voitosta. Varat voitiin sijoittaa sosiaalisiin ja tuotannollisiin investointeihin.Uudistusta pidettiin oikeansuuntaisena, mutta brežneviläisten pelko markkinoidenriistäytymisestä johti samassa uudistuksessa myös ministeriöidenaseman vahvistumiseen ja vielä laajemman byrokraattisen koneiston syntyyn.Tästä huolimatta työn tuottavuus nousi välittömästi uudistuksen toteuttamisenjälkeen. Tämä kehitys rohkaisi pieniä sosialistisia maita pohtimaan jakokeilemaan hiukan pidemmälle meneviä uudistuksia. Uudistuksen alkumenestyksenjälkeen talouden kasvuvauhti taantui kuitenkin nopeasti.Kuilun partaallaNeuvostokansalaisille oli koko vallankumouksen jälkeisen ajan opetettu, ettäläntiset valtiot seisoivat kuilun partaalla. Siltä pohjalta syntyi Brežnevin kaudelleniin tyypilliset itseironiset vitsit: ”Länsimaat seisovat kuilun partaallaja katsovat alas – ja miettivät, mitä me siellä teemme”.Vallankumouksen ja toisen maailmansodan luoma legitimiteetti murtuilopullisesti kahden tapahtuman yhteisvaikutuksesta. Libermanin uudistuksetantoivat taas sysäyksen sille vaihtoehtoiselle taloustieteelliselle pohdiskelulle,joka oli alkanut Puolassa 1950-luvulla Oskar Langen ja WłodzimierzBrusin ympärillä. Tästä kehkeytyi Prahan kevät sekä toiveet inhimillisestä,markkinoiden avulla toimivasta sosialismista. Neuvostoliiton sotilaallinenväliintulo elokuussa 1968 hävitti illuusiot. Kaksitoista vuotta myöhemminNeuvostoliitto tunkeutui Afganistaniin. Siihen arvovallan viimeiset rippeet –usko punatähden voitokkaaseen armeijaan – sortuivat.Koko Leonid Brežnevin pysähtyneisyyden kauden ajan keskusteltiintuotantovoimien kehityksestä, ja 24. edustajakokous julisti jylisevin äänenpainoin,että tieteestä on tehtävä välitön tuotantovoima. Tähän järjestelmänjäykkyys ja kilpavarusteluun tuhlatut varat eivät kuitenkaan antaneetmahdollisuutta. Neuvostoliitto oli koko toisen maailmansodan jälkeisenajan pyrkinyt pariteettiin, tasapainoon ja tasavertaisuuteen lännen kanssa.Brežnevin johdolla päällimmäiseksi tavoitteeksi tuli sotilaalliseen pariteettiinpyrkiminen.Öljykriisi 1970-luvulla synnytti hetkeksi käsityksen, että oli löytynyt seehtymätön tulonlähde, jonka turvin pariteetin ja ”kehittyneen sosialismin”ihanne oli saavutettavissa. Öljyhinnan romahtaminen 1980-luvun puolessavälissäajoi järjestelmän umpikujaan, josta ei löytynyt ulospääsyä. Stalininluoman rakenteen taakka ei kestänyt pienen transistorin synnyttämäätöyssyä.155


Dead man’s walking…Amerikkalaiseen kuolemantuomioon liittyy erityinen tapa hälventää syyllisyyttä.Viimeisiä askeliaan kohti teloitusta ottavaa ihmistä käsitellään kuinjo kuollutta. Luodaan illuusio, että tuomittua saattava viranomainen ei osallistuihmisen tappamiseen: tämähän on jo kuollut. ”Dead man’s walking,”kuollut ihminen kävelee. Edessä oleva toimitus kuvitellaan jo tapahtuneeksi,eikä seurauksista siksi tarvitse kantaa omakohtaista vastuuta. Samalla tavallaNKP:n keskuskomitea ja politbyroo suhtautuivat maansa taloudellisiin ja vapaudellisiinongelmiin. Kuolleet miehet päättivät jo kuolleesta taloudesta.Gogolilaiset sielutLeonid Brežnev kuoli marraskuun 10. päivänä 1982. Hänen jälkeensä pääsihteeriksivalittiin pitkäaikainen sihteeristön jäsen ja KGB:n päällikkönätunnettu, siinä vaiheessa jo kuolemansairas Juri Andropov. Andropov kuolihelmikuussa 1984 ja sai seuraajakseen Brežnevin luottomiehen KonstantinTšernenkon. Tämä ehti hoitaa korkeaa virkaansa vuoden ja 27 päivää.Tšernenko kuoli maaliskuun 10. päivänä 1985. Siihen loppui pysähtyneisyydenkaudeksi kutsuttu vaihe Neuvostoliiton historiassa.Tšernenkon seuraajaksi valittiin politbyroon nuorin jäsen, MihailGorbatšov. Juri Andropov oli ollut hänen valintansa kannalla jo aikaisemmin,mutta ei pystynyt sairautensa tähden valvomaan valintaa. Kuolleetmiehet eivät puhu.Uusi pääsihteeri joutui tehtävään, johon kiteytyivät kaikki edellistenvuosikymmenten taloudelliset, sotilaalliset, kulttuuriset ja poliittiset päätökset.Samalla Neuvostoliiton johtoon astui uusi sukupolvi. Stalinin kuolemaanasti ratkaisevilla paikoilla valtion korkeimmassa johdossa olivatvallankumouksessa mukana olleet. Heidän huolenaan oli ollut vallanku-156


mouksen voitokas selviytyminen vihamielisessä maailmassa. 1950-luvullajohtoon nousivat toisen maailmansodan taisteluissa kykynsä osoittaneetmiehet. Heidän huolenaan oli sotilaallinen tasapaino.Uutta sukupolvea ympäröivä maailma oli muuttunut perusteita myöten.Tähän sukupolveen kuuluivat Novosibirskin tutkijat Abel Aganbegjanja Tatjana Zaslavskaja, joiden tutkimukset talouden ja yhteiskunnan ongelmistaolivat vuotaneet länteen.Nopeasti eteenpäinGorbatšov ryhtyi välittömästi valintansa jälkeen keväällä 1985 etsimään ratkaisuaNeuvostoliiton talousongelmiin. Epäselvää kuitenkin on, miten vakavinahän näki edessään olevat haasteet. Jo Andropovin aikana puolueen korkeinjohto oli yrittänyt pureutua edessä oleviin ongelmiin. Huhtikuussa 1983Zaslavskajan raportti oli luettu huolellisesti. Siinä kuvattiin Neuvostoliitontuotantosuhteiden vanhanaikaisuutta ja johtojärjestelmien tehottomuutta.Joulukuussa 1984 Gorbatšov oli pitänyt puheen neuvottelukokouksessa,jossa oli pohdittu ideologisen työn ongelmia. Puhetta ei julkaistu kokonaisuudessaanPravdassa, mutta se ilmestyi myöhemmin Politizdatin kirjasena.Puheessa käsiteltiin marxilaisen taloustieteen käsitteitä ”tuotantovoima” ja”tuotantosuhteet” tavalla, joka viittasi Zaslavskajan ja Aganbegjanin kirjoituksiin.Esitys ylitti virallisesti hyväksyttyjen dogmien rajat.Huhtikuisessa puheessa 1985 Gorbatšovin johtava tunnuslause olipelkkä ”uskorenie”, nopeuttaminen. Sananvalinta viittaa siihen, että kasvuvauhdinuskottiin riippuvan enemmän työtätekevien halusta kuin taloudensuorituskyvystä ja tuotantosuhteista.Gorbatšovin puhe herätti – tilanteen epäselvyydestä ja puheiden varovaisuudestahuolimatta – valtavan innostuksen aallon. Edellisiin johtajiinverrattuna hän oli nykyajan ihminen, joka etsi tukea ja kontaktia. Tunnusomaistatämän kauden katukuvalle oli aamuiset jonot lehtikioskien edessä.Päivä päivältä aamun lehti kertoi entistä avoimemmin maan tilasta ja uudenjohdon pyrkimyksistä.”Uskorenie” osoittautui kuitenkin liian helpoksi ratkaisuksi. Nopeuttaminenei perusteiltaan poikennut edellisten puoluekokousten linjasta. Periaatteessase oli samaa tieteellis-tekniseen kumoukseen perustuvaa tuotannonnykyaikaistamista. Alkuinnostus kuitenkin nosti tuotantolukuja, muttaniin olivat kaikki aikaisemmatkin uudistukset tehneet.Uusi pääsihteeri ei kuitenkaan ollut mikään untuvikko. Stavropolinalueen puoluejohtajana hän oli varovaisesti kokeillut suuremman päätösvallanantamista kolhooseille, ja tätä linjaa hän oli jatkanut Brežnevin elintarvikeohjelmanvalmisteluissa 1982. Gorbatšovin puheet keväällä 1985 heijastivat157


siitä syystä ennen kaikkea pohdiskelua siitä, miten nopeasti oli mahdollistaedetä ilman suurempia repeämiä puolueen ylimmässä johdossa, ministeriöissäja aluehallinnossa. Oli pakko mennä syvemmälle, mutta miten nopeasti?Perestroika ja avoimuusHelmikuussa 1986 alkanut NKP:n 27. edustajakokous oli sensaatio; todennäköisestikuitenkin enemmän kokousta seuranneille toimittajille kuinjärjestelmälle tai Neuvostoliiton kansalaisille. Poissa oli brežneviläinen menestyspropaganda,poissa kaikki puheet kehittyneestä sosialismista. Läsnäoli yritys kuvata tilannetta niin rehellisesti kuin oli mahdollista synnyttämättäliian paljon ristivetoa puolueen riveissä. Jo vuotta myöhemmin MihailGorbatšov piti miltei katkeransävyisen puheen, jossa hän totesi perestroikantehtävien olevan paljon aiempana todettua syvemmällä. Yhteiskunnassa kasaantuneetongelmat olivat paljon vakavampia.Hänen aikaisemmista puheistaan löytyy useita viittauksia työkollektiivienja prikaatien itsehallintoon. Puhetapa viittaa Prahan kevääseen japyrkimykseen luoda sellainen sosialismin muoto, jossa valtio ja valtiollisuuseivät esiinny tiukan kurin ja pakkovallan vartijana. Mutta mitä pidemmälleperestroika eteni ja mitä vapaammin kansalaiset pystyivät ilmaisemaan halujaanja toiveitaan, sitä sietämättömämmiltä vanhat rakenteet tuntuivat.Toukokuussa 1987 keskuskomitea oli valmis seuraavaan askeleeseen.Pitkien neuvottelujen jälkeen hyväksyttiin menettelytapa, joka rajoitetustisallisi ehdokkaiden välisen kilpailun kesän vaaleissa. Samalla sovittiin, ettäjärjestetään puoluekonferenssi, joka päättää miten tällainen demokratianlaajennus toteutuisi.Talous ja taikauskoPerestroikan tavoitteet ja taloudelliset tosiseikat olivat syvästi ristiriitaiset.1970-luvun energiakriisi oli kasvattanut Neuvostoliiton vientituloja, muttasuurten kuluttajamaiden vastatoimenpiteet johtivat juuri 1980-luvun puolessavälissäöljyhinnan laskuun. Samaan aikaan NKP päätti lähteä päättäväiseentaisteluun alkoholismia vastaan. Tulos oli valtiontalouden kannaltalähes katastrofaalinen.Tähän yhdistyi asioita, jotka olivat kaiken kontrollin ulkopuolella.26. huhtikuuta 1986 Tšernobylin ydinvoimala räjähti. Syyskuussa 1986risteilijä Admiral Nahimov törmäsi rahtialukseen Mustallamerellä ja yli kolmesataaihmistä hukkui. Joulukuussa 1988 maanjäristys Armeniassa osoittimyös, miten huonossa kunnossa Neuvostoliiton infrastruktuuri oli. Spitakin158


kaupunki tuhoutui täysin, ja kuolonuhreja oli yli 50 000. Kesäkuussa 1989kahdesta pääasiallisesti lapsia kuljettaneesta junasta singahtaneet kipinätsytyttivät valtavan räjähdyksen. Läheisestä putkesta oli vuorokausikaupallavuotanut petroolikondensaattia junaradan halkaisemaan laaksoon. Yli 600ihmistä kuoli. Taikauskoisuus oli kääntämässä yleisen mielipiteen perestroikaaja Gorbatšovia vastaan.Politiikan kenttä muuttuuLaajeneva julkisuus muutti perestroikapolitiikan pelisääntöjä. Alussa tämätoimi uudistajien puolesta ja politiikan tekijöiksi nousivat sellaiset nimetkuin Aleksander Jakovlev, Fedor Burlatski ja Georgi Sahnazarov. Erityisentaitavaksi tässä uudessa pelissä osoittautui Boris Jeltsin.Jeltsin oli ollut menestyvä puoluejohtaja Sverdlovskissa (nykyisin Jekaterinburg).Gorbatšov nosti hänet Moskovan puoluekomitean sihteeriksi.Jeltsin osoittautui taitavaksi poliitikoksi ja populistiksi, joka paremmin kuinmuut aisti, mitä uusi poliittinen vapaus edellytti.Kaikki neuvostoliittolaiset tiesivät, että laadukkaat lihatuotteet eivätkoskaan ilmestyneet myyntitiskeille. Jokaisella kaupalla ja ravintolalla olioma musta pörssinsä, jossa laatutuotteet myytiin eteenpäin maksukykyisilleostajille. Jeltsinin tunnetuin operaatio uuden tehtävän alkuaikoina olikin vierailuGorkikadun herkkukaupassa. Kauppias vastasi oudolle ostajalle, etteilihaa ole. Siinä vaiheessa Jeltsin veti taskustaan paperin jossa luki, paljonkolihaa kaupalle oli sinä päivänä toimitettu. Skandaali oli valmis ja tarina levisisalamannopeasti. Boris Jeltsinistä tuli hetkeksi jonkinlainen sosialisminRobin Hood.Vaikeudet Moskovassa olivat kuitenkin omiaan osoittamaan, ettäsosialismin ongelmat olivat huomattavasti syvemmällä. Päivittäiskauppaahallitsivat puolirikolliset ketjut, ja kaupunkikomitean kyky hallita tai muuttaajärjestelmää osoittautui olemattomaksi. Jeltsin oli toimillaan haastanutGorbatšovin ja lähtenyt kilpailemaan kansan suosiosta. Sellainen kilpailuoli pääsihteerille vaarallinen. Hänen ainoa keinonsa puolueen taantumuksellistenja konservatiivien kankeamiseksi pois jarrupolkimen päältä oli juurihänen kansansuosionsa. Populistinen kilpailija uhkasi siis välittömästi perestroikanepävakaata rakennetta.Ristiriita päättyi avoimeen välirikkoon. Jeltsin erotettiin nöyryyttävällätavalla Moskovan puoluekomitean ensimmäisen sihteerin virasta. Häntäsyytettiin siinä yhteydessä juopottelusta. Näillä syytöksillä ei hänen uraansakuitenkaan voitu lopettaa. Poliittisen pelin ja julkisuuden säännöt olivatmuuttuneet. Tämä kansan asialla oleva Robin Hood oli nyt joutunut valtaapitävienepäsuosioon. Siitä hänen maineensa vain kasvoi.159


Paluu kaksoisvaltaanPerestroikan keskeiseen sanastoon kuului ”demokratia”. Miten demokratiatoteutetaan, missä järjestyksessä sitä laajennetaan ja miten vapaasti se saakasvaa tai peräti rehottaa, siitä ei ollut selkeätä käsitystä eikä siitä myöskäänvoinut syntyä yksimielisyyttä. Haikailu demokratian puolesta jäi siitäsyystä pinnan alla toimenpiteitä ohjaavaksi epämääräiseksi tavoitteeksi, jokatoteutui milloin missäkin muodossa. Mutta pinnan alla kyti toinenkin ideologinenpesäke – venäläisyys ja Venäjä.Jo vuosikymmeniä aikaisemmin osa venäläisistä oli tuntenut olevansavieraita omassa maassaan. Siihen oli vaikuttanut ainakin kolme tekijää.Lenin oli varoittanut jo vuosisadan alussa venäläisestä sovinismista. Senpelossa NKP:n rakenteesta oli syntynyt aika merkillinen. Kaikilla muilla Neuvostoliitonosavaltioilla ja autonomisilla alueilla oli oma alapuolueensa. Venäjällätällaista ei ollut. Venäjälle tuli kyvykkäitä kaadereita muualta, ja sesynnytti kuvan ilmaismatkustajista, jotka elivät Venäjän resursseilla. Tätäkuvaa vahvistivat propagandistiset uudishankkeet kansallisilla alueilla. Osaniistä oli – kuten esimerkiksi Kamazin jättitehdas – luonteeltaan enemmänkulttuurisia katastrofeja kuin menestyksellistä aluepolitiikkaa.Mutta eniten venäläisiä huolestutti syntyvyyden aiheuttamat väestöllisetmuutokset. Kohta he olisivat vähemmistönä omassa maassaan. Demokratiankaipuusta ja venäläisten vähemmistöön joutumisen pelosta syntyijärjestelmän kannalta katsottuna perestroikan kohtalokkain päätös.Vaalit ja voittajatKesäkuussa 1988 pidetyssä 19. puoluekonferenssissa oli päästy yhteisymmärrykseenmuun muassa Venäjän kansanedustajien neuvoston vaaleista.Vaalijärjestelmä oli monimutkainen, ja periaatteessa puolue oli varmistanut,että sillä olisi enemmistö ja se pystyisi kontrolloimaan sekä edustajien valintaaettä kehityksen kulkua. Vaalit pidettiin keväällä 1990, ja ne osoittivat,että tapahtumat eivät enää olleet puolueen johdon hallinnassa.Puolueen hallinnon yritykset estää tai hämmentää Boris Jeltsinin vaalikampanjaaepäonnistuivat karkeasti. Mielialat Moskovassa olivat kääntymässäperestroikaa vastaan, ja Jeltsin sai vaalipiirissään 90 prosenttiaäänistä. Tästä ristiriidat vain kärjistyivät. Gorbatšov käytti puoluekoneistonvaltaa estääkseen Jeltsinin valinnan kansanedustajien neuvoston puheenjohtajaksi.Taistelu oli katkera ja koski todellista valtaa, sillä voitto olisi antanutJeltsinille valtakeskuksen josta käsin operoida. Ensimmäisessä ja toisessaäänestyksessä kukaan ei saanut tarvittavaa enemmistöä. Ennen kolmattaäänestyskierrosta Gorbatšov lähti valtiovierailulle Kanadaan ja Yhdysval-160


toihin. Samalla Jeltsin liittoutui Gorbatšovia vastustavien kommunistisenpuolueen nationalististen taantumuspiirien kanssa. Äänestyksessä Jeltsinvalittiin puheenjohtajaksi äänin 535–502.Jeltsin käytti asemaansa hyväkseen ja vei neuvostossa läpi päätöksen,jolla puheenjohtajan nimike muutettiin. Puheenjohtajasta tuli Venäjänsosia listisen neuvostotasavallan presidentti. Tällä päätöksellä synnytettiinkaksi valtiollista subjektia, jotka pääasiallisesti tukeutuivat samaan kansaanja samaan territorioon. Kaksoisvalta oli siis syntynyt uudestaan, ja tässä kaksoisvallankeskinäisessä kilpailussa Neuvostoliiton presidentti Gorbatšov oliselvästi alakynnessä. Hän yritti hoitaa sekä Neuvostoliiton hajoavan ulkopoliittisenleirin, josta DDR, Tšekkoslovakia ja Unkari olivat jo irtoamassa, ettäkansallisiin ristiriitoihin tukehtuvan Neuvosto-imperiumin. Epätasaisessavoimankoetuksessa Jeltsin pelasi taitavaa ja kyynistä valtapeliä. Hän lupasikaikille Neuvostoliiton tasavalloille vapauden ja itsemääräämisoikeuden.Lähes kaikkialla tämä mahdollisuus otettiin innostuneesti vastaan.Gorbatšovin viimeinen yritys selviytyä oli neuvotella Itsenäisten valtioidenliittosopimus uusiksi. Sitä kuitenkin vastustettiin, koska se päättäisiVenäjän epäsuoran mutta ilmeisen ylivallan ja muuttaisi voimasuhteita nomenklaturansisällä. Ennen kuin liittosopimuksesta ehti tulla totta vallankaappaajatryhtyivät toimiin. KGB oli salakuunnellut Gorbatšovin, Jeltisininja Nursultan Nazarbajevin salaisiksi tarkoitetut neuvottelut Novo Ogarjovossa.Kun Gorbatšov neuvottelujen jälkeen lähti lomalle, salaliittolaiset päättivättoimia. Neuvostoliiton presidentti oli eristettynä huvilallaan Mustanmerenrannalla ja Alfa-ryhmälle oli annettu käsky vangita Boris Jeltsin.Vallankaappaus epäonnistui kuitenkin surkeasti. Jeltsin ja hänen henkivartijansaAleksandr Koršakov seisoivat draaman lopussa panssaroidunmiehistökuljetusvaunun kannella Moskovan Valkoisen talon edustalla. Asetelmaon kuin kopio Leninin saapumisesta Pietarin Suomen asemalle keväällä1917. Vallankumous oli päättynyt.Huonot enteetTästä alkoi uusi vaihe Venäjän mutkikkaassa historiassa. Enteet eivät olleeterityisen suotuisat. Taistelussaan valtaanpääsystä Boris Jeltsin osoittautuitaitavaksi ja häikäilemättömäksi peluriksi. Hän aloitti uuden nousunsa alueidendemokraattisen liikkeen kärkinimenä. Hänen lähellään nähtiin demokraattisenliikkeen veteraaneja ja henkisiä johtajia, kuten Andrei Saharov,Juri Afanasjev, Gavril Popov ja Anatoli Sobtšak. Jeltsin ei kuitenkaan koskaansitoutunut mihinkään ryhmään tai ohjelmaan. Hän oli osoittautunut puhdasveriseksipoliittiseksi eläimeksi, joka teki salaisia ja epämääräisiä sopimuksiakaikkien hyödyllisten tahojen kanssa. Demokraattien rintama oli jo161


162tässä vaiheessa hajoamassa, ja se hajosi myös paikallistasolla. Ehkä juuririntaman hajoaminen paikallistasolla oli tulevaisuuden kannalta kohtalokasta.Demokraattien nousu paikallisessa politiikassa ei synnyttänyt missäänvaiheessa stabiileja puolueenkaltaisia rakenteita.Popov ja Sobtšak olivat paikallisissa vaaleissa vallanneet Moskovan jaPietarin, mutta tekivät nyt, kannattajistaan välittämättä, sopimuksen suurkaupunkienvanhan neuvostoaikaisen virkakoneiston kanssa. Sopimuksenavulla kohtalaisen merkityksetön entinen KGB:n työntekijä Vladimir Putinvarmisti paikkansa koneistossa. Samalla tavalla kuin Jeltsin, varmistivat Popovja Sobtšak ensisijaisesti henkilökohtaisen valtansa perustan. Mikään eisiis muuttuisi.Lännessä kaikki tapahtumat nähtiin ennen kaikkea kylmän sodan näkökulmasta.Neuvostoliiton viimeisen vuoden aikana Gorbatšov oli useinpuhunut sekä sosialismista että Leninin velvoittavasta perinnöstä. Se eikuulostanut erityisen hyvältä. Jeltsin oli puhunut demokratiasta ja Baltianmaiden vapaudesta. Se kuulosti paljon paremmalta.Venäjän uusi vaihe alkoi harhakuvitelmien maailmassa. Pahin harhakuvitelmaoli olettaa, että demokratia on yhtä kuin markkinatalous. Toisenharhakuvan Jeltsin oli luonut itse. Lupaamalla kaikille ”niin paljon itsenäisyyttäkuin ne pystyvät ottamaan” hän oli synnyttänyt keskipakoisvoimia,joiden taltuttamiseen tarvittaisiin autoritaarisen yhteiskunnan kaikki vanhatmenetelmät.


Uusi yritysMarkkinatalouden varhaisin vaihe edellytti luottamusta. Jacob Fugger eiolisi pystynyt laajentamaan kauppa- ja lainaverkostoaan Euroopan kaikkiinkolkkiin ilman moraalisesti ja oikeudellisesti sitovia sääntöjä. Tällaisessavertailussa Venäjän siirtyminen markkinatalouteen vaikutti erityisen onnettomalta.Siihen vaikutti voimakkaasti Boris Jeltsinin perestroikka- kritiikkiNeuvostoliiton viimeisten vuosien aikana. Hänen vakiovaatimuksensaNeuvostoliiton kasvavien talousvaikeuksien helpottamiseksi oli nopeutettusiirtyminen markkinatalouteen. Luotiin siis kuvitelma, että kaikki muutasiat olivat itse asiassa kunnossa. Tarvittiin vain markkinat, ja ongelmatrat keaisivat.Mutta Jeltsinin kritiikki ei ollut ainoa tai edes pääasiallisin syy siihen,että siirtyminen markkinatalouteen epäonnistui surkeasti. Hän oli karismansaansiosta noussut asemaan, jossa valtaväestö odotti häneltä pelastustakaikkiin sitä hiertäviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Tässä mielessä hän olivalmistellut maaperää epärealistisille odotuksille.Venäjän väestöltä ei voitu myöskään odottaa kykyä kriittisesti ja riippumattomastiarvioida minkälaisia toimia olisi mahdollista hyväksyä ja minkälaisiaolisi ehdottomasti vältettävä. Esivallan vuosisatoja kestänyt holhousoli juurtunut syvälle.Toinen, talousuudistusten vastoinkäymisiin mahdollisesti pitempäänvaikuttanut syy oli maan taloushallinnossa syntynyt epävirallinen omistusjärjestelmä.Se antoi puoluehallinnon osastoille ja ministeriöille erityisenlaajat oikeudet hallita ja vallita valtion ja yritysten omaisuutta. Tämän joaikaisemmin syvästi korruptoituneen rakenteen kautta alkoi valtionomistuksenhallitsematon yksityistäminen. Pahin ja monella tavalla symbolisinkleptokratian anastus kohdistui Neuvostoliiton kultavarantoon. Neljäsosatästä valtavasta rikkaudesta haihtui ja hävisi jäljettömiin.163


Sähköä ja šokkihoitoaLääketieteellisissä piireissä on pitkään keskusteltu šokkihoidon todellisestamerkityksestä. Kansainvälisten talousinstituutioiden asiantuntijat ovat kuitenkinsyvästi vakuuttuneita sen taloudellisesta siunauksellisuudesta. Siksi oliitsestään selvää, että uudelle Venäjälle oltiin tarjoamassa juuri tätä hoitomuotoa.Elettiin muutenkin neokonservatiivisen talouspolitiikan nousukautta.Ongelmana oli ylisuuri kysyntä, joka oli kasvanut hallitsemattomaksi joNeuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä. Ydin ei ollut niissä rahamäärissäjoista Jegor Gaidar kertoo kirjassaan Gosudarstwo i \wol@ciq (Valtio ja evoluutio).Neuvostoliiton oloissa keskeisillä paikoilla olleet virkamiehet pystyivätkeräämään suuria omaisuuksia. Tämän uuden luokan elämäntavat olivatomiaan heikentämään kansalaisten uskoa poliittisiin lupauksiin. Samalla sevahingoitti järjestelmän legitimiteettiä. Taloudellisesti suurempi ongelma olitavallisten ihmisten kulutusmahdollisuuksien puutteen takia Sberegatel’najakassassa lojuvat säästöt.Jeltsinin ensimmäisen hallituksen ratkaisu oli hintojen vapauttaminen.Presidentti kyllä ymmärsi, että toimenpide tekisi aluksi kipeää, mutta lupasi,että puolen vuoden kuluttua kaikki olisi jo paremmin.Puoli vuotta myöhemmin neuvostoaikana valittu parlamentti hyväksyilain yksityistämisestä. Lain voimalla valtion omistamat ja yksityistettävät yrityksetmuutettiin osakeyhtiöiksi ja niiden nimellinen arvo jaettiin kansalaistenlukumäärällä. Tällä laskutoimituksella yksityistämisen arvoksi saatiin 10 000ruplaa. Tämä oli se summa, joka painettiin yksityistämisšekkeihin. Ylivoimaisestisuurin osa niistä päätyi yksityistämistoimien jatkona syntyneisiin ”šekkieninvestointirahastoihin” – TšIF:hin. Runsaasta 2 000 säätiöstä ani harva johtijohonkin järkevään taloudelliseen tulokseen. Suurin osa talletuksista imuroitiinja käytettiin laittomaan ja henkilökohtaiseen rikastumiseen.Anatoli Tšubais, joka hallituksen ministerinä vastasi yksityistämisestä jaoli valtionomaisuuden valtiokomitean puheenjohtaja, arveli, että šekki olisijoskus kahden Volga-merkkisen auton arvoinen. Onnellisimmat kansalaisetsaivat ehkä jääkaapin tällä valtion painattamalla paperilapulla.Šokkiterapia ja yksityistämispäätökset johtivat laukkaavaan inflaatioonja kansalaisten elintason jyrkkään laskuun. Hyväuskoiset kansalaiset joutuivatmyös muunlaisten huijausten kohteeksi. Pahin niistä oli Sergei Mavrodinkehittämä.MMM markkinoiden symbolinaSergei Mavrodi kuului siihen ryhmään moskovalaisia nuoria ylioppilaita, jotka1980-luvun pulatalouden aikoina ymmärsivät, että kulutustavaroiden välittä-164


misessä on valtava tulevaisuuden mahdollisuus. Farkkujen, nailonsukkien sekäC- ja VHS-kasettien ympärillä pyöri suurkaupungeissa biznes, joka hyötyi tällaisendefitsit-tavaran kysynnästä. Toiminta oli periaatteessa rikollista, muttahotelleja vartioivat miliisit oli helppo houkutella mukaan vaihtokauppaan.Mavrodi sai tästä kaupallisesta toiminnastaan pienen tuomionkin,mutta samalla hän oppi, miten kysyntä ja tarjonta toimii. Pitää luoda brändi,kasvattaa odotuksia ja luvata, että huominen, tai pahimmassa tapauksessaylihuominen, on paljon, paljon parempi.MMM-yhtiönsä Mavrodi oli perustanut jo perestroikan aikoihin. Silloinosa yksityistämisestä tapahtui osuuskuntien kautta. Yhtiön satumainen nousutapahtui kuitenkin juuri samaan aikaan kun Moskovan metron tunneleissa ostettiinja myytiin yksityistämisšekkejä. MMM:n ensimmäinen osakeanti synnyttivaltavan kysynnän. Vajaa miljoona osaketta ostettiin muutamassa päivässä.Menestykseen myötävaikutti televisiomainos, jossa Lonja-niminen päähenkilöjoi vodkaa ja puhui palturia. Siihen henkilöön kaikki saattoivat samastua.Mavrodin alullepanemasta pyramidipelistä kasvoi valtava kansanliike.Rahaa virtasi sisään ovista ja ikkunoista. Osakeannit eivät pysyneet mukanavaltavassa rahakarusellissa, ja MMM päätti painattaa oman rahansa– MMM:n biljetit. Itse asiassa Mavrodi harrasti pelkästään sitä samaa,mitä hallituskin harrasti: jakoi omaisuutta uudestaan käyttämällä hyväkseennaiivin ja kaikkiin lupauksiin uskovan väestön toiveita. Tämän kaikki ymmärsivät,ja juuri siksi Sergei Mavrodista tuli Venäjän yksityistämisen antisankari.Siitä syystä hänet valittiin 1994 duuman jäseneksi. Vasta viisitoista vuottarikoksen jälkeen Mavrodi sai tuomionsa. Osa syytteistä oli jo vanhentunutja suuren osan runsaan neljän vuoden tuomiosta hän oli jo istunut tutkintavankeudessaMatroškaja tišinassa.Politiikan hintaYksityistäminen ja šokkiterapia epäonnistuivat karkeasti, ja voidaan ehkä kysyä,voivatko tällaiset operaatiot yleensäkään onnistua? Myöhemmät arviotolettavat, että yksityistämiseen olisi tarvittu 15 vuotta. Empiirisellä tasollaasia jäi kuitenkin selvittämättä. Täysin selvää kuitenkin on, että Venäjä maksoierittäin korkean poliittisen hinnan siirtymisestään markkinatalouteen.Syksyllä 1991 vanha neuvostovaltio työnnettiin sivuun. Jeltsin oli kukistanutvallankaappauskomitean ja oli arvovaltansa huipulla. Mikäänei voinut enää pelastaa vanhoja valtarakennelmia tuhoutumasta. MihailGorbatšov näytti lähes koulupojalta, kun Jeltsin näytti, mihin allekirjoitustulee. Joulukuussa Neuvostoliitto oli historiaa.Raunioille oli jäänyt yksi instituutio, perestroikan aikana luotu Venäjänkansanedustajien neuvosto. Uuden vallan legitimaatiossa neuvosto oli ollut165


keskeisessä roolissa. Se edusti selvintä ja laajinta demokraattista valtaa, huolimattaNKP:n aikoinaan toteutuneista yrityksistä luoda hallittavissa olevapseudoparlamentaarinen elin. Päätöksissään se oli alkuvaiheessa harkitsevinja kriittisin parlamentti vuonna 1906 kokoontuneen ensimmäisen duumanjälkeen. Ja sen kohtalo oli hyvin samanlainen.Kansainvälisesti se oli huonossa huudossa. Se oli eittämättä jäänneNeuvostoliiton ajoilta, mutta niin oli melkein kaikki muukin. Jeltsin, Gaidarja Tšubais olivat kaikki NKP:n kasvatteja siinä missä kommunistisen puolueenjohtaja Gennadi Zuganovkin.Parlamentti hoitaa tehtävänsäDemokratian teorian mukaisesti parlamentin tehtävä on suojella kansaatoimenpanevan vallan liian diktatorisilta tai kansan etuja loukkaavilta päätöksiltä.Vuoden vanha päätös markkinoiden vapaudesta ei ollut tuottanutBoris Jeltsinin lupamaa hyvinvointia ja talouskasvua, eikä yksityistäminenollut tuottanut sitä pienomistajien demokraattista joukkoa, josta AnatoliTšubais oli yksityistämisen alkuvaiheessa teorian oppikirjan mukaisesti puhunut.Parlamentille oli koittanut jarruttamisen aika.Joulukuussa 1992 kansanedustajat vaativat Jegor Gaidarin hallitukseneroa. Vaatimus oli alkusoitto presidentin ja parlamentin välisen ristiriidankasvulle. Vaatimus johti nopeasti arvovallalla ladattuun konfliktiin, jossa ensinyritettiin löytää kompromissi. ”Punaisten toimitusjohtajien” ykkösmies,Gazpromin päällikkö Viktor Tšernomyrdin, nousi pääministerin paikalle.Kompromissi oli voimassa kaksi kuukautta. Siinä välissä Jeltsinin esikuntaoli ymmärtänyt, että ristiriita oli ratkaistavissa heidän edukseen kansanäänestyksellä.Esikunta oletti, että Jeltsinin arvovalta oli vielä niin ylivoimainensuhteessa parlamenttiin, että kansanäänestys oli voitettavissa.Parlamentti otti haasteen vastaan ja kielsi kaikenlaiset kansanäänestykset.Samalla se hyväksyi perustuslain muutoksen, joka antoi sille oikeudenasettaa presidentti valtakunnanoikeuden eteen. Jeltsin vastasi ottamalla itselleenpoikkeusoikeudet, jotka kulkivat nimellä ”erityinen johtamistapa”(osboyi porjadok uprvalenija). Sen voimalla kansanäänestys vietiin läpi, ja joäänestysaktiivisuus osoitti, että presidentin arvovalta kesti vielä. Äänestyksentulos ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen, vaikka valtaosa kaikista joukkotiedotusvälineistäyksipuolisesti kannatti presidentin esitystä. Esitys kansanedustajienkongressin hajottamiseksi ei saanut tarvittavaa tukea.Jännittyneissä olosuhteissa psykologinen sota Moskovan Valkoisen talonja Kremlin välillä jatkui syksylle asti. Syyskuun 21. päivänä Jeltsin lopettiasetuksella kansanedustajien kongressin. Kolme päivää myöhemmin alkoikongressin poikkeusistunto. Molemmat tahot valmistelivat kiireisesti uutta166


perustuslakiehdotusta, ja kaikki tiesivät varmasti myös, mitä oli tapahtunutPietarissa syksyllä 1917. Silloin perustuslakia laatinut kokous oli aloittanuttyöskentelynsä ennen kuin bolševikit hajottivat sen.Klassinen loppunäytösKansanedustajien kongressin poliittinen kokoonpano oli vaihdellut voimakkaastiaina poliittisen tilanteen mukaan. Alussa siinä oli selvä uudistusmielinenmutta eripurainen ryhmittymä, johon kuuluivat sekä jeltsiniläiset ettägorbatšovilaiset. Heidän vastapainonaan olivat vanhoilliset ja yltiöisänmaallisetkommunistit. Näiden leirien välissä olivat pragmaatikot, jotka tekivätpäätöksiään tilanteen mukaan. 1991 Jeltsinillä oli kongressissa toimivaenemmistö, jossa ratkaisevat äänet tulivat työläisedustajien ryhmittymästä.Tämä enemmistö haihtui uudistusten osoittauduttua epäonnistuneiksi1992 ja vuonna 1993 vastarinta koveni. Juuri tästä kehityksestä johtuen Jeltsininoli vaikeaa toimia kongressin vastahakoista enemmistöä vastaan. Hänoli noussut valtaan sen päätöksellä ja hän oli menettänyt sen luottamuksenomien päätöstensä vuoksi.Lokakuun alkupäivinä 1993 ei enää ollut paluuta vanhoihin asetelmiin.Jeltsinin ainoaksi mahdollisuudeksi jäi sotilaallinen ratkaisu. Kello seitsemänaamulla lokakuun 4. päivänä 4. Kantemirovin Kaartinpanssaridivisioonantankit ampuivat kohti Moskovan Valkoista taloa. (Divisioonan virallinennimi on 4. gwardejskaq Kantemirowskaq ordena Lenina Krasnoznamennaqimeni `.W. Andropowa tankowaq diwiziq – 4. kaartilainen Kantemirovin,Leninin ja Punalipun kunniamerkeillä palkittu ja J.V. Andropoville nimettypanssaridivisioona.) Siinä oli koko Neuvostoliiton historia panssarinkuoressa.Iltapäivällä kaikki oli ohi.Seuraava vaihe legitiimin vallan palauttamisessa oli kansanäänestysuudesta perustuslaista. Äänestys pidettiin joulukuun 12. päivänä 1993. Äänestyslipukkeethävitettiin keskusvaalitoimikunnan julistettua äänestyksentulokset. Kesti kuitenkin tavattoman kauan ennen kuin tulos julistettiin, jayleinen arvaus on, että väliaikana teetätettiin puoli miljoonaa uutta ääntä.Samaan aikaan Jeltsin kärsi vakavan takaiskun uuden Valtiollisen duuman(Gosudrastvennaja Duma) vaaleissa. Suurimmaksi puolueeksi nousi VladimirŽirinovskin oikeistopopulistinen LDPR. Šokkiterapian ja yksityistämisenpuolustajat saivat ainoastaan 15 prosenttia annetuista äänistä.Demokraattinen kokeilu oli päättymäisillään Venäjällä. Käytännössämaa oli siirtynyt presidenttialihallintoon. Sitä ei kuitenkaan haluttu lännessämyöntää. Vielä näytti mahdolliselta, että Venäjän luonnonvarat jäisivätlännen hyödynnettäviksi.167


Sota, valta ja turvallisuusJoulukuussa 1994 alkoi Tšetšenian sota. Sodan juuret olivat syvällä BorisJeltsinin luomassa järjestelmässä. Tšetšenia oli julistautunut itsenäiseksiItškerian tšetšeniläiseksi tasavallaksi syyskuussa 1991 ja noudattanut siinäJeltsinin kehotusta ottaa niin paljon itsenäisyyttä kuin oli mahdollista. Juurisillä hetkellä paljon oli mahdollista.Tasavallan johtajaksi nousi Djohar Dudajev. Uuden valtion ideologianaoli merkillinen sekoitus islamismia, sotaisaa ja romanttista itsetuntoasekä vakaumusta taloudellisesta riippumattomuudesta. Identiteetti rakentui1800-luvun venäläistämistä vastustaneen Šamiliin sotaisiin saavutuksiinja klaanien erittäin vahvaan yhteenkuuluvuuteen. Traditio johti tšetšeenienyliedustukseen Neuvostoliiton armeijassa. Heidän häviävän pieni osuutensaarmeijan kokonaisvahvuudessa teki kuitenkin tästä yliedustuksesta merkityksettömänjoulukuuhun 1994 asti.Tappava ylimielisyysMoskovan vallanpitäjät olivat tehneet useita epäonnistuneita yrityksiä lopettaaItškerian tšetšeenivaltion pyristely keskusvaltiota vastaan. Salamurhat jakaappaussuunnitelmat olivat kuitenkin epäonnistuneet. Joulukuussa päätettiinkokeilla kunnolla. Taustalla käytiin jo strategista peliä Kaspianmerenöljy- ja kaasuesiintymistä. Yhdysvaltain suunnitelmiin kuului rakentaa öljyputkiTurkin läpi Välimeren koilliskolkkaan. Tšetšenian omat öljyvarat eivätenää olleet merkittäviä, mutta uuden öljyputken mahdollinen linjaus tekipienestä maasta strategisesti tärkeän.Puolustusministeri Pavel Gratšov oli luvannut, että Groznyi valloitetaanilman suurempia ponnistuksia. Päämäärä saavutettiin, mutta operaatio oli168


katastrofaalisen huonosti toteutettu. Sitä seurasi pitkä ja verinen sissisota,jossa Venäjän armeijan taistelumoraali osoittautui melkein olemattomaksi.Sodasta kerrottiin lukuisia tarinoita, joissa venäläisiä sotilaita tapettiinaseilla, joita kapinalliset olivat ostaneet armeijalta.Molemmat osapuolet syyllistyivät jatkuviin sotarikoksiin. Sieppaukset,kidutukset, murhat ja raiskaukset kuuluivat sodan arkeen. Osatšetšeenitaistelijoista – heidän joukossa pahamaineinen Šamil Basajev –olivat saaneet sotilasoppinsa Venäjän Abhaasiaan sijoitetuissa joukoissa.He osoittivat oman heimonsa alueiden puhdistuksissa poikkeuksellistaraakuutta. Tätä raakalaismaisuutta ihannoitiin Groznyin torilla myydyissäVHS-nauhoituksissa.Venäjän arvovalta ei kestänyt jatkuvia takaiskuja. Huonosti sujunutoperaatio häiritsi valmistautumista Venäjän presidentinvaaleihin. Kannatuslaskelmatosoittivat kaikesta huolimatta, ettei sotaa kannattanut lopettaaennen vaaleja.Vaalit ja vaalirahatPerustuslaillinen kriisi 1993 ja sitä seuranneet äänestykset ja vaalit olivatosoittaneet, että presidentin arvovalta oli huolestuttavasti laskenut. Samaanaikaan Jeltsinin terveydentila huononi. Tästä syystä entistä keskeisemmäksikysymykseksi nousi yksityistämisen ja markkinatalouden tai basaaritaloudenjatkuvuus. Basaaritalous oli noussut taloustyypin yleisnimitykseksi ViktorTšernomyrdinin tokaisun jälkeen. Hän oli sanonut olevansa markkinoidenkannalla, mutta ei basaarin.Vaalitulokset osoittivat myös, että heilahtelut olivat huomattavia. Ainoapuolue, jonka kannatus oli kohtalaisen stabiili, oli Zuganovin johtamaVenäjän federaation kommunistinen puolue. Yhdessä Agraaripuolueenkanssa vaaliliitto saisi vähintään 30 prosenttia äänistä ja olisi siten melkeinautomaattisesti mukana presidentinvaalin toisella kierroksella. Oikeistoliberaalienkannattaessa Zuganovia Jeltsin häviäisi kommunisteille. Oli siispakko löytää uusia ratkaisuja. Juuri tässä mielessä vuoden 1993 perustuslaillinenkriisi ja presidentinvaalit 1996 olivat tärkeitä käännekohtia Venäjänpoliittisen järjestelmän muuttumisessa.Šokkiterapian synnyttämä inflaatio, tuontitavaroiden ylivoima markkinoidenvapaudessa, yksityistämisen insider-rikokset ja yleinen korruptio olivatsynnyttäneet tilanteen, jossa paluu vuonna 1991 – tai edes perestroikanaikana – vallinneeseen poliittiseen vapauteen oli mahdoton. Ensimmäinenvastaus tähän ongelmaan tuli oligarkkien rahavirroista.169


Tšubaisin suunitelmaAnatoli Tšubais oli Venäjän 90-luvun inhotuin poliitikko. Poliittiselle kulttuurilleoli monessa mielessä tunnusomaista, että Tšubaisin murhayritykseenilmeisesti syyllistynyt upseeri nousi kansan sankariksi ja valittiin duumanjäseneksi. Tšubais oli kyvykkäin kaikista nuoremman polven uudistajista.Hänen omat rakennelmansa eivät koskaan johtaneet suuriin skandaaleihin,vaikka kilpailijat yrittivät kaikin keinoin selvittää, mitä hänen yrityksensäMontes Aures (Kultavuoret) harrasti.Todennäköisesti Tšubais ymmärsi hyvin varhaisessa vaiheessa, ettäkaikki oligarkit olivat saman ongelman edessä. Vallanvaihto tarkoittaisi mitäsuurimmalla todennäköisyydellä, että kaikki tai suurin osa heistä joutuisirikosoikeudelliseen vastuuseen toiminnastaan. Kaikki tiesivät, että rikosoikeudellinenvastuu oli Venäjällä venyvä käsite ja että se venyisi helpoitenvallanpitäjien suuntaan.Tšubaisin johdolla toteutettiin vaalikampanja, jossa ei rahoja säästetty.Venäjän poliittinen maisema oli hyvin epävakaa ja oli siis mahdollistahallintokoneiston avulla polkaista maasta uusia puolueita, jotka vastasivatajan henkeä vanhoja paremmin. Menetelmää oli menestyksellisesti kokeiltuTšernomyrdinin ympärille luodulla Naš Dom Rossia – Kotimme on Venäjä-puolueella. Vaalikampanja osoitti toisenkin tosiseikan: hallitsemalla joukkotiedotusvälineitäoli täysin mahdollista hallita koko poliittista prosessia.Kaikki ne menetelmät, joista myöhemmin tuli Vladimir Putinin valtarakennelmanperuspilareita, olivat jo käytössä 1996 presidentinvaaleissa. Ainoaero oli siinä, että Jeltsinin vaalikampanja vielä näytti jotakuinkin demokraattiselta.Venäjän näennäisdemokraattisen järjestelmän kriisiytyessä tulisi välttämättömäksiinstitutionalisoida menetelmät.Vaalien tulos ja opetuksetVaalien ensimmäinen kierros oli kesäkuun 16. päivänä 1996. Tuloksista olivedettävissä eräitä tärkeitä johtopäätöksiä.Kommunistien kannatus oli pysähtynyt. Hyvin hoidetusta vaalikampanjastahuolimatta heidän kannatuksensa ei voinut nousta paljon yli 30prosentin. Paluuta vanhaan eivät Venäjän kansalaiset halunneet.Hyvin hoidetulla julkisuudella melkein kuka tahansa oli nostettavissapolitiikan parrasvaloihin – ja Kukli-ohjelman tähdeksi. Aleksandr Lebedinnousu on tästä hyvä esimerkki. Lebed oli vanha tekijä. Jo perestroikan aikoihinhän oli edustajakokouksessa herättänyt huomiota möreällä äänellään.Avoin kysymys onkin, kuka tai ketkä nostivat Lebedin presidentinvaalitaistoon?Kaikki merkit viittaavat FSB:iin. Vaalien jälkeen hänellä ei ollut orga-170


nisaatiota tai tukiverkostoa, jolla hän olisi voinut toimia itsenäisesti. Häntoimi siis vaaleissa mustana hevosena ja keräsi sellaisia ääniä, jotka muutenolisivat saattaneet mennä kommunisteille. Esille nostaminen ja sen jälkeinenpudotus kuului Kremlin menetelmiin. Tämän käsittelyn sai kokea myös NižniNovgorodin pormestariksi valittu Boris Nemtsov. Samoin kävi äkillisesti pääministeriksinostetulle Sergei Kirijenkolle.Melkein välittömästi vaalien jälkeen Boris Jeltsin häipyi julkisuudesta.Hänen sydänvikansa oli vakava, ja hänelle suoritettiin laaja sydänleikkaus.Sen jälkeen Jeltsin oli pelkkä julkisivu. Jo aikaisemmin Moskovassa kiersihuhuja siitä, että turvallisuuspalvelu FSB oli syvästi huolestunut maan kehityksestä.Nyt sillä oli ainoastaan yksi huoli.Elokuussa 1998 Venäjä ajautui devalvaatioon. Kuvio oli mahdollisimmanruma. Viime hetkellä neuvoteltiin maalle kansainvälinen dollarilaina.Niillä rahoilla Jeltsinin perhe ja oligarkit kuittasivat ruplasaataviaan. Senjälkeen vasta devalvoitiin. Julkisuudessa ainoastaan Andrei Illarionov uskalsihaastattelussa sanoa, että maa oli ajautumassa devalvaatioon.Elokuu 1998 merkitsi yhden kauden loppumista Venäjällä. PresidenttiJeltsinin arvovallan viimeiset rippeet olivat hävinneet, samalla kun devalvaatiosöi heidän SperBankin säästönsä. Vanha turvallinen Sberegatel’najaKassa oli muuttunut uuden markkinatalouden pankiksi.Neuvostoliittolaisen satusedän Arkadi Gaidarin lapsenlapsi Jegor kaivoimuististaan, mitä hän oli oppinut lukiessaan Karl Marxin Pääoman. Nyttapahtui Venäjällä, mitä Marx oli kutsunut alkuperäiseksi kasaantumiseksi.Se syntyi verta tihkuen jokaisesta huokosestaan.Tuli Tšetšenian ratkaisun vuoro. Siihen tarvittiin FSB:n taitoja.Korttitalot ja tavallisetDevalvaation seurauksena pääministeri Sergei Kirijenko joutui eroamaan.Kyynisimmät olettivat, että älykkäänä ihmisenä Kirijenko oli tietoinen kansainvälisestäuhkapelistä ja joutui vain soittamaan muiden kirjoittamiennuottien mukaan. Aikanaan sekin asia selviää.Uudeksi pääministeriksi nousi Jevgeni Primakov, ja yhtäkkiä mielialatmaassa muuttuivat. Verrattuna nuoreen edeltäjäänsä Primakov edusti isoisällistäturvallisuutta, ja mielipidetutkimukset osoittivat, että Primakov oli vuorostaannousussa ja uhkaamassa valmiiksi piirrettyjä kuvioita. Toukokuussa 1999Primakov erotettiin pääministerin tehtävistä. Hänen seuraajakseen nousi SergeiStepašin, jonka kausi ei kuitenkaan jäänyt pitkäaikaiseksi. Elokuun 9. päivänäFSB:n päälliköksi edennyt Vladimir Putin nimitettiin uudeksi pääministeriksi.Moskova muuttui 9. ja 13. päivänä syyskuuta. Viikon sisällä kaksivoimakasta räjähdystä tuhosi kaksi asuintaloa. Viranomaiset tiesivät heti171


172ilmoittaa, että asialla olivat tšetšeeniterroristit. Ilmoitukset olivat jossainmäärin uskottavia. Olivathan tšetšeenit aikaisemminkin syyllistyneet terroritekoihin,joskaan ei näin suurisuuntaisiin. Välittömästi uuteen sotaanTšetšeniassa johtanut hyvin suunniteltu kampanja sai syyskuun 22. päivänäoudon käänteen. Rjazanissa paikallinen asukas näki, miten kaksi miestä kantoisäkkejä asuintaloon. Poliisi hälytettiin paikalle ja tutkimuksissa todettiin,että kellarissa oli ainekset samanlaiseen pommiin kuin Moskovassa. Myöhemminkolme miestä otettiin kiinni. Kaikilla oli FSB:n henkilökortit. Tässävaiheessa valtakunnan korkein johto puuttui asioiden kulkuun. Rjazanilaisiakiitettiin tarkkaavaisuudesta. Operaatiohan oli järjestetty kansalaisten valppaudenterästämiseksi ja säkeissä oli ainoastaan sokeria.Mielialat muuttuivat jälleen. Jäät ovat lähteneet liikkeelle, suuri kombinaattoriOstap Bender olisi tokaissut.Syyskuussa poikkeustilaministeri Sergei Šoigu perusti uuden poliittisenpuolueen Medvedin. 37 kuvernööriä oli komennettu tukemaan sitä. Duumanvaaleissa joulukuussa uusi puolue sai melkein yhtä paljon ääniä kuinkommunistit. Boris Jeltsin luopui vallasta, ja virkaatekeväksi presidentiksinousi Vladimir Putin.Lyhyt demokraattinen kokeilu oli lopullisesti ohi. Perustuslakia ei enäätarvinnut juurikaan muuttaa. Jeltsinin läpirunnoma versio vuodelta 1993kelpasi hyvin. Tarvittiin vain vähän hienosäätöä, kuten alun perin alueidenasettamien Federaationeuvoston jäsenten määrääminen Kremlistä käsin.Edellinen kokeilu oli jäänyt vielä lyhyemmäksi. Silloinkin vaalilakiamuutettiin hallitsijan tarpeiden mukaan. Seuraava tulee ehkä 90 vuodenkuluttua.


Tulevaisuuden vaikea ennusteVenäjän tulevaisuuden arvioiminen on ymmärrettävistä syistä osoittautunuthyvin vaikeaksi. Välittömästi vanhan järjestelmän kaatumisen jälkeenpoliitikot, tutkijat ja asiantuntijat olivat hyvin optimistisia. Richard Layardkirjoitti yhdessä John Parkerin kanssa 1996 kirjan The Coming Russian Boom.Kaksi vuotta myöhemmin Venäjän talous romahti, ja Moskovassa pidetyssälehdistötilaisuudessa Layard myönsi, että arvio oli mennyt pahasti pieleen.Kukaan muukaan ei ole osunut oikeampaan. Geoffry Sachsin ja Anders Åslundinohjeet olivat yhtä katastrofaalisia. Yksityistämisšekit osoittautuivatoivalliseksi tavaksi huiputtaa kansalaisia, joiden luottamus yhteiskunnaninstituutioihin oli jo ennestään heikko.Lännen ultraliberalististen taloustieteilijöiden ja Venäjällä kadun ihmistennaiivi usko markkinoiden ehdottomaan siunauksellisuuteen perustuivat äärimmäisenyksinkertaistettuun maailmankuvaan, jonka pohjalta oli vaikeata taimahdotonta ymmärtää Venäjän menneisyyttä ja arvioida sen tulevaisuutta.Mutta mistä malli?Venäjän kansalaisilla on uskonnonomainen suhde politiikkaan. Siihen heitäoli opetettu Neuvostoliiton puitteissa ja sitäkin aikaisemmin. Vallankumouksensankarit olivat pyhimyksiä, joita piti hartaasi ihannoida. Pitkät jonotLeninin mausoleumin edessä olisivat yhtä hyvin voineet seistä Kazanin ihmeitätekevän Jumalanäidin ikonin ilmestystä odottamassa.Perestroikan alussa he uskoivat Mihail Gorbatšoviin. Sitten Jeltisiniinja markkinoihin. Mutta markkinat eivät olleet abstrakti järjestelmä vaanesineellinen todellisuus. Ja kun tämä esineellinen todellisuus ei enää toiminutarkipäivän ihmeitä tekevällä tavalla, ihmiset lakkasivat uskomasta siihen jaetsivät uskolleen uutta kohdetta.173


Tässä mielessä markkinatalous on valistuksen pitkän projektin tulos,jossa mystiikka ja sakraalisuus hitaasti haihtuvat.Yltiöliberaalisten talousmiesten vika on siinä, että he näkevät demokratianjonkinlaisena markkinoiden ja valtion voimasuhteiden vektorina.He puhuvatkin ensisijaisesti omistamisen oikeudesta (property rights). Kuntämä omistamisen oikeus on taattu, demokratia nousee kuin pyhä henkiAndrei Rublevin ikonista.Mutta siinä vaiheessa kun tavallisten ihmisten säästöt hävisivät Sper-Bankin holveista, ei yksikään talousmies puolustanut kansalaisten oikeuttaomistukseen. Hehän olivat vain sijoittaneet omaisuuttansa väärään paikkaanja joutuivat kärsimään markkinoiden heille langettamaa oikeudenmukaistarangaistusta. Rahat eivät olleet omistusoikeuden suojaa nauttivaapääomaa.Monimutkaisempi yhteiskuntaKäytännössä moderni yhteiskunta on kolmijakoinen. Siinä on valtio, markkinatja kansalaisyhteiskunta. Tämä kolmijakoinen yhteiskuntarakenne onjatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa. Valtio tottelee poliittista ohjaustaparemmin tai huonommin riippuen aina siitä, miten energinen, valpas jaajanmukainen kansalaisyhteiskunta on. Markkinat välittävät tavaroita japalveluksia ja joutuvat dynamiikkansa tähden etsimään alati uusia kohteitatavaraksi muuttamisen logiikan mukaan. Tässä se törmää sekä valtioon ettäkansalaisyhteiskuntaan, ja ihmisten demokraattisilla päätöksillä määritellään,missä nämä rajat kulloinkin kulkevat.Demokratian kannalta kansalaisyhteiskunta on ehdottomasti tärkein.Ilman sitä demokratia näivettyy ja alistuu joko valtiolle tai markkinoille. Samallakansalaisyhteiskunta joutuu pitämään mielessä, että se ei tule toimeenpelkästään valtiollisen vastakkainolon kautta. Kansalaisyhteiskunta tarvitseemarkkinat uudistuakseen ja pysyäkseen virkeänä.Tällaisen mallin valossa Venäjän tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta.Maassa on hajallaan oleva kansalaisyhteiskunta, jonka rakenteet eivät olekyllin voimakkaita pystyäkseen vastustamaan valtion tai markkinoiden kovaavaltaa.Paluu Stolypinin malliinFSB on edeltäjiensä – KGB, Tšeka ja tsaarin poliisihallinto – tavoin vain osoitusvaltiovallan ylivallasta. Siitä luopuminen on välttämätöntä, mutta se ei tapahduitsestään vaan ainoastaan kypsän kansalaisyhteiskunnan vaatimuksesta.174


Asioita mutkistaa toinen ulottuvuus. Globalisaatio antaa maailmanmittakaavassa väliaikaisen ylivallan taloudelle. Siitä ei aina seuraa hyvää. TavallaanVenäjä on palannut Stolypinin luomaan kehitysmalliin, jossa ”suvereenindemokratian” tunnuksella ylläpidetään ensisijaista oikeutta puuttuatalouden kehitykseen. Tällä tavalla luodaan uudestaan ”yhdistettyä alikehittyneisyyttä”ja uskotellaan, että valtion kahlitsemat markkinavoimat pystyvätluomaan hallitusti sitä, mitä lännessä luotiin suunnittelemattomastivuosisatojen aikana.Kouriintuntuvin esimerkki tästä ovat tuulesta temmatut puheet nytsyntyvästä venäläisestä keskiluokasta. Se niin kutsuttu keskiluokka, joka nytpääsee osalliseksi öljyntuotannon suurista rahavirroista, ei tietenkään olesukua sille ahertavalle keskiluokalle, joka rakensi sekä markkinat että kansalaisyhteiskunnan1800-luvun loppupuolella.175


Jälkikirjoitus elokuussa 2008Teoria ja todisteHelsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikko elokuun 17. päivänä 2008 oliosuva. ”Hyökkäys Georgiaan osoitti: Venäjä on vaarallisella tiellä.” Pääkirjoituksessaoli myös muutamia viittauksia siihen, milloin Venäjä lähti tällevaaralliselle tielle, mutta pääkirjoittaja vierittää kuitenkin lopussa syyn yksinomaanVenäjän toimijoiden niskoille. Arvio on puutteellinen tai – pahimmassatapauksessa – hieman epärehellinen.Vuonna 1991 elimme vielä vahvasti kylmän sodan viileässä varjossa.Vaikka liennytyskehitys oli lähtenyt liikkeelle Mihail Gorbatšovin ja RonaldReaganin neuvotteluissa, olivat käsitykset kansainvälisen politiikan rakenteistakiinni 1950-luvulla synnytetyissä mustavalkoisissa mielikuvissa. Ytimenä olivakaumus siitä, että vastakkainasettelu oli ennen kaikkea ideologinen: toisellapuolella totalitaarinen kommunismi, toisella demokraattinen länsi.Kylmän sodan mielipiteetLännen demokraattisuuden osittainen ulkokultaisuus ei ole tämän luvunaihe. Perspektiivi on kuitenkin hyvä pitää mielessä. Neuvosto-Venäjän syntyessäEuroopassa oli ainoastaan yksi maa, jossa miesten ja naisten yleinenja yhtäläinen äänioikeus oli voimassa. Lokakuun vallankumouksen aikaanse maa ei ollut edes itsenäinen.Tämän esityksen puitteissa riittänee huomautus siitä, että Guatemalandemokraattisesti valittu hallitus kukistettiin Yhdysvaltain keskustiedustelupalveluCIA:n järjestämällä kaappauksella. Kaappausta seuranneissa murhissa– josta osa kuului CIA:n alkuperäisiin suunnitelmiin – kuoli arvioidenmukaan 100 000 ihmistä.Molemmin puolin oli siis olemassa toisenlaisia arvoja ja arvostuksiakuin kauniisti julistetut, ja molemmin puolin rautaesirippua meitä oli tie-176


toisesti kasvatettu pelon ilmapiirissä. Pelon tarkoitus oli pitää liittolaisetlujina ja uskollisina. Kylmän sodan suunnittelukokouksissa vastenmielisinsana oli neutralismi. Kylmä sota ei kummallakaan puolella sietänyt kriittistäpohdintaa ja vastavirtaista ajattelua.Kuolinpesän perintöNeuvostoliiton poliittisessa kulttuurissa oli kuitenkin toinenkin taso, jokapainettiin visusti taka-alalle: suurvallan ideologia. Suurvallan virallinen ideologiavoi olla kommunistinen tai demokraattinen, mutta toimintatapoihinsisältyy – joskus peitetymmin – suurvallan kylmä geopoliittinen laskelmointi.Näin oli tietenkin myös Neuvostoliiton osalta. Ylisuuri ja huonoilla yhteyksillävarustettu valtio joutui melkein pakosta uudestaan keskittämään kaikenpäätösvallan. Se tarkoitti demokratian sortamista ja vanhaan suurvaltarooliinajautumista. Mutta euforisessa juhlinnassa Berliinin muurin ja neuvostojärjestelmänkaatumisen yhteydessä unohtuivat realiteetit.Uudesta Venäjästä piti tulla tavallinen demokraattinen maa, jokapoikkeaisi Lichtensteinista, Portugalista tai Suomesta pelkästään kokonsapuolesta. Ja kaiken tämän piti markkinavoimien aikaansaada. Se oli tietenkintavatonta tyhmyyttä ja lyhytnäköisyyttä. Olen aikaisemmissa luvuissayrittänyt osoittaa, että markkinatalouden ja demokratian tuonti Venäjälleepäonnistui karkeasti. Helsingin Sanomien pääkirjoitus kuvaa tätä kauttanäin: ”…1990-luku oli venäläisille nöyryytysten, köyhtymisen ja rosvokapitalisminaikaa.”Oikein kuvattu, mutta samalla on hälvennetty unohdukseen se tosiseikka,että tämän nöyryytyksen, köyhtymisen ja rosvokapitalismin alituisena innoittajanaoli länsi. Ei tarvitse lukea kuin Anders Åslundin tai Jegor Gaidarinomahyväisiä kuvauksia onnistuneesta yksityistämisestä vakuuttuakseen siitä,että uusi ja naiivi Venäjä ajettiin kuilun partaalle juuri näillä kauhistuttavanlyhytnäköisillä ja vahvasti ideologisoituneilla neuvoilla.Harvardin professori Jeffrey Sachs, joka myös yritti antaa neuvoja, totesitästä talousuudistusten alkuvaiheesta, että ”me käyttäydyimme ikäänkuin olisimme auttamassa ja he käyttäytyivät ikään kuin he olisivat uudistamassa”.Sachs erosi tehtävästään.Kolmen kirjaimen yksimielisyysUudistusnäytelmää seurasi vuoden 1998 kriisi, joka taas pelästytti länsimaitakommunismin haamulla. Olin juuri niinä vuosina Moskovassa ja jouduinpäivästä toiseen kuulemaan, miten huolestuneet länsimaiset johtajat Bill177


Clintonista Paavo Lipposeen puhuivat stabiiliuden merkityksestä. Tärkeintäei ollut enää demokratia vaan tasapaino. Johtavat länsimaiset poliitikot kulkivatWienin kongressin melkein 200 vuotta vanhoja polkuja – ja josta yksitakapiruista, Henry Kissinger, oli kirjoittanut väitöskirjansa.Yhtä huolestuneita kuin länsimaiset johtajat olivat KGB:ssä kasvatetutFSB:n miehet. Huhuja tästä huolestumisesta liikkui Moskovan kaduilla,mutta pelkistä huhuista on paha tehdä uutisjuttuja.Lopputulos oli kuitenkin tämä: FSB:n miehet pääsivät (takaisin) valtaan.Mutta valta tarvitsee aina legitimoivan ideologiansa. Ja ainoa siinätilanteessa kelvollinen ideologia oli suurvaltaideologia. Se yhdisti niin kommunisteja,Vladimir Žirinovskin liberaali-demokraatteja kuin valtiollisenbyrokratian edustajia. Ja FSB:tä. Kysyinkin Gennadi Zuganovilta, miten tällainenLeninin pilkkaama šovinismi sopii kommunistiselle puolueelle. Hänvilkaisi minua vihaisesti ja totesi, että aate oli Leninin ajoista kehittynyt.Alussa tämä uusi suurvaltaideologinen Venäjä ei tuntunut erityisen vaaralliselta.Valtion budjetti oli keskipienen eurooppalaisen maan luokkaa jahaasteet valtavia. Tapahtui kuitenkin toinen käänne. Ja kolmas.Vakauden hinta ja öljynToinen käänne oli energian hintakehitys. Globalisoituva maailma kuluttiyhtäkkiä öljyä ja kaasua aivan toista vauhtia kuin aikaisemmin. Tämä käännetapahtui itse asiassa hyvinkin nopeasti. Vajaassa neljässä vuodessa öljynhinta nelinkertaistui. Vielä 1999 Venäjä neuvotteli Pariisin klubin kanssavelkajärjestelyistä. Kuusi vuotta myöhemmin vuonna 2020 maksettavaksimäärätty Suomen osuus maksettiin kertasummana.Yhtäkkiä oli sekä ideologiaettä rahaa.Kolmas käänne oli sotilasstrateginen. Winston Chruchillin esittämäja Josif Stalinin halukkaasti hyväksymä prosenttipaperi Euroopan jaosta olivuosien 1989 ja 1991 välisenä aikana menettänyt merkityksensä. Silloin olikuitenkin epäselvää, mitä se käytännössä tarkoittaisi. Tässä mielessä vuosioli myös Naton kriisivuosi. Nato löysi kuitenkin nopeasti itselleen uuden jaglobaalimman tehtävän. Rooman kokouksessa järjestö totesi että ”turvallisuushaasteetvoivat nousta taloudellisesta, poliittisesta ja yhteiskunnallisestaepävakaudesta”. Järjestöstä tuli koko maailman yhteiskunnallisenvakauden valvova isoveli. Vaatimus tuli ennen kaikkea Yhdysvalloilta.Neuvostojärjestelmän runtelemat baltialaiset osavaltiot ja entisetVarsovan-liiton jäsenmaat Keski-Euroopassa hakeutuivat ymmärrettävistäsyistä Naton suojaan. Alussa rakenteellinen yhteistyö Venäjän kanssa näyttikinsujuvan kohtalaisen kitkattomasti. Sitten tuli Jugoslavia ja Yhdysvaltainohjuskilpi.178


Panslavismin vanha symboliJugoslavia oli pysynyt koossa Josip Broz Titon arvovallalla ja voitetun partisaanisodansaavutuksilla. Kylmän sodan kiemurtelevissa menoissa maasai erikoiskohtelun jouduttuaan ristiriitoihin Stalinin kanssa. Vaikka maansisäiset jännitteet olivat melkoiset sekä sosiaalisesti että kulttuurisesti, einiihin lännen puolesta suuremmin kajottu. 1990-luvun uudessa uljaassaEuroopassa maa oli kuitenkin kummajainen, joka oli tuomittu hajoamaan.Ja Jugoslavian hajoaminen ei voinut olla synnyttämättä suurserbialaista nationalismia.Sitä oli ollut pinnan alla jo toistasataa vuotta.Symbolisella tasolla olimme vanhan ilmiön edessä. Venäjän voitokassota 1877–78 Osmanivaltaa vastaan oli synnyttänyt hyvin voimakkaan suurvenäläisenja suurserbialaisen kansallistunteen. Serbialla oli siis merkitys,jota ei lännessä helposti osattu ymmärtää.Melkein samanaikaisesti käytiin Yhdysvalloissa presidentinvaalikamppailu,jossa republikaaninen ehdokas George W. Bush nosti vaaliteemaksiohjuskilven rakentamisen. Vaikkakin ohjuskilven retoriikka puhuu järjestelmänvälttämättömyydestä taistelussa rosvovaltioita vastaan, ei voi kieltää,että GMD (Ground-Based Midcourse Defense) on kasvanut samasta suunnitelmasta,joka Ronald Reaganin aikana kulki nimellä Tähtien sota (SDI– Strategic Defense Initiative). Suunnitelma on koko ajan ollut Yhdysvaltainrepublikaanisten presidenttien ja presidenttiehdokkaiden erityisessä suojelussa.Reaganin Tähtien sota yhdistettiin aikoinaan ”pahuuden valtakuntaan”.Juuri tässä mielessä Venäjän pelot, että GMD onkin suunnattu sitävastaan, ovat perusteltuja. Itämeren etelärannalle sijoitettu ohjusjärjestelmäei viittaa ihan lähistölle sijoittuvaan rosvovaltioon.Voidaan siis sanoa, että vanhat epäluulon rakenteet hallitsevat Yhdysvaltainja Venäjän suhteita, ja vaikkakin EU:lla on toisenlaisia etuja valvottavanaanVenäjällä, Brysselin linjan epämääräisyys johti Yhdysvaltain käsitystendominanssiin.Suuri šakkilautaZbigniew Brzezinski on lukuissa esityksissään kuvannut maailman varsinaistakriisipesäkettä. Hän kutsuu sitä ”laajemmaksi Lähi-idäksi”. Alueella sijaitsevatvaltiot ovat epästabiileja ja epädemokraattisia, mutta niillä on eräsluonnonvara, joka tuottaa paljon rahaa. Tämän öljyn ympärillä käydäänsuuren šakkilaudan strategista peliä.Tämän pelin vähiten miellyttävä piirre on, että se synnyttää niitä talouskehityksenhaasteita, josta Naton piirissä keskusteltiin jo Roomassa 1991.Keskustelu jatkui Latviassa pidetyssä Naton huippukokouksessa. Richard179


Lugar, joka silloin oli Yhdysvaltain senaatin ulkoasianvaliokunnan varapuheenjohtaja,esitti, että öljyturvallisuus tulisi ottaa Naton erityiseksi huoleksi.Hänen esityksensä sisälsi vaatimuksen, että jäsenmaan öljyturvallisuudenvaarantaminen olisi viidennen pykälän asia.Lugar ei tietenkään laskenut leikkiä. Rand Corporationin Yhdysvaltainpuolustusvoimille valmistuneissa selvityksissä sanotaan hyvin suorasukaisesti,että uhka joka kohdistuu maan strategisiin etuihin Lähi-idän alueellapakottaa sotilaalliseen väliintuloon. Eurooppalaisessa kontekstissa asia koskeemitä suurimmassa määrin Venäjää.Imperiumin rakenteetAtlanttinen liitto on siis edelleen vahvasti kiinni asenteissa, jotka juurtuivatsyvälle kylmän sodan aikana. Se on rakenteellinen osa kansainvällistä politiikkaa.Mutta on toinenkin rakenteellinen jännite. Vanha tsaristinen Venäjälaajentui 1700- ja 1800-luvuilla itään ja etelään. Osa tästä laajentumisestatapahtui muodollisen vapaaehtoisesti. Georgia tarvitsi suojelua ja hallitsijasukuallekirjoitti sopimuksen. Osa Kaukasuksen kirjavista kansallisista ryhmistäja alueista ei ollut edes valtiollisesti järjestäytyneitä. Ne vain joutuivatvenäläisten alaisuuteen. Ja kehittivät kansallisen itsetuntonsa Neuvostoliitonkovan valvonnan puitteissa.Tästä kirjavasta joukosta kasvoi esiin järjestelmä, jossa jokainen ryhmäpelasi Moskovan kortilla strategista peliään muita ryhmiä vastaan. Tämäilmiö on vanha, ja olemme itse olleet siinä mukana. Suomalaiset upseeritosallistuivat Varsovan kukistamiseen ja suomalainen eliitti käytti Pietarin tietäomien etujen puolustamiseksi nousevaa keskiluokkaa ja työväestöä vastaan.Samalla tavalla osseetit ja abhaasit käyttäytyvät nyt pientä georgialaista keskusvaltiotavastaan. Se sopii erityisen hyvin FSB:n kasvateille Moskovassa.Kaukasuksen alue on siis kirjava ja sijaitsee muutenkin kriisialttiin ”laajemmanLähi-idän” välittömässä läheisyydessä. Alueelta löytyy kolmisenkymmentäkansallista ryhmää tai kansallisuutta. Erimielisyyksien lietsominentässä kulttuurisessa, etnisessä ja uskonnollisessa monimuotoisuudessa eiole erityisen vaikeaa. Juuri näin tuleva tšetšeeniterroristi Šamil Basajev saisotilaskoulutuksensa Venäjän joukoissa Abhasiassa.Kun ohjuskilvestä ei ollut mahdollista neuvotella ja kun Jugoslavian kriisipäättyi Kosovon itsenäisyysjulistukseen, syntyi strategisessa pelissä oudonlainensiirtopakko. Venäjä joutui oman suurvaltaroolinsa tähden osoittamaantyytymättömyyttään, mutta sitä ei voinut osoittaa Länsi-Euroopassa.Tyytymättömyys johtuu monesta seikasta. Ulkoministeri Sergei Lavrovon kirjoittanut analyyttisen kirjoituksen kansainvälisten järjestöjen verkostosta.Tyytymättömyys nousee muunmuassa siitä, että vaikutusvaltaisimmat180


järjestöt WTO, Maailmanpankki, Nato ja Etyj ovat tiukasti anglosaksien hallinnassa.Tämän hegemonian murtamiseksi Venäjä tekee paljon työtä ja toivootukea Kiinalta ja Intialta. Tämäkin on tietenkin osa suuren šakkilaudanäärellä käytävästä pelistä. Ja tässä pelissä avuksi tuli nationalistinen johtajaGeorgiassa.Kolme kirjainta taas?Joukkotiedotusvälineiden kielenkäyttö oli hyvin varhaisessa vaiheessa latistunutkylmän sodan aikaiseen mustavalkoisuuteen. Politiikassa oli vain hyviätai pahoja, demokraatteja tai demokratian vastustajia. Miheil Saakašvilistäkäytettiin jatkuvasti määrittelemätöntä demokraatti-nimitystä, vaikka hänenpuhetapansa vaikutti lähinnä äärioikeistolaiselta tai nationalistiselta.Tällä hetkellä tiedämme tapahtumien kehityksestä ainoastaan sen, mitämeidän halutaan tietävän. Se on kaikissa tapauksissa riittämätöntä. Emmetule vielä muutamaan kymmeneen vuoteen tietämään, mitä salaiset palvelutharrastivat ennen sotatoimien alkua. Varmuudella voidaan vain tietää, ettäkaikki kolmen kirjaimen instanssit olivat hyvin aktiivisesti mukana.Saakašvili lupasi jo vaalikampanjansa aikana palauttaa Abhasian jaEtelä-Ossetian Tbilisin hallintaan. Yhdysvallat oli puolestaan kiristänyt tilannettalupaamalla tukea ja mahdollista Nato-jäsenyyttä. Kukaan ei juurikaantuhlannut aikaa miettiäkseen, miten Kaukasuksen kansojen oikeuksiavoitaisiin ratkaista periaatteellisemmalta pohjalta. Sitä olisi pitänyt miettiäjo 1991, mutta Etyj ei siihen kyennyt. Periaatteet – kansallisten ryhmien jakansallisuuksien oikeus päättää omien sosiaalisten, etnisten ja kulttuuristenerityispiirteiden säilymisestä – koskevat sekä Venäjää että Georgiaa.Elokuun 20. päivänä 2008 Venäjän Nato-suurlähettiläs Dmitri Rogozintotesi, että Venäjä ei aio taipua lännen vaatimuksiin ja tulitaukosopimuksentulkintaan. Venäjän parlamentti, joka vanhoista stabiliteettivaatimuksistajohtuen on nyt erityisen stabiilisti Kremlin ohjauksessa, valmistautuutunnustamaan Abhasian ja Etelä-Ossetian. Se johtaa ainoastaan tilanteenkiristymiseen.Taustalla käydään edelleen suuren šakkilaudan äärellä ihmeellistä javaarallista peliä. Vuonna 2011 Etyjin puheenjohtajaksi nousee Kazakstan jaNursultan Nazarbajev. Etyjin päätös syntyi ilmeisesti Yhdysvaltain myötävaikutuksellaja jotkut olivat jo haistelevinaan öljyn ja kaasun hajua. Samallaalkoi Venäjällä keskustelu Etyj-jäsenyyden tarpeellisuudesta.Jos joskus syttyy suuri sota, se syttyy tällä alueella ja käydään energiavaroista.Pahimmassa tapauksessa Georgian kriisi oli sen sodan ensimmäinen vaihe.Helsingin Maunulassa 24. elokuuta 2008181


KirjallisuusluetteloLuettelo sisältää ainoastaan tärkeimmät lähteet eikä ole tyhjentävä.YleisteoksiaEd A. Hewlett. Reforming the Soviet Economy: Equality versus Efficiency. The Brookings Institution,Washington DC, 1988.I.V. Karatsuba, I.V. Kurukin, N.P. Sokolov. Vybiraja svaju istoriju. ”Razvilki” na puti Rossii: otrurikovitšei do oligarhov. Kolibri, Moskva, 2005.P. N. Miljukov. Vospominanija. Moskva, 1991.Richard Pipes. Russian Conservatism and Its Critics. A Study in Political Culture. New Heaven,2005.Anthony C. Sutton. Western Technology and Soviet Economic Development I-III. Hoover Institution,Stanford, CA, 1973.Istoria Vsesojusnoi Kommunistitšeskoi Partii (Bolševikov). Kratkii Kurs, Moskva, 1938.Venäjän vallankumoussykliAbraham Ascher. The Revolution of 1905 I. Russia in Disarray. Stanford, CA, 1988.Abraham Ascher. The Revolution of 1905 II. Authority Restored. Stanford, CA, 1992.182


Robert Paul Browder and Alexander F- Kerensky. The Russian Provisional Government 1917.Documents I – III. Stanford, CA, 1961.Orlando Figes. A People’s Tragedy, The Russian Revolution 1891–1924. New York, 1997.Peter Holquist. Making War, Forging Revolution. Russia’s Continuum of Crisis, 1914–1921.Cambridge, MA, 2002.Roberta Thompson Manning. The Crisis of the Old Order in Russia. Gentry and Government.Princeton, NJ, 1982.Bruce W. Menning. Bayonets before Bullets. The Imperial Russian Army, 1861–1914. Bloomington,IN, 1992.Bruce W. Menning & David Schimmelpenninck van der Oye (edit.). Reforming the Tsar’sArmy. Military Innovation in Imperial Russia from Peter the Great to the Revolution. Washington,DC, 2004.Robert B. McKean. St. Petersburg Between the Revolutions. Workers & Revolutionaries June1907 – February 1917. New Heaven, 1990.George Katkov. Russia 1917. The February Revolution. Westport, CT, 1967.Richard Pipes. Struve, Liberal on the Left 1870–1905. Cambrdige, MA, 1970.Richard Pipes. Struve, Liberal on the Right, 1905–1944. Cambridge, MA, 1980.Richard Pipes. The Russian Revolution. New York, 1991.Alexander Rabinowotch. The Bolsheviks Come to Power. The Revolution of 1917 in Petrograd.Ann Arbor, MI, 2004.Richard Stites. Revolutionary Dreams: Utopia Vision and Experimental Life in the Russian Revolution.1988.Allan K. Wildman. The End of the Russian Imperial Army, The Old Army and the Soldiers Revolt.Princeton, NJ, 1980.Allan K. Wildman. The End of the Russian Imperial Army: The Road to Soviet Power and Peace.Princeton, NJ, 1987.Vehi/Iz Glubiny. Moskva, 1991.183


Sisällissota, 20-luku ja NEPLesley Chamberlain. Lenin’s Private War: The Voyage of the Philosophy Steamer and the Exile ofthe Intelligentsia. New York, 2007Alexander Erlich. The Soviet Industralization Debate 1924–1928. Cambridge, MA, 1960.R. W. Davies. The Industrialisation of Soviet Russia 1–3. London, 1980.R. W. Davies (edit.). From Tsarism to the New Economic Policy. Continuity and Change in theEcenomy of the USSR. Ithaca, NY, 1990.Merel Fainsod. Smolensk under Soviet Rule. Cambridge, MA, 1958.Hiroaki Kuromiya. Stalin’s Industral Revolution. Politics and Workes, 1928–1932. Cambridge,1988.Michael Occleshaw. Dances in Deep Shadows. Britain’s Cladestine War in Russia 1917–1920.London, 2006.Richard Pipes. Russia under the Bolshevik Regime 1919–1924. London, 1995.Simon Pirani. The Russian Revolution in Retreat, 1920–24: Soviet Workers and the New CommunistElite. London, 2008.David R. Stone, Hammer & Rifle. The Militarization of the Soviet Union, 1926–1933. Lawrence,KN, 2000.30-luku ja suuri terroriRobert Conquest. The Great Terror, A Reassesment. London, 2008J. Arch Getty. Origins of the Great Purges. The Soviet Communist Party Reconsidered, 1933–1938. Cambrige, 1985.J. Arch Getty and Oleg V. Naumoc. The Road to Terror. Stalin and the Self-Destruction of theBolsheviks, 1932–1939. New Haven, 1999.Narodnij Komissiariat Justitsii SSSR. Sudebnyi Ottšjot po Delu Antisovjetskogo ”Pravo-TrotsikstskogoBloka”. Moskva, 1938.Simon Sebag Montefiori. Stalin. The Court of the Red Tsar. New York, 2004.184


Sähköinen lähde: http://www.hronos.km.ru/biograf/ryutin.htmlSähköinen lähde: http://vehi.net/index.htmlSähköinen lähde: http://www.rusarchives.ru/evants/exhibitions/phliner_doc.shtmlSähköinen lähde: http://www.memo.ru/history/1937Toinen maailmansotaJohn Erickson. The Road to Stalingrad. Stalin’s War with Germany. New York, 1975.John Erickson. The Road to Berlin. Stalin’s War with Germany. London, 1983.Karl-Heinz Frieser (Herausgeber). Militärhistorisches Forschungsamt, Das Deutsche Reich undder Zweite Weltkrieg, Band 8. Die Ostfront 1943/44. München, 2007.G. F. Krivosheev (edit). Soviet Causalities and Combat Losses in the Twentieth Century. London,1997.Geoffrey Roberts. Stalin’s Wars. From World War to Cold War, 1939–1953. New Haven,2006.B.V. Sokolov. The Cost of War: Human Losses for the USSR and Germany, 1939–1945. TheJournal of Slavic Military Studies, Vol. 9, No. 1 (March 1996), 152–193.B.V. Sokolov. O sootnoŝenii poter’ v ljudjah i boievoj tehnike na Sovetsko-Germanskoi fronte v hodeVelikoi otetŝestvennoi voiny. Voprosi Istorii.Sodanjälkeinen aikaAleksandr Fursenko & Timothy Naftali. The Inside Story of an American Adversary. Krushchev’sCold War. Norton & Co. New York, 2007JohnLewis Gaddis. The Unites States and the Origins of the Cold War 1941–1947. New York,1972.John Lewis Gaddis. The Long Peace. Inquiries into the History of the Cold War. New York,1987.185


Jegor Gaidar (toimituskunnan puheenjohtaja). Ekonomika Perehodnogo Perioda. OtšerkiEkonomitšeskoi Politiki Postkommunistitšeskoi Rossii 1991–1997. Moskva, 1998.Arto Luukkanen. Projekti Putin. Uuden Venäjän historia 1996–2008. WSOY, Helsinki, 2008.W. W. Rostow. The Division of Europe after World War II: 1946. Austin TX, 1981.Lilija Ševtsova. Režim Borisa Jeltsina. Moskva, 1999.Michael Urban (with Vyacheslav Igrunov and Sergei Mitrokhin). The Rebirth of Politivs inRussia. Cambridge, UK, 1997.Randall B. Woods & Howard Jones. Dawning of the Cold War. The Unites States’ Quest forOrder. Athens GA, 1991.Anders Åslund. Russias’s Capitalist Revolution. Why Market Reform Succeeded and DemocracyFailed. Wasgington DC, 2007.Sähköinen lähde: http://en.wikisource.org/wiki/The_Long_TelegramSähköinen lähde: http://www.trumanlibrary.org/4-1.pdf186


Venäjä on aina ajankohtainen – hyvässä japahassa. Krimin sodan jälkeen Aleksanteri IIavasi tien uudistuksille ja suuriruhtinaskunnanenemmistön kielellisille oikeuksille.Seuraava hallitsija ryhtyi venäläistämäänimperiumin alusmaita. Sitä seuraava johtimaansa sotaan Japania vastaan. Onnetonsota oli kuitenkin Suomelle onnellinen –sekä taloudellisesti että poliittisesti.näkökulman naapurin monipolviseen jaristiriitaiseen kehitykseen. Tämän ristiriitaisenhistorian rakenteisiin Torvaldspureutuu ja yrittää löytää sen järjen, jonkaolemassaolon runoilija ja ulkoministeriönvirkamies Fjedor Tjutšev kielsi.Kaukasuksen elokuinen sota 2008 nostitaas nämä ristiriitaisuudet esille.Tätä samaa kaavaa tapahtumat ovatnoudattaneet senkin jälkeen. Onnetonvallankumous 1917 avasi mahdollisuuksienikkunan suuriruhtinaskunnalle, jolla eienää ollut suuriruhtinasta.Venäjän/Neuvostoliiton heikkoudet ovatmuuttuneet Suomen mahdollisuuksiksiniin kaupassa ja teollisuudessa kuinkansainvälisessä politiikassakin. Samallanaapurin ratkaisut ovat muodostuneetSuomen politiikan haasteiksi.Venäjä/Neuvostoliitto on myös jakanutmielipiteitä eikä tämä jako mitenkään olenoudattanut tavallisia poliittisia rajoja.Nils Torvalds on toiminut Yleisradionruotsinkielisen toiminnan kirjeenvaihtajanasekä Moskovassa että Washingtonissa.Laaja kokemus sekä intohimoinenhistorianharrastus on antanut hyvänSuomen itsenäisyyden juhlarahastoItämerentori 2, PL 160, 00181 Helsinki, www.sitra.fiPuhelin (09) 618 991, faksi (09) 645 072ISBN 978-951-563-636-2ISSN 1457-5728URL: http://www.sitra.fi

More magazines by this user
Similar magazines