HuSa_Kunnallisen sosiaalipolitiikan tila ja tulevaisuus

HUOLTAJA-SÄÄTIÖ Kunnallisen sosiaalipolitiikan tila ja tulevaisuus – haasteet opetukselle ja tutkimukselleja kuntien kokonaistaloudesta vastaaville kunnan ylimmille johtajille. Kumppanuus valtion jakuntien välillä siis saattoi jatkua, mutta siirtyi eri toimijoiden dominoimaksi kummallakin puolella.Muuttuvat kannusteet, kuntien taloudellisten mahdollisuuksien erilaistuminen, muuttuvat alueellisetelinkeino- ja väestörakenteet, poliittista toimintaa välittävän ja jäsentävän median raju keskittyminensekä muut poliittisten toimijoiden ja niiden keskinäissuhteiden muutokset vaikuttavat eri tavoin erialueilla ja erilaisissa kunnissa. Esimerkiksi aseveliakseli murtui puoluevasemmiston heikentyessä japuolueiden itsenäinen merkitys heikkeni maakunnallisen puoluelehdistön ja monien paikallislehtienkuollessa. Kuntien välinen kilpailu yrityksistä ja yrityksille luotavista investointihoukuttimista korostipaikallisen elinkeinopolitiikan ja kauppakamarien tyyppisten organisaatioiden vaikutusvaltaa.Hyvinvointiammattilaisten ja professioiden yhtenäisyyteen perustuva poliittinen vaikutusvaltaheikkeni, kun ammattilaiset alkoivat palvelutuotannon yksityistyessä jakautua alaryhmiin, joillaon erilaiset intressit suhteessa kunnalliseen sosiaalipolitiikkaan. Yksityiset suuret palvelutuottajatalkoivat muodostua omaksi merkittäväksi toimijaryhmäkseen, erityisesti isoissa kaupungeissa.Vuodesta 1995 alkaen valtion rahoitusosuus kuntien sosiaali- ja terveydenhuollossa alkoi laskea(Lehto & Blomster 2000), eivätkä eri poliittisista ryhmistä koostuneet hallitukset ole sen jälkeen halunneetedes keskustella trendin kääntämisestä. Viimeistään vuonna 2002 käynnistetystä kansallisestaterveysprojektista (Lehto 2003) asti valtion sisällä dominoivaksi linjaksi alkoi muodostua pyrkimyssilloisia (ja nykyisiä) kuntia suuremmista ”järjestämisvastuun” 7 organisaatioista. Se linja onjatkunut sekä pienempinä askelina että suurina Paras- ja Sote-/kuntauudistus -prosesseina.Molemmat, ja ehkä erityisesti Sote-uudistusprosessissa nostettu ”vastuukuntamalli”, voidaannähdä osana hajautetusta kilpailuvaltiosta kohti metropolivaltiota etenevää kehitystä. Suurtenkaupunkikeskittymien ulkopuoliset kunnat nähdään luusereina, kaupunkikeskittymiin ollaanvalmiit antamaan lisää sekä valtaa että investointeja. Lisääntyvä palvelutuotannon ulkoistaminen jamuulla kuin kuntien rahoituksella tapahtuva yksityispalvelujen käyttö merkitsee myös paikallistenolosuhteiden erilaistumista sen mukaan, onko alueella niin paljon maksukykyistä kysyntää, että sinnehakeutuu riittävästi palvelutuottajia todellisen kilpailutilanteen syntymiseksi, vai ovatko vaihtoehdotvain julkinen tuotanto tai vain yksityinen tai julkinen monopoli.Kehityssuunnaksi voisi hahmottua myös kunnallisen sosiaalipolitiikan regiimien erilaistuminenkohti metropoliregiimia ja taantuvien kuntien regiimiä. Tie kohti tätä päämäärää on kuitenkinmonimutkainen, ”ei mikään Nevski Prospekt”. Siirtymävaihetta monimutkaistaa esimerkiksi suurtenkaupunkien ympäryskuntien pyrkimys pysytellä itsenäisinä, jolle kuntalaisten tukea haetaan useinpitämällä yllä mielikuvaa ja/tai todellisuutta vastaavaa kuvaa keskuskuntaa laadukkaammastahyvinvointijärjestelmästä. Talouden kehitys ei myöskään aja kaikkia haja-asutusalueita heikkoudentilaan, toisin kuin kärkevimmät metropolisoitumisgurut olettavat. Siksi myös luusereiksi tuomittujenkuntien keskuudessa tapahtuu erilaistumista. Mielestäni syksyllä 2013 on nähtävissä ainakin kolmenerilaisen kunnallisen sosiaalipolitiikan regiimin muodostumisen merkkejä:l suurten keskuskaupunkien regiimil suuria keskuskaupunkeja ympäröivien vauraiden pendelöintikuntien regiimil metropolivaltiokehityksen selviämistaisteluun haastettujen kuntien regiimi.7 Lue: paikallis- tai aluetason julkisen päätäntävallan.74