Takaisin ihmisluontoon

marikoohoo

Takaisin ihmisluontoon

Takaisin ihmisluontoonTörmäsin tässä eräänä päivänä internetissä mainokseen lisäravinnekapselista, joka mainostekstin mukaanedesauttaa ihmisen luonnollista vanhenemista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että joku vanhenemista (lue:kuolemaa) pelkäävä ihminen ostaa tuotakin pohtimatta ollenkaan, että mitä se ”luonnoton” vanheneminensitten mahtaisi olla, mikäli kapselit jättäisikin ostamatta. Kertoessani tästä löydöstäni kollegoille yliopistollakuulin, että markkinoilla on jo myös anti-age -hammastahnaa lukemattomista kosmetiikkatuotteistapuhumattakaan. Valistunut arvaukseni on, että ikääntymispelkoisille suunnattuja tuotteita ja palveluja onlähivuosina tulossa markkinoille yhä kasvavalla volyymilla. Ajatus tekee minut surulliseksi. Ymmärrän kyllä,että me vanhenemista ja kuolemaa pelkäävät ihmiset voimme saada lohtua ”ikuisen nuoruuden markkinoilta”,mutta surullista on se, että nuo markkinat ovat todelliset turhuuden markkinat. Ensinnäkin vanhenemisentiedostaminen tekee meistä eräässä syvällisessä mielessä ihmisiä; oman vanhenemisensa tunnustamisessavoi piillä viisauden alku. Ajallinen vaelluksemme näyttäytyy uudessa valossa, kun elämän merkitys tavallaanlöytyy kuolemasta. Ei kuoleman pelosta, ei freudilaisesta kuolemankaipuusta, vaan kuoleman hyväksymisestä.Kirjoitin parikymppisenä filosofian opiskelijana seuraavan runon kuolemasta:KUOLEMAN ELONKORJUUOn kuoleman elonkorjuuvanha ihminen lyötynä horjuuarmoa pyytää – eikä saavaan pyrkii pakoon kuolemaafilosofian taa tai uskon suojaanetsien yhteyttä Luojaantäytyy olla realistion kuolema ihmisen ikuinen risti.On kuoleman elonkorjuuvanha ihminen totuuden torjuutieteellä taistelee vanhuutta vastaanlykäten kuolemaa ainoastaanjokainen lähtee kun aika koittaaei ihminen kuolemaa voi voittaajokainen meistä on kuoleman renkija vapautuu vasta kun lähtee henki.2


Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, gerontologian jatko-opiskelijana tuo teksti aukeaa minulle ihan toisellatavalla. Runosta uhkuva nuoren miehen angst hymyilyttää, mutta ei naurata. Vanheneminen ja kuolema ovatmeille ihmisille hirmuisen vaikeita asioita millään tavalla haltuun otettaviksi. Yksi syy on varmasti se, ettäelävän olennon tietoisuus omasta kuolevaisuudestaan on enemmän tunteen kuin järjen asia. Katsokaapa, mitäkirjoitin parikymppisenä syntymästä:ITKUA IHMISEN ALKUNainen ponnistaa kohtunsa sisällönkätilön käsivarsillesakset tekevät yhdestä kaksise pienempi ihminen itkee.Ei se halunnut tullakohdun lämmöstäsynnytyssalin kylmiin valoihinse aavistaa varmaanettä syntymään sisältyypoikkeuksetta myös kuolemantuomio.Runossa syntymä yhdistyy automaattisesti kuolemaan. Tämän ”automaatin” ymmärtäminen järjen avulla jäämielestäni väkisinkin vajaaksi. Voimme ymmärtää, että materia kuluu, se on materian tapa olla. Voimme jopaajatella, että ikuisesti eläminen olisi itsekästä, sillä meissä olevan materian kiertoon palaaminen on uudenelämän syntymisen edellytys. Voimme myös ymmärtää, että eksistentiaalisella tasolla elämän mitan rajallisuusantaa sille merkityksen. Mutta järkeily ja ymmärrys on turhaa, jos emme hyväksy vanhenemiseen jakuolemaan liittyviä tunteita. Kyllä me saamme olla surullisia ja peloissamme. Eräs ystäväni kuoli kolme päivääsitten. Minä suren hänen kuolemaansa ja samalla suren kaikkien läheisteni ja myös omaa kulkuani kohtikuolemaa. Pidän surua kuitenkin positiivisena asiana; suru on merkki rakkaudesta.Paljon on puhuttu siitä, kuinka kuolema on institutionalisoitunut ja siirtynyt kauaksi arkikokemuksistamme.Olemme vieraantuneet kuolemasta. Samalla tavalla olemme vieraantumassa elämästä, kun olemmevieraantumassa vanhenemisestamme. Elämä on oikeasti vanhenemista päivä päivältä. Kun samalla olemmemarxilaisittain vieraantuneet työstämme ja rousseaulaisittain vieraantuneet luonnostamme, ei ole ihme, ettäuusliberalistinen eetos vie meitä kuin pässejä narussa. Vieraantuminen on taitavasti myyty meille vapautena.Kaikki on uusliberalistisessa utopiassa omista valinnoista kiinni; jokainen sopikoon itse itselleen parhaatmahdolliset työehdot, veroja ei tarvitse maksaa, kun työ on parasta sosiaaliturvaa, jokainen valitsee itse3


terveytensä omilla elintavoillaan, tarvittavat palvelut voi vanhetessaan valita vapaasti yksityisiltä markkinoilta jakuolemakin lykkääntyy hamaan tulevaisuuteen, kun vain osaat tehdä oikeita valintoja. Uusliberaali vapaus ontosiasiallisesti vieraantumista ihmisen alkutilasta eli yhteisöllisyydestä. Tällainen vapaus on lähinnä vapauttavalita itse oma vankilansa.Valistuksen ja liberalismin ensimmäinen kriitikko Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) oli huolissaan siitä,etteivät tieteet ja taiteet näyttäneet aidosti hyödyttävän ihmiskuntaa, vaan olivat pikemminkin ylpeyden jaturhamaisuuden välineitä. Rousseau vaati paluuta luontoon, sillä valistuksen aikana ihminen oli muuttumassakaiken mitaksi. Usko järkeen ja kehittyvään insinööritaitoon oli vieraannuttamassa ihmistä omastaydinolemuksestaan, joka nykyfilosofi Alasdair MacIntyren mukaan lopulta on biologisuus, haavoittuvuus jariippuvuus. Olemme synnyttyämme täydellisen riippuvaisia toisista ihmisistä, luomme aikuisuutemme ajaksikuvan itsemääräämisestä, jonka illuusioluonne paljastuu ikääntyessä ja avun tarpeen taas kasvaessa. Kirjoitinäskettäin seuraavan runon:VANHUUSVuosikymmenten karttunut kauneusvanhoissa kasvoissauurteissa eletty elämäkerran niin suuri pienenä taasoli itsenäisyys illuusionäen sen silmistäsi.Näen sinussa itseni vanhanaja rakastan sinuaja tahdon hoitaa sinuaja pitää huoltasillä kuoleman vuoteellasinä ja minä olemme yksi.Tässä runossa suhtautumiseni kuolemaan on selvästi muuttunut nuoruusvuosista. Kuolema ei ensisijaisestipelota, vaan tekee meistä ihmisiä. Vieläpä tasa-arvoisia ihmisiä. Muistuu mieleeni kesä, jolloin olin töissähautausmaalla ja pääsin myös kaivamaan kolme hautaa tuon kesän aikana. Näihin kolmeen tapaukseensisältyi kaksi ääripäätä. Ensinnäkin hyvin pienimuotoiset hautajaiset, joissa väkeä oli juuri ja juuri tarpeeksi,jotta arkku saatiin laskettua hautaan. Yhdet hautajaiset olivat suureelliset kauppaneuvoksen hautajaiset, joissaoli mukana ministeritason vieraita. Molemmille vainajille kaivoin samanlaisen haudan. Kuolema on suurin tasa-4


arvoistaja. Runo kuvaa myös riippuvaisuuden tunnustamista ihmisen ominaispiirteeksi. Oikein katsottunakeskinäisestä riippuvuudesta nousee koko ihmislajin ylivertaisuus muihin lajeihin verrattuna. Miksi sitä siispitäisi ylenkatsoa tai hävetä?Olen viime aikoina pohtinut vanhuuden ja ihmisyyden yhteen kietoutuneisuutta saksalaisen nykyfilosofin AxelHonnethin tunnustamisen teorian kautta. Honnethin ydinajatus on, että yksilöllinen identiteettimme rakentuu japysyy yllä ja positiivisina vain silloin, kun toiset ihmiset tunnustavat meidät ihmisinä rakastamalla,kunnioittamalla ja arvostamalla. Tämä tapahtuu monilla eri sosiaalisilla kentillä ja monien eri ihmisten ja myösinstituutioiden toimesta. Ajatus siitä, että identiteettimme ja sitä kautta persoonuutemme voi pysyä yllä vaintunnustuksellisissa suhteissa toisiin ihmisiin on huikea mahdollisuus yhdistää filosofiaa gerontologiaan.Persoonuus on tässä yhteydessä filosofinen ja heuristinen käsite; millaisen olennon voimme tunnustaapersoonaksi ja minkälaisten olosuhteiden vallitessa? Entä millainen hoitotyö tukee ihmisen persoonuudensäilymistä? Tunnustamisen laajasta viitekehyksestä löytyy paljon ajatuksia esimerkiksi siihen, kuinka vanhanihmisen persoonuutta voitaisiin pitkäaikaishoidossa tukea kognitiivisen toimintakyvyn menetyksistä huolimatta.Tästä aiheesta minulla on työn alla kaksi artikkelia, joista toinen on jo refereearvioinnissa. Tiivistin tuonartikkelin sanoman tähän runoon:KATSO IHMISTÄHauras kuoresi hiljensi minutoman olemiseni äärelleuskallanko tunnustaa sinutosaksi omaa ihmisyyttänionko heikkoutesi minun kuolemaniEcce Homo – katso ihmistärationaalisuudesta riisuttuakun silmäsi ovat mielesi hauta.Hauras kuoresi hiljensi minutitseni ymmärtämisen äärellevasta tunnustamalla sinun kasvosivoin sanoa itseäni ihmiseksija pitämällä sinusta huoltavoin pitää itseni ihmisenäsillä eläimistä eroamme siinäettä pysymme itsenämme vain toistemme kautta.5


Olen tässä kirjoituksessani pohtinut vanhenemisen, kuoleman ja ihmisyyden erottamatonta yhteenkietoutumista. Descartesin (1596–1650), Kantin (1724–1804), Hegelin (1770–1831) ja kaikkienvalistusfilosofien ansiosta olemme vieraantuneet omasta ydinolemuksestamme, johon kehon hauraus,riippuvaisuus toisista ihmisistä ja kuolema oleellisesti liittyvät. Kulttuurimme on rationaalisuuden läpitunkema,vaikka ihmisenä oleminen on pikemminkin kokemuksellinen asia. Jopa moraalifilosofiamme olemmeperustaneet rationaalisuudelle, sillä rakennamme persoonuuden vahvasti ihmisen rationaliteetin ympärille;moraalisina toimijoina nähdään useimmiten vain vastavuoroiseen suhteeseen kykenevät rationaaliset toimijat.Samaan aikaan yhä useampi meistä ei täytä moraalisen toimijuuden kriteeristöä, kun vanhoista vanhimpien jasamalla muistisairaiden osuus väestöstä kasvaa kovaa vauhtia. Riskinä on, että yhä suurempi osa meistä onjatkossa vailla täyttä ihmisarvoa.Ihmisen arvo ei katoa vanhetessa, vaan se pikemminkin kasvaa. Jokainen eletty päivä on ihmisenä elettypäivä ja jo sinällään arvokas eläjälleen. Entäpä jos tuo eläjä on kognitiivisesti niin heikentynyt, että ei edesymmärrä elävänsä? Onko eletty päivä silloin hukkaan heitetty? Ei ole. Hänen elämänsä päivä on silloinarvokas meille kaikille muille. Pitämällä hänestä huolta pidämme huolta ihmisyydestämme. Ihmisyys pysyy yllävain tekemällä inhimillisiä tekoja. Jokainen ihmiseksi syntynyt on yhtä arvokas viimeiseen hengenvetoonsasaakka, ja häntä on myös kohdeltava tuon ajatuksen mukaan. Emmanuel Levinasin (1906–1995) ajatus toisenihmisen kasvoista kaiken etiikan alkuna on yksinkertaisuudessaan nerokas; voin ymmärtää itseni ihmiseksivain ymmärtämällä sinun ihmisyytesi. Ajatuksen luonnolliseksi jatkeeksi sopii, että voin säilyttää ihmisyytenivain pitämällä yllä sinun ihmisyyttäsi. Vanhustenhoidon näkeminen ennen kaikkea kustannuskysymyksenä onselvä merkki ihmisluonnosta vieraantumisesta. Emme ymmärrä, että jokainen hoitopäivä vanhojen ihmistenpitkäaikaishoidossa on ennen kaikkea ihmisyyden hoitopäivä. Sille ei edes pitäisi laskea kustannuksia.Ehdotan Rousseaun innoittamana paluuta ihmisluontoon; läpeensä toisistamme riippuvaisina alamme ajatella,että kaiken, minkä teemme tai jätämme tekemättä kohdatessamme avun tarpeessa olevan ihmisen, meteemme tai jätämme tekemättä ihmisyydelle. Kuoleman vuoteella sinä ja minä olemme yksi.6

Similar magazines