Heprealaiskirjeen äärellä

paulimakela

Esite ja lyhennelmä 83-sivuisesta teoksesta

Heprealaiskirjeen äärellä

Raimo Koski-Homi

Seurakuntaliitto


Heprealaiskirjeen äärellä

Raimo Koski-Homi

Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto


Tekijältä on ilmestynyt myös teos

Johanneksen ilmestys (2011, 190 sivua)

Kustantaja: Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto

Painotyö: Picaset Oy, Helsinki 2017

Ulkoasu: Varpu Savola

ISBN 978-951-96935-7-6


Alkusanat

Paavalin kirjeiden jälkeen UT:ssa seuraa laaja, erikoislaatuinen kirje, jonka

ottamista kaanoniin idän kirkossa vielä 300-luvulla epäröitiin, mutta

joka lännen kirkossa on alusta asti ollut tunnustettu ja rakastettu. Heprealaiskirje

on UT:n kirjoista ainoa, jonka kirjoittajasta ei ole ehdotonta

varmuutta. Varhaiskirkko piti sitä Paavalin kirjeenä ja sijoitti sen hänen

kirjeittensä jälkeen. Sisältönsä tähden se puolustaa ilman muuta paikkaansa

UT:n kaanonissa eikä sen sijoittamisessa ns. ‘vastaansanottujen’

kirjojen (antilegomena) joukkoon ollut mitään muuta syytä kuin että

idässä joissakin seurakunnissa sitä ei varhaisimpina aikoina tunnettu ja

että sen kirjoittajasta kiisteltiin. Varovaisuus kaanoniin ottamisessa johtui

siis vain lähettäjän nimen puutteesta ja väärennettyjen apostolinkirjeiden

liikkeellä olosta.

Kaikkialla maailmassa on yhä edelleen keskenään taistelussa varsinaisesti

kaksi eri uskontoa: lakiuskonto ja evankeliumin usko – usko lahjavanhurskauteen

ja toisaalta ihmistekojen uskonto – usko Jumalan armoon

Kristuksessa ja sitä vastaan aina taisteleva suoritususkonto. Samat

vaarat kuin heprealaisia vaanivat yhä meitäkin.

Tässä kirjassa olen käyttänyt yleensä kirkkoraamatun käännöstä 1938,

ellei muuta mainita.

Egyptin historian kohdalla noudatan uuden tarkistetun kronologian

järjestystä, jossa on poistettu päällekkäisyydet. Exodus tapahtui noin

1450 vuotta eKr. Kun keskivaltakunta sortui vitsausten ja luonnonmullistusten

takia, israelilaiset pakenivat Egyptistä. Viimeinen 13. dynastian

faarao hukkui Punaiseen mereen ja pian sen jälkeen hyksot valtasivat

sekasortoon joutuneen maan. Uusi ajoitus täsmää Raamatun historian

kanssa. (Francis Hitching: Arvoitukselliset tapahtumat, Karisto 1981).

”Sana Herran, oppi Lutherin, säilyy nyt ja ikiaikoihin.” Aamen.

Tämä selitys pohjautuu Raumalla 1991-1992 talvella pitämieni Heprealaiskirjeen

luentojen runkoon.

Tampereella marraskuussa 2016

Raimo Koski-Homi

3


Kirjeen kirjoittaja ja tausta

Paavali ei ole kirjeen kirjoittaja, vaikka moni on niin arvellut. Siitä puuttuvat

Paavalin tunnusomaiset tervehdykset ja henkilökohtaiset erikoisuudet.

Paavalin tyyli oli mahdollisimman yksinkertaista jokamiehen kreikkaa,

joskin huolellista ja puhetaidollisesti kauniisti rakennettua, mutta

Heprealaiskirjettä leimaa hieno juhlatyyli, korkealentoinen ajatusjuoksu,

harvinaisia sanoja vilisevä oppineiden kreikka, joka ylittää retorisessa hioutuneisuudessa

jopa Luukkaankin tyylin. Yhteys Paavalin opetukseen ja

toimintapiiriin on kirjeessä kylläkin koko ajan silmiinpistävää. Sanastolliset

yhteydet varsinkin Paavalin ns. Pastoraalikirjeisiin osoittavat, että kirjoittaja

on ollut Paavalin läheinen työtoveri, joka on tuntenut perusteellisesti

apostolin kirjeet, myös kirjeet Timoteukselle, jonka hän mainitsee

luvun 13 jakeessa 23.

Kuka Paavalin työtovereista olisi kyennyt kirjoittamaan Heprealaiskirjeen

tasoista tekstiä? Timoteus ei tule kysymykseen yllä viitatusta syystä,

mutta kirjoittajan on täytynyt olla sekä Timoteuksen työtoveri että itsekin

juutalaista syntyperää (sanonta ’veljemme’ osoittaa molemmat seikat).

Luukas ja Tiitus olivat syntyperäisiä kreikkalaisia. Silvanus eli Silas tuskin

oli näin korkeasti oppinut VT:n ekspertti eikä hänen kirjallisesta toiminnastaan

ole mitään tietoa. Jäljelle jää siis vain kaksi mahdollista Paavalin

työtoveria: Barnabas ja Apollos.

Barnabasta ovat jotkut ehdottaneet kirjeen kirjoittajaksi. Hänen toiminta-alueensa

oli kuitenkin kaukana idässä, Antiokiassa ja Kyproksella, eikä

hän olisi voinut niin hyvin perehtyä Rooman tilanteeseen Neron vainon

aikana eikä sen jälkeen kuten Heprealaiskirje edellyttää. Apokryfisen ns.

Barnabaan kirjeen aitous on epävarma ja sen kielelliset yhteydet Heprealaiskirjeeseen

eivät ole kovin vakuuttavia. Ne korkeintaan osoittavat, että

Barnabaan kirjeen myöhempi kirjoittaja saattoi tuntea Heprealaiskirjeen.

Apollos sitä vastoin täyttää kaikki edellytykset. Ap. t. 18:24 kertoo hänen

olleen juutalaisen, ”syntyisin Aleksandriasta, puhetaitoinen mies ja

väkevä raamatuissa”. Hän oli siis koulutettu puhuja, reetori, ja kirjeen kieliasu

edellyttääkin aleksandrialaisen huippuretoriikan tuntemusta. Kirje

ei ole käännös mistään aramean tai hepreankielisestä tekstistä, vaan alkuperäistä

aitoa kreikkaa. Mutta mikä tärkeintä, tekijä tunsi perusteelli-

4


sesti VT:n kirjoitukset. Heprealaiskirje onkin kristikunnan ensimmäinen

yhtenäinen VT:n kommentaari. Monet tutkijat arvelevat, että kirjeen pohjana

on saarna. Apollos on tietenkin voinut rakentaa kirjeensä Korintossa

tai Efesossa pitämiensä saarnojen pohjalle. Täysin mahdollista, mutta

viittaukset Neron vainon aiheuttamiin paikallisiin tilanteisiin ja loppulukujen

rakenne edellyttävät silti, että kirje on tuoreeltaan laadittu kirjeeksi

määrätyille vastaanottajille.

Luther ja monet muutkin tutkijat pitävät painavista syistä Apollosta tämän

kirjeen kirjoittajana. Mutta keitä olivat ne ’heprealaiset’, joille hän

kirjoitti? Kirje tuli tunnetuksi idässä vasta myöhemmin, kun taas se oli lännessä

ja eritoten Roomassa käytössä alusta asti. Palestiinassa ja Kyproksella

ei kirjettä tunnettu, ei myöskään Aleksandriassa, jonne se kulkeutui

vasta niin myöhään, ettei Origeneskaan enää tiennyt sen syntyvaiheista

mitään. Hän toteaa: ”Tís de ho grapsas teen epistoléen, to men aleethés

Theós oiden” (Kuka kirjoitti kirjeen, todella vain Jumala tietää). Missään

koko Idässä ei ollut sellaista seurakuntaa, jossa olisi ollut joukko puhtaasti

juutalaisia kristittyjä ja jotka olisivat tunteneet tämän kirjeen. Mikään Paavalin

seurakunnista ei tullut kysymykseen, sillä niissä oli yleensä enemmistönä

pakanuudesta tulleita kristittyjä. Ei myöskään Rooman vanha

kantaseurakunta ollut vain juutalaisista koostuva, vaan Roomalaiskirjeen

viitteiden mukaan siitä oli vähintään puolet pakanallista syntyperää olevia.

Kuitenkaan kirje ei lainkaan puhu pakanakristityille eikä siinä ole mitään

yleisen kiertokirjeen luonnetta. Myöskään Paavalin seurakunnissa ei

enää luokiteltu kristittyjä syntyperän mukaan eri kasteihin, vaan kirjeet

lähetettiin kaikkien kristittyjen luettaviksi. Neron vaino tapahtui Roomassa

lokakuusta 64 alkaen jatkuen satunnaisina toimenpiteinä Neron kuolemaan

saakka, joka tapahtui helmikuussa 68. Italian ulkopuolelle vaino

ei ulottunut, idässä oli aivan rauhallista.

Kaikki viittaukset Neron vainoon, Italiaan ja Rooman tapahtumiin edellyttävät

siis, että se puhtaasti juutalaisten kristitty joukko, jolle tämä kirje

lähetettiin, oli Roomassa. Tällainen joukko myös oli olemassa ja sen vaiheita

tunnetaan sekä Apostolien teoista että juutalaisesta traditiosta. Kun

Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeen syksyllä 57, pääkaupungissa oli vain vanha

kantaseurakunta, joka tosin oli alkujaan muodostunut juutalaissyntyisistä

pakolaisista ja siirtolaisista, mutta siihen oli jo pitkän aikaa liittynyt

5


idästä tulleita pakanakristittyjä sekä tietysti pakanuudesta kääntyneitä

roomalaisia. Se oli tyypillinen sekaseurakunta. Niinpä kun Claudius karkotti

juutalaiset ajaksi Roomasta, kristittyjä ei karkotettu, heitä pidettiin

kunnon roomalaisina. Myöhemmin Neron hovissa oli paljon kristittyjä,

erityisesti orjia. Neron vaino kohtasi Rooman palon jälkeen tätä kantaseurakuntaa,

eritoten orjia, joita poltettiin elävinä soihtuina puutarhajuhlissa.

Useita Rooman kansalaisia vangittiin ja mestattiin, kuten myös

Paavali v. 66, toisia taas ristiinnaulittiin (Pietari v. 64 lopulla) tai viskattiin

petojen raadeltaviksi.

Mutta tämän kantaseurakunnan ohella Roomassa oli toinenkin huomattava

joukko, joka tunnusti kristillistä uskoa. Jeesus sanoo ilmestyksessään

(Ap. t. 23:11) Paavalin todistavan Hänestä Roomassa ”niin kuin

Jerusalemissa”, toisin sanoen Rooman juutalaisille. Pakanain apostoli sai

myös heimolaisilleen julistaa evankeliumia, niin kuin hän aina hartaasti

toivoi. Kun hän oli kaksi vuotta Roomassa kotiarestissa (vv. 61-63), hän

sai vapaasti tavata ihmisiä, myös juutalaisia, jotka olivat olleet sivussa

sekä idän tapahtumista että kantaseurakunnan toiminnasta. Alkuteksti

kohdassa Ap. t. 28:24 kirjaimellisesti otettuna edellyttää, että toinen puoli

juutalaisista uskoi Paavalin julistuksen, toinen puoli epäili. Tähän sopii

myös se juutalaisten lähteiden tieto, että 60-luvun Rooman seitsemästä

juutalaisesta synagogasta ainakin kolme muuttui kristillisiksi seurakunniksi

eli ’messiaanisiksi’. Nämä puhtaasti juutalaiset kristityt olivat kirjeen

’heprealaisia’.

Entä kirjeen ajankohta? Hepr. 2:4 puhuu apostolien toiminnasta menneessä,

jo päättyneessä aikamuodossa. Luku 13 jae 7 edellyttää johtajien

kuolemaa. Paavali, joka erityisesti oli heille puhunut Jumalan sanaa, oli

siis myös mestattu. Alarajana on siis kesä 66. Neron vaino oli yhä kirjeen

mukaan käynnissä. Vankeja ja pahoinpideltyjä oli paljon (13:3). Ylärajana

on siis ehdottomasti vuoden 67 loppu. Tähän päätelmään pakottaa myös

se, ettei kirjeessä ole vähäisintäkään viittausta Palestiinan juutalaissotaan,

joka alkoi v. 66, Jerusalemin piiritykseen, joka alkoi v. 68, eikä liioin

temppelin hävitykseen v. 70. Jos kirje olisi kirjoitettu temppelin hävittämisen

jälkeen, olisi seikka ehdottomasti otettu esille todisteeksi Vanhan

liiton täydellisestä loppumisesta. Päinvastoin luku 10 jae 11 edellyttää

uhritoimitusten tuolloin vielä olleen temppelissä käytännössä. Kirje on

6


siis kirjoitettu Rooman kristityille juutalaisille aikaisintaan heinäkuussa 66

ja viimeistään v. 67. Kun kirjoittaja on tuntenut Paavalin pastoraalikirjeet

vuosilta 65-66, näiden kielelliset ilmaisukosketukset vahvistavat myös

Heprealaiskirjeen syntyneen varsin pian näiden kirjeiden seurakuntiin

leviämisen jälkeen.

Mistä Apollos lähetti kirjeen? Luonnollisesti sieltä, missä hän oli eniten

toiminut ja vaikuttanut toistakymmentä vuotta: Korintosta, jonka seurakunnalla

oli kiinteimmät yhteydet Roomaan. Sieltä hän saattoi seurata

tapahtumia pääkaupungissa, sillä pakolaisia oli tullut runsaasti Italiasta

(13:24). Timoteuskin oli päässyt vapaaksi ja tuli pian Apolloksen kanssa

tapaamaan kirjeen saajia. Useimmat tutkijat ja vanhat lähteet pitävät Korinttoa

kirjeen luonnollisena lähetyspaikkana. Aasia oli liian kaukana.

Tämän kirjan kirjoittaja on vakuuttunut siitä, että Apollos on heprealaiskirjeen

tekijä, vaikka siitä ei olekaan täyttä varmuutta.

7


Ensimmäinen luku

(1:1-2) Sittenkuin Jumala muinoin monesti ja monella tapaa oli puhunut isille

profeettain kautta, on hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan

kautta, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi, jonka kautta hän myös on

maailman luonut

Kirjeen alku on mahtava retorista huippukreikkaa sisältävä lausejakso,

jossa alkukielessä on tehokeinona p- ja l-konsonanttien sointu. “Muinoin”

sisältää koko VT:n ajan alkuilmoituksesta profeettoihin. Jumala

puhui ihmisille paratiisista alkaen monesti: kantaisille ja profeetoille.

Tämä puhe päättyi Esran ja Malakian aikaan 400-luvulla eKr. eikä enää

jatkunut ennen Johannes Kastajan lähettämistä. Jumala ilmoitti sanansa

monella tavalla: enkelien, teofanioiden (jumalallisten ilmestysten),

voimatekojen, unien ja näkyjen avulla. Nyt oli kuitenkin alkanut

Uuden liiton ilmoitus, jonka valmistelusta ja toteutumisesta evankeliumit

kertovat. Se on Jumalan lopullinen, täydellinen ja viimeinen

sana, jota korkeampaa ilmoitusta ei enää voi tulla, sillä UT:n ilmoituksen

toi ja puhui itse Jumalan Poika. Apostolit ja evankelistat puhuivat

ja kirjoittivat vain Kristukselta saamaansa sanaa. Poika tuli lihaksi siis

ensinnäkin viimeiseksi ja lopulliseksi profeetaksi. Lihaksi tullut Poika

on kaiken perillinen, universumi kaikkineen kuuluu Hänelle, sillä Hänen

kauttaan Jumala loi maailman (vrt. Kol. 1:15-16 ja Joh. 1:3).

(1:3-4) ja joka, ollen hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa kuva

ja kantaen kaikki voimansa sanalla, on, toimitettuaan puhdistuksen synneistä,

istunut Majesteetin oikealle puolelle korkeuksissa, tullen enkeleitä niin

paljoa korkeammaksi, kuin hänen perimänsä nimi on jalompi kuin heidän.

Poika on se persoona, joka ilmoittaa kolmiyhteisen Jumalan ihmisille.

Siksi Kristus säteilee Jumalan kirkkautta määrättömästi, kuten opetuslapset

kirkastusvuorella, Paavali Damaskon tiellä ja Johannes Patmoksessa

saivat kokea. Kristus on se kuva, josta voimme katsella Jumalan

olemusta. Se on sama olemus kuin Isän ja Pyhän Hengen, mutta

8


näiden persoonien näkymätöntä olemusta emme voi tarkastella. Siksi

Jeesus sanookin: “Joka on nähnyt Minut, on nähnyt Isän” (Joh. 14:9).

Kuten Poika on maailman luoja yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa,

on Hän se Jumalan Sana, joka lihaksi tulleenakin kantaa eli ylläpitää

kaiken luodun voimansa sanalla. Hänellä on kaikki valta taivaassa ja

maan päällä (Matt. 28:18). Ellei Hän pitäisi yllä luotua maailmankaikkeutta,

kaikki häviäisi silmänräpäyksessä aivan olemattomiin, niin tähdet

kuin atomitkin. Kristus on sen olemassaolon vaikuttava syy ja ylläpitävä

voima, vieläpä ihmisluonnossaankin, joka on osallinen jumalallisen

luonnon ominaisuuksiin (genus maiestaticum). Nyt tämä sama Poika

on ottamassaan ihmisluonnossa kertakaikkiaan toimittanut puhdistuksen

synnistä, siis ylimmäisenä pappina toimittanut lopullisen sovituksen.

Sen jälkeen Hän on astunut taivaisiin ja istuu korotetussa

ihmisluonnossaan Isän oikealla puolella, siis samassa kaikkivallassa ja

kunniassa. Näin Hän on kaikkia enkeleitäkin korkeampi.

(1:5-12) Sillä kenelle enkeleistä hän koskaan on sanonut: “Sinä olet minun

Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin”; ja taas: “Minä olen oleva hänen

Isänsä, ja hän on oleva minun Poikani”? Ja siitä, kun hän jälleen tuo esikoisensa

maailmaan, hän sanoo: “Ja kumartakoot häntä kaikki Jumalan enkelit.”

Ja enkeleistä hän sanoo: “Hän tekee enkelinsä tuuliksi ja palvelijansa

tulen liekiksi”; mutta Pojasta: “Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy aina ja

iankaikkisesti, ja sinun valtakuntasi valtikka on oikeuden valtikka. Sinä rakastit

vanhurskautta ja vihasit laittomuutta; sentähden on Jumala, sinun Jumalasi,

voidellut sinua iloöljyllä, enemmän kuin sinun osaveljiäsi.” Ja: “Sinä,

Herra, olet alussa maan perustanut, ja taivaat ovat sinun kättesi tekoja; ne

katoavat, mutta sinä pysyt, ja ne vanhenevat kaikki niin kuin vaate, ja niin

kuin vaipan sinä ne käärit, niin kuin vaatteen, ja ne muuttuvat; mutta sinä

olet sama, eivätkä sinun vuotesi lopu.”

Tämän kirjoittaja todistaa viittaamalla seuraaviin VT:n kohtiin:

1) Ps. 2:7 Puhuu Pojan olemuksellisesta syntymisestä Isästä ennen aikojen

alkua eli iäisyydessä. Jumala elää ikuisessa nykyhetkessä (“tänä

päivänä” tarkoittaa Jumalan olemuksesta puhuttaessa tätä).

2) 2. Sam. 7:14, joka on messiaaninen lupaus Daavidille.

9


3) Ps. 97:7 LXX:n käännöksen mukaan (LXX on kreikankielinen Vanha

testamentti). Alkutekstin mukaan: “Kumartakaa häntä, kaikki jumalat.”

Tässä ‘elohiim’ on johdetussa merkityksessä, vrt. Joh.10:35 “niitä, joille

Jumalan sana tuli”.

4) Ps.104:4 osoittaa enkelien toimivan täällä usein tuulen tai tulenliekin

hahmossa. Periaatteessahan he ovat näkymättömiä, aineettomia

henkiä.

5) Ps. 45:7-8 on messiaaninen kohta. Häntä sanotaan jakeessa 3 “ihmislapsista

ihanimmaksi” ja tässä kuitenkin puhutellaan Jumalaksi.

Poikaa selvästi sanotaan Jumalaksi, jonka valtaistuin pysyy aina ja

iankaikkisesti. Kyse on Pojasta, joka on Jumala ja jolla silti on Isä Jumala,

samalla kun Poika Jumala on Messiaassa tullut tosi ihmiseksi,

meidän osaveljeksemme. Ihmisluontonsa puolesta Isä on rajattomasti

voidellut Pojan tehtäväänsä Pyhällä Hengellä (‘iloöljy’ tuttu vertauskuva).

Ketään tavallista ihmistä ei ole näin suuresti voideltu, ainoastaan

Kristus (Messias = voideltu).

6) Ps. 102:26-28, joka sanoo siis Pojasta samaa kuin Jesaja 51:6 Isästä.

Poika on yhtäläisesti kaikkeuden ikuinen Luoja, aluton ja loputon

Jumala.

(1:13-14) Kenelle enkeleistä hän koskaan on sanonut: “Istu minun oikealle

puolelleni, kunnes minä panen sinun vihollisesi sinun jalkojesi astinlaudaksi”?

Eivätkö he kaikki ole palvelevia henkiä, palvelukseen lähetettyjä niitä

varten, jotka saavat autuuden periä?

Kenellekään enkeleistä ei Jumala omista näitä Pojan jumaluuden attribuutteja.

Enkelit ovat vain rajallisia luotuja, palvelevia henkiä. Sitä

vastoin vain Pojalle on Isä sanonut: “Istu Minun oikealle puolelleni.”

Korotettu Kristus, meidän Herramme ja Daavidin Herra (Matt. 22:44-

46) on saanut kaiken vallan Isän kanssa, kunnes kaikki viholliset on

kukistettu ja kolmiyhteinen Jumala on kaikki kaikessa (1. Kor. 15:25-

28). Enkelit eivät tätä valtaa saa. He palvelevat ikuisesti. Erityisesti

heidän on täällä armonajassa tehtävä Jumalan valituille palveluksia

sen mukaan kuin Isä heidät siihen lähettää. Kristuksen omat saavat

pyytää Isältä suojelusenkelin palvelusta, jonka Herra Jeesus lupaa eri-

10


tyisesti lapsille (Matt. 18), mutta myös kaikille uskoville. Vrt. Pietarin

enkeli Ap. t. 12:15.

Toinen luku

(2:1-4) Sentähden tulee meidän sitä tarkemmin ottaa vaari siitä, mitä olemme

kuulleet, ettemme vain kulkeutuisi sen ohitse. Sillä jos enkelien kautta

puhuttu sana pysyi lujana, ja jokainen rikkomus ja tottelemattomuus sai oikeudenmukaisen

palkkansa, kuinka me voimme päästä pakoon, jos emme

välitä tuosta niin suuresta pelastuksesta, jonka Herra alkuaan julisti ja joka

niiden vahvistamana, jotka olivat sen kuulleet, saatettiin meille, kun Jumala

yhdessä heidän kanssaan todisti tunnusmerkeillä ja ihmeillä ja moninaisilla

väkevillä teoilla ja jakamalla Pyhää Henkeä tahtonsa mukaan?

Koska Herramme Kristus on näin korkea ja enkelien yläpuolella, on

tarkoin varottava kulkeutumasta evankeliumin ohitse. Sehän on Jumalan

lopullinen ja viimeinen ilmoitus. Vanha liitto perustettiin enkelien

palvelustoimen kautta, laki oli lujaa Jumalan sanaa ja jokainen

rikkomus sai lain mukaisen rangaistuksen. Kuinka sitä voisi ihminen

paeta? Vielä vähemmän me evankeliumia kuulleet voisimme päästä

pakoon, jos emme välitä sen julistamasta valmiista pelastuksesta.

Evankeliumia sen täydessä kirkkaudessa julisti aluksi Herra Jeesus itse,

sitten Hänen lähettämänsä apostolit. Erityisiä apostolisia merkkejä

ja ihmeitä tarvittiin apostolisen sanan vahvistamiseen, kunnes UT:n

kirjoitukset olivat syntyneet. Paavalin ja Pietarin jälkeen ei merkkejä

enää tässä tarkoituksessa tarvittu, koska ne oli jo vahvistettu. Kirjeen

kirjoittamisen aikaan ne kuuluivat jo historiaan (menneen ajan muoto).

Pyhän Hengen jakaminen ei tarkoita Pyhän Hengen persoonan

paloittelemista, vaan Hänen moninaisten lahjojensa jakamista kullekin

uskovalle erikseen Jumalan tahdon mukaisesti, ei ihmisten vaatimusten

mukaan. Vrt. tuliset kielet Ap. t. 2:3!

11


”Kaikkialla maailmassa on yhä edelleen keskenään taistelussa

varsinaisesti kaksi eri uskontoa: lakiuskonto ja evankeliumin

usko – usko lahjavanhurskauteen ja toisaalta ihmistekojen

uskonto – usko Jumalan armoon Kristuksessa ja sitä vastaan

aina taisteleva suoritususkonto. Samat vaa rat kuin heprealaisia

vaanivat yhä meitäkin. ” Tähän luonnehdintaan tämän kirjan

tekijä alkusanoissaan tiivistää koko heprealaiskirjeen yhden

keskeisen sanoman.

Lain ja evankeliumin oikea erottaminen oli ja on koko Kristuksen

opin sydänasia. Sen merkityksen aukeaminen oli keskeisimpänä

yksittäisenä tekijänä myös Martti Lutherille, johtaen

niihin tapahtumiin, joiden muisto meitäkin edelleen velvoittaa

taistelemaan pyhimmän uskomme puolesta Kristuksen ristinsovituksen

ja lahjaksi saadun Jumalan armon asialla. Siihen

myös heprealaiskirje keskeisesti tähtää.

Kansankirkon pastorin virassa ollessaan Raimo Koski-Homi

antoi 1990-luvun alussa aktiivisen panoksensa Suomen luterilaisen

evankeliumiyhdistyksen organisoiman Raamattu Tutuksi

- luentosarjan toteutukseen. Hänen nykyinen kotikirkkonsa

Seurakuntaliitto julkaisi v. 2011 kirjana Koski-Homin tuossa

luentosarjassa pitämän Johanneksen Ilmestystä käsittelevän

opetuksen. Iloitsemme siitä, että voimme näin uskonpuhdistuksen

juhlavuonna saattaa tämän heprealaiskirjeen sanomaa

avaavan luentosarjan kirjan muodossa niin yksityisten kristittyjen

kuin raamattupiirienkin käyttöön.

Seppo Salo, pastori

More magazines by this user