Hyvä kantaa kauas – Katsaus Oulun Diakonissalaitoksen Säätiön historiateokseen

Katsaus Oulun
Diakonissalaitoksen
Säätiön historiateokseen

Kustantaja
Oulun Diakonissalaitoksen Säätiö sr
Graafinen suunnittelu ja taitto
Mint Company Oy
Tutkimus- ja kirjoitustyö
Anna Nieminen
Katsaus Oulun
Diakonissalaitoksen
Säätiön historiateokseen
Oulun Diakonissalaitoksen Säätiön historiatyöryhmä
Elina Aronen-Raappana, FM, viestintäpäällikkö
Raija Korpelainen, FT, terveysliikunnan professori
Mikko Lapola, KTM, toimitusjohtaja
Pirkko Riipinen, LT, psykiatrian professori
Samuel Salmi, piispa emeritus
Outi Uusimäki, TM, diakonian asiantuntija
Kannen kuva
Oulun Diakonissakoulun kurssi 34:n oppilaita
vuonna 1966. Vasemmalta alkaen Paula Haanpää,
Eeva-Riitta Huttunen ja Pirjo Kestiö. ODL Arkisto.
PunaMusta Oy 2026
ISBN 978-952-65690-1-7
Sisällys
4 Lukijalle
7 Oulun Diakonissakoti perustetaan 1896
9 Ensimmäiset vuosikymmenet lahjoitusten turvin
14 Voimakkaan kehityksen vuosia
20 Raskaat sotavuodet
27 Muuttuvassa yhteiskunnassa
33 Terveyspalvelut, vanhustenhuolto ja tutkimus edellä
39 Liikuntalääketieteellistä huippututkimusta, koulutusta ja palveluita
40 ODL kehittyy konserniksi
43 Paluu juurille
2

Lukijalle
Vuonna 1896 Oulu näytti kovin erilaiselta kuin nyt. Väkiluku oli noin
12 000, kaupunki juuri palanut uudelleen ja katuvalot tuore keksintö. Silloin
käynnistyi nykyisen Uudenkadun varrella, ODL:n korttelin alueella
puutalossa Oulun Diakonissakoti kasvattamaan alan ammattilaisia sekä
palvelemaan sairaita, köyhiä ja muista syistä apua tarvitsevia.
Siitä lähtien olemme olleet tinkimättömästi ja ajassa kehittyen ihmisen
ja hyvinvoinnin puolella. Nyt 130 vuotta myöhemmin työtämme tarvitaan
edelleen. Toimintamme ydin on yhä ihmisten aito kohtaaminen, avun ja
sen tarvitsijoiden yhteen sitominen sekä elämän kannatteleminen.
Juuremme ovat vahvasti diakoniassa, jonka ymmärrämme laajasti.
Diakonia on asennetta ja toimintaa – se on pohjavirta, josta kaikki työmme
nousee. Tunnuslauseemme ”Yhdessä elämän solmuissa” kuvaa sitä,
miten näemme paikkamme ja tehtävämme. Solmu voi olla elämän tiukka
paikka tai toisaalta yhdistävä tekijä, liitos.
Vaikea solmu voi syntyä arkeen, mieleen, kehoon. Se voi tarkoittaa
siirtymävaihetta, elämän risteystä tai laajemmin yhteiskunnassa ilmenevää
solmukohtaa. Yhdistävä solmu puolestaan luo hyvän liitoksen ihmisiin
tai yhteistyötahoihin. Solmu voi myös toimia uuden alun, tutkimuksen
tai kehittämisen lähtökohtana.
Tämän päivän ODL haluaa olla vastavoima eriarvoisuudelle ja ratkoa
hyvinvoinnin haasteita. Työmme on ihmisten tukemista ja auttamista,
rinnalla kulkemista sekä voimavarojen ja vahvuuksien löytämistä yhdessä.
Vastuullinen ja pitkäjänteinen toiminta luo perustaa kestävälle
tulevaisuudelle.
Tieteellisen tutkimustyömme avulla kehitämme uusia toimintamalleja,
jotka edistävät parempaa arkea meille kaikille. Tutkitun tiedon turvin
luomme kestäviä ratkaisuja koko yhteiskunnan haasteisiin ja päätöksenteon
tueksi. Haluamme tehdä hyvinvoinnista saavutettavaa kaikille.
Maailman jatkuvan muutoksen keskellä pysähdymme nyt katsomaan
taaksepäin. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistäminen ja paremman
maailman rakentaminen on ollut tehtävämme jo kolmella vuosisadalla.
Olemme koonneet palan pohjoissuomalaista historiaa tiiviiseen muotoon.
Lisää voit lukea myöhemmin julkaistavasta historiateoksesta, jossa
käsitellään laajemmin Oulun Diakonissalaitoksen Säätiön koko historiaa.
Hyviä hetkiä tarinamme parissa toivottaen,
ODL:n väki
Diakonialiike Euroopassa ja Suomessa 1800-luvulla
1830-luku Saksalainen Johann Hinrich
Wichern aloittaa työn hampurilaisten
katupoikien keskuudessa 1830-luvulla
ja perustaa lasten turvakodin ja sen
yhteydessä toimineen sisälähetyksen
työntekijöiden oppilaitoksen. Tästä
kehittyy seurakuntadiakonian suuntaus.
diakonissalaitos
Saksassa
aloittaa ensimmäisenä
1836Kaiserswerthin
diakonissalaitoksena.
Se edustaa fliedneriläistä
sisarkotimallia
ja laitosdiakoniaa.
perustetaan
Pohjoismaiden
1851Tukholmaan
ensimmäinen
diakonissalaitos.
alku
Eurooppalaisia
diakonissa-
1860-luvun
laitoksia on jo
27 eri maassa.
Diakonissalaitos
perustetaan.
1867Helsingin
diakonitarkoti
perus-
1894Sortavalan
tetaan.
diakonissalaitos
perustetaan.
1869Viipurin
Diakonissakoti
perustetaan.
1896Oulun
4 5

Oulun Diakonissakoti
perustetaan 1896
Oulun Diakonissakodin toiminta alkoi Pienen Uudenkadun (myöhemmin
Uusikatu) varrella lokakuun ensimmäisenä päivänä 1896, ja se vihittiin
käyttöön 10. päivä marraskuuta Martti Lutherin päivänä. ODL toimii
yhä samassa korttelissa. ”Oulun Diakonissakodin tarkoitus on kehittää
työvoimia kristillisen rakkauden palvelukseen Oulun kaupunkia ja sen
ympäristöä varten”, kirjoitti kirkkoherra Waldemar Wallin Oulun Diakonissakodin
ensimmäisessä vuosikertomuksessa. Diakonissaksi vihittyjen
sisarten oli tarkoitus toimia pohjoisen seurakunnissa, joille olivat usein
ominaisia pitkät välimatkat ja vaatimattomat olosuhteet.
Oulun Diakonissakoti aloitti toimintansa
talossa, jonka oli lahjoittanut konsuli
Fredrik Borg vuonna 1895 ja joka oli remontoitu
uutta käyttötarkoitusta varten.
Diakonissakotiin kuuluivat kolme sairaalahuonetta,
johtajattaren huone, pieni huone
leikkauksia varten ja asuntolaksi sekä
opetus- ja ruokailutilaksi muutettu sali.
Vasemmanpuoleisessa rakennuksessa
käynnistyi Oulun
Diakonissakodin toiminta.
Oikealla Uudenkadun ja Albertinkadun
kulma. Tässä rakennuksessa
oli sittemmin muun
muassa sairaalan miestenosasto
ja leikkaussalit. Kuvannut
Ina Liljeqvist. ODL ARKISTO.
6 7

Kodin ylläpitäjänä oli Oulun kirkollinen
diakonaatti -yhdistys. Alussa diakonissakodin
palveluksessa olivat päätoimisesti
vain nuori johtajatar ja ”kyökkipalvelija”.
Oulun Diakonissakodin ensimmäinen johtajatar
oli 27-vuotias Selma Stenbäck, joka
tosin irtisanoutui vajaan kahden vuoden
jälkeen. Suurta vastuuta kantaneet johtajattaret
erosivat alkuvaiheessa avioliiton
tai työssä uupumisensa vuoksi.
Eurooppalaisen diakonialiikkeen ja
diakonialaitosten historia yltää 1800-luvun
puoliväliin. Suomi oli tässä kehityksessä
mukana jo varhain. Terveydenhoito
ja sosiaalinen huolto olivat vielä kehittymättömiä,
ja varsinainen sairaanhoitajakoulutus
alkoi vasta diakonialaitosten
työn jo alettua Suomessa. Kirkolla oli pitkä
perinne sairaiden, köyhien ja muiden
hädänalaisten auttajana, ja 1800-luvun lopulla
yleistyivät näihin tehtäviin keskittyvät
kristillissosiaaliset yhteisöt. Oulun
Diakonissakoti oli yksi niistä.
Oulun Diakonissakodin ensimmäinen
johtajatar oli Selma Stenbäck,
joka oli aloittaessaan 27-vuotias.
Ennen johtajattareksi tuloaan
hän opiskeli Norjassa Lovisenbergin
diakonissalaitoksessa
vuoden sairaanhoitajakoulutuksen.
Hän tutustui myös Kööpenhaminassa
toimivaan diakonissalaitokseen.
ODL ARKISTO.
Näkymä Oulusta vuodelta 1907.
Vasemmalla suomalainen tyttökoulu,
oikealla Oulun tuomiokirkko.
MUSEOVIRASTO. HISTORIAN
KUVAKOKOELMA. M. L. CARSTENSIN
KOKOELMA.
Ensimmäiset
vuosikymmenet
lahjoitusten turvin
Oulun Diakonissakodille ajanjakso perustamisesta 1920-luvun alkuun
merkitsi kehitystä, vakiintumista ja sairaalatoiminnan edistymistä. Diakonissakoti
toimi pitkään pienillä varoilla. Syksyllä 1896 kirkkoherra Wallin
pyysi diakonissakodille tarvittavaa irtaimistoa lahjoituksina lehti-ilmoituksella,
ja niin saatiin riittävästi tavaroita toiminnan alkuun saamiseksi.
Lahjoituksilla oli suuri merkitys vielä pitkään. Osa lahjoituksista oli rahaa,
mutta usein lahjana annettiin jotakin muuta kodin toiminnassa tarvittavaa.
Lukuvuoden 1897–1898 aikana diakonissakoti sai muun muassa
yli tuhat litraa maitoa, ompelukoneen, perunoita ja ”telefoonin vapaan
käyttämisen”. Suuremmista rahalahjoituksista muodostettiin vapaavuoderahastoja,
joiden turvin heikossa taloudellisessa asemassa olevillakin
oli mahdollisuus hoitoon.
Diakonissakodin hyväksi toimi ompeluseura, joka valmisti kodin
käyttöön liinavaatteita, muita tekstiilejä ja tavaroita sekä keräsi varoja.
Toisen toimintavuoden aikana ompeluseuran myyjäistulot kattoivat noin
16 prosenttia diakonissakodin tuloista. Keskeisimpiä tulonlähteitä olivat
kolehdit, lahjoitukset, takaussitoumukset, sairasmaksut, korot ja lainat.
Lahjoittajina olivat suurelta osin oululaiset varakkaat mahtisuvut, mutta
silti menot olivat alkuvaiheessa tuloja huomattavasti suuremmat. Sittemmin
Oulun kaupunki ja valtio alkoivat tukea toimintaa.
Pian diakonissakodin tilat alkoivat tuntua ahtailta ja toisinaan myös
huonosti käyttötarkoitukseensa sopivilta. Potilaita oli alkuvuosina 5–11
kerrallaan. Jo 1900-luvun alussa tehtiin laajentamissuunnitelmia, ja rakentamiseen
ryhdyttiin ripeästi, kun siihen saatiin varat. Laajennus toi
lisää tilaa, ja potilaita voitiin ottaa kerrallaan 35 henkilöä.
Seuraava suurempi laajennus toteutettiin vuonna 1917, jolloin Diakonissakoti
osti samasta korttelista osoitteessa Sepänkatu 17 sijainneen
talon. Siinä toimi lähinnä lastensairaala, vuonna 1910 valmistuneessa
rakennuksessa oli naistenosasto, ja tontin kulmassa olleessa rakennuksessa
sijaitsi miestenosasto.
8
9

Diakonissakodin
sisarten tuli olla
ahkeria, kuuliaisia
ja vaatimattomia.
Kuvassa sisar Salli
Kajava, joka tuli
Diakonissakotiin
vuonna 1915.
ODL ARKISTO.
Diakonissakodin ilmaisuissa johtajattareen
viitattiin ”äitinä”, johtajaan ”isänä” sekä oppilaisiin
ja diakonissoihin ”lapsina”. Se kuvasti
kasvun ja kasvattamisen ajatuksia, laitoksen
kodinomaisuutta ja nuoren naisen perinteistä
asemaa vanhempien luomassa turvallisuudessa
ja holhouksessa.
Oulun Diakonissakodin aloittaessa oppilaita
oli kuusi, mutta kaksi heistä erosi terveydellisten
ongelmien vuoksi varsin pian. Kolme
sai todistuksen koulutuksensa päättyessä. Oppilaaksi
oli vuoteen 1915 mennessä pyrkinyt
354 naista ja otettu 129. Oppilaiden määrää
tärkeämpiä olivat heidän ominaisuutensa ja
sopivuutensa diakoniatyöhön. Diakonissalla
tuli olla vahva kutsumus, ja Oulun Diakonissakodin
oppilaiksi toivottiin ”Herraa pelkääviä
heränneitä ja uskovia naisia”. Tärkeänä pidettiin
hyvää terveyttä ja sitä, ettei naisella olisi
avioliittoaikeita.
Oulun Diakonissakodin
väkeä 1900-luvun alussa.
Seisomassa vasemmalta
alkaen Sandra Ristimäki,
Maria Nyberg, Sanna Lahdenperä,
Sandra Pikkarainen,
Anna Vainio, Greta Greus,
Helmi Snellman, johtajatar
Aino Relander, Hanna Viitanen,
Hilma Luostarinen, Fanni
Tegström, Fanni Pesonen,
Fiina Sipilä ja Mimmi Sandström.
Etualalla istumassa
vasemmalta alkaen lääkäri
Gabriel Borg, kirkkoherra
Waldemar Wallin ja lääkäri
Konrad Reijovaara.
ODL ARKISTO.
10
11

Sisällissodan vuoksi
sairaanhoidon osaajille
oli kova tarve. Oulun
diakonissoja työskenteli
vuonna 1918 muun
muassa Inarissa Paatsjoen
karanteeni- ja lääkintäasemalla
Punaisen
Ristin tunnusten alla.
He rokottivat paikallisia
kulkutauteja vastaan
ja hoitivat sairauksia.
Paikallinen väestö näki
monin paikoin nälkää,
ja alueella oli tavattu
espanjantautia. Tällaista
liikkuvaa asemaa kutsuttiin
ambulanssiksi.
MUSEOVIRASTO. KANSA-
TIETEEN KUVAKOKOELMA.
Diakonissakodin sairaala oli paitsi sairaanhoidon
paikka myös koulutusympäristö. Diakonissaksi
kouluttautuminen oli muutakin
kuin sairaanhoidon taitojen omaksumista.
Sen painotettiin toistuvasti olevan myös henkistä
ja hengellistä. ”Koulutus”-sanaa käytettiin
harvoin, sillä yleisesti puhuttiin oppilaiden
kasvatuksesta.
Oulun Diakonissakodista sisaret siirtyivät
seurakuntatyöhön Ouluun ja muualle, hoitajattareksi
sairaaloihin tai jäivät palvelemaan
diakonissakotia. Merkittävä osa Oulun Diakonissakodin
sisarten työstä oli köyhäinhoitoa.
Sisaret toimittivat ruokaa, vaatteita ja muuta
tarvittavaa vähävaraisiin koteihin. Monilla
pienillä paikkakunnilla diakonissat saattoivat
olla ainoita terveydenhuollon ammattilaisia.
Diakonissan työ oli raskasta, ja pohjoisen
laajoissa seurakunnissa välimatkojen
kulkeminen saattoi viedä paljon aikaa. Yhteys
Diakonissakotiin ei katkennut sisaren lähdettyä
sieltä. Vanhuuden ja sairauden tullessa
sisaret saattoivat tiedustella mahdollisuutta
palata sinne hoidettavaksi.
Elin Smarin oli Oulun
Diakonissakodin ensimmäinen
pitkäaikainen
johtajatar, joka johti
kotia kuolemaansa saakka.
Hänen kaudellaan
1903–1929 Diakonissakodin
toiminta vakiintui
ja selkeytyi. ODL ARKISTO.
Pastori Uno Wegelius
oli Diakonissakodin
ensimmäinen johtaja.
Yhdessä johtajatar
Elin Smarinin kanssa
hän loi vakautta toimintaan.
ODL ARKISTO.
Kirkkoherra Waldemar
Wallin oli keskeinen
henkilö Oulun Diakonissakodin
perustamisessa.
ODL ARKISTO.
Vuosi 1903 merkitsi muutosta Oulun Diakonissakodin toiminnassa, sillä
silloin aloittivat johtajatar Elin Smarin ja johtaja Uno Wegelius. Smarinin
kausi muodostui pitkäksi päättyen vasta hänen kuolemaansa vuonna
1929. Wegelius oli ensimmäinen varsinainen johtaja. Jo sitä ennen vuosina
1901–1903 esimiehenä toimi Diakonissakodin vuosikertomusten
mukaan Waldemar Wallin. Häntä on nimitetty myös Oulun Diakonissakodin
perustajaksi. Myös Wegelius toimi tehtävässään useita vuosia aina
vuoteen 1916 asti.
Usein vaihtuneiden johtajattarien ja epäselvän johtajuuden aika vaihtui
toiminnan vakiintumiseen, selkeytymiseen ja kehittymiseen Smarinin
ja Wegeliuksen kaudella. Johtajatar opetti diakoniaa ja antoi tarvittaessa
alkeisopetustakin, sillä diakonissakotiin tulevien nuorten naisten aiempi
koulutustaso vaihteli.
Diakonia ja suomalainen kristillinen järjestötoiminta olivat luonteeltaan
kansainvälisiä jo 1800-luvulla. Vierailut ja yhteydet muiden maiden
diakonissalaitoksiin ja johtohenkilöiden kouluttautuminen Suomen ulkopuolella
olivat ominaista Oulun Diakonissakodille alusta lähtien.
12 13

Voimakkaan
kehityksen vuosia
Maailmansotien välinen ajanjakso oli Pohjois-Suomessa monissa asioissa
suotuisan kehityksen kautta, vaikka 1930-luvun alun pula-aika teki siihen
notkahduksen. Oulun kaupungin asukasmäärä kasvoi ja alue laajeni.
Kaupungin väkiluku ylitti 16 000 asukkaan rajan vuonna 1924, ja vuonna
1938 oululaisia oli yli 24 000.
Itsenäistyneessä Suomessa valtio tarttui moniin asioihin niitä kehittäen,
järjestäen ja kontrolloiden. Kansantulo kasvoi nopeasti. Valtion ja
kuntien varoja riitti terveydenhuollon kustannuksiin sekä suurten sairaaloiden
perustamiseen. Ravinto muuttui paremmaksi, mikä vähensi
tautien leviämistä ja lisäsi vastustuskykyä. Lääketiede kehittyi, ja entistä
useammille sairauksille oli tehtävissä jotakin.
Vuosina 1921–1939 Oulun Diakonissakodin oppilaaksi pyrkivien, sisarten,
henkilökunnan ja sairaalan potilaiden määrä kasvoi. Talous vahvistui,
ja Oulun Diakonissakodilla oli määrätietoinen pyrkimys kehittyä.
Diakonissakoti panosti huomattavan paljon sairaalatoimintaan, mutta sen
perusta pysyi samankaltaisena kuin aiemminkin. Lähtökohdaksi miellettiin
tehtävä Kristuksen palvelijana, lähimmäisenrakkaus ja aineellinen,
henkinen ja hengellinen apu tarvitseville.
Oulun Diakonissakodin sairaalassa hoidettiin monenlaisia
sairauksia, esimerkiksi sisätauteja, kirurgiaa,
naistentauteja, lastentauteja sekä silmä-, korva- ja
kurkkutauteja. Sairaala oli opittu tuntemaan laajalla
alueella, ja se sai 1930-luvulla erikoissairaalan leiman.
Erikoissairaalan suuntaan edettiin, kun sairaala jaettiin
kirurgiseen osastoon ja sisätautiosastoon vuonna
1926. Silmälääkärin vastaanotto alkoi 1930-luvun
alussa, ja pian perustettiin silmätautiosasto. Osastolla
työskennellyt Lauri Kiianmies oli 1930-luvulla Pohjois-Suomen
ainoa silmälääkäri, jonka luokse saavuttiin
hyvinkin kaukaa.
Oulun Diakonissakoti ryhtyi suunnittelemaan kokonaan
uutta rakennusta entiselle paikalle. Uuden,
viisikerroksisen tiilitalon kohdalta purettiin vanhoja
puurakennuksia. Uusi ja ajanmukainen sairaala voitiin
ottaa käyttöön loppuvuodesta 1936, ja sinne hankittiin
runsaasti uutta hoitovälineistöä ja sairaalakalustoa.
Uusi sairaala lisäsi potilasmäärää tuntuvasti. Entistä
suurempi osa potilaista tuli Oulun ulkopuolelta, ja
esimerkiksi vuonna 1937 oululaisia oli alle kymmenen
prosenttia.
Oulun Diakonissakodin
uusi sairaala
valmistui vuonna
1936. ODL ARKISTO.
Oulun Diakonissakodin kurssi 1933 ja kodin henkilökuntaa. ODL ARKISTO.
14
15

Yksityiset lahjoittajat olivat edelleen tärkeitä, mutta
Oulun Diakonissakoti pyrki taloudessaan tukeutumaan
aiempia vuosikymmeniä enemmän valtion tukeen.
Valtion ja kuntien voimakas panostaminen sairaanhoitoon
loi odotuksia sille, että valtio tukisi myös tärkeäksi
koettua, kehittyvää yksityissairaalaa.
Sairaanhoitajakoulutusta pohtinut komitea esitti
alan koulutuksen yhdenmukaistamista ja valtion oppilaitosten
perustamista. Laki ja asetus sairaanhoitajattarien
koulutuksesta sekä asetus sairaanhoitajattaren
toimen harjoituksesta annettiin loppuvuodesta 1929.
Sen myötä perustettiin kahdeksan valtiollista sairaanhoitajatarkoulua
ja niiden kylkeen erilliset valmistavat
koulut eri puolille maata. Yksi kouluista tuli Oulun
lääninsairaalan yhteyteen.
Sairaanhoitajakoulutuksen yhdenmukaistaminen
valtakunnallisesti vaikutti suuresti diakonissalaitosten
sisarkasvatukseen. Keskeinen kysymys Oulun Diakonissakodille
oli se, miten sen pitäisi kehittää omaa
sisarkasvatustaan muuttuneisiin vaatimuksiin vastatakseen.
Sairaanhoitoa pidettiin olennaisena osana
diakoniatyötä, ja sairaaloiden ylläpito toi tuloja diakonissalaitoksille.
Laitokset halusivat yltää sairaanhoitajakoulutukselle
asetettuihin vaatimuksiin ja saada
sisarilleen sairaanhoitajan oikeudet, mutta ne eivät
halunneet muuttua pelkästään sairaanhoidon toimijoiksi.
Oulun Diakonissakoti sai lopulta hyväksynnän sairaanhoitajakoululleen
vuonna 1935. Tämänkin jälkeen
seurakuntatyötä pidettiin keskeisenä Oulun Diakonissakodin
sisarille ja toivottiin, että sisar ”elävästi tuntee
olevansa kirkon palvelija”. Vuosina 1932–1936 hakijoita
oli jo 392 ja heistä otettiin oppilaaksi 101.
Oulun Diakonissakodin sisar Katri Saarisalo
Ambomaalla sairaala-apulaisten kanssa. Hän
lähti lähetystyöhön suomalaisten aikoinaan
Ambomaana tuntemaan paikkaan, nykyisen
Namibian alueelle. Saarisalo työskenteli
Afrikassa vuodet 1928–1936 ja 1938–1947.
MUSEOVIRASTO. SUOMEN LÄHETYSSEURA RY:N
KUVAKOKOELMA.
16 17

Oulun Diakonissakodin arjessa riitti työtä ja
tarvittaessa johtavassa asemassakin olevat
tarttuivat moniin askareisiin. Kuvassa muun
muassa ylihoitaja, pastori, ylilääkäri, johtajatar
ja kaksi sairaalan erikoislääkäriä 1930-luvulla.
MARJATTA PULKKISEN YKSITYISKOKOELMA.
Sääntöjen mukaisesti johtajan ja johtajattaren tuli edustaa
kotia ulospäin yhdessä, vastata sisarten kasvatuksesta
yhdessä, pitää yhdessä yllä kristillistä mielialaa
diakonissakodissa ja tarvittaessa hoitaa kodin juoksevia
asioita yhdessä. Johtajattaren tuli ”pitää äidillistä
huolta kaikista sisarista” ja johtajan vastata heidän sielunhoidostaan.
Johtajattaren tuli mieluiten olla diakonissa
ja johtajan pappi.
Seurakuntasisarina toimivat hoitivat sairaita yksityiskodeissa,
valvoivat tarvittaessa öitäkin ja järjestivät
köyhiin koteihin ruokatavaroita, vaatteita, raha-apua
ja sairauksiin hoitotarvikkeita. Myös varakkaita voitiin
auttaa heidän kodeissaan.
Valtion säätelyn ja kontrollin vahvistuessa suomalaiset
diakonissalaitokset perustivat yhteistyötä ja
edunvalvontaa varten Diakoniatyön keskusvaliokunnan
vuonna 1921. Sen tavoitteina oli kohentaa diakonissalaitosten
arvovaltaa ja tehostaa uusien oppilaiden
rekrytointia.
Diakonissakodin oppilailla oli paljon työtä, ja opintojen
alkuvaiheessa olevien pikkusisarten haluttiin
omaksuvan ajatuksen, että Jumalan avulla jaksaa. Heidän
tuli oppia huolellisuutta, siisteyttä ja hyviä tapoja.
Opiskelu oli käytännönläheistä. Pikkusisaret tekivät
kaikkia mahdollisia taloustöitä, siivosivat, avustivat
leipomossa, mankeloivat pesulan pyykkejä ja kantoivat
polttopuita ja sytyttivät tulen uuniin aamuisin sairaalan
lastenosastolla. Pikkusisaren päivän pituus saattoi
olla 12 tai 13 tuntia. Koska Diakonissakoti oli sisäoppilaitos,
oppilaiden kasvatus koski myös vapaa-aikaa.
Myös juhlapyhät vietettiin yleensä Oulun Diakonissakodissa.
Sairaanhoitajakoulussa oli sekä teoreettista opiskelua
että käytännön oppimista Diakonissakodin sairaalassa,
jossa koesisaret saivat jo varhain vastuullisia
tehtäviä. Koska henkilökuntaa oli vähän, koesisartenkin
työpanos oli tärkeä. Opiskelu ja asuminen Diakonissakodissa
loivat vahvaa yhteisöllisyyttä. Siihen
kuului kodin hierarkia, jossa jokaisen tuli suhtautua
kunnioituksella ylemmässä asemassa oleviin.
18 19

Raskaat
sotavuodet
Maailmanpoliittisen tilanteen kireys vaikutti suomalaisiin diakonissalaitoksiin
jo ennen talvisodan syttymistä marraskuun 1939 lopulla, ja niiden
oli varauduttava pahimpaan. Jo ylimääräisten kertausharjoitusten
alkaessa Oulun Diakonissakoti sai hoitaakseen niihin liittyneitä tehtäviä.
Koko maahan perustettiin 43 sotasairaalaa, ja Oulussa toimi sotasairaala
32. Sairaalaan kuului seitsemän osastoa, joista yksi sijaitsi Diakonissakodin
sairaalassa. Vuoden 1939 lokakuun 13. päivästä alkaen sen sairaala
oli puolustusvoimien käytettävissä sairaalana ja poliklinikkana. Myös
Diakonissakodin sairaalan poliklinikka hoiti sota-ajan tehtäviä. Talvisota
syttyi 30. marraskuuta Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen.
Tulipalo roihuaa ilmapommitusten sytyttämissä taloissa
Oulussa 22. helmikuuta 1944. Myös Oulun Diakonissakodin
sairaala koki vahinkoa jatkosodan pommituksissa, mutta
vauriot jäivät melko vähäisiksi. MUSEOVIRASTO.
JOKA JOURNALISTINEN KUVA-ARKISTO. KALEVA.
Oulun Diakonissakodin väkeä kesäkoti Hannalan pihalla
talvisodan jälkeisenä kesänä 1940. Hannalan laaja tontti
tarjosi mahdollisuuden puutarhanhoitoon, maanviljelyyn
ja karjan pitoon. Sota-aikana lihasta oli kova puute
ja Hannalan sikala koettiin hyvin tärkeäksi. ODL ARKISTO.
Talvisodan päätyttyä maaliskuussa 1940 sotasairaaloiden toiminta loppui,
mutta rauha ei ollut kestävä. Saksa valmisteli hyökkäystä Neuvostoliittoon
vuosina 1940–1941. Suomi varustautui sen rinnalla uuteen sotaan aseveljenä.
Suomi halusi korjata talvisodassa kokemansa vääryydet, palauttaa
aiemmat rajat ja tavoitteli suurta Suomea, johon kuuluisi myös Itä-Karjala.
Talvisodan aikana toimineet sotasairaalat perustettiin uudestaan, ja
lääkärit ja hoitajat saivat taas kutsun palvelukseen.
Oulu oli merkittävä saksalaisten varuskuntapaikka, ja saksalaiset
saivat käyttöönsä Diakonissakodin sairaalan. Heitä hoitivat saksalaiset
lääkärit ja suomalaiset lotat, joiden joukossa saattoi toimia Oulun Diakonissakodin
sisaria. Jatkosodan aikana elintarvikkeista oli pulaa, niitä
säännösteltiin ja myönnetyt korttiannokset olivat määrältään niukkoja.
Neuvostoliitto painosti Suomea erillisrauhaan helmikuussa 1944 ja teki
raskaita ilmapommituksia, jotka kohdistuivat voimakkaasti myös Ouluun.
Jatkosota ei päättynyt niin kuin suomalaiset olivat sen alkaessa odottaneet.
Moskovassa 19. syyskuuta 1944 allekirjoitetun rauhan ehtojen mukaisesti
Suomen oli suostuttava alueluovutuksiin, vuokrattava Porkkala
20 21

Talojen raunioita ilmapommituksen
jälkeen 22.2.1944 Oulussa.
MUSEOVIRASTO. JOKA JOURNALISTINEN
KUVA-ARKISTO. KALEVA.
määrätyksi ajaksi ja maksettava suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle.
Rauhansopimus velvoitti suomalaiset karkottamaan
entiset aseveljensä Pohjois-Suomen alueelta ja lakkauttamaan
suojeluskunnat, Lotta Svärd -järjestön ja muut
Neuvostoliiton kannalta kielteisiksi koetut järjestöt.
Saksalaisten karkottaminen Suomesta johti vielä Lapin
sotaan, joka kesti huhtikuuhun 1945 saakka. Sotavuodet olivat
koetelleet pohjoista Suomea kovasti, eikä paluu rauhaan
Lapin sodan päätyttyä tuonut heti helpotusta ihmisten arkeen.
Lähes kaikki oli edelleen säännöstelyn piirissä, ja monen
elämää leimasi köyhyys. Pommituksissa oli tuhoutunut
lukuisia oululaisten koteja.
Sota-aikana tilanahtaus tuli jälleen tutuksi Oulun Diakonissakodin
väelle. Talvisodan jälkeisenä aikana Diakonissakoti
osti talon tontteineen Heikinkadulta ja osoitti sen sisarten
asuinkäyttöön. Jatkosodan sytyttyä ja elintarvikepulan
vaikeutuessa Diakonissakoti etsi ostettavakseen maatilaa ja
hankki Oulujoen Kiviniemestä Saarelan pientilan.
Lokakuussa 1942 Suomen puolustusvoimat otti koko Diakonissakodin
haltuunsa ja saksalainen sotasairaala sai sen
käyttöönsä. Diakonissakodin sairaalan potilaat jouduttiin
kiireellä evakuoimaan muualle, kodin asukkaille oli löydettävä
uudet tilat ja irtaimistolle mietittävä säilytyspaikkoja.
Sisarkasvatus ei loppunut kokonaan, sillä sisarten asunnoksi
vuokrattu huoneisto osoitteessa Kauppurienkatu 2 otettiin
kodin toimiston, keittiön ja sisarten koulutuksen käyttöön.
Diakonissakoti järjesti sairaalansa vuokrattuun liikehuoneistoon
vastikään rakennettuun Valkealinnaan. Tila ei luonnollisestikaan
ollut yhtä suuri kuin omassa rakennuksessa,
mutta siihen saatiin leikkaussali, poliklinikka ja 34 potilaspaikkaa.
Saksalaiset luovuttivat laitoksen jälleen Diakonissakodin
omaan käyttöön syyskuussa 1944. Diakonissakodin väki
ei kuitenkaan päässyt takaisin omiin tiloihinsa välittömästi,
sillä ne tarvittiin ensin siirtoväen, heidän huoltajiensa
ja sairaanhoitohenkilökunnan tarpeisiin. Lastensairaalan
tilat olivat vielä senkin jälkeen jonkin aikaa siirtoväenhuollon
hallussa. Tavanomainen sairaalatoiminta aloitettiin taas
helmikuussa 1945.
22 23

ODL:n keskeisiä vuosia
ja vaiheita 1896–2026
1896
Oulun Diakonissakoti
aloittaa.
1920-luku
Oulun Diakonissakodin
sairaala
alkaa kehittyä
erikoissairaalaksi.
1921
Suomalaiset diakonissalaitokset
perustavat yhteistyötä
ja edunvalvontaa
varten
Diakoniatyön
keskusvaliokunnan.
1939–
1945
Raskaat
sotavuodet.
1944
Kirkkolain muutoksen
myötä
jokaisessa seurakunnassa
tulee
olla diakonin tai
diakonissan virka.
1948
Oulun Diakonissakodin
nimi muuttuu
Oulun Diakonissalaitokseksi.
1950
-luvun loppupuoli
Avioliitto ei enää
merkitse pakollista
eroa sisarkunnasta.
Aiemmin sisarten
piti olla naimattomia
ja avioituessaan
erota sisarkunnasta.
1960–
1970-luvut
ODL kehittää
vanhustenhuoltoa,
kuntoutustoimintaa
ja terveyspalveluita
voimakkaasti.
1971–
1972
Kansanterveyslaki
astuu voimaan.
ODL perustaa
urheilupoliklinikan
(nykyään ODL
Liikuntaklinikka).
1979
Oulun Diakonissalaitos
ry uudistuu
Oulun Diakonissalaitoksen
Säätiöksi.
1991
ODL lähtee
mukaan Oulun
ammattikorkeakoulukokeiluun.
2000
ODL:sta tulee yksi
Diakonia-ammattikorkeakoulu
Oy:n
(Diak) omistajatahoista.
2000–
2010-luvut
Rakennemuutos
konserniksi,
yritysostoja
ja rakennushankkeita.
2005
ODL Terveys Oy
perustetaan.
2011
ODL myy lääkärikeskus-
ja sairaalatoimintansa.
2016
ODL myy
kuntoutustoimintansa.
2017
Suomen Diakoniaopisto
Oy aloittaa
toimintansa ja
Oulun Diakoniaopisto
siirtyy
osaksi sitä.
2021
ODL ja Nuorten
Ystävät yhtiöittävät
palveluliiketoimintansa
Hoivatie Oy:n
nimellä.
Nykyään
ODL:n päätoiminnot
jakautuvat kolmeen
osioon: ODL Yhdessä,
ODL Liikuntaklinikka
ja ODL Kiinteistöpalvelut.
24 25

Monet diakonissat näkivät sodan tuhoja ja kuolemaa hyvin läheltä. He
työskentelivät muun muassa sotasairaaloissa, kenttäsairaaloissa, sairasjunissa
ja liikkuvissa lääkintäkomppanioissa. Diakonissoilla, koesisarilla
ja lotilla oli myös merkittävä osuus muissa sotavuosien sairaanhoito- ja
huoltotehtävissä. Jatkosodan aikana monet sisaret saivat komennuksen
eli joutuivat heille osoitettuun sodanaikaiseen työhön. Heillä oli tarvittavia
tietoja, taitoja ja kokemusta, ja he olivat nuoria, työkykyisiä ja ahkeria.
Seurakunnissa työskennelleet sisaret kohtasivat kotirintaman vaikeudet,
menetykset, pulan ja sotaväsymyksen. Kun terveyssisaret, sairaanhoitajat
ja lääkärit olivat komennuksella, sisaret kantoivat entistä suurempaa
vastuuta sairaanhoidosta.
Sota-aika merkitsi voimakkaasti nousseita hintoja, tavanomaisen
toiminnan hankaloitumista ja näiden seurauksena tulojen menetyksiä.
Oulun Diakonissakodin kykyä selvitä vaikeasta ajasta edisti se, että talous
oli riittävän vakaalla pohjalla.
Sotavuodet poikkeuksellisineen tehtävineen ja olosuhteineen, työelämää
koskevan lainsäädännön kehittyminen ja naisen aseman muuttuminen
vaikuttivat myös Oulun Diakonissakodin sisarten ajatuksiin. Sotavuosien
nuoret naiset elivät jo varsin erilaisessa yhteiskunnassa kuin
samassa ikävaiheessa olleet 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Heille ei
välttämättä riittänyt kuuliaisen kasvatettavan osa ja asema diakonissakodin
”lapsena”. Muutospaineista huolimatta diakonissan ihanne oli kuitenkin
suurelta osin perinteinen.
Kirkon piirissä koettiin muutoksia 1940-luvun alkuvuosina. Kirkkolakiin
valmisteltiin uudistusta, jonka mukaan jokaisessa seurakunnassa
tuli olla diakonin tai diakonissan virka. Kirkolliskokous hyväksyi tämän
kirkkolain muutoksen ja se tuli voimaan keväällä 1944.
Suomalaiset diakonissalaitokset olivat aiemmin suunnitelleet toimintansa
ja toteuttaneet sitä omista lähtökohdistaan. Ajan mittaan valtiovalta
ja nyt myös kirkko loivat yhä enemmän suuntaviivoja ja normeja niiden
työlle. Oulun Diakonissakoti toimi osana sota-ajan verkostoja ja mukautui
poikkeusajan vaatimuksiin. Samalla se pyrki ylläpitämään perinteistä
arvopohjaansa.
Muuttuvassa
yhteiskunnassa
Sodan jälkeiset vuodet olivat Suomessa ensin niukkuuden, jälleenrakennuksen
ja raskaista kokemuksista selviämisen aikaa. Pian kuitenkin
elettiin sekä perinteisen elämänmenon ja nousevan elintason kautta että
uudenlaisen yhteiskunnallisen murroksen vaihetta. Murroksen taustalla
olivat maan elinkeinorakenteen muutos kohti teollistumista ja palveluita,
kaupungistuminen ja yksilökeskeisemmän elämäntavan yleistyminen
vähitellen.
Kun koettuun sotaan saatiin etäisyyttä, ajatukset hyvinvointivaltiosta
kiinnostivat suomalaisia yhä enemmän. Yhteiskunnan järjestämä, säätelemä
ja kontrolloima terveydenhuolto ja sosiaalinen huolto laajenivat vähitellen.
Köyhäinhoitolaki korvautui vuonna 1956 huoltoapulailla, johon
kuului sosiaaliturvan periaate. Kunnat ja valtio ottivat sosiaaliturvan tehtäviä
aiempaa enemmän vastuulleen. Kirkon ja järjestöjen oli mietittävä
uudenlaisia toimintamuotoja entisten tilalle, ja ne olivat myös aiempaa
tiiviimmin sidoksissa viralliseen järjestelmään.
Puolangan seurakuntasisar
Eeva Korhonen syyskuussa 1965.
ODL ARKISTO.
26 27

Oulun kaupunki kasvoi sodan jälkeen nopeasti ja oli Pohjois-Suomen
suurin teollinen, hallinnollinen ja liikenteellinen keskus. Oulun yliopisto
perustettiin vuonna 1958, ja sen lääketieteen opetus alkoi vuonna 1960.
Oulun lääninsairaalasta tuli yliopistollinen opetussairaala, ja lääketieteellisen
tiedekunnan vt. professorit alkoivat johtaa sairaalan osastoista
muodostettuja klinikoita.
Myös yksityisille terveyspalveluille oli Oulussa kysyntää. Oulun Diakonissalaitoksen
sairaalaa laajennettiin 1950- ja 1960-luvuilla, ja se tunnettiin
korkeatasoisena ja pohjoisen Suomen monipuolisimpana sairaalana.
Laitoksella oli merkittävä asema Oulun ja Pohjois-Suomen sairaanhoidossa
ja sen kehitystyössä, ja se tuki alan muitakin toimijoita ja lääketieteen
opetusta Oulun yliopistossa.
Kun Oulun lääninsairaala
muuttui opetussairaalaksi,
sillä ei ollut silmätautien,
psykiatrian, neurologian ja
sädehoidon klinikoita. Lääninsairaala
vuokrasi opetuskäyttöönsä
Oulun Diakonissalaitoksen
silmäosaston ja
leikkaussalin sekä keskosja
lastentautien osaston.
Lääninsairaalan synnytysosastokin
siirtyi Oulun Diakonissalaitoksen
tiloihin.
Koska diakonissalaitos oli
syöpähoitojen edelläkävijä
Pohjois-Suomessa, Oulun
yliopisto sopi myös sen sädehoito-osastojen
käytöstä.
Sodan jälkeisellä kaudella Oulun Diakonissalaitoksen
yhteydet ja verkostot vilkastuivat
entisestään. Lukuisia ystäviä ja tukijoita
haluttiin muistaa kiitoksin. OULUN DIAKO-
NISSALAITOKSEN VUOSIKERTOMUS 1965.
Oulun Diakonissalaitoksen tilat olivat 1960-luvulla varsin
ajanmukaiset ja laitos vuokrasi tilojaan myös Oulun yliopiston
käyttöön. Huoltokeskuksessa kuvattuna sisar
Hilda Kiviniemi (o.s. Backman) vuonna 1966. Oikean
puoleisen sisaren nimi ei ole tiedossa. ODL ARKISTO.
28 29

Oulun Diakonissakodin toiminnassa näkyi nopeasti kirkkolain muutos
vuonna 1944. Kaupunkilähetys siirtyi seurakunnan toiminnaksi. Oulun
Diakonissakodista tuli Oulun Diakonissalaitos vuonna 1948, jolloin sen
vahva sidos seurakuntaan purettiin ja taustayhteisöksi tuli yhdistys nimeltään
Oulun Diakonissalaitos ry. Yhteyttä laitoksen ja seurakunnan
välillä ei kuitenkaan katkaistu kokonaan, vaan Oulun Diakonissalaitoksen
tärkeäksi toimintamuodoksi tuli kirkollisen diakonian tukeminen ja
yhteistyö sen kanssa.
Yhteiskunnan murros havahdutti diakonissalaitokset pohtimaan
sitä, mikä jatkossa tulisi kuulumaan yhteiskunnalle, mikä kirkon diakoniatyölle
ja mikä diakonissalaitoksille. Suomalaisia diakonissalaitoksia
oli yhteensä viisi 1950-luvun alussa. Sodan jälkeisten vuosikymmenten
keskeisiä ilmiöitä niissä olivat sisarkotimallin hiipuminen, jännitteet vanhan
ja uuden välillä, runsas keskustelu ja kannanotot toiminnan kehittämisestä
ja toteuttamisesta sekä painopisteen hakeminen sairaalatyön ja
muun diakonian välillä. Toiminnalle oli ominaista perinteisten ihanteiden
arvostus, mutta samalla halu uudistua ajan vaatimuksiin vastaten.
Sodan heikentämät kansainväliset diakoniaväen yhteydet virisivät rauhaan
palaamisen jälkeen nopeasti. Pohjoismaiden lisäksi kontakteja oli
muuallakin Euroopassa, ja ne koettiin tärkeiksi.
Sotavuosien jälkeen jatkui käytäntö, jonka mukaan sisarten tuli olla naimattomia
ja kihlautuminen tai avioliitto merkitsivät yhä sisarkunnasta
eroamista. 1950-luvun puolivälin tienoilla luovuttiin käytännöstä, ettei
oppilas saanut olla kihloissa. Sisarkotimallia rapautti sekin, että kirkkolain
muutos teki seurakunnista palkanmaksajia niiden palveluksessa
työskenteleville sisarille. Aiemmin seurakunnat olivat maksaneet korvauksen
diakonissalaitokselle, joka sitten maksoi pienen palkan sisarelle.
Sisarten määrä kasvoi. Vuonna 1948 heitä oli yhteensä 298, vuonna
1967 yhteensä 477. Seurakunnat ja oman laitoksen sairaala tarjosivat
suurelle osalle työsarkaa. Myös kunnat, valtionsairaalat ja yhdistykset
saattoivat työllistää diakonissoja. Pohjois-Suomen seurakunnissa työskentelevät
diakonissat tekivät edelleen varsin paljon kiertävää työtä.
Opetustavat ja -välineet
muuttuivat vuosien mittaan.
Opiskeluun kuului sekä käytännöllisiä
että tietopuolisia aineita.
Kuvassa rainafilmejä, kasetti ja
oppikirjoja. ODL ARKISTOSSA
KUVANNUT JUHO KARJALAINEN.
Sisar Ellen Ihamäki Alajärvellä vuonna 1969.
Pohjois-Suomen diakonissat kulkivat työssään
pitkiä matkoja sairaiden ja tarvitsevien
luo. Vähitellen mopedit ja autot
alkoivat vähentää käveltyjä, hiihdettyjä
ja pyöräiltyjä kilometrejä. ODL ARKISTO.
Inarin seurakuntasisar Armi Nynäs
(o.s. Alanko) lähetti Oulun Diakonissalaitokselle
täyttämänsä lomakkeen
vuonna 1961. Pitkät välimatkat olivat
väistämätön osa työtä. ODL ARKISTO.
30 31

Oulun Diakonissalaitoksella opiskelijoita, sisaria ja koko henkilökuntaa
yhdisti kristillinen maailmankatsomus. Oulun Diakonissalaitos halusi
sairaalassaan näkyvän kristillisen hengen ja ihmisen kohtaamisen
myös henkisenä ja hengellisenä olentona. Oulun Diakonissakodin tai
Oulun Diakonissalaitoksen opetuksesta oli puhuttu sairaanhoitajakouluna,
mutta vuonna 1959 sen nimeksi tuli Oulun Diakonissakoulu. Oulun
Diakonissalaitos halusi mieluummin painottaa diakoniaa, johon kuului
sairaanhoito, kuin olla pelkkä sairaanhoitajien kouluttaja. Koko koulutuksen
tavoitteena pidettiin diakonissan pätevyyttä. Oulun Diakonissakoulusta
tuli Oulun Diakonissaopisto vuonna 1969.
Oulun Diakonissakoulun
opiskelijat
Raili Hautajärvi
ja Armi Alanko
syventyneinä
anatomiaan.
ODL ARKISTO.
Vanhukset olivat merkittävä ryhmä Oulun Diakonissalaitoksen toiminnassa.
Laitoksen vanhainkotiin oli 1960-luvun alussa enemmän tulijoita
kuin voitiin ottaa vastaan, joten isompi vanhainkoti alkoi näyttää ajankohtaiselta.
Vanhainkoti Vesper vihittiin käyttöön vuonna 1964. Vanhuksille
järjestettiin muun muassa kahvi- ja hartaushetkiä, raamattupiiri ja
kiirastorstaisin ehtoollinen. He osallistuivat vointinsa mukaan laitoksen
juhlahetkiin ja retkille, tekivät käsitöitä laitoksen myyjäisiin ja olivat osa
laitoksen yhteisöä.
Pian Oulun Diakonissalaitos ryhtyi rakentamaan vanhusten vuokratalo
Lyhtyä samaan kortteliin. Vanhuksille, sotainvalideille ja -veteraaneille
rakennettiin myös kuntouttamislaitos. Kuntotaloksi nimetty rakennus
saatiin käyttöön 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, ja laitoksella aloitti
fysiatrian osasto.
Terveyspalvelut, vanhustenhuolto
ja tutkimus edellä
Sodan jälkeiseen elinkeinorakenteen muutokseen liittyi nopea taloudellinen
kasvu, joka jatkui 1990-luvun alun lamavuosiin asti lukuun ottamatta
1970-luvun alun öljykriisin aiheuttamaa hitaampaa vaihetta.
Julkisen sektorin palveluita tuli erityisesti kuntiin, ja hyvinvointivaltion
kehittäminen kasvatti niiden sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluita
1970- ja 1980-luvuilla.
Kansanterveyslaki tuli voimaan vuonna 1972, mikä aiheutti suuren
muutoksen suomalaisessa terveydenhuollossa. Laki velvoitti kunnat
järjestämään asukkailleen perusterveydenhuollon palvelut joko omatoimisesti
tai yhteistyössä muiden kuntien kanssa. Vaikka väestön olot
keskimäärin paranivatkin, taloudellinen turvattomuus ei kuitenkaan
poistunut Suomesta kokonaan. Sosiaalisten ja psykososiaalisten ongelmien,
esimerkiksi avioerojen, alkoholismin, itsemurhien ja väkivallan,
arvioitiin lisääntyneen.
Lama 1990-luvun alussa
merkitsi voimakasta käännettä
aiempaan kehitykseen. Se lisäsi
kritiikkiä sosiaalipolitiikkaa
ja sen kustannuksia kohtaan, ja
näihin kuluihin vaadittiin leikkauksia.
Lama yllätti suomalaiset
ennen kuin hyvinvointiyhteiskunta
saatiin viimeisteltyä,
ja sosiaalipalveluihin ja -turvaan
jäi puutteita. Lama lisäsi myös
julkista keskustelua sosiaalisen
huolenpitotyön tekijöistä ja siitä,
mikä kuului kunnalle, yrityksille,
läheisille ja vapaaehtoisille
auttajille. Järjestöt ja vapaaehtoistoiminta
otettiin taas tunnustettuina
mukaan sosiaalialan tekijöiden
joukkoon. Hoiva-alan
yrittäjillekin oli uudenlaista kysyntää.
Oulun Diakonissalaitoksen sairaala
tunnettiin 1900-luvun lopulla monipuolisesti
palvelevana. Oulun Diakonissalaitos
tiedottaa -lehdestä vuodelta 1988.
Piirrokset Sakari Orava. ODL ARKISTO.
32 33

Keskeinen uudistus 2000-luvun alun terveydenhuollossa oli vuonna 2005
voimaan tullut hoitotakuu, joka määritteli hoitoon pääsylle määräajat.
Toinen merkittävä uudistus oli valtion ohjaama kunta- ja palvelurakenneuudistus.
PARAS-hankkeen tarkoituksena olivat säästöt ja tuottavuus
kuntaliitoksilla ja suuremmilla terveydenhuollon kokonaisuuksilla. Julkiseen
keskusteluun nousivat väestön ikääntyminen, terveydenhuollon kustannukset,
hoitoon pääsy, suuret terveyserot ja mielenterveysongelmat.
Tulo- ja varallisuuseroja ei enää yleisesti mielletty ongelmaksi yhteiskunnassa,
ja sosiaalipolitiikka sai aiempaa vähemmän huomiota. Vuonna
2008 Suomeen rantautunut finanssikriisi sai suomalaisten katseet kääntymään
jälleen oman maan elinkeinorakenteeseen ja julkiseen talouteen.
Oulun väkiluku kasvoi. Vuonna 1990 Oulu saavutti 100 000 asukkaan
rajan, ja vuonna 2010 asukkaita oli yli 140 000. Oulun Diakonissalaitokselle
1970-luku oli suurten, perustavanlaatuisten muutosten aikaa. Suomalaisen
yhteiskunnan kehittynyt sosiaali- ja terveydenhuolto haastoi
diakonissalaitoksia ja pakotti ne muutokseen. Oulun Diakonissalaitoksen
toiminnassa vanha ja uusi elivät rinnakkain ja limittäin, mutta eivät
vastakkain. ODL piti yllä monia perinteitä aina 1990-luvulle asti, ja osaksi
vielä sen jälkeenkin.
Oulun yliopistollisen keskussairaalan rakennustyöt olivat alkaneet
1960-luvulla, ja ne valmistuivat vaiheittain vuosina 1972–1974. Vuonna
1972 lääninsairaalasta voitiin jo siirtää klinikoita uusiin tiloihin. Oulun
Diakonissalaitoksen kanssa tehty vuokrasopimus purettiin, ja sen tiloissa
toimineet yliopistollisen sairaalan osastot siirrettiin uusiin tiloihin.
Diakonissavihkimys säilyi merkittävänä tapahtumana Oulun Diakonissalaitoksen
yhteisössä. Kuva vihkimyksestä vuonna 1973. ODL ARKISTO.
Sisaret ovat lahjoittaneet
kotilaitokselleen kuvanveistäjä
Kalervo Kallion teoksen ”Tyhjät kädet”.
Se sijaitsee sisarten yhteishaudalla
Oulun hautausmaalla. ODL ARKISTO.
34 35

Oulun Diakonissalaitoksen koulutus uudistui. Siihen tuli muitakin kuin
seurakuntasisaren ja sairaanhoitotyön linjoja. Tiloja ja palveluita tarjottiin
yhä enemmän muiden toimijoiden käyttöön, ja näin Oulun Diakonissalaitoksesta
tuli tärkeä tukija, mahdollistaja, yhteistyökumppani ja palveluntarjoaja
monille. Vanhusten tarpeet, kuntoutus, urheilulääketiede
ja sairaalaan perustetut useat osastot ja poliklinikat olivat uusia alkuja.
Tieteellinen tutkimus tuli keskeiseksi osaksi Oulun Diakonissalaitoksen
toimintaa jo 1970-luvun alkupuolella. Yhdistyksenä toimineesta Oulun
Diakonissalaitos ry:stä tuli vuonna 1979 Oulun Diakonissalaitoksen Säätiö,
jonka lyhenteeksi vakiintui myöhemmin ODL.
Oulun Diakonissalaitoksesta kehittyi vanhustyön edelläkävijä. Se pyrki
lisäämään vanhusten sosiaalista vuorovaikutusta, luomaan yhteisöllisyyttä
ja turvallisuutta sekä huolehtimaan viihtyisyydestä, ympäristön
estetiikasta ja hengellisistä tarpeista. Oulun keskustaan nousi Kolmenpolventalo,
jossa asui kolme sukupolvea. Siinä oli vanhuksille 30 asuntoa
ja kymmenen ODL:n henkilökunnan työsuhdeasuntoa. Alakerrassa toimi
ensin Nuorten Ystävien päiväkoti, joka sittemmin siirtyi Oulun kaupungin
omistukseen. Siellä oli välillä myös muita vuokralaisia. Lisäksi
ODL tarjosi 1970-luvun lopulta lähtien vuokra-asunnot 20 eläkeläiselle
ja perusti suojatyössä käyvien kehitysvammaisten asuntolan. Laitoksen
päärakennukseen perustettiin palvelukoti 1990-luvun puolivälissä. Oulun
Diakonissalaitoksen piirissä asui vuosina 1999–2001 noin sata eläkeikäistä
vuokralaista.
Oulun ympäristökuntien paikallissairaalan toiminta alkoi vuonna 1973
Oulun Diakonissalaitoksen tiloissa. Sittemmin se muuttui aluesairaalaksi.
Oulun Diakonissalaitoksen sairaalan tiloista osa oli Oulun kaupungin
sairaala- tai terveyskeskuskäytössä vuoteen 1978 ja vuosina 1982–1993.
Yksi osasto oli 1980-luvulla myös Kempeleen Vihiluodon terveyskeskuksen
käytössä.
Varsinaisena yksityissairaala oli ODL:n ylläpitämä osasto 5A, jossa
oli 25–27 vuodesijaa. Se oli Pohjois-Suomen ainoa yksityissairaala ja sittemmin
Suomen suurin yksityissairaala Helsingin ulkopuolella. Välillä
osa paikoista oli Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin käytössä. ODL:n
lääkärikeskusta uudistettiin ja monipuolistettiin 1980-luvun lopulla ja
1990-luvulla, ja sen yhteyteen avattiin uusia klinikoita.
Vanhuksille tarkoitettu vuokratalo
Lyhty ja sen yhteydessä toimiva
Lyhty-baariksi kutsuttu kerhohuoneisto
rakennettiin vuonna
1969. Baari oli suosittu ja siellä
kävi muitakin kuin talon asukkaita.
Baari tarjosi muun muassa
terveellistä syömistä, kahvia ja
tilan yhdessäoloon.
ODL ARKISTO.
36
37

Oulun Diakonissalaitoksen terveyspalvelut kehittyivät 1900-luvun lopulla
ja 2000-luvun alussa merkittävästi. Suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon
muutokset 1990-luvun alussa vaikuttivat voimakkaasti säätiön toimintaan
ja saivat sen vahvistamaan jalansijaansa muilla paikkakunnilla.
ODL:n sairaalan toiminnalle oli ollut vuosikymmeniä ominaista kristillinen
arvopohja ja ajatus lähimmäisenrakkaudesta. Sama arvopohja oli
sekä 1900-luvun että 2000-luvun sairaaloilla.
Kuntotalossa kuntoutettiin sotainvalideja, sotaveteraaneja sekä Kansaneläkelaitoksen,
sosiaalihallituksen ja vakuutusyhtiöiden lähettämiä
henkilöitä. Poliklinikka-asiakkaiden lisäksi siellä kävi kuntoutuskurssilaisia.
Fysiatrian alan toiminta kasvoi nopeasti ODL:n palveluissa. Kuntotalon
toiminta oli varsin laajaa, ja sille rakennettiin 1980-luvulla kahdesti
lisää tilaa.
Liikuntalääketieteellistä
huippututkimusta,
koulutusta ja palveluita
Oulun Diakonissalaitokselle perustettiin helmikuussa 1972 Urheilupoliklinikka,
joka nykyään tunnetaan nimellä ODL Liikuntaklinikka. Se toimi
alusta lähtien tiiviissä yhteistyössä Oulun yliopiston lääketieteellisen
tiedekunnan kanssa. Tavoitteena oli hoitaa ja tutkia urheilijoiden vammoja
ja sairauksia, tarjota mahdollisuus terveys- ja kuntotarkastuksiin,
järjestää esitelmä- ja valistustilaisuuksia urheilulääketieteen ja kuntoliikunnan
alalla sekä edistää urheilulääketieteellistä tutkimustyötä. Alkuvaiheessa
tutkimusote oli pääosin liikuntafysiologinen ja ortopedinen,
myöhemmin korostui kansanterveydellinen tutkimusnäkökulma. ODL:n
urheilupoliklinikka kehittyi yhdeksi Suomen johtavista tai jopa johtavaksi
urheilijoiden tutkimus- ja hoitopaikaksi.
Liikuntalääketiede tutkii liikunnan ja fyysisen kunnon merkitystä sairauksien
ennaltaehkäisyssä, hoidossa ja kuntoutuksessa. Se hyväksyttiin
Suomessa lääketieteen erikoisalaksi vuonna 1985, ja Oulussa aloitettiin
liikuntalääketieteen erikoistumiskoulutus. Oulun yliopiston lääketieteellinen
tiedekunta perusti sitä varten liikuntalääketieteen erikoistumisyksikön,
joka toimi urheilupoliklinikalla. Ensimmäinen väitöstilaisuus Oulun
Diakonissalaitoksella järjestettiin vuonna 1991. Oulussa alettiin järjestää
liikuntalääketieteenpäiviä vuodesta 1983 alkaen, ja siitä tuli varsin pian
merkittävä, säännöllisesti pidettävä alan koulutustapahtuma.
ODL:n urheilupoliklinikan nimi muuttui Oulun Liikuntalääketieteelliseksi
Klinikaksi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, ja klinikan toiminta on
painottunut tästä lähtien ennen kaikkea kansanterveyteen ja fyysisen aktiivisuuden
terveysvaikutuksiin. Tutkimus keskittyi muun muassa ikääntymisen,
lihavuuden ja tuki- ja liikuntaelinsairauksien sekä liikunnan
välisten yhteyksien selvitykseen. Tietoa ja osaamista pyrittiin viemään
suuren yleisön keskelle tapahtumiin ja koulutuksiin. Oulun Liikuntalääketieteellisen
Klinikan ja Oulun yliopiston yhteys säilyi tiiviinä.
Vanhukset sekä sotainvalidien
ja -veteraanien kuntoutus olivat
tärkeä osa Oulun Diakonissalaitoksen
toimintaa. Miehet polkevat kuntopyörää
Veljeskodilla, joka perustettiin 1980-luvulla.
ODL ARKISTO.
38 39

ODL kehittyy konserniksi
Oulun Diakonissaopisto tarjosi 1970-luvun alussa mahdollisuuden sairaanhoitajan
tutkinnon ja diakonian virkatutkinnon suorittamiseen. Oulun
Diakonissalaitoksen tarjoama koulutus uudistui 1970-luvulla, kun
diakonin tutkinnon suorittaminen ja kehitysvammahoitajaksi tai kuntohoitajaksi
kouluttautuminen tulivat mahdollisiksi. Oppilaitos avautui
myös miehille. Uudistusten myötä opiston nimi muuttui Oulun Diakoniaopistoksi
vuonna 1973, ja sittemmin uusia koulutusvaihtoehtoja tuli lisää.
Uudet kehitysvamma-alan hoitajat valmistujaiskuvassaan vuonna 1979.
Oulun Diakoniaopisto ei ollut enää pelkästään nuorten, diakonissoiksi
opiskelevien naisten oppilaitos. ODL ARKISTO.
Oulun Diakonissakoulusta
tuli Oulun
Diakonissaopisto
vuonna 1969 ja
Oulun Diakoniaopisto
seuraavalla
vuosikymmenellä,
ja tarjonta laajeni
kehitysvamma-alan
ja kuntohoitajakoulutukseen.
OULUN
DIAKONISSALAITOKSEN
VUOSIKERTOMUS 1976.
ODL oli aloittamassa ammattikorkeakoulun opetusta Oulussa 1990-luvun
alussa, jolloin ammattikorkeakoulut tekivät vasta tuloaan. Oulun Diakoniaopisto,
Oulun terveydenhuolto-oppilaitos, Oulaisten terveydenhuolto-oppilaitos,
Oulun sosiaalialan oppilaitos ja Oulun kauppaoppilaitos
muodostivat väliaikaisen ammattikorkeakoulukokeilun vuonna 1991. Se
vakinaistettiin ensimmäisenä ammattikorkeakouluna Suomessa Oulun
seudun ammattikorkeakoulun nimellä vuonna 1996.
Opetusministeriön päätöksellä Oulun Diakoniaopistossa pystyi suorittamaan
terveysalan ammattikorkeakoulututkinnon. Suuntautumisvaihtoehtoina
olivat diakonissa-sairaanhoitaja sekä sisätautien ja kirurgian
sairaanhoitaja. Vuosituhannen taitteessa lainsäädäntö muuttui, joten
Oulun Diakonissalaitoksen Säätiö päätyi lopettamaan osallistumisensa
Oulun seudun ammattikorkeakoulun toimintaan. Sen sijaan siitä tuli yksi
Diakonia-ammattikorkeakoulu Oy:n (Diak) ylläpitäjäjäsenistä.
Opistotasoinen koulutus jäi Oulun Diakonissalaitoksen tehtäväksi.
Lähihoitajakoulutus ja psykososiaalisen kuntoutuksen koulutus tulivat
Oulun Diakoniaopistoon uutena koulutusmuotona vuonna 1994. Sekä
opisto- että korkeakoulutasoinen koulutus ovat kehittyneet ja monipuolistuneet
edelleen. Opisto liittyi valtakunnalliseen Diakoniaopistojen verkostoon.
Mukaan tuli myös maahanmuuttajien ammatillinen koulutus.
40 41

Oulun Diakonissalaitoksen vilkkaat kansainväliset yhteydet lisääntyivät
entisestään. Neuvostoliiton rakoilun ja sitä seuranneen hajoamisen
myötä Itä-Euroopan maiden kanssa voitiin olla aiempaa enemmän tekemisissä.
Yhteydet Viroon ja Venäjän Karjalaan muodostuivat vilkkaiksi,
ja ODL esimerkiksi allekirjoitti Tallinnan kaupungin kanssa sopimuksen
kuntoutusjärjestelmän suunnittelusta. Oulun Diakoniaopistolla oli myös
kehitysyhteistyöprojekti Keniassa. Sen yhteistyökumppaneina projektissa
olivat Oulun seudun ammattikorkeakoulu ja Oulun yliopiston kasvatustieteen
laitos.
ODL:n toiminnan uudeksi rahoitusmuodoksi tulivat Euroopan komission
rahastot 1990-luvun puolivälissä Suomen EU-jäsenyyden myötä.
Ensimmäiset niiden rahoitukseen perustuvat hankkeet alkoivat vuonna
1997. Vuosituhannen taitteessa pohdinnan kohteena olivat säätiön arvot
ja säätiölle laadittiin strateginen ohjelma. Ohjelman mukaiseksi missioksi
todettiin ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnin edistäminen, jota haluttiin
toteuttaa palvelutehtävällä, koulutustehtävällä ja apua tarvitsevia ihmisiä
auttamalla. Auttamistyö päätettiin organisoida diakonisiksi projekteiksi.
Diakonisissa projekteissa ja hankkeissa säätiöllä oli useita yhteistyökumppaneita.
Säätiö uudisti organisaationsa rakenteen konserniksi vuoden 2005
alussa. Oulun Diakonissalaitoksen Säätiön terveyspalveluliiketoimintaa
ryhdyttiin yhtiöittämään ja perustettiin ODL Terveys Oy, johon kuuluivat
ODL Lääkärikeskus, ODL Sairaala ja ODL Kuntoutus. Tarkoituksena oli
eriyttää säätiön yleishyödyllinen toiminta selkeämmin liiketoiminnasta.
Kaikkea toimintaa yhdisti yhteinen kristillinen, lähimmäisenrakkautta
ja yhteiskuntavastuuta korostava arvopohja.
Lääkärikeskustoiminta oli hyvin kannattavaa. Vuosina 2005–2011 tehtiin
useita yrityskauppoja ja fuusioita, perustettiin uusia lääkärikeskuksia,
solmittiin yhteistyösopimuksia, aloitettiin uusia palveluita ja maantieteellinen
alue laajeni uusille paikkakunnille.
Yhtiöittäminen jatkui. Uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä
toteutettiin myös hyvinvointikeskukseksi kutsutun lisärakennuksen
rakentaminen kantakorttelin keskelle ja laaja peruskorjaus
sen muissa tiloissa. Uudenlaista teknologiaa otettiin aktiivisesti käyttöön,
taloushallintoa kehitettiin ja henkilökunnan osaamiseen panostettiin
voimakkaasti. Henkilökunnan määrä kasvoi, ja vuonna 2008 koko ODL
konserni työllisti yhteensä 744 henkilöä.
Paluu juurille
ODL kehitti, monipuolisti ja laajensi terveyspalveluliiketoimintaansa
määrätietoisesti ja tarkoituksenaan jatkaa sitä tulevaisuudessakin. Samalla
oli yhä selvemmin nähtävissä, miten kilpailu kiristyi tällä alalla
ja muutamat suuret toimijat kasvattivat osuuttaan voimakkaasti ulottuen
yhä uusille paikkakunnille. Pääomasijoittajat tulivat yksityiselle terveyspalvelualalle.
ODL Terveys Oy:n jalansija oli Oulussa vahva, mutta
pärjätäkseen markkinoilla pitemmän päälle sen olisi pitänyt laajentua
valtakunnallisesti toimivaksi. Oli selvää, että terveyspalvelumarkkinoiden
kilpailu kasvaisi huomattavasti myös Oulussa. Keskeinen kysymys
oli, kuka tarjoaisi palveluita edullisimmin.
ODL Terveys Oy:n toimintaan kohdistui muitakin muutoksia. Erilaiset
terveyspalveluliiketoimintaa koskevat rajoitukset lisääntyivät, ja
itse maksavien asiakkaiden sairausvakuutuskorvaukset vähenivät. ODL
konsernin johdossa muuttuva tilanne herätti pohdintoja ja keskusteluja
yhteiskunnallisesta kehityksestä, liiketoiminnan riskeistä ja siitä, mikä
on diakonissalaitoksen ydintä ja olennaisinta toimintaa.
Lopulta ODL päätyi myymään lääkärikeskus- ja sairaalatoimintansa
Terveystalo Healthcarelle 2010-luvun alussa. ODL Terveys Oy:n toiminta
oli ollut hyvin kannattavaa, ja sen liikevaihto muodosti noin 75 prosenttia
konsernin liikevaihdosta. Pitkään jatkunut vahvan sairaalatoiminnan
kausi päättyi. ODL Terveys Oy:n työntekijät saivat mahdollisuuden jatkaa
uuden työnantajan palveluksessa. Vuonna 2012 työntekijöitä oli yhteensä
229.
ODL:n johdossa oli ollut selvää, että jos yhtiö myydään, kaupasta
saadut varat käytetään siihen alkuperäiseen toimintaan, jota varten Oulun
Diakonissakoti oli perustettu yli sata vuotta aiemmin. Kaupan toteuduttua
jouduttiin kuitenkin miettimään, mitä tämä toiminta tarkoittaisi
2000-luvulla. Tätä muutosvaihetta on kuvailtu jonkinlaiseksi käymistilaksi.
Ajan mittaan suunnaksi vahvistui diakoninen, sosiaalinen työ. Siihen
keskittymistä on luonnehdittu ODL:n paluuksi juurille ja diakonian
kirkastamisen työksi.
42 43

Vuonna 2016 ODL myi myös kuntoutustoimintansa, ja vuonna 2021 hoivapalvelut
yhtiöitettiin pitkäaikaisen kumppanin Nuorten Ystävät ry:n
kanssa Hoivatie Oy:n nimellä. Hoivatie Oy toimii valtakunnallisesti ja
tuottaa sosiaalialan palveluita lapsille, nuorille, ikääntyville ja eri tavoin
haavoittuvassa asemassa oleville. Koulutuksen pitkä perinne jatkuu Diakonia-ammattikorkeakoulussa
ja Suomen Diakoniaopistossa. Opistotasoiseen
koulutukseen keskittyvä Suomen Diakoniaopisto Oy perustettiin
vuonna 2017, ja Oulun Diakoniaopisto liittyi osaksi sitä. ODL on edelleen
yksi yhtiön omistajista.
Säätiön päätoiminnot on jaettu 2020-luvulla kolmeen osioon, jotka ovat
ODL Yhdessä, ODL Liikuntaklinikka ja ODL Kiinteistöpalvelut. Niiden
lisäksi on erilaisia tukipalveluita. ODL Yhdessä toteuttaa erilaisia hyvinvointia
ja työllisyyttä edistäviä kehittämishankkeita. Hanketoiminnallaan
ODL Yhdessä myös etsii ja auttaa tukea tarvitsevia ihmisiä eri ikäryhmissä
ja elämäntilanteissa. Hanketoiminnan tavoitteena on ehkäistä
syrjäytymistä, vahvistaa osallisuutta, toimintakykyä, hyvinvointia, työllisyyttä,
työkykyä ja opiskeluvalmiuksia, edistää kotoutumista, tarjota
traumakuntoutusta sekä kehittää yhteisö- ja vapaaehtoistoimintaa. Toiminnan
rahoittajina ovat muun muassa Opetus- ja Kulttuuriministeriö
(OKM), Euroopan sosiaalirahasto (ESR), Sosiaali- ja terveysjärjestöjen
avustuskeskus (STEA) ja kunnat.
ODL Liikuntaklinikka on liikuntalääketieteen johtava asiantuntija- ja
osaamiskeskus, ja se kouluttaa alan erikoislääkäreitä. Se tarjoaa kaikille
terveydestään ja hyvinvoinnistaan kiinnostuneille ravitsemusterapiaa,
fysioterapiaa, kuntotestausta ja valmennusta sekä urheilulääkärin palveluita.
ODL Liikuntaklinikka on merkittävä liikuntalääketieteen kansainvälinen,
monitieteinen tutkimus- ja kehittämisyksikkö, ja se toimii kuuden
liikuntalääketieteen keskuksen muodostamassa Liikuntalääketiede
Suomi -verkostossa ja tiiviissä yhteistyössä Oulun yliopiston kanssa.
ODL Yhdessä -toiminnoissa rakennetaan merkityksellistä
arkea. Se on ihmisen oman toimintakyvyn vahvistumista,
yhteisöön kuulumista ja osallistumista, syrjäytymisen
ehkäisemistä ja esimerkiksi ensiaskeleita opintoihin
ja työelämään. KUVANNUT HARRI TARVAINEN.
ODL Liikuntaklinikka tekee aktiivisesti kansainvälistä,
monitieteellistä tutkimusta, ja sen asiantuntijat tarjoavat
matalalla kynnyksellä muun muassa fysioterapiaa, kuntotestausta
ja valmennusta, urheilulääkärin palveluita ja
ravitsemusterapiaa. KUVANNUT HARRI TARVAINEN.
44 45

Monitieteistä tieteellistä tutkimusta ohjaavat Oulun Diakonissalaitoksen
säätiön strategia ja valtakunnalliset liikuntapoliittiset linjaukset. Tutkimus-
ja kehittämistoiminnan tavoitteena on edistää erityisesti vähän liikkuvien
fyysistä aktiivisuutta, terveyttä ja hyvinvointia. Tutkimuksen ja
kehittämisen merkittävimmät ulkopuoliset rahoittajat ovat Opetus- ja Kulttuuriministeriö
(OKM), Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN), Euroopan
sosiaalirahasto (ESR) ja yksityiset säätiöt. ODL Liikuntaklinikka kouluttaa
lukuisia väitöskirjatutkijoita yhteistyössä Oulun yliopiston kanssa.
ODL Kiinteistöpalvelut vastaa säätiön asuntojen ja toimitilojen vuokraamisesta
sekä kiinteistöjen ylläpidosta ja kehittämisestä. Säätiö omistaa
yhteensä 48 000 neliötä kiinteistöjä. Niistä hieman yli puolet sijaitsee
samassa kantakorttelissa, johon Oulun Diakonissakoti perustettiin vuonna
1896.
ODL on vakavarainen toimija, jolle ovat tärkeitä järkevä taloudenpito ja
vastuullisuus. Talouden perustana ovat kiinteistöomistukset ja kestävä
sijoitustoiminta. Aktiivinen lahjoitustoiminta luo mahdollisuuksia laajalle
toiminnalle. Nykyisenä toimialueena on Oulun hiippakunnan alue,
joka on paljon laajempi kuin pelkkä Oulun seutu ulottuen Keski-Pohjanmaan
Perhosta Lappiin.
ODL on yhteiskunnallinen yritys, ja sille on myönnetty Yhteiskunnallinen
yritys -liiketoimintamerkki. Yhteiskuntavastuullisuus näkyy jokapäiväisessä
toiminnassa vastuuna ihmisistä, ympäristöstä ja taloudesta.
Liiketoimintayhtiöiden tuottama voitto käytetään säätiön yleishyödyllisten
palveluiden ja diakonian toteuttamiseen. Ympäristövastuullisuuden
tavoitteena on vähentää haitallisia ympäristövaikutuksia toiminnan kaikilla
tasoilla.
ODL:n toiminnan laajuus, monipuolisuus ja jatkuvat muutokset ovat
tuoneet pitkäaikaisille työntekijöille mahdollisuuksia kehittyä ammatillisesti,
edetä urallaan, kantaa uudenlaista vastuuta ja saada vaihtelua
työvuosiinsa. ODL on koettu hyväksi, turvalliseksi, vakaaksi ja luotetuksi
työnantajaksi. Vuonna 2025 työntekijöitä oli keskimäärin 90.
Oulun Diakonissalaitoksen Säätiö on kasvanut vaatimattomasta, pienestä
diakonissakodista osaavaksi, vahvaksi tekijäksi mielen hyvinvoinnin
sekä fyysisen terveyden asiantuntijana ja toimivan arjen rakentajana.
46 47

ISBN 978-952-65690-1-7
*9789526569017*