Kirjasta, Tottakai vai totta…kai (2012).pdf - Luonnonfilosofian seura

Kirjasta: Tottakai vai totta…kai (2012) 

Keskustelijat 

Agnes Airola 

Kari Kosonen 

Kaarle Kurki-‐Suonio 

Heikki Mäntylä 

Kullervo Rainio 

8.2.2012 Kari Kosonen 

Tervehdys Heikki, 

Oli sen verran mielenkiintoista tekstiä, että innostuin kommentoimaan. Lisää tulee lähipäivinä 

loppupuolesta. Luin myös "Nettisukupolven taidoista luullaan liikoja". Ehkä olin liian 

optimistinen. Jos tuosta silmäilystä tulee liian vallitseva suhteessa "perehtymis/keskittymis" 

tapaan niin sillä voi todella olla kielteistä, pinnallistavaa vaikutusta. Iltapäivälehdethän 

toisaalta ovat toimineet jo pitemmän aikaa printtimediassa silmäilyn edistäjänä. Tänään tuli 

Tiede-‐lehti, jossa oli artikkeli aivojen suorituskyvystä. Siinä johtopäätös oli, että aivomme 

ovat luultavasti suorituskyvyltään lähes teoreettisessa maksimissaan. Tällöin lehden mukaan 

suorituskykyä voidaan nostaa vain esim tiimityöllä, verkottumalla, sillä intersubjektiivisella 

tiedolla. Toinen sopeutumistapa on ehkä se, että esim ns silmäily-‐ ja multitask 

kyvykkyysaivoissa vahvistuu, mutta sen kääntöpuolena on sitten pitkäjänteisen, syvällisen 

ajattelukyvykkyyden heikentyminen. Tätäkään ei voi tietenkään yleistää koskemaan kaikkia -‐ 

edelleenkin ne , joilla on harrastuneisuutta keskittymistä vaativaan , tulevat samalla 

vahvistaneeksi sitä palvelevaa aivojen suorituskykyä. Filosofin harrastaminen edellyttää 

keskittymistä, johon antiikin filosofeilla oli varmaankin mahdollisuus. 

Tuosta tietäjälleen totta-‐jutusta vielä selvennöstä. Kuvaako seuraava sitä? "Omaksuttu tieto 

on aina tietäjälleen totta" tulee esiin erittäin voimakkaasti esim Alzheimerin sairautta 

potevilla ja harhaisista psykoosesita kärsivillä. Harhaiset kuvitelmat henkilöistä, paikasta jne 

ovat heille totta vaikka ne eivät ole totuudellisia, minun havaitseminani. Heidän kanssaan on 

vaikea tai mahdotonta löytää yhteistä säveltä sillä hetkellä. Kun ymmärtää mistä on kysymys, 

voi kuitenkin suhtautua asiaan oikealla tavalla -‐ siis ei lähteä esim turhaan väittelemään tai 

kinaamaan heidän kanssaan. Täysin " terveitten" välilläkään ei voida koskaan päästä täysin 

"yhteiseen ymmärrykseen" toisistamme, koska meillä ei voi olla edes täysin samanlaista 

käsitystä käyttämiemme sanojen merkityksistä. Olen kyllä joskus miettinyt, että mikä saa 

ihmisen ajattelemaan jollain tietyllä tavalla asioista, silloin varsinkin kun mielipiteet ovat 

erittäin jyrkät. Liikutaanko siinä jossain "sairaan" -‐ "terveen" akselilla, kuinka paljon yhteisöt 

vaikuttavat, mitkä vaikuttavat minun tietäjänä "toden" muodostumiseen. 

Itse olen ollut työelämäni informaatioteknologian parissa ( Posti-‐ ja lennätinlaitos -‐ 

TeliaSoneran palveluksessa Suomessa, Srilankassa, Saksassa, YK:n hommissa Zimbabwessa, 

Mauritiuksella, Bhutanissa, Iranissa -‐ Telecom Finalndin talousjohtajana, kehitysjohtajana, 

maajohtajana, konsulttina ja konsulttiyhtiön hallituksen puheenjohtajana). Aikaa 

leimasi jatkuvat voimakkaat muutokset informaatioteknologiassa, markkinoissa, 

organisaatiorakenteissa jne. On tullut seurusteltua ja tehtyä työtä mitä erilaisimpien ihmisten 

1

kanssa. Informaatiosta on pitänyt yrittää löytää erityisesti muutosta ennakoivia ja niihin 

vastaamiseen liittyviä palasia. 

Samaa miletä, että apparaattia tutkimalla ei selviä sen perimmäinen tarkoitus. 

Käynnissä oleva globalisaatio ei tuo pelkästään hyviä asioita, ei veljeyttä ja tasa-‐arvoa. Itse 

asiassa mielestäni kaikissa muutoksissa tulee aina sekä positiivisia että negatiivisia 

seurauksia. Eikä kaikkea voi hallita eikä aina ole tarpeenkaan. Tulee mieleen Telessä 

toteuttamamme organisaatiomuutokset 1980-‐ luvulla ja 1990-‐luvulla, joiden tekemisessä olin 

mukana. 1980-‐luvulla siirryimme tekniikkapohjaisesta organisaatiosta palvelupohjaiseen 

tulosyksikköorganisaatioon. Sillä oli voimakas positiivinen vaikutus palvelujen kehittämiseen, 

kannattavuuden parantumiseen, ennen kaikkeamuutokseen "virastomaisuudesta" 

yrittäjämäiseen toimintaan. Tulosyksiöiden johtajille annettiin varsin suuri vastuu ja valta. 

Negatiivinen vaikutus, joka etukäteen tiedostettiinkin, oli se, että jotkut tulosyksiköt 

ryhtyivät investoimaan päällekkäisiin resurrsseihin yms. Positiiviset vaikutukset olivat 

kuitenkin selvästi suuremmat kuin nuo negatiiviset. 

Kirjoittelen vielä jatkokommentteja loppukirjasi osalta 

Minäkin toivoisin viinin piiriltä enemmän kunnollista fundeerausta päivän aiheesta ja muusta. 

Nyt on ollut käymissäni piireissä vähän liikaa joko totuuksien julistamista, 

ihmistenepäpäteviksi jopa rikollisiksi leimaamista ja tai sitten pelkästään huumorin viljelyä. 

Terveisin Kari 

9.2.2012 Heikki Mäntylä 

Tervehdys taas, 

On mielenkiintoista vertailla kokemuksia ja näkemyksiä uuden LFS:laisen kanssa. Olet 

todellakin ollut tilaisuudessa avartaa mielen maisemaasi erilaisissa kulttuureissa. 

Matkapäiviä on minullekin työn puitteissa kertynyt, mutta pitempiaikaisissa työtehtävissä en 

ole ulkomailla ollut. 

Varsin monissa asioissa olen kanssasi jälleen samaa mieltä, mutta vältän niiden 

kommentointia ajan säästämiseksi, ettei mene hymistelyksi. 

Siis asiaan. Olen ollut toistuvasti pettynyt Tiede-‐lehden tasoon. Se on mielestäni joskus lähes 

Valittujen Palojen luokkaa. Ajan hengen mukaisesti lehti hakee ja raportoi sensaatioita, joissa 

on siteeksi asiaa ja faktaa, mutta myös yllättävän paljon kaikenlaisia spekulaatioita ja 

suoranaisia virheitä. Aivojen ”käyttöaste” on aina ollut arvailujen kohde. Arviot ovat 

vaihdelleet 10 %:sta nyt tähän mainitsemaasi teoreettiseen maksimiin. En ole lukenut tätä 

viimeisintä Tiede-‐lehteä, mutta epäilen, että mittausmenetelmän kuvaus ja perustelut ovat 

saaneet vain vähäistä huomiota jos ollenkaan. ”Teoreettinen maksimi” herättää minussa tässä 

yhteydessä jo käsitteenä epäilyjä. Täytyy kuitenkin ehkä vilkaista tätä uusinta Tiede-‐lehteä. 

Onhan aihe kiinnostava. Oma, tutkimuksiin ja mittauksiin perustumaton, näkemykseni on, 

että kunkin aivot toimivat sillä ”maksimaalisella” teholla, jota itse kukin niiltä vaatii. On 

lukuisia tutkimuksia, jotka kertovat, että aivojen suorituskykyä voi toki kehittää. 

2

Viittauksesi Alzheimerin tautiin ja psykoosiin kuvaa ajatteluani oikein hyvin. Meillä kaikilla on 

omia ”totuuksiamme”. Tosin ns. ”terveiden” totuudet muistuttavat enemmän toisiaan, joten 

niistä tulee intersubjektiivisia, vaikutusvaltaisempia ja hyödyllisempiä. 

Kokemuksesi organisaatiomuutoksesta on mielenkiintoinen. Omat kokemukseni koko 

työajaltani näyttävät osoittavan, että organisaatiomuutos vaikuttaa aina myönteisesti, 

ainakin aluksi. Luin joskus tutkimuksesta, jossa pyrittiin selvittämään valaistuksen vaikutusta 

työtehoon. Kun valaistusta lisättiin, työteho parani merkittävästi. Joku neropatti keksi 

kyseenalaistaa tuloksen ja teki vastakkaisen kokeen. (ei samalle porukalle) Tulos: Kun 

valaistusta himmennettiin, työteho parani. Psykologien selitys asialle oli: Työn tekijät 

kokivat, että heistä, heidän työstään ja työolosuhteistaan oltiin kiinnostuneita ja se lisäsi 

motivaatiota. 

Kuten totesin, omat kokemukseni viittaavat tähän suuntaan. Meillä, sekä Valmetissa että 

Ahlströmillä tehtiin mittava ja syvälle luotaava organisaatiomuutos siirtymällä 

tulosyksikköorganisaatiosta matriisiorganisaatioon. Odotukset olivat suuret. Muutoksen 

implementointiin sekä koulutukseen panostettiin konsulttien avulla paljon. Aluksi kaikki 

edistyi hyvin, mutta varsin nopeasti ilmeni ongelmia. Lopulta alettiin haikailla takaisin 

tulosyksikköorganisaatioon, jossa vastuut ja valta koettiin selkeämpinä. Itse olen 

varauksettomasti tulosyksikkömallin kannattaja. Vaikka vastuut ja velvoitteet koetetaan jakaa 

matriisissa yksityiskohtaisen selkeästi, se ei oikein toimi saumakohdissa. Päällekkäisyyksien 

poistaminen ei useinkaan tuota riittävää, saati toivottua tulosta. Muutokset ovat kuitenkin 

välttämättömiä koska ne estävät ”virastoitumista”, joten niillä on usein arvo sinänsä. 

Jään odottelemaan jatkokommenttejasi, 

Heikki 

PS 

Koetin ostaa paikallisesta R-‐kioskista Tiede-‐lehden, mutta heillä ei ollut. Täytynee käydä 

isommassa. 

10.2. 2012 Kari Kosonen 

Aamutervehdys 

Tiede-‐lehden artikkelissa ei ollut kysymys aivojen käyttöasteesta vaan siitä, että itse masiinaa 

ei enään saada kovin paljon paremmaksi aivoja suurentamalla, aivonystyröitä pienentämällä ( 

vrt mikropiirit) tai verkottamalla lisää. Vastaan tulee aivosignaalien nopeuden hidastumista, " 

kohinan" lisääntymistä,suurempaa energian tarvetta. "Teoreettinen maksimi" oli 

harhaanjohtava, parempi olisi ollut optimi. Aivojen suorituskykyä voi itse kehittää, mutta 

siinäkin jossain tulee vastaan ehkä tuo piirre, että jos olen kehittänyt suorituskykyä 

silmäilykyvyssä, minulta heikkenee kyky keskittyä. 

Tulosyksiköissä vastuu ja valta ovat selkeämpiä. Silloin täytyy sietää, että päällekkäisyyksiä 

syntyy. Kunkoordinointiongelmia tulee, liian helposti mennään sitten toiseen suuntaan liikaa 

jai ryhdytään koordinoimaan voimakkaasti, jotta saadaan päällekkäisyydet poistettua. Kun 

liikaa koordinoidaan tukahdutetaan helposti oma-‐aloitteellisuus, vastuut hämärtyvät ja sitten 

3

ajaudutaan todella vaikeuksiin. Tästäkin on kokemuksia. Valaistusjutusta olen itsekin lukenut. 



Tervehdys Heikki! 

Tässä vähän lisää ajatuksia, joita syntyi kirajstasi. Liittyy vielä Tiedon mahti-‐kappaleeseen 

T Kari 

Samaa mieltä tieteen ”totuudesta” ja ”objektiivisuudesta”. Lukemani Raimo Lehden kirja 

”Leijonan häntä” oli mielestäni kiinnostava. Lehden näkemys on, että tieteellisten 

menetelmien avulla saamme kuvaa hännästä ja uskomus on, että siellä takana on myös se 

leijona. Luonto kertoo meille itsestään jollain lailla oikealla tavalla. Matematiikan kieli esim on 

yllättävän hyvä kuvaamaan luonnon käyttäytymistä, ainakin omassa käsitettävässä 

kosmoksessamme ( Lehden kielellä mesokosmoksessa. Mikrokosmoksessa arkijärki ei pelaa. 

Uskontojen säilymisessä on kysymys ehkä monesta asiasta. Yksi voi olla se, että ihmiset 

luonnostaan hakevat tarkoitusta, moraalisia ja eettisiä vastauksia, yhteisöllisyyttä tälläkin 

tavalla. Inhimillinen tieto tulee aina olemaan rajallista. Se on ollut nykyistä vielä rajallisempaa 

menneinä aikoina, jolloin ilmiöitä on selitetty uskonnollisilla käsitteillä. Lainsäädännön 

puuttumisen on korvannut kiivas jumala, jota on pelättävä ja joka tuomitsee. Meillä on 

kesämökki Sauvossa. Siellä on kaksi kirkkoa, keskiaikainen Sauvon kirkko ja 1990-‐luvun 

alkupuolella valmistunut Karunan kirkko. Aikakausien erilaisuutta kuvaa mielestäni hyvin 

kirkkojen maalaukset ja tekstit. Sauvon kirkossa maalauksilla kuvataan paholaisia ja helvettiä. 

Kirkossa on Ruotsin valloitussodissa mukana olleiden aatelissukujen vaakunalippuja. 

Karunan kirkossa alttarin yläpuolella on teksti: Jumala on rakkaus. Minua miellyttää 

Karuna enemmän. Uskonnollisten ja muiden fundamentalistien määrä näyttää lisääntyvän. He 

julistavat oikeaoppisuutta, vääräuskoisten likvidointia jne. Tullaanko näkemään keskiaikaisia 

maalauksia taas? 

Evoluutioteoria ei voi todellakaan olla uskontojen vasta-‐argumentti luojan olemassaololle. 

Evoluutioteoriahan kuvaa lajien kehitys-‐ ja säilymismekanismeja, ja on todettu kuvaavan 

niitä varsin hyvin. Eikö evoluutioteoriassakin ole ohjausta, joka on luonnon valinnan 

mekanismi. Evoluutio ei ole täysin sattumanvaraista. 

Sattumasta kirjoitat laajemminkin. Se on mielenkiintoinen alue. Sattumanvaraisella 

prosessilla ei ole suuntaa eikä tavoitteita. Mutta, kun kehitys ei ole täysin sattumanvaraista, 

johtuen esim luonnon valinnasta ja luonnon laeista. Täysin sattumanvaraisuutta on se, että 

kaikilla muutoksilla on yhtä suuri todennäköisyys. Nythän näin ei ole, vaan jotkut muutokset 

ovat todennäköisempiä kuin jotkut toiset. Eikö silloin prosessilla ole myös muita 

todennäköisempiä suuntia. Tavoitteita ei sen sijaan voi sanoa olevan olemassa ellei lasketa 

maailman loppumista entropiateorian mukaan sellaiseksi. 

”Sattuma voi olla edelleen mukana tavoitteellisessakin luomistyössä”. Itse ajattelen tähän 

suuntaan paitsi että tavoitteellisen sijaan voi laittaa tarkoituksellisen. Voidaan esimerkiksi 

4

ajatella, että ”joku voima” olisi pistänyt liikkeelle maailman syntymisen varustamalla sen 

fysikaalisilla voimilla ja mekanismeilla sekä elämän voimilla ja mekanismeilla. Fysikaaliset lait 

toimivat deterministisesti mesokosmoksessa, mikroksomosta jo kuvataan 

todennäköisyyskäsitteillä. Elämän lait toimivat (evoluutio ja varsinkin jos otetaan ”osittainen 

vapaan tahto”) ei-‐deterministisesti todennäköisten suuntien mukaan eli ei myöskään täysin 

sattumanvaraisesti. Eli kun ” maailma on pantu liikkeelle, se kehittyy tiettyihin todennäköisiin 

suuntiin. Tällöin ”suunnittelijalla” ei olisi tiettyä päämäärää eikä suunnittelija ohjaisi 

prosessia sen liikkeelle pistämisen jälkeen ellei päämääräksi voida katsoa tällaisen prosessin 

aikaansaaminen. 

Hesarin jossain kuukausiliitteessä haastateltiin Hintikkaa. Hän sanoi, että todennäköisyyden 

käsite on sellainen aihealue, jota hän haluaisi vielä tutkia ja ilmoitti tutkivansakin. Se on 

hänen mielestään erittäin tärkeä, mutta samalla vaikea alue. Todennäköisyys kiinnostaa 

minuakin. Töissä olin tekemisissä sen kanssa. TeliaSoneran CEO Nybergillä oli lause, joka 

meni suurin piirtein seuraavasti: todennäköisyyksien ymmärtäminen on elämän 

ymmärtämistä. No käytännön juttuna se oli sen ymmärtämistä, mikä tapahtuu täysin 

sattumalta, johon emme voi vaikuttaa ja mikä jollain todennäköisyydellä, joka indikoi, että 

taustalla on syitä, joihin voimme vaikuttaa. 

Kuvaat aihetodisteita, jotka viittaisivat päämäärätietoiseen suunnittelijaan. Personoit 

suunnittelijaa taiteellisuuden ja huumorintajun ötököiden lajirunsauden kautta. 

Vastakohtaisiakin esimerkkejä löytyy ( ei-‐taiteellisuutta, ei-‐huumorintajua, sodat). Mielestäni 

”suunnittelijan” personointi on meidän subjektiivista projektiota, että suunnittelija 

olisi jotenkin samanlainen kuin ihminen luomakunnassa. Erilaisia tarkoituksiakin voidaan 

fundeerata, mutta se ei meille voi koskaan paljastua. Tarkoitusten löytäminen johtaa helposti 

vääriin johtopäätöksiin, kuten maakeskeisyyteen yms. 


Tervehdys taas Kari, 

Kiitokset mietteistäsi. Ei ollut yllätys, että olemme monesta asiasta samaa mieltä. Ei toki 

myöskään se, että jotkut yksityiskohdat kaipaavat hiukan lisäselvitystä. Onhan ymmärtämisen 

vastuu aina viestin vastaanottajalla. Muutama päällimmäinen kommentti jatkoksi. 

Raimo Lehden kirja teki aikoinaan myös minuun syvän vaikutuksen selkeydessään. Jo otsikon 

viittaus uskomuksiimme on oivallinen havainnollisuudessaan. Joitain näkemyksiä en 

kuitenkaan nielaise ihan sellaisenaan, tai ainakin haluaisin hiukan täydentää. 

Toteamukseen, että mesokosmoksessa pelaa arkijärki, muttei enää mikrokosmoksessa, 

lisäisin vielä, ettei myöskään makrokosmoksessa. Miksi sitten meskokosmoksessa? 

Mielestäni asia on ilmeinen. Meidän jokapäiväinen arkielämämme liittyy mesokosmoksen 

ilmiöihin. Niiden pohjalta tehdyt johtopäätökset ja teoriat liittyvät siis ”arkielämäämme”. 

Sekä makro-‐ että mikrokosmos ovat meille abstraktimpia, ja niistä on vähemmän välittömiä 

havaintoja. On siis pakko koettaa rakentaa jollain tavoin loogisia ja uskottavia teorioita 

vähien ja välillisten havaintojen pohjalta. (En ota tässä nyt kantaa teorioiden ontologiseen 

totuudellisuuteen, vaan ainoastaan lähtökohtien erilaisuuteen.) Havaintojen vähäisyyden tai 

puutteen ne ovat kauempana arkijärjestä ja joutuvat turvautumaan todennäköisyyksiin. 

5

Sattuman rooli on minua aina kiinnostanut. Vaikka kvanttimekaniikan asiantuntijat väittävät, 

että kvantti-‐ilmiöissä sattuma on ns. todellinen ja aito, en ole siitä ihan vakuuttunut. En tosin 

tiedä miten tämä ”aitous” on osoitettu, mutta mieltäni kaivaa epäilys, että kyse on sittenkin 

vain tiedon puutteesta ja ymmärryksen rajallisuudesta. Todennäköisyydet ovat 

matemaattisesti varsin kätevä ja käyttökelpoinen tapa selvitä tästä epävarmuudesta 

kohtuullisen kunniakkaasti. Hintikan kiinnostuksen kohde on haastava ja tietenkin vaikea. 

Yhtiösi CEO:n Nybergin lausetta tekisi mieleni hiukan modifioida. Muuttaisin sen: 

Todennäköisyyksien myöntäminen auttaa elämän ymmärtämisessä. Se auttaa 

ymmärtämään, että on asioita, joiden vaikuttamiseen kykymme riittävät, mutta myös sellaisia, 

joihin ei. 

Kuten huomautat, tavoitteellisuus ilmenee, tietyllä tavoin ns. luonnonlaeissa, jotka tiedekin 

tunnistaa. Uskomukseni mukaan maailmankaikkeus ei siis ole kehittynyt eikä kehity täysin 

sattumanvaraisesti eikä myöskään deteministisesti. Se, että joudumme tyytymään arvauksiin, 

laskelmiin ja todennäköisyyksiin, kuvaa rajallista perspektiiviämme ja rajallista kykyämme 

hahmottaa kokonaisuutta. Olemmehan vain äärimmäisen pieni osanen kokonaisuudesta. 

(Viittaan Gödelin väitteeseen ja sen yleistämisehdotukseeni) Tietomme ”suunnittelijan” 

tarkoituksista ja päämääristä ovat tieteen näkökulmasta arvauksia ja uskontojen 

näkökulmasta joillekin ilmoitettuja totuuksia, ja tulevat ilmeisesti sellaisina pysymään. 

Mielestäni emme voi tietää kuka on ”oikeassa”. Arvelen, suorastaan väitän, ettei kukaan. 

Olen täysin samaa mieltä kanssasi, että yritykset suunnittelijan personoimiseksi ovat aina 

subjektiivisia projektioita. Vaikka luulen oivaltaneeni tämän syyllistyn itse siihen ”syntiin” 

yhä uudelleen. Toki erilaisia ominaisuuksia ja tarkoituksia voidaan fundeerata, mutta ne eivät 

meille voi koskaan paljastua kokonaisuuksina. Arvailut houkuttelevat kuitenkin 

johtopäätöksiin, joita sitten koetamme aihetodisteina kaupata muille totuuksina. 

Emme taida saada aikaan kunnon näkemyksellistä kiistaa. Silti on hauskaa ja kehittävää 

saada palautetta hiukan erilaisesta näkökulmasta. Se pakottaa tarkentamaan omaakin 

ajattelua. 

Kevättalven terveisin, 

Heikki 

PS 

Ajatusten vaihdosta muistui mieleen arkielämän ohje . Koetin opettaa alaisilleni mitä 

tarkoittaa hedelmällinen ajatusten vaihto. No, tietenkin sitä, että menee pomon huoneeseen 

omin ajatuksin ja lähtee sieltä ulos pomon ajatusten kera. 

Ha,ha, 

Sama 

6


Tervehdys! 

Raimo Lehti oli aikoinaan matematiikan professorini ja siksi oikeastaan kiinnostuin alunperin 

hänen kirjastaan. Polilla seurasimme Raimoa,kun hän hurjaa vauhtia piirteli matematiikkaa 

liitutaululle. Se oli vähän toista, kun kirjan pohdinnat. 

Makrokosmos jäi pois tekstistäni. Mutta juuri niin kuin esitit. Lehtikin muistaakseni perusteli 

arkielämällä sitä, että mesokosmoksen ilmiöt ovat meille helpommin hallittavissa. 

Makrokosmos ei ole ihan niin vaikea,kuin miksrokosmos, koska makrokosmoksesta voimme 

saada kuitenkin jonkun verran välittömiä mitattavia havaintoja kun mikrokosmoksessa lähes 

kaikki havainnot ovat välillisiä. 

Sanot, että et ole täysin vakuuttunut, että kvantti-‐ilmiöissä sattuma on todellinen, aito. 

Kuitenkin uskomuksesi on, että maailmankaikkeus ei ole kehittynyt täysin sattumanvaraisesti 

eikä deterministisesti, eli uskot siihen, että sattumallakin on osansa. Tarkoitatko, että 

kvanttifysikaan osalta sattumaa epäilet, mutta muuten uskot sillä olevan rooli ( elämän 

alueella, esim ns vapaaseen tahtooon perustuvien valintojen kautta)? Todennäköisyydessä 

voi olla kysymys sekä tiedon puutteesta että siitä, että todennäköisyys todella heijastaa 

maiilmankaikkeuden sattumakompnienttia. Kuten totesit emme voi tietää, kukaan ei voi 

tietää. 

Nybergin lauseen modifiointi on OK. Se itse asiassa heijastaa paremmin liikkeenjohdon tapaa 

nähdä asia: täytyy tunnistaa sellaiset asiat, joita voimme kontrolloida ja keskittyä niihin, 

täysin sattumanvaraiset asiat ovat sellaisia, joita emme voi kontroloida, eikä niihin kannata 

siksi kohdistaa huomiota. 

Kyllä tämä keskustelu tekee hyvää. Antaa ajatuksia ja panee ajattelemaan ja pohtimaan. 

Meikäläinen on kuitenkin erittäin amatööri näissä asioissa. 



Tervehdys taas lumikinoksien keskeltä, 

Olet oikeassa, kun arvelet minun viittaavaan ns. vapaaseen tahtoon perustuviin valintoihin. 

Kyse on tietysti siitä kenen vapaaseen tahtoon viitataan. Kiistely ihmisen vapaasta tahdosta 

on vellonut filosofiassa ja uskonnoissa koko historian ajan. Se lienee edelleen jäänyt kiistan 

kohteeksi. Oman näkemykseni mukaan ihmisellä on rajallinen vapaa tahto. Mielestäni ilman 

sitä ei koko olemisessa olisi mitään ”järkeä”. Monet sattumanvaraisilta näyttävät tapahtumat 

ja ilmiöt voivat siis olla jonkin tuntemattoman ”luonnonlain” tai ”vapaan tahdon” aiheuttamia. 

Puhdas sattuma ja todennäköisyys ovat eri asioita. Todennäköisyydet ovat työkalu, joilla 

7

koetetaan hallita sattumaa ja tietämättömyyttä. Luonnonfilosofi ystävämme prof. Kullervo 

Rainio, joka valitettavasti on heikentyneen terveytensä takia ollut estynyt osallistumasta 

kokouksiimme viime vuosina, on pohtinut näitä asioita syvällisesti. Olen ollut myös hänen 

kanssaan kirjeenvaihdossa, ja koettanut tarkentaa näkemyksiäni. Hän on kirjoittanut mm. 

kirjan: Discret Process Model for Quantum and Mind Systems, ja samannimisen artikkelin 

Forld Futures-‐lehdessä, jossa on pohtinut tämän tapaisia asioita. 

Tässä eräs hänen kommenttinsa kirjeenvaihdossamme: 

”… vain yksi huomautus: Heikki käyttää ”sattuma”-‐käsitettä hiukan toisin kuin esim. minä 

käyttäisin. Hän asettaa ”sattuman” suoraan ”determinoidun” vastakohdaksi: ”… ei 

deterministisesti predestinoitu, vaan sattuman ohjailema”. Sanoisin, että niin 

kvanttievoluutioprosessia kuin ihmisen käyttäytymistäkin ohjailevat tilavektori ja 

stokastinen valinta (siirtymän eli transition ”arvonta”). Tilavektori on Markov-‐vektori (eli 

tilojen todennäköisyyksien summa = 1) . Se ilmaisee systeemin potentiaaliset tilat (niiden 

superposition) ja ”arvonta” sen, mikä niistä aktualisoituu. 

Otetaan kolme esimerkkiä tilavektorista: 

Tilat 

a b c d 

A) a .2 .3 .4 .1 

B) a 0 0 1 0 

C) a .25 .25 .25 .25 

Tapauksessa A tilavektori a edustaa aidosti superpositiota ja sen, mikä potentiaalisista 

vaihtoehdoista a, b, c tai d valikoituu, määrää Monte-‐Carlo-‐tyyppinen arvonta. Tapauksessa B 

tilavektori a on yksikkövektori ja arvontatulos on välttämättömästi c, joten tapaus kuvaa 

determinististä syy-‐seuraus-‐suhdetta. Tapauksessa C tilavektori on homogeeninen (elementit 

keskenään yhtäsuuret) ja kunkin potentiaalisen vaiuhtoehdon aktualisoituminen arvonnassa 

yhtä suuri. Tämä tapaus edustaa sattumaa – tai kansanomaisemmin ”puhdasta sattumaa”. 

Ettei syntyisi väärinkäsityksiä, sanottakoon vielä, että tässä esitetyssä diskreetin 

kvanttimekaniikan mallissa ”aktualisoituminen” merkitsee kvanttihyppyä 

kvanttievoluutioprosessissa, mutta ”realisoituminen” sensijaan systeemin siirtymää stabiiliin 

tilaan. Sellainen siirtymä tapahtuisi, jos tilavektori olisi esim.: 

a b c d 

a 1 0 0 0 

jolloin systeemi siirtyessään a-‐tilaan, jäisi siihen pysyvästi (ja sen vuoksi olisi mahdollisesti 

havaittavissa).” 

SITAATTI LOPPU 

8

Ymmärrän hyvin, että tällaiseen keskusteluun on vaikeaa orientoitua kesken kaiken, mutta 

laitan kuitenkin asian jonkinlaiseksi selvennykseksi liitteeksi erään kirjeeni Kullervolle. Ehkä 

se valaisee ajatusmaailmaani. 

Talviterveisin 

Heikki 

Liite: 

Hyvä Kullervo, 

Onneksi olkoon, että sait ennakkoluulottoman artikkelisi läpi kaikista ”vertaisarvioinneista”. 

Nehän yleensä tuomitsevat poikkeavat ajatukset. Onneksi eivät sentään kaikkia, hyvin 

perusteltuja. Luin artikkelisi läpi huolella ja luulen ymmärtäväni taas hiukan enemmän. 

Mielestäni asian filosofinen sisältö tiivistyy loppupuolen kappaleessa : 

Active information 

However, that information which is crucial for quantum mechanics is not – as David Peat 

remarks – same as that which is ”generally treated as something ‘passive’ ”; it is not as in 

Information Theory, “a cargo being shipped from sender to receiver.” …” information is not 

something passive that is carried by a book, telephone line or radio wave, but an actual 

activity in nature, a physical form, albeit subtle, that has its interaction with matter and 

energy” (Peat). 

David Bohm has given an apt name “active information” for the information having 

quantum mechanical effects. That could be seen as a brilliant innovation by Bohm. 

In the new usage of the concept of information it is very essential that it is understood as 

ontic, as an ordering factor having real effects on the occurrences – and not only epistemic, 

i.e., as the capacity of the human beings to transfer and to store the coded knowledge. This is 

the great insight by Bohm and it has a very important standing in the development of the 

recent quantum mechanics to a new direction, to a more articulated science. It widens its 

range of use decisively, it gives, for example, a feasible framework for analysis of 

consciousness. 

It is easy to see that the DPM is explicitly a presentation of active information. 

Active information is, in DPM, just the order given by the transition probability matrix. It 

guides the system’s process determining, together with the “lottery by nature” i , the sequence 

or chain of the transitions, moves, “jumps” from a superposition state to another, i.e., the 

quantum evolution. 

The transition probability matrix is an information field – and, particularly, a field of the 

active information directing the course of events? It is not an energy field but it is, however, 

real, ontic. It has its effect on the reality by controlling and directing (stochastically) the chain 

of quantum “jumps”. 

An important consequence of DPM has to be emphasized: No energy impulses are 

needed for the quantum “jumps” to occur. They are results of the assumed structure of the 

basic reality: the jumps (transitions) are constrained to happen on every time-‐step. From this 

point of view we could even say that the time per se is the reason for the events, for the 

impulses to transit! The reason for the change, transition, is time, the reason for a certain 

selection of a state (direction of the transition) is the transition probability matrix, i.e., the 

information field. (It seems that, in this description, we do not need any energy at all. Could it 

be that the proper way to treat energy in dual aspect approach would be to take it into 

account as system’s intrinsic property ?) 

9

DPM’s description of quantum evolution fits in well with Hiley’s and Pylkkänen’s remark 

concerning Bohm’s active information (Hiley and Pylkkänen, 2006): 

“The proposal is that active information at the quantum level organizes the dynamical 

evolution of the system itself.” 

“…the shape or form of the wave is more important than its magnitude.” 

We summarize our ontological view – which seems to be very near Bohmian way of thinking – 

in terms of DPM: 

The world’s fundamental structure is active information which guides systems’ chains of 

events and is describable in the form of transition probability matrices.” 

HM kommentti: Siis todellisuus ei koostu materiasta eikä edes energiasta vaan jostain, jota 

Henry Stapp kutsuu “knowings”. Tämä on mielestäni oleellinen, nykyfysiikasta poikkeava 

näkökulma. Mutta mitä tai mikä on tuo “knowings”? David Bohm tuo siihen jonkinlaista 

valaistusta toisella nimellä: “active information” Sinä täsmennät vielä jatkossa: “Active 

information is, in DPM, just the order given by the transition probability matrix.”. Näin voit 

käsitellä sitä matemaattisesti kvanttimekaniikan viitekehyksessä. Sitten jatkat: “It guides the 

system’s process determining, together with the “lottery by nature” 1 , the sequence or chain of 

the transitions, moves, “jumps” from a superposition state to another, i.e., the quantum 

evolution.” Mieltäni vaivaa: Mistä tulevat nuo todennäköisyydet? Mitä tarkoittaa “lottery by 

nature”? Arpooko luonto todennäköisyyksiä ikään kuin evoluutioteorian kontekstissa? 

Alaviitteessä toteat: ”The ”lottery by Nature” as well as the ”quantum jump” are still big 

”mysteries” – we have to confess – but not bigger than the ”collapse of wave function” in the 

standard model of quantum mechanics.” Jos oikein haluan pilkkuja ruotia, voin ihmetellä 

miksi ”mysteries” on sitaateissa ja ”Nature” on yllättäen isolla alkukirjaimella. Siitä pälkähti 

mieleen: Entä jos korvaan käsitteen “active information” “God” –käsitteellä ja samalla muutan 

“information field” “God’s will” –käsitteeksi. Ymmärrän toki, että Jumala-‐käsite on erilaisten 

uskontojen omima termi, joka ei epämääräisyydessään sovi tieteelliseen kontekstiin, mutta 

teki mieli kokeilla millaisia mielikuvia tai ristiriitoja se loisi ympättynä tähän pohdiskeluun. 

Kokeilin tätä mielessäni lukiessani tekstiä uudelleen, eikä se tuntunut ihan hölmöltä vaan 

lähes luontevalta. (Olenkohan ihan pihalla?) Haluan painottaa, etten ole millään 

uskonnollisella missiolla vaan koetan ainoastaan testata ymmärrystäni ja syntyneitä 

mielikuviani. 

Artikkelisi herätti paljon ajatuksia. Toivottavasti näin tapahtuu myös laajemmissa 

asiantuntevissa piireissä ja toivottavasti kommentoivat. 

Hyviä talvipäiviä toivottaen, 

Heikki 

10


Tervehdys! 

Paul Talvio ryhtyi jostain syystä tenttaamaan käsitystäni vapaasta tahdosta heti, kun 

ensimmäsitä kertaa osallistuin Seuran kokoukseen. Sanoin ehkä vähän samalla tavalla kuin 

sinä, että koen, että minulla sekä on vapaata tahtoa että minulle ei ole vapaata tahtoa. 

Tarkoitan sitä, että on valintatilanteita, joissa koen, että minulla on taipumus valita 

tietyllä tavalla johtuen kokemushistoriastani, luonteestani jne. Näitä tilanteita voisi ehkä 

kuvata esittämilläsi tilaverktorin tiloilla A, B, C. C edustaa tilannetta, jossa valitsen " täysin 

vapaalla tahdolla", ei voida etukäteen mitenkään ennakoida valintaani. Tapauksessa B 

voidaan puhua "syyntakeettomuustilanteesta" oikeuden mukaan. Olen toiminut siten, kun 

olen johtuen siitä että minulla on tietty syy esim psyykkinen sairaus, joka "pakottaa" minut 

tekemään näin ilman vapaata tahtoa ja siihen liittyvää vastuuta. 

Voidaan kai sanoa myös, että monet ei-‐sattumanvaraisiksi koetut tapahtumat ja ilmiöt ovat 

sattumanvaraisia. Esim ihmiset kokevat usein että jokin tapahtuma on ollut "johdatusta", 

ennalta määrätty, vaikka tilastollisesti sellainen voi olla tåysin satunnaista. 

Kiitokset kirjeenvaihdostasi Kullervo Rainion kanssa. Täytynee hankkia jostain tuo DPM kirja 

tai artikkeli. 


23.4.2012 Kaarle Kurki-Suonio 

Keväinen tervehdys! 

Mieleni on kauan tehnyt kirjoittaa palautetta kirjastasi "Totta kai vai totta ... kai". Hyvä 

otsikko! Lukiessani kirjasin runsaasti huuto-‐ ja kysymysmerkkejä merkeiksi kohtiin, joita teki 

mieli kommentoida. Joudun kuitenkin heti tuottamaan Sinulle pettymyksen: Tämän viestin 

tarkoitus ei ole käydä läpi noita kohtia. Ehkä joskus myöhemmin jaksan. Nyt on vain yksi 

kysymys, joka jäi minua vaivaamaan Tapio Ala-‐Nissilän esitelmätilaisuudesta. Ja toivoisin 

Sinulta kommenttia siihen. Näet taas kerran, miten hidas olen. 

Tapio Ala-‐Nissilä puhui informaatiosta. Sinä alat kirjasi pohtimalla informaation käsitettä. 

Mahdatteko puhua samasta asiasta? 

Sanot mm. (s. 8) Informaatiolla ei ole laadullisia ominaisuuksia ... . Se ei ole oikeaa tai väärää." 

Myöhemmin, asenteiden yhteydessä, (s. 29) sanot kuitenkin "... on oltava ... uskottavaa 

informaatiota". Eikö tämä sisällä ajatuksen informaation laadusta, sen oikeudesta tai 

virheellisyydestä? Puhut myös "luonnossa olevasta informaatiosta". Millä tavalla luonnossa 

ON informaatiota? 

Nämä asiat heijastuvat siihen, mitä olin ymmärtävinäni Ala-‐Nissilän esityksestä. Hänen 

mukaansa luonnon rakennehierarkian "syvimmällä tasolla", jos sellainen on, ON kaikki 

informaatio, jota on suunnaton määrä. Jokainen karkeistuksen askel merkitsee radikaalia 

"informaation vähentämistä", vapausasteiden eliminointia, tarkoituksenmukaisella tavalla, 

jolloin karkeistuksen ongelma on aina oikean pelkistyksen löytäminen ja korkeammalla 

11

tasolla tarpeettoman informaation eliminointi. Tämä näyttää sisältävän tuon ajatuksen, että 

"luonnossa on informaatiota". Jos informaatio merkitsee yksinkertaisesti "vapausasteiden 

lukumäärää" tämä ajatus tuntuu jotenkin ymmärrettävältä, mutta toisaalta, mitä syvemmällä 

tasolla liikutaan, sitä suppeammaksi käy se peruslakien tai –entiteettien joukko, joka on tuon 

"informaation" ytimenä. 

Kommentoin tilaisuudessa tätä lyhyesti sanomalla, että se on "kuvitteellista informaatiota", 

sitä kuvitteellisempaa mitä syvemmästä hierarkkisesta tasosta on kysymys. (Liittyen 

luonnollisesti oman Platon / Aristoteles –luentoni ajatuksiin.). Tätä Ala-‐Nissilä ei ymmärtänyt 

tai halunnut ymmärtää, enkä ruvennut asiaa työstämään sen enempää erityisesti, kun tunsin 

olevani tuon informaation käsitteen kanssa kovin epävarmalla pohjalla. Kuitenkin minua jäi 

tämä ajatus kiusaamaan, ja minusta tuntuu, että siinä on jotakin olennaista. Mitä se Ala-‐ 

Nissilän informaatio oikein on? Eikö se syvien tasojen informaatio ja sen määrä ole puhtaasti 

teoreettinen kuvitelma? Mitä voi merkitä "kaiken informaation" olemassaolo siellä 

syvimmällä tasolla? Miten se voi ilmetä millään muulla tavalla kuin teoreettisena kuvitelmana, 

suunnattoman abstraktina päättelynä valtavasta ja vaikeaselkoisesta empiirisestä 

materiaalista, sitä abstraktimpana ja sitä vaikeaselkoisemmasta, mitä syvemmällä 

hierarkkisella tasolla liikutaan. Ja eikö juuri silloin avainasemassa ole informaation 

uskottavuus, jonka mainitset, sen oikeus tai oikeutus ja virheellisyys? 

Missä määrin onnistunut "karkeistus" merkitseekin vain kuvitteellisen ja kyseenalaisen 

informaation eliminointia sillä tavalla, että tulokseksi tulee jotakin, joka ylemmällä tasolla 

"olevaa", jollakin tavalla saatua informaatiota. 

terveisin Kaarle 


Tervehdys Kaarle, 

Kiitokset palautteestasi. Se pani taas ajattelemaan näitä syvällisempiä asioita. En kuitenkaan 

malta olla kehumatta näin aluksi viimeajan saavutuksiani maallisemmalla tasolla. Olen ylpeä 

ja riemuissani. 

Osallistuin Filmi-‐ ja Videokuvaajien Liiton järjestämiin SM 2012 Filmifestivaaleihin viime 

lauantaina. Filmien viimeistely on vienyt viime aikoina aikani ja ajatukseni. Se kuitenkin 

tuotti tulosta. Voitin dokumenttisarjassa kultaa elokuvallani: ”Ultrakevyttä”, ja pronssia 

elokuvallani: ”Meri jäätyy”. Sen lisäksi voitin ns. 1-‐minuuttissarjassa myös kultaa 

elokuvallani: ”Kasvihuoneilmiö” ja pronssia elokuvalla: ”Metamorfooseja”. Puhdistin lähes 

koko pöydän ”Oskar-‐patsaista”. Mahdankohan haljeta omahyväisyyteeni kuten entinen 

sammakko! 

Mutta asiaan. 

Informaation todellinen luonne on vaivannut minua, vaikkei ehkä näy kirjoitelmani 

pelkistetyissä johtopäätöksissä. Mitä informaatiolla tarkoitetaan ja mitä itse tarkoitan? Olen 

kirjassanikin hylännyt määrittely-‐yrityksen, ja vastauksen hakemisella etymologian avulla on 

12

korkeintaan historiallista mielenkiintoa. Sen sijaan olen koettanut kuvata informaation 

piirteitä yleisesti niin kuin ne itse hahmotan, pääasiallisena tavoitteena erottaa informaatio 

käsitteenä tiedosta. 

Halusin antaa informaatiolle neutraalin piirteen. Se tuntui sopivan hyvin luonnossa olevaan 

(potentiaaliseen) informaatioon. Jouduin kuitenkin perääntymään jossain määrin, kun aloin 

pohtia ns. ”prosessoitua informaatiota” (heti sivulla 9). Eihän kai sitä voi nähdä samalla 

tavoin neutraalina. En kuitenkaan ryhtynyt tarkemmin voimistelemaan tämän ristiriidan 

kanssa koska se ei mielestäni ollut oleellista sanomani kannalta eikä edes mahdollista 

määritelmän puutteessa. Ajattelin riittävän, että totesin ne luonteeltaan erilaisiksi. Halusin 

kiinnittää erityisen huomion siihen, ettei ns. prosessoitu informaatiokaan ole tietoa, vaikka se 

sellaiseksi halutaan uskotella, jo ennen kuin se muuntuu tiedoksi jonkin subjektin mielessä. 

Huomiosi sivulla 29 olevasta näennäisestä ristiriidasta on oikea. Olen ilmaissut itseni 

epäselvästi. ”Uskottavalla informaatiolla” viittaan tiedon muodostajan maailmankuvaan, 

jonka perusteella hän päättää tuntuuko informaatio uskottavalta. Tekee mieli edelleen 

väittää, että tuo määrittelemätön informaatio on sinänsä neutraalia. Vaistoan näissä 

perusteluissani kuitenkin jonkinlaista hataruutta ja kehäpäättelyn makua, joten en yritä 

enempää. Pienet ristiriitaisuudet epätieteellisessä ajattelussani sallittakoon, kuten koetan jo 

kirjan alkusanoissa puolustella. 

Herätit kuitenkin kirjeessäsi halun koettaa vielä uudelleen yrittää pohtia informaation 

luonnetta. Huomautuksesi ”kuvitteellisesta informaatiosta” menee asian ytimeen. Kysyt: ”Eikö 

se syvien tasojen informaatio ja sen määrä ole puhtaasti teoreettinen kuvitelma?” Mielestäni 

se on juuri sitä, tai ehkä sana ”teoreettinen” on suorastaan liikaa. Kyllä kuvitelma viittaa 

mieluummin uskomukseen kuin teoriaan. Kuvitelman uskottavuus tietysti lisääntyy 

empiiristen evidenssien lisääntyessä teorian kontekstissa. 

Jotain ärsyttävän mystistä tuossa informaation käsitteessä on. Tietämisen olemukseen 

kuuluu, että on pakko koettaa keksiä määrityksiä, merkityksiä ja termejä, myös intuitiivisesti 

vaistoamillemme asioille. Joskus se tuntuu onnistuvan kohtalaisesti, joskus ei ollenkaan. 

Viittaan kirjani pessimistiseen (realistiseen) perusnäkemykseen: Siihen meidän on 

tyytyminen. 

Lopuksi näkemys karkeistuksesta. Mielestäni se on oivallinen kielikuva, kun halutaan 

havainnollistaa ymmärryksemme ja välineistömme rajoittuneisuutta. Se ei kuitenkaan ole 

muuta kuin eräänlainen puolustelu sille, ettei pystytä ”todistamaan” reduktionistista 

paradigmaa käytännössä. Sitä ei mielestäni yhtään paranna Enqvistin väite: Jos olisi riittävän 

tehokas tietokone, sillä voitaisiin ”periaatteessa” simuloida kaikki ilmiöt, mukaan luettuna 

ihmisen henkinen olemus. Ei pystyttäisi! 

Kesämökille pääsyä odotellessa, terveisin 

Heikki 

13


Kiitos Heikki 

ripeästä reaktiosta! 

Nyt vain heti sydämelliset onnittelut Oskari-‐menestyksestäsi. Upeaa! Sinulla 

on täysi syy olla ylpeä saavutuksestasi ja onnellinen sen saamasta 

tunnustuksesta. Anna rauhassa rintasi riemusta paisua. Et Sinä siihen 

halkea. Kielikuvasi toi oitis mieleeni Kirsi Kunnaksen runon Marjan pikku 

sammakosta, hänen verrattomassa kokoelmassaan "Tiitiäisen satupuu". 

Tunnetko? 

Palaan "asiaan" eri viestissä, kunhan olen vähän mietiskellyt. 

Saanko lähettää kopion näistä viesteistä Agnes Airolalle, joka on aina 

kiinnostunut näistä pohdinnoista ja varmasti riemuitsisi kanssamme 

Oskareistasi. 

Kaarle 


Kiitos kiittämästä, 

Toki Agneksenkin täytyy saada tietää! 

Heikki 

25.4.2012 Agnes Airola 

Aurinkoisen keskiviikon pohdintaa, 

terveisin Agnes 

Järvenpäässä, 25. huhtik. A.D. MMXII 

Arvostamani Kanssavaeltajat, Heikki ja Kaarle 

Kiitollisena yhteydestä: 

”… tämä viestienvaihto saattaa kiinnostaa Sinua. Kaarle” ja ”Toki Agneksen-‐ 

kin täytyy saada tietää! Heikki” 

Ergo: KK-‐S 23.4.2012 kello 20.10 

Minäkin aloitan kirjastasi, mutta käännän (”Hyvä otsikko!”) nimen TOTTA …KAI vai 

TOTTAKAI; se johtunee sivulla 3 olevasta lauseesta: ”Epäilijä on vähitellen saanut minussa 

yhä hallitsevamman otteen. …” 

Sivu 5: ”Tukeudun intuitiooni, havaintoihini … käsitesisältöihin.” Kirjan nimi taisi sittenkin 

olla oikein päin!!! 

Seuraa tulostimeni ”tuottama” sivu 4/5 Kaarlen ”yksi kysymys, joka jäi vaivaa-‐ 

14

maan Tapio Ala-‐Nissilän esitelmätilaisuudesta.” INFORMAATION käsite. 

Olen alleviivaillut (ja nauttinut) Kaarlen pohdintaa informaatiosta. Agnes: Kiin-‐ 

nostavaa – todella. Mietin, milloin tuo käsite i n f o r m a a t i o alkoi minua askarruttaa – ei 

kauan sitten, koska olen liittänyt sen vain ”tietokoneeseen”. 

Sitten kopio sivu 2/5; Heikki April 24, 2012 10:24 AM 

”Olen ylpeä ja riemuissani.” (Niin olisin minäkin!) ”Mahdankohan haljeta …!” Etkä, joten 

riemuitkaamme kaikki – yhdessä! 

”Informaation todellinen luonne … tavoitteena erottaa informaatio käsitteenä tiedosta.” Kun 

vanharouva v. 1964 osallistui IBM:n Jyväskylän yliopistossa järjestämälle ATK-‐ ja FORTRAN 

peruskurssille, niin alettiin puhua ”tietoko-‐ 

neista”; aika pitkään tuo nimitys askarrutti ja puhuinkin ATK:sta; eihän sekään 

asiaa paranna – mitä on ”automaattinen t i e t o j e n käsittely” ?!? 

Nyt arvostamani Kanssavaeltajat, viestimällä pohdintanne t i e t o i s u u – 

t e e n i , teette minut hyvin iloiseksi ja kiitolliseksi. 

Olen lukenut (Tieteessä Tapahtuu 2/2012) julkaisusta Heikki Mäntylän, Jukka Määttäsen, 

Syksy Räsäsen ja ”tuonilmaisiin” siirtyneen Kari Lagerspetzin (LFS:n hallituksenkin jäsen 

KVL:n aikoina) kirjoitukset. Varsinkin viime mainit-‐ 

tu pani mietteliääksi. 

Vielä Heikille kirjan sivulta 68: ”Tämä viimeinen luku olisi ehkä pitänyt jättää kirjoittamatta. 

… helposti hurahtaneiden listalle.” Yksi lause sivulla 71 (”Infor-‐ 

maatiota voi jakaa, mutta tietoa tai uskoa ei:”) – meines Erachtens – edellyt-‐ 

tää kirjasi viimeisen luvun. 

Heikki Mäntylä 27.4.2012 

Kevättervehdys, 

Kyllä kevääseen mahtuu myös pohdintaa. Kiitokset siitä. Olen samaa mieltä kanssasi 

Lagerspetzin kirjoituksesta, eikä Portininkaan ollut huono. 

Mökille lähdössä, 

Heikki 

Kaarle Kurki-Suonio 30.4.2012 

Vapputervehdys! 

Enpä tiedä onko tämä pohdinnan aikalisä yhtään selventänyt ajatuksiani. Viestisi herättämät 

ensimmäiset ajatusvasteet tuntuvat pysyvän koko lailla stabiileina mielessäni. 

Yritykset erottaa informaatio tiedosta ja antaa sille "neutraali sävy", kytkeytyvät mielessäni 

vahvasti matemaatikoiden yritykseen erottaa matematiikka opiksi puhtaista rakenteista 

15

sellaisenaan ilma niitä "likaavia" (intuitiivisia) merkityksiä. Tästä olen joskus puhunut ja 

kirjoittanut pohdiskellessani matematiikan ja fysiikan yhteyttä – tai erottamattomuutta. Tämä 

liittyy siihen, että informaatiota sellaisenaan on pyritty määritelmään rakenteeksi tai 

järjestykseksi. Informaation "määrä" on rinnastettu järjestysasteeseen, josta sitten on 

seurannut luonnollinen yhteys entropian käsitteeseen – informaation määrä 

"negentropia". Olisiko tämä yritys siis eräänlainen yleistys tälle matemaatikoiden 

pyrkimykselle löytää "puhdas matematiikka"? 

Pohdinnan lopputulos taitaa olla samanlainen kuin matematiikan osalta. Ainakin R. 

Nevanlinna on esittänyt vahvasti sellaista tulkintaa, jonka ilokseni olen löytänyt omaa 

tulkintaani tukemaan, ettei matematiikkaa voi erottaa empiirisistä (intuitiivisista 

kokemusperäisistä) merkityksistä, joista se on saanut alkunsa. Tämä on juuri sitä, mitä olen 

korostanut: empirian ja teorian erottamatonta yhteen kietoutumista – teoria / rakenne 

empiria / merkitykset. Tulkitsen, että siinä, missä näet ajattelussasi "hataruutta ja 

kehäpäättelyn makua" tai "ristiriitaisuutta", on kysymys pohjimmiltaan tästä. 

Taistelet sitä vastaan, etteivät informaatio ja tieto ole käsitteellisesti tarkkarajaisesti 

erottuvia? Eikä tämä koske samalla tavalla kaikkea "merkityksiä esittävää" käsitteen 

muodostusta. Viittaat kirjasi "pessimistiseen (realistiseen) perusnäkemykseen" sanoen: 

"Siihen meidän on tyytyminen." Käännän mieluummin tämän pessimistisyyden nurin. 

"Realistisuus" on toki hyvä termi tässä yhteydessä. Juuri sen perusteella unohda pessimismi, 

ja hyväksy mieluummin optimistisesti, että olet tavoittanut ajatuksissasi jotakin hyvin 

olennaista todeytessasi käsitteiden erottamattoman yhteen kietoutumisen. 

Kysyt, eikö sana 'teoreettinen' ole suorastaan liikaa, kun sanon: ”Eikö se syvien tasojen 

informaatio ja sen määrä ole puhtaasti teoreettinen kuvitelma?” Tämä tuntu varmaan seuraa 

siitä, että sanaa "teoria" käytetään kahdessa selvästi erilaisessa "oikeassa" merkityksessä, 

mistä olen eri yhteyksissä huomauttanut, ja lisäksi ainakin yhdessä mielestäni väärässä – tai 

ainakin väärinkäsityksiä aiheuttavassa. 

TEORIAT "isolla T:llä", ovat valmiita konsistentteja käsiterakenteita, joiden merkitykset ovat 

korkeimman hierarkkisen tason hahmoja. Valmiita ne ovat siinä mielessä, että niillä on 

hallittu, tunnettu pätevyysalue, jolla ne kuvaavat tunnetulla tarkkuudella esittämäänsä 

ilmiöiden tai merkitysten aluetta. Sen tähden nämä teoriat eivät muutu eivätkö korvaudu. Ne 

täyttävät sen tehtävän, mihin ne on tarkoitettu. 

Toinen, selvästi erottuva merkitys viittaa teoreettisuuteen yleensä empirian vastapoolina. 

(Yritän välttää sanaa vastakohta, joka ei ole mielestäni oikeutettu.)Tässä merkityksessä 

"teoriaa" on kaikki merkityksiä tulkitseva mielen toiminta. Tässä mielessä olen tuonut esiin 

sen ajatuksen, että teorian ja empirian vuorovaikutus on idullaan jo aivan ensimmäisissä 

aistihahmotuksen prosesseissa, "mielen ja havainnon" erottamattomana vuorovaikutuksena. 

Lausumani nojaa tähän "teoreettisuuden" merkitykseen. 

Se, mitä pidän sanan "teoria" väärinkäyttönä, olkoonkin että se on hyvin yleistä, on (kaikkien 

mahdollisten) hypoteesien kutsuminen "teoriaksi". Tämä tosin menee tuon jälkimmäisen, 

yleisen merkityksen piikkiin: Ne ovat teoriaa vaan eivät TEORIOITA! Ne ovat hahmottavan 

prosessi välttämättömiä keskeneräisiä välituotteita ja sellaisina itsestään selvästi testausta, 

täsmennyksiä, korjauksia tai hylkäystä odottavia teoriaehdokkaita. Sanaa "teoria" käytetään 

niiden yhteydessä kuitenkin sillä tavalla "väärin", että tämä keskeneräiseen prosessiin 

16

kuuluva hypoteesiluonne tulkitaan tieteen tulosten (TEORIOIDEN) heikkoudeksi, 

epäluotettavuudeksi, vaihtuvuudeksi tms. Näin sellainen, mikä kuuluu tieteelliseen prosessiin 

sen olennaisena vahvuutena, tulkitaan tieteen heikkoudeksi! Olen puhunut "tieteen 

merkityksettömyyden myytistä", jonka pohjalla on tämä sekaannus. Anteeksi, Heikki, mutta 

Sinäkin puhut teorioista tässä vääräksi tulkitsemassani merkityksessä (esim. s. 65). 

Lopuksi karkeistuksesta. Sanot, että se "havainnollistaa ymmärryksemme ja välineistömme 

rajoittuneisuutta." 

Sanana ehkä kyllä, mutta tuohon Enqvistin & Co käyttämään merkitykseen liitettynä 

"ymmärryksen rajoittuneisuus" sisältää siihen liittyvän "kyseenalaisen" taustaparadigman 

hyväksymisen: sen, että tuo, mitä sanon "kuvitteelliseksi informaatioksi" on ontologista 

todellisuutta, aidompaa ja syvempää kuin se, mihin vakaumuksemme maailman ja itsemme 

todellisuudesta perustuu. Näin ikään kuin alistetaan tämä meidän vakaumuksellinen 

todellisuutemme kuvitteellisen "teoreettisen" todellisuuden" karkeistukseksi. 

Mielestäni ymmärryksemme ja välineittemme rajoittuneisuus on ensi sijassa mielemme 

hahmotuspotentiaalin rajoittuneisuutta, sen sitoutuneisuutta johonkin sellaiseen, mitä kutsun 

"mielen rakenteeksi" ja joka on jollakin tavalla ihmiselle lajiominainen. Ympäristön hahmotus 

merkityksiksi ja edelleen niitä esittäviksi käsitteiksi on siinä mielessä redusoiva prosessi, että 

se ei voi tavoittaa "koko todellisuutta". Mutta tämä "koko todellisuus", niin kuin sen miellän, 

on jotakin aivan muuta kuin Enqvistin & Co kuvitteellinen "syvin todellisuus". Tähän 

hahmottamisen luonteeseen redusoivan prosessina liittyy, yhtä hyvin kuin siihen 

reduktionistiseen reduktioon, mistä Enqvist & Co puhuvat, se, mitä pariin kertaan olen 

Luonnonfilosofian seurassa kutsunut nimellä reduktionismin harha: kuvitelma, että reduktion 

tuloksena saatu redusoitujen käsitteiden joukko kattaa tai selittää tyhjentävästi sen 

todellisuuden (tai todellisuuden tason) josta ne on redusoitu. 

Tähän liittyy myös se seikka, josta jo kerran ohimennen vaihdoimme ajatuksia. Sanot (s. 60), 

että "hahmotus ... näyttää lähtevän kokonaisuudesta ja etenevän toiseen suuntaan." Minusta 

vain ei näytä eikä tunnu siltä. Lapsen kehityksessä näkyy hyvin selvästi se, että hahmotus 

etenee lähipiiristä lähtien vähitellen laajentuen. Lausumasi tulkinta riippuu kyllä siitä, mitä 

tarkoitetaan kokonaisuudella. En toki minäkään maisemassa ensin yhtä muurahaista näe, 

mutta kyllä ensivaikutelma maisemasta mielestäni perustuu jonkin asteisiin osiin, metsä, 

järvi, vuoristo, pilvet, taivas jne. enkä oikein osaa kuvitella mitä maiseman hahmottaminen 

yhtenä kokonaisuutena edes merkitsee. Ehkä taiteilijan silmä näkee toisin. Itse mieluummin 

ajattelen hahmotusprosessista niin, että se "alkaa aina keskeltä", edeten etenee molempiin 

suuntiin, sekä purkaen hahmoja osiin että rakentaen niistä laajempia kokonaisuuksia. Ja näen, 

että tämä pätee kaikkeen käsitteenmuodostukseenkin. 



Kevättervehdys, 

Ullanlinnan isänmaallinen huuma ja riehakkuus on taas kertaalleen koettu. Kyllä ne 

ylioppilaskunnan laulajat osaavat. On aika palata maan pinnalle. 

17

Kiitokset viisaista ajatuksistasi. Osut jälleen niin oikeaan, ettei siihen ole juuri lisäämistä. 

Tosin en kirjoittaessani ajatellut informaation kuvaukseni joutuvan näin syvällisen analyysin 

kohteeksi. Tarkoitukseni oli kiinnittää huomiota lähinnä siihen, millaiseen maailmankuvaan 

informaation tiedon käsitteiden totaalinen ja holtiton sekoittaminen johtaa. Viime aikoina 

luotua illuusiota räjähdysmäisesti syntyneestä ”tietoyhteiskunnasta” pidän väärinkäsityksenä 

ja elektronisten laitteiden esiinmarssia ”älykkäinä”, jopa ”tietoisina”, suorastaan 

tarkoituksellisena harhaanjohtamisena 

Kuten kirjani sävystä varmaan käy ilmi, lähestyn informaatiota ja tietoa puhtaasti 

fenomenologiselta kannalta. Silloin tietysti informaation syvin ontologinen olemus jää 

pohdinnan ulkopuolelle tai ainakin vähälle. 

Tuntuu luontevalta ajatella, että luonnossa hajallaan oleva informaatio edustaa fysiikan 

käsittein korkeaa informaation entropian arvoa, kuten toteat. Kun se järjestetään havaintojen 

avulla teorioiden kontekstiin informaation entropia ikään kuin vähenee rakenteen 

hahmottuessa. Toisaalta näyttää, että informaatiota on jo luonnossa myös varsin 

järjestyneessä muodossa. Tämä tunne perustuu tietysti aina subjektiiviseen havaintoon ja 

näkemykseen. 

Mielestäni matematiikka edustaa puhtaita rakenteita parhaimmillaan, muttei sekään ole 

riippumaton empiriasta, saati intuitiosta. Tästäkin lienemme yhtä mieltä. En voi kuvitella, 

että mitkään teoreettiset rakennelmat eläisivät omaa elämäänsä ilman empirian tuomaa 

evidenssiä. Teoria ei siis missään mielessä ole empirian vastapooli. Oleellista on niiden 

vuorovaikutus ja harmonia. 

Teoria-‐käsitteen vapaamielinen käyttö on niin yleinen ilmiö, etten enää oikein innostu 

”teoretisoimaan” sen tiimoilta. Täytyy vain koettaa ymmärtää mitä kukin kulloinkin 

tarkoittaa ”teoriallaan”. Joskus tulee valitettavasti heitetyksi jokin häijy kommentti, varsinkin 

humanistien innostuessa esittelemään teorioitaan, jotka minun maailmassani kuulostavat 

puhtailta spekulaatioilta. 

Konsistentit tieteelliset teoriat ovat tietysti oma kategoriansa. En halua väheksyä niitä, saati 

leimata niiden vaihtuvuutta epäluotettavuudeksi, kuten olet vaistoavinasi, mutta haluan 

todeta, että kaikki teoriat totuuksineen ovat olleet vaihtuvia. Olen kuitenkin jälleen samaa 

mieltä kanssasi, että teorioiden vaihtuvuus on tieteen vahvuus, ei heikkous. Tieteen aito 

pyrkimys lopullisiin totuuksiin on kunniakasta, mutta mielestäni saavuttamaton päämäärä. 

Lopullisten ontologisten totuuksien löytämättä jääminen johtuu tutkijan/tiedemiehen 

asemasta tutkimansa todellisuuden osasena. Pessimistiseksi kokemallasi johtopäätökselläni: 

”Siihen on meidän tyytyminen.” viittaan juuri tähän. Korostan kuitenkin, että tämä on vain 

filosofinen näkemykseni ilman sen kummempaa pessimismiä, saati syvällisiä perusteluja 

(toistaiseksi). Tästä rajoitteesta on jopa Kullervo Rainio kanssani eri mieltä tai ainakin 

epäileväinen. 

Karkeistuksestakin näyttää meillä olevan samanlainen näkemys. Sanot Enqvistin 

näkemyksestä: ”Näin ikään kuin alistetaan tämä meidän vakaumuksellinen todellisuutemme 

kuvitteellisen "teoreettisen" todellisuuden" karkeistukseksi.” Tämä on mielestäni juuri 

Enqistin perusvirhe. Kuvitelmalle koetetaan antaa ontologinen status. 

Karkeistuksen, voi myönteisenä ilmiönä nähdä myös taiteessa. Taiteilija kuvaa maisemaa 

18

maalauksessaan siten, että katsoja tavoittaisi siitä tekijän toivoman mielikuvan ja tunnelman. 

Kaikkia yksityiskohtiahan hän ei voi kankaalle pensselillään sutia. Myös liike-‐elämässä 

harrastettaan tietysti karkeistusta välttämättömyytenä tehokkaalle ajankäytölle. Itsekin 

vaadin usein alaisiani ”karkeistamaan”, eli tiivistämään jonkin monisivuisen, 

yksityiskohtaisen esityksensä oleelliset kohdat yhdelle A4-‐ arkille. Tässä tapauksessa 

karkeistus edellyttää luottamusta karkeistajaan. Tällaiset karkeistukset perustuvat kuitenkin 

taustalla oleviin empiirisiin faktoihin. Karkeistustuloksesta ei niitä voida päätellä tai johtaa. 

On uskottava ja luotettava. 

Lopuksi. Onneksi löytyy sentään jokin asia, jonka näemme eri tavoin. Minusta tuntuu edelleen, 

että avatessani silmäni, hahmottuu kokonaisuus ensin ”silmänräpäyksessä”, ja vasta sitten 

alan valita ”lähipiirejä”, joista hahmotukseni yksityiskohdat rakentuvat. Täytyypä tarkkailla. 

Alkavan kesän terveisin, 

Heikki 


Kiitos, Heikki vastauksestasi. 

"Ullanlinnan huumaa" en ole koskaan kokenut. Vappu ei ylimalkaan ole merkinnyt minulle 

koskaan yhtään mitään. Vähän olen vain oudoksunut ja ihmetellyt niitä merkityksiä, joita 

siihen liitetään. Tunne itseni ulkopuoliseksi niiden suhteen. 

Kiiruhdan muutamaan reunahuomautukseen ennen kuin – toivottavasti tapaamme – illalla 

Eero Rauhalaa kuulemassa. Eeron esitys, aivan ilmeisesti, liittyy tarkastelemiimme ajatuksiin. 

Palaan teorian käsitteeseen. Sanot: "kaikki teoriat totuuksineen ovat olleet vaihtuvia". Silloin 

käytät käsitettä juuri siinä keskeneräisen prosessin "hypoteesin" mielessä, joka ei sovi minun 

ajatusmaailmaani. Newtonin mekaniikka, Maxwellin sähködynamiikka, klassinen 

termodynamiikka, kvanttimekaniikka, suppea suhteellisuusteoria jne. eivät ole vaihtuneet 

miksikään, eivätkä vaihdu. Tämä liittyy käsitykseeni niiden luonteesta hahmoina. Ne ovat 

samalla tavalla pysyviä, kuin on "Heikki Mäntylän" hahmo tajunnassani, tai yleisemmin mitkä 

tahansa tunnistettujen ilmiöiden, olioiden ja ominaisuuksien sekä riippuvuuksien hahmot. Ne 

ovat ja pysyvät tajunnassani sellaisinaan, enkä näe mitään mahdollisuutta niiden 

vaihtumiseen. Fysiikassa on joukko teorioita, joilla on tämä "valmiin hahmon" luonne. Valmiit 

hahmot ovat prosessin välietappeja, sellaisenaan pysyviä, kuten olen argumentoinut. prosessi 

johtaa niiden yleistymiseen mutta ei vaihtumiseen eikä korvautumiseen. 

Teorian käsitteestä polemisoin sen tähden, että sen täsmentämättömällä käytöllä 

argumentoidaan tiedettä vastaan. Epäselvien käsitteiden käyttö argumenttina on (usein 

tiedostamatonta) hämäystä. Polemiikkini on ehkä Don Quijoten taistelua tuulimyllyjä vastaan. 

Ehkä olisi tyytyminen vain sen korostamiseen, ettei KAIKKIEN esitettyjen teorioiden 

vaihtuvuus ole totta. Olen epävarma, mutta epäilen kuitenkin suuresti, onko muilla 

tieteenaloilla prosessi koskaan päätynyt teorioihin, joilla olisi fysiikan teorioita vastaava 

"pysyvän hahmon" asema. Alempien rakenteellisen hierarkian tasojen hahmoja kuitenkin 

kaikilla tieteenaloilla varmasti on. Varmasti voisimme pitkään pohtimalla niitä tunnistaa 

19

lähtien tunnistettavien hahmojen peruskategorioista: oliot, ilmiöt, ominaisuudet, 

riippuvuudet. 

Hahmojen ja niitä edustavien käsitteiden suhde "ontologiseen todellisuuteen" on kokonaan 

eri asia, vaikka yhdistätkin ne sanomalla "teoriat totuuksineen". Ne ovat varsinaisesti vain 

mielessämme rakentuvia "esityksiä", Teoriatkin ovat rakenteellisten hahmojen esityksiä 

kuvassamme maailmasta, eivät totuuksia. Mutta näiden esitysten oikeutus ei ole poistunut 

vuoksi, että niiden taustalta on löytynyt "empiirisesti perusteettomia" paradigmoja, joista 

olen puhunut tarkastellessani modernin fysiikan ontologista kriisiä. Juuri tässä, 

käsitteittemme suhteessa todellisuuteen, lienee Eero Rauhalan tarkasteleman 

fenomenologian ydin. Fenomenologiset, empiirisesti ja kokemusperäisesti muodostuvat 

hahmot, edustavat minulle varminta mahdollista käsitystämme "ontologisesta 

todellisuudesta" ja "siihen minun on tyytyminen". 

Termin "karkeistus" voidaan kyllä kielellisesti ymmärtää kuvaavan myös hahmotuksen 

luonnetta. Enkvist & Co ovat sen kuitenkin spesifioineet tarkoittamaan vastakkaissuuntaista 

prosessin askelta, kuvitteellisen todellisuuden teoreettisen "informaation" karkeistamista. 

Sen vuoksi pidän sen mieluummin erossa "hahmotuksesta", jota esimerkkisi taiteesta ja liike-‐ 

elämästä nähdäkseni kuvaavat ja joka on hahmojen tunnistamista "havaittavasta 

todellisuudesta". Minulle siten "hahmotus" ja "karkeistus" ovat prosessuaalisia vastakohtia 

toisilleen. Edellinen edustaa aristoteelista, jälkimmäinen platonilaista maailmankuvan 

rakentamisen periaatetta, kuten olen noihin auktoriteetteihin viittaavassa luennossani 

yrittänyt selittää. 



Tervehdys taas Kaarle, 

Toissapäiväinen Eero Rauhalan esitys oli selkeydessään erinomainen, mutta rohkenisiko 

sanoa tylsä siinä mielessä, että se istui omiin ajatuksiini kuin hansikas käteen. Se ei siis 

herättänyt juuri uusia ajatuksia tai vastaväitteitä. Kommenttisi oli syventävä, mutta muuten 

yleisön kysymykset ja keskustelu eivät nousseet kovin korkeisiin sfääreihin. 

Valitettavasti en ollut ehtinyt lukea vastauskirjettäsi kun tapasimme. Nyt palasin mökiltä 

saatuani vesihuollon (aurinkosähköllä) kuntoon ja on aikaa perehtyä reunahuomautuksiisi. 

Yllätyin ensimmäisestä kappaleesta. Olen varmaan käyttänyt ”vaihtuva”-‐käsitettä tapani 

mukaan taas hiukan rennosti, josta on seurannut sekaannusta. Kun sanon, että ”kaikki teoriat 

totuuksineen ovat olleet vaihtuvia”, en suinkaan ole tarkoittanut, että Newtonin mekaniikka, 

Maxwellin sähködynamiikka, klassinen tarmodynamiikka, kvanttimekaniikka, suppea 

suhteellisuusteoria jne. olisivat vaihtuneet joksikin muuksi. Niiden sisältöjen merkitykset 

ovat kuitenkin mielestäni kokeneet jonkinlaisia muutoksia. (Toivottavasti minunkaan 

hahmoni ei ole aivan staattinen, vaan muuttumiskelpoinen. En haluaisi olla juuttunut vain 

sellaiseksi Heikiksi, jonka hahmon olet sisäistänyt alusta alkaen.) Newtonin fysiikka (teoria) 

tietysti on ja pysyy eräänä hyvänä ja koetultuna ilmiöiden kuvaajana ja tulkintana, mutta 

onhan suhteellisuusteoria tuonut fysiikkaan paljon uutta tulkintaa ja ymmärrystä luonnon 

ilmiöiden hahmottamiseen, sellaista jota Newton ei vielä tarjonnut. Tätä tarkoitan 

20

”totuuksien” muuttumisella. 

Toteat: ”Fysiikassa on joukko teorioita, joilla on tämä ”valmiin hahmon” luonne. Valmiit 

hahmot ovat prosessin välietappeja, sellaisenaan pysyviä, kuten olen argumentoinut. Prosessi 

johtaa niiden yleistymiseen mutta ei vaihtumiseen eikä korvautumiseen. ” Olen kanssasi 

samaa mieltä lähes kokonaan – lukuun ottamatta aivan loppua. Vanhat tietysti pysyvät ja 

yleistyvät, mutta mielestäni tieteen kehitysprosessi johtaa, ja on aina johtanut, monien 

kohtien korvautumiseen uusilla oivalluksilla ja näkemyksillä. (determinismistä 

kvanttimekaniikan todennäköisyyksiin, staattisesta universumista kiihtyvästi laajenevaan, 

jne.) Olisiko mahdollista, että erilaiset keskinäiset näkemyksemme ovat vain semanttisia? 

Tuntuu, että kirjeesi seuraavassa kappaleessa lievennät jyrkähköksi kokemaani kantaasi: 

”Ehkä olisi tyytyminen vain sen korostamiseen, ettei KAIKKIEN esitettyjen teorioiden 

vaihtuvuus ole totta.” , ja huomaan olevani taas kanssasi samaa mieltä. Esität epäilyn: ”Onko 

muilla tieteen aloilla prosessi koskaan päätynyt teorioihin, joilla olisi fysiikan teorioita 

vastaava ”pysyvän hahmon” asema? Luulen ettei juuri ole. Haluaisin kuitenkin painottaa 

erityisesti lainausmerkkejäsi ”pysyvän hahmon” kohdalla. Tämä taitaa kuitenkin jo mennä ns. 

pilkun viilaamiseksi. 

Kun puhun tieteellisistä ”totuuksista”, huomaan käyttäväni käsitettä jopa hiukan 

provosoivasti. Se johtuu siitä, että ns. tieteelliset totuudet koetaan yleisesti ”oikeina” 

totuuksina ja muut spekulaatioina ennen tieteellistä vahvistusta. Olen ehdottomasti samaa 

mieltä kanssasi, kun sanot: ”Teoriatkin ovat rakenteellisten hahmojen esityksiä kuvassamme 

maailmasta, eivät totuuksia.” Puhumme mielestäni samasta asiasta eri ilmaisuin. Toteat: 

”Fenomenologiset, empiirisesti ja kokemusperäisesti muodostuvat hahmot, edustava minulle 

varminta mahdollista käsitystämme ”ontologisesta todellisuudesta” ja ”siihen minun on 

tyytyminen”. Näin ilmaiset asian spesifisemmin, kuin mitä minä olen onnistunut sanomaan. 

Täytyypä koettaa tarkkailla ilmaisuani, vaikka kyllä se varmaan on minulle vaikeaa. 

Lopuksi jälleen mieto erilainen näkemys. Mielestäni aiemmin esittämäni esimerkit taiteesta 

ja liike-‐elämästä kuvaavat kuitenkin eräänlaista karkeistusta yleisesti. Siinähän karsitaan 

informaatiota selkeyden parantamiseksi. Enqvistin karkeistus sen sijaan on mielestäni 

käsitteen väärinkäyttöä ja hämäystä. Hänhän ”karkeistaa” kuvitteellisen todellisuuden 

informaatiota, kuten toteat. Se ei ole mitään empiriaan perustuvaa karkeistusta vaan itse 

asiassa hänen reduktionistisen maailmankuvansa myymistä. Hänhän ei voi kertoa mitä 

todellista informaatiota on karsinut karkeistuksessaan. Niinpä tämä puute eli tuntemattoman 

infon pois jättäminen on pakko korvata emergenssillä. Mutta, jos minulta kysyttäisiin miten 

olen ”karkeistanut” kymmenen sivua yhteen A4-‐arkkiin, minäpä voisin spesifioida mitä 

informaatiota olen jättänyt pois. Tämänkin karkeistuksen vaara piilee tietysti siinä mitä 

karsin ja millä perusteilla. Emergenssi tulisi kuitenkin mukaan kuvaan vain siinä tapauksessa, 

että olisin ”karkeistuksellani” tahtomattani (tai tarkoituksella) johtanut informaation 

vastaanottajan vääriin johtopäätöksiin taustalla olevan informaaton luonteesta. 

Mökkiterveisin, 

Heikki 

21

Agnes Airola 5.5.2012 

Heikille ja Aulikille keväistä viikonvaihdetta – mahdollisesti mökillä! Agnes järvenpääläinen 

Hyvää lauantai-‐aamua ”taivaan kansalaiset maailmassa”, viisaat Kanssavaeltajat LUFI:ssa … 

… edelleen iloitsen tästä s-‐postiyhteydestä, mihin olen kanssanne päässyt. 

Olen samaa mieltä Eero Rauhalan esityksestä kuin te – paitsi en Heikin tote-‐ 

amuksesta ”tylsä”. Kuulin nimittäin vanhan ”lufilaisen”, Lauri Rauhalan, ää-‐ 

nenpainoja KVL:n ajoilta. (KVL:n ja LR:n painotuksissa oli myös jotain eroa.) 

Kaarlen puheenvuoro oli ehdottomasti ikään kuin ”amen” ER:n esitykseen. Mutta se mitä 

kaipaisin jatkokäsittelyksi ovat Kaarlen artikkelit: MODERNIN FYSIIKAN ONTOLOGINEN 

KRIISI ja NYKYAJAN PLATON JA ARISTOTE-‐ 

LES. Niissä on – m. E. – mielenkiintoisia täydentäviä ajatuksia Eero Rauha-‐ 

lan ”fenmenologiaan fyysikon huomautuksia”. 

Toivotan teille ja Läheisillenne hyvää Pyhää, ”taivaan kansalaiset maailmas-‐ 

sa”, Agnes järvenpääläinen 

Kaarle Kurki-Suonio 6.6.2012 

Kesäkuinen tervehdys! 

Hitaaseen tapaani sain taas vasta nyt ryhdytyksi vastaamaan jo yli kuukauden takaiseen 

viestiisi (4.5.). Yhtenä tekosyynä hitauteeni on tässä välillä pari viikkoa potemani flunssa, joka 

karkotti kaiken kiinnostuksen mihinkään. 

Keskusteluumme näyttää jääneen kaksi asiaa, josta ajattelemme (ehkä) vähän eri 

tavoin. Mitään varsinaista erimielisyyttä en niissä kuitenkaan näe. Kommentoin kuitenkin. 

Ensimmäinen on "pysyvän hahmon" tai "hahmon pysyvyyden" idea, joka on ajattelussani ja 

opetuksessani tärkeässä asemassa. Olen esitellyt kirjoituksissani, jotka Sinäkin tunnet, 

lähemmin käsitystäni hahmottamisesta hierarkkisesti kerrostuvana prosessina, johon se 

liittyy. Olen niissä parhaani mukaan yrittänyt perustella tämän, tarkoituksellisen 

provokatiivisen käsitteen merkitystä. (Olen silloin tällöin käyttänyt tämäntapaista 

käsitteellistä provokaatiota. Se on mielestäni hyvä keino havahduttaa ajattelemaan.) Selitän, 

että kaikilla fysiikan "valmiilla" käsitteillä on empiriasta lähtevä "pysyvän hahmon luonne". 

Olen yrittänyt auttaa fysiikan opettajia huomaamaan, että hitausmomentin, dynamiikan 

peruslain, lämpöopin pääsääntöjen, Schrödingerin yhtälöiden jne. hahmottaminen on 

periaatteessa samanlainen empiirisiin merkityksiin nojautuva prosessi kuin on kiven, 

putoamisen, punaisen, kuuman jne. jokapäiväisten käsitteiden havaintoon perustuva 

identifiointi. Kun ne on kerran tunnistettu, niin ne tunnetaan ja ymmärretään. Niihin 

mahdollisesti liitetyt kaavat ovat sekundaarisia. Ne ovat vain jo hahmotetun ymmärryksen 

täsmennettyjä esityksiä, jotka tulevat mahdollisiksi vasta ymmärryksen perusteella. 

Opetuksen ongelma on auttaa identifioimaan nämä hahmot luonnon ilmiöistä. 

Hahmotus etenee kerroksellisesti "välietappien kautta", jotka ovat tietyssä mielessä 

"lopullisia". Tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat rakenteellisesti sisäisesti konsistentteja ja 

omilla käyttö-‐ tai pätevyysalueillaan empiirisesti oikeutettuja – ristiriidattomasti. Tämä tekee 

22

niiden merkityksistä pysyviä. Klassisella mekaniikallakin on kyllä Newtonin mekaniikan 

jälkeisiä esitysmuotoja (erityisesti Lagrange, Hamilton), joita pidän mekaniikan teorian 

välietappeina, "pysyvinä hahmoina", vaikka ne eivät varsinaisesti laajennakaan 

pätevyysaluetta, eikä niillä ole laajempaa empiiristä perustaakaan – ovatpahan vain sisäiseltä 

käsiterakenteeltaan erilaisia saman ilmiöalueen esityksiä. 

Suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka taas ovat uuden empirian pakottamia 

aitoja laajennuksia. Klassinen mekaniikka on kummankin erityistapaus ja oman empiirisen 

perustansa tarkkuudella omalla alueellaan yhä pätevä "pysyvä hahmo". Empirian kannalta ne 

paradigman muutokset, jotka ovat välttämättömiä näille yleistyksille, eivät ole relevantteja 

sillä alueella, jota klassinen mekaniikka esittää. Ne ovat esityksellisiä tarkennuksia, joille ei ole 

klassisen mekaniikan pätevyysalueella mitään empiiristä tarvetta. 

Käyttämäsi esimerkki staattinen / laajeneva / kiihtyvästi laajeneva universumi on 

luonteeltaan toisenlainen. Mielestäni siinä on kyseessä hahmotusprosessin keskeneräisyys.. 

Ei ole vielä onnistuttu löytämää tavoiteltavaa "valmista hahmoa" tarkoittamassani mielessä. 

Ollaan "hapuiluvaiheessa", joka välttämättä edeltää jokaista "valmiin hahmon" 

hahmottumista. Mitä korkeammalla ollaan hahmotuksen rakenteellisessa hierarkiassa, sitä 

hitaampi ja vaikeampi tämä vaihe on. Nyt emme tiedä, millainen universumin esitys olisi 

konsistentti ja kaiken tätä "ilmiöaluetta" koskevan empirian mukainen. Hapuilemme 

erilaisten ideoiden viidakossa. Empiirinen kuva vaatii vielä paljon täydennystä, ennen kuin 

"valmis hahmo" tulee mahdolliseksi, jos tulee koskaan. 

Toinen pohtimasi aihe on "karkeistus". Sen suhteen ero välillämme näyttää olevan 

vain siinä, että Sinä pidät käsitteen yleistä kielellistä (yleiskielistä) merkitystä sitovana. Minä 

taas olen hyväksynyt sen termiksi, jonka "enqvistiläinen koulukunta" on määritellyt omalla 

tavallaan. Tämä määrittely on (lievässä) ristiriidassa yleiskielisen merkityksen kanssa, mikä 

on tullut keskustelussamme hyvin ilmi. Mutta en pidä myöskään tarpeellisena kieltää 

enqvistiläisiltä oikeutta oman ajattelutapansa terminologisointiin. 



Tervehdys Kaarle, 

Laiturin rakentelun lomassa (vesi on kyllä vielä aika kylmää, kun seisoo siinä napaansa 

myöten) piipahdan aina kaupungissakin "sivistyksen" piirissä. Kiitokset viivästyneestä 

vastauksestasi. Tällä asiallahan ei ole kiire koska kysymykset eivät katoa. Toivon, että olet 

tervehtynyt flunssastasi. 

Olemme ilmeisesti molemmat fenomenologeja, jos nyt onpakko johonkin kategoriaan 

lukeutua, joten lähestymme maailmaa samasta näkökulmasta. Oli hyvä, että selvitit minulle 

vielä kerran mitä tarkoitat ”hahmon pysyvyydellä” tai ”pysyvällä hahmolla”. Alan yleensä 

ymmärtää kolmannella tai neljännellä kerralla. 

Sanot, että universumin hahmottamisessa ollaan ”hapuiluvaiheessa”. Niin minunkin 

23

mielestäni, mutta rohkenen väittää, että näin voitaisiin todeta kaikesta muustakin 

tutkimuksesta -‐ ja niin pitääkin olla. Klassinen fysiikka on konsistentti aina vain omalla 

rajallisella käyttö-‐ ja pätevyysalueellaan, ja omassa ajassaan. Kosmologinen malli, jossa 

tähdet kiersivät maata, oli myös aikoinaan empirian luoma hahmo ja sellaisena pysyvä, joka 

sopi hyvin silloisiin havaintoihin, mutta sopiihan myös tänä päivänä arkielämän tarpeisiin. 

Tämä malli joutui kuitenkin ristiriitaan uusien tarkempien havaintojen kanssa. Laadittiin siis 

uusi, jonka uskottiin olevan jopa lopullinen totuus. Tällä hetkellä emme tiedä millainen 

universumin esitys olisi konsistentti kaikkien nykyhavaintojen kanssa. Taidamme hiukan 

hapuilla myös hiukkasfysiikassa, emmehän tiedä miten nykyistä hahmotusta pitäisi ehkä 

muuttaa jos ei löydetä tuota kadoksissa luuraavaa Higgsin bosonia ja gravitonia. Edessä olla 

merkittävä uudelleen hahmotus. Toisaalta, kyllä nykyinen ja entinen fysiikka toimivat 

hyödyllisinä ja kelvollisina malleina edelleen ja elämä jatkuu ilman tuota bosoniakin. 

Viittauksesi ”valmiin hahmon” tulemisen epävarmuuteen antoi vahvistusta arvelulleni, että 

ihan valmista tai lopullista hahmoa ei varmaan tule koskaan. Siitäkin näytämme olevan samaa 

mieltä. 

Selvennyksesi ”karkeistuksesta” oli hyödyllinen. Olet oikeassa, että käytin termiä tapani 

mukaan yleisesti. Pitääpä olla huolellisempi. Enqvistiläinen karkeistus on hyvin spesifinen 

käsite, joka on ilmeisesti tarkoitettu tukemaan hänen todellisuuden kuvaansa. Se yrittää olla 

merkittävä oivallus, jonka varaan hän rakentaa fysikaalisen maailmankuvansa, mutta 

mielestäni perustelut onnahtelevat. 

Tämä oli tällainen kevyt kesäinen ajattelun tuulahdus. 

Terveisiä ja terveyttä, 

Heikki 

PS 

En taaskaan malttanut olla puuskahtamatta julkisestikin, kun ärsyynnyin. Tulos näkyy eilisen 

(9.6) Helsingin Sanomien Mielipidesivulla. Ei toki tarvitse olla samaa mieltä. 

Sama 

Kullervo Rainio 14.6.2012 

Heikki hyvä, 

innostuin kirjoittamaan arvioinnin teoksestasi ”Tottakai…” lähinnä silmällä pitäen 

Tieteessä tapahtuu –lehdessä julkaisemista. Toivoisin, että vilkaisisit tekstin läpi, ja jos satut 

sopivasti tietokoneen äärelle, kerrot, onko jotakin oleellista unohtunut, onko virheellisyyksiä 

jne. Itsekin saatan sitä vielä hioa. 

Sinua ja Aulikkia odottavat kesäiset elämykset jyhkeitten kallioitten ja hartaanhiljaisen 

järven maisemissa. Siitä voi onnitella! 

Minulle on rakentunut ihan uusi tapa nauttia elämästä: vaeltelen kuvitelmissani 

sukulaisten ja tuttavien muassa mitä ihastuttavimmissa maisemissa eri puolilla Eurooppaa ja 

Suomen maata! Huomaan, että minulla on siihen riittävästi mitä parhaimpia muistoja ja 

mielikuvitus auttaa osaltaan. 

24

Älä anna tämän artikkeliasian häiritä rauhaasi. Ei liene mitään kiirettä. 

Terveisin 

Kullervo 

KIRJA-ARVOSTELU: 

Tiedosta, tieteen rajoista ja ontologian ongelmista 

Heikki Mäntylä: ”TOTTAKAI vai Totta… kai”, oma kustanne, 2012. 

Kun on kahlannut läpi 400 sivua ”virallista metafysiikkaa” löytääkseen filosofisen selvityksen 

olemassaolosta ja esitys huipentuu Quinen määritelmään, jonka mukaan olemassaolo on 

”kvanttorilla sidotun muuttujan arvona olemista”, olo tuntuu jotenkin eteeriseltä. Siinä 

mielentilassa sopii paneutua Heikki Mäntylän paitsi henkevään myös järkevään filosofiseen 

monologiin ”TOTTAKAI vai Totta kai”, jolloin ajattelu saa taas pitävän otteen todellisuudesta. 

Mäntylän osaksi epistemologinen, osaksi ontologinen essee lähtee liikkeelle 

ilnformaatiokäsitteen selventämisestä ja tekee tässä tiukan eron data-‐muotoisen 

informaation ja inhimillisen tiedon välillä – tärkeä seikka, joka on tyystin unohtunut niiltä, 

jotka kuvittelevat tietotekniikan aikakaudelle siirtymisen merkinneen automaattisesti 

valtavaa tiedonlisäystä. Tekijä näkee informaatiotulvan vievän suorastaan vaarallisella tavalla 

harhateille, mm.: ”Yrityselämän päätöksenteko harhailee akuuteissa operatiivisissa 

ongelmissa koska johdon on yhä vaikeampaa muodostaa kokonaisnäkemystä informaation 

kaaoksessa ja muutoksen rytmissä… Strateginen suunnittelu, jonka pitäisi olla ylimmän 

johdon tärkein funktio, jää sivuasiaksi, tai jopa sekin annetaan konsulttien tehtäväksi… 

Poliitikko on ehkä vielä kaoottisemmassa tilanteessa pyrkiessään säilyttämään asemansa ja 

etenemään urallaan. Ideologisille linjauksille ei jää aikaa, tilaa eikä kapasiteettia.” (ss. 14-‐15) 

Luvussa ”Tiedon mahti” tekijä sukeltaa jo syvälle ja esittää terävää vallalla olevan 

kehitysopin kritiikkiä. Hän ei hyväksy teorian nykyistä ylimalkaista tulkintaa, joka ”uskoo 

sattumanvaraiset mutaatiot ja luonnon karsinnan ainoiksi ja riittäviksi kehitykseen 

vaikuttaviksi tekijöiksi. Ajatus sisältää ristiriidan. Mielestäni vain tavoitteellisen prosessin 

lopputulosta voi kutsua kehitykseksi, ja kehityksellä on jokin tarkoitus. Sattumanvaraisella 

prosessilla ei ole suuntaa eikä tavoitteita.” (s. 23). Seuraava tekijän johtopäätös ei ole kevyesti 

kumottavissa: ”Tuntuu epäjohdonmukaiselta ajatella, että koko monimutkainen maailma 

kaikkine olioineen olisi … vain sokean sattuman tulosta. Väite sisältää mielestäni myös 

toisenlaisen kömmähdyksen. Väitteen tekijä väitteineen olisi siis itsekin vain sattuman tuote. 

Sattuman tuottama väite on merkityksetön.” (s. 23) 

Kuten tiedetään, USA:ssa uusdarwinistien ja ns. älykästä suunnitelmaa kehityksessä 

kannattavien välillä käydään kiivasta, jopa politiikkaan vaikuttavaa debattia. Meillä se on 

tuntematonta. Mäntylän esitys voisi olla tervetullut keskustelun laukaisija. 

Luku ”Tiedosta ymmärrykseksi” käsittelee aihetta, joka yhä vielä kummittelee 

tietokone-‐hybriksen vallassa olevien mielessä – uskoa mahdollisuuteen rakentaa 

tietokoneelle tietoisuus. Tekijä hylkää aivotutkimuksessa esillä olevan emergenssiajatuksen 

huonosti määriteltynä ”mystisenä siltana fyysisestä psyykkiseen” ja kysyy: ”… millainen olisi 

tietokoneohjelmassa emergenssin algoritmi, joka synnyttäisi määrittelemättömän tietoisuuden.” 

(s. 32) Hän toteaa, ettei koneesta ole ihmisen orjuuttajaksi, mutta vaara piileekin yllättävässä 

suunnassa, siinä, että ihminen ”itse on alistamassa itsensä toimimaan yhä enemmän koneiden 

ehdoilla”. (s. 35) 

Luku ”Eksaktit tieteet totuuksien airueina” koskettaa Mäntylän varsinaista omaa alaa ja 

on herkullista luettavaa. – Kosmologian nykytilasta tekijä toteaa: ”Teoria on kiusallisessa 

25

tilanteessa, kun vain nelisen prosenttia maailmankaikkeuden energiasta ja massasta jää sen 

alkuperäisen selitysvoiman piiriin ilman korjauskertoimia.” (s. 43) 

Psykofyysisen probleemaa käsitellessään tekijä saattaa vallitsevan materialistis-‐ 

reduktionistisen paradigman suorastaan koomiseen valoon: ”Tuntuu oudolta, että nämä 

järkeen ja päättelyyn vetoajat eivät huomaa omien uskomustensa loogisia ristiriitaisuuksia. 

Kuka synnyttää kuvitelmat ja kuka kyseenalaistaa ne? Hiukkasten vuorovaikutuksetko? Miksi 

hiukkasten vuorovaikutuksilla olisi tarve selityksien löytämiseen?” (s. 51) 

Mäntylä hylkää materialismin ja asettaa ihmisen tajunnan ja fyysisen olemispuolen 

oikeaan keskinäiseen suhteeseen: ”Ihmisen mieli käyttää työkalunaan fyysistä ruumista 

aisteineen ja elimineen, aivot mukaan luettuna, intentioidensa toteutukseen sekä 

kommunikaatioon toisten mielien kanssa tässä fysikaalisessa todellisuudessa.” (s. 54) On 

kylläkin todettava, että Mäntylän omaksuma dualismi vaikuttaa liian suoraviivaiselta 

jättäessään – jälleen kerran – tajunnan ja aivojen välisen vuorovaikutuksen luonteen 

arvoitukseksi, ts. psykofyysisen ongelma jää sittenkin ratkaisua vaille. Se onkin liian 

spesifinen ja mutkikas kysymys tässä yhteydessä selvitettäväksi – ja sitä paitsi vailla yleisesti 

hyväksyttyä ratkaisua. – Tekijä paljastaa kuitenkin tuntevansa kvanttimekaniikan piirissä 

kehkeytyvän uuden paradigman, joka katsoo informaation todellisuuden perustavimmaksi 

tekijäksi, fundamentaalisemmaksi kuin aine ja energia. 

”Tieteen rajat” –luvussa tekijä julistautuu – selvyyden vuoksi – tieteen vahvaksi 

puolustajaksi – niin paradoksaaliselta kuin se saattaa kuulostaakin. Hän kirjoittaa: ”Jottei 

kritiikkini johdosta syntyisi väärää kuvaa asenteestani, haluan painottaa, että tieteen 

edustama intersubjektiivinen tieto on parasta mihin ihmisvoimin voidaan päästä.” (s. 67) 

Tämän kanssa ei suinkaan ole ristiriidassa se, että tekijä samalla – filosofiassaan – sanoutuu 

irti siitä naiivista tiedeoptimismista, jonka mukaan tiede – vaikka nyt onkin epätäydellistä – 

lähestyy vääjäämättä täyttä tietoa ”objektiivisesta todellisuudesta”. Mäntylä pitää – 

kantilaisittain – tällaista tietoa loogisestikin mahdottomana, koska ”systeemiin kuuluva osa ei 

voi tutkimuksillaan päästä perille kokonaisuudesta eli ymmärtää todellisuuden oikeaa 

ontologista olemusta ja ideaa, saati tarkoitusta.” (s. 62) 

Viimeksi esitetty väite, jonka Mäntylä esittää eräänlaisena aksioomana, on hyvin 

kiinnostava. ”Käytännössä” kai on näin, mutta loogisesti analysoituna asia voi osoittautua 

mutkikkaaksi. Mikään itsestään selvyys se ei nähdäkseni ole. Ilmankin tätä lähtökohtaa voi 

kuitenkin yhtyä tekijän kantilaiseen näkemykseen, että se, minkä koemme todellisuutena, on 

tulkittu maailma (”maailma viesteinä” – kuten olen sen nimennyt) eikä tajunnastamme 

riippumaton ”das Ding an sich” –maailma. Näyttää siltä, että luonnontieteitten, eritoten 

fysiikan, piirissä on aihetta muistuttaa tästä jatkuvasti. 

Ilman viimeistä lukua, joka käsittelee uskonnollista metafysiikkaa, Mäntylän teos olisi 

jotenkin torso. Esitys saa pakostakin subjektiivisen sävyn, josta tekijä on itsekin hyvin 

tietoinen. ”Tällaisella avautumisella pääsee helposti hurahtaneiden listalle”, hän toteaa. On 

kuitenkin arvokasta, että hän rohkenee jatkaa monologiaan tällä aiheella, sllä nykyihmiselle 

on kuitenkin tärkeää nähdä, millaisen liikkumavaran tekiojän moderni tieteellinen 

maailmankäsitys antaa hengelliselle elämälle. – Mäntylälle – kuten monille ajatteleville 

yksilöille länsimaisessa kulttuurissa – ”uskonnollisuus” on tyystin eri asia kuin ”uskonnon 

harjoittaminen”. Hän kritikoi terävästi uskontoja instituutioina, mutta yllättää sitten lukijan 

vielä kärkevämmällä kuvauksella ”länsimaiden merkittävimmän ylijumalan, 

Markkinavoimien” palvonnasta ilmiselvänä ”uskontona”. 

Se, miten Mäntylä sitten – eräänlaisena ”agnostisena teistinä”, kuten hän sanoo – 

luonnehtii omaa hengellistä elämäänsä, tarkentaa itse asiassa hyvin monen aikamme 

intellektuellin tavallista ylimalkaista asennetta: ”Olen agnostikko – Jumalasta ei voi mitään 

tietää.” – Mitä sisältää tämä tekijän paradoksaalinen ilmaisu: agnostikko ja samalla teisti? 

26

Selvästikin hänen agnostisisminsa kohdistuu uskontojen pyrkimyksiin välittää muka varmaa 

tietoa Jumalasta. Se ei kuitenkaan estä häntä rakentamasta omaa jumalkäsitystään 

”aihetodisteiden”, johtopäätösten ja ”henkilökohtaisen intuition” varassa. ”Intuitiossa” on 

tässä kysymys yksilölliseen kokemukseen perustuvasta todellisuuden luovasta 

hahmottamisesta – taiteilijan tapaan – niin että Mäntylä sanoo ”kokevansa jumalan erilaisina 

muuttuvina ja vaihtelevina muotoina kaikessa, siis myös itsessäni. Olen osa jumalaa ja 

jumaluutta. Minä olen jumalassa ja jumala on minussa niin kuin kaikessa muussakin,” (ss. 74-‐ 

75) Kun ottaa huomioon, miten periaatteessakin rajoittuneeksi tekijä näkee inhimillisen 

tiedon, hänen katsomustaan voi pitää pikemmin panenteisminä kuin panteismina. (Edellinen 

on panteismin myöhempi muunnos. Kun panteismi katsoo, että universumi on jumaluuden 

synonyymi, panenteismi näkee sen vain manifestinä osana siitä.) Mäntylälle tällaiset 

käsitteelliset erottelut lienevät pelkkää skolastiikkaa ja siksi hän pääseekin lähelle lukijaa – 

oman kokemusmaailmansa erinomaisena tulkkina. 

Kokonaan sattumalle rakentuvan evoluutio-‐opin kritiikilleen uskollisena tekijä toteaa 

suunnitelmallisuuden kuuluvan jumaluuteen. Tämä on sitä ”yksinkertaista uskoa”, joka meidän 

päivinämme pulpahtaa esiin ja joka voisi eräänlaisena logoterapiana tulla ”eksistentiaalista 

hätää” potevan ja arvotyhjiössä elävän nykyihmisen avuksi. Tekijä kirjoittaa siis selvästi 

yhteiskunnallisestikin merkittävästä asiasta. 

Kirjan monologiluonteen vuoksi jää käsittelemättä eräs kulttuurissamme keskeinen 

hengellisen elämän pulma: Jos ihminen yksilönä – Mäntylän tapaan -‐-‐ onnistuukin huolellisen 

filosofisen syventymisen tietä hengellisen elämänsä selkiinnyttämiseen, mistä hän saa sille 

sosiaalisen tuen? Näyttää siltä, että kirkko ei siihen pysty – älyllisen jälkeenjääneisyytensä 

vuoksi. Sitä osoittavat sekä siihen kohdistuva kritiikki että mielipidetilastot. Yhä yleisempi 

vastaus gallup-‐kyselyissä on: ”Uskon, mutta en niin kuin kirkko opettaa”. 

Heikki Mäntylä on tiivistänyt esseessään onnistuneesti tällä vuosituhannella vahvasti 

esiin nousevan ajattelutavan, jolle luonnontieteellinen liiaksi yksinkertaistava rationalismi on 

jo vanhentunut kanta. 

Olisi arvokasta saada Mäntylän teksti laajan yleisön käyttöön vaikkapa johonkin 

verkkojulkaisujen sarjaan open access –muodossa. 


Kullervo Rainio 

sosiaalipsykologian 

emeritusprofessori, 

Helsingin yliopisto 

Hyvä Kullervo, 

Olen hämmentynyt ja otettu. Muistan kyllä, että mainitsit suunnittelevasi arvostelun 

kirjoittamista kirjasestani, mutta arvelin Sinun haluavan olla ensi sijassa myönteinen ja 

kannustava. En rohjennut kuvitella, että ryhtyisit oikein sanoista tekoihin tässä asiassa. 

Olisihan se jokseenkin ennen kuulumatonta, että tällainen arvovaltainen arvostelu 

omakustannekirjasta ilmestyisi Tieteessä Tapahtuu lehdessä. 

En tietenkään osaa muuttaa tai täydentää analyysiäsi lukuun ottamatta muutamaa 

kirjoitusvirhettä, jotka löysin. 

27

-‐ 1. sivu, 2. kappale, 2. rivi : informaatiokäsitteen 

-‐ 2. sivu, viimeinen kappale, 4.rivi, viimeinen sana: sillä 

-‐ 2.sivu, viimeinen kappale, 5.rivi: tekijän 

-‐ 3.sivu, 2.kappale, 10.rivi: kokevansa ”jumalan… (sitaattimerkin siirto) 

Asiasisällöstä olet poiminut mielestäni juuri niitä oleellisia kohtia, joita olen halunnut 

kursiivillakin painottaa. 

Kiinnitin huomiota, että palaat aiheeseen, josta olemme jo aiemmin hiukan keskustelleet. 

Kyseenalaistat lempeästi väitteeni, että ”systeemiin kuuluva osa ei voi tutkimuksillaan…jne” 

Sehän ei liene itsestään selvää, kuten huomautat. Tuota minun täytyy siis vielä pohtia lisää, ja 

mielelläni keskustella kanssasi. 

Huomautuksesi psykofyysisen ongelman jäämisestä avoimeksi on aiheellinen. Sitä en 

tosiaankaan ole yrittänyt enkä yritä ratkoa. Olet varmaan oikeassa myös siinä, että DPM:n 

idean selvittely olisi liian haastava tähän yhteyteen. Se vaatii oman fooruminsa. 

Yrittämättä teeskennellä vaatimatonta, haluan kuitenkin (miedosti) pyytää Sinua 

harkitsemaan muutamien, suorastaan ylisanoilta maistuvien, attribuuttien välttämättömyyttä 

vaikka ne tietysti imartelevat. 

Kesäisin terveisin, ihaillen henkisiä voimavarojasi, 

Heikki ja Aulikki 

HM kommentti: Siis todellisuus ei koostu materiasta eikä edes energiasta vaan jostain, jota 

Henry Stapp kutsuu “knowings”. Tämä on mielestäni oleellinen, nykyfysiikasta poikkeava 

näkökulma. Mutta mitä tai mikä on tuo “knowings”? David Bohm tuo siihen jonkinlaista 

valaistusta toisella nimellä: “active information” Sinä täsmennät vielä jatkossa: “Active 

information is, in DPM, just the order given by the transition probability matrix.”. Näin voit 

käsitellä sitä matemaattisesti kvanttimekaniikan viitekehyksessä. Sitten jatkat: “It guides the 

system’s process determining, together with the “lottery by nature” i , the sequence or chain of 

the transitions, moves, “jumps” from a superposition state to another, i.e., the quantum 

evolution.” Mieltäni vaivaa: Mistä tulevat nuo todennäköisyydet? Mitä tarkoittaa “lottery by 

nature”? Arpooko luonto todennäköisyyksiä ikään kuin evoluutioteorian kontekstissa? 

Alaviitteessä toteat: ”The ”lottery by Nature” as well as the ”quantum jump” are still big 

”mysteries” – we have to confess – but not bigger than the ”collapse of wave function” in the 

standard model of quantum mechanics.” Jos oikein haluan pilkkuja ruotia, voin ihmetellä 

miksi ”mysteries” on sitaateissa ja ”Nature” on yllättäen isolla alkukirjaimella. Siitä pälkähti 

mieleen: Entä jos korvaan käsitteen “active information” “God” –käsitteellä ja samalla muutan 

“information field” “God’s will” –käsitteeksi. Ymmärrän toki, että Jumala-‐käsite on erilaisten 

uskontojen omima termi, joka ei epämääräisyydessään sovi tieteelliseen kontekstiin, mutta 

teki mieli kokeilla millaisia mielikuvia tai ristiriitoja se loisi ympättynä tähän pohdiskeluun. 

Kokeilin tätä mielessäni lukiessani tekstiä uudelleen, eikä se tuntunut ihan hölmöltä vaan 

lähes luontevalta. (Olenkohan ihan pihalla?) Haluan painottaa, etten ole millään 

uskonnollisella missiolla vaan koetan ainoastaan testata ymmärrystäni ja syntyneitä 

mielikuviani. 

28

Artikkelisi herätti paljon ajatuksia. Toivottavasti näin tapahtuu myös laajemmissa 

asiantuntevissa piireissä ja toivottavasti kommentoivat. 

Hyviä talvipäiviä toivottaen, 

Heikki 

29

Kirjasta, Tottakai vai totta…kai (2012).pdf - Luonnonfilosofian seura

Create successful ePaper yourself

Delete template?

Save as template?