B-ZINE 7/19-1/20
B-ZINE 7/19-1/20
B-ZINE 7/19-1/20
Create successful ePaper yourself
Turn your PDF publications into a flip-book with our unique Google optimized e-Paper software.
7/<strong>19</strong>–1/<strong>20</strong>
Kansikuva (Veera Ahlholm)<br />
Kuvan maalaukset olivat esillä Taidekeskus Into ry:n näyttelyssä Kone käy täysillä B-gallerian<br />
Projektitilassa 4.–<strong>20</strong>.6.<strong>20</strong><strong>19</strong>. Maalaukset on tehty akryylillä vanerille vuonna <strong>20</strong>16.<br />
Tekijät ylhäältä alas:<br />
Karita Holsti<br />
Pirjo Vuorinen & Seija Venho<br />
Riina Rautala<br />
Sanna Havia<br />
Jenny Knuutila & Sanna Havia<br />
Hanna-Liisa Lehto<br />
Jouni Soini<br />
Matias Metsälä
7/<strong>19</strong>–1/<strong>20</strong><br />
Päätoimittaja / Editor-in-chief<br />
Anu Pasanen<br />
Ulkoasu ja taitto / Design & Layout<br />
Riikka Kupsala<br />
Julkaisija / Publisher<br />
Nykykulttuuriyhdistys Suunnitelma B ry<br />
Turku <strong>20</strong><strong>19</strong><br />
Painopaikka / Printed at<br />
X-Copy<br />
3
SAAVUTETTAVAMMAKSI AVOIMUUDELLA<br />
JA YHTEISTYÖLLÄ<br />
Pääkirjoitus: Anu Pasanen & Hanna Tyvelä<br />
B-zinen kolmas numero käsittelee taiteen saavutettavuutta, joka oli myös<br />
kesäkuussa järjestetyn Superb! -nykytaidefestivaalin teemana. Tapahtuman<br />
alustukseksi pidimme alkuvuodesta paneelikeskustelun, johon oli kutsuttu<br />
mukaan turkulaisia saavutettavuuden asiantuntijoita Avoin ja esteetön kohtaamispaikka<br />
Happy Housesta, Turun seudun kehitysvammaisten tuki ry:stä<br />
ja Taidekeskus Into ry:stä. Ajatus saavutettavuuden tarkastelusta taiteen kontekstissa<br />
lähti käymistämme keskusteluista B-galleriasta taidetilana. Onko<br />
B-galleria todellisuudessa niin avoin kuin haluamme sen olevan? Hyvin pian<br />
keskustelut kääntyivät galleriatilan esteellisyyteen, mutta <strong>19</strong><strong>20</strong>-luvulla rakennetun<br />
kerrostalon kivijalan liiketilaa ei ole mahdollista muokata esteettömäksi.<br />
Halusimme tarkastella esteettömyyttä ja saavutettavuutta myös muutenkin<br />
kuin galleriatilan viiden porrasaskelman ja nykystandardia kapeamman oven<br />
näkökulmasta. Minkälaisia kysymyksiä taiteen saavutettavuuteen kuuluu?<br />
Paneelikeskustelussa pohdimme erilaisten käyttäjäryhmien mahdollisuuksia<br />
taiteen kokemiseen ja toisaalta myös tekemiseen. Keskeisiksi parannusehdotuksiksi<br />
ja lähes mihin tahansa taidetilaan sovellettaviksi ohjeiksi nousi saavutettavuustietojen<br />
nostaminen osaksi kaikkea tapahtumaviestintää. B-gallerian<br />
fyysisiä rajoja voi myös kiertää viemällä taidetta tapahtumaluontoisesti<br />
esteettömiin tiloihin.<br />
4
Paneelikeskustelusta virisi uusia ideoita saavutettavampaan tapahtumajärjestämiseen:<br />
päätimme tuottaa osan Superb!-ohjelmistosta Happy Housen esteettömissä<br />
tiloissa sekä kutsuimme Taidekeskus Inton tuottamaan ertyistaiteen<br />
ryhmänäyttelyn B-gallerian Projektitilaan. Olemme erittäin kiitollisia keskustelun<br />
myötä tarjoutuneille yhteistyön muodoille. Niiden myötä olemme konkreettisesti<br />
nähneet, kuinka saavutettavuus alkaa jo siitä, että on kiinnostunut<br />
ottamaan huomioon erilaiset toimijat ja yleisöt.<br />
Tiedon jakaminen on myös tärkeä osa saavutettavuutta. Tuosta tammikuisesta<br />
paneelista julkaistiin raportti Been verkkosivuilla. Tämä B-zine sisältää sekä<br />
epilogin Superb!-festivaalista että Taidekeskus Inton kanssa toteutetun haastattelun.<br />
Toivon mukaan oppimamme ja jakamamme asiat saavuttavat mahdollisimman<br />
monet taidekentän esteiden purkamisesta kiinnostuneet.<br />
Ainakin toistaiseksi toimintamme jatkuu Aninkaistenkadulla tilassa, johon<br />
B-galleria perustettiin lähes 15 vuotta sitten, mutta työ saavutettavuuden edistämiseksi<br />
ei lopu tähän. Kipukohtien paikantamisen jälkeen on helpottavaa ja<br />
inspiroivaa nähdä, mitä kaikkea voimmekaan tehdä, yhdessä.<br />
5
6
NÄYTTELYT<br />
7/<strong>20</strong><strong>19</strong>–1/<strong>20</strong><strong>20</strong><br />
17.–28.7. Anna Laederach<br />
31.7.–11.8. Mari Kämäräinen & Hannu Seppälä<br />
14.–25.8. Saara Kumpulainen<br />
28.8.–8.9. Jussi Haro & Eetu Kevarinmäki<br />
11.9.–6.10. Aishe Vejdani<br />
9.10.–3.11. Elis Hannikainen<br />
6.–17.11. Okko Pöyliö<br />
<strong>20</strong>.11.–1.12. SpaceBA, Seoul (TBA)<br />
4.12.–5.1. Iisa Maaranen<br />
7
ANNA LAEDERACH<br />
17.–28.7.<strong>20</strong><strong>19</strong><br />
#Anthropobreccia, I found the term in the comment section of a twitter feed.<br />
Someone responded to an image of a rock formation. The image showed a found<br />
piece of plastiglomerate, as it is more commonly known in science blogs and<br />
research articles. Plastiglomerates are composed of pieces of plastic mashed in<br />
sediment. They can be found on the most beautiful beaches and are seen as an<br />
indicator of human impact on the land. They are an exemplary demonstration<br />
of the traces we leave or as Kirsty Robertson puts it in an e-flux article (1) “it is<br />
evidence of death that can not decay, or that decays so slowly as to have removed<br />
itself from a natural lifecycle.”<br />
What is a natural lifecycle, I wonder? Can we still differentiate between a “natural”<br />
and an “artificial” lifecycle? Humans, without a doubt, seem to have had influence<br />
on every corner of this planet and even beyond — in space. So the question is not<br />
whether the Anthropos (greek for human) has influenced “natural” lifecycles, the<br />
question revolves around time and scale. How fast, how long, how much, how<br />
little, how slow. Plastic does decay, but it does so in a timescale that in one human<br />
lifetime we will not see it disappear. It will eventually become part of a cycle but<br />
one we have no longer control over.<br />
#Anthropobreccia is a series of new sculptures I am currently working on.<br />
The term breccia describes a rock formation that is composed of broken<br />
fragments of minerals or rock cemented together. Unlike Plastiglomerate, the<br />
term opens up the possibility to not only talk about the implications of plastic but<br />
to look at a broader landscape that is radically transformed by humans.<br />
— Anna Laederach, Basel 16 May <strong>20</strong><strong>19</strong><br />
1 Robertson, Kirsty. “Plastiglomerate”. e-flux journal #78 – december <strong>20</strong>16,<br />
www.e-flux.com/journal/78/82878/plastiglomerate/. Accessed 5 May <strong>20</strong><strong>19</strong>.<br />
8
9
10
MARI KÄMÄRÄINEN &<br />
HANNU SEPPÄLÄ<br />
31.7.–11.8.<strong>20</strong><strong>19</strong><br />
+-L<br />
+-L on tutkielma polaarisuudesta ja synteesistä. Kyseessä on ääni- ja tilateos<br />
sekä performanssi. Lähestymme aihetta käyttäen vanhoillislestadiolaista<br />
herätysliikettä esimerkkinä ja alustana työskentelylle. Meitä yhdistää lapsuus ja<br />
varhaisnuoruus herätysliike-kulttuurin vaikutuspiirissä Pohjois-Pohjanmaalla.<br />
Toisella meistä on kokemus vanhoillislestadiolaisuudesta “sisäpuolelta" ja toisella<br />
“ulkopuolelta" käsin. Dialogin ja teosprosessin myötä avaamme kokemuksiamme<br />
mustavalkoisesta maailmankuvasta sekä sisä- ja ulkopuolen tematiikasta ja<br />
työstämme niistä teoksellista synteesiä tilaa, liikettä ja ääntä hyödyntäen.<br />
Hannu Seppälä toteuttaa ääniteoksen pääasiassa itse rakentamallaan modulaarisella<br />
syntetisaattorilla. Elektronisen äänen muodostumisessa on myös<br />
olennaista polariteetin käsite, jännitteen + ja - -puolet. Hän pyrkii ääniteoksessa<br />
tutkimaan tätä teoksen teemaan sopivaa ominaisuutta ja sen suhdetta<br />
kaksinapaisuuteen yleisesti. Tilallinen ja performatiivinen osuus liittyy teemaltaan<br />
Mari Kämäräisen tyhjyys-aiheisten tilallisten teosten sarjaan. Tässä teoksessa<br />
uutta on performatiivinen osio, joka tuo aiheen pohdiskeluun tarinallisen tason.<br />
Työskentelyprosessimme on ollut pitkälti keskustelumuotoinen, ja siitä voi<br />
saada käsityksen kuuntelemalla +-L -podcastia, jota teemme prosessin aikana.<br />
Podcastissa on myös keskusteluvieraina erilaisia lestadiolaisuuden asiantuntijoita.<br />
Podcast löytyy osoitteesta https://soundcloud.com/plus-miinus-l.<br />
Nimi +-L tulee käsitteestä L-positiivinen, jolla viitataan lestadiolaiseen tai<br />
lestadiolaistaustaiseen henkilöön. Lisäämällä nimeen miinusmerkin viittaamme<br />
neutraloivaan pyrkimykseemme.<br />
11
SAARA KUMPULAINEN<br />
14.–25.8.<strong>20</strong><strong>19</strong><br />
”Itke se pois”<br />
Jokainen ja jokaisen suru on erilainen. Minä suren itkemällä, se puhdistaa: surun<br />
saa kyynelinä ulos. Kyyneleet voi pyyhkiä lähimpänä olevaan hihaan, sukkaan,<br />
vessapaperiin tai nenäliinaan. Suremiseen liittyy tabuja ja kirjoittamattomia<br />
sääntöjä: Mitä saa surra? Mitä pitää surra? Miten syvälle suruun on sopivaa<br />
sukeltaa? Millaiset ovat surun sukupuolittuneet säännöt? Kysymällä nämä<br />
kysymykset näyttelyni kytkeytyy B-zinen numeron saavutettavuuden teemaan.<br />
Surut tulevat ja menevät. Niihin törmää omassa ja läheisten elämässä. Tarinoiden<br />
ja taiteen kautta voi kokea vieraiden ja fiktiivistenkin ihmisten ja olentojen suruja.<br />
Osa suruista on ohimeneviä, toisista jää sisälle pysyviä painoja. Kun pääsee surun<br />
yli, hengittää helpommin, on astetta sitkeämpi.<br />
Nenäliinat edustavat minulle suremista, mutta myös lohtua. Nenäliinojen<br />
herkkyys ja pateettisuus viehättää. Niiden valkoinen, aina vähän taitoksilla<br />
oleva pinta on samaan aikaan kaunis, hauras ja ylväs. Rypistetty nenäliina on<br />
kuin pieni veistos. Haluan tuoda arkiset nenäliinat pöytälaatikostani teoksiksi<br />
ja installaatioiksi rikkomaan suremisen tabuja ja muistuttamaan surun<br />
kääntöpuolesta, lohdusta.<br />
Nenäliinojen kyyneliin kytkeytyvän materiaalisen ulottuvuuden kautta teokseni<br />
pohdiskelevat surun olemusta ja muistuttavat, että tunneilmaisu kuuluu kaikille.<br />
Teokset ovat sekoitus, tiivistys ja toisaalta myös lohdutus. Niissä on läsnä omia ja<br />
muiden suruja, irti päässeitä, sisälle jääneitä. Tervetuloa nenäliinavaltakuntaani<br />
14.–25.8.<strong>20</strong><strong>19</strong>.<br />
12
13
14
JUSSI HARO &<br />
EETU KEVARINMÄKI<br />
28.8.–8.9.<strong>20</strong><strong>19</strong><br />
Elämme valtarakenteiden sisällä. Osa niistä on selkeitä, osa taas ei. Yhteiskunnassamme<br />
vallalle on vakiinnutettu omat symbolinsa ja niitä on opetettu<br />
pelkäämään. Olemme sosiaalisia ja vaikutuksille alttiita olentoja, imemme<br />
informaatiota joka aistillamme. Osa tästä menee suoraan tietoisuuden ohi,<br />
viuhahtaa vain jonnekin sinne mistä unet kumpuavat. Valta ei aina ole yhtä<br />
näkyvää kuin poliisin ladattu virka-ase.<br />
Vallalla on kasvavissa määrin yhä uusia aspekteja, toisen toiseen vaikuttamisen<br />
tapoja. Rakennamme turvaverkkoja ja ympäröimme itsemme itselle sopivimmilla<br />
totuuksilla. Elämme punaviherkuplassa ja Yhdysvaltojen presidenttinä on idiootti.<br />
Kuitenkin yläasteelta tutut normit kiusatuista ja kiusaajista pätevät yhä, pelko on<br />
valtaa ja se on yleismaailmallista.<br />
Aikaamme on luonnehdittu post-faktuaaliseksi, totuudella ei ole enää samaa<br />
merkitystä. Valhe voi olla riittävän tosi, kunhan se sanotaan tarpeeksi kovaa.<br />
Valheellisuuteen liittyy myös tulevan näyttelyn kulma. Valtaakin voi imitoida,<br />
kunhan se kutittelee oikeasta kohdasta.<br />
15
AISHE VEJDANI Iranian-Turkmen Visual Artist<br />
11.9.–6.10.<strong>20</strong><strong>19</strong><br />
For me the painting process comes with a lot of studying. Sometime it starts with<br />
studying the aesthetic, the visual material and the technique to guide me towards<br />
a theme. But sometime it starts with a theme and the theme guides me towards<br />
a certain aesthetic or visual materials. When I establish my theme, I always try<br />
to read about it as much as I can. And often I find that during this process I come<br />
closer to my origin, to my identity, and generally me as a human being.<br />
For the time being I am working on the theme “war trauma” in relation with<br />
“postmemory” in the generation after the actual war. Belonging to the generation<br />
after the war, we do not remember things from the war. Because we have not<br />
been ourselves in the actual war, therefore we don’t have memory. What we have<br />
is postmemory. We have heard stories from either our parents’ or grandparents’<br />
memory about war, and we have created our own kind of memory called<br />
postmemory. In our postmemory we do not recall what has happened, rather we<br />
are exposed to other people’s memory. Therefore we tend to have and invest our<br />
own imagination, projection and creation about war that happened before us.<br />
In this upcoming exhibition that I will be having in B-galleria, I work on my own<br />
postmemory of war and explore it visually with paintings and video art.<br />
Note: my reference on post memory is the book “the generation of postmemory”<br />
written by Marianne Hirsch<br />
16
17
18
ELIS HANNIKAINEN<br />
9.10.–3.11.<strong>20</strong><strong>19</strong><br />
Elis Hannikainen has lately been interested<br />
in holding up, holding down, holding together and holding breath,<br />
in adhesive materials, porous materials, elastic materials, biodegradable materials,<br />
in duct tape, kinesio tape, rubber cord and plaster,<br />
in hardware stores, gyms and forests,<br />
in things that give shelter or console,<br />
in things that bandage, seal and bind,<br />
in things that are frail and makeshift and can then also always fail.<br />
Elis Hannikainen graduated from the Berlin University of the Arts<br />
in <strong>20</strong>17. Their work is text-driven and consists of media art and<br />
installations.<br />
<strong>19</strong>
OKKO PÖYLIÖ<br />
6.–17.11.<strong>20</strong><strong>19</strong><br />
Novelleja<br />
Marraskuun alussa B-galleriaan tulee esille Okko Pöyliön<br />
suurikokoisia lyijykynäpiirrosinstallaatioita. Teokset jatkavat<br />
Pöyliön Novelleja-teoksien sarjaa, joita on aiemmin ollut esillä<br />
lukuisissa näyttelyissä mm. Rovaniemen, Hyvinkään ja Lahden<br />
taidemuseoissa sekä yksityisnäyttelyissä Rajatila-galleriassa,<br />
Tampereella sekä Suomesta Galleriassa, Berliinissä.<br />
<strong>20</strong>
Työskennellessäni Suomen Kulttuurirahaston residenssissä Ranskan<br />
maaseudulla kesällä <strong>20</strong>18 aloitin ensimmäisen pitkän sarjakuvateokseni<br />
työstämisen. Niin kuin usein saattaa käydä, projekti laajenee ja synnyttää lisää<br />
ideoita. B-gallerian näyttelyyn esille asettamani teokset ovat tuon projektin<br />
sivutuotteina syntyneitä lyhyitä tarinoita. Ideoita ja hahmoja, joista on riisuttu<br />
kaikki turha ja jäljelle jää vain olennaisin, katsojan ja teoksen kohtaaminen.<br />
Teokseni ovat henkilöitä. He käyvät passiivista vuoropuheluaan lukijoiden<br />
kanssa asettaen lukijan pohtimaan omaa suhdettaan heidän esittämiinsä<br />
kysymyksiin. Sarjakuvat ovat tunnetusti hyvä viihdemuoto. Minä teen<br />
sarjakuvia, joista ei tarvitse tulla hyvä olo.<br />
21
22
IISA MAARANEN<br />
4.12.<strong>20</strong><strong>19</strong>–5.1.<strong>20</strong><strong>20</strong><br />
Kutsun usein työskentelyäni kohtaamispisteiden löytämiseksi. Tekemiseni<br />
pohjautuu kokemukselliseen maailman havainnointiin, ja usein kimmokkeet<br />
maalauksiini lähtevätkin jostain arkipäiväisestä visuaalisesta havainnosta,<br />
joka latautuu jollakin aihesisällöllä. Olen kiinnostunut tiedostamattoman esiin<br />
tulemisesta kuvan kautta. Kuvan tekeminen voi olla prosessi, jossa jotakin<br />
oleellista muuttuu näkyväksi.<br />
Viimeaikaiset havaintoni ovat liittyneet naisvaltaiseen alaan — ompeluun.<br />
Maalausteni kuvamaailmassa esiintyy mm. pöytälaatikkoon jääneitä<br />
ompeluvälineitä. Ne ovat kuin piilossa olevia voimavaroja tai arvoja, joita ei ole<br />
vielä kunnolla nähty maailmassa. Läsnä on myös yhteen ompeleminen sekä<br />
repiminen irti. Jokin rakenne yrittää löytää uusia muotoja. Lopulta jokin menee<br />
ompelukoneen paininjalan alla solmuun ja eteneminen totutulla tavalla ei enää<br />
onnistu.<br />
Työskennellessäni maalauksen ja piirustuksen parissa oma kokonaisvaltainen<br />
psykofyysinen jälki on aina olemassa. Tämä tarkoittaa minulle myös jatkuvaa<br />
läsnäolon tunnustelua. Maalausprosessissa itsensä tuntee herkemmin. Oma<br />
jälki myös muuttuu samalla tavalla kuin itse muuttuu. Välillä tarvitsen hyvin<br />
rauhallisia eleitä ja värejä ympärilleni. Ja toisinaan taas voimakkaita värejä ja<br />
elävää viivaa. En usko sellaiseen omaan jälkeen, joka pysyisi aina samanlaisena.<br />
Enemmänkin on hyväksyttävä muutos, joka on jatkuvasti läsnä.<br />
Iisa Maaranen (s.<strong>19</strong>87) työskentelee Helsingissä. Hän valmistui Kuvataiteen maisteriksi<br />
Kuvataideakatemiasta v. <strong>20</strong>18. Hänen yksityisnäyttelynsä on esillä 2.12.<strong>20</strong><strong>19</strong>–5.1.<strong>20</strong><strong>20</strong><br />
B-galleriassa.<br />
23
24
BEELTÄ TEILLE<br />
Kone käy täysillä, s. 24<br />
Esteitä purkamassa — Näkökulmia taiteen saavutettavuudesta<br />
Superb!-nykytaidefestivaalissa, s.30<br />
Jaettu kipu ja toivo — Ilmastohellä yhteistyö taiteen kentällä, s. 40<br />
Olipa kerran B-satu, s.44<br />
25
KONE KÄY TÄYSILLÄ<br />
Teksti: Anna-Kaisa Ek<br />
Kuvat: Veera Ahlholm<br />
Kesällä <strong>20</strong><strong>19</strong> B-gallerian Projektitilassa nähtiin ensimmäistä kertaa erityistaiteen<br />
näyttely. Näyttely on koottu turkulaisen Taidekeskus Into ry:n kokoelmista.<br />
Teokset ovat tehneet erityistä tukea tarvitsevat harrastelija- ja ammattilaistaiteilijat<br />
Turun alueelta. Näyttelyn nimi Kone käy täysillä kuvaa Taidekeskus<br />
Into ry:n perustajajäsenten mielestä yhdistyksen tavoitteita, toimintaa ja<br />
tekijöittensä taiteilijuutta. Tätä artikkelia varten haastateltiin Taidekeskus Into<br />
ry:n perustajia ja erityistukea tarvitsevien taideryhmien ohjaajia Eija Ruohoa<br />
sekä Sinikka Mäki-Lertolaa.<br />
Taidekeskus Into ry mahdollistaa taiteen tekemisen<br />
Taidekeskus Into ry täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Yhdistyksen toiminta<br />
sai alkunsa erityistukea tarvitseville järjestetyistä kuvataidekursseista, joita<br />
järjestää Turun Suomenkielinen työväenopisto. Erityistarpeisten kiinnostus<br />
taiteen tekemiseen ja maailmalta tullut tuki ja sieltä saatu inspiraatio<br />
ohjasivat perustamaan yhdistyksen. Yhdistyksen tarkoitus on tukea ja edistää<br />
erityistarpeisten taidetoimintaa. Käytännössä yhdistys myös mahdollistaa<br />
apurahojen hakemisen yhteisötaideteoksia varten. Tavoitteena on saada aikaan<br />
taidestudio tai ateljeetila, jossa erityistä tukea tarvitsevilla olisi mahdollisuus<br />
toteuttaa taiteellista kutsumustaan ja jossa kuvataiteen ammattilaiset voisivat<br />
toimia heidän mentoreinaan.<br />
Kuvataiteen opettaminen erityistä tukea tarvitseville on ollut kasvattava tie myös<br />
ohjaajille. Alkuun ryhmien opettajat keksivät aiheet, joista taidetta tehtiin. Pian<br />
OIKEALLA:<br />
Nämä akryylimaalaukset olivat esillä Taidekeskus Inton näyttelyssä Kone käy täysillä<br />
B-gallerian Projektitilassa 4.–<strong>20</strong>.6.<strong>20</strong><strong>19</strong>. Tekijät vasemmalta oikealle: Olle Salomaa, Aulis<br />
Jalonen ja Veli-Pekka Virtanen.<br />
26
27
28
oppilaat alkoivat kysellä miksi taidetta ei tehdä heitä kiinnostavista aiheista<br />
kuten politiikasta, seksistä, parisuhteesta, perheestä tai erilaisista tunteista.<br />
Niinpä aiheiksi ryhdyttiin valitsemaan oppilaita kiinnostavat aiheita. Opettajan<br />
tehtäväksi jäi aiheiden alustaminen ja rooliksi muodostui taiteellisen prosessin<br />
mahdollistaminen.<br />
Erilaisia tekniikoita kokeillaan — joskus toisella tavalla kuin ohjaaja on suunnitellut<br />
— ja jokaiselle etsitään oma tapa ilmaista itseään. Värejä ei välttämättä<br />
tarvitse levittää paperille siveltimellä. Voi olla, että avustaja lisää maalauspohjalle<br />
taiteilijan toivomaa väriä ja taiteilija itse levittää värin käsin tai vaikka liikuttamalla<br />
paperia pöydällä.<br />
Taiteellinen prosessi kuvastaa taiteilijaa ja tekijöiden oma ääni näkyy kaikissa<br />
toteutusvaiheissa. Tekijöitä johdatetaan taustatutkimuksen tekemiseen ja tiedon<br />
hakemiseen käsiteltävästä aiheesta. Vaikka kukin tekijä tarvitsee omanlaistaan<br />
tukea tekemisen eri vaiheissa, taiteilija tekee taiteelliset valintansa, luonnokset ja<br />
teokset alusta loppuun itse.<br />
Alusta saakka ohjaajille on ollut tärkeää, että oppilaat saavat kokeilla taiteen<br />
tekemistä laadukkailla välineillä ja materiaaleilla. Käytössä ovat olleet kunnolliset<br />
öljyvärit ja kankaat, akvarellit, pastellit, tussit ja niin edelleen. Vuosien varrella<br />
tekniikoita on ehditty kokeilla laidasta laitaan. Kokoelmaan on kertynyt niin<br />
perinteisillä tekniikoilla tehtyjä kuin esimerkiksi virkattuja tai hylätyistä leluista<br />
koottuja teoksia.<br />
Inton taiteilijoista suurimmalle osalle on ollut keskeistä taiteen tekemisen<br />
jatkuvuus ja säännöllisyys. Oman taiteellisen ilmaisun löytyminen voi olla pitkä<br />
tie, jos taiteen tekeminen ei koskaan aiemmin ole ollut mahdollista. Ateljeetilojen<br />
löytyminen on yhdistykselle keskeinen tavoite, koska omissa tiloissa taiteilijat<br />
voivat palata omien töittensä ääreen yhä uudelleen. Yhteistiloissa teokset<br />
täytyy kerätä pois muiden tieltä. Myös tiloilta ja huonekaluilta vaaditaan<br />
erityistä joustavuutta: täytyy pystyä liikkumaan pyörätuolilla, täytyy pystyä<br />
työskentelemään yksin ja ryhmässä ja kaikkien täytyy yltää omalle työtasolle.<br />
VASEMMALLA:<br />
Taidekeskus Inton näyttely Kone käy täysillä oli esillä B-gallerian Projektitilassa 4.–<br />
<strong>20</strong>.6.<strong>20</strong><strong>19</strong>. Kuvassa vasemmalta oikealle Veli-Pekka Virtanen, Jouni Soini, Kati Sillgren,<br />
Eija Ruoho ja Karita Holsti.<br />
29
Ennakkoluulojen taidetta<br />
Taidekeskus Into ry:n kokoelmaa tarkastellessa on vaikea kuvitella, ettei joku<br />
näkisi teoksia taiteena. Monessa yhteydessä näin kuitenkin on. Ilman taiteellista<br />
koulutusta Inton taiteilijat eivät voi hakea henkilökohtaisia apurahoja. Tekijät ja<br />
heidän teoksensa ovat aina osa yhteisötaideprojektia. Heidän taidetoimintansa<br />
nähdään useimmiten viriketoimintana tai terapiana. Viriketoimintaan ei katsota<br />
kuuluvaksi syvällinen tunteiden tai mielipiteiden ilmaisu ja taideterapian tulokset<br />
koetaan liian intiimeinä julkisesti esitettäviksi. Ehkä näistä syistä erityistä tukea<br />
tarvitsevien taidetta voi olla vaikea ja jopa kiusallista kohdata. Ohjaajille ja<br />
tekijöille tämä näyttäytyy niin, että pelätään mitä he tuovat esille näyttelytiloihin<br />
ja toisaalta oletetaan, että erityistarpeiset eivät halua tai eivät osaa käsitellä<br />
syvällisiä teemoja. Joskus jopa läheiset luulevat, ettei erityistukea tarvitseva osaa<br />
tai pysty tekemään taidetta. Ajatellaan, että ohjaajat tai avustajat tekevät teokset<br />
heidän puolestaan. Monelle tulee yllätyksenä kuinka taidokkaita ja syvällisiä<br />
teoksia erityistukea tarvitsevat taiteilijat pystyvät tekemään.<br />
Monille Inton taiteilijoista matka itsensä ilmaisemiseen on ollut pitkä, mutta<br />
kaikki kokevat taiteen tekemisen tarpeelliseksi omien tunteittensa tai maailmankuvansa<br />
esittämiseen. Asioiden sanallistaminen ei aina ole helppoa.<br />
Kuvataiteen keinoin voi esittää niitä asioita, joille ei välttämättä löydy sanoja.<br />
Osalle tekijöistä taide on ainoa keino näyttää muulle maailmalle millaisessa<br />
maailmassa taiteilija itse elää. On ihmisoikeuskysymys pystyä ilmaisemaan<br />
itseään, tunteitaan ja kommunikoimaan ympäristön kanssa.<br />
30
Kone käy täysillä -ryhmänäyttelyn taiteilijat<br />
Sanna Havia<br />
Jari-Matti Henttonen<br />
Karita Holsti<br />
Pirkka Hytönen<br />
Aulis Jalonen<br />
Pirjo Keskinen<br />
Jenny Knuutila<br />
Hanna-Liisa Lehto<br />
Jenni Lehto<br />
Matias Metsälä<br />
Mona Puhakka<br />
Riina Rautala<br />
Pertti Ruuna<br />
Olle Salomaa<br />
Abdilrahman Sheik<br />
Kati Sillgren<br />
Jouni Soini<br />
Benny Talling<br />
Seija Venho<br />
Susanne Wikström<br />
Veli-Pekka Virtanen<br />
Pirjo Vuorinen<br />
31
ESTEITÄ PURKAMASSA<br />
— Näkökulmia taiteen saavutettavuudesta Superb!-<br />
nykytaidefestivaalissa<br />
Teksti: Paula Ihamäki & Riikka Kupsala<br />
Kuvat: Niko Tampio<br />
Monitaiteellinen Superb!-nykytaidefestivaali järjestettiin neljättä kertaa<br />
kesäkuussa <strong>20</strong><strong>19</strong>. Tällä kertaa ohjelmaa esitettiin B-gallerian ohella yhteistyökumppanimme<br />
Turun Seudun Vammaisjärjestöt TVJ ry:n avoimessa ja<br />
esteettömässä kohtaamispaikassa Happy Housessa. Uutta tapahtumassa oli myös<br />
festivaalin teema Accessible Art eli taiteen saavutettavuus. Valitsimme festivaalin<br />
teeman osin siksi, että tiedostimme taidetilana vetävämme monenlaisia rajoja<br />
taiteen esittämiseen ja kokemiseen, ja koimme tarpeelliseksi ryhtyä purkamaan<br />
näitä esteitä.<br />
Ennen taiteilijoille suunnattua avointa hakua avasimme festivaalin teeman<br />
käsittelyn yleisölle avoimessa keskustelutilaisuudessa, johon kutsuimme<br />
turkulaisia erityistukea tarvitsevien tukiyhdistyksiä pohtimaan taidetilamme<br />
asettamia rajoitteita taiteen kokemiseen sekä ratkaisuja näiden esteiden<br />
ylittämiseen. Festivaalin avoimessa haussa puolestaan haastoimme eri alojen<br />
taiteilijoita ja taiteilijaryhmiä kysymään ja koettelemaan kanssamme, miten ja<br />
ken voi taidetta kokea ja millaisia haasteita taiteen esittämisessä on niin<br />
B-galleriassa kuin muuallakin. Kolme viikkoa kestävän festivaalin tavoitteena<br />
olikin venyttää ja rikkoa niitä rajoja, joita on muodostunut taiteeseen ja taiteen<br />
esittämisen tiloihin, ja tämän myötä tarjota saavutettavampaa ohjelmaa, jossa<br />
mahdollisimman moni voi kokea ainutlaatuisia taide-elämyksiä.<br />
Superb!-nykytaidefestivaalin aikana taiteen saavutettavuutta tarkasteltiin<br />
monenlaisista näkökulmista. Festivaali käynnistyi gallerian päätilassa Maria<br />
Westin 401: access denied -näyttelyllä, joka sopivasti aloitti saavutettavuuden<br />
tarkastelun korostamalla esteellisyyden kokemusta. Minimalistiset teokset<br />
tuntuivat olevan eri tavoin vaikeasti tavoiteltavissa. Eräskin pienikokoinen<br />
valokuva oli ripustettu seinälle niin korkealle, ettei sitä voinut katsoa läheltä.<br />
32
Maria Westin näyttely 401: access denied oli esillä B-gallerian päätilassa 4.–7.6.<strong>20</strong><strong>19</strong>.<br />
33
Performanssiduo Paroonit [Tommi Juutilainen (vas.) ja Sami Myllymäki (oik.)] vaihtoivat<br />
performanssin muodolliseen vastikkeeseen ja tekivät taiteen saavutettavammaksi huumorin<br />
avulla tapahtumassaan ARS HALVAX 2 — Taiteen halpahalli B-gallerian päätilassa<br />
9.6.<strong>20</strong><strong>19</strong>.<br />
34
35
Ingeborg Blom Andersskog ja Maria Pääkkönen käyttivät itse tekemiään piirustusvälinetä,<br />
kuten kuvassa olevaa kenkää, piirustusperformanssissaan YOU ARE I AM YOU B-gallerian<br />
päätilassa 18.–<strong>19</strong>.<strong>20</strong><strong>19</strong>.<br />
36
Vaikka Westin näyttelyssä esteellisyys oli keskeisessä asemassa, hän esitti näyttelyn<br />
oheismateriaaleissa informaatiota, mikä tavallisesti jää yleisön kokemuspiirin<br />
ulkopuolelle. West toi saataville tiedon näyttelyyn käytetyistä resursseista, kuten<br />
teosten materiaalikustannukset ja taiteilijalle maksetut korvaukset.<br />
Jos Westin näyttelyssä näkyvää oli taiteelliseen työhön käytetyt resurssit, itse<br />
taiteellisen työn prosessi oli nähtävillä Ingeborg Blom Andersskogin ja<br />
Maria Pääkkösen piirustusperformanssissa YOU ARE I AM YOU. Yleisöllä oli<br />
mahdollisuus seurata taiteilijoiden kehollista työskentelyä muun muassa hiilen<br />
ja paperin parissa kaksipäiväisessä performanssissa, minkä aikana päätila täyttyi<br />
piirroksista seiniä ja lattioita myöten.<br />
Taiteen tekemistä tarkasteltiin myös Happy Housessa järjestetyssä paneelikeskustelussa<br />
taiteen saavutettavuudesta, jossa mukana olivat kuvailutulkki,<br />
valotaiteilija sekä edustajia Taidekeskus Into ry:stä, Wäinö Aaltosen museosta,<br />
TVJ ry:stä ja B-galleriasta. Keskustelussa pohdittiin muun muassa sitä,<br />
kenellä on mahdollisuus tehdä taidetta myös ammatillisessa mielessä. Esiin<br />
nousi näkökulmia siitä, että taiteen koulutus ja taiteellisen työn rahoitus on<br />
eriarvoistavaa. Esimerkiksi erityistukea tarvitsevien henkilöiden on vaikea<br />
kouluttautua kuvataiteilijoiksi ja toimia kuvataiteilijana ilman tarvitsemaansa<br />
tukea. Erityisesti itsenäisenä taiteilijana haasteena on sopivien työskentelytilojen<br />
järjestäminen ja sähköisten palvelujen käyttäminen sähköisestä portfoliosta<br />
apurahahakemuksiin.<br />
Erityistukea tarvitsevien taiteilijoiden maalauksia ja piirustuksia oli nähtävillä<br />
festivaalissamme, sillä kutsuimme Taidekeskus Into ry:n tuottamaan näyttelyn<br />
galleriamme Projektitilaan. Taidekeskus Into edistää erityistaidetoimintaa Turun<br />
alueella ja järjestää erityisryhmille taideopetusta Pompossa Ravattulassa. Näyttävä<br />
Kone käy täysillä -ryhmänäyttely osoitti koko festivaalin ajan, että erityistukea<br />
tarvitsevien taiteilijoiden tekemää taidetta saa ja pitää näyttää taidekentällä<br />
tunnustetun aseman saavuttaneessa taidetilassa.<br />
Superb!-nykytaidefestivaalissa taidetta oli mahdollista kokea katsoen, kuunnellen<br />
ja koskien. Taideteoksen koskemisen kieltäminen näyttelyssä on tuttu fraasi, jota<br />
Jani Petteri Virta venytti installaatiollaan ja performanssillaan Touch Me (en<br />
odottanut siitä ihan tällaista). Teoksien erilaiset tekstuurit kutkuttelivat tuntoaistin<br />
ohella kuuloaistia, kun eri materiaalien koskettelu synnytti vaihtelevia ääniä.<br />
Taidetta oli mahdollista kokea myös osallistumalla festivaalin työpajoihin,<br />
37
kuten Jukka Laineen Valopajaan. Laine on erikoistunut etenkin erityisryhmien<br />
ohjaamiseen valo- ja varjotaiteen pajoissa. Tässä työpajassa oli mahdollista kokea<br />
ja kokeilla valomaalausta ja varjoasetelmia sekä oppia näistä taiteen tekemisen<br />
tavoista.<br />
Valopaja järjestettiin esteettömissä Happy Housen tiloissa. Esteellisenä taidetilana<br />
meille olikin tärkeää tarjota ohjelmaa myös galleriatilamme ulkopuolella, mikä<br />
tuli mahdolliseksi yhteistyön myötä TVJ ry:n kanssa. Myös Anne Lehtelän<br />
installaatio ja performanssi Claim road vei taidetta ulos galleriasta, sillä Lehtelä<br />
juoksi kolmen päivän ajan Aurajoen vartta pitkin striimaten videokuvaa galleriaan<br />
matkastaan Oripään harjualueelta Turun satama-alueelle.<br />
Taiteen saavutettavuutta tarkasteltiin myös kielen ja viestinnän kontekstissa<br />
festivaalissamme. Esimerkiksi paneelikeskustelussa taiteen saavutettavuudesta<br />
keskeiseksi huomioksi nousivat taidetilojen viestinnän saavutettavuus:<br />
miten viestiä selkeästi ja informatiivisesti näyttelyistä ja tapahtumista<br />
huomioiden erilaiset yleisöt, miten tavoittaa oikea kohdeyleisö ja niin edelleen.<br />
Paneelikeskustelussa kiinnitimme huomiota viestinnän saavutettavuuteen<br />
muun muassa siten, että järjestimme tilaisuuteen viittomakielen tulkkausta ja<br />
kirjoitustulkkausta. Mielestämme tulkkien läsnäolo tilaisuudessa oli tärkeää<br />
yhdenvertaisen tapahtuman järjestämisen kannalta, ja loimme tällä tavoin<br />
mahdollisuuden tavoittaa laajemmin eri kohdeyleisöä. Lisäksi Valopajassa oli<br />
paikalla toisena työpajapäivänä kuvailutulkki Carita Lehtniemi näkövammaisia<br />
osallistujia varten.<br />
Monipuolisista näkökulmista huolimatta Superb!-nykytaidefestivaali avasi taiteen<br />
saavutettavuutta vielä vain pintapuolisesti, mutta mielestämme tapahtuman<br />
konsepti toimi hyvänä aloituksena saavutettavuuden työstämiseen B-gallerian<br />
toiminnassa. Sen lisäksi, että festivaalissamme oli taiteilijoiden tuottamaa taiteen<br />
saavutettavuutta eri tavoin käsittelevää sisältöä, saimme kiinnostavia näkökulmia<br />
aiheeseen kahdesta festivaalin teemaa käsittelevästä keskustelutilaisuudesta.<br />
Festivaalissa toteutunut yhteistyö TVJ ry:n sekä Taidekeskus Into ry:n kanssa<br />
oli hedelmällistä ja se avasi uusia näkymiä saavutettavamman taidesisällön<br />
tuottamiseen. Olemme kiitollisia tapahtumaan osallistuneiden taiteilijoiden<br />
ja yhteistyökumppaneiden panoksesta festivaalimme hyväksi. Superb!-<br />
nykytaidefestivaalin päätyttyä on hyvä jatkaa syventymistä saavutettavamman<br />
toiminnan kehittämiseen B-galleriassa, ensisijaisena päämääränä jokaisen oikeus<br />
nauttia ja kokea yhdenvertaisesti taidetta.<br />
38
Ingeborg Blom Andersskog (vas.) ja Maria Pääkkönen (oik.) piirsivät päätilan seinälle piirustusperformanssissaan<br />
YOU ARE I AM YOU B-gallerian päätilassa 18.–<strong>19</strong>.<strong>20</strong><strong>19</strong>.<br />
39
40
Superb! <strong>20</strong><strong>19</strong><br />
1. Festivaalin kesto 3 viikkoa (3.–23.6.<strong>20</strong><strong>19</strong>)<br />
2. Tapahtumapaikkoina B-galleria ja Happy House<br />
3. Mukana 13 taiteilijaa / taiteilijaryhmää<br />
Ingeborg Blom Andersskog & Maria Pääkkönen<br />
Julianna Aurelia<br />
Käki-kollektiivi<br />
Jukka Laine & Carita Lehtniemi<br />
Anne Lehtelä<br />
Luke Lund<br />
Nonsensus<br />
Paroonit<br />
Taidekeskus Into ry<br />
Antti Tolvi<br />
Trivial Zero<br />
Jani Petteri Virta<br />
Maria West<br />
4. 240 kävijää<br />
5. Tapahtuma sisälsi<br />
4 performanssia / happeningia<br />
4 runo- tai musiikkiesitystä<br />
2 työpajaa<br />
1 paneelikeskustelu<br />
6 näyttelyä, joissa oli esillä piirustuksia, maalauksia, installaatioita,<br />
videoita, ääniteoksia ja kolmiulotteisia teoksia<br />
6. Tapahtumaa rahoitti 3 tahoa<br />
Suomen Kulttuurirahasto, Varsinais-Suomen rahasto<br />
Taiteen edistämiskeskus<br />
Turun kaupunki<br />
VASEMMALLA:<br />
Taiteilijaduo Nonsensus [Rauha Aaltonen (vas.) ja Anna Matveinen (oik.)] jakoivat tietoa<br />
yrttien käytöstä rohtoina työpajassaan Physic garden B-gallerian päätilassa 23.6.<strong>20</strong><strong>19</strong>.<br />
41
JAETTU KIPU JA TOIVO<br />
— Ilmastohellä yhteistyö taiteen kentällä<br />
Teksti: Anu Pasanen<br />
Kuvat: Antti Jussila<br />
Ilmastoahdistukseen ja ympäristökatastrofeihin liittyvät kysymykset ovat tänä<br />
päivänä nykytaiteen perusteemoja. Ekologisen kriisin käsitteleminen teosten<br />
sisällöissä ei kuitenkaan ole, tai ei pitäisi olla, ainoa tapa tarttua aiheeseen<br />
taiteen kentällä. Tänä vuonna alkunsa saanut B-gallerian ja Titanikin yhteinen<br />
toimintaverkosto Ilmastohellä syntyi turhautumisesta poliittisten ilmastotoimien<br />
riittämättömyyteen ja tarpeesta tarttua erilaisiin vaikuttamiskeinoihin. Kevään<br />
aikana me taideyhdistysten jäsenet olemme yhdessä muun muassa jalkautuneet<br />
mielenosoitukseen, tutustuneet divestointiin ja kirjoittaneet mielipidekirjoituksen<br />
Taiteilija-lehteen. Toiminnan tärkeimmäksi perustaksi on osoittautunut juuri<br />
yhteisöllisyys. Yksilölle maailmanlopun rakenteisiin tarttuminen voi tuntua<br />
mahdottomalta tehtävältä, mutta aktivismin siemenet alkavat itää maaperässä,<br />
joka perustuu yhdessä oppimiselle, kokemusten ja tiedon jakamiselle. Siitä maasta<br />
voi versoa myös toivoa.<br />
Kivun jakaminen<br />
Filosofian tohtori ja pitkän linjan aktivisti Joanna Macy puhuu kivun kun nioittamisen<br />
tärkeydestä. Macy on systeemiteorian, syväekologian ja buddhalaisuuden<br />
tutkija ja keskushahmoja 70-luvulta asti kehitetyssä ryhmätyömallissa, joka<br />
auttaa ihmisiä toimimaan kestävämmän maailman puolesta. Toimintamallia<br />
kutsutaan nimellä Work that reconnects (Työ, joka yhdistää) ja siinä prosessin<br />
keskeiset vaiheet ovat kiitollisuus, kivun kunnioittaminen, uusilla silmillä<br />
näkeminen ja eteenpäin meneminen.<br />
Macyn mukaan kipu voi tarkoittaa raivoa, pelkoa tai epätoivoa, mutta olipa<br />
tuskaisa tunnecocktail mikä tahansa, tärkeää on sen hyväksyminen. Ilmasto-<br />
42
ahdistuksesta on jo muodostunut oma käsitteensä, mutta sen voi ajatella<br />
laajentumaan mihin tahansa ympäristökriisiin, jossa ihmisen toiminnalla on<br />
merkittävä rooli. Individualismin ja kapitalismin läpitunkemassa kulttuurissa<br />
tämän kivun tukahduttamisella, patologisoinnilla ja yksityistämisellä on pitkät<br />
perinteet. Ehkä tästä syystä on ollut erityisen inspiroivaa seurata, kuinka sadat<br />
tuhannet lapset ja nuoret ympäri maailmaa ovat löytäneet yhteisen areenan<br />
tuon kivun ilmaisuun. Greta Thunbergin esimerkistä alkaneista koululakoista<br />
voi aistia raivon ja pelon rehellisyyden. Ja se tuntuu paitsi koskettavalta myös<br />
vapauttavalta.<br />
Ilmastohellän alkutaipaleella yhdeksi tärkeimmistä asioista onkin noussut juuri<br />
mahdollisuus jakaa tuon kivun kokemusta omassa yhteisössä uudella tavalla.<br />
Energiavalinnoista, lentohäpeästä ja ruokavalioiden eettisyydestä puhumisesta<br />
on jo tullut arkinen osa kuulumisten vaihtoa ja yhdistyskokousten taukoja, mutta<br />
usein nämä huolet on tapana laittaa syrjään ”varsinaiseen asiaan” siirryttäessä.<br />
Tätä jaettujen arvojen ja konkreettisen toiminnan välillä vallitsevaa epäsuhtaa<br />
olemme pystyneet lääkitsemään Ilmastohellän avulla.<br />
43
Voiman tunnistaminen<br />
On selvää, että pienen yhdistyksen haasteina ilmastoaktivismissa ovat samat<br />
keskeiset ongelmat kuin kolmannella sektorilla muutenkin; tekijöiden ajan<br />
ja jaksamisen puute sekä taloudellisten resurssien riittämättömyys ja epävarmuus.<br />
Ilmastohellässä olemme kuitenkin pyrkineet huomaamaan omien voimavarojemme<br />
laajuuden, näkemään ne uusin silmin.<br />
Vapaaehtoisuuteen paljolti perustuvien taidetoimijoiden yksi vahvuus ovat<br />
verkostot. Ilmastohellässä on nimenomaan kyse kahden toimijan tasavertaisesta<br />
yhteistyöstä ja erilaisten toimintakulttuurien yhteensovittamisesta. Tavoitteena<br />
on myös ollut pitää toiminta mahdollisimman avoimena ja järjestämiimme<br />
aktivismi-iltoihin ja keskustelutilaisuuksiin ovat olleet tervetulleita kaikki<br />
kiinnostuneet. Vaalikeväänä ilmastotapahtumia järjestettiin paljon myös erilaisten<br />
ympäristöjärjestöjen toimesta, mutta hyödyntämällä omia resurssejamme olemme<br />
pyrkineet madaltamaan osallistumiskynnystä entisestään. Ehkä tutun taidetilan<br />
kautta on vielä helpompi löytää tiedon ja vaikuttamismahdollisuuksien äärelle,<br />
jos aktivismi tuntuu muuten vieraalta ja tilanteen epätoivoisuus lamaannuttaa.<br />
44
Hellyyteen turvautuminen<br />
Yhteistyön avoimuus myös takaa sen, että Ilmastohellän kautta oppimamme<br />
asiat ja jakamamme kokemukset ovat laajemmin hyödynnettävissä. Toukokuussa<br />
Ilmastohellä kutsuttiin Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton keskustelutilaisuuteen,<br />
jonka teemana oli ympäristöahdistus ja taidekenttä ilmastonmuutoksen<br />
aikakaudella. Yksi keskustelua kuljettaneista tärkeistä langoista<br />
oli feminismin keskeinen rooli jälkifossiilista yhteiskuntaa rakennettaessa.<br />
Ekologisessa siirtymässä ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden turvaamisessa<br />
Ilmastohellän ydinsanomalla – lempeydellä ja yhteistyöllä – nähtiin olevan suuri<br />
potentiaali.<br />
Taiteen kentällä toteutettu ilmastoaktivismi mahdollistaa lempeiden toimintatapojen<br />
opettelun, mutta tulee muistaa ettemme opettele niitä itse aktivismia<br />
varten, vaan tulevaisuuden turvaamiseksi. Toimintaverkostomme nimi kuvaa<br />
paitsi huolenpitoa elämää ja maapalloa kohtaan, myös yhteisöllisen toimintamme<br />
johtosääntöä. Kriisin kohtaamisessa ja yhä synkeämmältä näyttävän tulevaisuuden<br />
koittaessa lempeyttä tarvitaan enemmän kuin koskaan. Kivun jakaminen vaatii<br />
hellyyttä.<br />
Lisätietoa Ilmastohellästä löytyy Been ja Titanikin verkkosivuilta:<br />
bgalleria.net/ilmastohella<br />
titanik.fi/ilmastohella<br />
Joanna Macyn työhön voi tutustua hänen verkkosivuillaan: www.joannamacy.net<br />
Macylta on myös suomennettu teos Maailma rakastajana ja minuutena – Keinoja<br />
maailmanlaajuisen ympäristökatastrofin torjumiseksi (<strong>20</strong>09, Basam Books).<br />
45
46
47
Tekijöistä<br />
Anu Pasanen kirjoittaa työkseen taiteesta. Hän on B-zinen päätoimittaja ja<br />
Nykykulttuuriyhdistys Suunnitelma Been hallituksen jäsen. Pasanen on toiminut<br />
yhdistyksessä muun muassa gallerian tiedotusvastaavana ja Ilmastohellän<br />
koordinaattorina.<br />
Hanna Tyvelä on taiteentutkija, joka on kiinnostunut taiteen ja arkkitehtuurin<br />
yhteiskunnallisista merkityksistä. Hän on Suunnitelma Been hallituksen<br />
puheenjohtaja.<br />
Anna-Kaisa Ek on kulttuurialan ammattilainen ja kehittänyt työkseen<br />
museoiden yleisötyötä. Hän on tuore yhdistyksen jäsen ja vetänyt tänä keväänä<br />
Been suosittuja croquis-iltoja.<br />
Paula Ihamäki on kulttuurituotannon opiskelija ja yhdistyksen jäsen. Hän oli<br />
mukana tuottamassa vuoden <strong>20</strong><strong>19</strong> Superb!-nykytaidefestivaalia ja on kiinnostunut<br />
taiteen saavutettavuudesta ja taiteen esittämisen monipuolisuudesta.<br />
Riikka Kupsala on kuvataiteilija ja toimii Suunnitelma Beessä hallituksen<br />
varapuheenjohtajana ja yhdistyksen rahastonhoitajana. Vuonna <strong>20</strong><strong>19</strong> Kupsala<br />
koordinoi Superb!-nykytaidefestivaalia.<br />
Niko Tampio on kuvataiteen opiskelija ja yhdistyksen jäsen vuodesta <strong>20</strong>16.<br />
Tiina Mäkitalo on sarjakuvaileva kuvataiteilija, jonka mielestä kissojen ja<br />
koirien tulisi olla ylimpiä ystäviä. Hän asuu ja työskentelee Turussa erinäisten<br />
taideprojektien parissa ja on Suunnitelma Been hallituksen jäsen.<br />
48
Julkaisua ovat tukeneet:<br />
Suomen<br />
Kultturirahasto<br />
Varsinais-Suomen rahasto
7/<strong>19</strong>–1/<strong>20</strong><br />
B-galleria<br />
+358 (0) 44 284 5381<br />
bgalleria@gmail.com<br />
www.bgalleria.net<br />
Ti–Pe / Tue–Fri 12—18<br />
La–Su / Sat–Sun 12–16<br />
#bgalleria<br />
Twitter: @Beegalleria<br />
Instagram: @bgalleria<br />
Facebook: @bgalleria
Change language