Antti Matikkala ja Wilhelm Brummer (toim.) - Suomalaisen ...

Antti Matikkala 

Antti Matikkala ja Wilhelm Brummer (toim.) 

Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa 

SKST 1322, Tiede | n. 320 s. sid. | 90.53 | 59,– 

ISBN 978-952-222-283-1 

Yhteistyössä Kansallisarkiston kanssa 

Vapatietomuksesta Vapatietomuksesta ikonografiseen ikonografiseen heraldiikkaan 

heraldiikkaan heraldiikkaan – vaakunoista, vaakunoista, heraldiikasta heraldiikasta ja ja niiden niiden tutkimuksesta 

tutkimuksesta 

Lähinnä tullakseen omiensa tuntemiksi asepuvussa ja osin koristukseksi [… 

sukujen] päämiehet tai herrat maalasivat varustuksiinsa, kilpeensä tai viittansa 

kuvan jostain eläimestä tai muusta sekä panivat jonkun selvän ja näkyvän 

tunnuksen kypäränsä huipulle. Ja tämä varustusten ja kypäräin koristus siirtyi 

perintönä heidän lapsilleen […] 1 

Thomas Hobbesin Leviathan-teoksessaan vuonna 1651 esittämä kuvaus vaakunoiden synnystä oli kahdella 

tapaa konventionaalinen. Ensinnäkin esittäessään klassisen tunnistamisteorian eli selittäessään, että tarve 

tunnistaa haarniskan peittämiä sotureita (when they were Covered with Arms) oli impulssi tunnuskuvien 

käytölle kilvellä, toiseksi korostaessaan näiden tunnusten perinnöllisyyttä. 2 

Vaikka nämä piirteet ovat keskeisiä 

useissa heraldiikan määritelmissä, molempia käsityksiä on syytä problematisoida. Sikäli kun vaakunoilla oli 

merkitystä sotilaallisessa identifikaatiossa, kyse lienee ollut Hobbesin sanoin lähinnä siitä, että vaakunan 

käyttäjät tulisivat ominensa tuntemiksi. Vaakunakilvellä käytettyjen tunnusten merkitys ystävän erottamiseksi 

vihollisesta taistelun aikana lienee ollut vähäinen. Yksittäisen vihollisen tunnistamista keskeisempää oli 

vihollisjoukon tunnistaminen. 

Heraldiikka alkoi muotoutua keskiajan ritarikulttuurin osaksi vaakunoiden käytön muuttuessa 

systemaattisemmaksi noin vuodesta 1130 alkaen. Vaakunoiden muuttumisella perinnölliseksi oli keskeinen 

osa siinä prosessissa, jonka tuloksena syntyi heraldiikaksi kutsuttu järjestelmä. Erään tunnetun määritelmän 

mukaan heraldiikka onkin ”kilvelle keskittyvien perinnöllisten tunnusten systemaattista käyttöä”. 3 

On 

kuitenkin syytä muistaa, että heraldiikan alkuaikoina vaakunan käyttöoikeus saattoi siirtyä monin muinkin 

tavoin kuin myöhemmin monissa maissa normiksi muodostuneen mieskantaisen perimyksen mukaisesti: 

mies saattoi ottaa käyttöön vaimonsa vaakunan tai luovuttaa sukunsa viimeisenä miehenä vaakunansa kenelle 

halusi. 4 

Vaakuna saattoi ilmaista myös vasalli- tai klienttisuhteen. Yleisesti voidaankin todeta, että heraldisiksi 

tunnukset muuttuivat ”kuuluessaan järjestetyn ja säädellyn käytön välineistöön, jonka periytyminenkin on 

tavalla tahi toisella otettu huomioon”. 5 Kun vaakunoiden käytöstä muotoutui systemaattinen 

tunnusjärjestelmä, alkoi laajempi heraldiikaksi kutsuttu kokonaisuus muotoutua. 

Heraldisen tunnusjärjestelmän synty on varsin luonnollisesti ollut yksi heraldiikan tutkimuksen 

ikuisuuskysymyksistä. Sitä on käsitellyt tutkimuksissaan muun muassa Michel Pastoureau, jonka teoksista 

etenkin vuonna 1979 ilmestynyt Traité d’héraldique on ollut merkittävä heraldiikan tieteellisen tutkimuksen 

1 

Thomas Hobbes, Leviathan eli kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta, suom. Tuomo Aho 

(Tampere, 1999), 99. 

2 

Kuten Peter Kurrild-Klitgaard on huomauttanut, mielenkiintoisempaa kuin se mitä Hobbes kirjoitti heraldiikasta, on se 

miksi hän kirjoitti siitä. Peter Kurrild-Klitgaard, ”Magt og symboler: Thomas Hobbes (1588–1679) som heraldiker”, 

Heraldisk Tidsskrift, 73 (1996), 114. 

3 

”the systematic use of hereditary devices centred on the shield”. Anthony Richard Wagner, Heralds and Heraldry in the 

Middle Ages: An Inquiry into the Growth of the Armorial Function of Heralds (2 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura • pl 259, 00171 Helsinki • puh. 0201 131 231 • faksi (09) 1312 3220 • www.finlit.fi 

nd 

edn, Oxford, 1956), 12. 

4 

David Crouch, ”The Historian, Lineage and Heraldry 1050–1250”, in Peter Coss and Maurice Keen (eds), Heraldry, 

Pageantry and Social Display in Medieval England (Woodbridge, 2002), 17–37; Nils G. Bartholdy, Adels- og våbenbreve 

udstedt af danske (unions-)konger indtil 1536 (København, 2007), 12. 

5 

Kimmo Kara (toim.), Heraldiikan opas (Porvoo, 1998), 7.

kehitykselle. 6 

Akateemisessa mielessä heraldiikka oli pitkään historian ja arkeologian aputiede, ei tutkimusta 

itsessään. Pastoureaun tavoitteena onkin ollut nostaa heraldiikka sen perinteisestä historian ja arkeologian 

aputieteen asemasta itsenäiseksi tieteenalaksi. 7 Viimeaikaisessa tutkimuksessa on korostettu, ettei heraldisten 

tunnusten varhaisen käytön sosiaalista ja sotilaallista funktiota ole syytä erottaa. Keskiaikaisen kunniakultin 

kannalta oli keskeistä, että taisteluun osallistuva ritari teki osallistumisensa tiettäväksi kantamalla sukunsa tai 

herransa tunnusta. Taistelukentällä vaakunalla oli myös käytännöllinen merkitys ritariluokan yhteisenä 

tunnuksena, sillä tavallisista sotilaista poiketen ritareilla oli keskiaikaisen kunniakoodiston mukaan oikeus 

surmaamisen sijaan tulla otetuksi vangiksi ja vapautetuksi lunnaita vastaan. Käyttämällä jonkun toisen 

vaakunaa haarniskaan pukeutuneen ritarin oli myös helppo esiintyä incognito. 8 Vaakunoiden käyttö levisi 

varsin nopeasti myös muihin yhteiskuntaryhmiin, instituutioihin ja yhteisöihin. 9 Vaakuna, joka oli alkuaan 

identiteettitunnus, sai myös pian myös muita käyttömuotoja. Sillä voitiin ilmaista omistusta ja komentovaltaa, 

mutta osa vaakunoiden käytöstä oli puhtaasti ornamentaalista. 

Sellaisissa maissa, joissa ei ole ollut tai ei ole enää henkilövaakunoita antavia, vahvistavia tai niiden käyttöä 

valvovia monarkkisia tai valtiollisia auktoriteetteja, on tullut tavaksi vedota Bartolus de Saxoferraton 1300luvun 

puolivälissä muotoilemaan vaakunaoikeudelliseen periaatteeseen, jonka mukaan kuka tahansa saa 

käyttää vaakunaa tai hankkia itselleen sellaisen. Vanhimmat aatelisvaakunat olivat itse käyttöönotettuja, mutta 

1300-luvulla hallitsijat ryhtyivät antamaan vaakunoita vaakunakirjeillä. On syytä huomata, että Bartolus piti 

keisarillisella vaakunakirjeellä annettuja vaakunoita arvokkaampina kuin itse käyttöönotettuja ja katsoi niiden 

nauttivan paremmasta juridisesta suojasta. Jos kaksi henkilöä käytti samaa vaakunaa eikä ollut selvää kumpi 

oli ottanut sen ensin käyttöön, keisarilta vaakunan saaneella oli Bartoluksen mukaan oikeus puolellaan. 

Vaakuna on tietyssä mielessä visuaalinen nimi ja myös Bartolus painotti vaakunoiden ja nimien läheistä 

funktionaalista yhteyttä todeten, että ”samoin kuin nimet on luotu henkilöiden tunnustamiseksi, niin on myös 

vaakunat kehitetty tätä tarkoitusta varten”. 10 

Pohjoismaissa sukunimien käyttö alkoi vasta myöhään ja 

johdettiin monissa suvuissa – mm. Svärd, Kurck/Kurki, Kirves – vaakunakilven tunnuskuvista. 11 

Tästä kertoo 

myös se, että liikanimeä tarkoittavat sanat kölli ja költti on johdettu suoraan ruotsin sköld -sanasta. Vaakunaa, 

jonka tunnuksen ja omistajan nimen tai muun henkilökohtaisen seikan välillä on yhteys, kutsutaan puhuvaksi 

vaakunaksi. Tällaiset viittaussuhteet eivät välttämättä ole täysin kirjaimellisia: Bielke-suvun vaakunassa ei ole 

palkkia (bjälke) vaan kilpi on kolmesti katkoinen. 

Sinetit 

Sinetit 

Kilven tunnusmerkityksen kasvu on selvästi havaittavissa ratsastajasinettien kehityksessä. Varhaisissa 

ruotsalaisissa 1100-luvun loppupuolen sineteissä ritarin tavallisesti vasemmalla puolellaan kannatteleman 

6 Pastoureaun teos Une histoire symbolique du Moyen Âge occidental (Paris, 2004) on erinomainen retrospektiivinen antologia 

hänen eri yhteyksissä ilmestyneistä artikkeleistaan. Pastoureau on julkaissut myös populaarimman beau livre -muotoisen 

teoksen L’Art héraldique au Moyen Âge (Paris, 2009). 

7 

Saksassa heraldiikka on vakiintunut osa historian aputieteiden yliopistollista opetusta. Antologiamuotoisen saksalaisen 

näkökulman historian aputieteisiin tarjoaa Eckart Henning, Auxilia Historica: Beiträge zu den historischen 

Hilfswissenschaften und ihren Wechselbeziehungen (2. erw. Aufl., Köln, 2004). Ks. myös Ludwig Biewer, 

”Bemerkungen zum Stand der Wappenkunde im deutschsprachigen Raum”, Archiv für Diplomatik, Schriftgeschichte, 

Siegel- und Wappenkunde, 54 (2008), 285–308. 

8 

Robert W. Jones, Bloodied Banners: Martial Display on the Medieval Battlefield (Woodbridge, 2010). Ks. myös Adrian 

Ailes, ”The Knight, Heraldry and Armour: The Role of Recognition and the Origins of Heraldry”, in Christopher Harper- 

Bill & Ruth Harvey (eds), Medieval Knighthood IV: Papers from the Fourth Strawberry Hill Conference 1990 

(Woodbridge, 1992), 1–21; Georg Scheibelreiter, Wappenbild und Verwandtschaftsgeflecht: Kultur- und 

mentalitätsgeschichtliche Forschungen zu Heraldik und Genealogie (Wien, 2009). 

9 Hervé Pinoteau, Michel Pastoureau & Michel Popoff (éd.), Les armoiries non nobles en Europe – XIII e –XVIII e s.: III e 

colloque international d’héraldique, Montmorency 19–23 septembre 1983 (Paris, 1986). 

10 Osvaldo Cavallar, Susanne Degenring, Julius Kirshner, A Grammar of Signs: Bartolo da Sassoferrato’s Tract on 

Insignia and Coat of Arms (Berkeley, 1994), 110, 112, 145–148. 

11 Esimerkiksi Henrik Svärdin vaakunasinetti, jonka päätunnuksena on miekka, tunnetaan vuodelta 1418, Nils Kurckin 

kurki-aiheinen vaakunasinetti vuodelta 1425 ja Olof Kirveen vaakunasinetti, jonka tunnuskuvista yksi on kirveenterä, 

vuodelta 1468. Reinhold Hausen, Finlands medeltidssigill (Helsingfors, 1900), nrot 123, 133 ja 212; Jan Raneke, Svenska 

medeltidsvapen (Nora, 2001), I, 359. Ks. myös L. Fr. Läffler, ”Några svenska ’talande vapen’ på 1200- och 1300-talet”, 

Personhistorisk Tidskrift, 5 (1903), 72–86; L. Fr. Läffler, ”Några svenska ’talande vapen’: nya meddelanden”, 

Personhistorisk Tidskrift, 6 (1904), 11–24; Hans Gillingstam, ”Den svenska adelns antagande av släktnamn”, Historisk 

Tidskrift, 84 (1964), 35–53.

kilven etupuoli näkyy vain osittain tai ei ollenkaan. 12 

Suomen herttuoiden 1280–1310-luvuilla käyttämien 

ratsastajasinettien keskeisin viesti oli sen sijaan vaakunakilven tunnuskuvio, joka usein toistuu niin 

peitsilipussa kuin satulapeitteessä (kuva 1). 13 Läntisessä Euroopassa pelkän vaakunakilven esittävä sinettityyppi 

alkoi yleistyä jo 1100-luvun lopulta lähtien syrjäyttäen ratsastajasinetin 1200-luvun puolivälin paikkeilla. 

Vaakunasta tuli ritarin uusi alter ego, tunnus, joka edusti omistajaansa myös tämän poissa ollessa. 14 

Pienikokoisten keskiaikaisten sinettien tunnuskuvioiden tulkinta edellyttää historioitsijoilta ja genealogeilta 

heraldiikan konventioiden ja terminologian perusteellista tuntemusta. 15 Suomen heraldiikan tutkimuksen 

uranuurtajina voidaan pitää valtionarkistonhoitajia tohtoreita K. A. Bomanssonia (1827–1906), Reinhold 

Hausenia (1850–1942) 16 ja J. W. Ruuthia (1854–1928). Bomanssonin heraldinen julkaisutoiminta keskittyi 

julkisiin vaakunoihin, 17 Hausen ja Ruuth kunnostautuivat erityisesti juuri sinettien tutkijoina ja 

lähdejulkaisujen toimittajina. Ruuth julkaisi klassisen artikkelinsa Suomen rälssimiesten sineteistä 1891. 18 

Hausenin teos Finlands medeltidssigill ilmestyi ja palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä pronssimitalilla 

vuonna 1900. Jo 1882 Hausen oli toimittanut todennäköisesti Elias Brennerin laatimiin piirroksiin 

perustuvan lähdejulkaisun Afbildningar af Vapensköldar fordom uppsatta i Finlands kyrkor. 19 

Koska sinettileimasin oli tapana rikkoa rituaalinomaisesti sen omistajan kuoleman tai uuden sinetin 

käyttöönoton jälkeen, niitä on säilynyt keskiajalta verrattain vähän. 20 

Suomesta on löydetty yhdeksän 

keskiaikaista sinettileimasinta, mutta yhtään näillä painettua aikalaissinettiä ei tunneta. Tästä voidaan päätellä, 

että Hausenin julkaisemat 374 keskiaikaista sinettiä harvoine myöhemmin julkaistuine täydennyksineen 

edustavat ”melko pientä osaa Suomen keskiaikaisista sineteistä”, kuten Tuukka Talvio on todennut. 21 

Jean 

Marie Maillefer käsitteleekin artikkelissaan muun muassa millaista tietoa saksalaiset lähteet tarjoavat 

Suomessa Folkunga-aikana vaikuttaneiden saksalaisten aatelisten vaakunoista. Kyllikki Männikkö tarkastelee 

artikkelissaan, joka perustuu osittain aiemmalle tutkimukselle tuntemattomiin sinetteihin, miten vaakunoista 

tuli osa Turun keskiaikaisten piispojen visuaalista ilmettä. Suomalainen sfragistiikka (sigillografia) kaipaa 

edelleen uutta tutkimusta. Hausenin Finlands medeltidssigill odottaa revisiotaan. 22 

Samoin muuan muassa 

aatelittomien vaakunasinettien käyttö odottaa kokonaisvaltaisempaa tutkimusta. 23 

12 

Göran Tegnér, ”The Oldest Equestrian Seals in Sweden: Karl Sverkersson, Birger Brosa and Karl the Deaf”, in Noël 

Adams, John Cherry & James Robinson (eds), Good Impressions: Image and Authority in Medieval Seals (London, 

2008), 66–70. 

13 Hausenin julkaiseman Bengt Birgerssonin sinettiä esittävän kuvan virheellisyyksistä ks. H. Fleetwood, Svenska 

medeltida kungasigill (Stockholm, 1947), III, 43. 

14 Adrian Ailes, ”The Knight’s Alter Ego: From Equestrian to Armorial Seal”, in ibid., 8–11. 

15 

Jan Raneke, ”Beskrivning av medeltidsvapen”, Släkt och Hävd, 2–3 (2001), 126–131. 

16 

Lena Huldén, ”Reinhold Hausen och källutgåvorna”, in Elisa Orrman (toim.), Reinhold Hausen (1850–1942): kansallisen 

arkiston rakentaja (Helsinki, 2000), 27–49; Henrik Lilius, ”Reinhold Hausen antikvaarisena tutkijana”, in ibid., 51–69. 

17 

On kuitenkin syytä muistaa, että Bomansson löysi ja julkaisi ensimmäisenä kopion Suomen vanhimmasta aatelis- ja 

vaakunakirjeestä. K. A. Bomansson, ”Hvilket är det äldsta, hittils kända adelsbref i Finland och Skandinavien?”, 

Historiallinen Arkisto,1 (1866), 100–101. 

18 

J. W. Ruuth, ”Suomen rälssimiesten sineteistä lopulla 1500-lukua ja alussa 1600-lukua”, Historiallinen Arkisto, 11 

(1891), 286–348 ja kuvaliite 557ff. Rälssisukujen sineteistä ks. myös Torsten G. Aminoff, ”Finländska frälsesigill från 

tiden 1568-1602”, Gentes Finlandiae, IV (1978), 7–21. 

19 

Hausenin kansainvälisistä yhteyksistä kertoo se, että hänet kutsuttiin 1893 Italian heraldisen instituutin (Instituto 

Heráldico Italiano) jäseneksi. Nya Pressen, 28.11.1893. J. R. Aspelinista, jonka heraldiset julkaisut rajoittuivat kahteen 

sinettiartikkeliin (Henrik Degergman, Suomen heraldinen bibliografia – Finlands heraldiska bibliografi 1706–1981 

(Helsinki, 1984), nrot 258a, 667) oli tullut jo 1876 Academia Heráldico-Genealógican (Pisa) jäsen. 

20 

John Cherry, ”The Breaking of Seals”, in Michael Andersen & Göran Tegnér (red.), Middelalderlige seglstamper i 

Norden (Roskilde, 2002), 81–93. 

21 

Tuukka Talvio, ”Sigillstampar från medeltiden i finska fynd”, in Michael Andersen & Göran Tegnér (red.), 

Middelalderlige seglstamper i Norden (Roskilde, 2002), 23. Yleisluontoinen esitys sinettien käytöstä Suomessa 

keskiajalla on Tapio Vähäkangas, ”Sinettien käyttö keskiajalla”, Genos, 77 (2006), 99–114. 

22 

Muun muassa Hausenin tekemien luokittelujen väpnare/ofrälse men on todettu kaipaavan tarkennuksia. Christopher 

von Warnstedt, ”Den svenska ofrälse privatheraldiken”, Heraldisk Tidsskrift, 34 (1976), 191 n. 3. Vrt. 

marginaalimerkinnät Christopher von Warnstedtille kuuluneessa Finlands medeltidssigill -teoksessa. Antti Matikkalan 

kokoelmassa. 

23 

Henrik Degerman on laatinut mielenkiintoisen tilastollisen yhteenvedon Suomessa vuosina 1380–1680 käytettyjen 

aatelittomien sinettien tunnuskuvista, joka perustuu Hausenin teoksiin Finlands medeltidssigill ja Bidrag till Finlands 

historia (1904–1912), III–IV, Ruuthin artikkeliin (ks. viite 11) sekä Yrjö Blomstedtin väitöskirjassaan Laamannin- ja 

kihlakunnantuomarinvirkojen läänittäminen ja hoito Suomessa 1500- ja 1600-luvuilla (1523–1680): 

oikeushallintohistoriallinen tutkimus (Helsinki, 1958), 431–457, julkaisemiin sinetteihin. Valtaosa tähän tarkasteluun

Vuonna 1985 julkaistussa artikkelissaan ”Porvarilliset vaakunat ja vaakunasinetit: havaintoja, linjanvetoja”, 24 

Aarno Tertti totesi muun muassa että, ”Sen perusteella mitä tiedetään sinetin käyttötavoista, on vahvasti 

epäiltävä 1500- ja 1600-lukujen porvarillisten sinettivaakunoiden sukuluonnetta. Ne olivat useimmiten 

henkilökohtaisia, jopa tilannekohtaisia.” ”1600-luvun suurvallan uuden keskisäädyn” sinettien käytössä oli 

Tertin mukaan ”yleisesti ottaen kysymys […] selvästi senhetkisen säätyaseman ulkoisista merkeistä eli – 

nykysosiologian kieltä käyttääksemme – statussymboleista.” Tertti painotti historiallisen maantieteen 

merkitystä muistuttaen siitä, ”että Ruotsin suurvalta käsitti myös osia Saksasta ja että valtakunnan rannikoilla 

ja sen itäosissa oli vanhastaan elänyt saksalaisen kaupunkikulttuurin elämänmenoon tottuneita ihmisiä”, 

joille porvarillisten vaakunoiden käyttö tuttu ilmiö. 

Yrittäessään vastata kysymykseen millä perusteella uusi vaakuna valittiin, Tertti piti loogisena olettamusta, 

että tarvittu heraldinen ”tieto saatiin usein niiltä ammattilaisilta, kaivertajilta, jotka sinettileimasimia 

tilauksesta (myös aatelisille) valmistivat. […] Hienoimmat sinetit kaiverrettiin todennäköisesti Tukholmassa, 

Tallinnassa, Narvassa ja vastaavissa merkittävissä kauppa- ja hallintokeskuksissa. Tietysti meidänkin 

kaupungeissamme oli tämän työn tekijöitä, ja varmasti niissä myös vieraili kaivertajia, joille työn saattoi 

uskoa.” Julkaisemiensa muutamien saksalaisperäisien esimerkkien avulla Tertti pyrki osoittamaan miten 

vaakunoiden ja ”sukunimien etymologian keinoin voi yrittää rakentaa genealogisia työhypoteeseja” kuitenkin 

huomauttaen, että niistä saadut ”tulokset ovat varsin viitteellisiä”. 

Tur Turnajaiset Tur Turnajaiset 

najaiset ja ja vaakunakirjat 

vaakunakirjat 

vaakunakirjat 

Turnajaisissa, toisin kuin taistelukentällä, yksilön tunnistamisella oli merkitystä. Turnajaiset vaikuttivatkin 

merkittävästi niin heraldisten säännöstöjen muotoutumiseen kuin myös vaakunan keskeisimmän kilven 

ulkopuolisen osan, kypäränkoristeen, kehittymiseen. 25 

Varhaisin todistettava kypäränkoriste tunnetaan 

Flanderin kreivin sinetistä 1190-luvulta, Ruotsin ensimmäinen kypäränkoriste puolestaan Birger Jaarlin 1200luvun 

puolivälissä käyttämästä sinetistä. 26 Tiedot varhaisiin ja vielä vanhemman Vaasa-ajankin ruotsalaisiin 

turnajaisiin liittyneistä heraldisista aspekteista ovat vähäisiä eikä niistä ole juuri säilynyt esineellisiä lähteitä 

puhumattakaan Juhana-herttuan Turussa järjestämistä turnajaisista. 27 Aarno Karimo joutuikin turvautumaan 

mielikuvitukseen kirjoittaessaan Kumpujen yöstä -teoksessaan Korsholman linnassa järjestetyistä 

turnajaisista, jossa kisakentän viereinen lava koristettiin ”kaikkien aseleikkiin osallistuvien vaakunoilla” ja 

kertoessaan, että vaakunattomalle rälssimiehen pojalle ripustettiin ”maalaamaton vaakuna”. 28 Heraldisen 

kulttuurin monikerroksisuudesta kertoo se, että edelleen pohjoismaissa jatkuva vapaamuurarillisten 

henkilövaakunoiden traditio sai alkunsa kustaviaanisen ajan teatraalisissa turnajaisissa käytetyistä 

vaakunakilvistä. 29 

Osittain turnajaiskulttuurin tarpeita varten ryhdyttiin laatimaan vaakunakirjoiksi kutsuttuja kuvitettuja 

vaakunaluetteloita, joista vanhimmat ajoittuvat 1200-luvun puolivälin paikkeille. Keskiajalta ei tunneta yhtään 

pohjoismaista vaakunakirjaa, mutta on syytä muistaa, että muun muassa Suomenkin historiaan keskeisesti 

vaikuttaneiden Tyrgils Knutinpojan (k. 1306) ja Bo Joninpoika Gripin (k. 1386) vaakunat sisältyvät 

mannereurooppalaisiin 1300–1400-lukujen vaakunakirjoihin (kuva 2). 30 

Vaakunakirjoja koonneiden läntisen 

sisälletyistä sineteistä on puumerkkiaiheisia. Henrik Degerman, ”Öfrälse sigillering i Finland”, Heraldisk Tidsskrift, 66 

(1992), 286–288. 

24 

Aarno Tertti, ”Porvarilliset vaakunat ja vaakunasinetit: havaintoja, linjanvetoja”, Genos, 56 (1985), 173–184. 

25 

Turnajaisista yleisesti ks. Richard Barber & Juliet Barker, Tournaments: Jousts, Chivalry and Pageants in the Middle 

Ages (Woodbridge, 1989) ja David Crouch, Tournament (London, 2005). 

26 e e 

Michel Pastoureau, ”Le cimier: un bilan”, in Le cimier: mythologie, rituel, parenté – des origins au XVI siècle: actes du 6 

colloque international d’héraldique, La Petite-Pierre 9–13 octobre 1989 (Bruxelles, 1990), 350; H. Fleetwood, Svenska 

medeltida kungasigill (Stockholm, 1936), I, 33–34. 

27 Nils Drejholt, ”Härolder och heraldik”, in Lena Rangström (red.), Riddarlek och tornerspel: Sverige – Europa 

(Stockholm, 1992), 50–56; Oscar & Sigrid Nikula, Turun kaupungin historia 1521–1600 (Turku, 1987), II, 450. 

28 Aarno Karimo, Kumpujen yöstä: suomalaisten vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan (Porvoo, 1930), II, 267– 

275. 

29 Tom Bergroth, ”Frimureri och riddarspel”, in Lena Rangström (red.), Riddarlek och tornerspel: Sverige – Europa 

(Stockholm, 1992), 260–262; Tom C. Bergroth, ”Freemasonry and a Veiled Chivalric Dream”, Livrustkammaren (1991– 

1992), 24–35. 

30 

Michel Pastoureau & Michel Popoff (éd.), L’Armorial Bellenville (Lathuile, 2004), I, f. 10; II, 81, 83; C. G. U. Scheffer, 

”De svenska vapnen i Gelre-vapenboken”, Heraldisk Tidsskrift, 23 (1971), 122–123; Jan Raneke, 

Bergshammarvapenboken – en medeltidsheraldisk studie (diss., Lund, 1975), II, 357. Bellenville-vaakunakirja on ajoitettu 

noin vuosiin 1370–1400 ja Gelre mahdollisesti hieman tätä myöhäisemmäksi. Bergshammar-vaakunakirja, joka on ollut

Euroopan keskiaikaisten airuiden toimialueita nimitettiin vaakuna-alueiksi (marches d’armes). 

Myöhemminkin maantiede, erityisesti poliittinen maantiede, on näytellyt keskeistä roolia heraldiikan 

historiassa. 

Valitettavasti eräät heraldiikan tutkimuksessa tehdyt maantieteelliset rajaukset eivät ole olleet Suomelle 

eduksi. Jan Raneke kokosi 1982–1985 ilmestyneeseen teokseensa Svenska medeltidsvapen ”nykyisen Ruotsin 

alueella keskiajalla asuneiden henkilöiden vaakunat […], mutta sellaista aluekokonaisuutta ei keskiajalla ollut 

olemassakaan. Skoone ja muut suurvaltakaudella Ruotsiin liitetyt maakunnat sisältyvät teokseen, mutta 

Suomi sen sijaan on rajattu ulos, vaikka se puolestaan keskiajalla kuului Ruotsin yhteyteen”, kuten Tapio 

Vähäkangas on huomauttanut. 31 

Heraldiikka Heraldiikka – airuiden toimenkuva 

Kimmo Karan määritelmä heraldiikasta on korostetun vaakunalähtöinen: ”Heraldiikka on yleiskäsite, jonka 

piiriin kuuluvat kaikki tavalla tahi toisella vaakunoihin ja vaakunamaisesti käytettyihin tunnuksiin ja 

merkkeihin liittyvät seikat olivatpa nämä sitten käytäntöä, säännöstöä tahi tutkimusta.” 32 Koska kaikki 

vaakunoihin liittyvä kuuluu heraldiikkaan, populaarissa kielenkäytössä heraldiikan ymmärretäänkin usein 

tarkoittavan vain kaikkea vaakunoihin liittyvää. Puhtaasti etymologisen määritelmän mukaan heraldiikka 

käsittää kuitenkin kaiken airueen (heraldus) tehtäviin kuuluvan ja siten paljon sellaista, kuten -seremoniat, 

perimyslait ja genealogia, joilla ei välttämättä ole suoranaisesti mitään tekemistä vaakunoiden kanssa. 33 

Suomen vaakunaopin kantasanat (vapenkunskap, Wappenkunde) sekä muiden kielien vastineet (armory, 

armorie) sen sijaan viittaavat sananmukaisesti yksinomaan vaakunoiden ja vaakunamaisesti käytettyjen 

tunnusten teoriaan erotuksena vaakunataiteesta. Heraldiikan etymologinen määritelmä ei tietystikään 

erityisen hyvin sovi tasavaltalaiseen nyky-Suomeen, jossa ei ole vaakunakysymyksiä hoitavia airuita. Porvoon 

maapäivillä vuonna 1809 ainoan kerran esiintyneet Suomen ritariston ja aatelin airuet oli puhtaasti 

seremoniallisia. 34 

G. F. Granfeltin valtiopäivien maamarsalkkana 1891 toimineelle Victor von Haartmanille 

tekemässä piirroksessa (kuva 3) on airut yllään Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunalla koristettu tabardi, 

jollainen ei ole ollut koskaan käytössä. 

Ensimmäiset maininnat airuesta, jonka tehtäviin kuului vaakunoiden tuntemus, tavataan Länsi-Euroopassa 

1170-luvulla, mutta vasta 1400-luku oli airuiden varsinaista kulta-aikaa. 35 

Itämeren piirissä ritarillis-heraldisen 

kulttuurin leviämisessä ja kehittymisessä keskeinen rooli oli 1200–1500-luvuilla vaikuttaneella Saksalaisella 

ritarikunnalla, jolla oli myös omia airuita. Ritarikunnan suurmestarin hovi Marienburgin linnassa oli 

Preußenreisen-matkoja tekevien eurooppalaisten ritarien ja airuidenkin kohtaamispaikka, 36 

mutta 

ritarikunnalla oli komtuuria myös Årstassa Södermanlannissa vuosina 1262–1467 ja Ruotsin valtionhoitaja ja 

kuningas Karl Knutsson Bonde oli ritarikunnan familiaris-jäsen. 37 Sittemmin Saksalainen ritarikunta 

näyttäytyi Ruotsille useimmiten vastustajana, vaikka siitä toisinaan toivottiinkin liittolaista Moskovan 

suuriruhtinasta vastaan, eikä sen liivinmaalaisella haaralla ollutkaan kuin muutama pohjoismainen jäsen. 38 

Ruotsissa 1600-luvulta lähtien, on valmistunut aikaisintaan 1456. Steen Clemmensen, ”Ligheder, forskelligheder og 

faldgruber: betragninger vedrørende Codex Bergshammar og dens kilder”, Heraldisk Tidsskrift, 98 (2008), 368. 

31 Tapio Vähäkangas, ” Jan Raneke, Svenska medeltidsvapen”, Genos, 55 (1984), ? 

32 Kimmo Kara, Vaakunaselitys (2. uudistettu painos, Helsinki, 2010), 97 

33 ”Heraldry [...] comprises everything within the duties of a herald”. Arthur Charles Fox-Davies, The Art of Heraldry: An 

Encyclopædia of Armory (London, 1904), 1. ”Heraldry comprises all duties of a herald, of which armory was, and still is only 

one”. Rodney Dennys, The Heraldic Imagination (London, 1975), 19. 

34 Henrika Tandefelt, Porvoo 1809: juhlamenoja ja tanssiaisia, suom. Jussi T. Lappalainen (Helsinki, 2009), 47–50. 

35 Katie Stevenson, “Introduction”, in id. (ed.), The Herald in Late Medieval Europe (Woodbridge, 2009), 4. 

36 Bogdan Wojciech Brzustowicz & Katie Stevenson, ”Tournaments, Heraldry and Heralds in the Kingdom of Poland in 

the Late Middle Ages”, in Katie Stevenson (ed.), The Herald in Late Medieval Europe (Woodbridge, 2009), 151. Tiedot 

muutaman ruotsalaisen osallistumisesta Preußenreisen -retkille perustuvat Bellenville-vaakunakirjaan. Werner 

Paravicini, Die Preussenreisen des europäischen Adels (Sigmaringen, 1989), I, 114. Paravicini osoitti 1987 suuren osan 

Bellenville -nimellä tunnetun vaakunakirjan vaakunoista liittyvän juuri juuri näihin Preußenreisen -retkiin. Werner 

Paravicini, ”Heraldische Quellen zur Geschichte der Preußenreisen im 14. Jahrhundert”, in Zenon Hubert Nowak 

(hrsg.), Werkstatt des Historikers der mittelalterlichen Ritterorden: quellenkundliche Probleme und 

Forschungsmethoden (Toruń, 1987), 111–134. 

37 Birgitta Eimer, Gotland unter dem Deutschen Orden und die Komturei Schweden zu Årsta (Innsbruck, 1966), 53. 

38 

Teoksessa Lutz Fenske & Klaus Militzer (hrsg.), Ritterbrüder un Livländischen Zweig des Deutschen Ordens (Köln, 

1993), 19–21, mainitaan vuosilta 1237–1562 yksi Tanskasta, yksi Ruotsista ja yksi Suomesta lähtöisin ollut ritari, joista 

viimeksi mainittu on tarkemmin identifioimaton Hermann Fleming, joka on saanut kotipaikkaluokituksensa Suomen 

Fleming-suvussa esiintyvän Herman-etunimen perusteella. Ibid., 223–224.

Suomen näkökulmasta Saksalaisen ritarikunnan hallussa vuosina 1346–1561 ollut Itämeren metropoli Rääveli 

(Tallinna) oli joka tapauksessa kulttuurivaikutteiden kannalta merkittävä. 39 

Tiedot Kalmarin unionin aikana Tanskan kuninkaan palveluksessa olleista airuista, joiden joukossa oli niin 

muutama skotti kuin yksi espanjalainenkin, rajoittuvat pääasiassa heidän työmatkoihinsa, jotka eivät 

suuntautuneet unionin periferiaan vaan Länsi- ja Keski-Euroopaan, Brittein saarille sekä Portugaliin, jonka 

kuningas Alfonso V löi henkilökohtaisesti Loland perseuantin ritariksi vuonna 1458. 40 

Vaikka Simon Hendel - 

niminen airut astuukin näyttämölle samoihin aikoihin unionikuninkaiden antamien ensimmäisten 

vaakunakirjeiden kanssa vuoden 1420 tienoilla, mitään viitteitä hänen eikä muidenkaan tanskalaisten 

airuiden vaakunoihin mahdollisesti liittyneisiin tehtäviin ei tunneta. Erään tanskalaisen airuen 

omaisuusluettelossa pian Kalmarin unionin hajoamisen jälkeen 1524 mainittu vaakunakirja onkin ainoa tuon 

ajan airuet vaakunoihin liittävä tieto. 41 Itä-Euroopan tilanne on kronologisesti varsin samankaltainen. Liettuan 

kuningaskunnan Litherland-airut tavataan 1400-luvun alussa ja Puolan kuningaskunnan airuita vuosina 

1395–1454, mutta heidänkään ei tunneta antaneen vaakunakirjeitä, 42 joiden laatiminen kuului suuressa osassa 

Eurooppaa kuninkaan kanslian tehtäviin. 

Vaasa-ajan ruotsalaiset airuet olivat seremoniallisia ja vain väliaikaisesti tiettyä tilaisuutta varten nimettyjä. 

Kustaa Vaasan hautajaisissa 1560 ratsastaneen neljän airuen joukossa oli sekä Muurla-sukuinen Per Erikson 

kuin myös Turussa syntynyt ja Turun linnassa 1573 surmattu Stiernkors-sukuinen Iffvar Månson. 43 

Ruotsin 

valtakunnanheraldikon (riksheraldiker) virka perustettiin vasta vuonna 1734, mutta tämän viran haltijoista 

kirjoitettaessa on tullut tavaksi mainita ensimmäisenä Isostakyröstä kotoisin ollut Elias Brenner (1647–1717), 

jonka tehtävät kuninkaan kanslian vaakunamaalarina vuodesta 1684 ja antikviteettikollegion asessorina 

vuodesta 1692 alkaen pitkälti vastasivat niitä, jotka myöhemmin kuuluivat valtakunnanheraldikolle. 44 

Aikalaisjulkaisussa vuonna 1701 Brennerin tointa kuvattiin nimikkeellä administer heraldicus. 45 

Pohjalaisuuttaan korostanutta Brenneriä – hän käytti itsestään nimitystä Ostro-bothniensis lähettäessään 

numismaattisen teoksensa Ranskan kuninkaalle – voikin hyvällä syyllä pitää ensimmäisenä merkittävänä 

suomalaissyntyisenä vaakunatieteilijänä ja -taiteilijana. Hän teki luonnokset suurimpaan osaan omana aikaan 

vahvistetuista aatelisvaakunoista (kuva 4). Kaikkiaan Brennerin vaakunaluonnoksia tunnetaan noin kaksi 

sataa. 46 

Huomioimatta aikakauden tyylille ominaisia piirteitä kuten tapaa esittää kypäränkoriste runsaana 

lehvästönä, sisällöllisesti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun ruotsalaiset aatelisvaakunat ovat 

yksinkertaiseen airutkuvioiden käytössä pääosin esimerkillisiä. 

C. A. Gottlundin Brenneristä vuonna 1828 kirjoittamassa artikkelissa esiintyvä sana ’vapatietomus’ lienee 

ensimmäinen yritys löytää suomenkielinen vastine sanalle heraldiikka. Gottlund kertoi, että Brenner oli 

monta vuotta ”Vapamerkin-Piiruttaja Kuninkaan Kirjuttelussa [Wapenmålare vid Konungens Kansli]. Tässä 

toimituksessa mietteli hään ja Vapa-Tietomuksen vaatimuksia myöten [enligt Heraldikens reglor] valmisteli 

kaikkia niiten vapamerkkiä, jotka näinnä aikoina tehtiin Vapasukullisiksi, ja piirutti heitä heijän Vapa- 

39 

Tallinnan ja ritarikunnan suhteesta ks. Juhan Kreem, The Town and Its Lord: Reval and the Teutonic Order (in the 

Fifteenth Century) (Tallinna, 2002). 

40 

Ernst Verwohlt, ”Valdemar Atterdag och Erik af Pommerns herolder”, Heraldisk Tidsskrift, 1 (1960), 27–36; Ernst 

Verwohlt, ”Kongelige danske herolder”, Heraldisk Tidsskrift, 25 (1972), 201–229; Jesper Wasling, Medeltidens härold: 

diplomat, konferencier och arkivarie (Falköping, 2008), 52–53, 58–60; Alexia Grosjean, ”A Time When ’Fools and Dwarfs 

Were Highly Esteemed’? Seeking the Late Medieval Scandinavian Herald”, in Katie Stevenson (ed.), The Herald in Late 

Medieval Europe (Woodbridge, 2009), 165–198. 

41 

Nils G. Bartholdy, Adels- og våbenbreve udstedt af danske (unions-)konger indtil 1536 (København, 2007), 23–24. Väite, 

että ”there are records of Simon granting arms to nobles” (Grosjean 2009, 176) ei pidä paikkaansa. 

42 

Brzustowicz & Stevenson 2009, 152–155, 163. 

43 

Martin Olsson, ”Gustav Vasas begravning”, in id. (red.), Vasagraven i Uppsala domkyrka (Stockholm, 1956) I, 35. 

44 

Fredric Rudbeck, ”Riksheraldikernas vapenexlibris”, Svenska Exlibrisföreningens årsbok (1949–1950), 31; C. G. U. 

Scheffer, ”Riddarhusets sköldemalare”, in id., Heraldisk spegel (Stockholm, 1964), 31; C. G. U. Scheffer, ”Till 

riksheraldikerämbetets förhistoria”, Personhistorisk Tidskrift, 71 (1975), 39; C. G. U. Scheffer, ”Kring Elias Brenner”, in 

Ahti Hammar et al. (red.), Heraldica Fennica, (Espoo, 1978), 87. Brenneristä heraldikkona ks. myös Eliel Aspelin, Elias 

Brenner: en forskare och konstnär från Karlarnes tid (Helsingfors, 1896), 47–8; H. J. S. Kleberg, 

”Riksheraldikerämbetets uppkomst och utveckling”, Meddelanden från Riksheraldikerämbetet, [I] (1933), 9; Uno 

Lindgren, Heraldik i svenska författningar: en vapenrättslig översikt från medeltiden till våra dagar (Lund, 1951), 36 n. 4; 

Inga von Corswant-Naumburg, Huvudbaner och anvapen under stormaktstiden (diss., Stockholm, 1999), 89–90; Sampo 

Honkala, ”Elias Brenner ja puuttuva Hämeen vaakuna”, Suomen Museo, 110 (2003), 127–133. 

45 

[Rikhard von der Hardt], Holmia literata (Holmiæ, 1701), 7. 

46 

Scheffer 1978, 95–96.

Kirjoihiin. Joita tehtiin aivan monta.” 47 

Sittemmin on tavallisesti tyydytty selittämään, että heraldiikka on 

vaakunatiedettä ja -taidetta pyrkimättä suomentamaan itse sanaa. 

Valtakunnaheraldikoista epäilemättä parhaiten Suomen oloihin oli perehtynyt vuosina 1767–1772 virassa 

toiminut ja Suomessa nuoruudessaan matkaillut vuorineuvos, maa- ja vapaaherra Daniel Tilas, joka myös 

tarkasti Ruotsin ritarihuoneelle pyrkivien sukujen sukuselvityksiä. Vehkalahden knaapeihin kuuluvien 

Husgafveleiden vaakuna ei Tilasia vakuuttanut, vaan hän arveli sen olevan yhdistelmä kahdesta sinetistä. 48 

Vuonna 1748 perustettujen Ruotsin kuninkaallisten ritarikuntien (Kungl. Maj:ts Orden) virkailijoihin 

lukeutuneet airuet (härolder) olivat puhtaasti seremoniallisia virkailijoita, mutta vuonna 1780 perustetun 

valtakunnanairuen (rikshärold) viran toimenkuvaan kuuluivat Serafiimiritarikunnan ritarivaakunoihin liittyvät 

kysymykset. 49 Ritarikuntien kamreerina 1779–1785 toimineen turkulaissyntyisen yli-intendentin ja 

seremoniamestarin Carl Fredrik Fredenheimin (1748–1803), joka oli ”varsinainen orden-intoilija, 

ordensvurm”, 50 tiedetään myös suunnitelleen uusia aatelisvaakunoita. 51 Tuukka Talvio käsittelee 

aatelisheraldiikassa esiintyviä suomalaisia aiheita tarkastelevassa artikkelissaan myös Fredenheimin vaakunaa. 

Kirjaimellisesti suurheraldikko oli vapaaherra G. A. Reuterholm (1756–1813), joka oli vuodesta 1780 

kuolemaansa saakka – ei tosin enää käytännössä vuoden 1795 jälkeen – Ruotsin vapaamuurarijärjestön 

(Svenska Frimurare Orden) heraldicus magnus. Reuterholmin heraldisessakin toiminnassa oli hänelle 

ominaisia eksentrisiä piirteitä, suunnittelihan hän muun muassa käyttämäänsä salanimeen Tempelcreutz 

sopivan uuden vaakunasinetin. 52 Ruotsin ajan viimeiseksi valtakunnanheraldikoksi jäi vuosina 1773–1809 

virassa ollut valtiopäivämiehenä paremmin tunnettu ja Anders Chydeniuksen ystäväpiiriin lukeutunut 

valtakunnanhistoriografi, kanslianeuvos Anders Schönberg. 

Valtioyhteyden katkeaminen ei merkinnyt Ruotsin heraldiikan eikä valtakunnanheraldikkojenkaan Suomenyhteyksien 

eikä vaikutuksenkaan loppua, mitä käsitellään itsenäisyyden ajan osalta tarkemmin Antti 

Matikkalan artikkelissa ”Vaakunat elävät – henkilövaakunoiden renessanssin tausta ja tekijät”. Toukokuussa 

1880 jopa Finlands Allmänna Tidning noteerasi, että heraldikko, ratsumestari Carl Arvid Klingspor, josta 

myöhemmin samana vuonna tuli Ruotsin valtakunnanheraldikko, oleskeli parhaillaan Helsingissä 

läpikulkumatkallaan Baltian provinsseihin valmistelemaan teostaan Baltisches Wappenbuch (1882). 53 

Monarkin päätöksellä annettujen tai vahvistettujen aatelisvaakunoiden aikakausi ulottuu Suomessa 

varsinaisesti vuodesta 1420 vuoteen 1912. Wilhelm Brummer tarkastelee artikkelissaan tuona ajanjaksona 

annettuja vaakunakirjeitä ja aatelisdiplomeita. Viimeinen Ruotsin vallan ajan aatelointeihin liittyvä heraldinen 

muisto on niinkin tuore kuin vuodelta 1974. Ruotsin kuningas vahvisti tuolloin Gustaf von Numersin 

suunnitteleman vaakunan vuonna 1810 aateloidulle suomalaiselle Malm-suvulle (kuva 5). 54 

Venäläinen Venäläinen heraldiikka heraldiikka ja ja sen sen vaikutus 

vaikutus 

Ritarikulttuurista osattomaksi jääneellä Venäjällä vaakunoita ryhdyttiin käyttämään osittain immigraation 

vaikutuksesta niinkin myöhään kuin vasta 1600-luvun lopulla. Venäläisestä heraldiikasta muodostui 

eurooppalaisen heraldisen tradition ja maan omaa historiaa koskevien romanttisten käsitysten eklektinen 

sekoitus. Oireellisesti ensimmäinen Venäjällä julkaistu vaakunaopin teoreettinen esitys oli Danzigissa 

syntyneen ja Köningsbergin yliopistossa tohtoriksi väitelleen Johann Simon Beckensteinin vuonna 1731 

47 

C. A. Gottlund, ”Elias Brenner”, Numismaattinen aikakauslehti, 2 (1997), 38, 43 n. 31. 

48 

Pertti Vuorinen, ”Varhaisia selvityksiä edesmenneistä rälssisuvuista”, Sukutieto, 4 (2002), 4–7; Pasi Pöllänen, 

”Vehkalahden sukujen vanhat vaakunat”, in Eeva-Liisa Oksanen & Markku Oksanen, Vehkalahden knaapit 

(Hämeenlinna, 2003), 42–43. 

49 

Ernst E. Areen & Sten Lewenhaupt, De nordiska ländernas riddarordnar (Eskilstuna, 1942), I, 92, 97, 109–110. 

50 

Juha Manninen, ”Valistuksen ritarit: Aurora-seuran kahden kultakehyksisen kuparipiirroksen salaisuus”, in Kerstin Smeds, 

Rainer Knapas & John Strömberg (red./toim.), Boken om vårt land: festskrift till professor Matti Klinge – Juhlakirja professori 

Matti Klingelle 31.8.1996 (Helsinki – Helsingfors, 1996), 304. 

51 

Lars-Johan Stiernstedt, Vår man i Rom (Stockholm, 2004), 20. 

52 

Roger de Robelin, ”Reuterholm och Tempelcreutz”, in Solfrid Söderlind (red.), En hovmans fåfänga: Gustaf Adolf 

Reuterholm och den gustavianska porträttkonsten (Arlöv, 1991), 55–56. 

53 

Finlands Allmänna Tidning, 1.5.1880. 

54 

KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 5, Malm-suvun vaakunaa koskeva kirjeenvaihto; C. G. U. Scheffer, ”Ätten 

Malms sköldebrev”, Arte et Marte: Meddelanden från Riddarhuset, 28 (1974), 2–3; Skandinavisk Vapenrulla (SVR) 

196/75.

saksaksi julkaisema teos. 55 

Ensimmäisenä venäläisenä heraldikkona pidetään kuitenkin kreivi Jakov Vilimovitš 

Brjusia (Bruce, 1669–1735). Saadessaan venäläisen kreivin arvon 1721 hänen vaakunaansa parannettiin 

asettamalla Bruce-suvun skotlantilainen kantavaakuna sydänkilveksi nelijakoiselle kilvelle, jonka mahdollisesti 

Inkerin vaakunasta vaikutteita saanut 1. ja 4. kenttä viittaa hänen ansioihinsa viholliskaupunkeja suuressa 

Pohjan sodassa valloittaneena tykistön kenraalina ja 2. ja 3. kenttä hänen diplomaattiseen rooliinsa 

Ahvenanmaan kongressissa 1718–1719. 56 

Pietarin tiedeakatemian lahjoituksen ansiosta Brucen 

vaakunaexlibriksellä (kuva 6) varustettuja kirjoja päätyi Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston kirjastoon. 57 

Institutionaalisen pohjan Venäjän heraldiikka sai vuonna 1722 kun Pietari I perusti heroldmeisterin johdolla 

toimivan heraldisen osaston, joka oli lopulta yksi Venäjän hallitsevan senaatin kahdeksasta departementista, 

kuten suomalaisia sanomalehdenlukijoita valistettiin vuonna 1899. 58 Kreivi Brujsin aloitteesta venäläisten 

vaakunoiden suunnittelutyöhön nimitettiin piemontelainen kreivi Francesco Santi. Venäläisten heraldikkojen 

lukemistoon kuului niin skotlantilaisen Sir George Mackenzie of Rosehaugh’n kuin myös Philipp Jacob 

Spenerin klassikkoteoksia. 59 Venäjän aatelin yleistä vaakunakirjaa julkaistiin kymmenen volyymiä vuosina 

1797–1840, 60 

mutta viimeiset vuoteen 1917 ulottuvat yksitoista volyymiä ovat julkaisematta. 

Vuonna 1721 syntynyt ja Hattujen sodassa laajentunut Viipurin, sittemmin Suomen kuvernementti eli niin 

sanottu ”Vanha Suomi” oli aina vuoteen 1812 saakka integroitu suoraan Venäjän keisarikuntaan. 

Vaakunaoikeudellisesti se kuului siis Suomen suuriruhtinaskuntaan liittämiseensä asti Venäjän senaatin 

heraldisen osaston jurisdiktioon. Tämän venäläisen Viipurin kuvernementin vuonna 1784 perustettu 

eräänlainen ritarihuone – Adliga Församlingshuset i Finländska Guvernementet – ei ole jättänyt 

minkäänlaisia heraldisia jälkiä itsestään eikä kaikilla siihen kuuluneilla virka-aatelisilla edes ollut vaakunaa. 61 

Vuosien 1809–1917 keisarillisen parenteesin tyylillinen vaikutus suomalaiseen heraldiikkaan on jäänyt kaiken 

kaikkiaan vähäiseksi, vaikka tuona aikana vahvistetuissa aatelisvaakunoissa on tiettyjä keisarillisia 

erityispiirteitä. Juridisesta näkökulmasta on sen sijaan merkittävää, että tuona aikakautena vahvistettiin 

ensimmäiset varsinaisesti suomalaiset vaakunat ja Suomi muodostui omaksi heraldiseksi jurisdiktiokseen. 

Suomen ritarihuonejohtokunta sai 1860 vastaanottaa Hänen Majesteettinsa Keisarin armollisen reskriptin, 

jossa ehdotettiin, että asiantuntija tarkistaisi suomalaiset aatelisvaakunat ja tekisi ehdotuksen niissä olevien 

virheiden korjaamiseksi. Ehdotuksen takana oli heraldisen osaston vaakunajaoksen johtaja Bernhard (Boris) 

von Köhne (1817–1886), joka tarjoutui suorittamaan vaakunarevision korvauksetta löytäen kaikkiaan 49 

muutosta kaipaavaa kohtaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta sukujen päämiehet, joille lähetettiin asiasta 

kiertokirje saatteenaan von Köhnen laatima ehdotus uusituksi vaakunaksi, suhtautuivat kielteisesti 

vaakunoidensa muuttamiseen ja asia kuivui kokoon. Tämä Berliinissä juutalaiseksi syntynyt ja sittemmin 

Venäjällä paronin ja salaneuvoksen arvot saanut von Köhne oli erään numismaattisen skandaalin 

jälkimainingeissa anonut Suomen kansalaisuutta vuonna 1859 saaden epäävän vastauksen. 62 

55 Johann Simon Beckenstein, Kurtze Einleitung zur Wappen-Kunst und zur Art des Blasonirens (St. Petersburg, 1731). 

Ks. myös Michael Silnizki, Geschichte des gelehrten Rechts in Russland: jurisprudencija an den Universitäten des 

Russischen Reiches 1700–1835 (Frankfurt am Main, 1997), 66. 

56 Mikhail Y. Medvedev, ”Heraldists and Ideas in Russia: the Problem of Immigration”, in Jean-Claude Muller (éd.), 

Migrare humanum est …: émigration & immigration au cours de l’histoire: Volume II des actes du XXIe congrès 

international des sciences généalogique et héraldique, Luxembourg 28 VIII – 3 IX 1994 (Luxembourg, 1999), 324–332; 

Dmitry Fedosov, ”Armigerous Scots in Russia”, in ibid., 308–311; Dmitry G. Fedosov, ”The first Russian Bruces”, in 

Grant G Simpson (ed.), The Scottish Soldier Abroad 1247–1967 (Edinburgh, 1992), 56–63. Inkerin vaakunasta ks. Kari K. 

Laurla, Inkerin vaakuna ja lippu (Helsinki, 1989). 

57 Inkeri Pitkäranta, ”Exlibris Helsingin yliopiston kirjastossa”, in Lea Purhonen et al. (toim.) Exlibris 96: Suomen 

Exlibrisyhdistyksen 50-vuotisjulkaisu (Helsinki, 1996), 34–35. 

58 ”Keisarikunnan korkeimmat hallintolaitokset”, Aamulehti ja Kaiku, 1.3.1899; Tampereen Uutiset ja Työmies, 4.3.1899; 

Perä-Pohjolainen, 9.3.1899; ”Johtava Senaatti”, Kansalainen, 1.3.1899. 

59 Medvedev 1999, 329–336. 

60 Nämä on julkaistu myös uusintapainoksena Donald R. Mandich & Joseph A. Placek, Russian Heraldry and Nobility 

(Boynton Beach, 1992). 

61 Tore Modeen, ”Finländska Guvernementsriddarhuset i Wiborg”, in Herdis Modeen (red.), Gentes Finlandiae IX: Finland 

och Ryssland under tiden fram till 1918 (Esbo, 2001), 125– 127; Henrik Degerman, ”Ryska reminiscenser i svensk-finländsk 

adelsheraldik”, in ibid., 145; Jyrki Paaskoski, ”Vanhan Suomen aatelisnimikirja vuodelta 1806 – Dvorjanskaja Rodoslovnaja 

Kniga Finljandskoi Gubernii”, Genos, 64 (1993), 52–59. 

62 

P. O. von Törne, Finlands Riddarhus 1818–1918 (Helsingfors, 1935), II, 81–87; Degerman 2001, 144–145; Medvedev 

1999, 335–336; Tuukka Talvio, Tutkijoita, keräilijöitä ja lahjoittajia: suomalaisia numismaatikkoja 1700–1917 (Helsinki, 

1994), 41–43; Tom C. Bergroth, ”Russian Imperial State Heraldry as an Instrument to Russianize Finland in the 19th

Tasavalta Tasavalta ilman ilman valtionheraldikkoa 

valtionheraldikkoa 

Suomen tasavalta ei jostain syystä ole katsonut tarpeelliseksi perustaa valtionheraldikon virkaa. Gustaf von 

Numersia (1912–1978) tosin pidettiin 1950–1970-luvuilla käytännössä Suomen ”epävirallisena 

valtionheraldikkona”, 63 

leikillisesti jopa kruunaamattomana vaakunakuninkaana. Onnitelleessaan 60 vuotta 

täyttänyttä von Numersia vuonna 1972, Helsingin yliopiston historian professori Jarl Gallén aloitti kirjeensä: 

”Rex Armorum, Vaakunakuningas! […] Jos eläisimme keskiajalla tai meillä olisi perinteitä vaalivampi 

yhteiskunta, olisi yllä oleva titteli varmasti sinun.” 64 Itse von Numers saattoi todeta olevansa ”’linnan’ 

heraldinen neuvonantaja ja vaakunataiteilija” viitaten presidentillisiin suunnittelutehtäviinsä. 65 

Suomeen perustettiin 1957 Kauko Pirisen (1915–1999) ansiosta Ruotsin esikuvan mukainen julkisen 

heraldiikan kysymyksissä neuvoja antava heraldinen toimikunta (vuodesta 1988 lautakunta). 66 Toisin kuin 

Ruotsissa, sen esittelijänä toimiva sihteeri – vuosina 1957–1969 Pirinen itse – ei kuitenkaan saanut 

valtionheraldikon titteliä vaikkeivät sen tyyppiset virkanimikkeet olekaan pelkästään monarkioihin 

rajoittuneita kuten Irlannin ja Etelä-Afrikan tasavaltojen ja Venäjän federaation esimerkit osoittavat. Osittain 

englantilaista kuninkaallista perua oleva vuonna 1943 perustettu Irlannin pääairuen virasto (The Office of 

Chief Herald of Ireland) on antanut ja vahvistanut vaakunoita kaikille irlantilaista sukujuurta oleville, muiden 

muassa John F. Kennedylle. 67 

Etelä-Afrikan tasavalta puolestaan perusti 1963 heraldisen viraston (Bureau of 

Heraldry), joka toimii maan kansallisarkiston yhteydessä nykyisin kansallisairuen (National Herald) johdolla, 

ja vahvistaa vaakunoita kenelle tahansa kansallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta. Niin Etelä-Afrikassa 

kuin myös vuonna 1988 oman heraldisen auktoriteetin (Canadian Heraldic Authority) saaneessa Kanadassa 

on omaksuttu käyttöön eräitä suomalaisia heraldisia innovaatioita. 68 

Liehuvat Liehuvat Liehuvat liput 

liput 

Heraldiikan sisartieteistä lipputiede on nimettynä tieteenhaarana varsin nuori. Whitney Smithin sille antama 

nimi veksillologia, joka on johdettu latinan lippua tarkoittavasta sanasta vexillum, tuli ensimmäisen kerran 

julkisuuteen painetussa muodossa vasta vuonna 1959. 69 Heraldiikan syntyaikoina ja sitä ennen, jolloin 

tunnuksilla oli sotilaallista merkitystä, lippujen rooli oli keskeinen, todennäköisesti jopa merkittävämpi kuin 

kilvelle sijoitettujen tunnusten. Sotajoukkojen komentajien käyttämät henkilökohtaiset baneerit ovat 

heraldisia tunnuksia vanhempia ja todennäköisesti vaikuttivat suuresti vaakunoiden syntyyn. 70 Sineteissä 

tavattavat protoheraldiset tunnuksetkin esiintyvät aluksi nimenomaan baneereissa, vasta myöhemmin kilvellä. 

Lippukankaalle levitettynä keskiaikaisten vaakunoiden yksinkertaiset tunnuskuviot olivat vaikuttavia 

vaakunalippuja. Tällaisia käytti muuan muassa Saksalainen ritarikunta, jonka Tannenbergin taistelussa 

vuonna 1410 menettämät liput dokumentoivaa käsikirjoitusta Banderia Prutenorum ruotsalainen Sven Ekdahl 

analysoi Åbo Akademissa vuonna 1976 tarkastetussa yleisen historian väitöskirjassaan. 71 

Vaakunoiden 

asemesta vanhemman Vaasa-ajan ruotsalaisten sotalippujen muotoilu perustui tekniseltä toteutukseltaan 

yksinkertaisten raita- ja ristikuvioiden käyttöön. Tällainen lippu esiintyy myös vuonna 1582 vaakunakirjeen 

saaneen Tawast-suvun kypäränkoristeessa (kuva XX). 

Heraldiikka Heraldiikka ja ja embleemit 

embleemit 

Century”, in Staaten, Wappen, Dynastien : XVIII. Internationaler Kongreß für Genealogie und Heraldik in Innsbruck 

vom 5. bis 9. September 1988 (Innsbruck, 1989), 237–246. 

63 Tom C. Bergroth, ”Gustaf von Numers”, Heraldisk Tidsskrift, 67 (1993), 315; Jussi Kuusanmäki, ”Numers, Gustaf von 

(1912–1978)”, in Matti Klinge et al. (toim.), Suomen kansallisbiografia (Helsinki 2006),VII, 193. 

64 KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 4, Jarl Gallénin kirje Gustaf von Numersille 6.8.1972. Vaakunakuningas on 

airuiden perinteinen korkein arvoaste, persevant (poursuivant) puolestaan alin. 

65 KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 3, Gustaf von Numersin kirje Arvid Berghmanille (konsepti) 6.12.1956. 

66 Jussi Kuusanmäki, ”Kauko Pirinen, arkistomies ja heraldikko”, in Mikko Ketola (toim.), Kauko Pirinen in memoriam 

(Helsinki, 2001), 149. 

67 

Susan Hood, Royal Roots – Republican Inheritance: the Survival of the Office of Arms (Dublin 2002). 

68 

Frederick Brownell, ”Finnish Influence on South African Heraldic Design”, in Tom C. Bergroth (ed.), Genealogica & 

Heraldica; Report of The 16 th International Congress of Genealogical and Heraldic Sciences in Helsinki 16–21 August 

1984 (Helsinki, 1986), 265–273. 

69 

Whitney Smith, Flags Through the Ages and Across the World (Maidenhead, 1975), 12. 

70 

Jones 2010, 33–55. 

71 

Sven Ekdahl, Die ”Banderia Prutenorum” des Jan Długosz – eine Quelle zur Schlacht bei Tannenberg 1410: 

Untersuchungen zu Aufbau, Entstehung und Quellenwert der Handschrift (Göttingen, 1976).

Embleemi – humanistiseen traditioon liittyvän symbolisen ajattelun tuotteena syntynyt erityinen kuvallisen ja 

tekstuaalisen ilmaisun yhdistelmä – muodostui suosituksi 1500–1600-luvuilla. 72 Pastoureaun tulkinnan 

mukaan embleemien esiinmarssin taustalla oli heraldiikan kriisi ja vaakunoiden muuttuminen yksilöllisistä 

tunnuksista sukutunnuksiksi. 73 Vaikka heraldiikan ja emblematiikan suhde odottaa yhä perusteellisempaa 

tutkimusta, 74 

tämän aikakauden heraldisten tunnusten tutkija ei voi ohittaa emblemaattista näkökulmaa. Leif 

Tengström on jopa todennut, että ”tietystä näkökulmasta heraldiikka voidaan nähdään emblematiikan 

erityisenä haarana”. 75 Upsalassa 1685 embleemeistä väitelleen Daniel A. Walleniuksen väitöskirjassa viitataan 

niiden erilaista käyttöä käsiteltäessä Ruotsin Ritarihuoneen vaakunoihin ja toisessa yhteydessä myös Suomen 

ja Karjalan vaakunat tulevat mainituiksi. 76 Läheisimmillään vaakunoiden ja emblematiikan suhde on niin 

sanotuissa paraheraldisissa ja livree-tunnuksissa: devises, badges, impresa. Lipuissa embleemien vaikutus oli 

toisinaan hyvinkin suoraviivainen. 77 Huippuunsa heraldis-emblemaattisen mentaliteetin kehitti äärimmäisen 

tuottelias ranskalainen jesuiitta Claude-François Ménestrier (1631–1705). 78 Onpa jopa todettu, että impresatunnukset 

olivat intellektuaalista heraldiikkaa. 79 

On kuitenkin syytä muistaa, etteivät kaikki heraldiikan ammattilaiset – airuet – 1600-luvullakaan 

allekirjoittaneet aikakaudelle oireellisia ylisymbolistisia tulkintoja. Kommentoidessaan Sylvanus Morganin 

teoksen Armilogia sive Ars Chromocritica: the Language of Arms by the Colours and Metals (1666) 

käsikirjoitusta vuonna 1664, Garter King of Arms Sir Edward Walker totesi sen sisältävän kaikenlaisia 

”hieroglyfisiä ja runollisia merkityksiä” huomauttaen, että se ”olisi sopinut paremmin romanttiseen vaeltavien 

ritarien aikakauteen kuin omaan aikaamme”. Norroy King of Arms William Dugdale ehdotti, että teos olisi 

paras jättää painamatta sen sisältämien ”villien kuvitelmien” takia. 80 

Erottautumista 

Erottautumista 

Vaakunoiden käytön levitessä niiden alkuperäistä käyttäjäkuntaa ritareja laajemmalle sekä muun muassa 

aatelisarvoarvo- ja virkahierarkioiden kehittyessä kehitettiin erilaisia tapoja niin näiden kuin myös vaakunan 

kantajan sukupuolen, aviottoman syntyperän ja perheen sisäisen aseman ilmaisemiseksi. Aateluutta ja 

aatelisarvoa ilmaisevia tunnuksia – turnajaiskypärää, arvokruunuja ja kilvenkannattajia lukuun ottamatta – 

tällaiset erottelukeinot eivät ole olleet pohjoismassa järjestelmällisessä käytössä. 

Naisten keskiajalla käyttämien varhaisten vaakunoiden kilvenmuoto ei poikennut normaalista. 81 1400-luvulla 

naisten vaakunankäyttö sai kuitenkin omia erityispiirteitään läntisessä Euroopassa, jossa kehittyi ajatus, että 

naisille kuuluu tavallisen vaakunakilven asemesta ruutukilpi ja ettei naisen vaakunan päällä voi olla kypärää. 

Hausenin teoksessa vuosina 1430–1506 käytössä tavattuja naisten vaakunasinettejä on vain seitsemän, joissa 

72 

Yleisluontoinen ja varsin persoonallinen johdatus aihepiiriin on John Manning, The Emblem (London, 2002). 

73 

Michel Pastoureau, ”Aux origines de l’emblème: la crise de l’héraldique européenne au XIVème et XVème siècle”, in id. 

L’Hermine et le sinople: études d’héraldique medievale (Paris, 1982), 327–334. 

74 

Pedro F. Campa, ”The Space Between Heraldry and the Emblem: the Case for Spain”, in Peter M. Daly (ed.), Emblem 

Scholarship: Directions and Developments – A Tribute to Gabriel Hornstein (Turnhout, 2005), 51. 

75 

Tengström 1997, II, 270. 

76 

Johan Bilberg (præs.) – Daniel A. Wallenius (resp.), Diatribam de emblematis (diss., Holmiæ, 1685), 50, 59. Ks. myös 

Allan Ellenius, ”Om emblematikens roll i 1600-talets samhälle”, in Hans-Erik Johannesson et al. (red.), Mimesis 

förvandlingar: tradition och förnyelse i renässansens och barockens litteratur (Stockholm, 2002), 57–90; Simon 

McKeown & Mara R. Wade (eds), The Emblem in Scandinavia and the Baltic (Glasgow, 2006). 

77 

Allan Ellenius,”The use of emblems in the trophies”, in Fred Sandstedt et al. (eds), In hoc signo vinces: A Presentation 

of The Swedish State Trophy Collection (Halmstad, 2006), 111–121. 

78 

Gérard Sabatier (réd.), Claude-Franc ois Ménestrier: les jésuites et le monde des images (Grenoble, [2009]); Alison 

Saunders, The Seventeenth-Century French Emblem: A Study in Diversity (Gèneve, 2000); Stéphane Van Damme, ”Les livres 

du P. Claude-François Ménestrier (1631–1705) et leur cheminement’, Revue d’histoire moderne et contemporaine, 42 (1995), 

5–45; Gaston Saffroy, Bibliographie généalogique héraldique et nobiliaire de la France: des origins à nos jours imprimés et 

manuscrits (Paris, 1968), 78–87. 

79 

Dorigen Caldwell, The Sixteenth-Century Italian Impresa in Theory and Practice (New York, 2004), 217. 

80 

British Library, Add. MS 38140, f. 174. Vuoden 1662 Licensing Act antoi Englannin korkeinta heraldista 

jaarlimarsalkan virkaa komissiossa hoitaville oikeuden heraldisten kirjojen painatuslupien antamiseen. Sir Anthony 

Wagner, Heralds of England: a History of the Office and College of Arms (London, 1967), 265. 

81 

Varhaisista naisten käyttämistä vaakunasineteistä ks. Birgitte Bedos Rezak, ”Women, Seals, and Power in Medieval France, 

1150–1350”, in Mary Erder & Maryanne Kowalewski (eds), Women and Power in the Middle Ages (Athens, Ga., 1988), 71– 

72, myös teoksessa Birgitte Bedos Rezak, Form and Order in Medieval France: Studies in Social and Quantitative 

Sigillography (Aldershot, 1993).

kaikissa kilpi on normaalimallinen, mutta ilman kypärää. 82 

Vuonna 1625 valmistetussa Siuntion kirkon 

saarnatuolissa, jonka vaakunoita Anders Segersven käsittelee artikkelissaan, kuningatar Kaarina 

Maununtyttären (k. 1612) vaakuna on kuvattu kypärän kera. Ruutukilpi esiintyy Ruotsissa ensimmäisen 

kerran vasta samoihin aikoihin. Sittemmin naisten vaakunoissa on käytetty myös ovaalia kilpeä, mutta 

yleisesti voidaan todeta, että ”Pohjoismaissa naiset eivät käytä eri muotoista kilpeä ja heillä on myös kypärä 

vaakunassaan.” 83 

Aviotonta syntyperää osoittava bastadijänne tuli käyttöön vasta 1400-luvulla eikä heraldisen erottelun 

luvatussa maassa Skotlannissakaan ollut mitään selkeää systeemiä aviottoman syntyperän osoittamiseksi 

vaakunassa ennen 1500-lukua. 84 Olaus Magnus julkaisi Pohjoisten kansojen historiassa (1555) 

mielenkiintoisen vinjettikuvan, jossa esiintyy ruusuaiheinen vaakuna bastardijänteen kera. 85 Mahdollisesti 

Olaus Magnuksen julkaiseman kuvan innoittamana Aarno Karimo kirjoitti vuonna 1930 Kumpujen yöstä - 

teoksessaan nunnasta, joka näki äpäräpoikansa perässä ”ratsastavan palvelijan puvussa poikansa vaakunan. 

Siinä oli punainen sydän kultaisella pohjalla, mutta vinosti vaakunan poikki kulki kapea juova, äpärän 

merkki”. 86 

Ruotsissa bastardijänteen käyttö rajoittui kuitenkin vain pariin Vaasa-suvun aviottomaan haaraan. 87 

Eräissä tapauksissa avioton polveutuminen vaakunaa käyttäneestä suvusta on kuitenkin osoitettu muunlaisella 

viitteellä tai sitaatilla. Kun ”rautamarski” Klaus Fleminigin avioton poika Gottskalk Klasson aateloitiin, hän sai 

vaakunansa osaksi kolme Fleming-suvun vaakunan kahdeksasta kuulasta, kuten Anu Lahtinen toteaa 

artikkelissaan. 

Ehkä tyypillisin vaakunoissa esiintyvä erottelu- eli kadenssimerkki on turnajaiskaulus, jota on yleisimmin 

käytetty vanhimman pojan vaakunassa isän eläessä. Ainoa tunnettu tapaus, jossa turnajaiskaulusta on käytetty 

ruotsalaisessa aatelisvaakunassa sen varsinaiseen tarkoitukseen, tavataan 1693 aateloidun von Schantz-suvun 

vaakunassa. Porvoon tuomiokapitulin arkistossa on vuonna 1743 kuolleen kanslianeuvos Johan Fredrik von 

Schantzin vaakunasinetti (kuva XX) vuodelta 1724, jonka lakiossa oleva turnajaiskaulus on poikkeuksellisesti 

kaksisakarainen niiden ollessa yleensä kolmisakaraisia. 88 

Merkityksellisimpiä vaakunakilven ulkopuolisia lisiä ovat ritarikuntien tunnukset ja kunniamerkit, joita 

käytetty vaakunoiden yhteydessä 1300-luvun jälkipuoliskolta lähtien. Ruotsin ritarikunnista 1748 annetun 

asetuksen mukaan saatua kunniamerkkiä oli käytettävä vaakunan yhteydessä ritarinarvon menettämisen 

uhalla. Samoin kuin kunniamerkkejä edelleen ”kannetaan” juhlatilaisuuksien lisäksi myös muun muassa 

Suomen Valtiokalenterissa, voidaan niitä kantaa myös vaakunan yhteydessä. Tuomas Hyrsky käsittelee 

artikkelissaan kunniamerkkien käyttöä suomalaisten henkilövaakunoiden yhteydessä. Eräissä tapauksessa 

ritarikunnan jäsenyys on ollut syy vaakunan hankkimiseen kuten käy ilmi Tom C. Bergrothin ja Antti 

Matikkalan artikkelista, joka käsittelee vuosina 1919–1958 Tanskan Dannebrog-ritarikunnan suurristin 

ritareiksi nimitettyjen suomalaisten vaakunoita. 

Vaakunoiden Vaakunoiden moninaiset moninaiset moninaiset käyttömuodot 

käyttömuodot 

Heraldiikan tutkimus on perinteisesti keskittynyt pitkälti vaakunoiden sisäisiin aspekteihin vaakunoiden 

sosiaalisen ja yhteiskunnallisen merkityksen tarkastelun asemesta. Vaakunoiden ja muiden heraldisten 

tunnusten käyttömahdollisuudet ovat miltei rajattomia ja niinpä kysymystä mitä vaakunoiden käytöllä on 

haluttu viestittää ja saavuttaa voikin tarkastella hyvin erilaisissa konteksteissa. 89 Markus Hiekkanen käsittelee 

82 Hausen 1900, nrot 143, 161, 170, 177, 179, 197, 265. 

83 [Henrik Degerman], ”Vaakuna ja sukunimi”, in id. (red./toim.), Finlands ridderskaps och adels kalender – Suomen 

ritariston ja aatelin kalenteri 1998 (Esbo, 1997), 29. 

84 

Bruce A. McAndrew, Scotland’s Historic Heraldry (Woodbridge, 2006), 266–271. 

85 14. kirja, 12. kappale. 

86 Karimo 1930, II, 266. 

87 Bengt Olof Kälde, ”Swedish Arms of Royal Bastardy from the 16 th , 17 th and 18 th Centuries”, in Académie international 

d’héraldique VIII colloquium, Canterbury 29th August–4 th September 1993: Proceedings (Canterbury, 1995), 106–115. 

88 

KA, Porvoon tuomiokapitulin arkisto, vol. 354 a. Stuart, von Düben ja af Dittmer -sukujen vaakunoissa turnajaiskaulus 

on elimellinen osa vaakunakirjeellä vahvistettua vaakunaa. Gunnar Scheffer, ”Tornérkragen i svensk heraldik”, 

Meddelanden från Riksheraldikerämbetet, V (1936), 20–32. Suomeen 1700-luvun lopulla asettunut von Schantz-suvun 

haara, joka immatrikuloitiin Suomen Ritarihuoneelle vuonna 1818, on yleensä käyttänyt vaakunaansa sen saksalaisessa 

kantamuodossa ilman lakiota, joka on kuitenkin mukana ritarihuonesalin seinällä olevassa vaakunassa. 

89 

Monipuolinen ja heraldisen lähdeaineiston rikkauden hyvin esiintuova johdatus vaakunoihin liittyvään 

ryhmäproblematiikkaan – miten vaakunoilla on ilmaistu ryhmään kuulumista ja miten vaakuna on ilmaissut sitä sekä 

millaisia ryhmiä vaakunat muodostavat – on Werner Paravicini, ”Gruppe und Person: Repräsentation durch Wappen im

artikkelissaan Suomen keskiaikaisissa kirkoissa olevia henkilövaakunoita, jotka ovat useassa tapauksessa 

donaattori- eli lahjoittajavaakunoita. Visa Immonen puolestaan tarkastelee henkilövaakunoita kulta- ja 

hopeaesineissä ennen vuotta 1600. 

1600-luvulla yleistyneet hautajaisvaakunat ovat olleet keskeisessä asemassa vaakunoiden laajemman 

tunnettavuuden kannalta. Niissä Suomen pitäjissä, joiden kirkoissa oli aatelissukujen vaakunoita, tämä 

heraldisen taiteen yksi näyttävimmistä ilmenemismuodoista oli osa kirkkokansan jokaviikkoista visuaalista 

kokemusta. Inga von Corswant-Naumburgin väitöskirja Huvudbaner och anvapen under stormaktstiden 

(1999) käsittelee vain nykyisen Ruotsin alueella säilyneitä arvioilta noin kahta tuhatta hautajaisvaakunaa. 

Suomen noin 300 hautajaisvaakunasta on Suomen Ritarihuoneen ja Suomen Aatelisliiton toimeksiannosta 

laadittu kuvitettu luettelo. Wilhelm Brummer käsittelee artikkelissaan lyhyesti tätä aihetta, joka odottaa vielä 

perusteellisempaa tutkimusta. 

Kuuluisien tai suurmiesten elämäkertojen ja muotokuvien ohella myös heidän vaakunoillaan on ollut 

didaktinen rooli. Historian oppikirjojen muututtua kuvallisiksi, tunnettujen aatelissukujen usein puhuvat 

vaakunat saivat niissä sijansa. Vuoden 1918 jälkeen yhdeksi epäilemättä tunnetuimmaksi suomalaiseksi 

sukuvaakunaksi tuli lukemattomissa artikkeleissa ja kirjoissa useina eri tulkintoina painettu vapaaherrallisen 

Mannerheim-suvun vaakuna. Henrik Degerman käsittelee artikkelissaan Mannerheim-sukujen vaakunoiden 

muotoutumista. Antti Matikkala puolestaan tarkastelee Suomen marsalkka, vapaaherra Gustaf Mannerheimin 

vaakunankäyttöä. 

1600 1600-luvun 

1600 1600 luvun luvun näkötornista 

näkötornista 

Toisin kuin Veikko Litzen on väittänyt, heraldiikka ei suinkaan ole ”sellaisenaan säilynyt pala keskiajan 

kulttuuria”. 90 

Vaakunaopin kehitys ei pysähtynyt keskiaikaan vaan monet heraldiikan standardikäytännöt ovat 

peräisin myöhemmältä ajalta. Keskiajan jälkeisiä vuosisatoja heraldiikan rappioajaksi nimittävien on syytä 

muistaa, että monet perusteelliset heraldiikan teorian esitykset – kuten muun muassa – John Guillimin A 

Display of Heraldrie (1611) ovat varsin nuoria. 91 

Mustavalkoisissa vaakunakuvissa käytetty värien merkintätapa, 

skraffeeraus (kuva 8), on todennäköisesti alankomaalaiset kaivertajien kehittämä, mutta laajemmalti 

tunnetuksi se tuli jesuiitta Silvester Petra Sanctan (1590–1647) Tesserae gentilitiae (1638) ja Marc de Vulson 

de La Colombièren La science héroïqve (1644) -teosten välityksellä. Skraffeerauksen käyttökelpoisuus on 

kuitenkin rajallinen pienten tunnuskuvioiden värejä merkittäessä ja se lieneekin ollut alun perin tarkoitettu 

käytettäväksi vain vaakunakirjoissa, ei kaikissa yhteyksissä, jolloin vaakuna esitetään mustavalkoisena. 

Itägöötanmaalainen, mutta elämänsä kaksi viimeistä vuosikymmentä Suomessa pääosin vankina 

viettänyt, Johannes Messenius (n. 1579–1636) julkaisi vuonna 1612 latinaksi ja seuraavana vuonna ruotsiksi 

teoksen Specula, jonka nimiölehden takasivulle painetussa suomalaisen Sigfridus Aronus Forsiuksen 

kirjoittamassa riimirunomuotoisessa esittelyssä ”tulee esiin vaakunoiden kuuluminen alueiden ja sukujen 

kuvaukseen”, 92 kuten Speculan heraldisista aspekteista kirjoittanut Kauko Pirinen on todennut huomauttaen, 

etteivät ”heraldiikan tutkijat ole riittävästi ottaneet […] huomioon” sen kaltaisia historiallis-topografisia 

kuvauksia. 93 

Messeniuksen pieni teos ei sisältänyt lainkaan kuvitusta, minkä takia hän ei katsonut voivansa 

perusteellisemmin käsitellä aatelissukujen vaakunoita. 94 Myös vuonna 1616 julkaisemassaan Ruotsin 

ensimmäisessä aatelisgenealogiassa Theatrum nobilitatis svecanae Messenius joutui tyytymään vaakunoiden 

späten Mittelalter”, in Otto Gerhard Oexle & Andrea von Hülsen-Esch (hrsg.), Die Repräsentation der Gruppen: Texte, 

Bilder, Objekte (Göttingen, 1998), 327–389. 

90 Veikko Litzen, Keskiajan kulttuurihistoria (2. p., [Helsinki] 1994), 21. 

91 Tieteellisestä heraldiikasta Saksassa 1600–1800-luvuilla ks. Ludwig Biewer, ”Wissenschaftliche Heraldik in Deutschland 

von 17. bis zum 19. Jahrhundert: Einige biografische Skizzen”, in Friedrich Beck und Eckart Henning (hrsg.), Von Nutz und 

Frommen der Historischen Hilfwissenschaften (Neustadt a. d. Aisch, 2000), 79–90. 

92 Kauko Pirinen, ”Suomen maakunnat ja niiden vaakunat Johannes Messeniuksen näkötornista katseltuina”, in Raimo 

Pohjola et al. (toim.), Musarum minister: studia in honorem Kari Tarkiainen – Kari Tarkiainen 60 vuotta 14.6.1998 

(Tampere, 1998), 175. 

93 Ibid., 174. 

94 

Messenius totesi, että koska ”Swea Adelswapnar […] kunna […] icke uthan Färgor och målarekonst / räkligh uthwisas: 

Kan iagh förthenskul här rätteligen intet meer tala om Swenska wapnar / före än iagh then Swenska Adels slächtregister 

/ medh wapnars fullkomlige Affmålning aff Trycket låter uthgå.” Johannes Messenius, Specula: Thet är Sweriges Rijkes 

Skådhetorn (Stockholm, 1660), 80.

sanalliseen selittämiseen. Ruotsin ensimmäistä vaakunakirjaa saatiinkin odottaa vuoteen 1650, jolloin 

Henrich Keyserin julkaisema Sweriges rijkes ridderskaps och adels wapenbook (kuva XX) ilmestyi painosta. 

Messeniuksen ja hänen vankeuden aikaisen ”vartijansa” käskynhaltija Erik Haren (n. 1560–1627) 

vaakunoiden vaiheet osoittavat, Ruotsin alkavan suurvaltakauden heraldiikasta puuttunut dramatiikkaa. 95 

Cornelius Arendtzille attribuoidussa Messeniuksen muotokuvassa vuodelta 1611 tämän siinä vaiheessa vielä 

porvarillisen suvun vaakuna turnajaiskypärineen (kuva 9) on sama kuin hänen vuonna 1647 aateloidun 

poikansa aatelisvaakunana käyttämä. 96 Vaikka aateli alkoi pitää turnajaiskypärän käyttöä yksinoikeutenaan 

valittaen vuoden 1697 valtiopäivillä aatelittomien avoimen kypärän käytöstä, sen käyttöä ei kielletty 

aatelittomilta ennen kuin vasta vuonna 1762. 97 

Erik Hare puolestaan käytti vaakunaa (kuva 10), jonka tunnuskuvana oli jänis (ruotsiksi hare, murteissa hara), 

mutta ei kuulunut tunnustettuun aateliin. Haren kuoltua vuonna 1627 omaiset kiinnittivät hänen vaakunansa 

sen tuntemattomaksi jääneen kirkon seinälle, jonne käskynhaltija oli haudattu. Kyseessä oli hyvin luultavasti 

Pälkäneen kirkko. Paikkakunnan aateliset loukkaantuivat tästä ja nostivat kanteen, ja Turun hovioikeus 

tuomitsikin kilven poistettavaksi kirkosta. Käskynhaltijaa ei näet ollut aateloitu, ja vasta hänen poikansa 

majuri Erasmus Hare, Myttäälän herra, sai 1639 aatelisarvon. 

Messeniuksen Upsalan aikaisin oppilaisiin lukeutui tuleva sotamarsalkka Åke Tott, jonka vuonna 

1678 valmistuneen hautamuistomerkin marmorista veistetyt vaakunat (kuva 11) tarjoavat mielenkiintoisen 

näkökulman aikakauden heraldisiin käytäntöihin. Koska Tott kuoli Ruotsin Ritarihuoneen tittelittömän 

ritariluokan jäsenenä, hänen vaakunansa olettaisi olevan suvun yksinkertainen punaiseen ja kultaan 

nelijakoinen kantavaakuna. Vaakuna on kuitenkin kreivillinen sen takia, että Tottin poika Claes oli korotettu 

kreiviksi isänsä ansioiden tähden vuonna 1652. Nelijakoisen kilven ensimmäisessä kentässä oleva Vaasain 

tunnuskuva on viite Åke Tottin äitiin, jonka isä oli Eerik XIV, Tott-suvun kantavaakunan ollessa vaakunan 

keskellä pienenä sydänkilpenä. Åke Tottin toinen puoliso Christina oli omaa sukuaan Brahe, joten hänen 

vaakunansa voisi olettaa olevan yksinkertaisesti kreivillisen Brahe-suvun vaakuna. Näin ei kuitenkaan ole vaan 

Brahen vaakunan alla on sama nelijakoinen kilpi kuin hänen poikapuolensa Claes Tottin kreivillisessä 

vaakunassa sen takia, että tämän kreiviksi korottamisen yhteydessä Christina Tott sai oikeuden tituleerata 

itseään kreivittäreksi. 98 

Eräissä tapauksissa hautamuistomerkeissä esivanhempia kuvaavia vaakunoita 

paranneltiin jopa niin, että ne päivitettiin kollateraalisten jälkeläisten saaman korkeimman aatelisarvon 

mukaiseksi. 99 

”The boast of heraldry, the pomp of pow’r”, Thomas Grayn vuonna 1750 kirjoittamia säkeitä siteeraten, on 

näytellyt varsin suurta roolia vaakunoiden käytössä. Tiina Miettinen tarkastelee artikkelissaan miten 

eurooppalainen seize quertiers (16 aatelisen esivanhemman vaakunat) -ajattelu ilmeni Suomen aatelin 

varhaisissa sukututkimuksissa. Genealogisille ja heraldisille argumenteille suurpolitiikassa annetusta arvosta 

kertoo Juhana III:n 1573 Puolaan neuvottelemaan matkaaville lähettiläilleen toimittama hänen 32 

sukujuurtaan värillisten vaakunapiirrosten kera esittelevä sukurekisteri. 100 Kuten presidentti Mauno Koivisto 

on todennut, ”Heraldiikan avulla viestitettiin merkittäviä asioita. Symboleilla lueteltiin saavutuksia ja viitattiin 

tuleviin pyrkimyksiin.” 101 

Aateli ja vaakunat samaistettiin erityisen voimakkaasti 1600–1800-luvuilla. Suomen ensimmäinen heraldinen 

väitöskirja, De insignibus nobilium (1706), käsittelikin juuri aatelisvaakunoita. 102 Heraldiikan perusteiden 

katsottiin myös kuuluvan aatelisnuorukaisten kasvatukseen. Vuonna 1767 laadittiin lyhyt johdatus 

95 

Markku Koponen, ”Kajaanin linnan vanki ja hänen vartijansa”, Liehuvat Värit, 2 (1983), 2–3. 

96 

Bengt von Bonsdorff, ”Bilden av Johannes Messenius”, Finskt Museum, 78 (1971), 7. 

97 

Sunnqvist 2001, 112–115. 

98 

Åke Thott, ”Ett gravmonument i Åbo Domkyrka”, Heraldisk Tidsskrift, 53 (1986), 117–119; Gunnar Clément, ”Sigrid 

Bielke eller Christina Brahe?”, Finsk Tidskrift (1973), 282–287. 

99 

Vuonna 1703 kuolleen ensimmäisen Athollin markiisin hautamuistomerkistä, ks. Antti Matikkala, The Orders of 

Knighthood and the Formation of the British Honours System, 1660–1760 (Woodbridge, 2008), 358, Pl. XX. 

100 

Jan Liedgren, ”Johan III:s brev 1573 om hans 32 anors namn och vapen”, Släkt och Hävd, 6 (1960), 65–68. 

101 

Mauno Koivisto, Venäjän idea (Helsinki, 2001), 12. 

102 

Torsten Rudeen (præs.) & Bengt Granroot (resp.), De insignibus nobilium (diss., (Aboæ, 1706), faksimiluppl. red. Kari 

K. Laurla och Henrik Degerman (Helsingfors, 1982). Ks. myös C. G. U. Scheffer, ”Svensk heraldik i den akademiska 

undervisningen, i dissertationer och i den populärvetenskapliga litteraturen under 1700-talet II”, Heraldisk Tidsskrift, 36 

(1977), 264; Gunnar Clément, ”Finlands äldsta heraldiska tryckalster 275 år”, Heraldisk Tidsskrift, 46 (1982), 288.

heraldiikkaan hovimarsalkka, vapaaherra Carl Filip Sackin 11-vuotiasta poikaa Johan Gabrielia varten, joka 

sittemmin osallistui Kustaan sotaan Suomessa. 103 

Kansainvälisiä Kansainvälisiä näköaloja 

näköaloja 

Carl-Thomas von Christierson käsittelee artikkelissaan Suomen Ritarihuoneelle introdusoitujen 

skotlantilaisperäisten tai sellaiseksi luultujen sukujen vaakunoita. Siinä missä monet vaakunat ovat tulleet 

Suomeen maahanmuuton seurauksena, ovat eräät Suomessa syntyneet saaneet vaakunansa varsin kaukaa. 

Pyhtäällä syntynyt Karl Sievers (1710–1775), joka liittyi Liivinmaalla Preobraženskin rykmenttiin yleten 

Venäjän palveluksessa ylihovimarsalkaksi, sai vuonna 1760 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan 

kreivin arvon ja vaakunan (kuva 12). 104 

Vaikka Suomi ja ”suomalaiset” vaakunat ovatkin heraldiikan syntyseutujen näkökulmasta perifeerisiä, niiden 

suomalaisesta näkökulmasta suhteellisen varhaisia eurooppalaisia yhteyksiä ja tunnettavuuttakaan ei ole syytä 

vähätellä. Kertoessaan Hangon Hauensuolen kallioon kaiverretuista vaakunoista Roomassa 1555 painetussa 

Pohjoisten kansojen historiassa Olaus Magnus julkaisi puukaiverruksen, joka esitti esimerkinomaisesti siellä 

olevia sukuvaakunoita (kuva 13). Muun muassa Boije-, Carpelan-, Fleming-, Horn-, Kruus (Cruus)- ja Tottsukuiset 

Euroopassa 1500-luvun lopulla–1600-luvun alussa opintomatkailleet aatelisnuorukaiset puolestaan 

maalauttivat vaakunoitaan ammattimaisilla maalareilla suosituiksi tulleisiin muistokirjoihin. 105 

Lontoossa vuonna 1586 julkaistussa John Fernen dialogimuotoon kirjoittamassa teoksessa The Blazon of 

Gentrie Paradinus-airut lausuu täydellisen vaakunaselityksen vaakunasta, jonka ”The high and mighty prince, 

Iohn Duke of Finlande’ oli saanut isältään Kustaa Vaasalta 1557, keskustellen tämän jälkeen Torquatus-ritarin 

kanssa oppineesti vaakunaselityksen periaatteista Juhana-herttuan vaakunaa esimerkkinä käyttäen. Fernen 

vaakunaselitys Juhanan nelijakoisesta kilvestä on alkuperäisen vuoden 1557 vaakunakirjeen eikä Juhanan 

vuoden 1560 jälkeen käyttämän uuden version mukainen epäilemättä sen takia, että vaakuna oli tullut 

Englannissa huomatuksi 1559, jolloin Juhana kävi kosimassa kuningatar Elisabet I:stä isoveljensä Eerik XIV:n 

puolesta. Fernen tiedot vaakunan sydänkilvestä ja keskimmäisestä kypäränkoristeesta poikkeavat – tosin 

todennäköisesti virheellisesti – yleisestä olettamuksesta. Fernen mukaan vaakunan kilvenkannattajina oli 

kaksi luonnonväristä karhua (cotized of two Beares proper). 106 

Vaakunoiden käyttö on levinnyt eri puolille maailmaa, mutta siitä huolimatta heraldiikka oikein ymmärrettynä 

on paikallisine variaatioineenkin vahvasti kulttuurisidonnainen nimenomaan keskiajan Euroopassa 

syntyneisiin perusperiaatteisiin ja kuvalliseen ilmaisutapaan. Hobbes selitti perinnöllisten vaakunoiden 

käytön olevan leimallisesti saksalaisten keskuudessa vallinnut tapa todeten, että ”Aasian, Afrikan ja Amerikan 

asukkaiden parissa ei ole eikä ole ollut sellaista.” 107 Vaikka eräillä muilla tunnusjärjestelmillä onkin useita 

yhteneviä piirteitä vaakunoiden kanssa, ei heraldiikka ole kulttuurirelativistinen termi, jolla sellaisia voidaan 

nimiöidä. Japanin mon-merkkijärjestelmästä käytetään kuitenkin usein virheellistä nimitystä ”japanilainen 

heraldiikka” ja onpa jopa Oxford University Press julkaissut aikanaan teoksen, jonka otsikko on Saracenic 

Heraldry. 108 

Vaakunoissa käytettyjen tunnusten joukossa on runsaasti ulkoeurooppalaistakin kuvastoa, mutta siinä missä 

vaikkapa kiinalainen lohikäärme luontuu varsin sujuvasti heraldiseksi tunnuskuvaksi, 109 kyseenalaisempia 

103 

Henrik Klackenberg, ”Vad en ung baron bör veta om Heraldiquen”, in Kerstin Abukhanfusa (red.), Av kärlek till arkiv: 

festskrift till Erik Norberg (Stockholm, 2002), 339–347. 

104 

Österreichisches Staatsarchiv, Allgemeines Verwaltungsarchiv, Adelsarchiv, Reichsadelsakt Sievers, dat. v. 15.2.1760. 

Kiitän hovineuvos, tri Michael Göbliä tästä viitteestä ja vaakunan kuvasta. 

105 

Jussi Nuorteva, Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista (diss., Helsinki, 1997), 

338–339, 347, 348 n. 10; Jussi Nuorteva, Suomalaiset muistokirjat ja muistokirjamerkinnät ennen isoavihaa (Helsinki, 

1983), 15, 17, 72, 75, 80, 83–86, 88, 97–98. 

106 

Juhanan saamassa vaakunakirjeessä ei mainita vaakunan sydänkilpeä eikä siihen liittyvää keskimmäistä 

kypäränkoristetta. Vaasa-suvun kuninkaallisen vaakunan väritys pohjautui Kustaa Vaasan äidin Eka-suvun vaakunaan, 

joka on kahdesti lohkoinen, sinistä, hopeaa ja punaista. Fernen käsityksen mukaan se oli kahdesti vastalohkoinen kilpi, 

hopeaa, punaista ja mustaa, jossa oli kultainen lyhde: ”triparted in bend sinister, argent, Gewles, and Sable, a sheafe Or”. 

Suvun kypäränkoristeena oli häränsarvet, joiden välissä Vaasain tunnus, mutta Fernen mukaan lyhde oli kahden 

kymmenhaaraisen peuransarven välissä: ”a sheafe between two Hartes hornes sommoid of tenae”. John Ferne, The 

Blazon of Gentrie (London, 1586), 185. 

107 

Hobbes 1999, 98. 

108 

L. A. Mayer, Saracenic Heraldry: A Survey (Oxford, 1933). 

109 

Nils G. Bartholdy, ”Prinsessa Alexandras våben”, Heraldisk Tidsskrift, 81 (2000), 9–12.

ovat eräät Etelä-Afrikan ja Kanadan heraldisten virastojen monikulttuurisuuden nimissä viime 

vuosikymmeninä hyväksymät de facto -vaakunat. Jos kilven yläreunalla on eurooppalaisen ritarin aikoinaan 

käyttämän kypärän asemesta inuitien turkispäähine, 110 voi kysyä onko kyseessä enää vaakuna. 

Merki, Merki, Vapamerkki, Vapamerkki, Wapuna Wapuna Wapuna eli eli Ase 

Ase 

Monet nykyheraldikot ovat sitä mieltä, että vaakunaselitys tekee vaakunasta vaakunan. Onpa jopa todettu, että 

”’vaakuna’ jolla ei ole vaakunaselitystä, ei varsinaisesti ole mikään vaakuna”. 111 Historiallisesta näkökulmasta 

on kuitenkin parempi todeta, että vaakunasta tekee vaakunan se, että se on sanallisesti selitettävissä, sillä 

monistakaan varhaisista vaakunoista ei joko edes tehty vaakunaselitystä käyttöönoton yhteydessä tai sellaista ei 

tunneta. Saksalaisperäisen Knorring-suvun vaakuna (kuvat XX ja XX) tunnetaan jo vuodelta 1297 olevasta 

sinetistä, mutta siitä mitä sen tunnuskuva esittää, ei ole vieläkään minkäänlaista varmuutta. Vuosisatojen 

kuluessa sen on kuviteltu olevan milloin oluttuoppi tai kannu, milloin juntta, mortteli tai alasin. 112 

Vaakunaselitys (blason), erityinen tapa kuvata vaakuna sanallisesti, alkoi kehittyä ja kodifioitua 1200-luvun 

puolivälistä alkaen. 113 Heraldiikan äidinkielinä voidaan pitää muinaisranskaa ja anglonormannia; latinaa 

ryhdyttiin käyttämään vaakunaselityksissä vasta vulgaarikielten jälkeen. 114 Ranskalais-englantilaisesta 

selitystraditiosta poiketen saksalainen, ruotsalainen ja sitä kautta myös suomalainen vaakunaselitys ovat 

pitkälti yleiskieltä. Tunnetuista syistä johtuen suomenkielinen heraldinen terminologia on varsin nuorta. 

Vaakunaa tarkoittavasta ruotsin sanasta wapn lainattu vaapuna esiintyy vanhassa suomen kirjakielessä, 115 

mutta myös latinan insigne -sanan käännöstä merk[k]i käytettiin. Julkaistessaan vuonna 1703 Gabriel 

Tuderuksen runon, Elias Brenner nimiölehden takasivulle Pohjanmaan vaakunan ranskan- ja 

suomenkielisine vaakunaselityksineen: ”Pohjanmaan Merki on. Cuusi hopiaista / Kärpä Sinisesä Kilvesä.” 116 

Rovasti Anders Lizelius puolestaan aloitti Suomenkielissä Tieto-Sanomissa vuonna 1776 julkaisemansa 

maakuntavaakunoiden selitykset sanoin: ”Sen Wapuna eli Ase on […]” sekoittaen näin kantasanan vapen kaksi 

eri merkitystä. 117 Elias Brenneristä kirjoittaessaan G. A. Gottlund puolestaan käytti sanaa Vapamerkki. 118 

Vaapuna esiintyi kuitenkin vielä niinkin myöhään kuin 1800-luvun puolivälissä: kun ”wanha, paljon kokenut 

sotaherra Erik Babo v. Rohr” kuoli Porvoossa 1854 sukunsa viimeisenä, ”suwun waapuna hänen haudallansa 

rikkimuserrettiin” kuten Suometar raportoi. 119 

1800-luvun lopun ja 1900-luvun aatelointien yhteydessä 

lehdistö julkaisi suomenkielisiä kuvauksia uusista vaakunoista (• XXX). Ensimmäinen varsinainen vaakunan 

käyttöönoton yhteydessä suomeksi laadittu ja vahvistettu vaakunaselitys on Wuorenheimo-suvun vuodelta 

1904. 120 

Aloitteen suomenkielisen vaakunatieteellisen sanaston laatimiseksi teki Suomen Sukututkimusseura, jonka 

vuosikertomuksessa todettiin vuonna 1931: 

Kun vaakunoita ei tarpeellisen sanaston perusteella voida suomenkielellä tyydyttävästi 

blasonoida, on seuran keskuudessa herännyt kysymys aikaansaada suomenkielinen heraldinen 

sanasto. Sellaisen laatijaksi on tarjoutunut herra G. Clement, jolle seuran johtokunta on 

tehtävän uskonut. Niinpian kuin herra C. on tehnyt ehdotuksen ja laatinut ruotsalais-saksalaisranskalaisen 

rinnakkaissanaston, on hänelle avustajiksi valittava sopivia historiantutkijoita ja 

110 Karine Constantineau, ”La femme et l’héraldique: l’application de la Carte canadienne des droits et libertés”, XXVth 

International Congress of Genealogical and Heraldic Sciences, Baile Átha Cliath/Dublin 16–21 September 2002 (CD- 

ROM, 2005), 15. Ks. myös Henrik Degerman, ”Kanada – hur gick det sen?”, Heraldisk Tidsskrift, 72 (1995), 84–90. 

111 Per Andersson, ”Kvalitetsbedömningen av heraldiska vapen”, Vapenbilden, 27 (1989), 330. Suomalaisen näkökulman 

Anderssonin avaamaan keskusteluun toi Bo Tennberg, ”Kvalitetsbedömningen av heraldiska vapen – några synpunkter 

på Per Anderssons artikel i Vapenbilden 27: ett finländsk bemötande”, Vapenbilden, 30 (1991), 372–373. 

112 Gotthard von Knorring, ”Knorring-vapnet” in Pontus Möller, Karl Johann Paulsen & Gotthard von Knorring, Ätterna 

Knorring (Helsingfors, 2000), 296–343. 

113 

Gerald J. Brault, Early Blazon: Heraldic Terminology in the Twelfth and Thirteenth Centuries with Special Reference to 

Arthurian Heraldry (Woodbridge, 1997). 

114 

Michel Pastoureau, ”Blasonner en latin (XIIe-XVIe siècle)”, in Monique Goullet & Michel Parisse (éd.), Les Historiens 

et le latin médiéval: colloque tenu à la Sorbonne, les 9, 10 et 11 septembre 1999 (Paris, 2001), 293–306. 

115 

Suomen sanojen alkuperä, etymologinen sanakirja (Helsinki, 2000), 383. 

116 Gabriel Tuderus, Yxi Caunis Suomen-kielinen Weisu Talonpoille cunniaxi ja ylistöxexi nuorudesa ylösajateldu, Präntijn 

pandu Prännerildä Suomalaisten suosiolla (Stukulmisa Wuona 1703). 

117 

Pekka Sarvas, ”Suomenkielisistä Tieto-Sanomista poimittua”, Numismaattinen aikakauslehti, 2 (2001), 38–39. 

118 Gottlund 1997, 38. 

119 

Suometar, 4.3.1854. 

120 

Torsten G. Aminoff, ”Riddarhusets yngsta vapen”, Gentes Finlandiae, V (1981), 20–21.

kielimiehiä. Toivottavasti tämäkin tärkeä tehtävä erinomaisista vaikeuksistaan huolimatta 

saadaan hyvään päätökseen. 121 

Clément tekikin ehdotuksen suomenkielisestä heraldisesta sanastosta, jonka seura jätti Juhani Rinteen ja 

Osmo Duchmanin tarkistettavaksi. Työ todettiin erikoisen vaikeaksi ja eikä sanastoa julkaistu. 122 

Suomenkielisen heraldisen terminologian luomistyö käynnistyi uudelleen 1940-luvulla Gustaf von Numersin 

valmistellessa julkaisematta jäänyttä kirjaansa suomalaisista sukuvaakunoista. Hän kertoi vuonna 1954, että 

”Suomessa on pahana pulmana ns. heraldinen kieli, sillä suomalainen sanasto ei ennen tuntenut juuri 

ollenkaan tätä alaa. Vuonna 1947 jo sain kokoon heraldikkoja ja kielimiehiä pohtimaan näitä sanontoja ja 

sanoja, mutta tämä puoli on edelleenkin kehityksen alainen.” 123 Toimikuntaan kuuluivat 

apulaisvaltionarkeologi T. I. Itkonen sekä maisterit Jouko Voionmaa, Kauko Pirinen ja Hannes Teppo. 124 

Vuonna 1949 ilmestyneeseen Kauko Pirisen suomeksi toimittamaan A. W. Ranckenin (1880–1954) Suomen 

vaakunat ja kaupunginsinetit -teokseen sisältyi ensimmäinen suomenkielinen heraldinen terminologia. Kirjan 

viimeistelyvaiheessa Pirinen neuvotteli ”terminologisista kysymyksistä” paitsi von Numersin myös ”maisteri 

Hannes Tepon ja maisteri Jouko Voinmaan kanssa”, 125 

Helsingin yliopiston yleisen kirkkohistorian professori Kauko Pirinen oli keskeinen toimija suomalaisessa 

heraldiikassa yli puolen vuosisadan ajan. Suomentaessaan ja muokatessaan Ranckenin käsikirjoituksen 

pohjalta Suomen vaakunat ja kaupunginsinetit -teoksen Pirinen loi Ranckenin sanoin ”täsmällistä ja helposti 

ymmärrettävää suomenkielistä terminologiaa”. Ranckenin ja Pirisen yhteistyö alkoi valtionarkistonhoitaja Yrjö 

Nurmion suositeltua Piristä tehtävään, mutta Rancken koki tulleensa hieman syrjäytetyksi prosessissa, jossa 

Pirinen leivottiin ”nopeasti maan johtavaksi heraldikoksi”. 126 

Sekä tutkijana että asiantuntijana Pirinen keskittyi pääasiassa julkisiin vaakunoihin liittyviin kysymyksiin. 127 

Tätä kautta hän ”yksinkertaisuutta ja kansanomaisia motiiveja suosittelevilla neuvoillaan” tuli kuitenkin 

laajemminkin vaikuttamaan suomalaisen heraldisen taiteen tyyliin. 128 

Hovioikeudenneuvos Bo Tennberg, 

jonka kansainvälisen heraldiikan tuntemusta ja loogista täsmällisyyttä on kiitelty, 129 moitti Piristä siitä, että 

tämä esitti ”omia mielipiteitään heraldisina lakeina, jotka Tennbergin mukaan olivat joustavampia kuin 

yleensä luultiin”. 130 Pirinen arvosti von Numersia todeten tämän olevan ”oloissamme harvinainen heraldiikan 

asiantuntija sikäli, että hän hallitsee heraldiikan sekä esittävänä taiteena että tieteellisen tutkimuksen 

kohteena.” 131 

Heraldisia kysymyksiä koskevien mielipide-erojen ilmetessä von Numers saattoi puolestaan 

käyttää Pirisestä diskreettiä sanontaa ”Pirissimuksen mielestä …”. 132 

Varsinaisesti suomenkielistä heraldista terminologiaa ryhtyi 1980-luvulla ”systemaattisesti kehittämään” 

Kimmo Kara, jolla ”on erinomainen kielikorva”, kuten Olof Eriksson totesi. 133 Karan teos Vaakunaselitys, joka 

”on uraa uurtava luodessaan selkeään kokonaisrakenteen ja perustan suomenkieliselle heraldiselle 

121 

Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja – Genealogiska Samfundets i Finland Årsskrift, 14–15 (1930–1931), 313. Kiitän 

taiteen lisensiaatti Tuomas Hyrskyä tästä viitteestä. 

122 

Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja – Genealogiska Samfundets i Finland Årsskrift, 16 (1932), 210. 

123 

”Vaakunamestarien työpajasta”, Kansan Kuvalehti, 29.7.1954, 6; KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 3, Gustaf 

von Numersin kirje Arvid Berghmanille (konsepti) 6.10.1947. 

124 

KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 11, Promemoria Betr. ”Ättevapen i Finland”. 

125 

A. W. Rancken & Kauko Pirinen, Suomen vaakunat ja kaupunginsinetit (Porvoo, 1949), 9. 

126 

KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 6, A. W. Ranckenin kirje Gustaf von Numersille 29.9.1953. 

127 

Pirisen julkaisuista ks. Mikko Ketola, Hannu Mustakallio & Raili Pentti, ”Professori Kauko Pirisen julkaisutoiminta 1935– 

2001”, in Mikko Ketola (toim.), Kauko Pirinen in memoriam (Helsinki, 2001), 267–306. 

128 

Kuusanmäki 2001, 146–153, sitaatti 147. Ks. myös Henrik Degerman, ”Kauko Pirinen in memoriam”, Heraldisk Tidsskrift, 

84 (2001), 191. 

129 Kimmo Kara, Vaakunaselitys (Helsinki, 1989), 6. 

130 

Sari Hyvönen, ”Kuningaskala, puikkarit ja Suomen miehet Anjalassa: Kymenlaakson kunnallisvaakunat kunta- ja 

maakuntaidentiteetin luomisen välineinä” (kulttuurihistorian pro gradu tutkielma, Turun yliopisto, 1999), 39. 

131 

KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 6, kopio Pirisen suosituksesta matka-apurahaa varten. Myös Pirisen tavoin 

ankaran lähdekriittisestä tutkimusotteestaan tunnettu professori Jarl Gallén arvosti suuresti von Numersin ”sekä 

historiallisesti että taiteellisti merkittävää toimintaa heraldikkona”. KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 4, Jarl 

Gallénin kirje Gustaf von Numersille 6.8.1952. 

132 

133 

Kimmo Karan sähköpostiviesti Antti Matikkalalle 21.3.2010. 

KA, Olof ja Salme Erikssonin arkisto, kansio 17, Olof Erikssonin kirje (kopio) Bo ja Essi Tennbergille 31.3.1984.

terminologialle”, 134 

jaettiin monisteena Suomen Heraldisen Seuran jäsenille 1986. Sen ensimmäinen painos 

ilmestyi 1989 ja toinen uudistettu painos 2010. 135 

”Ikivanhat ”Ikivanhat värisäännöt” värisäännöt” värisäännöt” eli eli suomalaisen suomalaisen heraldiikan heraldiikan heraldiikan genealogiaa: genealogiaa: Hellström Hellström – Træ Trætteberg Træ tteberg – Seyler 

Seyler 

Heraldiikan säännöt ovat sääntöjä sanan merkityksessä tavanomainen asiantila, siis sääntöjä paremminkin 

kuin poikkeuksia. Ruotsin valtakunnanheraldikon, kreivi Adam Lewenhauptin Suomen Aatelisliiton 

vuosikokouksessa 1927 esittämää väitettä, että ”alkuperäinen ja puhtaaksiviljelty heraldiikka […] on eksakti 

tiede” on pidettävä vahvasti liioiteltuna. 136 Olof Eriksson totesikin osuvasti että, heraldiikka ”ei suinkaan ole 

sääntöineen vain kokoelma ortodoksisia opinkappaleita vaan periaatejärjestelmä, jonka henkeen on 

huolellisesti syvennyttävä”. 137 

Sotien jälkeisessä suomalaisessa heraldisessa muotoilussa varsin pitkälti noudatetun teorian genealogia 

noudattelee linjaa B. Harald Hellström – Hallvard Trætteberg – Gustav A. Seyler. 

Hellströmin vuonna 1951 ilmestyneessä teoksessaan Vaakunatietoutta (1951) esittämä värisäännöstö on 

”asiallisesti ottaen sama” kuin Trættebergin. 138 Erikssonin mukaan Trætteberg laati ”keskieurooppalaisiin 

lähteisiin nojautuen sisällöltään hyvin nasevan rekonstruktion heraldisista värisäännöistä. Ne ovat 

puhdasoppisuudessaan hyvin ankarat.” 139 

Näitä loogiseen yksinkertaisuuteen tähtääviä sääntöjä seurailemalla 

moderni suomalainen heraldinen muotoilu on saanut osakseen ulkomaistakin ihailua. Suomen 

kunnanvaakunoista 70 % onkin trættebergiläis-hellströmiläisen ihanteen mukaisesti kaksivärisiä. 140 

Heraldiikan oppihistoriallisen tutkimuksen näkökulmasta värisäännöstön synnyn eräitä piirteitä on kuitenkin 

syytä tarkastella kriittisesti. Heraldiikan tutkijan on syytä muistaa lordi Actonin maksiimi: ”Tyhjentävän 

tutkimustyön vaivojen välttäminen merkitsee jättäytymistä asioihin perehtymättömien ja yksipuolisten 

auktoriteettien armoille. Menemällä kirjasta käsikirjoitukseen ja kirjastosta arkistoon vaihdamme epäilyksen 

varmuuteen.” 141 

Ajanmukaisen tutkimuskirjallisuuden ja lähdejulkaisujen tuntemus on tietysti itsestään selvä 

vaatimus. 

Hellströmin Vaakunatietoutta-teokseen sisältyviä värisääntöjä on pidetty jopa ”Suomen heraldiikkaan 

tarkoitettuna, perustavan laatuisena sopimuksena” sillä perusteella, että Kimmo Karan tietojen mukaan 

julkaisun toimituskuntaan, jota ei teoksessa mainita, ”kuului merkittävä osa Suomen silloisista 

heraldikoista”. 142 

Gustaf von Numers, joka oli Erikssoninkin todistuksen mukaan suomalaisten heraldikkojen 

”koko joukosta tietorikkain”, 143 ei osallistunut teoksen toimitustyöhön eikä siis kuulunut tämän Suomen 

heraldiikan väitetyn konstituution ”allekirjoittajiin”. Saatuaan Vaakunatietoutta-kirjan von Numers kuitenkin 

piti sitä Hellströmin sanoin hyväksyttävänä (acceptabel). 144 

Eriksson kirjoitti myöhemmin von Numersille 

seuranneensa ”suurella mielenkiinnolla” tämän ja oppi-isänsä Hellströmin taannoista polemiikkia 

Hufvudstadsbladetin palstoilla: ”Silloin kiinnitin huomiota Sinun sanontaasi ’on hyvä tietää kuinka on 

oikeaoppisesti tehtävä heraldiikkaa’, mutta vielä tärkeämpää on tietää milloin voi oikeaoppisuudesta poiketa’. 

Pidin tätä sanontaasi suurena viisautena sillä olin jo itsekin kaikessa vähäisessä tietämyksessäni huomannut 

H:n liiallisen ortodoksisuuden. Tuo havainto oli minulle aikoinaan terveellinen ja ajattelin itsekseni, vaikken 

Sinua vielä tuntenut henkilökohtaisesti, ’että siinäpä järkevä mies’.” 145 

134 

Suomen Heraldisen Seuran jäsenanomus Tieteellisten Seurain Valtuuskunnalle 6.1.2003. 

135 Karasta ks. Maunu Harmo & Hannu Hillo, ”Kimmo Kara 1919– ”, in Kara 2010, 149–151. 

136 Adam Lewenhaupt, ”Heraldikens uppgift och betydelse”, Finlands Adels Förbunds årsskrift, 2 (1927), 16. 

137 Olof Eriksson, ”Heraldiikka ja ajan tyylipyrkimykset”, Hopealeijona, 1 [1990], 5. 

138 Kimmo Kara, Suomen heraldiikan värisäännöt (Helsinki, 1991), 4. 

139 KA, Olof ja Salme Erikssonin arkisto, kansio 18, ”Värit heraldiikassa”. 

140 Kara 1991, 13 n. 19. 

141 Erkki Kouri, ”Historiatieteen keskuksissa”, in Päiviö Tommila (toim.), Miten meistä tuli historian tohtoreita (Helsinki, 

1998), 307. ”To renounce the pains and penalties of exhaustive research is to remain a victim to ill informed and 

designing writers […]. By going on from book to manuscript and from library to archive, we exchange doubt for 

certainty”. John Emerich Edward Dalhberg-Acton, ”Notes on Archival Researches, 1864–1868”, in Damian McElrath et 

al. (ed.), Lord Acton: The Decisive Decade 1864–1874, Essays and Documents (Louvain, 1970), 139–140. 

142 

Kimmo Kara, Suomen heraldiikan värisäännöt (Helsinki, 1991), 1. Karan mukaan siihen kuuluivat ”kohtalaisella 

varmuudella” Olof Eriksson, Ahti Hammar ja Asmo Alho ehkä Tapio Valliojakin. Kimmo Karan sähköpostiviesti Antti 

Matikkalalle 17.3.2010. 

143 KA, Olof ja Salme Erikssonin arkisto, kansio 15, Olof Erikssonin kirje (kopio) Tom Bergrothille 29.5.1978. 

144 

145 

KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 4, B. Harald Hellströmin kirje Gustaf von Numersille 17.5.1951. 

KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 4, Olof Erikssonin kirje Gustaf von Numersille 13.9.1977.

Klassiset heraldiset värit ovat kulta, hopea, punainen, sininen, musta ja vihreä. Näiden heraldisten tinktuurien 

varsin keinotekoista erottelua väreihin ja metalleihin (kulta ja hopea) ei tunnettu vielä keskiajalla, mutta sillä 

on tietysti oma didaktinen arvonsa. Jukka Suvisaaren vuonna 1990 kokoamien ”heraldisen tunnuksen 

suunnittelijan kymmenen käskyn” kolmas käsky kuuluu: ”Värisäännön mukaan väriä ei saa laittaa värin 

päälle eikä viereen eikä metallia metallin päälle eikä viereen, ellei yhteinen raja ole aivan lyhyt.” 146 Tämä 

tiivistää Hellströmin neljännen ja viidennen värisäännön ja Trættebergin neljännen lain. Trættebergin 

lähtökohtana olleella Seylerillä ei sen sijaan ole värien vierekkäisyyssääntöä vaan Trætteberg johti sen 

modernien teoreetikkojen kirjoituksista. 147 Suomen Heraldisen Seuran 50-vuotisjuhlassa pitämässään 

juhlapuheessa seuran puheenjohtaja, erikoistutkija Maunu Harmo piti mielenkiintoisena sääntöä, jonka 

Hellström selosti näin: ”Rothen mukaan (1380) on kentän tai tunnuskuvan oltava joko kultaa tai hopeaa, 

muussa tapauksessa ei voi puhua vaakunasta.” 148 Harmon mukaan ”suomalaisen modernin heraldiikan luojat 

omaksuivat ikivanhat värisäännöt”. ”Tietyllä tavalla he palasivat heraldiikan alkulähteille ja perusoppeihin, 

joita Suomessa lähes viidensadan vuoden ajan oli tyylitajun puutteessa laiminlyöty tai niitä ei oltu tunnettu tai 

ymmärretty lainkaan.” 149 

Hellströmin Trættebergiin perustuva tieto Johannes Rothen (n. 1360–1434) teoksen ajoituksesta, joka oli 

Trættebergin mukaan ”ca. 1380” kun taas Seyler ajoitti sen vuoteen 1386, oli vanhentunut jo ilmestyessään 

vuonna 1951. Julkaistessaan vuonna 1936 uuden edition Rothen teoksesta Hans Neumann oli perustellusti 

ajoittanut sen noin vuoteen 1414. 150 

Toiseksi Rothen teokseen tutustumalla selviää, ettei siihen sisälly mitään 

sen kummempia värisääntöjä kuin, että jokaisessa vaakunakilvessä on oltava hopeaa tai kultaa sekä varoitus 

siitä, että kolmi- tai useampiväriset kilvet ovat kaksivärisiä heikompia. 151 

On syytä huomata, ettei Rothe 

esimerkiksi kiellä laittamasta metallia metallin päälle. Erikssonkin totesi myöhemmin, että ”Alun perin ei […] 

sääntö metall. ja värien vuorottelusta ole ollut niin ankara kuin T:[ rættebergi]llä vaan selvyys on ollut 

pääasia.” 152 Auktoriteettina usein korkealle arvostetun Bartolus de Saxoferraton teoksessa Tractatus de 

insigniis et armis noin vuodelta 1350 ei mainita mitään värien päällekkäisyys- eikä vierekkäisyyssäännöistä, 

minkä perusteella voidaan todeta, että sellaista sääntöjä ei joko ollut olemassa, kirjoittaja ei ollut niistä 

tietoinen, ei pitänyt niitä tärkeinä – tai sitten piti niitä niin itsestään selvinä, ettei katsonut aiheelliseksi 

mainita niitä. Kuten Suomessakin apostolisena pro-nuntiuksena 1960-luvulla toiminut, kullan ja hopean 

käyttöä vaakunoissa tutkinut Xantuksen arkkipiispa Bruno B. Heim (1911–2003) on todennut, tiettävästi 

ensimmäisen kerran niiden päällekkäistä käyttöä kritisoitiin De heraudie -käsikirjoituksessa, joka ajoitetaan 

nykyään noin vuoteen 1340, ja jonka mukaan Jerusalemin kuningaskunnan vaakunan värit ovat malement 

kultaa ja hopeaa. 153 

Heraldisessa reformityössään Trættebergin pyrkimyksenä oli noin vuotta 1300 edeltänyt tyyli, 154 

jota muutkin 

ovat pitäneet vaakunoiden kultakautena. Pastoureaun mukaan heraldiikka organisoitui 1200-luvun kuluessa 

niin, että kilven värien, jakojen, airutkuvioiden ja yleiskuvioiden valikoima oli likipitäen täydellinen noin 

vuonna 1300. 155 Tämän kultakauden vaakunoiden luojat eivät siis tunteneet mitään ”ikivanhoja värisääntöjä” 

ainakaan kirjoitetussa muodossa. Vaakunaa, jossa on metallia metallin päällä tai väriä värin päällä, sanotaan 

tiettävästi ensimmäisen kerran virheelliseksi vuosiin 1482–1492 ajoitetussa käsikirjoituksessa traité 

Argentaye. 156 Heim löysi Rietstapin Armorial Généralin noin 130 000 vaakunan joukosta yli 1 500 

146 

Jukka Suvisaari, ”Heraldisen tunnuksen suunnittelijan kymmenen käskyä”, Hopealeijona, 2 (1992), 16. 

147 

B. Harald Hellström, Vaakunatietoutta I: kilpi (Helsinki, 1951), 11–12; Hallvard Trætteberg, ”Heraldiske farvelover”, 

Meddelanden från Riksheraldikerämbetet, VII (1938), 39–41. 

148 

Hellström, Vaakunatietoutta, 11. 

149 

Maunu Harmo, ”Vaakuna on idea”, Hopealeijona – Silverlejonet, 26 (2007), 10. 

150 

Teoksen tuoreimmassa editiossa on päädytty samaan vuoden 1414 jälkeiseen ajoitukseen. Johannes Rothe, Der 

Ritterspiegel, hrsg. Christoph Huber & Pamela Kalning (Berlin, 2009), 2. 

151 

Ibid., 56–57. 

152 

KA, Olof ja Salme Erikssonin arkisto, kansio 18, Olof Eriksson, ”Värit heraldiikassa”. 

153 

Bruno Bernard Heim, Or and Argent (Gerrards Cross, 1994), 35–43; Ruth J. Dean, ”An Early Treatise on Heraldry in 

Anglo-Norman”, Urban Tigner Holmes (ed.), Romance Studies in Memory of Edward Billings Ham (Hayward, 1967), 27. 

De heraudie, joka tunnetaan myös nimellä Dean Tract toimittajansa Ruth Deanin mukaan, sisältyy noin vuonna 1382 

koottuun kokoomateokseen, mutta sisäisen evidenssin perusteella sen teksti on vanhempi. Aiemmat ajoitukset ovat 

vaihdelleet vuosien 1280 ja 1345 välillä, mutta uusin tutkimus on pitänyt noin vuotta 1340 asuvimpana arviona. Rodney 

Dennys, The Heraldic Imagination (London, 1975), 59–61; D’Arcy Jonathan Dacre Boulton, ”Le symbolisme attribué aux 

couleurs héraldiques dans les traités de blason des XIV e 

, XV e 

, et XVI e 

siècles”, Le moyen français, 60–61 (2007), 67 n.15. 

154 

Hans Cappelen, ”Hallvard Trætteberg 1898–1987”, Heraldisk Tidsskrift, 57 (1988), 314. 

155 e 

Michel Pastoureau, Traité d’héraldique (3 éd., Paris, 1997), 37, 58. 

156 

Tämän mukaan ”armes […] de metal sur metal, ou couleur sur couleur, sont faulses”. Alan Manning, The Argentaye 

tract: edited from Paris, BN, fonds français 11,464 (Toronto, 1983), 59.

metallisääntöä rikkovaa vaakunaa, 157 

joista osa kuitenkin lienee normaaleja ”sallittuja poikkeuksia”. 158 

Noin yksi 

prosentti laajasta otoksesta tietysti vahvistaa sen, että kullan ja hopean päällekkäinen tai vierekkäinen käyttö 

on ollut paremminkin poikkeus kun sääntö. Niin hyödyllisiä kuin värisäännöt ovatkin uuden heraldisen 

tunnuksen suunnittelijalle, heraldiikan tutkijan on syytä muistaa, että heraldiikka ei ”ole mikään optiikan 

aputiede” vaan sen ”värisäännöt perustuvat keskiajalla syntyneeseen traditioon, jota ei aina ole pidetty yhtä 

sitovana kuin nykyään”, kuten Tuukka Talvio on todennut. 159 

Kilven Kilven jaot jaot ja ja airutku airutkuviot airutku viot 

Vaikka heraldinen muotokieli on kansainvälistä, jopa käsitykset vaakunoiden peruskuvastoon kuuluvien 

geometristen kuvioiden luokittelusta eroavat alueellisesti. 160 Hellströmin Vaakunatietoutta -teoksesta alkaen 

suomalaisissa vaakunaopin perusteoksissa tunnuskuviot on ryhmitelty kolmeen pääryhmään: 1) kilvessä 

oleviin kilven jakoihin, 2) kilvellä – eli kolmiulotteisesti esitettynä kilvestä koholla oleviin – airutkuvioihin ja 3) 

yleiskuvioihin. Näistä kahden ensimmäisen ryhmän tunnukset ovat geometrisiä kun taas yleiskuviot ”ovat 

enimmäkseen kaikkea muuta kuin geometrisiä” ja voivat kuvata mitä tahansa: murjaaninpäätä, puujalkaa tai 

vaikkapa kaksipäistä siivekästä hyppäävää jänistä. 161 Granfelt vaakunakirjassaan (1889) samoin kuin 

ruotsalaiset ja saksalaisen kielialueen teoreetikot ovat sen sijaan tyytyneet jaottelemaan tunnuskuviot 1) 

airutkuvioihin ja 2) yleiskuvioihin sisällyttäen siis kilven jaot edellisiin. 162 

Tällainen jako airukuvioihin 

(äretecken) ja yleiskuvioihin (bilder) esiintyi jo Ruotsin tulevan valtionheraldikon Daniel Tilasin kirjoittamaksi 

attribuoidussa lyhyessä käsikirjoitusmuotoisessa heraldiikan oppaassa vuodelta 1767. 163 

Ranskalaiseen heraldiseen traditioon kuului kuitenkin vaakunan pääasiallisten geometristen kuvioiden 

luokittelu kilven jakoihin (partitions) ja airutkuvioihin (pièces honorables), 164 jota myös Beckenstein käytti 

Pietarissa 1731 julkaistussa heraldisessa oppikirjassaan. Sama jaottelu esiintyy myös Erik Gallen Upsalassa 

1747 puolustamassa väitöskirjassa De natura insignium cum applicatione ad insignia nobilitatis Svecanae 

(kuva 14): kilven jakoja (de sectione scuti) käsitellään kilpeä käsittelevässä kappaleessa kun taas airutkuvioiden 

(de figuris honorabilibus), luonnollisten kuvioiden (de figuris naturalibus) ja keinotekoisten kuvioiden (de 

figuris artificialibus) käsittely on saanut omat kappaleensa. Vuonna 1746 Ruotsin ensimmäiseksi ja 

toistaiseksi ainoaksi heraldiikan dosentiksi nimitetyn Johan Törnerin rooli Gallen väitöskirjan mahdollisena 

taustavaikuttajana on epävarma, mutta sen sijaan selvä Carl Ugglan samana vuonna julkaiseman 

ensimmäisen ruotsinkielisen heraldiikan oppaan Inledning til heraldik suhteen. Törner oli toiminut 

kahdeksan vuotta teoksen ilmestyessä 21-vuotiaan Ugglan kotiopettajana. 165 Myös Uggla jaotteli kilvenkuviot 

neljään luokkaan, joista kaksi jälkimmäistä vastaavat Gallen jaottelua. Kilven jaot ja airutkuviot Uggla sen 

sijaan sijoitti samaan luokkaan (heraldiske) kun taas ristien kaltaiset airutkuvioiden muunnokset (blandade) 

saivat oman luokkansa. 166 

157 

Heim 1994, 43. 

158 Myöskään kaikki Heimin väritiedot eivät ole luotettavia. Jan Raneken uudelleen julkaiseman C. A. Klingsporin 

vaakunakirjan kuvan perusteella Heim käytti yhtenä esimerkkinä Kaarina Maununtyttären vaakunaa, jonka kuunsirppi 

oli Klingsporin mukaan hopeinen ja kilpi kultainen. Heim 1994, 108. Todellisuudessa Kaarina Maununtyttären 

vaakunan väreistä ei ole varmaa tietoa (• XXX). 

159 Tuukka Talvio, ”Kirjallisuutta heraldiikasta ja numismatiikasta”, Numismaattinen Aikakauslehti, 3 (1999), 93. 

160 Suomalaisesta näkökulmasta tähän kiinnitti huomiota Bo Tennberg artikkelissaan ”Om häroldsbilder”, Heraldisk 

Tidsskrift, 59 (1989), 446–449. 

161 Hellström 1951, 15; Eriksson 1982, 17; Kara 1989, 24, 39, josta sitaatti. Murjaaninpää esiintyy mm. von Morian-suvun 

vaakunassa, puujalka vuonna 1649 aateloidun ruotsalaisen Stöltenhielm-suvun vaakunassa ja kaksipäinen siivekäs 

hyppäävä jänis Esa Salmisen vaakunassa vuodelta 1994 (numero 623 Suomen Heraldisen Seuran rekisterissä). 

162 

G. F. Granfelt, Finlands Ridderskaps och Adels Vapenbok (Helsingfors, 1889), 3; Bernhard Schlegel & Carl Arvid 

Klingspor, Svensk heraldik (Stockholm, 1874), ??; Harald Fleetwood, Handbok i svensk heraldik (Stockholm, 1917), 49; 

Johan Kleberg, Heraldiskt lexikon över å Svenska Riddarhuset introducerade ätter (Stockholm, 1919), V; Arvid Berghman, 

Heraldiskt vademecum (Stockholm, 1938), 7–8; Raneke 2001, I, 37; Per Andersson, Heraldiska vapen i Sverige (Mjölby, 

1989), 11; Magnus Bäckmark & Jesper Wasling, Heraldiken i Sverige (Lund, 2001), 54; Jesper Wasling (red.), Heraldik 

för nybörjare (Falköping, 2005), 12–13; Georg Scheibelreiter, Heraldik (2. Aufl., Wien, 2010), 40. Kiitän Kimmo Karaa 

hänen laatimastaan erilaisten jaottelujen yhteenvedosta ”Heraldisten tunnusten ryhmittelystä”. 

163 Klackenberg 2002, 343. 

164 

Marc de Vulson de La Colombière, La science héroïqve (Paris, 1644), 62, 98; Beckenstein 1731, 19, 38. 

165 

C. G. U. Scheffer, ”Svensk heraldik i den akademiska undervisningen, i dissertationer och i den populärvetenskapliga 

litteraturen under 1700-talet II”, Heraldisk Tidsskrift, 36 (1977), 258–261. 

166 

Carl Uggla, Inledning til heraldik (Stockholm, 1746), 42, 64.

Ugglan teos on epäilemättä vaikuttanut ruotsalaisen heraldisen tradition kaksijakoisen pääjaottelun – 

airutkuviot, yleiskuviot – muodostumiseen. Tämän tyyppisiä kysymyksiä pohtiessa on syytä muistaa, että 

vanhimmissa vaakunaopin teoreettisissa esityksissä eri tunnuskuvioita käsitellään erilaisissa järjestyksissä 

usein niitä mitenkään erityisesti luokittelematta ja tuomatta eksplisiittisesti esiin vaakunaopin sisäiseen 

logiikkaan kuuluvia aspekteja. 

Ristin Ristin nimi 

nimi 

Muiden irtonaisten airutkuvioiden ohella ristit voidaan luokitella airutkuvioiden muunnoksiksi. 167 Heraldiikan 

syntyajan näkökulmasta eräät nykyään tunnetut ristityypit ja niistä vaihtelevasti käytetyt nimet ovat varsin 

nuoria. Maltanristi-nimeä ei voitu käyttää tästä 1400-luvulla muotonsa vakiinnuttaneesta ristityypistä ennen 

vuotta 1530, jolloin sille nimensä antanut hospitaaliritarikunta sai haltuunsa saaren, jonka mukaan se itsekin 

uuden kutsumanimensä. Myöhemmissäkään vaakunaselityksissä ei aina nimetty mitään tiettyä ristityyppiä. 

Vuonna 1700 aateloidun Adlercreutz-suvun vaakunakirjeessä (kuva 15) olevassa vaakunaselityksessä todetaan 

yksinkertaisesti kilvellä olevan ristejä määrittelemättä sanallisesti tarkemmin niiden muotoa. Vaakunakirje 

kuitenkin täsmentää, että vaakuna on esitettävä ”juuri niin kuin se on tässä […] maalattuna”. Nykytermein 

siinä olevat ristit ovat mantovanristejä. Anders Segersvenin itselleen vuonna 1989 suunnittelemassa 

vaakunassa esiintyykin – viitteenä hänen Adlercreutz-sukuiseen isoäitinsä äitiin – musta kotka, jossa 

hopeinen mantovanristi. 168 

Adlercreuz-suvun hopeisessa juomasarvessa (kuva 16) vuodelta 18?? vaakunan 

päätunnus on toteutettu naturalistisesti ja sen ristit ovat poikkeuksellisesti suorasakaraisia kreikkalaisia 

ristejä. 

Nimi yrjönristi, jota on käytetty Suomessa, Ruotsissa ja muissakin pohjoismaissa merkityksessä irtoristi, 

jonka suoralinjaiset sakarat kapenevat keskikohtaa kohti, on hyvä esimerkki varsin nuoresta ja 

maantieteelliseltä käyttöalueeltaan rajoittuneesta heraldisesta termistä. Englannissa Pyhän Yrjön risti vakiintui 

1200-luvun loppupuolelta alkaen tarkoittamaan reunasta reunaan ulottuvaa suorasakaraista punaista ristiä 

hopeisella kilvellä. 169 Ensimmäisessä Suomessa ilmestyneessä heraldiikan oppaassa B. Harald Hellström 

selittikin Pyhän Yrjön ristin (St. Georgs kors) juuri näin. 170 

Vuonna 1918 perustetun Vapaudenristin ristityypin 

esikuvana oli Katariina Suuren vuonna 1769 perustaman Venäjän Pyhän Yrjön ritarikunnan risti ja siksi sen 

on sanottukin olevan ”P. Yrjön-tyyppiä”. 171 

Ensimmäisessä Pyhän Yrjön ritarikunnan esitelleessä ruotsalaisessa 

kunniamerkkikirjassa samanlaisen ristityypin selitettiin olevan ”nelikulmainen risti” (fyrkantigt Kors). 172 

Vuonna 1874 ilmestyneessä ruotsalaisen heraldiikan oppaassa tuleva yrjönristi on vielä kreikkalainen risti, 173 

mutta vuonna 1917 ilmestyneessä ruotsalaisen heraldiikan käsikirjassa risti on jo nimeltään S:t Georgs kors. 174 

Arvid Berghman puolestaan käytti muotoa yrjönristi (georgskors), 175 mutta myös ”P. Yrjön risti” (St 

Georgskors) on esiintynyt myöhemminkin. 176 Nordisk heraldisk terminologin käyttämä suora ranskankielinen 

käännös croix de Saint Georges on tätä ristityyppiä tarkoittavana nimenä ranskalaisille tuntematon. 177 Gustaf 

von Numersin tiedusteltua kansainvälisen heraldisen akatemian pääsihteeriltä Hervé Pinoteaulta vuonna 1973 

ristityypin ranskalaista nimeä, Pinoteau ehdotti ilmeisesti leikillään nimeä croix finlandaise päätyen kuitenkin 

kuvailevaan selitykseen croix pattée aux bords rectilignes et alaisée, 178 jota on sittemmin käytetty suomalaisten 

ritarikuntaristien muodon kuvailuun ilman lisämäärettä alaisée/alésée, jolla ilmoitetaan ristin olevan irrallaan 

167 Kimmo Kara, ”Heraldisten tunnusten ryhmittelystä” (käsikirjoitus). 

168 Anders Segersven, ”När vapenbilden går i arv”, Liehuvat Värit, 1 (1997), 11. 

169 Jonathan Good, ”Argent a cross gules: the origins and English use of the arms of Saint George”, Coat of Arms, 3 rd 

series, 3 (2007), 9–18. 

170 

B. Harald Hellström, Kort handledning i heraldik (Helsingfors, 1941), 104. 

171 

Ernst E. Areen & Sten Lewenhaupt, De nordiska ländernas riddarordnar (Eskilstuna, 1942), III, 18; E. F. Wrede, 

Finlands utmärkelsetecken: en redogörelse för Finlands officiella och halvofficiella utmärkelse- och minnestecken 

(Helsingfors, 1946), 91. 

172 

Gabriel Bethén, Ordens- och Riddare-Historien (Stockholm, 1770), 103. 

173 

Bernhard Schlegel & Carl Arvid Klingspor, Svensk heraldik (Uppsala, 1874), 63. 

174 

Harald Fleetwood, Handbok i svensk heraldik (Stockholm, 1917), 50–51. 

175 

Arvid Berghman, Nordiska riddareordnar och dekorationer (Malmö, 1949), 97; Arvid Berghman, Exlibris: en bok om 

bokägarmärken (Malmö, 1957), 134, 145. 

176 

Skandinavisk Vapenrulla, 148/70. 

177 

Nordisk heraldisk terminologi – Terminologie heraldique nordique (Lund, 1988), nr 134. 

178 

KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 6, Hervé Pinoteaun kirje Gustaf von Numersille 24.10.1973.

vaakunakilven reunoista. 179 

Englantilaisessa heraldiikassa tämä ristityyppi esiintyy nimillä cross formy tai cross 

paty, mutta on syytä huomata, että näillä termeillä voidaan tarkoittaa yhtä hyvin myös kaartuvasakaraista 

mantovanristiä. 180 Englanninkielisessä kunniamerkkiheraldiikassa käytetty nimitys straight-armed cross paty 

ei kuulu varsinaiseen englantilaiseen heraldiseen sanastoon. 181 

”Supisuomalaisia” ”Supisuomalaisia” koroja koroja 

koroja 

Kimmo Kara on todennut, että havukoro ja kuusikoro ”ovat supisuomalaisia”. 182 Havukoron, jota aluksi 

nimitettiin kuusikoroksi, kehitti vuonna 1950 Gustaf von Numers, joka käytti sitä ensimmäisen kerran 

Pudasjärven vaakunassa, ja sittemmin muun muassa presidentti Urho Kekkosen vaakunassa (kuva XX). 183 

Uudesta korosta sateli positiivisia kommentteja von Numersille. Arvid Berghman piti sitä erinomaisena ja B. 

Harald Hellströmin mukaan se oli ”todella hyvin ansiokas”, suorastaan ”uroteko” heraldiselle taiteelle. 184 

Ottfried Neubecker totesi, että se oli ”sehr hübsch”, mutta huomautti, ettei von Numersin käyttämä 

saksankielinen nimi Tannenschnitt ollut onnistunut. Samalla Neubecker hahmotteli kirjeeseensä 

Tannenschnitt-nimeä paremmin vastaavan koron (kuva 17), 185 

joka on väkästen lukumäärää lukuun ottamatta 

identtinen Kaj Kajanderin vuonna 1959 julkisuuteen tuoman kuusikoron kanssa, joka oli tosin esiintynyt 

vaakunakilpailuissa aiemminkin. Koska se oli von Numersin koroa kuusimaisempi, nimi siirrettiin sille ja 

vanhasta kuusikorosta tuli havukoro. Suomessa havukorosta on käytetty ruotsinkielistä nimeä granskura, 

Ruotsissa nyttemmin muotoa grankvistskura, kuusikoron ollessa grantoppskura. 186 

Arvid Berghman käytti vuonna 1957 havukorosta ranskaksi nimeä nimeä trait de sapin. Sittemmin Canadian 

Heraldic Authority on antanut sille nimet sapinagé/sapinagy kun taas Englannissa sitä on kutsuttu nimillä 

fir/spruce tree. Kuusikoro on Kanadassa sapiné/sapiny, Englannissa siitä on käytetty nimeä fir twig. 187 

Suomessa on korostettu sitä, että havukoro, joka esiintyy muun muassa Ruotsin prinssi Danielin vaakunassa, 

”on tullut kansainvälisesti hyväksytyksi” heraldiikan ”tarkasti vartioituun kaanoniin”. 188 

Hyväksyntä ei 

kuitenkaan ole ollut täysin universaali eikä näitä uusia koroja ole vielä esiintynyt College of Armsin antamissa 

vaakunoissa, vaikka Garter King of Armsin virassa vuosina 1995–2010 toiminut Sir Peter Gwynn-Jones 

suhtautuikin niihin positiivisesti. 189 

179 

Klaus Castrén (réd.), Les ordres nationaux de la Finlande (Helsinki, 1975), 11; Tom Bergroth, ”De finska ordnarnas 

heraldiska utformning”, in Ahti Hammar et al. (red.), Heraldica Fennica (Espoo, 1978), 34; Tom Bergroth, ”S:t Georgsorden 

– En rysk militärorden på 1700-talet”, in Numismaattisia tutkimuksia: studia numismatica (Helsinki, 1982), 154. 

180 

Gerault J. Brault, ”The Cross in Medieval Heraldry”, The Antiquaries Journal, 47 (1967), 219; H. Stanford London, 

”Paty and Formy”, The Coat of Arms, 3 (1955), 285–286; H. Stanford London, ”Pattee, Patonce and Formee”, The Coat of 

Arms, 5 no. 33 (1958), 358–364; 5 no. 34 (1958), 26–33. 

181 

Václav Mě ř ič ka, The Book of Orders and Decorations, ed. Alec A. Purves, transl. Ruth Shephard and Eliška Ř íhová 

(London, 1975), 214. 

182 

Kimmo Kara, ”Korot meillä ja muualla”, Hopealeijona – Silverlejonet, 27 (2008), 12. 

183 

”Vaakunaa suunniteltaessa presidentit esitti toivomuksen, että siinä olisi jotain maa- ja metsätalouteen liittyvää, ja että 

se olisi mahdollisimman yksinkertainen, kertoo Gustaf von Numers.” Hannele Jäämeri, ”Hänen ylhäisyytensä 

elefanttiritari”, Suomen Kuvalehti, 41 (1977), 42. 

184 

KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 4, Gustaf von Numersin kirje B. Harald Hellströmille (konsepti) 18.7.1950 ja 

Hellströmin kirje von Numersille 24.7.1950. 

185 

KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 6, Ottfried Neubeckerin kirje Gustaf von Numersille 25.5.1950. Neubecker 

käytti sittemmin kuusikorosta nimeä Tannengipfelschnitt ja havukorosta nimeä Tannenreisschnitt. Ottfried Neubecker, 

Wappenkunde (München, 2007), 63. 

186 

Kara 2007, 13. Ahti Hammar käytti kuusikorosta nimeä granträdskura. Uusista koroista käydystä keskustelusta ks. Bo 

Tennberg, ”Om svar anhålles”, Heraldisk Tidsskrift, 6 (1963), 311–312; Torsten G. Aminoff, ”’Granskuran’ i Finländsk 

Heraldik”, Heraldisk Tidsskrift, 8 (1963), 359–360; Holger Tillisch, ”Forskellig Udførelse af samme Figur”, Heraldisk 

Tidsskrift, 8 (1963), 360–362; Hans Krag, ”’Gransittet’”, Heraldisk Tidsskrift, 9 (1964), 391–392; Ahti Hammar, 

”Granskurorna”, Heraldisk Tidsskrift, 10 (1964), 439–440; Hans Krag, ”Heraldiske Snitt”, Heraldisk Tidsskrift, 11 

(1965), 43–44. 

187 

Arvid Berghman, ”Un nouveau trait de partition”, Archivum Heraldicum, 71 (1957), 52–53; David B. Appleton, ”New 

Directions in Heraldry”, XXVth International Congress of Genealogical and Heraldic Sciences, Baile Átha Cliath/Dublin 

16–21 September 2002 (CD-ROM, 2005), 1; Stephen Friar (ed.), A New Dictionary of Heraldry (London, 1987), 216; Peter 

Gwynn-Jones, The Art of Heraldry: Origins, Symbols, Designs (London, 1998), 54, 56. 

188 

Jussi Kuusanmäki, ”Numers, Gustaf von (1912–1978)”, in Matti Klinge et al. (toim.), Suomen kansallisbiografia 

(Helsinki 2006),VII, 193. 

189 

” I tried it once in English Heraldry with what I called ’fir twigged’, which was not well received by the then Kings of 

Arms.” Peter Gwynn-Jonesin sähköpostiviesti Antti Matikkalalle 29.6.2005. Wienin yliopiston keskiajan historian 

professori Georg Scheibelreiter on pitänyt näitä moderneja luomuksia esteettisesti miellyttävinä, mutta pitänyt niitä

Kuten Kara on todennut, Kajanderin kuusikoro hyväksyttiin vain ”epäröiden käyttöön”, sillä ”sitä pidettiin 

melko yleisesti huonona, niin kuin se onkin”. 190 Suorastaan epäheraldisena sitä piti Gustaf von Numers, jolla 

oli vielä vuonna 1977 väittely aiheesta Erikssonin kanssa. 191 

Eriksson puolusti koroa vedoten muun muassa 

siihen, että Neubecker oli julkaissut sen teoksessaan. 192 Karan sanoin metsäisessä maassa kuusikoron 

”maisemaheraldinen ominaisuus luoda metsänreunan mielikuva” on kuitenkin ollut sitä puolustava tekijä. 193 

Sellaiseen tarkoituksessa Eriksson luonnosteli käyttävänsä sitä professori Heikki Sysimetsän puhuvassa 

kuusikorolla kultaan ja (sysi)mustaan katkoisessa vaakunassa (kuva 18), jonka asemesta Sysimetsä lopulta 

päätyi Rakennushallituksen pääjohtajan toimeensa viittaaviin tunnuskuviin, joonialaisiin pylväisiin. 194 

Eriksson julkaisi vuonna 1982 teoksen Heraldiikka ja symbolit: opas heraldisten tunnusten muotoilun 

perusteisiin. Kiistämättä Erikssonin ansioita heraldiikan opettajana ja popularisoijana on syytä todeta, että 

hänen opeilleen ja teokselleen on toisinaan annettu tarpeettoman paljon painoarvoa vain sen takia, että se 

sattui olemaan järjestyksessä toinen suomenkielinen heraldiikan alkeisoppikirja. Esitteleehän Eriksson 

kirjassaan lähinnä henkilökohtaisia ja toisinaan varsin kyseenalaisia näkemyksiään heraldiikasta. 195 

Kuten 

Henrik Degerman on huomauttanut, alle puolet Erikssonin kirjasta käsittelee heraldiikkaa. 196 Eriksson itse 

korosti kirjansa olevan vain alkeisopas, joka oli ”tarkoitettu lähinnä ’tee-se-itse’-suunnittelijoille jotta he 

välttyisivät pahimmilta heraldisilta virheiltä”: ”Enhän minä, vain kansakoulun käynyt ja vieraita kieliä 

taitamaton, olisi pystynyt tieteellisen kirjan tekemiseen.” 197 

Eriksson tunnusti itsekin, ettei hän ”mikään tutkija 

tai tiedemies ole koskaan yrittänyt ollakaan”. 198 Häntä kiinnosti ”enemmänkin soveltaa heraldiikkaa 

nykypäivän ihmisten käyttöön”. 199 

Erikssonin kirja onkin käyttökelpoinen lähinnä heraldisen suunnittelijan mallikirjana ja sen varsinainen 

kontribuutio heraldiikalle on siinä ensi kertaa julkaistu ”pelkistetympi liljakoro”, 200 joka ei Erikssonin 

piirtämässä muodossa ole symmetrinen. Erikssonin ”pelkistetympi liljakoro”, jota on Suomessa ryhdytty 

kutsumaan liljakoroksi, 201 

tuli ensimmäistä kertaa käyttöön Harri Rantasen Tarja Haloselle vuonna 2002 

suunnittelemassa vaakunassa (kuva XX). 202 Saksalaisessa heraldiikassa on esiintynyt hieman erityyppisiä 

Lilienschnitt -nimisiä jakoviivoja, 203 

mutta Erikssonin liljakoron selittäminen englanniksi on todettu 

ongelmalliseksi. 204 Kanadassa on otettu käyttöön vieläkin pelkistetympi lilja-aiheeseen perustuva koro ja 

kyseenalaisina heraldisen stilisointiperiaatteen kannalta, joka tähtää vaakunan nopeaan tunnistettavuuteen. 

Scheibelreiter 2010, 43. 

190 

Kara, ”Korot meillä ja muualla”, 13; Kimmo Karan sähköpostiviesti Antti Matikkalalle 26.2.2010. 

191 

KA, Gustaf von Numersin arkisto, kansio 4, Olof Erikssonin kirje Gustaf von Numersille 13.9.1977. 

192 

Eriksson kirjoitti Kajanderille: ”teoksessa, jonka ovat toimittaneet yleismaailmallisesti tunnetut heraldikot Tri Ottfried 

Neubecker ja J. D. [sic] Brooke-Little, on sekä havu- että kuusikoro hyväksyttyinä muiden ikivanhojen korojen joukkoon 

[…] Kumpikin yllämainituista herroista on ehdottomasti maailman tunnetuimpia asiantuntijoita”. KA, Olof ja Salme 

Erikssonin arkisto, kansio 15, Olof Erikssonin kirje (kopio) Kaj Kajanderille 20.1.1978. 

193 

Kara, ”Korot meillä ja muualla”, 13 n. 4. 

194 

Olof Eriksson hahmotteli Sysimetsälle aluksi puhuvaa – kuusikorolla kultaan ja mustaan katkoista – vaakunaa. KA, 

Olof ja Salme Erikssonin arkisto, kansiot 15 ja 17, Olof Erikssonin kirjeet (kopiot) ja luonnos Heikki Sysimetsälle 

4.9.1978 ja 16.2.1983. 

195 

Näistä voi mainita Erikssonin useassa yhteydessä toistaman väitteen, että porojen korvamerkkijärjestelmä olisi 

”heraldiikan lakeihin verrattavissa”. Olof Eriksson, ”Heraldiikan merkitys meidän aikanamme ja sen vaikutus 

käyttötaiteeseen”, in Vaakunat elävät: heraldiikan merkitys meidän aikanamme ja sen vaikutus käyttötaiteeseen 

(Helsinki, 1961), 15; Olof Eriksson, Heraldiikka ja symbolit: opas heraldisten tunnusten muotoilun perusteisiin 

(Helsinki, 1982), 80. 

196 

Henrik Degerman, ”Vapendesign”, Hufvudstadsbladet, 18.3.1983; H.[enrik] D[e]g[er]m.[an], ”Heraldik som 

brukskonst”, Heraldisk Tidsskrift, 48 (1983) 388–389. 

197 

KA, Olof ja Salme Erikssonin arkisto, kansio 17, Olof Erikssonin kirje (kopio) Henrik Degermanille 15.1.1983. 

198 

KA, Olof ja Salme Erikssonin arkisto, kansio 17, Olof Erikssonin kirje (kopio) Bo Tennbergille 6.7.1982. 

199 

KA, Olof ja Salme Erikssonin arkisto, kansio 15, Olof Erikssonin kirje (kopio) Bo Tennbergille 13.10.1978. 

200 

Eriksson 1982, 21. 

201 

Kara 1989, 67; Kara 2010, 57. 

202 

Antti Matikkala, ”President Tarja Halonens vapen”, Heraldisk Tidsskrift, 87 (2003), 308. 

203 

Beckenstein 1731, 28, Tab. IV; Walter Leonhard, Das grosse Buch der Wappenkunst: Entwicklung, Elemente, 

Bildmotive, Gestaltung (München, 1978), 166. 

204 

Garter King of Arms Peter Gwynn-Jones ei pitänyt flory -termiin perustuvaa selitystä soveliaana todeten, että ”’fleursde-lysed’ 

[…] might be a possibility except that each fleur-de-lys form has two extra leaves or petals. I find it an attractive 

design which should be blazonable; but I have to confess that a suitable blazon will need much more thought.” Peter 

Gwynn-Jonesin sähköpostiviesti Antti Matikkalalle 29.6.2005.

kanadalaisen näkemyksen mukaan Halosen vaakuna voidaan selittää ranskaksi: ”Parti-fleuronné d’or et de 

gueules”. 205 

”Uudesta ”Uudesta heraldiikasta” heraldiikasta” ikonografiseen ikonografiseen heraldiikkaan 

heraldiikkaan 

Pastoureau on kutsunut 1600-luvulta aputieteenomaisesti harjoitettua heraldiikan tutkimusta perinteiseksi 

heraldiikaksi (l’héraldique traditionelle) erotuksena noin vuoden 1960 paikkeilla alkunsa saaneesta uudesta 

heraldiikasta (l’héraldique nouvelle), 206 joka Pastoureaun omien varhaisten tutkimusten osalta oli 

metodeiltaan pitkälti kvantitatiivista ja statistista. Merkittävimpänä modernina suomalaisena kontribuutiona 

heraldiikan tutkimukseen voidaan pitää Leif Tengströmin (s. 1949) lanseeraamaa ”ikonografista 

heraldiikkaa”. 207 Tengströmin vuonna 1997 tarkastettu kaksiosainen, 958-sivuinen ja 4824 alaviitettä sisältävä 

taidehistorian väitöskirja on massiiviseen kuva- ja tekstiaineiston analyysiin perustuva tutkimus 

venäläisattribuuteista ruotsalaisessa heraldiikassa 1523–1617. 208 Sen on luonnehdittu olevan paitsi ”heraldinen 

suurteos”, myös ”pysyvää laatua oleva aatehistoriallinen kultakaivos”. 209 Tengströmin tutkimuksen 

lähtökohtana oli Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna, mutta hän on käsitellyt niin väitöskirjassaan kuin 

artikkeleissaankin myös useita henkilövaakunoita, muun muassa monin tavoin Suomenkin historiaan 

vaikuttaneen Leijonhufvud-Lewenhaupt-suvun vaakunaa. 210 

Esimerkkinä henkilövaakunoiden ikonografisesta tulkinnasta voi mainita, että Tengströmin mukaan 

aikakauden ruotsalaisissa sukuvaakunoissa esiintyvät hirsittäiset (horisontaaliset) venäläissapelit on useissa 

tapauksissa tulkittava eräänlaisiksi voitonmerkeiksi, vihollisen laskemiksi aseiksi; venäläisille loikkareille 

annetuissa vaakunoissa esiintyvät pystyt sapelit ja muut aseet puolestaan osoittivat omistajansa etnisen 

alkuperän ja sen, että nämä käyttivät nyt aseitaan Ruotsin kuninkaan puolesta. 211 Henkilövaakunoissa voidaan 

identifioida muitakin vastaavia ikonografisia vaakunaryhmiä. Henrik Degerman on tulkinnut Inkerinmaalta 

Ruotsin palvelukseen siirtyneiden ”pajarisukujen” vaakunoissa usein esiintyvien peitsien olleen yritys ”luoda 

eräänlainen tyyppivaakuna pajareille”. 212 

Ainutlaatuinen tyyppivaakuna Ruotsin historiassa on Kaarle IX:n 

vuonna 1606 kaikille kilpinihdeille (sköldnektarna) antama samanlainen vaakuna, jonka tunnuskuvana on 

miekkaa pitävä panssaroitu käsivarsi. Statukseen sisältyi eräänlainen optio saada myöhemmän palveluksen 

perusteella paranneltu vaakuna ja normaalit aatelisprivilegiot. Eräs kilpinihdeistä oli Erik Mickelsson 

Rantasalmelta, jonka poika introdusoitiin vuonna 1634 Ruotsin Ritarihuoneelle nimellä Wäduhorn. 213 

Rutger Croneborg julkaisi Heraldisk Tidsskriftissä vuosina 1969–1978 yleisluontoisen typologisen katsauksen 

Ruotsin Ritarihuoneelle introdusoitujen sukujen vaakunoista, mutta vastaava selvitys suomalaisista 

aatelisvaakunoista odottaa vielä tekijäänsä. 214 

Sosiologian professori Knut Pipping (1920–1997), joka ilmoitti 

205 Chief Herald of Canada Claire Boudreaun sähköpostiviesti Antti Matikkalalle 11.9.2010. 

206 Pastoureau 2009, 173, 176; Michel Pastoureau, ”L’héraldique nouvelle”, in id. L’Hermine et le sinople: études 

d’héraldique medievale (Paris, 1982), 15–26. 

207 Leif Tengström, ”Iconographic Heraldry: The Sabre – A Case Study of a Central Theme in the New 16th Century 

Swedish Heraldry”, in Tom C. Bergroth (ed.), Genealogica & Heraldica 1984: Report of The 16th International Congress 

of Genealogical and Heraldic Studies in Helsinki 16–21 August 1984 (Helsinki, 1986), 489–532. 

208 Leif Tengström,”Muschoviten … Turcken icke olijk”: Ryssattribut, och deras motbilder, i svensk heraldik från Gustav Vasa 

till freden i Stolbova (diss., Jyväskylä, 1997). 

209 Aleksander Kan, ”En avhandling om vasarnas heraldik, en kulturhistorisk antologi, en handbok i ryssofobi …”, 

Historisk Tidskrift för Finland, 83 (1998), 591; Kari Tarkiainen, ”Öst och väst i heraldikens spegel”, Svenska Dagbladet, 

3.1.1998. Ks. myös Inga von Corswant-Naumburg, ”En doktorsdisputation om svensk heraldik under Vasatiden”, 

Heraldisk Tidsskrift, 76 (1997), 292–296. 

210 Leif Tengström, ”’Rÿsseldh’ – en ’freudiansk felskrivning’ i Hans Erikssons vapenbeskrivning”, in Raimo Pohjola et al. 

(toim.), Musarum minister: studia in honorem Kari Tarkiainen – Kari Tarkiainen 60 vuotta 14.6.1998 (Tampere, 1998), 

189–196; Leif Tengström, ”Det grevliga Lewenhaupt-vapnet”, in Släkten Lewenhaupt (Stockholm, 2000), 17–24. 

Tengströmin väitöskirjassa esitettyjä genealogisia tietoja on tarkentanut Tapio Vähäkangas, ”Jeppe Kurjen esivanhemmat 

ja jälkeläiset”, Suomen Sukututkimusseuran vuosikirja, 44 (1999), 77 n. 169. 

211 

Tengström 1997, II, 16–37, 215–221. 

212 Degerman 2001, 138. Ks. myös Torsten G. Aminoff, ”Ätterna Aminoffs vapen och dessas tillkomst”, in Berndt Herman 

Aminoff, Släkten Aminoff (Ekenäs, 1978), 332 –342. 

213 Lars Wikström, ”Karl XI:s ’sköldeknektar’: ett sent försök till återupplivande av rusttjänsten”, Släkt och Hävd, 2–3 

(2001), 174–175; Tengström 1997, II, 46–49. 

214 

Rutger Croneborg, ”Något om symboler och attribut i svenska adelsvapen från medeltid och Vasatid”, Heraldisk 

Tidsskrift, 19 (1969), 393–404; Rutger Croneborg, ”Strövtåg bland svensk adlig heraldik under den karolinska tiden fram 

till Carl XII”, Heraldisk Tidsskrift, 25 (1972), 234–245; Rutger Croneborg, ”Något om svensk adlig heraldik under den 

senare karolinska tiden”, Heraldisk Tidsskrift, 31 (1975), 9–18; Rutger Croneborg, ”Försök till karaktäristik av svensk

olevansa ”mieluummin […] diletantti kuin amatööri” heraldiikan alalla ns. sapelinkalistelukeskustelun 

aikana, 215 harjoitti myös vaakunoiden tunnuskuvia tarkastelevaa ikonografista lähestymistapaa muun muassa 

tarkastellessaan merellisiä tunnuksia ruotsalaisissa ja suomalaisissa aatelisvaakunoissa. 216 Tuukka Talvio 

tarkastelee artikkelissaan suomalaisia aiheita aatelisheraldiikassa. 

Fiktiivisen heraldiikan tutkimus on ollut eräs Pastoureaun edustaman ”uuden heraldiikan” keskeisistä 

teemoista. Keskiajan heraldiseen kulttuuriin kuuluivat niin Pyöreän Pöydän ritarien kaltaisille 

mielikuvitushahmoille, Israelin kahdelletoista heimolle kuin myös Kaarle Suuren tapaisille heraldiikkaa 

edeltävän ajan henkilöille suunnitellut vaakunat. 217 Erilaisia tulkintoja Jeesuksen vaakunasta tavaan 1240luvulta 

lähtien, olihan Jeesus gentilman, prynce of Cote armure, kuten Boke of St Albans (1486) kertoo. 218 

Myös erilaisiin tapahtumiin liittyvät myytit ovat tarjonneet aineistoa heraldisen kuvaston synnylle. Leif 

Tengströmin artikkeli myyttisen, vuonna 1495 tapahtuneeksi väitetyn, Viipurin pamauksen heraldisesta 

jälkijäristyksestä tarjoaa suomalaisittain harvinaisen myyttilähtöisen näkökulman henkilövaakunoiden 

alueelliseen ikonografiaan. 

Presidentti Mauno Koivisto on todennut, että ”Heraldiikka on nykyään lähinnä harrastus, mutta ennen se oli 

vakava asia.” 219 Tietty harrastelijamaisuus on heijastunut myös heraldiikan tutkimukseen osittain jo siitäkin 

syystä, että varsin harva voi sanoa saaneensa asiantuntevaa ohjausta heraldiselle väitöskirjatyölleen tai 

toimivansa heraldisessa ammatissa. 220 

Heraldiikan tutkimus on perinteisesti sijoittunut historian, arkeologian 

ja taidehistorian alueille. 

Se on jatkuvasti relevantti näiden aputieteenä 221 

ollen läheisessä yhteydessä sfragistiikkaan (sigillografiaan), 

genealogiaan ja numismatiikkaan. Christoph F. Weberin varsin osuvan määritelmän mukaan heraldiikka on 

nykyisin ”monitieteinen vaakunoita tutkiva historiallinen tiede”. 222 Vaikka heraldiikan tutkimus pääosin onkin 

pikemmin menneisyyden kuin tulevaisuuden tutkimusta, on syytä muistaa, että heraldiikka on toki muutakin 

kuin historiaa. Ovathan vaakunat ovat ennen kaikkea taidetta. Vaakunaoikeudella on sijansa oikeustieteessä ja 

kansatieteessä on tutkittu suomalaisten sukuseurojen kuvallisia tunnuksia, joista suuri osa on vaakunoita. 223 

Filologit ovat puolestaan tutkineet vaakunaselityksen syntyä ja kehitystä. Pakinoitsija Arijoutsi, Heikki 

Marttila, julkaisi katkelman Yrjö Kivimiehen suomentamasta Mark Twainin teoksesta Huckleberry Finnin 

seikkailut kuvastaakseen ”minkälaista oli hyvän suomenkielen taitajan vaakunakieli vuonna 1927 verrattuna 

adlig heraldik under frihetstiden”, Heraldisk Tidsskrift, 33 (1976), 105–113; Rutger Croneborg, ”Något om heraldiska 

former, symboler och attribut i svenska adelsvapen under gustavianska tiden samt århundradet efter 1809”, Heraldisk 

Tidsskrift, 37 (1978), 321–333. Ks. myös Henrik Degerman, ”Rutger Croneborg in memoriam”, Heraldisk Tidsskrift, 70 

(1994), 492. 

215 

Knut Pipping, ”Todennäköisyyksien etsimisestä”, Kanava, 8 (1984), 506. 

216 

Knut Pipping, ”Ankaren, skepp och tritoner: Marina symboler i svensk och finländsk adlig heraldik”, Heraldisk 

Tidsskrift, 43 (1981), 105–131. Pippingin kiinnostus heraldiikkaa kohtaan virisi varhain ja hän piirsi vaakunaexlibriksen 

itselleen jo vuonna 1937. Sittemmin Pipping suunnitteli vaakunan entiselle oppilaalleen Mauno Koivistolle. ”Koivistolle 

oma vaakuna”, Uusi Suomi, 23.8.1984; Jamie Nieminen, ”Yksi on joukosta poissa … Koiviston vaakunajäljennös ensi 

kertaa esillä julkisesti”, Turun Sanomat, 2.2.1987; Tom C. Bergroth, ”Ahtisaari sai vaakunan”, Suomen Kuvalehti, 

3(1996), 32. Pippingin persoona taipui myös heraldiseen kulttuuriin tietyssä määrin kuuluvaan teatraalisuuteen. 

Avatessaan järjestelytoimikunnan puheenjohtajana Helsingissä 1984 järjestetyn kansainvälisen genealogisen ja 

heraldisen kongressin, Pipping esiintyi museosta lainatussa aatelisunivormussa. 

217 Michel Pastoureau, Les chevaliers de la Table Ronde (Lathuile, 2006). 

218 Dennys 1975, 96–100. 

219 Koivisto 2001, 12. 

220 

Eräs harvinainen poikkeus on Pastoureaun entinen oppilas Claire Boudreau, joka puolusti Pariisissa 1996 historian 

tohtorinväitöskirjaa ”Les traités de blason en français: XIV e –XVI e siècles” (thèse de doctorat en histoire, École pratique 

des Hautes études, 1996), I–III, johon perustuu hänen teoksensa L’héritage symbolique des hérauts d’armes: 

dictionnaire encyclopédique de l'enseignement du blason ancien XIV e –XVI e siècle (Paris, 2006), I–III. Boudreau on ollut 

Chief Herald of Canada vuodesta 2007. 

221 

Ks. esim. Petteri Järvi, ”Kaksi vaakunaa Turun linnassa – Två vapen på Åbo slott”, Aboa 2001: Turun 

maakuntamuseon vuosikirja – Åbo landskapsmuseum årsbok (Turku, 2002), 9–22; Petteri Järvi, ”Heraldiikka”, in Marko 

Lamberg, Anu Lahtinen & Susanna Niiranen (toim.), Keskiajan avain (Helsinki, 2009), 262–263. Järvi on pohtinut 

heraldiikan ja historian suhdetta kulttuurihistorian pro gradu -työssään, jonka julkaistu versio on Petteri Järvi, 

Heraldiikka ja historia: heraldisten tunnusten ymmärtäminen sekä niiden käyttö historiantutkimuksessa (Turku, 2000). 

222 

”an interdisciplinary historical science whose objects are coats of arms”. Christoph F. Weber, ”Heraldry”, in 

Christopher Kleinhenz (ed.), Medieval Italy: An Encyclopedia (London, 2004), I, 495. 

223 

Ilkka Nordberg, ”Sukuseurojen kuvalliset tunnukset” (pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, kansatieteen laitos, 

1997); tiivistettynä Ilkka Nordberg, ”Sukuseurojen kuvalliset tunnukset ja niiden aihemaailma”, in Sanna Kaisa Spoof, 

Ilkka Nordberg & Anneli Mäkelä-Alitalo, Suvut seuroissa: tutkimuksia sukuseurojen toiminnasta (Helsinki, 1999), 48– 

83.

siihen kieleen, jonka me kohtaamme vaakunoiden selityksistä armon vuonna 1966”. 224 

Kaunokirjallisuus 

tarjoaakin oman mielenkiintoisen näkökulman siihen miten vaakunoihin on suhtauduttu ja millaisia 

merkityksiä niille on eri aikoina annettu. Wolfram von Eschenbachia on tarkasteltu ”genealogina” ja 

”heraldikkona”. 225 

Heraldikkojen lisäksi myös kirjallisuustieteilijät ovat tutkineet vaakunoiden roolia muun 

muassa Shakespearen, Sir Walter Scottin, Balzacin, Zolan, Proustin ja Joycen tuotannossa. 226 Kotimaisessa 

kirjallisuudessa, erityisesti valtioneuvos Z. Topeliuksen tuotannossa, esiintyviä viitteitä vaakunoihin on 

tutkittu osana aateluuden semiotiikkaa. 227 

Heraldiikan eri alojen tutkimukselle tarjoama kirjo on miltei 

rajaton. 228 

224 Arijoutsi, ”Vaakunakieli ennen ja nyt”, Helsingin Sanomat, 6.10.1966. 

225 Rolf Sutter, ”Wolfram von Eschenbach als ’Genealoge’ und ’Heraldiker’ – der Parzifal-Roman”, Herold-Jahrbuch, N.F. 

12 (2007), 201–219. 

226 Cecil R. Humphery-Smith, ”Heraldic Allusions in Literature”, in Georg Scheibelreiter & Michael Göbl (éd.), ”Heraldik – 

Bildende Kunst – Literatur”: ”Héraldique – Arts plastiques – Littérature”: Heraldry – Arts – Literature”: Actes du XIe 

Colloque International d’Héraldique St. Pölten, 20–24 septembre 1999 (Wien, 2002), 111–125; C. W. Scott-Giles, 

Shakespeare’s Heraldry (London, 1950), Michael J. O’Shea, James Joyce and Heraldry (Albany, N.Y., 1986), Balzacin ja 

Proustin heraldiikkaa koskevista tutkimuksista ks. Pastoureau 2009, 227–228 n. 56. Yvan Loskoutoff on julkaissut useita 

artikkeleita heraldiikasta kirjallisuudessa. 

227 

Marja Vuorinen, ”Aateluuden semiotiikka, teoria ja käsite, aatelismiehen ideaalityypit ja populaarit demokratiateemat 

1800-luvun suomalaisessa kaunokirjallisuudessa” (Lisensiaattityö, Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, 

yhteiskuntahistorian laitos, 2001, http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20021406), erityisesti 75–77. 

228 

Ks. Michel Popoff, Bibliographie héraldique internationale selective (Paris, 2003).

Antti Matikkala ja Wilhelm Brummer (toim.) - Suomalaisen ...

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?