heittää haasteen - Helsingin kaupunki

TILAN TAIKURI
LAURI ASTALA
Katselen videota roomalaispalatsissa vierailevista ihmisistä. Äkkiä hätkähdän:
siellä olenkin minä! Siirryn seuraavaan tilaan, jossa seinät aaltoilevat digitaalisena lumisateena.
Katson peiliin, josta tuijottava peilikuvani on puoliksi minun, puoliksi jonkun toisen.
Lauri Astalan teoksissa tapahtuu mahdottomia kuin Liisalle ihmemaassa.
LAURI ASTALASSA (s. 1958) yhdistyy
sekä tuntemattoman rajoilla seikkaileva
tutkimusmatkailija että syvälle
luotaava tutkija. ”Teosteni punaisena
lankana on aina ollut tilan ja kuvan suhde”,
taiteilija kertoo.
Läpi 1990-luvun Astala tutki teoksissaan
karttoja ja maailmanselityksiä. ”Huomasin,
että vanhat kartat ovat ihmisten arkkityyppisiä
malleja todellisuudesta. Kun todellisuudesta
tiedettiin vain vähän, loput jouduttiin
kuvittelemaan. Tätä kautta kiinnostuin
myös tilan ja avaruuden hahmottamisesta,
kosmologisista malleista ja niiden historiasta.”
Vuonna 2005 Helsingin Forum Boxissa
nähtiin taiteilijalta aivan uudenlaisia teoksia.
Niiden taustalta löytyviin ajatuksiin oli
syvästi vaikuttanut jatko-opiskelu Chicagossa
vuosituhannen alussa. Toteutus oli veistosmaisten
kappaleiden sijasta tilallinen ja
uusimpaan tekniikkaan pohjautuva. Teokset
olivat kokeellisia videoinstallaatioita,
”pieniä spektaakkeleita”, joissa taiteilija tutki
kohtaamista, läsnäoloa, keveyttä ja kuvankaltaisuutta.
SATTUMAN KAUPPAA
Kuvataiteilijan ura ei juolahtanut 19-vuotiaan
Lauri Astalan mieleenkään, kun hän
1979 aloitti sähkötekniikan opinnot Teknillisessä
korkeakoulussa. ”Ensimmäiset vuodet,
jolloin opiskeltiin paljon matematiikkaa
ja fysiikkaa, olivat kiinnostavia, mutta
pian huomasin, että sähköinsinöörin työ ei
ollut sitä, mitä halusin.”
Kuvataiteeseen Astalan käänsi puhdas
sattuma, tai ”tylsyys”, kuten hän itse naurahtaa.
”Interreilatessani vietin pari tylsää
päivää Perugiassa. Menin kauppaan, ostin
värit ja luonnoslehtiön, huvitin itseäni piirtelemällä,
ja siitä kaikki alkoi.” Lisäoppia
Teksti TARU TAPPOLA, museolehtori
Lauri Astala: Näkemisestä, 2008.
Astala hankki arkkitehtiosaston piirustuskursseilta.
Vuonna 1984 hän pääsi Taideteolliseen
korkeakouluun, mutta opiskeli siellä
vain yhden rohkaisuvuoden. Varsinainen
tavoite oli Suomen taideakatemian koulu,
nykyinen Kuvataideakatemia, jossa hän
aloitti opinnot seuraavana vuonna.
”1980-luvulla koulu oli hyvin formalistinen
ja modernistinen. Se nojautui käden taitoihin
ja ajatukseen, että kaikki tulee taiteilijan
päästä. Minä kuitenkin kasvoin taiteilijana
maailmaan, jossa tämä ei riittänyt. Halusin
lisää teoreettista tietämystä. Se oli yksi
syy lähteä vuosituhannen vaihteessa Chicago
Art Instituteen jatko-opiskelemaan.”
KUIN ELOKUVASSA
Kaksi ja puoli vuotta Chicagossa olivat käänteentekeviä.
”Koin siellä olemisen hyvin elokuvallisena.
Tuntui, että en ole todellisuudessa,
vaan virtuaalisessa tilassa, elokuvan
tai musiikkivideon sisällä. Valo, ihmiset,
käyttäytyminen, äänet – kaikki ovat tuttuja,
ikään kuin olisin elänyt tilanteet jo aiemmin.
Hätkähdin sitä tunnetta usein, vielä
parin vuoden jälkeenkin. Kokemus tilassa
tai paikassa olemisesta muuttui ambivalentiksi
ja monimutkaiseksi. Ympäristö tuntui
pikemminkin kertovan todellisuudesta
kuin olevan totta.”
Astalaa alkoi kiinnostaa kaikkialle hiipi-
Kuva: Sakari Viika
Kuva: Yehia Eweis
18 HELSINGIN TAIDEMUSEO FI
HELSINGIN TAIDEMUSEO FI 19