pdf (1,7 Mb) - Maanmittaustieteiden Seura

Maanmittaus 84:1 (2009) 5 

Lauri Kärkkäinen 1903–1988 

Lauri Kärkkäinen – 

Kiuruveden pojasta 

Helsingin kaupungingeodeetiksi 

Risto Kärkkäinen

6 Lauri Kärkkäinen – Kiuruveden pojasta Helsingin kaupungingeodeetiksi 

Johdanto 

Helsingissä sijaitsevaan Tekniikan museoon on aktiivinen ryhmä entisiä maanmittareita 

koonnut jo parin vuosikymmenen ajan maanmittauksen ja maanmittareiden 

historiaa. Isääni Lauri Kärkkäistä oli haastateltu joskus hänen 85-vuotissyntymäpäivän 

kieppeillä 1980-luvun lopulla. Pahaksi onneksi nauhat olivat 

myöhemmin kadonneet. Niinpä minua – myös entistä maanmittaria – pyydettiin 

kokoamaan tietoja isäni maanmittarin urasta. Hänen kotiarkistossaan olikin säilynyt 

melko paljon hänen laatimiaan kirjoituksia, muistioita ja ottamiaan valokuvia. 

Tämä elämäkerta on syntynyt tuon aineiston pohjalta ja olen sitä ryydittänyt 

muutamien hänet hyvin tunteneiden kollegojen ja ystävien sekä sukulaisten 

kertomuksilla. 

Poju Lauri Johannes (Lassi) Kärkkäinen (4.8.1903–30.11.1988) eli aikana, 

jolloin yhteiskunnallinen murros oli Suomessa läsnä kaiken aikaa. Vuosisatainen 

maatalousyhteiskunta oli muuttumassa teolliseksi yhteiskunnaksi. Laurin äiti oli 

maatalon tytär Hilda Maria Ihalainen Iisalmelta. Hilda kävi kauppakoulun Kuopiossa, 

missä hän tapasi tulevan miehensä. Laurin isä Antti Ambrosius (Ambro) 

Kärkkäinen oli lähtöisin pientilalta Kiuruvedeltä, mutta hän loi uransa kauppiaana 

ja kunnallismiehenä Kiuruvedellä. 

Lauri aloitti koulunkäyntinsä Kiuruvedellä ja jatkoi sitä oppikoulussa Iisalmella, 

missä hänen koulunkäyntinsä muuttui takkuiseksi. Koulupaikkakunta vaihtui, 

nuoren pojan järki voitti ja Lauri päätyi opiskelemaan maanmittariksi. 

Maanmittareiden toimenkuvaan vaikuttivat 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla 

nopealla tempolla suuret yhteiskunnalliset muutokset. Suomen itsenäistyttyä 

maanomistusolojen uudelleenjärjestely oli maanmittareille suuri haaste. 

Itsenäisiksi tiloiksi muodostettiin 1930-luvun loppuun mennessä yli 118 000 

vuokratilaa. Se aika oli ns. jakomittareille työntäyteinen ja jakomittariksi Laurikin 

aluksi aikoi. 

Kaupunkien ja muiden suurten taajamien voimakas kasvu loi pian paineita 

asemakaavoituksen nopeuttamiselle. Tämä taas johti asemakaavojen pohjakarttojen 

laatimisen suureen lisääntymiseen. Siinä ja kartoituksen kehittämisessä avautui 

Laurille seuraava haaste jo 1930-luvun puolessa välissä. 

Toisen maailmansodan jälkeen kaupungit kasvoivat edelleen ja kiinteistö- ja 

mittaustoimen uudelleen järjestely tuli ajankohtaiseksi pääkaupunkia myöten. Tämän 

haasteen Lauri sai eteensä toimiessaan ensin Helsingin kaupungin apulaisgeo-


deettina ja myöhemmin geodeettina. Eläkkeelle siirryttyään hän piti kaupunkien 

mittaustoimen kehittämistä varsinaisena elämäntehtävänään. 

Kaiken kaikkiaan Laurille tarjoutui vuosien kuluessa erinomaiset mahdollisuudet 

toteuttaa luontaisia lahjojaan ja opiskelun tuomia insinööritaitoja hänelle 

avautuneissa työpaikoissa valtion maanmittauslaitoksen ja Helsingin kaupungin 

palveluksessa. Lauri on mielenkiintoinen esimerkki syrjäisen maalaiskirkonkylän 

pojasta, joka hylättyään haaveensa maanviljelijän ammatista siirtyi tai ajautui 

Helsinkiin ja teki siellä lopulta elämäntyönsä pääkaupungin virkakoneistossa hyvinkin 

vastuunalaisessa roolissa. Eläkevuosinaan hän kuitenkin ulkomaan matkojen 

ohella palautui tavan takaa muistelemaan kotikirkonkyläänsä, jonne suvun 

vuosisataiset juuret tuntuivat hänet vahvasti sitovan. 

Espoossa, kesäkuussa 2009 

Risto Kärkkäinen 

Kirjoittaja on Lauri Kärkkäisen poika. Hän on suorittanut 

diplomi-insinööritutkinnon 1965 ja tekniikan lisensiaatin 

tutkinnon 1975 TKK:n maanmittausosastolla. Risto 

Kärkkäinen on toiminut työurallaan kaavoitus- ja 

aluesuunnittelutehtävissä ympäristöministeriössä 

ylitarkastajana ja rakennusneuvoksena.


Sisällys 

Koulunkäynti ja uran alku Kiuruvedellä..........................................................9 

Koulunkäyntiä Kiuruvedellä, Iisalmella, Torniossa ja Lapualla..............9 

Maataloutta vai tekniikkaa opiskelemaan..............................................11 

Maanmittariksi Kiuruvedelle 1930.........................................................15 

Maanmittaushallituksen geodeettiseen toimistoon 1932........................24 

Opintomatkoja ja ilmakuvauksen kehittämistä 1930-luvulla.................29 

Rajankäynti Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuonna 1934.................31 

Helsingin kaupunkimittausosastolle insinööriksi ja 

kaupungingeodeetiksi........................................................................................35 

Ilmakuvakarttojen tekoa sodan aikana...................................................35 

Takaisin siviiliin ja työn aloittaminen kaupunkimittarina 

syksyllä 1944..........................................................................................44 

Virka- ja opintomatkoja 1950- ja 1960-luvuilla.....................................46 

Maanmittauksen tekniikan kehittäjä.......................................................47 

Akateeminen ura Teknillisessä korkeakoulussa.....................................48 

Konsulttitöitä 1940- ja 1950-luvuilla.....................................................49 

Puheenjohtajana lukuisissa ammattialan yhdistyksissä..........................50 

Muita aktiviteetteja...........................................................................................53 

Kiuruves-Seura.......................................................................................53 

Kärkkäisten sukuseura............................................................................54 

Laurin kenties rakkain harrastus: sauna ja Saunaseura..........................54 

Sauna-alan yhtiö 1940-luvulla................................................................56 

Politiikka................................................................................................56 

Eläkepäivät.............................................................................................56 

Viisut ja tarinat.......................................................................................57 

Lassin luonnekuvaa................................................................................58 

Lähteitä...............................................................................................................60 

Liite: Viisu Kaavoitusalueiden jakolain ja asetuksen 

Tarkistuskomitean työstä 1958–80...................................................................61 

Liite: Viisu Wiialasta ja Lapista.......................................................................63


Koulunkäynti ja uran alku Kiuruvedellä 

Koulunkäyntiä Kiuruvedellä, Iisalmella, Torniossa ja Lapualla 

Kansakoulua Lauri kävi Kiuruvedellä kolme luokkaa. Ensimmäinen todistus syyslukukaudelta 

1912 on säilynyt tallella. Käytös on ollut kympin arvoista, mutta ahkeruudesta 

ja tarkkuudesta tuli vain seitsemän. Muuten numerot olivat kahdeksaa 

ja seitsemää. 

Kirjoituksen opettelussa käytettiin 1900-luvun alussa pieniä kivitauluja (rihvelitauluja), 

joille kirjaimet piirrettiin liidulla ja helmitaulu oli apuväline laskennossa. 

Opetusta ja opettajia David Böökíä ja Tyyne Huttusta Lauri muisteli hyvillä 

mielin. Laurin mukaan harrasti opettaja Böök kansan valistamista muutenkin kuin 

koulussa. Hän mm. laittoi koulun tontille mallipuutarhan, jossa oli siihen aikaan 

Pohjois-Savossa harvinaisia viini- ja karviaismarjapensaita ja puutarhavadelmia. 

Opettaja Böök muistetaan myös kansanlääkärinä, koska Kiuruvedellä ei tuolloin 

ollut oikeata lääkäriä. Hoito-ohjeet olivat kuulemma selkeitä: apteekista aspiriinia, 

salmiakkia tai muuta apteekkarin suosittelemaa lääkettä. Jos eivät neuvot ja 

lääkkeet tehonneet, oli edessä reilun 30 kilometrin matka hevosella Iisalmelle oikeaan 

lääkäriin. 

Kaupunkimatkat Iisalmeen 1900-luvun alussa olivat jääneet Laurille erityisesti 

mieleen. Ennen rautatien valmistumista vuonna 1923 kaupunkimatka tehtiin 

talvella hevosella ja kesällä laivalla. Lauri on kertonut lapsuutensa muistojaan 

Kiuruveden kunnan 100-vuotisjuhlassa vuonna 1973 tähän tapaan: 

”[– –] Talvisin tuo matka tehtiin hevosella ja se kesti noin puoli päivää. 

Tie oli viitoitettu järvien jäälle ja välillä tie meni maakannasten yli. Tuolla 

talvitiellä tuli aina vastaan rahtimiehiä, joiden hevoset surullisen näköisinä 

vetivät perässään raskasta rahtikuormaa. [– –] Nämä rahtikuormat olivat 

tulossa Iisalmen tukkukaupoista Kiuruvedelle taikka ohi siitäkin Pyhäjärvelle 

tai Pyhännälle. [– –] Matkan puolivälissä Runnilla syötettiin ja juotettiin 

hevosia ja juotiin kuumaa kahvia.[– –]Kesällä oli tuo iisalmimatka paljon 

mielenkiintoisempi. Kiuruveden rannassa oli kaksi valkokylkistä matkustajalaivaa, 

Kiuruvesi ja Kalervo. Ne lähtivät aamuisin viiden ja kuuden aikaan. 

[– –] Kiurujoen niskassa nousi tukkilaisia veneistään laivaan pitkävartiset 

keksit mukanaan. Heidän tehtävänään oli auttaa laivaa pääsemään joessa 

olevan tukkisuman läpi. Pienistä pojista tuntui kovin jännittävältä kun tukit 

pitivät kovaa jyskettä laivan keulassa ja jymisivät myöskin laivan kyljissä. 

Kun saavuttiin Iisalmeen neuvottiin meitä maalaispoikia kulkemaan 

kadun sivuilla olevia jalkakäytäviä myöten ja korvissa tuntui jatkuvasti kuuluvan 

ravaavien hevosten kavioiden kopse ja kärrin rattaiden kolina. Kiuruvedellä 

oli totuttu siihen, että hevoset tavallisesti kulkivat näillä kuraisilla 

tai pölyisillä teillä hiljakseen käyten ja jalankulkijat vaatimattomasti tien 

sivupientareita myöten.


Iltapäivällä alkoi matka kaupungista takaisin. Erikoisesti on jäänyt 

mieleen pysähtyminen Runnin laiturissa. Se oli täynnä runnivieraita (Runnin 

kylpylän vieraita) ja heitä oli myöskin joen rannalla. He olivat herrasväkeä, 

pääasiassa kaupunkilaisia. Naiset olivat pukeutuneet hienoihin hepeneisiin 

ja kädessä heillä oli värikkäät päivänvarjot. Heidän puheensa oli erilaista 

kuin meidän savolaisten ja monet heistä tuntuivat puhuvan aivan vieraita 

kieliä, jota me pojat ihmetellen kuuntelimme. [– –] 

Kun saavuttiin Kiurujärvelle, oli silloin maataloissa jo ilta-askareiden 

aika. [– –] Kun laiva saapui Kiuruveden laituriin, oli se väkeä täynnä vastaanottamassa 

kaupungista palaavia tai matkustavaisia. Ehkäpä useimmilla 

laitureilla olijoista ei ollut muuta asiaa kuin olla vain joukossa mukana 

ja saada siten vaihtelua maalaiskirkonkylän muuten yksitoikkoiseen elämään.” 

Yhteiskoulussa Iisalmella ja Torniossa 

Lauri meni yhteiskouluun Iisalmeen vuonna 1915. Koulu ei kuitenkaan Iisalmessa 

oikein luonnistanut. Hän kertoi olleensa paremmin häntäpäässä, koska ”kaikenlaisia 

juoksuja sitä siihen aikaan poikasakilla oli”. Vuoden 1917 Venäjän vallankumous 

ja sen jälkeen Suomessa 1918 alussa alkanut kansalaissota sekoittivat 

Laurin koulunkäynnin. Erityisesti jäi nihkeä venäjän opiskelu hänelle mieleen: 

”Minä olin kolmannella luokalla oppikoulua ja siihen aikaan venättä luettiin. 

Joka päivä oli venäjänkielen tunteja. Ja meillä pojilla oli päätös, että arvosana ei 

saa pojilla olla kuin viitonen tai kuutonen. Ei alle viitosen, ettei tule ehtoja – – yli 

kuutosen taas ei. Tytöillä oli taas seitsikkoja, kahdeksikkoja ja yhdeksikköjä”. Venäjän 

kielen tuntimäärä oli 1900-luvun alussa Venäjän vallan aikana suuri, 20–24 

tuntia viikossa. Laurille laiskuus venäjän opiskelussa aikanaan vähän kostautui. 

Joutuessaan 1934 geodeetiksi Suomen ja Neuvostoliiton väliseen rajankäyntiin 

olisi Lauri mielellään osannut venäjää hieman paremmin kuin mitä oli muistissa 

yhteiskouluajoilta. 

Iisalmen koulu tympi Lauria kovasti eikä hän kansalaissodan päätyttyä toukokuussa 

1918 enää mennyt kouluun ja jäi luokalle. Hän halusi omien sanojensa 

mukaan jäädä mieluummin kotiin vaikka renkipojaksi. Kesän Lauri oli kotonaan 

maatöissä ja 15 vuotta täyttänyt poika aikoi tosissaan lopettaa koulun. Ambro-isä 

teki kuitenkin ehdotuksen jatkaa koulua Torniossa, missä poika saisi asua tätinsä 

luona. Lauri suostui ehdotukseen ja kävi Torniossa silloisen oppikoulun 3.–5. luokat 

(nykyisen peruskoulun 7.–9. luokat). Koulunkäynnin tahti muuttui nyt kokonaan. 

Lauri arveli, että paremmat opettajat saivat hänessä muutoksen aikaan. 

Tornion ajoilta Lauri kertoi usein kovista Suomi–Ruotsi-jääpallo-otteluista 

Haaparannan poikien kanssa. Pelit käytiin Tornionjoen jäällä. Suomalaiset kuulemma 

olivat useimmin voitolla. Monet ottelut kuitenkin päättyivät ankaraan tappeluun 

ja Laurille jäi ikiajoiksi peleistä muistoksi arpi otsaan. Laurin tavaroissa 

on Tornion ajalta säilynyt 10.4.1919 hänelle myönnetty rajanylikulkupassi n:o 

149. Sen mukaan ”koululainen Lauri Kärkkäinen Torniosta on oikeutettu käy-


mään rajaseuduilla Ruotsin kuningaskunnassa”. Passi oli voimassa 6 kuukautta ja 

se näköjään piti joka kerta leimata rajan kummallakin puolella. Leimojen mukaan 

matkoja on ollut melko monta vuoden 1919 keväällä ja syksyllä. 

Ylioppilaaksi Lapuan maanviljelyslyseosta 

Laurin mielessä kangasteli edelleen maanviljelyn valitseminen elämänuraksi. 

Hän jatkoi koulua Lapuan maanviljelyslyseossa. Koulun ohjelmaan sisältyivät 

erikoisaineina kaikki maanviljelysopiston kurssiaineet ja myös maatilaharjoittelua. 

Lyseon aikana Lauri asui rovasti Malmivaaran pappilassa. Lyseossa hän kävi 

lukion ja tuli ylioppilaaksi keväällä 1924. Tuolloin ylioppilastutkinto piti suorittaa 

yhdellä kerralla ja enintään pystyi osallistumaan kuuden aineen kokeeseen. 

Arvosanoja oli käytössä neljä: laudatur (kiitettävä), cum laude approbatur (kiittäen 

hyväksytty), approbatur (hyväksytty) ja improbatur (hylätty). Matematiikassa 

Laurille tuli laudatur, reaalissa cum laude, saksassa cum laude sekä suomessa että 

ruotsissa approbatur. Käytös arvioitiin kympiksi ja ahkeruus ja tarkkaavaisuus olivat 

kansakoulun alusta nousseet yhdeksikköön. 

Maataloutta vai tekniikkaa opiskelemaan 

Uran valinta ei ollut Laurille helppoa. Kouluaikana maanviljelys veti voimakkaasti 

puoleensa. Pääsyyksi Lauri on sanonut sen, että hänen isänsä oli ostanut 

muutaman kymmenen kilometrin päästä ”oikein mukavan” Toivola-nimisen maatilan 

Oulun läänin Pyhäjärven rannalta. 

Lauri oli välillä haikaillut myös insinööriksi ryhtymistä. Lauri oli joskus oppikouluaikanaan 

nähnyt Kiuruvedellä laivalla Iisalmelta tansseihin tulleen reippaan, 

laulavaisen teekkariporukan ja päättänyt joskus aikanaan pyrkiä ”polyteekin 

kouluun”. Innostus insinööriopintoihin kuitenkin laimeni myöhempinä kouluvuosina, 

sillä maanviljelysala veti vahvasti puoleensa. Lyseon aikana hän joutui 

kesällä 1922 kuitenkin ensimmäisen kerran tekemisiin maanmittauksen kanssa. 

Laurin piti tuurata maanviljelyslyseon harjoittelupaikkansa isäntää maanmittaustoimituksessa. 

Toimitusta tekevä maanmittausinsinööri Jaala oli maininnut, että 

maanviljelyslyseon opetus olisi hyvä pohja maanmittarille. Asia jäi kytemään ja 

seuraavaksi kesäksi Lauri päätti pyrkiä maanmittausharjoittelijaksi. Hän ei tuolloin 

tiennyt muuta insinööriä kuin maanmittausinsinööri Uotisen Iisalmelta ja niin 

oli ollut luontevaa pyrkiä hänelle kesäharjoittelijaksi. Niinpä Lauri sitten kesällä 

1923 aloitti tulevan maanmittariuransa maanmittausharjoittelijana insinööri Uotisen 

apulaisena. 

Uran valinta oli kuitenkin vielä opiskelun alussa edelleen hakusessa. Lauri 

aloitti ylioppilaaksi tulonsa jälkeen vuonna 1924 opinnot sekä Helsingin Yliopiston 

maantalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa että Teknillisessä korkeakoulussa 

maanmittausosastolla. Opiskelut maanmittausosastolla etenivät nopeammin 

ja niin Lauri kahden talven jälkeen jätti yliopistolla aloitetut agronomiopinnot.


Asevelvollisuuden suorittaminen 1926–27 katkaisi opinnot Teknillisessä korkeakoulussa. 

Lauri kiinnostui opiskelunsa loppuvaiheessa maapohjan hyvyysluokituksesta, 

mikä oli hyödyllistä hallita sen ajan kenttämaanmittarin toimissa. Hän 

oli kesällä 1928 Kainuussa Suoviljely-yhdistyksen assistenttina soita tutkimassa 

ja kesällä 1929 Geologian laitoksen töissä. 

Varusmiespalvelu keskeytti opiskelut 

Lauri palveli varusmiehenä 1926–27 Pohjois-Savon rykmentissä Kuopiossa. Alokasajaltaan 

Kuopiosta Lauri kertoi perhepiirissä juttua tilanteesta, jossa uusilta 

alokkailta oli merkitty kantakorttiin koulutustaustaa. Lauri oli tuolloin jo suorittanut 

Teknillisessä korkeakoulussa kahden vuoden opiskelun jälkeen ns. pikkudiplomin. 

Kun Laurin koulupohjaa kysyttiin, hän aloitti vastaamalla, että kolme luokkaa kansakoulua. 

Siihen kysely loppuikin ja tuo vaatimaton koulupohja siirtyi hänen kantakorttiinsa. 

Kun sitten jossakin yhteydessä oppitunneilla käsiteltiin luodin lentorataa 

siis ballistiikan perusteita, havaitsi Lauri että opetusta antava kanta-aliupseeri oli 

opetellut asiat ulkoa, muttei oikein hallinnut asian matemaattisia kaavoja. Lauri oli 

tietenkin matematiikasta paljon paremmin perillä ja kiusasi kanta-aliupseeria ikävillä 

kysymyksillä. Laurin todellinen koulupohja sitten kuitenkin paljastui ja kyseinen 

aliupseeri pisti puolestaan hänet pitämään ballistiikan myöhemmät oppitunnit. Lauri 

komennettiin sittemmin aliupseerikouluun ja reserviupseerikouluun. 

Diplomi-insinööriksi Teknillisestä korkeakoulusta 1930 

Lauri sai opiskeluunsa rahoitusta kotoaan sekä lisäksi eräältä sukulaiseltaan. Myös 

kesätöiden tienestit auttoivat opiskelun loppuvuosien rahoitusta. Laurin opiskelun 

viimeiseltä vuodelta on suvun papereissa säilynyt kaksi kirjettä syksyltä 1929. 

Syyskuun 4. päivä Lassi kirjoitti isälleen, että he olivat Erkki-veljen kanssa vuokranneet 

huoneen Laivurinkadulta ja että hintaan sisältyi myös täysihoito. Hinta 

oli 850 markkaa kummaltakin. Lauri perusteli Erkin osalta suunniteltua kalliimmaksi 

tullutta asumista sillä, että ”ei tarvitse juosta kaupungilla ruokapaikkoja 

hakemassa”. Lauri oli jo tuolloin pystynyt tienaamaan opiskelurahoja kesätöissä 

ja oli valmis satsaamaan asumiseen omia edellisen kesän palkkarahojaan, mutta 

aikoi nostaa rahat vasta kun on saanut kaikki tekemänsä työt luovutetuiksi. Sitä 

ennen hän pyysi isältään 1 200 markkaa. Marraskuun 8 päivänä hän kirjoitti saaneensa 

edellisen kesän palkatkin, 9 342 markkaa. Apumiehille summasta oli mennyt 

1 100 markkaa ja kotiin Lauri ilmoitti lähettävänsä 3 000 markkaa. Samasta 

kirjeestä käy myös ilmi, että hän oli aloittanut diplomityön teon. Diplomityö tuli 

valmiiksi seuraavana vuonna. Sen aiheena oli uusjako ja vesiperäisen maan kuivatussuunnitelman 

teko. Arvosanaksi tuli ”kiitettävä”. 

Opettajistaan Teknillisessä korkeakoulussa Lauri on erikoisesti maininnut 

geodesian professorin ”Nikka” Petreliuksen. Hänestä on muistikuvia Laurin Geodeettienkerhon 

kerhon 25-vuotisjuhlassa 30.11.1962 pitämässä esitelmässä. Pet-


Teekkari Lauri Kärkkäinen 

Teekkariboksi, Lauri vasemmalla


relius oli ollut ilmeisen hyvä opettaja, mutta hänen puheessaan toistui vähän väliä 

merkillinen välisana ”nikka”, joka teki usein melko koomisenkin vaikutelman. 

Saattoipa käydä niinkin, että eläkeikää lähestyvä vanhapoika-professori kesken 

luennon unohtui katselemaan ikkunasta kadulle ja mutisi itsekseen: ”Nikka – komeita 

naisia”. 

Mittaustekniikan kehittäminen tuli myöhemmin 1930- ja 1940-luvuilla keskeiseksi 

Laurin toiminnassaan. Pientä esimakua kekseliäisyydestä löytyy jo opiskeluajoilta. 

Lauri on muistellut, että hän oli joutunut kotikylässään joskus vuoden 

1928 paikkeilla käyttämään oppimiaan mittaustaitoja vähän improvisoiden. Tuolloin 

rakennettiin talkoilla Kiuruveden kirkonkylälle urheilukenttää. Laurin tehtäväksi 

tuli kentän tasauksen ja salaojituksen suunnittelu ja juoksuradan mittaus. 

Vaaitusvälineet puuttuivat, mutta kekseliäänä miehenä hän pisti keskelle tulevaa 

kenttää tukevan pöydän ja sen päälle tavallisen vatupassin. Sillä oli tasaukset ja 

salaojien kaltevuuden tähtäilty. Juoksurata oli urheilijoiden mukaan hyvä juosta. 

Lassi ei ollut kuulemma heille koskaan kertonut, että toinen pää kentästä oli 

kallio leikkauksen vuoksi 25 cm toista ylempänä. 

Laurin parhaita kavereita opiskeluaikoina oli kiuruvetinen Aaro Huttunen, 

joka opiskeli Teknillisen korkeakoulun sähköosastolla. Teekkarikaverukset näkyvät 

harvinaisessa kuvassa Suomen Kuvalehden numerossa 29 / 18.7.1925. Kuvassa 

suuri väkijoukko ihmettelee Eduskuntatalon edustalle Mannerheimintielle 6. 

Lassin Rudge-moottoripyörä eli savolaisittain ”Rötsi”


heinäkuuta pudonnutta Finnairin edeltäjän Aero Oy:n Junkers-konetta. Kone oli 

yksimoottorinen vesitaso, jollaisella hoidettiin mm. Helsinki–Tallinna-liikennettä. 

Kuvassa on erotettavissa kaksi valkoista teekkarilakillista opiskelijaa eli Lauri 

ja Aaro. Lehden tekstin mukaan oli koneen moottori äkkiä kaupungin yläpuolella 

sammunut ja ohjaaja oli yrittänyt vesikoneella pakkolaskua Töölönlahdelle. Kone 

kuitenkin putosi Mannerheimintielle. Kone näyttää kärsineen pahat vauriot, mutta 

kukaan koneessa olleesta neljästä henkilöstä ei loukkaantunut. 

Aaro Huttunen oli kertomusten mukaan välillä reipas juhlija ja hänen oli 

ollut usein vaikea saada vuokratuksi asuntoa. Mutta kun kekseliäs teekkari laittoi 

lehti-ilmoitukseen nimimerkiksi ”Hiljainen teologi”, oli vuokraaminen onnistunut. 

Aarolla oli 1920-luvun lopulla Indian-merkkinen moottoripyörä. Lassilla taas 

oli Rudge-moottoripyörä, jota hän tarvitsi ollessaan maanmittarina Kiuruvedellä. 

Kun kaverukset kokeilivat pyöriensä vauhtia Kiuruvedellä, mentiin kurveihin välillä 

niin että ”korva maata hipoi”. Näin ainakin Aaro oli väittänyt. Pitkille ajomatkoille 

Lauri näyttää säilyneiden valokuvien mukaan kesäisinkin varustautuneen 

lentäjän nahkahuuvalla ja turkilla. 

Maanmittariksi Kiuruvedelle 1930 

Ensimmäiset maanmittaustoimitukset 

Valmistuttuaan diplomi-insinööriksi Lauri oli ensin maanmittausauskultanttina 

vuosina 1930–32. Hän teki kotikunnassaan Kiuruvedellä maanjako- ja kylätietoimituksia. 

On syytä mainita, että saadakseen maanmittausinsinöörinviran oli 

tuolloin suoritettava ensin kahden vuoden mittainen auskultointi jonkun maanmittausinsinöörin 

alaisena. 

Lauri kertoi, että ensimmäistä toimitusta valmistellessaan hän oli soittanut 

Alfred Kauhaselle Jokelan tilalle. Esiteltyään itsensä virallisella äänellä insinööri 

Kärkkäiseksi oli Kauhanen savolaiseen tapaan alkanut udella insinöörin sukujuuria. 

Sitten oli selvinnyt, että insinööri olikin alkuperäisiä kiuruvetisiä ja sen jälkeen 

hän oli vain ”Kärkkäis-Lassi”. Mutta ei ollut Lassikaan arvannut, että Alfred 

Kauhanen oli hänenkin jo ennestään tuntema ”Jokelan Alappi”. 

Maanmittaustoimituksissa sattuneista tapahtumista Lauri on kirjoittanut 

neljä pakinaa, jotka on julkaistu Kiuruvesi-lehdessä vuosina 1983–84. Pakinassa 

”Piti mennä pihan läpi” kerrottiin päättäväisestä isännästä, joka halusi suunniteltavan 

kylätien menevän isännän pihan läpi. Silloin 1930-luvun alussa liikenne oli 

vähäistä ja isäntä halusi päästä haastelemaan ohikulkijoiden kanssa. Isännän näkökohdat 

otettiin suunnittelussa huomioon, kun arvioitiin syrjäisen tien liikenteen 

pysyvän vaatimattomana ja tie suunniteltiin pihan läpi. 

Lauri muisteli pakinassa ”Mökin Miinakin halusi”, että kerran tielinjaa varten 

karttaa tehtäessä eräs apumies oli uteliaalle mökin emännälle häntä pelästyttääkseen 

sanonut tielinjan tulevan talon ja navetan väliin. Tästä olikin Miina yllättäen 

ilahtunut ja sanonut: ”Nythän minun on heleppo viiä lehmä talavella nuapuriin


sonnille! Ennen on aena ollunna hankala viiä sitä umpihankee myöten tuonne 

tielle, kun se on sivummassa.” Miina oli kutsunut heti koko mittausporukan kahville. 

Laurilla oli ollut sitten suuri työ vakuuttaa, ettei tietä vedetä pihan läpi, kun 

pellon reunan kautta kiertämällä päästään tasaisemmalle maalle. 

Arolan maatila piti perinnönjaossa jakaa kolmen veljeksen kesken. ”Saattaa 

loputkin karstat tippua” pakinassa Lauri kertoi, että veljekset olivat päättäneet 

pitää talonsa samassa ryhmässä. Lauri kirjoitti pakinassaan koettaneensa selvittää, 

että maatilojen hoitamisen kannalta olisi edullisempaa siirtää kaksi taloa muualle 

ja jättää vain yksi talo entiseen paikkaan. Veljekset pysyivät alkuperäisessä 

ajatuksessaan kunnes Lauri huomasi kysyä, että mitäs mieltä emännät ovat yhteisasumisesta. 

”Onhan ne akat joskus riidelleet, niin että karsta on laipioista 

tippunut”, yksi myönsi. Tähän Lauri oli sanonut, että ”jos tulee niitä miniöitä tai 

vävyjä, silloin saattaa loppukin karsta tippua”. Pienen hiljaisuuden jälkeen talot 

sitten päätettiin siirtää erilleen. 

Eräässä Iisalmen puolen kylätietoimituksessa yrittivät jotkut asianosaiset 

peruuttaa toimituksen heti alkukokouksessa. Lauri ei nähnyt tälle edellytyksiä ja 

vei toimituksen loppuun, koska katsoi tiestä koituvan laajasti hyötyä kun tieyhteys 

Iisalmen ja Kiuruveden välillä lyhenisi lähes 20 km. Toimituksesta valitettiin, 

mutta Lassin ratkaisuja ei muutettu. Kun tie sitten tuli valmiiksi osittain valtion 

rahoilla, oli tielautakunnan puheenjohtajalta tullut kiitoskirje ja kutsu illalliselle 

Iisalmen Seurahuoneelle. Kutsua ei Lassi ollut ottanut vastaan, vaikka tuskinpa 

siitä korruptiokantelua olisi tullut. 

Muitakin muistiinpanoja on tallessa Lassin Kiuruveden vuosilta. Pontikan 

keitto ei tuolloin kieltolain aikaan ollut lainkaan harvinaista. Pontikkakeittiöt oli 

tavallisesti syvällä metsien kätköissä. Kartoitustöissä niihin silloin tällöin törmättiin 

Kiuruvedelläkin, vaikka huhu maanmittarien liikkeistä olikin tavallisesti jo 

siirrättänyt keittäjät muualle. Lauri on muistellut paria tapausta. Yhden kerran oli 

mittauslinja mennyt tarkasti keittopaikan yli ja toisen kerran piti arvioida suon 

keskellä oleva metsäsaareke, missä olikin toiminnassa oleva keittovärkki. Sitä ei 

Lassi kerro, tehtiinkö pontikkapannuista ilmoitus nimismiehelle kuten olisi kai 

pitänyt. Ehkä tehtiin, mutta keittäjiä ei luultavasti saatu selville. 

Laurille jäi Kiuruveden maanmittariajastaan erittäin miellyttävät muistot. 

Yhdestäkään Kiuruvedellä tehdystä toimituksesta ei valitettu, vaikka erilaisia hankaliakin 

näkökohtia toimituksen kuluessa olikin noussut esille. Lassin paikallistuntemus 

auttoi ilman muuta vaikeiden tilanteiden selvittämisessä. Maanmittaustoimitusten 

uskotut miehet olivat Kiuruvedellä yleensä valistuneita isäntiä. Lassi 

piti erityisen suuressa arvossa kiuruvetistä uskottua miestä Heikki Väisästä, jota 

kutsuttiin myös komissioni Väisäseksi. Miehellä oli jo Lassin aloittaessa lähes 

kolmenkymmenen vuoden kokemus maanmittaustöistä. Hänellä oli hyvä muisti 

ja muutenkin erinomaisena asioiden järjestelijänä hän oli korvaamaton apulainen. 

Komissioni -nimityksen hänelle olivat ehkä puolileikillään antaneet iisalmelainen 

maanmittausinsinööri Jussi Uotinen ja Kuopion läänin maanmittausinsinööri, kun 

Väisänen oli ollut 25 vuotta apulaisena ja uskottuna miehenä maanmittaustoimituksissa. 

Väisänen oli ainakin itse arvostanut tätä ”arvonimeä”.


Asettautuako pysyvästi Kiuruvedelle 

Lauri ajatteli 1930-luvun alussa jäämistä Kiuruvedelle maanmittausinsinööriksi. 

Tämä mielessään hän hankki vuonna 1930 Kiuruveden Lapinsalosta omistukseensa 

Jokelan tilan. Tila oli Lassin omien sanojen mukaan erämaatila, joka sijaitsi 

tietä pitkin mitaten n. 25 km:n päässä kirkonkylästä ja tieltä oli vielä tilalle 

matkaa 5 km polkua pitkin. Laurin mukaan hänen ostaessaan tilan rakennuksineen 

se muistutti 100–200 vuoden takaista maatilaa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ryhtyä 

tilalla minkäänlaisiin parannustöihin, kun hän jo 1932 siirtyi Helsinkiin maanmittaushallituksen 

geodeettiseen toimistoon. Omistaessaan tilan vuoteen 1934 

saakka hän ainoastaan myi tilan pelloilta ja niityiltä saatavat heinät. Jälkikäteen 

Lauri arveli, että jos hän olisi jäänyt Kiuruvedelle, hän olisi varmaankin muuttanut 

asumaan tilalle. 

Auskultoinnin jälkeen Laurilla oli 1933–39 maanmittausinsinöörin vakanssi 

Kuopion läänissä, vaikka hän käytännössä siirtyikin hoitamaan lukuisia muita 

maanmittauslaitoksen tehtäviä pääasiassa Helsingissä ja eri puolilla eteläistä Suomea. 

Laurin omien sanojen mukaan hänen oli ollut tarkoitus erikoistua maanjakoihin 

ja jäädä Kiuruvedelle. Mutta urasuunnitelmat muuttuivat. Kevättalvella 

1932 maanmittaushallituksen geodeettisen toimiston yli-insinööri Rainesalo tarjosi 

Laurille töitä geodeettisesta toimistosta. Kun oli sovittu, että Kiuruveden keskeneräiset 

työt tehdään loppuun, saattoi Lauri aloittaa geodeettisen toimiston työt. 

Näin muuttui elämänuran suunta täydellisesti maanmittaustoimituksia tekevästä 

ns. jakomaanmittarista karttatöiden erikoismiehen suuntaan. Tämä kaikki tuli vaikuttamaan 

ratkaisevasti Laurin myöhempään uraan. 

Kiuruveden hautausmaan kartta 

Siirryttyään jo pois Kiuruvedeltä Lauri laati sivutoimenaan vuonna 1936 Kiuruveden 

seurakunnan toimeksiannosta vanhan hautausmaan kartan ja käytäväsuunnitelman. 

Sellaista ei ollut koskaan aikaisemmin tehty. Lauri muisteli, että aidatut tai 

muuten hyvin hoidetut haudat oli helppo kartoittaa. Vanhat, hoitamattomat haudat 

sen sijaan näkyivät kovin epämääräisesti. Onneksi vanha haudankaivaja Imma 

Väisänen oli ollut seurakunnan palveluksessa jo useita vuosikymmeniä ja hänen 

tietonsa osoittautuivat korvaamattomiksi. Epäselvissä tapauksissa Väisänen käytti 

apunaan pitkää rautapuikkoa, jolla pystyi tunnistelemaan haudatun arkun paikan. 

Kiuruvetisiä pohdintoja kunnanjohtajan tarpeellisuudesta 

Lauri on eräässä muistelmatekstissään arvellut, että kolmen kiuruvetisen aloitteellisuus 

on saattanut olla ensimmäisiä askeleita kunnanjohtajajärjestelmän perustamiseen 

Suomessa. Kiuruvedellä oli 1930-luvun alkupuolella kolmen miehen ryhmä 

pohdiskellut kunnan kehittämiskysymyksiä. Siinä olivat maanmittari Laurin 

lisäksi mukana opettaja Otto Turunen ja kunnansihteeri Mauno Arosilta. Taustana 

pohdiskelulle oli, että vuodesta 1927 lähtien oli kaupunkeihin ollut perustettava


kaupunginjohtajan virat. Maalaiskunnissa taas tärkein kunnan asioita hoitava henkilö 

oli kunnallislautakunnan esimies, joka oli luottamusmies. Lauri sanoi tulleensa 

siihen käsitykseen, ettei suurimmissa maalaiskunnissa enää pärjätty pelkästään 

luottamusmiesjohtajalla. Kun Lauri oli tuolloin mennyt keskustelemaan asiasta 

Kiuruveden kunnallislautakunnan esimiehen kanssa ja kysynyt, voisiko kunta tehdä 

tästä aloitteen, oli vastaus ollut täysin kielteinen. 

Tyrmäyksen jälkeen toisin ajatteleva ”kolmen kopla” päätti yrittää kiertotietä 

pankinjohtaja Olli Linnilän kautta Maataloustuottajien Keskusliiton suuntaan ja 

maanviljelijä Jussi Jauhiaisen kautta maanviljelysseuran suuntaan. Tarkkaa tietoa 

Lassilla ei ollut asian etenemisestä, mutta vuonna 1938 oli asiaa koskevaa lakia alettu 

valmistella ja sodan jälkeen vuonna 1948 oli laki hyväksytty. Mikä kiuruvetisen 

ryhmän merkitys oli, on epäselvää. Sekä Linnilä että Jauhiainen olivat myöhemmin 

pyytäneet asiasta lisätietoja Suomen Kunnallisliiton johtajana 1970-luvulla toimineelta 

Paavo Pekkaselta eikä hän ollut tiennyt aikaisempiakaan aloitteita. 

Kiuruveden kirkonkylän asemakaavamittaus ja suunnitelman korjaus 

1930- ja 1940-luvuilla 

Lauri oli siis 1932 muuttanut urasuunnitelmiaan ja siirtynyt Helsinkiin maanmittaushallituksen 

geodeettiseen toimistoon. Paria vuotta myöhemmin vuonna 1934 

hänet oli nimitetty maanmittausinsinööriksi Kuopion lääniin, mutta käytännössä 

hän joutui tekemään asemakaavamittauksia eri puolilla Suomea. Ensimmäiseksi 

hän aloitti työt kuitenkin kotikylässään Kiuruvedellä. 

Kiuruveden kirkonkylän kehitykseen on 1900-luvulla voimakkaasti vaikuttanut 

liikenneväylien kehitys. Tosin se on repinyt kunnan keskustan kasvumahdollisuuksia 

aina ajankohdasta riippuen hieman eri suuntiin. Kiurujoen kanavointi 

valmistui 1902 ja keskustan katse kääntyi koillisen suuntaan eli laivarantaan päin. 

Kiuruvesi kytkeytyi Kiurujoen kanavoinnin mahdollistaman laivaliikenteen ansiosta 

entistä lähemmin Saimaan vesistöön ja sitä kautta erityisesti itäisen Suomen 

kehitykseen. Laivaliikenteen kulta-aika jäi kuitenkin melko lyhyeksi, kun 

Iisalmi–Ylivieska-rautatien itäinen osa valmistui 1923 Kiuruveden ja Iisalmen 

välille ja laivaliikenne loppui jo seuraavana vuonna. Samalla kunnan keskustan 

oli käännettävä katseensa jokseenkin päinvastaiseen suuntaan, kun asema sijoitettiin 

parin kilometrin päähän keskustasta lounaaseen. Myöhemmin 1900-luvun 

jälkipuoliskolla autoliikenne on vallannut pääroolin henkilöliikenteessä, mutta 

tavaraliikenteelle Iisalmi–Ylivieska-rautatiellä on edelleen suuri merkitys. Onpahan 

kanavakin 2000-luvun taitteessa entistetty matkailukäyttöön. 

Kiuruveden kirkonkylää varten oli vuonna 1912 laadittu ehdotus rakennusjärjestykseksi, 

mutta hankkeen loppuun vienti oli pysähtynyt. Seuraavan kerran 

asiaan palattiin Kuopion läänin maaherran patisteltua asiaa vasta 1920-luvun lopulla. 

Lauri on kertonut, että valmistelutyötä oli tehty kuitenkin 1920-luvun alusta 

Laurin isän Ambron aloitteesta. Ambro oli ottanut yhteyttä Viipurin asemakaavaarkkitehtiin 

O.I. Meurmaniin (myöhemmin Teknillisen korkeakoulun asemakaavaopin 

professori). Meurman sai vuonna 1924 valmiiksi ehdotuksensa Kiuruve-


den asemakaavaksi ja rakennusjärjestykseksi. Lauri (tuolloin tekniikan ylioppilas) 

muisteli menneensä isänsä ja arkkitehdin kanssa valmistuneen suunnitelman esittelyyn 

kunnantalolle. Tunnelma oli ollut vakava. Jotkut olivat pitäneet suunnitelmaa 

juhlallisena kuin ”Pariisiin asemakaava”. Kaavan selostuksessa tarkasteltiin 

melko perusteellisesti rautatien aiheuttamaa taajaman hajoamista. Siinä otaksuttiin 

syntyvän kaksi alakeskusta, toinen aseman ympäristöön ja toinen olemassa olleille 

asutusalueille. Selostuksessa todettiin, että ”jos yhdyskunta riittävästi laajenee, 

lopulta yhtyvät yhdeksi asutuskokonaisuudeksi, jonka liikekeskuksen muodostaa 

molempien osien yhteen kasvanut liikekeskus”. Kaava vahvistettiin vuonna 1926. 

Asemakaava oli laadittu epätarkalle karttapohjalle ja muutenkin kehitys oli 

kulkenut osittain eri suuntiin kuin vuonna 1926 oli ajateltu. Niinpä jo muutaman 

vuoden kuluttua osoittautui, että asemakaavaa oli tarpeen monin paikoin korjata. 

Lauri sai 23.4.1934 Kuopion läänin maanmittauskonttorilta määräyksen asemakaavamittaustoimituksen 

tekemiseksi. Työhön kuuluivat tarpeelliset kartoitustyöt, 

entisen rakennussuunnitelman (asemakaavan) täydentäminen muuttunutta 

lainsäädäntöä vastaavaksi sekä tarpeellisten tonttien paaluttaminen (maastoon 

merkitseminen). Lauri allekirjoitti työsuunnitelman 30.5.1934 ja kirjoitti työsuunnitelmaan 

aloittavansa työt 12.6.1934. Meni kuitenkin vain pari viikkoa, kun 

juhannuksena maanmittaushallitus määräsi Laurin geodeetiksi Neuvostoliiton ja 

Suomen väliseen rajankäyntiin. Muutama apulainen jäi kuitenkin Kiuruvedelle 

töitä jatkamaan. 

Lauri päätti käyttää Kiuruveden asemakaavamittauksessa ensimmäistä kertaa 

Suomessa hyväksi ilmakuvausta. Lauri oli tuolloin jostakin syystä kiinnostunut 

yhteistyöstä pienen lentokoneita rakentavan yrityksen, ”Veljekset Karhumäki”, 

kanssa. Yritys oli alkanut toimintansa pienissä puitteissa Jyväskylän lähellä. 

Siellä oli rakennettu muutama itse suunniteltu lentokone ja veljekset olivat myös 

kehitelleet ilmakuvausta. Yritys kasvoi myöhemmin, erityisesti toisen maailmansodan 

jälkeen, ja harjoitti reitti- ja charterliikennettä KAR-AIR- nimellä, joka 

myöhemmin myytiin Finnairille. Laurin arkistossa on säilynyt hänen keväällä 

1935 käymäänsä kirjeenvaihtoa yrityksen kanssa, missä pohjustetaan Kiuruveden 

ilmakuvakartan tekoa. Yritys teki Kiuruveden ilmakuvakartan omalla kustannuksellaan 

kesällä 1935, kun rahoitusta ei mistään muualta löytynyt. Kartoituksen 

Lassi kytki koetyöksi vuosien 1937–38 tutkimustyöhönsä ”Ilmavalokuvauksen 

käyttömahdollisuus asemakaavamittauksissa”, johon hän oli saanut Teknillisen 

korkeakoulun antaman stipendin. Laurin arkistossa on säilynyt asemakaavakartan 

pohjaksi tehty ilmakuvayhdistelmän pienennys vuodelta 1935. 

Lauri oli omien muistiinpanojensa mukaan aikonut saada Kiuruveden asemakaavamittauksen 

valmiiksi 2–3 vuodessa. Toisin kuitenkin kävi. Ensin oli väliin 

tullut vuoden 1934 Suomen ja Neuvostoliiton rajankäynti. Sitten maanmittaushallitus 

määräsi hänet tekemään kiireellisesti useita muita asemakaavamittauksia eri 

puolilla Suomea. Sitten tulivat sotavuodet 1939–44, joten Kiuruveden työ venyi 

useilla vuosilla. 

Työ ei kuitenkaan ollut täysin pysähdyksissä. Mittausten aikana oli havaittu, 

että monet rajapyykit olivat kadonneet. Sen vuoksi Lauri oli esittänyt rajankäyn-


Ilmakuvauskone Virkkalassa 

nin suorittamista taajaväkisen yhdyskunnan alueella. Kuopion läänin maanmittauskonttori 

oli 11.9.1936 antanut toimituksen Laurille tehtäväksi. Loppukokous 

pidettiin 31.12.1938 ja niin se osa mittauksista oli saatu loppuun. 

Lauri oli saanut paalutuksen tehdyksi vuosina 1935–36. Koska paalutuksessa 

oli jouduttu monestakin syystä poikkeamaan vuoden 1926 asemakaavasta, 

oli Lauri pyytänyt asiasta lausunnon asemakaavan laatijalta O-I. Meurmanilta. 

Hän toteaa 3.6.1941 antamassaan lausunnossaan alkuperäisen asemakaavakartan 

olleen liimattuna kankaalle ja tulleen säilytetyksi rullalla, joten se oli ilmeisesti 

kutistunut ja muuttanut muotoaan. Meurmanin mukaan paalutus poikkeaa monessa 

suhteessa kaavasta ”eikä se siten näissä kohdin liene hyväksyttävissä”. Hän 

kuitenkin jatkaa: ”Toinen asia on, että useat paalutuksessa asemakaavoitukseen 

tehdyt muutokset ovat senlaatuisia, että ne eivät sitä todellisuudessa huonontaisi, 

saattaisivatpa osaksi merkitä parannustakin.” Lopuksi Meurman ehdottaa, että 

”olisi täysi syy suorittaa ensin rakennussuunnitelman täydellinen tarkistus, ennenkun 

paalutusta ryhdytään muuttamaan”. 

Rakennussuunnitelmaa (vanhaa asemakaavaa) oli Lauri sodan aikana ryhtynyt 

korjaamaan. Muutosehdotuksen Lauri on päivännyt 28.2.1944. Siinä on 

esitetty viisi muutoskohtaa. Kolme niistä on melko pieniä. Kahdessa on sitten 

katualuetta siirretty melko reippaasti, jotta olemassa olevat rakennukset saataisiin 

kaavassa pois katualueelta tonttialueen puolelle. Laurin papereissa on kulkenut 

myös Kiuruveden asemakylän asemakaavan selostus, mutta ei ole tietoa koska se 

on tehty ja onko suunnitelmaa koskaan hyväksytty.


Kiuruveden toimitusten valmistuttua Lauri oli lähettänyt rakennussuunnitelman 

muutoksen Kuopion lääninhallitukseen vahvistettavaksi. Kartat ja muut 

asiakirjat kuitenkin katosivat ja Lauri joutui laatimaan kaavamuutoskartat uudelleen. 

Katoamisen syyt eivät koskaan selvinneet. Lauri itse arveli myöhemmin, että 

sota-ajan sekavat olot joko lääninhallituksessa tai kunnassa ovat voineet katoamiseen 

vaikuttaa. 

Katoamista puitiin välillä kiukkuisessakin kirjeenvaihdossa vuosina 1945- 

46. Kiuruvedellä alkoi sodan päätyttyä vähitellen vuoden 1945 aikana ilmetä kovia 

paineita saada keskeneräiseksi jääneet kaava-asiat kuntoon. Laurin arkistossa 

on säilynyt kirjeluonnos syyskuulta 1945, jossa hän vastaa eräisiin kunnanhallituksen 

esittämiin kysymyksiin: 

”[– –] Kirjelmänne johdosta tk. 7 p:ltä ilmoitan seuraavaa: 

1. Taajaväkisen yhdyskunnan tie- ja viemäriverkosto käy selville vahvistetusta 

rakennussuunnitelmasta (asemakaavasta) sekä sen yhteydessä 

olevasta viemäriverkkosuunnitelmasta. 

2. Allekirjoittaneen paaluttamat korttelit ja tontit, jotka on täytynyt sijoittaa 

maastoon sovittelemalla, koska alkuperäiskartat olivat monessa paikassa 

epätarkkoja, käyvät selville tämän mukana lähetetystä asemakaavamittauskartasta. 

3. Allekirjoittaneen tehtävänä olevan asemakaavamittaus- ja paalutustoimituksen 

päättyminen riippuu siitä koska maaherra vahvistaa aikoinaan 

paalutuksen yhteydessä tekemäni rakennussuunnitelmamuutokset. Asialle 

olisi nähtävästi eduksi jos asianosaiset kiirehtisivät maaherran virastossa 

k.o. asian käsittelyä. 

Oheiset kartat lähetän ylimääräisinä kappaleina taajaväkisen yhdyskunnan 

viranomaisten käytettäviksi. Kartat seuraavat postipakettina eri 

käärössä. [– –]” 

Asia ei kuitenkaan jäänyt tähän. Kiuruvedeltä oli ilmeisesti valitettu asemakaavamittauksen 

viipymisestä Kuopion lääninhallitukseen. Tämä ilmenee lääninhallituksen 

lääninneuvos Väinö Mielosen Laurille lähettämästä 18.7.1946 päivätystä 

kirjatusta kirjeestä. Lääninneuvos kirjoitti tiukanoloisesti: 

”[– –] Kiuruveden taajaväkisen yhdyskunnan rakennusjärjestelylautakunta 

on minulle ilmoittanut, että Te olette yhdyskunnan alueen asemakaavamittauksen, 

josta olette kantanut maksun valtiolta, suorittanut vuosina 1934– 

39, sovittaen asemakaavan maastoon vuonna 1938, mutta ette ole monista 

pyynnöistä ja karhuamisista huolimatta vieläkään toimittanut yhdyskunnalle 

asemakaavakarttoja. M.m. tyyten puuttuvat tonttikartat ja pistekartat… 

Edelleen on ilmoitettu, että Te, kun Teiltä oli vaadittu tonttikarttoja, olitte 

lähettänyt koko yhdyskuntaa käsittävän kartan, jolla ei kuitenkaan asiantuntijain 

lausunnon mukaan ollut minkäänlaista merkitystä, sillä se ei antanut 

mitään lisävalaistusta asiaan. Vielä on ilmoitettu, että rakennustoiminnan


nyt kovasti vilkastuttua ja yhdyskunnan ollessa tärkeässä kehitysvaiheessa 

asemakaavakartat on välttämättä heti saatava. [– –] 

Toimeksiannon olen ottanut vastaan ja saamani valtuutuksen nojalla 

käännyn näin henkilökohtaisesti puoleenne, toivoen asian enemmittä voimatoimenpiteittä 

nopeasti selviävän. – –” 

Lauri vastasi lääninneuvoksen kirjeeseen 2.8.1946 päivätyllä kirjeellä, josta 

luonnos on säilynyt: 

”[– –] Asemakaavamittauksen suoritin koko taajaväkisen yhdyskunnan alueella 

mutta paalutuksen suoritin ainoastaan sillä osalla, joka paalutustyön 

aikana katsottiin tarpeelliseksi. Paalutustyötä en katsonut tarpeelliseksi 

ulottaa sen laajemmalle kuin mitä silloin oli aivan välttämätöntä siitä syystä, 

että vahvistettua rakennussuunnitelmaa en pitänyt sikäläisiin oloihoin 

parhaan(a) mahdollisena, vaan oli siinä käsitykseni mukaan useita heikkouksia. 

Tästä syystä katsoin minä, sekä myöskin kaikki asianosaiset silläkin 

osalla, jolle silloin paalutus oli välttämätöntä, tarpeelliseksi suorittaa eräitä 

rakennussuunnitelman muutoksia. 

Nämä rakennussuunnitelman muutosehdotukset suoritti allekirjoittanut 

ja ne jätettiin asianomaisessa järjestyksessä vahvistettavaksi. Vahvistaminen 

kuitenkin pitkittyi myös siitä syystä, että asiakirjat viipyivät asianosaisilla 

verrattain pitkän ajan ja lisäksi osa asiakirjoista heiltä kokonaan hävisi joten 

ne täytyi tehdä uudestaan ja osittain muistakin syistä vei vahvistaminen 

verrattain pitkän ajan. Tästä syystä kehoitin useita kertoja asianosaisia 

asiaa kiirehtimään asianomaisista virastoista paitsi heidän oman etunsa takia, 

myöskin siitä syystä, että allekirjoittaneen toimituspalkkiosta oli useita 

kymmeniä tuhansia markkoja saamatta koska toimitusta ilman muutosten 

vahvistuksia ei voitu saada päätökseen ja rahan arvon alenemisen vuoksi 

mainitut saatavat saattoivat menettää melkein kokonaan merkityksensä kuten 

niille todellisuudessa myöskin on käynyt. [– –] 

Kuten lääninneuvos mainitsi, on toimitus suoritettu valtion kustannuksella. 

Tästä syystä ei allekirjoittaneella ole ollut oikeutta ilman erikoista määräystä 

luovuttaa toimituksen karttoja tai asiakirjoja kenellekään muille kuin 

valtion asianomaiselle laitokselle. Kuitenkin olen, auttaakseni asianosaisia, 

antanut heille luottamuksellisesti epäviralliset jäljennökset asemakaavamittaus- 

ja paalutuskartoista. 

Läänineuvoksen kirjeessä puhuttiin tontti- ja pistekartoista, – –. Asiassa 

on jokin väärinkäsitys, – – . Lohkomistoimitusten suorittaminen ei kuulunut 

allekirjoittaneen toimitusmääräykseen. Mitä tulee kirjeessä mainittuihin 

pistekarttoihin, ei sellaisten valmistaminen myöskään ole kuulunut toimituksen 

tehtäviin. 

Ma(i)nitussa toimituksessa olen siis valmistanut ainoastaan asemakaavamittausasetuksen 

määräämät ja maanmittaushallituksen vaatimat asemakaavamittaus- 

ja paalutuskartat ja nekin sekä kaikki muut k.o. toimitusta


koskevat kartat ja asiakirjat olen toimituksen valmistuttua luovuttanut pois. 

Näin ollen en nyt voi, ”voimatoimenpiteistänne” huolimatta mitään 

karttoja Teille nyt luovuttaa…Toimituksen vaiheet sekä siinä valmistettavien 

karttojen laadun olen useita kertoja asianosaisille perusteellisesti selostanut. 

[– –]” 

Paalutuksen ilmoitti maanmittauskonttori sitten 26.8.1946 hyväksyneensä 

sen noudatettavaksi ja niin tämä episodi oli loppuun käsitelty. Kuitenkin taisi kunnan 

ja Laurin suhteisiin jäädä jonkinlaista närää vielä pitkäksi aikaa. 

Laurin aikoinaan rakentamia kiintopisteitä oli nuori teekkari Pekka Hallikainen 

joutunut käyttämään vuosikymmeniä myöhemmin. Hallikainen muistelee: 

”[– –] Toimin kesällä 1968 teknikon apulaisena maanmittausharjoittelijana 

Kuopion maanmittauspiirissä. Yhtenä tehtävänämme oli rakennuskaavan 

paaluttaminen Lauri Kärkkäisen kotipitäjän Kiuruveden kirkonkylässä. Rajamerkkien 

koordinaattien määrittämisessä oli lähtökohtana Lauri Kärkkäisen 

kauan aikaisemmin tekemät kiintopisteet. Nuoreen teekkariin teki suuren 

vaikutuksen se, kuinka huolellisesti kiintopisteet oli rakennettu ja miten huolellisesti 

ja selkeästi kauniilla käsialalla kiintopisteiden selitykset oli tehty. 

[– –]” 

Osallistuminen Kiuruveden suunnitteluun eri aikoina 

Lauri otti kantaa Kiuruveden suunnitteluun vielä sen jälkeenkin kun oli lopettanut 

maanmittarin työt Kiuruvedellä ja muuttanut Helsinkiin. Vuonna 1940 jouduttiin 

talvisodan jälkeen koko maassa tekemään pika-asutussuunnitelmia siirtolaisväestön 

asuttamiseksi. Kiuruvedelläkin tämä oli tehtävä. Suunnitelman teki Laurin 

kertomuksen mukaan insinööri Pankakoski. 

Kun Lauri oli joulukuussa 1940 käymässä Kiuruvedellä, oli Pankakoski pyytänyt 

Lauri arvioimaan suunnitelmaa. Yhden suuren muutoksen Lauri oli halunnut. 

Hän oli aikoinaan omissa pohdiskeluissaan ajatellut ehdottaa keskustan läheisyyteen 

Kuorevirralle ulkoilu- ja urheilualuetta. Nyt se oli merkitty palstoitettavaksi. 

Lauri saikin suunnitelman tuolta osin muutetuksi ja aluetta ei palstoitettu. 

Alueen käyttö tuli kuitenkin uudelleen ratkaisujen kohteeksi 1940-luvun puolessa 

välissä maanlunastustoiminnan yhteydessä. Kuorevirran ulkoilu- ja urheilualue 

oli nyt varattu yhteislaitumeksi. Lauri oli kuullut asiasta, mutta maanlunastustoimitus 

oli silloin kunnassa jo hyväksytty ja valitusaika päättynyt. Muutamaa 

vuotta myöhemmin Kiuruvedeltä tullut lähetystö oli yrittänyt saada Helsingissä 

asutushallituksesta luvan rakentaa alueelle urheilukenttä ja ravirata. Lauria pyydettiin 

puhemieheksi mukaan, mutta hän ei suostunut. Lähetystö ei onnistunut neuvottelemaan 

muutosta ja niin yhteislaidun säilyi vuosikymmeniä tuolla alueella. 

Sodan Neuvostoliittoa vastaan päätyttyä 1944 tuli ajankohtaiseksi järjestää 

karjalaiselle siirtolaisväestölle ja rintamamiehille tontteja. Tätä varten säädettiin 

maanlunastuslaki. Rakentamiskelpoisten tonttien löytäminen oli suhteellisen help-


poa, jos kunnassa oli voimassa olevia suunnitelmia (asema- tai rakennuskaavoja). 

Jos taas suunnitelmia ei ollut, maanlunastuslautakunta palstoitti lunastettavan alueen 

omana pikatyönään. Kiuruvedellä ei Laurin arvion mukaan ollut tarpeeksi 

lunastuskelpoisia tontteja ja hän ehdotti joulukuussa 1947 neuvonpitoa asiasta. 

Laurin tarkoituksena oli ennakoida syntyvää tilannetta. Hän tarjoutui tekemään 

nopeasti kunnalle kartat ja suunnitelmat konsulttityönä ”huomattavasti normaalitaksoja 

halvemmalla”, koska tunsi jo entuudestaan kirkonkylän olosuhteet. Kunta 

olisi voinut saada maksamansa kustannukset takaisin valtiolta. Valtion rakennushallitus 

ja maanmittaushallitus tekivät kylläkin mainittuja töitä samaan aikaan 

valtion laskuun, mutta toimitusajat olivat monien vuosien pituisia. Lauri oli etukäteen, 

ennen ehdottamaansa neuvottelua hankkinut mainittujen valtion laitosten 

suostumuksen asian hoitamiseksi konsulttityönä. Laurin järjestämä neuvottelu oli 

jo päätymässä myönteiseen ratkaisuun, kun kunnan edustaja totesi että ”tehkööt 

vain valtio koko työn – mikäpä kiire tällä on” ja poistui samalla kokouksesta. Siihen 

loppui Laurin ehdotuksen käsittely ja hänelle taisi jäädä hieman hapan olo. 

Aikanaan maanlunastuslautakunta sitten teki palstoituksen, joka ei Laurin 

mielestä ollut paras mahdollinen kirkonkylän tulevaa kehitystä ajatellen. Lauri 

ei omien sanojensa mukaan kärsinyt ratkaisusta ainakaan taloudellisesti, koska 

samaan aikaan oli vastaavia konsulttitehtäviä runsaasti tarjolla eikä niitä tarvinnut 

tehdä alennetuin hinnoin. Jälkeenpäin asiaa tarkastellessa herää ulkopuolisella kysymys, 

että vaikuttikohan kunnan edustajan nihkeään käyttäytymiseen joulukuun 

1947 neuvottelussa edellä selostettu vuoden 1946 kipakkaan kirjeenvaihtoon johtanut 

tapahtumasarja. Siinähän Lauri epäili Kiuruveden kunnan tai Kuopion lääninhallituksen 

hieman töppäilleen. Asia oli jotenkin epäselvä vielä kesällä 1983. 

Lauri totesi nimittäin erään esitelmämatkansa yhteydessä, että kunnan arkistosta 

ei löytynyt jäljennöksiä vuoden 1946 asiakirjoista. Tosin alkuperäiset kyllä olivat 

Kuopion arkistossa. 

Maanmittaushallituksen geodeettiseen toimistoon 1932 

Valmistuttuaan diplomi-insinööriksi oli Lauri siis maanmittausauskultanttina 

Kiuruvedellä 1930–32. Auskultoinnin loppuviikoilla Lassille tarjottiin kahtakin 

virkaa. Hän hylkäsi Kuopion läänin maanmittauskonttorin arkistonhoitajan viran, 

koska katsoi sellaisen ”kellarihomman” itselleen sopimattomaksi. 

”Kellarihomman” sijaan Lassi hyväksyi maanmittaushallituksen geodeettisesta 

toimistosta tarjotun viran ja luopui näin aikaisemmasta ajatuksestaan asettua 

Kiuruvedelle maanmittariksi. Valinta merkitsi suurta käännekohtaa Laurin uralla. 

Vuosina 1932–34 geodeettisessa toimistossa hänen tehtävikseen tulivat kolmiomittausten 

suorittaminen Kaakkois-Suomen alueella Kymijoesta Vuokseen. Kolmiomittauksen 

tarkoituksenahan on luoda kartoille tarkka runko, mikä varmistaa 

sen, että kartoista tulee sijaintitarkkoja. Nykyään käytetään vastaaviin tehtäviin 

enimmäkseen satelliittimittausta. 

Laurin työt käsittivät kolmioverkon suunnittelua, mittaustornien rakentamista 

ja varsinaisia mittauksia teodoliitilla. Kolmiomittauksessa runkopisteiden


Lauri tornin paikkaa valitsemassa 

ja tähystämässä näkyvyyttä naapuritorneihin 

Kulmien lukemista


väli voi olla kymmeniä kilometrejä. Jotta pisteistä olisi nähty naapuripisteisiin, 

ne oli sijoitettava korkeille paikoille kuten kirkon torneihin tai tehtaiden piippuihin. 

Jos näitä ei ollut sopivissa paikoissa, oli rakennettava puisia mittaustorneja, 

jotka nousivat metsärajan yläpuolelle. Pisteiden paikkaa valittaessa oli 

usein kiivettävä puihin näkyvyyden selvittämistä varten. Kiipeämistä helpottamaan 

Lauri kehitti piikkivasaran ja jalkoihin kiinnitettävät rautakannukset, kun 

pylväskenkiä puissa oli hankala käyttää. Lauri on säilyttänyt arkistossaan kuvia 

geodeettisen toimiston mittauksista. Kuvissa näkyy rakennettuja torneja, niiden 

rakentajia, mittauspisteiden eli ns. latvamerkkien rakentamista isoihin puihin 

sekä varsinaista mittaustyötä. 

Lauri käytti mittausalueella liikkumiseen jo Kiuruveden aikana hankkimaansa 

moottoripyörää, johon nyt oli kiinnitetty sivuvaunu. Lauri käytti usein kulmanmittauksessa 

kirjurinaan ja kuljettajanaan jotakin nuoremmista veljistään. Lauri 

muisteli, että hieman rämäpäinen Sakari-veli ajoi ainakin kerran vaarallisesti ulos. 

Pyörä kaatui ojaan ja Lauri jäi sivuvaunun alle loukkuun. Moottori ei sammunut 

ja Lauri pelkäsi pyörän syttyvän palamaan, mutta hän sai kuin saikin moottorin 

sammumaan työntämällä rukkasensa kaasuttajaan. 

Kauas näkyviä paikkoja valittaessa olivat kirkkojen tornit luonnollisesti 

käyttökelpoisia. Niiden tarkka sijainti voitiin määrittää leikkaamalla niihin suunta 

teodoliitilla vähintään kahdesta tunnetusta pisteestä. Suunnat jouduttiin ottamaan 

parhaiten näkyvään paikkaan, joka tavallisesti oli tornin huipussa oleva risti. Jotta 

maanpinnan korkeus saataisiin mitatuksi, oli tietenkin mitattava ristin korkeus 

maasta. Tämä voitiin mitata maasta käsin trigonometrisesti, mutta joskus piti urheilla 

kiipeämällä mittanauhan kanssa tornin ristille. Viipurin lähellä Antreassa oli 

suippo Helsingin Johanneksen kirkon tornia muistuttava torni. Lauri lähti kiipeämään 

ja muistelee: 

”Kirkon ullakon kautta päästiin tornin alapäässä olevaan luukkuun. Siitä 

näytti johtavan ulkokautta portaat ylös ristiin. Sidoin mittanauhan pään 

vyöhöni kiinni ja läksin kiipeämään portaita myöten, jotka tuntuivat ainakin 

alapäässä olevan lujasti tornin katossa kiinni. Apumies jäi luukkuun ottamaan 

nauhasta lukemaa. Kun yläpäästään suippo torni päättyi, alkoi siitä 

ristin pystytanko, jossa siellä ylhäällä ennen poikkitankoa oli iso pallo, 

jonka ulkosivulla riippuvat portaat oikaisivat irti ristin pystytangosta. Kun 

olin sillä kohtaa menossa, portaat rupesivat kaatumaan ulospäin. Muistin, 

että ne olivat alapäästä lujasti kiinni. Puristin lujasti kiinni portaista, koska 

kuvittelin, että jospa se alapään kiinnitys pitää vaikka yläpää ja minä mukana 

kieppaammekin alaspäin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan nämä portaat 

olivatkin ketjumaiset portaat ja kun ne pallon alapuolella olivat notkolla 

pystytankoon päin retkahtivat ne saman verran lenkille ulospäin. Vaikka tuo 

retkahdus ei ollut kuin ehkä 15–20 cm, niin kerkisin siinä kieppauksen aikana 

kaikki ajatella. Siihen ne ketjuportaat pysähtyivät ja minä pääsin pallon 

yläpuolelta ukkosenjohtoa myöten kipuamaan poikkitangolle asti, josta mitta 

otettiin alhaalla olevaan luukkuun ja sitten edelleen maahan.”


Kolmiomittaustornien rakennusryhmä, johon kuului miehiä sekä geodeettisesta toimistosta 

että armeijasta, Lauri keskellä edessä. 

Lauri oli mittaustöitä tehdessään kiivennyt lukuisiin kirkontorneihin. Hän on 

kirjoittanut muistiin Antrean kirkon lisäksi kiipeämisen Nuijamaan kirkon torniin. 

Näin siinä kävi kesällä 1940 talvisodan jälkeen uuden valtakunnan rajan lähistöllä: 

”Olin reservinupseerina komennettu näihin tehtäviin ja apuna oli tietysti 

sotamiehiä. Nuijamaan kirkko oli aivan lähellä uutta rajaa siinä Saimaan 

kanavan vieressä. Olin sen ristin päällä jo 1933 käynyt geodeettisissa asioissa. 

Nyt jouduin sinne jälleen samanlaiseen tehtävään. [– –] Kiipesin ristin 

päälle kahareisin istumaan [– –] Ihmettelin kun horisontti heilui ylös ja 

alas. Luulin, että päässäni oli jotain vikaa. Mutta sitten totesin, että se olikin 

kirkon torni, joka heilui. Kohta kuuluikin naurua tornin sisältä. Koska torni 

oli puurakenteinen, niin pojat huomasivat, että sitä oli helppo heiluttaa, ja 

niin he halusivat tehdä yllätyksen minulle ja yhteistahdin mukaan sitä heiluttivat.” 

Sijoittaessaan mittausten kiintopisteitä tehtaiden piippujen huippuihin Lauri 

törmäsi huhuihin, että kovassa tuulessa piiput huojuvat jopa metrinkin verran tai 

ainakin kymmeniä senttejä. Tiedonhaluinen ja uteliaskin, kun oli, Lauri päätti tut-


kia asiaa. Hän teki pienen tutkimuksen kahdessa piipussa. Lyhyempi n. 50 metrin 

korkuinen ja läpimitaltaan n.1,8-metrinen käytöstä poistettu piippu oli Virkkalassa. 

Heilumismittauksen teki mahdolliseksi se, että Virkkalan tapauksessa oli betonisen 

ulkopiipun sisällä erillinen muurattu sisäpiippu. Siis ainoastaan ulkopiippu 

heilui tuulessa. Heilumistutkimuksen ja varsinaisen mittaustyön eli kulmamittauksen 

käytännön järjestely oli vaatinut kekseliäisyyttä eikä päätä saanut huimata 

Mittaustyötä varten oli piipun huippuun luonnollisesti rakennettava lava. Se ei 

ollut aivan yksinkertaista, kun tuohon aikaan ei ollut helikoptereita. Piipun huippuun 

oli siis ensin kiivettävä ja sitten hinattava tarvikkeet ylös. Lauri kertoo: 

”Kiipeäminen sinne tapahtui piipun ulkopuolella olevia askelrautoja myöten. 

Kun tuollaiseen aikalailla vaaralliseen rakennustyöhön en katsonut 

voivani käskeä pelkääväistä apumiestäni, kiipesin itse sinne istumaan kahareisin 

piipun reunalle. Köydellä vedin ylös tarvittavat laudat ja parrun 

pätkät. Se oli vielä helppoa, mutta pöytäpilarin ja lavan rakentaminen sinne 

´tyhjän päälle´ oli jo eri luokkaa. [– –] Rakensin kulmamittauskojetta, teodoliittia, 

varten pöytäpilarin liikkumattoman sisäpiipun varaan ja edellisestä 

irtonaisena olevan lavan kulmamittaajaa varten ulkopiippuun kiinnitettynä. 

Pöytäpilariin kiinnitin säppimäisen vivun, jonka kärki nojasi kulmamittaajan 

lavaan. Kun ulkotorniin kiinnitetty lava liikkui, piirsi säpin kärki kuviota 

lavan pintaan.” 

Tulos piipun heilumisesta oli, että kesän aikana säpin kärjen jättämän kuvion 

perusteella ulkopiippu oli heilunut plus miinus 12 mm eri suuntiin. 

Toisen savupiipun heilumismittauksen Lauri teki Kuusankoskella. Siellä piti 

saada tähtäys Salpausselän yli Myllykosken tienoille. Lauri iski silmänsä Voikkaan 

Geodeettisen toimiston kuorma-auto, Lauri vasemmalla


tehtaan juuri valmistuneeseen 116,5 metrin korkuiseen piippuun. Piippua ei vielä 

ollut otettu käyttöön, mutta sitä hiljalleen kuivatettiin hehkuvien hiilien avulla. 

Jotta lämpö ei karkaisi, piipun yläpää oli suljettu sinne lavalle asetetuilla säkeillä. 

Kaiken lisäksi piipun askelraudat olivat piipun sisäpuolella. Lauri päätti kuitenkin 

kiivetä piipun huipulle häkämyrkytyksen vaarasta huolimatta. Askelrautoihin oli 

tehty joka viidennen askeleen kohdalle lepolenkki, jonka läpi normaalisti mahtui 

kiipeämään. Nyt vain Laurin ongelmana oli se, että hän ei mahtunut selässä kannettavan 

teodoliitin kuljetuslaatikon kanssa lepolenkeistä läpi. Lauri joutui kiertämään 

lenkit ulkokautta ja tekemään ”melkoisia telinevoimistelijan temppuja”. 

Kiipeäminen onnistui ja piipun huipusta näkyi aina Lappeenrantaan ja Suomenlahdelle 

saakka eli reippaasti yli 50 km. Mittauskoje asetettiin piipun reunalle ja 

mittaukset tehtiin. Tuulta oli ollut 4–5 boforia (5–10 m/s). Heilumista Lauri tarkkaili 

mittaamalla teodoliitilla horisontin heilumista. Tulos oli, että piipun huippu 

heilui kellon heilurin tapaan kohtisuoraan tuulen suuntaan nähden alle plus miinus 

10 mm. Näin hän oli todistanut, että kertomukset metrien heilumisesta kuuluivat 

piipuntekijöiden legendoihin. 

Eikö Lauria huimannut korkeilla paikoilla? Omien sanojensa mukaan hänellä 

ei ollut koskaan korkean paikan kammoa, mutta ”tukea käsiotetta varten olen 

kyllä ottanut”. Lisäksi hän kertoi, että kolmiomittaustornien rakentajilta pelko häviää, 

kun on itse rakentamassa tornia aivan alusta alkaen. 

Geodeettisen toimiston kolmiomittausten jälkeen Laurilla oli vuosina 1934– 

38 virallisesti maanmittausinsinöörin vakanssi Kuopion läänissä. Todellisuudessa 

hän kuitenkin teki asemakaavamittauksia edellä mainitun Kiuruveden mittauksen 

lisäksi ainakin Lohjalla Virkkalan teollisuusalueella, Joensuussa, Espoossa Westendin 

ja Gräsan alueilla. Laurilla saattoi olla tekeillä neljäkin mittausta samanaikaisesti 

ja hän kertoi kiertäneensä eri alueilla moottoripyörällä ja järjestäneensä 

työt. Varsinaiset mittaukset tekivät alueilla toimivat mittausryhmät. Apulaisia hänellä 

oli useampia ja kesäisin teekkareitakin oli hänellä töissä iso joukko. 

Opintomatkoja ja ilmakuvauksen kehittämistä 1930-luvulla 

Yhteydet ulkomaille olivat aina 1900-luvun puoliväliin saakka paljon 2000-luvun 

kontakteja vähäisemmät jo matkustamisen kalleudenkin vuoksi. Niinpä silloin pidettiin 

ansioluettelossa tarkkaa lukua ulkomaille suuntautuneista opintomatkoista. 

Ulkomaanmatkat olivat 1900-luvun alkupuolella melkoisen kalliita ja Suomesta 

laivalla ja junalla tehtävät matkat veivät paljon aikaa. Pelkästään tapaamisista ja 

aikatauluista sopiminen oli hankalaa, kun sähköpostia ei ollut käytössä ja ulkomaanpuhelutkin 

piti tilata erikseen. Kansainvälisen yhteistyön puitteissa tapahtuva 

nykyisin tavanomainen kokouskäytäntö oli tuolloin tuntematonta. 

Valmiina insinöörinä Lauri sai 1937 maatalousministeriöltä apurahan 6 viikon 

pituiselle opintomatkalle Saksaan. Opintojen aiheena olivat maanmittauksen 

tekniikka ja ilmakuvakartoitus. Opintomatkansa Lauri kytki osittain maanmittariteekkareiden 

pariviikkoiseen ekskursioon 5.6.–22.6.1937. Lauri oli matkalla mukana 

retken johtajan apulaisena. Matkalla tutustuttiin lukuisiin maanmittausalan


tutkimuslaitoksiin, yliopistoihin ja teollisuuslaitoksiin Saksassa. Paluumatkalla 

Lauri erosi teekkareista Kööpenhaminassa ja suuntasi matkansa Pariisin maailmannäyttelyyn. 

Pariisin mutkasta tuli omalla tavallaan Laurille kohtalokas, sillä 

siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa Irja Niemiseen. 

Maanmittauslaitoksen työvuosinaan vuosina 1937–38 Lauri teki tutkimuksen 

aiheesta ”Ilmavalokuvauksen käyttömahdollisuus asemakaavamittauksissa”. Rahoitusta 

oli järjestynyt Teknillisen korkeakoulun tieteellistä tutkimustyötä varten 

antamalla stipendillä. Mittaustekniikkaa ja ilmakuvakartoitusta Lauri kävi 1937 

tutkimassa Saksassa maatalousministeriön apurahalla. Tutkimus ja ajatukset ilmakuvauksen 

käytöstä asemakaavamittauksissa aiheuttivat kovaa kritiikkiä maanmittaushallituksen 

suunnalta. Kun Lauri oli luvannut pitää aiheesta esitelmän, vaati 

silloinen maanmittaushallituksen pääjohtaja, että kirjoitettu esitelmä on jätettävä 

kaksi viikkoa ennen esitelmätilaisuutta maanmittaushallitukseen tarkastettavaksi 

ja että sieltä tulee tilaisuuteen vastaväittäjä. Tilaisuus pidettiin ja maanmittaushallituksen 

kanta oli, että ”ilmakuvaushumpuuki” pitää unohtaa. Laurin tilaisuudessa 

pitämä esitelmä ja keskustelun pääkohdat on julkaistu Maanmittaus-aikakauskirjan 

numerossa 1/1936. Lauri arkistossa on säilynyt hänen 1937 Geodeettien 

kerhossa pitämänsä esitelmä ilmakuvauksen käyttömahdollisuuksista asemakaavatöissä. 

Arkistossa on myös Laurin kirjoittama muistio ”Rakennuskaavaehdotuksen 

tekeminen ilmakuvakartan pohjalla asemakaavamittauksen yhteydessä”, 

jossa selostetaan ilmakuvakartan käyttöä koetyössä Kiuruvedellä. Kotiarkistossa 

on säilynyt kansio Kiuruvedeltä: ”Stereoskooppinen valokuvasarja Kiuruvedeltä, 

valmistanut 11/11 1935 Lauri Kärkkäinen, valokuvannut 27/8 1935 Boman, Velj. 

Karhumäki”. 

Laurin arkistossa on säilynyt pari lausuntoa, joiden mukaan hän olisi vuonna 

1938 hakenut apurahaa voidakseen tutustua Saksassa ilmakuvien ja ilmakuvakarttojen 

käyttömahdollisuuksiin maanmittaustoimitusten ja asemakaavamittausten 

pohjakarttoina. On epäselvää toteutuiko tämä opintomatka koskaan, luultavasti ei 

toteutunut. Näin jälkikäteen voidaan vain todeta Laurin olleen tuolloin runsaasti 

aikaansa edellä ja että lähes kaikki nykyiset kartat tehdään ilmakuvien pohjalta ja 

suunnittelussa käytetään runsaasti ilmakuva-aineistoa. 

Lauri kehitteli 1930-luvulla ilmakuvausta myös yksityisen yrityksen, Veljekset 

Karhumäki, kanssa. Laurin arkistossa olevat kirjeet osoittavat Laurin kyselleen 

myöhemmin 1946 ja 1962 Niilo Karhumäeltä aineistoa yhtiön tekemistä 

ilmakuvauksista, jota hän aikoi käyttää ammattipiireissä kertoakseen Karhumäen 

tekemästä mielenkiintoisesta kehittämistyöstä. Laurin arkistossa on säilynyt hänen 

Geodeettien kerhon 25-vuotisjuhlassa 30.11.1962 pitämänsä esitelmä, jossa 

hän kertoo mm. ”Veljekset Karhumäen” ilmakuvauksista 1930-luvulla. Laurin 

mukaan kuvauksen laatu oli tuolloin parempi kuin samoihin aikoihin armeijan 

puolella kenraali Nenosen systeemissä. Kuitenkin Nenosen systeemi tuli käyttöön. 

Lauri oli koko ikänsä kiinnostunut erilaisista uusista innovaatioista. Työskennellessään 

maanmittaushallituksessa 1930-luvulla oli ilmakuvaus hänen suuren 

kiinnostuksensa kohde. Vuonna 1984 kirjoittamansa muistion mukaan hän oli


ehdottanut syksyllä 1937, että maanmittaushallituksessa pitäisi olla oma tutkimusyksikkö. 

Siihen voitaisiin määräajoiksi ottaa kentältä henkilöitä kehittämään 

mielenkiintoisiksi havaittuja ideoitaan. Lievää mielenkiintoa oli muistion mukaan 

ollut, mutta kentältä ei kuitenkaan haluttu vierailijoita. 

Vuoden 1938 lopulla tuli Mikkelin läänissä auki hänen edellisiä maanmittausinsinöörin 

virkojaan parempi virka. Samaan aikaan tuli myös Helsingin kaupungilla 

kaupunkimittausosastolla haettavaksi parikin insinöörin virkaa. Lauri oli 

vahvoilla sekä Helsingin kaupungin että valtion virkaan Mikkelin läänissä. Hän 

oli tehnyt päätöksen, että ottaa vastaan sen viran, josta ensin päätös tehdään. Helsingin 

kaupunki oli nopeampi ja Lauri valittiin insinöörin virkaan 1.1.1939 alkaen. 

Näin ura sai jälleen uuden suunnan. 

Rajankäynti Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuonna 1934 

Monien muutosten vuodelle 1934 ajoittui myös Laurin runsaasti muistelema rajankäynti 

Suomen ja Neuvostoliiton välillä, missä hän oli keskimmäisen rajankäyntivaltuuskunnan 

geodeettina. Lauri kirjoitti rajankäynnistä kirjan, joka julkaistiin 

maanmittaushallituksen julkaisusarjassa vuonna 1987. Lisäksi on Laurin 

kotiarkistossa useita hänen hankkimiaan jäljennöksiä alkuperäisistä asiakirjoista. 

Lauri teki myös valokuvakansion rajankäynnistä, joka on säilynyt kotiarkistossa. 

Rajalinja oli edellisen kerran avattu ja tarkistettu Petsamon alueella vuonna 

1921 ja Karjalan kannaksella vuonna 1925. Laatokalta Sallan Korvatunturille raja 

oli avattu 1910. Rajankäynti oli luonteeltaan tekninen toimenpide, jossa umpeen 

kasvanut rajalinja avattiin ja kadonneet rajapyykit korjattiin. Joitakin aikaisemmin 

epäselviksi jääneitä rajan sijainteja piti myös ratkaista. Rajankäynti tehtiin 

yhdessä venäläisten kanssa. 

Maanmittaushallitus määräsi Laurin keskimmäisen rajankäyntivaltuuskunnan 

geodeetiksi ja hän sai siitä puhelimitse määräyksen juhannusaattona 1934. 

Määräyksen mukaan hänen piti ilmoittautua jo heinäkuun 1. päivänä Rovaniemellä 

valtuuskunnan puheenjohtajalle. Lauri oli yrittänyt sanoa puhelimessa, että 

Kiuruvedellä on asemakaavamittaustoimitus kesken, mutta rajankäynnin sanottiin 

menevän muun toiminnan edelle. Työkomennus tuli Laurille siis täysin yllättäen. 

Lauri ei epäillyt suoriutuvansa haasteellisesta tehtävästä, vaikka venäjänkielen 

taito vähän arveluttikin. Hän oli tosin aloittanut koulunkäynnin Venäjän vallan aikana, 

jolloin venäjä oli pakollinen aine. Opiskelua oli ollut kolmena lukuvuonna, 

mutta tuolloin ei ”pakkovenäjän” opiskelu ollut juuri kiinnostanut. On mainittava, 

että valtuuskuntaan kuului virallinen tulkki pääneuvotteluja varten. 

Rajankäyntiä varten oli nimetty kolme valtuuskuntaa ja Laurin vastuulle tuli 

keskimmäisen valtuuskunnan suomalaisen mittaus- ja kartoitusryhmän vetäminen. 

Rajan pituus Laurin ryhmän osalta oli 560 km. Ryhmän tehtävänä oli tehdä 

kartta Suomen puoleisesta rajavyöhykkeestä 250 metrin leveydeltä ja mitata rajapisteiden 

koordinaatit. Koska 1930-luvulla ei ollut satelliittimittausjärjestelmää, 

oli koordinaattien mittaaminen erämaaoloissa vaativa tehtävä. Mittaus piti tehdä 

monikulmiomittauksena kulmanmittauskojeita ja teräksistä mittanauhaa käyttäen.


Tätä työtä varten metsään oli pakko raivata mittauslinja, joka tietenkin sijoitettiin 

avattavalle rajalinjalle. Mittauksissa lisävaatimuksena oli kytkeä mittaukset tarkkojen 

koordinaattien saamiseksi Suomen kiintopisteverkkoon, joka tehtiin kolmiomittauksena. 

Mittausryhmään kuului Laurin lisäksi kolme kartoituksen ammattimiestä 

ja n. 12 apumiestä. Työn tukena oli huoltoryhmä, joka hoiti maastomajoituksen 

ja muonapuolen. Keskimmäisen rajankäyntivaltuuskunnan tehtävä oli ilmeises- 

Venäläisen ja suomalaisen valtuuskunnan 

päägeodeetit olivat Wolkoff ja Kärkkäinen. 

Venäläiset (karjalaiset) tapasivat suomalaiset (vasemmalla) hakkuumiehet laavulla.


Rajalinja ja poroaita 

ti kaikkein haastavin. Sen osuus rajasta oli n. 40 % eli kaikkine mutkineen 560 

km. Osuus oli lähes pelkkää erämaata. Koska tieverkko tuohon aikaan oli rajalla 

melko olematon eikä silloin ollut helikoptereita, oli kaikki tarvikkeet kannettava 

mukana ellei vesistöjä sattunut kohdalle. Lauri muistelikin, että sen ajan satulareput 

eivät kestäneet painavia kantamuksia. Parhaaksi kantovälineeksi osoittautui 

tukevatekoinen tuohikontti. Se mukautui kannettaessa selkään eikä hiostanut. 

Lauria vastaavana geodeettina venäläisellä puolella oli majuri Wolkoff, joka 

oli Lauri kertomuksen mukaan auttavainen ja kohtelias mies. Wolkoffilla oli aina 

pistooli karttalaukussaan, jota hän piti yöllä pääalusenaan heidän joutuessaan 

kolmiomittausten vuoksi yöpymään nuotiolla tai suomalaisissa taloissa. Laurilla 

ei pistoolia ollut, mutta lappalaispuukko sentään oli vyöllä. Alkuviikot menivät 

kokonaan erämaaoloissa. Kun yli kuukauden kuluttua rajankäynti oli edennyt 

Paanajärvelle ja lähelle sattui suomalainen talo, päättivät Wolkoff ja Lauri mennä 

taloon kysymään saunomismahdollisuutta. Saunomisesta kehittyi tietenkin löylykilpailu, 

minkä Lauri kertoi voittaneensa. Seuraavana päivänä heidän tarkistaessaan 

mittaustuloksia tuli talon karja pakokauhussa metsästä talon pihaan. Karhut 

olivat raadelleet viittä lehmää ja kolme puuttui kokonaan. Myöhemmin palatessaan 

jostakin erityismittauksesta Lauri ja Wolkoff joutuivat yöpymään kaksistaan 

sateisessa korvessa. Yöllä miehet olivat heränneet metsästä kuuluneeseen rapi-


naan. Wolkoff oli virittänyt pistoolinsa, mutta äänet olivat loppuneet. Loppuyönä 

ei uni ollut oikein maittanut. 

Onnistunut muonitus on tietenkin tärkeä viikkoja kestävissä raskaissa erämaaoloissa. 

Kaikki eväät piti kantaa mukana pientä kalastamalla saatua lisäsärvintä 

lukuun ottamatta. Yksi virhearviointikin oli sattunut, kun kesän lämmössä 

härskiintyvää läskiä oli otettu muoniin mukaan. Ryhmän kokille oli pakko antaa 

lopputili, kun miehet alkoivat purnata hänen keitoksistaan. Samalla miehet ehdottivat 

erään apumiehen siskon ottamista uudeksi kokiksi. Hän oli kuulemma pärjännyt 

hyvin kokkina tukkityömaalla. Naisen ottaminen miesporukkaan oli ollut 

pomoille hankala kysymys. Kun kuitenkin veli lupasi pitää siskostaan huolta, tuli 

nuori riskin näköinen nainen kokiksi. Purnaaminen ruoasta loppui ja, kun uusi 

kokki vielä itse kantoi tavaransa, olivat kaikki tyytyväisiä. 

Naisiin Lauri törmäsi vielä kovin erikoisissa olosuhteissa. Kenttätöiden päätyttyä 

suoritettiin Karjalan kannaksella Rajajoella ja Valkeasaaressa rajakarttojen 

vertailua ja tarkistuksia. Suomalaisesta valtuuskunnasta yksi oli ortodoksi ja hän 

tunsi Lintulan nunnaluostarin igumeenin eli johtajan. Laurin kollega ehdotti käyntiä 

luostarissa jonakin lauantai-iltana. Ajatus toteutettiin ja kolme suomalaisen rajankäyntivaltuuskunnan 

jäsentä lähti vierailulle Lintulan luostariin Kivennavalle. 

Ilta kului keskustellessa ja teetä juodessa. Lopulta igumeeni ehdotti, että vieraat 

voisivat yöpyä luostarissa. Päänunna järjesti yösijat tyhjiin nunnien huoneisiin. 

Pieneen nunnan kammioon mahtui ainoastaan vuode, pieni pöytä ja jakkara. 

Päänunna oli neuvonut illalla talon saniteettitilojen sijainnin, jotka olivat sokkeloisessa 

rakennuksessa monen käytävänmutkan takana. Yöllä sitten oli Laurille 

tullut tarvetta lähteä käymään WC:ssä ja hän löysikin sen käytävien sokkeloista. 

Paluu yösijaksi osoitettuun kammioon olikin sitten hankalampaa. Pitkillä käytävillä 

kammioiden ovet olivat erehdyttävästi samannäköisiä. Niin Lauri menikin 

erehdyksessä väärästä ovesta erään nunnan kammioon, joka nähtyään miehen ilmaantuneen 

vuoteensa viereen nosti hirmuisen metelin. Päänunnakin heräsi selvittämään 

asiaa ja Lauri ohjattiin omaan vieraskammioonsa. Aamulla oli Laurista 

tuntunut, että nunnat katselivat häntä teepöydässä ”jollakin erikoisella tavalla”. 

Lauri on kirjassaan Suomen valtakunnan vanhat rajat ja itärajan käynti 1934 

kertonut laajasti käytännön mittauksista sekä pienistä ja suurista sattumuksista, 

joita työssä sattui.


Helsingin kaupunkimittausosastolle insinööriksi ja 

kaupungingeodeetiksi 

Ilmakuvakarttojen tekoa sodan aikana 

Talvisota 1939–40 

Helsingin kaupungilla työnsä aloittanut Lauri oli siirretty alkuvuodesta 1939 insinööriupseeriksi 

puolustusvoimain topografikunnan reserviin. Syinä siirtoon on 

varmaankin ollut Laurin toimiminen maanmittaushallituksen kartoitustehtävissä 

ja se, että ilmakuvauksen asiantuntijoita oli Suomessa tuohon aikaan niukasti. Tykistönkenraali 

Nenonen oli Laurin mukaan tässäkin asiassa armeijan pääasiantuntija 

apunaan ainoastaan insinöörikapteeni Löfström, johon Lauri puolestaan oli 

tutustunut Fotogrammetrisessa seurassa. Lauri oli lisäksi ollut 1937 maatalousministeriön 

stipendiaattina tutustumassa ilmavalokuvaukseen Saksassa, mikä teki 

hänestä kovan luokan asiantuntijan ilmavalokuvauksen alalla. 

Topografikunnan oikaisukone, seisomassa yksikön 

päällikkö Löfström


Laurin yksikön tehtävänä oli laatia mahdollisimman nopeasti ilmakuvakarttoja 

rintamajoukkojen käyttöön. Uusia ilmakuvauksia karttoja varten ei syksyllä 

1939 ja talvisodan aikana ilmeisesti juurikaan tehty. Lauri on kertonut, että karttoja 

tehtiin aikaisemmin kuvatusta aineistosta ja myös sotasaaliskartoista. Hänen 

tehtävänään oli ennen sodan alkua marraskuussa 1939 ns. ylimääräisten kertausharjoitusten 

aikana valvoa karttojen painatusta kustannusyhtiö Otavan painossa 

Helsingissä. Toisena tehtävänä oli painatustöihin tarvittavien välineiden saaminen 

tai takavarikointi topografikunnalle. 

Laurin yksikkö eli topografikomppania siirrettiin joulukuun alussa 1939 Helsingistä 

Jyväskylään. Pommitusvaaran takia komppania siirrettiin pian Jyväskylästä 

muutaman kymmenen kilometrin päähän pieneen syrjäkuntaan Karstulaan. 

Topografikomppania pääsi toimimaan Karstulassa varsin rauhanomaisessa 

ympäristössä. Armeijan organisaatiossa oli käynyt niin, että insinööriupseerit olivat 

saaneet esimiehikseen reservin vänrikkejä. Arvojärjestys aiheutti Laurin mukaan 

ongelmia, kun reservin vänrikki tuli esim. insinööriluutnantin esimieheksi. 

Vänrikit olivat pitäneet myös sulkeisharjoituksia ja sotilaallista tervehtimistäkin 

oli harjoiteltu. 

Sulkeista mukavampia olivat olleet komennukset ns. desanttipartioon eli 

vihollisen mahdollisesti laskuvarjolla pudottamien vakoilijoiden/agenttien etsimiseen. 

Varsinkin aurinkoisten talvipäivien desanttipartiot olivat jääneet mieleen 

piristävinä poikkeuksina. Desanttipartioon kuului Laurin mukaan tavallisesti kolme 

miestä. Lauri oli oman partionsa johtaja ja partiomiehinä hänellä oli kaksi 

professoria. Korpraali V.A. Heiskanen oli geodesian professori Teknillisessä korkeakoulussa 

ja hän siirtyi Geodeettisen laitoksen johtajaksi 1949. Vänrikki R.A. 

Hirvosesta tuli geodesian professori Teknilliseen korkeakouluun Heiskasen jälkeen. 

Tässä partiossa oli vallinnut erinomainen henki. Partioreissulla ensimmäisenä 

hiihti tavallisesti pitkä ja laiha Hirvonen selässään pitkäpiippuinen kivääri. Selvästi 

tukevampi Lauri hiihti keskimmäisenä selässään automaattiase ja viimeisenä 

sauvoi lyhytkasvuinen Heiskanen, joka usein jäi muista jälkeen. Syyksi Heiskanen 

väitti, etteivät hänen jalkansa ulotu ladun pohjaan, kun Lauri painaa ladut liian 

syviksi. Desantteja ei tämä partio ilmeisesti – ja luultavasti onnekseen – löytänyt. 

Kerran olivat vihollisen lentokoneet yllättäneet partion sen ollessa järven jäällä. 

Tilanne ei ilmeisesti ollut kovin vakava, koska Lauri muistaa neuvoneensa Heiskasta 

potkimaan lunta varjonsa päälle, etteivät koneet häntä huomaisi. 

Välirauha ja jatkosodan alku kesäkuussa 1941 

Talvisodan 13.3.1940 päättäneen rauhan jälkeen Lauri joutui jäämään edelleen topografikuntaan. 

Uuden itärajan läheisyydestä tarvittiin tarkat kartat ja niitä varten 

kiintopisteverkoksi kolmioverkko. Laurin tehtävänä kesällä 1940 oli suunnitella 

ja mitata verkko Saimaan saaristoalueelle. Hänen mittausosastoonsa kuului parisenkymmentä 

nuorta reservin vänrikkiä ja vielä mm. alikersantti Viljo Niskanen, 

josta myöhemmin tuli maanmittaushallituksen pääjohtaja. Komennusta kesti Laurin 

osalta heinäkuun 1940 lopulle, jolloin hän siirtyi siviiliin.


Desanttipartion geodeetit neuvonpidossa, oikealta professori V.A. Heiskanen, vänrikki 

R.A. Hirvonen ja insinööriluutnantti Kärkkäinen. 

Kämppäkaverit talvella 1939–40, Helsingin kaupungingeodeetti 

Eero Salonen ja Lauri


Suomen ja Neuvostoliiton välit olivat talvisodan rauhan jälkeen viileät. Neuvostoliitto 

käyttäytyi rauhanteon jälkeenkin Suomen kannalta uhkaavasti ja esitti 

erilaisia uusia vaatimuksia. Vuoden 1941 alkupuolella Suomen ja Neuvostoliiton 

suhteet kiristyivät edelleen ja Suomessa alettiin uumoilla uutta sotaa. Samaan aikaan 

talvisodan jäädyttämät Suomen ja Saksan suhteet paranivat. Saksa hyökkäsi 

22.6.1941 Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto pommitti seuraavina päivinä useita 

Suomen kaupunkeja ja Suomi katsoi 25.6. olevansa sodassa. 

Topografikunnan ilmakuvakomppanian käyttöön valmistui heinäkuussa 

1941 kenttälaboratorioauto. Se oli linja-auton näköinen yli 10 tonnia painava auto 

ja sen sanottiin olevan sen aikaisista Suomen linja-autoista suurimman. Laboratorioauto 

oli ainoa laatuaan Suomen armeijalla. 

Lauri määrättiin laboratorioyksikön ensimmäiseksi päälliköksi. Ryhmään 

kuului Laurin lisäksi 5 upseeria, 3 aliupseeria ja 2 sotamiestä. Lisäksi kiireellisinä 

aikoina voitiin miehitystä lisätä. Ryhmä oli ilmakuvakartoituksen erikoisryhmä. 

Autossa oli tilat ja laitteet ilmakuvien kehitystä ja karttojen kokoamista varten. 

Laboratorioautoa oli tarkoitus käyttää lähellä rintamalinjoja. 

Auto valmistuttua heinäkuussa käyttökuntoon oli ensimmäisenä tehtävänä 

siirtää se Helsingistä rintaman läheisyyteen. Matkareitin suunnittelu vaati huolellisuutta, 

koska sen ajan tiet olivat enimmäkseen heikonpuoleisia sorateitä. Monet 

sillat eivät kestäneet laboratorioauton suurta painoa ja useat alikulkusillat olivat 

autolle liian matalia. Matka Karjalan rintamalle alkoi heinäkuun 27. päivä. Ensimmäinen 

etappi oli ajaa auto yön aikana Helsingistä seuraavaksi aamuksi armeijan 

päämajakaupunkiin Mikkeliin, missä piti olla klo 8 päämajan asianomaisella 

osastolla. Matka oli katketa keskiyöllä Heinolassa, missä Kymijoen yli johtava 

puinen, laho silta oli korjauksessa ja käytössä olevallakin osalla oli 4,5 tonnin 

painorajoitus. Kiire painoi päälle, eikä tiekartoista löytynyt lähialueelta Kymijoen 

ylitykseen vaihtoehtoisia reittejä. Lauri otti riskin ja päätti uskaltaa käyttää 

siltaa. Hän kertoi muistelleensa, että siltojen kestävyys on tavallisesti mitoitettu 

suunnilleen kaksinkertaisella turvakertoimella. Kymmentonnisesta autosta otettiin 

irtotavarat pois ja ryömimisvauhdilla silta ylitettiin onnellisesti. Ensimmäinen 

matkaosuus oli tehty käsketyn aikataulun puitteissa. 

Seuraavana iltana piti jatkaa Mikkelistä matkaa Laatokan rannalle Pitkärantaan, 

jonne suomalaiset rintamajoukot olivat muutamaa päivää aikaisemmin edenneet. 

Matkareittiä suunniteltaessa ilmeni, ettei suorinta reittiä Savonlinnan kautta 

voinut käyttää, koska siellä oleva rautatienalitus oli liian matala. Laurin oli pakko 

valita kiertotie Varkauden ja Joensuun kautta. Aamuyöllä 40–50 km ennen Joensuuta 

huomattiin auton alta nousevan savua. Auton alustassa oli tulipalo ja liekit 

olivat jo lähellä polttoainesäiliöitä. Lauri jatkaa kertomusta: 

”Hälytys. Miehistö viemään irtotavaroita ulos, kuljettaja käyttämään sammutinta, 

vänrikki Halonen polkupyörällä tulosuuntaan ja vänrikki Stenberg 

polkupyörällä menosuuntaan toimittamaan lähitaloista palohälytystä. Polkupyörät 

kuuluivat kalustoon ja sijaitsivat auton takana. Sammutusvettä ei 

saatu ojasta eikä lähimetsästäkään. Muistin, että parhaiten olin aikoinaan


saanut moottoripyöräni kaasuttajan sammumaan märällä hiekalla. Käskin 

päästää auton jäähdyttäjästä veden hiekkatielle ja heitimme märkää hiekkaa 

palavaan kohtaan. Se oli pelottavaa hommaa, koska piti mennä osittain auton 

alle. Se ratkaisi kuitenkin tilanteen ja tuli sammui.” 

Palon syyksi paljastui lämmityslaitteeseen tullut vika. Jännitystä oli kuitenkin 

vielä tiedossa lisää. Matkan jatkuessa jälleen Joensuusta kesäyön hämyssä alkoi 

Värtsilässä tunnistamaton lentokone seurata autoa, joka oli kätkettävä joidenkin 

rakennusten varjoihin. Laatokan rannikolla lähellä Pitkärantaan oli metsäpaloja, 

joiden sankka savu oli niin läpitunkematonta, ettei ajamisesta tullut enää mitään. 

Auton miehistö kuitenkin keksi keinon. Muutama mies pistettiin marssimaan auton 

edelle ja auto seurasi miehiä täysillä valoilla muutaman metrin päässä. Ennen 

Pitkärantaa oli vielä yksi matala rautatien alitus. Se oli kuitenkin ollut tiedossa jo 

etukäteen. Laurin antaman ennakkoilmoituksen mukaan tietä oli kaivettu puoli 

metriä alemmaksi, joten auto pääsi Pitkärantaan. 

Laurin laboratorioautoryhmä toimi VI armeijakunnan tykistökomentajan 

alaisuudessa. Armeijakunnan tehtävänä oli edetä Aunuksen kannaksella Laatokan 

itäpuolella aina Syväri-joelle saakka, siis pitkälle Neuvostoliiton alueelle. 

Alueesta tarvittiin taistelujoukkojen käyttöön nopeasti ajantasaisia karttoja, joiden 

tuottaminen oli Laurin ryhmän tehtävä. Kun suomalaiset joukot etenivät 

nopeasti, oli laboratorioauton ryhmän toimittava usein 24 tuntia vuorokaudessa. 

Ilmavoimat suorittivat kuvaukset ja filmikasetit saatiin laboratorioon joko pikalähetillä 

tai pudotettiin laskuvarjolla. Lauri kertoi myös joutuneensa pitämään 

pikakursseja stereokuvien käytöstä ja saksalainen ja ruotsalainen upseerikin olivat 

vierailleet. 

Laurin tehtävien hoito vei hänet joitakin kertoja aivan etulinjaan. Hän kertoi 

28.9.1941 leimatussa kirjeessään käyneensä Syvärillä joen toisella puolella 

suuren voimalaitoksen kohdalla. Aivan samoihin aikoihin kirjailija Olavi Paavolainen, 

joka sota-aikana oli tiedotusupseerina pääesikunnassa, oli käynyt samassa 

paikassa. Paavolainen kuvasi tukikohtaa sodan jälkeen julkaistussa päiväkirjassaan 

Synkkä yksinpuhelu seuraavasti: 

”[– –] 28.9…Näky Syvärin ensimmäisen Neuvostoliiton rakennuttaman 

voimalaitoksen ”Swir3:n” patosillalta on suurenmoinen. Syvärin keltaisenvihreä 

vesi putoaa tässä yksitoista metriä ja savuaa pilvisen iltapäivän 

valjussa paisteessa kuin rikkihöyry putouksen nielun alapäässä. Voimalaitos 

muodostaa yhä vielä kuin eteentyönnetyn tukikohdan; linjat kulkevat heti 

se takana sijaitsevan parakkikylän ulkolaidassa. Voimalaitos on tulen mustaama 

– synkkä ja mahtava teknillinen ihme. Kapea rautatiesilta johtaa sen 

vieressä kulkevan Stalinin kanavan 250 metriä pitkän mustan sulkukammion 

yli…Kaupungin takaisessa metsikössä käydään vielä täyttä päätä taistelua; 

sairaalan taakse kerätään parhaillaan miehiä vastaiskua varten. Pääkadulla 

käveleminen on varsin epämiellyttävää, sillä ehtimiseen viheltää korvissa 

harhaluoteja. [– –]”


Melkoinen ajallinen yhteensattuma, sillä Laurin kirjeen posti on leimannut 

28.9.1941 ja näin hän puolestaan kertoo: 

”[– –] Viime maanantaina olin käymässä Syvärillä. Lotinapellosta itään päin 

n.15 km on olemassa Syvärin suuri sähkövoimalaitos. Siitä menee Pietariin 

sähköä. Se on monta vertaa suurempi kuin Imatra. Se on niin suurenmoinen 

laitos, että en osaa sitä ehkä tarpeeksi hyvin kuvata. Padon pituus on n.200 

m ja voimalaitoksen pituus on myöskin n.100 m. Padon sivussa on kanava, 

josta laivat pääsevät kulkemaan. Sulkukamarin pituus näytti ainakin 200 m 

pitkältä. Siis suunnilleen samanlainen kuin Holtenau. Tämän laitoksen luona 

on Svierin kaupunki. Se on joen eteläpuolella. Tällä kohdalla on meillä pieni 

sillanpääasema joen eteläpuolella. Noin puolet kaupungista oli meikäläisten 

hallussa ja ryssät isännöivät toista puolta kaupungista. Ryssät olivat kyllä 

oman osansa kaupungista polttaneet. Suomalaisten puoli oli ehyt. Samoin 

oli patolaitos ehyt, mutta voimalaitoksen olivat ryssät osittain räjäyttäneet. 

Olin käymässä siellä etulinjassa vähän virka-asioissa. Se matka ei mennyt 

muutenkaan aivan hukkaan sillä sieltä aivan etulinjoista löytyi eräästä kellarista 

oikein hyviä suolakurkkuja. Minäkin otin niitä sieltä hyvän säkillisen 

selkääni ja sitten kiireen vilkkaa pois etteivät vanjat rupeaisi kovin pahasti 

minun hyvää säkkiäni sihtaamaan. [– –]”. 

Kun sitten hyökkäystoimet laantuivat lokakuussa 1941, palasi laboratorioauto 

Helsinkiin. Lauri oli muutamia viikkoja komennettuna Helsinkiin. Olo oli 

sikäli koko perheen kannalta mukavampaa, sillä hän sai asua kotonaan. Varsinaisia 

vapaapäiviä ei kuitenkaan ollut, vaan topografikunnassa oli oltava viikon 

jokaisena päivänä. 

Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 kuviteltiin Suomessa yleisesti, että sota on 

ohi muutamassa kuukaudessa. Saksan oletettiin lyövän Neuvostoliiton ennen talvea 

ja samalla olisi sota Suomenkin osalta päättynyt. Näin ei kuitenkaan käynyt. 

Lauri sai uuden komennuksen Neuvostoliitolta vallatuille alueille marraskuussa 

1941. Tällä kertaa hänet määrättiin Äänisjärven pohjoispuolelle Maaselän 

kannakselle Seesjärvelle ja Karhumäkeen. Tehtävänä oli hoitaa koordinaattien 

mittaukset tykistöä varten. Armeijan tarkoituksena oli lopettaa hyökkäys näille 

linjoille ja linnoittaa linjat vahvasti. Laurin mittaustyöt liittyivät uusien puolustusasemien 

linnoittamiseen ja niitä varten tarvittavien koordinaattien mittaukseen. 

Samalla Lassin yksikkö koetti löytää myös venäläisiltä jäänyttä kartta-aineistoa. 

Käyntiä Poventsassa Lauri kuvaa joulukirjeessään 25.12.1941: 

”[– –] Me teimme eilen matkan Poventsaan. Tarkoituksena oli etsiä sieltä 

ryssän sotakarttoja jos sieltä sellaisia mahdollisesti löytyisi. Poventsan kaupunki 

on aivan Stalininkanavan rannalla ja rintamalinja kulkee nyt juuri kanavassa. 

Poventsa on tietysti aivan tyhjä siviiliasukkaista ja meidän joukoistamme 

on siellä vain etujoukot…Poventsassa oli muuten ryssän aiheuttama 

vedenpaisumus. He olivat avanneet kaupungin yläpuolelta Stalininkanavan


Lauri mittaustyössä talvipakkasella 

Jäähyllä saunasta 1942, Lauri vasemmalla


sulut ja siitä oli seurauksena melkein kaikkialla kaupungilla 1–1,5 korkuinen 

tulva. Tulva oli kyllä sitten laskenut mutta juuri meidän käydessämme siellä 

rupesi tulva jälleen nousemaan. Meille tuli kiire lähteä kaupungista sillä 

muuden olisimme saaneet tarsia vedessä ja yli 30 asteen pakkasella tallukkaat 

jaloissa se ei olisi ollut kovin hauskaa. Poventsasta evakuoimme koko 

sakille sukset joten nyt rupeamme olemaan hiihtojoukkoina. [– –]” 

Joulun 1941 Lauri vietti Karhumäessä. Tammikuun alussa 1942 Lauri sitten 

kirjoitti olevansa pari viikkoa ”tuolla erämaissa” telttamajoituksessa. Mittauksia 

tehtiin talvella 1942 myös Äänisjärven rannalla ja Syväri-joella, minkä jälkeen 

Lauri palasi topografikunnan ilmakuvaosastoon Helsinkiin. Laurin yksikkö, ilmakuvakomppania, 

oli sijoitettu Helsinkiin Kirkkokadulle kovinkin rauhanomaisiin 

oloihin. Lassi toimi myöhemmin sodan aikana mm. opetusupseerina muutamalla 

ilmakuvaupseerikurssilla ja tykistön mittausupseerikurssilla. 

Vuonna 1943 ja varsinkin 1944 Saksa alkoi kärsiä yhä suurempia tappioita 

sodassaan Neuvostoliittoa vastaan. Suomessa valtion johdossa Saksan tappioista 

vedettiin johtopäätöksiä, että sota tultaisiin häviämään. Ongelmana Suomen 

kannalta oli kuitenkin täydellinen riippuvuus erikoisesti viljan tuonnista Saksasta, 

millä Saksa pystyi kiristämään Suomea pysymään sodassa. Suomi pyrki kuitenkin 

pääsemään kosketuksiin Neuvostoliiton hallituksen kanssa voidakseen tunnustella 

rauhan mahdollisuuksia. Suomi oli helmikuussa 1944 salaa yhteydessä Neuvostoliiton 

johtoon Tukholman lähetystön kautta, mutta tuloksetta. 

Painostaakseen Suomea rauhaan Neuvostoliitto teki helmikuussa 1944 kolme 

suurpommitusta Helsinkiin kaikkiaan n. 2 000 koneen voimalla. Ensimmäinen 

suurpommitus oli 6.–7.2.1944. Siihen osallistui 728 konetta, pommeja pudotettiin 

n. 1 100 tonnia. Ilmakuvakomppania evakuoitiin pommituksen jälkeen Helsingin 

keskustan Kirkkokadulta laitakaupungille Käpylään. 

Toinen suurpommitus tapahtui 16.–17.2. kaikkiaan 383 koneen voimalla ja 

pommeja pudotettiin 682 tonnia. Tämän pommituksen jälkeen käskettiin hakea 

ilmakuvakomppanialle uusi evakuointipaikka Sisä-Suomesta. Lauri sai tämän 

tehtäväkseen. Hänellä oli käyttöönsä auto ja kuljettaja ja matkaan hän lähti heti. 

Matka suuntautui kohti Jyväskylää ja Lauri kertoi jokaisen koulun tutkitun. Viimein 

Jämsästä kansanopistolta löytyivät sopivat tilat, jotka kylläkin oli alustavasti 

varattu Punaiselle ristille. Topografikunta sai kuitenkin tilat varatuksi ja ensimmäinen 

evakuointikuljetus tuli viikkoa myöhemmin junalla Vilppulaan, mistä 

tavarat ja ihmiset kuljetettiin autoilla Jämsään. Toisen kuljetusjunan oli määrä 

lähteä Helsingistä 26.2. Lähtö sattui samalle yölle, jolloin oli Helsingin kolmas 

suurpommitus. Lauri kertoi tulipalojen kajastuksen näkyneen Jämsään saakka. 

Jämsässä oli vallinnut suuri epätietoisuus ja huoli kuljetuksen kohtalosta kunnes 

lopulta oli tullut tieto, että juna oli päässyt vaurioitta matkaan. 

Kevään salaiset Neuvostoliiton ja Suomen, jopa Moskovassa käydyt, rauhantunnustelut 

eivät johtaneet tulokseen. Saadakseen aikaan ratkaisun aloitti Neuvostoliitto 

9.6.1944 suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. Suomalaisten puolustusasemat 

murtuivat nopeasti ylivoimaisen hyökkäyksen edessä. Armeija perääntyi


nopeasti Viipurin tienoille, missä venäläisten hyökkäys saatiin kesäkuun lopussa 

ankarien taistelujen jälkeen pysähtymään. Näissä taisteluissa kaatui myös Laurin 

toiseksi nuorin veli, maanmittariteekkari Matti. 

Laurin yksikkö oli Jämsässä syksyyn 1944 saakka, jolloin Suomi solmi välirauhan 

Neuvostoliiton kanssa ja jäljellä oli enää sota saksalaisia vastaan Lapissa. 

Siihen sotaan Lauri ei enää joutunut. 

Ilmakuvakomppanian lasten pikkujoulukuva 1943, kirjoittaja Risto Kärkkäinen 

heti latvatähden alla oikealla.


Lauri ja ”Hilma” eli Hillman Minx 

Takaisin siviiliin ja työn aloittaminen kaupunkimittarina syksyllä 

1944 

Lauri oli siis jo ennen sotia valittu insinööriksi Helsingin kaupunkimittausosastolle 

1.1.1939 alkaen. Talvisodan alkaminen vei Laurin kuitenkin saman vuoden 

syksyllä armeijan topografikunnan palvelukseen eikä hän ehtinyt toimia Helsingin 

kaupungilla juuri lainkaan ennen kuin vasta sotien päätyttyä syksyllä 1944. 

Helsingin voimakasta kasvua uumoiltiin ja Helsinkiin liitettiin sodan jälkeen 

vuonna 1946 huomattavan laajoja alueita naapurikunnista ja sen pinta-ala kasvoi 

viisinkertaiseksi. Sodan jälkeisen runsaan uudisrakennustoiminnan suunnittelu 

tarvitsi pohjakseen asemakaavakarttoja. Se merkitsi suurta haastetta kaupunkimittausosastolle. 

Kartoituksen pohjaksi tarvittiin tietenkin kiintopisteverkko, jonka 

rungon muodostivat kolmiopisteet. 

Helsingissä koordinaatiston keskuspisteeksi valittiin Kallion kirkon tornissa 

oleva risti. Lauri on kertonut, että käytännön mittaustyötä varten oli tietenkin pyydettävä 

lupa seurakunnan virastosta. Kun oli kysytty, että minkälainen tornin risti 

oli rakenteeltaan, oli talousjohtaja sanonut sen olevan betonista ja päällystetyn kuparipellillä. 

Lauri oli aikanaan 1930-luvulla paljon joutunut kolmiomittaustöissä 

kiipeilemään erilaisissa torneissa, joten häntä ei korkealla huimannut. Lauri siis 

lähti katsastamaan paikkaa ja kiipesi erään toisen insinöörin kanssa kirkon torniin 

ja viimeiset metrit tornin kupolin huipulla olevan ristin päälle ketjuportaita pitkin. 

Mutta kun sitten mittauskojeet piti saada ylös havaittiin, että risti olikin pelkkä


Kaupungingeodeetti Kärkkäinen 1957 

kuparipeltiristi ilman sisällä olevaa betonia. Herrat olivat pysähtyneet miettimään, 

miten olisi käynyt, jos pelti heidän ristillä kiipeillessään olisi murtunut. 

Lauri oli vuonna 1945 valittu kaupunkimittausosaston apulaispäälliköksi eli 

apulaisgeodeetiksi. Vuonna 1951 osastopäällikkö, kaupungingeodeetti Salonen 

äkillisesti kuoli ja Lauri joutui aluksi hoitamaan tointa virkaa tekevänä, kunnes 

hänet palkkakiistoihin liittyvien hakusaartojen jälkeen valittiin vuonna 1955 kaupungingeodeetiksi. 

Lauri kertoi aikaisemman geodeetin johtamistavasta seuranneen, 

että alaisilta kului usein paljon aikaa hukkaan heidän odotellessaan tehtävien 

jakoa ja työmääräyksiä geodeetin suljetun ovensa takana. Ahkera Salonen oli 

nimittäin tehnyt itse paljon sellaisia töitä, joita hän olisi hyvin voinut delegoida 

alaisilleen. Laurin johtamistapa – lieneekö savolaista perua – oli toinen. Hänen 

lähtökohtanaan oli, että johtajan rooli on ensisijaisesti ”katsoa päältä niin että 50 

tekee työn” eikä ainakaan päinvastoin. Laurin suurimpia tehtäviä oli muokata kaupunkimittausosasto 

sellaiseksi, että se pystyi viivytyksittä tuottamaan vauhdilla 

kasvavan pääkaupungin vaatiman asemakaavoituksen pohjakartat. Haaste merkitsi 

osaston huomattavaa laajentamista, mistä hän joutui käymään kovan kamppailun 

kaupunginhallituksessa ja valtuustossa. Osasto laajeni melkoisen suureksi ja 

sen henkilökunta kasvoi pariin sataan. 

Kun Lauri oli tullut valituksi Helsingin kaupungingeodeetiksi, alkoi hänen 

toimissaan uusi toimeliaisuuden kausi. Hänen arkistossaan on säilynyt lehtileikekirja, 

jossa on runsaasti kaupunkien rakentamisesta ja varsinkin uusista kartoista 

kertovia uutisia. Vuosien 1954–56 leikkeissä on uutisia Helsingin metron suun-


nittelusta, kaupunkirakentamisen kustannuksista, useista kunnallistekniikan alan 

tilaisuuksista ja uusista kaupunkien kartoista. Vuoden 1958 kuluessa tuli markkinoille 

uusi Helsingin osoitekartasto ja karttojen uusista valmistustavoistakin uutisoitiin. 

Lauri on leikkeistä päätellen seurannut tarkoin vuosien 1958–60 tienoilla 

rakennuslain uudistamista. Lakihan muutti kaupunkien suunnittelujärjestelmän 

eli kaavoituksen ja vaikutti suuresti myös tarvittaviin karttoihin ja kiinteistötoimituksiin. 

Vuonna 1961 ja jälleen 1965 on uutisoitu uusista kaupunkikartoista. 

Lauri piti aikoinaan lukuisia esitelmiä ja kirjoitti muistioita kaupunkien mittaustoimintaan 

liittyvistä aiheista. 

Lauri joutui myöhemmin useaan otteeseen toimimaan pitkiäkin aikoja 

koko kiinteistöviraston päällikkönä. Geodeetin virastaan hän jäi eläkkeelle 

31.10.1967. 

Lauri oli toimiessaan Helsingin geodeettina kaupunkien edustajana eräissä 

maatalousministeriön ja sisäasiainministeriön asettamissa kaupunkimittausalan 

kehittämistä pohtineissa komiteoissa. Itse hän ei ollut kovinkaan innostunut työstään 

lakeja ja asetuksia valmistelleissa komiteoissa. Lassi piti omimpana alanaan 

geodesiaa ja kartografiaa. Lainvalmisteluun hän joutui tavallaan virkavelvollisuudesta. 

Tärkeimpänä näistä komiteoista hän piti vuosina 1958–60 toiminutta 

kaavoitusalueiden jakolakia ja -asetusta valmistellutta komiteaa. Lauri piti komiteassa 

voimakkaasti kaupunkien puolta kiinteistöjenmuodostamisasioissa ja sai 

läpi mm. kiinteistöinsinööri-nimikkeen. Lauri oli komitean loppukaronkkaan riimitellyt 

viisun, josta selvästi heijastuu Laurin suuri arvostus tehtyyn työhön. Viisu 

on tämän historiikin liitteenä. 

Virka- ja opintomatkoja 1950- ja 1960-luvuilla 

Ennen toista maailmansotaa Lauri oli tehnyt vuonna 1937 pitkän opintomatkan 

Saksaan, johon hän kytki turistipistäytymisen Pariisiin. Vuonna 1938 oli vuorossa 

ollut kongressimatka Viroon. 

Sotien jälkeen päästiin Suomessa jälleen 1940-luvun lopulla avaamaan 

kontakteja ulkomaille. Lauri ammensi Helsingin kaupungilla työskennellessään 

huomattavasti oppia ulkomailta. Tuolloin kontaktit ulkomaille olivat paljon vähäisempiä 

kuin nykyisin, koska matkustaminen oli paljon nykyistä kalliimpaa. 

Matkat olivat lisäksi aikaa vieviä, koska ne tehtiin enimmäkseen laivalla ja junalla. 

Lentäminen oli silloin tavattoman kallista. Niinpä tapana oli tehdä pitkiä, 

useiden viikkojenkin opintomatkoja. Lauri teki 1949 kahden viikon opintomatkan 

Norjaan ja Ruotsiin aiheena kaupunkimittaus. Vuonna 1953 olivat kuuden viikon 

matkalla kohteina Ruotsi, Tanska, Saksa ja Sveitsi aiheena asemakaavamittaus ja 

kartastotyöt. Vuonna 1956 hän tutustui samoissa maissa karttojen painatukseen. 

Näillä 1950-luvun matkoilla Lauri ammensi runsaasti tietoja uusista kartanvalmistusmenetelmistä. 

Silloinhan muovit löivät itsensä läpi kartanpiirustuksessa. 

Kongressimatkoja oli 1950- ja 1960-luvuilla mm. Ranskaan ja Portugaliin. 

Lauri teki 1950-luvulla parikin matkaa Neuvostoliittoon. Venäläiset järjestäjät 

sisällyttivät näihin matkoihin myös turismia Krimin-niemimaata myöten, mut-


ta varsinaisissa ammattiasioissa ei tainnut tulla esille mitään opittavaa. Muutenkin 

Lauri muisteli, että ”minua kohdeltiin kuin tärkeää kapitalistia konsanaan”. 

Matkat olivatkin parin viikon mittaisia. Toisella Neuvostoliiton matkalla, joskus 

1950-luvun puolivälissä, Lauri pääsi seuraamaan vappuparaatia Moskovan Punaisella 

torilla. Tuo paraati oli siihen aikaan kenties tärkein Neuvostoliiton voimanosoituksista 

massiivisine sotilasparaateineen ja mielenosoituskulkueineen. 

Turvajärjestelyt olivat kutsuvieraidenkin osalta kovat ja Lauri muisteli, että oli 

ollut juhlallista käydä vessassa, kun pöntön vieressä seisoi sotilas kiväärin kanssa 

vahdissa. Perheessä on muisteltu, että heidän kotonaan Temppelikadulla kävi kerran 

tai pari neuvostoliittolaisia vierailijoita iltakahvilla. Kerran kun vieraat olivat 

poistuneet, oli vaatenaulakosta löydetty pari vodkapulloa. Pullojen arveltiin olevan 

tuliaisia, jotka kuitenkin oli hienovaraisesti jätetty naulakon alle. 1960-luvun 

alussa Lauri oli kahden teekkarien opintomatkan johtajana Leningradissa (Pietarissa) 

ja Moskovassa. 

Vuonna 1962 Lauri teki yhdessä maanmittaushallituksen pääjohtajan Viljo 

Niskasen kanssa ASLA-johtajastipendillä kahden kuukauden opintomatkan, jonka 

kohteena olivat USA ja Englanti. Tutustumisaiheina olivat kaupunkien kartastotyöt, 

erikoisesti maanalaisten rakennelmien ja johtojen mittaukset ja kartoitukset. 

Lauri muisteli eläkepäivinään, että paluu Yhdysvalloista Queen Elisabeth 

-laivalla oli ollut ikimuistoinen kun ”koko matka oli yhtä juhlimista”. Perheessä 

on muisteltu, että Lassilla oli noihin aikoihin yhteyksiä USA:n Helsingin lähetystöön, 

joka ilmeisesti oli antanut puoltavan lausunnon Lassin opintomatkasta. Perheen 

kotona Tapiolan Harjuviidassa kävi ainakin kerran iltakahvilla lähetystössä 

toiminut, suomea sujuvasti puhuva lähetystösihteeri Frank Friberg vaimoineen. 

Myöhemmin kävi selville, että sama Frank Friberg oli tuolloin Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun 

CIA:n tärkein henkilö Suomessa, eli vakoilupäällikkö! 

Voisikohan esittää täysin teoreettisen arvauksen, että kummatkin supervallat 

olivat tietyssä määrin kiinnostuneista Lassista. Lassihan oli eräs Suomen parhaimpia 

kartta-asiantuntijoita. Mene ja tiedä! 

Maanmittauksen tekniikan kehittäjä 

Lauri pyrki uransa aikana jo 1930-luvulta lähtien aktiivisesti kehittämään käytännön 

mittausmenetelmiä. Hän oli uranuurtajia ilmakuvakartoituksessa, mutta 

innovaatioita riitti myös kaupunkimittaukseen. Lauri itse katsoi kaupunkimittauksen 

olleen varsinaisen elämäntehtävänsä. Hän piti tästä aiheesta lukuisia esitelmiä 

myös kansainvälisissä kongresseissa. 

Kaupunkialueen tonttien rajojen, rakennusten, johtojen ja katujen oikeaan 

paikkaan sijoittamista varten tarvitaan paljon kiintopisteitä, joiden sijaintikoordinaatit 

on tunnettava. Keskusta-alueilla on hankalaa ja epäluotettavaa sijoittaa 

kiintopisteitä katujen asvalttiin tai kivitykseen. Lauri kehitti keskusta-alueita 

varten ns. haarukkapisteen, jossa rakennuksen kivijalkaan poratuista tapeista mitataan 

vakiomitalla kadussa olevan kiintopisteen paikka. Näin katuun ei tarvitse 

upottaa kiintomerkkiä, joka saattaisi helposti siirtyä paikaltaan. Lauri kertoi


myöhemmin nähneensä tällaisia pisteitä käytettävän monessa Euroopan maassa ja 

jopa USA:ssa. Haarukkapistettä Lauri käsitteli useissa esitelmissään. 

Vähintään yhtä merkittävänä voidaan pitää hänen korkeudenmittaukseen 

1930-luvulla kehittämäänsä LK-pintavaakituslattaa, joka yksinkertaisti korkeudenmittauksessa 

tarvittavia laskutoimituksia. Jo aikaisemmin vuonna 1932 Lauri 

oli kehittänyt vaakituksen laskutoimituksia helpottavan laskutikun ja 1934 laskukiekon. 

Pintavaakituslatta oli oikeastaan kehitelmä aikaisemmista laskutikusta 

ja -kiekosta. Latan hän patentoi ja se on ollut laajasti käytössä kaupunkimittauksessa 

Suomessa ja ulkomaillakin. Laurin arkistossa on säilynyt luonnoksia tuon 

ns. patenttilatan käytännöllisiä ominaisuuksia kuvaavista esittelyteksteistä sekä 

Kunnallistekniikka-lehdessä vuonna 1947 sivulla 147 julkaistu esittely ”Itselaskeva 

vaakituslatta malli L.K.”. 

Kartan teossa oli etäisyydet ennen elektronisia etäisyysmittareita mitattava 

tavallisimmin mittanauhalla. Nauhamittausta helpottamaan Lauri kehitti mittanauhakehyksen 

ja tarkkuutta vaativaan monikulmiojonon sivumittaukseen painonjännittäjän. 

Nämä molemmat ja myös kulmamittauksen tähtäysmerkki tulivat 

latan ohella myyntiin TH.Wulff Oy:ssä. Lauri kirjoitti saksalaisessa maanmittausalan 

ammattilehdessä, Zeitschrift für Vermessungswesen, vuoden 1938 numeron 

julkaistun artikkelin ”Über eine neue Methode für Längenmessungen der Polygonseiten” 

(Uudesta monikulmion sivujen pituuden mittausmenetelmästä). Siinä 

käsitellään 30 metrin tai 50 metrin mittanauhalla tehtävää monikulmiomittauksen 

pituusmittausta Laurin kehittämällä metodilla. Metodi johti tarkkaan tulokseen, 

sillä kuvatussa esimerkissä tuli eroa kahden mittauksen välillä 75 metrin matkalla 

vain 1 mm. 

Lauri on eläkepäivinään kirjannut muistiin lukuisan joukon pieniä kehittämiään 

maanmittausalan keksintöjä ja oivalluksia, joista luettelo on säilynyt hänen 

arkistossaan. Onpa siellä vielä toteamuskin: ”Vanhaa ei arvosteta kun systeemit 

muuttuvat.” 

Akateeminen ura Teknillisessä korkeakoulussa 

Siirtyminen asumaan Helsinkiin ja aktiivinen toiminta mittaustekniikan kehittäjänä 

loi Laurille kontakteja Teknillisen korkeakoulun professoreihin. Niinpä Lauri 

oli geodesian assistentti vuosina 1939–42. Lauri oli sen jälkeen kaupungin kiinteistötekniikan 

erikoisopettajana miltei kolmekymmentä vuotta alkaen vuodesta 

1942 aina 1960-luvun lopulle saakka. 

Lauri opetti maanmittausosastolla maanmittauksen perusteita ja kaupunkimittausta 

sekä antoi kuvan maanmittausalasta yleisesti. Hän loi maanmittausosastolla 

perustan kaupungin kiinteistötekniikan opetukselle, johon perustettiin apulaisprofessorin 

virka 1970-luvulla. Viran ensimmäinen hoitaja oli Ilmari Koppinen. 

Myöhemmin Kari I. Leväisen aikana virka muutettiin professuuriksi 1990-luvun 

lopulla. Leväinen muistelee, että Laurin opetus 1960-luvulla oli leppoisaa jutustelua, 

jossa kuitenkin käytiin läpi teknisiä asioita unohtamatta piippujen huojumista, 

valtakunnan rajankäyntiä tai kaupunkimittauksen kikkoja. Useimmille opiskelun-


sa aloittaneille teekkareille Laurin luennot toivat esiin ensimmäiset käytännön kuvat 

tulevasta ammattialasta. 

Pekka Hallikainen puolestaan muistelee Laurin havainnollistaneen opiskelijoille 

tarkkojen rajojen merkitystä seuraavalla esimerkillä: 

”Maanomistajat A ja B omistivat asemakaavan mukaiset vierekkäiset tontit. 

Asemakaava mahdollisti omakotitalojen rakentamisen rajaan asti. A rakensi 

ensin talonsa, mutta hän rakensi sen vahingossa muutaman senttimetrin 

B:n puolelle. A yritti neuvottelemalla ratkaista ongelman, mutta B ei siihen 

suostunut. Niinpä A joutui ohentamaan seinää, mutta ohensi uutta seinää 

varmuuden vuoksi niin paljon, että seinä jäi muutaman sentin etäisyydelle 

rajasta. Myöhemmin B rakensi oman talonsa samalle rajalle, mutta kiinni 

A:n taloon. Sen jälkeen B yritti neuvotella A:n kanssa sopuratkaisusta, mutta 

suomalaiskansalliseen tapaan A ei siihen suostunut. Niinpä B joutui ohentamaan 

tai siirtämään seinää, mutta se ei ollutkaan enää helppo juttu.” 

Ollessaan erikoisopettajana hän myös ohjasi ja tarkasti lukuisia kaupungin 

kiinteistötekniikan alan diplomitöitä maanmittausosastolla. Lisäksi Lauri luennoi 

rakennusinsinööriosastolla ja arkkitehtiosastolla aiheena kartta- ja kiinteistötekniikan 

perusteet. Parin vuoden ajan Lauri kävi luennoimassa myös Tampereen 

teknillisessä korkeakoulussa kartta- ja kiinteistötekniikan perusteista. Eläkkeelle 

siirtymisen jälkeen häntä pyydettiin luennoimaan Oulun yliopistoon ilmavalokuvauksesta. 

Lauri ei ottanut tarjousta vastaan, koska hänen mielessään olivat silloin 

”mielenkiintoiset uteliaisuusmatkat kauas eri puolille maapalloa”. 

Lauri oli maanmittausosaston osastokollegin jäsen 1953–61. Ollessaan osastokollegissa 

hän joutui tutustumaan mm. hankalaan maanjako-opin professuurin 

täyttöön. Kahdesta kilpailijasta häviölle jäänyt tekniikan tohtori Paavo Lappi 

väitti virkaan valitun tekniikan tohtorin Arvid Wiialan plagioineen erääseen kirjaansa 

osia edellisen professorin julkaisemattomista tutkimuksista. Kiistaa käytiin 

1950-luvulla vuosia jopa oikeusistuimissa. Lauri lienee ollut valinnassa Wiialan 

kannalla ja hän riimittelikin 13.12.1959 päivätyn viisun valintakiistasta ”Viisu 

Wiialasta ja Lapista”. Viisu on kokonaisuudessaan tämän historian liitteenä. 

Lauri julkaisi erikoisopettajana ollessaan yhteistyössä ystävänsä dipl.ins. 

Jaakko Ollilan kanssa kartanpiirustus- ja tekstausoppaan kartta-alan opiskelijoiden 

käyttöön. 

Konsulttitöitä 1940- ja 1950-luvuilla 

Kuntien mittaustöitä oli jäänyt sotavuosina paljon tekemättä ja lisäksi jälleenrakennuskauden 

alku toi mukanaan runsaasti kartoitustarpeita. Eipä ihme, että 

Laurikin teki sotavuosien jälkeen 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella 

kartoitustöitä yksityisenä konsulttina. Hän muisteli – ehkä hieman pettyneenä – 

hävinneensä aikaisemman kotikuntansa Kiuruveden kartoitus- ja kaavoitustyön 

vuonna 1947, vaikka oli tarjoutunut tekemään nopeasti kunnalle kartat ja suun-


nitelmat ”huomattavasti normaalitaksoja halvemmalla”. Samaan aikaan hän oli 

kuitenkin jo aloittanut kartoitustyöt eräässä toisessa kohteessa, joten taloudellista 

tappiota ei menetetystä työstä Laurille tullut. Kaikkiaan hän muisteli tehneensä 

lähes parikymmentä asemakaavamittausta. Lassilla ei ollut varsinaista toimistoa. 

Hän käytti töissään ammattitaitoista väkeä aliurakoitsijoinaan: insinöörejä, teknikoita, 

kartoittajia ja piirtäjiä. He kaikki – myös Lauri – tekivät urakat varsinaisen 

päivätyönsä ohella ja loma-aikoinaan. Töitä Laurille oli ilmaantunut eri puolilla 

maata mm. Iisalmelta, Siilijärveltä, Tammisaaresta, Järvenpäästä ja Lappeenrannasta. 

Eri puolilla maata olevien mittaustyömaiden tarkistaminen oli sodan jälkeen 

ilmeisesti hankalaa. Välittömästi sodan jälkeen ei omalla autolla, jos nyt sellainen 

oli säästynyt sodalta, saanut ajaa ilman erillistä käyttölupaa. Parilta käynniltä 

mittauskohteisiin on säilynyt harvinainen dokumentti. Laurin arkistossa löytyvät 

tilapäiset luvat ajomatkoille 24.–27.5.1947 Tammisaareen ja 18.–23.6.1947 Lappeenrantaan. 

Laurin poika Risto on kertonut joutuneensa kerran ehkä n. 10-vuotiaana 

kuljettamaan kiireellisesti palkkarahoja Helsingistä Järvenpäähän. Silloin 

1940–50-lukujen vaihteessa matka oli tehty paikallisjunalla, joita kulki höyryveturin 

vetämänä paljon nykyistä harvemmin. Ristolle oli annettu nahkainen karttalaukku, 

jossa setelit olivat kirjekuoressa. Pojan mielikuvitus paikallisti matkan 

varrelta suunnilleen pelkkiä pankkiryöstäjiä ja muita konnia. Helpotus oli ollut 

suuri, kun annettu osoite pienen hakemisen jälkeen oli Järvenpäästä löytynyt ja 

rahat oli saatu luovutetuksi ja vielä oli puhelimitse voitu kertoa Lassille rahojen 

menneen perille. 

Lauri jatkoi konsultointia vielä 1950- ja 1960-lukujen vaihteeseen saakka, 

jolloin hän oli Asuntosäätiöllä Tapiolan alueen mittausten valvoja. Käytännön 

mittaustyöt teki Asuntosäätiöltä suoraan palkkansa saanut mittausryhmä. 

Puheenjohtajana lukuisissa ammattialan yhdistyksissä 

Laurilla riitti aktiivisuutta monien ammattialansa yhdistysten toimintaan. Lauri 

toimi Suomen kunnallisteknillinen yhdistyksen (SKTY:n) puheenjohtajana vuosina 

1965–69. Hän oli osallistunut aktiivisesti myös yhdistyksen Kiinteistöinsinöörien 

Kerhon perustamiseen 1960-luvun alkuvuosina. Kerhoa perheessä muisteltiin 

kutsutun yleisesti ”Kärkkäisen puljaksi”. SKTY toimitti Kunnallistekniikkalehteä, 

jonka toimitusvaliokunnan puheenjohtaja Lauri oli 1955–64. 

Yhdistys oli perinteisesti ollut yhteistoiminnassa pohjoismaisten vastaavien 

järjestöjen kanssa ja kutsunut aina niiden edustajia vuosikokoukseensa. Ollessaan 

yhdistyksen puheenjohtajana 1960-luvun lopulla Lauri oli tehnyt muutaman 

muun jäsenen kanssa ehdotuksen virolaisten kollegojen kutsumisesta pohjoismaiseen 

piiriin. On syytä muistaa, että tuolloin Viro oli osa Neuvostoliittoa, jossa 

Moskova tarkasti kontrolloi kaikkea kansainvälistä yhteistoimintaa eikä matkustaminen 

ulkomaille ilman erillistä kutsua ja viisumia ollut mahdollista. Lauri 

muisteli suurella lämmöllä ensimmäistä vierailuaan vuonna 1966 Viroon, missä


SKTY:n vierailu Tallinnaan 1966, kuvassa Meiel, Malmet, Loo, Kärkkäinen ja Kangropool 

Kärkkäinen ja U.V. Närvänen onnittelevat Geodeettien kerhoa 50-vuotisjuhlassa 1987, 

vastaanottajina kerhon puh.joht. Pertti Viitanen ja vpj. Aarne Veriö.


vastaanotto oli ollut erityisen sydämellinen. Tämän jälkeen virolaiset kutsuttiin 

kahdesti Suomeen. Vuosikokouksessa Tampereella oli sattunut pieni lippuepisodi. 

Kokouspaikan ulkopuolella oli tarkoitus nostaa salkoihin niiden maiden liput, 

joista kokouksessa oli vieraita. Viron kohdalla oli kuitenkin syntynyt pieni ongelma. 

Koska Viro oli Neuvostoliittoon kuuluva neuvostotasavalta, ei protokollan 

mukaan sen lippua ilman Neuvostoliiton lippua voinut nostaa salkoon. Lauri taas 

ei halunnut Neuvostoliiton lippua kokouspaikalle. Lauri oli siinä tilanteessa päättänyt, 

että ei puhuta mitään ja että puheenjohtaja Laurin vastuulla nostetaan vain 

Viron lippu ja toivotaan, ettei kukaan kiinnitä asiaan huomiota. Temppu onnistui 

eikä jälkiseurauksia syntynyt. 

Lauri pohti usein suuriakin organisaatiokuvioita. Hänen arkistossaan on 

2.12.1970 päivätty muistion luonnos, jossa esitetään maanmittaushallituksen siirtämistä 

maa- ja metsätalousministeriön alaisuudesta sisäasiainministeriön alaisuuteen. 

Pääperusteena oli, että maanmittauslaitoksen toiminta liittyy läheisesti 

kaavoitukseen ja rakennustoimintaan, joka tuolloin kuului sisäasiainministeriön 

toimialaan. Muistiota näyttää vielä parannellun 8.3.1971 päivätyssä versiossa. 

Meni vielä vuosi ja SKTY teki asiaa koskevan aloitteen Suomen kaupunkiliitolle. 

Tekikö Kaupunkiliitto asialle mitään, ei ole tiedossa. Se kyllä tiedetään, ettei 

maanmittaushallitusta siirretty sisäasiainministeriöön. Tämä organisaatiokysymys 

on noussut aika-ajoin keskusteluun myöhemminkin. Laurin pojan Riston toimiessa 

1980-luvulla ympäristöministeriössä ylitarkastajana joutui hän laatimaan 

samankaltaisen muistion – isän tekemästä muistiosta ei hänellä silloin ollut tietoa. 

Siirtoa pois maa- ja metsätalousministeriöstä, tosin ympäristöministeriöön, Ristonkin 

muistiossa ehdotettiin. 

SKTY:n aloitteesta Laurille myönnettiin yli-insinööri arvonimi vuonna 1968. 

Suomen Kunnallisteknillisen Yhdistyksen lisäksi Lauri toimi vastuullisissa tehtävissä 

seuraavissa ammattialansa seuroissa ja yhdistyksissä: Geodeettien kerho, 

Maanmittausinsinöörien Liitto, Suomen Teknillisen Seuran maanmittausinsinöörien 

kerho, Suomen Kartografinen Seura, Maanmittaustieteiden Seura, Suomen 

Fotogrammetrinen Seura, Maanmittausalan edistämissäätiö.


Muita aktiviteetteja 

Kiuruves-Seura 

Toisen maailmansodan jälkeen eli kotiseutuharrastus voimakasta kukoistuskautta. 

Helsingin seudulle muutti paljon väkeä maaseudulta, myös Kiuruvedeltä. Helsinkiin 

perustettiin vuonna 1948 Kiuruves-Seura, jonka puheenjohtajana Lauri toimi 

30 vuotta seuran perustamisesta alkaen. Lassin kotiseutuharrastus laajeni aikanaan 

Kiuruves-Seuran ohella savolaisuuteen yleisemminkin. Hän toimi pitkään 

aktiivisesti myös Savon-Seurassa. Lauri korosti usein Savon-murteen merkitystä, 

kun sillä ”voi niin paljon rikkaammin ilmaista asioita kuin kirjakielellä”. 

Lauri osallistui ahkerasti Kiuruveden kotiseutujuhliin ja oli usein myös juhlapuhujana. 

Monista hänen pitämistään puheista on säilynyt tietoja kotiarkistossa: 

–– Kotiseutujuhlassa kesällä 1960 Lauri muisteli 1900-luvun alkupuolella 

eläneen maanviljelijän Juho Pöksyläisen laajaa kotiseudun tuntemusta. 

Huolta Laurilla oli puheessa siitä, miten nuoriso saataisiin tuntemaan 

omat juurensa. 

–– Kotiseutupäivien juhlapuheessa kesällä 1967 sai Kiuruveden kehittäminen 

ilman johdonmukaista suunnittelua kritiikkiä. Syynä kritiikkiin 

saattoi olla se, että aina ei Laurin – entisen kiuruvetisen ja silloisen helsinkiläisen 

– hyvää tarkoittavia neuvoja otettu kunnassa huomioon. Hänellä 

oli puheessaan selvänä johtoajatuksena, ettei kotiseututyö saisi olla 

pelkästään taaksepäin katsovaa, vaan pitäisi nähdä myös kuvaa tulevien 

sukupolvien työskentelymahdollisuuksista ja linjata toiminnalle oikeita 

suuntaviivoja. 

–– Kiuruveden kunnan 100-vuotisjuhlissa 8.7.1973 Lauri piti puheen synnyinseudulle 

ja toi samalla terveiset entisiltä kiuruvetisiltä ja esitti onnittelut 

entiselle kotikunnalle. Huolellisesti valmisteltu puhe käsittää 

miltei 9 konekirjoitusliuskaa. Alussa Lauri kuvailee, miksi monet ovat 

joutuneet muuttamaan työn perässä pois kotikunnastaan. Sitten hän kertoo 

omia muistikuviaan lapsuutensa ajan Kiuruvedeltä. Lopulta tekstissä 

siirrytään nykypäivään ja niihin muistoihin, joita kirkonkylän katselu 

herättää. 

–– Kiuruveden kotiseutuyhdistyksellä oli juhla kesällä 1976. Lauri toi tähän 

tilaisuuteen Suomen Kotiseutuliiton tervehdyksen. Lauri kuului tuohon 

aikaan myös Suomen Kotiseutuliiton valtuuskuntaan. 

–– Kiuruvesi-päivillä 19.7.1981 Lauri piti puheen entisten kiuruvetisten 

puolesta. Puheessaan Lauri muistelee ehkä pienellä haikeudella vuosikymmenien 

takaista kotiseutuaan. Paljon olivat paikat vanhoista ajoista 

muuttuneet, mutta samalla hän oli iloinen siitä, että kehityksen ratas oli 

vierinyt eteenpäin nopeata vauhtia. Jos kesällä 1967 pidetyssä puheessa 

oli Lauri kritisoinut kunnan kehityksen suunnittelemattomuutta, niin nyt 

sai kunta kiitosta tapahtuneesta kehityksestä.


Lauri kirjoitti vuosien varrella runsaasti kotiseutunsa kehityksestä kertovia 

muisteloita paikkakunnalla ilmestyvään Kiuruvesi-lehteen. Näistä on eri aikoina 

julkaistu tusinan verran ja joitakin julkaisemattomia on jäänyt kotiarkistoon. 

Kärkkäisten sukuseura 

Lauri oli perustamassa Kärkkäisten sukuseuraa. Hän oli mukana jo ensimmäisessä 

ideointikokouksessa Helsingissä vuonna 1938. Seuran perustaminen kuitenkin 

lykkäytyi toisen maailmansodan vuoksi aina 1950-luvun alkuun. Lauri oli seuran 

hallituksessa seuran perustamisesta saakka. Hän toimi sukuvanhimpana eli seuran 

puheenjohtajana 1967–1984. Sukuseura on perustamisestaan lähtien pitänyt sukukokouksen 

joka kolmas vuosi. Lauria ei voi pitää varsinaisena sukututkijana, sen 

roolin Kärkkäisissä hoitivat muut. Sen sijaan hän vastasi sukuseuran toiminnasta 

ja piti muutenkin suvun lippua korkealla. 

Laurin kenties rakkain harrastus: sauna ja Saunaseura 

Lassi kertoi saunaharrastuksensa lähteneen lapsuudenkodista Kiuruvedeltä. Siellä 

veljekset olivat pitäneet löylykilpailuja joulu- ja uudenvuodensaunassa, mistä 

paljain jaloin oli juostu lumessa pihan yli kotitaloon. Saunaseuran jäsen Lassi oli 

vuodesta 1947. Seuran johtokunnassa hän oli pariin otteeseen vuosina 1949–54 

Lassin sauna sijaisi Espoon Gräsassa 1945, kuvassa Löfström (seisomassa), Lassi, poika 

Risto ja Salonen.


ja 1966–74. Hän toimi seuran puheenjohtajana vuosina 1969–71. Eräs hänen tärkeimmistä 

tehtävistään oli toimia tutkimussaunan rakennustoimikunnan vetäjänä, 

kun Lauttasaaren Vaskiniemen saunaa suunniteltiin ja rakennettiin vuonna 1952. 

Näitä harrastuksia hoitaessaan Lassi oli joutunut perehtymään suomalaiseen saunaan. 

Hän kirjoitti lukuisia sauna-aiheisia artikkeleita. Saunaseurassa tapasivat 

vuosien varrella monet ystävykset ja varmaan siellä saunomisen lomassa hoidettiin 

kuntoon monenlaisia muitakin asioita. 

Lassia näyttää suuresti kiinnostaneen ja varmaan ihmetyttäneen Ruotsissa 

vuonna 1949 Malmön kaupunginlääkärin ja kansanedustajan Ragnar Hussin suomalaista 

saunaa vastaan kohdistamat ”hyökkäykset”. Huss oli mm. todennut ”[– 

–] Saunalla ehkä on joitakin positiivisiakin puolia samaten kuin alkoholijuomilla, 

nyrkkeilyllä ja maratonjuoksulla. [– –] Oleskelu +55 asteen lämpötilassa on 

normaalien hygieenisten periaatteiden perusteella erittäin epäterveellistä. [– –]”. 

Lehtileikekirjassa on säilynyt useita juttuja tästä aiheesta. Suomalaiset vastasivat 

vähän samalla mitalla. Näin Antero Vartia Uudessa Suomessa 12.10.1949: ”[– 

–] Monet ruotsalaiset eivät pidä kylvystä yleensä, saunasta puhumattakaan. He 

pesevät kasvonsa ja kätensä, mutta eivät tunne mitään tarvetta käydä kylvyssä 

useammin kuin esim. kerran kuukaudessa. [– –]”. Kohu saattoi olla Saunaseuralle 

eduksi, koskapa Helsinkiin saatiin ns. tutkimussauna vuonna 1952. 

Lauria kiinnosti suuresti eri maiden saunalaitokset ja hän osallistui useaan kansainväliseen 

saunakongressiin. Ensimmäinen kongresseista lienee ollut 1956 Bielefeldissä 

Saksassa järjestetty kansainvälinen saunakongressi. Siellä Lauri piti esitelmän 

suomalaisesta saunasta ”Einige aktuelle Fragen zur konstruktionen der Sauna” 

(Eräitä ajankohtaisia kysymyksiä saunojen konstruktioissa). Laurin kotiarkistossa 

on säilynyt muistiinpanoja 1966 Münchenissä järjestetystä saunakongressista. Lauri 

oli erityisesti pannut merkille, että saksalaiset olivat aktiivisesti tutkineet saunaa ja 

kehitelleet saunan teknillisiä laitteita. Tämä kehitys huolestutti Lassia, joka pelkäsi 

Suomen jäävän vähitellen saunamaana Saksan varjoon. ”Sauna” oli Laurin mukaan 

pidettävä suomalaisena ilmiönä. Tästä hän kantoi huolta myös toimiessaan Saunaseuran 

johtotehtävissä. Saunaseurassa oli eräänä toimintamuotona suomalaista saunaa 

koskevan tietoisuuden lisääminen ulkomailla. Eipä tainnut vientitoiminnasta 

juuri mitään tulla, koska siitä ei ole jäänyt mitään dokumentteja Lassin kansioihin. 

Laurin perheen kesämökkitontille Espooseen rakennettiin hirsinen sauna vuonna 

1940. Sitä remontoitiin 1940-luvun lopulla. Saunaseuran jäsen Erkki Helamaa on 

vuosikymmeniä myöhemmin muistellut Lassin kesämökin saunaa seuraavasti: 

”Minulla oli parikymmentä vuotta sitten tilaisuus käydä Lassin saunassa. 

[– –] Se mökin sauna oli kovasti isäntänsä oloinen. Päältä päin ihan tavallinen 

sauna, mutta sisällä monia pieniä kikkoja. Lauteilla mukavat orret, 

johon sopi nostaa jalat lämpiämään.[– –] Ja pääasia eli tunnelma oli ihan 

Lassin makuinen. – Montakohan kertaa hän ehtikään elämänsä aikana saunoa? 

– No, jos lasketaan että vähintään kerran viikossa, niin siitäkin tulee 

pitkälti yli neljätuhatta kertaa, mutta kyllä sellaiselle saunamiehelle laskisin 

tuplasti. Siis arviolta kahdeksantuhatta saunakertaa miehen elämässä.”


Sauna-alan yhtiö 1940-luvulla 

Lauri aikoi eräiden kumppaneittensa kanssa 1940-luvun lopulla perustaa saunaalan 

yritystoimintaa. 

Vuonna 1949 oli perustettu Saunarakenne Oy. Yhtiön toimialana oli ”saunojen, 

pesu- ja kylpylaitosten sekä niihin kuuluvien erikoislaitteiden ja rakennusten 

lämmityslaitteiden suunnittelu, rakentaminen ja myynti Suomessa ja ulkomailla 

sekä sitä varten tarvittavien kiinteistöjen omistaminen ja hallitseminen”. Laurin 

lisäksi perustajia olivat Leo Lyytikäinen, Aarne Oksanen ja Heikki Sysimetsä. 

Toinen samaan aikaan perustettu yhtiö oli Insinööritoimisto Lämpötaito Oy. 

Tämän yhtiön toimialana oli ”lämpö- ja saniteettiteknillisten, laitteiden ja tarvikkeiden 

suunnittelu, rakentaminen, valmistaminen ja myynti sekä muu tämän alan 

liiketoiminta Suomessa ja ulkomailla ynnä kiinteistöjen omistaminen ja hallitseminen”. 

Perustajia olivat Laurin lisäksi Leo Lyytikäinen, Aarne Oksanen, Heikki 

Sysimetsä ja T. Tuomola. Sysimetsä oli myöhemmin rakennushallituksen pääjohtaja, 

Tuomola professori Valtion teknillisessä tutkimuskeskuksessa ja Lyytikäinen 

toimi rakennusalalla. 

Politiikka 

Lauri korosti kotioloissaan 1950- ja 1960-luvuilla mielellään poliittista sitoutumattomuuttaan. 

Se näkyi mm. siinä, että hänet olisi todennäköisesti 1960-luvun 

keskivaiheilla nimitetty Helsingin kaupungin kiinteistöviraston päälliköksi, jos 

hän olisi ottanut Kokoomus-puolueen jäsenkirjan. Jäsenkirjaa ei Lassi suostunut 

ottamaan eikä nimitystä tullut. 

Nuorempana Lauri oli jäsen parissakin poliittiseen oikeistoon kuuluvassa liikkeessä. 

Juuri itsenäistyneessä Suomessa oli kansallisuusaate 1920- ja 1930-luvuilla 

luonnollisesti korkeassa kurssissa. Opiskeluaikoinaan Lauri oli tiettävästi Akateemisen 

Karjala Seuran (AKS) jäsen, kuten huomattava osa sen ajan ylioppilaista. AKS:n 

jäsenistä monet liittyivät Isänmaallisen Kansanliikkeen jäseniksi. Puolue oli selvästi 

äärioikeistolainen ja sillä oli 1930-luvun lopulla eduskunnassa parhaimmillaan 14 

edustajaa. Lauri oli pari vuotta 1930-luvun puolivälissä tämän puolueen jäsen. 

Lauri oli aikoinaan innokas suojeluskuntalainen jo oppikouluvuosiltaan alkaen. 

Suojeluskuntahan ei tosin järjestönä kuulunut mihinkään poliittiseen puolueeseen. 

Myöhemmin eläkeläisenä Lauri toimi Espoossa Tapiolan Kansallisen Eläkeläisten 

(TAKE) puheenjohtajana. TAKE oli Kokoomus-puolueen järjestö. Lauri 

kuitenkin omien sanojensa mukaan koetti välttää liian läheistä sitoutumista Kokoomus-puolueeseen 

eikä suostunut lähtemään kunnallispolitiikkaan. 

Eläkepäivät 

Lauri oli 75-vuotispäivänsä tienoilla halunnut nostaa esiin työelämästä saamiaan 

kokemuksia ja tekemiään havaintoja. Hän laati neljä hieman toisistaan poikkea-


vaa syntymäpäiväkirjoitusta. Näiden yhteisenä teemana oli maanmittausinsinöörien 

laajentunut työkenttä ja maanmittauksessa tapahtunut tekninen kehitys. 

Maanmittareiden työkentän suurin tehtävä oli hänen mukaansa 1900-luvun 

alkuvuosikymmeninä ollut maatilojen jakaminen pienemmiksi yksiköiksi perillisten 

käyttöön. Sitten tehtävät 1900-luvun loppupuolella olivat laajentuneet yhdyskuntasuunnitteluun 

ja kaavojen toteuttamiseen. Teknisellä puolella – varsinaisessa 

mittauksessa ja kartan teossa – ilmavalokuvaus ja elektroninen etäisyyden mittaus 

ja tietokoneet olivat syrjäyttäneet mittanauhat. 

Lauri oli muutamaa vuotta myöhemmin, 80-vuotiaana, arvioinut olemistaan 

kirjoittamassaan muistelmatekstissä. Hän itse katsoi kuuluvansa niiden 

eläkeläisten joukkoon, joille tahtoo kasaantua tehtäviä ylen määrin. ”Sinähän 

olet joutilas hoitamaan ja tekemään sitä ja sitä”, totesi Lassi hänelle usein 

sanotun. Puheenjohtajana eri tehtävissä Lauri arvioi olleensa 80-vuotiaaksi 

tultuaan kaikkiaan n. 100 vuoden verran, kun monet tehtävät olivat vieneet 

aikaa samanaikaisesti. Hauskimmat harrastukset tuntuivat olleen suomalaisen 

saunan tutkiminen, kotiseutuharrastus ja Tapiolan eläkeseuran toiminta. 

Kuitenkin vielä näidenkin ohi eläkevuosina nousi ”osallistuminen uteliaisuusmatkoihin”. 

Varsinainen rantalomailu ei Reissu-Lassia kuitenkaan kiinnostanut. 

Eläkeläisenä hän ensimmäiseksi kiersi maapallon. Lauri kävi myös joulumatkalla 

Afrikassa, Grönlannissa, Himalajalla, Siperiassa, Alaskassa jne. 

Viisut ja tarinat 

Laurilla puhkesi välillä runosuoni kukkimaan. Hän kirjoitteli perheestä, ystävistään, 

ulkomaanmatkoistaan ja kollegoistaan lukuisia viisuja ja kronikoita. Lassin 

ammattialaan liittyvistä viisuista on tässä historiikissa mainittu pari niihin liittyvien 

tapahtumien yhteydessä. Nämä viisut ovat tämän historiikin liitteenä. 

Lauri laajensi tarinointiaan ainakin kerran elokuvan suuntaan. Lauri kirjoitti 

80-vuotispäivänsä kynnyksellä kotiarkistossa säilyneen hahmotelman filmiä 

varten. Työnimeksi luonnostelulleen Lauri oli antanut ”Erämaahan syntyi kaupunki”. 

Ajatuksena oli esittää ”lyhyesti ja havainnollisesti erään asumattomaan 

erämaahan syntyvän taajaman alku- ja kehitysvaiheita”. Tarkoituksena hänellä 

oli tehdä opetuselokuva, jossa teollisuusyhdyskunnan kehitykseen kytkettäisiin 

yleistietoutta myös maanmittaustoimituksista. Filmi olisi aloitettu 1500–1700-lukujen 

eränkäynnistä ja kaskeamisesta. Tapahtumasarja seuraaminen olisi jatkunut 

aina 1900-luvulle saakka. Perheeseen syntyi Laurin jutuista käsitys, että hän olisi 

keskustellut ideasta tunnetun teatteri- ja elokuvaohjaajan Edwin Laineen kanssa. 

Asia tuntuu sikäli uskottavalta, että Laine oli lähtöisin Iisalmelta ja synopsiksen 

tapahtumat liittyvät Pohjois-Savon historiaan. Miksi synopsis ei johtanut pitemmälle, 

se ei ole selvinnyt.


Lassin luonnekuvaa 

Lauri tuntui olevan aina jossakin touhussa. Jos ei ollut illalla menoa johonkin 

kokoukseen, niin hän istui kotonaan työpöytänsä ääressä jotakin pohtimassa ja 

suunnittelemassa. Hän paneutui suurella sitkeydellä ratkaistaviin ongelmiin. Milloin 

asia oli tärkeä eikä häntä saanut häiritä, tuli häiritsijöille kehotus ”mennä 

hiientuuttiin”. 

Puusepän taitojakin riitti. Kesämökillä nikkarinverstas oli hänen lempipaikkansa 

ja siellä korjattiin lasten puuleluja ja kehiteltiin monenlaisia pikkukikkoja. 

Kun tontille 1940-lopulla rakennettiin erillinen aitta, tehtiin sen toiseen päähän 

nikkarinverstas. Siellä oli höyläpenkki ja työkaluja jokseenkin joka lähtöön. Lauri 

kehitteli useita käytännön pikku kikkoja elämää helpottamaan. Monet tuttavat kutsuivatkin 

häntä ”Kikka-Lassiksi”. Pyykin kuivattamista helpottamaan hän rakensi 

siirrettävän kuivaustelineen (telineitä ei silloin ollut kaupoissa) sekä pyykkinarun 

kiristämistä varten pienen kapulan ja tukemista varten pyykkikeppiin ovelan 

koloratkaisun. Keittiön lattian alle Lauri viritteli viileän kalliopohjaisen kellarin, 

josta pystyi nostamaan tavarat suoraan keittiön pöydälle. Laurin kehittelemälle 

siirrettävälle pesupöydälle myönnettiin 1962 patentti. Pöytä oli eräänlainen päältä 

avattava vanerilaatikko, jota pidettiin ulkona. Laatikossa oli tilat pesuvadille, 

saippualle, paperipyyhkeille ja roskakorille. 

Lauri seurasi tarkoin ammattialansa kehitystä vielä eläkkeelläkin ollessaan. 

Lauri korosti usein, ettei työelämässä ja muutenkaan pelkkä teoreettinen tieto yksistään 

riitä. Tarvitaan myös ”hoksantoa” ja käytännön järkeä. Varsinkin Kiuruvettä 

muistellessaan hän kertoi usein maanmittariajan kokemuksistaan ja parista 

kiuruvetisestä maanmittausalan maallikosta, joiden käytännön toimet kartan tekemisessä 

ja maanmittaustoimituksen uskottuna miehenä olivat jättäneet häneen 

suuren vaikutuksen. Hän piti myös suuressa arvossa Karhumäen veljeksiä, jotka 

ilman laajoja teoreettisia opintoja pistivät 1930- ja 1940-luvuilla pystyyn lentokonetehtaan, 

liikennelentoyhtiö KAR-AIRin ja kehittivät ilmakuvausmenetelmän, 

jota Laurikin käytti mittaustöissään 1930-luvulla. 

Laurin ammattitoverit muistivat hänet lupsakkana savolaistyylisenä persoonana, 

johon sisältyi määrätietoinen sinnikkyys, mikä useimmiten vei hänen ajamansa 

asiat asetettuun tavoitteeseen. Saunaseurassa hänet muistettiin leppoisana 

ja rauhallisena puheenjohtajana kuin juuri saunasta tulleena. 

Pikapuhelimet olivat 1960-luvun lopulla suosiossa virastojen sisäisessä 

kommunikoinnissa. Lauri on kertonut, ettei hän yleensä käyttänyt sitä, koska hän 

piti ihmisten kohtaamista henkilökohtaisesti parempana tapana. 

Lauri ei tainnut olla erityisemmin innostunut taiteista. Teatterissa kyllä käytiin 

koko perheen voimalla, mutta konserteissa harvemmin. Hänestä löytyy kuitenkin 

ehkä vähän yllättävä runoiluun tai oikeammin viisujen ja kronikoiden riimittelyn 

taito. Mallina olkoon tähän historiikkiin liitetyt pari viisua. 

Lassi koki itsensä nuorekkaaksi vielä eläkevuosinaankin. Perheen piirissä 

muistetaan hänen joskus yli kahdeksankymppisenä tokaisseen jostakin tylsästä 

samanikäisten tilaisuudesta, että ”kun siellä oli vain niitä vanhuksia”.


Ansioistaan Lauri sai mm. seuraavat arvonimet ja huomionosoitukset: 

– 3. ja 4. luokan vapaudenristit miekkojen kera, sotilasansioista vuosilta 

1939 ja 1941 

– Suomen Leijonan ritarikunnan I luokan ritarimerkki 6.6.1957 

– Yli-insinöörin arvonimi Tasavallan Presidentin avoimella kirjeellä 

3.5.1968 

– Maanmittausneuvoksen arvonimi Tasavallan Presidentin avoimella kirjeellä 

8.7.1983 

– Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan maanmittarikillan kunniajäsen 

– Suomen Kunnallisteknillisen Yhdistyksen kunniajäsen 

– Saunaseuran kunniajäsen.


Lähteitä 

Ambro Kärkkäisen perheen ”Muistojen kirja” vuodelta 1932. 

Hakkarainen, Otso. Havaintoja mittarien ulkomaan excursiolta kesällä 1937. 

Hallikainen, Pekka. Diplomi-insinööri. Muistelu, kesäkuu 2009. 

Helminen, Martti ja Lukander, Aslak. Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944. Helsinki 

2004. 

Huovinen, Leo. Kiuruvesi 1873–1980. Kiuruvesi 1988. 

Julkunen, Jutta. Sadan vuoden mitat. Maanmittauksen ylin opetus Suomessa 1861–2008. 

Lahti 2008. 

Kauppa- ja teollisuusministeriön päätökset 25.11.1949 ja 13.1.1950. 

Kiuruveden taajaväkisen yhdyskunnan alueella suoritetuttujen rajankäyntitoimitusten 

pöytäkirjat. 

Kiuruveden taajaväkisen yhdyskunnan asemakaavamittaustoimituksen työsuunnitelma 

30.5.1934. 

Korkalainen, Osmo. Hautausmaalla historia vahvasti esillä. Artikkeli, Kiuruvesi-lehti 

10.8.2005. 

Kärkkäinen. Lauri. Annetut haastattelut lehtiin ja Tekniikan museoon. 

Kärkkäinen, Lauri. Ilmakuvakarttojen käyttömahdollisuus asemakaavamittauksissa. 

Maanmittaus 1/1936 

Kärkkäinen, Lauri. Kirjoitukset Kiuruvesi-lehdessä. 

Kärkkäinen, Lauri. Kiuruveden taajaväkisen yhdyskunnan rakennussuunnitelman muutosehdotus, 

28.2.1944. 

Kärkkäinen, Lauri. Kotiarkistossa säilyneet puheet, esitelmät, muistiot, lehtileikekirja, 

kronikat, ja viisut. 

Kärkkäinen, Lauri. Koulutodistukset. 

Kärkkäinen, Lauri. Muistelmatekstit. 

Kärkkäinen, Lauri. Suomen valtakunnan vanhat rajat ja itärajan käynti 1934, Helsinki 1987. 

Lauri Kärkkäisen perheen kirjeet. 

Lauri Kärkkäisen sisarten ja lasten kertomukset. 

Lauri Kärkkäisen valokuvakansiot. 

Leväinen, Kari I. Professori. Muistelu, toukokuu 2009. 

Meurman, O.I. Professori. Nauhoitettu haastattelu 1984. 

Paavolainen, Olavi. Synkkä yksinpuhelu, Helsinki 1963, s. 140–141. 

Professori V.A. Heiskasen ja puolustusvoimaintopografikunnan päällikön lausunnot heinäkuulta 

1938.


Viisu Kaavoitusalueiden jakolain ja asetuksen 

Tarkistuskomitean työstä 1958–80 

Rakentamistoiminnast’ 

ol’ uusi laki saatu 

samalla pois vanhentunut 

kaavalaki kaatu. 

Sikspä tarttiin kaavoitusta 

varten jakolaki 

selvittämään kortteleita 

sekä tonttejakin. 

Ministerit kokoon pani 

komitean oivan 

lakia ja asetusta 

viisaast’ aprikoivan. 

Näin kaupungit ja 

kauppalat 

ja maalaiskunnat saavat 

rakentamistoiminnalleen 

monenlaiset kaavat, 

joita niille uusia laki 

pakosta nyt määrää 

ettei maiden palstoitus 

nääs menis tietä väärää. 

Pykäliä ahkerasti 

komitea pohti 

Kemppainen sen asioita 

taitavasti johti. 

Kajaanissa hän ol´saanut 

opin alkeet oivat 

sieltä kuten tunnettua 

löytyi miehet roimat. 

Kemppainen ja Kekkonen 

ol’ ennen kilpapari 

pinkoilivat pallon perään, 

joskus perään Marin. 

Sihteeriksi valittiin 

het’ alunpitäin Suomaa 

viisaasti ol’ vaali tehty 

kaikkihan sen huomaa. 

Jakolait ja asetukset 

osaa melkein ulkoo 

toisille ei tieto riitä 

puoleen lähestulkoon. 

Ministeriöstä joukkoon 

tuli Jänne Erkki 

jonka kädest’ kaavaan tulee 

vahvistamismerkki. 

Hän se tuntee entuudestaan 

kaupunkien kaavat 

ne on hälle tuttuja 

kuin oman sakin naamat. 

Kaupunkien liitosta 

myös vahvistusta saatiin. 

Eetu Muren sieltä tuli 

tähän lakiraatiin. 

Komea ol’ miehellä


tuo painimiehen niska 

runsas oli Eetulla 

myös pykälien lista. 

Eetu oli syntyänsä 

papin poika oiva 

taito hällä juristin 

mutt´ messuääni roima. 

Geodeetien edustajaks´ 

saatiin Kärkkäis-Lassi 

joll´ ol´ takataskussansa 

tontinmittaus passi. 

Mielessä on Lassilla 

ain´ kaavat sekä kartat 

ja huolena ett´ mittaluvut 

olis´ tarpeeks´ tarkat. 

Lain alku yleisiä 

määräyksiä koski 

siinä tarkoin määriteltiin 

komitean posti 

Maalaiskunnan alueita 

koski toinen luku 

jotta kylätaajamille 

saatais´ herraspuku. 

Laki määräs´ tarkallensa 

mis´ on talon paikka 

ettei kylän keskustaan 

jäis´ turhan tyhjä laikka. 

Kaavaan piti merkitä 

nyt kadut sekä puistot 

poluista ja laitumista 

jää vain mieleen muistot 

Laki koski kaupunkeja 

sekä kauppaloita 

neljäs luku määräsi 

kuink´ niitä piti hoitaa. 

Asukkaita sitoo siellä 

monenlaiset kaavat 

miten tehtaat, kauppatalot 

rakentaa he saavat 

Linjaan pitää tehdä siellä 

kadut sekä torit 

jotta jonos´ ravata 

vois´ hienot auto-oriit. 

Vilskettä on katuloill´ 

ei siellä pärjää arka 

varsinkin jos joukkoon 

eksyy 

jokin maalaisparka 

Aikaisemmin kadut meni 

mutkalle ja ristiin 

usein näytti reitti vievän 

suoraan taloon vistiin. 

Nytpä täytyy tällätä 

niin korttelit kuin tontit 

ojennukseen sihdata 

kaikk´ päädyt sekä rontit. 

Tämä laki justeeraa 

nyt tarkkaan kaikki paikat 

jottei jäisi epäselväks 

minkäänlaiset haitat. 

Rasitteista annettiin 

nyt määräykset tarkat 

jos niitä tahtoi muutella 

niin pulittaa sai markat 

Puistikot ja uimarannat 

saivat tarkat rajat. 

Rekisteriin merkityks´ 

tul´ myöskin huvimajat. 

Kevähäll´ ol´ jakolaki 

valmihiksi tehty 

siihen lakiraadilta 

ne talvipuhteet ehty. 

Kesän tullen asetusta 

tekemään se alkoi 

siinä oikein tarkalleen 

se kaikki niksit halkoi. 

Joskus raati väittelikin 

oikein topakasti 

sill´ pykäliä rustasi 

se aivan vakavasti. 

Tarkoitus ol´ momenteista 

saada oikein hyvät 

jotta ne vois´ täyttää kaikki 

ehdot enentyvät. 

Eetulla ja Lassilla ol´ 

eräs kohta arka 

väittelyä heille antoi 

vanha tittel´ parka. 

Lassi tahtoi 

tontinmittaajasta 

insinöörin 

kiinteistöjä kaitsemahan 

oikein ehta köörin.. 

Asiasta väiteltiin 

ain´ eduskuntaan asti 

jotta tontinmittaajalle 

tulis´ oikee kasti. 

Ottelussa periksi ei 

antanut tuo Lassi 

kunnes saatiin mittareille 

insinöörin passi. 

Toimituksess´ selvitellä 

piti monta seikkaa 

ettei tonttiasiat nääs 

heittäis kuperkeikkaa. 

Tarkastella mihin suuntaan 

rasitetie johti 

ettei päätä pahkaa menis´ 

rakennusta kohti. 

Pyykeille pit´ laskea myös 

tarkat koordinaatit 

ettei menis sekaisin nuo 

naapureitten naatit. 

Toimituksen käsittelys´ 

piti olla tarkka 

laatia nääs pöytäkirja 

sekä piirtää kartta. 

Kun toimitus on valmiiks´ 

saatu 

maistraatti sen tutkii 

ettei tontti-insinööri 

laittomasti huhki. 

Karttoja ja papereita 

raatimiehet selaa 

kääntelevät, katselevat, 

pokeria pelaa. 

Jos toimitus ei 

huomautuksiin 

aihetta siin anna 

rekisteriin kiireen vilkkaa 

käsketään se panna.


Toisinaan pit´ hankkia 

myös tuomarilta lupa 

ettei pankin saamisille 

se ois´ liian hupa. 

Kun ol´ kaikki paperit 

selvät sekä reilas 

kirjuri ne tonttikirjan 

lehtilöille reivas. 

Tonttikirjaan suunniteltiin 

lehdet aivan uudet 

huomioon niss´ otettihin 

käytön mukavuudet. 

Kun komitea asetuksen 

loppuosaa phti 

Kemppaisell´ ol´ 

hiihtolomaa 

Suomaa puhett´ johti. 

Jos pykälien laadinnassa 

tahtoi tulla toppi 

silloin Suomaan jakolaista 

löytyi hyvä droppi. 

Väinön tietoon luotettiin 

kuin ennen ehta pappiin 

joskus sentään turvautui 

hän paksuun lakimappiin. 

Tonttikirjaa tarkastamaan 

tarttiin insinööri 

joka näissä asioiss´ 

ois´ ylin inspektööri. 

Sitä varten komitea 

vaatimukset tutki 

ettei tähän tarkastajan 

virkaan tulis´ sutki. 

Kun tarkastajan sijoituksest´ 

alkoi keskustelu 

silloin oli kokouksess´ 

aikamoinen melu. 

Ensi viuluu soitteli 

siin´ Suomaa sekä Jänne 

toinen tahtoi virkaa sinne 

toinen tahtoi tänne. 

Suomaa sekä Kärkkäis- 

Lassi 

väittelivät kilpaa 

geodeetti vai jakomittar´ 

kelpuutettais´ virkaan. 

Tarkoitus ol´ etsiä 

nääs miestä pätevätä 

hoitamaan tarkastajan 

virkaa tärkeätä. 

Kun toisen talven kinokset 

ne katuloilla suli 

niin viimeinenkin pykälä 

jo valmihiksi tuli. 

Viimeisenä huolena 

ol´ ruotsinkielen käännös 

ettei näihin säännöksiin 

tulis´ vika väännös. 

Sävel: ”Talvella Talikkalan 

markkinoilla” 

19.3.1960 

Lauri Kärkkäinen 

Viisu Wiialasta ja Lapista 

Maanjakotohtorit Wiiala ja 

Lappi 

proffaksi pyrki okei. 

Ne tietoja latas´ ja 

papereita kasas´ 

kun mieli teki Polille heill´. 

Papereita sieltä ja 

papereita täältä, 

kirjoja, kansia hyllyjen 

päältä 

ja sihteerin pöydälle ne vei. 

Polyteekin professorit 

papereita tutki 

ja hiki oli hatussa heill´, 

että professorin tuolille ei 

tulis´ sutki, 

joka glorian heiltäkin veis´. 

Ne papereita käänsi ja 

järkeä väänsi, 

hyviä ja huonoja ja lopulta 

he äänsi, 

että Wiiala pisteet ne vei. 

Kansliapäällikkö Reino R 

Lehto 

pisteet ja paperit sai. 

Hän totesi, että se 

professorin ehto 

täynnä on molemmilla kai. 

Hän paperit leimas´ ja 

ehdotuksen reivas´, 

pressan eteen tokkas, 

kohteliaast´ pokkas´, 

Wiiala viran sitten sai.


Kun korkeakouluun ei 

kelvannut Lappi, 

vaan Wiiala professoriks´ 

pääs´, 

siitäpä kiehahti Paavo 

pojan sappi 

ei sisu silloin hällä ollut 

jääss´. 

Hän Pekan rojut käänsi ja 

Arvin kirjat väänsi, 

niit´ tuomarit tutki, itse 

vielä hutki, 

ukkosta ol´ ilmassa ja 

sääss´. 

Lappi se selitti, ett´ Wiialan 

Arvi 

on seikkaillut hämärällä 

tiell´. 

Parempi ois´ maanjaossa 

hänen tietosarvi, 

se ansaittu on työllä ja 

hiell´. 

Hän tositteita seuloi ja 

kanslereita neuvoi, 

ett´ tää on kumma juttu, tuo 

Arvin lainanuttu. 

Täst´ raastuvassa otellahan 

viell´. 

Raastuvan penkillä Paavo ja 

Arvi 

ne painiskeli otsansa hiess´. 

Lappi kun saarnas´, niin 

selkäpiitä karmi, 

ett´ kepuli on Arvi tiedemies. 

Raastupa höyrysi kun Lappi 

siellä möyrysi, 

todisteita kuultiin, niit´ 

päteviksi luultiin, 

nää Pekka vainaan peruja, 

hän ties´. 

Wiiala vastas´ ett´ turhaan 

Paavo Lappi 

kaivelee jäämistöä ain´. 

Täss´ on Pekan mappi ja joka 

ainoo nappi, 

sä kadehdit kuin ennen veli 

Kain. 

Wiiala ei säiky, ei mielentila 

läiky, 

vaikk´ syyte oli raskas, ain 

Arvi hyvin vastas´, 

siit´ juorumikot jutun suurta 

sai. 

13.12.1959 

Lauri Kärkkäinen

pdf (1,7 Mb) - Maanmittaustieteiden Seura

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?