Vrouw Maria -puunÃ¤yteanalyysi - Museovirasto

Vrouw Maria hylyltä kesällä 2007 nostetun puunäytteen 

kunnon ja puun hajottajamikrobien tutkimus 

sekä puun alkuaineanalyysi. 

Veijo Kinnunen 

Pro-gradu tutkielma 

Helsingin yliopisto 

Biotieteiden tiedekunta 

Bio-ja ympäristötieteiden laitos 

Akvaattisten tieteiden osasto 

Huhtikuu 2008

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Laitos Institution – Department 

Biotieteiden tiedekunta 

Bio- ja ympäristötieteiden laitos 

Tekijä Författare – Author 

Kinnunen, Veijo 

Työn nimi Arbetets titel – Title 

Vrouw Maria hylyltä kesällä 2007 nostetun puunäytteen kunnon ja puun hajottajamikrobien tutkimus sekä puun alkuaineanalyysi. 

Oppiaine Läroämne – Subject 

Hydrobiologia 

Työn laji Arbetets art – Level 

Pro gradu tutkielma 

Tiivistelmä Referat – Abstract 

Aika Datum – Month and year 

Huhtikuu 2008 

Sivumäärä Sidoantal – Number of pages 

70 

Pro gradu työssäni tutkin Vrouw Maria hylyltä nostetun puunäytteen kuntoa ja puun hajottajien esiintymistä näytteessä. Näytteen 

kunnon selvittämiseksi määritin näytteen puulajin, puun kosteuspitoisuuden sekä tiheyden ja tarkastelin puuta röntgenkuvien sekä 

valo- ja elektronimikroskooppitutkimusten avulla. Lisäksi analysoin puun sisältämien rikin ja raudan määriä SEM-EDS menetelmällä 

ja selvitin puun hajottajamikrobien esiintymistä DNA-tutkimuksilla. 

Tutkimusten tarkoituksena oli perehtyä vettyneen arkeologisen puumateriaalin hajoamisen tutkimusmenetelmiin sekä saada tietoa 

hylkypuun hajoamisesta Vrouw Maria hylyn ympäristössä. Hylkypuun kuntoa Vrouw Maria hylyltä ei ole vastaavalla tavalla aikaisemmin 

selvitetty, lukuunottamatta vuonna 2003 tekemääni pienimuotoista esitutkimusta. Hylkypuun kunnon tutkimukset ovat 

ajankohtaisia sillä vaihtoehtoja Vrouw Maria hylyn tulevaisuuden suhteen pohditaan parhaillaan. Mahdollisuuksina ovat esimerkiksi 

hylyn nostaminen pinnalle ja museoiminen yleisön nähtäville tai “in situ” konservointi, jolloin hylkyä esiteltäisiin yleisölle erilaisten 

visualisointitapojen avulla. 

Puunäyte osoittautui metsämännyksi (Pinus sylvestris) ja ikäisekseen se oli kohtalaisen hyvin säilynyt. Vrouw Maria upposi vuonna 

1771, eikä ole syytä olettaa, että nyt tutkittu puunäyte olisi muualta kuin hylyltä peräisin. Se oli siis ennen nostamistaan maannut 

hylyn kannella 236 vuotta. Puun röntgentutkimuksella voitiin varmistaa ettei puussa ole laivamatoa (Teredo navalis), mikä olisi 

vakava uhka hylyn säilymiselle ja edellyttäisi nopeita toimenpiteitä säilymisen turvaamiseksi. Verrattaessa puun pinnasta otetun 

näytteen tiheyttä tuoreen männyn keskimääräiseen tiheyteen on näyte 23 % kevyempi, joten hajoamisen myötä se on menettänyt 

osan massastaan ja siten myös lujuudestaan. Puu olikin pinnastaan noin viiden mm:n syyvyydelle hyvin pitkälle hajonnut ja mikroskooppitutkimuksilla 

pinnan hajottajaksi todettiin jokin katkolahoa aiheuttava sieni. Syvemmällä puu on ehjempää, vaikka siellä 

havaittiin runsaasti eri asteisia bakteerien aiheuttamia hajoamisjälkiä. Bakteerit olivat selvästi levinneet syvemmälle puusolukkoon 

ydinsäteitä pitkin ja hajottaneet niiden tylppysoluja. Niitä esiintyi monin paikoin runsaasti myös ydinsäteitä reunustavien pitkittäisten 

putkisolujen onteloissa joiden sekundaariseinät olivat paikoitellen hajonneet. Bakteerien puusolukolle aiheuttamiin hajoamisjälkiin 

perustuvan morfologialuokituksen perusteella havaitut bakteerit voidaan luokitella eroosiobakteereiksi. Bakteereiden esiintymisestä 

puun pinnalla ja sisällä saatiin varmistus DNA-tutkimusten avulla. Näytteen sisäosista saatiin positiivinen tulos bakteereja tunnistavilla 

yleisalukkeilla ja pinnalta myös sulfaatin pelkistäjien alukkeilla. Lisäksi DNA-tutkimuksilla osoitettiin näytteessä olevan arkkeja. 

Alkuaineanalyysi osoitti, että puuhun on kertynyt sekä rikkiä että rautaa. Rikin määrä puussa oli keskimäärin 0,58 massaprosenttia 

ja suurimmillaan 1,31 massaprosenttia. Raudan pitoisuus oli keskimäärin 0,54 massaprosenttia. Tukholmaan museoidun Vasa - 

laivan pintapuussa on huomattavasti enemmän rikkiä, suurimmillaan 10 massaprosentin luokkaa, mikä on aiheuttanut puun konservointiongelmia. 

Portsmouthiin museoidun Mary Rose hylyn puurakenteissa on rikkiä noin yhden massaprosentin verran, mikä 

on vain hieman enemmän kuin nyt Vrouw Marian puunäyttestä mitatut pitoisuudet. Näytteen sisältämien meriveden suolojen ja 

rikin määräsuhteet osoittivat, että rikkiä on selvästi rikastunut hylkypuuhun. Luultavasti tämä johtuu hapettomissa oloissa tapahtuvasta 

bakteerien aiheuttamasta sulfaatin pelkistyksestä ja puuhun helposti diffundoituvan rikkivedyn muodostumisesta. Vaikka rikin 

määrä hylkypuussa ei lähentelekään Vasa-laivan puuosien suuria pitoisuuksia, on se syytä ottaa huomioon suunniteltaessa 

mahdollisia hylyn tai sen puuosien noston jälkeisiä konservointitoimia. Sama pätee raudan suhteen. 

Nyt nostetun puunäytteen kunnon tutkimustuloksia ei voida sellaisenaan yleistää koskemaan koko hylyn kuntoa. Vrouw Maria 

hylyn runko on tiettävästi tammea, jonka mikrobiologinen hajoaminen voi poiketa tutkitun mäntynäytteen hajoamisesta. Hylky on 

myös monimutkainen kokonaisuus, jossa on erilaisia mikroilmastoja missä olosuhteet puun hajomiselle saattavat poiketa huomattavasti 

puunäytteen ottopaikan olosuhteista. Hylyn rungon kunnon selvittämiseksi tarvitaankin lisätutkimuksia. Vaikka hylyltä ei 

voida ottaa suuria määriä näytteitä hylkyä vaurioittamatta, on mielestäni tarpeen selvittää hylyn kuntoa myös siitä harkitusti otettavien 

puunäytteiden avulla. Suosittelen varsinaisen runkopuun tutkimuksiksi ainakin valomikroskooppisia tutkimuksia ja puun 

alkuaineanalyysejä. Lisäksi on syytä jatkaa ei-kajoavien menetelmien, kuten veden alla tehtävien ultraäänitutkimusten kehittämistä 

sekä tässä aloitettujen DNA-tutkimusten tekemistä hajottabakteerien ja sienten lajien määrittämiseksi. 

Avainsanat – Nyckelord – Keywords 

Vrouw Maria, hylkytutkimus, hylkypuu, katkolaho, eroosiobakteeri, Teredo navalis, rikki, rauta, SEM, SEM-EDS, LM, röntgen, 

alkuaineanalyysi 

Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited 

Viikin tiedekirjasto, Museoviraston meriarkeologinen yksikkö, Turun maakuntamuseon kirjasto, Tvärminnen eläintieteellinen asema 

Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information 

2

SISÄLTÖ 

1) JOHDANTO .......................................................................................................................................... 4 

1.1. TUTKIMUKSEN TAUSTAA................................................................................................................... 4 

1.2. TUTKIMUKSEN TARKOITUS ............................................................................................................... 5 

1.3. VROUW MARIA ................................................................................................................................. 6 

1.4. YMPÄRISTÖOLOSUHTEET VROUW MARIA HYLYLLÄ......................................................................... 8 

1.5. PUUNÄYTE ........................................................................................................................................ 9 

1.6. PUUN KOSTEUSPITOISUUS JA TIHEYS............................................................................................... 10 

1.7. PUUN RÖNTGENTUTKIMUS .............................................................................................................. 10 

1.8. PUUN MIKROSKOOPPITUTKIMUKSET ............................................................................................... 12 

1.8.1. Puun rakenne ja kemiallinen koostumus ................................................................................ 12 

1.8.2. Puun tunnistamisesta.............................................................................................................. 14 

1.8.3. Puun mikrobiologinen hajoaminen ........................................................................................ 15 

1.9. ALKUAINEANALYYSI ...................................................................................................................... 17 

1.9.1 Rikki ja rauta puuhylkyjen uhkana.......................................................................................... 17 

1.9.2. Rikin ja raudan kerääntyminen puusolukkoon meriympäristössä .......................................... 18 

1.9.3. Alkuaineanalyysin tausta ja teoriaa ....................................................................................... 21 

1.10. DNA-TUTKIMUKSET ..................................................................................................................... 22 

1.10.1. Arkit, bakteerit ja sienet ....................................................................................................... 22 

1.10.2. Mikrobien tunnistus DNA-tutkimusten avulla ...................................................................... 23 

2) AINEISTO JA MENETELMÄT ....................................................................................................... 24 


2.2. RÖNTGENTUTKIMUS........................................................................................................................ 25 


2.3.1. Puulajimääritys ...................................................................................................................... 26 

2.3.2. Puun valomikroskooppitutkimukset (LM)............................................................................... 27 

2.3.3. Puun elektronimikroskooppitutkimukset (SEM) ..................................................................... 28 

2.3.4. Valo- ja elektronimikroskooppinäytteiden arviointi............................................................... 29 


2.5. DNA-TUTKIMUKSET ....................................................................................................................... 31 

3) TULOKSET ......................................................................................................................................... 34 


3.2. RÖNTGENTUTKIMUS........................................................................................................................ 35 



3.3.2. Puun valo- ja elektronimikroskooppitutkimukset ................................................................... 37 



4) TULOSTEN TARKASTELU............................................................................................................. 53 


4.2. PUUN RÖNTGENTUTKIMUS .............................................................................................................. 54 



4.3.2. Valo- ja elektronimikroskooppitutkimukset............................................................................ 56 



4.6. YHTEENVETO.................................................................................................................................. 63 

KIITOKSET: ............................................................................................................................................. 65 

KIRJALLISUUS: ...................................................................................................................................... 66 

3

1) Johdanto 

1.1. Tutkimuksen taustaa 

Tämä työ sai alkunsa jo vuonna 2003, jolloin pääsin kolmanneksi sukeltajaksi Ari 

Ruuskasen ja Niko Napun mukaan Vrouw Maria hylyllä tutkimusta tekevään biologiryhmään. 

Juha Flinkman oli myös perehtynyt hylyn tutkimuksiin ja hänen ehdotuksestaan 

aloin selvittää mahdollisuutta hylkypuuta hajottavien mikrobien tutkimuksiin. Silloisen 

Suomen Merimuseon henkilökunta kiinnostui esittämästäni tutkimussuunnitelmasta 

ja sain luvan tehdä alustavia kartoituksia hylyllä ja syvyyksistä jopa tuotiin pieni 

puupala pinnalle. Tästä puupalasta teimme Helsingin Yliopiston Kasvimuseolla Tuuli 

Timosen ja Pirkko Harjun kanssa ensimmäiset valomikroskooppileikkeet, joiden tuloksena 

syntyi tähän tutkimukseen johtanut esitutkimus (Ruuskanen ym. 2004). 

Esitutkimuksen valmistuttua jäivät nämä tutkimukset osaltani muutamaksi vuodeksi. 

Mutta viime kesänä Museoviraston meriarkeologisen yksikön konservaattori Ulla Klemelä 

pyysi minua katsomaan elektronimikroskoopilla Vrouw Marian hylylle MoSS 

projektin yhteydessä vuonna 2002 vietyjä puunäytteitä. Nämä näytteet piti suunnitelman 

mukaan analysoida vuonna 2007. 

Kesällä 2007 hylyllä kuitenkin vallitsivat erittäin huonot olosuhteet, eikä hylylle viisi 

vuotta aiemmin vietyjä näytteitä saatu tuotua ylös. Sen sijaan hylyn kannelta nostettiin 

pinnalle irtonainen pala varsinaista hylkypuuta ja päätimme meriarkeologisen yksikön 

tutkijoiden kanssa aloittaa sen tutkimukset. Näistä tutkimuksista aloin tehdä tätä poikkitieteellistä 

gradutyötäni, jossa yhdistyvät meribiologia, kasvianatomia ja mikrobiologia 

ja lisäksi mukana on hiukan fysiikkaa, kemiaa ja molekyylibiologiaa. 

Olen saanut työn tekemiseen runsaasti ohjausta sekä teknistä apua laitteiden ja kameroiden 

käyttöön. Ohjaamassa ja avustamassa on ollut oman alansa asiantuntijoita puuanatomian, 

mikrobiologian, alkuaineanalytiikan, puun röntgentutkimusten ja DNAtutkimusten 

aloilta sekä Museoviraston meriarkeologisesta yksiköstä. Viimeksi mainittu 

myös rahoitti tutkimusta yhdessä Suomen Kulttuurirahaston kanssa. 

Osa työssä olevista kuvista on muiden kuin itseni ottamia. Näissä olen maininnut kuvaajat 

erikseen kuvatekstissä. Ne kuvat, joissa ei ole mainintaa kuvaajasta ovat omiani. 

4

1.2. Tutkimuksen tarkoitus 

Opinnäytetyöni koostuu useasta eri osatutkimuksesta, jotka saattavat vaikuttaa irrallisilta 

tai päällekkäisiltä. Kukin tutkimus antaisi jo yksin tehtynä varsin hyvin tietoa puunäytteen 

kunnosta, mutta tekemällä useita erilaisia tutkimuksia haluan saada siitä mahdollisimman 

tarkan kuvan sekä myös testata ja opetella hylkypuun kunnon tutkimuksissa 

käytettäviä menetelmiä. 

Sana puu on moniselitteinen ja sitä käytetään tavallisesti laajemmassa merkityksessä, 

kuin kuvaaman varsinaista puusolukkoa tai puuainetta. Käytän tässä työssä kuitenkin 

sanaa puu ajoittain myös silloin, kun tarkoitan varsinaista puusolukkoa. 

Mikroskooppitutkimusten avulla tarkoitukseni on määrittää näytteen puulaji ja selvittää 

puun kuntoa solutasolla. Käytän tutkimuksiin sekä valo- että elektronimikroskooppia, 

koska uskon niiden yhdessä antavan enemmän tietoa puun soluseinien kunnosta ja hajottajamikrobien 

esiintymisestä puussa, kuin kumpikaan yksin antaisi. Röntgentutkimuksilla 

taas haluan varmistaa, ettei puunäytteessä ole laivamatoa (Teredo navalis), 

joka on erittäin tehokas puun hajottaja meriympäristössä (Didžiulis 2007). 

Alkuaineanalyysien avulla yritän selvittää onko puunäytteeseen kerääntynyt rikkiä ja 

rautaa. Puuhun kerääntyneet rikki- ja rautayhdisteet voivat aiheuttaa konservointiongelmia 

pintaan nostetulle puuhylylle, kuten on käynyt esimerkiksi Vasa-laivan ja Mary 

Rosen hylyillä (Sandström ym. 2002; Sandström ym. 2005; Fors & Sandström 2006; 

Wetherall ym. 2007). Alkuaineanalyysin avulla voidaan saada viitteitä siitä, onko 

Vrouw Maria hylyllä odotettavissa vastaavia ongelmia, jos se päätetään nostaa pinnalle. 

DNA tutkimusten tarkoituksena on kokeilla onnistuuko mikrobi DNA:n eristäminen 

vettyneestä, 236 vuotta meren syvyyksissä maanneesta puunäytteestä, testata PCRtutkimusmenetelmiä 

ja yrittää näytteessä mahdollisesti esiintyvien mikrobien tunnistamista 

ryhmätasolle: arkit - bakteerit - sienet. Mikäli arkkeja ja bakteereita löytyy, yritän 

selvittää onko näytteessä sulfaatin pelkistäjiä, sillä niiden läsnäolo puussa mahdollistaisi 

pelkistyneiden rikkiyhdisteiden kertymisen puuhun. 

Lisäksi määritän puun kosteusprosentin ja tiheyden, joiden avulla voidaan myös tehdä 

päätelmiä puun hajoamisasteesta. Puun kosteuspitoisuuden ja tiheyden mittausta käytettiin 

yhtenä puun kunnon arviointimenetelmänä Suomen Merimuseon koordinoimassa 

5

MoSS-projektissa vuosina 2001-2004, jossa Vrouw Maria hylky oli mukana yhtenä 

tutkimuskohteena (Palma 2004). 

1.3. Vrouw Maria 

Hollantilainen purjealus Vrouw Maria oli matkalla Amsterdamista Pietariin syys- lokakuussa 

1771. Pimeänä ja myrskyisenä lokakuun kolmannen päivän yönä laiva eksyi 

kurssiltaan ja osui karille Saaristomeren eteläosassa. Karilleajossa syntyneet vauriot 

eivät johtaneet aluksen välittömään uppoamiseen ja miehistö pystyi purjehtimaan vuotavan 

laivan turvaan läheisen luodon rantaan. Usean päivän ajan miehistö yritti pumpata 

laivaa tyhjäksi vedestä ja pelastaa sen lastia. He viettivät yönsä maissa palaten päivisin 

laivan ja sen lastin pelastustöihin, kunnes lokakuun yhdeksännen aamun valjetessa laiva 

oli kadonnut. Edellisenä iltana keli oli muuttunut huonoksi ja etelän ja kaakon välinen 

tuuli oli voimistunut. Laiva oli yön aikana irronnut kiinnityksistään ja ajelehtinut ulos 

merelle, missä se upposi (Leino 2002; Pelanne & Tikkanen 2007). 

Vrouw Marian hylkyä ei yrityksistä huolimatta löydetty sen uppoamisen jälkeen ja sen 

olinpaikka pysyi arvoituksena aina vuoteen 1999 asti. Kesäkuun 28 päivä, systemaattisten 

etsintöjen tuloksena, Rauno Koivusaari kumppaneineen löysi Vrouw Marian hylyn 

41 metrin syvyydestä Saaristomeren eteläosasta (kuva 1). Hylky makasi pohjassa kokonaisena 

ja purjehdusasennossa ja vaikutti hyvin säilyneeltä (Leino 2002; Pelanne & 

Tikkanen 2007). 

Vrouw Maria hylky on Suomen valtion omaisuutta ja sen hoidosta ja tutkimuksista vastaa 

Museovirasto. Hylyllä on tehty meriarkeologisia tutkimuksia sen löytämisestä lähtien 

ja sen kuntoa on kartoitettu Suomen Merimuseon koordinoiman laajan kansainvälisen 

MoSS-projektin yhteydessä vuosina 2001-2004. Vrouw Maria oli yksi neljästä merkittävästä 

eurooppalaisesta hylystä, joita MoSS-projetissa tutkittiin (Alvik & Tikkanen 

2004; Pelanne & Tikkanen 2007). 

Vrouw Maria hylky on edelleen ajankohtainen ja se on saanut huomiota osakseen myös 

julkisuudessa, sillä sen lastin mukana on tiettävästi ollut Venäjän keisarinna Katariina 

Suurelle matkalla olleita arvokkaita maalauksia. Hylyn saama julkisuus lienee tutkimusten 

jouduttamisen kannalta ollut myönteinen asia, mutta julkisuudessa on myös liikkunut 

hyvin epärealistisia arvioita liittyen hylyn nostoon ja museointiin. On ymmärrettävää, 

että yleisö haluaisi nähdä hylyn museoituna, mutta ennen kuin tähän päästään, on 

6

hylyllä tehtävä huomattavasti enemmän sen kuntoon liittyvää tutkimusta, kuin tähän 

mennessä on tehty. Tämä on tärkeää jotta ei hätäilemällä tuhottaisi sitä meriarkeologista 

aarretta, mikä nyt näyttää säilyneen hyvin. 

Vrouw Maria hylyn sijainti vaikuttaa merkittävästi tutkimusten etenemiseen. Se sijaitsee 

hyvin avoimella paikalla, missä jo kohtalainen tuuli estää sukellustukialuksen toiminnan 

(kuva 1). Sukeltajat voivat tavallisella paineilmalla sukeltaessaan toimia vain 

rajoitetun ajan (n. 15-20 minuuttia) kerrallaan hylyllä, eikä tällaisia sukelluksia yleensä 

voi tehdä kuin kaksi kertaa päivässä lyhyen ajanjakson aikana. Erityiskoulutuksella ja 

seoskaasuilla sukellettaessa voidaan sukellusaikoja jonkin verran pidentää. Mutta kun 

kuvitellaan sitä työmäärää, mikä tarvittaisiin hylyn ja sen lastin nostamiseen niitä vahingoittamatta, 

on helppo ymmärtää miksi nostoa ei haluta kiirehtiä. 

Nykyinen suuntaus vedenalaisten muinaisjäännösten säilyttämisessä on ”in situ” konservointi, 

eli muinaisjäännösten säilymisen varmistaminen siinä ympäristössä, missä ne 

löydettäessä ovat (Gregory 1998; Curci 2006). Tätä mahdollisuutta tutkitaan myös 

Vrouw Maria hylyn kohdalla pinnalle nostamisen vaihtoehtona. In situ konservointiin 

liittyvät myös erilaiset hylyn visualisointihankkeet, joiden avulla tietoa hylystä voidaan 

tuoda yleisön nähtäville (Leino ym. 2004; Pelanne & Tikkanen 2007). 

Kuva 1: Vrouw Maria hylyn sijainti Saaristomeren eteläosassa. Kuva: Mikko Rautala, Museovirasto. 

7

1.4. Ympäristöolosuhteet Vrouw Maria hylyllä 

Itämeri on murtovettä, jonka pintaveden suolapitoisuus vaihtelee jokisuistojen lähes 

makeasta vedestä Kattegatin 20-35 promillen (‰) suolapitoisuuteen. Suomenlahden 

länsiosassa ja Saaristomeren eteläosassa pintaveden suolapitoisuus on noin 6-7 ‰. Koska 

Itämeri on Tanskan salmien kautta yhteydessä Kattegatiin ja Pohjanmereen, virtaa 

sieltä jonkin verran suolaista vettä Itämereen. Suolaisempi vesi on raskaampaa ja se 

pysyttelee omana kerroksenaan pohjan tuntumassa. Itämerelle onkin tyypillistä suolapitoisuuden 

kerrostuneisuus, jonka harppauskerros eli halokliini on noin 60-80 metrin 

syvyydessä varsinaisella Itämerellä ja Suomenlahden länsiosan syvänteissä. Koska Itämeri 

on matala vesiallas, keskisyvyyden ollessa 54 metriä, ei tätä suolapitoisuuden kerrostuneisuutta 

havaita matalilla alueilla (Aniansson 1989; Myrberg ym. 2006). 

Myös Itämeren pintavesi kerrostuu lämpötilaerojen takia kesäaikaan. Kesällä pintavesi 

lämpenee noin 16- 20 °C:een ja koska lämpimän veden tiheys on pienempi kuin kylmän 

alusveden, muodostuu vesipatsaaseen lämpötilakerrostuneisuus. Tämän kerroksen jyrkkä 

vaihettumisvyöhyke eli termokliini on kesäisin noin 15-20 metrin syvyydessä ja sen 

alla veden lämpötila jää usein 4-6 °C:een. Sekä suolaisuuden, että lämpötilan aiheuttama 

vesipatsaan kerrostuneisuus on hyvin voimakas. Termokliini eristää tehokkaasti 

pintaveden syvävedestä ja halokliini päällään olevan makeamman veden syvännevedestä. 

Tästä seuraa, että syvällä vesi on kylmää vuoden ympäri, ja veteen liuenneiden ravinteiden 

ja kaasujen vaihto pintaveden kanssa on kesäaikaan rajoittunutta (Aniansson 

1989; Myrberg ym. 2006). 

Lämpimässä ja valoisassa pintakerroksessa on kesäisin käynnissä voimakas kasviplanktonin 

perustuotanto, josta suuri osa aikaa myöten päätyy eri muodoissa meren pohjaan, 

missä sitä hajottavat erilaiset pohjaeläimet ja mikrobit. Tämän orgaanisen aineksen hajotustoiminnan 

ja eri vesikerrosten välisen rajoittuneen veteen liuenneiden kaasujen 

vaihtumisen seurauksena voi termokliinin eristämästä syvästä vedestä kesän aikana kulua 

happi loppuun. Syksyllä pintaveden jäähtyessä tämä termokliini kuitenkin purkautuu, 

jolloin pinta ja syvävesi sekoittuvat ja syvävesi hapettuu jälleen. Halokliinin esiintymisessä 

ei sen sijaan ole samanlaista vuodenaikaisvaihtelua, joten sen alla olevassa 

syvännevedessä voi olla pidempiaikainen happikato (Niemi 1984; Aniansson 1989). 

Merentutkimuslaitos teki Vrouw Maria hylyn ympäristössä ympäristöolosuhteiden vuodenaikaisseurantaa 

syyskuun 2002 ja elokuun 2003 välisenä aikana. Hylyllä vallitsee 

8

merialueelle tyypillinen, edellä kuvatusta vesipatsaan lämpötilakerrostuneisuudesta johtuva 

vuodenaikaisvaihtelu lämpötilan, suolapitoisuuden ja veteen liuenneen hapen määrien 

suhteen. Loppusyksyllä 2002 hylkyä ympäröivän veden happipitoisuus oli alle 1 

ml/l, kunnes lokakuun 23 päivä kerrostuneisuus murtui ja vesipatsas sekoittui pohjaan 

saakka. Tämän jälkeen hapen määrä pysyi korkeana (noin 8 ml/l) aina huhtikuun puoliväliin 

2003 asti, jolloin vesipatsas alkoi jälleen kerrostua. Kesän 2003 aikana hapen 

määrä väheni melko tasaisesti syksyyn asti, saavuttaen noin 2 ml/l arvon (Hietala ym. 

2004). 

Lämpötila hylyllä vaihteli talven -0,4 °C:sta syystäyskierron aikaan mitattuun 8,1 

°C:een. Lämpötila pysyi nollan asteen tuntumassa koko talven ajan eikä kesälläkään 

noussut juuri kuutta astetta korkeammalle. Suolaisuus pohjalla vaihteli 5,5 ja 6,6 promillen 

välillä ollen suurimman osan vuodesta lähellä korkeinta lukemaa. Veden pH 

vaihteli 7,03 ja 7,16 välillä (Hietala ym. 2004). 

1.5. Puunäyte 

Tutkimuksessa tarkasteltava puunäyte nostettiin Vrouw Maria hylyn kannelta 

25.7.2007. Näytteen toi pintaan Merentutkimuslaitoksen erikoistutkija Juha Flinkman, 

joka oli kesän 2007 tarkastusmatkalla kuvaamassa hylkyä. Näyte on hylyn kannelta sen 

oikean laidan keskiosassa maannut irtonainen puupala ja se lienee peräisin kannelle 

romahtaneesta takilasta tai partaasta (kuva 2a). Puu on pituussuunnassa haljennut ja sen 

pidempi osa on noin 84 cm pitkä, 11 cm leveä ja 8 cm korkea (kuvat 2 b ja 2c). 

Kuva 2: a) Kannelta nostetun irtonaisen puupalan sijaintialue on piirroksessa punaisen ympyrän kohdalla. 

b) ja c) Näytepala on haljennut pituussuuntaan kahdeksi erilliseksi palaksi. Piirros a) Tiina Mertanen, 

kuvat b) ja c) Ulla Klemelä. 

9

1.6. Puun kosteuspitoisuus ja tiheys 

Puu on hyvin huokoista materiaalia, joka on suurelta osin rakentunut pitkittäisistä putkisoluista, 

joista osa on onttoja ilman solun sisältöä (kuva 3a). Putkisolut osallistuvat 

aineiden kuljetukseen puun osasta toiseen ja niitä reunustaa pääasiassa selluloosa- ja 

ligniinipitoinen soluseinä. Lisäksi puussa on mm. poikittaisia ydinsäteitä, jotka lisäävät 

sen huokoisuutta. Kun puu joutuu veden alle, täyttyvät nämä ontelot vähitellen vedellä 

eli puu vettyy. Puun hajotessa osa sen soluseinistä häviää ja puuhun voi imeytyä enemmän 

vettä. Tällöin sen kosteusprosentti kasvaa ja tiheys pienenee. Mittaamalla ja laskemalla 

puun kosteusprosentti ja tiheys voidaan tehdä päätelmiä puun hajoamisasteesta. 

Puun kosteuspitoisuuden ja tiheyden mittausta käytettiin yhtenä puun kunnon arviointimenetelmänä 

myös Suomen Merimuseon koordinoimassa MoSS-projektissa. Siinä tutkittiin 

muun muassa ympäristöolosuhteiden vaikutusta veden alle vietyyn puuhun kolmen 

merkittävän Eurooppalaisen puuhylyn uppoamispaikalla. Hylyiltä otettiin pohjaan 

viedystä puusta näytteet kolmen tai viiden kuukauden ja 12 kuukauden pohjassa olon 

jälkeen. Yksi tutkitusta hylyistä oli tässä tutkimuksessa mukana oleva Vrouw Maria 

hylky (Palma 2004). Olen koonnut tutkimuksen tausta-aineistoksi MoSS projektissa 

mukana olleille puuhylyille viedyistä mäntynäytteistä tehdyt vesipitoisuuden ja tiheyden 

tulosten vaihteluvälit ja laskenut tulosten keskiarvot taulukkoon 1. 

Taulukko 1: MoSS projektissa kolmelle puuhylylle vietyjen puunäytteiden kosteuspitoisuus (MC) ja 

tiheys (R). Vrouw Marialta ja Burgzand Noord hylyiltä otettiin ensimmäiset näytteet kolmen kuukauden 

pohjassa olon jälkeen ja Darsser Kogge hylyltä viiden kuukauden jälkeen. Keskiarvojen perässä on suluissa 

mainittu mittausten määrä. Taulukko tehty Palma 2004 perusteella ja siinä on mukana arvot vain 

mäntynäytteistä. 

Vaihteluväli 3/5kk Keskiarvo 3/5kk Vaihteluväli 12kk Keskiarvo 12 kk 

Hylky MC (%) R (g/cm3) MC (%) R (g/cm3) MC (%) R (g/cm3) MC (%) R (g/cm3) 

Vrouw Maria 146,5-170,3 0,42-0,47 162,96 (5) 0,44 (5) 145,3-208,1 0,36-0,47 175,72 (5) 0,42 (5) 

Darsser Kogge 104,4-236,7 0,33-0,58 161,58 (5) 0,46 (5) 157-177,3 0,41-0,45 165,98 (4) 0,43 (4) 

Burgzand Noord 71,6-127,7 0,51-0,72 106,78 (5) 0,59 (5) 69,6-157,2 0,45-0,74 132,65 (4) 0,53 (4) 

1.7. Puun röntgentutkimus 

Röntgenkuvaamalla puunäyte voidaan nähdä onko siihen iskenyt yksi hylkypuun pahimmista 

vihollisista, laivamato (Teredo navalis) (Didžiulis 2007). Harhaanjohtavasta 

nimestään huolimatta laivamato kuuluu nilviäisten pääjaksoon (Mollusca) ja simpukoiden 

(Bivalvia) luokkaan. Sen kuori on eläimen hoikan matomaisen osan toisessa päässä 

10

ja kuoren avulla se kaivertaa tiensä puun sisälle. Laivamadolla on pelaginen eli vapaassa 

vedessä elävä toukka. Asetuttuaan puuhun toukka alkaa kasvaa aikuiseksi, joka elää 

koko lopun elämänsä samassa puussa. Se pystyy käyttämään ravintonaan puun selluloosaa, 

mutta se myös suodattaa sifoneillaan planktonia ympäröivästä vedestä (Storer ym. 

1979, Hoppe 2002). Laivamato kaivertaa puuhun halkaisijaltaan noin 1cm:n kokoisia 

käytäviä, jotka se verhoaa kalkkikuorella. Nämä käytävät näkyvät paljain silmin, kun 

niitä on paljon, mutta satunaiset käytävät saa parhaiten varmistettua puun röntgenkuvauksella. 

Itse laivamato voi kasvaa yli 45 cm:n mittaiseksi (Storer ym. 1979; Didžiulis 

2007). 

Laivamatoa ei toistaiseksi ole tavattu pohjoiselta Itämereltä, mutta Ruotsin länsirannikolla 

sekä Tanskan ja Saksan rannikolla sitä esiintyy Kattegatin alueelta aina Malmö- 

Rostock linjalle asti (Bonsdorff 2006; Westin ym. 2006; Didžiulis 2007). Myös Pohjanmereltä 

sitä on havaittu Weserin estuaarion matalista suolapitoisuuksista Bremerhavenin 

sataman alueella pohjois Saksassa (Tuente ym. 2002). Laivamadon leviämistä 

varsinaiselle Itämerelle vaikeuttaa Itämeren matala suolapitoisuus, sillä lisääntyäkseen 

eläin vaatii vähintään 11 ‰:n suolapitoisuuden (Norman 1977). Aikuinen yksilö kuitenkin 

sietää epäsuotuisia ympäristöolosuhteita varsin hyvin ja selviää pitkiä aikoja 

hengissä myös viiden promillen suolapitoisuudessa (Miller 1926). Altistuessaan ilmalle 

tai makealle vedelle se voi suojautua onkaloonsa sulkemalla kaksi ovenkaltaista kalkkilevyä, 

jolloin se voi pysyä hengissä jopa kolme viikkoa (Hoppe 2002). Myös laivamadon 

pelaginen toukka selviää noin viiden promillen suolapitoisuudessa (Hoagland 

1986). 

Laivamato ja sen tekemät käytävät voidaan nähdä röntgenkuvista erinomaisesti (Tuente 

ym. 2002). Röntgentutkimuksia käytettiin myös MoSS-projektissa, jossa laivamatoa 

löydettiin Alankomaiden Waddenin meren länsiosassa sijaitsevan Burgzand Noord 10 

hylyn röntgennäytteistä. Hylylle vietiin tammi ja mäntynäytteitä, jotka otettiin ylös 

kolmen ja 12 kuukauden kuluttua. Jo kolmen kuukauden näytteissä havaittiin viitteitä 

laivamadon hyökkäyksestä, mutta erityisen selviä jäljet olivat 12 kuukauden mäntynäytteessä. 

Vrouw Maria hylyltä tutkituissa vastaavissa näytteissä ei laivamatoa havaittu 

(Palma 2004). 

Toinen pohjoisen pallonpuoliskon valtamerissä yleinen ja puuta nopeasti tuhoava eläin 

on äyriäisiin (Crustacea) kuuluva porasiira (Limnoria lignorum, Limnoria sp.). Porasiira 

11

ei kuitenkaan pysty elämään Itämeren suolapitoisuuksissa, sillä jo 6,5 ‰ suolapitoisuus 

on sille vuorokauden kuluessa tappava (Miller 1926). Porasiira ei myöskään pysty porautumaan 

puuhun alle 10 promillen suolapitoisuudessa (Eltringham 1961). Itämeren 

tuntumasta porasiiraa on tavattu ainakin Ruotsin länsirannikolta Kristinebergin meribiologisen 

tutkimusaseman edustalta, missä suolapitoisuus vaihtelee 26 - 34 promillen välillä 

(Westin ym. 2006). Myös porasiiran esiintyminen puunäytteessä on mahdollista 

varmistaa röntgenkuvista. 

Röntgenkuvista on voidaan myös nähdä puuhun diffundoituneita raudan ja muiden metallien 

suoloja (Lehmann ym. 2005; Leena Tomanterä 2007, henk. koht. tiedonanto). 

Tämä perustuu siihen, että läpivalaistaessa esinettä tai organismia röntgensäteillä on sen 

sisältämillä raskaammilla alkuaineilla, kuten metalleilla säteilyn vaimeneminen suurempaa, 

kuin kevyillä alkuaineilla (Lehmann ym. 2005). Röntgenkuvassa nämä alueet, 

jotka ovat läpäisseet vähemmän säteilyä, nähdään vaaleina ja enemmän säteilyä läpäisseet 

alueet tummina (Holmberg & Perkkiö 1988). Käytännössä tämä siis tarkoittaa, että 

puuaines hyvin säteilyä läpäisevänä on kuvissa tummempi kuin sen sisältämät metallisuolat. 

Koska röntgentutkimukset eivät tuhoa tutkittavaa materiaalia, ovat ne hyvin 

käyttökelpoisia arkeologisissa tutkimuksissa (Lehmann ym. 2005). 

1.8. Puun mikroskooppitutkimukset 

1.8.1. Puun rakenne ja kemiallinen koostumus 

Tutkimuksessa tarkasteltava puu tiedettiin aikaisessa vaiheessa havupuuksi, joten keskityn 

tässä kappaleessa kuvaamaan lähinnä havupuun puusolukon rakennetta ja kemiallista 

koostumusta. Käsittelen aihetta myös vain siinä laajuudessa, mitä tarvitaan tutkimuksen 

kannalta oleellisten puun hajoamiseen liittyvien asioiden ymmärtämiseksi. 

Havupuun rungon puusolukko muodostuu suurimmaksi osaksi pitkittäisistä putkisoluista 

(trakeidit), jotka toimivat veden ja siihen liuenneiden aineiden kuljetusreittinä puun 

juurista lehtiin ja myös tukisolukkona. Putkisolut ovat suippopäisiä ja niitä sanotaan 

suippusoluiksi (prosenkyymisolut). Lisäksi puussa on tylppäpäisiä varasto- ja eritesoluja, 

joita sanotaan tylppysoluiksi (parenkyymisolut). Niitä on esimerkiksi ydinsäteissä ja 

pihkatiehyissä, eivätkä ne yleensä ole puutuneita. Rungon poikkileikkauksessa nähdään 

sisäkkäisiä vuosilustoja eli vuosirenkaita. Ne muodostuvat ohutseinäisiä suurionteloisia 

soluja sisältävästä kevätpuusta ja paksuseinäisiä ja pienionteloisia soluja sisältävästä 

12

kesäpuusta. Kevätpuu syntyy kasvukauden alussa nopean kasvuvaiheen aikana ja kasvun 

myöhemmin hidastuessa on tuloksena kesäpuuta (Fagerstedt ym. 2005; Jääskeläinen 

& Sundqvist 2007). 

Varsinaisen puuaineksen eli ksyleemin ulkopuolella on rungossa yhden solukerroksen 

paksuinen jälsi, joka saa aikaan rungon paksuuskasvun sekä puuaineksen että puun kuoren 

suuntaan. Jällen ulkopuolella on kuoren sisin osa nila, joka on erikoistunut yhteyttämistuotteiden 

kuljetukseen lehdistä puun muihin osiin. Monien havupuiden puussa on 

myös pihkatiehyitä ja puun pinnasta säteittäisesti sisäänpäin kulkevia kapeita ydinsäteitä 

(kuva 3a). Ydinsäteet toimivat kuljetusreittinä nilan ja puuaineksen välillä ja muun muassa 

yhteyttämistuotteet pääsevät kulkemaan tätä reittiä nilasta puuhun. Puun putkisolujen 

seinissä on myös huokosia, jotka mahdollistavat aineiden liikkumisen solusta toiseen 

(Fagerstedt ym. 2005; Jääskeläinen & Sundqvist 2007). 

Puuvartisilla kasveilla on jäykät puutuneet soluseinät. Soluseinien jäykkyys johtuu pääasiassa 

niiden sisältämästä puuaineesta eli ligniinistä sekä ligniinin, selluloosan ja hemiselluloosan 

keskinäisestä järjestäytymisestä soluseinärakenteessa. Ligniini on soluseinässä 

limittäin selluloosan ja hemiselluloosan kanssa (Kärkkäinen 2003; Jääskeläinen & 

Sundqvist 2007). 

Putkisolujen seinä koostuu useasta eri kerroksesta (kuva 3b). Solujen välinen keskilevy 

eli välilamelli muodostuu pääasiassa ligniinistä ja pektiiniaineista. Sen sisäpuolella on 

primääriseinä, jossa on ligniiniä ja hemiselluloosaa sekä jonkin verran selluloosaa. Nämä 

kaksi kerrosta ovat hyvin ohuita ja yhdessä ne muodostavat yhdistetyn välilamellin. 

Sisimpänä on kolmekerroksinen (S1, S2 ja S3) sekundääriseinä, jossa selluloosaa on 

hemiselluloosaa enemmän ja lisäksi siinä on jonkin verran ligniiniä. Vaikka ligniiniä on 

sekundääriseinässä suhteellisesti vähemmän kuin yhdistetyssä välilamellissa, on sekundääriseinässä 

sen paksuuden takia määrällisesti eniten ligniiniä koko puun soluseinässä 

(Kärkkäinen 2003; Jääskeläinen & Sundqvist 2007). 

13

Kuva 3: Havupuun puusolukon rakenne yksinkertaistettuna. a) Leikkaussuunnat ja b) Soluseinän eri kerrokset. 

Selluloosamikrofibrillit ovat suuntautuneet sekundääriseinän eri kerroksissa eri suuntiin. Primääriseinässä 

mikrofibrillit eivät ole samalla tavoin järjestäytyneet. 

Tuoreen puun soluseinistä voi jopa 40 % olla vettä. Soluseinien sisältämien kuivaaineiden 

osuudet vaihtelevat eri puulajien välillä sekä lajien sisällä kasvupaikasta ja 

kasvuolosuhteista riippuen. Vaihtelua esiintyy myös yksilöstä toiseen. Männyn puuaines 

sisältää keskimäärin 40 % selluloosaa, 25-30 % hemiselluloosaa ja 25-30 % ligniiniä 

(Jääskeläinen & Sundqvist 2007). 

1.8.2. Puun tunnistamisesta 

Puulajin tunnistamiseksi näytettä pitää yleensä tarkastella useammalta eri kantilta (kuva 

3a). Tavallisin tarkastelusuunta on poikkileikkaus, josta saadaan jo määritettyä onko 

kyseessä havu- vai lehtipuu. Havupuun tuntomerkkeinä poikkileikkauksessa nähdään 

säteensuuntaisesti tasaisesti järjestäytyneet putkisolut ja tarkkarajaiset vuosilustot sekä 

kapeat ydinsäteet. Useissa havupuissa on myös pihkatiehyitä. Lehtipuun puusolukon 

rakenne on monipuolisempi monine eri solutyyppeineen. Useiden lehtipuiden kevät- ja 

kesäpuut ovat samankaltaisia ja siten vuosilustojen rajat ovat huonommin erottuvia. 

Myös niiden ydinsäteet ovat monimuotoisempia, kuin havupuilla (Timonen 2000; Fagerstedt 

ym. 2005). 

Poikkileikkauksen lisäksi pitää useimmiten tarkastella tangentin ja säteen suuntaisia 

leikkeitä. Tangentin suunnasta voidaan havupuilla nähdä onko puussa yksirivisten ydinsäteiden 

lisäksi monirivisiä pihkatiehyellisiä ydinsäteitä. Säteen suuntaisesta leikkeestä 

14

nähdään onko ydinsäteiden putkisoluissa soluseinäpaksunnoksia ja millaisia ristikenttien 

huokoset ovat (Timonen 2000; Fagerstedt ym. 2005). 

1.8.3. Puun mikrobiologinen hajoaminen 

Puun hajottajamikrobeita ovat sienet ja bakteerit, jotka maan pinnalla ovat hyvin tehokkaita 

kuolleen puun hajottajia. Mikäli puu on joutunut kosteaan ympäristöön, kuten 

suohon, järveen tai meren pohjaan, sen hajoaminen hidastuu huomattavasti. Itämeren 

pohjoisosissa puu säilyy veden syvyyksissä sitä paremmin, mitä syvemmälle se on päätynyt, 

johtuen syvällä vallitsevasta matalasta lämpötilasta ja maan päälisiin olosuhteisiin 

verrattuna vähäisestä hapen määrästä (Björdal ym. 1999). 

Puun hajoaminen alkaa heti puun kuoltua. Maan päällä tehokkaimpia puun hajottajia 

ovat kantasienet (Basidiomycetes). Niiden aiheuttama hajoaminen voidaan jakaa morfologian 

mukaan valko- ja ruskolahoon (Blanchette ym. 1990; Eriksson ym. 1990). Kantasieniä 

ei tavata vedenalaisista ympäristöistä, sillä ne tarvitsevat runsaasti happea elintoimintoihinsa 

(Blanchette ym. 1990; Eriksson ym. 1990; Nilsson 1999). Sen sijaan 

katkolahoa aiheuttavat kotelosienet (Ascomycetes) ja vaillinaissienet (Deuteromycetes, 

Fungi imperfecti) pystyvät hajottamaan puuta myös veden alla (Blanchette ym. 1990; 

Eriksson ym. 1990; Björdal ym. 1999; Kärkkäinen 2003) 

Valkolaho on yleinen sienten aiheuttama hajoamisen muoto maan pinnalla. Se on saanut 

nimensä siitä, että sienet hajottavat aluksi puun ligniinin, jolloin jäljelle jää vaalea selluloosa. 

Ligniinin hajottua valkolahottajat voivat iskeä selluloosan ja hemiselluloosan 

kimppuun. Ne pystyvät myös hajottamaan elävää puuta (Blanchette ym. 1990; Eriksson 

ym. 1990; Kärkkäinen 2003). 

Ruskolahottajat ovat erikoistuneet hajottamaan puun soluseinien selluloosaa ja hemiselluloosaa 

mutta vähemmässä määrin ligniiniä, jolloin jäljelle jääneen ligniinin takia puu 

näyttää ruskealta. Ruskolahottajat iskevät alkuvaiheessa erityisesti puusolujen sekundaariseinän 

S2 kerrokseen edeten soluontelon suunnasta kohti ligniinipitoisempaa keskilevyä. 

Pidemmälle hajotessaan puu muuttuu pieneksi kuution muotoisista paloista 

koostuvaksi puruksi (Blanchette ym. 1990; Eriksson ym. 1990; Kärkkäinen 2003). 

Katkolahoa aiheuttavat sienet ovat sopeutuneet hajottamaan puuta myös hyvin kosteissa 

ympäristöissä ja tätä lahoa on havaittu muun muassa meren pohjaan joutuneiden hylky- 

15

jen puurakenteissa (Björdal ym. 1999). Paljain silmin katsottuna se muistuttaa ruskolahoa. 

Katkolahossa puu pehmenee ja hajoaa aluksi pinnastaan, mistä hajoaminen etenee 

hitaasti syvemmälle puun sisään. Sienirihma kaivautuu puusolun sekundaariseinän S2 

kerrokseen ja muodostaa lieriön muotoisia onteloita, jotka seuraavat S2 kerroksen selluloosamikrofibrillien 

rakennetta. Käytävien muodostumisen lisäksi tapahtuu soluseinien 

eroosiota soluontelon suunnasta keskilevyä kohti. Katkolahottajat pystyvät hajottamaan 

sekä selluloosaa että ligniiniä, mutta näiden hajoamisessa on eroa lehti- ja havupuiden 

välillä; lehtipuilla selluloosan on havaittu hajoavan ligniiniä herkemmin, kun taas havupuilla 

asia on päinvastoin. Katkolaho näyttääkin hajottavan lehtipuuta nopeammin kuin 

havupuuta (Eriksson ym. 1990). Katkolahottajia tavataan usein yhdessä puuta hajottavien 

bakteerien kanssa (Kim & Singh 2000; Kärkkäinen 2003). 

Bakteerit ovat ensimmäisiä kuolleeseen puuhun tunkeutuvia mikrobeja sekä maan pinnalla, 

että veden alla. Osa bakteereista hyödyntää puun tylppysolujen sisältöä, osa taas 

hajottaa varsinaista soluseinäainesta. Bakteerit iskevät usein helposti hajoaviin ydinsäteiden 

tylppysoluihin ja leviävät ydinsäteitä pitkin syvemmälle puusolukkoon. Ne myös 

hajottavat soluseinien välisiä huokosia ja voivat siirtyä ydinsäteiden tylppysoluista ristikentän 

huokosten kautta pitkittäisiin putkisoluihin (Blanchette ym. 1990; Eriksson ym. 

1990). 

Bakteerit voivat iskeä myös puun putkisoluihin ja hajottaa niiden soluseinien selluloosaa 

aiheuttaen soluseinien eroosiota. Nämä bakteerit ovat puun hajoamismorfologian 

mukaan nimetty eroosiobakteereiksi (Eriksson ym. 1990; Kärkkäinen 2003). 

Eroosiobakteerien hyökkäys alkaa soluontelon suunnasta puusolun sekundaariseinään ja 

se voi johtaa koko sekundaariseinän hajoamiseen, jolloin jäljelle jäävät vain primääriseinä 

ja keskilevy. Eroosiobakteerit pystyvät jossain määrin hajottamaan myös ligniiniä, 

jolloin hajoaminen voi jatkua yhdistetyn välilamellin alueelle (Blanchette ym. 1990; 

Eriksson ym. 1990). Eroosiobakteerien ja katkolahottajien aiheuttamia hajoamisjälkiä 

voi olla vaikea erottaa toisistaan, varsinkin jos bakteerien aiheuttama soluseinien eroosio 

on edennyt pitkälle. Alkuvaiheessa bakteerien aiheuttama eroosio eroaa katkolahon 

aiheuttamasta siten, että bakteerien hajottama soluseinä näyttää raidalliselta tai uurteiselta 

(Kim & Singh 2000). Eroosiobakteerit pystyvät myös hajottamaan puuta vähähappisessa 

ympäristössä veden alla, joten ne ovat potentiaalisia hylkypuun hajottajia (Gregory 

1998; Björdal 1999; Nilsson 1999; Kim & Singh 2000). 

16

Eroosiobakteereiden lisäksi ovat puun soluseinien hajoamismorfologian mukaan nimensä 

saaneet tunneli- (tunneling) ja kuoppabakteerit (cavitation). Tunnelibakteerit tekevät 

nimensä mukaan tunnelimaisia käytäviä soluseiniin ja ne pystyvät myös hajottamaan 

ligniiniä. Lisäksi ne voivat hajottaa suoja-ainein käsiteltyä puuta. Ne kuitenkin tarvitsevat 

runsaasti happea, eikä niitä juurikaan ole tavattu vettyneestä puusta (Blanchette ym. 

1990; Eriksson ym. 1990; Kärkkäinen 2003). 

Puun hajoaminen veden alla on huomattavasti hitaampaa kuin maan pinnalla ja vaikeammin 

hajoavat, runsaasti ligniiniä sisältävät keskilevyt jäävät näissä olosuhteissa helposti 

muuten hajonneen puun ehjäksi tukirangaksi. Katkolahon tai eroosiobakteerien 

hajottama vettynyt puu voi kosteana näyttää silmämääräisesti katsottuna lähes normaalilta, 

mutta puun lujuus heikkenee ja kuivuessaan se hajoaa helposti (Florian 1981; 

Björdal 1999; Björdal & Nilsson 2001). 

Kuivumisen aiheuttamaa kutistumista ja hajoamista puussa voidaan ehkäistä puuhun 

imeytettävien konservointiaineiden avulla eli korvaamalla puun sisältämä vesi, jolloin 

puu säilyttää muotonsa. Yleisesti käytetään polyetyleeniglykolia (PEG) eri vahvuisina 

liuoksina (Grattan & Clarke 1987). 

Bakteerien ja sienten aiheuttaman hajoamisen merkitys vettyneiden puuesineiden konservoinnin 

kannalta vaihtelee hajoamistyypistä ja hajoamisen laajuudesta riippuen. 

Eroosiobakteerien ja katkolahottajien aiheuttama hajoaminen voi ydinsäteiden tylppysolujen 

ja putkisolujen välisten huokosten hajotessa aluksi parantaa konservointiaineiden 

tunkeutumista puusolukkoon. Mutta hajoamisen edetessä pidemmälle bakteerien 

jäljiltä jää puun soluonteloihin osittain hajonnutta jäännösmateriaalia, mikä voi haitata 

konservointiaineiden pääsyä puuhun (Björdal, ym. 1999). 

1.9. Alkuaineanalyysi 

1.9.1 Rikki ja rauta puuhylkyjen uhkana 

Meren pohjassa maanneeseen puuhun kerääntyneiden rikin ja raudan on pinnalle noston 

jälkeen todettu aiheuttavan ongelmia puuesineiden ja puuhylkyjen konservoinnissa. 

Tunnetuimpia esimerkkejä näistä ongelmista ovat Vasa-laivan ja Mary Rosen hylyt, 

joiden puun pintarakenteisiin on noston jälkeen syntynyt rikkisaostumia. Molempien 

hylkyjen rakenteissa on havaittu myös rautasuoloja. Rautaionit katalysoivat rikkihapon 

17

muodostumista pelkistyneistä rikkiyhdisteistä ja happamat olosuhteet edistävät puun 

selluloosan hajoamista. Näiden kahden alkuaineen esiintyminen hylkypuussa onkin pinnalle 

nostettujen puuhylkyjen säilymisen kannalta hyvin haitallista (Sandström ym. 

2002; Sandström ym. 2005; Fors & Sandström 2006; Wetherall ym. 2007). 

1.9.2. Rikin ja raudan kerääntyminen puusolukkoon meriympäristössä 

Merivesi sisältää erilaisia suoloja, joista runsaimmat ovat kloridi, natrium, sulfaatti, 

magnesium, kalsium ja kalium (taulukko 2). Vaikka meriveden suolapitoisuus vaihtelee 

alueellisesti, eri suolojen määräsuhteet ovat hyvin vakioita. Rikkiä on luontaisesti merivedessä 

varsin runsaasti sulfaatin muodossa; Itämeressä seitsemän promillen (‰) saliniteettialueella 

noin 0,5 g/l, josta alkuainerikkiä hieman alle 0,2 g/l. Rautaa Itämeren 

vedessä taas on vähän, vain 1-10 µg/l. Itämeressä on myös runsaasti ravinnesuoloja, 

joista tärkeimmät ovat typen ja fosforin suolat (Voipio & Perttilä 1984; Aniansson 

1989; Perttilä 2006). 

Taulukko 2: Meriveden suolojen yleisimpien ionien osuus ja niiden määrät valtameressä (S=35 ‰) ja 

Itämeressä (S=7 ‰). Taulukon arvot on laskettu Voipio & Perttilä 1984 ja Perttilä 2006 mukaan. Alkuainerikin 

osuus ja määrät on laskettu sulfaatin ja rikin molekyylipainojen perusteella. 

Aine % merivedessä g/kg valtameressä g/kg Itämeressä 

Kloridi Cl - 55,29 19,35 3,87 

Natrium Na + 30,80 10,78 2,156 

Sulfaatti 

2- 

SO 4 7,74 2,71 0,542 

Magnesium Mg 2+ 3,66 1,28 0,256 

Kalsium Ca + 1,17 0,41 0,082 

Kalium K + 1,14 0,4 0,08 

Rikki S 2,57 0,9 0,18 

Meren pohjaan päätyneeseen hylkypuuhun vaikuttavat erilaiset kemialliset, fysikaaliset 

ja biologiset tekijät kuin siihen sen kasvuaikana tai sen ollessa laivan rakenneosana ovat 

vaikuttaneet. Puun huokoinen solurakenne täyttyy merivedellä ja puusolukkoon pääsee 

hiljalleen diffundoitumaan vedessä olevia suoloja ja muita yhdisteitä. Näin meren pohjassa 

makaavan puun sisältämien aineiden määräsuhteet vähitellen muuttuvat. 

Puuhun voi bakteeritoiminnan seurauksena rikastua pelkistyneitä rikkiyhdisteitä. Sulfaatin 

pelkistäjäbakteerit käyttävät hapettomissa olosuhteissa sulfaattia elektronien vas- 

18

taanottajana molekylaarisen hapen sijaaan hajottaessaan orgaanista ainesta (Böttcher & 

Lepland 2000). Tuloksena syntyy veteen liuennutta rikkivetyä, joka voi kulkeutua puun 

soluonteloita pitkin syvemmälle puuhun, missä se muiden bakteerien toiminnan seurauksena 

voi muuttua edelleen kiinteiksi rikkiyhdisteiksi ja alkuainerikiksi (Sandström 

ym. 2002; Fors & Sandström 2006). 

Esimerkkinä bakteerien aiheuttama sulfaatin pelkistyminen ja rikkivedyn syntyminen 

orgaanisen aineksen hajotessa hapettomissa merenpohjan olosuhteissa (esim. Böttcher 

& Lepland): 

(CH 2 O) 106 (NH 3 ) 16 (H 3 PO 4 ) + 53SO 4 2- + 14H + → 106 HCO 3 - + 16NH 4 + + HPO 4 2- + 53H 2 S 

Hylkypuussa esiintyvä rauta on tavallisesti peräisin hylyssä olevien rautaesineiden, kuten 

sen rakentamisessa käytettyjen rautanaulojen ja pulttien tai tykinkuulien yms. esineiden 

korroosiosta. Korroosiossa muodostuneet rauta(II)ionit muodostavat rikkivedyn 

kanssa pyriittiä (FeS 2 ) ja muita sulfideja (Fors & Sandström 2006). 

Puun pysyessä meren pohjassa ei rikin ja raudan kertymisestä liene puulle suurtakaan 

haittaa, mutta ongelmia voi syntyä, jos se nostetaan pinnalle. Pinnalla joutuvat pelkistyneet 

rikkiyhdisteet tekemisiin hapen kanssa, jolloin ne hapettuvat rikkihapoksi ja kuivuessaan 

muodostavat kiinteitä suoloja. Tätä hapettumisreaktiota katalysoivat puussa 

esiintyvät rautaionit. Puun säilymisen kannalta hapon muodostuminen on haitallista, 

sillä alhainen pH aiheuttaa selluloosan hydrolyysiä ja selluloosan hajotessa puu heikkenee. 

Syntyneiden kiinteiden suolojen vaatima tilavuus on myös suurempi verrattuna 

pelkistyneisiin rikkiyhdisteisiin ja tämän tilavuuden lisäyksen takia puu voi halkeilla 

(Fors & Sandström 2006; Wetherall ym. 2007). 

Esimerkkinä pelkistyneen pyriitin hapettuminen ferrosulfaatiksi ja rikkihapoksi (esim. 

Sandström ym. 2005; Fors & Sandström 2006): 

FeS 2 (s) + 7 / 2 O 2 + (n+1)H 2 O → FeSO4*n H 2 O(s) + H 2 SO 4 (aq) 

Pinnalle nostetuista hylyistä yksi tunnetuimmista on Tukholmassa museoitu Vasa-laiva, 

joka upposi neitsytmatkallaan Tukholman sataman edustalle 32 metrin syvyyteen vuonna 

1628. Olosuhteet meren pohjassa suurkaupungin edustalla olivat laivan säilymisen 

kannalta hyvät; vesi syvällä oli kylmää ja runsaan orgaanisen aineksen hajotuksen takia 

19

myös hapetonta. Näissä oloissa eivät puuta hajottavat eliöt viihtyneet ja laiva on säilynyt 

erittäin hyvin (Fors & Sandström 2006; Vasamuseet 2008) 

Vasa-laivaa ympäröineissä hapettomissa oloissa on sulfaatin pelkistys kuitenkin ollut 

vilkasta ja pelkistyneitä rikkiyhdisteitä on kertynyt laivan rakenteisiin. Laivan rakenteista 

tehdyissä alkuaineanalyyseissä on havaittu rikkiä olevan runsaimmin puun pintaosassa 

uloimman senttimetrin alueella ja määrän vähentyvän huomattavasti syvemmälle 

mentäessä. Rikkiä mitattiin ensimmäisen senttimetrin syvyydeltä yleisesti 5-6 massaprosenttia 

ja suurimmillaan jopa 10 massaprosenttia, mutta jo puolentoista senttimetrin 

jälkeen aina yhdeksän cm:n syvyyteen asti rikkiä oli 1 massaprosentti tai alle. (Sandström 

ym. 2002; Fors & Sandström 2006) 

Toinen esimerkki museoiduista laivoista on Britannialainen sotalaiva Mary Rose, joka 

upposi vuonna 1545 Portsmouthin edustalla Britanniassa vaatien lähes 400 ihmishenkeä. 

Mary Rose upposi 14 metrin syvyyteen vuorovesialueelle ja vähitellen osa hylystä 

peittyi sedimentillä. Sedimentin yläpuolelle jääneet osat hajosivat nopeasti mm. laivamadon 

(Teredo navalis) takia. Sedimentin sisälle hautautuneet hylyn osat taas olivat 

paremmin suojassa hajottajilta ja säilyivät kohtalaisen hyväkuntoisina. Hylyn jäännökset 

on nostettu ylös ja museoitu Portsmouthiin Mary Rose museoon (Fors & Sandström 

2006; The Mary Rose Trust 2008) 

Mary Roselta tehtyjen rikkianalyysien perusteella hylyn rakenteissa on rikkiä noin 1 

massaprosentti pinnasta aina 20 cm:n syvyydelle asti. Samanlaista rikkipiikkiä kuin 

Vasa-laivalla ei puun pintaosissa ole havaittavissa. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että 

Mary Rosella sedimentti on estänyt hapettoman meriveden pääsyn puurakenteisiin 

(Sandström ym. 2005; Fors & Sandström 2006; Wetherall ym. 2007). 

Kolmas esimerkki rikkiyhdisteiden esiintymisestä hylkypuussa on Weser jokeen Saksassa 

uponnut Bremen Cog. Laiva rakennettiin arviolta vuonna 1380 ja se löydettiin 

Bremenin sataman edustalta 1962. Sittemmin se on nostettu paloina pinnalle ja rakennettu 

uudelleen Saksan merimuseoon. Koska hylky on maannut niukasti sulfaattia sisältävässä 

virtaavassa jokivedessä, on sen puuhun kertynyt hyvin vähän rikkiä. Rikin määrä 

on suurimmillaan 0,15 massaprosenttia puun pinnassa ja syvemmällä sitä on vain 

0,05 massaprosenttia. Puun rautapitoisuus on samaa luokkaa tai hieman korkeampi 

(Fors & Sandström 2006). 

20

1.9.3. Alkuaineanalyysin tausta ja teoriaa 

Alkuaineanalyysejä on käytetty arkeologisissa tutkimuksissa, kun on haluttu selvittää 

historiallisten esineiden alkuperää tai aitoutta. Alkuaineanalyyseillä on myös saatu tietoja 

esineiden ja asuinpaikkojen sekä näihin liittyvän ihmistoiminnan historiasta. Nykyisin 

alkuaineanalyysejä käytetään yhä enemmän myös historiallisten esineiden hajoamiseen, 

konservointiin ja säilymiseen liittyvissä tutkimuksissa (Dietrich ym. 1998; Schreiner 

ym. 2007). 

Alkuaineanalyysi pyyhkäisyelektronimikroskoopilla ja siihen liitetyllä alkuaineanalysaattorilla 

perustuu näytteeseen johdetun elektronisuihkun näytteessä aikaansaaman 

röntgensäteilyn analysointiin. Nykyisin käytetään lähinnä SEM/EDS (Scanning Electron 

Microscopy/Energy Dispersive Analysis) menetelmää (Scott ym. 1995; Schreiner 

ym. 2007). Tässä röntgenmikroanalyysiksi kutsutussa menetelmässä näytteeseen johdetaan 

voimakas elektronisuihku, jolla ionisoidaan näytteen alkuaineiden atomeja. Atomin 

ionisoituessa sen sisemmiltä elektronikuorilta poistuu elektroneja. Kun näihin sisäkuorille 

syntyneisiin aukkoihin siirtyy elektroneja ulommilta kuorilta, vapautuu energiaa 

röntgensäteilynä. Kullakin alkuaineella on sille tyypillinen röntgensäteilyn energia ja 

eri alkuaineiden tunnistus perustuu tämän karakteristisen säteilyn mittaamiseen (Holmberg 

& Perkkiö 1988; Scott ym. 1995). 

SEM/EDS menetelmän etuna se, että sillä saadaan tarkasti selville missä kohtaa näytteessä 

tiettyä alkuainetta esiintyy. Nykyaikaiseen ESEM (Environmental SEM) tai 

LVSEM (Low Vacuum SEM) mikroskooppiin yhdistettynä menetelmää voidaan käyttää 

myös herkkiin biologisiin materiaaleihin ja näyte voidaan usein säilyttää alkuperäisessä 

kunnossa. Tällaisen ei-kajoavan menetelmän käyttö on historiallisten esineiden 

tutkimiseksi usein välttämätöntä niiden ainutkertaisuuden takia. Isoista kappaleista on 

kuitenkin otettava näytepala, johtuen analyyseissä tyypillisesti käytettävien elektronimikroskooppien 

näytekammioiden pienestä koosta. SEM/EDS menetelmällä saadaan 

myös tehtyä kvantitatiivisia analyyseja ja alkuainemäärityskohta voidaan samaan aikaan 

kuvata ja yhdistää kuvaan alkuainemäärityksen tulokset (Scott ym. 1995; Schreiner ym. 

2007). 

21

1.10. DNA-tutkimukset 

1.10.1. Arkit, bakteerit ja sienet 

Mikrobeista bakteerit ja arkit kuuluvat prokaryootteihin, eli esitumallisiin ja sienet eukaryootteihin, 

eli aitotumallisiin eliöihin. Sienten lisäksi eukaryootteihin kuuluvat yksisoluiset 

levät ja alkueläimet, sekä monisoluiset kasvit ja eläimet (Storer ym. 1979; 

Rikkinen 1999). 

Bakteerit ja arkit ovat yksisoluisia ja alkeellisempia eliöitä kuin aitotumalliset. Niillä ei 

ole lainkaan tumaa, vaan niiden DNA on rengasmaisena kromosomina solun sisällä 

(Mäkelä ym. 1993). Arkit ovat hyvin vanha ryhmä, jonka edustajia tavataan maapallon 

ääriolosuhteista, kuten hyvin suolaisista ympäristöistä tai kuumista lähteistä. Genomiltaan 

ne intronijaksoineen muistuttavat enemmän eukaryootteja kuin bakteereita, sijoittuen 

näiden kahden ryhmän välimaastoon (Keeling & Doolittle 1995). Arkkeja elää 

myös Itämeren pohjasedimenteissä ja ne lienevät hyvin tärkeä osa sedimenttien prokaryoottiyhteisöjä 

(Cifuentes ym. 2000; Edlund ym. 2006). Arkkeja on löydetty myös 

pelagiaalisena järvivedestä (Jurgens ym. 2000). 

Bakteerit puolestaan ovat hyvin monimuotoinen ja arkkeja paremmin tunnettu eliöryhmä 

ja niitä tavataan kaikkialta, missä elämä on mahdollista. Itämeressä bakteereilla on 

hyvin suuri merkitys muun muassa vapaan veden perus- ja sekundaarituotannossa, orgaanisten 

aineiden mineralisoimisessa, ja ilmakehän typen sidonnassa (Sandberg ym. 

2004; Moisander, ym. 2007) Typen sidontaan pystyvät sinilevien lisäksi myös eräät 

heterotrofiset bakteerit (Boström ym. 2007). Sedimenteissä bakteerit hajottavat orgaanista 

ainesta ja osallistuvat esimerkiksi typen, fosforin, rikin ja raudan kiertoihin 

(Moeslund & Thamdrup 1994; Tuominen ym. 1999; Podgórska & Mudryk 2003). Osa 

bakteereista elää kokonaan hapettomissa ympäristöissä, osa pelkästään hapellisissa, 

mutta monet pystyvät selviämään kummassakin (Mäkelä ym. 1993). 

Eukaryootit lienevät aikojen kuluessa kehittyneet prokaryoottisista eliöistä. Niiden 

DNA on solukalvon ympäröimässä tumassa ja on kaksisäikeinen. Kasvit ovat autotrofisia, 

eli pystyvät itse tuottamaan tarvitsemansa orgaaniset aineet, mutta eläimet ovat joitakin 

alkueläimiä lukuun ottamatta heterotrofisia eli toisenvaraisia (Storer ym. 1979; 

Klug & Cummings 2002). Sienet eivät ole kasveja eivätkä eläimiä vaan kuuluvat omaan 

sienikuntaansa. Kaikki sienet ovat heterotrofisia, eli toisenvaraisia, joten ne ottavat tar- 

22

vitsemansa energian ja hiilen hajottamalla ympäristönsä orgaanista ainetta. Sienten perintöaines 

on tumassa ja niillä on kitiinistä tai joskus selluloosasta muodostunut soluseinä. 

Suurin osa sienistä muodostaa pitkiä, joko väliseinättömiä tai väliseinällisiä rihmoja, 

joissa voi olla useita tumia (Rikkinen 1998). 

DNA:n lisäksi eliöiden soluissa on ribosomaalista RNA:ta sekä lähetti ja siirtäjä 

RNA:ta. Eukaryoottien ja prokaryoottien ribosomaalisen RNA:n (rRNA) eri muodot 

poikkeavat hieman kooltaan. Näitä eroja on nimetty rRNA molekyylien sedimentaatioominaisuuksien 

perusteella ns. Svedbergin vakioiden avulla. Prokaryooteilla erään 

rRNA molekyylin vakio on 16S ja eukaryooteilla vastaava on 18S. Ribosomaalisen 

RNA:n tutkimusta voidaan hyödyntää mikrobien lajien ja sukulaisuussuhteiden tunnistamisessa, 

sillä rRNA muuttuu evoluutiossa hyvin hitaasti (Mäkelä ym. 1993; Helms & 

Kilstrup 2001; Klug & Cummings 2002). 

1.10.2. Mikrobien tunnistus DNA-tutkimusten avulla 

Mikrobien tunnistamiseksi DNA-tutkimusten avulla täytyy mikrobi-DNA saada eristettyä 

ja puhdistettua tutkittavasta materiaalista. Käytännössä tutkittava materiaali ja mikrobien 

soluseinät, solukalvot ja sienillä myös tumakalvo pitää rikkoa, jotta DNA saadaan 

esiin. Tähän on olemassa kaupallisia kittejä, joilla näytteestä saadaan eluoitua sen 

sisältämä kokonais-DNA. 

Puhdistettu DNA-eluaatti sisältää vielä liian vähän DNA:ta, jotta siitä voitaisiin tehdä 

jatkotutkimuksia. Seuraava vaihe on DNA:n monistaminen. DNA:ta monistetaan PCRmenetelmällä, 

jossa haluttua DNA:ta rakennetaan DNA-polymeraasi entsyymin avulla 

DNA:n ”rakennuspalikoista”, nukleotideista. Mukana on oltava lyhyt DNA-aluke, jonka 

mukaan monistettava uusi DNA alkaa rakentua. Tässä vaiheessa voidaan näytteestä 

eristetystä kokonais-DNA:sta monistaa vain haluttua DNA:ta tietyille mikrobiryhmille 

suunnitelluilla DNA alukkeilla. 

Monistetun PCR-tuotteen pitäisi nyt sisältää runsaasti haluttua DNA:ta. Monistettu 

DNA voidaan tutkia geelielektroforeesin avulla, jossa erikokoiset DNA-säikeet kulkevat 

eri nopeudella sähkökentässä. Kun mukana on tunnetun pituiset molekyylipainomarkkerit, 

voidaan PCR-tuotteen geelille synnyttämiä DNA-juovia verrata molekyylipainomarkkereiden 

sisältämien DNA-palojen synnyttämiin juoviin. Näin nähdään onko onnistuttu 

monistamaan haluttua DNA:ta. 

23

Monistettua DNA:ta voidaan mikrobien tunnistamiseksi tutkia eri menetelmillä. Siitä 

voidaan esimerkiksi tehdä DGGE-analyysi (Denaturing Gradient Gel Elektrophoresis). 

DGGE perustuu siihen, että eri lajien välillä on eroja saman geenin emäsjärjestyksessä, 

vaikka geenin pituus olisikin sama (Muyzer & Smalla 1998). PCR monistetusta, tässä 

vaiheessa vielä useita lajeja sisältävästä DNA:sta voidaan siis erotella eri lajien DNAfragmentit 

erilleen ja näin saada selville, miten monimuotoinen yhteisö näytteessä elää. 

Lajien tunnistamiseksi voidaan elektroforeesien avulla saadut DNA-fragmentit sekvensoida, 

eli määrittää niiden emäsjärjestys, ja saatua emäsjärjestystä voidaan verrata tunnettujen 

lajien tietokantoihin (Amann ym. 1992; Helms & Kilstrup 2001; Helms ym. 

2004). 

Hajottajamikrobien tunnistus vettyneestä arkeologisesta puumateriaalista on osoittautunut 

ongelmalliseksi. Valo- ja elektronimikroskooppitutkimuksilla ei varsinkaan bakteerien 

ja arkkien suhteen pystytä lajitunnistukseen, vaan yleensä saadaan selville lähinnä 

minkä muotoisia ne ovat ja muodostavatko ne esimerkiksi ketjuja, rykelmiä tai ovat 

yksittäin. Erilaisilla leimaustekniikoilla (mm. FISH) voidaan mikroskooppitutkimuksillakin 

saada tarkempaa tietoa (Moter & Göbel 2000). Sienten tunnistamiseen mikroskooppisilla 

menetelmillä on paremmat mahdollisuudet, sillä sieniä on mahdollista tunnistaa 

sieni-itiöiden morfologian avulla. Joitakin hajottajasieniä onkin voitu tällä menetelmällä 

tunnistaa myös vettyneestä arkeologisesta puusta (Palma 2004). 

Vettyneen arkeologisen puun hajottajabakteerit on aiemmin jouduttu nimeämään niiden 

puulle aiheuttaman hajottajamorfologian mukaan (Björdal 1999) Aivan viime aikoina 

on myös arkeologisesta puumateriaalista onnistuttu eristämään eläviä hajottajabakteereita 

ja viljelemään niitä. Näitä bakteereja on myös pystytty nimeämään DNA tutkimusten 

avulla (Helms ym. 2004). 

2) Aineisto ja menetelmät 


Puun kosteuspitoisuuden ja tiheyden määrittämistä varten puu punnittiin analyysivaa’alla 

ja kuivattiin uunissa Suomen merimuseon konservointilaboratoriossa Helsingissä. 

Puunäytteen kuivasi konservaattori Eero Ehanti. Tulokset laskettiin käyttäen 

allaolevia kaavoja. Kaavat ovat samat, mitä käytettiin MoSS projektissa puun kosteuspitoisuutta 

ja tiheyttä laskettaessa (Palma 2004). 

24

Kosteuspitoisuus (MC, Moisture Content): 

MC (%) = märkäpaino - kuivapaino * 100 

kuivapaino 

Tiheys (R): 

R (g/cm 3 ) = 

1 , 

(Umax/100) + (1/1,5) 

jossa Umax = näytteen kosteuspitoisuus ja 1,5 = puun solumateriaalin keskimääräinen 

tiheys (ks. Palma 2004). 

Lisäksi laskettiin puun jäännöstiheys (rD) 

rD (%) = R * 100, 

0,43 g/cm 3 

jossa 0,43 g/cm 3 on tuoreen männyn keskimääräinen tiheys (Schniewind 1990) 

2.2. Röntgentutkimus 

Röntgenkuvat otettiin Suomen kansallismuseon konservointilaitoksella puunäytteen 

lyhyemmästä irtisahatusta osasta (kuva 4). Näytteistä tehtiin tavalliset vaakasuorat kuvat 

(3 kpl), joista yksi kuvattiin sivulta ja kaksi päältä, sekä yksi stereopari. Toinen stereoparin 

kuvista kuvattiin vaakasuoraan ja toinen 10° kallistettuna. Tällä menetelmällä 

voidaan tarkastella näytteitä kolmiulotteisesti kun kuvien katseluun käytetään erityistä 

stereokatselulaitetta. 

Kuvat otettiin Rich Seifert & Co röntgenkuvauslaitteella ja katsottiin tavallisella valopöydällä. 

Stereokuvien katseluun käytettiin Topcon stereokatselulaitetta. Kuvat ja niissä 

käytetyt filmikoot sekä kuvausasetukset on esitetty taulukossa 3. 

25

Kuva 4. Röntgenkuvattu puunäyte 

Taulukko 3: Röntgenkuvauksessa käytetyt filmit ja kuvausparametrit. 

Kuva nro. Filmi Kuvan koko mA kVs min 

3116 StrD4Pb 20*30 cm 4,5 90 3 

3117 StrD5Pb 30*40cm 4 80 1,5 

3118 StrD5Pb 30*40cm 4 80 2,5 

3119 StrD4Pb 20*30 cm 4 80 3 


2.3.1. Puulajimääritys 

Puunäytteen lajimääritys tehtiin Helsingin Yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon 

kasvimuseolla. Puulajin määrityksen saloihin minut perehdytti konservaattori Tuuli 

Timonen. Puunäytteestä otettiin noin 1 cm * 1 cm kokoinen pala, joka jäädytettiin -10 

°C lämpötilassa. Jäädytetystä palasta tehtiin jääleikemikrotomilla (Leica CM 3500) 18 

µm:n paksuiset leikkeet kolmesta eri suunnasta; poikkileikkaus, säteen sekä tangentin 

26

suunta (kuva 3a). Leikkeet värjättiin safraniinilla ja alcian sinisellä ja suljettiin kanapalsamiin 

objektilasille (ohje kappaleessa 2.3.2). Preparaattia tarkasteltiin Leica DM 2500 

valomikroskoopilla. 

2.3.2. Puun valomikroskooppitutkimukset (LM) 

Valomikroskooppitutkimusta (LM) varten puunäytteestä sahattiin yhden cm:n paksuinen 

poikkileike, josta leikattiin seitsemän noin 1 cm * 1 cm kokoista palaa puun säteen 

suuntaisesti. Näytepalat numeroitiin yhdestä seitsemään puupalan ulkoreunasta sisäreunaan 

päin (kuva 5). Näin saatiin tarkasteltavaksi koko puunäytteen poikkileikkauspinta. 

Näytepalojen mikroskooppitarkastelun ja tulosten käsittelyn helpottamiseksi ne jaettiin 

palaa 4 lukuun ottamatta A ja B alueisiin, joita ei kuitenkaan leikattu erilleen. 

Kuva 5: Puunäytteen poikkileikkauspinta, josta näkyy miten näytepalat on otettu. Palan 1 puoli on puun 

rungon ulko-osaa ja palan 7 puoli sisäosaa. Poikkiviiva kunkin näytepalan keskellä kuvaa mikroskopoinnissa 

ja tulosten käsittelyssä käytettyä jakoa palan A- ja B- alueeseen, jolloin A-alue on aina näytepalan 1 

puoli. 

Näytepalat jäädytettiin -10 °C lämpötilassa ja niistä leikattiin 18 µm paksut poikkileikkeet 

käyttäen Leica CM 3050 jääleikemikrotomia. Paloista 1 ja 2 tehtiin myös säteensuuntaiset 

leikkeet. Leikkeistä valmistettiin safraniinilla ja alcian sinisellä värjätyt kes- 

27

topreparaatit (taulukko 4). Safraniini värjää ligniinipitoiset soluseinät punaisiksi ja puutumattomat 

selluloosapitoiset seinät värjäytyvät alcian sinisellä sinisiksi. Leikkeet valmisti 

laboratoriomestari Pirkko Harju. 

Taulukko 4: Valomikroskooppileikkeiden värjäys, dehyrointi ja kiinnitys objektilasille. 

1 tippa safraniinia (1%, 50%:ssa etanolissa) 

huuhtelu tislatulla vedellä 

1 tippa alcian sinistä (1% alcian blue, tislatussa vedessä) 

huuhtelu tislatulla vedellä 

70 % etanoli 

94 % etanoli 

100% etanoli 

1 tippa Histo Clear (kirkastus) 

peitinlasin liimaus kanadapalsamilla 

Lisäksi osa leikkeistä jätettiin värjäämättä ja suljettiin glyseroliin. Näytteiden tarkastelu 

tehtiin kuitenkin pääasiassa kestopreparaateista. Leikkeistä tutkittiin soluseinien kuntoa 

ja hajottajamikrobien esiintymistä käyttäen Leica DM 2500 valomikroskooppia. Leikkeet 

kuvattiin mikroskooppiin liitetyllä Leica DC 500 digitaalikameralla käyttäen Live 

Image tietokoneohjelmaa. 

2.3.3. Puun elektronimikroskooppitutkimukset (SEM) 

Elektronimikroskooppitutkimukset tehtiin Helsingin Yliopiston Biotekniikan Instituutin 

elektronimikroskopian yksikössä. Näytteiden tutkimuksiin käytettiin pyyhkäisyelektronimikroskooppia 

(Scannig Electron Microscope, SEM) ja SEM-näytteet tehtiin samoista 

seitsemästä poikkileikepalasta kuin valomikroskooppileikkeet. SEM:illä katsottava pinta 

oli myös sama, josta valomikroskooppileikkeet oli leikattu jääleikemikrotomilla, joten 

se oli valmiiksi hyvin tasainen. Näytteet valmistettiin alla olevan ohjeen mukaan 

(taulukko 5), ja valmistus vastaa MoSS tutkimuksissa käytettyä menetelmää (Palma 

2004). Näytevalmistukseen antoi hyödyllisiä käytännön vinkkejä laboratoriomestari 

Mervi Lindman. 

28

Taulukko 5: Elektronimikroskooppinäytteiden fiksointi ja dehydrointi. 

Fiksointi yön yli 3% glutaraldehydissä (tislatussa vedessä) 

Osmikointi 2% osmiumliuoksessa 9 h (2% OSO 4 tislatussa vedessä) 

Pesu tislatulla vedellä 10 min 

Dehydrointi nousevalla alkoholisarjalla: 

50% etanoli 20 min 



100% etanoli yön yli 

100% etanoli 8 h 

Puulle ominaisen kuivumisen aiheuttaman kutistumisen ja halkeilun välttämiseksi dehydroidut 

näytepalat kuivattiin kriittisen pisteen kuivausmenetelmällä (CPD), jossa 

näytteissä oleva alkoholi korvattiin nestemäisellä hiilidioksidilla käyttäen Bal-Tec CPD 

030 CPD laitetta. Näytteet huuhdeltiin laitteen näytekammiossa hiilidioksidilla kahdeksan 

kertaa ja viimeisen huuhtelun jälkeen kammion paine ja lämpötila nostettiin hiilidioksidin 

kriittiseen pisteeseen (73,8 bar, 31 °C), jossa nestemäinen hiilidioksidi höyrystyi. 

Lopuksi höyry poistettiin kammiosta alentamalla kammion paine hitaasti normaalin 

ilmanpaineen tasolle. 

Kuivatut näytepalat liimattiin hopealiimalla (Agar) alumiinisille näytealustoille ja päällystettiin 

platinalla platinasputterissa (Agar). Valmiit näytteet säilytettiin eksikaattorissa, 

kunnes ne mikroskopoitiin. Näytteet tutkittiin käyttäen Zeiss DSM 962 pyyhkäisyelektronimikroskooppia 

(Carl Zeiss, Oberkochen, Germany). 

2.3.4. Valo- ja elektronimikroskooppinäytteiden arviointi 

Mikroskooppinäytteiden arviointia varten jaoin kunkin näytepalan kahteen osaalueeseen 

A ja B (kuva 5), joista arvioin puun kuntoa sekä mikroskopoidessa, että jälkeenpäin 

valokuvista. Koska tällaiselle arvioinnille ei ollut olemassa asteikkoa, muokkasin 

Brittiläisestä laivamatojen esiintymisen arviointiin käytetystä asteikosta tähän 

tutkimukseen sopivan karkean asteikon (taulukko 6). 

29

Taulukko 6: Mikroskooppitutkimuksissa puun hajoamisen ja mikrobien esiintymisen arvioinnissa käytetty 

asteikko. HA=hajomisaste. Muokattu laivamadon esiintymisen arviointiin käytetystä asteikosta (British 

Standard (EN 275: 1992) 

HA Kuvaus 

0 ei hajoamista eikä mikrobeja havaittavissa 

1 lievää soluseinien hajoamista, mikrobeja 50 %:ssa soluja 


Alkuaineanalyysi tehtiin SEM/EDS menetelmällä samasta puun poikkileikkauksesta, 

mistä otettiin näytteet mikroskooppitutkimuksiin. Analyysiin otettiin neljä palaa, joista 

kustakin analysoitiin alkuaineet kahdesta kohdasta (kuva 6). Lisäksi palasta 1 tehtiin 

tarkempi kvantitatiivinen määritys yhdeksästä eri kohdasta. Näytepalat oli säilytetty 

erillisissä muovipurkeissa jääkaapissa (+4 °C) hylyltä otetussa merivedessä kolmen 

kuukauden ajan. Kontrolleiksi otettiin näytepalat kahdesta tuoreesta eteläsuomessa kasvaneesta 

männystä, joista kummastakin palasta analysoitiin alkuaineet kahdesta kohdasta. 

Alkuaineanalyysiä varten näytepalat ilmakuivattiin huoneenlämmössä 24 vuorokauden 

ajan. Kuivatuista paloista hiottiin analysoitava pinta tasaiseksi hiomapaperilla ja palat 

kiinnitettiin hiiliteipillä alumiininapeille. Palojen pinnalta napin pintaan tehtiin hopealiimalla 

sähköä johtava silta ja palat päällystettiin ohuella hiikalvolla käyttäen Bal-Tec 

CED030 hiilestyslaitetta. Kontrollinäytteiden pintaa ei tarvinnut hioa, sillä niiden pinta 

oli tasoitettu mikrotomilla. 

Näytteet analysoitiin Helsingin Yliopiston Biotekniikan instituutin elektronimikroskopian 

yksikössä käyttämällä Zeiss DSM 962 pyyhkäisyelektronimikroskooppia (Carl 

Zeiss, Oberkochen, Germany) ja siihen liitettyä Oxford Isis EDS-alkuainedetektoria 

(Oxford Instruments, UK). Analyysissä käytettiin korkeajännitettä 20 kV, työskentelyetäisyyttä 

25 mm ja 1000 kertaista suurennusta. Analyysilaitteistoa kalibroitiin 10 minuuttia, 

käyttämällä Micro-Analysis Consultants Ltd:n Fe-standardia 2928. 

Näytepalan 1 kvantitatiivinen analyysi tehtiin Turussa Top Analytica Oy:n Jeol JSM- 

6335F pyyhkäisyelektronimikroskoopilla (Jeol Ltd, Tokyo Japan) ja siihen liitetyllä 

Oxford Isis EDS-alkuainedetektorilla (Oxford Instruments, UK). Tässä analyysissä lait- 

30

teisto kalibroitiin käyttämällä kobolttia. Alkuaineanalyysin saloihin minua opastivat 

laboratoriomestari Mervi Lindman Helsingin Yliopistosta sekä laboratoriopäällikkö 

Jyrki Juhanoja Top Analytica Oy:stä. 

Alkuainetuloksista laskettiin näytteen sisältämien alkuainerikin ja -raudan suhteelliset 

osuudet eri syvyydellä näytteessä (kuva 6). Tulosten laskemisessa käytettiin näytteistä 

mitattujen rikki- ja rauta-atomien ionisaation purkautuessa syntyvien röntgensäteilyn 

intensiteettipiikkien arvoja. Piikkien intensiteetistä oli laskettu pois taustasäteily. Lisäksi 

näytteistä mitatuista intensiteettipiikeistä laskettiin kloridin, natriumin ja alkuainerikin 

määräsuhteet. Suhteista voidaan päätellä onko näytteeseen rikastunut rikkiä tai rautaa 

vai sisältääkö se näitä alkuaineita samassa suhteessa kuin merivesi. 

Kuva 6: Alkuaineanalyysin mittauskohdat puun poikkileikkauksessa. 


DNA-tutkimusten teossa minua ohjasi mikrobiologi Leone Montonen Helsingin Yliopiston 

Maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan Soveltavan kemian ja mikrobiologian 

laitokselta. 

31

Näytteet DNA-tutkimuksia varten otettiin saman poikkileikkauksen kohdalta puunäytteestä, 

mistä mikroskooppitutkimuksetkin tehtiin. Näytteeksi otettiin puuainesta puun 

pintaosasta noin kahden cm:n syvyydelle asti sekä puun pinnalla ollutta biofilmiä kahdesta 

eri kohtaa (taulukko 7). Näytteet otettiin steriloidulla skalpellilla ja pakastettiin 

steriileihin eppendorf-putkiin (-20 °C). 

Taulukko 7: DNA-tutkimuksia varten puusta otetut näytteet ja niiden kuvaus. 

Näyte Kuvaus 

1 Puun pintaosaa, joka erittäin pehmeää ja pitkälle hajonnutta 

2 Samasta kohtaa kuin näyte 1, mutta 1-2 cm:n syvyydeltä, myös melko pehmeää 

3 Puun pinnalta limamaista vihertävää biofilmiä ja pinnan hajonnutta puuainesta 

4 Puun pinnalta vaaleampaa biofilmiä ja pinnan hajonnutta puuainesta 

Pakastetuista DNA-näytteistä eristettiin kokonais-DNA käyttäen PowerSoil DNAeristyskittiä 

(Mo Bio Laboratories, Inc. Carlsbad, CA, USA). Näytteestä 1 tehtiin rinnakkaiset 

1a ja 1b eristykset, muista yksi eristys kustakin. Yhteen eristykseen käytettiin 

0,25 g näytemateriaalia. Eristyksen jälkeen DNA-eluaatit (100 µl/näyte) pakastettiin 

jatkotutkimuksia varten. 

Pakastetuista eluaateista monistettiin DNA:ta PCR menetelmällä kolmella eri kerralla. 

Saadut PCR-tuotteet eroteltiin geelielektroforeesilla ja tuloksia verrattiin kaupallisiin 

molekyylipainomarkkereihin. 

Ensimmäisessä PCR monistuksessa näytteistä haettiin bakteereita ja arkkeja niitä tunnistavilla 

yleisalukkeilla. Toisessa monistuksessa käytettiin sieniä tunnistavia alukkeita 

(ITS) ja lisäksi bakteereista sulfaatin pelkistäjiä tunnistavia alukkeita. Sulfaatin pelkistäjiä 

haettiin, sekä yleisalukkeilla (SRB), että erään sulfaatin pelkistyksen avainentsyymin, 

dissimilatorisen sulfiitin reduktaasin (DSR) geenin alukkeiden avulla. 

Kolmannella kerralla monistettiin arkeista DNA:ta mahdollista DGGE ajoa varten jo 

monistetusta arkki-DNA:sta. Tässä ns. nested PCR menetelmässä käytettiin alukkeita, 

jotka tunnistavat emäsjärjestyksen aiemman PCR-tuotteen sisältä. Lisäksi kokeiltiin 

uudestaan sienten ja sulfaatin pelkistäjien (DSR) saamista esille eri reaktiolämpötilojen 

ja -aikojen avulla 

Kaikissa PCR monistuksissa käytettiin samoja reagensseja lukuun ottamatta alukkeita 

(primer). Käytetyt reagenssit on esitetty taulukossa 8 ja alukkeet taulukossa 9. PCR mo- 

32

nistuksissa käytetyt protokollat vaihtelivat hieman reaktiolämpötilojen ja -aikojen suhteen 

PCR ajosta toiseen. Protokollat on esitetty taulukossa 10. Elektroforeesigeelinä 

käytettiin 1,5 % agaroosigeeliä tehtynä 1x natriumboraattipuskuriin, paitsi kolmannessa 

PCR:ssä käytettiin sienille ja sulfaatin pelkistäjille (DSR) 1,5 % agaroosigeeliä tehtynä 

1x TAE-puskuriin. Kaikista näytteistä tehtiin laimennokset 1:1 ja 1:10. 

Taulukko 8: DNA-monistuksissa käytetty PCR-lios 

Reagenssi Määrä Selite 

Puskuri 10 µl F-511 for Dynazyme DNA-polymerase 

dNTP 2 µl 10 mM, nukleotidiseos 

polymeraasi 10 µl Dynazyme DNA-polymeraasi 

F-primer 10 µl Forvard primer 

R-primer 10 µl Reverse primer 

H 2 0 10 µl steriloitu milli-Q vesi 

Taulukko 9: DNA-monistuksissa käytetyt alukkeet (primer), mitä DNA:ta ne tunnistavat, sekä niiden 

monistaman tuotteen koko emäspareina (bp). 

PCR Forvard primer Reverse primer Tunnistaa bp (noin) 

PCR 1 fD1, 20 pmol/µl rD1, 20 pmol/µl bakteerit 1500 

PCR 1 ArUn4F, 20 pmol/µl A934b, 20 pmol/µl Arkit 900 

PCR 2 DSR1F, 20 pmol/µl DSR4R, 20 20 pmol/µl Dissimilatorinen sulfiitin reduktaasi 1900 

PCR 2 ITS1, 20 pmol/µl ITS4, 20 pmol/µl Sienet 700-900 

PCR 2 SRB385C, 20 pmol/µl 1387r, 20 pmol/µl Sulfaatin pelkistäjät, δ-proteobakteerit 1000 

PCR 3 Ar3F, 20 pmol/µl 9 C, 18,4 pmol/µl Arkit 900 

PCR 3 DSR1F, 20 pmol/µl DSR4R, 20 20 pmol/µl Dissimilatorinen sulfiitin reduktaasi 1900 

PCR 3 ITS1, 20 pmol/µl ITS4, 20 pmol/µl Sienet 700-900 

Taulukko 10: DNA-monistuksissa käytetyt PCR-reaktiolämpötilat ja -ajat 

PCR 1 PCR 2 PCR 3 Arkit PCR 3 DSR PCR 3 Sienet 

Vaihe T °C min. T °C min. T °C min. T °C min. T °C min. 

1 95 4 94 4 95 4 95 4 94 5 

2 94 1 94 1 92 1 94 1 94 1 

3 50 1 50 1 55 1 54 1 56 1 

4 72 2,5 72 2 72 3 72 2,5 72 1 

5 goto 2 40* goto 2 40* goto 2 35* goto 2 40* goto 2 40* 

6 72 10 72 10 72 10 72 10 72 10 

7 4 5 4 5 4 hold 4 20 4 20 

8 15 hold 15 hold 

Elektroforeesiajoissa käytetyt geelit valmistettiin sekoittamalla 3,75 g agaroosia ja 250 

ml puskuria ja kuumentamalla seosta mikroaaltouunissa 5 minuuttia. Tämän jälkeen 

geeliin lisättiin etidiumbromidia (7 µl / 250 ml), joka värjää DNA:n ultraviolettivalossa 

33

näkyväksi. Kuuma geeli valettiin vetokaapissa pipetointikaivot sisältävään muottiin ja 

jäähdytettiin kiinteäksi. 

Näytteet pipetoitiin geelin kaivoihin sellaisenaan ja laimennettuna 1:10 steriloituun milli-Q 

veteen latauspuskuri-värimarkkerin kanssa, (Blue/Orange Loading Dye, Promega 

Corporation, Madison WI, USA) 10 µl näytettä 4 µl puskuria. Lisäksi pipetoitiin negatiiviset 

kontrollit kuten näytteet, sekä molekyylipainomarkkeri (100 bp DNA ladder, 

N3231S, 0,5µg/µl, New England Bio Labs Inc, Ipswich MA, USA) sekoitettuna latauspuskuri-värimarkkeriin 

(1µl ladder, 9µl latauspuskuri-värimarkkeri). Viimeisessä 

PCR:ssä käytettiin edellä mainitun molekyylipainomarkkerin rinnalla lisäksi markkeria, 

joka sisälsi pidempiä DNA-fragmentteja aina 10000 emäspariin asti (Gene Ruler, 

#SMO331, 0,5µg/µl, Fermentas Inc, Ontario, Canada). 

Natriumboraattipuskuriin tehdyt geelit ajettiin 20 minuuttia jännitteellä 250 V ja TAEpuskuriin 

tehdyt geelit 120 V jännitteellä 1h 20 min Thermo EC 340 elektroforeesilaitteella. 

Geelit kuvattiin UV-valossa Kodak DC290 digitaalikameralla yhdistettynä Kodak 

Molecular Imaging Software-ohjelmistoon. 

3) Tulokset 


Puunäyte, josta kosteuspitoisuus ja tiheys laskettiin, painoi ennen kuivausta 4,253 g ja 

kuivauksen jälkeen 1,236 g. Näiden arvojen perusteella kosteuspitoisuudeksi (MC) saatiin: 

MC = 4,253 g - 1,236 g * 100 = 238,6 % 

1,236g 

ja tiheydeksi (R) saatiin: 

R = 

1 

(238,6/100) + (1/1,5) 

= 0,33 g/cm 3 

34

ja puun jäännöstiheys (rD) oli siten: 

rD = 0,33 g/cm 3 * 100 = 77 % 

0,43 g/cm 3 

3.2. Röntgentutkimus 

Röntgenkuvat ovat hyvälaatuisia ja stereoparin kohdistaminen onnistui helposti. Kuvista 

näkyy, että puu on kokonaisuudessaan varsin hyväkuntoinen ja puun toisessa laidassa 

oleva reikä näkyy kuvissa selvästi (kuva 7). Puunäytteen kapeammassa päässä on puun 

sisään diffundoitunut jotain tunnistamatonta ainetta joka vaimentaa röntgensäteilyä ja 

näkyy kuvissa vaaleana alueena. Stereoparin perusteella tämä aine on jakautunut lähes 

tasaisesti koko puun paksuudelta, kuitenkin niin, että sitä on hieman enemmän puun 

suoran pinnan puolella kuin kuperan pinnan puolella. Puussa näkyy myös tunnistamaton 

säännöllisen muotoinen vaalea kuvio hieman puun keskeltä kohti puun kapeaa päätä. 

Laivamatoa tai sen käytäviä ei puussa ole. 

35

Kuva 7: Puunäytteen röntgenkuvat. Kuvaan on vertailun helpottamiseksi otettu mukaan myös normaali 

valokuva samasta näytepalasta. Kaksi alinta kuvaa muodostavat yhdessä stereoparin. Röntgenkuvat: Leena 

Tomanterä. 



Näyte osoittautui metsämännyksi (Pinus sylvestris) eli samaksi kotoiseksi mäntylajiksi, 

joka kasvaa meidänkin metsissämme. Männylle tyypilliset tuntomerkit olivat helposti 

nähtävissä valomikroskooppileikkeissä. Poikkileikkeestä nähtiin selvästi suuret pihkatiehyet, 

joiden epiteelisolut ovat ohutseinäiset, tarkkarajaiset vuosilustot ja kevätpuun 

36

vaihettuminen jyrkästi kesäpuuksi. Säteen suuntaisesta leikkeestä nähtiin, että ristikentän 

huokoset ovat iso- eli ikkunahuokosia ja että ydinsäteen putkisoluissa on hammaspaksunnoksia. 

Tangentin suuntaisesta leikkeestä tarkasteltiin vielä pihkatiehyellisten 

ydinsäteiden korkeutta ja saatiin poissuljettua metsämännyn (P. sylvestris) amerikkalainen 

sukulainen amerikanpunamänty (P. resinosa), jonka pihkatiehyelliset ydinsäteet 

ovat matalammat kuin metsämännyllä (Hoadley 1990). 

3.3.2. Puun valo- ja elektronimikroskooppitutkimukset 

Esitän alla lyhyen kuvauksen mikroskooppitutkimusten havainnoista kustakin näytepalasta 

esimerkkikuvien kanssa. Näytteissä alue A on näytepalan 1 puoli puun poikkileikkauksessa 

ja alue B näytepalan 7 puoli (kuva 5). Syvyys on etäisyys (mm) näytepalan 1 

pinnasta syvemmälle rungon sisään. Mikroskooppitutkimusten tulokset olen tiivistänyt 

taulukossa 11. 

Näytepala 1, alue A (syv. n. 0-5mm, kuva 8): 

Näytteen 1 uloin reuna on pahasti hajonnutta ja hajottajana on ainakin jokin katkolahoa 

aiheuttava sieni, mutta seassa voi olla myös bakteereita (kuva 8a). Näytteen ulommaisen 

osan putkisolujen soluseinien S2-kerros on suurimmaksi osaksi hajonnut ja vain soluseinien 

keskilevyt ovat jäljellä, mutta nekin osaksi katkeilleet (kuva 8a). Sisempänä 

soluseinät ovat ehjempiä, mutta S2-kerroksen sisällä näkyy poikkileikkautuneita sienirihmoja 

ja niiden aiheuttamia onteloita (kuva 8b ja 8e). Säteensuuntaisessa leikkeessä 

nähdään myös katkolaholle tyypillinen sienirihmaston spiraalimainen leviäminen soluseinän 

selluloosamikrofibrillien suuntaisesti (kuva 8c). 

Poikkileikkeessä sienirihmaston esiintymisalueen raja on tarkka, minkä jälkeen soluseinät 

ovat melko ehjiä (kuva 8a ja 8d). Niissä kuitenkin on siellä täällä bakteerien aiheuttamaa 

hajoamista alkaen soluontelon suunnasta. Bakteereita on myös kerääntynyt soluonteloiden 

sisälle, vaikka niiden seinät eivät olisikaan hajonneet (kuva 8f). Bakteerit 

ovat keskittyneet ydinsäteisiin ja niitä reunustaviin putkisoluihin. Myös osassa pihkatiehyitä 

on bakteereita ja näissä tiehyiden tylppysolut ovat hajonneet. 

Näytepala 1, alue B (syv. n. 5-10 mm): 

Näytteessä 1 sisemmälle mentäessä on hajoaminen selvästi vähäisempää. Soluseinät 

ovat melko ehjiä, mutta soluonteloiden sisällä on siellä täällä runsaasti bakteereita. 

37

Ydinsäteet ovat myös pitkälle kolonisoituneet bakteereilla ja solut ovat hajonneet useasta 

kohtaa. Bakteerit ovat selvästi levinneet ydinsäteitä pitkin. Myös osassa pihkatiehyitä 

on bakteereita ja tiehyiden tylppysolut ovat hajonneet. 

Näytepala 2, alue A (syv. n. 10-15 mm, kuva 9): 

Näytteen 2 A-alueen putkisolujen soluseinät ovat suurimmaksi osaksi ehjiä (kuva 9d- 

9f). Soluonteloiden sisällä ja pihkatiehyissä on kuitenkin siellä täällä bakteerimassaa ja 

bakteerien aiheuttamaa eroosiota näkyy soluseinässä ontelon puolella (kuva 9a ja 9b). 

Myös ydinsäteissä näkyy bakteereita ja niiden tylppysolut ovat paikoitellen hajonneet. 

Soluseinien keskilevyt ovat ehjiä ja kokonaisuudessaan puu vaikuttaa varsin hyväkuntoiselta. 

Tässä osassa näytettä ei näytä olevan katkolahon aiheuttamaa hajoamista. 

Näytepala 2, alue B (syv. n. 15-20 mm, kuva 9): 

Näytteen 2 B-alue on hyvin samantapainen, kuin A-alue. Näytteen vasemmassa reunassa 

on kuitenkin alkavaa katkolahoa erään pihkatiehyen vieressä olevan kapean kesäpuun 

putkisolujen soluseinissä (kuva 9c). 

Näytepala 3, alue A (syv. n. 20-25 mm): 

Näytteen 3 A-alue on melko ehjää. Katkolahon rihmastoa ei näy, mutta bakteereita on 

sekä ydinsäteissä että siellä täällä putkisolujen onteloissa. Soluseinät vaikuttavat kuitenkin 

hyväkuntoisilta. 


Näytteen 3 B-alue on selvästi enemmän hajonnut, kuin A-alue. Soluonteloissa on melko 

paljon bakteereita, jotka näyttävät levinneen puusolukon sisään ydinsäteitä pitkin (kuva 

10a ja 10f). Joissakin kohdissa ydinsäteet ja niitä reunustavien kevätpuun putkisolujen 

seinät ovat hajonneet (kuvat 10b-10d). Myös kesäpuun putkisolujen seinien S2 kerrokset 

ovat paikoitellen pitkälle hajonneet (kuva 10e). Siellä täällä soluonteloiden sisällä 

näkyy tunnistamatonta hyvin ohutta rihmaa, joka ei kuitenkaan vaikuta katkolahon rihmastolta. 

38

Näytepala 4, (syv. n. 30-35 mm, kuva 11): 

Näytepala 4 on kapeampi kuin muut palat, joten siinä ei ole kahta aluetta. Näyte on 

enemmän hajonnut oikeasta reunastaan (kuva 11a). Bakteerit ovat levinneet ydinsäteitä 

pitkin ja ydinsäteet ja niitä reunustavat putkisolut ovat paikoitellen pitkälle hajonneet, 

kuten myös useat pihkatiehyet (kuvat 11a-11d). Soluseinien S2 kerroksen hajoamista 

näkyy myös kesäpuun putkisolujen seinissä (kuva 11e). Kuten näytteessä kolme, on 

tässäkin näytteessä tunnistamatonta hyvin ohutta rihmaa, joka ei vaikuta katkolahon 

rihmastolta (kuva 11f). 


Näytteen 5 A-alue on melko ehjä ja hajoaminen on keskittynyt lähinnä ydinsäteisiin ja 

niitä ympäröiviin putkisoluihin (kuva 12a). Hajottajina tällä alueella näyttäisivät olevan 

bakteerit, mutta tässäkin näytteessä on samaa tunnistamatonta ohutta rihmaa, kuten 

näytteissä 3 ja 4. 


Näytteen 5 B-alue on huomattavasti pidemmälle hajonnut, kuin A-alue. Tämä kohta on 

kaikkein eniten hajonnut alue koko poikkileikkeen sisäosasta. Bakteereita näkyy runsaasti 

erityisesti ydinsäteissä ja niitä ympäröivissä putkisoluisissa, joiden soluseinät ovat 

pitkälle hajonneita (kuvat 12b-12f). Myös pihkatiehyiden epiteelisolut ovat monesta 

kohtaa hajonneet. Tässä osassa näytettä on myös katkolahon rihmastoa muistuttavaa 

rihmaa soluonteloissa. 

Näytepala 6, alue A (syv. n. 45-50 mm, kuva 13) ja alue B (syv. n. 50-55 mm, kuva 13) 

Näyte 6 on kokonaisuudessaan kohtalaisen hyväkuntoinen (kuva 13a ja 13d). Sen kummallakin 

puolella on kuitenkin lievää bakteerien aiheuttamaa hajoamista, joka on 

näyttää levinneen ydinsäteitä pitkin (kuvat 13b, 13c ja 13f). Ydinsäteiden ympärillä 

olevissa putkisoluissa näkyy myös jonkin verran hajoamista. Pihkatiehyet ovat tässä 

osassa suurimmaksi osaksi ehjiä (kuva 13e), mutta jotkut ovat hajonneet (kuvat 13b ja 

13c). Näytteen 6 hajonnein osa on keskimmäisen kesäpuun alueella (kuva 13c). Katkolahoa 

muistuttavaa rihmastoa on putkisolujen onteloissa vähän (kuvat 13b ja 13c). 

39


Näytteen 7 A-alue on melko hyväkuntoinen (kuvat 14d-14f). Siellä täällä on kuitenkin 

merkkejä bakteereista, jotka näyttäisivät levinneen ydinsäteitä pitkin. Osassa ydinsäteitä 

reunustavia putkisoluja ovat soluseinät ja osassa pihkatiehyitä tylppysolut hajonneet. 

Katkolahoa ei tällä alueella havaittu. 


Näytteen 7 B-alue, joka on myös koko poikkileikkauksen toinen ulkoreuna, on pahasti 

hajonnut (kuvat 14a-14c). Hajoaminen on samankaltaista, kuin näytepalan 1 A-alueen 

ulkoreunassa, eli vaikuttaa katkolahon aiheuttamalta ja tässä kohdassa näyttäisi olevan 

myös bakteereita. Hajonnein osa ei kuitenkaan vaikuta aivan niin leveältä, kuin näytepalassa 

1. Leikkeestä sitä on kuitenkin vaikea arvioida tarkasti, sillä kaikkein hajonnein 

osa on huuhtoutunut pois leikettä valmistettaessa. 

Sisempänä näytteessä on myös bakteerien aiheuttamaa hajoamista, joka on keskittynyt 

ydinsäteisiin ja niiden ympäristöön. Siellä täällä kauempanakin ydinsäteistä on soluonteloiden 

sisällä runsaasti bakteerimassaa. Monin paikoin myös pihkatiehyiden tylppysolut 

ovat hajonneet. 

40

Kuva 8: Näytepala 1. Kuvat a-c LM ja d-e SEM kuvia. a) ja d) Näytteen ulkopinta on hyvin hajonnut ja 

siinä on runsaasti sienirihmastoa. b) ja e) Sekä kevät- että kesäpuun putkisolujen soluseinien S2 kerros 

katkolahottajan voimakkaasti hajottamaa, yhdistetty välilamelli ehjä. LM-kuvissa soluonteloissa ja - 

seinissä siniseksi värjäytynyttä sienirihmastoa. c) Säteensuuntaan pitkittäin leikattujen putkisolujen soluonteloissa 

sienirihmastot suuntautuneet soluseinän selluloosamikrofibrillien suuntaisesti. f) Bakteerimassaa 

ydinsäteen tylppysoluihin rajoittuvissa pitkittäisten putkisolujen soluonteloissa. LM kuvat T. 

Timonen ja V. Kinnunen. LM preparaatti P. Harju. 

41

Kuva 9: Näytepala 2. Kuvat a-c LM ja d-e SEM kuvia. a) ja b) Hyväkuntoista solukkoa, jossa kuitenkin 

siellä täällä mustaksi värjäytynyttä bakteerimassaa ja siniseksi värjäytynyttä sienirihmastoa ydinsäteiden 

ja pihkatiehyen tylppysoluissa sekä pitkittäisissä putkisoluissa. c) Ulomman, oikeanpuoleisen kesäpuun 

putkisolujen soluseinän S2-kerroksessa näkyy katkolahoa aiheuttavaa siniseksi värjäytynyttä sienirihmastoa, 

sisemmän kesäpuun putkisolujen seinissä ei näy sienirihmastoa. Yhdessä ylhäällä olevan ydinsäteen 

reunustamassa putkisolussa on tummaa bakteerimassaa. d) Tervettä puusolukkoa. Kevät- ja kesäpuun 

rajalla näkyy pihkatiehyt ehjine tylppysoluineen. e) ja f) Kesäpuun putkisolujen soluseinät ovat ehjät. 

Kuvassa f keskellä putkisolujen välissä ydinsäteen putkisoluja. LM kuvat T. Timonen ja V. Kinnunen. 

LM preparaatti P. Harju. 

42

Kuva 10: Näytepala 3. Kuvat a-c LM ja d-e SEM kuvia. a) - f) Paikoitellen pitkälle hajonnutta puusolukkoa. 

Tummaa bakteerimassa on runsaasti sekä ydinsäteiden tylppysoluissa että niitä reunustavissa pitkittäisissä 

putkisoluissa. Ydinsäteiden tylppysolujen ja putkisolujen väliset isohuokoset ovat monin paikoin 

kokonaan hajonneet. d) Kevätpuun putkisolujen soluonteloissa bakteerimassaa. e) Kesäpuun putkisoluja. 

Oikeanpuoleisten putkisolujen sekundaariseinät ovat paikoitellen hajonneet. f) Sauvamaisia bakteereja 

kevätpuun putkisolun soluontelossa soluseinän pinnalla. LM kuvat T. Timonen ja V. Kinnunen. LM preparaatti 

P. Harju. 

43

Kuva 11: Näytepala 4. Kuvat a-c LM ja d-e SEM kuvia. a) Ydinsäteitä pitkin puun sisään levinnyttä bakteerimassaa, 

joka on värjäytynyt mustaksi. b) Kaksi hajonnutta pihkatiehyttä, toinen kevätpuussa ja toinen 

kevät- ja kesäpuun rajalla. c) Bakteerimassaa ydinsäteen tylppysoluissa ja niitä ympäröivissä putkisoluissa. 

d) Yleiskuva kahden vuosiluston alueelta. Keskellä oleva kesäpuu on paikoitellen hajonnut ja vasemmalla 

alhaalla on hajonnut ydinsäde. e) Ehjää kesäpuuta, mutta keskellä muutama pitkälle hajonnut putkisolu. 

f) Tunnistamattomaksi jäänyttä ohutta rihmaa kevätpuun soluonteloissa. LM kuvat T. Timonen ja 

V. Kinnunen. LM preparaatti P. Harju. 

44

Kuva 12: Näytepala 5. Kuvat a-c LM ja d-e SEM kuvia. a) Yleiskuva näytteen 5 A-alueelta, jonka solukko 

on suurimmaksi osaksi ehjää. b) ja c) Näytteen B-alue on pitkälle hajonnutta erityisesti ydinsäteiden ja 

niitä ympäröivien putkisolujen kohdalta. d) - f) Ydinsäde ja sitä ympäröivät putkisolut ovat pitkälle hajonneet. 

LM kuvat T. Timonen ja V. Kinnunen. LM preparaatti P. Harju. 

45

Kuva 13: Näytepala 6. Kuvat a-c LM ja d-e SEM kuvia. a) Näyte 6 on kokonaisuudessaan varsin hyväkuntoinen. 

b) ja c) Ydinsäteissä ja niitä reunustavissa putkisoluissa on siellä täällä kuitenkin bakteerimassaa 

ja jonkin verran sienirihmastoa. Putkisolut ovat osin hajonneet. (kuva b=kuvan a oikeanpuoleisen 

kesäpuun alaosasta, kuva c=keskimmäisen kesäpuun alaosasta) d) Yleiskuva SEM:illä e) Ehjää kesäpuuta, 

jossa kaksi ehjää pihkatiehyttä f) Hajonnut ydinsäde kevätpuussa. LM kuvat T. Timonen ja V. Kinnunen. 

LM preparaatti P. Harju. 

46

Kuva 14: Näytepala 7. a) Näytteen B-alue (ulkoreuna) on pitkälle hajonnutta solukkoa, jossa on sekä 

sienirihmastoa, että bakteereita, jotka ovat edenneet syvemmälle puuhun ydinsäteitä pitkin. b) Siniseksi 

värjäytynyttä sienirihmastoa, jonka esiintymisraja kevätpuussa on melko tarkka. c) Katkolahottajan pitkälle 

hajottamaa kesäpuuta, jossa soluseinien S2-kerrokset ovat hajonneet, mutta solujen väliset keskilevyt 

ovat ehjät. Kevätpuussa näkyy solusienien sisällä sinisiä pilkkuja, jotka ovat poikkileikkautunutta 

sienirihmaa. Rihmastoa on myös soluonteloissa. d) - f) Näytteen A-alueella puusolukko on hyväkuntoista 

ja soluseinät ehjiä. LM kuvat T. Timonen ja V. Kinnunen. LM preparaatti P. Harju. 

47

Taulukko 11: Mikroskooppitutkimusten tulokset tiivistetysti. et = etäisyys puunäytteen yläpinnasta (mm). 

Hajoamisasteen (HA) kriteerit on esitetty taulukossa 3. S=sienirihmaa, B=bakteereita, S2=soluseinän 

selluloosakerros, KL=soluseinän keskilevy, YS=ydinsäde, PT=pihkatiehyt. + = mikrobeita havaittu, - = ei 

mikrobeita, = epävarma havainto. 

Näyte et (mm) HA S B S2 KL YS PT 

1 A 0-5 4 + + + + + + 

1 B 5-10 2 - + + - + + 

2 A 10-15 1 - + + - + + 

2 B 15-20 1 + + + - + + 

3 A 20-25 1 - + + - + - 

3 B 25-30 2 + + + + + 

4 30-35 2 + + + + + 

5 A 35-40 2 + + + + + 

5 B 40-45 3 + + + + + 

6 A 45-50 2 - + + + + + 

6 B 50-55 2 - + + + + + 

7 A 55-60 2 - + + + + + 

7 B 60-65 4 + + + + + + 


Alkuaineanalyysi osoitti, että puuhun on kertynyt sekä rikkiä, että rautaa. Myös meriveden 

suoloja natriumia ja kloridia oli näytteissä enemmän, kuin pinnalta peräisin olevissa 

kontrollinäytteissä. Rikkiä ja rautaa oli eniten lähellä puun pintaa olevissa mittauspisteissä 

50mm ja 80mm kohdalla, minkä jälkeen niiden määrä väheni 160mm ja 210mm 

kohdalla (kuvat 15 ja 16). Rikin pitoisuus nousi uudestaan syvemmällä puussa. Ero rikin 

määrässä ei kuitenkaan ollut minkään mittauskohdan välillä suuri. Rautaa oli eniten 

näytteen uloimmassa osassa, minkä jälkeen sen määrässä ei ollut suurta vaihtelua (kuva 

16). 

Näytteiden sisältämät kloridin ja rikin sekä natriumin ja rikin määräsuhteet olivat huomattavasti 

pienemmät kuin meriveden vastaavat suhteet. Meriveden sisältämä kloridin 

ja rikin laskennallinen suhde on noin 22 ja natriumin ja rikin noin 12, kun näytteistä 

laskettu kloridin ja rikin suhde vaihteli 0,44 ja 2,45 välillä ja natriumin ja rikin suhde 

0,48 ja 1,53 välillä (kuva 17). Näytteistä laskettu kloridin ja natriumin suhde oli samaa 

luokkaa kuin merivedessä. 

Kontrollinäytteistä ensimmäisessä (K1) ei havaittu lainkaan rikkiä, eikä rautaa, mutta 

toinen (K2) sisälsi kumpaakin alkuainetta pieniä määriä. Myös hylkypuussa havaittujen 

meriveden suolojen määrät olivat kontrollinäytteissä hyvin pieniä (kuva 15). 

. 

48

Kuva 15: Näytteiden sisältämien alkuaineiden intensiteetit mittauspisteittäin. Näytenumerot ovat graafien 

oikeassa yläkulmassa, K=kontrollinäyte. Korkeat piin intensiteetit johtuvat näytteenvalmistuksen virheestä 

(ks. Tulosten tarkastelu kohta 4.4.) 

49

intensiteetti (cps) 

40 

35 

30 

25 

20 

15 

10 

5 

0 

S 

Fe 

1a (50 mm) 

1b (80 mm) 

2a (160 mm) 

2b (210 mm) 

3a (280 mm) 

3b (340 mm) 

5a (520 mm) 

5b (600 mm) 

K1a 

K1b 

K2a 

K2b 

Kuva 16: Näytteiden sisältämien rikin ja raudan suhteellinen osuus eri mittauspisteissä. K=kontrollinäyte. 

Tulokset on laskettu vähentämällä mitatusta intensiteettipiikin huippuarvosta taustan säteily. 

25,00 

20,00 

suhde 

15,00 

10,00 

Cl/S 

Na/S 

Cl/Na 

5,00 

0,00 

1a 

1b 

2a 

2b 

3a 

3b 

5a 

5b 

1T 

meri 

näyte 

Kuva 17: Näytteiden ja meriveden sisältämien kloridin (Cl) ja natriumin (Na) määrän suhde rikin (S) 

määrään sekä kloridin ja natriumin vastaava määräsuhde. Näyte 1T on Top Analyticassa erikseen analysoitu 

näytepala. 

50

Taulukko 12: Näytepalan 1 kvantitatiivisen analyysin tuloksena mitatut alkuaineiden määrät (massa %) 

eri mittauskohdissa. Korkeat piin pitoisuudet johtuvat näytteenvalmistuksen virheestä (ks. Tulosten tarkastelu 

kohta 4.4.) 

Mittauskohta C O Na Mg Si S Cl Ca Fe Yht. 

Spot 68,88 27,48 0,30 0,00 0,00 1,31 0,73 0,03 1,27 100 

Alue 5000x 57,79 40,38 0,28 0,04 0,26 0,44 0,35 0,04 0,42 100 

Spot 69,24 29,48 0,28 0,07 0,12 0,31 0,38 0,04 0,08 100 

Spot 69,45 28,06 0,27 0,06 0,03 0,91 0,51 0,03 0,68 100 

Kesäpuu 750x 53,35 43,15 0,23 0,04 1,18 0,75 0,19 0,04 1,07 100 

Kevätpuu 750 56,01 34,19 0,17 0,05 8,59 0,37 0,15 0,04 0,44 100 

Spectrum 11 55,81 37,83 0,38 0,11 4,44 0,52 0,38 0,09 0,45 100 

Kesäpuu 2 uloin 5000x 58,16 39,41 0,37 0,08 0,85 0,31 0,52 0,10 0,19 100 

Kesäpuu sisäreuna 750 x 53,14 43,32 0,29 0,05 2,21 0,30 0,35 0,05 0,28 100 

Keskiarvo 60,20 35,92 0,29 0,06 1,96 0,58 0,40 0,05 0,54 

Max. 69,45 43,32 0,38 0,11 8,59 1,31 0,73 0,10 1,27 

Min. 53,14 27,48 0,17 0,00 0,00 0,30 0,15 0,03 0,08 


Ensimmäisessä PCR tutkimuksessa näytteestä etsittiin bakteereja ja arkkeja ja kaikissa 

näytteissä havaittiin molempia. Elektroforeesikuvassa (kuva 18) näkyvät bakteerit n. 

1500 emäsparin (bp) kohdalla ja arkit n. 900 emäsparin kohdalla. 

Kuva 18. Bakteerien ja arkkien elektroforeesikuva. B = bakteerit, A= arkit. Näytteiden molemmilla reunoilla 

olevissa kaivoissa on molekyylipainomarkkerit. 1000 bp sijainti näkyy viivan kohdalla kuvan oikeassa 

reunassa. (L. Montonen & V. Kinnunen) 

Toisessa PCR-tutkimuksessa näytteestä etsittiin sieniä ja sulfaatinpelkistäjiä. Sulfaatinpelkistäjien 

tunnistamiseksi käytettiin sekä sulfaatin pelkistyksen avainentsyymiä 

(DSR) koodaavan geenin aluketta, että sulfaatinpelkistäjien yleisaluketta (SRB). Näytteistä 

ei saatu lainkaan esille sieniä ja sulfaatinpelkistäjien DSR geenin osalta näytteet 

51

olivat myös negatiivisia, paitsi näyte 1 jäi epävarmaksi. SRB yleisaluke taas antoi näytettä 

2 lukuun ottamatta positiivisen tuloksen (kuva 19). 

Kuva 19. SRB:n elektroforeesikuva. Geelin oikeassa reunassa olevassa kaivossa on molekyylipainomarkkeri, 

johon on merkitty 1000 bp sijainti viivan kohdalle. (L. Montonen & V. Kinnunen) 

Kolmannessa PCR-tutkimuksessa arkeista pyrittiin jatkotutkimuksia varten monistamaan 

DNA:ta ensimmäisen arkki-PCR:n tuotteista. Tässä monistuksessa kaikissa näytteissä 

saatiin positiivinen tulos (kuva 20). Tutkimuksessa ei saatu sulfaatin pelkistäjien 

DSR geeniä eikä sieniä varmuudella esille, vaikka sulfaatin pelkistäjissä näytteen kolme 

ja sienissä näytteen neljä kohdalla geelissä näkyikin heikot juovat. Mahdollinen positiivinen 

tulos on kuitenkin epävarma. 

52

Kuva 20. Arkkien elektroforeesikuva. Näytteiden molemmilla reunoilla olevissa kahdessa vierekkäisessä 

kaivossa on molekyylipainomarkkerit. 1000 bp sijainti näkyy kuvan oikeassa reunassa olevan viivan 

kohdalla. (L. Montonen & V. Kinnunen) 

Yhteenveto PCR-tuloksista on esitetty taulukossa 13. 

Taulukko 13: Yhteenveto PCR tuloksista. + = havaittu. - = ei havaittu, = epävarma havainto. DSR = 

dissimilatorisen sulfiitin reduktaasi, SRB = sulfaatinpelkistäjät, yleisaluke. 

PCR-ajo Primerit Ryhmä Näyte 1 Näyte 2 Näyte3 Näyte 4 

PCR 1 fD1-rD1 bakteerit + + + + 

PCR 1 ArUn4F-A934b arkit + + + + 

PCR 2 DSR1F-DSR4R DSR - - - 

PCR 2 ITS1-ITS4 sienet - - - - 

PCR 2 SRB385C-1387r SRB + - + + 

PCR 3 Ar3F-9C arkit + + + + 

PCR 3 DSR1F-DSR4R DSR - - - 

PCR 3 ITS1-ITS4 sienet - - - 

4) Tulosten tarkastelu 


Puun kosteuspitoisuus 238,6 % oli korkeampi, kuin keskimäärin MoSS projektin yhteydessä 

mitatuissa kolme/viisi kuukautta ja 12 kuukautta pohjassa maanneissa mäntynäytteissä 

(taulukko1). Myös tiheys 0,33 g/cm 3 oli pienempi, kuin MoSS projektin näytteissä 

ja näyte oli 23 % kevyempi kuin keskimääräinen tuore mänty on. Vaihteluvälit MoSS 

projektin näytteissä olivat kuitenkin melko suuret ja esimerkiksi yhdessä Darsser Kogge 

hylyn viiden kuukauden näytteessä kosteuspitoisuus ja tiheys olivat lähes samat, kuin 

nyt tutkitussa 236 vuotta pohjassa maanneessa hylkypuussa. 

53

Vesipitoisuuden ja tiheysmääritysten perusteella puunäyte sisältää enemmän kosteutta 

ja vähemmän puuainesta kuin vuoden pohjassa maanneet MoSS-projektin yhteydessä 

tutkitut puunäytteet, eli on niitä enemmän hajonnut. Ero MoSS-projektissa tutkittuihin 

näytteisiin on kuitenkin pieni. Tämä kertoo siitä, että vaikka puu on jonkin verran 

enemmän hajonnut, on se kuitenkin varsin hyvässä kunnossa. 

Mary Rose hylyltä ennen sen nostoa vuonna 1979 tehdyissä kosteusmittauksissa oli 

mukana näytteitä sekä hylyn varsinaisen rungon tammipuusta, että mäntyä olevasta hylyn 

rakenneosasta. Männyn kosteuspitoisuudeksi tutkimuksessa saatiin 225 % (Squirrel 

& Clarke 1987), minkä perusteella laskin puun tiheydeksi 0,34 g/cm 3 . Mary Rosen hylyn 

mäntynäyte on siis ennen hylyn nostoa ollut hyvin samanlainen kuin nyt tutkittu 

Vrouw Marian mäntynäyte. Mary Rose oli tuolloin maannut pohjassa 405 vuotta. Squirrel 

& Clarke (1987) toteavat kuitenkin tamminäytteiden osalta kosteuspitoisuuden vaihtelun 

olevan suurta hylyn eri osien välillä, joten näistä kahdesta eri hylyltä peräisin olevasta 

mäntynäytteestä ei välttämättä voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. 

Puun tiheys verrattuna keskimääräiseen tuoreen männyn tiheyteen on 77 % eli puu on 

23 % tuoretta mäntyä kevyempi. Kuivattu näyte oli läheltä puun pintaosaa, missä mikroskooppitutkimusten 

perusteella oli soluseinistä eniten hajonnut puun selluloosapitoinen 

S2 kerros, mutta runsaasti ligniiniä sisältävä yhdistetty välilamelli oli melko ehjä. 

Suurin osa massan häviämisestä lienee siten soluseinien kiteistä selluloosaa ja tällainen 

puu on menettänyt hyvin paljon lujuudestaan. Olisi mielenkiintoista tehdä puunäytteestä 

vielä tiheysmäärityksiä myös syvemmältä ja lisäksi kemiallisia analyysejä soluseinien 

rakennekomponenttien hajoamisen selvittämiseksi. 

Tässä tutkimuksessa tehtyjen puun kosteuspitoisuuden ja tiheysmittauksen tuloksia arvioitaessa 

pitää ottaa huomioon, että näytepala oli otettu puun reunasta, missä esimerkiksi 

Mary Rose hylyn tamminäytteissä kosteuspitoisuus oli puun keskiosaa suurempi 

(Squirrel & Clarke 1987). On mahdollista, että tästäkin näytepalasta olisi saatu pienempiä 

kosteusarvoja syvemmältä puusta tehdyistä mittauksista. 

4.2. Puun röntgentutkimus 

Röntgentutkimuksen perusteella puu on hyväkuntoinen, eikä siinä ole merkkejä laivamadosta 

(Teredo navalis). Myöskään MoSS projektin yhteydessä Vrouw Maria hylyltä 

röntgenkuvatuista, kolme ja 12 kuukautta pohjassa olleista puunäytteissä ei laivamatoa 

54

havaittu (Palma 2004). Tämän ja MoSS projektin yhteydessä tehtyjen tutkimusten perusteella 

voidaan melko varmasti sanoa, että laivamatoa ei esiinny Vrouw Marian ympäristössä, 

sillä sen pelaginen toukka iskee hanakasti lähes mihin tahansa meren pohjassa 

saatavilla olevaan puuhun ja kolonisoituminen on nopeaa ja selvästi havaittavissa jo 

vuoden pohjassa maanneessa puussa (Palma 2004; Westin ym. 2006). 

En kuitenkaan pitäisi mahdottomana, etteikö laivamato voisi levitä varsinaisen Itämeren 

alueelle, missä suolapitoisuus on 6-7 promillea. Tulokaslajit pääsevät liikkumaan ja 

valtaamaan uusia elinalueita helposti laivojen painolastivesien mukana ja erityisesti 

tämä pätee vapaan veden lajeihin ja niihin lajeihin, joilla on planktinen toukkavaihe. 

Koska aikuinen laivamato ja sen toukkavaihe voivat selvitä hengissä jopa viiden promillen 

suolapitoisuudessa, voisi varsinaisella Itämerellä laivan painolastitankista veteen 

päässyt toukka periaatteessa iskeä sopivaan puuhun ja kasvaa siinä, jos tällainen puu 

sattuisi kyseisessä paikassa olemaan tarjolla. Leviämisen esteenä lienee lähinnä se, että 

lisääntyäkseen laivamato tarvitsee korkeamman, noin 11 promillen suolapitoisuuden 

(Norman 1977). Jos laivamato pääsisi leviämään Suomen rannikolle, olisi se varmasti 

vakava uhka rannikkomme puuhylyille. Mutta mikäli laivamato voisi helposti sopeutua 

varsinaisen Itämeren olosuhteisiin, olisi se luultavasti sieltä jo havaittu, koska laivamadolla 

on ollut sopeutumiseen tuhansia vuosia aikaa. 

Röntgenkuvissa puun kapeassa päässä havaittu vaaleana näkyvä aines jää tässä tutkimuksessa 

tunnistamatta. Kyseessä voi olla esimerkiksi raudan korroosiosta syntyneet ja 

puun sisään diffundoituneet suolat, joita havaittiin myös alkuainetutkimuksilla. Metallisuolat 

vaimentavat filmille pääsevää röntgensäteilyä tehokkaammin kuin puusolukon 

kevyemmät alkuaineet, jolloin niiden kohdalla filmi näyttää samanlaiselta, kuin näissä 

kuvissa havaitut vaaleat alueet (Leena Tomanterä 2007, henk. koht. tiedonanto). On 

mahdollista, että puunäytteen kapean pään lähellä hylyn kannella on ollut jokin rautaesine, 

joka on aikojen kuluessa korrodoitunut ja kenties hävinnyt kokonaan. Tosin tämä 

mahdollinen esine voi myös olla vieläkin kannella ja olisikin mielenkiintoista tarkistaa 

hylyn kansi puunäytteen ottokohdan vierestä. 

Puun toisessa päässä näkyvä reikä on tarkkarajainen, eikä sen ympärillä ole nähtävissä 

edellä mainitun kaltaista vaaleampaa ainesta. Reiässä ei todennäköisesti siis ole ollut 

rautaesinettä. Reikä kuitenkin lienee puussa jonkin liitoksen tai vastaavan kohdalla ja 

55

siinä on saattanut olla esimerkiksi köysi joka on aikojen kuluessa hävinnyt olemattomiin. 

Puunäytteen keskustasta hieman kapeaan päähän päin näkyvä tarkkarajainen vaalea 

jälki jää tässä tutkimuksessa tunnistamatta. Kyseessä voi olla esimerkiksi jonkin puussa 

kiinni olleen metallilaatan korrodoitumisesta syntynyt jälki. 

Kaiken kaikkiaan puunäytteen läpivalaisu röntgenillä on helppo ja luotettava tutkimus 

ja sillä saadaan mielestäni paljon hyödyllistä perustietoa arkeologisesta puuaineksesta. 

Röntgentutkimukset soveltuvat arkeologisen materiaalin tutkimuksiin erittäin hyvin, 

koska ne eivät tuhoa tutkittavaa puumateriaalia, joka yleensä on ainutkertainen. 



Vrouw Maria hylyn kannelta pinnalle nostettu irtonainen puunäyte osoittautui metsämännyksi 

(Pinus sylvestris). Itse hylyn rungon uskotaan kuitenkin hyvin suurella todennäköisyydellä 

olevan tammea (Minna Leino 2008, henkilökohtainen tiedonanto). Puunäyte 

ei siis ole varsinaisen hylyn runkopuuta, joten se lienee peräisin jostain muusta 

hylyn rakenteesta, kuten partaasta tai takilasta. Tätä tukee myös se, että puunäyte nostettiin 

muiden kannella olevien irtonaisten puukappaleiden joukosta ja hylky sijaitsee sellaisessa 

paikassa, johon ei voi helposti joutua puuta hylyn ulkopuolelta. Lisäksi puunäytteessä 

olleet köyden, puutapin tms. reiät viittaavat vahvasti hylyn rakenneosaan. 

4.3.2. Valo- ja elektronimikroskooppitutkimukset 

Puunäytettä käsiteltäessä se vaikuttaa hyväkuntoiselta ohutta pintakerrosta lukuun ottamatta. 

Pintaosa on noin viiden mm:n paksuudelta niin pahasti hajonnut, että koskettaessa 

se hajoaa ja irtoaa. Myös mikroskooppileikkeitä tehdessä leikkeisiin jäi vain osa hajonneinta 

pintakerrosta, koska kaikkein hajonnein osa huuhtoutui värjättäessä pois. Puuta 

sahattaessa vaikutelma puun hyvästä kunnosta sai vahvistuksen, sillä poikkileikkauksen 

sahaaminen oli totista työtä. Puu myös tuoksui aivan kuin tuore puu, johon sekoittui 

lievä tervan tuoksu. 

Mikroskooppitutkimukset paljastivat puun hajonneimman pintaosan hajottajaksi jonkin 

katkolahoa aiheuttavan sienen. Katkolahon esiintymistapa näytteessä sopii hyvin sille 

56

tyypilliseen leviämiseen puun pintakerroksesta hitaasti puun sisäosiin päin (Blanchette 

ym. 1990). Preparaateista näkyi, että etenemisraja oli yllättävän jyrkkä ja että sienirihmasto 

ulottui puun pinnasta vain noin viiden millimetrin syvyydelle (näytepalat 1 ja 7). 

Valomikroskoopilla voitiin myös havaita poikkileikkautuneita sienirihmoja puun putkisolujen 

sekundääriseinän S2-kerroksessa ja säteen suuntaisessa leikkeessä sienirihmat 

näkyivät spiraalimaisena selluloosamikrofibrillien suuntaisesti. Edellä kuvattu esiintyminen 

on tyypillistä katkolahottajille (Eriksson ym. 1990; Kim & Singh 2000). Puun 

hajonneimpien pintaosien putkisolujen soluseinät olivat hajonneet kokonaan mukaan 

lukien primääriseinä ja keskilevy, mutta sisempänä sienen aiheuttamat vauriot rajoittuivat 

sekundaariseinään. 

Katkolahoa on aikaisemmin todettu Itämerestä Kraveln hylyltä (Björdal ym. 1999) ja 

viitteitä siitä saatiin myös MoSS projektin yhteydessä Vrouw Maria hylylle viedyistä, 

vuoden pohjassa maanneista puunäytteistä (Palma 2004). Katkolahon esiintyminen 

Vrouw Maria hylyltä nostetussa puunäytteessä ei siis ole mikään yllätys. Katkolahoa 

aiheuttavat sienet pystyvät hajottamaan puuta tällaisessa vähähappisessa vesiympäristössä, 

missä valko- ja ruskolaho eivät selviä. Vrouw Maria hylyllä vallitsevat ympäristöolosuhteet 

eivät kuitenkaan vaikuta olevan optimaaliset katkolahottajille. Puu on 

maannut meren pohjassa 236 vuotta, mutta vain noin viisi mm puun pintakerroksesta on 

katkolahon vaurioittamaa eli hajoaminen on varsin hidasta. Yhtenä syynä katkolahon 

hitaaseen etenemiseen lienee hylyllä ympäri vuoden vallitseva alhainen lämpötila. 

Myös havaitut bakteerien aiheuttamat vauriot puunäytteessä olivat odotettuja, sillä bakteerien 

aiheuttamasta hajoamisesta Vrouw Maria hylyn ympäristössä saatiin viitteitä jo 

MoSS projektin yhteydessä hylyllä kolmen kuukauden ja vuoden pohjassa olleista puunäytteissä 

(Palma 2004). Myös muualla vastaavanlaisissa ympäristöissä on havaittu 

bakteerien aiheuttamaa hajoamista (Eriksson 1990; Björdal ym. 1999; Kim & Singh 

2000). Yllätys sen sijaan oli että bakteerien aiheuttamia vaurioita esiintyi niin laajasti 

koko puunäytteen alueella. Bakteerit olivat selvästi hyödyntäneet puun sisään johtavaa 

luonnollista reittiä, ydinsäteitä. Puutumattomat ydinsäteiden tylppysolut sisältöineen 

ovat ilmeisesti helppoa ja mieluista ravintoa bakteereille. 

Bakteerien siirtyminen ydinsäteissä tylppysoluista toiseen näyttää siis olevan bakteereille 

varsin helppoa. Bakteerien yleinen esiintyminen ydinsäteiden tylppysoluja reunustavissa 

pitkittäisissä putkisoluissa saattaa johtua siitä, että ydinsäteiden tylppysolujen ja 

57

pitkittäisten putkisolujen väliset ristikentän huokoset ovat suuria ja herkkiä rikkoutumaan. 

Ne ovat vaivaton reitti bakteerien etenemiselle puun sisään (Tuuli Timonen 2008, 

henkilökohtainen tiedonanto). 

Yleisesti käytetyn, morfologian mukaiselle hajoamisluokittelulle tyypillisten tuntomerkkien 

mukaan tulkitsen havaitun bakteerien aiheuttaman hajoamisen eroosiobakteerien 

aiheuttamaksi. Eroosiobakteerit leviävät tyypillisesti ydinsäteitä pitkin ja ne hajottavat 

ydinsäteiden tylppysoluja. Ydinsäteitä reunustavien putkisolujen sekundaariseinän 

hajoaminen myös alkaa yleensä soluontelosta ja bakteerit esiintyvät laikuttain solujen 

sisällä (Blanchette ym. 1990; Björdal ym. 1999; Kim & Singh 2000). 

Hajoamismorfologian mukaan nimetty puuta hajottavien bakteerien luokittelu on kuitenkin 

varsin epätarkka ja tietynlaista hajoamisjälkeä voivat todennäköisesti aiheuttaa 

useat bakteerilajit. Vettynyttä puuta hajottavia bakteereita on toistaiseksi tutkittu vähän 

ja lajien tunnistamiseksi sekä niiden rooliin puun hajoamisessa varmasti kiinnitetään 

tulevaisuudessa enemmän huomiota. DNA-tutkimukset ovat jatkossa yksi tapa määrittää 

paremmin lajeja tästäkin puunäytteestä. 

Kaikki näytepuussa havaitut hajoamisjäljet eivät kuitenkaan välttämättä ole syntyneet 

katkolahottajien tai eroosiobakteerien toimesta. Puu on saattanut kärsiä jo ennen laivan 

uppoamista muiden hajottajien aiheuttamista vaurioista, jotka ovat helpottaneet uusien 

mikrobien tunkeutumista puun sisäosiin. Tällaiseen vaurioon viittaa esimerkiksi näytepalan 

viisi B-alueella havaittu laaja repeämä. En kuitenkaan pystynyt mikroskooppinäytteistä 

tunnistamaan maan pinnan hajottajille, kuten valko- tai ruskolaholle tyypillisiä 

hajoamisjälkiä, joten kyseessä voi myös olla mekaaninen vaurio. On toki myös 

mahdollista, että havaitut eroosiobakteerit ovat vain olleet sillä kohtaa tehokkaampia. 

Havaittu puusolukon hajominen voi myös osittain johtua selluloosan kemiallisesta hydrolyysistä. 

Olen tulkinnut syvemmällä puun sisällä näkyvän mustan massan bakteereista 

ja niiden aiheuttamasta puun hajomisesta syntyneeksi jäännösmateriaaliksi sen sijainnin, 

partikkelien koon ja morfologian sekä DNA-tutkimusten perusteella. On kuitenkin 

mahdollista, että osa tästä materiaalista on pelkistyneitä ja saostuneita rikin ja raudan 

yhdisteitä, kuten pyriittiä. Pelkistyneet rikki ja rauta ovat alkuksi liukoisessa muodossa 

ja ne voivat kulkeutua puun sisälle ydinsäteitä pitkin. Ne voivat myös aiheuttaa havaitun 

kaltaista selluloosan kemiallista hajoamista (Hedges 1990). Asian selvittäminen vaatisi 

58

lisätutkimuksia, kuten tarkempia alkuaineanalyysejä. Olisi myös kiinnostavaa tarkastella 

mikroskooppisesti näkyykö röntgenkuvissa puun kapeassa päässä vaaleana havaitulla 

alueella mahdollisia raudan ja rikin aiheuttamia saostumia. 

Mikroskooppitutkimuksia tehdessäni huomasin tiettyjä eroja valo- ja pyyhkäisyelektronimikroskoopilla 

tehdyissä näytteissä. Yleisesti ottaen valomikroskooppi osoittautui 

paremmaksi tutkimusvälineeksi ja jos tutkimusten tekoon olisi vähemmän resursseja 

käytössä, käyttäisin ensisijaisena tutkimusmenetelmänä valomikroskopiaa. Sillä saatiin 

tässä tutkimuksessa paremmin ja herkemmin esiin putkisolujen sekundaariseiniin kaivautuneet 

sienirihmat ja ydinsäteissä majailevat bakteerimassat. Osittain tämä johtuu 

siitä, että leikkeet voidaan värjätä, jolloin esimerkiksi puutumattomat ja puutuneet soluseinät, 

bakteerit ja sienirihmat erottuvat toisistaan. 

SEM puolestaan antaa tarkemmin tietoa soluseinien hienorakenteesta ja bakteerien 

muodosta, koska sillä päästään suurempiin suurennoksiin. Lisäksi SEM:illä voidaan 

tarkastella näytettä ikään kuin kolmiulotteisena. Tässä tutkimuksessa käyttämäni näytteiden 

dehydrointi- ja kuivausmenetelmä on kuitenkin varsin aggressiivinen ja uskon 

sen aiheuttaneen esimerkiksi löyhästi puun soluonteloissa olleiden bakteerien huuhtoutumista 

pois näytteenvalmistuksen aikana. Tähän toisi parannuksen uudenaikaisempi, 

pienempää tyhjiötä käyttävä pyyhkäisyelektronimikroskooppi, jolla voidaan tarkastella 

kosteitakin näytteitä. Kummassakin mikroskopointimenetelmässä on haittapuolena niiden 

työläs ja erityisosaamista vaativa näytteenvalmistusprosessi. 


Vrouw Maria hylyltä nostettu puunäyte sisälsi sekä rikkiä, että rautaa huomattavasti 

enemmän, kuin kontrollinäytteet (kuvat 15 ja 16). Näytteessä oli rikkiä myös suhteessa 

näytteen sisältämään kloridiin ja natriumiin enemmän kuin meriveden sisältämien ko. 

suolojen ja rikin suhde on. Tämän perusteella näytteen sisältämä rikki ei ole peräisin 

pelkästään puun sisään diffundoituneesta merivedestä, vaan rikkiä on rikastunut puuhun. 

Rikin rikastuminen on todennäköisesti anaerobisen bakteeritoiminnan tulosta. Vrouw 

Maria hylyn ympärillä olevassa merivedessä on talviaikaan happea melko runsaasti, 

mutta kesäkerrostuneisuuden aikana happipitoisuus laskee hyvin alas (Hietala ym. 

2004). Tällöin on bakteerien aiheuttama anaerobinen sulfaatin pelkistys ja pelkistynei- 

59

den rikkiyhdisteiden rikastuminen puuhun mahdollista. Kannella maanneen puunäytteen 

alapinnalle tai puun sisään on myös saattanut syntyä sulfaatin pelkistystä suosivia hapettomia 

mikroympäristöjä. 

Oletusta, että rikkiä on rikastunut puuhun nimenomaan bakteeritoiminnan seurauksena 

tukevat puunäytteestä tehdyt DNA tutkimukset, joissa puunäytteen pinnalta havaittiin 

sulfaatin pelkistäjien DNA:ta. Lisäksi puunäytteen mikroskooppitutkimuksissa havaittiin 

puun sisäosista bakteereita ja bakteerien aiheuttamia hajoamisjälkiä puusolukossa. 

On mahdollista, että nämäkin bakteerit käyttävät anaerobista metaboliaa ja pystyvät 

pelkistämään sulfaattia. 

Vrouw Maria hylyltä nyt nostetussa puunäytteessä oli rikkiä kuitenkin huomattavasti 

vähemmän kuin Vasa-laivan puun pintaosissa. Vasa-laivan pintapuusta noin yhden 

cm:n syvyyteen on mitattu rikkiä jopa 10 massaprosenttia. Syvemmällä Vasa-laivan 

puussa rikkipitoisuus jää noin yhden massaprosentin tuntumaan tai alle (Sandström ym. 

2002; Fors & Sandström 2006). Vrouw Maria hylyn puunäyte sisälsi rikkiä pinnasta 

yhden cm:n syvyyteen asti keskimäärin 0,58 massaprosenttia ja suurimmillaankin vain 

1,31 massaprosenttia (taulukko 12). Näytteen pinta- ja sisäosien välillä ei rikin määrässä 

havaittu suuria eroja (kuva 16). Myöskään Mary Rose hylyn puuosien pinnassa ei ole 

huomattu vastaavaa rikkipiikkiä kuin Vasa-laivan puussa vaan rikin pitoisuus on noin 

yhden massaprosentin luokkaa pinnasta aina 20 cm:n syvyydelle asti (Fors & Sandström 

2006). Tämä on vain hieman korkeampi rikkipitoisuus kuin Vrouw Maria hylyn näytteestä 

mitattu. Virtaavaan jokiveteen uponneen Bremen Cog hylyn puussa rikkiä on 

näistä neljästä hylystä kaikkein vähiten. Sen puun pintaosissa rikkiä on noin 0,15 massaprosenttia 

ja syvemmällä vain 0,05 massaprosenttia. 

Erot rikin määrissä hylkyjen välillä selittyvät ainakin osittain niiden uppoamispaikoilla. 

Vasa-laiva upposi Tukholman sataman edustalle sellaiseen paikkaan, johon kerääntyi 

runsaasti orgaanista ainesta, jonka mikrobiologinen hajoaminen on mahdollistanut rikkivedyn 

muodostumisen ja sitä on aikojen kuluessa päässyt diffundoitumaan suuria 

määriä Vasa-laivan puurakenteisiin (Fors & Sandström 2006). Mary Rose ja Vrouw 

Maria hylyt ovat virtauksille avoimilla paikoilla. Kummassakaan paikassa ei ole todennäköistä, 

että hylkyjä ympäröivät suuret vesimassat olisivat olleet vuosikausia kokonaan 

hapettomia, joten rikkivetyä ei ole päässyt muodostumaan vastaavalla tavalla, kuin Va- 

60

sa-laivan tapauksessa. Bremen Cog hylyllä virtaava jokivesi ja sen luontaisesti pienempi 

sulfaatin määrä meriveteen verrattuna lienee torjunut rikkivedyn muodostumista. 

Raudan määrä Vrouw Maria hylyltä nostetussa puunäytteessä on suurempi, kuin kummassakaan 

kontrollinäytteessä (kuva 16). Suhteessa meriveden sisältämään raudan määrään 

puunäytteeseen oli kertynyt huomattavan paljon rautaa. Itämeren pintavedessä on 

rautaa noin 0,1-1 µg/100g (Voipio & Perttilä 1984). Tämä on häviävän pieni määrä verrattuna 

näytteestä mitattuun raudan määrään, joka on keskimäärin 0,54g/100g. Näytteen 

sisältämä rauta on luultavasti peräisin jonkin ympärillä olevan tai sen rakenteissa käytetyn 

rautaesineen korroosiosta. Röntgenkuvissa nähtävät vaaleat alueet puussa saattavat 

olla puuhun diffundoituneita rautaioneja (kuva 7). 

Alkuainemäärityksissä puunäytteestä mitatut piin korkeat intensiteetit eivät ole todellisia. 

Ne voitiin varmistaa artefaktiksi Top Analyticassa tehtyjen näytepalan 1 kvantitatiivisten 

tutkimusten yhteydessä, kun puunäytteen pinnalla nähtiin selvästi erillisiä piijyväsiä. 

Nämä partikkelit ovat peräisin puunäytteiden pinnan hionnassa käytetystä hiekkapaperista, 

joka on piikarbidia. 


Näytteistä ei DNA-tutkimusten avulla onnistuttu saamaan esille sieniä. Mikroskooppitutkimukset 

kuitenkin paljastavat, että näytteen pinnan hajonneimmassa osassa on runsaasti 

sienirihmaa (kuva 8 a-e). Syitä DNA-tutkimusten negatiiviseen tulokseen voi olla 

useita. Käytetty sienialuke ei ehkä tunnista niitä sienilajeja, joita näytteessä esiintyy. On 

myös mahdollista, että sienten DNA:ta ei saatu eristettyä näytteestä. Sienet ovat siinä 

mielessä hankalia, että vaikka sienirihmaa olisikin näytteessä, ei tumia (joissa DNA 

sijaitsee) välttämättä tule eristettävään näytteeseen, koska tumat eivät ole tasaisesti jakautuneita 

sienirihmoihin (Leone Montonen 2008, henkilökohtainen tiedonanto). Tällöin 

DNA-tutkimusten tulos jää negatiiviseksi. Tulosten luotettavuutta heikentää myös 

se, että kummallakaan tutkimuskerralla ei mukana ollut positiivista kontrollia, joten 

menetelmän toimivuutta ei voitu varmistaa. Sienten DNA:n esille saamiseksi kannattaa 

kuitenkin tehdä jatkotutkimuksia, jotta mikroskoopilla nyt havaitut sienet saataisiin nimettyä, 

jolloin niiden vaikutusta puun hajoamiseen voitaisiin paremmin arvioida. Jatkossa 

voisi kokeilla toisenlaista DNA:n eristysmenetelmää sekä erilaisia alukkeita. 

61

Bakteerien osalta ensimmäinen PCR antoi positiivisen tuloksen kaikista näytteistä. Hylkypuun 

kannalta olisi kiinnostava tietää, onko puussa rikin mikrobiologiseen muuttumiseen 

osallistuvia bakteereita. Näitä sulfaatinpelkistäjiä yritin saada esille käyttämällä 

dissimilatorisen sulfiitin reduktaasia (DSR) koodaavan geenin aluketta ja SRByleisaluketta. 

Sulfaatin pelkistäjiä ei saatu esille DSR-geeniä tunnistavan alukkeen avulla kummallakaan 

tutkimuskerralla. Toisella kerralla yritettiin optimoida PCR-olosuhteet käyttämällä 

korkeampaa reaktiolämpötilaa ja pidempää reaktioaikaa. Elektroforeesissa kokeiltiin 

TAE-puskuriin tehtyä geeliä, sillä sen arveltiin sopivan paremmin DSR:n pitkille PCR 

tuotteille kuin SB-puskuriin tehdyn geelin. Kumpikaan modifikaatio ei tuottanut tulosta. 

Samoin kuin sienten kohdalla, heikentää tässäkin negatiivisen tuloksen luotettavuutta 

positiivisen kontrollin puute. 

DSR-geenin koodaama entsyymi on avainentsyymi, joka esiintyy kaikissa sulfaatin pelkistäjissä. 

Se katalysoi sulfaatin pelkistyksen viimeistä reaktiota, sulfiitin pelkistymistä 

sulfidiksi (Pérez-Jiménez ym. 2001; Joulian ym. 2001). Koska tämä on rikin mikrobiologisen 

kierrossa hyvin tärkeä entsyymi, kertoisi sen esiintyminen suurella todennäköisyydellä 

rikkiyhdisteiden mikrobiologisesta muuttumisesta näytteessä. DSR-geenin 

omaavien bakteerien tutkimista olisikin syytä jatkaa näytteestä ja yrittää vielä optimoida 

PCR-olosuhteita. 

Sulfaatin pelkistäjistä saatiin kuitenkin viitteitä niitä tunnistavan yleisalukkeen (SRB) 

avulla. Tulos oli positiivinen puun pintaosista otetuissa näytteissä 1, 3 ja 4, mutta syvemmältä 

otetusta näytteestä 2, antoi SRB negatiivisen tuloksen. Hylyllä on kesäaikaan 

sulfaatin pelkistämistä suosivat olosuhteet, kuten merentutkimuslaitoksen mittaukset 

hylyllä osoittivat; happi kuluu hylkyä ympäröivästä vedestä miltei kokonaan loppuun 

kesäkerrostuneisuuden aikaan (Hietala ym. 2004). Talvisin vedessä on enemmän happea, 

mutta vaikka hylyn ympärillä olevassa vedessä olisikin runsaasti happea, voi näytepalan 

tuntumaan syntyä paikallisia hapettomia kohtia, missä sulfaatin pelkistys on 

mahdollista. Sulfaatin pelkistäjien esiintyminen näytteessä tukee päätelmää siitä, että 

alkuaineanalyysissä havaittu puuhun kertynyt rikki on peräisin sulfaattia pelkistävien 

mikrobien toiminnasta. 

62

Arkkeja havaittiin kaikista puupalasta otetuista näytteistä, myös syvemmältä puun sisältä, 

mistä sulfaatin pelkistäjiä ei havaittu. Arkit ovat mielenkiintoinen havainto, mutta 

juuri sen enempää niiden esiintymisestä puussa ei voidakaan sanoa. Ne, kuten havaitut 

bakteerit, eivät välttämättä ole puun hajottajia, vaan voivat käyttää sitä elinympäristönään 

ottaen tarvitsemansa orgaanisen aineen muualta kuin puusta, esimerkiksi veteen 

liuenneesta orgaanisesta aineesta. Mikäli arkit voivat hapettomissa oloissa pelkistää 

sulfaattia, on niiden esiintyminen puussa samalla tavalla haitallista kuin sulfaattia pelkistävien 

bakteerienkin. Arkeille voisi tehdä jatkotutkimuksena DGGE:n, minkä erottamat 

DNA pätkät voisi lajien tunnistamiseksi sekvensoida ja verrata olemassa oleviin 

tietokantoihin. 

4.6. Yhteenveto 

Tässä tutkimuksessa selvitettiin Vrouw Maria hylyn kannelta nostetun puunäytteen kuntoa 

eri menetelmillä. Puunäytteen kunnosta saatiin varsin hyvä käsitys. Näytteen pinta 

on noin viiden mm:n syvyydelle asti pahasti katkolahoa aiheuttavan sienen hajottama. 

Syvemmällä puun sisällä on eriasteisia bakteerien aiheuttamia hajoamisjälkiä ja siellä 

täällä havaittiin myös sienirihman tunkeutumista syvemmälle puusolukkoon. Bakteerit 

ovat selvästi levinneet syvemmälle puuhun ydinsäteitä pitkin. Bakteereita havaittiin 

puun sisältä ja pinnalta myös DNA-tutkimuksilla. Sisäosien bakteerit tulivat esille bakteerien 

yleisalukkeilla, ja pinnalta sulfaatin pelkistäjiä tunnistavilla alukkeilla. Vaikka 

mikroskooppitutkimukset paljastivat puun pintaosan hajottajiksi katkolahottajasienet, ei 

niitä tässä DNA-tutkimuksessa saatu esille. Puun pahinta uhkaajaa laivamatoa puussa ei 

havaittu, mikä on hylyn nykyisellä sijaintipaikalla säilymisen kannalta hyvä asia. Kosteuspitoisuuden 

ja tiheyden mittausten tulokset kertovat osaltaan, että puu on ikäisekseen 

hyvin säilynyt. 

Sulfaatin pelkistäjien läsnäolo puun pinnalla saattaa olla osaltaan vaikuttanut siihen, että 

näytteeseen on kerääntynyt rikkiä. Rikin määrä oli kuitenkin pieni verrattuna esimerkiksi 

Vasa-laivan puun pintaosiin. Myös rautaa oli kerääntynyt puunäytteeseen. Näiden 

kahden alkuaineen tiedetään aiheuttavan puun hajoamista pinnalle nostetuissa puuhylyissä, 

joten ne on hyvä ottaa huomioon suunniteltaessa Vrouw Maria hylyn mahdollisen 

noston jälkeisiä konservointitoimia. 

63

Vrouw Marian hylky on monimuotoinen kokonaisuus, jossa on erilaisia mikroympäristöjä. 

Nyt tutkittu puunäyte on sijainnut hylyn kannella, missä vedenvaihto on hyvä verrattuna 

vaikka lastiruuman uumeniin tai muihin laivan sisäosiin. Hylyn runko on myös 

tiettävästi tammea, joka voi erota mikrobien aiheuttaman hajoamisen nopeuden suhteen 

nyt tutkitusta mäntynäytteestä. Näytteestä saadut tulokset eivät tästä syystä ole suoraan 

yleistettävissä koskemaan koko hylyn kuntoa, mutta siitä toki saadaan viitteitä puun 

hajoamisesta Vrouw Maria hylyn ympäristössä ja yleisemminkin Suomen rannikon vedenalaisissa 

olosuhteissa. 

Mielestäni jatkossa hylyltä olisi hyvä ottaa harkitusti näytteitä sen rungon eri osista sekä 

mikroskooppisiin tutkimuksiin, että alkuainemäärityksiin. Näin saataisiin tietoa varsinaisen 

rungon eri osien kunnosta ja siihen kertyneiden rikin ja raudan määristä ja voitaisiin 

jo konservoinnin suunnitteluvaiheessa varautua mahdollisiin noston jälkeen ilmeneviin 

ongelmiin ja vähentää niiden aiheuttamia haittoja ja kustannuksia. 

64

KIITOKSET: 

Esitän lämpimät kiitokseni työn ohjaukseen osallistuneille henkilöille, joille kaikille oli 

yhteistä suuri kiinnostus tutkimusaihetta kohtaan. Tuuli Timonen ja Leone Montonen 

ansaitsevat erityiskiitoksen, sillä he jaksoivat omista kiireistään huolimatta opastaa työn 

suorittamisessa ja lukea ja tarkastaa kirjoittamaani tekstiä. Suurkiitos myös Pirkko Harjulle 

valomikroskooppileikkeiden teosta sekä Mervi Lindmanille ja Jyrki Juhanojalle, 

jotka auttoivat alkuaineanalyysien teossa. Kari Steffen ansaitsee kiitoksen DNA tutkimusten 

tekoon antamistaan resursseista, Leena Tomanterä puunäytteen röntgenkuvaamisesta 

ja röntgentutkimusten periaatteiden selvittämisestä ja Eero Ehanti puunäytteen 

kuivaamisesta ja mittaamisesta. Lisäksi kiitän Museoviraston meriarkeologisesta yksiköstä 

Ulla Klemelää, Minna Leinoa sekä Marja Pelannetta kannustuksesta ja siitä, että 

jaksoitte odottaa työn hieman venähtänyttä valmistumista. Ja totta kai kiitokset myös 

Juha Flinkmanille ja muille näytteen nostoon osallistuneille sekä Ari Ruuskaselle, Niko 

Napulle ja Mari Salmiselle keiden ansiosta olen mukana näissä hommissa, sekä perheelle 

ja ystäville kaikesta tuesta työn aikana. Lisäksi kiitän tutkimusta rahoittaneita Museoviraston 

meriarkeologista yksikköä ja Suomen Kulttuurirahastoa. 

65

KIRJALLISUUS: 

Alvik, R. & Tikkanen, S. 2004: Inroduction to the Final Report of the MoSS Project. - 

Julkaisussa: Cederlund, C.O. (toim.). MoSS Project Newsletters 2002:I - 2004: III. 

The National Board of Antiquities. Helsinki, Finland. s. 2-7 

Amann, R.I., Stromley, J., Devereux, R. Key, R. & Stahl, D.A. 1992: Molecular and 

Microscopic Identification of Sulfate Reducing Bacteria in Multispecies Biofilms. 

- Applied and Environmental Microbiology. 58: 614-623 

Aniansson, B. 1989: Pohjois-Euroopan meret, Pohjois-Euroopan ympäristö. - Raportti 

Pohjoismaiden neuvoston meriensuojelua käsittelevään kansainväliseen konferenssiin 

16. - 18. lokakuuta 1989. 

Björdal, C. G., Nilsson, T. & Daniel, G. 1999: Microbial decay of waterlogged archaeological 

wood found in Sweden. - International Biodeterioration & Biodegradation 

43: 63-71 

Blanchette, R.A., Nilsson, T. & Daniel, G. 1990: Biological Degradation of Wood. 

Teoksessa: Rowell. M. & Barbour, J.R. (toim.) - Archaeological Wood, Properties, 

Chemistry and Preservation. American Chemical Society. s. 141-174. 

Bonsdorff, E. 2006: Zoobenthic diversity-gradients in the Baltic Sea: Continuous postglacial 

succesion in a stressed ecosystem. - Journal of Experimental Marine Biology 

and Ecology 330: 383-391 

Boström, K.H., Riemann, L. Kühl, M. & Hagström, Å. 2007: Isolation and gene quantification 

of heterotrophic N 2 -fixing bacterioplankton in the Baltic Sea. - Environmental 

Microbiology 9 (1): 152–164. 

Böttcher, M., E. & Lepland, A. 2000: Biogeochemistry of sulphur in a sediment core 

from the west-central Baltic Sea: Evidence from stable isotopes and pyrite textures. 

- Journal of Marine Systems 25: 299-312 

Cifuentes, A., Antón, J., Benlloch, S., Donnelly, A., Herbert, R.A. & Rodríguez-Valera, 

F. 2000: Prokaryotic Diversity in Zostera noltii-Colonized Marine Sediments. - 

Appl Environ Microbiol. 66(4): 1715–1719. 

Curci, J. 2006: The Reburial of Waterlogged Archaeological Wood in the Wet Environments. 

- Technical Briefs in Historical Archaeology 1: 21-25. 

Dietrich, D., Heger, P. Bäucker, E. Nuys, G.J., Grafe, T. & Urban, G. 1998: SEM-, 

EDS- and GDOES investigations for the historical ferrous ore and slag from 

Sternmühlenthal valley in the outskirts of Chemnitz. - Fresenius J. Anal. Chem. 

381: 701-703 

Didžiulis, V. (2007): WWW-sivusto, NOBANIS – Invasive Alien Species Fact Sheet – 

Teredo navalis. – From: Online Database of the North European and Baltic Network 

on Invasive Alien Species - NOBANIS http://www.nobanis.org (2.3.2008). 

Edlund, A., Soule, T., Sjöling, S. & Jansson, J.K. 2006: Microbial community structure 

in polluted Baltic Sea sediments. - Environmental Microbiology 8 (2): 223-232. 

66

Eltringham, S.K. 1961: The Effect of Salinity Upon the Boring Activity and Survival of 

Limnoria (Isopoda). - J. Mar. Biol. Ass. UK. 41: 785-797 

Eriksson, K-E., Blanchette, R.A. & Ander, P. 1990: Microbial and Enzymatic Degradation 

of Wood and Wood Components. Springer-Verlag, Berlin, Germany. 407 s. 

Fagerstedt, K., Pellinen, K., Saranpää, P. & Timonen, T. 2005: Mikä puu - mistä puusta. 

- Yliopistopaino, Helsinki. 180 s. 

Fors, Y. & Sandström, M. 2006: Sulfur and iron in shipwrecks cause conservation conserns. 

- Chem. Soc. Rev. 35: 399-415 

Grattan, D.W. & Clarke, R.W. 1987: Conservation of waterlogged wood. Teoksessa: 

Pearson, C. (toim.) Conservation of marine archaeological objects. Butterworths, 

London. s. 164-206 

Gregory, D. 1998: Re-burial of timbers in the marine environment as a means of their 

long-term storage: experimental studies in Lynæs Sands, Denmark. - The International 

Journal of Nautical Archaeology 27 (4): 343-358. 

Hedges, J.I. 1990: The Chemistry of Archaeological Wood. Teoksessa: Rowell. M. & 

Barbour, J.R. (toim.) - Archaeological Wood, Properties, Chemistry and Preservation. 

American Chemical Society. s. 111-140. 

Helms, A.C., Martiny, A.C., Hoffman-Bang, J., Ahring,B.K. & Kilstrup, M. 2004: Identification 

of bacterial cultures from archaeological wood using molecular biological 

techniques. - International Biodeterioration & Biodegration 53: 79-88. 

Helms. A.C. & Killstrup, M. 2001: DNA based Identification of Bacteria Inhabiting 

Waterlogged Wooden Artefacts from the Nydam Bog. - 8th ICOM WOAM Conference, 

Stockholm. 

Hietala, R., Purokoski, T., Vuori, H., Roine, T., Rapo, J., Flinkman, J. 2004: The Physical 

and Chemical Measurements at The Vrouw Maria Wreck Site from 12th September 

2002 to 26th August 2003. - Julkaisussa: Cederlund, C.O. (toim.). MoSS 

Project Newsletters 2002:I - 2004: III. The National Board of Antiquities. Helsinki, 

Finland. s. 32-36. 

Hoadley, R.B. 1990: Identifying Wood, Accurate results with simple tools. - The Taunton 

Press. 223 s. 

Holmberg, P. & Perkkiö, J. 1988: Biotieteiden fysiikkaa ja säteilyfysiikkaa. - Kandidaattikustannus 

Oy. Hanko. 463 s. 

Hoppe, K.N. 2002: Teredo navalis - The Cryptogenic Shipworm. Teoksessa: Leppäkoski, 

E., Gollasch, S. & Olenin, S. (Toim.) - Invasive Aquatic Species of Europe: 

Distribution, Impacts and Management. Kluwer Academic Publishers. s.116-119 

Joulian, C., Ramsing, N.B. & Ingvorsen, K. 2001: Congruent Phylogenies of Most 

Common Small-Subunit rRNA and Dissimilatory Sulfite Reductase Gene Sequences 

Retrieved from Estuarine Sediments. - Appl Environ Microbiol. 67 (7): 3314– 

3318. 

67

Jurgens, G., Glöckner, F-O., Amann, R., Saano, A., Montonen, L., Likolammi, M. & 

Münster, U. 2000: Identification of novel Archaea in bacterioplankton of a boreal 

forest lake by phylogenetic analysis and fluorescent in situ hybridization. FEMS 

Microbiology Ecology 34 (1): 45–56. 

Jääskeläinen, A-S. & Sundqvist, H. 2007: Puun rakenne ja kemia. - Otatieto, Helsinki. 

142 s. 

Keeling, P.J. & Doolittle, W.F. 1995: Archaea: Narrowing the gap between prokaryotes 

and eukaryotes. - Proc. Natl. Acad. Sci. 92: 5761-5764. 

Kim, Y. S. & Singh, A., P. 2000: Micromorphological characteristics of wood biodegradation 

in wet environments: a review. - IAWA Journal, Vol 21 (2): 135-155 

Klugg, W.S. & Cummings, M.R. 2002: Essentials of Genetics. - Prentice Hall Inc. New 

Jersey. USA 

Kärkäinen, M. 2003: Puutieteen perusteet. - Kustannusosakeyhtiö Metsälehti Karisto 

Oy, Hämeenlinna. 451 s. 

Lehmann, E. H., Vontobel P., Deschler-Erb, E. & Soares, M. 2005: Non-invasive studies 

of objects from cultural heritage. - Nuclear Instruments & Methods in Physics 

Recearch A 542: 68-75. 

Leino, M., Jöns, H., Wessman, S. & Cederlund, C.O. 2004: Final Report of the MoSS 

Project, Visualizing Underwater Cultural Heritage in the MoSS-project. - Julkaisussa: 

Final report Cederlund, C.O. (toim.). MoSS Project Newsletters 2002:I - 

2004:III. The National Board of Antiquities. Helsinki, Finland. s. 49-51. 

Leino, M. 2002: The Wreck of Vrouw Maria. - MoSS Project Newsletter 1: 13-17. 

Miller, R.C. 1926: Ecological Relations of Marine Wood-Boring Organisms in San 

Francisco Bay. - Ecology. 3: 247-254. 

Moeslund, L. & Thamdrup, B. 1994: Suflur and iron cycling in a coastal sediment: Radiotracer 

studies and seasonal dynamics. - Biogeochemistry 27: 129-152. 

Moisander, P.H., Paerl, H.W., Dyble, J. & Sivonen. K. 2007: Phosphorus limitation and 

diel control of nitrogen-fixing cyanobacteria in the Baltic Sea. - Mar. Ecol. Prog. 

Ser. 345: 41-50. 

Moter, A. & Göbel, U.B. 2000: Fluorescence in situ hybridization (FISH) for direct 

visualization of microorganisms. - Journal of Microbiological Methods 41 (2): 85- 

112. 

Museovirasto 2008: WWW-sivusto, http://www.nba.fi/fi/hylkytutkimukset_vm 

(29.3.2008) 

Muyzer, G. & Smalla, K. 1998: Application of denaturing gradient gel electrophoresis 

(DGGE) and temperature gradient gel electrophoresis (TGGE) in microbial ecology. 

- Antonie van Leeuwenhoek 73: 127-141. 

Myrberg, K., Leppäranta, M. & Kuosa, H. 2006: Itämeren fysiikka, tila ja tulevaisuus. - 

Yliopistopaino, Helsinki. 202 s. 

Mäkelä. O., Tiilikainen, A.S., Vaara, M., Vaheri, A. & Valtonen. V. (toim) 1993: Lääketieteellinen 

Mikrobiologia. Duodecim. Helsinki. 669 s. 

68

Niemi, Å. 1984: Ekosysteemin perustuotanto. - Teoksessa: Voipio, A. & Leinonen, M. 

(toim.). Itämeri. Kirjayhtymä. Helsinki. s. 73-77. 

Norman, E. 1977: The Geographical Distribution and the Growth of the Wood Boring 

Molluscs Teredo navalis L., Psiloteredo megotara (Hanley) and Xylophaga dorsalis 

(Turton) on the Swedish West Coast - Ophelia, 16(2): 233-250 

Palma, P. 2004: Final Report for the Monitoring theme of the MoSS Project. - Julkaisussa: 

Cederlund, C.O. (toim.). MoSS Project Newsletters 2002:I - 2004: III. 

The National Board of Antiquities. Helsinki, Finland. s. 8-37 

Pelanne, M. & Tikkanen, S. (toim.) 2007: Vrouw Maria - Selvitys tutkimuksista, tuloksista 

ja tulevaisuuden eri vaihtoehdoista. - Museoviraston meriarkeologinen yksikkö. 

Erikoispaino Oy, Helsinki. 165 s. 

Pérez-Jiménez, J.R., Young, L.Y. & Kerkhof, L.J. 2001: Molecular characterization of 

sulfate reducing bacteria in anaerobic hydrocarbon-degrading consortia and pure 

cultures using dissimilatory sulfite reductase (dsr AB) genes. - FEMS Microbiology 

Ecology 35. 145-150. 

Perttilä, M. 2006: Meriympäristön kemian perusteet. - MERI - Report Series of the Finnish 

Institute of Marine Recearch. No 53. 113 s. 

Podgórska, B. & Z.J. Mudryk, Z.J. 2003: Distribution and enzymatic ativity of heterotrophic 

bacteria decomposing selected macromolecular compounds in a Baltic Sea 

sandy beach. - Estuarine, Coastal and Shelf Science 56. 539-546. 

Rikkinen, J. 1999: Leviä, sieniä ja leväsieniä. Johdatus levien ja sienten monimuotoisuuteen. 

Yliopistopaino, Helsinki. 194 s. 

Ruuskanen, A., Nappu, N. & Kinnunen, V. 2003: Nauvo, Trunsjö Vrouw Maria – Hylky. 

Raportti hylyn biologisista kenttätutkimuksista. – Helsingin Yliopisto & Museovirasto, 

Meriarkeologian yksikkö. 37 s. 

Sandberg, J., Andesson, A., Johansson, S. & Wikner, J. 2004: Pelagic food web structure 

an carbon budget in the northern Baltic Sea: potential importance of terrigenous 

carbon. - Mar. Ecol. Prog. Ser. 268: 13-29. 

Sandström, M., Jalilehvand, F. Damian, E. Fors, Y., Gelius, U., Jones, M. & Salomé, M. 

2005: Sulfur accumulation in the timbers of King Henry VIII’s warship Mary Rose: 

A pathway in the sulfur cycle of conserwation concern. - PNAS 102 (40): 

14165-14170. 

Sandström, M., Jalilehvand, F., Persson, I., Gellus, U., Frank, P. & Hall-Roth, I. 2002: 

Deterioration of the seventeenth century warship Vasa by internal formation of 

sulphuric acid. - Nature. 415: 893-897. 

Schniewind, A. P. 1990: Physical and Mechanical Properties of Archaeological Wood. 

Teoksessa: Rowell. M. & Barbour, J.R. (toim.) - Archaeological Wood, Properties, 

Chemistry and Preservation. American Chemical Society. s. 89-109. 

Schreiner, M., Melcher, M. & Uhlir, K. 2007: Scanning electron microscopy and energy 

dispersive analysis: applications in the field of cultural heritage. - Anal. Bioanal. 

Chem. 387: 737-747 

69

Scott, V.D., Love, G. & Reed, S.J.B. 1995: Quantitative Electron-Probe Microanalysis. 

- Hartnolls Limited, Cornwall, Great Britain. 

Storer, T.I., Usinger, R.L., Stebbins, R.C. & Nybakken, J.W. 1979: General Zoology. - 

McGraw-Hill, Inc. USA 

Squirrel, J.P. & Clarke, R.W. 1987: An Investigation into the Condition and Conservation 

of the Hull of the Mary Rose. Part I: Assessment of the Hull Timbers. - Studies 

in Conservation 32: 153-162 

The Mary Rose Trust 2008: WWW-sivusto, http://www.maryrose.org (28.3.2008) 

Timonen, T. 2000: Introduction to Microscopic Wood Identification. - Yliopistopaino, 

Helsinki. 51 s. 

Tuente, U., Piepenburg, D. & Spindler, M. 2002: Occurence and settlement of the 

common shipworm Teredo navalis (Bivalvia: Teredinidae) in Bremerhaven harbours, 

northern Germany. - Helgol. Mar. Res. 56: 87-94 

Tuominen, L., Mäkelä, K., Lehtonen, K.K., Haahti, H., Hietanen, S. & Kuparinen, J. 

1999: Nutrient Fluxes, Porewater Profiles and Denitrification in Sediment Influenced 

by Algal Sedimentation and Bioturbation by Monoporeia affinis. - Estuarine, 

Coastal and Shelf Science 49 (1). 83-97. 

Vasamuseet 2008: WWW-sivusto, http://www.vasamuseet.se (28.3.2008) 

Voipio, A. & Perttilä, M. 1984: Murtoveden ominaisuuksia. - Teoksessa: Voipio, A. & 

Leinonen, M. (toim.). Itämeri. Kirjayhtymä. Helsinki. s. 53-62. 

Westin, M., Rapp, A. & Nilsson, T. 2006: Field test of resistance modified wood to marine 

borers. - Wood Material Science and Engineering. 1: 34-38. 

Wetherall, K.M., Moss, R.M., Jones, A.M., Smith, A.D., Skinner, T., Pickup, D.M. 

Goatham, S.W., Chadwick, A.V. & Newport, R.J. 2007: Sulfur and iron speciation 

in recently recovered timbers of the Mary Rose revealed via X-ray absoption 

spectroscopy. - J. Archaeol. Sci. doi:10.1016/j.jas.2007.09.007 (artikkeli painossa) 

70

Vrouw Maria -puunÃ¤yteanalyysi - Museovirasto

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?