Caligula 1/2007 - Turun yliopisto

Caligula 

Hehkeä kevätnumero 

Palladion Universitas Turkuensis 

1 / 2007

Sisällys 

Pääkirjoitus Sanni Aava ........................................................... 3 

Minna Seppänen, ajautuja T. Korpilahti & T. Smolander .... 4 

Jepit Torinossa Taina Niemi ................................................... 9 

Kuolleen kielen kuolemanjälkeinen elämä Jyri Vaahtera ..... 12 

Aikakone Kalle Knaapi ......................................................... 17 

Rooma-sarjan todellinen aloitusjakso Aki Ojala ................... 22 

Pegānasta Olympokselle Antti Lampinen ............................. 25 

Lupercalia Armi Lahti ........................................................... 33 

Abrakadabra! Osa II Antti Lampinen & Tanja Korpilahti .. 35 

Ruokanurkka Miika Sillanpää ................................... takakansi 

Julkaisija: Palladion ry., Turun yliopiston klassillisen filologian 

opiskelijoiden ainejärjestö 

Osoite: Klassillinen filologia, 20014 Turun yliopisto 

E-mail: palladion@utu.fi 

Internet: http://org.utu.fi/tyyala/palladion/ 

Toimitus: Tanja Korpilahti, Tiina Smolander 

Editointi ja taitto: Miika Sillanpää 

Kansikuvatyttö: Flora, roomalainen kevään ja kukkien jumalatar

Pääkirjoitus 

Kevätlukukausi on lähes takana ja Caligulan 1/2007 aika ilmestyä. Stressi on 

näin pari viikkoa ennen vappua kovimmillaan ja ikävä kyllä kevätkin kauneimmillaan. 

Tuntuu siltä, että mitä kiireisemmäksi elämä muuttuu ja mitä 

nopeammin vuodet kuluvat, sitä kiireisemmäksi tulevat myös vuodenajat. 

Talvi tuli vasta tammikuun lopussa, ja koko huhtikuun olemme jo voineet 

nauttia aurinkoisista ja lumettomista kevätsäistä. Näin 16. päivänä huhtikuuta 

lämpötila lähentelee jo kahtakymmentä astetta. 

Kalenterista voi lukea tänä keväänä tapahtuneen kaikenlaista. Perinteiden 

mukaan on vietetty tähän mennessä viini-iltaa, ja kevään näytelmässä seikkailivat 

Romulus ja Remus. Myös jo lähes perinteeksi on muodostunut Palladion-risteily, 

joka risteiltiin keväällä jo neljättä kertaa, enemmän tai vähemmän 

entisen ja hyväksi havaitun kaavan mukaan. Yhteistoimintaa on 

keväällä ollut muiden ainejärjestöjen kanssa aiempaa enemmän – helmikuussa 

vierailimme Symposionin Lupercalia-juhlassa ja viime viikolla kokeilimme 

sitsejä yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan mallin mukaan Dialectican 

ja Statistikan kanssa. Tällaista yhteistyötä toivottavasti tullaan jatkamaan 

myös tulevina vuosina. Ennen pääsiäistä professori Jyri Vaahtera astui virkaansa 

Turun akatemiatalon juhlasalissa pitämällä julkisen esitelmän "Kuolleen 

kielen kuoleman jälkeinen elämä", joka ilmestyy painettuna versiona 

tässäkin lehdessä. Esitelmää oli paikanpäällä kuulemassa vain harva aineemme 

opiskelijoista. Tulossa on vielä ennen vappua infovastaavamme 

sanoja lainatakseni über-kulttuurinen reissu Kinopalatsiin katsomaan 300leffaa, 

ja vielä vähän ennen pääsiäistä (vappua! _ms) kokeilemme aloittelijan 

tuuria hohtokeilauksessa. Paperilla kevään voi sanoa näyttävän melko onnistuneelta, 

mutta jokaisen on se itse arvioitava. 

Tuntuu oudolta, että taas yksi vuosi on tullut päätökseen ja allekirjoittanutkin 

alkaa hiljalleen olla niitä opiskelijoita, joka on viettänyt yliopistolla vuosia 

määrän N. Ei ehkä vielä, mutta pian. Tässä vaiheessa kevättä ei voi muuta 

kuin toivottaa kaunista ja lämmintä kesää kaikille. Toivottavasti tavataan kesälläkin 

silloin tällöin kuuman grillin äärellä tai kirkasvetisen Aurajoen rannalla. 

Vietetään kevään lopuksi turvallinen vappu! 

3 

Sanni Aava

Minna Seppänen – Suuri Ajautuja 

Keitä me olemme ja mihin olemme menossa? 

Haastattelun päähenkilöltä, Minna Seppäseltä, on vierähtänyt laitoksella jo 

vuosikymmen, eikä kaikki se aika oli kulunut edes kahvikopilla istuessa. 

Näinpä "melkein kandien" toimittajien on vaikea olla ammentamatta tietoutta 

tästä kultakaivoksesta. Erityisinä kiinnostuksen kohteinamme oli tietous, ei 

ainoastaan Minnasta – tuosta akateemisesta uraohjuksesta itsestään – vaan 

myös laitoksemme nykytilasta. Olimme varmoja, että Minna osaisi vastata 

kysymyksiimme ja kävikin ilmi että tästä kaivoksestahan riittäisi juttua kirjaksi 

asti, lue vaikka itse! 

Infoa 

Minna Seppänen syntyi Suomussalmella 29. lokakuuta 1978. Ylioppilaaksi 

tulonsa jälkeen hän suuntasi suoraan Turkuun vuonna 1997 ja valmistui 

maisteriksi 2003. Tällä hetkellä hänen tutkimusaiheensa on "Grammatiikan 

määrittely kreikkalaisessa ja latinalaisessa kielentutkimuksen traditiossa". Lisäksi 

hän on toiminut projektitutkijana Suomen Akatemiassa vuodesta 2005 

ja Turun klassillisen yhdistyksen Paideia 

ry:n sihteerinä vuodesta 2003 ja 

paljon muuta! 

Mikä sinusta piti alun perin tulla, vai 

halusitko aina tutkijaksi? 

Enhän mä ole tajunnut miksikään haluta. 

Just oli tuossa puhetta, että ihmisethän 

tulee tänne aivan summassa, sillä 

eihän ne voi mitenkään tietää jos niillä 

ei lähipiirissä ole jotakuta klassillista filologia, 

mikä nyt ei monenkaan tapauksessa 

ehkä pidä paikkaansa. Esimerkiksi 

meidän aineen pääsykoekirjat ei anna 

ollenkaan oikeata kuvaa tästä opiskelusta, 

koska nehän on periaatteessa 

vaan sitä substanssia. Se, että hallitsee 

substanssin, ei ollenkaan kerro mitään 

siitä pystyykö oikeasti opiskelemaan 

kieliainetta, vieläpä sellaista missä ei 

ole tarkoituksena oppia kysymään monelta 

juna lähtee, vaan jotakin aivan 

muuta. Että kyllähän minäkin tänne aivan 

summassa tulin, enkä varmaan silloin 

ajatellut, että tietäisin mitä olen te- 

4

kemässä. Viimeistään siinä toisen opiskeluvuoden aikana huomasin, että 

olen ihan oikeassa paikassa. Eka vuosihan nyt oli ihan sellaista kummallista 

haahuilua. Että kyllähän tässä ollaan niin tuurilla menty. En tiedä kuinka moni 

oikeasti tietää minne on tulossa ja on aina tiennyt. Mutta samahan se pätee 

muihinkin humanistisiin aineisiin, varsinkin sellaisiin joita ei koulussa ylipäätään 

opeteta. Kuinka moni esimerkiksi tietää mitä on 

kirjallisuudentutkimus? Että mitä se on oikeesti ennen kun menee ja katsoo. 

Eihän siitä mistään saa sellaista realistista kuvaa. 

Pitäisikö pääsykoekirjat sitten mielestäsi muuttaa? 

Joo. Tietysti. Ja sehän tässä nyt onkin projektina kaiken aikaa, mutta siitä 

ehkä myöhemmin lisää, mutta sehän on ihan selvä asia että jotakin sille pitäisi 

tehdä. 

Haitko ainoastaan meidän aineeseemme? 

Joo, itse asiassa mä hain tänne ja Helsinkiin. Ja sitten tulin tänne, vaikka 

kyllä pääsin sinne Helsinkiinkin. Mutta en sitten osannut lähteä sinne…Se 

olis ollut jotenkin liian helppojen kulkuyhteyksien päässä. Tää Turkuhan on 

ihan hirveä loukko siinä mielessä, että täältähän ei pääse minnekään. Suomussalmelta 

on Turkuun oikeesti pisin matka Suomessa minne voi päästä… 

Mähän olen oikeasti tosi kotiseuturakas ihminen ja hirveen mielelläni asuisinkin 

Suomussalmella, mutta ei se nyt oikein näytä toteutuvan. Se vaan lipuu 

kauemmas ja kauemmas tämä mun ajatukseni, että mä vielä muutan 

sinne jonakin päivänä, koska kuten voitte kuvitella, mulle olis ihan älyttömästi 

käyttöä siellä. 

Mitä eroja näet oman opiskeluaikasi ja nykyisyyden välillä? 

Ainakin sellaisia hyviä asioita, että tähän opiskelijan ohjaukseen kiinnitetään 

nykyään paljon enemmän huomiota. Esimerkiksi kun mä aloitin, ei ollut määrätty 

ketään keltä olisi voinut kysyä. Paitsi tietenkin tuutori, mutta meidän tapauksessa 

se ei ainakaan toiminut sillä tavalla. Ei ollut opettajahahmoa, jolta 

olisi voinut kysyä. Silloin ne jäi tosi etäisiksi hahmoiksi siinä ensimmäisen 

vuoden aikana ainakin. Musta näyttää, että se tilanne on helpottunut paljon, 

tosin ihan varmasti siinä on vieläkin paljon korjattavaa. Ja sitten kun ihmiset 

on niin erilaisia, että se mikä toisesta tuntuu suorastaan tuputukselta, että 

"no niin, get off my face, tätä on jo tullu, tiedän kaiken ja osaan mennä joka 

puolelle", niin joku on vieläkin silleen, että kun ei vieläkään uskalla kysyä keneltäkään. 

Niin siinä sitä sitten ollaan. Mutta mun mielestä se nyt on jotenkin 

paremmassa mallissa kuin ennen. 

5

Ja nyt ne, jotka ovat aloittaneet 

tutkinnonuudistuksen jälkeen, niin 

sehän on ihan selvä, että niillä on 

paljon kevyempi tutkinto meidän 

oppiaineessa. Jo silloin kun mäkin 

aloitin, tuntui että tämä tutkinto 

ei ole mitään siihen verrattuna 

mitä se oli ennen. Koko ajan on 

vaan kevennetty. Kyllä tuntuu, että 

aika halvalla noita maistereita 

nyt tuotetaan. Mulla ei ollut ollenkaan 

sellainen olo kun valmistuin, 

että mä olisin jotakin nyt oikein 

oppinut ja olis hyvä kielitaito. Että 

olen opiskellut kaiken mitä opintooppaassa 

sanotaan ja nyt mun pitäisi 

osata. Silti oli ihan sellainen 

olo että hohhoi – ei todellakaan. Voi vaan kuvitella miltä se tuntuu nyt kun 

valmistuu tämän uuden tutkinnon aikana. 

Tekstejäkin on niin paljon vähemmän. Kielitaito on niin keskeinen filologin 

työkalu ja sitten kun on se tutkimuskohde, niin kyllähän se vetää jotenkin 

avuttomaksi kun tuntuu, että eihän tästä taaskaan tule mitään. Taas tää on 

tämmöstä rämpimistä. 

Entäs opiskelijoiden määrä? Sehän on nykyään huomattavasti korkeampi 

kuin ennen. 

Musta tuntuu, että silloin kun mä opiskelin meillä oli enemmän sivuaineopiskelijoita. 

Nyt on kursseilla meidän omia opiskelijoita. Ja oli kyllä niinkin, että 

ihmiset hävisivät tosi nopeasti. Siitä porukasta, jossa mä aloitin, on nyt valmistunut 

meiltä minä ja Ulla (Laitakari). Ja yks on semmonen jota odotellaan, 

että tuliskohan se joskus valmiiksi. Mutta muut hävisi sitten hyvin nopeesti. 

Ja siitä välistä ennen kun te tulitte (2003, toim. huom.), on hävinnyt 

kokonaisia vuosikertoja. Ja se porukka mikä silloin mun aikana hengas tossa 

kahvikopissa oli kyllä pieni. Verrattuna siihen mitä se nyt on… oli ainakin vapaata 

tilaa. Nyt on ihmisetkin tullut tänne ihan jäädäkseen, jollain tapaa. Ei 

ehkä valmistuakseen, mutta jäädäkseen ainakin. 

Mitä tapahtuu valmistumisen jälkeen? 

No siitä voin sanoa sen verran että mille uralle sitä joutuu, niin se musta 

muistuttaa enemmän sellaista ajautumista kuin pyrkimistä. Siis humanistien 

tilanne, varsinkin sellaisten, jotka ei valmistu ammattiin – kuten suurin osa 

meiltä, niin mitä nyt voi meidän valmistuneiden otoksesta sanoa niin meiltä 

ei paljoakaan opettajaksi valmistu ihmisiä. Vaikka toki aina jokunen. Mutta 

meillähän moni rupeaa tekemään jatko-opintoja vaikka siitä ei lopulta mitään 

6

sen valmiimpaa syntyisikään. Mun kohdalla se ainakin oli enemmän tai vähemmän 

sellaista ajautumista. Mullahan oli 2 vuotta väliä ennen kun mä rupesin 

tekemään jatko-opintoja. Mä aina ajattelin, että se on niinkun vaihtoehtona, 

jos tulee joku aihe vastaan. Alun perinhän mulla oli ihan toinen aihekin, 

mutta en jotenkin ite tykännyt siitä. Sitten tuli tää grammatiikka-aihe vastaan 

joten mä rupesin ihan mielelläni tähän työhön ja rahoituskin järjesty Anneli 

Luhtalan akatemia-projektissa niin näppärästi, sittenhän se oli ihan selvä juttu. 

Nyt on helppo olla sitoutunut tähän työhön. Ja on tuo palkallinen tutkijakoulupaikkakin 

kolmeksi vuodeksi tästä eteenpäin. Ainut mikä hirvittää on 

se, että mitä sitten kun on väitellyt. Se on oikeasti vielä pahempi kuin se mitä 

sitten kun on valmistunut maisteriksi. Pitääkö ihmisen sitten vaan luottaa, että 

asiat loksahtelee paikoilleen. On ne tähänkin asti järjestynyt ihan mukavasti, 

joten kai pitäisi vaan luottaa, ettei liikaa murehtisi sinne kolmen vuoden 

päähän. En mä oikein tunne ketään meiltä joka valmistumisen jälkeen olisi 

oikein pyrkimällä pyrkinyt johonkin unelmiensa hommaan ja sitten päässyt 

siihen. Toki joillakin on sellainen ajatus, että ne on aina halunneet johonkin 

tutkijan hommaan, mutta ei mulla ole sellaista. Ei ikinä ole ilmeisesti riittänyt 

mielikuvitus niin pitkälle. Varsinkin nuorempana ajatus yliopistossa opiskelemisesta 

oli sellainen, että no joo – mahdollisesti. En mä koskaan uskaltanut 

ajatella sitä pitemmälle, en edes että valmistuisin johonkin. Puhumattakaan 

siitä, että sen valmistumisen jälkeen vielä jäisin sinne ja tekisin jatkotutkintoa 

– ihan utopistista ajatusharhailua. Koskaan se ei mennyt niin pitkälle, koskaan 

en ajatellut, että musta vois tulla yhtään mitään. Mutta siihen tietysti 

vaikuttaa monet asiat esimerkiksi ihmisten taustat. Mäkin olen ihan työläisperheestä, 

eikä tuttavapiiriinkään kuulu ketään akateemisia. Tietysti sitä ei 

osannut pitää edes oikeana työnä tai oikeana ammattina ylipäätään. Toisaalta 

puhun tässä vaan itsestäni Suurena Ajautujana, mutta onhan meiltä monenlaista 

valmistunut – suunnittelijoista kirjastohenkilöihin. Kirjastoon ovat 

menneet varsinkin nuo 90-luvun alkupuolella valmistuneet. Myös "akateeminen 

sekatyöläinen" on meidän ala, josta Veli-Matti (Rissanen) on hyvä esimerkki. 

Sillä on yliopisto-opetusta siellä, tuolla ja täällä, sitten tekee käännöksiä, 

sitä Ciceroa kääntänyt ja kaikenlaisia projekteja aina vireillä. 

Entä mikä Minnasta tulee isona? 

No nythän mä olen jo niin iso, että voin myöntää ettei minusta mitään tullutkaan 

ja voin jo harkita että mille uralle seuraavaksi. No ei vaiskaan. Kyllähän 

jotain tavoitteita pitää olla. Yliopistolla opettaisin kauheen mielelläni. Tietysti 

sitä on ollut niin vähän, että mulla on käsitys, että se on helppoa ja hauskaa. 

Sehän on vaan ihana mennä sinne kuuntelemaan omaa ääntään. Se vaan 

syö aikaa ja resursseja, mutta sitä mä haluaisin tehdä. Mieluiten yliopistolla 

opettaisin, koska täällä ei tarvitse enää kasvattaa ketään. 

Entä mitkä ovat suurimmat epäkohdat laitoksella? 

Ne on varmaan ihan samat kuin tiedekunnassa ja varmasti koko yliopistollakin. 

Se että yksittäisillä ihmisillä, jotka kuuluu opetushenkilökuntaan, on ai- 

7

van liikaa töitä. Tämä epäkohta sinänsä ei koske minua, koska mulla nyt 

vaan on tätä tutkimushommaa. Mut kyllähän se on ihan selvä asia, että ihmisillä 

on niin paljon töitä kun vaan jaksavat ja enemmänkin. Periaatteessa töitä 

voisi tehdä vaikka 24 tuntia päivässä ja siitä huolimatta tuntuisi, että jotain 

jäi tekemättä. Meidänkin oppiaine, jossa on kaksi ja puoli ainetta ja kolme ihmistä 

hoitamassa koko hommaa. Eihän tällaista pitäisi olla missään! Sen lisäksi 

henkilökunnalta edellytetään, että opetuksen lisäksi tehdään myös tutkimusta 

plus kaiken maailman hallinnolliset hommat, joita tulee koko ajan 

lisää ja koko ajan älyttömämpiä. Siinä on kyllä sellainen yhtälö, että en tiedä 

miten sen kukaan voi ratkaista. Kyllähän se niin ratkeaa lopulta, että ihmiset 

jää sairaslomalle ja heittää hanskat tiskiin, että nyt riitti tämä reuhtominen. 

En mä nyt silti näkisi, että meidän oppiaineessa olisi erityisesti sellaista mitä 

ei olisi muuallakin. Nimenomaan tällaisia rahan sanelemia ongelmia. Enkä 

mä haluaisi valittaa sitäkään, että meidän oppiaine olisi jotenkin väärinymmärretty 

tässä tiedekunnassa, mikä tietysti on sellaista mitä opiskelijat voi 

ajatella. Että me ollaan jotenkin erilaisia kuin muut. Mutta ei se mun mielestä 

pidä paikkaansa. Kyllä me ollaan ihan tasavertainen yhteisön jäsen. Kieliaineeksi 

meillä on kyllä hirveän vähän tuntiopetusta, ihan minimaalinen määrä 

ja vaan yksi lehtori. Pienimmissäkin kieliaineissa on vähintään aina kaks lehtoria. 

Meillä myös ainoa lehtori vastaa kahdesta kielestä. Sitä voi sitten miettiä, 

miksi meillä on niin vähän opetusta. Eihän ole oikein, eikä minkään yliopiston 

perusajatuksen mukaista, että opiskelijan täytyy osallistua melkein 

jokaiseen tarjottavaan kurssiin, jos haluaa saada jotakin opetusta – ettei käy 

vaan kirjekurssia. Ei mitään valinnan mahdollisuutta. Sotkee muutenkin aikataulua 

kun sivuaineita on pakko olla ja en mä tiedä…se on sellaista ihmeellistä 

toikkarointia. 

Keksi itsellesi näin lopuksi mieleinen kysymys ja vastaa siihen. 

Oikein didaktinen neronleimaus siis…en mää tiedä. 

Kysymys: Miltä nyt tuntuu? 

Vastaus: Nyt tuntuu taas ihan hyvältä. Syksyllä mä olin ihan raivona koko 

ajan, nyt mä olen jotenkin luopunut siitä raivosta. En tiedä olenko mä päässyt 

johonkin seesteisempään tilaan vai olenko vaan luovuttanut, ettei siitä ollut 

mitään hyötyä – en tiedä kummasta on kysymys. Ehkä se tässä kevään 

mittaan paljastuu. Nyt on hyvä taas huomata, että on kolmeksi vuodeksi tulevaisuutta…että 

onko teillä? 

Ei sais tietty olla niin maallisten asioiden varassa kuten että tuleeko palkka 

säännöllisesti, mutta ei sitä oikein voi olla ajattelemattakaan. Nyt ei tarvitse 

hakea apurahoja kolmeen vuoteen. Tässä sai ihan mukavan hengähdystauon 

siinä mielessä. Eihän tässä mitään valittamista ole…vaikka kyllä mä 

silti valitan, mutta… 

8 

Tanja Korpilahti ja Tiina Smolander

Jepit Torinossa 

– Palladionin ulkomaanedustajan virallinen raportti 

Tammikuun loppupuolella, kun luennot eivät vielä olleet joulun jälkeen uudestaan 

alkaneet, käväisin Torinossa vaihtarituttujeni Katjan, Prunen ja Zeldan 

matkassa. Kaupungissa olivat meneillään Universiadit eli yliopisto-opiskelijoiden 

olympialaiset, joiden oheen olivat Torinon kaupunki ja yliopisto 

järjestäneet imagonkohennustapahtuman nimeltään Yeppies eli Young European 

People in Torino. En tiennyt etukäteen Yeppieseistä juuri muuta kuin 

että niihin sisältyisi ilmaiseksi yösija, muutama murkina sekä festaripassi, jolla 

heltiäisi matkat julkisissa sekä sisäänpääsy joihinkin museoihin. Siinä olikin 

jo syitä kerrakseen ilmoittautua mukaan ja palloilla Torinossa muutama 

päivä turistina – ups, tarkoitan siis ilmoittautua Palladionin viralliseksi seminaariedustajaksi 

verkostoitumaan ja kansainvälistymään ja muuta sellaista. 

(Hallitus huom! Muistakaa kirjata seuraavaan vuosikertomukseen!) 

9 

Infopaketin mukaan torstaina 25.1. 

kello yhdestätoista eteenpäin oli 

mahdollista ilmoittautua saapuneeksi 

ja saada kaulaansa festaripassi. 

Yöpymispaikaksemme oli merkitty 

eräs palestra kaupungin ulkolaidalla 

ja sen merkiksi passeissamme oli 

sininen tarra; saapuessamme kahden 

maissa passejamme ei tosin 

vielä missään näkynyt, koska niitä 

vasta oltiin askartelemassa. "Kolmelta 

saapuvat loputkin", ystävälliset 

vapaaehtoistyöntekijät meille vakuuttelivat. 

Hetkeäkään en moisiin 

vakuutteluihin uskonut, mutta koska 

raskas reppu selässä ei viitsinyt lähteä 

pitkin kaupunkia talsimaan niin 

kävin vain haukkaamassa Zeldan 

kanssa lähikahvilassa voileivät nälkää 

torjumaan ja palasin aulaan 

odottelemaan Sinuhea lukemaan 

asettuneen Katjan seuraan. Varttia 

yli viisi lopulta saatin läpyskät kaulaan 

ja päästiin bussiin ja palestralle 

heittämään kamat. Iloinen yllätys oli, 

kuinka kapisten Provinssi-koulumajoituspatjojen 

sijasta meitä siellä

odottivat tahrattomat, sairaalatyyliin muovipäällysteiset patjat ja tyynyt sekä 

putipuhtaat lakanat ja viltti. Vähemmän sykähdytti illan ilmaiskonsertti keskustassa: 

joku Motel Connection –niminen househtava pumppu jumputuksellaan 

kypsytti meidät pian palaamaan palestralle, jossa yö oli miellyttävän 

rauhallinen ja mieleenpainumaton. 

Perjantain aluksi meidät hoputeltiin aamuvarhain ylös patjoilta ja kyydittiin 

paikalliselle polytekniselle istumaan isoon luentosaliin ja kuulemaan reksin 

innostavia sanoja siitä, kuinka me nuoret olemme Euroopan tulevaisuus ja 

knowledge is a primary resource ja Torino tosi siisti paikka olla ja opiskella ja 

työskennellä ja niin edelleen. Sitten todella onnetonta englantia solkannut 

journalisti haastatteli paikallisen pankin pomoa, joka parhaansa mukaan yritti 

antaa tolkullisia vastauksia melko tolkuttomiin kysymyksiin. Tilaisuuden jälkeen 

kiertelimme napsimassa karkkeja paikallisten yritysten (esim. Fiat-nimisen 

autotehtaan) promoständeistä. Ilmaisen opiskelijalounaan jälkeen olisi 

virallisessa ohjelmassa ollut vielä vaikka millaista seminaaria, mutta päätimme 

laistaa ja lähteä kiertelemään kaupunkia, joka oli paljon nätimpi kuin osasin 

odottaa: ehdottomasti ruminta kaupunkikuvassa olivat universiadien 

neonkeltaisen ja räänvihreän väriset tunnukset. 

Hyödynsimme festaripassiamme käymällä parissa kivassa museossa ja näköalatornissa, 

kunnes oli aika opiskeliravintolan iltaeineen. Se ei sitten pysynytkään 

vatsassa. Saavutus sinänsä hankkia Italiassa ruokamyrkytys tai salmonella 

– tai mikä lie turistiripuli olikaan – juuri Torinossa eikä esim. 

Napolissa. Ensimmäisen ja tätä ennen ainoan kerran olen ulkomailla sairastunut 

Kanadassa tammikuussa 2003, kiitos Ottawan kansallisgallerian tonnikalakolmioleivän. 

Muistakaa siis kaikki varoa syömisiänne vauraissa ja hyvinvoivissa 

kaupungeissa, etenkin talvikuukausien pikkupakkasilla! Ikävä 

yllätys oli sekin, että Torinossa vallitsi kyykkyvessakulttuuri; olen aina kuvitellut, 

että lattianreikään lorottelua joutuisi Italiassa harrastamaan etelässä 

eikä suinkaan pohjoisessa. 

Onneksi en ollut lauantaiksi ilmoittautunut Prunen ja Zeldan mukaan seuraamaan 

halfpipe-kisaa – lähtö kisapaikalle kaupungin kupeessa kohoaville Alpeille 

oli ennen seitsemää – vaan minulla ja Katjalla oli ohjelmassa yliopistojääkiekon 

pronssiottelu Suomi-Kazakstan kello 14. Onnistuin juuri ja juuri 

vääntäytymään vapisevana patjaltani ajoissa ylös ja ulos ja bussiin ja hallille 

ja selviytymään kunnialla eli puklaamatta tuosta penkkiurheilujuhlasta, jossa 

Suomi otti kazakeilta turpaansa "hyvä Suomi"-kannustushuudoistamme huolimatta... 

tai ehkä vieressä istuneiden poikien "Booooorat Booooorat" -mölinän 

kannustamana. Monet suhteellisen vähälukuisesta yleisöstä ilmeisestikin 

näkivät ensimmäistä kertaa elämässään tätä jänskän eksoottista 

urheilulajia: Katja pääsi selittämään moneen otteeseen jäähyjä, vaihtoja, 

paitsiosääntöä ja 'pitkän kiekon' käsitettä vieressään istuneille ranskalaisille. 

Järjestysmiehet taas eivät ilmeisestikään olleet aiemmin nähneet kunnon 

10

jääkiekkofanikultuuria: 

alapuolellamme muutama 

suomalaisurho 

(teekkareita kuulemma) 

yritti pariin otteeseen 

kohottaa tunnelmaa 

hillumalla 

yläkroppa paljaana, 

mutta aina tuli joku 

ilonpilaaja käskemään 

niille paidat päälle. 

Illaksi olimme oopperaa 

rakastavien Zeldan 

ja Prunen opastuksella 

hankkineet 

ilmaisliput Dvorakin 

Rusalka-oopperaan 

eli Pieneen Merenneitoon. 

Jääkiekon jälkeen 

olin palannut palestralle horrostamaan, nukuin tietenkin liian pitkälle alkuiltaan 

ja saavuin oopperataloon piippuhyllyaitiopaikalleni vasta ensimmäisen 

näytöksen lopussa kun Rusalka-sopraano oli jo menettänyt äänensä ja 

kavunnut kuivalle maalle. Onneksi kolmannessa näytöksessä neito taas kailotti 

täyttä kurkkua, käsittääkseni se prinssin hylkäämäksi tultuaan muuttui 

jonkinlaiseksi tuskaiseksi henkiolennoksi tms. eikä äänihuulten menetys 

enää estänyt tunteiden ilmaisua aarioin. Sitten ulos oopperasta taiteiden yöhön 

– taisin minä yhden kaljateltan ja lakritsikojunkin runonlausunnan ja 

tanssiperformanssien seasta bongata – mutta kuuluisahkoon Torinon Egyptimuseoon 

tutustuminen meni jo väsyneeksi silmäilyksi. Kaupungilta pois 

hankkiutuminen osoittautui hankalaksi, koska etukäteisinformaatiosta poiketen 

melkein mikään bussi tai ratikka ei kulkenut (ja ne harvat olivat tupaten 

täynnä) ja taksinkin saaminen vaati lähemmäs tunnin odottelun ja lukuisia 

soittoja taksikeskukseen. Toivoa sopii, ettei tuona yönä kukaan paljon mainostetussa 

Yeppies-diskossa tanssannut ja rahansa kännännyt bilehile kuollut 

hypotermiaan porttikongissa. 

Sunnuntaina olikin enää väsyneille Yeppieseille ohjelmassa nukkumista 

myöhään ja kotiinlähtö. Ja nyt minä koherentin loppulauseen keksimisen 

asemesta lopetan näppäimistön takomisen ja lähden ulos kevätaurinkoon ja 

puistoon tenttikirjaa lukemaan. Hei hei! 

11 

Taina Niemi

Kuolleen kielen kuolemanjälkeinen elämä 

Professori Jyri Vaahteran virkaanastujaispuhe 4.4.2007 

Määre, joka ehkä kaikkein tavallisimmin liitetään oppituolini alaan kuuluviin 

klassillisiin kieliin, on ”kuollut”. Kuolema harvoin herättää ihmisissä positiivisia 

mielikuvia ja klassillisten kielten tutkija joutuukin usein kohtaamaan tästä 

mielikuvasta kumpuavia kielteisiä asenteita. 

Mutta mitä oikeastaan tarkoitamme sanoessamme, että jokin kieli on 

kuollut? Yleisen määritelmän mukaan kieli on kuollut, kun sitä ei enää puhuta 

eikä se enää muutu. Tähän on olemassa kaksi hyvin erilaista syytä: ensiksikin 

kieli voi korvautua väestön keskuudessa toisella, niin että siltä vähitellen 

katoavat syntyperäiset puhujat; kieltä ei enää opeteta lapsille ja se 

kuolee. Näin on tapahtunut niin historian saatossa kuin tälläkin hetkellä – ja 

näin tulee käymään myös jatkossa. Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että 

maailmassa tällä hetkellä puhutusta noin 6000 kielestä noin puolet on kuollut 

tai ainakin tekee kuolemaa seuraavan 50 vuoden kuluessa. 

Kieliä siis kuolee sukupuuttoon kaksi kertaa maailman uhanalaisia nisäkkäitä 

nopeammin. Jotkut voivat nähdä tämän kehityksen jopa positiivisena, sillä 

pienten kielten korvautuminen suuremmilla kieltämättä helpottaa ihmisten 

välistä kommunikaatiota. Toisaalta on sattuvaa verrata maailman kielellisen 

monimuotoisuuden säilyttämisen tärkeyttä sen biologisen diversiteetin säilyttämiseen: 

jos biologinen monimuotoisuus on tärkeä fyysiselle eloonjäämisellemme, 

on kielellinen monimuotoisuus elintärkeä kulttuuriselle selviytymisellemme. 

Yksi kieli muiden joukossa ei ole ainoastaan joukko erilaisia sanoja 

samoille asioille, vaan se on myös kyseisen kielen synnyttäneen kulttuurin 

kuva maailmasta. Täten kielen kuolemassa on kyse inhimillisen tiedon eroosiosta. 

Mainitun kaltaisessa kielen kuolemassa on yleensä mahdollista todeta myös 

kuoleman ajankohta. Näin esimerkiksi voimme sanoa Man-saarella puhutun 

12

manxin kielen kuolleen joulukuussa 1974 viimeisen kielenpuhujan mukana. 

Toisaalta jos ajattelemme klassillisia kieliä, latinaa ja klassillista kreikkaa, joiden 

asema kuolleina kielinä on ihmisten mielissä suorastaan paradigmaattinen, 

niin tilanne on aivan toisenlainen: me emme pysty määrittelemään edes 

likimääräisesti mitään ajankohtaa, jolloin voisimme väittää näiden kielten tai 

viimeisten niitä puhuvien henkilöiden kuolleen. Tämä johtuu siitä, että kreikka 

ja latina eivät missään vaiheessa todellisuudessa kuolleet ja siksi niihin 

liitetty kuolleen kielen metafora on harhaanjohtava. 

Maailmassahan ei mikään ole ikuista, ei edes kieli. Jokainen elävä kieli 

muuttuu ja jossain vaiheessa kieli on muuttunut lähtökohdastaan niin paljon, 

että sitä on tarkoituksenmukaista kutsua toisella nimellä. Näin kävi esimerkiksi 

romaaniset kielet synnyttäneelle latinalle. Koska tässä kuolemantapauksessa 

kieltä ei ole koskaan ole lakattu puhumasta äidinkielenä, vaan se 

on yksinkertaisesti muuttunut ja jatkaa elämäänsä synnyttämissään kielissä, 

monet lingvistit eivät edes haluaisi puhua kuolleesta kielestä. 

Joskus varhaisempi kielimuoto ei jääkään unohduksiin, vaan se saa ikään 

kuin kuolemanjälkeisen elämän jollain tietyllä kulttuurin osa-alueella. Näin 

kävi latinan kohdalla. Tähän vaikutti toisaalta antiikin kulttuurin esikuvalliseksi 

koettu asema, toisaalta latinan käyttö katolisen kirkon kielenä. Ensin mainitun 

seurauksena latinasta tuli oppineisuuden ja sivistyksen kieli, jälkimmäisen 

seurauksena latinasta tuli pyhä kieli. Pakanallisen latinan muuttuminen 

kristinuskon pyhäksi kieleksi on sinällään varsin mielenkiintoinen kulttuurillinen 

prosessi. Kristinuskon tärkeimmät alkukielet ovat Uuden testamentin 

kieli kreikka ja Vanhan Testamentin kieli heprea. Latinan nousu näiden rinnalle 

– ja jopa ohi – selittyy sillä, että levitäkseen läntisen Rooman asukkaiden 

keskuudessa kristinuskon oli saatava latinankielinen ilmiasu, mikä ennen 

muuta tarkoitti Raamatun kääntämistä latinaksi. 

Samalla kun latina muuttui pyhien tekstien kieleksi, siitä muovautui kristillisen 

kulttuurin kieli, jonka kohdalla aika tavallaan seisahtui. Tämä ilmiö on tavallinen 

liturgisten t. pyhien kielten yhteydessä: näihin liittyy tendenssi pysyä 

muuttumattomana – ikään kuin kivettyä – samalla kun arkikieli jatkaa kehitystään 

ja loittonemistaan siitä. Näin kävi myös latinan kohdalla: kansa lakkasi 

vähitellen ymmärtämästä liturgian kieltä. Latinasta tuli ennen muuta papiston 

kieli – vaikkakin on samaan hengenvetoon todettava, että harva pappi 

oli erityisen taitava latinisti. Päinvastoin kieli pääsi ajan myötä rappeutumaan 

pappien hoidossa niin pahasti, etteivät kirkonmiehet ymmärtäneet enää edes 

toinen toisiaan. Tämä oli yksi tärkeä syy Kaarle Suuren alkuun panemalle 

karolingisena renessanssina tunnetulle kulttuuripoliittiselle uudistusliikkeelle. 

13

ius VII perusteli asiaa seuraavasti: 

Surkuhupaisa esimerkki tuon ajan 

pappien heikosta latinantaidosta löytyy 

pyhältä Bonifatiukselta: Bonifatius 

oli kuullut kun muuan baijerilainen 

pappi toimitti pyhää kastetta in nomine 

patria et filia et spiritus sancti eli 

”nimeen isänmaa, tytär ja pyhän hengen”. 

Bonifatius oli epäillyt kyseisen 

kasteen pätevyyttä, mutta Paavi Zacharias 

vastasi hänelle, että kaste oli 

pätevä, koska pappi, ”joka kasteen 

on suorittanut, ei ole tarkoituksella 

syyllistynyt virheeseen tai vääräoppisuuteen, 

vaan oli kastaessaan ruhjonut 

kieltä silkasta Rooman kielen 

osaamattomuudesta”. Vastaavanlaisia 

tapauksia tiedämme muitakin. 

Erään piispan rukouksessa rukous 

lausuttiin myös mulis et mulabus eli 

muulioriille ja tammoille – vaikka tarkoitus 

oli lausua rukous mies ja naispuolisille 

palvelijoille: famulis et famulabus. 

Liturgisena kielenä latinan funktio 

lakkasi olemasta viestinnällinen. Sekä 

kirkon piiristä että sen ulkopuolelta 

syntyikin paineita saattaa sekä raamatulliset 

tekstit että jumalanpalvelus 

kansankieliseen muotoon. Toisaalta 

katolisen kirkon ylin johto piti tiukasti 

kiinni latinasta. Miksi? Keskiajan yksi 

merkittävimmistä paaveista Grego- 

”Kaikkivaltias ei ilman mitään syytä ole halunnut, että pyhä kirjoitus pysyy 

paikoin salattuna, sillä mikäli se olisi selvä kaikille, olisi sitä ehkä kunnioitettu 

vähemmän tai laiminlyöty helpommin; tai sitten keskinkertaisen sivistyksen 

omaavat olisivat tulkinneet sitä huonosti.” 

Toisin sanoen latinan nähtiin tuovan tekstiin arvokkuutta ja herättävän kunnioitusta, 

samalla kun sen käyttö esti oppimattomia puuttumasta pyhien 

tekstien tulkintaan. Tällä tavoin kirkko turvautui latinaan säilyttääkseen itsellään 

uskonnollisen tietomonopolin. Latina oli sille paitsi sisäisen kommunikaation, 

myös vallan väline. 

14

Sama ilmiö on nähtävissä myös muilla elämän saroilla. Tavallinen latinaa 

osaamaton ihminen saattoi ja saattaa yhä törmätä latinan muodostamaan 

kielimuuriin oikeustieteen ja lääketieteen aloilla. 

Latinan käyttö oikeuden kielenä juontaa juurensa tietysti siitä, että eurooppalainen 

oikeusjärjestelmä pohjautuu pitkälti roomalaiseen oikeuteen, jonka alkuperäinen 

kieli oli latina. Koska kansalliskielistä ei ollut vielä pitkään kirjoitetuksi 

kieleksi, tapahtuivat hallinto, lainsäädäntö ja lainkäyttö latinaksi. 

Monissa maissa tämä käytäntö jatkui aina 17. vuosisadalle asti, jolloin latinan 

käyttöä ei voinut enää perustella kansalliskielen kelpaamattomuudella. 

Voimmekin kysyä, miksi oikeuden kielenä käytettiin kieltä, jota suurin osa 

kansasta ei ymmärtänyt. Tähän löytyy erittäin suoria vastauksia tuon ajan 

kirjallisista lähteistä. 

Englannin oikeuslaitoksen historian merkkihahmoihin lukeutuva Sir Edward 

Coke (1552-1634) perusteli asiaa sillä, että latinan käyttö esti hallittavia sekaantumasta 

lainkäyttöön. Hänen mukaansa rahvaalla oli taipumus ymmärtää 

asiat väärin ja siksi oli parempi, ettei se ymmärtänyt oikeudenkäynneistä 

yhtään mitään. 

Giovanni Battista de Luca, joka oli ennen kardinaaliksi tuloaan Italian tunnetuimpia 

lakimiehiä, julkaisi 1673 lakikokoelman italian kielellä. Teoksensa 

esipuheessa hän käytti kymmenkunta sivua sen pohtimiseen, oliko kansankielen 

käyttö soveliasta juridiikassa. Hän esitti koko joukon argumentteja sekä 

puolesta että vastaan, mutta päätyi kuitenkin lopulta käyttämään kieltä, 

jota tavalliset kuolevaisetkin saattoivat ymmärtää. Latinan käytön puolesta 

hän esitti perusteluiksi mm. sen, että latina on mahtava vallankäytön väline 

oppimattomia vastaan, sekä sen, että latina oli jo itsessäänkin täynnä ”epämääräisyyksiä”, 

minkä vuoksi sillä kielellä kirjoitetut dokumentit johtivat itsessään 

uusiin oikeudellisiin toimiin, jota juristit saattoivat käyttää omaksi hyödykseen. 

De Lucan mainitsemat latinan epämääräisyydet täytynee ymmärtää viittauksena 

osin kapulaiseen lakikieleen, osin lakimiesten ja vastaavien latinantaitoon, 

joka ei lähteidemme mukaan ollut hurrattava. He kuitenkin pitivät latinasta 

kiinni, koska se tarjosi oivan välineen oman hyödyn tavoitteluun. 

Vaatimus esimerkiksi juridisten dokumenttien kirjoittamisesta latinaksi ei ainoastaan 

pakottanut tavallisia ihmisiä käyttämään lakimiesten palveluksia: 

se myös mahdollisti asiakkaiden petkuttamisen. 

Juristit viljelevät latinaa yhä tänä päivänä. Lakimieslatinaa tutkinut oikeuslingvistiikan 

professori Heikki E.S. Mattila luettelee useita eri syitä latinan 

kielen käyttöön nykyaikana. Näihin kuuluu koko joukko tieteenalan sisäisen 

kommunikaation kannalta merkittäviä seikkoja. Näiden lisäksi hän mainitsee 

kaksi inhimillisempää tekijää, jotka ovat sovellettavissa myös lakimieslatinan 

15

ulkopuolelle. Nämä ovat halu säilyttää tietomonopoli esoteerisen kielen avulla 

sekä se, että latinankieliset sitaatit kohottavat tekstin statusta riippumatta 

siitä, ymmärtääkö kuulija ne vai ei. 

Nurinkurista kyllä vaikuttavuus on usein suorastaan parempi, jos kuulija ei sitaattia 

ymmärrä. Hauskan esimerkin tästä tarjoaa anekdootti kahden – tällä 

kertaa protestanttisen – papin keskinäisestä valtapelistä pienessä englantilaisessa 

kylässä 1700-luvun alussa. Heistä toinen oli erittäin oppinut ja hän 

täytti saarnansa latinankielisin sitaatein. Seurakuntalaiset eivät näitä ymmärtäneet, 

mutta kokivat kuitenkin sivistyvänsä niistä niin, että he kävivät kuuntelemassa 

häntä paljon runsaslukuisemmin kuin toista pappia. Kun toinen 

pappi huomasi laumansa alati pienenevän ja hänelle valkeni, mistä tämä 

johtui, hän päätti myös täyttää saarnansa latinankielisillä sitaateilla. Mutta 

hän ei ollut kollegansa tavoin oppinut eikä hänellä ollut sopivaa tekstiarsenaalia, 

josta sitaatteja poimia. Niinpä hän tarttui omistamaansa latinan kielioppiin 

ja sirotteli sieltä saarnoihinsa sattumanvaraisia otteita latinan lauseopin 

säännöistä. 

Myös lääketieteen alueella latinalla on ollut merkittävä rooli. Potilaan kohtaamisessa 

näyttää lääkärin kielenkäyttöä usein ohjanneen nimenomainen halu 

käyttää kieltä, jota potilas ei ymmärrä. Ainakin aiempina vuosisatoina tämä 

usein johtui lääkärin halusta peitellä omaa tietämättömyyttään ja säilyttää uskottavuutensa. 

Tämän seurauksena, jonkinlaisen käänteisen logiikan mukaisesti, 

alkoi lääkärin uskottavuus suorastaan edellyttää latinan käyttöä ja 

maallikolle käsittämättömän terminologian käytöstä tuli ammattitaitoisen lääkärin 

tunnusmerkki. 

Latina ei myöskään ollut sosiaalisesti neutraali. Koska latinasta oli tullut yhteiskunnassa 

tärkeä vallan väline, on selvää että se ei saanut olla kenen tahansa 

ulottuvilla. Varsinkin 1700- ja 1800-luvuilla voimme havaita ympäri 

Eurooppaa voimakkaan pyrkimyksen estää latinanopiskelu alempiin yhteiskuntaluokkiin 

kuuluvilta. Tärkein motiivi näyttää olleen yhteiskuntarauhan 

säilyttäminen: alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien tuli tietää oma paikkansa. 

Katsottiin, että on jopa vahingollista, jos rahvaan lapsille opetetaan latinaa, 

sillä he alkavat kunnianhimoisesti havitella enemmän kuin mihin heidän 

asemansa antaa mahdollisuuden. Ja petyttyään he alkavat kapinoida. Sitä 

paitsi latinan opiskelu vei nuorukaiset pois taloudellisesti tuottavan työn parista, 

kun he hakeutuivat kirkollisille tai hallinnon urille – tai mikä pahinta, mikäli 

heidän kykynsä ei näihin riittänyt, heistä tuli kaikenlaisia tyhjäntoimittajia, 

jotka eivät halunneet tai kyenneet fyysiseen työhön. 

Samoin perustein katsottiin, ettei myöskään naisen asema yhteiskunnassa 

edellyttänyt latinan taitoa eikä sitä niin muodoin tullut heille opettaa. Vasta 

vähitellen 1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi latina vaatimattomasti esiintyä 

myös tyttöjen curriculumissa. Naisten yleisen latinantaidottomuuden seu- 

16

auksista ehkä selkein esimerkki löytyy tiedemaailmasta, jossa latinan kielimuuri 

tehokkaasti erotti vakavat tieteenharjoittajat harrastajista. Kasvitieteen 

alalla, yhden esimerkin mainitakseni, Linnén latinankieliseen nimistöön pohjautuvan 

taksonomian käyttöönotto muodosti latinaa osaamattomille kasvien 

harrastajille – kuten naisille – usein ylittämättömän kynnyksen. 

Olen esityksessäni yrittänyt liikkua siinä rajamaastossa, joka on menneinä 

vuosisatoina kulkenut latinaa osaavien ja osaamattomien välillä. Tästä näkökulmasta 

on selkeästi havaittavissa kielimuuri, jota on tietoisesti pyritty ylläpitämään 

ja käyttämään hyväksi. Latina on ollut vallankäytön väline. 

Aloitin esitykseni viittaamalla latinaan kohdistuviin kielteisiin mielikuviin ja 

niin voinen myös lopettaa. Esittämäni perusteella lienee selvää, että kielteiset 

asenteet eivät latinan kohdalla ole peräisin ainoastaan siitä, että se on 

kuollut, vaan myös – ja ehkä ennen kaikkea – siitä, miten sitä kuoleman jälkeen 

on käytetty. 

Aikakone 

eli kadotetun menneisyyden metsästys 

Prof. Jyri Vaahtera 

Meidän käsityksemme antiikin maailmasta sanotaan olevan fragmentaarinen 

ja aukollinen. Pitää paikkansa, luultavasti enemmän kuin tulemme ajatelleeksikaan. 

Tietämyksemme lisäämisen väline, antiikintutkimus, on hyvin monialainen 

tiede: antiikkia tutkitaan monella rintamalla motivoituneesti ja taitavasti 

sekä vielä arvokkaita tuloksia saaden. Mutta jonakin päivänä 

viimeisetkin papyrukset on kaivettu esiin ja mitättömimmätkin tunkiot tongittu. 

Lähdemateriaali antiikista toki lisääntyy jatkuvasti (toistaiseksi) ja sikäli 

kun uusia tutkimustuloksia ja teorioita esitetään, esitetään niille myös vastauksia. 

Antiikintutkimuksen monihedelmäinen puu kasvaa varmasti vielä 

kauan, mutta siinä missä esimerkiksi "yleistä historiaa" tapahtuu koko ajan, 

on antiikki jo tapahtunut. Antiikin opiskelu on tietenkin pitkälti myös antiikintutkimuksen 

tradition opiskelua – vaikka jako "antiikin opiskelemisen" ja "antiikintutkimuksen 

opiskelemisen" välillä onkin kenties monin paikoin hieman 

utuinen. Lähihistoriaa tutkiessa voidaan haastatella ihmisiä ja vaikkapa kuvata 

sotia videolle: antiikintutkimuksessa tällainen ei ole mahdollista ainakaan 

vielä. Haastatteluja on vaikea käyttää niiden puuttumisen takia, samoin 

kukaan ei kuvannut dokumenttia Parthenonin rakentamisesta – sillä täytyy 

tulla toimeen mitä on. 

Menneisyyttä on hankala muuttaa (muualla kuin omassa mielessään luulot- 

17

telemalla itselleen kaikenlaista): voimme vain toivoa, että olisimme yrittäneet 

ymmärtää ja kuunnella paremmin, nähdä kaikenlaisia merkkejä ajoissa, säilöä 

arvokkaat asiat tarkemmin ja syvemmälle – sen sijaan että annoimme, 

uskomattomasti, tuulen puhaltaa ne kadoksiin kuin kylmä tuhka tuuleen. Kun 

näin kuitenkin on, että paljon arvokasta on kadonnut, ja ennen kaikkea kadonnut 

siten että nykyisillä välineillämme meidän toiveemme ymmärtää ja 

tutkia niitä ovat hyvin rajalliset. Aiskhyloksen Prometheus -trilogia olisi varmaan 

kelvannut luettavaksi yhdelle jos toisellekin. Kun lisäksi on niin, että 

"antiikki kiinnostaa", on hiukan kummallista, ettemme ole kiinnittäneet oikeastaan 

lainkaan huomiota erääseen suureen mahdollisuuteen – nimittäin 

aikakoneeseen! En tarkoita mitään madeleine -leivoksia tai muita temppuja, 

joiden kautta on helpompi muistella mitä joskus on tapahtunut, vaan aikakonetta 

kirjaimellisesti – vaikka jotkut asiat, kuten aikakone, ovatkin sillä tavalla 

ärsyttäviä, että niistä ääneen puhuminen kuulostaa aina vitsailulta. 

Aikamatkailussa on omat ongelmansa, mutta sikäli kun erilaiset tutkimuskeinot 

ovat keskenään erilaisia ja siten tuottavat tuloksia hieman erilaisista näkökulmista, 

on melkoisen lyhytnäköistä halveksia mitään metodia – ainakaan 

sellaista, joka ei vielä ole ehtinyt osoittautua kelvottomaksi. 

Aikamatkailun ilmeisin ongelma 

on käytännöllinen: meillä ei ole 

aikakoneita, meillä ei ole tietoa 

kuinka sellaisen voisi rakentaa, 

meillä ei ole ylipäätään varmuutta 

onko ajassa matkustaminen 

mahdollista. Lisäksi, vaikka aikamatkailun 

käytännön ongelmat 

jätettäisiin sivuun, aikamatkailuun 

liittyy lukuisia teoreettisia 

ongelmia ja paradokseja. Esimerkiksi: 

"toissa päivänä lueskelin 

Runousoppi-tenttiin, mutta eilen 

matkustin aikakoneellani 

menneisyyteen tavatakseni nuoren 

Aristoteleen ja sitoakseni hänet 

myllynkiveen ja nakatakseni 

mereen, jotta Runousoppia ei olisi 

olemassa." Kuitenkin – ongelmat 

jotka ovat syntyneet ajattelemalla, 

usein myös voidaan 

ratkaista ajattelemalla: ajassa 

matkustaminen on vuosikausia 

kiehtonut kokonaista joukkoa mitä 

erilaisimpia ihmisiä, ja teorioi- 

18

den kirjo aikamatkustuksen mahdollisuuksista on suhteellisen laaja. Mitä 

taas tulee käytännön ongelmiin: sikäli kun aikamatkustus on teoriassa mahdollista, 

on vaikea ajatella etteikö meillä olisi tulevaisuudessa tarvittavaa laitteistoa 

– ehkei vielä vuonna 2020, mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että 

vaikkapa vuonna 5000 antiikkia tutkittaisiin samoilla välineillä kuin tänään (ja 

antiikintutkimus tuskin myöskään loppuu kovin pian). On myös tavallaan lohdullista, 

että monet fiktiiviset keksinnöt ovat sittemmin tulleet osaksi realistista 

todellisuutta. Ja toisaalta, jos aikamatkailu joskus osoittautuu mahdottomaksi, 

niin mitä sitten? Niin kaikkien rakastama Tuomas Akvinolainen kuin 

R. L. Stevensonkin puhuvat kuinka on parempi epäonnistua tai onnistua vain 

osittain jossakin arvokkaassa sen sijaan että kulkisi menestyksen polkua jossakin 

arvottomassa lajissa. Tarkoitan siis että kaikkea ei ehkä kannata yrittää, 

mutta aikamatkailua kannattaa. 

Stephen Hawking kirjoittaa A Brief History of Time -teoksessaan, että jos 

pystyisimme liikkumaan valonnopeudella, pitäisi meidän pystyä myös matkustamaan 

ajassa. Toistaiseksi emme kuitenkaan pysty, sillä valonnopeudella 

liikkuminen vaatisi äärettömästi energiaa ja meillä näyttää olevan energiaa 

jonkin verran vähemmän kuin äärettömästi. Hawking kirjoittaa aiheesta 

paljon muutakin – Wormholes and Time Travel -kappale on erityisen suositeltavaa 

luettavaa – mutta ehkä ei ole tässä tarpeen puida läpi kaikkea, etenkin 

kun kykyni tällä alalla ovat jokseenkin tai enemmänkin erittäin rajalliset. 

Päällimmäiseksi jää kuitenkin ajatus, että niinkin arvovaltaisen aseman kuin 

Cambridgen Lucas -professuurin haltija pitää aikamatkustelua mahdollisesti 

mahdollisena; samoin tekee professori Esko Valtaoja. 

Albert Einsteinin mukaan aika on suhteellista ja "erittäin suhteellista" se on 

silloin kun liikutaan erittäin suurilla nopeuksilla. Logiikka kenties on tässä 

kuin hiekkalinna rakennettuna liian lähelle valtavaa merta: mutta antiikki ilmiöineen 

tuntuu todellakin tulevan lähemmäs mitä nopeammin lukee (tai ehkä 

oikeammin: mitä enemmän ja mitä enemmän ajatuksella lukee) – joskus 

jopa koomisen lähelle: kuukaudet jolloin retsina muka oli parhaimman makuista 

juotavaa, kuukaudet jolloin kreikka ei kuulostanut kieleltä vaan ihmeelliseltä 

musiikilta: täynnä viisautta, täynnä puhtautta, täynnä ymmärrystä. 

Useimmista asioista, antiikistakin, kiinnostumaan ajautuessa aivan ensimmäiset 

askeleet ovat ehkä myöhemmin ajatellen korneja ja nolostuttavia, 

mutta kaipa ne ovat pakollisia. Tietenkin voi olla niinkin että kiinnostus johonkin 

kaukaiseen ei ole ainoastaan pelkkää kulttuurin ihailua vaan myös jonkinlaista 

mietoa lapsenkenkäistä eskapismia. Klassillisen filologian etu surullisille 

ihmisille onkin kaiken muun ohella myös siinä, että saa ottaa 

suurennuslasin alle kaukaisen elämän läheisen elämän sijasta. 

19

Vaikka aikakone parhaimmillaan 

ehkä merkitsisikin antiikintutkimukselle 

suunnilleen 

samaa kuin tyhjää karkkipussia 

nuolevalle pikkulapselle 

lupa käydä isosiskonsa kanssa 

karkkikaupassa, ei liian 

optimistinenkaan kannata tietenkään 

olla. Elämmehän me 

nytkin omaa aikaamme ja 

emmekä ymmärrä lähimainkaan 

kaikkea – jos aikakoneemme 

laskisi meidät vaikka 

vakoilemaan Eleusiin 

mysteerejä, tuskin ymmärrys 

tulisi kuin salama, vaikka tuskin 

me pääsemme aivan ytimeen 

Jusleniassa istuskellessammekaan 

(paitsi 

ellemme onnistu pääsemään 

jonkinlaiseen liminaalitilaan). 

Sitä paitsi – ei sillä että puhuisin 

kokemuksesta, mutta 

on asioita joiden viehätys 

kuihtuu kun ne tulevat liiallisesti 

ymmärretyiksi. Kirjoittihan 

Ovidiuskin siitä kuinka 

kulta-ajan ihmiset tunsivat vain kotirantansa (vaikka se ei taida oikeasti tähän 

mitenkään liittyäkään). Samoin on kenties hiukan aasimaista ajatella aikamatkustelua 

ja kaikkea kadonnutta kirjallisuutta kun ylivoimaisesti suurin 

osa säilyneestäkin aineistosta on vielä lukematta. Vaikka tietenkin – enhän 

minä itse kuvittele eläväni enää silloin kun ajassa onnistutaan matkustamaan. 

Mutta joku muu on lukenut kaiken säilyneen Liviuksen ja voisi oikeasti 

hyötyä aikakoneesta melko lailla; aikakone onkin ikään kuin "yhteisöllinen 

toive." 

Lueskellessa aikamatkustamisesta törmää kaiken muun – ennen kaikkea 

sen, että yrittäessä lukea aikamatkustuksesta lipsahtaa lukemaan avaruuksista 

– ohella erääseen mukavaan ilmiöön: kirjoittajat ovat pääasiassa fyysikoita 

tai tähtitieteilijöitä, mutta he siteeraavat usein antiikin auktoreita ja perustellessaan 

ja esittäessään esimerkkejä he liikkuvat antiikin lisäksi myös 

muissa taiteellisesti maukkaissa sfääreissä. Valtaoja puhuu Herodotoksesta, 

Venetsian kauneudesta ja sen murenemista, Platonista, Augustuksesta, hyvin 

huvittavasti Homeroksesta, Baabelin tornista, Aristoteleesta ja Aleksanteri 

Suuresta, Atlantiksesta, John Donnesta, William Blakesta, Eddasta, Gilga- 

20

meshista, kreivi Saint -Germainista ja niin edelleen. Valtaojan teksteissä, niin 

sulokkaasti kuin ajatus niissä kulkeekin (ei tietoakaan turpeudesta, ei pueriilista, 

ei epähurmauksesta eikä laimeudesta), klassillisen filologian opiskelijan 

kannalta hivenen harmillista on kuitenkin se, että Valtaoja antaa tulevaisuudelle 

niin suuren roolin verrattuna menneisyyteen. Hawking puolestaan vertaa 

itseään Madonnaan, puhuu myöskin Aristoteleesta, Augustinuksesta, 

Empedokleesta, Klaudios Ptolemaioksesta, Bermudan kolmioon katoamisesta, 

joista ja vuorista, Joosuan pitkästä päivästä, siteeraa Dantea (ei kuitenkaan 

Turkan tapaan käsillä kävellen) ja limerikkiä, joka kaikuu melkeinpä 

A. E. Housmanin sointuja: 

There was a young lady of Wight 

Who travelled much faster than light. 

She departed one day, 

In a relative way, 

And arrived on the previous night. 

Jos aikakone joskus onnistutaan rakentamaan, se tuskin tapahtuu klassikoiden 

toimesta – en siis tässä ehdota Palladionin metallikäsityökerhon perustamista, 

vaan joidenkin muiden. Mitä me voimme sillä aikaa tehdä? Jatkaa 

kuten tähänkin asti, käännellen ja lueskellen, mutta aikakoneen suhteen 

kenties vain pyöritellä peukaloita ja odotella, että joku rakentaa meille lelun 

jolla leikkiä. Modernille Ilmariselle olisi tilausta – mitä me emme silloin tietäisi 

antiikin musiikista! Tai Elektran unesta Klytaimnestran kuolemaa seuraavana 

yönä, tai mitä se ja se auktori tarkoitti sillä ja sillä kohdalla, tai ihan vain kokemusmatkailun 

vuoksi; nähdä omin silmin kuinka Catilina paljastetaan tai 

arvostella oliko Platonin painityyli kuinka leveä. Ja paitsi kulkea antiikkisille 

tiedon lähteille, varmemmille kuin objektiivisimmankaan historiankirjoittajan 

teokset, olisi paljon muutakin mielenkiintoista koettavaa: Ulalumen hauta yön 

sydämellä, Gouldin ja Menuhinin soiton aukeamisen sekunnit, Intian viidakko: 

"he loved better than anything else to go with Bagheera into the dark 

warm heart of the forest, to sleep all through the drowsy day, and at night to 

see how Bagheera did his killing." 

21 

Kalle Knaapi

Rooma-sarjan todellinen aloitusjakso 

Hänen nimensä on Aili. Aili on varakas helsinkiläinen rouva, joka harrastaa 

laivamatkailua. Aililla on tapana valittaa jokaisesta saamastaan hytistä laivan 

henkilökunnalle ja siten hän saa itselleen järjestettyä aina paremman hyttiluokan 

kuin mitä oli maksanut. Aili hyödyntää kaikki laivayhtiön tarjoukset viimeiseen 

kuponkiin. Aili kerää aamiaispöydästä eväät mukaansa, joita hän 

syö myöhemmin kannella ja maissa. Aili asuu Kaivopuistossa, on koulutettu 

ja hyvätuloinen eläkeläinen. Aili luultavasti ajattelee säästävänsä ja siten luovansa 

itselleen paremman ja onnellisemman elämän. 

Palladion ry. vietti perinteikkään näytelmäjuhlan maaliskuun lopulla ”Suvi & 

Jutta” - teatterissa Turun Räntämäen mainekuulussa kaupunginosassa. Paikalla 

oli perinteinen määrä (n. 20 jalkaparillista) ihmisiä, joista muutama oli 

aivan Helsingistä asti tullut juhlallisuuksiin. Näytelmätekstinä oli tälle vuodelle 

valikoitunut Roomaan sijoittuva perinnekuvaus ”Romulus ja Remus”. Näytelmä 

ei sinänsä sijoitu Roomaan, vaan kuvaa oikeastaan niitä tapahtumia, 

jotka johtivat tuon loistavan ja ikuisen kaupungin syntyyn. 

Juoni ”Romulus ja Remus” – näytelmässä on yksinkertainen ja kaikille luultavasti 

jotenkin tuttu, joten lyhyestä virsi kaunis. Syntyy kaksoset, jotka viskataan 

heitteille. Tapahtuu ihme, katso: naarassusi päättää imettää kaksospojat. 

Tässä vaiheessa kaikki varmaankin arvaavat, että juuri nämä lapset ovat 

sitten nimeltään Romulus ja Remus. Seuraa kasapäin juonittelua ja supinaa, 

jonka päätteeksi veri lentää ja ikuinen kaupunki saa syntynsä. Antiikin näytelmästä 

kun on kyse, niin jumalien osallisuus tapahtumiin ei ole aivan vähäinen. 

Esitys itsessään oli tasaista Palladion-laatua. Kohtaukset seurasivat toistansa 

rubaton rytmiin, ja yleisö oli paikoitellen silminnähden huvittunutta. Aivan 

kaikissa kohtauksissa mahdollisesti olleet ydinseikat eivät tavoittaneet katsojia. 

Mitä näyttämöllä sitten oikeastaan tapahtui? Kysymykseen voi ehkä etsiä 

vastausta tarkastelemalla näyttelijämateriaalin rakennetta. Osa näyttelijöistä 

oli kokeneita Palladion-teatterilaisia ja loput puolestaan ensikertalaisia. ”Vanhojen 

kettujen” ja ”uusien untuvikkojen” välinen dynaaminen ero oli huomattava. 

Nimenomaan muutaman ensikertalaisen suoritukset kohosivat selkeästi 

mainitsemisen arvoisiksi. 

Krister Botellin näyttelemä Remus ja hänen vastaparinaan toiminut Romulus 

eli Armi Lahti loivat useisiin kohtauksiin jänteviä sekä vahvoja huumorilatauksia. 

Voisin jopa vakuuttaa Botellin ja Lahden näyttelijäsuoritusten nostaneen 

koko esityksen tasoa. Botellin esittämä keikaroiva ja poukkoileva Remus 

saa loistavan ja riemukkaan kontrastin Lahden, lievästi sanoen, 

transuhtavasta tavasta tulkita Romulusta. Voisiko tämä olla vielä enemmän 

22

imbalbaabelia? Onko se mahdollista ilman jatkuvaa kverulanssia? Nämä kysymykset 

eivät koskaan olleet tarkoitettu kysyttäviksi, ne vain murtautuivat 

paperille aivan kuten vuotavat häiriöt kansallisessa mytologiakehikossamme. 

Päällimmäisenä mainittakoon Kalervo Palsa. Nomen atque omen. 

Vanhojen lavakonkareiden suorituksista Tuomo Kyyrän näyttelemä Mars oli 

huomattavan hersyvää katseltavaa. Kyyrän kokenut lavakarisma yhdistettynä 

jäyhäeleiseen näyttelemiseen tuotti herkullisia tilanteita ja oli omiaan luomaan 

kohtausten irrallisuuteen sopivaa koherenssia, jota tämä näytelmä kaipasikin 

erityisen kipeästi. Jäykkä ja paikoitellen elämäänsä (tai 

kuolemattomuuteensa) kyllästynyt Mars, joka kommentoi jumalallisella auktoriteettiasemallaan 

maallisten hahmojen toilailua, oli kantava peruselementti 

koko esityksen kannalta. Lisäksi on mainittava puvustajan tehneen Marsin 

kypärästä mainion ja kyrväkkään yksityiskohdan, joka toimi upeana kontrastina 

lavastajan loihtiman kukkulamaiseman kanssa. Kukkulat muistuttivat mitä 

kauneinta kumpareparia; nattasia. 

Näytelmän kliimaksi saavutettiin esityksen loppupuolella, jolloin lavastuksesta 

ilmestyi kuin taikurin hatusta muuri näyttämölle; tuo raja, joka samalla 

templumentteeraa ja synnyttää pyhän piirin, jota on sitten siitä hyvästä muun 

luomakunnan kunnioittaminen. Tuon muurin toimiessa todistajana syntyy 

näyttämölle ratkaisun hetki kun Romulus laittaa veljensä Remuksen kylmäksi 

aivan kuin aitoamerikkalaiset TV-gangsterit, jotka listivät vasikoita aamu- 

23

palakseen tai kuten sankari/antisankari-yhteensulautuma 24-Jack konsanaan. 

Yleisesti arvioiden jäi tämänvuotinen maalaiskomedia kauas ”Medeian” viime 

vuonna hankkimasta suosiosta. Yleisö palkitsi ”Romulus & Remus”-näyttelijäkaartin 

vaatimattomasti niukin suosionosoituksin. Vuotta aiemmin oli samassa 

tilanteessa vaara, että katto lentää irti. Onneksi kuitenkin pysyivät 

paanut paikoillaan, sillä ”Teatteri Jutta & Johanna”, jossa ”Medeia” esitettiin, 

olisi ollut törkeän kallista uusia kattomateriaalit kauttaaltaan. ”Romulus & Remus” 

ei aiheuttanut vastaavaa pelko- ja paniikkitilaa. 

Alussa kertomani tarina Ailista on tosi. Legendan Ailista vuodatti sikkuraisiin 

nuudelikorviini pitkäaikaispalladionlainen Marko. Miksi Ailin tapaus olisi jotenkin 

poikkeus? En minä tiedä. Entä mitä on vapaus? Miksi se on ja kenelle? 

Toimiiko se sponsorirahoituksella? Ken vähiten asiasta tietää, hän esittäköön 

ensimmäisen kysymyksen. Se, joka eniten tietää, vastatkoon, kun 

kysytään. Simppeliä, eikö totta? 

Maalaiskomedia Romulus & Remus 

Emmauksenkadun Palladion-teatteri, ensi-ilta 24.3.2007 

Käsikirjoitus: Miika Sillanpää 

Lavastus: Tanja Korpilahti 

24 

Aki Ojala 

Rooleissa: 

Armi Lahti (Romulus), Krister Botell (Remus), Jutta Simonen (Faustulus), 

Juha Heinonen (Amulius / Numitor), Tuomo Kyyrä (Mars), Inkeri 

Kinnari (Naarassusi / Larentia), Saara Kallio (Rosvo / Palvelija)

Pegānasta Olympokselle 

– antiikki lordi Dunsanyn teoksissa 

“And presently all the enlightened people came, and saw the tomb and remembered 

Pan who was dead, and all deplored him and his wicked age. But 

a few wept apart because of the death of Pan.” 

The Tomb of Pan (1915) 

Dunsany – toiminnan mies ja uneksija 

Edward John Moreton Drax Plunkett 1 , 18. paroni Dunsany (1878 – 1957), 

lienee tätä nykyä varhaisista fantasteista tunnetuimpia – eikä tällä viitata yksinomaan 

allekirjoittaneen harjoittamaan kahvikoppitason tiedonlevitykseen. 

Siinä kun William Morris tuntuu unohtuneen lähes koko lukevalta yleisöltä ja 

E. T. A. Hoffmann pysyy edelleen merkillisen tuntemattomana Kultaisen 

maljan oivasta suomennoksesta huolimatta, on Dunsanyllä ollut vakiintunut 

lukijakuntansa aina esikoisteoksen Gods of Pegāna ilmestymisestä (1905) 

nykypäivään asti. 2 Toisaalta monille hänen nimensä on tuttu ainoastaan H. 

P. Lovecraftin lanseeraamasta adjektiivista ’dunsanian’, jonka kyseinen auktori 

varaa kuvaamaan kaikkein unenomaisimpia maisemiaan ja rituaalejaan. 3 

1 Pitkät ja nykymaun mukaan vähintäänkin hilpeät nimet ovat enemmän kuin tavallisia 

Dunsanyn elinajan angloirlantilaisen ylimystön keskuudessa; esimerkkinä olkoon 

kirjailijan veli, amiraali Reginald Aylmer Ranfurly Plunkett-Ernle-Erle-Drax. Veljesten 

äiti oli Ernle Elizabeth Ernle-Erle Drax (os. Grosvenor), mutta isä varsin 

vaatimattomasti vain John William Plunkett, 17. paroni Dunsany. 

2 Esikoiskokoelmansa Dunsany joutui kustantamaan itse, mutta sen suuri suosio 

varmisti auliiden kustantajien löytymisen myöhemmille kirjoituksille. 

3 Sivumennen sanoen Lovecraftin sinänsä erinomainen The Dream-quest of 

Unknown Kadath on vain kalpea yritys jäljitellä Dunsanyn ihmeellisen soljuvaa 

proosarunomaista kerrontaa ja hämmentäviä haavemaailmoja. Aivan yhtä hyvin ellei 

paremminkin on onnistunut Neil Gaiman yhtä lailla jäljittelevässä Stardustissaan, 

25

Yeatsin kynästä puolestaan on lähtöisin jo lähes kanonisen aseman saanut 

Dunsanyn tyylin luonnehdinta: ”This poet who has imagined colours, ceremonies 

and incredible processions that never passed before the eyes of Edgar 

Allan Poe or of De Quincey, … has yet never wearied of the most universal 

of emotions and the one most constantly associated with the sense of 

beauty…” 4 Mutta mitä tekemistä tällaisella sinänsä kiinnostavalla kirjallisella 

hahmolla on antiikin kanssa – eli mikä oikeuttaa hänen mainostamisensa 

rakkaassa kulttuurijulkaisussamme? Kokoan seuraavassa joitain puhtaan 

subjektiivisia vaikutelmiani asian tiimoilta, mutta tutustutaanpa ensin hieman 

paremmin itse auktoriimme. 

Syntyperältään Dunsany kuului angloirlantilaisen ylimystön kermaan; hänen 

sukunsa oli saapunut Irlantiin viimeistään 1300-luvulla ja sillä oli jopa oma 

marttyyrinsä, Armagh’n arkkipiispa Pyhä Oliver Plunkett. Vanhan aatelissuvun 

vesa edusti itsekin muinaisten kelttiruhtinaiden arvomaailmaa: Edward 

Plunkett oli aikanaan sekä Irlannin shakki- että pistoolimestari. Hän toimi sotilasuransa 

jälkeen myös politiikassa. Metsästys- ja samoiluretkiään rakastava 

lordi sepitteli tarinoitaan maillaan kulkiessaan ja kartanoonsa palattuaan 

joko kertoili niitä perheelleen tai näytelmän ollessa kyseessä pisti heidät dramatisoimaan 

sepitelmäänsä. 5 Ylös kirjaamansa tarinat Dunsany kirjoitti aina 

yhdeltä istumalta ja ilman jatkohiomista. 

Lienee niinikään syytä uhrata muutama rivi sen pohdinnalle, onko lordi Dunsany 

kirjailijana fantasti tai – mikäli haluamme kuulostaa vieläkin epäkypsemmiltä 

– fantasiakirjailija? Allekirjoittaneen subjektiivinen vastaus kysymykseen 

on kielteinen, joskin se on tätä ennen kaikkea klassillisen 

semantiikan johdosta. Kreikankielisen kirjallisuuden fant£smata ovat silkkaa 

petosta, puutteellisesti käytetyn järjen tuottamaa harhaa, kun taas Petroniuksen 

Satyricon luo sanalle phantasia aika ajoin jopa naurettavuuden konnotaatioita. 

6 Näin ollen tämän termin johdannaisten soveltaminen 

kuvaamaan Dunsanyn kirjoituksia tai hänen kirjoitusprosessinsa olemusta 

on oman käsitykseni mukaan perustavanlaatuisesti erheellistä. Sen sijaan 

imaginatio on sisempien mielikuvien aktiivista käyttöä secundum naturam 

(kuten Jung katsoo hyväksi korostaa 7 ) aito kuvittelun ja ideaation luomisteko, 

joka pyrkii tavoittamaan ”sisäiset tosiasiat” ja esittämään ne olemustaan vas- 

mutta tuo kirjoitus jää nyt käsillä olevan tarkastelun ulkopuolelle, jollei muuten niin 

toivottoman äskeisyytensä, silkan koettelemattoman nuoruutensa tähden. 

4 W. B. Yeats 1912 (ed.), Selections from the Writings of Lord Dunsany, esipuhe IV. 

5 Yeats sai ympäripuhuttua Dunsanyn kokeilemaan näytelmäkirjoittamista, ja 

esikoisnäytelmän The Glittering Gate (1909) menestyttyä lordi kirjoitti Dublinin 

maineikkaaseen Abbey Theatreen lukuisia näytelmiä, jotka otettiin vastaan erittäin 

hyvin ja joita esitettiin niin Moskovassa kuin Yhdysvalloissakin. 

6 Petr. Sat. 38. 

7 C. G. Jung 1944, Psychologie und Alchemie s.167. 

26

taavina kuvina. Tarpeetonta lienee huomauttaa, että allekirjoittaneen mielestä 

viimeksimainittu ilmiö on kyseessä Dunsanyn luomistyön kohdalla. Jungiin 

jälleen viitaten voidaan todeta: ”Emme voine kutsua uneksujan sisäisten kokemusten 

käsittelyä miksikään muuksi kuin todella työksi, kun otamme huomioon 

sen tunnollisuuden, täsmällisyyden ja huomioivuuden, jolla hän tallentaa 

ja täydentää tajuntaansa nyt tulvehtivaa materiaalia.” Mainittakoon, että 

kyseinen hupaisa sveitsiläinen löytää tällaisessa uneksujan työssä lukuisia 

yhtäläisyyksiä alkemistien filosofisluonteiseen sublimaatioprosessiin, johon 

heidät vihkii juuri opus alchymicum. 8 Täten, jos Dunsanyn kirjallisia töitä tulee 

jollain teennäisellä ja kahlehtivalla genrenimikkeellä raskauttaa, tulisi sen 

olla opera imaginativa, joiden tuottamiseen ovat kyenneet vain luovimmat 

kirjoittajat kautta kirjallisuuden historian. Tässä genressä Dunsany kuuluu 

Lukianoksen, Danten, Cervantesin, Miltonin, Blaken ja muiden imaginaarisen 

kirjallisuuden raskassarjalaisten pariin. Mutta nyt riittänee aiheen apologisointi. 

”...going Greecewards.” 

Dunsanyn mielikuvituksen matkat Kreikanmaalle alkoivat jo hänen opiskeluaikoinaan, 

kuten hän itse asiaa muisteli: ”When I learned Greek at Cheam 

and heard of other gods a great pity came on me for those beautiful marble 

people that had become forsaken and this mood has never quite left me.” 

Tämä haikea nostalgiansekainen sääli vanhoja jumalia kohtaan käy välittömästi 

ilmeiseksi, kun lukija kohtaa Dunsanyn kertojaminän liittymässä kertomuksessa 

Idle Days on the Yann jokilaivan miehistön moninaisiin rukouksiin: 

“And I too felt that I would pray. Yet I liked not to pray to a jealous God there 

where the frail affectionate gods whom the heathen love were being humbly 

invoked; so I bethought me, instead, of Sheol Nugganoth, whom the men of 

the jungle have long since deserted, who is now unworshipped and alone; 

and to him I prayed.” Hyljättyjen ja unohdettujen jumalien puolustaminen ja 

muistaminen on todellakin eräs Dunsanyn kestävimpiä piirteitä, ulottuen lähestulkoon 

halki hänen koko tuotantonsa jossa muuten teemat ja kerronnan 

välineet vaihtelevat kausittain. The Exiles’ Club –kertomus jatkaa samaista 

teemaa kirjoittajan myöhäisemmällä kaudella tuoden mukaan yliluonnollisen 

kauhun elementtejä. Tämä tendenssi tuo hänen kirjoituksiinsa tietyn kaikkea 

muuta kuin monoteistisen ilmapiirin, jota vaikkapa J. R. R. Tolkien tai C. S. 

Lewis eivät olisi koskaan pystyneet töissään saavuttamaan – vaikka tuskinpa 

nämä tätä hakivatkaan. 

Lovecraft luonnehtii esseessään Lord Dunsany and His Work esikuvansa 

tyyliä seuraavasti: “We here find the best Dunsanian forms fully developed; 

the Hellenic sense of conflict and fatality, the magnificently cosmic point of 

view, the superbly lyrical flow of language, the Oriental splendour of colou- 

8 C. G. Jung 1944, op. et loc. cit. 

27

ing and imagery […]”. Jenkkiauktori on aivan oikeassa katsoessaan kohtalonomaisuuden 

ja draamantajun kumpuavan Dunsanyn tekstiin kreikkalaisesta 

kirjallisuudesta – ennen muuta Homeroksesta – mutta myös kelttiläisen 

mytologian vankkumaton fatalismi lienee vaikuttanut lordin käsitykseen 

kuolevaisten osasta. Lisäksi täytyy todeta, että Martialiksen niin kovasti vilejelemä 

in cauda venenum –tyyli on käytännössä jatkuvasti läsnä Dunsanyn 

lyhyemmissä kirjoituksissa. Se ei kuitenkaan luo kitkerän ironista ja silkan 

kyynistä tunnelmaa, vaan ennemminkin tietyn haikeudensekaisen tuntemuksen 

ihmiskunnan (kuten myös jumalten) perustavanlaatuisesta lyhytnäköisyydestä 

ja hairahtuvaisuudesta. Parodioinnin kyky on kuitenkin peri-irlantilaiseen 

tapaan lordillammekin erinomaisen kehittynyt, ja aika ajoin hän 

soveltaa sitä myös antiikkisiin teemoihin. Ivallinen viittaus sekä antiikin Spartaan 

että hänen oman aikansa Britanniaan (– kenties entistä pääministeriä 

Benjamin Disraelia kohdanneeseen kritiikkiin?) on luettavissa vaikkapa seuraavan 

toteamuksen taustalla: ”It was quite dark when he went by the towers 

of Tor, where archers shoot ivory arrows at strangers lest any foreigner 

should alter their laws, which are bad, but not to be altered by mere aliens.” 9 

Sen sijaan The True History of the Hare and the Tortoise ottaa materiaalikseen 

perinteisen aisopiaanisen eläinsadun ja muokkaa sen ivalliseksi kannanotoksi 

aikansa puoluepolitiikkaa vastaan – omien maalisvaaliemme tulokseen 

pettynyt humanisti voi sitten vaikka sitä 

lueskellen yrittää hakea jonkinmoista lohdutusta. 

10 Klassillisten teemojen laaja tuntemus ja niiden 

’ajankohtaistaminen’ tai kytkeminen kirjailijan 

oman ajan ilmiöihin muistuttaa Dunsanyn 

kuuluvan tiukasti viktoriaaniseen ja edwardinaikaiseen 

traditioon. 

Dunsanylle sivistys ei ole kardinaalihyve. Voisi 

sanoa, ettei se hänelle ole hyve laisinkaan, 

vaan vain haitallinen pintasilaus, jonka kulttuurimme 

meihin sipaisee. Se saa ihmisen unohtamaan 

kuinka ”kulkea ylös kukkuloille kuulemaan 

lauluista vanhinta”. Hän suhtautuu erittäin suurella 

epäluulolla teknologiseen kehitykseen: ”I 

know of the boons that machinery has conferred 

on men, all tyrants have boons to confer, 

but service to the dynasty of steam and steel is 

a hard service and gives little leisure to fancy to 

flit from field to field.” 11 Uutta tietoa liian häikäile- 

9 Dunsany 1912, The Book of Wonder; “Distressing Tale of Thangobrind the 

Jeweller”. 

10 Aesop. 352. 

11 S. T. Joshi 1995, Lord Dunsany: Master of Anglo-Irish Imagination, s. 56. 

28

mättömästi etsivien tuhosta varoittelee häiritsevän osuvasti allegorianomainen 

Probable Adventure of the Three Literary Men, ja bibliofiiliä vallan riipii... 

Vaikka sivistyksen kiroista moralisoiva Dunsany on toki vaikuttava, on hän 

paljon mieleenpainuvampi luodessaan ”imaginaarisia idyllejä”, joiden unenomaisuus 

ylittää Coleridgenkin (ja, mikä hämmästyttävintä, ilmeisesti ilman 

laudanumin apua!). Lumoavassa novellitriptyykissään Beyond the Fields We 

Know Dunsany kulkee halki myyttisten maisemien tunnistaen sen osaset ja 

maamerkit välittömän intuitiivisesti kuten homeerinen harharetkeläinen tai 

keskiaikaisen balladin vaeltava ritari – tai Pausanias, jota Idle Days on the 

Yann -tarinan kertoja aika-ajoin muistuttaa vyöryttäessään vierailemiaan 

kohteita koskevien pittoreskien tarinoiden ja mystisten aitiologioiden paljouden 

lukijansa eteen. 12 Hänen päähenkilöissään on myös jotain, joka tuo lähinnä 

mieleen kyynikkojen filosofian – ei kuitenkaan siinä raflaavaksi kärjistetyssä 

muodossaan, johon Diogenes Tynnyrissäasuja ajatuksemme 

johdattaisi, vaan ennemmin jonkinlaisena sallivan ja hyväksyvän maailmankansalaisen 

ideaalina, jonka edustaja kulkee halki mitä erilaisimpien seutujen, 

kansojen ja tapakulttuurien tarkastellen, havainnoiden ja vapaamielisesti 

noudattaen joutumatta siltikään lainkaan tinkimään omasta riippumattomuudestaan 

ja moraalisesta itsemääräämisoikeudestaan. 

Tämä asenne on mahdollisimman kaukana kaikenlaisten mirabiliaarioiden 

tai arvoisan Sir John Mandevillen luomista toiseuden syövereistä, joihin johdatettuna 

lukija saattaa kaikesta ymmärryksensä ja valistuksensa syvyydestä 

huolimatta havaita kummastelevansa alentuvaan sävyyn muukalaisrotujen 

ja kaukaisten kaupunkien ”outoja menoja ja pahaenteisiä tapoja.” 13 Unien 

maailmainkansalaisena Dunsany on kaiken pikkumaisen tuomitsemisen tuolla 

puolen, tarinoiden punoja ja kuvien luoja, joka Kavafiksen Odysseuksen 

tavoin saa suurimman nautintonsa matkasta itsestään, ei kotiinpaluusta. 14 Ja 

Odysseuksesta puheenollen täytyy huomauttaa, että Death and Odysseus – 

tarinassa Dunsany saattaa hyvinkin tavoittaa jotain oleellista mykeneläisen 

ylimyksen asenteesta kuolemaan. 15 

Argimenes ja muita monarkkeja 

Dunsanyn angloirlantilainen ylimystausta käy kenties kiehtovimmin ilmi hänen 

tarinoidensa lukuisissa kuninkaallisissa. Tätä hallitsijatyyppiä edustaa 

ehkä jylhimmällä joskin myös nykylukijalle ehdottomuudessaan käsittämättömimmällä 

tavalla Carcassonne-kertomuksen kuningas Camorak, joka tuntuu 

12 Dunsany 1919, Tales of the Three Hemispheres (kaikki kolme Beyond the Fields 

We Know -kertomusta); Dunsany 1910, The Dreamer’s Tales; “Idle Days on the 

Yann”. 

13 Lucan. Pharsalia 1,450. 

14 Konstantinos Kavafis 1911, Ithaka. 

15 Dunsany 1915, Fifty-one Tales; “Death and Odysseus”. 

29

olevan jonkinlainen traaginen sekoitus Arthur Pendragonia, Makedonian 

Aleksanteria, Conaire Mór mac Eterscélia ja ensimmäisen maailmansodan 

nimetöntä, uljaan järjettömyyden sokeuttamaa upseeria, joka johtaa miehensä 

kuolemattomassa hyökkäyksessä varmaan tuhoon keskellä Ypres’n mutahelvettiä. 

16 Toiset hänen hallitsijahahmoistaan ovat kreikkalaisemmassa 

muotissa valettuja, kuten orjuuteen ja nöyryytykseen vedetty kuningas Argimenes. 

17 

Kaikkein jylhimpiä, turmeltuneimpia ja mieleenpainuvimpia hallitsijahahmoja 

ovat kuitenkin Dunsanyn itämaistyyppiset yksinvaltiaat, ja tähän liittyen voidaankin 

kysäistä, mistä Dunsanyn mielikuvituksen ja kirjoitusten läpilyövä 

orientalismi on peräisin. Itsestäänselvä esikuva on tietenkin romanttisen liikkeen 

mystinen Orientti, joka sai goottiromanttiset sävynsä etupäässä Beckfordin 

Vathekin (1786) ja Byronin Giaourin (1813) myötä. Myös Raamatun 

vaikutus etenkin onomastiikan ja tyylin suhteen on vahvaa, minkä Dunsany 

jo itsekin myönsi: ”When I went to Cheam School I was given a lot of the 

Bible to read. This turned my thoughts eastward. For years no style seemed 

to me natural but that of the Bible and I feared that I never would become a 

writer when I saw that other people did not use it.” On kuitenkin mahdollista 

nähdä syvempiä temaattisia virtauksia, jotka ulottuvat aina Herodotoksen 

persialaiskuvaan asti. Toisaalta koko länsimaisen kulttuurin orientalismi on 

hieman kärjistäen postuloitavissa persialaissotiin ja Herodotokseen pohjautuvaksi. 

Mikäli asia halutaan tulkita tällä tavoin, on Dunsanyn ansioksi luettava 

hänen etevä orientalisoivien teemojen hyödyntämisensä sortumatta ylettömään 

toiseuttamiseen. Täytyy kuitenkin rehellisyyden nimissä todeta 

Dunsanyn liikkuvan usein niin kaukana ”beyond the Fields We Know” että 

hänen kertojaminänsä vieraus ja idealistisuus on kyllä jotain muuta kuin eurooppalaisen 

orientalismin vastaavat. 

Herodotos toimi muutenkin inspiraationa lordille. The Queen’s Enemies – 

näytelmän (julkaistu kokoelmassa Plays of Gods and Men, 1917) juoni perustuu 

varsin ilmiselvästi Herodotoksen toisessa kirjassaan mainitsemaan 

kuningatar Nitokriksen tarinaan. Dunsany kaihtoi kuitenkin omien sanojensa 

mukaan liian tarkkaa tutustumista inspiraationsa lähteisiin välttääkseen ylenmääräiset, 

tahattomasti omaksutut vaikutteet. Pääasiallisesti hän näyttäisi 

saaneen vaikutteita kolmelta taholta: Lähi-idästä, klassisista kulttuureista sekä 

kelttiläisestä perinteestä. 

16 Conaire Mór mac Eterscél on onneton, tuhoontuomittu nuori uhrikuningas 

verrattain vanhassa irlantilaisessa saagassa ”Togail Bruidne Da Derga” eli ”Da Dergan 

Majatalon Tuho”, jonka viittaukset tuonpuoleisen maailmoihin ja olentoihin ovat 

saattaneet osaltaan vaikuttaa myös Dunsanyyn. 

17 Dunsany 1923, “King Argimenes and the Unknown Warrior” (näytelmä). 

30

”...and thou art far, o Pan, and far away.” 

Algernon Swinburnen säkeen ”Time and the Gods are at strife; ye dwell in 

the midst thereof” vaikutus Dunsanyyn on selvä ja tulee mainiosti esiin hänen 

varhaiskautensa (1905-10) kirjoituksissa. 18 Kielellisesti kirjoittajissa on 

tiettyä samankaltaisuutta, jonkinlaista pakanallista tyylin loistokkuutta, vaikka 

eetokseltaan he ovatkin melko kaukana toisistaan. Joka tapauksessa Dunsany 

tuntee hyvin sen kaksijakoisuuden jolla Aika, jumalten palvelija, herroihinsa 

suhtautuu – lopulta hän on väistämättä tuhoava nämä. Tätä Ajan rappeuttavaa 

ja unohduksiin tuomitsevaa vaikutusta vastaan Dunsany tuntuu 

suuntaavan valtaosan tuotannostaan ja tuntemuksistaan. Unohdettujen jumalten 

haikailu varmaankin vahvistui Dunsanyssä entisestään, kun hän tutustui 

Swinburnen runouteen – Dunsanyn töiden tunnelmallinen yhteys vaikkapa 

Hymn to Proserpine-runon hienostuneisiin uusheksametrisäkeisiin on 

aivan ilmeinen. 19 

Dunsanyn kirjoituksista The Tomb of Pan ja The Death of Pan (kokoelmassa 

Fifty-one Tales, 1915) ovat eräänlaisia vastineita Plutarkhoksen tarinalle 

”suuren Panin kuolemasta” Tiberiuksen valtakaudella. 20 Tosin siinä kun Plutarkhos 

joutuu päättämään tarinansa kuivakkaaseen ja vähintäänkin triviaaliin 

pohdiskeluun keisarihovin mytologien keskuudessa, saavat Dunsanyn 

molemmat tulkinnat aivan toisenlaisen, paljon runollisemman lopetuksen jo 

aiemmin viitatun, hivenen martialismaisen loppukäänteen turvin. Ja vaikka 

Dunsany Panin haudasta kirjoittaessaan jaottelee ihmiset niihin näennäisesti 

kultivoituneisiin, jotka moralisoiden halveksivat vanhaa pakanuuden aikaa, ja 

toisiin, jotka surevat Panin kuolemaa, ei hänen Paninsa voisi vähempää välittää 

kummastakaan ihmisryhmästä. Sillä Dunsanyn jumalat eivät ole kuole- 

18 Swinburne 1866, “Hymn to Proserpine”, r. 19. 

19 Swinburne 1866, “Hymn to Proserpine”; josta tarkoitan ennen muuta kohtia rr.13- 

18, 67-74: 

”O Gods dethroned and deceased, cast forth, wiped out in a day! 

From your wrath is the world released, redeemed from your chains, men say. 

New Gods are crowned in the city; their flowers have broken your rods; 

They are merciful, clothed with pity, the young compassionate Gods. 

But for me their new device is barren, the days are bare; 

Things long past over suffice, and men forgotten that were.” 

[...] 

”All ye as a wind shall go by, as a fire shall ye pass and be past; 

Ye are Gods, and behold, ye shall die, and the waves be upon you at last. 

In the darkness of time, in the deeps of the years, in the changes of things, 

Ye shall sleep as a slain man sleeps, and the world shall forget you for kings. 

Though the feet of thine high priests tread where thy lords and our forefathers trod, 

Though these that were Gods are dead, and thou being dead art a God, 

Though before thee the throned Cytherean be fallen, and hidden her head, 

Yet thy kingdom shall pass, Galilean, thy dead shall go down to thee dead.” 

20 Plut. mor. 419 c. 

31

vaisten puolella yhtään enempää kuin näitä vastaankaan, ja kuolematon 

Pan, kaikkien vanhojen jumalten viimeinen edustaja tässä maailmassa, on 

aivoituksineen inhimillisen moraalin ja käsityskyvyn tuolla puolen aivan yhtä 

ratkaisevasti kuin Pegānan nukkuva Māna-Yood-Sushai muodottomine, epäinhimillisine 

unineen. Sinänsä Māna on varsin tyypillinen esimerkki deus 

otiosus –tyypin luojajumalasta, joka ylijumalan tyyppinä on tietenkin monoteistisille 

uskonnoille täysin vieras ja muutenkin ennemmin itämainen (vrt. 

vaikkapa Pangu ja jopa Brahma) kuin eurooppalainen jumaltyyppi. Dunsanyn 

orientalismi käy tässäkin jälleen selväksi. 

Ovatko Dunsanyn jumalat lopulta kovinkaan indoeurooppalaisia? Pikaisesti 

tarkasteltuina heissä on nimittäin paljon enemmän yhteistä seemiläisen idän 

ikivanhojen keidaskaupunkien ja jokilaaksojen kiivaiden, kateellisten ja numinöösien 

jumaluuksien kuin vaikkapa vedalaisten, itaalisten, kelttiläisten tai 

skandinaavisten jumalten kanssa. Toisaalta samaahan voidaan pitkälti sanoa 

kreikkalaisistakin jumaluuksista, joista vain harva on yksiselitteisesti indoeurooppalaista 

tyyppiä. Kreikkalaisen mytologian ja olympolaisen pantheonin 

vaikutus Pegānan jumaliin on ilmiselvä muttei suinkaan 

yksinomainen, ja koska myöhemmissä kirjoituksissaan Dunsany luopui yhtenäisen 

teologian luomisesta imaginaarisille seuduilleen, on hänen ”theopoeiansa” 

periaatteita hieman vaikea tavoittaa. Lopputulokset ovat kuitenkin 

vaikuttavia. 

Kun Andelsprutzin kaupungin sielun valtaa hulluus, 21 ja naishahmoisena 

nousten se kulkee yksin vuoristoon katedraalien varjokuvat otsallaan, eikö 

Dunsany itse asiassa kehittele jonkinlaista jylhän kieroutunutta, goottilaista 

vastinparia äidilliselle, suojelevalle Athene Poliakselle? Ehkä aika ja pettymys 

ja saaste ovat vihdoin vieneet Kaupungin Jumalattarelta järjen. Toisaalta 

kyseessä on eräänlainen muurikruunuisen Kybelen toisinto: tällä kertaa 

Mētēr Dindymenē ei kuitenkaan aja hullaantuneita palvojiaan vuoristoon riehumaan, 

vaan kokee itse tämän kohtalon. Vaan miksi tehdä yksinomaan argumenti 

causa liian teräviä erotteluja sinne, missä liikutaan aina muuttuvan 

Jumalattaren tuhansien aspektien ja heijastumien keskellä? Joka tapauksessa 

Dunsanylle jumalat eivät milloinkaan ole kaukana – he asuvat aivan todellisuuden 

ohuen verhon takana, siinä ihmissielun osassa joka on vanhakantainen, 

intuitiivinen ja pyhä. Jumalia vähäisemmätkin myyttiset olennot 

saavat kirjalliselta lordiltamme kunnioittavaa käsittelyä osakseen, ikimuistoisimpina 

ehkä lohduton, väsynyt Kharon sekä The Bride of the Man-Horse 

-tarinan kentauri Shepperalk, jonka etsimän neidon mystinen kauneus ”was 

as a dream, was as a song; the one dream of a lifetime dreamed on enchanted 

dews, the one song sung to some city by a deathless bird blown far from 

his native coasts by storm in Paradise.” 22 

21 Dunsany 1910, A Dreamer’s Tales; “The Madness of Andelsprutz”. 

22 Dunsany 1912, The Book of Wonder; “The Bride of the Man-Horse”. 

32

Niin tai näin, rakkaat lukijat, heille jotka surevat syrjässä Panin kuolemaa ja 

Suurten Tarinoiden unohtumista, voi Dunsanyn teoksista löytyä paitsi lohtua, 

myös uusia seutuja, tarinoita ja jumalia tutkittavaksi. Klassikko törmää jatkuvasti 

nimiin, kaupunkeihin ja hahmoihin, jotka huokuvat antiikin vaikutusta – 

kirjailijan kanssauneksujana hänet saattaa ottaa valtaansa merkillinen tuttuuden 

ja jo-koetun tuntu. Se, onko tässä kyse Dunsanyn taitavasta antiikin teemojen 

uudelleenkäytöstä, ihmismielen syvempien arkkityyppien esikuvaa tehokkaasti 

noudattavista tarinoista vai allekirjoittaneen subjektiivisesta harhaaistimuksesta, 

jääköön jokaisen itsensä päätettäväksi. 

“You surely must read Dunsany – in places his work is pure poetry despite 

the prose medium." 

H. P. Lovecraft (kirjeessä R. Kleinerille 3. 12. 1919) 

Antti Lampinen 

Lupercalia: 

raportti villien susipoikien ja (hauskuuden)janoisten opiskelijoiden lempijuhlasta. 

Lupercaliaa, susien torjuntajuhlaa, vietettiin 15. helmikuuta Roomassa jo primitiivisistä 

ajoista lähtien. Juhla oli omistettu paimenjumalalle ja sudenkarkottajalle 

Faunukselle, ja se pohjautui villiin ja estottomaan paimenkulttuuriin. 

Tulihan kuitenkin roomalaistenkin muistaa, että heidän suuren 

kaupunkinsa perustaja, Romulus, oli ennen sukujuuriensa paljastumista vain 

pahainen paimen. 

Allekirjoittanut sai kunnian osallistua samaiseen juhlaan 15. helmikuuta, kuluvaa 

vuotta 2007. Uhrausluola oli vaihtunut Helsingin Uuden Yliopistotalon 

tiloihin, jonne innokkaat turkulaiset Suomen matkaajat löysivät tiensä jopa 

uskomattoman helposti. Perillä tietenkin perinteiset kuulumisien vaihdot, 

esittäytymiset ja kohteliaisuudet ”kollegojen” kanssa. 

Illan kohokohta oli sudenulvontakisa, joka oli ainutlaatuinen: ensimmäistä 

kertaa kilpailun historiassa siihen sai osallistua myös tyttöjä. Tiedä sitten, 

johtivatko miesmäiset (siis äärimmäisen huonot) käytöstapani vai seurueemme 

ainoan miespuolisen jäsenen kieltäytyminen siihen, että minutpa sinne 

ulvomaan laitettiin. Lisäkseni kilpailuun osallistui Helsingistä kolme poikaa ja 

yksi tyttö. Kisa itsessään oli varsin hauska. Itse kuivakkana tyyppinä tyydyin 

vain ulvomaan, mutta näkihän sitä ties minkälaista performanssia. Toisaalta, 

pöydän alla ulvova mies ei kyllä kauheasti varmastikaan normaalista, suomalaisesta 

ryyppyillasta juuri välttämättä poikkeakaan. Tiedä sitten häntä. 

33

Äärimmäisen huonona häviäjänä 

minun on kerrottava rikinkatkuisena, 

että voitto meni Helsinkiin. Tuomariston 

sisään soluttautunut turkulainen 

paljasti, että tytöiltä olisi voitto 

ehdottomasti evätty. Ensi vuonna 

siis pukeudun pojaksi ja voitan! HA- 

HAHAHAAAAH! *Darth Vader-musiikkia* 

Makean voiton kunniaksi vuoden 

2007 susipoika juoksi ympäri salia 

läimien viattomia juhlavieraita risukimpulla. 

Aivan kuten pari tuhatta 

vuotta sitten lupercit olivat läimineet 

naisia vuohennahoilla hedelmällisyyttä 

edistääkseen! Hedelmällinen 

anti olisi riittänyt joillakin osanottajilla 

ilmeisestikin jopa orastavaa ystävyyttä pidemmälle, joten risukimppu sai 

ajaa nahansuikaleen tehtävän. Sehän on myös paljon siistimpää ja ekologisempaa, 

sillä risuthan voi noukkia maasta! Muistakaa siis, ettei katkota eläviä 

oksia kun haluatte tätä riittiä seuraavaksi toimittaa. 

Hapanta naamaa minun ei toki katkerasta (ja niin epäreilusta!) häviöstä huolimatta 

tarvinnut kauaa näyttää. Arpaonni oli puolellani ja voitin meille pullollisen 

Jormaa. Aivan kauheaa liköörinlitkua. Itse olisin tämän voitonmerkin halunnut 

säilyttää ja tuoda koko Palladionin nähtäväksi. Janoiset sankarimme 

olivat kuitenkin eri mieltä, ja eihän sitä tyhjää pulloa viitsi näytille tuoda. Ratkaisimme 

asian siis ottamalla pullosta todisteeksi rutkasti kuvia. 

Opiskelijan ehdottomasti suurin vihollinen, kello, kuitenkin raksutti vääjäämättä 

jo aamuyön puolelle ja tuli aika suunnistaa linja-autoasemalle. Matkan 

lopun juhlistin kiipeämällä pajupuskan näköiseen tilataideteokseen. Tämä ei 

muiden mielestä ollut lainkaan hauskaa ja nyreänä tulin alas. Bussikuskikin 

näytti aika nyreältä kun iloinen ryhmämme autoon nousi. Helsinki-Vantaan 

lentokentällä uhkasi jopa heittää meidät ulos, jos emme olisi hiljempaa. Koska 

emme saaneet enää hauskuuttaa toisiamme ja Jormakin oli jo juotu, 

”päätimme” nukkua loppumatkan. 

Matka päättyi turvallisesti Turun linja-autoasemalle ja orastavan krapulan kera 

ihmiset kävelivät koteihinsa, väsyneinä ja ainakin osa hieman kiukkuisena 

pikaisesta herätyksestä. Hyvien yöunien jälkeen vastoinkäymiset kuitenkin 

unohdettiin ja suunniteltiin nauraen seuraavaa matkaa. 

34 

Palladionin susipoika Armi Lahti

Abrakadabra! Osa II 

Muinaisten egyptiläis-kreikkalaisten loitsujen kimara jatkuu. Kevään kunniaksi 

tämänkertainen kokoelmamme käsittelee hurmaamista ja niin henkisen 

kuin fyysisenkin rakkauden maailmaa. Nyt on siis viimeistään aika kaivaa tinalevyt 

ullakolta, sillä helluntaiheiloja löytyy tänä kesänä kaikille! Riittää kun 

seuraat tarkasti seuraavia ohjeita. Tällä kertaa on tarjolla myös visuaalisemmille 

magian harjoittajillemme kuvin toteutettava loitsinto! 

Demokritoksen niksejä juhlatilaisuuksiin [valikoima] PGM VII.167-86 

Demokritos opastaa meitä hurmaamisessa ja potenssin parantamisessa. 

Kuinka pystyä syömään valkosipulia haisematta siltä: Paista 

punajuuria ja syö ne. 

Kuinka saada seisokki milloin lystää: Sekoita pippuria hunajaan 

ja päällystä vehkeesi tällä. 

Kuinka kyetä toistuviin yhdyntöihin: Jauha sekaisin viisikymmentä 

pientä pinjankäpyä, kaksi unssia makeaa viiniä sekä 

kaksi pippurimarjaa. Juo tämä. 

Afroditen steele PGM VII. 215-18 

Lyhyt mutta tehokas! Kannattaa huomata, kuinka steelen kuvallisen version 

”kanta” rakentuu kahdesta yleisestä ja voimallisesta loitsusanasta damnameneus 

ja akrammakhamarei. Teho on siis taattu. 

Myötämielisyyden, suosion, menestyksen ja ystävien hankkimiseen. 

Ota kaistale tinaa ja tee siihen kaiverrus pronssipiirtimellä. 

Pidä huoli että olet [rituaalisesti] puhdas kantaessasi 

sitä mukanasi. 

35

Oivallinen lemmenloitsu PGM VII. 459-61 

Tässä loitsussa ei tarvitse kursailla. Anna mielikuvituksesi lentää! 

Kirjoita tinalevylle raapustamalla. Kirjoita, aseta maahan ja 

astu sen ylitse. Ja näin pitää sinun kirjoittaman: ”Käsken sinua 

Bakkhioksen ylevän nimen kautta” ja lisää tavanomainen, 

mitä haluatkin. 

Lemmenloitsu PGM VII. 661-3 

Seuraava loitsinto jää harvoin kumppaniltasi huomaamatta. Mieti siis selitys 

valmiiksi ennen tämän toteuttamista. 

Kasvokkain keskustellessanne suutele intohimoisesti ja sano 

[samalla]: ”anok tharenepibatha kheoukhkha anoa anok 

khariemokhth lailam.” 

Muistiloitsu PGM I.232-47 

Mitä? Joit liikaa, etkä muista illalla tapaamasi unelmiesi naisen/miehen nimeä? 

Kokeile seuraavaa. 

Ota pyhitetty papyrus ja kirjoita Hermeen myrrhamusteella 

määrätyt Nimet, ja kirjoitettuasi ne niin kuin on määrätty 

huuhdo ne pois seitsemästä lähteestä otettuun lähdeveteen 

ja juo tätä vettä seitsemän päivän ajan tyhjään vatsaan kuun 

ollessa idässä. Juo riittävä määrä. 

Tämä on papyrusliuskalle kirjoitettava: ”kambrê khambrê 

siksiôfi harpon khnoufi brintatênôfribriskylma araouazar bamesen 

krifi niptoumi khmoumaôf aktiôfi artôse bibiou / bibiou 

sfê sfê nousi nousi siegô siegô noukha noukha linoukha 

linoukha khykhba khykhba kaksiô khykhba dêtofôth ii aa 

oo yy êê ee ôô. ” Näin tehtyäsi pese kirjoitus pois ja juo kuten 

määrätty. 

Tässä myös musteen koostumus: neljä drakhmaa troglitismyrrhaa, 

kolme drakhmaa kaarialaisia viikunoita, seitsemän 

nikolaostaatelin kiveä, seitsemän kuivattua pinjankäpyä, 

seitsemän koiruohon rankaa, seitsemän pyhäiibiksen siipisulkaa, 

lähdevettä. Poltettuasi ainesosat valmista muste ja 

kirjoita. 

36

Hävyn avain PGM XXXVI. 283-94 

Promiskuiteettia vastaan. Suositellaan käytettäväksi erityisesti kaukosuhteissa. 

Ei ainoastaan pojille! 

Ota variksen muna ja mehua variksenjalka-kasvin juuresta 

sekä niilinsähköankeriaan sappea ja jauha ne hunajan kera 

sanoen seuraava loitsu jauhaessasi ja aina levittäessäsi 

seosta sukuelimiisi. 

Tämä on lausuttava loitsu: ”Sanon sinulle, N.N:n häpy, 

avaudu ja vastaanota NN:n siemen ja iarphe arphe rphe 

phe e:n voittamaton siemen. Annan hänen, N.N:n, rakastaa 

minua ainaisesti niin kuin Isis Osirista rakasti, ja anna hänen 

olla siveä minua varten kuten Penelopeia oli Odysseusta 

varten. Ja sinä, häpy, muistaos minua kaikki elämäni päivät, 

sillä olen akarnakhthas.” 

Sano tämä samalla kun jauhat ja aina kun hierot sukuelimiäsi, 

ja näin tehtyäsi harjoita yhdyntää haluamasi naisen kanssa, 

ja hän on rakastava vain sinua eikä koskaan ole makaava 

muiden kuin vain sinun kanssasi. 

Loitsu ehkäisyyn, ainoa laatuaan maailmassa PGM XXXVI.320-32 

Ups! Jotain unohtui vai? 

Ota niin monta katkeravirnan siementä kuin mitä haluat olla 

hedelmätön [vuosissa?]. Liota niitä menstruoivan naisen 

kuukautisveressä, hänen vulvassaan asti. Ota elävä sammakko 

ja heitä katkeravirnan siemenet sen suuhun niin että 

sammakko nielee ne, ja vapauta sammakko elävänä paikkaan 

josta sen otit kiinni. Ota hullukaalin siemen ja liota sitä 

tammanmaidossa; ota sitten räkää lehmän turvasta sekä 

ohranjyviä, ja pistä ne peuranvasan nahasta tehtyyn pussiin, 

ja sido se ulkoapäin muulinnahalla. Käytä sitä amulettina, alkaen 

ajankohdasta jolloin Kronoksen tai Hermeen päivänä 

vähenevä kuu on naispuolisessa tähtimerkissä. Sekoita ohranjyvien 

joukkoon myös muulin korvavaikkua. 

Vastustamaton, kutsuva lemmenloitsu PGM XXVI. 361-71 

Niilinmonnin korvikkeena toiminee nahkiainen ja Sarapis-kasvina sitruunaruoho. 

Toisaalta magia on aina ollut perin tarkkaa puuhaa ja tulokset voivat 

olla odottamattomia, mikäli aineksia käydään soveltamaan. Siinä piillee syy, 

jollei loitsu kotikäyttäjältä onnistu. 

Toimii saman päivän aikana. Ota aasin nahkaa, ja kirjoita 

seuraava niilinmonnin kohtuverellä sekoitettuasi siihen Sa- 

37

apis-kasvin mehua. 

Tämä on kirjoitettava: ”sisisōth, houkuta luokseni hänet 

N.N. tänä nimenomaisena päivänä, tänä nimenomaisena 

hetkenä, sillä käsken sinua nimen khykhakhamer merouth 

khmēminouth thiōnthouth fiofaō belekhas aaa eee ēēē l’ s’ 

s’ s’ n’ n’ kautta. Kutsu hänet, N.N., minun N.N:n luokse” (ja 

lisää tavanomainen). 

Ja aseta maaginen materiaali [aasinnahan] sisään virnan 

kanssa ja aseta nahka kuolleen koiran suuhun, ja se on 

houkuttava hänet tuona nimenomaisena hetkenä. 

Antti Lampinen & Tanja Korpilahti 

Asterix-visan palaute… 

…jäi varsin vähäiseksi. Tai täsmällisemmin ilmaistuna olemattomaksi. Se, 

johtuiko tämä lukijaväestömme vähäisestä sarjakuvatuntemuksesta vai ainoastaan 

laiskuudesta, on toistaiseksi epäselvää. Tutkimukset jatkuvat... 

38

Ruokanurkka 

Sienet! Nuo herkulliset mutta joskus ikävän tappavat otukset, joita joko vihaa tai rakastaa. 

Keisari Claudius rakasti suorastaan hellyyttävän paljon, nimittäin keisarikärpässieniä 

(Amanita caesarea), ja heitti henkensä kavalakärpässienen (Amanita phalloides) 

ansiosta. Todennäköisesti roomalaisten pöytävieraana oli myös herkkusieni (Agaricus 

campestris), joka villinä on helppo sekoittaa melko ikävään valkokärpässieneen (Amanita 

virosa). Länsimainen sivistys on onneksi kulkenut pitkän matkan viimeisten 2000 

vuoden aikana, ja niinpä Claudiukseen samaistuvan klassistin ei tarvitse mennä sienenhakumatkallaan 

ruokakaupan vihannesosastoa kauemmas. Tähän jopa keisarin 

lautaselle sopivaan, ei varsinaisesti antiikkiseen mutta roomalaishenkiseen ja antiikinaikaisilla 

tarveaineilla toteuttamiskelpoiseen sieniherkkuun nimittäin käy mitä mainioimmin 

ihan tavallinen viljelty herkkusieni (Agaricus bisporus). Valitse nuoria, pieniä 

yksilöitä, joiden jalka ei ole vielä muuttunut puisevaksi. 

Miika Sillanpää 

Claudiuksen jumalaksikohottaminen 

herkkusieniä, ehkä joku nelisensataa grammaa 

4-5 kevätsipulia hienoksi silputtuna 

muutama valkosipulinkynsi 

kupillinen leivänmuruja (vaaleasta leivästä) 

tuoretta persiljaa 

vajaa puoli desiä sitruunamehua 

ronski luraus oliiviöljyä 

suolaa ja pippuria rouhittuna 

Älä pese herkkusieniä, vaan pyyhi mahdolliset mullat mokkuloista kostealla 

talouspaperilla. Vedessä liottaminen tekee sienistä liian vetisiä ja mauttomia. 

Kuumenna oliiviöljy pannussa (sekaan voi laittaa hieman voita jos 

tykkää), paista sipulisilppua ja pannulle puristettua valkosipulia keskimukavalla 

lämmöllä pari minuuttia. 

Jos sienet ovat pieniä, älä pilko niitä lainkaan vaan käytä kokonaisena 

ihastuttavamman esteettisen vaikutelman aikaansaamiseksi. Isommat voi 

vetää halki. Heitä sienet pannuun ja nosta lämpöä kuumemmaksi, mitä hotimpi 

sitä parempi jotta sienten vesi haihtuu eivätkä ne jää muhimaan 

omiin nesteisiinsä. Pyörittele matskua pannussa puukauhalla viitisen minuuttia, 

sitten lisää sekaan sitruunamehu, leivänmurut, persilja ja mausteet. 

Kuumenna vielä hetki kunnes mehu on suurimmaksi osaksi imeytynyt 

tai haihtunut. Tarjoile heti sillä tämä ruoka ei parane jäähtyessään!

Ver erat aeternum, placidique tepentibus auris 

mulcebant Zephyri natos sine semine flores; 

Mox etiam fruges tellus inarata ferebat, 

nec renovatus ager gravidis canebat aristis; 

Flumina iam lactis, iam flumina nectaris ibant, 

flavaque de viridi stillabant ilice mella. 

Ov. met. I, 107-112

Caligula 1/2007 - Turun yliopisto

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?