vaitoskirja harkasalmi3-155c - Muotoilun tutkimus

u n k o k u i t u j a 

ly h y t k u i t u m e n e t e l m i n

Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A 90 

www.taik.fi/kirjakauppa 

Helsinki 

© Tiina Härkäsalmi 

Graafinen suunnittelu: Mirkka Hietanen 

Valokuvaus: Anna-Kaisa Ant-Wuorinen 

ISBN 978-951-558-275-1 

ISSN 0782-1832 

Gummerus Kirjapaino Oy 

Jyväskylä 

2008 

r u n k o k u i t u j a 

ly h y t k u i t u m e n e t e l m i n – 

k o h t i pellava n ja hampun 

y m p ä r i s t ö m y ö t ä i s t ä tuotteista m i s ta 

Tiina Härkäsalmi 

Taideteollinen Korkeakoulu

s i s ä l ly s 

Kiitokset 9 

Johdanto 10 

Lähtökohtia 10 

Tuotelähtöinen ympäristöajattelu 12 

Tutkimuksen taustatekijöitä 13 

Muotoilututkimus 16 

Ympäristömyötäisyys ja tuotekehitykseen suuntautunut runkokuitujen tutkimus 23 

Ympäristönäkökohdat muotoilussa 23 

1 

Elinkaariajattelu 24 

Ympäristömyötäinen tuotesuunnittelu 25 

Tekstiilien ympäristövaikutukset 27 

Tuotekehitykseen suuntautunut muotoilututkimus 29 

Tutkimustarpeita 30 

Tuotteistamisen lähtökohtia ja päämääriä 32 

Laatu, kustannustehokkuus ja ympäristömyötäisyys 34 

Arvot 35 

Runkokuidut hamppu ja pellava 37 

Pellavan ja hampun viljelyalojen kehitys 38 

Hamppu- ja pellavakasvit 40 

Runkokuitujen tutkimus 42 

Rakenne 45 

Kuitukimput 45 

Peruskuidut 47 

Kemiallinen koostumus ja ominaisuudet 49 

Kemiallinen koostumus 49 

Teknologiset ominaisuudet 52 

Pellavan ja hampun etuja 56 

Alkutuotanto 56 

Kokonaishyödyntäminen 57 

Potentiaaliset käyttösovellukset 59 

0 

2 

Pellava ja hamppu tekstiiliteollisuuden raaka-aineena 62 

Perinteinen langanjalostus ja käyttö tekstiilituotteissa 62 

Ongelmia pellavan ja hampun hyödyntämisen nykykäytännöissä 70 

Alkutuotanto ja esijalostus 71 

Prosessointi 72 

Kuitupellavan kuitusaanto 74 

Lyhytkuitumenetelmien mahdollisuudet langantuotannossa 75 

Roottorikehruu 76 

Runkokuidut hienokehruussa 79 

Cottonisointi 80 

3 

Tutkimusongelmat ja viitekehys 83 

4 

Tutkimuksen viitekehys 86 

Tuotantokonsepti 89 

Raaka-aineet 89 

Raaka-aineen tuntu ja visuaalisuus 90 

Laadunhallinta, kustannustehokkuus ja ympäristönäkökohdat tuotantoketjussa 92 

Tutkimusmenetelmät ja tutkimuksen toteutus 95 

Materiaalituntuma ja kokeellisuus 96 

Kokonaisuuden tarkastelu käytännössä korjuusta roottorikehruuseen: 

Dry-line, entsymaattinen liotus ja Fusart 100 

Alkutuotanto 101 

Pektiinisidosten hajottaminen, kuidutus ja kuitujakeen puhdistus 102 

Langanvalmistus roottorikehruuna 105 

Fusart-menetelmä 106 

Fusartin kehityskaaria 107 

Käsittelyolosuhteiden määrittäminen 108 

Cottonisointi-käsittelyt 110 

Kuidun laatu 112 

Tulokset 114 

Raaka-aineet ja korjuu 114 

Esijalostus 116 

Kehräytyvyys 118 



Öljypellava Laserin kuitusaanto 124 

Kuidun laatu 125 

6 

Tulosten tarkastelu 128 

Raaka-aineet 128 

Pektiinisidosten hajottaminen ja kehruun esityöt 129 

Roottorikehruu 130 


Tuotantomalli 132 

Öljypellava 133 

Esijalostus 134 


Langanvalmistus ja käyttö 135 

Muut tuotteet 137 

8 

Johtopäätökset 138 

Lähteet 143 Kuvaluettelo 150 Tiivistelmä 152 Abstrakt 154 

7 

5

KiitoKset 

Tutkimusmatkallani olen kohdannut lukuisan joukon ihmisiä, joita ilman matkani olisi ollut 

rajallisempi. Tässä vaiheessa on hyvä pysähtyä ja kiittää teitä kaikkia monenlaisesta avusta, 

tuesta, kannustuksesta, ohjauksesta, kritiikistä, kommenteista ja elämäni rikastuttamisesta. 

KIITOS 

Ohjaaja – professori Riikka Räisänen 

Esitarkastajat – dosentti Hanna-Riitta Kymäläinen ja professori Ali Harlin 

Kustos – professori Ilpo Koskinen 

TaiKin professorit – Helena Hyvönen, Turkka Keinonen, Pekka Korvenmaa ja 

Päikki Priha 

TaiKin ammattilaiset – Raija Jokinen, Päivi Kokko-Vuori, Helena Lupari, 

Maija Pellonpää-Forss, Helena Suonsilta ja Hannele Wasenius sekä Annu 

Ahonen ja Pia Sivenius 

Taikin tutkijakollegat – nykyiset tohtorit Petri Anttonen, Sonja Iltanen, 

Helena Oikarinen-Jabai, Sinikka Rusanen ja Outi Turpeinen 

Keksijät – Pekka Maijala, Sari Galkin, Annele Hatakka, Minna Nykter sekä 

keksinnön mahdollistajat – Helsingin yliopiston innovaatioasiamies Mauno 

Kangasaho, Culminatum Ltd Oy/projektipäällikkö Marika Mäkelä ja 

Keksintösäätiö/asiamies Jaana Rantanen 

Hyvä sattuma – erikoiskirjastovirkailija Tuukka Järvi-Liimatainen 

Ehtymättömät ajattelijat, käytännön ongelmien ratkaisijat – 

Eero Lamminen ja Jouko Röning 

Työvälineellistäjät – Kiilto Oy/tuotekehittäjä Janne Jaakkola ja 

Plastex Oy/Eero Ant-Wuorinen 

Laaja-alaiset vaikuttajat – valokuvaaja, kannustaja, kriitikko, 

sisareni Anna-Kaisa Ant-Wuorinen, lankoni Eero Ant-Wuorinen ja 

majakkani Tiina Laurila 

Taloudelliset tukijat ja kannustajat – vanhempani Elsa ja Jorma Salmi 

Hyvän elämän evästäjät – puolisoni Pasi Sainio ja lapseni Saana ja Sampo 

Väitöskirjan mahdollistajat – Suomen kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin 

rahasto sekä Taideteollinen korkeakoulu 

SAANALLE JA SAMPOLLE

10 

Johdanto 

LähtöKohtia 

Tekstiilikuitujen kulutuksen kasvu on ollut voimakasta viimeisten vuosikymmenten 

aikana, mihin suurimpina syinä ovat maailman väkiluvun kasvu sekä etenkin 

länsimaissa elintason nousu (Suojanen 1997, 5). Maailman kuitutuotanto vuonna 

2005 oli 60 800 000 tonnia, josta tekokuitujen osuus oli noin 57 % ja luonnonkuitujen 

43 % (Simpson 2006, 63). Luonnonkuiduista kansainvälisesti tilastoituna 

ovat vain tärkeimmät eli selluloosakuitu puuvilla sekä proteiinikuidut villa ja silkki 1 . 

Kokonaistuotannossa ei ole huomioitu runkokuitujen tuotantoa, sillä niiden osuus on 

maailmanlaajuisesti vähäinen. Vuonna 2005 pellavakuitua viljeltiin maailmassa noin 

890 000 tonnia ja hamppukuitua noin 67 000 tonnia (FAOSTAT 2006 2 ), mikä on 

yhteensä noin 1,5 % kuitutuotannosta. 

Maailman kuitutarpeen uskotaan kasvavan vuoteen 2020 mennessä 130 miljoonaan 

tonniin, mikäli nykyiset väestönkasvuennusteet pitävät paikkansa (Holmes 

2005, 49). Tärkein luonnonkuitu käyttötekstiilien raaka-aineena on puuvilla, jota 

tuotettiin 26 440 000 tonnia vuonna 2005 (Simpson 2006, 63). Puuvillaa viljellään 

pääasiassa alueilla, joissa väestönkasvu on suurimmillaan eikä ravinnonsaantia 

ole turvattu. Tarve maa-alueiden ottamiseksi sekä ravinnontuotantoon että rakennuskäyttöön 

lisääntyy, mikä asettaa rajoituksia tulevaisuudessa puuvillan viljelylle. 

(Pehkonen, Kymäläinen & Pasila 2000, 52.) Samalla puuvillan tehoviljelyn tuotantoalat 

ovat saavuttaneet lakipisteensä maaperän köyhtymisen ja torjunta-aineiden 

aiheuttamien ilmastollisten reaktioiden takia, mistä ääriesimerkkinä on Araljärven 

kuivuminen. (Eichbaum & Stetten 2000, 38; Talvenmaa 1998, 15.) Lisääntyvän raaka-ainetarpeen 

täyttämiseksi puuvillan tuotannon lisääminen ei ole mahdollista, joten 

markkinat muille luonnonkuiduille ja tekokuiduille tulevat kasvamaan (Holmes 

2005, 49). Erityisesti kysynnän kasvu tulee kohdistumaan vaihtoehtoisiin uusiutuviin 

kuituihin, joiden jalostus on mahdollista puuvillateollisuuden teknologialla laadultaan 

ja hinnaltaan kilpailukykyisesti (Sampaio, Bishop & Shen 2005, 275). 

1 Silkkiä tuotettiin vuonna 2005 vain 120 000 tonnia, mutta ylellisyyskuituna se on merkittävä tekstiiliteollisuuden 

raaka-aine (Simpson 2006, 63). 

2 FAOSTAT 2007 tilastossa ei ole lainkaan hampun tuotantoa. 

johdanto 

Materiaaliominaisuuksiltaan lähinnä puuvillaa muistuttavien runkokuitujen, kuten 

pellavan, hampun, nokkosen, jutin tai ramin osuus maailmankaupassa on vähäinen, 

mutta niiden viljelyalojen lisäämisellä ja tuotantoprosessien kehittämisellä on 

paikallista merkitystä etenkin alueilla, kuten Suomessa ja muualla Euroopassa, joissa 

on ruoan ylituotantoa tai tekstiiliteollisuus pohjautuu tuontiraaka-aineen varaan. 

EU:ssa non food -tuotannon 3 ja sen tukemisen tavoitteena on etsiä uusia katetuotoltaan 

keskimääräistä parempia kasveja korvaamaan ravinnon liikatuotantoa ja turvaamaan 

maaseutuelinkeinojen kannattavuus myös tulevaisuudessa sekä monipuolistaa 

nykyisin liian yksipuolistunutta kasvinviljelyä. (Vuorio, Soini & Ikonen 2005, 7.) 

EU:n yhtenä painotusalueena on runkokuitujen, pellavan ja hampun viljelyn edistäminen 

uudenmuotoiseen tuotantoon perinteisen tekstiilikäytön rinnalle (EYVL 

2000, 13). Samalla painotuksena on suunnata runkokuitutuotantoa niche-markkinoille, 

sillä Länsi-Eurooppa ei pysty kilpailemaan Aasian ja Itä-Euroopan jalostusasteeltaan 

alhaisten runkokuitutuotteiden kanssa. Keski-Euroopassa on pitkät perinteet 

korkealaatuisten pitkäkuitulankojen valmistamisesta, jota EU haluaa tukea muun 

muassa kuitukasveille myönnettävien viljely- ja jalostustukien muodossa. Kuitenkin 

perinteinen pitkäkuituihin perustuva toimiala on subventioiden ohella voimakkaasti 

riippuvainen muun muassa muodista ja taloudellisista suhdanteista, ja siten markkinoiden 

vaihtelu on runsasta. (Kessler, Kohler & Tubach 1999, 1; Dam 1999, 1.) 

Suomessa runkokuitujen viljely elpyi 1990-luvun lopulla. Tuolloin voimassa ollut 

pakkokesannointi sekä EU:n harjoittama tukipolitiikka lisäsivät innostusta non 

food -kasvien viljelyyn. Samalla virisi uudelleen myös runkokuituihin liittyvä tutkimus, 

mutta tekstiilien sijaan painotetusti teknisten sovellusten raaka-aineina, kuten 

komposiiteissa, imutuotteissa ja eristeissä (Aaltonen, Vilppu & Sohlo 1998; Hautala, 

Pasila & Pirilä 2004; Kauriinvaha & al. 2001; Kymäläinen 2000, 2003, 2004; 

Nykter 2006; Pasila & al. 1998; Pasila & al. 2001; Pasila 2004b; Tavisto & al. 2001). 

Useimmat kuitusektorilla toimivat yritykset ovat varsin nuoria, mikä rajoittaa resurssien 

panostamista tuotekehitykseen. Yhtenä keskeisenä ongelmana Suomessa on 

myös, että kuitutoimijoiden niin tuotevalikoimat kuin valmistusteknologiat ovat hyvin 

erilaisia. Tällöin yhteisten intressien löytäminen kuitusektorin kehittämiseksi ja 

verkostoitumiseksi on vaikeaa. Kilpailu kuitusektorilla on kovaa, mitä kuvastaa myös 

viime vuosien aikana tapahtuneet yritysten konkurssit ja omistussuhteiden muutok- 

3 Non food -tuotantoon kuuluu kahdenlaisia kasveja: 1) monivuotiset kasvit, joita ei voida käyttää elintarvike- 

tai rehuntuotantoon sekä 2) kasvit, joista viljelijän on tehtävä raaka-aineen ostajan kanssa viljelysopimus. 

Kyseiset kasvit ovat yleensä yksivuotisia, joita käytetään yleisesti myös elintarvike- ja rehuntuotantoon. 

(Non food -tuotanto 2006, 4.) 

runkokuituja lyhytkuitumenetelmin 

11

12 

set, esimerkiksi pellavaeristeitä valmistava Flaxlin Oy ajautui konkurssiin vuonna 

2004 (Miettinen 2004, E3). Flaxlin Oy:n toimintaa jatkaa Linal Oy Åminneforssissa 

Uudellamaalla. Suomen ainoa kuituvalospakkauksia valmistanut Adalson Oy lopetti 

toimintansa konkurssin myötä vuonna 2003, kun sen suurin asiakas vaihtoi pakkaustoimittajaa. 

Yritys oli kehittänyt pellavakuitua sisältävän pakkauksen, jota käytettiin 

muun muassa Nokian matkapuhelimissa. (Koski 2003.) Ruotsalainen Almedahls lopetti 

pellavakehräämönsä Suomessa vuonna 2003, mutta toimintaa jatkoi suomalaisomisteinen 

Oy Nordic Eco Linen Group Ltd Ab aina vuoteen 2007 4 . (Kortesmaa 

& al. 2005, 46; Nyqvist, haastattelu 15.8.2007.) Lisäksi Suomessa toimii Pirtin kehräämö 

Oy, joka valmistaa villalankojen ohella villapellava-sekoitelankoja. Kokonaan 

uusi tuote pellavasektorilla on Jyränki-Kodit Oy:n toimitusjohtaja Pauli Pähtilän 

kehittämä liimahirsituotantoon rinnastettava Pellavaiset-tuote. Paksun hirsipinnan 

sisällä on pellavaa, joka toimii kosteuspuskurina ja lisää hirsirakenteen hengittävyyttä 

ja lämmöneristyskykyä. Samalla puun tarve puoliintuu perinteiseen liimapuutekniikkaan 

verrattuna. (Kontiainen 2007, 22.) 

tuoteLähtöinen ympäristöaJatteLu 

Ympäristökysymykset ovat nousseet yhä enemmän esille, mikä on lisännyt asiakkaiden 

kiinnostusta tuotteisiin, jotka ovat sekä hinnaltaan, laadultaan että ympäristöominaisuuksiltaan 

kilpailukykyisiä (Tuotteet ja ympäristö 2000, 4). Tuotteiden 

ympäristövaikutusten 5 hallinnan ja arvioinnin apuvälineeksi on yleistynyt elinkaariajattelu, 

joka on kokonaisvaltainen ajattelutapa. Elinkaariajattelussa tarkastelukohteena 

ovat tuotejärjestelmään liittyvät perättäiset tai vuorovaikutteiset vaiheet raakaaineen 

hankinnasta tai luonnonvarojen tuottamisesta aina tuotteen käytöstä poistoon 

asti. (Kärnä 2001, 23; SFS-EN ISO 14040.) Yhdennetty tuotepolitiikka (Integrated 

Product Policy, IPP) on EU:n julkisen hallinnon strategia, minkä tavoitteena on vähentää 

tuotteiden ja palveluiden haitallisia ympäristövaikutuksia niiden elinkaaren 

kaikissa vaiheissa vahvistamalla ja suuntaamalla tuotelähtöisyyteen. (Kärnä 2001, 11; 

4 Omistajavaihdoksen yhteydessä oli noin puolen vuoden tuotantokatkos, minkä takia yritys menetti merkittäviä 

asiakkaitaan. Yhtiökokouksessa 11.7.2007 päätettiin asettaa yritys selvitystilaan, koska Vaasan käräjäjääoikeus 

hylkäsi kesäkuussa 2007 yrityksen velkasaneeraushakemuksen. Valtaosa kehräämön koneista 

romutettiin. (Nyqvist, haastattelu 15.8.2007.) 

5 Ympäristövaikutuksella tarkoitetaan mitä tahansa haitallista tai hyödyllistä muutosta ympäristössä, mitkä 

johtuvat joko osittain tai kokonaan organisaation toiminnoista (ISO/TR 14062:fi). 

johdanto 

Vihreä kirja yhdennetystä tuotepolitiikasta 2001, 3.) Elinkaariajatteluun perustuvan 

yhdennetyn tuotepolitiikan tavoitteena on etsiä pitkän aikavälin ratkaisuja, joissa 

teollisuuden kilpailukykyä tuetaan tuotteiden toimivuuden parantamista ja ympäristöhaittojen 

ehkäisemistä samanaikaisesti. (Komission tiedonanto neuvostolle ja 

Euroopan parlamentille 2003, 3.) Yleiseen strategiaan kuuluu olennaisesti ympäristöasioiden 

sisällyttäminen tuotesuunnitteluperiaatteisiin, joissa huomioidaan muun 

muassa vaarallisten aineiden vähentäminen tai korvaaminen, raaka-aineiden käytön 

tehokkuus ja uusiutuvien raaka-aineiden käytön lisääminen (Vihreä kirja yhdennetystä 

tuotepolitiikasta 2001, 22–23). Tuotelähtöisyys on lisännyt materiaalilähtöistä 

ajattelutapaa, sillä materiaalivalinnoilla ja niiden jalostusmenetelmillä on merkittävä 

osuus tuotteiden elinkaaren aikana syntyneisiin ympäristöhaittoihin. (Kärnä 2001, 

11.) Tässä tutkimuksessa ympäristökysymyksiä lähestytään EU:n ympäristöpolitiikan 

näkökulmasta. 

tutKimuKsen taustateKiJöitä 

Tämän tutkimuksen taustalla on Taideteollisen korkeakoulun koordinoimana toteutettu 

Louhi-projekti 6 , jonka tavoitteena oli kehittää suomalaisten tekstiilialan pk-yritysten 

ekologista tuotesuunnittelua ja tuotteistamista. Sen tulosten pohjalta silloisella 

Muoti- ja tekstiilitaiteen osastolla 7 lähdettiin luomaan suuntaviivoja ympäristökysymysten 

liittämiseksi osaksi tulevaisuuden tekstiilialan tutkimusta. Tutkimushanke 

nimettiin ’Design ja ympäristömyötäisyys teva-alan menestystekijöinä’, jonka tarkoitus 

oli laajentaa tutkimuspohjaa suomalaista tekstiiliteollisuutta ja -kauppaa palvelevaksi. 

Tuolloin esiin nousi keskeisenä tekijänä materiaalin merkitys niin muotoiluun 

kuin ympäristövaikutuksiinkin. Louhi-projektissa oli noussut esiin myös yritysten 

halu käyttää suomalaisia tekstiiliraaka-aineita, mikäli niiden saatavuus olisi varmaa 

ja raaka-aine tasalaatuista. Tämän pohjalta tehtiin Tekesin valmistelurahoituksella 

esiselvitys Kotimaiset kuidut teollisesti valmistettavien tekstiilituotteiden raaka-aineena 

(tavoitteena ympäristömyötäinen tuotanto) (Härkäsalmi & Laurila 2001), jossa kirjoittajan 

osuus käsitteli runkokuituja ja Tiina Laurilan suomalaista villaa. Selvityksen 

tavoitteena oli kartoittaa runkokuitujen jalostuksen olemassa oleva tuotantokapa- 

6 Louhi-projekti toteutettiin Taideteollisessa korkeakoulun Muoti- ja tekstiilitaiteen osaston koordinoimana 

EU:n SME-yhteisöaloiteohjelmassa 1998–2000. 

7 Muoti- ja tekstiilitaiteen koulutusohjelmat kuuluvat nykyisin Muotoilun osaston alaisuuteen. 


13

14 

siteetti sekä käytössä olevia tuotantomenetelmiä niin vaatetus- ja kodintekstiileissä 

kuin teknisissä sovelluksissakin 8 . Kartoituksessa tärkeänä osana olivat keskustelut 

tutkijoiden, tekstiilialan asiantuntijoiden, yrittäjien ja viljelijöiden kanssa, jotka 

loivat pohjaa tutkimukselliseen ja tuotekehitysyhteistyöhön eri toimijoiden kanssa. 

Samalla kirjoittajalle muodostui kuva käytetyistä menetelmistä ja toimintatavoista, 

mutta ennen kaikkea ennakkoluuloista ja asenteista. Yleisimmin keskusteluissa tuli 

esiin uskomus, että pellavaa ja hamppua voidaan jalostaa tekstiilikuiduiksi vain pitkäkuitumenetelmin 

9 , koska näin on aina tehty ja näin saadaan pellavalle tyypilliset 

materiaaliominaisuudet, kuten lujuus ja kiilto parhaiten esiin. Sen sijaan lyhytkuitumenetelmiin 

10 perustuvan kuitutuotannon uskottiin poikkeuksetta soveltuvan vain 

bulkkituotantoon. Vuonna 2002 Taideteollisessa korkeakoulussa professori Susann 

Vihman johdolla toteutettiin julkaisu Kestävää muotoilua. Ympäristömyötäisyys tuotesuunnittelussa. 

Siinä käsiteltiin ekologisen näkemyksen merkitystä laaja-alaisemmin 

muotoilukontekstissa. Kirjoittajan aiheena oli Pellava ja hamppu ympäristömyötäisen 

tuotesuunnittelun raaka-aineina. 

Vuosina 2002–2005 Suomessa toimineen Agrokuituverkoston tavoitteena 

oli kuitukasvien viljelijöiden, jatkojalostajien ja alan tutkijoiden verkostoituminen. 

Hankkeessa järjestettiin koulutusta viljelijöille ja seminaareja. Sen puitteissa toteutettiin 

useita osahankkeita verkoston tavoitteiden toteutumiseksi. (Kortesmaa & al. 

2005, 25.) Yhtenä verkoston puitteissa toteutettuna osahankkeena oli kirjoittajan 

Käytännön pilot-hanke: Keväällä korjatun kuituhampun ja -pellavan jalostus tekstiilikuiduksi 

(=langaksi). Hankkeessa selvitettiin pellava- ja hamppulankojen valmistus 

sekoitteena sekä villan että puuvillan kanssa korjuusta kehruuseen. (Härkäsalmi 

2002.) 

Tekstiiliteollisuuden 11 teknologinen kehitys on ollut hidasta, mikä osaltaan 

saattaa johtua alihankintaan perustuvan valmistuksen siirtymisestä jo 1970-luvulla 

8 Tekstiilituotteita voidaan luokitella monin tavoin, mutta tässä yhteydessä käytetään käyttötarkoitukseen 

perustuvaa jaottelua (Lindfors 2002, 9–10): 1) Vaatetustekstiilit, joiden vaatimukset vaihtelevat käyttötilanteiden 

mukaan, kuten urheiluvaatteet tai yöasut. 2) Kodintekstiilit, joihin kuuluvat vuode-, sisustus- ja 

taloustekstiilit. 3) Tekniset tekstiilit, joita ovat esimerkiksi suodatinkankaat, paperikoneiden viirat, työ- ja 

suojavaatteet. 

9 Pitkäkuitumenetelmiksi nimitetään tässä yhteydessä jalostustapoja, joissa korret vedetään maasta juurineen, 

liotetaan, kuivatetaan, loukutetaan, lihdataan ja häkilöidään. Tällöin kuitukimput saadaan talteen 

mahdollisimman pitkinä, jopa koko kasvin pituisina. 

10 Lyhytkuitumenetelmissä raaka-aineena käytetään rohdinkuituja, leikattuja kuitukimppuja tai yksittäisiä 

peruskuituja, mikä mahdollistaa perinteistä poikkeavia jalostustapoja. 

11 Tekstiiliteollisuudella tarkoitetaan tässä yrityksiä, joiden pääkohteena on perustekstiilien valmistus langankehruusta 

lopputuotteiden valmistukseen. 

johdanto 

halpatuontimaihin. Lisäksi eurooppalainen tekstiiliteollisuus koostuu yli 90 % pksektorin 

yrityksistä, joiden keskeisenä ongelmana on taloudellisten tutkimus- ja tuotekehitysresurssien 

sekä pitkän tähtäimen yritysstrategioiden puuttuminen (Euratex 

2004, 4, 7). Tekstiiliteollisuudessa tutkimus- ja tuotekehityksen osuus on alle 0,5 % 

liikevaihdosta, mikä on vähäisintä verrattuna muiden teollisuusalojen panostukseen 

(Gale & Kaur 2002, 124). Kuitenkaan eurooppalaista tekstiiliteollisuutta ei voida pitää 

marginaalisena, sillä vuonna 2005 se oli yksi suurimmista toimialoista yli 200 000 

miljardin liikevaihdolla ja työllistäen noin 2,3 miljoonaa henkilöä (Euratex 2006, 8). 

Tarve kansainväliselle tutkimus- ja tuotekehitysyhteistyölle lisääntyy jatkuvasti niin 

kasvavan kulutustarpeen tyydyttämiseksi kuin yhä teknisempien erikoistekstiilien kehittämisessä. 

Suurin osa tutkimuksesta ja tuotekehityksestä kohdistunee Euroopassa 

uusiin korkean teknologian tekstiilisovelluksiin, kuten lääketieteellisiin käyttötarkoituksiin 

tai älyvaatteisiin sekä massatuotannon sijaan pitkälle erikoistuneisiin tuote- 

ja palveluratkaisuihin. Tuotekehityksessä on keskitytty ihmisten muuttuviin ja 

yksilöllisempiin tarpeisiin. Interaktiiviset erikoisraaka-aineet, kuten faasimuutosmateriaalit 

(phase change materials PCM), muotonsa muistavat materiaalit (shape memory 

materials SSM) tai sähköä johtavat materiaalit lisäävät kilpailijoista erottautumisen 

eli differoinnin mahdollisuuksia (Euratex 2006, 8–9; Mattila 2006, 2; Risikko & 

Marttala-Vesanen 2006, 127−129). Toisaalta vaativampien tekstiilisovellusten valmistaminen 

edellyttää yhä enemmän muiden toimialojen, kuten kemianteollisuuden 

palveluita, korkeasti koulutettua työvoimaa ja nykyaikaisia tuotantolaitoksia. Tämä 

saattaa edistää positiivisesti myös perustekstiilien valmistusteknologian kehittymistä. 

(Gale & Kaur 2002, 130–131.) 

Tekstiiliteollisuuden tuotantotavat poikkeavat monin tavoin teknologiateollisuuden 

käytännöistä. Esimerkiksi elektroniikkateollisuudessa komponentit valmistetaan 

yhtäaikaisesti hajautetusti ja tuotteen lopullinen arvo muodostuu vasta kokoonpanovaiheen 

jälkeen. Sen sijaan tekstiilien tuotanto on monivaiheinen lineaaristen 

prosessien ketju, jossa lähtöraaka-aineen valinta määrittää käytettävän teknologian 

ja jokainen tuotantovaihe vaikuttaa lopputuotteen hintaan ja laatuun. Raaka-aineen 

jalostusasteen noustessa myös tuotteen arvo nousee. Pelkästään raaka-puuvillan jalostaminen 

langaksi kaksinkertaistaa tuotteen arvon ja raakapuuvillasta valmistetun 

lopputuotteen arvonnousu saattaa olla jopa 900 % lähtöraaka-aineen hintaan nähden 

(Gale & Kaur 2002, 121). Lisäksi tekstiilien eri jalostusasteisia tuotteita 12 , kuten lan- 

12 Tekstiilituotteilla tarkoitetaan tässä tekstiilimateriaalista eri tekniikoin valmistettuja tuotteita, kuten kutomalla, 

neulomalla, tuftaamalla tai neulaamalla. 


15

16 

koja ja kankaita voidaan käyttää hyvin monenlaisiin käyttökohteisiin. 

Tekstiiliteollisuuden kehittäminen yhdeksi kilpailukykyiseksi sektoriksi vaatii 

uudenlaista suhtautumista koko tekstiilituotannon kenttään ja menestymisen ehtona 

on jatkuva toiminnan kehittäminen ja sopeutuminen uuteen tuotantoajatteluun, 

myös jatkuvasti tiukentuvien ympäristövelvoitteiden takia. Suomalaisen tekstiiliteollisuuden 

kilpailukyvyn lisäämiseksi on kehitettävä toimintatapoja ja pyrittävä erikoistumiseen 

tarkasti segmentoiduilla alueilla, mikä edellyttää riittäviä kehitysinvestointeja, 

joustavia tuotantorakenteita ja tarkoin kohdistettua markkinointia. Erityisesti 

Suomessa potentiaalinen kasvualue on juuri fokusoitumiseen perustuvassa nichekilpailussa, 

joka on usein liian pientä kiinnostaakseen monikansallisia yrityksiä ja 

liian vaativaa kehitysmaiden yrityksille. (Salimäki 2003, 163.) Tekstiiliteollisuudessa 

tähän liittyy olennaisesti myös suomalaisten raaka-aineiden, pellavan ja hampun 

kehittäminen kokonaisuuden osana. Nykyisin ongelmana on tutkimuksen ja tuotekehityksen 

keskittyminen eri jalostusvaiheiden kehittämiseen ilman, että koko 

tuotantoketjun rakenteisiin etsittäisiin vaihtoehtoisia toimintatapoja tuotteen koko 

elinkaarta silmällä pitäen. Myös uudet teknologiset ratkaisut liitetään useimmiten lähes 

poikkeuksetta jo olemassa oleviin tuotantojärjestelmiin, mikä hidastaa kokonaan 

uusien ratkaisujen kehittämistä. Uusien käytäntöjen etsinnässä on tarvetta tuotannon 

ja sen rakenteiden hahmottamiseen laajemmassa perspektiivissä, jotta kokonaisuus 

voitaisiin rakentaa uudelleen innovatiivisemmin ja tulevaisuuden tarpeet huomioiden. 

Kilpailukyvyn kasvu on monien tekijöiden summa, ja kilpailukyky edellyttää yhä 

enemmän kokonaisvaltaista, monialaista osaamista ja lähestymistapaa. 

muotoiLututKimus 

Muotoilu on varsin nuori tutkimusala, jolla yleiset tutkimuskäsitteet ja -menetelmät 

ovat vasta muotoutumassa. Tieteenfilosofi Thomas S. Kuhn (1994, 23) erottaa 

tieteenalojen kehittymisessä eri vaiheita niiden paradigmasuuntautuneisuuden mukaan. 

Tutkimusalan yhteisiin paradigmoihin 13 sitoutuneet tutkijat sitoutuvat tiettyihin, 

hyväksyttyihin tieteenharjoittamisen sääntöihin ja standardeihin, mikä on ehtona 

normaalitieteen synnylle ja jatkumiselle. Paradigmojen olemassaolo mahdollistaa 

esoteerisemman tutkimuksen ja kuvastaa tieteenalan kypsyyttä. Normaalitieteellä 

13 Kuhn (1994, 23) kutsuu paradigmoiksi tieteen saavutuksia, jotka vetävät kilpailevilta tieteellisen toiminnan 

muodoilta pysyvän kannattajajoukon. Samanaikaisesti ne ovat niin avoimia, että uusille tieteenharjoittajille 

jää monenlaisia avoimia tutkimusongelmia. 

johdanto 

Kuhn tarkoittaa tietyn tutkimusperinteen syntymistä, missä sovitut tieteenharjoittamisen 

tavat tuottavat malleja ja niistä johdonmukaisia tieteentutkimuksen perinteitä. 

(Kuhn 1994, 23–24.) Uotilan, Mattilan & Hännisen (2006, 9–10) mukaan muotoilututkimus 

ei täytä normaalitieteen kriteereitä ja on epäkypsässä kehitysvaiheessa, 

koska sillä ei ole vakiintuneita teorioita, menetelmiä tai tutkimuskohteita. Sen 

sijaan luonnontieteet, kuten kuitumateriaaliteknologia edustavat normaalitieteitä, 

koska ne perustuvat pitkälti yhden paradigman varaan. Luonnontieteet perustuvat 

menetelmällisesti etupäässä rationaalisuuteen ja empiiriseen tutkimukseen, kun 

muotoilututkimus nojautuu muotoilukäytäntöihin, humanismiin ja varsin usein hermeneutiikkaan. 

(Uotila, Mattila & Hänninen 2006, 10.) Toisaalta on huomioitava, 

että soveltavana tutkimusalana muotoilututkimus edellyttää jatkuvasti monitieteistä 

tutkimusotetta ja muiden tutkimusta sivuavien tieteenalojen käsitteiden ymmärrystä 

ja hallintaa. 

Muotoilualan tutkimuksessa yhtenä keskeisenä painotuksena on innovaatiotoiminnan 

kehittäminen ja innovaatiohakuisuus, mitkä edellyttävät ennakkoluulottomuutta 

ja irrottautumista liian jyrkistä menetelmällisistä lähtöasetelmista. 

Innovaatiotoiminnan tavoitteet ja toiminnot ovat varsin yhdenmukaisia muotoilututkimuksen 

ja -toimintatapojen kontekstissa yleistyneen konseptisuunnittelun, konseptoinnin 

(concept design) kanssa. Konseptointia on tutkittu painotetusti teollisen 

muotoilun näkökulmasta etenkin teknologiteollisuuden yritysten strategisen suunnittelun 

työvälineenä (Keinonen & Jääskö 2003, Keinonen & Takala 2006 ja Kokkonen 

et al. 2005). Konseptoinnilla tarkoitetaan tässä yhteydessä menetelmää, jossa yhdistetään 

laaja-alaisesti tuotesuunnittelun työtapoja – luovuutta, monialaista tarkastelua, 

konkretisointia kuvien ja mallien kautta sekä tietointensiivisyyttä. (Keinonen 2006a, 

16; Keinonen 2006b, 40.) Yrityslähtöisyyden sijaan konseptisuunnittelua käytetään 

tutkimuksen apuvälineenä uusien ratkaisumallien kehittämiseksi sekä niiden konkretisoimiseksi. 

Konseptoinnilla pyritään valmistautumaan toteutukseen, tavoittelemaan 

radikaalisti uusia ratkaisuja, konkretisoimaan vaihtoehtoja ja kartoittamaan 

tulevaisuutta, kehittämään luovuutta sekä vaikuttamaan markkinoiden odotuksiin. 

Yksityiskohtaisesti ja järjestelmällisesti etenevän tuotesuunnittelun sijaan konseptoinnissa 

pyritään täsmentämään suunnitteluhaasteita ja kartoittamaan vaihtoehtoja 

ilman välitöntä ajallista tehokkuusvaatimusta. Konseptointi mahdollistaa pitemmän 

aikavälin suunnittelutyön kokonaan uusien ratkaisujen etsinnässä, missä tuotannon 

konkreettiset reunaehdot ja markkinoinnin sanelemat lyhyen aikavälin tuottotavoitteet 

eivät sanele tehtäviä ratkaisuja. Konseptoinnilla tähdätään tulevaisuuden markkinoille, 

minkä takia se on luonteeltaan ennakoivaa. Konseptoinnissa ei ole tavoit- 


17

18 

teena valmiit tuotteet tai kuvaus tuotteesta, vaan oleellisinta ovat ne ratkaisut, jotka 

erottavat sen olemassa olevista tuotteista tai konsepteista. Konseptoinnissa korostuu 

ennen kaikkea innovaatiohakuisuus, mikä edellyttää kokonaisvaltaista tarkastelua eri 

näkökulmista katsottuna. Otollinen innovaatioympäristö on joustava ja avoin, jotta 

suunnitteluongelman jatkuva uudelleen määrittely on mahdollista prosessin edetessä. 

Tähän liittyy myös suunnitteluryhmien monialaisuus. Kuitenkin uuden luomisessa 

on uskallettava rohkeisiin kokeiluihin ja niitä todennäköisesti seuraaviin epäonnistumisiin. 

(Keinonen 2006a, 19–22; Keinonen & al. 2003a, 28–35, 37–38, 44.) 

Käytettävyys on kapeimmillaan määritelty näyttöpäätteillä tehtävään toimistotyön 

ergonomisiin vaatimuksiin 14 . Käytettävyys on mitta sille, miten tarkoin 

määrätyt, tuotteen kanssa vuorovaikutuksessa olevat henkilöt voivat käyttää määrätyissä 

käyttötilanteissa tuotetta siten, että he käyttötilanteessa saavuttavat määritellyt 

tavoitteet tuloksellisesti, tehokkaasti ja miellyttävästi (SFS-EN ISO 9241–11). 

Kuitenkin yleiskielisenä käsitteenä käytettävyys on synonyymi käyttökelpoisuudelle 

(Kielitoimiston sanakirja 2006). Käytettävyyttä voidaan soveltaa myös tuotekehitykseen 

suuntautuneessa, materiaalilähtöisessä tutkimuksessa. Tällöin käytettävyydellä 

voidaan arvioida myös eri jalostusvaiheissa saatavien välituotteiden lisäarvon kehittämisen 

tarvetta. Tuloksellisuus ja tehokkuus ovat määreitä, joiden tulee palvella loppukäyttäjien 

lisäksi koko tuotantoketjua. Tyytyväisyys tulee nähdä myös kannustuksena 

toimijoiden tuotekehitykseen, jotta lopputuotteelta vaadittava laatu saavutetaan 

ketjun kaikissa vaiheissa. Erikoistuotteissa laatu on määriteltävä tuotekohtaisesti. 

Tämän tutkimuksen yhteydessä käytettävyys-käsitteellä pyritään ilmaisemaan, että 

raaka-aineen käsittelyyn eivät liity vain konkreettiset jalostustavoilla aikaan saadut 

laatuominaisuudet ja käyttöominaisuudet. Kokonaistarkasteluun perustuvassa ideaalitilanteessa 

tuotteen tai raaka-aineen käytettävyys (=käyttökelpoisuus) lisääntyy, kun 

siinä toteutuu niin ekologiset, esteettiset, ekonomiset kuin eettisetkin periaatteet. 

Taideteollisuusaloilla muotoilijoiden koulutus perustuu pitkälti suunnitteluprosessien 

hallintaan, mikä koostuu ammatillisten traditioiden rinnalla laaja-alaisesti 

teoreettisista, tiedollisista ja visuaalisista käytännöistä. Tekstiilisuunnittelijan tehtävät 

liitetään yleensä tuotteiden valmistukseen; tuotteen tai kankaan visuaalisuuden ja 

toiminnallisuuden suunnitteluun. Tekstiilisuunnittelijan toimenkuva poikkeaa sikäli 

teollisten muotoilijoiden tehtävistä, että tekstiilit harvoin ovat valmiita kuluttajatuotteita, 

vaan raaka-ainetta esimerkiksi vaatetusteollisuudelle. Tekstiilisuunnittelijoiden 

14 Toisaalta sekaannusta aiheuttaa, että esimerkiksi tekstiilituotteiden yleisistä ominaisuuksista, kuten lämpöviihtyvyydestä 

ja tuotteen tunnusta iholla käytetään rinnakkain käytettävyyttä (usability) ja käyttömukavuutta 

(comfort), joka lienee tekstiilien yhteydessä tarkempi ilmaisu. (Lindfors 2002, 34.) 

johdanto 

tulee siis ennakoida tulevaisuuden tarpeita ja suuntauksia, sillä vaatetusteollisuuden 

muotivirtaukset perustuvat pitkälti kankaisiin ja niiden värityksiin. Teollisen suunnittelijan 

tehtävänä on toimia markkinoinnin ja tuotannon välimaastossa molempia 

tahoja yhdistävänä tekijänä ja hioa yhteistyötä yrityksen toimintaan sopivaksi. 

Tehtävät ovat usein tarkoin rajattuja, sillä yrityksen konekanta määrää käytettävät 

tekniikat ja markkinoilla ajateltava kohderyhmä määrittää tuotesuunnittelun raamit. 

Esimerkiksi kutomoissa lankalaadut valitaan konekannan mukaan, mikä ratkaisee 

myös valmistettavat lopputuotteet. Suunnittelijan työkaluina on rajallinen määrä 

sidoksia, värivaihtoehtoja ja materiaaleja. Suunnittelutehtävää rajaa myös kankaan 

lopullinen käyttötarkoitus, esimerkiksi verhoilukankaille on eri vaatimukset kuin 

vuodetekstiileille. Vaikka muotoilu on yksi keskeisimpiä tekijöitä valmistettavissa 

tekstiilituotteissa, sillä on vain vähäinen merkitys päivittäisessä tekstiiliyritysten 

johtamisessa (Studd 2002, 35). Muotoiluosaaminen ja sen linkittäminen yritysten 

ja organisaatioiden kokonaisajatteluun edellyttää koko liiketoimintastrategian uudelleen 

tarkastelua, ja ennen kaikkea asenteisiin vaikuttamista. (Hasu, Keinonen & 

Mutanen 2004, 31.) Muotoilu on osa markkinalähtöistä toimintaa, jonka tehtävänä 

on yhdistää markkinoiden odotukset sekä yritysten ja organisaatioiden omat designvisiot 

(Salimäki 2003, 169). Esimerkiksi norjalaiset muotoilua tietoisesti käyttäneet 

yritykset ovat olleet voitollisempia, niissä on ollut korkeampi innovaatioaktiivisuus ja 

innovaatioista on saatu enemmän taloudellista hyötyä kuin yrityksissä, jotka eivät ole 

käyttäneet muotoilupalveluita (Stamm 2004, 14). Stammin (2004, 11, 13, 15) mukaan 

muotoilua tehdään tietoisesti. Ei kuitenkaan siksi, että näin on aina tehty. Muotoilun 

tehtävänä on rakentaa uusia ideoita, tutkia ja vertailla vaihtoehtoja kokeellisuuden 

kautta parhaiden ratkaisujen löytämiseksi. Muotoilijat ovat tyypillisesti holistisia, 

ratkaisukeskeisiä ja kokeellisia. Keinosen & al. (2003b, 54) mukaan innovaatiokykyä 

edesauttaa aikainen ja ahkera prototypointi, työssä sovellettavan tiedon mallintaminen 

ja visualisointi. Globaalin kilpailun kiristyminen lisää erilaistumisen tarvetta, 

sillä pelkkä funktionaalisuus ei ole riittävä kilpailuetu asiakkaiden keskuudessa. 

Uuden haasteen asettaa myös se, että tulevaisuudessa kysyntä kasvaa tuotteille, joissa 

on huomioitu ympäristönäkökohdat. (Stamm 2004, 13, 15.) Muotoilupanostuksen 

merkitys on muuttunut yhä enemmän visuaalisen ilmiasun suunnittelemisesta kokonaistarkasteluun 

ja tai -hallintaan ja visioiden luomiseen, joissa todellisuuden eri 

puolet on huomioitu. Tämä heijastuu myös muotoilijalta odotettaviin valmiuksiin 

hallita yhä laajempia kokonaisuuksia ja uusia ajattelutapoja yleisten tuotesuunnittelun 

toimintatapojen lisäksi, kuten asiakaslähtöisyyttä. 

Tekstiilien tutkimus ja valmistus alkaa olla yhä teknologiakeskeisempää. 


1

20 

Perinteiset tiedot ja taidot perustekniikoista eivät riitä, vaan suunnittelijoilla 

täytyy olla yhä kattavammat valmiudet erilaisten teknologioiden tuntemukseen. 

Tulevaisuuden tekstiilisuunnittelijoiden työnkuva muistuttaa yhä enemmän insinöörien 

tai teollisten muotoilijoiden työnkuvaa. Tekstiilien suunnittelun ja valmistuksen 

kompleksisuus tulee lisäämään tarvetta koulutuksen kehittämiseen sekä tiiviimpään 

yhteistyöhön yritysten ja tutkimuslaitosten kanssa. Tuotekehitykseen osallistuminen 

edellyttää tekstiilisuunnittelijalta yhä enemmän erilaisten menetelmien tuntemusta 

halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi. Esteettisiin ja käyttöominaisuuksiin vaikutetaan 

raaka-ainevalinnoilla ja kankaiden ja neulosten valmistuksella, mutta myös 

kemiallisilla, biokemiallisilla tai mekaanisilla menetelmillä, kuten kankaiden kutistumis-, 

rypistymis- ja hiekkapesukäsittelyillä. Tämä avaa aivan uudenlaisia lähestymistapoja 

monialaiselle tuotekehitykselle. (Gale & Kaur 2002, 170.) Kuitenkin käytännössä 

tekijöiden ja tutkijoiden välinen yhteistyö on olematonta. Gale ja Kaur (2002, 

171) pitävätkin ongelmana tätä eriytynyttä työnjakoa. Heidän mukaan on tarvetta 

yhä enemmän insinöörien ja suunnittelijoiden läheiselle yhteistyölle esi- ja viimeistyskäsittelyjen 

kehittämisessä. Tutkimuksen ja tuotekehityksen tarve on luonnollinen 

ilmiö yhä kovenevassa globaalissa kilpailussa, jossa kohtaavat niin asiakkaiden 

tarpeet kuin toiveetkin. Tuotekehitys on nähtävä koko organisaation tehtävänä, mutta 

koko tuotekehitysryhmän on ymmärrettävä markkinatutkimusten, laatukontrollin, 

tuotannon ja hinnoittelun merkitys. Kilpailukykyinen tekstiiliteollisuus edellyttää innovaatioiden 

lisäksi joustavuutta, nopeutta ja toimitusvarmuutta. (Elsasser 2005, 7.) 

Muotoilututkimuksen kontekstissa soveltavan materiaalitutkimuksen painotus 

on materiaalilähtöisessä tarkastelussa. Keskeinen tavoite on materiaalien käytön innovatiivinen 

soveltaminen ja tuotteistaminen. Runkokuitujen tutkimuksessa on tarvetta 

mahdollisimman laajaan eri tieteenalojen tiedon hyödyntämiseen. Kokonaan 

uusia tuotteistamis- ja tuotannollisia ratkaisuja etsittäessä on luontevaa liittää runkokuitujen 

tutkimus soveltavan materiaalitutkimuksen ohella tuotekehitykseen suuntautuvaan 

tutkimukseen. Käsite on laaja, mutta samalla se mahdollistaa monitieteisen 

tutkimusotteen ja eri menetelmien soveltamisen ilman etukäteen asetettuja tiukkoja 

reunaehtoja ja tavoitteita. Erityisesti runkokuitujen konkreettisten tuotesovellusten 

kehittämisessä käytännön merkitys nousee keskeiseksi teoreettisten perusoletusten 

kanssa. Luonteenomaista tuotekehitykseen suuntautuvalle muotoilututkimukselle 

on, että se on tieteen, taiteen ja tekniikan yhteistyötä, jossa tavoitteena on luoda edellytyksiä 

varsinaiselle tuotekehitykselle ja tuotteistamiseen valmistautumiselle. 

Edellä mainittujen seikkojen pohjalta syntyi tarve tutkia tarkemmin vaihtoehtoi- 

johdanto 

sia tapoja jalostaa pellava- ja hamppukuituja ja selvittää lyhytkuitumenetelmien mahdollisuuksia 

langantuotannossa sekä uusissa käyttösovelluksissa ensisijaisesti Suomen 

oloissa. Tässä tutkimuksessa kartoitetaan runkokuitujen käyttömahdollisuuksia siten, 

että koko kasvin kuituainesta tarkastellaan yhtenä kuitujakeena erottelematta pitkää 

ja lyhyttä kuitua. Ensisijaisena tavoitteena on vaikuttaa kuitujen visuaalisuuteen ja 

pehmeyteen, jotta kuidut soveltuisivat roottorikehruuseen. Lyhytkuitumenetelmiin 

perustuvalla tuotannolla pyritään lisäämään kuitujen käytettävyyttä laaja-alaisesti eri 

lopputuotteissa. Samalla pyritään parantamaan kuituraaka-aineen laadun homogeenisuutta 

sekä vähentämään prosessien haitallisia ympäristövaikutuksia kustannustehokkaasti. 

Käytännön kokeiden pohjalta luodaan tuotantomalli, -hahmotelma runkokuitujen 

uudenlaiselle tuotteistamiselle. 

Tutkimuksen tuotteistamispyrkimykset eivät pyri kilpailemaan tai vastakkainasetteluun 

perinteisen pitkäkuitutuotannon kanssa, vaan etsimään kokonaan uusia 

tuotemahdollisuuksia ja eroavaisuuksia. Vaikka tutkimus fokusoituu runkokuitujen 

hyödyntämiseen perustekstiileissä 15 , ei varsinaisia lopputuotteita ole etukäteen 

määritelty. Omalta osaltaan tämä tutkimus pyrkii myös vastaamaan Muotoilu 2005! 

-ohjelman seurantaryhmän raportissa (2004, 14) esitettyyn käytännönläheisten projektien 

tarpeeseen. Tällä materiaalilähtöisellä ja käytäntöön perustuvalla yliopistollisella 

tutkimuksella pyritään täsmentämään ja tuottamaan tietoa muotoilun mahdollisuuksista 

ja integroitumisesta runkokuitualan yritysten liiketoiminnan tavoitteisiin 

tai johtamisjärjestelmiin. Muotoilun yhtenä keskeisenä tehtävänä on vaikuttaa käyttäjäystävällisen 

ja esteettisen ympäristön korkeatasoiseen luomiseen, mutta samalla 

kehittää kestävän kehityksen mukaisesti tuotannollisia ratkaisuja sekä ympäristömyötäisten 

materiaalien käyttöä valmistuksessa. (Muotoilu 2005!, 2000, 9.) 

Muotoilupanostuksen mahdollisuudet liittyvät nimenomaan poikkitieteelliseen, monialaisten 

toimintaryhmien tiedon yhdistämiseen ja laaja-pohjaiseen verkottumiseen. 

Periaateohjelmassa muotoilua käytetään yläkäsitteenä teollisen muotoilun, taideteollisen 

muotoilun (tekstiili-, vaatetus-, lasi- ja keramiikkasuunnittelun), taidekäsityön, 

muotoilujohtamisen ja sisustusarkkitehtuurin toimialoista (Muotoilu 2005!, 2000, 13). 

Tässä yhteydessä muotoilulla tarkoitetaan visiosta lähtevää tietoista prosessia, jolla 

tieto tai idea muunnetaan joko konkreettiseksi tai käsitteelliseksi tuotokseksi 

15 Elsasser (2005, 8) jakaa tekstiilit kuluttaja- ja teollisiin tekstiileihin (consumer and industrial textiles). Kuluttajatekstiileihin 

kuuluvat vaatetus-, kodin- ja sisustustekstiilit, joista tässä tutkimuksessa käytetään 

yleisnimitystä perustekstiilit. 


21

22 

(Stamm 2004, 11). Muotoilualat ovat edellä mainittuja toimialoja, joihin liittyy teollinen 

tuotanto. Muotoilija-käsitettä käytetään tässä rinnakkain tuotesuunnittelijan 

kanssa sekä alakohtaisesti tekstiiliteollisuuteen liittyen tekstiilisuunnittelijan ammattinimikettä. 

johdanto 

1 ympäristömyötäisyys 

Ja tuoteKehityKseen 

suuntautunut runKo- 

KuituJen tutKimus 

Eurooppalainen tekstiili- ja vaatetusalan organisaatio Euratex (2006, 22) on selvittänyt 

raportissaan The Future is... ... Textiles! Strategic Research Agenda of the European 

Technology Platform for the Future of Textiles and Clothing pitkän aikavälin tulevaisuusvisioita 

sekä toimialan tärkeimpiä tutkimus- ja tuotekehitystarpeita. Keskeisimmiksi 

huomionkohteiksi on nostettu innovatiivisuuden, kilpailukyvyn ja kasvupotentiaalin 

lisääminen. Tulevaisuuden tärkeimpiä fokusalueita ovat erikoistuotteet, uudet tekstiilisovellukset 

ja asiakaslähtöisyys. Erikoistuotteiden tutkimukseen on määritelty kuuluvan 

uudet kuidut, komposiitit, funktionaaliset tekstiilit ja niihin liittyvät prosessit 

sekä biomateriaalit, biotekniikka ja ympäristömyötäisten prosessien kehittäminen. 

ympäristönäKöKohdat muotoiLussa 

Tuotesuunnitteluvaiheessa tehdyillä ratkaisuilla on arvioitu määräytyvän jopa 80–90 % 

tuotantokustannuksista, sillä suunnitteluvaiheessa määritellään materiaalivalinnat, 

tuotantomenetelmät ja käyttöominaisuudet. Tällöin määräytyy myös suurin osa ympäristövaikutuksista. 

(Kärnä 2001, 16.) Kuten muotoiluosaaminen myös ympäristökysymykset 

tulee sisällyttää organisaatioiden kokonaisstrategioihin jo varhaisessa 

vaiheessa. Tällä pyritään yrityksen ekotehokkuuden lisäämisen ohella kehittämään 

muun muassa uusia kilpailukykyisempiä tuoteratkaisuja (Tuotteet ja ympäristö 2000, 

6, 15). Ekotehokkuudella tarkoitetaan luonnonvarojen tuottavuuden lisäämistä tai 

materiaalien käytön vähentämistä siten, että tuotteiden, palveluiden ja hyvinvoinnin 

tuotantoa voidaan kasvattaa ilman raaka-aineiden- ja energiakäytön lisäämistä 

(Kärnä 2001, 25). Opetusministeriön selvityksessä Kestävän kehityksen edistäminen 

koulutuksessa (2006, 65) on esitetty, että yliopistotutkimuksessa kestävän kehityksen 

linjausten tulisi sisältyä sekä soveltavaan perustutkimukseen että monialaisiin tut- 


23

24 

kimushankkeisiin ja laajempiin klustereihin. Ympäristöasiat on otettava huomioon 

yhtenä osatekijänä perinteisten teollisuustuotannon arvojen; voiton, funktionaalisuuden, 

estetiikan, ergonomian, imagon ja kokonaislaadun lisäksi. Aikaisessa suunnitteluvaiheessa 

ympäristönäkökohtien esiin nostamisella pyritään ennakoimaan 

haitallisia vaikutuksia, jolloin tuotteisiin voidaan tehdä muutoksia ennen teknisten 

päätösten tekemistä. (ISO/TR 14062:fi; Kärnä 2001, 16.) 

Nykyisissä klusteriajatteluun perustuvissa organisaatioiden toimintakonsepteissa 

ympäristöä 16 ja sen hoitoa ei katsota erillisenä toimintaympäristönä, vaan sen tulee 

sisältyä kaikkiin tuotantovaiheisiin alkutuotannosta kulutukseen (Luostarinen 2004, 

14). Aikaisemmasta tuotantoprosessien päästöjen rajoittamisen sijasta painotus on 

siirtynyt tuotelähtöiseen ympäristöajatteluun ja tuotteiden ympäristövaikutusten arviointiin 

niiden elinkaaren kaikissa vaiheissa. 

Elinkaariajattelu 

Julkisen vallan harjoittaman tuotelähtöinen ympäristöpolitiikka perustuu elinkaariajatteluun. 

Kyse on ympäristövoimavarojen käyttöön liittyvästä ennaltaehkäisevästä 

strategiasta, jossa vastuu ympäristöstä ulottuu tuotteiden koko elinkaaren aikaisiin 

ympäristövaikutuksiin. Kokonaisvaltaisessa elinkaariajattelussa tarkastelukohteena 

on tuote ja sen aiheuttamat ympäristöhaitat lähtien raaka-aineen valinnasta ja tuotteen 

käytöstä aina poistoon asti. (Kautto, Heiskanen & Melanen 2001, 8; Kärnä 

2001, 173.) Luonnonvarojen käyttö ja ympäristönsuojelutoimien kehittäminen on 

todettu kasvavasti välttämättömäksi lähtökohdaksi, mikä edellyttää elinkaariajattelussa 

korostuvaa laajaa ja yhteistä ympäristövastuuta (Loikkanen & al. 1999, 1). 

Teollisuudessa elinkaariajattelua vastaa tuotelähtöinen ympäristöajattelu (Integrated 

Product Policy and Management, IPPM), jolle alisteisia ovat julkisen hallinnon tuotelähtöinen 

ympäristöpolitiikka (Integrated Product Policy, IPP) sekä yritysten toimenpiteisiin 

perustuva tuotelähtöinen ympäristöjohtaminen (Integrated Product 

Management, IPM). (Tuotteet ja ympäristö 2000, 9.) Elinkaariarviointi on menetelmä, 

jonka avulla pyritään selvittämään ja arvioimaan tuotteen tai toiminnon elinkaaren 

aiheuttamia ympäristöhaittoja. Elinkaariarvioinneilla pyritään konkretisoimaan 

kestävän kehityksen edellyttämiä parannustoimia ja muita toimenpiteitä yritysten, 

kuluttajien valintojen ja ympäristöhallinnon tarpeisiin. Lisäksi elinkaariarvioinnilla 

pyritään tunnistamaan ne tuotteen ominaisuudet, joiden parantamiseen tulisi eri- 

16 Ympäristöllä tarkoitetaan organisaation toimintaolosuhteita, joihin kuuluvat ilma, maa, luonnonvarat, 

kasvi- ja eläinkunta, ihmiset ja näiden väliset vuorovaikutukset (ISO/TR 14062:fi). 

1 ympäristömyötäisyys ja tuotekehitykseen suuntautunut 

runkokuitujen tutkimus 

tyisesti vaikuttaa uusia tuotteita suunniteltaessa. (Kärnä 2001, 35; Loikkanen & 

al. 1999,1.) Elinkaariarviointeja tehdään eri laajuisina. Yksinkertaistetut elinkaariarvioinnit 

(simplified life cycle assessment) ovat karkean tason kartoituksia tuotteen 

suurimmista ympäristövaikutuksista. Ne voivat perustua kokonaan kvalitatiiviseen 

tarkasteluun. Yksityiskohtainen elinkaariarviointi (life cycle assessment, LCA) on kvantitatiivinen 

menetelmä, jossa käytettävät indikaattorit toimivat systemaattisen seurannan 

työvälineenä esimerkiksi energian kulutuksen, ilmaan, veteen tai maaperään 

syntyvien päästöjen tai materiaalien käytön tehokkuuden eli materiaalitehokkuuden 

osalta. Kansainvälisen standardisoimisjärjestön ISO 14000-sarjan standardit käsittelevät 

ympäristöhallintaa, johon kuuluvissa standardeissa SFS-EN ISO 14040–14043 

on ohjeistettu yksityiskohtaisen elinkaariarvioinnin tekeminen. (Kärnä 2001, 36–39; 

Kautto, Heiskanen & Melanen 2002, 21–22.) 

Elinkaariajattelu on asettanut uusia haasteita myös materiaalilähtöiselle tutkimukselle 

ja tuotekehitykselle. Toisaalta non food -tuotteiden käytön yleistyminen 

riippuu ratkaisevasti niiden taloudellisuudesta suhteessa nykyisin käytössä oleviin, 

suurelta osin uusiutumattomiin raaka-aineisiin. 

Ympäristömyötäinen tuotesuunnittelu 

Elinkaariajattelu edellyttää myös tuotesuunnittelussa ja -kehityksessä uusia toiminta- 

tapoja, jotta ympäristönäkökohdat tulisivat järjestelmällisesti huomioiduksi. 

Ympäristömyötäisellä tuotesuunnittelulla17 tarkoitetaan tässä tutkimuksessa 

tuotesuunnittelun lähestymistapaa, jossa ympäristöasiat otetaan kokonaisvaltaisesti 

huomioon tuotteen elinkaaren kattavasti ja ne integroidaan tuote- ja prosessisuunnittelun 

menettelytapoihin. Ympäristönäkökohtien huomioiminen 

edellyttää monitieteistä lähestymistapaa, mitä edesauttaa tuotekehitysryhmien laaja-alaisuus. 

Tuotesuunnittelijan tehtäväkuvaan voi liittyä esimerkiksi tuotesuunnitteluun 

ja -kehitykseen liittyvien luovien ratkaisumallien tutkiminen ja toteuttaminen. 

Ympäristömyötäisyys on käsitteenä aikasidonnainen, sillä toimintojen, prosessien ja 

tuotteiden ympäristövaikutuksia vertaillaan tarkastelun hetkellä vallitseviin käytäntöihin. 

(ISO/TR 14062:fi; Kärnä 2001, 23; Suojanen 2001, 10.) Ympäristömyötäisellä 

tuotesuunnittelulla voidaan parantaa tuotteen ekotehokkuutta, ja siten saavuttaa 

jopa 25–50 % vähennyksiä ympäristökuormituksiin kulutusyksikköä kohden. 

Ekotehokkuudella tarkoitetaan luonnonvarojen tuottavuuden lisäämistä tai materi- 

17 Ruotsiksi ympäristömyötäistä tuotesuunnittelua vastaa miljöanpassad product utvecling, sen sijaan englanninkielisiä 

vastineita on useita, kuten design for environment (DFE), environmentally oriented/conscious 

product design tai life-cycle design (Kärnä 2001, 23). 


25

26 

aalien käytön vähentämistä siten, että materiaalien hyödyntämisaste kasvaa ja käytetyllä 

energiamäärällä tuotetaan enemmän tuotteita, palveluita ja hyvinvointia. (Kärnä 

2001, 25–26.) Ympäristönäkökohdat huomioivan tuotesuunnittelun lähestymistapa 

on ensisijaisesti kvalitatiivinen, eikä ympäristöhaittojen määrittely perustu mittaustuloksiin. 

Ympäristömyötäisessä tuotesuunnittelussa keskeisimmät tavoitteet ovat ympäristökuormituksen 

minimoiminen luonnon ekosysteemeihin sekä luonnonvarojen ja 

muiden resurssien säästön edistäminen. Tuotesuunnitteluvaiheessa tulisi huomioida 

erityisesti materiaalien ja energiankäytön tehokkuus, ympäristölle ja terveydelle 

haitallisten aineiden minimointi, tuotteiden käyttöiän pidentäminen sekä kierrätettävyyden 

parantaminen. Ympäristöasiat huomioivassa tuotesuunnittelussa painopiste 

on tuotteen, prosessin tai toimintaan liittyvien ympäristövaikutusten arvioinnissa, 

ei kestävän kehityksen 18 laaja-alaisemmassa tulkinnassa. (Kärnä 2001, 23; 

Ecodesign 1997, 37–38; Vihreä kirja yhdennetystä tuotepolitiikasta 2001, 22–23.) 

Tuotesuunnittelijan tehtävänä on ymmärtää prosessien ympäristövaikutukset, etsiä 

korvaavia materiaaleja sekä uusiutuvista että kierrätettävistä ja mahdollisuuksien 

mukaan biohajoavista raaka-aineista. Tuotteet tulee suunnitella muotokieleltään 

ajattomiksi, jotta ne eivät ole riippuvaisia nopeatempoisesta muodin kausivaihteluista. 

Samalla suunnittelussa tulee pyrkiä ekstensiivisen kasvun sijaan tehostamaan tuotantoa 

tuottamalla vähemmästä enemmän ilman työvoiman ja materiaaliresurssien 

käytön lisäämistä. 

Ympäristöasioiden hallinnan keskeisimpinä hyötyinä voidaan pitää tuotantokustannusten 

alentumista, kun optimoidaan materiaalien hyödyntämistä, tehostetaan 

prosesseja ja vähennetään jätteiden käsittelyä. Samalla ympäristöasioiden 

liittäminen osaksi yritysten toimintastrategioita voi kannustaa innovointiin ja luovuuteen, 

ja siten auttaa kehittämään kokonaan uudenlaisia tuoteratkaisuja kilpailukyvyn 

lisäämiseksi. (ISO/TR 14062:fi; Kautto, Heiskanen & Melanen 2001, 25–26.) 

Kokonaisvaltaisesti ympäristönäkökulmat huomioiva tuotesuunnittelu ja -kehitys 

on jatkuva ja joustava prosessi. Ympäristöasioiden integrointi tuotesuunnitteluun ja 

-kehitykseen edellyttää yhä enemmän monitieteistä lähestymistapaa, jotta mahdollisia 

haittavaikutuksia pystytään minimoimaan elinkaaren kaikissa vaiheissa. Mitä 

varhaisemmassa vaiheessa organisaatio tunnistaa vaikutusvaltansa alaiset haitalliset 

ympäristövaikutukset, sitä helpommin suunnittelu voidaan liittää organisaation ym- 

18 Kestävä kehitys on periaate, jolla taataan nykyhetken tarpeiden tyydyttäminen siten, ettei siitä ole uhkaa 

tulevien sukupolvien kykyyn tyydyttää omia tarpeitaan (SFS-ISO 14050). 



päristönäkökohtiin vaikuttaviin päätöksiin. (ISO/TR 14062:fi.) 

Ympäristömyötäistä tuotesuunnittelua tehdään Kärnän (2001, 29–30) mukaan 

kolmella eri tasolla tavoiteasettelun mukaan. Tuotteen uudelleensuunnittelussa otetaan 

huomioon ympäristönäkökohdat, mutta tuotteen perusominaisuudet pysyvät 

samoina. Tällöin uusiin tuotemalleihin tehdään parannuksia verrattuna aikaisempiin 

tuotteisiin, esimerkiksi vaihdetaan jokin kemikaali vähemmän haitalliseen. Toisella 

tasolla uusien tuotteiden suunnittelussa ympäristönäkökohdat huomioidaan alusta 

alkaen. Tällöin koko tuote saattaa muuttua ja uusien tuotteiden teknologiset ratkaisut 

ovat osittain tai kokonaan muutettu. Kolmannen tason suunnittelussa tavoitteena 

ovat kokonaan uudet innovatiiviset toiminnot ja tuote- ja palvelujärjestelmät, jolloin 

toimintojen toteutus perustuu uuteen toteutustapaan. Samalla koko tuotteen tai palvelun 

ja sen palvelujärjestelmän infrastruktuuri ja organisaatio muuttuvat (Kautto, 

Heiskanen & Melanen 2001, 23). Tässä tutkimuksessa nojaudutaan toisen tason tavoiteasetteluun. 

Tekstiilien ympäristövaikutukset 

Tekstiilien tuotanto on teknisesti vaativaa. Tuotteiden lähtökohtana olevien yksittäisten 

kuitujen jalostus valmiiksi tuotteeksi haluttuine ominaisuuksineen on monivaiheinen. 

Useimpien tekstiilien valmistukseen ja lopputuotteen käyttöön ja 

huoltoon kuuluu rinnakkain mekaanisia ja kemiallisia työvaiheita, jotka kaikki kuormittavat 

ympäristöä. Haitallisten ympäristövaikutusten mittaamiseen ei ole yksiselitteistä 

ohjeistusta ja eri raaka-aineiden ja tuotteiden välinen vertailu on vaikeaa. 

Lisäksi maailmanlaajuinen alihankintaan perustuva tuotanto vaikeuttaa keskenään 

vertailukelpoisten tietojen saantia. Suuri osa käyttötekstiileistä ja niiden raaka-aineista 

valmistetaan Kiinassa ja Tyynenmeren alueilla, joissa lainsäädäntö ja/tai sen 

valvonta on puutteellista. Kuitenkin useimmat tuotteet tuodaan läntisille markkinoille, 

jolloin niiden sisältämien kemikaalien pitoisuudet on tarkoin kontrolloituja. 

Ylellisyystekstiilejä suunnitellaan ja valmistetaan myös läntisessä Euroopassa, mutta 

kemiallisia viimeistyksiä ja värjäyksiä tehdään itäisessä Euroopassa, Venäjällä ja 

Pohjois-Afrikassa. Tällöin Länsi-Euroopassa vältetään tuotannon aiheuttamat haitalliset 

ympäristövaikutukset ja läntisten maiden tiukempien lupaehtojen tuotantorajoitukset. 

(Cooke & Bruce 1999, 4.) Tilanne ei ole muuttunut Cooken ja Brucen 

kirjoituksen ajankohdasta. Tekstiiliteollisuuden aiheuttamat ongelmat niin työntekijöille 

kuin ympäristöllekin ovat yhä ajankohtaisia, vaikka asiat ovat olleet usein 

esillä julkisessa tiedonvälityksessä. Muutosta ei tosin tapahdu, elleivät tuotteiden tilaajat 

aktivoidu selvittämään ja valvomaan tuotannosta aiheutuvia ympäristöhaittoja. 


27

28 

Hyvänä esimerkkinä on Suomen valtion rahoittama kehitysyhteistyöhanke Nepalissa, 

jonka yhtenä kimmokkeena oli saksalaisten ja belgialaisten ostajien halukkuus ostaa 

Ökö-tex 19 -merkittyjä villamattoja ja pashmina-huiveja. Vaikka Nepalissa on määritelty 

jokiin päätyville jätevesille puhtausvaatimukset, niin suurin osa yrityksistä ei 

pysty niitä noudattamaan. Villan värjäyksessä käytetyt raskasmetallit, kuten elohopea 

ja kadmium päätyvät jokiin ja osa käytetyistä atsoväreistä sisältää syövälle altistavaa 

akryyliamidia. Keskeisenä tavoitteena oli lisätä seitsemän kutomon kilpailuetua kehittämällä 

laatua sekä hankkimalla niille kansainvälinen Öko-tex -ympäristömerkki. 

Hankkeen tuloksena värien kulutusta voitiin vähentää 25–30 % ja samalla kiinteiden 

jätteiden osuus väheni joissakin kutomoissa jopa 40 %. Ympäristöasioiden huomioimisella 

saatiin samalla merkittäviä kustannussäästöjä sekä lisättyä markkinaosuutta 

Euroopan markkinoilla. ( Jokinen 2002, D2.) 

Eri raaka-aineista valmistettujen tekstiilien elinkaaren aikaiset ympäristöhaitat 

poikkeavat monin tavoin toisistaan. Luonnonkuitujen viljely on yksi merkittävä 

ympäristön kuormittaja. Etenkin puuvillan tehoviljelyssä suurimmat ympäristöhaitat 

syntyvät keinokastelusta, lannoitteista ja tuholaisten ja kasvitautien torjunnassa 

käytetyistä kasvinsuojeluaineista. Sen sijaan pellavan viljelyssä lannoitteita ja torjunta-aineita 

käytetään huomattavasti vähemmän. Luonnonkuidut on useimmiten 

pestävä ennen langanvalmistusta. (Slater 2003, 24–26, 42; Talvenmaa 1998, 

15–17.) Selluloosamuuntokuitujen valmistuksessa kuluu runsaasti vettä ja energiaa. 

Suurimmat päästöt ilmaan ovat rikkihiili ja rikkivety sekä vesistöihin natriumsulfaatti 

ja sinkkisulfaatti. Lisäksi sellun kloorivalkaisu on merkittävä ympäristöä kuormittava 

prosessi, jonka monet kuituvalmistajat ovat korvanneet muun muassa vetyperoksidilla. 

Synteettisten tekokuitujen valmistusprosessit kuluttavat runsaasti energiaa, 

mutta niiden viimeistyksissä tarvitaan usein luonnonkuituja vähemmän kemiallisia 

käsittelyjä. (Suojanen 1997, 35; Talvenmaa 1998, 23, 27.) 

Myös kuitujen muokkaaminen kehruuseen sopivaksi vaihtelee raaka-aineittain. 

Tekokuiduista valmistetut filamenttilangat syntyvät kuitujen valmistuksen yhteydessä, 

mikä on selvästi katkokuitulankojen valmistusprosessia lyhyempi. Kudottujen 

kankaiden valmistukseen liittyy usein enemmän työvaiheita ja kemikaalien käyttöä, 

esimerkiksi loimien liistaus, kuin neulosten valmistukseen. Mikäli kankaita valmis- 

19 Öko-tex on yleinen tuoteturvallisuusmerkki, jonka myöntää Internationale Gemeinschaft für Forschung 

und Prüfung auf dem Gebiet der Textilökologie. Öko-tex -merkillä varustetuissa tekstiileissä on määritelty 

sallitut raja-arvot tuotteiden sisältämille haitallisille aineille, kuten torjunta-aineille, väriaineille ja 

kemikaaleille. Lisäksi niiden täytyy läpäistä tiukat värinkestävyys- ja laatutestit. (Öko-tex Standard 100, 

2007.) 



tetaan suoraan kuiduista, niin valmistusprosessi lyhenee huomattavasti. Värjäyksessä 

ja viimeistyskäsittelyissä käytetään runsaasti vettä, energiaa ja erilaisia kemikaaleja. 

Langoille ja kankaille tehtävillä viimeistyskäsittelyillä vaikutetaan tekstiilien ominaisuuksiin, 

kuten lian ja veden hylkivyyteen, paloturvallisuuteen tai antistaattisuuteen, 

jotka samalla voivat lisätä tuotteen käyttöikää sekä vähentää pesun tarvetta. Pesun ja 

huollon on arvioitu aiheuttavan noin kaksi kolmasosaa tuotteen elinkaarenaikaisista 

päästöistä ja energiankulutuksesta. (Suojanen 1997, 20, 41; Talvenmaa 1998, 34–35, 

37, 40 57.) 

tuoteKehityKseen suuntautunut 

muotoiLututKimus 

Uusien tekstiilisovellusten tutkimuksessa ja tuotekehityksessä painotus on tuotteiden 

ominaisuuksien kehittämisessä, esimerkiksi älykkäiden tekstiilien ja vaatteiden käyttäminen 

myös teknisissä sovelluksissa. Asiakaslähtöisyys perustuu massatuotannosta 

siirtymisestä yksilöllisiin tuoteratkaisuihin, jolloin tuotteet valmistetaan mittatilauksena. 

Uudet ratkaisut edellyttävät tuotekonseptien ja -teknologioiden kehittämistä, 

kuten myös laatu- ja elinkaarihallinnan kehittämistä. (Euratex 2006, 22.) Nämä kaikki 

aihealueet liittyvät läheisesti tuotekehitykseen suuntautuvan muotoilututkimuksen 

kontekstiin. Toisaalta aihealueet tulee nähdä toisiinsa limittyvinä asiakokonaisuuksina, 

jotka on huomioitava tuotteistamiseen pyrkivässä muotoilututkimuksessa. 

Nykyisissä toimintamalleissa tuotekehitys, muotoilu ja tuotteiden kaupallistaminen 

perustuvat peräkkäisiin prosesseihin, jolloin materiaalikehityksen tutkimustulosten 

kaupallinen hyödyntäminen etenee varsin pitkällä aikajänteellä. Kehitysprosesseja 

tulee rakentaa enemmän rinnakkaisiksi, jolloin valmistava teollisuus voi hankkia kilpailuetua 

uusilla tuotealueilla ja markkinoilla mahdollisimman varhaisessa vaiheessa 

(Finnsight 2015 2006, 244). 

Tuotekehitys liitetään yleisesti yrityksiin ja niiden tarpeisiin lisätä kilpailukykyään 

parantamalla tuotteitaan ja yrityskuvaansa ja siten tuottavuuden kasvattamiseen. 

Yrityksen tuotekehitys on yleensä sidoksissa konekantaan, tuotteisiin ja 

yhteistyöverkostoihin. Tuotekehitykseen suuntautunut yliopistollinen muotoilututkimus 

poikkeaa sikäli yritysten tekemästä, että lähtöasetelmassa eivät tuotteet eikä 

käytettävä teknologia ole määräävässä asemassa. Kuitenkin tavoitteena on yhtäläiset 

liiketoimintaan sovellettavat mallit ja käytännön sovellukset hyödyntäen tehtyjä 

tutkimuksia ilman etukäteen määriteltyjä välittömiä yritysyhteyksiä. Ali-Yrkkö 


2

30 

(2006, 22) esittää, että tulevaisuudessa yritykset tulevat ulkoistamaan tuotantonsa 

lisäksi yhä enemmän myös tutkimus- ja tuotekehitystoimintaansa. Tällä tavoitellaan 

lisäkapasiteettia yrityksille ilman lisäinvestointeja koneisiin tai tuotantolaitoksiin. 

Ulkoistamisen keskeisenä tavoitteena on teknologian ja osaamisen hankkiminen. 

Esimerkiksi verkkoyhtiö Nokia Siemens ulkoistaa tuotekehityksensä tietotekniikan 

palveluyritys TietoEnatorille. Uudelleen järjestelyllä pyritään lisäämään toiminnan 

joustavuutta. (Helsingin Sanomat 5.6.2007, B5.) Yritykset pyrkivät yhä enemmän 

verkostoitumaan ja siten saamaan mahdollisimman tehokkaasti muiden yritysten, 

tutkimuslaitosten ja yliopistojen osaamista käyttöönsä. Lisäksi yliopistollinen tutkimus- 

ja tuotekehitys mahdollistaa pitemmän aikavälin tarkastelun nykyisen, erityisesti 

sijoittajien kvartaalitalouteen perustuvan tulostavoiteajattelun sijaan. Ali-Yrkkö 

ja Maliranta (2006, 14) ovat tarkastelleet tutkimuksen ja tuotekehityksen vaikutusta 

yritysten tuottavuuteen sekä korkean että alhaisemman teknologian yrityksissä. 

Heidän mukaansa suurin hyöty saadaan vasta noin viiden vuoden kuluttua. Tulokset 

olivat merkittäviä myös 3–5 vuoden aikajänteellä, sen sijaan 1–2 vuoden pituisilla 

tutkimus- ja tuotekehityshankkeilla ei ollut vaikutusta yritysten tuottavuuteen. 

Esimerkiksi joensuulainen luonnonkuitukomposiitteja valmistava Kareline Oy Ltd 

on nostanut oman onnistumisensa tärkeimmäksi tekijäksi pitkäjänteisen tuotekehityssuuntautuneen 

lähestymistavan. Yritys on edennyt hitaasti pienten tuotekehityshankkeiden 

kautta. Keskeisin menestystekijä on ollut käytäntöön suuntautuminen ja 

kiinteä yhteistyö teollisen muotoilijan Heikki Koivurovan kanssa. (Välimäki 2005.) 

Runkokuidut muotoilututkimuksen kontekstissa poikkeaa sikäli luonnon- tai 

teknistieteellisestä lähestymistavasta, että tarkasteltavana on tuotteistaminen. Siihen 

liittyy koko tuotantoketju ja sen käsitteellistäminen. Tuotteistaminen edellyttää kokonaisnäkemykseen 

pyrkivää lähestymistapaa ja siksi tutkimusongelmaa tarkastellaan 

eri perspektiiveistä. Yksittäisten, etukäteen tiukasti määriteltyjen menetelmien 

sijaan vaihtoehtoja punnitaan kokonaisuuteen vaikuttavina osina. Yhtenä innovaatiohakuisuuden 

perustekijöistä on, ettei teknologia-alustaa eikä kohdemarkkinoita 

määritellä tarkoin etukäteen. Uusille tuotantoaloille pyrkiminen edellyttää myös nykykäytäntöjen 

kyseenalaistamista. Muotoilijatutkijan tehtävänä on yhdistää erilaisia 

niin käytännöllisiä kuin teoreettisiakin työtapoja, jossa mahdolliset epävarmuudet ja 

epäonnistumiset voivat toimia työkaluina ja suunnannäyttäjinä. 

Tutkimustarpeita 

Runkokuitujen tutkimukseen liittyy tulevaisuuteen suuntaavien uusiutuvien tekstiiliraaka-aineitten 

kehittäminen kasvavan kulutustarpeen kattamiseksi. Uusiutuvina 



ja biohajoavina raaka-aineina runkokuidut tarjoavat monipuolisen lähtökohdan uusien 

käyttösovellusten ja erikoistuotteiden kehittämiselle. Liljedahlin & Smederin 

(1994, 8–9) mukaan runkokuitujen tutkimus ja käyttö tekstiileissä tulee kuitenkin 

erottaa teknisistä sovelluksista, koska tekstiiliteollisuuden rakenteet ovat valmiina ja 

kehitysasteeltaan kypsässä vaiheessa. Lisäksi he esittävät, että erot ovat suuret muun 

muassa markkinoinnissa, tuotekriteereissä ja -kehityksessä sekä kriittisessä teknologiassa. 

Tämä on kuitenkin ristiriitaista, sillä useimpien teknisten tuotesovellusten 

edellyttämiä raaka-aineominaisuuksia ei ole määritelty. Toisaalta tärkeimmät kuituominaisuudet, 

kuten murtolujuus, hienous ja puhtaus ovat yhteneväisiä tekstiilikuiduille 

asetettujen vaatimusten kanssa. Lisäksi tekniset sovellukset ovat käsitteenä 

varsin laaja, käsittäen esimerkiksi eristeitä, imutuotteita ja polymeerikomposiitteja. 

Erityisesti eurooppalaisen tekstiiliteollisuuden nykyinen heikko kilpailukyky ja 

vanhentunut tuotantoteknologia edellyttävät jatkuvaa kyseenalaistamista vakiintuneiden 

toimintatapojen arvioinnissa. Vaikka tämän tutkimuksen yhteydessä painotus 

on tekstiiliteollisuudessa, tavoiteasettelua ei pidetä sitovana. Avoimina pidetään 

mahdollisuudet myös muihin tuotesovelluksiin ja/tai -parannuksiin. 

Tekstiilisektorilla tutkimuksessa ja tuotekehityksessä esiintyy puutteita sekä 

tuotantoketjun teknologisten ratkaisujen lisäksi erityisesti lopputuotevalikoimissa. 

Nykyiset pellava- ja hamppulankojen kehruumenetelmät asettavat rajoituksia eri 

käyttökohteissa. Esimerkiksi lankojen jäykkyys rajoittaa niiden käyttöä neuleteollisuudessa. 

Ongelmana ovat myös kuitusektorilla toimivien yritysten vähäiset yhteydet 

alan tutkimuslaitoksiin sekä tutkimuksen ja käytännön tietämyksen välinen 

suuri kuilu. (Dam & al. 1994, 159–160.) Vaikka kirjoitus on vuodelta 1994, se on yhä 

ajankohtainen. Erityisesti Dam & al. (1994, 176–177) painottavat raaka-aineen laadun 

kehittämistä yhdenmukaisemmaksi, jossa huomionkohteina ovat muun muassa 

kuituraaka-aineen homogeenisuus, puhtaus, murto- ja vetolujuus sekä kuitupituus. 

Näiden määreiden lisäksi kuidun halkaisija ja kemiallinen koostumus nousivat tärkeiksi 

kuituominaisuuksiksi Smederin ja Liljedahlin (1996) tekemässä markkinatutkimuksessa. 

Yhtenä ongelmana on, että tuntemus yksittäiskuitujen ominaisuuksista 

ja erityisesti eri lajikkeiden välisistä eroista on vähäistä, sen sijaan pitkien pellavakuitujen 

ominaisuuksia on tutkittu laajasti (Booth & al. 2004, 94). Yksittäiskuiduilta 

puuttuvat yhä yhtenäiset laatukriteerimääritelmät sekä tieteelliset kuitujen laadun 

testausmenetelmät, minkä takia ei ole riittävästi tietoa muun muassa eri kuitulaatujen 

kehräytyvyydestä tai vaikutuksista lopputuotteen ominaisuuksiin. Myös tiedot 

kuitujen sisäisten ja ulkoisten kuiturakenteiden vaikutuksesta lopputuotteiden kestävyyteen 

ovat puutteellisia. (Dam & al. 1994, 176–177; Kymäläinen 2003, 33.) 


31

32 

Pellavasektorilla tekstiilituotteiden kehittämiseksi on panostettava ensisijaisesti 

innovaatioihin kuidutuksessa ja kehruussa. Runkokuitujen tuotteistamismahdollisuuksien 

laajentamiseksi lyhytkuitujen prosessointia tulisi kehittää, jotta ne soveltuisivat 

puuvillakoneilla kehrättäväksi sekä kuitukangasteollisuuden raaka-aineeksi. 

Erityisesti huomiota tulisi keskittää raaka-aineominaisuuksien ja prosessointimenetelmien 

parantamiseen, jotta lopputuotteiden huollettavuus helpottuisi rypistyvyyttä 

vähentämällä ja hankauslujuutta parantamalla. Muotoilijoiden tulisi paneutua yhä 

parempien, uusien ja luovempien tuotteiden sekä niiden pakkausten suunnittelulle. 

Tuotekehityksessä on huomioitava teknisten ominaisuuksien lisäksi myös ympäristölliset 

ja maataloudelliset seikat. Myös materiaalin prosessoinnin nopeuteen, kustannuksiin 

ja jätteisiin tulee keskittää huomiota. (Dam & al. 1994, 12, 15, 176–177.) 

Tuotteistamisen lähtökohtia ja päämääriä 

Kesslerin, Kohlerin ja Tubachin (1999, 3) mukaan korkealaatuisten tekstiilien tuotanto 

on eniten taloudellista tuottoa tuovaa toimintaa ja potentiaalinen kehityskohde 

tavoiteltaessa taloudellisen arvon lisäystä myös suhteellisen pienillä tuotantomäärillä. 

Kuvassa 1 on esitetty eri tuoteryhmien taloudellisen arvon suhdetta massatuotantoon. 

Hienoimmilla langoilla ja korkealaatuisilla tekstiileillä tarkoitetaan yleisimmin 

aivinalankoja ja niistä tehtäviä ylellisyystuotteita. Ongelmana on kuitenkin pellavasektorin 

liiallinen riippuvuus vaatetusteollisuudesta, joka on voimakkaasti sidoksissa 

taloudellisiin suhdanteisiin ja muodin vaihteluihin. Runkokuitujen tuottamista langaksi 

on hallinnut olettamus, että pitkistä kuiduista saadaan suhteellisen korkea hinta, 

minkä takia ei ole katsottu tarpeelliseksi etsiä kuiduille vaihtoehtoisia jalostus- ja 

käyttötapoja. (Dam & al. 1994, 4, 17; Kymäläinen 2000, 6.) Korkealaatuiset runkokuitutekstiilit 

tulee nähdä huomattavasti laajempana sektorina, jonka sisällä on useita 

mahdollisia erikoistumisalueita. Länsi-Euroopassa runkokuitujen tuotekehityksessä 

merkittävä kilpailuetu on high-tech -tyyppisissä erikoistuotteissa. Tietointensiivisissä 

korkean jalostusasteen tuotteissa tuotteen ja raaka-aineen laatu nousevat keskiöön, 

mikä edellyttää laatutietoisuutta koko tuotantoketjussa. (Pehkonen & Mäkinen 

1998, 17, 23.) 

Raaka-aineen käytettävyys lopputuotteissa on riippuvainen hinnasta, markkinoista 

ja jakelusta. Luonnonkuitujen kilpailukyky on riippuvainen: 1) Teknisistä ominaisuuksista 

ja niiden mahdollisuuksista erilaisissa käyttösovelluksissa), 2) Raakaaineiden 

markkinavolyymista ja markkinarakenteesta sekä toimitusvarmuudesta ja 

3) Markkinahinnoista. (Holmes 2005, 51.) Investoinneilla varsinaiseen tuotantoteknologiaan 

on todettu olevan oletettua pienempi merkitys, sen sijaan tehokkaat tie- 



Taloudellinen arvo 

hienoimmat langat 

muotituotteet 

suodattimet 

high-tech - 

komposiitit 

Tekniset sovellukset 

hienot langat 

kodin tekstiilit 

vaatetus 

Tekstiilituotteet 

karkeat langat 

matot 

pakkausmateriaalit 

autojen sisäosat taimiruukut 

geotekstiilit 

paperi 

Massatuotantokapasiteetti 

Kuva 1. Eri Kuva runkokuitutuotteiden 1. Eri runkokuitutuotteiden taloudellisen arvon suhde massatuotantokapasiteettiin 

(Kessler, Kohler & 

(Kessler, Kohler & Tubach 1999, 3) 

Tubach 1999, 3) 

totekniikka- ja muut logistiset yhteydet toimijoiden kesken nousevat yhä tärkeämmiksi. 

(Lord 2003, 8–9.) 

Pellava- ja hampputekstiilituotteet joutuvat kilpailemaan yleisesti käytettyjen 

luonnonkuitujen, kuten puuvillan ja villan kanssa, joten runkokuitujen uudenlaisen 

käytön lisääminen tekstiiliteollisuudessa onnistuu ainoastaan tuotekehityksellä ja 

uusilla tuotesovelluksilla (Dam & al. 1994, 152). Lisäksi valmistettavien tuotteiden 

kysynnän ja tarjonnan on kohdattava, mikä edellyttää lopputuotteen hinnan määrittämistä 

kilpailukykyiseksi muihin samantyyppisiin verrattuna. (Pasila & al. 1999, 2.) 

Tuotannon jatkuvuuden takaamiseksi tasalaatuista raaka-ainetta on oltava saatavissa 

ympäri vuoden kilpailukykyiseen hintaan ja riippumatta tukipolitiikasta. Dam & al. 

(1994, 77) esittävät, että uudet käytettävät tekniikat eivät tuota yhtä hyvälaatuista 

raaka-ainetta kuin perinteiset runkokuitujen jalostusmenetelmät, mutta teollisuus 

haluaa mieluummin yhdenmukaista kuin korkeaa laatua. Tämä saattaa pitää paikkansa 

halpojen volyymituotteiden valmistuksessa. Sen sijaan kehitettäessä korkean 

jalostusasteen tai arvon omaavia erikoistuotteita globaaleille markkinoille lähtöraaka-aineen 

jatkuva korkea laatu on yksi tärkeimmistä kehityskohteista. Tällöin raakaaineominaisuudet 

on räätälöitävä käyttökohteen mukaan. (Pehkonen, Kymäläinen & 

Pasila 2000, 53.) 

Kuva 2. Pellavan ja hampun viljelyalat maailmassa 2001–2005 (FAOSTAT 2006) 


33

34 

Hyvänä esimerkkinä raaka-aineen nykyaikaistamisesta on paperinarun käyttöönotto 

sisustustekstiilien raaka-aineena. Sotien aikana, erityisesti 1940-luvulla 

raaka-ainepulan takia paperinaru oli yksi tärkeä kankaiden materiaali. Tampellassa 

kudottiin damastitekniikalla muun muassa maamme eturivin tekstiilitaiteilijan Dora 

Jungin suunnittelemia tapettikangasmallistoja. (Priha, haastattelu 5.2.2007.) 1980luvulta 

lähtien paperinaru on kokenut uuden tulemisensa erityisesti tekstiilitaiteilija 

Ritva Puotilan Woodnotes Oy:lle suunnittelemien paperinarumattojen ansiosta. 

Aikaisemmasta poiketen, tuotteissa on laaja väriskaala ja etenkin käyttökohteet 

ovat laajentuneet tapeteista ja kenkien pintamateriaaleista mattoihin ja muihin sisustustuotteisiin. 

Paperinarun valmistus on säilynyt periaatteellisesti samanlaisena, 

mutta uutuutena on narujen laaja väriskaala ja aikaisemmasta poikkeavat sidokset. 

Woodnotes Oy on panostanut tuotekehitykseen ja tuotteistamiseen. Runkokuitujen 

uudenlaisten tuoteideoiden kehittämisessä ei riitä pelkkä muotoilu, vaan varsinaisen 

lisäarvon ja jalostusarvon tuottamiseksi tarvetta on myös perinteistä poikkeavalle 

teknologialle. Uusien jalostusmenetelmien kehittämisellä on pyrittävä kustannusten 

alentamisen lisäksi luomaan toiminnallisesti ja visuaalisesti aikaisemmasta poikkeavia 

tuoteratkaisuja, jossa lähtökohtana ovat runkokuitujen positiiviset raaka-aine- 

ominaisuudet, kuten hyvä imu- ja haihdutuskyky ja negatiivisten ominaisuuksien, 

esimerkiksi jäykkyyden ja rypistyvyyden vähentäminen verrattuna sekä perinteisiin 

runkokuitutekstiileihin että puuvillaan. 

Laatu, kustannustehokkuus ja ympäristömyötäisyys 

Keskeinen kilpailutekijä on jatkuva suuntautuminen tulevaisuuteen, mutta ennen 

kaikkea yhä tarkempi laadunhallinta suhteessa kustannuksiin. Ympäristöasiat ja laatujärjestelmät 

linkittyvät nykyisin toisiinsa yhä enemmän. Laatuketjuajattelulla pyritään 

tuotannossa systemaattiseen laadunohjaukseen läpi tuotteen jalostusketjun 

määrittämällä tiettyjä menettelytapoja ketjun eri vaiheissa. Keskeisenä tavoitteena 

on toiminnan jatkuva parantaminen ongelmien ennaltaehkäisemiseksi ja laatuohjauksen 

ulottaminen kaikkeen toimintaan. Laatuajattelussa tuotantoketjun ympäristöhaitat 

voidaan nähdä puutteina ja virheinä. Yritykset pystyvät vaikuttamaan omilla 

valinnoillaan muun muassa alihankkijoilleen asettamillaan vaatimuksilla. Muiden 

tuoteominaisuuksien rinnalla ympäristömyötäisyyden tulee olla yksi suunnitteluvaatimus. 

Kuitenkaan tuotteen ympäristöominaisuuksien parantaminen ei saa heikentää 

muita tuoteominaisuuksia. Haitallisten ympäristövaikutusten minimoiminen ja kustannustehokkuus 

eivät välttämättä kilpaile keskenään, vaan tuotesuunnitteluprosessiin 

integroituna ne voivat olla toisiaan tukevia. Kustannustehokkuutta voidaan lisätä 



optimoimalla materiaalien energiankäyttöä, tehostamalla prosesseja ja vähentämällä 

jätteitä ja parantamalla energiatehokkuutta, mitkä samalla vähentävät ympäristön 

kuormitusta. (ISO/TR 14062:fi.; Komission tiedonanto neuvostolle ja Euroopan 

parlamentille 2003, 6.) Kustannustehokkuudella tässä yhteydessä tarkoitetaan toimintojen 

tehostamista sekä työvaiheiden vähentämistä, eikä varsinaisia kustannuslaskelmia 

tehdä. 

Teolliseen tuotantoon soveltuvan raaka-aineen tulee täyttää kaikissa prosessointivaiheissa 

sille asetetut vaatimukset. Koska pellava ja hamppu luonnon raaka-aineina 

ovat lähtökohtaisesti epähomogeenisia, laadulla ja sen määrittämisellä on keskeinen 

merkitys kuitujen soveltumisesta teolliseen tuotantoon. Jotta raaka-aineen tavoitelaatu 

täyttäisi mahdollisimman tarkoin lopputuotteen valmistajan ja käyttäjän tarpeet, 

on edellytyksenä ketjun kaikkien toimijoiden välillä yhtäläiset arviointikriteerit 

ja mittayksiköt (Kymäläinen 2003, 28). Kymäläinen (2003, 29–30) on tarkastellut 

raaka-aineen laatua ja käyttötarkoitusta kolmesta eri näkökulmasta: tarvelähtöinen, 

tuotantolähtöinen ja määrittelemätön laatu. Tarvelähtöinen laatu perustuu raaka- 

aineen vastaanottajan määrittämiin laatuominaisuusvaatimuksiin, jolla pyritään takaamaan 

raaka-aineen soveltuvuus tuotteen toimivuuteen. Tuotantolähtöisessä näkökulmassa 

raaka-aineen tuottaja pyrkii jalostamaan erilaisia ja erilaatuisia fraktioita 

ja tuoton maksimoimiseksi määrittämään niille eri hinnat ja kohdennetut käyttökohteet. 

Kymäläisen (2003, 30) mukaan ihanteellisinta olisi, että sekä tarve- että tuotantolähtöisyys 

kohtaisivat, jolloin raaka-aineen vastaanottaja saisi oikeanlaatuista 

raaka-ainetta ja tuottaja tuottamansa raaka-aineen kohdennettua mahdollisimman 

tarkoin oikeisiin kohteisiin. Tämän toteutuminen edellyttää kuitenkin tuotannon 

kannattavuutta, jolloin sekä asiakkaan että tuottajan tarpeet kohtaavat kilpailukykyisesti. 

Määrittelemätön raaka-aineen laatu voi olla joko tuotanto- tai tarvelähtöistä, 

jossa se ohjataan olemassa olevaan käyttötarkoitukseen tai tuotesovellukset ovat vasta 

varhaisessa kehitysvaiheessa. 

arvot 

Tulevaisuuteen suuntautuvassa tutkimuksessa merkittävänä tekijänä ovat myös tutkijan 

arvot, jotka motivoivat toimintaa ja määrittävät haluttavaa tulevaisuutta. Arvot 

ovat harvoin yhteismitallisia, vaan ne esiintyvät eri arvojärjestelmien osina suhteessa 

eri elämismaailmoihin. Relativismissa arvoja pidetään perimmältään konstruoitujen 

todellisuuksien, elämismaailmojen subjektiivisina tunteenilmaisuina, jotka eivät ole 


35

36 

objektiivisesti arvioitavissa tai systemaattisesti vertailtavissa. Sen sijaan tulevaisuudentutkimuksessa 

käytetyssä Bellin ja Leen mallissa arvot kytkeytyvät todellisuuteen 

ja ovat osittain objektiivisia, joten niitä voidaan tarkastella systemaattisesti ja 

kriittisesti. Jotta arvoväitteitä voidaan käyttää, on ne osoitettava objektiivisesti varteenotettaviksi, 

viittauksellisesti ja kausaalisesti asiaankuuluviksi, kausaalisesti riippumattomiksi 

ja empiirisesti testattaviksi. (Kamppinen, Malaska & Kuusi 2002, 38, 

41–42, 45–48.) 

Tämän tutkimuksen taustalla vaikuttaa ympäristömyötäinen arvomaailma, jolla 

tarkoitetaan ympäristönäkökohdat huomioonottavaa toimintaa. Ympäristökysymykset 

nähdään kokonaisvaltaisena ajatusmallina, ei vain ympäristövaikutuksina luonnon 

ekosysteemeihin. Ympäristö ei ole pysyvä olotila, objekti, vaan jatkuvassa muutostilassa 

niin ajasta kuin tarkastelunäkökulmasta johtuen. Ympäristö laajempana käsitteenä 

sisältää tässä yhteydessä ihmisten elinpiirin, joka kattaa niin luonnon- kuin 

kulttuuriympäristönkin. Ihmisen tulee huomioida itsensä osana ympäristöään jatkumossa, 

jossa luonnon järjestelmillä on merkittävä osa, ei vain luontoa hyödyntävänä 

yksilönä. Vastuu ympäristön hyvinvoinnista on kaikilla ja erityisesti tuotesuunnittelijan 

tulee toimillaan vähentää ympäristön jatkuvaa kantokyvyn ylittymistä. 

Ympäristömyötäinen arvomaailma on yläkäsitteenä kestävän kehityksen periaatteelle, 

jossa taloudellinen sekä sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys ovat Suojasen 

mallin (2001, 11, 19) mukaisesti alisteisia ekologiselle kestävyydelle. Tavoitetilana on 

ekologinen kestävyys, mikä tarkoittaa luonnon tasapainon säilyttämistä turvaamalla 

sen monimuotoisuus ja samalla edistää kestävän kehityksen kaikkien osa-alueiden 

toteutumista. Ympäristönäkökohtien ja muotoilun integroimisella kokonaisajatteluun 

pyritään materiaalisen kasvun sijaan kehittämään ratkaisuja, joissa ekstensiivisen 

kasvun sijaan painotus on intensiivisessä kasvussa. Siinä kasvu perustuu tehokkuusajatteluun, 

jossa ekotehokkuutta parannetaan lisäämättä työvoiman tai materiaalien 

käyttöä. (Hietanen & al. 2003, 414.) Tuotekehitykseen suuntautuneessa muotoilututkimuksessa 

eri arvoalueiden liittämiseksi yhteen tarvitaan niin luonnon- kuin 

kulttuuritieteellistäkin tietoa havaintojen jäsentäjänä ja kontekstina. Ympäristöarvot 

ohjaavat kokonaistarkastelua ja nivoutuvat kokonaisuuteen: eettisinä kysymyksinä 

ympäristövaikutukset, pragmaattisuutena ja funktionaalisuutena käyttökelpoisuus, 

toimivuus ja tehokkuus sekä talouteen liittyvänä kestävyys ja materiaalitehokkuus. 

Tuotteistamisessa myös esteettiset ominaisuudet tulee nähdä yhtenä laatuominaisuutena. 

(Sepänmaa 1991, 64.) Arvojen synteesistä muodostuu periaatepäätökset halutusta 

tulevaisuudesta, mikä ohjaa tehtäviä valintoja ja määrittää tutkijan roolia. 



2 runKoKuidut hamppu 

Ja peLLava 

Runkokuidut hamppu ja pellava ovat maapallon vanhimpia kuitukasveja. Välimeren 

alueella tehtyjen arkeologisten hautalöydösten perusteella pellavasta on kudottu kankaita 

jo noin 7000 vuotta sitten. Nykyisin viljeltävän pellavan Linum usitatissimumin 

viljely alkoi Lähi-idässä, nykyisin Irakin alueella jo 5000 eaa. Erityisesti Egyptissä 

pellavaa käytettiin yleisesti vaatetuksessa ja purjeissa 400-luvulta eaa. lähtien. Tuolloin 

pellavan viljely oli jo levinnyt ympäri maailmaa Eurooppaan, Pohjois-Afrikkaan ja 

Aasiaan. (Salmon-Minotte & Franck 2005, 94; Wilson 1979; 11, Barber 1990, 12.) 

Hamppu on todennäköisesti kotoisin alun perin Keski-Aasiasta ja kasvitieteilijät 

uskovat hampun levinneen Eurooppaan, Tiibetiin ja Kiinaan jo nuoremmalla kivikaudella. 

Kiinasta löydettyjen hamppukankaista tehtyjen vaatteiden arvioidaan 

olevan noin 6000 vuoden ikäisiä. Hamppua käytettiin yleisesti 1000–1500 vuotta 

eaa. Kiinassa ja Intiassa. Euroopassa hampun viljely on lähtöisin 400-luvulta eaa. 

Välimeren alueen pohjoispuolilta, pääasiassa Kreikasta (Barber 1991, 16–17; Haudek 

& Viti 1978, 141). 

Suomessa varhaisimmat tekstiililöydöt ajoittuvat nuoremmalle rautakaudelle. 

Pellavan ja hampun viljelyn kukoistuskausi ajoittuu 1700-luvun alkupuolelle, jolloin 

valtio pyrki edistämään viljelyä erilaisin tukimuodoin ja tuontikielloin. 1700luvun 

lopulla alkoi kuitukasvien viljelyn taantuma, jolloin Suomessa turvauduttiin 

suurtuottajamaiden halvempaan ja tasalaatuisempaan raaka-aineeseen sekä puuvillaan. 

Sotien aikana pellavan ja hampun viljely elpyi uudestaan ja pellavan viljelyala 

kohosi yli 10 000 hehtaariin, 1950-luvulla se väheni 1000 hehtaariin ja 1970-luvun 

alussa tilastoitiin enää runsaan yhden hehtaarin viljelyala (Luostarinen 1998, 

11). Todennäköisesti viljelyä oli enemmänkin, mutta ainoastaan kotitarvekäyttöön. 

Aina 1950-luvulle asti runkokuiduilla oli merkittävä osuus paikallisesti tuotettavina 

kuituina, mutta tekokuitujen keksiminen 1950-luvulla romahdutti kotimaisten 

kuitukasvien teollisen hyödyntämisen lopulta kokonaan. Nykyisin tärkeimmät pitkän 

pellavakuidun tuotantoalueet ovat Euroopassa Pohjois-Ranskassa, Belgiassa ja 

Alankomaissa, joissa tuotetaan pääasiassa hienoja aivinakuituja sekä entisissä Itä- 

Euroopan maissa Valko-Venäjällä ja Venäjällä sekä Kiinassa ja Egyptissä (Salmon- 

Minotte & Franck 2005, 95). 

Pellavan ja hampun käyttö on perustunut vuosituhansien takaiseen löydökseen: 


37


38 



kasvin varressa kehittyviin muotituotteet erityisen lujiin kuitukimppuihin. hienot langat Raaka-aine soveltui laaja-alaisesti 

eri käyttökohteisiin niin käyttötekstiilien kodin tekstiilit kuin teknistenkin tekstiilien 

vaatetus 

raaka-aineeksi. Erityisesti kosteutta hyvin kestävänä runkokuidut karkeat olivat edistämässä 

langat 

suodattimet 

kauppamerenkulun syntyä, sillä vasta pellavasta kudotut purjeet ja 

matot 

high-tech - 

hampusta punotut 

köydet mahdollistivat komposiitit valtameripurjehdukset. (Fröier 1960, 12, 84; Haudek & Viti 


1978, 122–123, 141.) 

autojen sisäosat 

taimiruukut 

geotekstiilit 

paperi 

peLLavan JaTekniset hampun sovellukset Tekstiilituotteet viLJeLyaLoJen Kehitys 

Kuva 2. Pellavan ja hampun viljelyalat maailmassa 2001–2005 (FAOSTAT 2006) 

Kuva 2. Pellavan ja hampun viljelyalat maailmassa 

2001–2005 (FAOSTAT 2006) 

2 runkokuidut hamppu ja pellava 

Tekstiilituotteet 

Eri runkokuitutuotteiden taloudellisen arvon suhde massatuotantokapasiteettiin (Kessler, Kohler & 

1999, 3) 

Verrattaessa pellavan ja hampun viljelyalojen Massatuotantokapasiteetti 

kehitystä maailmassa vuosina 


muotituotteet 2001–2005 (kuva hienot 2), voidaan langat todeta hampun osuuden olevan varsin marginaalinen. 

Kuva 1. Eri runkokuitutuotteiden kodin tekstiilit taloudellisen arvon suhde massatuotantokapasiteettiin (Kessler, Kohler & 

Esimerkiksi vuonna 2005 kuituhamppua viljeltiin noin 52 000 hehtaarilla, josta kuitusaanto 

Tubach 1999, 

oli noin 

3) 

vaatetus 

70 000 kg. Samana karkeat vuonna langat hampun siementä tuotettiin 1,9 mil- 

suodattimet 

matot 

high-tech joonaa - tonnia. Kuitupellavan tuotantoalat ovat maailmanlaajuisesti pysyneet varsin 

komposiitit 


autojen sisäosat 

taimiruukut 

geotekstiilit 

paperi 

Tekniset sovellukset 

Massatuotantokapasiteetti 

vakaina tarkastelussa olevan viiden vuoden jaksolta ollen noin 500 000 ha ja tuotto 

lähes 900 000 tonnia kuitua vuosittain. Öljypellavan tuotantoalat ovat vaihdelleet 

vuoden 2001 2,6 miljoonasta hehtaarista vuoden 2005 3,1 miljoonan hehtaarin 

välillä. Öljypellavan päätuotteena saatavan siemenen tuotanto vuonna 2005 oli yli 

142 000 tonnia. (FAOSTAT 2006.) Potentiaalista kuituraaka-ainetta öljypellavan 

sivutuotteena syntyi karkeasti arvioiden yli 550 miljoonaa tonnia, joka jäi lähes kokonaan 

hyödyntämättä 20 . 

Suomessa kuitupellavan ja -hampun viljelyalojen muutokset ovat olleet suuria 

vuosina 1996–2005 (kuva 3). Suuret vaihtelut vuoteen 2000 asti johtuivat EU:n 

tukijärjestelmästä, jolloin tuki perustui viljeltyyn pinta-alaan. Tästä aiheutui keinottelumielessä 

harjoitettua viljelyä. Vuonna 2001 tukijärjestelmä muuttui, jolloin 

tuki perustui satomäärään ja lisävaatimukseen kuidun erottamiseen päistäreestä. 

Kuitenkaan tuen saanti ei edellyttänyt velvoitetta varsinaisesta jatkojalostuksesta 

teollisuuden raaka-aineeksi. Vuodesta 2001 lähtien kuitupellavan ja hampun viljely 

on vähentynyt vuosittain. Molempia viljeltiin vuonna 2005 noin 60 hehtaarin alueella 

ja nekin alat olivat jakautuneet useammalle viljelijälle. Vuonna 2006 kuitupellava 

ja -hamppu sekä öljypellava ja -hamppu liitettiin peltokasvien tuotantosidonnaiseen 

suoraan tukijärjestelmään (Hakuopas 2007). Nykytasolla kuitupellavan ja hampun 

viljelyllä Suomessa ei ole todellista merkitystä mahdollisina teollisuuden raaka- 

aineina. Sen sijaan öljypellavan kysyntä tullee kasvamaan muun muassa funktionaalisten 

elintarvikkeiden raaka-aineina (Kortesmaa & al. 2005, 11; Oilseed Flax 

Straw Management 2004, 1). Suomessa vuonna 2005 öljypellavan viljelyä tilastoitiin 

1 782 ha, josta potentiaalisella 10 % kuitusaannolla saataisiin yli 500 000 kg kuitua. 

Suomessa on useita öljypellavan siemeniä jalostavia yrityksiä, esimerkiksi Elixi Oil Oy 

ja Oy Linseed Protein Finland Ltd, jotka molemmat ovat panostaneet tuotekehitykseen 

ja tutkimukseen öljypellavan siementen eri ainesosien käytöstä funktionaalisissa 

elintarvikkeissa. Linseedin tuotteet ja valmistusteknologia on kehitelty koetehtaalla, 

ja varsinainen tuotanto alkoi vuoden 2007 lopussa Kauhavalle valmistuvassa tuotantotilassa. 

Pellavan siemenet yritys hankkii sopimusviljelijöiltä ja tarkoitus on kasvattaa 

viljelyalaa lähivuosina 1 200 hehtaariin. (Palm 2007, B9.) 

20 Arviossa on käytetty 1 800 kg keskimääräistä korsisatoa/ha ja 10 % kuitupitoisuutta. 


3

40 

Kuva 3. Vuosiluvut suoraan! 

Pinta-ala [ha] 

2 500 

2 000 

1 500 

1 000 

500 

0 

1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 

Kuva 3. Pellavan ja hampun viljelyalat 

Suomessa 1996–2005 (TIKE 2006) 

Kuva 4. A: 

EI: pintakerros l. cuticula, päällyskerros 

l. epidermis ja 

hamppu- Ja peLLavaKasvit 

cortex 

Hamppu (Cannabis sativa L.) ja pellava (Linum usitatissimum) ovat yksivuotisia run- 

VAAN ko- eli niinikuitukasveja, rivitys: kuten myös juti, gensitra, rami, sunn ja nokkonen. Muista 

runkokuiduista poiketen kuitupellava, hamppu ja nokkonen kasvavat myös Suomessa 

hampun viljelyalat pintakerros aina Suomessa 63–64 leveyspiirille 1996–2005 l. cuticula (TIKE asti suhteellisen 2006) vaatimattomissa olosuhteissa, sen sijaan öljypellava 

menestyy vain Suomen eteläosissa. Euroopassa on pitkät perinteet kui- 

päällyskerros tulajikkeiden viljelystä l. epidermis ja jatkojalostuksesta. Sen sijaan muualla, lämpimämmillä 

ilmastovyöhykkeillä on viljelty ensisijaisesti öljylajikkeita. (Klemola & al. 2005, 6; 

ja cortex Luostarinen 1998, 10; Vaarna 1965, 141.) 

Pellavaa ja hamppua viljellään eri käyttötarkoituksiin. Pellavasta on jalostettu 

erikseen siementen tuotantoon soveltuva öljypellava, saman kasvin muunnoksena 

sekä kuitua että öljyä tuottava kombipellava (dual-purpose flax) sekä kuitupellava. 

Kuva 11. Kuvateksti lähemmäs kuvaa! 

Öljypellava on voimakkaasti haaroittuva, jonka kylvösiemenen tarve on 60–80 kg/ha 

ja kokonaispituus 40–80 cm. Kuitupellavan viljelyssä tavoitteena on haarautumattomat, 

tiheät kasvustot, joiden kylvössä siementen tarve on 130–150 kg/ha ja kasvien 

kokonaispituus 60–150 cm. Kombipellavan kokonaispituus on 100–105 cm. 

Kuva 18: x-akselilla Finola/luomu - 

03 ja 

Finola/luomu - 


hampun korren ja kuitukimpun rakenteen periaate: A. korren poikkileikkaus; B. kuitukimpun 

04 

Kuitupellava 

Öljypellava 

Hamppu 

Muu hamppu 

Kuitupitoisuudet korsimassasta ovat öljypellavalla n. 15–20 % ja kuitulajikkeilla 

n. 22–30 %. (Haudek & Viti 1978, 125; Klemola 1991, 2; Sankari 2000b, 60.) 

Suomessa kuitupellavan kokonaisvarsisato on 4000–6000 kg/ha, josta siementen ja 

akanoiden osuus on noin 25 % ( Järvenpää 2000, 15, 17). Öljypellavalla siementen 

tuotto hehtaarilta on 1500–2000 kg ja korsien noin 1800 kg (Pasila & al. 1998, 14). 

Hamppua on viljelty saman kasvin eri muunnelmina joko kuitu-, öljy- tai lääkekasvina. 

Hampun luokitteluperiaatteet vaihtelevat eri lähteissä muun muassa alkuperän 

tai kasvisuvun mukaan, mutta yleisesti on hyväksytty öljy- ja kuituhampun 

(industrial hemp) kuuluminen Cannabis Sativa -sukuun (Sankari 2000b, 9). Hampun 

viljelyn ja tuotteistamisen kielteisyyteen on vaikuttanut joidenkin lajikkeiden lehtien 

ja kukkien sisältämä psykoaktiivinen huumaava aine delta-9-tetra-hydrokannabinoli 

(THC). Hampun viljelyn lisäämisen eräänä esteenä onkin riittävän luotettavien ja 

yksinkertaisten THC-pitoisuuden testausmenetelmien puute, sillä kasveja ei voi tunnistaa 

ulkonäön perusteella (Holmes 2005, 69; Struik & al. 2000, 108). EU:n alueella 

viljeltävien teollisten öljy- ja kuitulajikkeiden THC-pitoisuuden ylärajaksi on 

määritelty 0,2 % (EYVL 2000, 14), jolloin ne eivät sovellu huumausaineeksi eivätkä 

lääketeollisuuden raaka-aineeksi. 

Hamppu on lyhyen päivän kasvi, jonka kukinta perustuu päivän pituuden lyhenemiseen. 

Suomessa kasvukauden pitkä valoisuus lisää kasvin kuitupitoisuutta, mutta 

haittaa kukkimista ja siten estää siementen kehittymisen 60º leveyspiiriä pohjoisempana. 

Siementuotannon sijaan kasvi jatkaa kasvuaan pakkasista huolimatta yleisemmillä 

EU:n hyväksymillä kuituhamppulajikkeilla. Kuituhampun korsisato Suomessa 

on n. 6000 kg kuiva-ainetta hehtaarilta, josta kuitujen osuus on n. 20 %, mikä on 

selvästi Keski-Euroopan satoja alhaisempi. (Sankari 2000b, 29, 53, 60–61.) Finolalajike 

21 (ent. FIN-314) on Suomessa kehitetty aikaisin kukkiva kaksikotinen lajike, 

josta saadaan keskimäärin 1700 kg/ha siementä 60º leveyspiirin pohjoispuolella. Se 

kasvaa noin 150 cm:n pituiseksi ja sen kuitupitoisuus on noin 15 %. Finolan kuidut 

ovat pääasiassa primäärikuituja, minkä takia kuituaines on kokonaisuudessaan muihin 

hamppulajikkeisiin verrattuna pehmeämpää (Callaway 2002, 107–109). 

Hampusta saatava kuituaines on lähtökohdiltaan pellavaan verrattuna epähomogeenisempi. 

Hamppu on luontaisesti kaksikotinen, jolloin eri aikaan tuleentuvat 

hede- ja emikukinnot ovat eri kasveissa. Nykyisin EU:n alueella viljellään pääsääntöisesti 

siementen tuottajien keinotekoisesti aikaan saamia yksikotisia lajikkeita. Näissä 

21 Finola-lajike on hyväksytty ensimmäisen kerran EU-tukiin oikeuttaviin kuiduntuotantoon sallittuihin 

hamppulajikkeisiin markkinointivuonna keväällä 2004/2005 (EUVL 2004, 56). 


41

42 

hede- ja emikukinnot ovat samassa kasvissa, jolloin tuleentuminen on tasaisempaa 

(Struik & al. 2000, 108; Sankari 2000b, 12). Kaksikotisissa kasvustoissa kuitusaannot 

ovat olleet suurempia, mutta hede- ja emikasvien eriaikainen tuleentuminen aiheuttaa 

jo korjuuvaiheessa suurta kuituominaisuuksien laatuvaihtelua hedekasvien 

kestäessä heikommin prosessointia. Suuret hehtaarisadot lisäävät laadun vaihteluita, 

kuitulujuuksien heikentymistä ja kuituhienouden alenemista (Sponner & al. 2005, 

180). Lajikekohtaisten erojen lisäksi myös saman sukuisten kasvien välillä on suuria 

vaihteluita, sillä suurimmat kasvit tukahduttavat tai hidastavat pienempien kasvua 

lisäten näin laadunvaihtelua samalla viljelmällä (Struik & al. 2000, 108). Toisaalta 

Suomessa kaksikotisilla lajikkeilla on saatu parempia kuitusaantoja ja kuitujen laatuominaisuuksia 

yksikotisiin verrattuna, koska kasvukauden valoisuus hidastaa sekä 

hede- että emikasvien kypsymistä (Sankari 2000b, 12). Ongelmana on EU:n säädösten 

määräämä kasvuston korjuuajankohta, joka voidaan tehdä Maa- ja metsätalousministeriön 

luvalla vasta, kun koko maan kasvustoista on tehty THC-pitoisuuden 

tarkastukset. THC-tarkastukset aloitetaan 20 vuorokautta emikasvien kukinnan 

alkamisesta, milloin hedekasvit alkavat jo tuleentua (EUVL 2004, 53). Tämä estää 

korjuun silloin, kun kuitulaatu olisi optimaalinen ja kasvuston korjuu siirtyy myöhäiseen 

syksyyn. Tällöin ilman kosteuspitoisuus on korkeimmillaan, mikä vaikeuttaa 

korjuuta (Sankari 2000b, 53). 

runKoKuituJen tutKimus 

Teollistumisen aikakaudella juuri tekstiiliteollisuus oli edelläkävijänä tekniikan ja 

tutkimuksen kehittämisessä. Tutkimusta on tehty pääasiallisesti tiedekorkeakoulujen 

ja tutkimuslaitosten tekstiilitekniikkaan erikoistuneilla osastoilla kiinteässä yhteistyössä 

tekstiiliteollisuuden kanssa. (Gale & Kaur 2002, 167–169.) Tutkimuksen 

päätehtävänä oli palvella kehittyvän teollisuuden tarpeita, mikä ohjasi tutkimuksen 

suuntaa. Myös runkokuitujen tutkimus liittyi kiinteästi teollisuuden tarpeisiin. 

Runkokuitujen tuotannolla on ollut laajasti paikallista merkitystä eri puolilla 

maailmaa, koska runkokuituja on viljelty ja viljellään yhä kaikissa maanosissa. 

Merkityksellistä on, että niin viljely kuin jalostusmenetelmät ovat yhä kaikkialla varsin 

yhdenmukaisia. Tutkimuskohteina ovat olleet raaka-aineen fysikaaliset ja kemialliset 

ominaisuudet sekä langan ja kankaan valmistuksen tuotantotavat. Keskeinen 

tutkimusongelma on ollut tutkia ja kehittää yksittäisiä työvaiheita pitkän kuidun jalostamiseksi 

langaksi vaatetus-, sisustus- ja teknisiin tekstiileihin. Nykyään euroop- 


palainen tekstiilikuitujen tutkimus on painottunut kuituteknologian erityissovelluksiin, 

esimerkiksi plasma- ja entsyymiteknologiaan, älykkäisiin ja funktionaalisiin 

materiaaleihin. Kuitenkin jatkuva maailman väestön lisääntyminen ja sitä seuraava 

kulutuksen kasvu asettavat haasteita myös perustekstiilien raaka-aineiden kehittämiseen 

ympäristöasiat huomioiden. 

Runkokuitujen tutkimusmenetelmät ja jalostustavat ovat vakiintuneet vuosituhansien 

aikana, mikä heijastuu myös pitkällä aikavälillä julkaistuissa runkokuituja 

käsittelevässä kirjallisuudessa. Yhä ajankohtaisena perusteoksena voidaan pitää vuodesta 

1904 lähtien julkaistua yhdysvaltalaista Mauersbergerin toimittamaa käsikirjaa 

Matthews’ Textile Fibres 22 , jossa on käsitelty varsin yksilöidysti sekä hampun 

että pellavan kasvimorfologia, viljely, liotus eri muodoissaan, tuotantotilastot, mikroskooppikuvat, 

fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet sekä jalostus ja käyttökohteet. 

Tekstiilialan oppikirjat ja käsikirjat käsittelivät runkokuituja laajasti ja yksityiskohtaisesti 

aina 1950-luvulle saakka, kunnes tekokuitujen ja puuvillan merkittävyys 

kasvoi sekä tekstiilien tutkimus- että käyttökohteena. Pääsääntöisesti pellavakuitua 

on käsitelty laajasti vielä nykyäänkin, koska muoti tuo sen aika ajoin suosituksi. Sen 

sijaan hampun käyttö tekstiilikuituna nähdään marginaalisena. Hamppuun liittyvät 

negatiiviset assosiaatiot johtuvat sen käytöstä huumaustarkoituksiin (Hofer 1985, 

65). Tekstiilikäytäntöjen muuttumattomuutta viljelystä kehruuseen kuvastaa parhaiten 

kuituja tekstiilikäsikirjojen tapa käsitellä runkokuituja ja niiden jalostusta. Erot 

pellavan käsittelystä ja kehruusta ovat varsin vähäiset tarkasteltaessa Mauersbergin 

toimittamaa käsikirjaa (1947) sekä Franckin (2005) toimittama Bast and Other Plant 

Fibres ja Lordin (2003) Handbook of Yarn Production. Nykyisin käytössä olevat pellavan 

ja hampun kehruumenetelmät perustuvat pääasiassa 1800-luvulla kehitettyihin 

käsiteollisiin menetelmiin. 

1980-luvulta lähtien on etsitty korvaavia raaka-aineita muun muassa lujitekuiduiksi 

komposiitteihin, jolloin runkokuidut ovat nousseet uudelleen tutkimuskohteiksi. 

Samalla perinteisten tekstiilialan tieteellisten sarjajulkaisujen, kuten Textile 

Progress ja Textile Research Journal rinnalle ovat yhä enemmän nousseet luonnontieteelliset 

artikkelijulkaisut, kuten Journal of Polymers and the Environment, Biosystems 

Engineering, Industrial Crops and Products, Composites Science and Technology ja 

Bioresource Technology. Uusimmissa tieteellisissä artikkeleissa on yhä yksityiskohtaisempaa 

tietoa mittausmenetelmien kehittyessä, mutta jalostus tekstiilikuiduksi pe- 

22 Mauersbergerin toimittamaa käsikirjaa Matthews’ Textile Fibres on julkaistu vuodesta 1904 lähtien. Tässä 

tutkimuksessa on käytetty vuoden 1947 uudistettua 5. painosta. 


43

44 

rustuu pääasiassa yksittäisten jalostusvaiheiden tutkimukseen. Yhtenä keskeisenä 

tutkimusalueena on eri liotusmenetelmien kehittäminen ja niiden vaikutus kuituominaisuuksiin. 

(Hann 2005, 36–37.) Kokonaisuutta laajimmin ja varsin kattavasti 

on käsitelty vuonna 1994 julkaistussa Euroopan komission raportissa (EUR 1601) 

Industrial Fibre Crops,- Increased Application of Domestically Produced Plant Fibres 

in Textiles, Pulp and Paper Production, and Composite Materials (Dam & al. 1994). 

Julkaisu on laaja yleiskatsaus eri käyttösovelluksien mahdollisuuksista, markkinoista 

ja tutkimustarpeesta sekä jalostuksen ongelmista. Kartoitus on yhä ajankohtainen, 

tosin monilta osin tulevaisuuden näkymät ovat EU:n alueella heikentyneet muun 

muassa korkeiden työvoimakustannusten takia. Hann (2005) on tarkastellut viimeisten 

viidenkymmenen vuoden ajan kuitupellavasta tehtyä tutkimusta ja kehitystyötä. 

Julkaisussa käsitellään pellavan perustutkimusta, alkutuotantoa, liotusta, jalostusta, 

kehruuta, värjäystä, kudontaa sekä viimeistyskäsittelyjä. Tutkimuksen lisääntymistä 

kuvaa myös se, että väitöskirjan tekemisen aikana vuodesta 2001 lähtien runkokuituihin 

liittyvien tieteellisten julkaisujen määrä on moninkertaistunut. Huomionarvoista 

on kuitenkin, että tutkimus on pääsääntöisesti luonnontieteellistä. Se nojautuu pitkälti 

Kuhnin määrittelemään normaalitutkimuksen piiriin, jossa on vakiintuneet, 

koulutuksen ehdollistamat teoriat, menetelmät ja standardit. 

Pellavan ja hampun tutkimusta ja tuotekehitystä on tehty myös useissa kansallisissa 

ja kansainvälisissä verkostohankkeissa. IENICA-projekti (Interactive European 

Network for Industrial Crops and their Applications) on Euroopan komission tutkimusjohdon 

rahoituksella vuosina 1997–2004 toteutettu verkostoitumisprojekti, joka 

pyrki yhdistämään kasviperäisten, uusiutuvien materiaalien parissa työskenteleviä 

eurooppalaisia itsenäisiä tutkimusorganisaatioita, yrityksiä ja hankkeita. Verkoston 

keskeinen tavoite oli kehittää tuotantoketjun kaikkien toimijoiden välistä yhteistyötä 

lisätä non food -kasvien markkinaorientoitumista, teknologian siirtoa sekä kehittää 

kestäviä ja taloudellisesti kannattavia tuotteita. (Holmes 2005, 7.) IENICA on järjestänyt 

useita teollisuuspainotteisia seminaareja sekä julkaissut laajat kokonaisraportit 

vuosina 2000 ja 2005. Keskeinen tiedotuskanava on ollut projektin oma internetsivusto 

(http://www.ienica.net), jossa on vapaasti hyödynnettävissä seminaariesitelmät 

ja raportit sekä erikseen toimitetut erikoisraportit, kuten esimerkiksi Study On 

Markets and Prices for natural Fibres (2000) ja Fibre Facts - A Framework for buyers and 

sellers of flax and hemp fibres within the EU (Karus, Kaup & Lohmayer 2004). 

Suomessa on runkokuituja ansiokkaasti tutkittu muun muassa Helsingin yliopiston 

Agroteknologian laitoksella, jossa eräänä keskeisenä tutkimuskohteena on ollut 

eri korjuu- ja jakeistusmenetelmien vaikutus kuidun loppukäyttöön. Laitoksella on 


tehty useita runkokuituihin liittyviä opinnäytteitä, esimerkiksi väitöskirjat öljypellavan 

ja kuituhampun laadusta (Kymäläinen 2004; Nykter 2006) sekä kevätkorjuuseen 

perustuvasta Dry-line -menetelmästä (Pasila 2004). Agroteknologian laitos on ollut 

myös yhtenä koordinaattorina Helsingin yliopiston Länsi-Uudenmaan Koulutus- 

ja kehittämiskeskus Palmenian ja JAKKin 23 ohella Suomessa vuosina 2002–2005 

toteutuneessa kansallisessa Agrokuituverkosto-hankkeessa. Agrokuituverkoston tavoitteena 

oli luoda laaja ja monipuolinen tutkijoiden, viljelijöiden ja jatkojalostajien 

yhteistyöfoorumi, joka verkostomaisella toiminnalla kehittää ja testaa uusia tuotteita 

ja toimintatapoja palvellen koko alan toimijoita. (Kortesmaa & al. 2005, 14–15.) 

Verkoston keskeisinä toimintatapoina olivat viljelijöiden koulutustapahtumat, seminaarit 

ja osahankkeet. Aiheina olivat muun muassa öljypellavan siemenet ja sen 

laatuun ja viljelyyn liittyvät kysymykset sekä luonnonkuitulujitteiset muovikomposiitit 

eri tuotesovelluksissa. Kuituihin liittyviä osahankkeita toteutettiin useita käsitellen 

esimerkiksi kuidun laatua, neulaamalla valmistettujen pellava- ja hamppuhuopien 

käyttöä taimikauluksina ja kasvualustoina sekä kirjoittajan oma käytännön 

pilot-hanke: Keväällä korjatun kuituhampun ja -pellavan jalostus tekstiilikuiduksi. 

(Kortesmaa & al. 2005, 25–39.) 

raKenne 

Kuitukimput 

Runkokuidut saadaan kuitukasvien varresta, jossa ne toimivat tukirakenteena kasvin 

kuorikerroksen alla. Pellavan ja hampun poikkileikkaukset ovat rakenteeltaan 

samankaltaiset, mutta hampun varren poikkileikkauksen halkaisija on selvästi kookkaampi, 

keskimäärin 4–10 mm kasvin korkeuden ollessa 1,5–2,5 m ja 20–25 mm yli 

3 m:llä kasveilla, kun pellavan halkaisija on 1–3 mm (Salmon-Minotte & Franck 

2005, 97; Sponner & al. 2005, 179). Kasvien varren pintaa suojaa kuivumiselta vahapintainen 

pintakerros, cuticula (kuva 4A.) Sen alla on yhden solun paksuinen 

pintakerros, epidermis, jonka avulla kasvi hengittää ja säätelee veden haihtumista. 

Klorofyllipitoinen solukerros, cortex on epidermiksen alla oleva väriaineita ja pektiinejä 

sisältävä kerros. Kuidut kehittyvät korressa ulommaisen kuoren ja puumaisen 

osan, päistäreen välissä muodostaen kuitukimppuja. Hienosoluisessa kuorikerroksessa 

sijaitsee 20–40 kuitukimppua. Kuitukimput koostuvat yksittäisistä peruskuiduista 

23 ent. Jalasjärven Ammatillinen Aikuiskoulutuskeskus 


45

46 

eli soluista, joita pitää yhdessä keskilamellissa pääasiassa pektiinistä muodostunut 

liima-aine (kuva 4B). Samalla pektiinit kiinnittävät kuitukimput viereiseen puukerrokseen. 

Puukerroksen lyhyet, paksut ja vahvaseinäiset puusolut antavat kasville mekaanista 

tukea. Puukerroksen sisimmässä osassa, ydinkerroksessa ydinsolut ovat harvaan 

järjestyneitä. Lumen on ydinkerroksen ympäröimä korren keskellä oleva ontelo 

(kuva 4A). (Haudek & Viti 1978, 125, 143; Salmon-Minotte & Franck 2005, 97–98; 

Sankari 2000b, 14–16; Sponner & al. 2005, 181–183.) 

A. PELLAVA 

B. 

kuorikerros 

kuitukimput 

ontelo l. lumen 

ydinkerros 

puukerros 

peruskuidut 

keskilamelli 

HAMPPU 

pintakerros l. cuticula 

päällyskerros l. epidermis 

ja cortex 

primäärikuitukimput 

sekundäärikuitukimput 

peruskuidut 

keskilamelli 

Kuva 4. Pellavan ja hampun korren ja kuitukimpun rakenteen periaate: A. korren poikkileikkaus; 

B. kuitukimpun poikkileikkaus 

Kuitukimput kasvavat kuorikerroksessa puumaisen osan ympäri kiertyen koko kasvin 

pituisina jakaantuen kasvin haarautuessa 24 (Kuusinen 1991, 33). Pellavan kuitukimput 

ovat tasaisesti jakautuneena kasvin puukerroksen ympärille ja ne kasvavat 

toisistaan erillään säännönmukaisesti vasenkierteisesti, sen sijaan hampun kuitukimput 

kiertyvät oikeakierteisinä rungon ympäri kuituverkostona, joka on kauttaal- 

24 Tekstiilikuituja tuotettaessa käytetään yleensä määreenä kokonaispituutta, joka lasketaan juuren yläpäästä 

latvaan ja tekninen pituus mitataan juuren yläpäästä ensimmäiseen haaraan asti (Kuusinen 1991, 33). 


taan kasviliimakerroksen sisällä (Haudek & Viti 1978, 143; Salmon-Minotte & 

Franck 2005, 97; Simola 1949, 63). Hampun kuitukimppuja on vaikeampi erottaa 

varren poikkileikkauskuvassa, sillä keskilamellin osuus on pellavaa vähäisempi. 

Pellavakimpuissa peruskuidut erottuvat selvästi toisistaan (kuva 4B). (Sankari 2000b, 

15, 19.) Pääsääntöisesti tiedot koskevat pellavan kuitulajikkeita, mutta öljypellavan 

poikkileikkaus on samankaltainen (Dam & al. 1994, 59). Hampun kuitukimput ovat 

noin kolminkertaisia paksuudeltaan kuitupellavaan verrattuna ja ne ovat jakautuneet 

primääri- ja sekundäärikimpuiksi. Primäärikimput kasvavat lähinnä pintakerrosta 

(kuva 4A). Ne ovat ohuempia ja hienompia kuin puukerrosta lähellä kasvavat 

sekundäärikimput, jotka kehittyvät kasvun myöhäisemmässä vaiheessa (Sponner & 

al. 2005, 181). Pellavan kuitukimpussa on n. 20–40 peruskuitua. Hampun kokonaiskuitupitoisuudesta 

89 % on primäärikuitukimppuja, jotka muodostuvat 2–20 peruskuidusta. 

Sekundäärikuitukimppujen osuus on 11 % ja ne koostuvat keskimäärin 40 

peruskuidusta (Sankari 2000b, 60). 

Peruskuidut 

Pellavan ja hampun yksittäis- eli peruskuidut punoutuvat limittäin toisiinsa ja pysyvät 

koossa kasviliimamatriisissa olevan pektiinin avulla. Peruskuitujen ja kuitukimppujen 

väliset pektiinit poikkeavat jonkin verran toisistaan. Yksittäis- eli peruskuidut ovat 

rakenteeltaan puuvillan tavoin kerroksellisia ja yhdistelmiä pienistä spiraalimaisesti 

kiertyneistä fibrilleistä (Simola 1949, 63). Keskilamelli on peruskuitua ympäröivä 

kerros, johon hemiselluloosa ja ligniini ovat varastoituneet. Peruskuidun uloin kerros 

on ohut primäärisenä, joka koostuu ohuista, verkottuneista selluloosafibrilleistä. 

Sekundääriseinämä rakentuu kahdesta kerroksesta. Ulommassa sekundääriseinässä 

fibrillit ovat pakkautuneet tiiviisti, kun sisemmässä ne ovat löyhemmin kiinni toisissaan 

ja ovat edellisiä vahvempia. Keskeisimmät erot hampun ja pellavan peruskuitujen 

rakenteissa onkin sekundääriseinämien fibrillien kaltevuuskulmissa: pellavalla 

fibrillit kiertyvät ulommassa seinämässä kuidun pituusakseliin nähden Z-kierteisesti 

10º ja sisemmässä S-kierteisesti 5º, kun hampulla fibrillien kaltevuuskulmat ovat 

ulommassa 28º ja sisemmässä 2º oikealle. Tertiääriseinämät koostuvat ruuvimaisesti 

kiertyvistä fibrilleistä, jonka läpi muun muassa mineraalit pääsevät kulkeutumaan 

(kuva 5B). (Haudek & Viti 1978, 104, 127, 144.) 


47

48 

A. PELLAVA 

B. 

C. 


5º 

-10º 

keskilamelli 

primääriseinä 

ulompi sekundääriseinä 

sisempi sekundääri seinä 

tertiääriseinä 

solmu 

HAMPPU 

tertiääriseinä 

sisempi sekundääriseinä 2º 

ulompi sekundääriseinä 28º 

primääriseinä 


keskilamelli 

Kuva 5. Pellavan ja hampun peruskuidun rakenne: A. Kuidun päitä; B. Peruskuidun pitkittäisrakenne; 

C. Peruskuidun poikkileikkaus 

Peruskuiduissa on viivan tai x:n muotoisia solmuja eli dislokaatioita, jotka ovat epähomogeenisuuksia 

kuidun seinämissä (kuva 5A). Toisin kuin pellavalla hampun 

päät ovat tylppäkärkisiä ja ne voivat olla lisäksi haarukkamaisia tai ”silmukkamaisia”. 

(Mauersberger 1947, 317; Simola 1949, 80; Vaarna 1965, 165.) Kuitupellavan peruskuitujen 

pituuskasvu tapahtuu nopeasti 2–4 vuorokauden kuluessa kasvin varhaisessa 

kasvuvaiheessa, mutta paksuuskasvu jatkuu jopa 60 vuorokautta (Gorshokova & al. 

2003, 218–220). Peruskuidun poikkileikkauksen kasvaminen alkaa kuidun pituussuunnan 

keskikohdasta, mistä johtuu pellavakuiduille tyypillinen päiden suippenevuus 

ja teräväkärkisyys. (kuva 5A) Gorshokovan & al. (2003, 218–220) mukaan kuitupellavan 

korressa on muutoskohta, snap point, jonka alapuolella peruskuidut ovat 

saavuttaneet lopullisen pituutensa. Snap point sijaitsee 45–90 mm:n päästä latvasta. 

Peruskuitujen paksuuskasvu alkaa korren ulkoreunoilta siirtyen sisäänpäin kuitujen 

päiden tunkeutuessa kuitukimpun sisälle. Tämä aiheuttaa peruskuitujen päiden uu- 


delleensitoutumisen toisiinsa ja siten kuitukimppujen heikentymistä (Gorshokova 

& al. 2003, 220). Sen sijaan McDougallin & al. (1993, 12) mukaan peruskuitujen 

paksuuskasvu alkaa kuitukimppujen ulkoreunalta kohti sisäosia, ja siten kuitujen päät 

työntyvät kohti kuorikerrosta samalla heikentäen kuorikerroksen rakennetta. 

Pellavan peruskuitujen pituus on keskimäärin 25–40 mm ja paksuus 10–35 µm 

(Haudek & Viti 1978, 126). Hampulla primäärikuitujen pituus ja paksuus ovat lähes 

samansuuruisia kuin pellavalla, mutta sekundäärikuidut ovat lyhyempiä, ohutseinäisempiä 

ja heikompia (Sankari 2000b, 17). Booth & al. (2004, 92–93) ovat osoittaneet 

tutkimuksessaan, että kuitupellavan korren paksuus ei vaikuta peruskuitujen paksuuteen. 

Sen sijaan eri kuitulajikkeiden väliset erot olivat suuret mitattaessa peruskuitujen 

keskimääräisiä halkaisijoita, joiden jakauma oli 19–27 µm:n välillä. 

Pellavan peruskuidun poikkileikkaus on monikulmio, useimmiten 5-kulmio, kun 

hampun peruskuidut ovat soikeampia ja usein epäsäännöllisempiä (Vaarna 1965, 

145, 164–165). Kasvien kypsyysasteesta riippuen peruskuitujen onteloiden muodot 

muuttuvat kasvukauden aikana sekä vaihtelevat kasvien eri osissa. Fröierin mukaan 

(1960, 17) öljypellavan peruskuidun ontelo on ontto ja suurempi kuin kuitupellavalla. 

Hamppuun verrattuna pellavan lumen on usein pienempi ja sisältää enemmän protoplasmaa. 

(Mauersberger 1947, 317–318, 340–341.) 

KemiaLLinen Koostumus Ja ominaisuudet 

Kemiallinen koostumus 

Kuitujen ominaisuuksien luokittelussa on eri tapoja, eikä niiden määrittelyyn ole kehitetty 

standardisoituja menetelmiä. Nykyiset luokittelukäytännöt perustuvat tekstiilikuiduilta 

vaadittaviin ominaisuuksiin, jotka yleisimmin jaotellaan fysikaalisiin ja 

kemiallisiin ominaisuuksiin. Fysikaalisia kuituominaisuuksia ovat muun muassa pituus, 

paksuus, lujuus, elastisuus sekä väri ja kiilto. Kemiallisista ominaisuuksista tekstiilikäytössä 

tärkeimpiä ovat kemiallinen koostumus, eri aineiden vaikutus kuituun 

sekä värjäytyvyys. ( Jokelainen 1984, 52–53.) 

Pellava ja hamppu ovat luonnon selluloosakuituja ja ovat niin rakenteeltaan 

kuin ominaisuuksiltaankin hyvin samankaltaisia. Molemmat koostuvat pääasiassa 

selluloosasta ja hemiselluloosasta, ligniinistä, pektiineistä sekä rasvoista ja vahoista. 

Selluloosa koostuu mikrofibrillien muodostamista pitkistä molekyyliketjuista eli 

polymeereistä, jotka ovat järjestäytyneet kuidussa eriasteisesti sekä kiteytyneinä että 

amorfisina ryhminä. Kiteisissä osissa molekyylit ovat suoria ja hyvin järjestäytyneitä, 


4

50 

mikä lisää näiden alueiden lujuutta, mutta samalla vähentää niiden venyvyyttä. Sen 

sijaan amorfisilla alueilla kuidun rakenne on avonaisempi ja huokoisempi, mikä lisää 

näiden kohtien lisääntynyttä kosteudenimukykyä ja samalla kemiallisten aineiden, 

esimerkiksi väriaineiden tunkeutumista kuituun. Selluloosaa on pääasiassa soluseinämissä, 

kun taas hemiselluloosat ovat jakautuneet peruskuidun kaikkiin osiin. 

( Jokelainen 1983, 30–35; Kymäläinen 2004, 22.) Hemiselluloosan molekyyliketjut 

ovat lyhyempiä kuin selluloosan eli niiden polymeroitumisaste (DP-aste) on alhaisempi, 

mikä yhdessä suuren amorfisten alueiden osuuden kanssa nopeuttaa hemiselluloosan 

liukenemisista ja hajoamista veteen (Haudek & Viti 1978, 96). Pektiineiksi 

kutsutaan yleisesti sekä kuitukimppuja yhteen sitovia että peruskuituja toisiinsa sitovia 

liima-aineita, jotka ovat pääasiassa vesiliukoisia. Ne poikkeavat hieman toisistaan 

ja pitkiä tekstiilikuitukimppuja tuotettaessa poistetaan vain kuitukimppuja yhteen 

sitova pektiini, jolloin peruskuituja yhdessä pitävä pektiini jää jäljelle. (Mauersberger 

1947, 320.) Amorfista polymeeriä, ligniiniä on peruskuiduissa selluloosafibrillien väliaineena. 

Ligniini kertyy solukulmiin ja soluja yhdessä pitävään keskilamelliin ja 

lisää siten soluseinämän jäykkyyttä ja hidastaa kasvien mikrobiologista hajoamista. 

Vaikka pellavan ja hampun ligniinipitoisuudet ovat alhaisia, ne vaikuttavat keskeisesti 

kuidun laatuun, esimerkiksi alentamalla kuitujen valonkestävyyttä (Simola 

1949, 81). Hampun ligniinipitoisuus on pellavaa korkeampi, koska tylppäkärkisten 

peruskuitujen päiden kietoutumiseen ja toisiinsa kiinnittymiseen tarvitaan enemmän 

ligniiniä. Samalla hampun korkeampi ligniinipitoisuus vaikeuttaa jatkojalostuksessa 

kuitukimppujen ja peruskuitujen erottamista toisistaan sekä aiheuttaa hampun pellavaa 

karkeamman tunnun. Vaha-aineet ja rasvat ovat hampun ja pellavan peruskuiduissa 

jakautuneet tasaisesti peruskuituun. ( Jokelainen 1983, 56–58; Simola 1947, 

81, 88.) 

Kasvien kemiallinen koostumus muuttuu kasvukauden kuluessa ja on erilainen 

kasvin eri osissa, mikä vaikuttaa suoraan kuitujen ominaisuuksiin. Hampulla sellu- 

loosapitoisuus lisääntyy kasvun aikana kunnes lumenet ovat täyttyneet. Kukinnan 

jälkeen selluloosapitoisuuden ollessa maksimaalinen, soluseinämien ligniinipitoisuudet 

alkavat kasvaa. (Struik & al. 2000, 110.) 

Tiedot runkokuitujen fyysisistä ja kemiallisista ominaisuuksista vaihtelevat suuresti 

eri lähteissä. Koska runkokuidut ovat luonnon orgaanisia raaka-aineita, niiden 

ominaisuudet vaihtelevat muun muassa kasvupaikan ja eri lajikkeiden välillä. 

Kirjallisuuslähteissä ei ole yleensä mainittu käytettyjä kuituominaisuuksien mittausmenetelmiä 

eikä tutkittavien näytteiden kypsyysastetta ja lajikkeita, joiden välillä 

saattaa olla suurtakin hajontaa. (Franck 2005, 3; Wang & al. 2003, 664.) Tämän vuok- 


si lähtötietoja voidaan pitää vain suuntaa antavina. Taulukossa 1 käytetyt Kymäläisen 

(2004) ja Franckin (2005) tiedot ovat heidän eri lähteistä tekemiänsä koosteita, joista 

on otettu vaihteluväli pienimmästä suurimpaan. Sankarin (2000b, 48) tiedot perustuvat 

tiettyjen Suomessa kasvatettujen öljypellava- ja kuituhamppulajikkeiden mittaustuloksiin, 

joissa muista lähteistä poiketen on ilmoitettu myös tutkitut lajikkeet 

sekä käytetyt mittausmenetelmät. Koska hampun ja pellavan peruskuidut muistuttavat 

läheisesti puuvillaa, on taulukkoon koottu vertailun vuoksi myös vastaavat tiedot 

puuvillasta. 

Taulukko 1. Pellavan ja hampun peruskuitujen sekä puuvillan kemiallinen koostumus ja ominaisuudet 

ominaisuus pellava hamppu puuvilla 

kemiallinen koostumus [%]: 

selluloosa 

hemiselluloosat 

ligniinit 

pektiinit 

rasvat ja vahat 

57–85 b 

9–19 b 

2–5 b (liottamaton) 

1,8–2.0 a ” 

3,8–4,2 b (liottamaton) 

1,3–1,4 b ” 

tiheys/ominaispaino [g/cm³] 1,43–1,52 b 

1,48 e 

60 1 –67 b 

16–18 a 

3–14 b 

3–14 b 

1,0 b 

0,7 b 

1,45–1,53 b 

1,54 e 


92–95 a 

5,7 a 

- 

1,2 a 

0,6 a 

1,50–1,54 a 

1,52 e 

peruskuidun pituus [mm] 5–70 a ka. 32–33 5–60 ka. 25 a 10–56 d ka. 25 a 

peruskuidun paksuus [µm] 8–35 b , ka. 19 a 10–50 b , ka. 25–41 a 12–25 e 

kosteus [%] 12.0 e 12.0 a 7.0–8.5 e 

peruskuidun hienous [tex] 0,25–0,33 d 

0,1–0,7 b 

1,36–6,68 c 

0,3–2.0 e 

ka. 0,55 f (öljypellava) 

murtovenymä [%] 1–2,5 kuiva 

2-4 märkä 

3,5–6,8 c 

3-5 f (öljypellava) 

murtolujuus [cN/tex] 20–64 

41–67 c ( öljypellava ) 

30–60 f ( öljypellava ) 

0,25–0,38 d 

0,2–0,6 b 

1,51–5,52 c 

0,17–1,78 e 

2 kuiva 

4 märkä 

3,3–5 c 

41–61 c 

35–70 d 

0,1–0,4 a 

4,8–9,3 e 

15–50 a 

elastisuus heikko a heikko a heikko a 

a Franck 2005, b Kymäläinen 2004, c Sankari 2000b, d Haudek ja Viti 1978, 

e Van Dam & al. 1994, f Mäkinen 1998 

51

52 

Teknologiset ominaisuudet 

Tekstiilikuitujen mitattavia ominaisuuksia tarkasteltaessa on yksittäisen muuttujan 

arvo harvoin merkityksellinen, vaan kuitujen käyttömahdollisuudet muodostuvat eri 

ominaisuuksien yhteisvaikutuksesta. Kuituraaka-aineen ominaisuudet määrittävät 

pitkälti varsinaisen tekstiilituotteen käyttöominaisuudet. Yhden muuttujan ”kehnous” 

ei välttämättä estä kuidun soveltumista jatkojalostettavaksi. Toisaalta tietty ominaisuus 

voi tuoda esiin laajemminkin kuidun käytettävyyttä. Esimerkiksi kuituhienoudella 

25 ei ilmaista vain kuidun vahvuutta, vaan sen arvo kuvastaa myös kuidun 

pehmeyttä, taipuisuutta, lujuutta, joustavuutta ja kehräytyvyyttä. Pellavan ja hampun 

sovellettavuus eri tuotteiden raaka-aineeksi rakentuu tuotteiden asettamien vaatimusten 

mukaan. Tekstiilituotteiden on täytettävä lukuisia ominaisuuksia, jotta ne 

palvelisivat mahdollisimman hyvin kuluttajaa. Lindfors (2002, 15) nimeää ne teknologisiksi 

ominaisuuksiksi, koska tekstiilituotteiden materiaaliset käyttö- ja hoitoominaisuudet 

rakentuvat monipolvisten teknologisten prosessien yhteisvaikutuksesta. 

Lindfors 26 (2002, 35) ryhmittelee tekstiilituotteiden ominaisuudet käytön ja hoidon 

kannalta seuraavasti: 1) Käyttömukavuus, johon kuuluu muun muassa lämpöviihtyvyys 

ja tuntu; 2) Ulkonäön pysyvyys; 3) Käyttöturvallisuus; 4) Lujuusominaisuudet; 

5) Biologinen kestävyys; 6) Ympäristön kestävyys ja 7) Hoito-ominaisuudet. 

Keskeinen käyttömukavuuteen vaikuttava tekijä on raaka-aineen ja/tai kankaan 

tuntu, joka syntyy eri ominaisuuksien yhteisvaikutuksesta. Yksinkertaisimmillaan 

tuntu on jäykkyyttä, pehmeyttä tai kovuutta, mutta tuotteiden sähköistyvyys, joustavuus 

ja laskeutuvuus ovat tärkeitä tuntutekijöitä käyttötilanteissa. (Lindfors 2002, 

39.) Joustavuus vaikuttaa suoraan mukavuuteen, ulkonäköön ja tuotteen sopivuuteen 

eri käyttötilanteissa. Selluloosakuituina pellavan ja hampun peruskuitujen sekä 

puuvillan yleisiä ominaisuuksia ovat muun muassa hyvä imukyky, joustamattomuus 

ja hyvä sähkönjohtavuus. Myös kuituhienoudeltaan ja -pituudeltaan ne ovat lähes 

samankaltaisia. Selluloosakuidut ovat tiheämpiä kuin useimmat muut raaka-aineet, 

koska selluloosamolekyylit ovat tiiviisti toisiinsa sitoutuneita. Hyvät sähkön- ja 

lämmönjohto-ominaisuudet perustuvat järjestäytyneeseen molekyylirakenteeseen. 

(Smith & Block 1982, 79.) Koska pellava ja hamppu imevät helposti kosteutta it- 

25 Yleisin käytössä oleva menetelmä kuituhienouden ilmaisemiseksi on tex-numerointijärjestelmä, jossa kuituhienous 

ilmaistaan kuitumassan ja pituuden suhteella: 1 tex = 1g kuitua/1000 m. SI-järjestelmään perustuvaa 

tex-numeroa käytetään myös lankojen numeroinnissa. 

26 Tässä yhteydessä lähteenä on käytetty ainoastaan Lindforsin (2002) väitöskirjaa, jossa hän on käsitellyt 

ja yhdistänyt varsin kattavasti tekstiilituotteiden ominaisuuksien eri luokitusjärjestelmiä. Lindforsin luokitusjärjestelmä 

perustuu valmiille tekstiilituotteille, mutta sitä voidaan monin osin soveltaa myös kuituraaka-aineille. 


seensä, ne samalla johtavat huonosti sähköä. Sähköistyminen aiheuttaa tekstiilipintojen 

tarttumista toisiinsa, lian tarttumista tekstiilin pintaan ja siitä johtuvaa tuotteen 

harmaantumista sekä kipinöintiä tuotetta käsiteltäessä. (Lindfors 2002, 40–41.) 

Pellavan hamppua voimakkaampi kiilto johtuu kuidun sileydestä ja kuidun säännöllisestä 

poikkileikkauksen muodosta. Pellavan ja hampun kiilto lisääntyy selluloosakomponenttien 

kiteytymisasteen kasvaessa. Vaikka pellavan ja hampun kuidut ovat 

lujia ja sileäpintaisia, ne ovat koostumukseltaan hygroskooppisia sekä rakenteeltaan 

huokoisia ja siksi voimakkaasti hydrofiilisiä ja ne turpoavat. Koska fibrillit eivät ole 

yhdensuuntaisia solun keskiakselin kanssa, vaan kulkevat akseliin nähden hieman 

ruuvimaisesti punoutuen toisiinsa, imeytynyt vesi paisuttaa fibrillejä ja saa kuidun 

kierteen avautumaan. Kuivuessaan kosteus poistuu ja kuidun kierteisyys palautuu. 

Kankaan kuivuessa riippuu langan kierteisyydestä, miten hyvin kangas palautuu alkuperäiseen 

mittaansa. Tiukkakierteinen lanka imee vähemmän kosteutta itseensä 

ja kutistuu siis vähemmän. Harvassa kankaassa langat turvotessaan pääsevät lähemmäksi 

toisiaan ja kangas muuttuu paksummaksi. (Lindfors 2002, 54; Simola 1949, 

63.) Pellavan ja hampun parempi kosteudenimukyky puuvillaan verrattuna perustuu 

huokoisempaan kuiturakenteeseen ja vaha-aineiden tasaiseen jakautumiseen kuidussa. 

Puuvillalla vaha-aineet ovat sijoittuneet suojaavaksi kalvoksi kuidun pinnalle. 

Runkokuitujen hyvä kosteuden absorptio- ja desorptiokyky vaikuttaa niiden käyttömukavuuteen 

vaatetustekstiileissä. Runkokuiduista valmistetut tekstiilit tuntuvat viileiltä 

ja kuivuvat nopeasti. (Simola 1949, 81.) Lämmön- ja/tai viileydentuntu kosteanakin 

tekee niistä ihanteellisen raaka-aineen ihoa lähellä oleviin tekstiileihin, kuten 

lakanoihin. Tähän vaikuttaa myös kuituhienous. Mitä enemmän ja ohuempia kuituja 

on kankaassa, sitä nopeammin kosteus siirtyy kankaan pintaan. Tällöin vesihöyryksi 

muuttunut kosteus siirtyy seuraaviin kerroksiin tai haihtuu ilmaan, koska tekstiilissä 

on enemmän kapillaarisia tiehyitä. (Lindfors 2002, 39.) 

Pellavan ja hampun yksi tyypillinen ominaisuus on niiden joustamattomuus, josta 

aiheutuu niistä valmistettujen kankaiden voimakas rypistymistaipumus. Hampun 

ja pellavan selluloosan korkea kiteytymisaste lisää jäykkyyttä 27 , mutta alentaa kuitujen 

joustavuutta. Lisäksi korkea kiteytymisaste heikentää hankaus- ja taivutuslujuusominaisuuksia, 

jotka myös osaltaan aiheuttavat runkokuitukankaiden rypistymistaipumuksen. 

(Salmon-Minotte & Franck 2005, 103.) Selluloosakuiduille on kehitetty 

erilaisia viimeistyskäsittelyjä, joilla voidaan vähentää niiden rypistyvyyttä. Lisäksi 

27 Jäykkyydellä tarkoitetaan kankaan taivutuksen vastustusta (SFS 4861). 


53

54 

jäykkyydestä aiheutuu pellava- ja hamppukankaiden heikko laskeutuvuus 28 . 

Lujuusominaisuudet rakentuvat hoidon ja käytön aikaisista mekaanisen rasituksen 

kestosta, kuten venytyksestä, taivutuksesta ja hankauksesta (Lindfors 2002, 

47). Luonnonkuiduista hamppu ja rami ovat kaikkein lujimpia. Niiden vetolujuus on 

n. 35–70 cN/tex, johon vaikuttaa muun muassa kasvuolosuhteet ja lajikkeet. Pellavan 

vetolujuus on keskimäärin 20–65 cN/tex ja puuvillan 15–50 cN/tex. Yhteistä näille 

kaikille on, että lujuudet kasvavat kuitujen kosteuspitoisuuden lisääntyessä. (Haudek 

& Viti 1978, 148, 137, 117.) Runkokuidut ovat murtovenymältään alhaisia ja jo 2 %:n 

venytys aiheuttaa kuitujen katkeamisen kuivana, mutta märkänä venytystä voidaan 

jatkaa neljään prosenttiin kuidun alkuperäisestä pituudesta. Puuvillan murtovenymä 

on kuivana 3–7 % ja se lisääntyy kosteuspitoisuuden kasvaessa. 

Biologinen kestävyys tarkoittaa, miten hyvin tuotteet kestävät hyönteisten ja 

tuhoeläinten, homeen sekä iholta erittyvän hien vaikutuksia (Lindfors 2002, 48). 

Hyvä kosteudenimukyky nopeuttaa kuitujen reagointia kemikaaleihin ja mikrobeihin. 

Miedot emäkset eivät vahingoita kuituja, mutta voimakkuuden lisääntyessä 

turpoaminen lisääntyy ja kuitujen sisäiset jännitykset kasvavat vaurioittaen kuituja. 

Epäorgaaniset hapot tuhoavat kuituja nopeammin kuin orgaaniset hapot. (Elsasser 

2005, 41; Haudek & Viti 1978, 99–100.) Pellavatekstiilit kestävät hyvin mikrobeja, 

mutta homeet ja sienet tuhoavat kuitua sopivissa kosteus- ja lämpöolosuhteissa kuten 

puuvillaa. Hampusta valmistettujen tekstiilien homeenkesto on yleisesti ottaen 

pellavaa parempi. Ympäristönkesto kertoo, miten hyvin tuote säilyttää ominaisuutensa 

suhteessa ympäristötekijöihin, kuten auringonvaloon, ilmansaasteisiin ja veteen 

sen eri muodoissa (Lindfors 2002, 49). Hamppu kestää pellavaa heikommin 

auringon UV-säteilyä korkeamman ligniinipitoisuutensa vuoksi. Valo ja hapettimet 

kellastuttavat selluloosakuituja ja pitkällä aika välillä haurastuttavat kuituja. (Haudek 

& Viti 1978, 99.) 

Hampun ja pellavan luontainen väri riippuu kasvin kypsyysasteesta, ja siten se 

vaihtelee kasvukauden eri vaiheissa. Käsittelemättömän pellavan väri vaihtelee muun 

muassa klorofyllipitoisuudesta riippuen vaalean vihreästä ja/tai ruskeasta siniharmaaseen 

(Simola 1949, 81). Pellavalle tyypillinen ruskea sävy on peräisin yleisesti 

käytössä olevasta peltoliotuksesta. Suomessa syksyllä korjatun hampun väri on yleensä 

vaalean vihreä, mikä johtuu kasvin alhaisesta kypsyysasteesta ja siten suuresta klorofyllipitoisuudesta 

korjuuvaiheessa. 

28 Laskeutuvuudella tarkoitetaan, miten hyvin kangas asetettuna kolmiulotteisen muodon päälle saavuttaa 

lopullisen muotonsa ja taipuu oman painonsa ansiosta (Lindfors 2002, 40). 


Materiaaliset ominaisuudet ovat tärkeimmät hoitoon vaikuttavista tekijöistä. 

Hoitoon kuuluu pesu, kuivaus ja sileytys. Silittämisellä voidaan vaikuttaa tuotteen 

ulkonäköön, terveysturvallisuuteen, kuten pölyisyyteen ja hoito-ominaisuuksiin. 

Pellava- ja hampputekstiilien etuina voidaan pitää, että ne puhdistuvat 40–60 °C 

asteessa. Ne likaantuvat muita kuituja heikommin, koska vaha-aineet hylkivät likaa. 

Silittäminen lisää lian hylkivyyttä ja samalla vähentää tuotteen pölyisyyttä. Samalla 

tuotteen aiheuttama mekaaninen ihoärsytys vähenee, kun kuidun päät litistyvät kankaan 

pintaan. (Lindfors 2002, 50–56.) 

peLLavan Ja hampun etuJa 

Pellava ja hamppu ovat monipuolisia yksivuotisia viljelyskasveja, jotka kasvavat suhteellisen 

vaatimattomissa olosuhteissa kaikissa maanosissa, myös pohjoisilla leveysasteilla. 

Ne sisältävät siemeniä, kuitua ja päistärettä, jotka kaikki ovat hyödynnettäviä 

uusiutuvia ja biohajoavia jakeita. Pellava- ja hamppukuiduilla on useita hyviä ominaisuuksia, 

kuten imukykyisyys, hygroskooppisuus ja ultraviolettisäteilyltä suojaava 

vaikutus (Cierpucha & al. 2006, 80). Yleisesti niiden viljelylle voidaan nähdä perusteet 

etenkin Länsi-Euroopassa, jossa niiden viljelyllä voidaan lisätä nykyisin liian 

yksipuolistunutta viljelyä. Viljelijöille kuitukasvit saattavat muodostua merkittäväksi 

tulonlähteeksi ruoan ylituotannon aiheuttaman ja sitä seuraavan tuottajahintojen 

alenemisen takia. Myös Suomessa pellavan ja hampun satomäärät ovat kilpailukykyisiä 

muualla Euroopassa saatuihin satotasoihin verrattuna. (Kessler & al. 1997, 334; 

Luostarinen 1998, 15.) 

Alkutuotanto 

Suomessa kasvinviljely on varsin yksipuolista, sillä lähes puolella tiloista viljellään 

vain yhtä viljakasvia. Tästä aiheutuu haittaa maan rakenteeseen, ravinnetasapainoon 

sekä kasvukuntoon, ja siten maan tuottavuuteen. ”Uusien” erikoiskasvien, kuten hampun 

ja pellavan viljelyllä voidaan vähentää peltojen monimuotoisuuden alenemista ja 

samalla monipuolistaa viljelykiertoa. (Vuorio, Soini & Ikonen 2005, 7.) Hamppu ja 

pellava soveltuvat erityisen hyvin vuoroviljelyyn maanparannuskasveina. Varsinkin 

hampulla tukeva pääjuuri ja tiheä kasvusto tukahduttavat rikkakasveja ja kuihtuneet 

lehdet lisäävät maaperän orgaanisen aineksen määrää. Tämä vähentää rikkakasvien 

torjunta-aineiden tarvetta peltolohkolla seuraavaksi viljeltävissä kasveissa. Koska 

Suomessa kuitukasveja ei ole viljelty moneen vuosikymmeneen, täällä ei ole merkit- 


55

56 

tävästi niiden viljelyä haittaavia tuholaisia ja tauteja. (Sankari 2000b, 43.) Pellavan 

ja hampun käyttöä on tutkittu myös raskasmetallien keräämiseen saastuneilla maaalueilla 

(Angelova & al. 2004; Kozlowski, Mankowski & Baraniecki 1994). Kasvit 

keräävät raskasmetallit juuriensa kautta siten, että suurimmat pitoisuudet ovat juurissa 

vähentyen kasvin latvaa kohden rungoissa, lehdissä ja ollen vähintä siemenissä. 

Maan puhdistaminen raskasmetalleista mahdollistaa sen ottamisen takaisin maatalouskäyttöön 

(Angelova & al. 2004, 203). Sekä Angelova & al. (2004, 203–204) ja 

Kozlowski, Mankowski & Baraniecki (1994, 174) esittävät, että kasvit voidaan hyödyntää 

kokonaan esimerkiksi paperiteollisuudessa. Tosin heidän mukaansa on ristiriitaista 

tietoa, miten kuitujen raskasmetallipitoisuudet vaikuttavat niiden käyttöön 

esimerkiksi vaatetustekstiileissä, sillä pitoisuudet saattavat nousta hyvinkin korkeiksi. 

Onkin syytä suhtautua varauksella kuitujen hyödyntämiseen, sillä ei ole olemassa 

luotettavaa tutkimusaineistoa saastuneiden kuitujen aiheuttamista terveysriskeistä 

niin kuitujen käsittelijöille kuin loppukäyttäjille. 

Öljylajikkeiden päätuotteena ovat siemenet, minkä takia pyritään voimakkaasti 

haaroittuviin kasvustoihin. Tämä ei ole kuitenkaan este lyhytkuitutuotannolle, 

koska se perustuu peruskuitujen jalostamiseen. Vuonna 2006 öljypellavaa viljeltiin 

maailmassa noin 3 miljoonaa hehtaaria (FAOSTAT 2007), ja viljelyalat ovat kasvusuuntaisia 

siementen kysynnän kasvaessa. Kuitenkin öljylajikkeiden kuituaineksen 

hyödyntäminen on vähäistä huolimatta siitä, että siementen puinnin jälkeen korret 

on hävitettävä pellolta joko polttamalla tai kuljettamalla pois, jolloin korret muuttuvat 

jätteeksi. Esimerkiksi Länsi-Kanadassa vuosittain pelloilta jää käyttämättä 

yli miljoona tonnia korsiainesta. (Akin, Himmelsbach & Morrison 2000, 103–104; 

FAOSTAT 2007.) Myös Suomessa öljykasvien viljelylle on erityiset perusteet maamme 

pitkän, valoisan kasvukauden ansiosta. Pohjoisilla leveysasteilla viljeltynä pellavan 

ja hampun siementen on todettu sisältävän erityisen runsaasti monityydyttämättömiä 

rasvahappoja, kuten gammalinoleleenihappoa (GLA) ja alfalinoleenihappoa (LNA), 

jolloin niitä voidaan käyttää erikoistuotteissa, kuten lääkkeiden ja funktionaalisten 

elintarvikkeiden valmistuksessa. (Callaway 2002, 106, 112; Pehkonen & Mäkinen 

1998, 27; Poutanen 1998, 99.) Lisäksi Suomessa on todettu vain vähäisiä haitallisten 

aineiden pitoisuuksia (Poutanen 1998, 99). 

Öljypellavaa voidaan viljellä suorakylvönä, jossa kasvusto perustetaan esikasvin 

sänkeen ilman erillistä muokkausta. Suorakylvön etuina ovat työajan ja viljelykustannusten 

väheneminen. Samalla pintamaan eloperäisen aineksen osuus kasvaa, kun 

kasvustojäte jätetään maan pintaan. Tämä parantaa pintamaan vedenkestävyyttä ja 

siten vähentää maan liettymistä. Liettyminen aiheuttaa pintavaluntaa ja lisää eroo- 


sion riskiä. (Alakukku 2004, 31–32.) Öljypellavan siemenet puidaan leikkuupuimurilla, 

kun suurin osa sylkyistä helisee ravistettaessa. Tuolloin korsisto voi olla osittain 

vihreää. Vaikka sadosta menetetään pieni osa, niin leikkuupuinnin etuina ovat 

maa-aineksen vähäinen kulkeutuminen, mikä vaikuttaa käsittelykustannuksiin sekä 

vähentää koneille aiheutuvia vaurioita jatkokäsittelyssä. Korren kuivuminen nopeutuu 

leikkauspinnasta, jossa kosteuspitoisuus on yleensä latvaosia suurempi ja lisäksi 

korsistossa ilmavirta pääsee kiertämään sen jäädessä leikkuupuinnin jäljiltä koholle 

sängen päälle. Koska siemenet puidaan kasvien ollessa lähes kokonaan tuleentuneita, 

kuidut irtoavat helposti mekaanisessa käsittelyssä. Lisäksi raaka-aineen väritasaisuus 

on hyvä päinvastoin kuin peltoliotuksessa, koska maaperän mikrobit eivät ole 

suoraan kosketuksissa korsiin. (Pasila & a. 1998, 14; Reijonen 1998, 32.) Toisaalta 

kuitujen laatu saattaa vaihdella puinnin aikaisten sääolojen vuoksi. Mikäli pellolla 

kuivumisen aikaan esiintyy runsaasti sateita, niin korret painuvat helpommin maahan 

ja peltoliotus käynnistyy. Tuolloin leikattujen korsien alaosiin imeytyy yläosia 

helpommin mikrobeja, mikä aiheuttaa epätasaista likoamista. (Nilsson & Karlsson 

2005, 25–26.) 

Öljylajikkeiden korjuussa voidaan käyttää tavanomaista viljankorjuukalustoa. 

Lisäksi on kehitetty teknologiaa, jolla voidaan poistaa jo pellolla jopa 80 % päistäreistä. 

Koneiden tehot ovat 5–7 tonnia/h, kun kuitulajikkeiden korjuussa vanhojen loukutus- 

ja lihtauslinjojen tehot ovat 300–500 kg varsia/h. (Pasila & al. 1998, 14–15; 

Pasila & al. 1999, 14.) Mikäli varsien esikäsittely tehdään pellolla, niin päistäreiden 

päätyminen takaisin peltoon lisää maan ravinnepitoisuuksia. 

Kokonaishyödyntäminen 

Nykyisin valtaosaltaan runkokuiduista hyödynnetään vain pääjae eli kuitulajikkeista 

kuidut ja öljylajikkeista siemenet, mikä rajaa kasvien kannattavuuden ainoastaan 

yhden jakeen varaan. Öljylajikkeilla siemen on päätuote, josta muodostuu myös merkittävin 

osa viljelijän nettotuloista. Vähempiarvoisten jakeiden, kuten kuidun ja päistäreen 

talteenottoa ei ole kehitetty järjestelmällisesti. Kuitulajikkeiden viljelyssä pääasiallisesti 

hyödynnetään vain kuituaines. Siementen merkitys kokonaistuotosta on 

vähäinen, koska kuitusiementen talteenotto tehdään useimmiten liotuksen jälkeen, 

jolloin siementen laatu on heikko eivätkä ne sovellu esimerkiksi elintarvikekäyttöön. 

Tavoitteena on kuitenkin kehittää tuotantojärjestelmiä kokonaishyödyntämisen 

mallin mukaiseksi, jotta mahdollisimman suuri osa biomassasta saataisiin hyötykäyttöön 

ja jakeistettua eri käyttötarkoitusten mukaan, esimerkiksi siemenet funktionaalisiin 

elintarvikkeisiin, ruoaksi tai rehuksi ja kuidut tekstiili- tai teknisiin sovelluksiin. 


57

58 

Kokonaishyödyntämiseen perustuvalla strategialla pyritään tehostamaan tuotantoa ja 

lisäämään pellolta saatavaa eri tuotefraktioiden talteenottoa. Materiaalitehokkuuden 

nostamisella pyritään myös jätteiden vähentämiseen (Pehkonen 1998, 39–42; 

Pehkonen & Mäkinen 1998, 15, 31). Tosin pitkällä aikavälillä tarkasteltuna kokonaishyödyntämisen 

malli ei ole suinkaan uusi lähestymistapa, sillä kautta aikojen viljelyskasveista 

on hyödynnetty tarkoin kaikki mahdolliset jakeet. 

Runkokuitujen kokonaishyödyntämisessä koko kasvi on potentiaalista raaka-ainetta. 

Sen lisäksi, että runkokuiduista saadaan useita hyödynnettäviä jakeita, niistä 

voidaan jalostaa eriarvoisia raaka-aineita. Arvo-osien talteenoton lisäksi eri jakeet tulisi 

erotella mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tarkoin tulevat käyttötarkoitukset 

huomioiden. Keskeinen tekijä lisäarvon tuottamiseksi sivujakeille on jalostaa materiaali 

mahdollisimman homogeeniseksi ja modifioida se arvon ja laatuominaisuuksien 

perusteella jatkojalostusteollisuuden tarpeisiin soveltuvaksi. (Pehkonen 1998, 39, 42.) 

Jakeiden sisältämästä biomassasta saadaan arvohierarkkisesti eri jalostusasteisia tuotteita, 

jotka Carruthersin (1994, 22–23) mukaan voidaan jaotella ryhmän sisällä eri 

tuotesovellusten antamaan lisäarvoon. Samalla pyrkimyksenä on lisätä taloudellista 

hyötyä jalostusastetta lisäämällä. Runkokuiduista saatavista raaka-aineista voidaan 

valmistaa erikoistuotteita, joiden arvo suhteessa massaan ja tilavuuteen on korkea. 

Tällaisia ovat esimerkiksi lääkkeet, mausteet sekä tuoksu- ja aromiaineet. Siemeniä 

voidaan käyttää myös alhaisemman jalostusasteen tuotteissa, kuten elintarvikkeissa 

ja rehuissa, jolloin saatava hyöty on suhteessa niiden sisältämiin ravintoarvoihin. 

Kuitujen käyttö eri jalostusasteisissa tuotteissa jakautuu halvempiin massatuotteisiin 

ja erikoistuotteisiin, joista saatava hinta on suhteessa tilavuuteen. Useimmiten globaaleille 

markkinoille tarkoitetuissa erikoistuotteissa, kuten korkeatasoisissa komposiittirakenteissa 

kuitujen hinta on korkea suhteessa tilavuuteen ja painoon. Sen sijaan 

halvemmissa, pääasiallisesti paikallisille markkinoille tarkoitetuissa volyymituotteissa, 

kuten eristeissä hinta on alhainen suhteessa tuotteen tilavuuteen. Heikompilaatuisia 

siemeniä voidaan hyödyntää raaka-aineina alhaisemman jalostusasteen non food 

-tuotteissa, kuten öljyissä, rasvoissa ja tärkkelyksessä. Päistäreitä voidaan hyödyntää 

esimerkiksi biopolttoaineiden valmistuksessa tai rakennuslevyihin. (Carruthers 1994, 

22–23; Pehkonen, Kymäläinen & Pasila 2000, 52–53.) 


A 

Kuva 6. Pellavan ja hampun mahdollisia käyttökohteita 29 

B 

potentiaaLiset KäyttösoveLLuKset 

Pellavan ja hampun kuitujen käyttömahdollisuuksia on useita. Kuvassa 6 on ryhmitelty 

erilaisia pellava- ja hamppukuitutuotteita, joista osa on jo nykyään tuotannossa 

ja *-merkityt potentiaalisia käyttökohteita tai käsityömäisesti tuotettuja yksittäiskappaleita 

(Askew 2000, 28; Kälviäinen 2005, 14–36; Luostarinen 1998, 14; Smeder & 

Liljedahl 1996, 152). Tuotekuvat A–D ovat esimerkkejä suomalaisista piensarjoina 

tehdyistä tuotteista. Vaikka hampun ja pellavan ominaisuudet poikkeavat jonkin verran 

toisistaan, on syytä uskoa, että molemmat raaka-aineet soveltuvat varsin samankaltaisiin 

tuotteisiin. Tarvittavat kuituominaisuudet vaihtelevat suuresti eri tuoteryh- 

29 A. Juha Laurikaisen Wetterhoffille suunnittelemat pellavalakanat; B. Bioalfa Oy:n kehittämä ja valmistama 

kuiturakenteinen versolevy, jonka sisällä on kasvatettavat vehnänoraiden tai herneiden luomusiemenet; 

C. Adalson Oy:n kehittämä pellavainen kuituvalospakkaus; D. Mika Ihanuksen ja Janne Virkkusen vuonna 

2003 suunnittelema Kaseva tool, jonka varsi on pellavakomposiittia. 


C 

D 

5

60 

missä, kuten betonin vahvisteena tai hienopaperien valmistuksessa. 

Eri valmistusmenetelmillä ja materiaaliyhdistelmillä saadaan hyvin erityyppisiä 

tuotteita. Vaatetusteollisuudessa neuleiden tai kudottujen kankaiden ominaisuuksia 

voidaan sidosten lisäksi muokata erilaisin viimeistyksin. Runkokuitujen soveltuminen 

neulelangoiksi edellyttää taipuisuuden lisäämistä. Lisäksi erilaisilla sekoitteilla 

voidaan parantaa tekstiilien ominaisuuksia. Myös rakennusteollisuuden tuotteita 

voidaan valmistaa esimerkiksi kuitukangasmenetelmillä, kuten neulaamalla tai märkävalamalla 

(wet laid), laminointitekniikalla, suulakepuristamalla eli ekstrudoimalla 

ja ruiskuvalamalla sekä tekstiilirakenteita kutomalla. Kestomuovi- ja runkokuiduista 

valmistettuja neulattuja kuitukankaita ja -huopia voidaan puolestaan helposti lämpömuovata 

esimerkiksi huonekalujen rakenneosiksi tai valaisimiksi. Lääketieteellisissä 

sovelluksissa runkokuitujen vedenimemiskykyä voidaan hyödyntää, mikäli kuitujen 

puhtausaste on riittävä. Eri ryhmien sisällä on useita käyttömahdollisuuksia, joissa 

kaikissa on omat tuotekohtaiset erikoisvaatimuksensa. Esimerkiksi maanrakennuksessa 

käytettävien viirojen ja rikkakasvien torjunnassa mattojen vaadittavat kestävyys-, 

lujuusominaisuudet ja biohajoavuuden nopeus eroavat suuresti toisistaan 

(Dam & al. 1994, 119). Pellavan etuina kuituvalospakkausten raaka-aineena on, että 

se ei edellytä puukuitujen vaatimaa selluprosessia, prosessit kuluttavat suhteellisen 

vähän energiaa ja pakkaukset ovat kierrätettäviä (Tavisto & al. 2001, 9). Valtaosa 

tuotetuista hamppukuiduista käytetään erikoispaperien, kuten setelirahojen ja savukepaperien 

valmistukseen, joiden markkinat ovat vakaat ja tuotteesta saatava hinta 

korkea (Karus, Kaup & Lohmayer 2000, 3). 

Viime vuosina erityisenä tutkimuskohteena on ollut pellavan ja hampun käyttö 

komposiiteissa (muun muassa Akin, Himmelsbach & Morrison 2000; Bos, Müssig 

& Oever 2006; Hautala, Pirilä & Pasila 2004; Stuart & al. 2006). Luonnonkuituk 

omposiiteilla tarkoitetaan yhdistelmämateriaaleja, joissa tavoitteena on joko lisätä 

muoviin tai muuhun sideaineeseen vähempiarvoista täyteainetta 20–90 painoprosenttia 

tai käyttää luonnonkuituja muovin lujittamiseksi. Ominaisuuksiin voidaan 

vaikuttaa seossuhteella, matriisimuovin ja kuitujen valinnalla sekä lisäaineistuksella. 

Matriiseina voidaan käyttää muun muassa synteettisiä polymeerejä, lämpökovetteisia 

hartseja ja elastomeerejä sekä keraamisia tai mineraalisia sideaineita (Dam & 

al. 1994, 90). Tulevaisuudessa avautuu runkokuitukomposiiteille uusia markkinoita 

tuottajavastuun ja kierrätettävyyden ja/tai biohajoavuuden korostuessa lainsäädännön 

vaatimuksesta. Runkokuitujen käytön etuina, esimerkiksi autojen rakenneosissa 

ovat niiden lujuus ja mittapysyvyys. Lisäksi niillä voidaan vähentää autojen painoa, 

mikä suoraan heijastuu polttoaineen kulutukseen. 


Luonnonkuitukomposiittien työstämisessä työvälineet kuluvat vähemmän kuin 

uusiutumattomia raaka-aineita käsiteltäessä. Keskeisenä ongelmana on kuitumateriaalin 

ja matriisin kiinnittyminen toisiinsa, sillä useimmat termoplastisista matriiseista 

ovat luonteeltaan hydrofobisia, kun taas luonnonkuidut ovat hydrofiilisia. 

(Arbelaiz & al. 2006, 224; Baiardo, Zini & Scandola 2004, 703; Bos, Müssig & 

Oever 2006, 1591; Karus, Kaup & Lohmayer 2000, 3, 4, 8.) 


61

62 

3 peLLava Ja hamppu 

teKstiiLiteoLLisuuden 

raaKa-aineena 

perinteinen LanganJaLostus Ja Käyttö 

teKstiiLituotteissa 

Pellavan ja hampun jalostus tekstiiliteollisuuden raaka-aineeksi perustuu yhä pitkän 

kuidun jalostukseen, jossa pitkät kuitukimput, aivinat ovat päätuote ja jalostuksen 

eri vaiheissa saatavat lyhyet rohdinkuidut sivutuotteita. Huomionarvoista onkin, että 

runkokuitujen jalostusketju on säilynyt perusperiaatteiltaan muuttumattomana vuosisatoja 

maailmanlaajuisesti ja varsin yhdenmukaisena. Yhä korret korjataan maasta 

nyhtämällä eli vetämällä ne maasta juurineen, jonka jälkeen ne liotetaan, kuivataan, 

loukutetaan ja lihdataan, häkilöidään, kehrätään ja lopuksi kudotaan kankaiksi. Myös 

käytössä oleva terminologia perustuu vanhoihin käsiteollisiin perinteisiin. Vasta 1814 

Philippe de Girard keksi pellavan koneellisen märkäkehruun, jota pidetään pellavan 

teollisen kehruun alkuna. Tekniikan kehittymisen hitautta kuvastaa hyvin puuvillan 

kehruuseen jo vuonna 1767 kehitetty ”Kehruu-Jenny”, joka jo tuolloin oli halvempi 

ja nopeampi tapa tuottaa lankaa kuin 80 vuotta myöhemmin kehitetty pellavakehruujärjestelmä 

(Mauersberger 1947, 307; Salmon-Minotte & Franck 2005, 95). 

viljely korjuu liotus ja kuivaus loukutus ja lihtaus häkilöinti kehruu 

Kuva 7. Pellavan aivinakuitujen perinteinen tuotantoketju 

Perinteisessä pellavan tekstiilikuitutuotannossa (kuva 7) viljeltävänä ovat kuitulajikkeet, 

joiden kuitupitoisuus on n. 25 % varsisadosta. Kokonaissato on keskimäärin 

4 000–6 000 kg/ha, josta kuitujen osuus on 1000–1500 kg/ha ja siementen tuotto 

hehtaarilta 500–800 kg (Klemola 1991, 4). Kylvö ja lannoitus voidaan tehdä tavanomaisin 

maatalouskonein. Tavoitteena on koko kasvin pituisten kuitukimppujen 

korjaaminen, jolloin varsien korjuussa tarvitaan erikoistekniikkaa. Varret korjataan 

3 pellava ja hamppu tekstiiliteollisuuden raaka-aineena 

syksyllä nyhtökoneella vetämällä maasta juurineen. Mikäli liotus tapahtuu pellolla, 

niin korret järjestetään nyhtämisen yhteydessä mattomaiseksi kerrokseksi maahan 

(Pasila & al. 1999, 12). Siementen talteen ottamiseksi korret on rohkittava joko ennen 

tai jälkeen liotuksen. Koneellisen rohkimisen jälkeen pellavat sidotaan nipuiksi 

koneellisesti siten, että pellavien päät ovat tasaisesti nipuissa. EU:n alueella kuitupellavat 

korjataan yleensä heti kukinnan jälkeen ennen siementen muodostumista, joten 

rohkimista ei tehdä. Kukinnan jälkeen lignifikaatio lisääntyy, mikä alentaa kuitujen 

laatua ja siten niistä saatavaa tuottoa. Varhaisen korjuun ansiosta keskieurooppalaiset 

tekstiilikuidut ovat muihin tuottajamaihin verrattuna hienompia. (Salmon-Minotte 

& Franck 2005, 112.) 

Jotta kuituja voidaan jatkojalostaa langaksi, on pitkät kuitukimput erotettava 

toisistaan. Mekaanisen käsittelyn lisäksi tarvitaan biokemiallinen käymisprosessi 

eli liotus. Liotuksen päätehtävänä on hajottaa hallitusti kuitukimppuja ympäröiviä 

pektiinejä, jotta kuidut voidaan irrottaa lähellä olevista kuori- ja puuaineista. 

Bakteeritoiminta vaikuttaa ensin kuitukimppuja ympäröivään ja kuituja toisiinsa sitovaan 

pektiiniin. Liotus tulee keskeyttää silloin, kun kimppuja ympäröivä pektiini 

on hajonnut. Mikäli liotusta jatketaan tämän jälkeen, myös yksittäiskuitujen väliset 

pektiinit hajoavat ja peruskuidut irtaantuvat toisistaan. Liotusmenetelmä on yksi tärkeimmistä 

tekijöistä, joka vaikuttaa kuitujen kehräytyvyyteen ja lopullisen langan 

ja kankaan laatuun. Liotustulokseen vaikuttaa myös kasvien kypsyysaste, esimerkiksi 

tuleentuneiden kasvien korkeampi ligniinipitoisuus hidastaa käymisprosessia. 

(Salmon-Minotte & Franck 2005, 110–111; Simola 1949, 69.) 

Aikaisemmin hamppua ja pellavaa liotettiin luonnonvesissä upottamalla korret 

veden alle 8–14 vuorokaudeksi. Tällöin pektiinien hajoaminen perustuu anaerobisten 

bakteerien vaikutukseen ja lopputulos on riippuvainen veden laadusta, virtausnopeudesta 

ja lämpötilasta. Bakteerien tuottamat myrkylliset yhdisteet rehevöittävät 

runsaasti vesistöjä, joten vesiliotus luonnonvesissä on nykyisin kielletty EU:n alueella 

(Hann 2005, 8; Salmon-Minotte & Franck 2005, 111; Talvenmaa 1998, 17). 

Vesiliotus voidaan tehdä kontrolloidummin myös altaissa joko kylmässä tai lämpimässä 

vedessä. Lämminvesiliotuksessa kasviliimamatriisit hajoavat bakteerien vaikutuksesta. 

Menetelmän etuina ovat parempi kontrolloitavuus, saatavien kuitujen 

vaaleus sekä liotukseen tarvittavan ajan väheneminen 3–4 vuorokauteen. Myös allasliotuksessa 

jätevedet rehevöittävät vesistöjä ja EU:n tiukentuneiden säädösten takia 

allasliotus on vähenemässä. Lisäksi lämminvesiliotus lisää energiantarvetta, josta 

aiheutuu merkittäviä lisäkustannuksia. (Hann 2005, 8; Salmon-Minotte & Franck 

2005, 111.) Entsymaattisella liotuksella tarkoitetaan luonnollisen liotusprosessin 


63

64 

nopeuttamista lisäämällä liotusveteen teollisesti mikrobien avulla valmistettua entsyymiä. 

Entsyymit ovat rakenteeltaan proteiineja, jotka katalysoivat biokemiallisia 

reaktioita. Entsyymiliotuksessa kuitukimppujen pektiinisidosten hajoamista voidaan 

kontrolloida peltoliotusta paremmin. (Aaltonen, Vilppunen & Sohlo 1998, 29; 

Kozlowski & al. 2006, 761.) Entsymaattisia liotusmenetelmiä on kehitetty 1980luvulta 

lähtien, ja kaupallisissa entsyymisekoituksissa yleisimpinä vaikuttavina entsyymeinä 

on käytetty sellulaaseja, pektinaaseja ja hemisellulaaseja (Akin & al. 1997, 

279). Tutkimustulosten mukaan kuitusaanti entsyymiliotuksessa on suurempi kuin 

peltoliotuksessa, ja hävikki on pienempi (Ossola & Galante 2004, 186; Sharma, 

Whiteside & Kernaghan 2005, 393). Vaikka markkinoilla on useita patentteja sekä 

kaupallisia entsyymivalmisteita (muun muassa Viscozyme L ja Flaxzyme) runkokuitujen 

käsittelemiseksi, ei toistaiseksi ole onnistuttu kehittämään teollismittakaavaista 

entsymaattista liotusmenetelmää (Hann 2005, 10; Kozlowski & al. 2006, 762; Wang 

& al. 2003, 664). 

Vielä nykyisinkin yleisesti käytössä olevassa pelto- eli ketoliotuksessa pektiinin 

hajottajana toimivat hajottajasienet. Tuloksiin vaikuttavat keskeisesti liotuksen 

aikaiset sääolot, erityisesti lämpötila ja ilmankosteus. Peltoliotuksessa korret jätetään 

nyhdön yhteydessä pellolle 10–30 vuorokaudeksi. Korsia on käännettävä, jotta liotus 

tapahtuisi tasaisesti varsien kaikissa osissa. Peltoliotuksessa pektiinin hajotuksessa 

hyödynnetään luontaisesti esiintyviä bakteereita ja sieniä. (Salmon-Minotte 

& Franck 2005, 110.) Peltoliotetuista korsista on eristetty muun muassa useita 

Aspergillus-, Penicillium- ja Fusarium-sukujen sienilajeja. Peltoliotuksen jälkeen varsiin 

jää jäljelle muun muassa vahoja, ligniiniä ja pektiinejä (Fila, Manici & Caputo 

2001, 350; Henriksson & al. 1997, 3956). 

Myös kemiallista liotusta on tutkittu jo 1800-luvulta lähtien. Reagensseina on 

käytetty muun muassa lipeää, soodaa ja epäorgaanisia happoja (Mauersberger 1947, 

314). Viime vuosina on tutkittu kemiallisia käsittelyjä pektiinien ja ligniinin poistamiseksi 

siten, että selluloosakuidut säilyvät mahdollisimman vahingoittumattomina. 

Esimerkiksi Wangin & al. (2003) tutkimuksessa vihreät hamppukorret on aluksi 

pesty rikkihappoliemessä, jonka jälkeen ne on keitetty vahvassa natriumhydroksidi- 

ja natriumsulfiittiliemessä. Lopuksi raaka-aineet on valkaistu vetyperoksidikäsittelyllä. 

Menetelmällä on saatu poistettua pektiinit kokonaan, mutta ligniinijäämiä 

on ollut erityisesti korren alaosissa kasvaneissa kuiduissa. Kokonaiskäsittelyaika on 

ollut ilman kuivausta noin 2 h. Kuitenkin luonnon mikro-organismit ovat yhä säilyttäneet 

paikkansa, koska ei ole löydetty oikein selektiivisiä kemiallisia reagensseja 

ja/tai kemiallisen liotuksen kustannukset ovat olleet liian suuret. Korret voidaan jät- 


tää myös liottamatta, jolloin saadaan niin sanottua vihreää kuitua. Tällöin ongelmana 

on kuidun ja päistäreen erottaminen toisistaan, sillä kuitukimput ovat tiiviisti liimautuneena 

puukerrokseen. Yhä enemmän on tutkittu myös eri liotusmenetelmien yhdistämistä 

kuitukimppujen erottamiseksi toisistaan, muun muassa pellolla aliliotetun 

raaka-aineen lisäkäsittelyä kemiallisesti tai entsymaattisesti (Ossola & Galante 2004; 

Sharma, Whiteside & Kernaghan 2005). 

Liotuksen jälkeen korsien kuivatus tehdään joko ulkona tai sisätiloissa erillisessä 

kuivaimessa. Peltoliotuksessa pellolla kuivauksen jälkeen korret paalataan tekstiilikuitujen 

edellyttämällä erikoisvalmisteisella, niin kutsutulla muuttuvakammioisella 

paalaimella, jotta korsiaines säilyy mahdollisimman yhdensuuntaisena. Kuitujen varastoinnissa 

kosteuspitoisuuden tulee olla alle 15 %, muutoin mikrobitoiminta jatkuu 

hallitsemattomana ja vaarana on kuivumisen sijasta käymisprosessin jatkuminen. 

Pellavan ja hampun korjuumenetelmät ovat samankaltaiset, mutta hampun korjuu 

ei ole suoraan mahdollista pellavan korjuukoneilla hampun huomattavasti pitemmän 

ja paksumman korren takia. Lisäksi hamppua on korjattu sekä nyhtämällä 

että niittämällä (Simola 1949, 86). 

Liotuksen ja paalien kuivauksen jälkeen tehdään kuidutus eli kuituaines erotetaan 

kuori- ja puukerroksesta. Kuidutuksessa yhä yleisimmin käytössä on kaksivaiheinen 

mekaaninen prosessi. Ensimmäisessä vaiheessa varren pinta ja puukerros rikotaan 

loukuttamalla, jolloin suurin osa päistäreistä ja lyhyimmistä kuiduista saadaan 

poistettua. Lihtauksessa rikkoontuneet puusälöt eli päistäreet erotetaan kuituaineksesta, 

josta saadaan erikseen pitkiä aivinakuituja sekä sivutuotteena lihtarohtimia. 

Koko käsittelyn ajan korsiaineksen tulee säilyä pituussuuntaisesti yhdensuuntaisina. 

Kuidutuksessa saatavaan kuitulaatuun ja -määrään vaikuttaa olennaisesti käsiteltävän 

raaka-aineen tasainen ja oikea liotusaste. (Salmon-Minotte & Franck 2005, 113.) 

Hamppu on katkottava vastaamaan pellavan aivinapituutta, sillä pellavakoneilla ei 

ole mahdollista jalostaa hampun selvästi pitempiä varsia. Hamppukimput tulee lyhentää 

vastaamaan pellavakimppujen pituuksia repimällä, koska leikkaamalla katkaistut 

päät vaikeuttavat kehruuta ja vaikuttavat myös langan tasaisuuteen (Vaarna 

1965, 165). 

Häkilöinnin tehtävänä on erottaa loput lyhyet ja karkeat rohdinkuidut pitkistä ja 

hienoista aivinakuiduista sekä suoristaa ja yhdensuuntaistaa kuitunippuja (Salmon- 

Minotte & Franck 2005, 119). Suuri osa ulkokerroksen kuiduista erkanee häkilöitäessä, 

koska ne ovat lyhyitä, epätasaisia ja sisältävät kuoriainesta (Simola 1949, 63). 

Häkilöinnissä kuituniput eli sormaukset kammataan koneellisesti puhtaiksi ja sileiksi. 

Kehruuta varten niistä tehdään kertaamalla ja venyttämällä mahdollisimman tasa- 


65

66 

laatuista ja yhtäjaksoista hahtuvanauhaa, jonka hienous on 20–40 x 10 3 tex. (Simola 

1949, 121.) 

Pellavan kehruu vaatii oman kehruulaitteistonsa. Yleisimmin käytössä ovat rengaskehruuseen 

perustuvat märkä-, puolikuiva- tai kuivamenetelmät. Varsinaista kehruuta 

varten häkilöity kuituhahtuva kerrataan ja venytetään useita kertoja tasaisen 

lopputuloksen saamiseksi. Venytysvaiheen jälkeen hahtuvanauhasta muodostetaan 

käämikoneissa esilankaa venyttämällä ja samalla sille annetaan löysä kierre kehruun 

helpottamiseksi. Märkäkehruussa esilanka ohjataan kuumavesialtaan (noin 60 ºC) 

läpi liima-aineiden pehmittämiseksi ja osittaiseksi poistamiseksi. Tällöin kuidut liikkuvat 

tasaisemmin kehruun aikana. Puolikuivakehruussa esilanka käytetään nopeasti 

kylmässä vedessä, jolloin ainoastaan langan pinta kostuu. Kuivakehruussa nimensä 

mukaisesti kuidut kehrätään edellä mainituilla tavoilla ilman kastelua. Kuivakehruu 

on yleistä sekoitettaessa pellavan tai hampun kanssa muita kuituja, kuten esimerkiksi 

puuvillaa, villaa tai polyesteriä. (Salmon-Minotte & Franck 2005, 123–125.) 

Märkäkehrätyt langat ovat korkeakiiltoisimpia ja niistä saadaan ohuimpia lankoja, 

joiden hienous on keskimäärin 28–81 tex. Puolikuivakehruu vähentää kuitujen karvaisuutta, 

ja siten voidaan kehrätä keskihienoja lankoja. Kuivakehrättyjen lankojen 

hienous vaihtelee 115–450 texiä. Ne ovat märkäkehrättyjä epätasaisempia ja karvaisempia, 

koska kuivat lyhyet kuidut eivät levity tasaisesti eikä kuivakehräyksessä ole 

piikein varustettua venytyskenttää. Märkä- ja puolikuivakehrätyt langat on kuivattava 

kehruun jälkeen 12 %:n kosteuspitoisuuteen. (Salmon-Minotte & Franck 2005, 

124.) 

Rohdinkuituja eli lyhyitä kuitukimppuja saadaan aivinakuitujen jalostuksen sivutuotteena 

sekä lihtauksessa että häkilöinnissä. Lihtarohtimet sisältävät runsaasti 

päistäreitä, jotka on esipuhdistettava. Häkilärohtimet ovat lähes päistäreettömiä ja 

riittävän puhtaita suoraan jatkojalostukseen joko kehräämöille tai kuitukangasteollisuudelle. 

Langanvalmistuksessa rohdinkuidut karstataan piikkivalsseilla nauhaksi 

ja kehrätään esilangaksi. Karstauksen tarkoituksena on poistaa epäpuhtauksia, suoristaa 

kuituja, pilkkoa pitkiä kuituja ennen nauhanmuodostusta. Karstanauhoja venytetään 

yleensä aivinahahtuvia vähemmän, jolloin esilankaan jää epäpuhtauksia. 

Rohdinnauhan kertaus- ja venytysvaiheita on useimmiten 2–3 peräkkäin, mikä lisää 

kehrättävän langan tasaisuutta ja päistäreettömyyttä. Niitä voidaan myös kammata 

venytyksen jälkeen ennen esilangan valmistusta. Kampauksen tehtävänä on poistaa 

kaikkein lyhyimmät kuidut ja lisätä kuitujen yhdensuuntaisuutta, jotka yhdessä lisäävät 

langan lujuutta. Myös rohdinkuituja valmistetaan sekä märkä-, puolikuiva- 

että kuivakehruuna. Rohdinlangat ovat aivinalankoja paksumpia ja epätasaisempia. 


(Salmon-Minotte & Franck 2005, 116, 159–160.) 

Valkaisu ja viimeistelyt tehdään yhä useimmiten valmiille langoille tai kankaille, 

mutta 1970-luvulta lähtien Euroopassa on suuntauksena valkaista hahtuvanauha 

ennen kehruuta. Tällöin voidaan kehrätä ohuempia lankalaatuja, jotka ovat 

valkaisemattomista hahtuvanauhoista kehrättyihin lankoihin verrattuna lujempia ja 

tasalaatuisempia. (Salmon-Minotte & Franck 2005, 122–124.) Pellavan ja hampun 

valkaisua pidetään vaikeampana kuin puuvillan niiden sisältämän ligniinin vuoksi, 

siksi pellava- ja hampputuotteita valmistetaan eriasteisesti valkaistuna (Talvenmaa 

1998, 17). Kuituaineksen huokoisuuden takia valkaisuaineet tunkeutuvat nopeasti 

kuituihin, joten esimerkiksi korkeissa lämpötiloissa tehtävät valkaisut heikentävät 

nopeasti kuitujen lujuutta. Valkaisu on kolmivaiheinen prosessi, jossa ensimmäisenä 

on hapankäsittely suolojen poistamiseksi, toiseksi alkalipesu muiden kuin selluloosakomponenttien 

poistamiseksi ja lopuksi valkaisu alkaleissa olosuhteissa halutun vaaleusasteen 

saamiseksi (Ossola & Galante 2004, 180). Yleisimpiä valkaisukemikaaleja 

ovat hypokloriitti, kloriitti ja vetyperoksidi, joista useimmat ovat hyvin myrkyllisiä. 

EU:n alueella käytetään pääasiassa vetyperoksidia sen alhaisemmasta valkaisukyvystä 

huolimatta, koska sen ei ole todettu aiheuttavan terveyshaittoja. Suomen tekstiiliteollisuus 

käyttää pääasiassa vetyperoksidia, sen sijaan tuontitekstiilit saattavat olla 

kloorivalkaistuja. (Salmon-Minotte & Franck 2005, 122–123; Talvenmaa 1998, 42.) 

Valkaisussa syntyy aina painohäviöitä, jotka ovat riippuvaisia muun muassa lähtö- 

raaka-aineesta, kehruutavasta ja langan paksuudesta. Märkäkehrättyjen lankojen valkaisuhäviöt 

ovat kuivakehrättyjä alhaisempia ja langan paksuuden lisääntyessä painohäviöt 

kasvavat. (Vaarna 1965, 148–149.) Painohäviön takia valkaistut langat on 

puolattava uudelleen. Ossola & Galante (2004, 184–186) ovat tutkineet entsyymien 

käyttöä hahtuvanauhan käsittelyssä. Käsittelyn seurauksena raaka-aineesta voitiin 

kehrätä ohuempia lankoja. Langat olivat tasaisempia ja lujempia kuin perinteisesti 

kemiallisesti käsitellystä raaka-aineesta kehrätyt langat, myös nepsejä eli nyppyjä oli 

vähemmän. Kemialliseen käsittelyyn verrattuna entsyymit toimivat selektiivisesti eri 

substraateissa ja miedoissa käsittelyolosuhteissa, mikä paransi prosessien kontrolloitavuutta, 

lisäsi prosessien turvallisuutta ja vähensi ympäristövaikutuksia. 

Lankojen numeroinnilla kuvataan lankojen (ja kuitujen) paksuutta, joka ilmaistaan 

massan ja pituuden suhteesta toisiinsa. Kuitujen halkaisijaa käytetään harvoin 

mittayksikkönä luonnonkuiduille, koska niiden poikkileikkausten muodot ja leveydet 

vaihtelevat kuidun eri kohdissa. Pellava- ja hamppulankojen (ja kuitujen) paksuuden 

ilmaisemisessa on useita eri numerointijärjestelmiä. Pellavatuottajilla on ollut 


67

68 

yleisesti käytössä kaksi erilaista järjestelmää: ”Linen Lea” (lea: Ne T ) 30 sekä yleisemmin 

käytössä oleva metrinen järjestelmä (Nm) 31 . Muilla kuiduilla on jo yleistynyt 

SI-järjestelmään perustuva tex-numero 32 , joka hyväksyttiin vuonna 1951 yleiseksi 

kansainväliseksi numeroimisjärjestelmäksi (Vaarna 1965, 16). Suorissa numerointijärjestelmissä 

lankanumero ilmaisee langan massan suhteessa pituuteen. Tällöin 

numeron kasvaessa myös langan paksuus kasvaa. Epäsuorissa järjestelmissä langan 

numero kuvastaa langan pituutta massan yksikköä kohden. Tässä tutkimuksessa yhdenmukaisuuden 

ja vertailukelpoisuuden lisäämiseksi lähdeaineistoissa esiintyneet 

eri numerointijärjestelmiin perustuvat kuituja lankahienouksien arvot on muutettu 

tex-arvoiksi. Lasketut tex-arvot on pyöristetty SFS 2601-standardin suositusten 

mukaisesti. 

Pellavan ja hampun käytettävyys tekstiilituotteissa on riippuvaista käytetystä 

raaka-aineesta, kehruumenetelmästä ja langan paksuudesta. Hyvän imu- ja haihdutuskykynsä, 

kauniin ulkonäkönsä, märkälujuutensa ja helpon pestävyytensä takia 

runkokuidut soveltuvat hyvin pyyhkeiden, vuodevaatteiden, pöytäliinojen sekä sisustustekstiilien, 

kuten huonekalukankaiden, verhojen tai kangastapettien materiaaleiksi. 

Pellavasta ja hampusta valmistetut vaatetustekstiilit soveltuvat erityisen hyvin 

helle- ja urheilupukineisiin, sillä huolimatta kosteista ja kuumista olosuhteista ne 

tuntuvat kuivilta ja viileiltä peruskuitujen huokoisen rakenteen ansiosta. Pellava- ja 

hamppukankaiden käyttöön liittyy olennaisesti niiden helppo pestävyys. Sileän pintansa 

ansiosta lika irtoaa niistä suhteellisen helposti ja puuvillaa alhaisemmissa lämpötiloissa. 

(Salmon-Minotte & Franck 2005, 138.) Sen sijaan runkokuitukankaiden 

voimakas rypistymistaipumus heikentävät käyttö- ja huolto-ominaisuuksia. 

Ohuita märkäkehrättyjä aivinalankoja pidetään kaikkein arvokkaimpina niiden 

korkeakiiltoisuuden takia. Pellavaisia vaatetuskankaita valmistetaan yleisimmin märkäkehrätyistä 

38–40 texin ja kuivakehrätyistä 104 texin langoista (Salmon-Minotte 

& Franck 2005, 139–140). Tosin 1. dynastian aikaisiin (3050–2890 eaa.) egyptiläisistä 

hautakammioista löydettyihin palttinaisiin pellavakankaisiin verrattuna nykykankaita 

voi pitää varsin karkeina. Seitinohuissa kankaissa loimitiheys saattoi olla 

jopa 80 lankaa/cm, kun nykyisin hienoimmissa palttinakankaissa lankatiheydet ovat 

noin 40 lankaa/cm. (Barber 1991, 148; Hall 1986, 5, 9; Mauersberger 1947, 305.) 

30 ”Linen Lea” on epäsuora numerointijärjestelmä, jossa lankanumero Ne T = 300 jaardia/pauna; 1 tex = 

1654/ Ne T (1 jaardi = 274,32 m ja 1 pauna = 453 g) 

31 Epäsuorassa metrisessä järjestelmässä 1 Nm = 1/tex . 1000. 

32 Tex-järjestelmän perusyksikkö on tex, joka ilmoittaa yhden kilometrin lankapituuden massan grammoina 

(SFS 2601; Vaarna 1965, 16–17). 


Hienoimmat pöytäliinat kudotaan usein noin 40 texin märkäkehrätyistä aivinalangoista, 

mutta yleisesti kodin tekstiileissä käytetään 104–167 texin kuivakehrättyjä lankoja. 

Pellavaiset sisustuskankaat ovat usein kudottu hyvälaatuisista, kuivakehrätyistä 

167–238 texin langoista. (Salmon-Minotte & Franck 2005, 140.) 

Rohdinkuiduista kehrättävien karstalankojen tärkeimmät käyttökohteet ovat narut, 

nauhat ja köydet sekä nostovyöt ja paloletkut (Salmon-Minotte & Franck 2005, 

116). Hamppukuidun käyttömahdollisuudet ovat tekstiileissä laajat. Aikaisemmin 

hampun käyttö on perustunut sen lujuuteen ja sitä on käytetty pääasiassa karkeiden 

ja halpojen vaatetuskankaiden materiaalina sekä lujuutensa ansiosta muun muassa 

köysissä, purjeissa, suojapeitteissä, suutarinlangoissa, hihnoissa ja verkoissa. Koska 

hamppu turpoaa kastuessaan, sitä on käytetty paloletkujen raaka-aineena. Nykyisin 

synteettiset kuidut ovat syrjäyttäneet hampun käytön lujuutta vaativissa käyttökohteissa 

ja hamppua käytetään yhä enemmän repuissa, laukuissa, kengissä, tapeteissa 

ja matoissa. (Hofer 1985, 63.) Ikävä kyllä hamppu-tuotteiden markkinoinnissa 

käytetään yleisesti hampun lehtiaihetta, jolla pyritään hyödyntämään marihuanan 

tunnettuutta nuorisolle suunnatuissa tuotteissa (kuva 8). Esimerkiksi Adidas lanseerasi 

vuonna 1995 uuden urheilujalkineensa ’Adidas Hemp’ -merkillä, jota kritisoitiin 

myönteisestä suhtautumisesta huumekulttuuriin. Yritys nimesi kengät uudelleen 

’Gazelle Natural’ välttääkseen negatiivista julkisuutta. (Lewis & Gertsakis 2001, 

134.) 

Kuva 8. Hampputuotteiden napeissa ja kirjotuissa 

tuotemerkeissä esiintyviä lehtiaiheita 

Italia on kaikkein hienoimpien, erityisesti muotiteollisuuden hampputekstiilien, 

valmistaja. Siellä on perustettu nykyaikaisiin jalostusmenetelmiin perustuva koko 

tuotantoketjun toimijoiden konsortio, jossa yhteistyö perustuu raaka-aineen alkutuotannosta 

valmistavaan teollisuuteen asti. (Holmes 2005, 55.) Pääasiassa pitkän 

hamppukuidun jalostus on keskittynyt Kiinaan ja Itä-Eurooppaan. 


6

70 

ongeLmia peLLavan Ja hampun 

hyödyntämisen nyKyKäytännöissä 

Tekstiilikuitujen tuotanto on yksi vanhimmista teollisista toimialoista ja rakenteeltaan 

konservatiivista. Erityisesti runkokuitujen tuotantotavat ja toimintakäytännöt 

ovat vakiintuneet vuosisatojen saatossa. Keski-Euroopassa viljelijät ja jatkojalostajat 

ovat säilyttäneet asemansa korkealaatuisten aivinakuitujen, -lankojen ja -kankaiden 

tuottajina, koska siellä on otolliset sääolot peltoliotukselle sekä pitkät perinteet ja sukupolvien 

yli jatkunut ammattitaito. Aikaisemmin länsieurooppalaiset korkealaatuiset 

pellavatekstiilit valmistettiin raaka-aineen viljelystä lopputuotteiden valmistukseen 

paikallisesti. Nykyään kankaiden ja niistä valmistettujen tuotteiden suunnittelu, 

markkinointi, rahoitus sekä tuotannon ja laadun kontrollointi ovat perinteisten eurooppalaisten 

pellavayritysten käsissä, mutta kalliimpia tuotantovaiheita on hajautettu 

halvempien työvoimakustannusten maihin ympäri maailmaa. (Salmon-Minotte 

& Franck 2005, 143, 151.) Sen sijaan maat, kuten Suomi, joissa kuitulajikkeiden 

viljely on vähäistä eikä tuotannon kehittämiseen ole panostettu, kilpailevat erityisesti 

Kiinasta tuotujen pellavasta ja hampusta valmistettujen massatuotteiden kanssa. 

Viljelytekniikka ja korjuuta koskeva tieto on usein puutteellista tai vanhentunutta 

sekä pienimittaiseen ja käsityövaltaiseen tuotantoon kehitettyä. Niillä ei saavuteta 

teolliseen tuotantoon soveltuvaa raaka-ainetta niin laadultaan kuin volyymeiltaankaan. 

Lisäksi korkeat työvoimakustannukset ovat merkittävä kilpailukykyä alentava 

tekijä. Erityisesti kehruuprosessit ovat hitaita puuvillan prosessointiin verrattuna. 

(Dam & al. 1994, 167; Pasila & al. 1999, 17.) Kuitujen prosessointiin liittyvän 

teknologian pysähtyneisyyttä kuvastaa myös olemassa oleva terminologia. Käytössä 

ovat yhä agraaritaloudesta periytyneet käsityötermit, kuten lihtaus (scutching) ja häkilöinti 

(hackling), jotka väkisinkin herättävät mielikuvia ”museaalisesta” toiminnasta. 

(Luostarinen 1998, 15, 17.) 

Keskeinen tekijä teolliselle tuotannolle on tasalaatuisen raaka-aineen saatavuus 

pitkällä aikavälillä. Euroopassa ongelmana on eri raaka-ainetoimittajien raaka-aineen 

laadun vaihtelevuus, mikä haittaa märkäkehrätyn pitkän kuidun onnistumista 

mekaanisissa ja kemiallisissa jalostusvaiheissa. Suurimmat ongelmat aiheutuvat erilailla 

liotettujen (ali- ja yliliotusta) kuitujen kehruussa, jolloin suuret laatuvaihtelut 

aiheuttavat tuotantokatkoksia. Vaikutukset lopulliseen lankaan ovat suuret, muun 

muassa langan tasaisuuteen ja lujuuteen, mikä taas vaikuttaa kumulatiivisesti lopputuotteen 

valmistukseen ja siten laatuun. (Sharma, Whiteside & Kernaghan 2005, 

386.) 


Tekstiilikuitujen laatuluokitukset vaihtelevat maittain. Ne perustuvat etupäässä 

aistivaraiseen havainnointiin, kuten värin ja tunnun arviointiin. Lyhytkuiduille ei ole 

määritelty sovellusalakohtaisia laatukriteereitä, mikä osittain voi johtua lopputuotteiden 

valmistajien tietämättömyydestä tarvittavista laatuvaatimuksista. (Kymäläinen 

2003, 32–33.) 

Alkutuotanto ja esijalostus 

Nykyinen kuitupellavan ja hampun jalostus langaksi perustuu pitkäkuitumenetelmiin, 

jossa korret nyhdetään maasta juurineen ja paalataan erityiskonein koko kasvin 

pituisina hyvässä järjestyksessä. Keskeisimmin lopputuotteen laatuun vaikuttaa pektiinisidosten 

hajottamistapa. Yhä yleisimmin käytössä olevan peltoliotuksen etuna 

on sen muita tunnettuja liotusmenetelmiä vähäisemmät vähäiset haittavaikutukset 

ympäristöön. Jotta likoaminen tapahtuisi tasaisesti koko kasvissa, nyhdetty pellava on 

erikseen käännettävä pellolla. Kuitenkaan peltoliotus ei sovellu kaikkiin maanosiin, 

koska pektiinien hajottamisen suorittavat maaperän mikrobit tarvitsevat toimiakseen 

oikeat lämpötila- ja kosteusolot. Esimerkiksi Espanjassa kuivuus estää peltoliotuksen 

ja toisaalla liian sateiset olot saattavat mädättää koko sadon. Vesiliotukseen 

verrattuna kuidut ovat karkeampia ja heikompia sekä raaka-aineen laatu on epätasaisempaa. 

Myös mikrobilajikkeet vaihtelevat suuresti eri peltolohkoilla, mikä lisää 

eri kuituerien laadun vaihteluja. Peltoliotuksen oikea-aikainen lopettaminen vaatii 

viljelijältä erityistä ammattitaitoa, sillä vielä nykyisinkin kuidun likoamisaste perustuu 

aistivaraiseen arviointiin. Lisäksi siemensato menetetään osittain tai kokonaan 

ja siemenet ovat selvästi heikompilaatuisia kuin öljylajikkeilla. (Kimmel & al. 2001, 

375; Akin, Himmelsbach & Morrison 2000, 104.) Nyhdettäessä maasta kulkee varsiin 

mikrobikantoja, jotka vaikuttavat kuituja pitävien liima-aineiden hajottamiseen 

puumaisesta osasta. Samalla varsiin kulkeutuu multaa ja muita epäpuhtauksia, jotka 

saattavat alentaa kuitujen ja niistä valmistettujen tuotteiden laatuominaisuuksia 

(Pasila & al. 1998, 10). Lisäksi nyhtäminen saattaa aiheuttaa eroosiota (Elsasser 

2005, 46). Raaka-aineen sisältämät ylimääräiset ainesosat, kuten multa, juuret, lehdet 

tai rikkakasvit yhdessä liiallisen kosteuden kanssa saattavat aiheuttaa pektiinien 

hallitsemattoman hajoamisen. Tästä voi olla seurauksena koko paalin mätäneminen, 

jolloin kuituainesta ei voida jatkojalostaa. (Kymäläinen 2003, 15; Kauriinvaha & al. 

2001, 63.) 

Perinteinen pellavan viljely on työvoimavaltaista. Klemolan (1991, 7) mukaan 

ihmistyövoiman osuus kuitupellavan kylvöstä paalaukseen on 25 henkilötuntia hehtaaria 

kohden. Vertailun vuoksi täysin koneistetun tavanomaisilla viljankorjuukoneil- 


71

72 

la tehtyyn siementen puintiin ja niittoon kului vuonna 2003 Helsingin yliopiston 

Sigganssin koetilalla 8 henkilötuntia/ha 33 . Yliteknikko Eero Lammisen (haastattelu 

25.11.2004) kokemuksen mukaan tähän lisättynä 2 h/ha pitäisi riittää sekä paalaukseen 

ja paalien poiskuljettamiseen. Perinteisestä korjuusta poiketen niitetty korsiaines 

voidaan korjata tavanomaisella pyörö- tai kuutiopaalaimella. 

Jotta kuituja voidaan jatkojalostaa, korret on kuivattava joko ulkona tai erillisessä 

kuivaimessa alle 15 %:n varastointikosteuteen. Vaikka liotettu korsiaines sisältää 

noin 25–30 % kuitua, on koko korsisato kuivattava. Esimerkiksi hampun kosteuspitoisuus 

korjattaessa on 50–70 %, jolloin sen kuivaukseen kuluu suhteettoman paljon 

kuidusta saatavaa tuottoa. (Pasila 2004, 9.) Jos korret liotetaan esimerkiksi entsymaattisesti, 

on ne kuivattava yleensä kahdesti sekä korjuun että liotuksen jälkeen. 

Perinteisessä pellavan prosessoinnissa tuotetaan vain tekstiilikuituja, jolloin ylijäävän, 

jätteeksi luokitellun materiaalin osuus on suuri. Koska kuidutus tehdään yleisimmin 

erillisissä kuiduttamoissa, kuljetuskustannukset kohdistuvat kuitenkin koko korsisatoon. 

Tästä aiheutuu, että päistäreen alhainen hintataso yhdistettynä suuriin kuljetuskustannuksiin 

alkaa vaikuttaa alentavasti myös päistärettä arvokkaamman kuidun 

hintaan. (Pasila & al. 1999, 8.) 

Prosessointi 

Pellavan ja hampun kehruujärjestelmät poikkeavat muiden kuitujen kehruusta. 

Runkokuitujen parhaimpien lankalaatujen valmistus perustuu märkäkehruuseen, 

kun muut luonnonkuidut kehrätään kuivina. Märkäprosessit lisäävät merkittävästi 

kustannuksia ja samalla haitallisia ympäristövaikutuksia. Koska pellava- ja hamppulankojen 

valmistuksen osuus maailman kokonaistuotannosta on pieni, prosessiteknologian 

kehittäminen on ollut vähäistä. (Lord 2003, 145.) Nykyiset pellava- ja 

hamppulangat soveltuvat vain rajoitetusti kudottavaksi ja suurimpana ongelmana on 

koneiden hitaus (Dam & al. 1994, 176). Lisäksi runkokuitulangat soveltuvat huonosti 

neulelangoiksi jäykkyytensä ja joustamattomuutensa takia (Salmon-Minotte 

& Franck 2005,130). Koneiden alhaisesta tuotantokapasiteetista johtuen pellavalangat 

ovat huomattavan kalliita. Esimerkiksi vuonna 2003 20 texin vahvuisen pellavalangan 

hinta oli jopa yli seitsenkertainen vastaavaan puuvillalankaan verrattuna 

(Salmon-Minotte & Franck 2005, 145–146). 

33 Samana vuonna vehnän korjuuseen kului noin 6 tuntia/ha (Eero Lamminen, haastattelu 25.11.2004). 


kuitupituus 

30 - 39,9 

20 - 29,9 

10 - 19,9 

häkilöity pellava 

300 kg 6 % 

aivinalanka 

250 kg 5 % 

valkaistu aivinalanka 

210 kg 4,2 % 

0 10 20 30 40 50 

rohkitut varret 

3750 kg 75 % 

liotetut varret 

2 850 kg 57 % 

lihdattu kuitu 

500 kg 10 % 

häkilärohtimet 

165 kg 3,3 % 

karstanauha 

130 kg 2,6 % 

rohdinlanka 

115 kg 2,3 % 

valkaistu rohdinlanka 

95 kg 1,9 % 

Kuva 9. Kuitupellavan perinteinen prosessointi ja kokonaisvarsisadosta saatavien fraktioiden 

osuudet (Fröier 1960, 59) 34 

34 Fröierin laskelmat perustuvat eteläruotsalaisiin viljelyolosuhteisiin, jossa keskimääräinen kokonaisvarsisato 

on 6 000 kg/ha. Suomessa satotasot ovat 4 000-6 000 kg/ha, ja kaaviossa on käytetty suomalalaista 

keskiarvoa 5 000 kg/ha. 

[%] 

kokonaissato 

5000 kg/ha 100 % 

akanat 

600 kg 12 % 

pellavaöljy 

200 kg 4 % 

lihtarohtimet 

250 kg 5 % 

karstanauha 

165 kg 3,3 % 

rohdinlanka 

140 kg 2,8 % 

valkaistu rohdinlanka 

115 kg 2,3 % 


rohdin- ja päistärejae 

2350 kg 47 % 

siemenet 

650 kg 13 % 

rehukakut 

450 kg 9 % 

päistärejae, pöly 

2 100 kg 42 % 

polttoaine, kuitulevyt 

73

74 

Yksi keskeisimmistä ongelmista pellavan ja hampun prosessoinnissa on pöly, 

jota syntyy kaikissa käsittelyvaiheissa. Se ei ole vain terveysriski työntekijöille, vaan 

se vaikuttaa olennaisesti koneiden toimintaan tuotantokatkoksina. Pölykertymät 

lopputuotteissa alentavat myös laatua. Esimerkiksi puuvillakuitujen pölypitoisuuden 

alentamisella pystytään vaikuttamaan suoraan kuitujen kehräytyvyyteen ja laatuun, 

ja siten parantamaan tuotteen taloudellista arvoa. (Hann 2005, 8; Slater 2003, 

58–59.) Erityisesti peltoliotettujen korsien pölypitoisuus on korkea. Suomalainen 

pellavakutomo Jokipiin Pellava Oy käyttää tuotteissaan pääasiassa aivinalankoja ja 

heillä pölyn on todettu lisäävän merkittävästi kustannuksia. Toimitusjohtaja Timo 

Laurilan (haastattelu 1.11.2006) mukaan lyhyistä kuitupätkistä koostuva pöly aiheuttaa 

ongelmia sekä valmistusvaiheessa että lopputuotteen käytössä. Eri tuotantoerien 

ja langanvalmistajien väliset erot ovat suuria. Ensinnäkin pöly vaikuttaa heikentävästi 

lankojen vetolujuuteen. Loimausvaiheessa pöly tukkii langan ohjauslaitteet, 

jolloin langat katkeilevat ja loimaus keskeytyy. Kudonnassa loimesta irtoava pöly voi 

takertua loimenvartijoihin, niisiin tai kaiteisiin, joista kaikista aiheutuu tuotantokatkoksia. 

Lisäksi ilmassa leijuva pöly laskeutuu kankaan suuhun, jolloin lankojen väliin 

kertyy pölytuppoja, mistä aiheutuu virheitä kankaisiin. Erityisesti voimakasväristen 

kankaiden kudonnassa värillinen pöly ”likaa” vieressä kudottavat kankaat ja ne on 

erikseen puhdistettava. Kuitenkin suurimpana ongelmana Laurila pitää tuotteen ensimmäisissä 

pesuissa irtoavaa pölyä. Irtoava pöly saattaa tukkeuttaa pesukoneen ja/tai 

tarttuu muuhun pyykkiin värjäten tai liaten sen kuitupölyllä. Tästä on useimmiten 

seurauksena tyytymätön asiakas ja ”menetetty pellavan käyttäjä”. 

Kuituhamppua ei Suomessa viljellä juuri lainkaan, sillä jykevämmän rakenteensa 

takia prosessointi ei onnistu pellavakoneilla. Myös pohjoisissa oloissa hampun tuleentumattomuus 

aiheuttaa sen, että kasvukausi jatkuu myöhään syksyyn, jolloin kasvin 

kosteuspitoisuus säilyy korkeana. 

Kuitupellavan kuitusaanto 

Kuvassa 9 on kuvattu Fröierin (1960, 59) mallin mukaisesti perinteisen kuitupellavan 

jalostuksen käsittelyhäviöt korjuusta valkaistun langan kehruuseen. Vaikka Fröierin 

laskelmat perustuvat yli 40 vuoden taakse, laskelmaa voidaan pitää yhä ajankohtaisena. 

Samat viljely- ja jalostusmenetelmät ovat yhä käytössä muun muassa Suomessa. 

Fröierin mallissa saatavien jakeiden prosenttiosuudet on laskettu kokonaisvarsisadosta, 

mikä antaa varsin pessimistisen kuvan materiaalitehokkuudesta. Hehtaarilta 

saatavan 5000 kg:n kokonaisvarsisadon potentiaalinen kuitusaanto rohkitusta varsisadosta 

nykyisin viljeltävillä lajikkeilla on noin 25 % eli 940 kg/ha. Yleisesti käytössä 


olevassa peltoliotuksessa liotushävikki on noin 25 %, jolloin kuituainesta saadaan 

kuivauksen jälkeen noin 700 kg. Kaiken kaikkiaan valkaisematonta lankaa saadaan 

noin 10 % kokonaissadosta. Eri käsittelyvaiheiden jälkeen varsinaista primäärituotetta 

eli valkaistua aivinalankaa saadaan 4,2 % ja saman verran sekundäärituotetta, 

valkaistua rohdinlankaa käsiteltävästä kokonaisvarsisadosta. Potentiaalisesta käsittelemättömästä 

kuitusaannosta talteen saadaan ainoastaan noin 45 % ja liotetusta 

raaka-aineesta 60 %. 

LyhytKuitumeneteLmien mahdoLLisuudet 

Langantuotannossa 

Öljypellavan viljelyn yleistyessä tuotantomenetelmien kehitys on painottunut lyhyiden 

kuitujen jalostukseen. Lyhytkuidun määritelmä vaihtelee riippuen käyttöyhteydestä, 

mutta yleisimmin se tarkoittaa rohdinkuituja, leikattuja kuitukimppuja tai 

yksittäisiä peruskuituja. Rohdinkuiduissa on sekaisin sekä lyhyitä että pidempiä kuitukimppuja 

ja leikatuissa kuitukimpuissa pituus määräytyy käyttösovelluksen mukaan. 

Peruskuitujen luokittelu perustuu pellavan 5–70 mm:n ja hampun 5–60 mm:n 

kuitupituuksiin. ( Järvenpää 2000, 16.) Lyhytkuitumenetelmien perusperiaatteena 

on tarve jalostaa kuidut lyhyiksi. Yleisesti ne tarkoittavat tuotantojärjestelmiä, joissa 

kuituainesta käsitellään yhtenä fraktiona erottelematta pitkiä ja lyhyitä kuitukimppuja. 

Näitä tuotantojärjestelmiä kutsutaan myös termillä ”total fibre” -lines. (Dam & 

al. 1994, 78; Holmes 2005, 50; Pasila & al. 2001, 13.) Tuotantolinjat ovat pitkälle automatisoituja, 

mikä alentaa muutoin niin työvoimavaltaisen alan kustannuksia (Lord 

2003, 87). ”Uusina” kuitukasvimaina Saksa, Iso-Britannia ja Pohjoismaat prosessoivat 

korsia pääasiassa lyhyen kuidun linjastoilla, joiden kehitystyö aloitettiin 1980-luvulla. 

Nykyisin lyhytkuitujen tuotantolinjat tuottavat kuitua ensisijaisesti teknisiin tarkoituksiin 

ja kuitupituudet vaihtelevat loppukäytön mukaan. Tuotantokustannukset 

ovat selvästi pitkän kuidun tuotantoon verrattuna alhaisempia, mutta käsitelty raakaaine 

soveltuu etupäässä suuren volyymin massatuotteisiin, kuten eristeisiin. (Holmes 

2005,50.) 

Pellavan merkitys vaatetustekstiilinä on säilynyt ennen kaikkea materiaaliominaisuuksiensa: 

hyvän lämmönjohtavuutensa, korkean kosteudenimukykynsä ja siihen 

liittyvän kuivan tuntunsa vuoksi. Yhä enemmän on tutkittu mahdollisuuksia jalostaa 

lyhytkuituja puuvillan työstökoneilla sekoitteina puuvillan ja muiden kuitujen kanssa, 

koska hienokehruumenetelmät ovat perinteisiä pellavakehruumenetelmiä tehok- 


75

76 

kaampia ja edullisempia. (Akin & al. 2000, 103; Salmon-Minotte & Franck 2005, 

117.) Tekstiilikuitujen tuotannossa onkin erotettava erikseen rohdinten kehruu sekä 

puuvillatyyppisten kuitujen hienokehruumenetelmät, joissa kuitujen hienous ja pituus 

on saatava vastaamaan puuvillaa. Pitkien aivinakuitujen sivutuotteena saatava 

rohdinnauha poikkeaa erityisesti kuitupituusjakaumaltaan. Lyhytkuitumenetelmissä 

kuitupituusjakauma on säädettävissä haluttuun kuitupituuteen, sen sijaan rohdinkuitujen 

kuitupituushajonta on huomattavasti suurempi ja prosessointi tapulikuiduiksi 

edellyttää useampia työvaiheita. (Karus, Kaup & Lohmayer 2000, 8.) 

Lyhyiden puuvillatyyppisten kuitujen kehruumenetelmät perustuvat pääsääntöisesti 

kuivan raaka-aineen käsittelyyn. Yleisimpiä lyhytkuitujen kehruumenetelmiä 35 

ovat roottori- ja rengaskehruu. Muita hienokehruumenetelmiä ovat muun muassa 

open-end -, ilma-, kitka- ja elektrostaattinen kehruu. (Klein 1993, 1–2; Lord 2003, 

116.) Roottorikehruu on syrjäyttämässä rengaskehruun tehokkuutensa ansiosta, tosin 

rengaskehrätty lanka on korkealaatuisempaa. Roottorikehruun etuina voidaan 

pitää myös sen monipuolisuutta, koska sillä saadaan hyvin erityyppisiä lankoja erilaisilla 

säätöjen asetuksilla sekä raaka-ainesekoituksilla. 

Loppukäytöstä riippumatta niin korkealle jalostetuissa kuitukomposiiteissa 

kuin tekstiilisovelluksissa vaatimuksena on kuituaines, josta pektiinit, ligniinit ja 

vierasaineet on poistettu mahdollisimman tarkoin. Jotta pellavan ja hampun kilpailukykyä 

tuotteiden materiaaleina voidaan lisätä, on kiinnitettävä erityisesti huomioita 

liotusprosessin hallittavuuteen, tasalaatuisen raaka-aineen tuottamiseen, 

tuotantokustannusten alentamiseen, ympäristöhaittojen minimoimiseen sekä jalostukseen 

osallistuvien toimijoiden määrän vähentämiseen. (Dam & al. 1994, 87.) 

Lyhytkuitumenetelmien yhtenä perusperiaatteena tulee olla pellavan ja hampun 

luontaisten aktiivisten ominaisuuksien korostaminen, ja siten kokonaan uudenlaisten 

materiaalien kehittäminen. 

Roottorikehruu 

Puuvillalle kehitetty roottorikehruu yleistyi teolliseen käyttöön 1970-luvulla, tosin 

patenttihakemus oli jätetty jo ennen toista maailmansotaa. Roottorikehrättyä lankaa 

on nykyään vaikea erottaa rengaskehrätystä ulkonäön tai tunnun perusteella. Suurin 

ero rakenteellisesti on langan muodostumisessa. Rengaskehruussa kuidut kiertyvät 

ulkoa sisäänpäin, kun roottorikehruussa langanmuodostus tapahtuu ytimestä ulospäin. 

Siksi roottorikehrätty lanka on rengaskehrättyä löyhempää, pörröisempää ja 

35 Tässä yhteydessä lyhytkuitujen kehruulla tarkoitetaan menetelmiä, joissa kuitupituus on alle 60 mm. 


karheampaa sekä lujuudeltaan alhaisempaa. Roottorikehruussa voidaan käyttää myös 

lyhyempiä kuituja eikä kuitupituuksien suuri hajonta heikennä laatua niin paljon kuin 

rengaskehruussa. Lisäksi roottorikehrätyn langan kulutuksen kestävyys on parempi. 

(Elsasser 2005, 108–109; Klein 1993, 48.) Roottorikehruussa työvoimakustannukset 

voivat olla jopa 50 % alhaisemmat kuin rengaskehruussa ja tuotantokustannukset 

edullisemmat paksumpien lankojen valmistuksessa jopa 15 texiin asti (Lord 2003, 

305). 

Kaikille hienokehruumenetelmille on yhteistä, että ennen varsinaista kehruuta 

raaka-aine on avattava, puhdistettava, sekoitettava ja karstattava. Puuvilla on pakattuna 

tiiviisiin paaleihin, jotka avauksessa möyhennetään jatkojalostusta varten mahdollisimman 

irralliseksi kuituraaka-aineeksi. Koska eri paalien väliset raaka-aineominaisuudet 

saattavat vaihdella suurestikin esimerkiksi kuitupituudeltaan tai väriltään, on 

erät sekoitettava yhdeksi mahdollisimman tasalaatuiseksi raaka-aine-eräksi. Lisäksi 

puuvillakuiduista on poistettava siemenkuoret ja muut ylimääräiset ainesosat, jotka 

heikentävät lopputuotteen laatua. Karstauksen tehtävänä on poistaa loput roskat ja 

liian lyhyet kuidut ja yhdensuuntaistaa kuituja. Levykarstalta kuituharso irrotetaan 

kuorintavalssin pinnalta, jonka jälkeen siitä muodostetaan vetovalssien välissä noin 

4 000 texin vahvuista nauhaa. Nykyisin puuvillan käsittely avauksesta karstanauhan 

muodostukseen tapahtuu lähes automaattisesti yhdellä toisiinsa integroidulla linjalla. 

(Elsasser 2005, 107; Lord 2003, 188.) Vanhanaikaisemmissa kehräämöissä puuvilla 

ajetaan lisäksi laappikoneelle, jossa muodostuu tasapaksua vanuhuopaa karstalle syötettäväksi. 

Jotta kehrättävästä langasta saataisiin mahdollisimman tasaista ja hienoa 

karstanauhat syötetään venytyskoneelle. Venytys tapahtuu ajamalla useampi karstanauha 

valssiparien läpi useampikertaisena venytyksenä niin, että muodostuu yksi 

alkuperäisen vahvuinen nauha. Venytysvaiheessa nauhaa ohennetaan venyttämällä, 

sekoitetaan kertaamalla, tasoitetaan ja oikaistaan kuituja sekä poistetaan kuitukoukkuja. 

(Elsasser 2005, 108; Lord 2003, 71.) 

Kuvassa 10 on esitetty roottorikehruun periaate. Roottorikehruu perustuu openend 

-menetelmään, jossa lankaa muodostetaan suoraan karstanauhasta. Nauha syötetään 

avausvalssiin kuitujen erottamiseksi yksittäiseksi ennen kehruuyksikköön joutumistaan. 

Ilmavirran aiheuttaman imun avulla kuidut irtoavat avausvalssilta roottoriin. 

Keskipakovoiman vaikutuksesta kuidut siirtyvät roottorin uraan, josta ne kiinnittyvät 

roottorin keskeltä syötettyyn niin sanottuun siemenlankaan. Roottori muodostaa 

lankaa pyörimisliikkeen aiheuttaman kierteen avulla ja valmis lanka vedetään ulos 

vetovalssien avulla ja kehitään ristipuolalle. (Klein 1993, 24–25.) Roottorin halkaisija 

määrittää käytettävän kuitupituuden: liian pitkät kuidut heikentävät langan lujuut- 


77

78 

Kuva 10. Roottorikehruun periaate 

ta ja laatua aiheuttaen katkeamia ja heikkouksia enemmän kuin lyhyet (Lord 2003, 

200). 

Tärkeimmät kehräytyvyyteen vaikuttavat ominaisuudet ovat kuitupituus, kuituhienous, 

kuitujen murtolujuus ja raaka-aineen puhtaus. Lisäksi kuitujen murtovenymä 

ja niiden välinen kitka ovat merkittäviä kehruuseen vaikuttavia attribuutteja. 

Kuitupituus (mm) vaikuttaa muun muassa langan lujuuteen ja tasaisuuteen, tuotteen 

tuntuun ja kiiltoon, langan karvaisuuteen sekä kehräämön tuottavuuteen. Puuvillaa 

voidaan kehrätä 15–56 mm:n tapulipituuksilla (length of spinnable fibre, staple length) 

ja lyhyimmät alle 5 mm:n kuidut häviävät jätteeksi tai pölyksi ilmaan. (Franck 2005, 

10.) Kuituhienous (tex) vaikuttaa olennaisesti langan ja siitä valmistettujen tuotteiden 

tuntuun, esimerkiksi jäykkyyteen, karkeuteen, siliävyyteen, kimmoisuuteen, 

viileyteen ja kosteuden siirtokykyyn. (Mäkinen 1998, 19.) Mitä enemmän poikkileikkauksessa 

on kuituja, sitä vahvempaa lanka on ja sitä tasaisemmin kuidut jakautuvat 

langassa. Kuituhienous vaikuttaa lisäksi kehruunopeuteen, tasaisuuteen ja 

täyteläisyyteen, kiiltoon, tuotantomääriin katkeamalukuina ja kierteenantoina sekä 

tasomaisen tuotteen laskeutuvuuteen. Kuituhienous vaikuttaa myös langan koossa 

pitävään kitkavoimaan. Karkeammat kuidut tarvitsevat enemmän kierrettä langan 

koossa pysymiseksi. Puuvillakehruussa ihanteellinen kuituhienous on 1,1–1,8 dtex 


(2,8–4,5 Micronairea 36 ). (Klein 1993, 26–28; Lord 2003, 201.) Kuitujen murtolujuus 

(cN/tex) on määräävä ominaisuus, sillä se vaikuttaa suoraan langan lujuuteen. 

Tekstiilikuitujen murtolujuus on oltava vähintään noin 6 cN/tex, jotta niistä voidaan 

kehrätä lankaa. Puuvillan murtolujuus on 15–50, kuitupellavan 20–65, öljypellavan 

41–67 ja hampun 41–61 cN/tex. Kuitujen puhtaus vaikuttaa kehruuprosessiin ja valmiin 

langan laatuun. Kuitujen epäpuhtaudet ja pölyisyys aiheuttavat tuotantokatkoja 

kehruussa niiden kertyessä roottoriin. Puhtausasteen on oltava alle 1 %. Lisäksi 

murtovenymä on tärkeä lopputuotteeseen vaikuttava tekijä. Tekstiilituotteen täytyy 

kestää kuormitusta prosessin aikana ja käytössä ja sen tulee palautua kuormituksesta 

ainakin osittain. Kuituvenymän tulee olla vähintään 1–2 %. Puuvillan venymä 

on 4,8–9,3 %, kuitupellavan 1–2,5 %, öljypellavan 3,5–6,8 % ja kuituhampun 

3,3–5 %. Kuitujen kitka vaikuttaa tekstiilituotteiden koossapysymiseen. 

Lujuusominaisuuksien ohella kitkakerroin vaikuttaa valmiin tuotteen lujuusominaisuuksiin. 

Myös valmistusvaiheessa kitkan merkitys on suuri, koska kuidut joutuvat 

liukumaan sekä toisiinsa että koneen osiin nähden. Kuitujen välinen liukkaus tulisi 

olla suhteellisen korkea, jotta kuidut liukuisivat mahdollisimman tasaisesti toistensa 

lomitse lankaa venytettäessä. (Haudek & Viti 1978, 137; Holmes 2004, 11; Sankari 

2000b, 60.) 

Runkokuidut hienokehruussa 

Runkokuitujen peruskuidut täyttävät yleiset tekstiilikuiduilta vaadittavat ominaisuudet 

ja niiden pituudet vastaavat puuvillan kuitupituuksia. Pellava ja hamppu ovat 

kuitenkin puuvillaa vahvempia, imukykyisempiä, kalliimpia ja joustamattomampia 

(Kimmel & al. 2001, 375). Lisäksi pellava- ja hamppukuiduissa vahat ovat jakaantuneet 

tasaisesti kuituun, kun puuvillassa vahat ovat kuidun pinnalla. Mitä tarkemmin 

liotuksella ja avauksella saadaan peruskuidut irtaantumaan toisistaan, sitä hienompia 

ja tasalaatuisempia lankoja saadaan kehrättyä. Vaikka voimakkaampi liotuskäsittely 

lisää kuitujen alttiutta vaurioitumisille ja heikentää kuituja, niin kuitujen hienouden 

ja joustavuuden lisääntyminen parantaa merkittävästi jalostus- ja kehruuedellytyksiä. 

(Kimmel & al. 2001, 379.) Sekoitteissa puuvillan kanssa ideaalitilanne on, että 

kuitudimensiot muistuttaisivat mahdollisimman paljon toisiaan. Mikäli yhdistetään 

karkeita lyhyitä kuituja pehmeisiin, niin karkeammat kuidut voivat poistua kehruun 

yhteydessä kokonaan pois. (Lord 2003, 202.) Toistaiseksi pellavan peruskuituja on 

käytetty sekoitteissa etenkin puuvillan tai polyesterin kanssa, sillä 100-prosenttisten 

36 1 Mi =2,54 x dtex 


7

80 

pellavalankojen kehruu edellyttää yhdenmukaista ja tasalaatuista kuituainesta niin 

hienoudeltaan kuin pituudeltaankin. Roottorikehrättyjä 22–60 texin lankoja on valmistettu 

25–50 % pellavapitoisuuksilla. Runkokuitu/villasekoitelankoja on valmistettu 

sekä muunnetulla kampalanka- että karstalankakehruujärjestelmällä. (Salmon- 

Minotte & Franck 2005, 117.) 

Tekstiilikuitujen valmistuksessa on raaka-aineina käytetty pääsääntöisesti runkokuitukasvien 

kuitulajikkeita, sillä niiden korjuu ajoitetaan kuitulaadun mukaan. 

Kuitulajikkeiden viljely ainoastaan lyhytkuitutuotantoon alentaa todennäköisesti 

kuidusta saatavaa hintaa niin, ettei se pysty kilpailemaan aivinatuotannon ja sen sivutuotteena 

saatavan rohdinkuidun kanssa (Pasila & al. 1999, 8). Kuitulajikkeiden lyhytkuitutuotannossa 

todennäköisimpinä raaka-aineina ovat eri jalostusvaiheissa saatavat 

rohdinkuidut. Öljylajikkeiden soveltumattomuutta korkealaatuisten tekstiilien 

raaka-aineiksi on perusteltu kuitujen lyhyydellä ja karkeudella (Akin, Himmelsbach & 

Morrison 2000, 103; Dam & al. 1994, 175; Nilsson & Karlsson 2005, 25). Kuitenkin 

öljylajikkeiden ominaisuuksia on tutkittu varsin vähän. Kuitujen karkeus johtuu 

korkeista ligniini- ja pektiinipitoisuuksista, jotka lisääntyvät kasvien tuleentumisen 

myötä. Öljylajikkeiden mahdollinen käyttö tekstiileissä perustuu kokonaishyödyntämisenmallin 

mukaiseen energia- ja materiaalitehokkuuden kasvattamiseen. 

Lyhytkuitumenetelmiin perustuvissa kuidunkäsittelylinjoissa syötettävän raakaaineen 

ei tarvitse olla yhdensuuntaistettua, vaan kuitupaalit voidaan syöttää suoraan 

avaajaan ja siitä kuidutettavaksi ja puhdistettavaksi. Tehot perinteisiin pitkän kuidun 

tuotantolinjoihin ovat moninkertaiset. Esimerkiksi Charle & Co:n valmistaman pellavalinjan 

LIN-LINE teho paalien avauksesta puhdistukseen on raaka-aineesta riippuen 

maksimissaan 2000 kg varsia tunnissa, mistä saadaan noin 350 kg puhdistettua 

kuitua tunnissa. (Charle & Co 2007; Pasila & al. 1999, 25.) 

Cottonisointi 

Roottorikehruuta varten on peruskuitufraktion hajottamiseksi kuitukimppuja yhteen 

sitovien pektiinisidosten lisäksi hajotettava myös leveyssuuntaiset peruskuitujen väliset 

sidokset tai vaihtoehtoisesti kuidut on leikattava määrämittaan. Pellavan ja hampun 

cottonisoinnilla (cottonization) tarkoitetaan tavallisesti moniportaista kemiallista 

prosessia, jolla pyritään irrottamaan pellavan kuitukimpuiksi liimaantuneet peruskuidut 

mahdollisimman hyvin toisistaan. Tavoitteena on muuttaa pellavan ja hampun 

kuitudimensiot, kuten kuitupaksuus, -pituus ja -pituusjakauma vastaamaan mahdollisimman 

tarkoin puuvillaa. Keskeisenä tavoitteena on poistaa pektiinit ja ligniinit 

selluloosaa vahingoittamatta (Wang & al. 2003, 664). Jo 1800-luvun puolivälistä läh- 


tien on kehitetty kemiallisia menetelmiä, jotta pellavaa ja hamppua voitaisiin kehrätä 

puuvillalle kehitetyillä kehruukoneilla. Erityisesti Saksassa toisen maailman sodan aikana 

pyrittiin etsimään vaihtoehtoja tuontipuuvillan korvaamiseksi. Tuolloin pellava 

käsiteltiin lipeäkiviliuoksen jälkeen laimeassa rikkihappoliuoksessa. Cottonisoinnissa 

käytettiin myös klooria ja hapettimia. Kemiallisten menetelmien suurimpana ongelmana 

ovat haitalliset ympäristövaikutukset. (Hofer 1985, 60; Mauersberger 

1947, 323; Salmon-Minotte & Franck 2005, 117.) 

Nykyisin erityisenä tutkimus- ja kehityskohteena ovat olleet peruskuitujen välisten 

pektiinisidosten hajottaminen höyryräjäytyksellä sekä entsyymeillä. Lisäksi yksittäiskuitujen 

hajottamiseksi on tutkittu liuotinkäsittelyä (organosolv), tensidikäsittelyä 

ja yliliottamista pellolla. (Aaltonen, Vilppunen & Sohlo 1998, 29.) Höyryräjäytys 

(steam explosion STEX) on alun perin kehitetty selluteollisuuden tarpeisiin muun 

muassa selluloosan, hemiselluloosan, pektiinin ja ligniinin erottamiseksi puukuiduista. 

Menetelmää on tutkittu pellavan ja hampun peruskuitujen erottamiseksi sekä 

liottamattomille, vihreille että osittain peltoliotetuille kuiduille. Höyryräjäytys perustuu 

sekä kuitujen kemialliseen modifiointiin että mekaaniseen vaikutukseen: korsiaines 

asetetaan kuumaan vesihöyryyn (200 ºC) korkeassa paineessa, joka lopetetaan 

äkkinäisesti. Tällöin peruskuitujen väliset pektiinit liukenevat ja huuhtelun jälkeen 

kuidut ovat käsiteltävissä lyhytkuitumenetelmin. (Garcia-Jaldon, Dupeyre & Vignon 

1998; Kessler & al. 1998; Nykter 2006; Vignon, Garcia-Jaldon & Dupeyre 1995.) 

Entsyymiliotusta voidaan käyttää sekä pelkästään kuitukimppujen erottamiseen että 

prosessia jatkamalla myös cottonisointiin. Entsyymikäsittelyllä on saatu lisättyä homogeenisuutta, 

kuituhienoutta sekä kuitujen pehmentymistä ilman merkittävää kuitupituuksien 

lyhentymistä (Militký, Bajzík & Křemenáková 2002, 8). Kozlowski & 

al. (2006, 761–764) nostavat entsyymiliotuksen cottonisoinnissa suurimmiksi eduiksi 

nopeuden ja prosessivaiheiden vähentymisen. Tällöin voidaan käsitellä mahdollisesti 

huonompilaatuistakin raaka-ainetta, jolloin jalostusarvon kasvu on huomattava. 

Keskeisenä ongelmana on, että pellavan ja hampun cottonisointi vaatii moninkertaisia 

toimenpiteitä, jolloin raaka-aineen käsittelykustannukset nousevat korkeiksi. 

Kuitenkin nykymenetelmin cottonisoiduista kuiduista kehrätyt langat soveltuvat 

laadultaan toistaiseksi varsin rajallisiin kohteisiin. 

Edellä mainituista menetelmistä poiketen Suomessa kehitetty Dry-line -menetelmä 

on korjuumenetelmä, jossa korsisato korjataan vasta kylvövuotta seuraavana 

keväänä (Kuva 11). Syksyllä puidaan vain kasvin kypsät siemenet, jolloin siemensato 

saadaan talteen. Talven aikana lämpötilan vaihtelut 0 °C:n molemmin puolin irrottaa 

kuidut puukerroksesta lämpölaajenemisen vaikutuksesta (=terminen liotus). Korret 


81

82 

silputaan niittomurskaimella ja paalataan keväällä, jolloin ilman suhteellinen kosteus 

on alhainen ja luonto on kuivannut kasvuston varastointikelpoiseksi kosteuspitoisuudeltaan 

alle 15 %:iin, samalla myös päistäre on pehmentynyt talven aikana. (Pasila 

2004a, 12–13.) 

syksy talvi kevät 

Kuva 11. Kuituhampun korjuu Dry-line -menetelmällä 

niittomurskain paalaus 


4 tutKimusongeLmat 

Ja viiteKehys 

Runkokuitujen tuotanto perinteisin pitkäkuitumenetelmin on monivaiheinen prosessi, 

jossa raaka-aineen ominaisuudet ja vuosisatojen aikana vakiintuneet tuotantotavat 

määrittävät pitkälti raaka-aineen käyttötarkoituksen ja niistä valmistettujen 

tekstiilien ulkoasun. Tästä johtuen pellavan ja hampun tuoteympäristö on varsin 

rajattu ja yhdenmukainen. Pellavatuotteet on yhä pääasiallisesti valmistettu kudotuista 

kankaista, joissa on käytetty yksinkertaisia pintamaisia sidoksia, kuten palttinaa, 

diagonaalia tai satiinisidosta (Dam & al. 1994, 172–173). Tyypillistä pellava- ja 

hampputekstiileille on myös, että ne on värjätty joko lankana tai valmiina kankaina. 

Kuitenkin potentiaaliset mahdollisuudet vaikuttaa raaka-aineen estetiikkaan 

ja funktionaalisuuteen ovat rajattomat. Ratkaisevasti tuotteiden visuaalisuuteen ja 

tuntuun vaikuttavat raaka-aineiden pektiinien hajotus- ja kehruumenetelmät, jotka 

määrittävät lankojen soveltuvuuden jatkojalostukseen ja siten eri käyttökohteisiin. 

Alfons Hofer esittää tekstiilikäsikirjassaan Stoffe 1 (1985, 68) varsin jyrkästi, 

että ”Für Textilien kommt Hanf wegen seiner Grobheit und Härte kaum in Betracht” 37 . 

Karkeus ja kovuus ovat kuitenkin seurauksia jalostusmenetelmien valinnoista, missä 

ligniinit ja pektiinit poistuvat vain osittain. 

Langanvalmistuksessa on monia mahdollisuuksia muokata materiaalia, jotta tarvittavat 

ominaisuudet saataisiin. Yksittäisen ominaisuuden muuttaminen vaikuttaa 

jatkossa tehtäviin valintoihin. Esimerkiksi puuvilla suhteellisen heikkona kuituna 

voidaan saada kestäväksi oikean kehruumenetelmän valinnalla sekä kankaiden ja 

neulosten sidoksilla. Monia epäsuotuisia ominaisuuksia, kuten nyppyyntymistä voidaan 

poistaa viimeistyskäsittelyillä ja langan teksturoinneilla. Myös kuitusekoituksilla 

voidaan saada aikaan ominaisuuksia, jotka muuten puuttuvat käytettäessä vain 

yhtä raaka-ainetta. (Gale & Kaur 2002, 170.) Varsinaisissa lopputuotteissa eli tekstiileissä 

ja komposiiteissa kuitujen ominaisuudet rakentavat kokonaisuuden. Yksittäisiä 

muutoksia ei tule tarkastella liian kirjaimellisesti, vaan kokonaisuutena, eri toimenpiteiden 

yhteisvaikutusten summana. Yhden jalostusketjun osan muutos johtaa 

muutoksiin muuallakin, joten kokonaisuudesta on rakennettava uusi toimintamalli. 

Tekstiilien osatekijöiden suhde on tärkeintä arvioitaessa lopputuotteen laatua ja 

37 Vapaasti suomennettuna: Karkeutensa ja kovuutensa takia hamppu tuskin soveltuu tekstiilikäyttöön. 


83

84 

käytettävyyttä. Jokaisen työvaiheen ja käsittelyn vaikutus on huomioitava saatavaan 

kokonaishyötyyn, jotta kustannukset olisivat mahdollisimman suotuisat suhteessa 

lopputuotteesta saatavaan voittoon (Elsasser 2005, 9–10). Eri vaiheissa tehtävät ratkaisut 

edellyttävät jatkuvaa arviointia uudenlaisten piirteiden etsinnässä. 

Tutkimuksen lähtökohtana ovat selluloosakuitujen, hampun ja pellavan materiaaliominaisuudet 

mahdollisina uudenlaisten tekstiilien ja teknisten sovellusten, 

esimerkiksi komposiittien raaka-aineina. Pitkän tähtäimen tavoitteena ovat raakaaineen 

jalostusastetta ja -arvoa kohottamalla korkealaatuiset niche-tuotteet, mutta 

tarkastelun kohteena tässä tutkimuksessa ovat ensisijaisesti roottorikehruuseen liittyvät 

prosessit. Langantuotanto on valittu kohteeksi siksi, että raaka-ainevaatimukset 

ovat korkeat muun muassa raaka-aineen homogeenisuuden ja roskattomuuden 

osalta. Roottorikehruun valinta perustuu sen yleisyyteen sekä kustannustehokkuuteen. 

Toisaalta olisi varsin lyhytnäköistä keskittyä vain tekstiilien tuotantoon, joten 

lopputuotteiden määrittely jää osittain avoimeksi. Materiaalin ja käytettyjen menetelmien 

soveltuminen varsinaisiin lopputuotteisiin voidaan arvioida koko ketjun toimivuuden 

perusteella. Tuotantoprosessien kehittämisessä on tunnistettava laatuun 

vaikuttavia tekijöitä, jotta kriittisiä, raaka-ainetta mahdollisesti heikentäviä vaiheita 

olisi mahdollisimman vähän. 

Pääkohteena ovat lyhytkuitumenetelmiin perustuva runkokuitujen tuotanto 

raaka-aineen korjuusta kehruuseen asti sekä mahdolliset tuoteaihiot yleispiirteisesti 

tarkasteltuna. Tarkasteltavana on pellavan ja hampun sekä kuitu- että öljylajikkeita. 

On esitetty ristiriitaisia väitteitä, etteivät öljylajikkeiden kuidut sovellu tekstiilituotteisiin. 

Esimerkiksi Dam & al. (1994, 59) esittävät öljypellavan kuitujen karkeuden 

olevan este tekstiilikäytölle. Toisaalta Reijosen (1998, 27) mukaan öljypellavan kuiduista 

on varsin vähän tutkimustietoa. Samassa julkaisussa esitetyissä Mailis Mäkisen 

(1998, 18–26) tutkimuksissa öljypellavakuidun hienous- ja lujuusarvot ovat selkeästi 

parempia kuin kirjallisuuslähteet yleisesti esittävät. Tästä huolimatta Reijonen (1998, 

37, 47) ”hylkää” öljypellavan jalostamisen puuvillakehruumenetelmin, koska puuvillatyyppisyys 

poistaisi oleellisen osan pellavan loisteliaasta luonteesta ja alentaisi langasta 

saatavaa hintaa. Reijoselle (1998, 39) puuvillakehruu edustaa massatuotantoa 

ja siten halpaa tavaraa. 

Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on selvittää, miten lyhytkuitumenetelmiin 

perustuvalla voidaan jalostaa hienokehrättäviä pellava- ja hamppulankoja, jotka soveltuvat 

monentyyppisiin tekstiilituotteisiin puuvillan tavoin sekä raaka-ainetta teknisiin 

sovelluksiin. Puuvillan tavoin sikäli, että puuvillan kehruussa käytetyt hienokehruumenetelmät 

mahdollistavat hyvin erityyppisten lankojen kehruun suhteellisen 

4 tutkimusongelmat ja viitekehys 

alhaisilla kustannuksilla ja perinteisiä pellavakehruumenetelmiä tehokkaammin. 

Tämän tutkimuksen yhteydessä roottorikehruun edellyttämät vaatimukset määrittävät 

kuitujen modifiointia. Kuitupituuksien suuri hajonta ja lyhyiden kuitujen suuri 

määrä vaikuttavat vähemmän langan tasaisuuteen kuin esimerkiksi rengaskehruussa. 

On tarve etsiä vaihtoehtoisia, uusiutuvia tekstiilikuituja kasvavan kuitutarpeen tyydyttämiseksi. 

Keskeiseksi kysymykseksi nousee, voidaanko lyhytkuitumenetelmillä 

saavuttaa lisäarvoa perinteisesti tuotettuihin pellava- ja hamppulankoihin verrattuna. 

Lyhytkuitumenetelmillä pyritään etsimään myös pellavan ja hampun hyviä ominaisuuksia 

ja vähentämään huonoja, kuten rypistyvyyttä ja alhaista hankauslujuutta. 

Uudenlaisten piirteiden etsinnässä materiaalin tuntu ja visuaalisuus ovat keskeisessä 

roolissa, sillä niillä voidaan vaikuttaa merkittävästi materiaalin käytettävyyteen ja 

mielikuviin tuotteen imagosta. Esimerkiksi kuluttajat pitävät pehmeyttä tärkeänä 

ominaisuutena siitä aiheutuvan miellyttävän tunnun vuoksi, minkä takia sitä tavoitellaan 

tuotteen pysyvänä ominaisuutena (Lindfors 2002, 40). Samalla tavoitteena on 

vähentää pellavan ja hampun käytön riippuvuutta muotivirtauksista tuotevalikoimaa 

laajentamalla. Jotta runkokuituja voidaan jalostaa puuvillan työstökonein, on kuitukimput 

hajotettava peruskuiduiksi. Kuitujen elastisuus, murtolujuus ja -venymä ja 

hienous on saatava vastaamaan puuvillan ominaisuuksia. Kuitujen pehmentämiseksi 

peruskuitufraktiosta tulee poistaa pektiinit ja ligniinit mahdollisimman tarkoin. 

Koska pellavan ja hampun vaha-aineet ovat jakautuneet tasaisesti kuituun, niin korkeakiiltoisuuden 

saavuttaminen ei edellytä erillistä merserointia puuvillan tapaan. 

Tutkimuksessa pyritään saamaan aikaan muutoksia, jotka tuovat mahdollisesti 

esille uusia, ennen havaitsemattomia piirteitä ja siten myös uusia mahdollisuuksia 

tuotteistamiseen. Tutkimuksessa irrottaudutaan tietyn yrityksen asettamista konkreettisista 

teknisistä reunaehdoista, mikä mahdollistaa rohkeiden kokeilujen, ja niistä 

väistämättä seuraavien epäonnistumistenkin kautta oppimisen. Tuotantomallissa ei 

kuitenkaan määritellä uutta tuotetta, vaan siinä pyritään luomaan aihioita ja mahdollisuuksia 

uusien tuoteratkaisujen tavoitteluun sekä pohjaa verkostoitumiselle 

tuotannon infrastruktuurin kehittämiseksi. Keskeisinä huomionkohteina tuotantokonseptin 

rakentamisessa ovat materiaali- ja energiatehokkuuden parantaminen, 

kustannustehokkuus sekä laadun tasaisuus pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Uusien 

käyttö- ja jalostustapojen etsiminen edellyttää ennakkoluulottomuutta ja poikkitieteistä 

tutkimusotetta ilman etukäteen tehtyjä tiukkoja ohjeistuksia tehtäville kokeille 

ja tavoitteille. Tuotantomallin luomisessa muotoilijan on ymmärrettävä koko tuotannonketjun 

vaatimukset ja suunnittelijan roolina on tasapainotella luovuuden, innovaatioiden 

ja kaupallisuuden välillä. 


85

86 

tutKimusKysymyKset: 

1) Miten lyhytkuitumenetelmät soveltuvat pellavan ja hampun peruskuitujen käyttöominaisuuksien 

parantamiseen? 

• Miten öljylajikkeiden peruskuidut soveltuvat roottorikehruuseen? 

• Miten lyhytkuitumenetelmillä voidaan vaikuttaa kuitujen visuaalisuuteen ja 

tuntutekijöihin, kuten pehmeyteen ja kiiltoon? 

2) Miten lyhytkuitumenetelmillä voidaan lisätä runkokuitujen uudenlaista tuotteistamista? 

• Miten visuaalisten ja tuntutekijöiden muutokset vaikuttavat kuituaineksen laatuun, 

käytettävyyteen ja lisäarvoon muihin menetelmiin verrattuna? 

• Miten lyhytkuitumenetelmin jalostetut runkokuidut soveltuvat ja ovat sovellettavissa 

erilaisissa lopputuotteissa, tuoteaihioissa? 

• Miten tuotantoprosessien aiheuttamia ympäristöhaittoja voidaan vähentää 

verrattuna perinteiseen runkokuitujen prosessointiin? 

tutKimuKsen viiteKehys 

Materiaalilähtöisessä lähestymistavassa tarkastellaan kokonaisuutta ja samalla pyritään 

rikkomaan perinteisen tuotantotapalähtöisen tutkimuksen ja käytäntöjen 

solmukohtia. Uutta kartoittavalla, eksploratiivisella tutkimusotteella pyritään selvittämään, 

voidaanko jalostustapoja muuttamalla ja raaka-aineominaisuuksia modifioimalla 

lisätä raaka-aineen moninaisempaa käytettävyyttä. 

Tutkimuksen viitekehys (kuva 12) perustuu visioon pellavasta ja hampusta jalostetuista 

pehmeistä, korkeakiiltoisista lankalaaduista, jotka pyrkivät osaltaan turvaamaan 

tulevaisuuden kuitutarvetta kasvavan kulutuksen myötä. Samalla irrottaudutaan 

pellavan ja hampun perinteistä aivina- ja rohdintekstiileinä. Uusiutuva 

materiaali on lähtökohta ja se nähdään voimavarana ilman ”menneisyyden” painolastia. 

Kokonaisuuteen vaikuttavat tärkeät taustatekijät ovat kirjoittajan oma ympäristömyötäinen 

arvomaailma sekä tekstiilisuunnittelijan esiymmärrys materiaalin 

merkityksestä lopputuotteen muotoon, toimintaan ja kokonaisilmeeseen. Empiiristä 

todellisuutta tarkastellaan kriittisen ja teknisen tiedonintressin mukaan tulkittuina. 

Tekninen tiedonintressi viittaa materiaalin ja teknologian asettamiin vaatimuksiin 

ja niiden tarjoamiin mahdollisuuksiin sekä korostaa tieteellisen tiedon välinearvoa, 

koska tavoitteena on korkealaatuinen teollinen raaka-aine (Niiniluoto 1980, 70). 


Kuva 12. Tutkimuksen viitekehys 

Kuva 12. Tutkimuksen viitekehys 


87

88 

Kuitenkin runkokuitujen uudenlaisten tuotteistamismahdollisuuksien kartoittamisessa 

ja konkreettisesti uudenlaisia tuloksia etsittäessä ei etukäteinen tieto eikä 

olemassa oleva teknologia-alusta saa toimia liiaksi tutkimusta rajaavana tekijänä. 

Teknologia on ainoastaan väline tavoitteiden toteutumiselle eikä nykyisin puuttuva 

tuotantolaitteisto toimi esteenä tulevaisuuteen suuntautuvan tuotteistamisen kehittämiselle. 

Jo käytössä olevaa tuotantoteknologiaa ja tutkimusaineistoa ei pidetä 

annettuina, todellisena lopputuloksena, vaan ne toimivat välillisinä tiedonlähteinä 

uuden tiedon rinnalla. Luonnontieteellisestä lähestymistavasta poiketen käytännön 

kokeet edeltävät teorianmuodostusta ja ovat osa tutkimusprosessia (Biggs 2006, 

186–187). Raaka-aineiden käsittelyyn liittyvän kokeellisen toiminnan tarkoituksena 

on osoittaa syiden ja vaikutusten sekä keinojen ja seurausten suhteita. Muutoksia 

ei aiheuteta ainoastaan säädellysti systemaattiseen ajatteluun perustuen, vaan myös 

sattumanvaraiset materiaalikokeilut toimivat johtolankoina tarkemmalle tutkimukselle 

ja raaka-aineiden välisten erojen korostamiselle. Kehräytyvyyttä selvitetään vertailemalla 

kolmen erilaisen pektiinisidosten hajottamistavan soveltuvuutta roottorikehruuseen. 

Cottonisointi perustuu tutkimuksessa kehitetyn Fusart-menetelmään. 

Käsiteltyjä kuituja kuitujaan arvioidaan aistivaraisesti sekä mittaamalla kuituhienous, 

murtolujuus ja -venymä sekä kuitujen ligniini- ja uuteainepitoisuus. Iteratiivisella 

tutkimustavalla pyritään saamaan mahdollisimman tarkka kuva toiminnan aiheuttamista 

muutoksista ja vaikutuksista kokonaisuuteen. Uuden empiirisen tilanteen 

tiedostamiseen liittyy siinä vuorovaikutuksessa olevien merkitsevien tekijöiden selvittäminen. 

Runkokuitujen jalostusketju on lineaarinen prosessi, jossa lähtöraaka-aineet ja 

muun muassa niiden kemialliset ja fysikaaliset ominaisuudet, erot raaka-aineiden 

välillä sekä yksittäisten raaka-aine-erien epähomogeenisuus vaikuttavat keskeisesti 

lopputulokseen. Tuntuominaisuuksiin ja visuaalisuuteen vaikuttaminen käytännön 

kokeilla aiheuttaa aistein havaittavia, mutta myös objektiivisesti mitattavia muutoksia. 

Mitattavia ominaisuuksia ovat muun muassa kuituhienous ja -pituus sekä, 

murtolujuus ja -venymä sekä raaka-aineen koostumus. Kokonaisuutta tarkastellaan 

avoimena systeeminä ilman ennakolta asetettuja tiukkoja rajoituksia raaka-aineen 

valinnasta mahdollisiin tuoteaihioihin. Tutkimuksessa ympäristöhaittojen vähentäminen 

verrattaessa perinteiseen tekstiilikuitutuotantoon perustuu laadulliseen arviointiin. 


tuotantoKonsepti 

Tuotantokonsepti on kokonaisvaltainen hahmomalli, jolla pyritään kuvaamaan runkokuitujen 

uusia tuotteistamismahdollisuuksia ja erikoistumisalueita lyhytkuitumenetelmin. 

Tämän tutkimuksen yhteydessä se tarkoittaa raaka-aineen tuntuun ja visuaalisuuteen 

vaikuttamista siten, että irrottaudutaan perinteisistä tekstiilikuitujen 

jalostusmenetelmistä. Keskeisenä huomionkohteena on myös tuotantoketjun vakauden 

lisääminen sitä lyhentämällä, jotta kriittisiä prosessointivaiheita olisi mahdollisimman 

vähän. Etukäteen määriteltävät reunaehdot ohjaavat tehtäviä valintoja, jotka 

tässä perustuvat hienokehruun asettamiin teknisiin vaatimuksiin, kuten kuitupituuteen 

ja -hienouteen. Keskeisenä tavoitteena on luoda pohjaa ja etsiä vaihtoehtoja 

tulevaisuuden kasvavalle tekstiilikuitujen tarpeelle myös siten, että tuotannon aiheuttamat 

haitalliset ympäristövaikutukset olisivat mahdollisimman vähäiset. 

Haitallisten ympäristövaikutusten minimointi on osa tuotejärjestelmän kokonaissuunnittelua. 

Tässä tutkimuksessa ei oteta kantaa muiden kuituraaka-aineiden 

ympäristömyötäisyyteen, vaan ympäristöasiat huomioidaan yhtenä tuotteistamisen 

perusvaatimuksena sekä pyritään minimoimaan prosessien haitallisia ympäristövaikutuksia 

koko tuotantoketjussa standardin ISO/TR 14062:fi (2003) ohjeiden mukaan. 

Tuotantomallin arvioinnissa keskeisiä kriteereitä ovat innovatiivisuus, nykyinen 

teknologia-alusta ja sen kehittämistarve sekä mahdollisten riskien arvioiminen. 

Raaka-aineet 

Luonnon raaka-aineina runkokuidut ovat lähtökohtaisesti epähomogeenisia. 

Kasvuolosuhteet ja ilmasto-olojen vaihtelut vaikuttavat keskeisesti niiden laatuun. 

Kuitujen laatua voidaan välillisesti hallita lajikevalinnoilla, korjuutavalla ja -ajalla 

sekä pektiinien hajotustavalla ja kuivauksella. Kuituraaka-aineen laatu korjuuajankohtana 

ja sen varastointiolosuhteet määrittävät paljolti raaka-aineen soveltuvuuden 

hyödynnettäväksi lopputuotteissa. 

Tavoiteltaessa teollista tuotantoa keskeisiä tekijöitä ovat raaka-aineen laadun 

ja sen tasaisuuden ohella sen saatavuus, soveltuvuus aiottuihin tuotteisiin ja raakaaineen 

jalostamisesta aiheutuvat kustannukset suhteessa lopputuotteesta saatavaan 

tuottoon. Prosessoitaessa runkokuituja lyhytkuitumenetelmin, keskeiseksi kysymykseksi 

nousee kuituja öljylajikkeiden vertailu. Kuitulajikkeita viljellään pitkien, koko 


8

0 

kasvin pituisten kuitukimppujen takia, mistä saadaan suurin taloudellinen hyöty 38 . 

Niiden hajottaminen peruskuiduiksi edellyttää merkittävää jalostusarvon nousua, 

jotta toiminta olisi taloudellisesti kannattavaa. Vaihtoehtona on hyödyntää pitkien 

tekstiilikuitutuotannosta saatavia rohdin- tai tappurakuituja. Öljylajikkeissa kuitujen 

osuus kokonaissadosta on merkittävästi vähäisempi kuin kuitulajikkeilla. Kuitenkin 

kokonaishyödyntämisen kannalta siemenet ovat viljelijöille ensisijainen tulolähde ja 

kuitujen talteenotolla voidaan mahdollisesti lisätä runkokuitujen viljelystä saatavaa 

kokonaistuloa. Etenkin, kun öljylajikkeiden korret ovat nykyään lähes hyödyntämätön 

raaka-ainevara, joka on kuitenkin poistettava pellolta. Eri lajikkeiden välisistä 

kuituominaisuuksista on varsin vähän tutkimustuloksia, mutta oletettavasti lajikevalinnoilla 

voidaan lisätä sekä kuitusaantoa että kuitujen laatutasoa. 

Raaka-aineen tuntu ja visuaalisuus 

Tekstiilien laatuun on viime vuosina kiinnitetty yhä enemmän huomiota, etenkin 

erikoistuneiden tuoteratkaisujen osalta. Niihin liittyviä standardeja on kehitetty, jotta 

tuotteet vastaisivat kestävyydeltään ja muilta ominaisuuksiltaan standardeja ja olisivat 

luotettavia. Kuitenkaan tuotteiden laatumäärityksissä ei ole yleisesti käytössä subjektiivisia 

tai objektiivisia kriteereitä tuotteen tuntuun liittyen. Tämä on sikäli ristiriitaista, 

koska tekstiilin tuntuun eli taktillisiin ominaisuuksiin liittyviä ominaisuuksia 

pidetään kaikkein tärkeimpinä tekijöinä, jotka määrittävät kankaan soveltuvuuden 

aiottuun käyttötarkoitukseen ja usein myös tekstiilin kaupallisen menestyksen tai 

epäonnistumisen. Tuntu vaikuttaa merkittävästi myös kuluttajan ensivaikutelmaan 

tuotteesta, ja siten mahdolliseen ostopäätökseen. (Bishop 1996, 2; Hui & al. 2004, 

375; Lindfors 2002, 40.) Yleisesti tuntua ja ulkonäköä arvioidaan kankaiden ja tekstiilituotteiden 

ominaisuuksina, mutta tässä tutkimuksessa näitä ominaisuuksia käsitellään 

soveltuvin osin materiaalilähtöisesti. Materiaalit vaikuttavat tuotteiden ulkonäköön 

ja käyttömukavuuteen, ja ovat lähtökohtaisesti tuotteen ”ydin”. Ulkonäköön 

ensisijaisesti vaikuttavana tekijänä pidetään tässä yhteydessä pehmeyttä ja kiiltoa. 

Kuitujen vaaleusaste heijastuu suoraan värjäykseen sekä valkaisuun. Kuitujen vaaleus 

värjättäessä parantaa laadun tasaisuutta sekä vähentää valkaisun tarvetta tai poistaa 

sen kokonaan värjättäessä tummia värejä. 

Huolimatta objektiivisten mittausmenetelmien täsmällisyydestä, tekstiiliteollisuudessa 

tuntuarviointi (fabric hand/handle) perustuu yhä pääasiassa subjektiiviseen 

38 Tammikuussa 2005 hyvälaatuinen peltoliotettu pitkä pellavakuitu maksoi 1860–2110 €/1000 kg, kun lihdatun 

lyhyen kuidun hinta oli ainoastaan 295–372 € tonnia kohden (Vlasberichten 7.1.2005, 4). 


arviointiin. Objektiivisten mittausmenetelmien heikkoutena pidetään testien pitkäkestoisuutta 

ja vaatimusta useisiin toistoihin. Lisäksi ongelmana on niiden tulkintaan 

liittyvä tiedon puute. (Mäkinen & al. 2005, 2.) Japanilaisessa tekstiiliteollisuudessa 

on jonkin verran käytössä FOM -systeemiä (fabric objective measurement), mutta sen 

yleistymisen esteenä ovat menetelmän korkeat kustannukset sekä ajan ja työvoiman 

suuri tarve luotettavien tulosten saamiseksi. Toisaalta on esitetty, että ihminen pystyy 

erottamaan tunnustelemalla varsin tarkasti eri raaka-aineiden välisiä eroavaisuuksia, 

mutta yksilölliset erot voivat olla suuria tunnustelijoiden taustasta ja kokemuksesta 

riippuen. Lisäksi eri tunnustelijoiden käyttämät käsitteet eivät ole yhdenmukaisia. 

(Bishop 1996, 2, 5, 57; Hui & al. 2004, 375.) 

Aistivarainen havainnointi synnyttää materiaaleista moniaistisen kokemuksen. 

Materiaalien aistimuksiin perustuva arviointi koostuu psykologian näkökulmasta 

kinesteettiseen 39 ja haptiseen aistimukseen. Kinesteettinen havainnoiminen kertoo 

materiaalien käsittelyssä muun muassa kankaan painosta, laskeutuvuudesta ja taipuisuudesta. 

Iholla tapahtuvien tuntoreseptorien välityksellä tapahtuva haptinen eli 

kosketus-, paine- tai liikeaistia koskeva havainnointi auttaa aistimaan materiaalin 

pinnan laatua ja struktuuria. Haptinen ja kinesteettinen havainnointi yhdessä ja niihin 

liittyen visuaalinen ja auditiivinen havaitseminen muodostavat kokonaisuuden, 

jonka perusteella arvioimme materiaaleja ja niistä tehtyjä tuotteita. Myös raaka- 

aineitten ominaistuoksu vaikuttaa tuotteesta herääviin mielikuviin. (Anttila 1992, 

2–3; Nuutinen 2004, 171–172.) 

Tuntu heijastaa kankaan yleisiä ominaisuuksia ja on lämpöviihtyvyyden ohella 

käyttömukavuuteen vaikuttava ominaisuus. Kankaan tunnustelu sormien välissä 

viestittää sen joustavuudesta, laskeutuvuudesta, tiheydestä, kokoonpuristuvuudesta, 

pinnan pehmeydestä tai karkeudesta, pinnan kitkasta, kimmoisuudesta ja lämpökäyttäytymisestä. 

(Mäkinen & al. 2005, 1.) Valmiin tekstiilituotteen tuntuun ja visuaalisuuteen 

liittyy keskeisesti käytetyn raaka-aineen laatu, kuten puhtaus, hienous, 

kuitupituus ja kiilto (Klein 1993, 29). Lindfors (2001, 37, 39–41) tarkastelee kankaan 

tuntua teknologisena ominaisuutena jäykkyyden, pehmeyden, joustavuuden, laskeutuvuuden 

ja sähköistyvyyden avulla. Pehmeyttä ja sen aiheuttama miellyttävää tuntua 

pidetään tavoiteltavana ominaisuutena. Erityisesti vaatetuskankaat ovat yleensä 

pehmeitä, ohuita ja helposti mukautuvia, joita voidaan helposti muokata peittämään 

kolmiulotteisia pintoja. Kankaissa yksittäisten kuitujen pehmeys vaikuttaa tuntuun. 

39 Kinesteettisellä aistilla tarkoitetaan vartalon ja raajojen asentojen ja liikkeiden ja niihin kuuluvien voimien 

sisäistä havaintoa, jolla on hallitseva merkitys yksilön toiminnalle (Valpola 2000). 


1

2 

Mitä hienompia kankaan pinnalla olevat silmukat ja kuidun päät ovat, sitä pehmeämmältä 

kangas tuntuu ihoa vasten. Kankaan sisältämien ohuiden kuitujen suuri 

määrä nopeuttaa myös kosteuden siirtymiseen iholta kankaan pintaan. (Lindfors 

2002, 39; Lord 2003, 18.) Kuituhienous vaikuttaa puhtauden, pinnan tasaisuuden ja 

kuitujen läpikuultavuuden ohella kuitujen kiiltoon eli valonsäteitten heijastumiseen 

niistä. Valo korostaa materiaalin kiiltoa tai karkeutta, johon voidaan vaikuttaa langanvalmistusmenetelmällä. 

Kuitujen sileys, pyöreähkö muoto, läpikuultamattomuus 

ja säännöllisyys lisäävät kiiltoa. (Haudek & Viti 1978, 39–40.) 

Pehmeys ja kuituhienous eivät vaikuta vain käyttömukavuuteen, vaan ovat myös 

edellytyksiä runkokuitujen prosessoitavuudelle hienokehruumenetelmin. Lisäksi 

tuotteiden ulkonäön pysyvyyteen vaikuttaa muun muassa nyppyyntyminen, rypistyvyys 

sekä värin ja laskosten pysyvyys. Nyppyyntymiseen vaikuttaa kuitutyyppi, lanka 

ja kangas sekä sen rakenne. Ilmavat ja lyhytkuituiset langat nyppyyntyvät helpommin 

sekä neulokset, jotka on valmistettu synteettisistä katkokuiduista. (Lindfors 2002, 

41–42.) Katkokuidut, vapaiden kuitupäiden suuri määrä kankaan pinnalla ja kuitujen 

suuri lujuus lisäävät nyppyyntymistä. Sen sijaan alhaisemman kuitulujuuden omaavat 

kuidut tai niistä tehtyjen lankojen nypyt irtoavat helposti pesussa ja käytössä (Lord 

2003, 388). Värit kiinnittyvät kuituun sitä tasaisemmin, mitä vähemmän raaka- 

aineessa on ylimääräisiä ainesosia, kuten pektiinejä ja ligniinejä. 

Laadunhallinta, kustannustehokkuus ja 

ympäristönäkökohdat tuotantoketjussa 

Runkokuitujen tuotannossa raaka-aineiden tasalaatuisuus ja puhtaus ovat keskeisiä 

tekijöitä raaka-aineen soveltuvuudelle jatkokäyttöön ja ne vaikuttavat merkittävästi 

lopputuotteen ominaisuuksiin. Laadulla tarkoitetaan tässä yhteydessä raakaaineen 

homogeenisuutta, jossa huomioidaan kuituominaisuuksista väri ja puhtaus. 

Puhtaudella viitataan tässä yhteydessä roskattomuuteen, vierasaineiden, kuten uuteaineiden, 

ligniinien ja pektiinien alhaisiin pitoisuuksiin. Puhtaus lisää myös väriaineiden 

kiinnittymistä kuituun (Haudek & Viti 1978, 42; Lord 2003, 284). 

Mahdollisimman roskaton raaka-aine vähentää tuotantokatkoksia sekä vähentää koneiden 

ja laitteiden kulumista. Raaka-aineen väri vaikuttaa valkaisutarpeeseen, mikä 

riippuu pääsääntöisesti kuidun liotustavasta. Peltoliotettu raaka-aine on huomattavasti 

tummempaa kuin muilla menetelmillä liotetut kuidut, jolloin valkaisuaineiden 

tarve kasvaa ja samalla haitalliset ympäristövaikutukset. Kuiduista valmistettavien 

lankojen ja kankaiden laatuun ja lujuuteen vaikuttavat myös kuituominaisuudet, kuten 

kestävyys ja virheettömyys. Puhtaus yhdessä pituus- ja hienousjakaumaltaan ta- 


saisen kuitulaadun kanssa lisää kehrättävän langan tasaisuutta. Lisäksi haju määrittää 

lopputuotteen laatua. Mitä enemmän runkokuidut sisältävät vierasaineita, sitä voimakkaammin 

ne tuoksuvat erityisesti kosteana. Perinteisen aivina- ja karstalangan 

epätasaisuudet on katsottu kuuluvan materiaalin ja niistä valmistettujen tekstiilien 

luonteeseen. Kuitenkin ne ovat sattumanvaraisuuksia, jotka usein aiheuttavat tuotantokatkoksia 

niin kehruussa kuin kudonnassa. Kuitujen pituus- ja hienousjakaumien 

vähäiset poikkeamat lisäävät tuotannon tehokkuutta sekä mahdollistavat kontrolloidun 

erityyppisten lankojen kehruun. 

Suunnittelu- eli tavoitelaatutason on täytettävä raaka-aineen käyttäjän asettamat 

vaatimukset mahdollisimman tarkoin ja samalla valmistuslaadun taso on pidettävä 

mahdollisimman muuttumattomana. Raaka-aineen asiakkaita ovat kaikki 

tuotantoketjun osapuolet, joten laatuajattelu on kytkettävä kaikkiin tuotantovaiheisiin. 

Raaka-aineominaisuuksien tulee olla hallittavissa kaikissa tuotantovaiheissa; 

erityisesti kostea ympäristö ja suuret mikrobipitoisuudet saattavat aiheuttaa palauttamattomia 

muutoksia kuituihin. Laatuketjuajattelussa raaka-ainetta tulee arvioida 

jokaisen prosessointivaiheen jälkeen, jotta tarvittavat toimenpiteet voidaan tehdä 

välittömästi. Kuituominaisuuksien mittaaminen ja laatuarviointi tulisi tapahtua jo 

kuitujen keräyspaikalla, jolloin raaka-aine pystyttäisiin osoittamaan suoraan oikeaan 

käyttökohteeseen. Tämä edellyttää, että ketjun toimijoilla ovat yhteneväiset arviointikriteerit. 

Samalla pitää pystyä määrittämään kuitujen likoontumisaste, jotta tarvittava 

jatkokäsittelymenetelmä voitaisiin valita mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. 

(Kauriinvaha & al. 2001, 64, 68; Kymäläinen 2003, 28, 34, 37.) Laadunhallintaan 

liittyvät myös kustannustehokkuus ja ympäristöhaittojen minimointi koko tuotantoketjun 

kattavasti. Esimerkiksi jätteiden suuri määrä saattaa aiheuttaa merkittäviä 

kustannuseriä. Ympäristöhaittojen vähentämisessä vertailukohtana ovat perinteiset 

pellavan jalostusmenetelmät. 

Runkokuitujen laatumääritys perustuu nykyään yhä pääasiassa organoleptiseen 

havainnointiin. Tärkeimmät laatumääritykset ja -ominaisuudet liittyvät kuitusatoon, 

morfologisiin ja mekaanisiin ominaisuuksiin sekä kuitukimppujen ja peruskuitujen 

kemiallisiin ominaisuuksiin. Sadosta tulee määritellä päistärepitoisuus, pitkien ja lyhyiden 

kuitujen suhde sekä kuitusaanto prosessoinnin jälkeen. Morfologisia ominaisuuksia 

ovat muun muassa teknisten ja peruskuitujen kuitudimensiot ja -rakenne, hienous, 

pehmeys, tiheys, väri, yhtenäisyys, kiiltävyys tai öljyisyys, puhtaus. Mekaanisia 

ominaisuuksia ovat muun muassa kuitulujuus ja kimmokerroin. Kuitukimppujen ja 

peruskuitujen kemiallisista ominaisuuksista tärkeimpiä ovat selluloosa-, ligniini-, 

pektiini-, kosteuspitoisuudet, vedenimemiskyky, turpoaminen, lämmönkestävyys, 


3

4 

homeenkestävyys ja yhteensopivuus muiden materiaalien kanssa. (Dam & al. 1994, 61.) 

Prosessointivaiheiden vähentämisellä pyritään kokonaishallittavuuden parantamisen 

lisäksi kustannustehokkuuteen sekä ympäristöhaittojen vähentämiseen. 

Märkäprosesseissa tulee käsitellä pääasiallisesti kuitujaetta ja ne tulee linkittää toisiinsa, 

jotta kuivaustarvetta ja siihen kuluvaa energiaa saadaan minimoitua. 


5 tutKimusmeneteLmät 

Ja tutKimuKsen 

toteutus 

Tutkimus perustui menetelmällisesti soveltuvien ratkaisumallien etsimiseen iteratiivisesti 

teoreettisin perustein sekä kokeellisen toiminnan avulla. Tutkimus jakaantui 

kolmeen vaiheeseen: 1) materiaalituntumaan ilman välittömiä tavoitteita, 2) käytännön 

kokeisiin korjuusta kehruuseen ja 3) tutkijan omaan mikrobilöydökseen perustuvan 

cottonisointimenetelmän tutkimuksiin. 

Tässä materiaalilähtöisessä tuotekehitykseen suuntautuneessa muotoilututkimuksessa 

uudenlaisten piirteiden etsinnässä pyrittiin käsitteellisen ja tiedollisen 

ymmärryksen lisäksi nostamaan esiin myös vaikeasti sanoilla kuvattavan, ei-käsitteellisen 

tietämyksen merkitystä. Tieteelliset työskentelytavat innovaatiohakuisessa 

tutkimuksessa asettavat suhteellisen rajatut toimintamahdollisuudet, siksi ensimmäisessä 

vaiheessa pyrittiin luovan toiminnan keinoin kyseenalaistamaan ja rikkomaan 

totuttuja toiminta- ja ajatustapoja. Kokeellisin keinoin etsittiin loogisia yhteyksiä 

tiedon ja käytännön vuorovaikutuksesta. Koska tutkittavana oli konkreettinen raakaaine 

ja tavoitteena sen visuaalisten ja tuntuominaisuuksien modifiointi, niin vapaasti, 

ilman onnistumisen pakkoa työstetyillä artefakteilla pyrittiin tuomaan esiin materiaalin 

moni-ilmeisyyttä ja työstettävyyttä, mikä mahdollisti myös intuitioista heränneiden 

visioiden käytännön kokeilut. 

Toisessa vaiheessa tarkasteltiin käytännössä kolmen Suomessa kehitetyn pektiinisidosten 

hajotusmenetelmän soveltuvuutta roottorikehruuseen. Roottorikehruu 

on valittu myös siksi, että kehruukokeita oli mahdollista tehdä käytännössä puoliteollisessa 

mittakaavassa Tampereen teknillisessä yliopistossa. Tutkittavana olivat 

kevätkorjuuseen perustuva Dry-line -menetelmä, entsymaattinen liotusmenetelmä 

Arctic Flax Process sekä tutkijan omaan mikrobilöydökseen perustuva Fusart -cottonisointimenetelmä 

40 . Raaka-aineista öljypellavaa tutkittiin tarkemmin koko tuotantoketjun 

kattavasti, koska yhtenä keskeisenä tavoitteena oli kokonaishyödyntämisen 

40 Tutkimuksessa käytetty Fusart-nimitys on alun perin lähtöisin VTT:n Biotekniikan tutkijan merkin- 

nästä ”fustait” eli ”taiteilijan tuoma Fusarium-sukuun kuuluva sieni”. 


5

6 

Kuva 13. Materiaalitutkielmia 

kasvien osista 

syyskorjattua 

öljypellavaa 

kevätkorjattua 

kuitupellavaa 

kevätkorjattua 

kuituhamppua 

syyskorjattua 

öljyhamppua 

hampun 

siemeniä 

pellavan 

siemeniä 

pellavan 

päistäreitä 

hampun 

päistäreitä 

öljypellavan 

korsia 

öljyhampun 

korsia 

syyskorjatun 

kuituhampun 

lehtiä 

öljyhampun 

juuria 

mallin mukainen materiaalitehokkuuden kasvattaminen. 

Kolmannessa vaiheessa tarkasteltiin Fusartmenetelmää 

yksityiskohtaisemmin sekä siihen 

liittyvää tutkimusta ja tuotekehitystä. Fusart-menetelmässä 

keskeistä ei ollut keksintö sinänsä, joka 

kuuluu soveltavan mikrobiologian alaan, vaan sen 

käytännön soveltuminen ja sovellettavuus kuitujen 

teollisessa jalostuksessa. Kokeelliset tutkimukset 

olivat suuntaa antavia, joilla ei pyritty tilastolliseen 

tarkkuuteen. Niiden tehtävänä oli auttaa selvittämään 

vaihtoehtoisia tuotantotapoja uudenlaisen 

raaka-aineen kehittämiseksi. 

Keskeistä on ollut tutkijan osallistuminen 

kaikkiin työvaiheisiin esiprosessoinnista laboratoriotyöskentelyyn 

sekä havainnoijana että toimijana 

yhdessä alan ammattilaisten kanssa. 

materiaaLituntuma Ja 

KoKeeLLisuus 

Runkokuitujen ulkoasuun liittyy voimakkaita 

mielikuvia ja totunnaisuuksia, kuten pellavaisten 

rohdinpyyhkeiden karkeus ominaistuoksuineen 

tai aivinaisten damastiliinojen kiilto, joiden rikkominen 

on ajatuksellisesti vaikeaa. Kirjallisuudesta 

voi saada tietoa esimerkiksi raaka-aineiden teknologisista 

ominaisuuksista, mutta visuaaliset ja/tai 

taktilliset erot saattavat olla saman raaka-aineen 

eri laatujen välillä suuria. 

Subjektiivisen materiaalituntuman harjaannuttamisella 

oli keskeinen rooli raaka-aineiden 

arvioinnissa ja sille asetettavien tuntuominaisuuksien 

määrittelyssä. Tämän materiaalikokeiluihin 

perustuvan osan tehtävänä oli toimia työtä johdat- 

5 tutkimusmenetelmät ja tutkimuksen toteutus 

televana, tutkijan materiaaliherkkyyttä ja -tuntemusta 

lisäävänä, mutta ennen kaikkea innostavana 

kokeilujen kenttänä ilman etukäteistä ohjausta ja 

pyrkimystä systemaattisuuteen. Samalla mahdollistui 

myös epärationaalinen toiminta, jonka avulla 

etsittiin valtavirrasta poikkeavia ajatusmalleja. 

Teemana oli ”Kokonaishyödyntämisen malli”, jossa 

materiaaleina käytettiin tutkittavia kasveja juurista 

latvuksiin ja siemeniin. Kuvissa 13–16 esitetyt 

artefaktit ovat pallon muotoon (ø 16 cm) tehtyjä 

materiaalitutkielmia, joiden tehtävänä oli toimia 

välillisinä tiedonlähteinä ilman taiteellisia päämääriä. 

Artefaktien muodon tehtävänä oli irtaannuttaa 

hyötyajattelusta ja tekstiileille luontaisesta 

tasomaisuudesta, auttaa lähestymään raaka-aineita 

ennakkoluulottomasti ja samalla lisäämään ymmärrystä 

ja kokemusta materiaaliominaisuuksista. 

Pyrkimyksenä oli moniaistimellisuuden kautta lisätä 

kokonaiskäsitystä tutkittavista materiaaleista 

ja löytää vielä käsitteellistämättömiä piirteitä. 

Materiaalituntuman ja -herkkyyden lisäämiseksi 

raaka-aineina oli pellavan ja hampun öljy- ja 

kuitulajikenäytteitä, jotka oli korjattu joko syksyllä 

tai keväällä. Materiaaleina käytettiin sekä kokonaisia 

kasveja juurista latvuksiin että pelkkiä 

kuituja. Syksyllä hamppua korjatessa lehdet olivat 

vielä täysin vihreitä, eivätkä varisseet korsien 

kuivuttua. Raaka-aineiden käsittelyssä ei käytetty 

mitään yhtenäistä menetelmää, vaan artefaktien 

työstäminen perustui vapaaseen kokeiluun, kuten 

rakentamiseen, valamiseen muottiin ja käsin 

neulaamiseen. Kuituja käsiteltiin muun muassa 

yliliottamalla lämpimässä ja kylmässä vedessä, eri 

vahvuisissa emäksisissä pesuaineliuoksissa ja happamissa 

etikkaliemissä. Valkaisuaineellisessa pesuaineliuoksessa 

keitettäessä kuidun valkaistuivat 


syyskorjattuja 

kuituhampun 

kuituja 

kevätkorjattuja 

kuituhampun 

kuituja 

kevätkorjattuja 

kuituhampun 

kuituja 


hamppukuiduista 

syyskorjattuja 

öljyhamppukuituja 

käsiteltyjä 


7

8 

öljypellavan 

kuitukimppuja 


pellavan kuiduista 

cottonisoituja ja 

valkaistuja 

öljypellavan kuituja 

peltoliotettuja 

kuitupellavia 

neulattuja 

kuitupellavia 

käsiteltyjä 


alilionnut 

kuitupellava 

Fusart-käsitelty 

ja niiden kiilto voimistui, mutta kuidut olivat yhä 

jäykkiä. Happamassa liemessä liottaminen lisäsi 

kuitujen karkeutta. 

Vaikka materiaalikokeiluissa irtauduttiin hyötyajattelusta 

ilman välitöntä tieteellisen todentamisen 

painolastia, ne olivat merkittäviä tiedonlähteitä. 

Välittömät kokemukset ja aistihavainnot 

eri tavoin käsitellyistä raaka-aineista johdattivat 

oivalluksiin ja havaintoihin, jotka auttoivat rajaamaan 

sekä raaka-aineita että jalostusmenetelmiä. 

Esimerkiksi nyhdettäessä käsin öljypellavaa, juurien 

mukana kulkeutui huomattavasti enemmän 

multaa kuin kuitupellavaa tai hamppuja korjattaessa. 

Tiheään kylvettyjen kasvien pää- ja sivujuuret 

risteilivät toistensa lomitse, jolloin multapaakut 

kiinnittyivät juuriin huomattavasti tiukemmin 

kuin kuitulajikkeissa. Kasvikuidut maan pinnan 

yläpuolella olivat ohuempia ja kuitukimpuiksi sitoutuneina, 

kun juuriin kiinnittyneet kuidut olivat 

suureksi osaksi hajonneet peruskuiduiksi ja 

olivat karkeampia. Myös siementen poistaminen 

kasveista mahdollisimman varhaisessa vaiheessa 

osoittautui erittäin tärkeäksi. Erityisesti öljyhampun 

siemenet öljysivät kuidut nopeasti. Tästä 

aiheutuu kuitujen laadun heikkenemistä sekä 

paloturvallisuusriskin kohoamista kuitujen jatkokäsittelyissä. 

Kuitukimppujen hajotusmenetelmät 

eivät vaikuta vain päistäreen irtoamiseen, vaan 

myös kuitujen käsittelyssä syntyvään pölyyn. Mitä 

enemmän kuidut olivat hajonneet peruskuiduiksi 

ennen kuidutusta, sitä suurempaa oli pölyäminen. 

Vihreinä korjatut kuidut pölysivät vähiten, mutta 

samalla kuitujen erottaminen päistäreestä oli vaikeampaa. 

Karstauksessa käsin tai koneellisesti valssikarstalla 

ilmeni kuitujen irtaantumisessa peruskui- 


duiksi huomattavia eroja. Voimakkaasti cottonisoidut 

kuidut nyppyyntyivät helposti koneellisessa 

karstauksessa, kun taasraakakuidut avautuivat yksittäiskuiduiksi 

vain osittain. 

Tarkasteltavina olivat erityisesti raaka-aineominaisuuksien 

muutokset raaka-aineita käsin 

työstettäessä. Pehmeys, kiilto, vaaleus ja jäykkyyden 

alentaminen olivat välillisiä tavoitteita, joita 

etsittiin hajottamalla kuitukimppujen välisiä 

sidoksia eri tavoin. Peltoliotettujen ja keväällä 

korjattujen kuitujen vaalentaminen edellyttävät 

erillistä valkaisua, sen sijaan vihreät kuidut tai öljypellavan 

tuleentuneiden kasvien kuidut vaalenivat 

merkittävästi miedossakin pesuainepesussa. 

Valkaisua kokeiltiin lisäksi sekä liottamalla vetyperoksidiliuoksessa 

että keittämällä valkaisuaineellisessa 

pesuaineliemessä Raakakuitujen ja peruskuiduiksi 

hajotettujen kuitujen värjäytymistä 

verrattiin käyttämällä reaktiivivärejä neljän prosentin 

väripitoisuudella. Cottonisoituihin kuituihin 

värit kiinnittyivät tasaisemmin ja värien intensiteetti 

oli suurempi kuin raakakuiduissa. 


neulattu 

muottiin 

puristettu 

muottiin 

valettu 


cottonisoiduilla, värjätyillä ja 

valkaistuilla öljypellavan kuiduilla 

Myös hajun merkitys kuitujen kokonaislaatuun osoittautui merkittäväksi. 

Kuivien kuituraaka-aineiden mieto ominaistuoksu muuttui märkänä sitä pistävämmäksi 

löyhkäksi, mitä enemmän raaka-aineessa oli vieraita ainesosia tai mitä enemmän 

kuitukimput olivat kiinni toisissaan. Kuitujen puhtausasteen kasvaessa ominaistuoksu 

vaimeni, mitä on pidettävä tavoiteltavana ominaisuutena yhä enemmän 

allergisoituvassa maailmassa. Pehmeys, kiilto, kiharuus ja taipuisuus lisääntyivät vedettäessä 

kuitukimppuja veitsen terää vasten, mikä paransi kuitujen ulkonäköä. 

Kuitujen ja muiden fraktioiden sidonta-aineena sekä jäykistäjänä käytettiin kuitujen 

omia liima-aineita, Kiilto Oy:n PVAc-dispersioliimaa, CMC-liisteriä (SITOL) 

sekä epoksia. 

”Määrittelemättömät” ominaisuudet eivät ole suoraan mitattavissa ja siksi 

käytännön kokeilla oli suuri merkitys muutosten aikaansaamisessa ja hallinnassa. 

Materiaalikokeilut mahdollistivat alitajuisen tiedon kokonaisvaltaisen käyttämisen ja 

samalla eteen tulleiden poikkeavuuksien käsittelyn ilman käsitteellistämisen pakkoa.

100 

Epäonnistumisista piittaamatta kokeilujen kautta löytyi harhapolkuja, jotka auttoivat 

löytämään kokonaan uusia loogisia yhteyksiä ja sitä kautta väyliä toimintatapojen 

ja käsityksien muuttamiselle. Esimerkiksi öljypellavan kuidutuksen tekeminen ennen 

pektiinien hajotuskäsittelyä syntyi näiden kokeilujen pohjalta. Lisäksi materiaaleja 

käsin työstettäessä tutkijan aistivarainen, erityisesti tuntuun perustuva havainnointikyky 

parani, mikä auttoi empiirisessä osassa kuitujen kehräytyvyyden arvioinnissa. 

Tätä kokeellista osuutta ei käsitellä tutkimuksen tuloksissa. 

KoKonaisuuden tarKasteLu Käytännössä 

KorJuusta roottoriKehruuseen: dry-Line, 

entsymaattinen Liotus Ja Fusart 

Empiirisessä osassa tarkastelun keskiössä olivat kolme Suomessa kehitettyä pektiinien 

hajotustapaa ja niiden käytännön soveltuvuus roottorikehruuseen. Vertailtavana 

ovat entsyymiliotus, kevätkorjuuseen perustuva Dry-line -menetelmä sekä tutkijan 

oman oivalluksen kautta syntynyt Fusart-menetelmä. Kevätkorjuuseen perustuva 

Dry-line -menetelmä 41 on kehitetty Helsingin yliopiston Agroteknologian laitoksella. 

Standard FinFlax -liotusprosessi on Oulun yliopiston ja FinFlax Oy:n yhteistyössä 

kehittämä entsymaattinen liotusmenetelmä. Fusart-cottonisointimenetelmä 

on vasta varhaisessa tutkimus- ja tuotekehitysvaiheessa. Varsinainen mikrobitutkimus 

kuuluu erikoistuneeseen soveltavan mikrobiologian tutkimusalaan ja sen tekivät 

Helsingin yliopiston Soveltavan kemian ja mikrobiologian laitoksen professori 

Annele Hatakan tutkimusryhmän tutkijat FT Pekka Maijala ja FM Sari Galkin. 

Tuotantoketjua tarkasteltiin systeeminä, joka jaettiin kolmeen alasysteemiin: alkutuotanto, 

esijalostus ja langanvalmistus. Alkutuotantoon kuuluivat raaka-aineen 

viljely ja korjuu. Esijalostukseen jaoteltiin kuidutus eli kuitujakeen erottaminen päistäreestä, 

kuitukimppujen pektiinisidosten hajottaminen ja kuitujakeen järjestäminen 

karstaamalla mahdollisimman roskattomaksi kuitujakeeksi. Langanvalmistukseen 

kuuluivat kuitujakeen sekoitus, karstanauhan valmistus sekä langanvalmistus roottorikehruuna. 

Kuitunauhojen venytykset tehtiin vain osalle näytteistä ja lankoja ei 

kerrattu. Käytännöllinen osuus oli yleispiirteinen kartoitus eri pektiinisidosten ha- 

41 Dry-line -menetelmän toteutus pilot-hankkeena osana kansallista Agrokuituverkostoa 1.10.2002– 

28.2.2003. 


jotustapojen soveltuvuudesta langan jalostukseen. Ylimääräisten fraktioiden, kuten 

päistäreiden talteenottoa tai jatkojalostusta ei otettu tässä tutkimuksessa huomioon. 

Alkutuotanto 

Tutkimuksen kohteena olivat hamppu ja pellava, joista molemmista tutkittiin sekä 

kuitu- että öljylajikkeita. Jatkojalostusta varten koottiin mahdollisimman kattavat 

materiaalinäytteet. Kasvit oli viljelty Suomessa vuosina 1999–2005 joko tavanomaiseen 

tai luomuviljelyyn perustuen. Kuitulajikkeet oli korjattu keväällä niittämällä 

paitsi yksi entsymaattisesti liotettu pellavaerä, joka oli korjattu syksyllä. Hampun 

ja pellavan öljylajikkeet oli korjattu syksyllä siementen puinnin jälkeen. Yksi kuituhamppuerä 

silputtiin niittomurskaimella keväällä ennen paalausta sekä yksi öljypellavaerä 

ajettiin syksyllä niiton yhteydessä olkisilppurilla. Raaka-aineet kuidutettiin 

koneellisesti joko tilakuiduttimella tai lyhyen kuidun loukku-lihti -linjalla. Vertailun 

vuoksi näytteissä olivat mukana myös syksyllä nyhdettyä ja peltoliotettua kuitupellavaa 

ja -hamppua. Kuituhamppu- ja -pellavanäytteet oli korjattu joko syksyllä vihreinä 

tai seuraavana keväänä maan ollessa vielä roudassa niittämällä leikkuupuimurilla 

tai käsin leikkaamalla. Fusart-menetelmässä tutkittiin ainoastaan hampun ja pellavan 

öljylajikkeita, koska yhtenä tavoitteena oli kokonaishyödyntämisen mallin mukaisesti 

selvittää kuitufraktion soveltumista jatkojalostukseen. Öljypellavalajikkeeksi 

valittiin englantilainen Laser, koska sen siementen laatu ja hehtaarisadot olivat olleet 

Helsingin yliopiston Sigganssin koeviljelmillä erityisen hyvät 42 . Laser-öljypellava 

viljeltiin Siuntiossa, Helsingin yliopiston Sigganssin koetilalla osana normaalia tutkimus- 

ja viljelytoimintaa vuosina 2003 ja 2005. Öljyhamppulajikkeena tutkittavana 

oli Finola, joka on ainoa Suomessa siemeniä tuottava ja EU-tukiin oikeuttava lajike. 

Öljyhamput viljeltiin tutkijan toimesta Sigganssissa vuonna 2003 ja MTT:n Vakolan 

tutkimustilalla vuosina 2003 ja 2004, joista tutkittiin sekä tavanomaiseen että orgaaniseen 

tuotantoon perustuvia kasveja. Öljypellavan ja -hampun viljely ja korjuu 

tehtiin tavanomaisella viljankorjuukalustolla. Vuonna 2004 öljyhamput kuivatettiin 

erikseen viljan kylmäilmakuivurissa. 

Öljylajikkeiden kuitupitoisuuksista on varsin vähän kirjallista aineistoa ja siksi 

viljellyistä öljypellava- ja hamppulajikkeista mitattiin kuitusaanto ja kuitupitoisuus. 

Laser-öljypellavan näytteet kerättiin syksyllä 2003 ja Finola-öljyhampuista vuosina 

42 Alun perin öljypellavalajikkeiksi valittiin Boreal Kasvinjalostuksen Suomen oloihin kehittämä Helmi sekä 

englantilainen Laser, koska ne ovat muun muassa Elixi Oil Oy:n öljypellavan sopimusviljelylajikkeita. 

Koska materiaalituntumaosuudessa Laser valikoitui viiden eri tunnustelijan yhdenmukaisen arvioinnin 

perusteella Helmeä pehmeämmäksi, tutkimuksessa päädyttiin käyttämään ainoastaan Laser-öljypellavaa. 


101

102 

2003 ja 2004. Tutkittavista kasveista otettiin kustakin viisi 1m²:n näytettä. Näytteet 

leikattiin käsin noin 5 cm maanpinnan yläpuolelta viikko ennen koneellista puintia. 

Erät punnittiin ennen ja jälkeen uunikuivauksen (70 °C) massan vakioitumiseen 

saakka, mistä laskettiin kosteuspitoisuus (d.b. 43 ). Huoneenlämpöisestä korsiaineksesta 

erotettiin käsin kaikki fraktiot: siemen, päistäre, kuitu, lehti ja muu irtonainen 

roska. Kuitusaanto laskettiin normaalissa huoneenlämmössä erottamalla kuitujae 

käsin päistäreestä. Päistärejakeeksi laskettiin myös irtoava kuoriroska ja alle 

20 mm:n kuidut. Fraktiot punnittiin ja laskettiin prosenttiosuudet 1 %:n tarkkuudella. 

Huoneenlämmössä sitoutunutta kosteutta ei huomioitu. Vastaavanlaista menetelmää 

päistärepitoisuuden mittaamisessa on käyttänyt muun muassa Kymäläinen 

(2000, 19). 

Vuosina 2003 ja 2005 öljypellavan siemensadot puitiin koneellisesti, kun valtaosa 

kasvustosta oli täysin tuleentunut. Korret niitettiin siementen puinnin yhteydessä ja 

jätettiin pellolle sängen päälle kuivumaan. Syksyllä 2005 öljypellava Laserin siementen 

puinnin yhteydessä osa korsista ajettiin niiton yhteydessä lisäksi olkisilppurilla. 

Kaikista kolmesta kerättiin niittopäivänä kolme 100 g:n korsierää, joista mitattiin 

kosteus- ja kuitupitoisuus (d.b.). Ne kuivattiin uunissa (70 °C) massan vakioitumiseen 

asti ja punnittiin kosteuspitoisuus 1 %:n tarkkuudella. Vuonna 2005 pelkästään 

niitettyjen korsien kuitupitoisuus laskettiin vain yhdestä 100 g:n erästä, koska tulos 

oli vastaava kuin vuonna 2003 otetun viiden 1m²:n näytteen keskiarvo. Kun karho 

oli kuivunut alle 15 % varastointikosteuteen (w.b.) korret paalattiin sekaisin muuttuvakammioisella 

pyöröpaalaimella. Sekä pitkänä niitettyjen että silputtujen korsien 

pyöröpaalien leveys oli vakio 1,20 m. Paalit punnittiin ja niiden halkaisijat mitattiin. 

Pektiinisidosten hajottaminen, kuidutus ja kuitujakeen puhdistus 

Entsymaattinen liotus ja siihen liittyvä kuidun käsittely on lähinnä perinteistä pitkän 

kuidun tuotantoa, jossa liotus tehdään ennen kuidutusta. Tutkittu kuitupellavaerä 

oli poikkeuksellisesti korjattu nyhtämisen sijaan niittämällä ja paalattu sekaisin. 

Entsymaattinen käsittely tehtiin Standard FinFlax -liotusprosessina FinFlax Oy:ssä 

Oulussa lisäämällä liotusveteen kaupallisia entsyymejä. Liotettavana oli syyskorjattua 

kuitupellavaa 44 ja -hamppua (Uso 31). Kuitupellavat liotettiin entsymaattisesti 

24 tuntia ja kuituhamput 46 tuntia, jonka jälkeen korret kuivattiin panoskuivuris- 

43 Kosteuspitoisuudella d.b. (dry base) tarkoitetaan kuidun sisältämän veden määrää suhteessa absoluuttisen 

kuivan(kuivatun) kuidun massaan. Kosteuspitoisuudella w.b. (wet base) ilmaistaan kuidun sisältämän veden 

määrää suhteessa materiaalin senhetkiseen massaan. (Kauriinvaha & al. 2001, 63.) 

44 Lajike ei tiedossa. 


sa. Lisäksi entsyymiliotettiin 26 tuntia niittomurskaimella ajettua, keväällä korjattua 

Vakolassa viljeltyä luomukuituhamppua (Fedora 17). 

Dry-line -menetelmään perustuvan kuivan raaka-aineen käsittelyketjussa tutkittavina 

lajikkeina olivat Viking kuitupellava sekä kuituhamppulajikkeet USO 31 ja 

Fedora 17, jotka oli korjattu keväällä leikkuupuimurilla ja pyöröpaalattu, lisäksi yksi 

kuituhamppuerä oli ajettu niittomurskaimella ennen paalausta. Termisen liotuksen 

vaikutuksesta kuitukimput olivat irronneet ja kuituaines osittain cottonisoitunut. 

Fusart-menetelmä perustuu Fusarium-sukuun kuuluvan sienen käyttöön kuitujen 

cottonisoinnissa. Raaka-aineina käytettiin syksyllä 2003 ja 2005 korjattuja 

öljypellava Laseria. Kehruita varten käsiteltiin neljä öljypellavaerää Fusart I–IV, 

jotka olivat perinteisestä ja entsymaattisesta liotuksesta poiketen kuidutettu ja karstattu 

ennen mikrobikäsittelyä. Lisäksi tehtiin 24 tunnin Fusart-käsittely Dry-line 

-menetelmällä esijalostetulle kuituhampulle ja -pellavalle lisäämällä kotona kasvatettua 

kasvustoa käsittelyveteen. Fusart I ja II käsiteltiin elävällä kasvuliuoksella sienirihmastoineen 

ja kasvatusalustoineen. Sientä kasvatettiin 200 ml:n kasvatuspulloissa 

pimeässä kasvatuskaapissa 18 vuorokautta, jonka jälkeen viiden pullon kasvatuserät 

yhdistettiin ja sekoitettiin sauvasekoittimella yhdeksi tasalaatuiseksi eräksi. Käsittelyt 

tehtiin pienissä erissä, koska kasvuliuosta oli kerralla vain yhteen noin 300 g:n kehruuerän 

käsittelyyn. Kuidut, suolavesi (NaCl 10g/l H 2 O) ja kasvuliuos pussitettiin tiiviisti. 

Suolaveden osuus oli 1/20 suhteessa kuitumassaan ja kasvuliuoksen määrät olivat 

Fusart I 1ml/g kuitua ja Fusart II 3 ml/g kuitua. Pussit ajettiin 2,15 tunnin 40 °C 

pesukoneohjelman läpi mekaanisen sekoituksen aikaansaamiseksi. Käsittely toistettiin 

kolmesti ja välissä kuidut huuhdeltiin kevyesti juoksevan veden alla ja lisättiin 

uudet kasvuliuokset ja suolavedet. Fusart I kasvuliuoksen kokonaismäärä kuitugrammaa 

kohden oli 3 ml ja Fusart II 9 ml. Kolmannen käsittelyn jälkeen kuidut pestiin 

käsin miedossa pesuainevedessä. Fusart III ja IV -kehruuerissä käytettiin kasvuliuosta, 

joka oli kasvatettu 28 vuorokautta valossa ja josta oli poistettu proteiinit. Fusart III 

-käsittely tehtiin huoneenlämmössä 24 tunnin käsittelynä, jossa 0,5 ml kasvuliuosta 

kuitugrammaa kohden lisättiin kolme kertaa 8 tunnin välein, jolloin sienipitoisuus 

oli yhteensä 1,5 ml/g kuitua. Fusart IV -kehruuerä käsiteltiin 18 tuntia huoneenlämmössä, 

johon lisättiin kolme kertaa 0,5 ml kasvuliuosta kuuden tunnein välein 

kokonaispitoisuuden ollessa 1,5 ml/g. Lopuksi kuidut pestiin miedosti happamassa 

pesuaineliemessä ja huuhdeltiin. Koska käsitelty raaka-aine sisälsi runsaasti kukkaperiä, 

ne poistettiin käsin. 

Kuidutuksessa, kuitujakeen erottamiseksi päistäreestä kokeiltiin kahta eri ko- 


103

104 

neketjua: Flaxlin Oy:n 45 Riihimäen tuotantolaitoksen puhalluseristeen koneketjua ja 

joensuulaisen Idän kuitumestarit Oy:n lyhyen kuidun loukku-lihti -linjaa. 

Puhallusvillaeristeen koneketjulla (kuva 17) käsiteltiin sekä kuitupellava- että 

hamppunäytteet sekä vuoden 2003 sadon syksyllä korjattua öljypellava Laseria sekä 

öljyhamppu Finolaa, jotka oli korjattu pyöröpaaleihin. Raaka-aineet ajettiin koko puhallusvillaeristeen 

tuotantolinjan läpi. Koneketju etenee paalin avauksesta Escomaticmurskakuiduttimeen. 

Escomatic on niin kutsuttu tilakuidutin, joka voidaan siirtää 

eri viljelypaikoille päistäreen ja kuidun erottamiseksi. Murskakuiduttimelta raakaaine 

kulkee hihnaa pitkin harvapiikkiseen puhdistuskarstan läpi säkitettäväksi. 

seulaverkko 

päistäre 

puhdistuskarsta 

säkitys 

Kuva 17. Escomatic-tilakuiduttimen toimintaperiaate 

Lyhyen kuidun loukku-lihti -linja on mekaaninen kuidunerottelija, joka sisältää loukun, 

vaakalihdin, pystylihdin ja ravistajan. Pitkän kuidun loukku-lihdistä poiketen 

korsien ei tarvitse olla yhdensuuntaisesti järjestäytyneinä. Loukku-lihti -linjan läpi 

ajettiin vuoden 2003 ja 2005 öljypellavapaalit sekä vuoden 2004 öljyhamppupaalit. 

Öljypellavat ja -hamput karstattiin Idän Kuitumestarit Oy:ssä neulatun pellavahuovan 

valssikarstausyksiköllä, jossa raaka-aine kulkee kuuden valssiparin läpi muodostaen 

karstamattoa. Keväällä korjatut kuituhamppu- ja -pellavanäytteet sekä entsyymiliotetut 

kuidut karstattiin JAKKissa sähköisellä yksittäiskäyttöisellä Befama-3 

-valssikarstalla. Koska karstatuissa entsyymiliotetuissa ja Dry-line -kuiduissa oli paljon 

yli 10 cm kuituja, ne jouduttiin leikkaamaan noin 50 mm:n määrämittaan käsin. 

Päistärepitoisuudet laskettiin sekä tilakuidutuksen että karstauksen jälkeen 

vuosien 2003 ja 2005 Laser öljypellavista sekä Vakolassa että Siuntiossa kasvaneista 

Finola öljyhampuista. Osa näytteistä karstattiin kahteen kertaan, millä pyrittiin sel- 

45 Flaxlin Oy meni konkurssiin helmikuussa 2004 (Miettinen 14.3.2004, E3). 


vittämään lisäkarstauksen vaikutusta raaka-aineen puhtauteen ja peruskuitujen irtaantumiseen 

toisistaan. Lisäksi vuoden 2005 niiton yhteydessä silputtu öljypellava 

karstattiin kolmeen kertaan. Raaka-aineen puhtausasteen määrittämiseksi otettiin 

esikäsitellyistä kustakin kuituerästä eri kohdista viisi 5g:n näytettä, joista erotettiin 

päistäreet pinseteillä. Päistäreeksi laskettiin myös päistäreeseen kiinnittyneet pienet, 

alle 20 mm:n kuidut. Osat punnittiin normaalissa huoneenlämmössä ja niiden prosenttiosuus 

laskettiin 1 % tarkkuudella. Viidelle rinnakkaismittaukselle laskettiin 

keskiarvo. 

Kuitusaantoa ja käsittelyhävikkiä tutkittiin kahdesta 10 kg:n öljypellavaerästä, 

jotka oli ajettu loukku-lihti -linjan ja kaksinkertaisen karstauksen läpi Idän 

Kuitumestarit Oy:ssä. Vertailussa olivat vuonna 2003 niitetyt korret, jotka leikattiin 

linjalla noin 15 cm määrämittaan sekä vuoden 2005 niiton yhteydessä silputut öljypellavan 

korret. Kuitusaanto laskettiin poistamalla päistäreet käsin kolmesta 100 g:n 

näytteestä. Päistäreiksi laskettiin myös alle 20 mm:n kuidut. Puhdistetut kuidut punnittiin 

1 %:n tarkkuudella huoneenlämmössä ja kolmen näytteen tuloksista laskettiin 

keskiarvo. 

Langanvalmistus roottorikehruuna 

Roottorikehruut sekä niihin liittyvät esivalmistelut toteutettiin Tampereen teknillisen 

yliopiston Kuitumateriaalitekniikan laitoksella puuvillantyöstökoneilla, jotka 

edellyttävät 25–50 mm kuitupituuksia. Nauhanvalmistuksessa levykarstaan ei tehty 

erillisiä säätöjä pellavaa ja hamppua varten, vaan kokeet tehtiin puuvilla-asetuksin. 

Kehruuseen valikoitiin tuntuarvioinnin perusteella pehmeimmät näytteet sekä 

entsyymiliotetuista että keväällä korjatuista näytteistä, jotka olivat 24 tuntia entsyymiliotettu 

vihreä kuitupellava ja keväällä korjattu kuituhamppu sekä Dry-line 

-menetelmällä korjattu Uso 31 kuituhamppu ja Viking kuitupellava. Fusart-mikrobilla 

käsitellyissä (Fusart I–IV) raaka-aineena olivat öljypellava sekä Dry-line -kuituhamppu. 

Kehruuerät ilmastoitiin 65 % ilmankosteuspitoisuudessa ja keväällä korjattuun 

kuituhamppuun ja Fusart III suihkutettiin lisäksi vettä siten, että sen pitoisuus 

oli 15 % kuitumassasta. Kehruuerissä runkokuitujen osuus oli 30–100 %. Puuvillan 

lisäyksellä pyrittiin tasoittamaan lähtöraaka-aineitten kuitupitoisuuksien epähomogeenisuutta. 

Fusart I mikrobikäsitellystä raaka-aineesta (3 x 1 ml/kuitugramma) tehtiin 

kaksi erää, joista ensimmäisessä öljypellavan osuus oli 100 % ja toisessa 80 %. 

Fusart II -kehruuerä (3 x 3 ml/kuitugramma) jouduttiin ajamaan erikseen kahdesti 

avaajan läpi kuitujen irrottamiseksi ja puhdistamiseksi, sillä peruskuidut olivat Fusart 

-käsittelyn jäljiltä yhä tiiviisti toisiinsa kiinnittyneinä. Raaka-aineen päistärepitoi- 


105

106 

suus oli noin 20 %. Tässä kehruuerässä kokeiltiin ainoastaan 100 % öljypellavaa. 

Ennen nauhanvalmistusta noin 300 g kehruueristä valmistettiin valssikarstalla tasaista 

kuitulevyä (n. 80 x 50 x 5 cm) paitsi Fusart I -erästä, josta kuitumatto oli tehty 

käsin. Avatut, puhdistetut ja sekoitetut laapit karstattiin levykarstalla, jossa kuituharsosta 

muodostettiin karstanauhaa. Fusart III–IV -kehruuerät karstattiin matoiksi 

valssikarstalla. Fusart III:een lisättiin 20 % puuvillaa ennen nauhanvalmistusta ja 

Fusart IV:stä nauhaa ajettiin pellavapitoisuuden ollessa 90 ja 100 %. Nauhoille ei 

tehty venytyksiä. Tex-arvon määrittämiseksi kaikista nauhoista otettiin viisi 1 m:n 

rinnakkaisnäytettä, jotka punnittiin kolmen desimaalin tarkkuudella ja niistä laskettiin 

keskiarvo. 

Roottorikehruussa yhdistettiin kolme hahtuvanauhaa yhteen, sillä niiden texarvo 

oli selvästi puuvillatopsia alhaisempi. Kehruussa eri koe-erien olosuhteet määritettiin 

kokeilemalla. Roottorin pyörintänopeudet olivat 30–51 U/min x 1 000, hahtuvan 

syötöt 0,5–0,9 m/min ja kehintänopeudet 28–50 m/min. 

Fusart-meneteLmä 

Fusart-menetelmä on tutkimuksen sivupolku, joka on muuttanut merkittävästi tutkimuksen 

painotusta. Menetelmän lähtökohtana on tutkijan alun perin puhtaasti 

esteettiseen havaintoon perustuva mikrobilöydös keväällä 2001 Siuntiosta, Helsingin 

yliopiston Sigganssin koetilalta, jossa kuituhamppukasvusto oli jätetty talven yli termiseen 

liotukseen. Mikrobin sairastuttamat korret poikkesivat väriltään muusta 

kasvustosta: sairastuneet kuidut olivat pinnaltaan oranssin eri vivahteita, mutta kuituaines 

oli lähes valkoista ja cottonisoitunutta. Varsinainen oivallus mikrobin mahdollisesta 

hyödyntämisestä perustui myöhemmin pitkälti intuitioon ja kysymykseen: 

voiko saman tehdä systemaattisesti ja miten? 

Tässä tutkimuksessa pyrittiin luomaan perustaa jatkotutkimukselle ja selvittämään 

keksinnön soveltuvuutta ja sovellutettavuutta käytännössä. Keskeinen osa menetelmää 

oli uuden mikrobin ja sen vaikuttavien aineiden kehittäminen teollisesti 

hyödynnettäväksi. Tässä yhteydessä ensisijaisena tarkastelunkohteena olivat Fusartkäsittelyllä 

aikaan saadut visuaaliset ja tuntumuutokset, ja sitä kautta jatkojalostettavuus 

uudenlaisten tuotteiden materiaaleiksi. Mittauksilla ei pyritty tilastolliseen 

tarkkuuteen, vaan niiden tarkoituksena oli olla suuntaa antavia. Kuitumittauksia ja 

käytännön kehruukokeita tehtiin rajallisesti taloudellisten resurssien puuttuessa. 


Fusartin kehityskaaria 

Menetelmän kehittäminen alkoi kotioloissa tehdyillä kokeilla sekoittamalla värillisiä 

kuoria ja terveitä kuitukimppuja veteen ja liottamalla niitä noin 24 tuntia huoneenlämmössä. 

Näin syntyi pieniä muutoksia kuitujen pehmeydessä. Varsinainen 

mikrobin eristys ja puhdasviljelmien kasvatus tapahtui yhdessä mikrobiologi Minna 

Nykterin kanssa sekoittamalla 7,5 g värjäytynyttä kuorta steriilissä suolavedessä 

(9 mg NaCl/ml H 2 O) homogenisaattorissa 46 5 minuuttia kierrosnopeuden ollessa 

230 rpm. Kasvualustoina käytettiin Orion Diagnostican Hygicult® Yeast & Fungi 

-kastolevyjä. Kahden vuorokauden kuluttua levyistä otettiin siirrokset mallas-agar 

-petrimaljoihin. Näistä näytteistä tehtiin puhdasviljelmät perunadekstroosialustalle 

VTT:n Biotekniikan osastolla, jossa mikrobi tunnistettiin valomikroskoopilla 

Fusarium-sukuun kuuluvaksi. Kannan morfologinen lajitunnistus tehtiin CBSmikrobikokoelmassa 

Hollannissa (Cenraalbureau voor Schimmelcultures, Utrecht). 

Fusarium ART1 -näyte tallennettiin patentointia varten Budapestin sopimuksen mukaisesti 

DSMZ:n mikrobikokoelmaan (Deutsche Sammlung von Mikroorganismen 

und Zellkulturen GmbH) numerolla DSM 16924. 

Sientä kasvatettiin käsittelyjä varten valossa kotioloissa mallas-agar -jauheesta 

(Malzextrakt-Agar 1.05398, Merck KGaA) tehdyillä kasvatusalustoilla. Mikrobin 

kasvatukseen kului keskimäärin kaksi viikkoa. Toimivuuden arviointi perustui aistinvaraiseen 

havainnointiin sekä hajun ja rihmaston värin perusteella; kasvualustan punaisuus 

ja rihmaston voimakas oranssi väri yhdessä karvasmanteliin viittaavan tuoksun 

kanssa osoittautui toistettavasti yhdenmukaisia tuloksia antavaksi. 

Tutkimuksen alkuvaiheessa raaka-aineina käsittelykokeissa käytettiin syksyllä 

2002 korjattuja öljypellava- ja vihreitä kuituhamppukorsia ja sekä keväällä 2002 korjattua 

kuituhamppua, jotka oli kuivattu huoneenlämpötilassa. Kuituaines erotettiin 

kuorista käsin. Varsinaiset käsittelyt tehtiin lisäämällä veteen (20 ml H 2 0 /g kuitua) 

sauvasekoittimella murskattua kasvualustaa nestesuhteessa 1/20. Alkuoletuksena oli, 

että prosessi perustuu mikrobin sisältämien entsyymien vaikutukseen, joten vaikutuksen 

lisäämiseksi kokeiltiin mekaanista sekoitusta. Siihen käytettiin pesukoneen 

40 °C 2,15 tunnin pesuohjelmaa, missä kuitunäytteet ajettiin ohjelman läpi vesitiiviisiin 

pusseihin pakattuina. Lopuksi kuidut pestiin käsin miedossa emäksisessä pesuainevedessä 

ja huuhdeltiin. 

Patenttihakemusta varten tehtiin uutuustutkimus Patentti ja Rekisterihallituksessa 

12.11.2003 (tutkimusnumeroro: 389/2003) Helsingin yliopiston innovaatioasia- 

46 Stomacher 400 Circulator, Merck Eurolab. 


107

108 

miehen Anne Grönlundin toimesta. Tutkimuksessa ei tullut esille julkaisuja, joissa 

kyseessä olevan mikrobin tai sen fermentaatioliuoksen käyttöä olisi käytetty runkokuitujen 

liotuksessa ja/tai värjäyksessä. Ensimmäinen patenttihakemus jätettiin 

patenttiasiamiehen välityksellä 8.3.2004, josta saatiin välipäätös 2.9.2004 patenttivaatimusten 

hyväksymisestä. Patenttisuoja oli liian rajallinen ja siksi siihen jätettiin 

vastaamatta määräpäivään 8.3.2005 mennessä. 

Fusart-menetelmän toinen tutkimusvaihe alkoi keväällä 2004 yhteistyössä 

Helsingin yliopiston Soveltavan kemian ja mikrobiologian laitoksen professori 

Annele Hatakan ja hänen tutkimusryhmänsä jäsentensä FT Pekka Maijalan ja 

FM Sari Galkinin kanssa. Työnjako 47 muotoutui siten, että sienen kasvatus ja vaikuttavien 

aineiden/yhdisteiden selvitys oli HY:n tutkijoiden tehtävänä ja keksintöön 

liittyvä kokonaishallinta sekä kaikki kuitujen käsittelykokeet olivat kirjoittajan vastuulla. 

Käytännön kokeisiin liittyivät muun muassa sienen kasvatusolosuhteiden ja 

koeolosuhteiden määrittäminen oikeiden mikrobisuhteiden ja apuaineiden löytämiseksi. 

Pekka Maijala on määrittänyt tutkittavien näytteiden uuteaine- sekä ligniinipitoisuudet. 

Käsittelyolosuhteiden määrittäminen 

Fusart-käsittelyjen keskeinen tavoite oli cottonisointi, kuitujen pehmentäminen ja 

niiden kiiltoisuuden lisääminen. Käsittelyolosuhteiden etsimisessä pyrittiin rajaamaan 

mikrobin toimintaolosuhteita käytössä olleilla, varsin ”alkeellisilla” tutkimuslaitteistoilla. 

Tutkimuksissa käytetyt Fusart-kasvuliuokset kasvatettiin alkuperäisestä 

VTT:llä analysoidusta mikrobinäytteestä. Mikrobin kasvatuksista vastanneet Pekka 

Maijala ja Sari Galkin päätyivät käyttämään 200 ml:n kasvatuksissa kasvualustaa, 

jossa oli 200 ml vettä, 0,2 g pektiiniä, 0,6 g tryptonia, 0,04 g hiivauutetta ja 0,1 g 

magnesiumsulfaattia (MgSO 4 ). 

Alkuvaiheessa käytettiin liuosta, joka kasvatettiin pimeässä ja koko kasvuliuos 

sienirihmastoineen sekoitettiin tasaiseksi seokseksi. Käsittelyt tehtiin tuoreella 

kasvuliuoksella vuorokauden kuluessa kasvatuksen päättymisestä. Tällä liuoksella 

tehtiin koesarjoja vaikuttavan aineen sekä lisäaineiden tarpeiden määrittämiseksi. 

Optimaalisten käsittelyolosuhteiden etsinnässä kasvuliuoksen määrää haarukoitiin 

asteittain eri pitoisuuksilla välillä 1–30 ml kasvuliuosta kuitugrammaa kohden 

0,5 ml:n asteikolla. Näytteet ajettiin 2,15 h sekä 40 että 60 °C:een pesukoneohjelman 

47 Keksinnön kehittämisestä on tehty sopimus, jonka perusteella keksinnön omistusosuudet on määritelty 

seuraavasti: Tiina Härkäsalmi 70 %, Pekka Maijala 15 % sekä Annele Hatakka, Sari Galkin ja Minna 

Nykter kullakin 5 %. 


läpi vesitiiviisiin pusseihin pakattuina. Useamman koesarjan perusteella kasvuliuoksen 

määräksi vakiintui 14 ml/g kuitua. Jo varhaisessa vaiheessa päädyttiin suolan 

lisäämiseen käsittelyveteen, sillä kaikissa vertailukokeissa suolaliuoksessa käsitellyt 

kuidut olivat aistivaraisesti tarkasteltuna parempia kuin pelkässä vesijohtovedessä sekoitetut. 

Suolan lisääminen käsittelyveteen perustui oletukseen sen kuituja turvottavasta 

vaikutuksesta ja mikrobien liikkumisen nopeuttamisesta. Esimerkiksi selluloosakuitujen 

reaktiovärjäyksessä suola lisää värien substantiivisuutta, jonka ansiosta väri 

hakeutuu tehokkaammin tekstiilimateriaaliin (Forss 2000, 63). Lisäksi oletuksena oli, 

että suolan lisäämisellä saadaan veden suolapitoisuus vastaamaan solunsisäistä suolapitoisuutta, 

mikä vähentää suolan osmoottista kulkeutumista solun sisältä veteen. 

Tarvittava suolapitoisuus arvioitiin koesarjalla, jossa kokeiltiin lisäämällä 10, 20, 30, 

40 ja 50 g suolaa vesilitraa kohden. Nestemäärän tarve kuitumassaa kohden perustuu 

kokeisiin, jossa kokeiltiin suhdelukuja 1/10, 1/20, 1/30, 1/40 ja 1/50. Tämän lisäksi 

arvioitiin pH:n mahdollista vaikutusta käsittelyyn. Vertailtavina olivat etikkahapolla 

happamoitu suolavesi, jonka pH oli noin 5 ja natriumkarbonaatilla alkalisoitu suolavesi, 

jonka pH oli noin 9. Näiden alkuselvitysten perusteella päädyttiin koeasetelmaan, 

jossa veteen oli lisätty suolaa 10 g/l H 2 O nestesuhteen ollessa 1/20 muuttamatta 

nesteen happamuutta ja lämpötilan ollessa 37 tai 57 °C. Jatkossa mekaaniseen 

sekoitukseen käytettiin Linitest-koevärjäyslaitetta. Linitest-laitteessa on kahdeksan 

teräsastiaa, joiden vetoisuus on 500 ml ja täyttöaste on korkeintaan 400 ml. Astiat 

asetettiin vedellä täytettyyn säiliöön, jonka lämpötilaa voitiin säätää ± 1 °C:een tarkkuudella. 

Koneen pyörimisnopeus oli noin 36 kierrosta/min. Näytteet apuaineineen 

asetettiin astioihin huoneenlämpöisinä ja käsittelyliemen loppulämpötila 37 tai 

57 °C saavutettiin 30 minuutissa. 

Sienen kasvuajan vaikutusta tutkittiin kasvattamalla sientä valossa 14, 18, 

21, 28 ja 38 vuorokautta, jonka jälkeen niistä suodatettiin rihmasto pois ja mitattiin 

pH. Nesteeseen lisättiin proteiinien saostamiseksi ammoniumsulfaattia 

(NH 4 ) 2 SO 4 70 g/100 ml, jota sekoitettiin 4 °C:ssa 60 minuuttia. Proteiinien saamiseksi 

talteen neste sentrifugoitiin 30 minuuttia 5 °C:ssa kierrosnopeuden ollessa 

10 000 rpm/min. Muodostuneeseen sakkaan ovat saostuneet noin 50 % liuoksen 

proteiineista. Suodatettu liuos, supernatantti kerättiin talteen, mitattiin liuoksen pH 

ja käytettiin käsittelyihin. 

Kaikkien koesarjojen jälkeen näytteet kuivattiin huoneenlämmössä ja punnittiin 

käsittelyhävikki. Kuitunäytteet eroteltiin käsin mahdollisimman tarkoin peruskuiduiksi, 

minkä jälkeen arvioitiin niiden tuntua sormien välissä sekä vaaleutta asteikolla 

1–3. Koesarjojen parhaimmat näytteet otettiin tavoitekuiduiksi, joita verrattiin 


10

110 

seuraavien koesarjojen tuloksiin. 

Vertailukokeet tehtiin Fusarium-sienen lähisukuisilla lajeilla Fusarium poae 

(kanta 93146) ja Fusarium langsethiae (kanta 113). Vertailukokeessa tutkittiin lisäksi 

keksinnön kohteena olevan Fusarium ART1 -sienen (Fusart) eri tavoin eristettyjä ja 

ylläpidettyjä sienikantoja. Sari Galkin valmisti kaikista sienistä neljä käsittelyliuosta: 

1) alkuperäinen kasvuliuos sienirihmastoineen, 2) kasvuliuos, josta oli poistettu 

proteiineja saostamalla, 3) mahdollisten vaikuttavien aineiden uutto vesifaasiin sekä 

4) uutto etyyliasetaatti -faasiin. Koesarjat tehtiin kahden ja neljän tunnin käsittelyinä 

Linitest -laitteistolla 37 ja 57 °C:ssa 14 ml kasvuliuosta kuitugrammaa kohden. 

Kaikista näytteistä tehtiin kolme 3 g:n rinnakkaisnäytettä. Lisäksi kokeiltiin 

vielä vaikuttavien aineiden eristämiseksi bentsyylialkoholi -uuttoa vesifaasissa sekä 

(NH 4 ) 2 SO 4 -faasissa. Kontrollit tehtiin pelkässä vesijohtovedessä ja suolavedessä. 

Näiden kokeiden perusteella selvästi pehmeimmiksi ja vaaleimmiksi näytteiksi nousivat 

useamman koesarjan perusteella valossa kasvatetut Fusarium ART1 (Fusart) 

-näytteet sekä sienirihmastoisella että vähäproteiinisella kasvuliuoksella käsiteltynä 

lämpötilan ollessa 57 °C. Koska sienirihmastoisella kasvuliuoksella käsitellyissä 

kuiduissa oli vielä pesun jälkeen havaittavissa rihmastojäänteitä kuiduissa, jatkokehittelyssä 

käytettiin ainoastaan ammoniumsulfaatilla saostettua kasvuliuosta. Näistä 

näytteistä ei esitetä tämän tutkimuksen yhteydessä tuloksia, sillä kokeiden tehtävänä 

oli selventää muiden vastaavien mikrobien toimintaa verrattaessa Fusartiin sekä auttaa 

optimaalisten käsittelyolosuhteiden luomisessa. 

Cottonisointi-käsittelyt 

Tuntuarviointien perusteella päädyttiin patenttihakemusta varten tehdyissä cottonisointi 

-kokeissa käyttämään vähäproteiinista kasvuliuosta, jota oli kasvatettu valossa 

28 vuorokautta. Kaikkien kasvatuserien pH:t mitattiin rihmaston suodattamisen 

sekä ammoniumsulfaatin lisäämisen jälkeen. Eri kasvatuserien välisiä vaikuttavien aineiden 

pitoisuuksia ei ole analysoitu, vaan tarvittava kasvuliuosmäärä on päätelty parhaimpien, 

toistettujen koetulosten perusteella. Käsittelyt tehtiin pienissä 0,5–500 g:n 

kuituerissä kerrallaan, eikä tutkimuksessa ole huomioitu suurempien määrien käsittelyssä 

mahdollisesti muuttuvaa vaikuttavan aineen tarvetta. Keskeisenä ajatuksena 

on menetelmän kehittämisessä ollut käytännön teollinen toteutettavuus, siksi ainoastaan 

mikrobiviljelmät ja yhdisteen eristäminen on tehty steriileissä laboratorio-olosuhteissa. 

Kaikki muut käsittelyt on toteutettu normaalioloissa; huoneenlämmössä, 

vesijohtovedellä ja steriloimattomissa astioissa. Näytteet on punnittu huoneenlämmössä 

ennen ja jälkeen käsittelyjen eikä niihin sitoutunutta kosteutta ole huomioitu. 


Raaka-aineena käytettiin vuoden 2003 niitettyä ja 2005 niitettyä ja silputtua öljypellava 

Laseria. Vuoden 2004 Finola-öljyhampuilla kokeita tehtiin ainoastaan Fusarttutkimusten 

alkuvaiheessa sienirihmastoisella kasvuliuoksella ja tutkimusten pääpaino 

oli öljypellavan käsittelyissä. Kuidut puhdistettiin karstauksen jälkeen käsin päistäreistä. 

Koska pellava- ja hamppukuiduista irtosi runsaasti pelkästään huuhtelussa pölyä ja 

muita mikropartikkeleita sekä veteen liukenevia ainesosia, kuidut pestiin ennen käsittelyjä. 

Öljypellavanäytteistä tutkittiin 15 minuutin vesihuuhtelun (40 °C) vaikutusta 

massan hävikkiin sekä tunnin liotusta valkaisuaineellisessa pesuaineessa 48 (3–5 ml/ l 

H 2 O) 20 °C ja Linitest -laitteistolla 37 °C:ssa. Lopuksi näytteet kuivatettiin huoneenlämmössä 

ja punnittiin. Pesun tarkoitus oli myös poistaa mahdolliset reaktioon vaikuttavat 

vieraat ainekset, koska käsittelyliuoksen vaikutusmekanismia ei tunnettu. 

Cottonisointi-käsittelyt tehtiin esipestyille kuiduille sekä mekaanisesti sekoittaen 

Linitest-laitteistolla että pitkäaikaisena staattisena liotuksena astioissa, joissa kaikissa 

käytettiin suolavettä (10g/ l H 2 O) liemisuhteessa 1/20. Kaikista näytteistä tehtiin 

kolme 3 g:n rinnakkaisnäytettä, jotka toistettiin vähintään kahdesti. Linitest-kokeissa 

tutkittiin käsittelyajan vaikutusta tekemällä kokeet 14 ml:n kasvuliuospitoisuuksilla 

1, 2, 3, 4 ja 5 tunnin käsittelyinä lämpötilan ollessa säädettynä 60 °C:een (käsittelylämpötila 

57 °C). Astialiotukset tehtiin huoneenlämmössä 12 ja 24 tunnin käsittelyinä 

lisäämällä suolaveteen 0,1–10 ml Fusart-liuosta. Tarkemmin tutkittiin käsittelyliuosten 

pitoisuuksia 0,1–2 ml:n välillä, jotka tehtiin 0,1 ml:n asteikolla. Lisäksi 

tehtiin koesarjat, jossa käsittelyliuosta lisättiin 0,5 ml kahdesti ja/tai kolmasti 6, 8 ja 

12 tunnein välein kasvuliuoksen kokonaismäärän ollessa 1–1,5 ml kuitugrammaa 

kohden. Finola-öljyhampuille tehtiin koesarjat, jossa suolaveteen lisättiin 5 ml/g sienirihmastoista 

kasvualustaa ja ne ajettiin tiiviisti pusseihin pakattuina 40 °C/2,15 h 

pesuohjelman läpi. Koe toistettiin 1–5 kertaa, jolloin kasvuliuoksen kokonaismääräksi 

tuli 5, 10, 15, 20 ja 25 ml/g ja käsittelyajaksi 2,15–11,15 h. Pesemättömälle raakakuidulle 

tehtiin vertailukokeet pitkäkestoisena liotuksena huoneenlämmössä 

3 x 2h, 3 x 3h, 3 x 4h, 3 x 5h ja 3 x 6h. Kasvuliuosta lisättiin määrätunnein 1 ml kuitugrammaa 

kohden, jolloin sen kokonaismäärä oli 3 ml/g kuitua. 

Käsittelyjen jälkeen kuidut pestiin pesuainevedessä ja huuhdeltiin. Kuitujen painohävikki 

(%) punnittiin huonekuivista näytteistä ja kolmelle rinnakkaisnäytteille 

laskettiin keskiarvo. Kuidut karstattiin käsin, jonka jälkeen ne punnittiin kuitusaannon 

määrittämiseksi. 

48 Pesuaineena käytettiin OMO Sensitiveä, joka sisältää 15-39 % zeoliittia, happeen perustuvaa valkaisuainetta, 

5-15 % anionisia ja ionittomia tensidejä, > 5 % saippuaa, fosfaattia, polykarbokykselaatteja ja 

entsyymejä, minkä pH on 10,4. 


111

112 

Kuidun laatu 

Käsittelyjen vaikutusta kuitujen laatuun arvioitiin sekä aistivaraisesti että teknologisia 

ominaisuuksia mittaamalla. Tuntuarvioinnissa (fabric hand) oli tekijän valinnan 

perusteella kuusi parasta proteiinittomalla kasvuliuoksella käsiteltyä, käsin karstattua 

öljypellavanäytettä sekä kontrollinkuituna pesty, karstattu öljypellava. Tunnusteltavina 

olivat 2 ja 4 tuntia Linitest -laitteistolla käsitellyt (57 °C; 14 ml/g kuitua) sekä 

2 x 6, 2 x 8, 3 x 6 ja 3 x 8 tuntia (20 °C; 2/3 x 0,5 ml/g) staattisesti liotetut kuidut. 

Tuntuarvioitsijoina oli 10 koehenkilöä, joista viisi oli tekstiilialan ammattilaista 

(kaikki naisia) ja kuluttajien edustajina oli kaksi naista ja kolme miestä. Testaajien 

ikäjakauma oli 19–76 vuotta. Kuluttajat arvioivat ainoastaan kirjoittajan ja tekstiilialan 

ammattilaisten valintojen pohjalta neljää pehmeintä näytettä. Näytteitä arvioitiin 

aistivaraisesti käsin tunnustelemalla, haistelemalla ja katselemalla. Näytteet 

oli numeroitu 1–7 sattumanvaraisesti. Arvioinnissa käytettiin vastakohtapareja: 

1) hieno - karkea, 2) kiiltävä - kiilloton, 3) pehmeä - kova ja 4) vaalea - tumma, joista 

ensiksi mainittuja ominaisuuksia pidettiin tavoiteltavina. Tunnustelijat ilmaisivat 

myös sanallisesti parhaimmaksi arvioimaansa näytettä. Arviointien perusteella näytteet 

järjestettiin parhaimmasta huonoimpaan. Pehmeimmästä näytteestä mitattiin 

kuitupituudet (mm) näyte-erän 100 kuidusta työntömitan asteikkoa apuna käyttäen. 

Kuidut suoristettiin lasilevylle ja tulos luettiin 0,1 mm:n tarkkuudella. Tuloksista laskettiin 

keskiarvo. 

Pekka Maijala määritti uuteaine- ja ligniinipitoisuudet 49 proteiinittomalla kasvuliuoksella 

käsitellyistä öljypellava Laserin kuiduista. Kontrollikuituina olivat käsin 

karstattu raaka-kuitu sekä pesty öljypellava. 

Neljästä proteiinittomalla Fusart-liuoksella käsitellystä kuituerästä tutkittiin 

kuituhienous (dtex), murtolujuus (cN/tex) ja murtovenymä (%). Lisäksi tutkittiin 

alkuperäisellä, pimeässä kasvatetulla, sienirihmastoisella kasvuliuoksella käsitellyistä 

kuiduista Fusart I–II kehruuerät sekä öljyhamppu Finola. Kontrollimittaukset 

tehtiin esipestyille, syksyllä korjatuille vuoden 2003 öljypellavalle sekä vuoden 

2004 Finola-öljyhampulle, josta erikseen mitattiin hede- ja emikasvien peruskuitujen 

ominaisuuksia. Mittaukset tehtiin vakio-olosuhteissa (20,0 ±2 °C) ilmastoiduille 

näytteille kosteuspitoisuuden ollessa 65,0 % ± 4.0 % (SFS-EN ISO 20139). 

49 ”Kuitujen ligniinipitoisuudet mitattiin käyttäen standardoitua menetelmää TAPPI T222 om-88. Menetelmässä 

uuteaineeton kuitu hydrolysoidaan 13.5 M rikkihapolla. Polysakkaridit hydrolysoituvat ja ligniini, 

ns. Klason-ligniini, mitataan hydrolysoitumattomana jäännöksenä. Kokonaisligniinin mittaamiseksi 

mitattiin vielä ns. liukoinen ligniini spektrofotometrisesti 203 nm:ssa.” Kuitujen uuteainepitoisuutta 

määritettäessä käytettiin ”TAPPI standardia T 204 om-88 modifioituna niin, että liuottimena käytettiin 

asetonia”. (Härkäsalmi & al. 2008, 16, 18.) 


Kustakin näytteestä mitattiin 20 kuitua. Kuituhienous määritettiin käsin erotetuista 

peruskuiduista Lenzing AG:n Vibroskop-mittauslaitteella venytysnopeuden ollessa 

2 mm/min. Esijännityksessä käytettiin 300 mg:n painoa. Murtolujuus ja -venymä 

mitattiin yksittäiskuiduista Alwetron TCT 10 -vetokojeella tekstiilikuitujen mittausstandardilla 

(SFS-EN ISO 5079) leukojen välin ollessa standardin mukainen 20 

mm. 


113

114 

6 tuLoKset 

raaKa-aineet Ja KorJuu 

Puinti- ja paalauskosteus vaikuttavat sekä käsittelykustannuksiin että saatavan kuidun 

laatuun. Öljypellava Laserin korsien puintikosteudet olivat vuosina 2003 ja 2005 

9 %, ja nousivat vuorokaudessa noin 13 %:n kosteuspitoisuuteen. Korjattaessa kasvit 

olivat tuleentuneet varsin tasaisesti ja suurin osa lehdistä oli varissut pois. Öljyhamppu 

Finolan kosteuspitoisuuksien vaihtelu puitaessa oli vertailuvuosina 2003 ja 2004 

suurta ollen 32–64 %. Vuonna 2004 kasvukausi oli poikkeuksellisen sateinen pitkän 

aikavälin keskiarvoon verrattuna, esimerkiksi Helsingin yliopiston Sigganssin tilalla 

satoi noin kaksinkertaisesti pellavan tarvitseman vesimäärän (Klemola & al. 2005, 

16). Vuonna 2003 viiden vuorokauden kuluttua puinnista Sigganssissa viljelty öljyhampun 

kosteuspitoisuus oli paalattaessa 11 % ja Vihdissä luomuviljellyn öljyhampun 

15 %. Vuonna 2004 Vihdissä viljeltyjen öljyhamppujen kosteuspitoisuus oli puitaessa 

noin 60 % ja paalattaessa noin 25 %, minkä takia ne kuivatettiin erikseen. 

Käytettävissä ollut viljan kylmäilmakuivuri Vihdin Vakolassa ei kuivannut paaleja 

riittävästi, vaan korret alkoivat mädäntyä. Paalien pilaantumista lisäsi rikkakasvien 

suuri osuus korsimassasta, koska ne olivat vihreitä ja runsaasti kosteutta sisältäviä. 

Kuvassa 15 on esitetty tutkittujen lajikkeiden 1 m 2 :n koeruuduilta saadut viiden 

näytealan keskimääräiset kokonaissadot. Öljypellava Laserin kokonaissato oli vuonna 

2003 koealalta laskettuna noin 5 900 kg kuiva-ainetta/ha, josta kuidun osuus oli noin 

390 kg/ha eli 20 % korsisadosta. Kasvukauden sääolot olivat erittäin suotuisat pellavanviljelylle, 

ja tulokset ovat paremmat kuin Sankarin (2000b, 4) vuosina 1996–1997 

Jokioisissa tekemissä Laser-öljypellavan viljelykokeissa. Siellä Laserin keskimääräinen 

korsisato oli 1 794 kg kuiva-ainetta/ha ja kuitusaanto 304 kg/ha. Huomattavin 

tulosten ero oli korsien kuitupitoisuuksissa, jotka Jokioisissa olivat ainoastaan 

16,4 % korsimassasta. Sen sijaan Finola-öljyhampun kokonaissatojen vaihtelut 

ovat suhteellisen suuria sekä eri vuosina että luomu- ja tavanomaisessa viljelyssä. 

Kuitusaanto oli tutkittavilta näytealoilta 284–964 kg/ha eli 20–28 % korsisadosta. 

Kuitupitoisuus kokonaissadosta oli noin 15 %. Vuonna 2004 luomuviljellyn Finolan 

heikko satotaso johtui sekä poikkeuksellisen sateisesta kasvukaudesta sekä peltolohkon 

huonosta ravinnepitoisuudesta. Kasvusto oli noin 30–50 cm korkeaa, kun muilla 

peltolohkoilla se oli 120–150 cm. Sateisuus aiheutti myös hedekasvien varhaisen mä- 

Kuva 18. Öljypellavasta ja -hampusta saatavien fraktioiden keskimääräiset saannot /m2 Kuva 18. Öljypellavasta ja -hampusta saatavien fraktioiden keskimääräiset saannot /m2 tänemisen ja/tai silppuuntumisen pellolle. Vuonna 2004 hedekasvien osuus oli vain 

noin 35 %, kun vuonna 2003 kaikilla näytealoilla niitä oli noin 45 %. 

Taulukossa 2 on selvitetty korjuumenetelmän vaikutusta paalien tilavuuteen ja 

kuitupitoisuuteen. Vertailtavana oli puinnin yhteydessä pelkästään niitetyt ja niiton 

yhdessä myös silputut öljypellavapaalit. Laskelma perustuu 1 940 kg:n korsisatoon 

hehtaarilta kosteuspitoisuuden ollessa 15 %. Molemmissa korret olivat levittäytyneet 

ilmavasti sängen päälle. Korsipaalien laskennallisena kuitupitoisuutena on käytetty 

kolmen 100 g:n näytteen keskiarvoa, koska kummankaan korjuumenetelmän 

jäljiltä ei havaittu silmämääräisen arvioinnin perusteella kuitujen korjuutappioita. 

Pelkästään niitettyjen korsipaalien kuitupitoisuudet olivat vuosina 2003 ja 2005 

keskimäärin 20 %. Niiton yhteydessä silputun paalin kuitupitoisuus oli noin 29 %. 

Päistäreestä ainoastaan 170 kg jäi peltoon, mutta suurin vaikutus silppuamisella oli 

kuljetettavan raaka-aineen tilavuuteen. Hehtaarin korsisadosta laskettuna silputut 

korret tiivistyivät 7,3 m 3 tilavuuteen, kun niitettyjen korsien tilavuus oli 18 m 3 . 

Niitettyjen paalien kuutiopaino oli 108 kg, kun silputuilla se oli yli kaksinkertainen, 

243 kg. (Lamminen, haastattelu 28.9.2005.) Tulokset ovat suuntaa-antavia, koska 

vuosittaiset sääolot ja ilman kosteuspitoisuus voivat vaikuttaa merkittävästi paalien 

6 tulokset runkokuituja lyhytkuitumenetelmin 

Kuva 19. Dry-line -menetelmän vaiheet 

115

116 

painoon. Kuitenkin vertailuvuosina 2003 ja 2005 korsien kosteuspitoisuudet paalaushetkellä 

olivat samankaltaiset. 

Taulukko 2. Yhteenveto korjuumenetelmän vaikutuksesta 

öljypellava Laserin paalitilavuuteen ja kuitusaantoon /m³ 

Öljypellava Laserin paalaus/ha 

korjuutapa niitetty silputtu 

korsisato paalattaessa [kg] 

kuitupitoisuus [%] 

kuitupitoisuus [kg] 

päistärepitoisuus [%] 

päistärepitoisuus [kg] 

paalin paino [kg] 

halkaisija [m] 

korkeus [m] 

tilavuus/ha [m 3 ] 

paalin kuutiopaino [kg] 

paalien lukumäärä 

kuitujen osuus/ m 3 [kg] 

esiJaLostus 

1 940 

20 

388 

80 

1 552 

200 

1,40 

1,20 

1,85 

108 

9,7 

22 

1 770 

29 

388 

71 

1 382 

330 

1,20 

1,20 

1,36 

243 

5,4 

70 

Sekä Dry-line -menetelmällä tuotetut että entsymaattisesti liotetut kuidut olivat 

karstauksen jälkeen lähes päistäreettömiä. Suurimpana ongelmana oli kuitukimppujen 

hajoaminen vain osittain peruskuiduiksi ja karstauksen jälkeen lyhyiden kuitukimppujen 

osuus oli vielä suuri. Koska kuidut oli leikattu käsin noin 50 mm:n 

määrämittaan, kuitujen avautuessa karstauksessa leikatut alle 25 mm:n kuidut putosivat 

koneen alle ja lisäsivät siten kuituhävikkiä. Yksi kevätkorjattu kuitupellavaerä 

jouduttiin hylkäämään tilakuidutuksen jälkeen, koska kuidut olivat silppuuntuneet 

alle 20 mm:n pituisiksi erilliskuiduiksi, ja kuitujen osuus oli vähäinen. 

Öljypellavan kuidutus oli sekä Escomatic-tilakuiduttimella että Idän 

Kuitumestarien loukku-lihti -linjalla molemmilla menetelmillä työntekijöiden 

mukaan yhtä helppoa, mutta vähemmän pölyävää kuin liotetun kuitupellavan. 

Taulukkoon 3 on koottu eri kuidutus- ja karstausmenetelmien vaikutusta raaka-aineen 

päistärepitoisuuteen. Öljyhampun kuidutus oli selvästi vaikeampaa, mikä osittain 

johtui pitkien kuitukimppujen kietoutumisesta koneen pyörivien osien ympärille. 

Öljypellavan päistäreiden poistuma tilakuiduttimella oli 49 %. Tilakuidutin 

aiheutti kuitujen solmuuntumista ja pakkautumista tiiviisti toisiinsa niin, että ne ei- 

vät auenneet karstauksessa ja ne jouduttiin poistamaan karstausyksiköstä. Tästä aiheutui 

merkittävää kuituhävikkiä, jota ei laskettu systemaattisesti. 

Taulukko 3. Päistärepitoisuudet kuidutuksen ja karstauksen jälkeen 

päistärepitoisuudet [%] 

lajike ja 

korjuuvuosi 

Laser-öljypellava 

2003 


2005/silppuri 

Finola-öljyhamppu 

2003 

Finola-öljyhamppu 

2004 

Finola-/luomu 

öljyhamppu 2003 

Finola-/luomu 

öljyhamppu 

2004 

- ei käsitelty 

Escomatic- 

tilakuidutin 

Escomatic- 

tilakuidutin + 

loukutus, lihtaus 

ja karstaus 

Loukutus, 

lihtaus ja 1 

x karstaus 


Loukutus, 

lihtaus ja 

2 x karstaus 

49,1→ 34,5→ 21,0 

31,0 

21,1 - 

- - 33,4 22,9 28,5 

41,4 5,9 - - - 

- - 19,3 4,5 - 

14,2 2,6 - - - 

- - 25,6 12,7 - 

Loukutus, 

lihtaus ja 3 x 

karstaus 

Päistäreiden poistuma väheni vain vähän karstauskertoja lisäämällä, koska käytetty 

karstausyksikkö on tarkoitettu varsinaisesti neulatun eristehuovan valmistukseen. 

Siinä puhtausvaatimukset ovat alhaisemmat ja karstauspiikkien tiheys ei ollut 

riittävä tavoiteltaessa mahdollisimman päistäreetöntä kuitua. Karstauslukumäärän 

kasvattaminen lisäsi vain vähän kuitukimppujen lyhenemistä, mutta lisäsi kuitujen 

irtaantumista toisistaan. Kolmas karstauskerta öljypellava Laserille pikemminkin lisäsi 

raaka-aineen suhteellista päistärepitoisuutta. Suurimpana ongelmana olivat kasvien 

latvusten kukkaperät, jotka kietoutuvat kiinni kuituihin. Kaikissa näyte-erissä 

oli myös jäänteitä paalinaruista. Kuidutuksessa loukku-lihti -linjalla osa pelkästään 

niitettyjen korsien kuitukimpuista jäi yli 30 cm:n pituisiksi, jolloin ne kietoutuivat 

ensimmäisen valssiparin ympärille aiheuttaen tuotantokatkoja. Sen sijaan puinnin 

yhteydessä silputut korret olivat keskimäärin alle 30 cm, jolloin kietoutumista oli 

huomattavasti vähemmän. Öljyhampun kuidutus- ja karstaustulokset eivät ole keskenään 

suoraan vertailukelpoisia, koska lähtöraaka-aineen laatu- ja kosteuserot olivat 

117

118 

suuret. Erityisesti vuoden 2004 kuitupaalien suuren kosteuspitoisuuden ja suuren 

rikkakasvimäärän takia raaka-ainetta jouduttiin hylkäämään runsaasti. 

Leikkuupuimurilla niitetyn korren koekuidutus ja -karstaus tehtiin 10 kg raakaaine-erälle 

Idän Kuitumestarit Oy:ssä. Kuidutuksen lopuksi raaka-aine leikattiin koneellisesti 

noin 15 cm määrämittaan ja karstattiin kertaalleen. Kokonaistuotoksena 

oli 1 kg raaka-ainetta, jonka päistärepitoisuus oli 20 %. Laskennallisesti kuitua 

olisi pitänyt saada 2 kg, mutta ainoastaan 800 g eli 40 % kuiduista saatiin talteen. 

Silppurilla ajettu 10 kg:n korsierä kuidutettiin, jonka jälkeen se karstattiin kahteen 

kertaan; laskennallinen kuitusaanto oli 2,80 kg. Tuotoksena oli 2,96 kg raaka-ainetta, 

jonka päistärepitoisuus oli 22,9 %. Kuituhävikki kuidutuksessa oli noin 18,5 %. 

Eri tavoin korjattujen kuitujen laaduissa ei havaittu aistihavainnoinnin perusteella 

eroavaisuuksia. 

Kehräytyvyys 

Taulukkoon 4 on koottu tulokset laapin, karstanauhan ja langan valmistuksesta eri 

raaka-aineilla. Kehruun esivalmisteluissa laappia saatiin muodostettua valssikarstalla 

ainoastaan Fusart-käsittellyillä öljypellavilla, kun runkokuitujen osuus oli 100 %. 

Olettamuksena oli kuitujen liiallinen jäykkyys ja roskaisuus, mistä johtuen ei syntynyt 

yhtenäistä, koossa pysyvää kuituharsoa. Puuvillan lisäyksellä laapin valmistus onnistui 

kaikilla muilla näyte-erillä paitsi entsyymiliotetuilla kuitupellavilla ja -hampuilla. 

Kaikille näytteille karstanauhan valmistuksessa yhteistä oli, ettei kuituharsoa saatu 

kammattua yhtenäisenä kuorintavalssilta. Ongelma kierrettiin syöttämällä karstalle 

ensin 100 % puuvillalaappia, jonka perään runkokuitumatot asetettiin. Tästä huolimatta 

kuituharsot eivät irronneet karstalta, ja laappeihin lisättiin puuvillaa. Tällöin 

saatiin kuudesta näyte-erästä ajettua karstanauhaa, joiden hienoudessa oli suurta 

vaihtelua. Fusart I -öljypellavaan lisättiin 20 % puuvillaa, josta saatiin keskimäärin 

1 690 texin vahvuisia nauhoja vaihteluvälin ollessa 1 610–1 750 tex. Kehruussa kuiduista 

irtosi runsaasti vahaa, joka kiinnittyi roottoriin ja aiheutti kehruukatkoksia. 

Fusart II raaka-aine jouduttiin ajamaan kaksi kertaa avaajan läpi raaka-aineen roskaisuuden 

ja kuitujen tiukasti yhteen liimaantumisen takia. Nauhojen vaihteluväli 

oli 1 820–2 110 tex ja keskiarvo 2 000 tex. Dry-line -kuituhampussa 30 % puuvillan 

lisäyksellä nauhojen keskiarvo oli 3 930 tex, vaihteluvälin ollessa 3 350–5 400 tex. 

Kevätkorjatun kuitupellavan nauhan hienouden keskiarvo 50 % puuvillalisäyksellä 

oli 2 590 tex, jossa vaihteluväli oli 1 840–3 200 tex. Yhdistetyllä Dry-line -menetel- 

mällä korjatun ja entsymaattisesti liotetun kuituhampun kuitunauhan keskiarvo oli 

3 100 tex, 3 040–3150 tex. Fusart -mikrobilla käsitelty Dry-line - kuitupellavanauhan 

karstanauhan hienous oli keskimäärin 4 720 tex, 4 670–4 780 tex. Vähäproteiinisella 

kasvuliuoksella käsiteltyjen Fusart III -nauhoissa puuvillan osuus oli 20 % ja niiden 

hienouden keskiarvo oli 2 740 tex ja Fusart IV -nauhan tex oli 3 560 pellavapitoisuuden 

ollessa 90 %. Kehruussa yhdistettiin kolme nauhaa yhteen, jolloin nauhan 

Taulukko 4. Yhteenveto laapin, karstanauhan ja langan valmistuksesta 

Kuitumateriaali ja käsittely laappi nauha [tex] kehruu 

Dry-line 

kuituhamppu 

100 % 

70 % 

kuitupellava 

70 % 

50 % 

Entsyymiliotus 

kuitupellava 

100 % 

50 % 

kuituhamppu 

100 % 

50 % 

- epäonnistunut laapin, nauhan tai langan valmistus, 

x laapin valmistus onnistunut 

+ välttävä kehräytyvyys 


- 

x 

x 

x 

- 

- 

- 

- 

- 

3 930 

- 

2 590 

Dry-line + entsyymiliotus 

kuituhamppu 

50 % x 3 100 - 

Fusart I (3 x 1 ml) 

öljypellava 

100 % 

80 % 

- 

- 

- 

- 

- 

1 690 

++ tyydyttävä kehräytyvyys 

+++ hyvä kehräytyvyys 

* keskiarvo laskettu 4 metrin yhtenäisestä nauhasta 

- 

- 

- 

+ 

- 

- 

- 

- 

- 

+++ 

Fusart II (3 x 3 ml) 

öljypellava 

100 % x 2 000 + 

Fusart III (3 x 0,5 ml) 

3 x 8 h 

öljypellava 

80 % x 2 740 +++ 

Fusart IV (3 x 0,5 ml) 

3 x 6 h 

öljypellava 

100 % 

90 % 

x 

x 

2 220* 

3 560 

Dry-line + Fusart 

kuitupellava 

55 % x 4 720 ++ 

- 

+++ 

11

120 

Kuva 19. Dry-line 

-menetelmän vaiheet 

todellinen tex-arvo oli huomattavasti suurempi kuin puuvillaa 

kehrättäessä. Koneella ajetun 100 % puuvillatopsin hienoudet 

olivat 3 900–4 440 tex keskiarvon ollessa 4 100 tex. Kaikissa 

kehruuerissä yli 55 mm:n kuituja oli runsaasti, paitsi Fusart 

III ja IV -erissä, mikä aiheutti kehruiden epäonnistumista. 

Puuvillan lisäyksellä saatiin lisättyä kehruuvarmuutta ja siten 

identifioimaan ongelmia. Lankojen hienoutta, murtolujuutta- 

ja -venymää ei mitattu, koska tutkimuksessa oli ensisijaista 

kehräytyvyyden parantaminen. 

Kuvassa 19 on esitetty kevätkorjuuseen perustuvan tuotannon 

vaiheet siemenistä roottorikehruuseen. 


Cottonisointi 

Öljypellavan kuitujen esikäsittelyssä pesu vaikutti käytettävään 

kasvuliuosmäärään. Pesussa irtaantui runsaasti pölyä ja 

kuoriroskaa. Pelkkä huuhtelu vaikutti värin vaalenemiseen 

vain vähän, mutta valkaiseva pesuainepesu lisäsi kuitujen vaaleutta 

ja massan hävikkiä (taulukko 5). Pesuaineellinen pesu 

riippumatta lämpötilasta ja pestävästä raaka-aineesta alensi 

massaa 12,5–13,7 %. Sen sijaan öljyhampun pesussa lämpötilan 

merkitys oli merkittävä. Massan hävikki oli 60 °C pesussa 

noin 15,3 %, kun 40 °C:ssa vain 8,3 %. Esipestyjen kuitujen 

cottonisointi onnistui käytetyllä kasvuliuosmäärällä paremmin 

kuin ainoastaan huuhdeltujen kuitujen. Ne olivat cottonisoinnin 

jälkeen tunnultaan pehmeämpiä ja kiiltävämpiä 

kuin pelkästään huuhdellut. Pesu vaikutti myös tarvittavan 

kasvuliuoksen määrään. Pesemättömän kuidun käsittelyssä 

käytettiin 14 ml Fusart-annostusta kuitugrammaa kohden. 

Kun huomioidaan 13 %:n pesuhävikki, niin todellinen 

Fusart-liuoksen tarve oli 15,6 ml/g kuitua. Sen sijaan pestylle 

kuidulle tarvittava liuosmäärä oli 14 ml kuitugrammaa kohden. 

Pitkäkestoisissa liotuksissa Fusart-kasvuliuoksen tarve 

aleni merkittävästi. Pehmeimmät kuidut saatiin lisäämällä 

0,5 ml/g kuitua kolmesti 6 tunnin välein, jolloin kasvuliuoksen kokonaismäärä oli 

1,5 ml pestyä kuitugrammaa kohden. Tällöin kuitujen vaaleusaste oli vastaava kuin 

2 tunnin Linitest-käsittelyssä. Pitkäkestoisella kolmiportaisella käsittelyllä 3 x 4 h 

pesemätön raakakuitu oli tuntuarvioinnin perusteella yhtä pehmeää kuin 3 x 6 h, 

jolloin se oli myös vaaleudeltaan yhdenmukainen. Kasvuliuosta lisättiin kolme kertaa 

1 ml/g, jolloin kokonaismäärä oli 3 ml/g. 

Aistivaraisesti tarkasteltuna esipestyissä cottonisoiduissa öljypellavissa kuitukimput 

olivat löyhemmin kiinni toisissaan verrattuna pesemättömään tai ainoastaan 

huuhdeltuun raaka-aineeseen. Tuloksissa on huomioitu ainoastaan vähäproteiinisella 

kasvuliuoksella tehdyt cottonisointikokeet. Massan hävikit 2 ja 4 tunnin Linitest-käsittelyissä 

olivat yhdenmukaisia ollen molemmissa 4,4 % (taulukko 5). Pitkäaikaisessa 

astialiotuksessa, seisovassa liemessä massan hävikit olivat 1,4–4,4 %. Tuloksia voidaan 

pitää vain suuntaa-antavina, koska tutkimuksia ei ole tehty vakiokoeolosuhteissa 

rinnakkaiskokeina ja käsittelyliuokset olivat eri kasvatuseristä. Tuloksissa ei ole 

myöskään huomioitu käsittelyn jälkeisen pesun vaikutusta massan hävikkiin. 

Vertailtujen kasvuliuosten pH:t kasvoivat kasvatusajan myötä ja saostami- 

Taulukko 5. Pesun ja cottonisointikäsittelyjen vaikutus liotushävikkiin 

käsittely / lämpötila °C / aika h liotushävikki [%] 

huuhtelu 40 °C/15 min. 

pesuaineliotus 20 °C/1 h: 5 ml/l H 2 O 

pesuaineliotus 40 °C/ 1 h: 5ml/l H 2 O 

pesuaineliotus 40 °C/ 1 h: 5ml/l H 2 O 

pesuainepesu 60 °C/ 1 h: 10 ml/l H 2 O 


Laser 2005 Finola 2004 

10,1 

13,2 

12,50 

12,7 

13,7 

Cottonisointi pesuaineliotetulle (20 °C/1 h; 5 ml /l H 2 O) öljypellavalle 

Linitest 57 °C/sekoitus 

Fusart 14 ml/g kuitua 57 °C, 2 h 


astialiotus, 20 °C/ seisova liemi 

Fusart 0,5 ml/g kuitua 20 °C, 24 h 


Fusart 0,5 + 0,5 ml/g kuitua; 12 + 12 h 

Fusart 0,5 + 0,5 ml/g kuitua 8 + 8 =16 h 

Fusart 0,5 + 0,5 + 0,5 ml/g kuitua 8 + 8 + 

8 h = 24 h 

Fusart 3 x 0,5 ml/g 6 + 6 + 6 = 18 h 

- ei mitattu 

4,4 

4,4 

1,7 

2,1 

1,4 

4,1 

3,9 

4,4 

3,3 

3,5 

- 

8,3 

15,3 

- 

- 

- 

- 

- 

- 

- 

- 

- 

- 

121

122 

sen jälkeen käsittelyliuosten pH:t olivat 14 vrk→4,4; 18 vrk→5,6; 21 vrk→6,2; 

28 vrk→6,9–7,1 ja 38 vrk→7,5. Ammoniumsulfaatti alensi käsittelyliuoksen pH:ta 

keskimäärin 1,5 yksikköä. 

Ligniinipitoisuuksia verrattiin päistäreettömiin pestyyn Laser-öljypellavaan, 

jonka ligniinipitoisuus oli 4,17 % sekä raakakuituun, jonka ligniinipitoisuus oli 6,48 

%. Pesu vähensi ligniiniä 35,6 %. Pimeässä kasvatetulla, elävällä kasvuliuoksella 

käsiteltyjen kuitujen ligniinin poistumat olivat ensimmäisen kehruuerän näytteissä 

30 % ja toisessa 45 %. Kuvaan 20 on koottu ligniinipitoisuudet vähäproteiinisella 

kasvuliuoksella käsitellyistä öljypellava Laserin kuiduista. Linitest-laitteistolla 

kaksi tuntia (57 °C) 14 ml/g kuitua käsiteltyjen kuitujen ligniinin poistuma raakakuituun 

verrattuna oli 55,4 % eli ligniinipitoisuus oli 2,89 %. Neljän tunnin käsittelyssä 

ligniiniä oli 5,13 %, jolloin poistuma oli 20,8 %. Kaksiportaisissa 2 x 6 ja 

2 x 8 tunnin huoneenlämpöisessä liotuksessa kasvuliuosta käytettiin kokonaisuudessaan 

1,0 ml kuitugrammaa kohden, jonka tuloksena ligniiniä poistui 12 tunnin käsittelyssä 

56,5 % kuitujen ligniinipitoisuuden ollessa 2,82 % kuitumassasta ja 18 tunnin 

käsittely alensi ligniinipitoisuutta 37,7 %, jolloin ligniiniä oli 4,04 % kuitumassasta. 

Kolmiportaisissa 3 x 6 ja 3 x 8 tunnin käsittelyissä ligniiniä poistui 47,5 % ja 

51,4 %, jolloin 18 tuntia käsitellyn raaka-aineen ligniinipitoisuus oli 3,40 % ja 24 tuntia 

3,15 %. Verrattaessa kahden ja neljän tunnin käsittelyä, niin vaikutusajan pidentäminen 

lisäsi kuitujen ligniinipitoisuutta pestyjä kuituja suuremmaksi. Pelkkä pesu vaalensi 

kuituja merkittävästi, mutta Fusart-käsittelyllä saatiin lisättyä kuitujen vaaleutta 

huomattavasti lisää. Kuitujen vaaleus oli suoraan suhteessa ligniinipitoisuuteen: mitä 

alhaisempi ligniinipitoisuus, sitä vaaleampaa kuitua. 


ligniinipitoisuus [%] 

7,00 

6,00 

5,00 

4,00 

3,00 

2,00 

7,00 

1,00 

6,00 

0,00 

5,00 2 h 4 h 2 x 6 h 3 x 6 h 2 x 8 h 3 x 8 h pesty raakakuitu 

4,00 

käsittely 

Kuva 20. 

Kuva 

Öljypellava 

20. 2,00 Öljypellava 

Laserin 

Laserin 

ligniinipitoisuudet 

ligniinipitoisuudet vähäproteiinisen 

vähäproteiinisen 

Fusart-kasvuliuoskäsittelyjen 

Fusart-kasvuliuoskäsittelyjen jälkeen 

jälkeen 1,00 

uuteainepitoisuus [%] 

1,4 Kuvaan 21 on koottu käsittelyjen vaikutus uuteainepitoisuuksiin. Pelkkä pesuvaihe 

käsittely 

vähensi pellavakuidun uuteaineita voimakkaasti noin 50 %, mutta Fusarium-sienen 

1,2 

kasvuliuoksen lisääminen eri käsittelysekvensseissä ei vaikuttanut asetoniin uuttuvi- 

Kuva 1 20. Öljypellava Laserin ligniinipitoisuudet vähäproteiinisen Fusart-kasvuliuoskäsittelyjen jälkeen 

en yhdisteiden määrään. 

0,8 

0,6 

0,4 

0,2 

uuteainepitoisuus [%] 

0 

ligniinipitoisuus [%] 

1,4 

1,2 

1 

0,4 

3,00 

0,00 

2 h 4 h 2 x 6 h 3 x 6 h 2 x 8 h 3 x 8 h pesty raakakuitu 

0,8 


0,6 

käsittely 

Kuva 21. Fusart-käsittelyjen vaikutus öljypellava Laserin uuteainepitoisuuksiin 

0,2 

0 


käsittely 



123

124 

Öljypellava Laserin kuitusaanto 

Kuitupellavan, puuvillan ja öljypellavan kuitusaannot hehtaarilta vaihtelevat runsaasti. 

Esimerkiksi Ugandassa keskimääräinen puuvillasato on vain noin 56 kg/ha, kun 

Israelissa puuvillaa saadaan keskimäärin 1 697 kg/ha. Myös erot yhden työtunnin aikana 

saatavasta raaka-ainesadosta vaihtelee Yhdysvaltojen ja Australian koneellisen 

korjuun 50 kg:sta ja Länsi-Afrikan 0,45 kg:aan raakapuuvillaa tunnilta. (Eichbaum 

& Stetten 2000, 37–38.) Myös kuitupellavan kuitusaanto vaihtelee eri maanosissa 

suuresti. Öljypellavan kuituun liittyvää tutkimusaineistoa oli vain vähän saatavilla, 

eikä eri maanosien vertailua öljypellavan kuitusaannoista voitu tehdä. Kuvan 18 öljypellavan 

kokonaissatona on käytetty 5 000 kg/ha oletusarvoa, jonka uskotaan tässä 

yhteydessä pätevän Suomen olosuhteissa. Kuitupellavasta saadaan Fröierin mallin 

mukaan laskettuna 940 kg liottamatonta kuitua, josta saadaan 250 kg valkaisematonta 

aivinalankaa ja 255 kg valkaisematonta rohdinlankaa eli noin 54 % kuitusaannosta. 

Siementen osuus kuitupellavan viljelyssä on 650 kg, sen sijaan öljypellavan 

päätuotteen, siementen osuus on yli kolminkertainen. Kuvassa 22 on esitetty tutkittujen 

kokeiden perusteella lasketut kuitusaannot ja -hävikit eri tuotantovaiheissa. 

Öljypellava Laserin kuitupitoisuus tutkituista näytteistä oli noin 20 % kokonaissadosta 

ollen keskimäärin 330 kg/ha. Kuituhävikkiä tapahtui sekä kuidutuksessa, karstauksessa 

ja cottonisoinnissa. Kuitujen kokonaishävikki oli 112 kg eli 44 %, josta 

pesun ja cottonisoinnin osuus oli noin 80 kg eli 24 %. Kehruun esitöissä kuituhävikki 

oli noin 3 % ja valmista valkaistua lankaa saatiin noin 218 kg. Valmiin langan osuus 

liottamattomasta raaka-aineesta oli noin 66 %. 

Kuidun laatu 

Koska kuitujen tunnustelussa yhtenä tavoitteena oli arvioida subjektiiviseen arviointiin 

perustuvien arviointien yleispätevyyttä, niin tuntuarvioinnin referenssinä pidettiin 

kirjoittajan järjestystä: 1) 3 x 6 h, 2) 2 x 6 h, 3) 2 h, 4) 3 x 8 h, 5) 2 x 8 h, 

6) 4 h ja 7) pesty raaka-kuitu. Arvioitsijoiden mukaan kolmen pehmeimmän näytteen 

erottaminen oli helppoa, mutta niiden paremmuusjärjestykseen asettaminen 

koettiin vaikeaksi. Tekstiilialan ammattilaiset valitsivat kaikki pehmeimmäksi näytteeksi 

3 x 6 tuntia staattisesti liotetun pellavan. Tulokset olivat yhdenmukaisia eri 

tunnustelijoiden välillä lukuun ottamatta yhden arvioitsijan valitessa kaksi tuntia 

Linitest-käsitellyn kuidun 2 x 6 tuntia liotettua kuitua pehmeämmäksi. Kuitujen 

tuntuarvioinnissa pehmeimmäksi näytteeksi nousi yksimielisesti 3 x 6 tuntia staattisesti 

liotettu öljypellava. Se oli myös yleisarvostelussa parhain. Sitä luonnehdittiin 

lämpimäksi, silkkimäiseksi ja liukkaaksi, joka soveltuu erityisesti vaatetukseen miel- 

lyttävän tuntunsa vuoksi. Myös sen sileys ja liukkaus nousivat esille. Erot seuraaviin 

staattisesti liotettuun 2 x 6 tuntia ja mekaanisesti 2 tuntia sekoitettuihin kuituihin 

erot olivat vähäiset ja niiden kiiltävyyttä, vaaleutta ja hienoutta pidettiin yhdenmukaisina 

pehmeimmän kuitunäytteen kanssa. 

kuitu 

330 kg 20 % 


kokonaissato 5000 kg kuiva-ainetta/ha 100 % 

korsisato 

1 650 kg 33 % 

paalaus 

1 468 kg 

akanat 

1 200 kg 25 % 


kuitu 

330 kg 

kuitu 

269 kg 

kuidutus ja karstaus 

531 kg 

esipesu 465 kg 

Fusart-cottonisointi 399 kg 

karstaus ja nauhan valmistus 

381 kg 

kuitua 225 kg 

roottorikehruu/valmis lanka 

218 kg 

päistäre 

1 320 kg 80 % 

päistäre 

1 138 kg 

päistäre 

262 kg 

Kuva 22. Niitetyn ja silputun öljypellava Laserin prosessointi ja kuitusaanto 

lyhytkuitumenetelmin korjuusta kehruuseen 

päistäre peltoon 

182 kg 11 % 

kuituhävikki 

61 kg 18,5 % 

päistäreen poistuma 

876 kg 77 % 

pesuhävikki 

66 kg 12,5 % 

liotushävikki 

13,6 kg 4,4 % 

kuituhävikki 

6,8 kg n. 3 % 

siemenet 

2 100 kg 42 % 

125

126 

Taulukkoon 6 on koottu Fusart-käsittelyn vaikutusta öljypellavan ja öljyhampun 

kuituhienouteen, murtolujuuteen ja -venymään. Öljyhampuista tutkittiin kirjoittajan 

tuntuarvioinnin perusteella pehmein näyte, joka oli viisi kertaa 2,15 h pesukoneohjelman 

(40 °C) läpi ajettu kasvuliuospitoisuuden ollessa kussakin käsittelyerässä 5ml/g 

kuitua. Kaikissa käsittelyissä saatiin lisättyä kuituhienoutta suhteessa kontrollinäytteisiin. 

Öljypellavan kontrollikuidun kuituhienouden keskiarvo oli 4,57 dtex, mutta 

suuret vaihtelut murtolujuudessa ja -venymässä ilmentävät, että kaikki testatut kuidut 

eivät ole jakautuneet yksittäisiksi peruskuiduiksi. Käsittelyjen vaikutus öljypellavan 

kuituhienouden alenemiseen oli 0,26–1,1 dtex, murtolujuuteen -10,6–31,7 cN/tex 

ja käsittelyjen vaikutus murtovenymään oli ±0,4 %. Fusart-käsittelyllä saatiin merkittävästi 

alennettua öljyhampun kuituhienoutta ja lisättyä murtovenymää 2,7 %:iin, 

samalla kun murtolujuus aleni 47,5 cN/texiin. Fusart I -öljypellavan murtovenymät 

olivat keskimäärin 12,4 %, mikä vaikuttaa varsin epärealistiselta. Todennäköisesti lukemia 

vääristää mikroskooppikuvan perusteella arvioitu vaha, joka on saattanut aiheuttaa 

kuitujen luistamisen mittauskojeen leukojen välissä aiheuttaen mittavirheen. 

Taulukko 6. Kuituhienous, murtolujuus ja -venymä 

raaka-aine kuituhienous [dtex] murtolujuus [cN/tex] murtovenymä [%] 

öljypellava Laser 

kontrolli raakakuitu 

kontrolli pesty 

*Fusart I 

*Fusart II 

Fusart III (3 x 8 h) 

Fusart/Linitest 2 h 

Fusart-liotus 

3 x 6 h: 3 x 0,5ml/g 

öljyhamppu Finola 

kontrolli/hede 

kontrolli/emi 

Fusart 5x 5 ml/g 

ka. vaihteluväli ka. vaihteluväli ka. vaihteluväli 

4,57 

4,35 

3,47 

4,25 

4,31 

3,74 

3,69 

9,43 

10,28 

4,27 

3,08 – 6,44 (3,36) 

2,59 – 7,33 (4,74) 

2,69 – 4,28 (1,59) 

2,76 – 5,82 (3,06) 

2,42 – 5,35 (2,93) 

2,59 – 4,73 (2,14) 

2,11 – 4,85 (2,74) 

6,00 – 10,70 (4,30) 

8,65 – 10,80 (2,15) 

4,08 – 8,35 (4,27) 

52,9 

40,9 

21,2 

34,3 

41,1 

42,3 

40,2 

55,0 

63,8 

47,5 

17,6 – 83,2 (65,6) 

19,7 – 58,1 (38,4) 

14,2 – 26,8 (12,6) 

18,5 – 56,3 (37,8) 

22,8 – 62,1 (39,3) 

22,7 – 54,6 (31,9) 

19,0 – 54,2 (35,2) 

30,5 – 86,1 (55,6) 

55,3 – 82,7 (27,4) 

27,2 – 78,9 (51,7) 

2,5 

2,1 

12,4 

2,1 

2,9 

2,6 

2,9 

2,3 

2,3 

2,7 


2,1 – 3,4 (1,3) 

1,4 – 3,0 (1,6) 

7,4 – 18,7 

(11,3) 

1,6 – 3,1 (1,5) 

1,9 – 3,7 (1,8) 

1,8 – 3,2 (1,4) 

2,1 – 4,3 (2,2) 

1,5 – 4,6 (3,1) 

1,7 – 3,1 (1,4) 

2,0 – 3,9 (1,9) 

puuvilla vertailuarvo** 1–4 15–50 4,8–9,3 

* Fusart I–II -käsitelty (3 x 2,15 h 40 ºC) kasvuliuoksella rihmastoineen: 

Fusart I (3 x 1 ml/g), Fusart II (3 x 3 ml/g) 

** Franck 2005 

Kuvassa 23 on esitetty pituusjakauma 3 x 6 tuntia astialiotetuista kuiduista, josta 

mitattiin 100 kuitua. Keskipituus oli 32,1 mm kuitupituuksien vaihteluvälin ollessa 

17,4–52,5 mm. 

kuitupituus [mm] 

>50 

40 - 49,9 

30 - 39,9 

20 - 29,9 

10 - 19,9 

0 10 20 30 40 50 

rohkitut varret 

3750 kg 75 % 

[%] 

Kuva 23. 3 x 6 h astiassa cottonisoitujen kuitujen pituudet ja prosenttisosuudet 

häkilöity pellava 

300 kg 6 % 

aivinalanka 

250 kg 5 % 

liotetut varret 

2 850 kg 57 % 

lihdattu kuitu 

500 kg 10 % 

häkilärohtimet 

165 kg 3,3 % 

kokonaissato 

5000 kg/ha 100 % 

akanat 

600 kg 12 % 

pellavaöljy 

200 kg 4 % 

lihtarohtimet 

250 kg 5 % 

karstanauha 

karstanauha 


130 kg 2,6 % 

165 kg 3,3 % 

valkaistu aivinalanka rohdinlanka rohdinlanka 

rohdin- ja päistärejae 

2350 kg 47 % 

siemenet 

650 kg 13 % 

rehukakut 

450 kg 9 % 

päistärejae, pöly 

2 100 kg 42 % 

polttoaine, kuitulevyt 

127

128 

7 tuLosten tarKasteLu 

raaKa-aineet 

Maailmanlaajuisesti kuitupellavaa on tuotettu vuosittain noin 900.000 tonnia. 

Suomessa sen sijaan kuitupellavan viljely on vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden 

aikana merkittävästi ja vuonna 2005 tilastoitiin viljelyä enää noin 57 hehtaarilla 

(TIKE 2006). Näistä rohkittujen, liottamattomien korsien potentiaalinen kuitusaanto 

oli 47 372–64 598 kg, josta varsinaista primäärituotetta eli valkaistua aivinalankaa 

saadaan noin 12 000 kg Fröierin mallin mukaan laskettuna. Tällöin lyhytkuitutuotantoon 

jäävän päistäreettömän, peltoliotetun kuituraaka-aineen osuus olisi noin 

18 800 kiloa. Suurimpana ongelmana Suomessa on, että pienimuotoinen viljely on 

hajaantunut usealle eri viljelijälle ja käytössä on myös useita eri lajikkeita, mitkä lisäävät 

jatkojalostettavan raaka-aineen laadunvaihtelua muun muassa liotusasteiden 

erojen takia. 

Kuitu- ja öljyhampun viljely on Suomessa ollut pikemminkin koeluontoista, eikä 

tasalaatuisen raaka-aineen saantia ole turvattu. Hamppukuidut ovat lähtökohtaisesti 

pellavan kuituja epähomogeenisempia kahdestakin syystä. Ensinnäkin yleisimmin 

viljellyissä kaksikotisissa lajikkeissa hede- ja emikasvit tuleentuvat eri aikaan, mikä 

aiheuttaa kuitujen eriaikaista kehittymistä. Raaka-aineiden laadun yhdenmukaisuutta 

voidaan lisätä yksikotisten kasvien viljelyä. Toiseksi hampun primääri- ja sekundäärikuitujen 

rakenne poikkeaa jonkin verran toisistaan. Lisäksi hampun viljelyssä 

samallakin pellolla kasvavien kasvien vaihtelut ovat suuria muun muassa pituuden 

suhteen, jolloin pienempien kasvien kasvu hidastuu ja lisää myös saman sukuisten 

kasvien välisiä eroja (Struik & al. 2000, 108). Hampun kasvukausi jatkuu yleensä 

pakkasista huolimatta myöhäiseen syksyyn, jolloin kasvien korkean kosteuspitoisuuden 

takia ne on kuivattava erikseen. 

Öljypellavan viljely on ollut sekä maailmanlaajuisesti että Suomessa kasvusuuntaista 

siementen kysynnän lisääntymisen takia. Erityisesti Suomessa öljypellavan siemenviljelylle 

on hyvät kasvuolosuhteet pitkän ja valoisan kasvukauden ansiosta, mikä 

parantaa siementen sisältämien rasvahappojen koostumusta. Öljypellavan kuituaines 

on pääasiassa käyttämätön raaka-ainevaranto. Öljypellavan viljelyala maailmalla 

vuonna 2005 oli yli 3 miljoonaa hehtaaria. Pelkästään Länsi-Kanadassa vuosittain 

pelloilta jää käyttämättä yli miljoona tonnia korsiainesta (Akin & al. 2002, 104), josta 

10 prosentin kuitupitoisuudella saataisiin laskennallisesti noin 100 000 tonnia raa- 

7 tulosten tarkastelu 

kakuitua. Siementen puinnin jälkeen korret on hävitettävä ennen kyntöä joko polttamalla 

tai kuljettamalla ne pois, jolloin korret muuttuvat jätteeksi. Korsien paalaamisesta 

ja paalien poiskuljettamisesta aiheutuu viljelijälle noin kahden tunnin lisätyö 

(Eero Lamminen, haastattelu 25.11.2004), jolloin Suomen oloissa käsittelemätöntä 

kuitua voidaan saada noin 165 kg tunnissa hehtaaria kohden. Vaikka niiton yhteydessä 

menetetään osa kuidusta, jää nyhtämisestä aiheutuva maa-aineksen kulkeutuminen 

kuituainekseen vähäiseksi. Silppuamisen etuna on, että osa päistäreestä jää 

peltoon kuohkeuttamaan maan rakennetta. Samalla poiskuljetettavan korsimassan 

sisältämä kuitufraktion osuus lisääntyy ja paalien kuutiopainot kasvavat, sillä korret 

saadaan pelkkää niittoa tiiviimmin pakattua. Näin kuljetettavan massan tilavuus on 

huomattavasti alhaisempi. Esijalostus tulisi keskittää lähelle viljelypaikkaa, perustuen 

mahdollisesti siihen erikoistuneen yrittäjän kiinteään tai liikkuvaan kalustoon. 

peKtiinisidosten haJottaminen Ja 

Kehruun esityöt 

Pektiinisidosten hajottamistapa vaikuttaa merkittävästi raaka-aineen jalostettavuuteen 

ja lopputuotteen laatuun. Peruskuiduiksi hajottamisen hallittavuudessa oli suuria 

eroja eri menetelmien välillä. Sekä entsyymiliotuksessa että Fusart-menetelmällä 

kuitujen cottonisoitumisastetta voitiin hallita, sen sijaan Dry-line -menetelmässä 

hajoaminen on riippuvainen sääoloista. Sen lisäksi Dry-line -menetelmällä jalostettujen 

kuitujen väliset erot vaihtelivat suuresti eri peltolohkoilla, mikä lisää saatavan 

kuitulaadun epätasaisuutta. Sekä öljypellava että kuituhamppu olivat tummaa ja kuitukimput 

olivat hajonneet peruskuiduiksi vain osittain, jonka takia tarvitaan lisäksi 

muita menetelmiä kuitukimppujen hajottamiseksi yksittäiskuiduiksi. Kuitujen pinnalla 

oli runsaasti homepilkkuja, jotka näkyivät värivirheinä valmiissa langassa. Myös 

entsymaattisesti käsitellyissä kuiduissa oli runsaasti kuitukimpuiksi kiinnittyneitä 

kuituja, minkä takia ne täytyi leikata alle 50 mm:n määrämittaan. Entsymaattisesti 

liotetut ja keväällä korjatut hamppukuidut olivat selvästi karkeampia, tummempia, 

jäykempiä ja kiillottomampia kuin Fusart-käsitellyt kuidut. Fusart-menetelmässä 

esipesu voitiin poistaa muuttamalla vaikutusaikaa sekä lisäämällä kasvuliuoksen 

määrää, jolloin pesemättömät raakakuidut saatiin yhtä vaaleiksi ja pehmeiksi kuin 

pehmeimmät, esipestyt näytteet. 

Kaikissa menetelmissä ongelmana oli pöly. Entsyymiliotetut ja kevätkorjatut 

kuidut pölysivät erityisen runsaasti. Pöly haittasi kehruuta kerääntymällä roottoriin. 


12

130 

Fusart-kuiduissa pöly saatiin poistettua cottonisoinnissa, mutta ongelmana oli roottoriin 

kertynyt vaha, mistä aiheutui tuotantokatkoksia kehruussa. 

Öljypellavakuidun jatkojalostusta helpotti kasvien tasainen tuleentumisaste, jolloin 

raaka-aineen laatu oli tasainen koko peltoalalla. Vuosien 2003 ja 2005 kuituaineksen 

vertailussa ei aistinvaraisesti havaittu mitään eroa. Sen sijaan kesän 2006 pitkä 

sateeton kasvukausi aiheutti sen, että valtaosaltaan tuleentuneen kasvuston seassa oli 

runsaasti täysin vihreitä korsia. Silppuaminen niiton yhteydessä ei heikentänyt kuidun 

laatua. 

Käytetyt kuidutusyksiköt, Escomatic-tilakuidutin sekä lyhyen kuidun loukkulihti 

-linja poistivat päistäreet vain osittain. Tilakuidutetun raaka-aineen kuituhävikki 

oli suurta, sillä kuidut kietoutuivat ”keriksi”, jotka eivät auenneet karstauksessa. 

Öljypellavien päistärepitoisuudet olivat suuria ja niistäkin suurin osa oli kukkakantoja. 

Ainoastaan öljyhampun päistärepitoisuus karstauksen jälkeen oli alle 5 %. 

Suurimpana ongelmana kaikissa karstauserissä olivat paalinarujen jäänteet, jotka heikentävät 

kehrättävän langan laatua ja värjätyn raaka-aineen seassa muuttuvat näkyviksi. 

roottoriKehruu 

Kaikkiin kehruueriin lisättiin puuvillaa 10–50 % joko kuitumaton karstauksessa tai 

karstanauhan valmistuksen yhteydessä. Ongelmana oli 100 % runkokuituerissä, että 

sekä maton että karstanauhan valmistuksessa yhtenäistä kuituharsoa ei saatu irrotettua 

kuorintavalssilta. Osasyynä tähän saattoi olla koneelle asetetut valmiit puuvillalle 

tehdyt asetukset, kuten raaka-aineen syöttönopeus sekä liian ohuet laapit. 

Kuitunauhojen tex-arvoissa oli suurta vaihtelua. Ainoastaan Dry-line -menetelmään 

perustuvalla tuotannolla kuitunauhat saatiin vastaamaan lähinnä puuvillatopsin 

hienouksia, sen sijaan muut karstanauhat olivat 1 360–2 400 texiä alhaisempia. 

Entsymaattisesti liotetuissa ja keväällä korjatuissa raaka-aineissa oli runsaasti pölyä. 

Se kerääntyi roottoriin ja haittasi langan muodostumista sekä aiheutti langan pinnan 

epätasaisuutta ja heikkoutta. Fusart-käsiteltyjen kuitujen kehruussa suurimpana 

ongelmana oli roottoriin kertyneet vahat, mistä aiheutui tuotantokatkoksia. Kuitujen 

puhtaus vähentää roottoriin kertyvän lian määrää, mikä vaikuttaa suoraan kehrättävän 

langan laatuun. Puhtaasta ja homogeenisesta kuituraaka-aineesta saadaan tasaisempaa 

lankaa, joka on ulkonäöltään ja lujuudeltaan parempaa. Jotta roottorikoneeseen 

syötettävä nauha olisi mahdollisimman tasainen ja kuidut yhdensuuntaistettuja, 


nauha tulisi ajaa venytyskoneen läpi vähintään kerran. Tässä tutkimuksessa venytyksiä 

ei tehty, mikä osaltaan vaikutti lankojen epätasaisuuteen. Kehruueriä ei myöskään 

ilmastoitu riittävästi, minkä takia kuituaines oli liian kuivaa. 


Tässä tutkimuksessa luotiin perusta cottonisointiin Fusart-menetelmällä, johon 

liittyi vaiheet korjuusta roottorikehruuseen. Menetelmää kokeiltiin ainoastaan öljypellava 

Laserin kehruussa. Eri lajikkeiden ominaisuuksissa on huomattavia eroja 

ja niiden vertailu olisi edellyttänyt huomattavan määrän käsittelykokeita jo nyt tehtyjen 

lisäksi. Oletettavasti pellavan seinämät ovat huokoisempia ja sileämpiä kuin 

hampussa, minkä takia käsittelyn vaikutukset olivat tehokkaampia. Olennaista lienee 

myös öljypellavan raakakuidun hamppua vähäisempi ligniinipitoisuus. Käsittelyllä 

aikaan saatu sileys, kiilto ja pehmeys lisääntyivät merkittävästi muihin kokeiltuihin 

menetelmiin verrattuna. Käsittelyt olivat toistettavissa yhdenmukaisesti. 

Tähänastisten tutkimusten perusteella cottonisointi voidaan tehdä suoraan raakakuidulle, 

eikä esipesua tarvita. Pehmeimmät ja kiiltävimmät kuidut saatiin pitkäkestoisena 

kaksi- ja kolmiportaisena staattisena liotuksena huoneenlämmössä, 

mikä vähentää energiakustannuksia. Tällöin myös vaikuttavan aineen tarve on vähäi- 

Kuva 24. 

Fusart-menetelmän vaiheita: 

A. Kasvatettua sientä; 

B. Karstattua öljypellavan 

raakakuitua; 

C. Fusart-käsiteltyä öljypellavaa; 

D. Fusart-käsiteltyä ja värjättyä 

öljypellavaa ja 

E. Fusart-käsiteltyä ja valkaistua 

öljypellavaa. 

A. B. C. 

värjäys 

valkaisu 


D. 

E. 

131

132 

Kuva 25. Tuotantomalli 


nen, alle 1 mg kuitukiloa kohden. 

Mekaanisella sekoituksella käsittelyaikaa 

voidaan lyhentää, mutta 

samalla käsittelyliuoksen lämpötilaa 

sekä vaikuttavan aineen määrää 

tulee nostaa. Valmiin langan 

saanto käsittelemättömästä raakakuidusta 

oli 12 % korkeampi kuin 

perinteisin pitkäkuitumenetelmin 

tuotettuna, mitä voidaan todennäköisesti 

lisätä optimaalisella jalostuslaitteistolla. 

Kuvassa 24 on esitetty 

Fusart-menetelmään liittyviä 

vaiheita. 

tuotantomaLLi 

Tuotantomallin rakentamisessa 

keskeisenä tavoitteena oli teollisesti 

tuotettava kuituraaka-aine 

tekstiiliteollisuudelle, joka tunnultaan 

ja visuaalisuudeltaan poikkeaa 

perinteisistä runkokuitulangoista. 

Tuotantomallin rakentamisessa 

pyrittiin kustannus- ja ekotehokkuuteen 

sekä laadun tasaisuuteen 

pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. 

Tuotantomallin prosessointivaiheita 

pyrittiin vähentämään 

verrattuna perinteiseen pellavan 

jalostukseen tuotantoprosessien 

hallittavuuden parantamiseksi. 

Kuvassa 25 on esitetty tuotantomalli 

pääpiirteittäin. Kuvassa 25 

esitetyssä tuotantomallissa raaka- 

aineena käytettiin öljypellavan kuituja, joiden mahdollisia 

käyttösovelluksia on useita. 

Öljypellava 

Öljypellavan käyttö perustuu kokonaishyödyntämisen 

mallin mukaiseen materiaalitehokkuuden kasvattami- 

Kuva 26. Öljypellava Laser 

seen (kuva 26 A). Nykyisin kasvista saatava kuitu on 

uusiutuva ja lähes hyödyntämätön raaka-ainevara, jonka 

talteenotolla voidaan lisätä viljelijän saamaa kokonaistuottoa. Viljely voidaan tehdä 

suorakylvönä, joka vähentää maan liettymistä, ravinteiden kulkeutumista vesistöihin 

ja eroosion riskiä. Päätuotteena saatavaa siementä käytetään korkealle jalostettujen 

tuotteiden raaka-aineena, mikä edellyttää viljelijältä jatkuvaa laatuketjuajattelua. 

Tämä on luontevaa liittää myös kuitujen korjuuseen. Öljypellavan viljelylle Suomessa 

on tulevaisuudessakin hyvät edellytykset, sillä Suomen ilmastossa, pohjoisen kasvukauden 

pitkän valoisan ajanjakson ansiosta siementen ravinteikkuus on korkeampi 

kuin alemmilla leveysasteilla viljellyissä siemenissä. Tosin suurena kysymysmerkkinä 

on ilmastonmuutoksen vaikutus kasvukauden ja korjuuajankohdan sääoloihin, 

joka saattaa heikentää öljypellavan viljelymahdollisuuksia pohjoisilla leveysasteilla. 

Yhtenä merkittävänä etuna on lähtöraaka-aineen tasaisuus, sillä korjuu suoritetaan, 

kun suuri osa kasvustosta on tuleentunut. Tämä mahdollistaa korsien mekaanisen 

esikäsittelyn jo pellolla, jolloin jopa 80 % päistäreistä jää peltoon (kuva 26 B). 

Niittäminen vaikuttaa suoraan raaka-aineen puhtauteen, koska silloin varsien mukana 

kulkeutuu vähemmän multaa kuin nyhdettäessä. Korsien kuivumista voidaan 

nopeuttaa silppuamisella, jossa puumainen osa rikotaan ilman, että kuidut katkeilevat. 

Mikäli karho saadaan ohjattua ilmavasti sängen päälle, niin tällöin ilmavirta 

pääsee kulkemaan myös alta ja siten nopeuttaa kuivumista. Silppuamisessa vaarana 

ovat kuitenkin puinnin jälkeiset sateiset sääolot, jolloin korret painuvat maanpintaan. 

Tällöin kuitujen korjaaminen vaikeutuu ja laatu heikkenee niiden joutuessa kosketukseen 

maaperän kanssa. Korsien käsittelyn ja poiskuljettamisen tulee tapahtua 

mahdollisimman nopeasti niiton jälkeen. Mikäli silputtujen kuitujen kosteuspitoisuudet 

ylittävät sallitun varastointikosteuden, niin kuivauskustannukset kohdistuvat 

tällöin pääasiallisesti vain kuitujakeeseen. Lyhytkuitumenetelmien etuna on myös, 

että korjuu voidaan tehdä tavanomaisilla viljankäsittelykoneilla. Eri peltolohkoilta 

saadaan hyvin samanlaatuista kuitua, koska korjuu määritellään siementen kypsymisen 

mukaan. Jotta lähtöraaka-aineen laatu olisi mahdollisimman yhdenmukaista, on 

kuituraaka-aine jaoteltava eri lajikkeiden mukaan jo viljelypaikalla. 


133

134 

Esijalostus 

Esijalostukseen kuuluu kuidutus eli 

kuitufraktion erottaminen, joka tulee 

tehdä mahdollisimman varhaisessa 

vaiheessa kuljetettavan ja säilytettävän 

massan pienentämiseksi. Kuidutus 

perustuu ”total fibres” -koneketjuun, 

jossa kuitujen ei tarvitse olla järjestettynä 

yhdensuuntaisiksi. Vaikka 

cottonisointi voidaan tehdä Fusartmenetelmällä 

suoraan joko silputulle 

Kuva 28. Cottonisoitua, 

värjättyä ja valkaistua 

kuitua 

Kuva 27. Esijalostettua öljypellavaa 

A. Silputtua kuitua; B. Karstattua kuitua 

tai lisäksi karstatulle kuidulle riippuen raaka-aineen päistärepitoisuudesta, niin ylimääräisessä 

karstauksessa kuidutuksen yhteydessä tavoitteena on poistaa päistäreet 

kokonaan ja samalla irrottaa kuitukimppuja toisistaan (kuva 27). Kuitufraktio voidaan 

erottaa mekaanisesti ennen liotusta, koska valtaosa kasveista on tuleentunut. 

Koska kuitujen paksuussuuntainen kasvu kukinnan jälkeen voimistuu, heikentyvät 

kuitukimppuja yhdessä pitävät sidokset eli yksittäiskuituja toisiinsa sitovat liima-aineet. 

Pektiinisidosten hajotuskäsittelyssä saadaan poistettua kuituihin kiinnittynyt 

hienojakoinen pöly ja muut mikropartikkelit. Paalien avauksessa on otettava huomioon, 

että sitomisnarut poistetaan tarkoin ennen kuidutusta. Paalinarujen jäänteet 

heikentävät kuituerän laatua. Erityisesti ne ovat ongelmallisia värjätyissä langoissa, 

sillä tekokuituisina ne eivät yleensä värjäänny käytettäessä selluloosalle tarkoitettuja 

värejä. Kuidutuksessa ja kuitujakeen puhdistuksessa on tavoitteena kuituaines, jonka 

päistärepitoisuus on alle 5 %. 

Cottonisointi 

Fusart-menetelmällä kuitukimppujen hajottaminen peruskuiduiksi 

voidaan räätälöidä yksityiskohtaisesti kunkin 

raaka-aine-erän loppukäytön vaatimusten mukaisesti. 

Tekstiilikäyttöön puuvillamenetelmin jalostettaessa kuitujen 

cottonisoituminen voidaan määritellä vastaamaan 

puuvillan kuitudimensioita. Tällöin raaka-aine soveltuu 

kehrättäväksi hienokehruumenetelmin. Cottonisointi, valkaisu 

ja värjäys voidaan tehdä yhdessä jatkuvassa, suljetussa 

märkäprosessissa, jolloin kuivaukseen kuluva energiantarve 

ja kustannukset alenevat merkittävästi. Tässä tutkimukses- 


sa tehty esipesu voidaan jättää pois, sillä optimaalisissa 

käsittelyolosuhteissa raakakuitujen vaaleusastetta ja ligniinipitoisuutta 

voidaan säädellä. Teknisissä sovelluksissa 

esimerkiksi poistettavien vaha-aineiden määrää 

pystytään säätämään apuaineilla, esimerkiksi lipaaseilla. 

Pelkkä cottonisointi vaalentaa kuituja merkittävästi, 

mikä vähentää valkaisun ja siten valkaisuaineiden tarvetta. 

Värjäyksen yhdistäminen cottonisointiin vähentää 

niin ikään märkäprosesseja ja kuivaukseen liittyvää 

energiantarvetta. Lisäksi cottonisointi parantaa värien 

tasaista kiinnittymistä kuituihin, kun ylimääräiset 

ainesosat, kuten pektiini, ligniini ja pöly on poistettu 

mahdollisimman tarkoin. Tämä vähentää väriaineiden 

ja apuaineiden tarvetta, mikä suoraan vähentävää 

sekä kustannuksia että haitallisia ympäristövaikutuksia. 

Peruskuiduiksi hajonneet öljypellavan kuidut ovat valmista 

raaka-ainetta joko langanvalmistukseen ja kuitukangasteollisuudelle 

tai muihin sellaisiin teknisiin 

käyttösovelluksiin, joiden koostumus ja puhtausaste 

voidaan tarkoin määritellä (kuva 28). Kuitujen valkaisu 

poistaa myös perinteisessä pellavanjalostuksessa langan 

valkaisun jälkeen tehtävän uudelleen puolauksen, koska 

valkaistu raaka-aine on saavuttanut lopullisen massansa. 

Kuituvärjäys ei ole yleisesti käytössä, mutta sitä tehdään 

jonkin verran villakuiduille (Talvenmaa 1998, 48). 

Kappalevärjäyksestä poiketen, kuituvärjäyksessä myös 

jätteeksi joutuva kuituaines värjääntyy. Tätä karstausjätettä 

voidaan käyttää esimerkiksi muotoon puristettavissa 

kappaleissa. 

Langanvalmistus ja käyttö 

Fusart-menetelmällä cottonisoitunutta öljypellavan 

kuitua voidaan jalostaa puuvillateknologialla ja kehrätä 

hienokehruumenetelmin (kuva 29 A–B). Lanka rakentuu 

hienoista peruskuiduista, mikä parantaa langan 

tasaisuuden hallintaa kehruussa. Tämä vaikuttaa suo- 


Kuva 29. Langanvalmistukseen 

liittyviä vaiheita: 

A. Karstanauhaa; 

B. Hienokehrättyjä lankoja; 

C. Neulos; 

D. Muotoon kudottu ja 

laminoitu kangas 

135

136 

raan langan lujuuteen ja siten jatkoprosessoitavuuteen kudottaessa ja neulottaessa. 

Kun raaka-aine valkaistaan ja värjätään samanaikaisesti, ei lankaa tarvitse puolata 

uudestaan massan ollessa jo vakioitunutta. Cottonisoinnissa saatu vahojen tasainen 

jakaantuminen kuitujen pinnalle lisää kuitujen kiiltoa ja samalla vähentää kuitujen 

välistä kitkaa ja siten helpottaa kuitujen kulkemista toistensa lomitse lankaa venytettäessä. 

Lisäksi kehrättäessä kuitujen luonnostaan suippenevat päät edesauttavat 

kuitujen kietoutumista toisiinsa. Koska hienokehrätty öljypellavalanka on perinteistä 

pellavalankaa pehmeämpää ja joustavampaa, se soveltuu kudonnan lisäksi myös neulottavaksi 

(kuva 29 C–D). Cottonisointi-käsitelty raaka-aine on valmis kaupallistettava 

tuote eri käyttökohteisiin. Raaka-aine voidaan muokata loppukäyttäjän haluamaan 

muotoon määrämittaan leikattuna, värjättynä, valkaistuna karstanauhana tai 

neulattuna huopana. Fusart-menetelmässä pyritään poistamaan kaikki ylimääräiset 

fragmentit. Tämä lisää raaka-aineen laadun ja siitä kehrättävän langan tasaisuutta ja 

samalla vähentää tuotantokatkoksia kehruussa. 

Cottonisoinnilla saatu lankojen kiilto ja jäykkyyden alenemat ovat pysyviä ominaisuuksia, 

jotka samalla helpottavat niistä valmistettujen tekstiilien huollettavuutta. 

Kuitujen vahaisuus lisää lian hylkivyyttä ja vähentää rypistyvyyttä. Kuituvärjäys mahdollistaa 

myös meleerattujen lankojen kehruun, jolloin saadaan visuaalisesti ja tunnultaan 

erilaisia, nykyisin markkinoilla olevista poikkeavia lankoja. Pellava- ja hamppulangathan 

värjätään useimmiten lankoina tai valmiina kankaina, mikä antaa tietyn 

visuaalisen ilmeen lopputuotteille. Eriväristen kuitujen sekoittamisella saadaan lisättyä 

lankojen elävyyttä. 

Vaikka tässä yhteydessä keskityttiin tarkastelemaan Fusart-menetelmän käyttömahdollisuuksia 

lyhytkuitutuotannossa, keksinnön mukainen menetelmä soveltuu 

myös perinteiseen pitkien pellava- ja hamppukuitujen jalostukseen. Käsittely voidaan 

tehdä raakakuidulle, häkilänauhalle, esilangalle tai valmiille langalle ja/tai kankaalle, 

jolloin kuitupehmeys ja kiilto lisääntyvät sekä jäykkyys alenee. Tutkimuksen aikana 

kokeiltiin aivinalankojen käsittelyä, mikä pehmensi lankaa siten, että sitä voitiin 

käyttää neulekoneessa. Samalla langan kiilto kasvoi. Fusart-menetelmän etuna perinteiseen 

valkaisuun ja keittoon verrattuna on alhaisemman lämpötilan aiheuttama 

kustannussäästö sekä prosessin nopeutuminen kahdesta vuorokaudesta muutamaan 

tuntiin. Fusart-menetelmä soveltuu myös muiden selluloosapohjaisten kasvikuitujen 

ligniinin poistamiseen, koska niiden rakenteet ovat toistensa kaltaisia. 



Kuva 30. Eri valmistusmenetelmin 

tehtyjä materiaaliaihioita 

A. Märkävalettua kuitua; 

B. Muottiin valettua kuitua; 

C. Neulattua kuitua; 

D. Valettu kuitukomposiitti 

Muut tuotteet 

Hahmoteltu tuotantomalli on käyttökelpoinen tuotettaessa korkeat laatuvaatimukset 

omaavaa raaka-ainetta sovellettaviksi eri valmistusmenetelmiin. Raaka-aineen 

käsittely voidaan räätälöidä lyhytkuitutuotantoon perustuvalla Fusart-menetelmällä 

lopputuotteen vaatimusten mukaan muun muassa vaikuttavan yhdisteen 

määrää ja vaikutusaikaa säätämällä. Materiaaliominaisuuksia, kuten väriä, ulkonäköä, 

lujuutta ja jäykkyyttä voidaan muuttaa eri käyttösovellusten mukaan hallitusti. 

Runkokuituraaka-ainetta voidaan käyttää hyvin erityyppisissä lopputuotteissa, 

kuten vahvistekankaina komposiittirakenteissa, märkävalamalla tapetteihin ja imutuotteisiin. 

Runkokuituja ja kestomuovikuituja neulaamalla voidaan valmistaa lämpömuovattavia 

komposiittilevyjä esimerkiksi muotoon puristettavien huonekalujen 

osiksi. Pinnan strukturoinnilla saadaan visuaalisia elementtejä esimerkiksi akustolevyihin. 

Niitä voidaan valmistaa karstauksessa irtoavista lyhyimmistä kuiduista. 

Komposiittituotteita voidaan valmistaa suulakepuristamalla tai ruiskuvalamalla, jossa 

kuidut ovat muovia korvaavana täyteaineena. Runkokuitujen käyttö komposiiteissa 

vähentää jälkikutistumaa sekä lisää mittatarkkuutta ja -pysyvyyttä. (Kälviäinen 2005, 

8–23.) Matriisivalinnoilla voidaan parantaa kuitukomposiittien kierrätettävyyttä ja 

biohajoavuutta. Kuvassa 30 on esitetty cottonisoidun öljypellavan kuidun soveltuvuutta 

erilaisin valmistusmenetelmin. 

137

138 

8 JohtopäätöKset 

Tämän tutkimuksen yhtenä keskeisenä tehtävänä oli rakentaa lyhytkuitumenetelmiin 

perustuva tuotantomalli ja luoda sen pohjalta kokonaiskuva tuotteistamismahdollisuuksista 

ja pohjaa tarkemmalle monialaiselle tutkimus- ja tuotekehitysyhteistyölle. 

Lisäksi pyrkimyksenä oli vaikuttaa runkokuitujen visuaalisuuteen ja 

pehmeyteen, siten että kuiduista voidaan valmistaa lankaa hienokehruumenetelmin. 

Tuotantoprosessien suunnittelussa pyrittiin vähentämään haitallisia ympäristövaikutuksia, 

etenkin ekotehokkuutta parantamalla. Tutkimustulosten perusteella voidaan 

esittää, että lyhytkuitumenetelmät tarjoavat tulevaisuudessa mahdollisuuden runkokuitujen 

käyttöön korkealaatuisten tuotteiden materiaaleina. Erityisesti varteenotettavana 

raaka-ainevaihtoehtona on pidettävä öljypellavan kuituja roottorikehrätyissä 

langoissa, sillä ne ovat nykyisin valtaosaltaan käyttämätön raaka-ainevaranto tai niistä 

valmistetut tuotteet ovat alhaisen jalostusasteen omaavia bulkkituotteita, kuten 

eristeitä. Lyhytkuitumenetelmiin perustuvalla tuotannolla voidaan lisätä raaka-aineen 

homogeenisuutta sekä pehmentää kuituja ja saavuttaa siten merkittävää jalostusarvon 

nousua. Kokonaishyödyntämisen kehittämisellä voidaan lisätä merkittävästi 

energia- ja materiaalitehokkuutta, ja siten vähentää haitallisia ympäristövaikutuksia. 

Tässä tutkimuksessa ympäristöasiat otettiin huomioon elinkaariajatteluun 

perustuvan EU:n yhdennetyn tuotepolitiikan periaatteiden mukaan ja tuotantomallin 

rakentamisessa käytettiin teknisen raportin Ympäristöasioiden hallinta. 

Ympäristönäkökohtien yhdistäminen tuotesuunnitteluun ja tuotekehitykseen (ISO/TR 

14062:fi) ohjeistusta. Tutkimuksessa ensisijaisena huomionkohteena oli ekotehokkuuden 

parantaminen verrattuna perinteiseen pellavan jalostukseen. Tuotantoprosessien 

haitallisia ympäristövaikutuksia, kuten päästöjä veteen, ilmaan tai maaperään ei ole 

mitattu. Tutkimuksessa rakennettu tuotantomalli perustuu lyhytkuitutuotantoon, jossa 

käytettiin olemassa olevaa teknologiaa. Valinnoissa pyrittiin ottamaan huomioon 

sekä ympäristöllisesti että taloudellisesti edullisimpia vaihtoehtoja. Tuotantomallin 

raaka-aineeksi valikoitui uusiutuva ja biohajoava öljypellavan kuitu, jolla saatiin parannettua 

merkittävästi öljypellavan materiaalitehokkuutta. Öljypellavan kuitujakeen 

hyödyntäminen on vähäistä, mutta korsien hävittämisestä pellolta joko polttamalla 

tai poiskuljettamalla syntyy haitallisia ympäristövaikutuksia sekä ilmaan että 

maaperään. Kuituraaka-aineen saanto kasvaa myös käsiteltäessä lyhytkuitumenetelmin, 

kun koko kuituainesta käsitellään yhtenä peruskuituihin perustuvana fraktiona. 

8 johtopäätökset 

Energiatehokkuutta voidaan parantaa alkutuotannosta lähtien, kun niittämisen yhteydessä 

korret silputaan. Tällä saadaan kasvatettua paalin painoa suhteessa tilavuuteen, 

jolloin kuljetettavan massan tilavuus alenee huomattavasti. Samalla lisääntyi paalien 

sisältämä kuitujen suhteellinen osuus. Cottonisointiprosessissa energiansäästöä 

syntyy yhdistämällä siihen valkaisu ja värjäys, jolloin raaka-aineen kuivauksen tarve 

vähenee. Lisäksi muista menetelmistä poiketen cottonisointi tehdään vain kuitufraktiolle, 

jolloin kuivauskustannukset eivät kohdistu päistäreisiin. Ympäristöllisesti 

positiivinen vaikutus on myös suorakylvöllä, jolla voidaan vähentää ravinteiden kulkeutumista 

vesistöihin. Tosin suorakylvön vaikutuksia satotasoihin ei ole pitkän aikavälin 

tutkimustuloksia. Fusart-menetelmällä kuidut vaalenevat merkittävästi, mikä 

vähentää valkaisun ja siten valkaisuaineiden tarvetta. Samalla kuitujen värjäytyvyys 

paranee. Koska cottonisointi tehdään pelkälle kuitufraktiolle, raaka-aineen pölyäminen 

jatkojalostuksessa on vähäisempää. Tämä vaikuttaa myös kuitujen kehräytyvyyteen 

ja vähentää tuotantokatkoksia. Pektiinisidosten hallittu hajottaminen Fusartmenetelmällä 

lisää raaka-aineen käytettävyyttä eri tuotesovelluksissa, sillä tarvittavia 

ominaisuuksia voidaan räätälöidä tuotekohtaisesti. 

Öljypellavan eduksi voidaan nähdä myös siementuottajien, jatkojalostajien ja 

tutkimuslaitosten verkottuminen ja kiinteä yhteistyö. Jo olemassa olevat pitkälle 

kehitetyt siementuotteet luovat tuotekehitykselle ja laatuketjulle otollisen maaperän. 

Kuidun hyödyntämiseksi viljelijöille aiheutuvia kustannuksia tulee jakaa tasaisesti 

koko tuotantoketjun toimijoille. Öljypellavan viljelyalojen pinta-alakasvu lisää 

mahdollisuuksia kokonaishyödyntämiseen ja kuitujakeen talteenoton kehittämiseen. 

Suomessa vuonna 2005 potentiaalinen kuitusaanto oli laskennallisella 10 prosentin 

kuitupitoisuudella yli 500 000 kg. 

Korkealaatuisissa tuotteissa tulee minimoida vuosittaiset raaka-ainevaihtelut, 

mikä edellyttää yhä tarkempaa tutkimusta ja käytännön kenttäkokeita niin viljelyssä, 

korjuussa kuin esijalostuksessakin sekä useamman vuoden sadoista tehtäviä vertailumittauksia 

ja seurantoja. Nykyisin tiedot eri lajikkeiden yksilöllisistä kuituominaisuuksista 

ovat vähäisiä. Kirjallisuudessa esiintyvät mittaustulokset kuituominaisuuksista 

vaihtelevat suuresti, koska niissä ei ole erikseen merkitty muun muassa lajiketta 

tai tuleentumisastetta. Lajikkeisiin perustuva lajittelu puuvillan tavoin on keskeinen 

parannuskohde laadun parantamiseksi ja takaamiseksi. Jo kasvupaikalla pitää pystyä 

määrittämään saatava kuitulaatu luotettavasti, jotta raaka-aine vastaa lopputuotteelle 

asetettuja raaka-ainevaatimuksia. Nykyinen laatuarviointi perustuu pitkälti havainnointiin; 

tuntuun ja ulkonäköön. Aistivaraisen arvioinnin lisäksi tulee kehittää 

kvantitatiivisia mittausmenetelmiä. Nykyisin runkokuiduille ei ole yhtenäisiä laatu- 


13

140 

kriteerejä, mutta teollisesti hyödynnettäville raaka-aineille on määriteltävä yksilöidyt 

laatuvaatimukset eri käyttökohteiden mukaan. Tämä edellyttää strategista yhteistyötä 

eri toimijoiden kesken nykyisten irrallisten alihankintaketjujen sijaan. 

Tutkimuksessa kehitetty tutkijan mikrobilöydökseen perustuva Fusart- 

menetelmä on mahdollistanut käytännössä uudenlaisten tuoteaihioiden kehittämisen. 

Keksinnöt ovat harvoin sattumalta syntyneitä. Tässä yhteydessä pseudoserendipisyyden 

ja serendipisyyden 50 ero on häilyvä. Kirjoittajan tutkiessa erilaisia 

cottonisointi-mahdollisuuksia toi sattuma kokonaan uuden vaihtoehtoisen tavan 

kuitujen hajottamiseksi peruskuiduiksi. Tutkimuksen kannalta keksintö sinänsä ei 

ole merkityksellinen, vaan sen käytännön soveltuvuus teolliseen kuidun käsittelyyn 

sekä sovellettavuus niin langanvalmistuksessa kuin luonnonkuitulujitteisten komposiittien 

raaka-aineen prosessoinnissa. 

Tutkimuksen sivutuotteena syntyi Fusart-menetelmä runkokuitujen liottamiseksi, 

pehmentämiseksi ja cottonisoimiseksi sekä kasvipohjaisten ligniinien poistamiseksi. 

Patentti- ja rekisterihallitus on 30.06.2008 annetussa ensimmäisessä teknisessä 

välipäätöksessä hyväksynyt tärkeimmät patenttivaatimukset. Keksinnön 

jatkokehitys edellyttää monialaista tutkimusyhteistyötä, jotta menetelmää voidaan 

hyödyntää teollisesti. Keskeisenä ongelmana on selvittää mikrobin vaikutusmekanismit 

yksityiskohtaisesti ja mahdollinen vaikuttavien aineiden synteettinen valmistus. 

Fusarium-lajit ovat usein kasvipatogeenejä eikä käytetyn kannan mykotoksisuuden 

tuottoa tunneta. Lisäksi prosessin tehostamiseksi on selvitettävä, voidaanko käsittelyssä 

yhdistää muiden vaikuttavien aineiden käyttöä kuitujen käsittelyssä, esimerkiksi 

uuteaineiden poistamiseksi. Veden ja energian säästämiseksi sekä mahdollisimman 

hyvän käsittelytuloksen saamiseksi on optimoitava liemisuhde ja sen virtausnopeus 

sekä lämpötila. Menetelmän tulee perustua suljettuun vesijärjestelmään, jossa käsittelyvettä 

voidaan osittain kierrättää. 

Jotta runkokuituja voidaan hyödyntää korkealaatuisten tuotteiden raaka-aineina, 

on varmistettava koko tuotantoketjun toimivuus. Tuotantorakenne tulee pitää 

riittävän avoimena, jotta se ei olisi liian herkkä markkinamuutoksille. Myös moduulirakennetta 

tulee kehittää, jotta eri vaiheet tuotettaisiin parhaimmalla mahdollisella 

tavalla. Tuotantoprosessien hajautuminen yhä useammalle toimijalle lisää kokonaissuunnittelun 

merkitystä. 

Visuaalisuuden ja pehmeyden arviointi perustui pääasiassa tutkijan subjektiivi- 

50 Pseudoserendipisyys (pseudoserendipity) tarkoittaa sattumalta keksittyä keinoa päästä etsittyyn päämää- 

rään. Serendipisyys (serendipity) kuvastaa sattumalta tehtyä keksintöä, jota ei ole etsitty. (Royston 2000, 5.) 


seen arviointiin, mutta aistivaraista arviointia tutkimusmenetelmänä voidaan pitää 

merkityksellisenä tarvittavien käsittelymenetelmien suuntaamisessa yhdessä kvalitatiivisten 

mittausmenetelmien kanssa. Tutkimustuloksilla ei pyritty tilastollisiin tarkkuuksiin 

muun muassa rajallisten tutkimusolosuhteiden vuoksi. Yhtenä ongelmana 

voidaan pitää, että kokeita ei ole tehty vakiokoeolosuhteissa, esimerkiksi ilman kosteuspitoisuutta 

ja lämpötilaa ei ole mitattu. Tästä on saattanut aiheutua suurtakin 

vaihtelua esimerkiksi punnittaessa kuitujen käsittelyhävikkiä. Toisaalta toistettujen 

käsittelyjen määrä oli mittava, ja tulokset olivat varsin yhdenmukaisia keskenään. 

Veto- ja hienoustestit tehtiin standardisoiduilla laitteilla vakiokoeolosuhteissa. Ne 

ovat osittain verrattavissa Hannele Sankarin (2000a) tuloksiin, vaikkakin rinnakkaismittauksia 

on ollut vähemmän. Yleisesti kirjallisuusaineiston pohjalta tehtäviä 

vertauksia ei ole voitu tehdä, sillä useimmissa vanhemmissa tutkimuksissa ei ole ilmoitettu 

mittausmenetelmiä. Tutkimuksen rajauksen takia käsitellyn raaka-aineen 

käyttöominaisuuksia ei tutkittu kankaissa. Tuotekehityksen kannalta tämä olisi ollut 

ensiarvoisen tärkeää, mikä tulee ottaa huomioon jatkotutkimuksessa. 

Parhaimmillaan kokonaisvaltaiseen näkemykseen tähtäävät konseptit syntyvät 

monialaisen työryhmän yhteistyönä. Tässä tutkimuksessa monialaisuus toteutui vain 

yksittäisissä vaiheissa, kuten mikrobin kasvatuksessa sekä arvioitaessa korjuumenetelmien 

vaikutuksia käytäntöön. Yhteistyö Helsingin yliopiston soveltavan kemian 

ja mikrobiologian laitoksen tutkijoiden Sari Galkinin ja Pekka Maijalan sekä Viikin 

opetus- ja tutkimustilan yliteknikko Eero Lammisen kanssa oli intensiivistä ja innostavaa, 

mikä perustui osallistujien henkilökohtaiseen motivaatioon. Yhteistyön 

kannalta ongelmana oli fyysinen etäisyys. Pienet, mieleen juolahtaneet kysymykset 

tarvitsisivat jatkuvaa keskusteluyhteyttä, sillä sähköpostitse käytävä yhteydenpito on 

pikemminkin faktojen vaihtamista eikä mahdollista vasta oraallaan olevien ajatusten 

vaihtamista. Yksi keskeinen tekijä on erikoisterminologioiden yhteensovittaminen. 

Tutkimuksessa käytännön kokeiden merkitys ja niiden visualisointi konkreettisiksi 

hahmomalleiksi auttoi eri tieteenalojen edustajien välistä kommunikointia. 

Monitieteinen lähestymistapa on haastava ja muotoilijatutkijalle asetetut odotukset 

eri tieteenalojen tiedon ja taidon hallinnasta ovat suuret. Tästä seuraa väistämättä osittaista 

epätäsmällisyyttä ja liian yleispiirteistä tarkastelua. Lisäksi tutkimuksen käytännön 

kokeisiin on ollut käytettävissä hyvin rajalliset taloudelliset resurssit, mikä on 

rajoittanut tehtävien kokeiden ja ostopalveluina tehtyjen työsuoritusten määrää. 

Runkokuitujen jalostaminen lyhytkuitumenetelmin ei ole suinkaan ajatuksena 

uusi. Tutkimusta on tehty maailmanlaajuisesti, mutta yhä ongelmana on kaupallisten 

kilpailukykyisten sovellusten puuttuminen. Tässä tutkimuksessa kehitetty 


141

Fusart-menetelmä avaa uusia mahdollisuuksia runkokuitujen teolliselle tuotannolle. 

Suomessa tuskin on kannattavaa lähteä kilpailemaan massatuotantomarkkinoilla 

monikansallisten yritysten kanssa. Suomessa potentiaalinen kasvualue on pitkälle 

erikoistumisessa ja fokusointiin perustuvassa toimintatavassa. Tavoitteena on oltava 

pitkälle jalostetut, räätälöidyt niche-tuotteet, joiden raaka-ainekoostumus on tarkoin 

määriteltävä niin tekstiileissä kuin komposiiteissa tai muissa teknisissä sovelluksissa. 

Tuotteistamisen perusedellytyksenä on koko tuotantoketjun toimivuus. Lisäksi on 

panostettava tarvittavien kuituominaisuuksien määrittämiseen, jotta runkokuitujen 

käytettävyyttä esimerkiksi komposiiteissa voidaan lisätä. Tuotekehityksen tukena tulisi 

olla pilot-mittakaavainen tuotantolaitteisto, jotta tehtyjen toimenpiteiden vaikutus 

voidaan selvittää myös käytännössä. 

Uusiutuvien raaka-aineiden tuotantoa tulee kehittää lisäämällä sekä kustannustehokkuutta 

että teknisiä huippuominaisuuksia, mikä edellyttää poikkitieteellisyyttä. 

Suomessa erityistä huomiota on kiinnitettävä myös osaamisperustan vahvistamiseen 

ja monipuolistamiseen, uusien liiketoiminnallisten ja tuotannollisten mahdollisuuksien 

tunnistamiseen ja niiden yhteistoiminnalliseen hyödyntämiseen. On tarpeen 

rakentaa laajapohjaisia tuotekehitysryhmiä. Kuten kuitumateriaalitekniikan professorit 

Ali Harlin ja Pertti Nousiainen toteavat Tekstiililehdessä (2004, 23): ”perinteinen 

tekstiiliosaaminen ei enää riitä, tarvitaan eri koulutuksen saaneita osaajia”. 

Heidän mukaansa suomalainen insinööri- ja diplomi-insinöörikoulutus vastaa materiaalien 

ja tekstiilien tuotekehitystarpeeseen. Tähän joukkoon tulisi mahduttaa myös 

muotoilijat, humanistit, kauppa- ja luonnontieteilijät. Muotoilun tehtävät ja sisällöt 

saatetaan yhä nähdä alisteisina toimialan teknologiakeskeisille ja tuotannollisille 

tavoitteille eikä voimavarana yrityksen kilpailukyvyn kehittämisessä ja kilpailijoista 

erottautumisessa. On myös syytä rikkoa sitkeästi juurtuneet asenteet tekstiili- ja vaatetusalan 

muotoilijoiden keskittymisestä vain esteettisiin kysymyksiin. Muotoilun 

tutkimuksen mahdollisuudet voidaan nähdä nimenomaan kokonaissuunnittelussa 

sekä käytännön sovellusten kehittämisessä, johon liittyy olennaisesti varhainen prototypointi. 

Kilpailukyky rakentuu yhä enemmän erikoisosaamiseen, mikä edellyttää 

jatkuvaa tuotekehitystä. Korkealaatuisten runkokuitutuotteiden mahdollistumiseen 

liittyy olennaisesti ennakkoluuloton panostaminen monialaiseen ja poikkitieteelliseen 

tutkimus- ja tuotekehitysyhteistyöhön. Laaja-alainen tutkimus- ja tuotekehitysyhteistyö 

luo myös tiedollisen pohjan tuotteiden elinkaaren aikaisten ympäristöhaittojen 

ehkäisyn jo suunnitteluvaiheessa. 

142 143 


Lähteet 

Aaltonen, Harri - Vilppunen, Pekka & Sohlo, Jorma 1998. 

Peltobiomassojen mekaaninen ja biotekninen fraktiointi 

eri kuitujakeisiin. University of Oulu. Department 

of Process Engineering, Report 218. 

Akin, Danny, E. - Morrison III, W. Herbert - Gamble, 

Gary, R. - Rigsby, Luanne, L. - Henriksson, Gunnar 

& Eriksson, Karl-Erik, L. 1997. Effect of Retting 

Enzymes on the Structure and Composition of 

Flax Cell Walls. Textile Research Journal 67(4), 

279–287. 

Akin, Danny E. - Dodd, Roy B. - Perkins, Warren - Henriksson, 

Gunnar & Eriksson, Karl-Erik L. 2000. Spray 

Enzymatic Retting: A New Method for Processing 

Flax Fibers. Textile Research Journal 70(6), 

486–494. 

Akin, Danny E. - Himmelsbach, David S. & Morrison 

III, W. Herbert 2000. Biobased Fiber Production: 

Enzyme retting for Flax/Linen Fibers. Journal of 

Polymers and the Environment 8(3), 103–109. 

Alakukku, Laura 2004. Suorakylvö. Vesitalous 3, 

31–32. Tulostettu 1.9.2007. http://www.mvtt.fi/ 

Vesitalous/arkisto/2004/032004/lauralak.pdf 

Ali-Yrkkö, Jyrki & Maliranta, Mika 2006. Impact of 

R&D on productivity – Firm-level evidence from 

Finland. Keskusteluaiheita no. 1031. Helsinki: 

ETLA Elinkeinoelämän tutkimuslaitos. 

Ali-Yrkkö, Jyrki 2006. Ulkoistus ja toimintojen siirrot 

Suomesta ulkomaille – katsaus 2000-luvun alun tilanteesta. 

Keskusteluaiheita no. 1059. Helsinki: 

ETLA Elinkeinoelämän tutkimuslaitos. 

Angelova, V. - Ivanova, R. - Delibaltova, V. & Ivanov, K. 

2004. Bio-accumulation and distribution of heavy 

metals in fibre crops (flax, cotton and hemp). 

Industrial Crops and Products 19, 197–205. 

Anttila, Pirkko 1999. Katso käsillä tunteaksesi. Tutkimus 

tekstiilimateriaalien tuntuarvioinnin ja fysikaalisten 

mittaustulosten välisestä vastaavuudesta. 

Taitemia-projekti. Kuopio: Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia. 

Arbelaiz, A. - Fernández, A. - Valea, A. & Mondragon, 

I. 2006. Mechanical properties of short flax fibre 

bundle/poly(ε-caprolactone) composites: Influence 

of matrix modification and fibre content. 

Carbohydrate Polymers 64, 224–232. 

Askew, Melvyn (toim.) 2000. Ienica, Interactive European 

Network of Industrial Crops and their Applications 

(FAIR CT96-1495): Summary Report for 

European Commission Directorate General Research. 

Tulostettu 25.11.2004. http://www.ienica. 

net/reports/BIGINTRO.pdf, http://www.ienica. 

lähteet 

net/reports/BIGFIBRES.pdf http://www.ienica. 

net/reports/BIGOILS.pdf 

Baiardo, Massimo - Zini, Elisa & Scandola, Mariastella 

2004. Flax fibre - polyester composites. Composites: 

Part A 35, 703–710. 

Barber, E. J. W. 1991. Prehistoric textiles. The Development 

of Cloth in the Neolithic and Bronze 

Ages. New Jersey: Princeton University Press. 

Biggs, Michael A. R. 2006. Modelling Experiential 

Knowledge for Research. Teoksessa Maarit Mäkelä 

& Sara Routarinne (toim.) The Art of Research. 

Research Practices in Art and Design. Publication 

series of the University of Art and Design 

Helsinki A 73, 181–204. 

Bishop, D.P. 1996. Fabrics: Sensory and Mechanical 

Properties. Textile Progress 26(3), 1–62. 

Booth, I. - Harwood, R.J. - Wyatt, J.L. & Grishanov, S. 

2004. A comparative study of the chateristics of 

fibre-flax (Linum usitatissimum). Industrial Crops 

and Products 20, 89–95. 

Bos, Harriëtte - Müssig, Jörg & Oever, Martien J.A. 

2006. Mechanical properties of short-flax-fibre 

reinforced compounds. Composites. Part A 37, 

1591–1604. 

Callaway, Jace C. 2002. Hemp as Food at High Latitudes. 

Journal of Industrial Hemp 7(1), 105-117. 

Carruthers, S.P. 1994. Introduction. Teoksessa S.P. 

Carruthers, F.A. Miller ja C.M.A. Vaugham 

(Eds.) Crops for industry and energy. CAS Report 

15, Centre for Agricultural Strategy, Reading, 

21–25. 

Charle & Co. 2007. Vlas- en bastvezelmachines. 

Tulostettu 23.2.2007. http://www.charle.be/ 

content.asp?lang=eng&page=machinery 

Cierpucha, Waldemar - Czaplicki, Zdzislaw - Mańkowski, 

Jerzy - Kołodziej, Jacek - Zarńba, Stanisław & Szporek, 

Jerzy 2006. Blended Rotor-Spun Yarns with 

a High Proportion of Flax. Fibres & Textiles in 

Eastern Europe January/December Vol. 14, No 

5(59), 80–83. 

Cooke, Bill & Bruce, Margaret 1999. The Global Textile 

Industry, An Ecological Imperative for Reinvention. 

The Nordic Textile Journal 2/99. Special 

edition: Sustainable Development in Textiles, 

1–12. 

Dam, J.E.G. van - Vilsteren, G.E.T. van - Zomers, F.H.A. 

- Hamilton, I.T. & Shannon, B. 1994. Industrial Fibre 

Crops. Study on increased application of domestically 

produced plant fibres in textiles, pulp and paper production 

and composite materials. European Com-

mission: (EC DGXII - EUR 16101 EN). 

Dam, J.E.T. van 1999. Optimisation of Methods of 

Fibre Preparation from Agricultural Raw Materials. 

Natural Fibres Performance Forum, Copenhagen 

27 th –28 th May 1999. Tulostettu 15.9.2002. 

http://www.ienica.net/fibreseminar/vandam/pdf. 

Ecodesign 1997. A Promising Approach to Sustainable 

Production and Consumption. Toimittaneet 

Han Brezet & Carololien van Hemel. Pariisi: 

UNEP. 

Eichbaum, Edith & Stetten, A.K.M. 2000. Mensch und 

Umwelt - Probleme durch Textilien. …textil… 

Wissenschaft-Forshung-Unterricht 71, 37–44. 

Elsasser, Virginia Hencken 2005. Textiles – Concepts 

and Principles. New York: Fairchild Publications. 

Euratex 2004. European Technology Platform. European 

Technology Platform for the future of textile and 

clothing. A vision for 2020. Euratex. The European 

apparel and Textile Organisation. Tulostettu 

12.3.2007. http://www.euratex.org/download/ 

research/publications/euratex-broch-technology_platform.pdf 

Euratex 2006. The Future is... ... Textiles! Strategic 

Research Agenda of the European Technology Plat- 

144 form for the future of textiles and clothing. Euratex, 251–260. 

painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toivikuitu pellolta rakennuksen raaka-aineeksi. Tek- 145 

The European Apparel and Textile Organisation. 

Tulostettu 12.3.2007. http://www.euratex. 

org/download/research/publications/tor_final_ 

30062005.pdf 

EUVL 2004. Komission astus No: 796/2004 yhteisen 

maatalouspolitiikan suoria tukijärjestelmiä 

koskevista säännöistä ja tietyistä viljelijöiden tukijärjestelmistä 

annetussa neuvoston asetuksessa 

(EY) No: 1782/2003 säädettyjen täydentävien 

ehtojen, tuen mukauttamisen ja yhdennetyn hallinto- 

ja valvontajärjestelmän soveltamista koskevista 

yksityiskohtaisista säännöistä. Euroopan 

unionin virallinen lehti L141, 30.4.2006, 18–58. 

EYVL 2000. Neuvoston asetus (EY) N:o 1672/2000 

tukijärjestelmästä tiettyjen peltokasvien viljelijöille 

annetun asetuksen (EY) N:o 1251/1991 

muuttamisesta kuidun tuotantoon tarkoitetun 

pellavan ja hampun sisällyttämiseksi kyseiseen 

järjestelmään.. Euroopan yhteisöjen virallinen lehti 

L193, 29.7.2000, 13–15. 

FAOSTAT 2006. FAOSTAT agricultural data, 

crops primary. Database of Food and Agriculture, 

Organization of the United Nations. Tulostettu 

19.8.2006. http://faostat.fao.org/site/408. 

FAOSTAT 2007. FAOSTAT agricultural data, 

crops primary. Database of Food and Agriculture, 

Organization of the United Nations. Tulostettu 

11.9.2007. http://faostat.fao.org/site/567/ 

DesktopDefault.aspx?PageID=567 

Fibre Facts 2004. A Framework for buyers and sellers 

of flax and hemp fibres within the EU. Tulostettu 

11.10.2004. http://www.ienica.net/marketdatasheets/fibresmds.pdf. 

Fila, G. - Manici, L.M. & Caputo, F. 2001. In vitro of 

dew-retting of flax by fungi from southern Europe. 

Annals of Applied Biology 138(3), 343–351. 

FinnSight 2015 2006. Paneelien raportit. Tieteen, 

teknologian ja yhteiskunnan näkymät. Helsinki: 

Tekes ja Suomen Akatemia. 

Forss, Maija 2000. Värimenetelmät. Värjäys – maalaus- 

kankaanpainanta. Taideteollisen korkeakoulun 

julkaisu B 60. Helsinki. 

Franck, Robert R. 2005. Overview. Teoksessa Robert 

R. Franck (toim.) Bast and other plant fibres. Cambridge: 

Woodhead Publishing Limited, 1–23. 

Fröier, Kåre 1960. Lin och hampa. Nutida svensk odling, 

beredning och använding. Stockholm: LTs 

förlag. 

Gale, Colin & Kaur, Jasbir 2002. The Textile Book. Oxford: 

Berg. 

Garcia-Jaldon - Dupeyre, D. & Vignon, M.R. 1998. 

Fibres from semi-retted hemp bundles by steam 

explosion treatment. Biomass and bioenergy 14(3), 

Gorshkova, Tatyana A. - Sal’nikov, Vadim V. - Chemikosova, 

Svetlana B. - Ageeva, Marina V. - Pavlencheva, 

Natalia V. & van Dam, Jan E.G. 2003. The snap 

point: a transition point in Linum usitatissimum 

bast fiber development. Industrial Crops and Products 

18, 213–221. 

Hakuopas 2007. Tilatuki – maatalouden ympäristötuki 

– luonnonhaittakorvaus – kansalliset 

tuet. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö. 

Tulostettu 16.4.2007. http://www.mmm.fi/ 

attachments/5grhrRGsR/5nji3aO9g/Files/CurrentFile/luku_9.4,_Hakuopas_2007_suomikorj- 

5.pdf 

Hall, Rosalind 1986. Egyptian Textiles. Aylesbury: 

Shire Publications. 

Hann, M.A 2005. Innovation in Linen Manufafacture. 

Textile Progress 37 (3), 1–42. 

Harlin, Ali & Nousiainen, Pertti 2004. Uudellakin keisarilla 

on vaatteet. Business kasvaa vaikka väki 

vähenee. Tekstiililehti 5, 22–23. 

Haudek, Heinz Werner & Viti, Erna 1978. Textilfasern. 

Herkunft, Herstellung, Aufbau, Eigenschaften, Verwendung. 

Wien-Perchtoldsdorf: Verlag Johann 

L. Bondi & Sohn. 

Hasu, Mervi - Keinonen, Turkka & Mutanen, Ulla-Maaria 

2004. Johdanto teknologiateollisuuden muuttuviin 

muotoilukäytäntöihin. Teoksessa Hasu, 

Mervi - Keinonen, Turkka - Mutanen, Ulla- 

Maaria - Aaltonen, Aleksi - Hakatie, Annaleena 

& Kurvinen, Esko Muotoilun muutos. Näkökulmia 

muotoilutyön organisoinnin ja johtamisen kehityshaasteisiin 

2000-luvulla. Teknologiateollisuuden 

julkaisuja 2. Helsinki: Teknologiateollisuus, 

4–44. 

Hautala, Mikko - Pasila, Antti & Pirilä, Janne 2004. 

Use of hemp and flax in composite manufacture: 

a search for new production methods. Composites, 

Part A 35, 11–16. 

Helsingin Sanomat 5.6.2007. Nokia Siemens ulkoistaa 

tuotekehitystään. HS-STT, B5. 

Henriksson, Gunnar - Akin, Danny E .- Hanlin, Richard 

T. - Rodrigues, Carmen - Douglas, D. Archibald - Rigsby, 

Luanne, L. & Erksson, Karl-Erik, L. 1997. Identification 

and Retting Effiencies of Fungi Isolated 

from Dew-Retted Flax in the United States and 

Europe. Applied and Environmental Microbiology 

63(10), 3950–3956. 

Hietanen, Olli - Heinonen, Sirkka - Kahilainen, Juha - 

Kiiskilä, Kati - Tapio, Petri & Wilenius, Markku 2003. 

Tulevaisuusajattelun haasteita: Tietoyhteiskunta 

ja kestävä kehitys. Teoksessa Matti Kamppinen, 

Osmo Kuusi & Sari Söderlund (toim.) Tulevaisuuden 

tutkimus. Perusteet ja sovellukset. 2. korjattu 

mituksia 896. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden 

Seura, 409–459. 

Hofer, Alfons 1985. Stoffe 1 – Textilrohstoffe, Garne, 

Effekte. 6. Auflage. Frankfurt am Main: Deutscher 

Fachverlag. 

Holmes, Caroline A. (toim.) 2005. Ienica, Interactive 

European Network of Industrial Crops and their 

Applications (FAIR QLK5-2000-00111): Summary 

Report 2000–2005 for European Commission 

Directorate General Research. Tulostettu 

25.6.2006. http://www.ienica.net/reports/ienicafinalsummaryreport2000-2005.pdf 

Hui, C.L. - Lau, T.W. - Ng, S.F. & Chan, K.C.C. 2004. 

Neural Network Prediction of Human Psychological 

Perceptions of Fabric Hand. Textile Research 

Journal 74(5), 375–383. 

Härkäsalmi, Tiina 2002. Pellava ja hamppu ympäristömyötäisen 

tuotesuunnittelun raaka-aineina. 

Julkaisussa Susan Vihma (toim.) Kestävää muotoilua. 

Ympäristömyötäisyys tuotesuunnittelussa. 

Työpaperit, Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja 

F 24. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu. 

ISO/TR 14062:fi 2003. Ympäristöasioiden hallinta. 

Ympäristönäkökohtien yhdistäminen tuotesuunnitteluun 

ja tuotekehitykseen. Tekninen raportti. 

Helsinki: Suomen Standardisoimisliitto SFS. 

Jokelainen, Aili 1983. Tekstiilikemian perusteet 1. Helsinki: 

Gaudeamus. 

lähteet lähteet 

Jokinen, Noora 2002. Ympäristömerkki pani vauhtia 

Nepalin huivien myyntiin. Isoimmat ympäristöhaitat 

syntyneet vesistöille villan värjäämisestä. 

Helsingin Sanomat 14.1.2002, Hinta & Laatu, 

D2. 

Järvenpää, Markku 2000. Pellavatutkimuksen yleiskuva. 

Teoksessa Markku Järvenpää ja Riitta Salo 

(toim.) Pellavan monet mahdollisuudet. Maa- ja 

metsätalousministeriön rahoittamat pellavahankkeet 

1995–2000. Maatalouden tutkimuskeskuksen 

julkaisuja, sarja A 73. Jokioinen: Maatalouden 

tutkimuskeskus, 7–22. 

Kamppinen, Malaska & Kuusi 2002. Tulevaisuudentutkimuksen 

peruskäsitteet. Teoksessa Matti Kamppinen, 

Osmo Kuusi & Sari Söderlund (toim.) 

Tulevaisuuden tutkimus. Perusteet ja sovellukset. 

2. korjattu painos. Suomalaisen Kirjallisuuden 

Seuran Toimituksia 896. Helsinki: Suomalaisen 

Kirjallisuuden Seura, 19–54. 

Karus, Michael - Kaup, Markus & Lohmayer, Daike 2000. 

Study On Markets and Prices for Natural Fibres 

(Germany and EU). Hürth: Nova Institute. 

Kauriinvaha, Eeva - Viljanen, Martti - Pasila, Antti - Kymäläinen, 

Hanna-Riitta & Pehkonen, Aarne 2001. Kas- 

nillinen korkeakoulu. Talonrakennustekniikan 

laboratorio julkaisuja TTT-TRT-117. Espoo. 

Kautto, Petrus - Heiskanen, Eva & Melanen, Matti 2001. 

Pyrkimys ympäristömyötäisiin tuotteisiin – Tapaustutkimus 

viidestä kansainvälisestä suomalaisyrityksestä. 

Suomen ympäristö 530. Helsinki: Suomen 

ympäristökeskus. 

Keinonen , Turkka 2006a. Introduction to Concept 

Design. Teoksessa Turkka Keinonen & Roope 

Takala (toim.) Product Concept Design. A Review 

of the Conceptual Design of Products in Industry. 

Berliini: Springer, 1–33. 

Keinonen , Turkka 2006b. The Concept Design Team. 

Teoksessa Turkka Keinonen & Roope Takala 

(toim.) Product Concept Design. A Review of the 

Conceptual Design of Products in Industry. Berliini: 

Springer, 34–56. 

Keinonen, Turkka - Andersson, Janne - Bergman, Jukka-Pekka 

- Piira, Sampsa & Sääskilahti, Mikko 2003a. 

Mitä tuotekonseptointi on? Teoksessa Turkka 

Keinonen & Vesa Jääskö (toim.) Tuotekonseptointi. 

Teknologiateollisuuden julkaisuja nro 12. 

Helsinki: Teknologiateollisuus, 9–47. 

Keinonen, Turkka & Jääskö, Vesa (toim.) 2003. Tuotekonseptointi. 

Teknologiateollisuuden julkaisuja 

nro 12. Helsinki: Teknologiateollisuus. 

Keinonen, Turkka - Kokkonen, Ville - Piira, Sampsa & 

Takala, Roope 2003b. Konseptisuunnittelun työtapoja. 

Teoksessa Turkka Keinonen & Vesa Jääskö

(toim.) Tuotekonseptointi. Teknologiateollisuuden 

julkaisuja nro 12. Helsinki: Teknologiateollisuus, 

49–79. 

Keinonen, Turkka & Takala, Roope (toim.) 2006. Product 

Concept Design. A Review of the Conceptual 

Design of Products in Industry. Berliini: Springer. 

Kessler, R.W. - Nebel, K. - Quint, B. & Werner, H. 1997. 

Fibre Design and Smart Processing by Integrated 

Quality Control. Julkaisussa Proceedings of the 2. 

Biorohstoff Hanf Symposium, Frankfurt am Main 

27.2.–2.3.1997. Nova-Institut, 330–343. 

Kessler, R.W. - Beckert, U. - Kohler, R. & Goth, B. 1998. 

Steam explosion of flax - a superior tecnique 

for upgarding fibre value. Biomass and Bioenergy 

14(3), 237–247. 

Kessler, R.W. - Kohler, R. & Tubach, M. 1999. Strategy 

for Sustainable Future of Fibre Crops. Natural 

Fibres Performance Forum, Copenhagen 27 th – 

28 th May 1999. Tulostettu 15.9.2002. http:// 

www.ienica.net/fibreseminar/kessler/pdf. 

Kestävän kehityksen edistäminen koulutuksessa 2006. 

Baltic 21E –ohjelman toimeenpano sekä kansallinen 

strategia YK:n kestävää kehitystä edistävän 

koulutuksen vuosikymmentä (2005–2014) 

146 varten. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja logical, Economic and Environmental Imperatives. 

tajajuuri, Juha-Matti - Seppälä, Jyri - Leivonen, Jorma & tutkimuskeskuksen julkaisuja A 45. Jokioinen: 147 

selvityksiä 2006:6. Helsinki: Opetusministeriö. 

Kielitoimiston sanakirja 2006. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen 

julkaisuja 140. Helsinki: Kotimaisten 

kielten tutkimuskeskus. 

Kimmel, Linda - Boylston, Eileen K. - Goynes, Wilton 

R. Jr. - Akin, Danny - Henriksson, Gunnar & Eriksson, 

Karl-Erik 2001. Non-traditionally Retted Flax for 

Dry Cotton Blend Spinning. Textile Research 

Journal 71, 375–380. 

Klein, W.1993. New Spinning Systems. Short-staple 

Spinning Series Volume 5. Manual of Textile 

Technology. Manchester: The Textile Institute. 

Klemola, Esa 1991. Kuitupellavan viljely – viljelytekniikka, 

tuotantoedellytykset ja -kustannukset. 

Työtehoseuran maataloustiedote 14/1991(405). 

Rajamäki: Työtehoseura. 

Klemola, Ari - Ruunaniemi, Jukka - Kymäläinen, Hanna- 

Riitta & Pehkonen, Aarne 2005. Öljypellavan talousviljelykokeet 

2002–2004. Helsingin yliopisto. Agroteknologian 

laitos. MMTEK - Julkaisuja 20. 

Kokkonen, Ville - Kuuva, Markku - Leppimäki, Sami - 

Lähteinen, Ville - Meristö, Tarja - Piira, Sampsa & Sääskilahti, 

Mikko 2005. Visioiva tuotekonseptointi. Työkalu 

tutkimus- ja kehitystoiminnan ohjaamiseen. 

Teknologiateollisuuden julkaisuja 4. Helsinki: 

Teknologiateollisuus ry. 

Komission tiedonanto neuvostolle ja Euroopan parlamentille 

2003. Yhdennetty tuotepolitiikka. Elinkaariajattelu 

politiikan perustana. Euroopan yhtei- 

lähteet 

söjen komissio, Brysseli 18.6.2003 KOM(2003) 

302 lopullinen. 

Kontiainen, Hannele 2007. Jykevästi mukana hirsirakentamisessa. 

Taloussanomat 24.4.2007, Yrittäjä, 

22. 

Kortesmaa, Aija - Kymäläinen, Hanna-Riitta - Lehto, Merja 

& Vettenranta, Marja-Liisa 2005. Agrokuituverkosto. 

Kuitukasvien viljelijöiden, jatkojalostajien ja 

tutkijoiden yhteistyöverkosto alan toiminnan tukemiseksi 

ja kehittämiseksi. Hankkeen loppuraportti. 

Helsingin yliopisto. Agroteknologian laitos. 

MMTEK julkaisuja 19. Länsi-Uusimaa: Helsingin 

yliopisto/Palmenia. 

Koski, Olli 2003. Kuituvalospakkauksia valmistava 

Adalson konkurssiin. Yrityssaneerauksessa ollut 

Adalson ei saanut sijoittajilta lisärahaa. Kouvolan 

seudulta arvioidaan katoavan kokonaisuudessaan 

noin 40 työpaikkaa. Kouvolan Sanomat 

21.8.2003. Tulostettu 7.11.2006. http://www. 

kouvolansanomat.fi/arkisto/vanhat/2003/08/03/ 

uutiset/juttu4/sivu.html. 

Kozlowski, Ryszard - Mankowski, Jerzy & Baraniecki, 

Przmyslaw 1994. Bast Fibre Crops Cultivated on 

Polluted Soils. Teoksessa Globalization - Techno- 

The 75 th World Conference of Textile Institute, 

Atlanta, Georgia, USA. Manchester: The Textile 

Institute, 167–174. 

Kozlowski, Ryszard - Batog, Jolanta - Konczewicz, Wanda 

- Mackiewicz-Talarczyk, Maria - Muzyczek, Malgorzata 

- Sedelnik, Natalia & Tanska, Bogumila 2006. Enzymes 

in bast fibrous plant processing. Biotechnology 

Letters 28, 761–765. 

Kuhn, Thomas S. 1994. Tieteellisten vallankumousten 

rakenne. Suomentanut Kimmo Pietiläinen vuoden 

1969 alkuperäisteoksesta The Structure of 

Scientific Revolutions, 2. painos. Helsinki: Art 

House Oy. 

Kuusinen, Kimmo 1991. Pellava – suomalainen laatukuitu. 

Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen 

julkaisuja n:o 100. 

Kymäläinen, Hanna-Riitta 2000. Rakennusmateriaaleihin 

käytettävän pellavan ja kuituhampun laatu. 

Helsingin yliopisto, Maa- ja kotitalousteknologian 

laitoksen julkaisuja 30. 

Kymäläinen, Hanna-Riitta 2003. Pellavan ja kuituhampun 

soveltuvuus teknologisiin tuotteisiin. Helsingin 

yliopisto, Maa- ja kotitalousteknologian laitoksen 

julkaisuja 13. 

Kymäläinen, Hanna-Riitta 2004. Quality of Linum Usitatissimum 

L. (flax and linseed) and Cannabis Sativa 

L. (fibre hemp) during the production chain of 

fibre raw material for thermal insulations. University 

of Helsinki, Department of Agricultural En- 

gineering and Household Technology, MMTEK 

- Publications 17. Väitöskirja. 

Kälviäinen, Mirja (toim.) 2005. Luonnonkuitukomposiitti 

- kilpailuetua materiaalista ja muotoilusta. 

Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu, D´ART 

Muotoilun palvelukeskus, Joensuu. 

Kärnä, Anna (toim.) 2001. Ympäristömyötäinen tuotesuunnittelu. 

Opas sähkö- ja elektroniikkateollisuuden 

yrityksille. 2. painos. Helsinki: Sähkö- ja 

elektroniikkateollisuusliitto. 

Lewis, Helen & Gertsakis, John 2001. Design + environment: 

a global guide to designing greener goods. 

Sheffield: Greenleaf Publishing. 

Liljedahl, Sten & Smeder, Bo 1994. Non-textile Application 

of Flax: How to Overcome Technological 

and Marketing Barriers. Swedish University 

of Agricultural Sciences. Department of Economics. 

Working Paper Series 8, 5–11. Uppsala. 

Lindfors, Eila 2002. Tekstiilituotteen teknologiset ominaisuudet. 

Tekstiilituotteen käyttö- ja hoito-ominaisuuksien 

tarkastelu kuluttajan näkökulmasta. 

Joensuun yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja 

N:o 77. Väitöskirja. 

Loikkanen, Torsti - Mälkki, Helena - Virtanen, Yrjö - Ka- 

Reinikainen, Asta 1999. Elinkaariarviointi yritysten 

ja viranomaisten ympäristöhallinnan päätöksenteon 

tukena – nykytila ja kehittämistarpeet. Teknologiakatsaus 

68. Helsinki: Tekes. 

Lord, Peter, R. 2003. Handbook of Yarn Production. 

Technology, Science and Economics. The Textile Institute. 

Cambridge: Woodhead Publishing. 

Luostarinen, Matti 1998. Pellavayrittäjyyden mahdollisuudet 

Suomessa. Teoksessa Luostarinen, Matti 

- Reijonen, Ahti - Mäkinen, Mailis & Pirkkamaa, 

Juha Öljypellavan kuidun hyödyntäminen. 

Maatalouden tutkimuskeskuksen julkaisuja A 45. 

Jokioinen: Maatalouden tutkimuskeskus, 9–17. 

Luostarinen, Matti 2004. Innovaatiostrategia ja -kapasiteetti. 

Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka. 

Maa- ja elintarviketalous 45. Jokioinen: Maa- 

ja elintarviketalouden tutkimuskeskus. 

Mattila, Heikki 2006. Intelligent textiles and 

clothing - a part of our intelligent ambience. 

Teoksessa Heikki Mattila (toim.) Intelligent textiles 

and clothing. Cambridge: Woodhead Publishing, 

1–4. 

Mauersberger, Herbert, R. (toim.) 1947. Matthew‘s 

Textile Fibers. Their Physical, Microscopical and 

Chemical Properties. 5. uudistettu painos. New 

York:: John Wiley & Sons. 

McDougall, G. J. - Morrison, I.M. - Stewart, D. - Weyers, 

J.D.B. & Hillman, J.R. 1993. Plant Fibres: Botany, 

Chemistry and Processing for Industrial Use. 

lähteet 

Journal of the Science of Food and Agriculture 62(1), 

1–20. 

Miettinen, Anssi 2004. Pellava päätyi montun täytteeksi. 

Vanhasta luonnonkuidusta piti tehdä ekologista 

rakennuseristettä. MTK ja ministeriö 

kampanjoivat pellavan paluuta, mutta pieleen 

meni. Helsingin Sanomat 14.3.2004, Talous & 

Työ, E3. 

Militký, Jiří - Bajzík, Vladimír & Křemenáková, Dana 

2002. Selected properties of cottononized flax. 

International Textile, Clothing and Design Conference. 

Dubrovnik, Croatia, October 06–09 th 

2002, 8 pp. 

Muotoilu 2005! 2000. Valtioneuvoston periaatepäätös 

muotoilupolitiikasta 15.06.2000. Helsinki: 

Opetusministeriö. 

Muotoilu 2005! -ohjelman seurantaryhmän raportti 2004. 

Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 

2004:11. Kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan 

osasto. Helsinki: Opetusministeriö. 

Mäkinen, Mailis 1998. Öljypellavan kuitututkimukset. 

Julkaisussa Matti Luostarinen, Ahti Reijonen, 

Mailis Mäkinen & Juha Pirkkamaa Öljypellavan 

kuidun hyödyntäminen. Maatalouden 

Maatalouden tutkimuskeskus, 18–26. 

Mäkinen, Mailis - Meinander, Harriet - Luible, Christiane 

& Magnenat-Thalmann, Nadia 2005. Influence of 

Physical Parameters on Fabric Hand. HAP05, 

Workshop on Haptic and Tactile Perception of 

Deformable Objects 1.12.2005, 8–16. Tulostettu 

25.6.2007. ftp://ftp.gdv.uni-hannover.de/papers/ 

haptex05/12.pdf 

Niiniluoto, Ilkka 1980. Johdatus tieteen filosofiaan. Käsitteen- 

ja teorianmuodostus. Helsinki: Otava. 

Nilsson, Daniel & Karlsson, Stig 2005. A Model for the 

Field Drying and Wetting Processes of Cut Flax 

Straw. Biosystems Engineering 92, 25–35. 

Non food -tuotanto 2006. Ohjeet viljelijöille, keräilijöille 

ja jalostajille. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö. 

Tulostettu 23.3.2007. http://www. 

mmm.fi/attachments/5gvvBs4bf/5gyHvEckN/ 

Files/CurrentFile/NFOHJE_06_2.pdf 

Nuutinen, Ana 2004. Edelläkävijät. Hiljainen, implisiittinen 

ja eksplisiittinen tieto muodin ennustamisessa. 

Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja 

A 53. Helsinki. Väitöskirja. 

Nykter, Minna 2006. Microbiological quality of hemp 

(Cannabis sativa L ) and flax (Linum usitatissimum 

L.) from plants to thermal insulation. University 

of Helsinki. Department of Agrotechnology. 

MMTEK - Publications 23. Väitöskirja. 

Oilseed Flax Straw Management 2004. Saskatchewan 

Agriculture, Food and Rural Revitalization. Tu

lostettu 8.3.2007. http://www.agr.gov.sk.ca/docs/ 

environment/flax_straw_management.pdf 

Ossola, Mattia & Galante, Yves M. 2004. Scouring 

flax rove with enzymes. Enzyme and Microbiological 

Technology 34, 177–186. 

Palm, Eeva 2007. Kauhajoki rakentaa tilat kasviraaka-aineiden 

jalostusteollisuudelle. Terveysvaikutteisten 

tuotteiden kansainvälinen kysyntä kasvaa. 

Helsingin Sanomat, Talous, B9. 

Pasila, Antti - Pehkonen, Aarne - Lalli, Jarmo - Pehkonen, 

Tom & Sihvola, Jukka 1998. Kasvikuitueristeen 

tuotannon koneketju. Helsingin yliopisto. Maa- ja 

kotitalousteknologian laitos. Maatalousteknologian 


Pasila, Antti – Pehkonen, Aarne – Suokannas, Antti 

– Hakkarainen, Esa & Pehkonen, Tom 1999. Lyhyen 

pellavakuidun korjuun, varastoinnin ja prosessoinnin 

teknologian kehittäminen. Helsingin yliopisto. 

Maa- ja kotitalousteknologian laitos. Maatalousteknologian 


Pasila, Antti - Gullichsen, Johan - Klemetti, Ursula & Pehkonen, 

Aarne 2001. Kuituhampun käyttö selluloosan 

raaka-aineeksi. Helsingin yliopisto, Maa- ja kotitalousteknologian 

laitos, Maatalousteknologian 

148 julkaisuja 28. 

Väitöskirja. 

SFS-ISO 14050 2002. Ympäristöasioiden hallinta. raportti. Helsingin yliopisto, Maa- ja kotitalous- 14 

Pasila, Antti 2004a. The dry-line method in bast fibre 

production. University of Helsinki. Department 

of Agrotechnology. MMTEK - Publications 23. 


Pasila, Antti 2004b. A biological oil absorption filter. 

Marine Pollution Bulletin 49, 1006–1012. 

Paulsson, Gregor - Engblom, Alex - Hörlén, Mattis & 

Sylwan, Vivi (toim.) 1939. Textil I. Hantverkets bok. 

Stockholm: Lindfors Bokförlag. 

Pehkonen, Aarne 1998. Maatalouden tulevat megatrendit. 

Julkaisussa Päivi Talvenmaa, Riitta 

Salonen ja Mailis Mäkinen (toim.) The 1 st 

Nordic Conference on Flax and Hemp Processing 

10-12.8.1998 Tampere, Finland. Tampere: Institute 

of Fiber, Textile and Clothing Science, Tampere 

University of Technology, 37–42. 

Pehkonen, Aarne & Mäkinen, Heikki 1998. Maatalouden 

pitkän aikavälin toimintalinjaukset. Teoksessa 

Aarne Pehkonen & Heikki Mäkinen (toim.) 

Teknologian mahdollisuudet maatalouden kehittämisessä. 

Helsingin yliopisto. Maatalousteknologian 

julkaisuja 24, 21–28. 

Pehkonen, Aarne - Kymäläinen, Hanna-Riitta & Pasila, 

Antti 2000. Non-food -tuotannon mahdollisuudet. 

Teoksessa Juha Marttila & Jaana Ahlstedt 

(toim.) Maataloustieteen päivät 2000. Talous ja 

teknologia. Helsinki: Maatalouden taloudellinen 

tutkimuslaitos, julkaisuja 94, 52–63. 

Poutanen, Jutta 1998. Linseed flax used for healthy 

lähteet 

foodstuffs of the future. Julkaisussa Päivi Talvenmaa, 

Riitta Salonen ja Mailis Mäkinen (toim.) The 

1 st Nordic Conference on Flax and Hemp Processing 

10–12.8.1998 Tampere, Finland. Tampere: Institute 

of Fiber, Textile and Clothing Science, Tampere 

University of Technology, 99–107. 

Reijonen, Ahti 1998. Johtopäätökset öljypellavan 

kuidun soveltuvuudesta nykyaikaiseen teollisuustuotantoon. 

Julkaisussa Matti Luostarinen, Ahti 

Reijonen, Mailis Mäkinen & Juha Pirkkamaa 

Öljypellavan kuidun hyödyntäminen. Maatalouden 

tutkimuskeskuksen julkaisuja A 45. Jokioinen: 

Maatalouden tutkimuskeskus, 27–50. 

Risikko, Tanja & Marttala-Vesanen, Ritva 2006. Vaatteet 

ja haasteet. Helsinki: WSOY. 

Royston, Roberts, M. 2000. Sattuma tieteessä. Suomennos 

Leena Salmi, Hannu Salmi ja Timo 

Paukku. Alkuteos Serendipity: Accidental Discoveries 

in Science. Helsinki: Yliopistopaino. 

Salimäki, Markku 2003. Suomalaisen design-teollisuuden 

kansainvälinen kilpailukyky ja kansainvälistyminen. 

Strateginen ryhmä - tutkimus designaloilta. 

Helsinki School of Economics. Acta 

Unversitatis oeconomicae Helsingiensis A-220. 

Salmon-Minotte, Jack & Franck, Robert R. 2005. Flax. 

Teoksessa Robert R. Franck (toim.) Bast and other 

plant fibres. Cambridge: Woodhead Publishing 

Limited, 94–175. 

Sampaio, Sandra - Bishop, David & Shen, Jinsong 2005. 

Physical and chemical properties of flax fibres 

from stand-retted crops dessiccated at different 

stages of maturity. Industrial Crops and Products 

21, 275–284. 

Sankari, Hannele 2000a. Bast fibre content, fibre 

yield and fibre quality of different linseed genotypes. 

Agricultural and Food Science in Finland 9, 

79–87. 

Sankari, Hannele 2000b. Towards Bast Fibre Production 

in Finland Stem and Fibre Yields and 

Mechanical Fibre Properties of Selected Fibre Hemp 

and Linseed Genotypes. Agricultural Research 

Centre of Finland, Plant Production Research. 

Jokioinen: Agrocultural Research Centre of Finland. 


Sepänmaa, Yrjö 1991. Kauneuden käsite ja ympäristö 

kokonaistaideteoksena. Espoo: Valtion teknillinen 

tutkimuskeskus, tiedotteita 1294. 

SFS 2601 1970. Tekstiilit. Tex-järjestelmä ja sen 

suhtautuminen muihin numerointijärjestelmiin. 


SFS 4861 1981.Tekstiilit. Massan määritys. Sanasto 

ja määritelmät. Helsinki: Suomen Standardisoimisliitto 

SFS. 

SFS-EN ISO 5079 1996. Tekstiilit. Kuidut. Murtokuormituksen 

ja murtovenymän määritys yksittäiskuidusta. 

Helsinki: Suomen Standardisoimisliitto 

SFS. 

SFS-EN ISO 9241-11 1998. Näyttöpäätteillä tehtävän 

toimistotyön ergonomiset vaatimukset. Käytettävyyden 

määrittely ja arviointi, osa 11. Helsinki: 

Suomen Standardisoimisliitto SFS. 

SFS-EN ISO 14040 1997. Ympäristöasioiden hallinta. 

Elinkaariarviointi. Periaatteet ja pääpiirteet. 



Elinkaariarviointi. Tavoitteiden ja soveltamisalan 

määrittely sekä inventaarioanalyysi. Helsinki: 



Elinkaariarviointi. Vaikutusarviointi. Helsinki: 



Elinkaariarviointi. Tulosten tulkinta. Helsinki: 


SFS-EN ISO 20139 2005. Tekstiilit. Ilmastoinnissa 

ja testauksessa käytettävät vakio-olosuhteet. Helsinki: 


Sanasto. Helsinki: Suomen Standardisoimisliitto 

SFS. 

Sharma, H.S.S. - Whiteside, L. & Kernaghan, K. 2005. 

Enzymatic treatment of flax fibre at the roving 

stage for production of wet-spun yarn. Enzyme 

and Microbiological Technology 37, 386–394. 

Simola, Emil J. 1949. Tekstiilikuidut. Perustietoja kuituopista. 

Helsinki: WSOY. 

Simpson, Paul 2006. Global Trends in Fibre Prices, 

Production and Consumption. Textile Outlook 

International, January- February 121, 62–83. 

Slater, Keith 2003. Environmental impact of textiles. 

Production, process and protection. Cambridge: 

Woodhead Publishing Limited. 

Smeder, Bo & Liljedahdl, Sten 1996. Market oriented 

identification of important properties in developing 

flax fibres for technical uses. Industrial Crops 

and Products 5, 149–162. 

Smith, Betty, F. & Block, Ira 1982. Textiles in Perspective. 

Englewood Cliffs: Prentice-Hall. 

Sponner, Jenó - Toth, László - Cziger, Sándor & Franck, 

Robert R. 2005. Hemp. Teoksessa Robert R. 

Franck (toim.) Bast and other plant fibres. Cambridge: 

Woodhead Publishing, 176–206. 

Stamm, Bettina von 2004. Innovation - What´s Design 

Got to Do with It? Design Management Review 

15(1), 10–19. 

Struik, P. C.; Amaducci, S.; Bullard, M.J. ; Stutterheim, 

N.C.; Venturi, G. & Cromack, H.T.H. 2000. Agrono- 

lähteet 

my of fibre hemp (Cannabis Sativa L.) in Europe. 

Industrial Crops and Products 11, 107–118. 

Stuart, T. - Liu, Q. - Hughes, M. - McCall, R.D. - Sharma, 

H.S.S. & Norton, A. 2006. Structural biocomposites 

from flax–Part I: Effect of bio-technical 

fibre modification on composite properties. Composites, 

Part A 35: applied science and manufacturing, 

393–404. 

Studd, Rachel 2002. The Textile Design Process. 

The Design Journal 5(1), 35–49. 

Suojanen, Ulla 1997. Vihreät tekstiilit. 2. uudistettu 

laitos. Helsinki: Yliopistopaino. 

Suojanen, Ulla 2001. Ekokilpailukykyä PK-yritykseen.– 

-Kestävän kehityksen elinkaari- ja arvoketjumalli 

käsityövaltaisiin yrityksiin. Opetusministeriön 

EU-rakennerahastot -julkaisu 12/2001. 

Helsinki: Opetusministeriö. 

Talvenmaa, Päivi 1998. Tekstiilit ja ympäristö. Tampere: 

Tekstiili- ja vaatetusteollisuus, Tekstiili- ja jalkinetoimittajat 

ja Tekstiilikauppiaiden liitto. 

Tavisto, Mervi - Kortesmaa, Aija - Lahtinen, Seppo 

- Lindstén, Lasse - Pasila, Antti - Reunanen, Niko & 

Pehkonen, Aarne 2001. Pellavan tie pakkaukseen. 

Flax team - packs clean -tutkimushanke. Loppu- 

teknologian laitos, Maa- ja kotitalousteknologian 

laitoksen julkaisuja 6. 

TIKE 2006. Maaseutuelinkeinorekisteri. Ajopäivämäärä 

31.1.2006. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriön 

tietopalvelukeskus. 

Tuotteet ja ympäristö 2000. Teollisuuden linjaukset 

tuotelähtöiseen ympäristöajatteluun. Helsinki: 

Teollisuuden ja työnantajain keskusliitto. 

Uotila, Minna – Mattila, Heikki & Hänninen, Osmo 

2006. Methods and models for intelligent garment 

design. Teoksessa Heikki Mattila (toim.) 

Intelligent textiles and clothing. Cambridge: 

Woodhead Publishing, 5–18. 

Vaarna, Pentti 1965. Tekstiiliraaka-aineet. Porvoo: 

WSOY. 

Valpola, Veli 2000. Suuri sivistyssanakirja. Helsinki: 

WSOY. 

Vignon, M.R. - Garcia-Jaldon, C. & Dupeyre, P. 1995. 

Steam explosion of woody hemp chènevotte. International 

Journal of Biological Macromolecules 

17(6), 395–404. 

Vihma, Susann (toim.) 2002. Kestävää muotoilua. Ympäristömyötäisyys 

tuotesuunnittelussa. Taideteollisen 

korkeakoulun julkaisusarja F 24. Työpaperit. 

Helsinki. 

Vihreä kirja yhdennetystä tuotepolitiikasta 2001. Euroopan 

yhteisöjen komissio, Bryssel 07.02.2001, 

KOM (2001) 68 lopullinen. 

Vlasberichten 2005. Prijzen vlasvezels en nevenpro

ducten Vezelbereiding Cours des filasses de lin 

et des sous-produits du Teillage. Vlasberichten 

1/ 07.01.2005, Algemeen Belgisch Vlasverbond, 4. 

Vuorio, Heli - Soini, Katriina & Ikonen, Arsi 2005. Kenestä 

erikoiskasviviljelijäksi? Erikoiskasviviljelyn 

omaksujatyypit ja omaksumisen taustalla vaikuttavat 

tekijät. MTT:n selvityksiä 102. Jokioinen: 

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus. 

Wang, H.M. - Postle, R. - Kessler, R.W. & Kessler, W. 

2003. Removing Pectin and Lignin During Chemical 

Processing of Hemp for Textile Applications. 

Textile Research Journal 73(8), 664–669. 

Wiener, Jakub - Kovačič, Vladimír & Dejlová, Petra 2003. 

Differences between flax and hemp. AUTEX Research 

Journal 3(2), 58–63. Tulostettu 14.4.2003. 

http://www.autexj.org/N02-2003/0053.pdf. 

Wilson, Kax 1979. A History of Textiles. Colorado: 

Westview Press. 

Öko-tex Standard 100 2007. Viitattu 16.3.2007. 

http://www.oeko-tex.com/xdesk/ximages/470/16459 

100def2007.pdf 

Kuva 1. Eri runkokuitutuotteiden taloudellisen ar- 

150 korjuusta kehruuseen 122 

painamattomat 

von suhde massatuotantokapasiteettiin (Kessler, 

151 

Kohler & Tubach 1999, 3) 33 

Lähteet 

Härkäsalmi, Tiina & Laurila, Tiina 2001. Kotimaiset 

tekstiilikuidut teollisesti valmistettavien tekstiilituotteiden 

raaka-aineena (tavoitteena ympäristömyötäinen 

tuotanto). 1236/401/00 WO/LI/HA 

-valmisteluhanke. Taideteollinen korkeakoulu ja 

Tekes. 

Härkäsalmi, Tiina 2002. Käytännön pilot-hanke: Keväällä 

korjatun kuituhampun ja -pellavan jalostus 

tekstiilikuiduksi (=langaksi), 9 s. Selvitys Agrokuituverkoston 

oashankkeesta. 

Härkäsalmi, Tiina - Maijala, Pekka - Galkin, Sari - Hatakka, 

Annele & Nykter, Minna 2008. Menetelmä 

runkokuitujen liottamiseksi, pehmentämiseksi ja 

cottonisoimiseksi sekä kasvipohjaisten ligniinien 

poistamiseksi. Suomalainen patenttihakemus 

Nro 20085055 23.1.2008, Patentti- ja rekisterihallitus, 

Helsinki. 

henKiLöKohtaiset 

tiedonannot 

Lamminen, Eero 25.11.2004. Yliteknikko, Viikin opetus- 

ja tutkimustila, Helsingin yliopisto. 

Laurila, Timo 1.11.2006. Toimitusjohtaja, Jokipiin 

Pellava Oy. 

Nyqvist, Leena 15.7.2007. Oy Nordic Eco Linen 

Group Ltd Ab:n tehtaanjohtaja 9.1.2006– 

14.8.2007 kehräämön lopettamiseen asti. 

Priha, Päikki 5.2.2007. Professori, Muotoilun osasto, 

Taideteollinen korkeakoulu. 

Röning, Jouko 25.2.2002, 12.11.2004, 13.10.2005. Toimitusjohtaja, 

Idän Kuitumestarit Oy. 

seminaarit 

Välimäki, Harri 2005. Luonnonkuitukomposiitti 

– valmistajan visiot. Luonnonkuitukomposiitti 

– kilpailuetua muotoilusta ja materiaalista -seminaari. 

13.10.2005. Joensuu. D’ART Muotoilun 

palvelukeskus. 

KuvaLuetteLo 

Kuva 2. Pellavan ja hampun viljelyalat maailmassa 

2001–2005 (FAOSTAT 2006) 38 

Kuva 3. Pellavan ja hampun viljelyalat Suomessa 

1996–2005 (TIKE 2006) 40 

Kuva 4. Pellavan ja hampun korren ja kuitukimpun 

rakenteen periaate: A. korren poikkileikkaus; B. 

kuitukimpun poikkileikkaus 46 

Kuva 5. Pellavan ja hampun peruskuidun rakenne: 

A. Kuidun päitä; B. Peruskuidun pitkittäisrakenne; 

C. Peruskuidun poikkileikkaus 48 

Kuva 6. Pellavan ja hampun mahdollisia käyttökohteita 

59 

Kuva 7. Pellavan aivinakuitujen perinteinen tuotantoketju 

61 

Kuva 8. Hampputuotteiden napeissa ja kirjotuissa 

tuotemerkeissä esiintyviä lehtiaiheita 68 

Kuva 9. Kuitupellavan perinteinen prosessointi ja 

kokonaisvarsisadosta saatavien fraktioiden osuudet 

(Fröier 1960, 59) 73 

Kuva 10. Roottorikehruun periaate 76 

Kuva 11. Kuituhampun korjuu Dry-line -menetelmällä 

80 

Kuva 12. Tutkimuksen viitekehys 86 

Kuva 13. Materiaalitutkielmia kasvien osista 94 

Kuva 14. Materiaalitutkielmia hamppukuiduista 95 

Kuva 15. Materiaalitutkielmia pellavan kuiduista 96 

Kuva 16. Materiaalitutkielmia cottonisoiduilla, värjätyillä 

ja valkaistuilla öljypellavan kuiduilla 97 

Kuva 17. Escomatic-tilakuiduttimen toimintaperiaate 

102 

Kuva 18. Öljypellavasta ja -hampusta saatavien 

fraktioiden keskimääräiset saannot /m 2 113 

Kuva 19. Dry-line -menetelmän vaiheet 118 

Kuva 20. Öljypellava Laserin ligniinipitoisuudet 

vähäproteiinisen Fusart-kasvuliuoskäsittelyjen jälkeen 

120 

Kuva 21. Fusart-käsittelyjen vaikutus öljypellava 

Laserin uuteainepitoisuuksiin 121 

Kuva 22. Niitetyn ja silputun öljypellava Laserin 

prosessointi ja kuitusaanto lyhytkuitumenetelmin 

Kuva 23. 3 x 6 h astiassa cottonisoitujen kuitujen 

pituudet ja prosenttisosuudet 124 

Kuva 24. Fusart-menetelmän vaiheita: 

A. Kasvatettua sientä; 

B. Karstattua öljypellavan raakakuitua; 

C. Fusart-käsiteltyä öljypellavaa; 

D. Fusart-käsiteltyä ja värjättyä öljypellavaa ja 

E. Fusart-käsiteltyä ja valkaistua öljypellavaa. 129 

Kuva 25. Tuotantomalli 130 

Kuva 26. Öljypellava Laser 131 

Kuva 27. Esijalostettua öljypellavaa A. Silputtua 

kuitua; B. Karstattua kuitua 131 

Kuva 28. Cottonisoitua, värjättyä ja valkaistua kuitua 

132 

Kuva 29. Langanvalmistukseen liittyviä vaiheita 

A. Karstanauhaa; 

B. Hienokehrättyjä lankoja; 

C. Neulos; 

D. Muotoon kudottu ja laminoitu kangas 133 

Kuva 30. Eri valmistusmenetelmin tehtyjä materiaaliaihioita 

A. Märkävalettua kuitua; 

B. Muottiin valettua kuitua; 

C. Neulattua kuitua; 

D. Valettu kuitukomposiitti 135 

lähteet lähteet

152 

tiivisteLmä 

runKoKuituJa LyhytKuitumeneteLmin 

– Kohti peLLavan Ja hampun ympäristömyötäistä 

tuotteistamista 

Tämä materiaalilähtöinen tutkimus perustuu runkokuitujen perinteisten pitkäkuitumenetelmien 

sijaan lyhytkuitujen jalostukseen. Kuituainesta käsitellään yhtenä 

peruskuitujakeena erottelematta pitkiä kuitukimppuja ja lyhyitä rohdinkuituja toisistaan. 

Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena oli lisätä peruskuitujen käytettävyyttä 

erilaisissa tuoteaihioissa parantamalla kuituraaka-aineen homogeenisuutta sekä 

muokkaamalla kuitujen visuaalisuutta, korostaen pehmeyttä ja kiiltoa. Tarkastelun 

keskiössä oli ensisijaisesti langanvalmistus roottorikehruuna. Jotta kuituja voidaan 

jatkojalostaa puuvillateollisuuden teknologialla, on kuitudimensioiden, kuten kuitupituuden 

ja -hienouden vastattava mahdollisimman tarkoin puuvillaa. Tuotannon 

suunnittelussa pyrittiin vähentämään haitallisia ympäristövaikutuksia tuotantoketjun 

kaikissa vaiheissa. 

Tutkimusaihetta lähestyttiin monitieteellisestä näkökulmasta. Työssä yhdistettiin 

tuotesuunnittelun eri työtapoja, kuten luovaa työskentelyä, monialaista tarkastelua, 

ideoiden konkretisointia mallien avulla sekä tietointensiivisyyttä. Menetelmällisesti 

tutkimuksessa oli kolme vaihetta: 1) Materiaalituntuma, johon liittyi eri tavoin esikäsiteltyjen 

pellava- ja hamppukuitujen kokeellinen työstäminen. Artefakteina kuvatuilla 

materiaalitutkielmilla pyrittiin tuomaan esiin raaka-aineiden moni-ilmeisyyttä 

ja eri raaka-aineiden välisiä eroja. 2) Kehräytyvyys. Laboratoriomittakaavassa 

tehdyissä kehruukokeissa selvitettiin, miten eri menetelmin liotetut kuidut roottorikehräytyvät. 

Vertailtavina oli entsymaattinen liotuskäsittely, kevätkorjuuseen perustuva 

Dry-line -menetelmä sekä tässä tutkimuksessa kehitetty Fusart-menetelmä. 

Raaka-aineiden käsittelyyn liittyivät korjuu, kuidutus, karstaus, karstanauhanvalmistus 

sekä roottorikehruu. 3) Fusart-menetelmä, joka perustuu Fusarium-sienen 

ja sen tuottamien yhdisteiden käyttöön runkokuituraaka-aineiden liotuskäsittelyssä, 

kuitujen pehmentämisessä ja cottonisoinnissa sekä ligniinin poistamisessa. Raakaaineena 

käytettiin öljypellavan kuituja. Tähän osaan liittyivät myös käsittelyolosuhteiden 

määrittäminen ja cottonisointikokeet. Käsiteltyjen kuitujen laatua arvioitiin 

aistivaraisesti tunnustelemalla, mittaamalla käsittelyjen vaikutuksia kuituhienouteen, 

tiivistelmä 

murtolujuuteen ja -venymään sekä selvittämällä kuitujen ligniini- ja uuteainepitoisuuksia. 

Tutkimustulosten pohjalta rakennettiin tuotantomalli, jossa raaka-aineena käytettiin 

nykyään lähes hyödyntämätöntä öljypellavan kuitua. Muista tunnetuista menetelmistä 

poiketen, korret kuidutettiin ennen pektiinien hajotuskäsittelyä. Tämän 

etuna on, että kuivauskustannukset kohdistuvat ainoastaan kuituun, jota on noin 

20 % korsimassasta. Karstattu kuitu hajotettiin peruskuiduiksi Fusart-käsittelyllä, 

jolloin samaan märkäprosessiin voitiin yhdistää kuitujen pesu, cottonisointi, lisävalkaisu 

ja värjäys. Näin cottonisoitu kuitu on valmista raaka-ainetta joko langanvalmistukseen 

puuvillakehruumenetelmin, kuitukangasteollisuudelle tai muihin 

teknisiin sovelluksiin. Kuituvärjäys mahdollistaa meleerattujen lankojen kehruun. 

Tuotantoketjun lyhentämisellä pystyttiin vähentämään kuidun laatuun vaikuttavia 

kriittisiä vaiheita sekä parantamaan tuotantoketjun ekotehokkuutta kustannustehokkaasti. 

Tämä tutkimus osoitti, että lyhytkuitumenetelmiin perustuvalla tuotannolla 

voidaan saavuttaa merkittävää lisäarvoa erityisesti öljypellavan kuitufraktiolle. 

Tutkimuksessa kehitetty Fusart-menetelmä tarjoaa vaihtoehtoisen jalostustavan 

korkealaatuisten kuituraaka-aineiden tuottamiseksi, missä kustannus- ja ekotehokkuutta 

voidaan parantaa perinteisiin jalostusmenetelmiin verrattuna kaikissa 

tuotantovaiheissa. Erityisesti cottonisoitujen kuitujen kiilto ja pehmeys lisäävät runkokuitujen 

tuotteistamismahdollisuuksia etenkin tekstiileissä, mutta myös teknisissä 

sovelluksissa. 

Asiasanat: öljypellava, hamppu, peruskuitu, lyhytkuitumenetelmät, cottonisointi, 

roottorikehruu, tuotantomalli, ympäristömyötäisyys 


153

154 

abstract 

bast Fibres by short-Fibre methods – towards 

an environmentaLLy-conscious productization 

oF FLax and hemp 

The objective of this study is to explore the suitability of flax and hemp elementary 

fibres in new textile and technical applications and creating prerequisites for product 

design and productization. The study is based on a multidisciplinary approach to the 

use of flax and hemp elementary fibres where, rather than traditional long-linen textile 

processing technology, short-fibre methods are employed. Special attention was 

paid to the quality requirements of rotor spinning. This means that the fibre characteristics 

such as fineness, length, elongation at break and extension at break should 

be modified to be similar to cotton. One important task is to remove noncellulosic 

substances such as pectins and lignin without damaging the fibre cellulose. 

In this study product- development-oriented design research was combined with 

several product design perspectives including creativity, wide-ranging investigations 

and design using tangible models. Methodically this study was divided into three 

parts. In the first phase experimental processes aimed to explore the feel and tactility 

of the materials. Knowledge of the differences and nuances of the bast fibres were 

embodied in artefacts. In the second phase rotor spinning was tested in the scale of 

a laboratory. Three different methods for removing the gluing substances from hemp 

and flax were compared: enzyme-retting, spring harvesting (frost retting) and cottonizing 

with the supernatant of the fungus Fusarium. The last of these methods is 

introduced in this study as the Fusart method, a technique for retting, smoothening 

and cottonizing bast fibres (especially linseed flax) by reducing the lignin content. 

The Fusart method was further investigated in the third phase of the study. The 

effects of treatments on the fibre characteristics were measured with standardized 

methods for natural fibres. The main technical properties of the ultimate fibres were 

fineness, fibre length and its distribution, elongation of break, tenacity and content 

of lignin. Sensory evaluation was also used. 

In this study a production concept was designed based on “total fibre” lines, 

abstract 

which included the following phases: linseed harvesting, refining processes (scutching 

and carding), cottonizing with the fungus Fusarium and rotor spinning. Various 

material experiments were designed and fabricated with different processing techniques, 

such as knitting, weaving, moulding and wet laying. In the production model 

the stability of the production chain minimizing process-stages and negative environmental 

effects were increased compared to the traditional flax and hemp processing 

technology. 

This study showed that short-fibre methods give an impetus for the expansion of 

bast fibres in new application fields. The Fusart method especially has significant potential 

for producing high-quality bio-based material with tailored properties from 

linseed flax in non-traditional textile and technical applications. The Fusart method 

can help reduce negative impacts on the environment through for example the reduction 

of energy use and increase in material efficiency. 

Key words: linseed fibre, hemp fibre, ultimate fibre, short fibre methods, cottonization, 

rotor spinning, production concept, environmentally-oriented product 

design. 


155

vaitoskirja harkasalmi3-155c - Muotoilun tutkimus

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?