Historiaa

IDEASTA TOSITOIMIIN
Elettiin vuotta 1958, jolloin Aino ja Lauri Nevalainen asustivat Herranniemessä pitäen
karjaa ja hoitaen viljelyksiä noin 50 hehtaarin maatilalla. Talvella Aino-emäntä huomasi
sanomalehti Karjalaisessa jutun, jossa kerrottiin yöpymismuodosta nimeltä retkeilymaja.
Talossa oli sopivasti pari ylimääräistä huonetta ja aittaa – mitäpä jos kokeiltaisiin vieraiden
pitämistä? Suomen Retkeilymajajärjestön toiminnanjohtaja Erkki Sorakuru poikkesi
paikan päällä keväällä ja suositteli retkeilymajan avaamista. Tapio-poika syntyi toukokuussa
ja kesäkuussa tulivat ensimmäiset vieraat, kaksi sveitsiläistä tyttöä.
Alkuaikoina Vuonislahden rautatieasema oli kaikkein tärkein vieraiden tuoja. Henkilöautoja
oli vielä harvassa ja enemmänkin matkustettiin junalla. VR:llä oli suosittuja rengasmatkoja
ja koska Vuonislahdesta oli päivittäin vesibussikuljetus Kolille, asemalla riitti vilskettä ja
pikkupojilla työtä matkalaukkujen rahtaamisessa. Vesibussi Tuulan legendaarinen kapteeni,
Jussi Tolkki oli lempeä köriläs villapaidassaan kesäkuumallakin. Vesiliikenteellä Vuonislahden
ja Kolin välillä on pitkät perinteet ja laivaliikenne oli vilkasta jo 1800-1900 –lukujen
vaihteessa, jolloin kuljetuksista huolehtivat ylisoutajat, kuuluisin heistä lienee ollut Kallisen
eukko. Vuonislahden satama eli ryki sijaitsi siihen aikaan Herranniemen rannassa.
Herranniemi 1920-luvulla

Herranniemi 1940-50-lukujen taitteessa, pihalla Lassi-isäntä
Margareetta-mummo Aino, Tapio, Lassi ja Sirpa v. 1960

Herrranniemen isäntä, Lauri Nevalainen, rakensi ensimmäisen lomamökin vieraiden käyttöön
1960-luvun alussa. Pikkuhiljaa majoituskapasiteettia lisättiin niin, että 1960-luvun lopussa
kesäaikaista majoitustilaa huoneissa, aitoissa ja mökeissä oli jo 30 vieraalle. Yritys toimi
nimellä Vuonislahden retkeilymaja ja lomakoti. Vieraille tarjottiin yösijan lisäksi myös
täysihoitoa. Maatilan hoito ja vieraiden palveleminen työllistivät koko perheen. Aino-äidin ja
Lassi-isän apureina toimivat lapset Sirpa (synt. 1954), Tapio (synt. 1958), Kirsi (synt. 1960)
ja Petri (synt. 1965).
Juhannuskokolla 1960-luvulla
LEHTILEIKKEIDEN KERTOMAA 1960-LUVULTA
Vanhin lehtijuttu Herranniemen retkeilymajasta on Ilta-Sanomista vuodelta 1963. Siinä on
potran isännän kuva ja tekstissä mainitaan, että karjalaisen retkeilykodin valttina on oikea
palveluhenki. Me Naiset –lehti sattui pistäytymään Herranniemessä vuonna 1966. Lehden jutussa
kuvaillaan Herranniemeä oikeaksi maalaisromanttiseksi vaeltajan löydöksi, jossa kelpaa
keinutella tuvan kiikkustuolissa. Paikallinen Lieksan Lehti puolestaan kirjoitti vuonna 1967,
että vierailla ei ole talossa muuta vaivaa kuin syömään tuleminen. Vierasmaalaiset matkaajat
saavat kieliapua talon 14-vuotiaalta tyttäreltä, joka toimii tulkkina monen vuoden kokemuksella!

Kaupan Valde ja Herranniemen Lassi
hauskuttamassa yleisöä iltamissa 1960-luvulla
Ensimmäinen laiturisauna
1960-luvun alussa.
Kaiteella istumassa Aino-emäntä
Kirsi-tyttären kanssa. Nasti-mummo
keskellä

MATKAILUSTA PÄÄELINKEINO
Maatilan pito lopetettiin 1960-luvun loppupuolella ja alettiin tosissaan miettimään matkailuelinkeinon
kehittämistä. Paikallista sanontaa lainaten ”mielittiin pitää turpa suuruksessa”.
Isäntäväki halusi säilyttää maalaismiljöön ja uudisrakentamista suunniteltiin vanhoihin rakennuksiin
sopivaksi.
Talon ja rannan välissä kulki maantie, jonka siirtäminen talon rautatien puoleiselle sivustalle
onnistui tien parannustoimien yhteydessä 1980-luvulla.
Saunaranta on alun alkaen ollut tärkeä osa Herranniemen palveluvarustusta. Vastapäätä siintelevät
Kolin eli Mustarintasen vaarat antamat rantanäkymälle oman jyhkeän leimansa.
Veden päälle rakennettu sauna oli oman aikansa erikoisuus ja samoin rannalla sijainnut keittokatos
houkutteli vieraita istumaan iltaa joskus aamutunneille saakka.
Lassi-isäntä kehitteli ponttonien päälle rakennetun lautan, jonka ensimmäinen versio laskettiin
vesille keväällä 1971. Myöhemmin Lassi rakensi vielä kaksi muutakin lauttaa, joista
viimeinen, Pielisen Hiipijä valmistui vuonna 1998. Monet ovat ne retket, joilla Lassi myhäillen
hiljakseen lirutteli lautallaan joko Herrankukkaroon, Paateriin ja muutaman kerran jopa
Kolille saakka.
Lassi ensimmäistä lauttaansa rakentamassa vuonna 1971

Lassin lautalla Herrankukkaroon
1960-70-luvut

Vieraat liikkuvat
mielellään vesillä ja
joskus on ollut
kiperiäkin tilanteita.
Kerran 1960-luvulla
eräs saksalainen
matkailija
läksi uintireissulle
eikä palannutkaan
sa- mana iltana takaisin.
Alettiin etsiä
kadonnutta miestä,
mutta laihoin tuloksin.
Koska Pielisellä
oli noussut myrsky, luultiin
miehen jo
hukkuneen, kunnes
hän parin päivän päästä hyväkuntoisena ilmestyi takaisin Herranniemeen. Mies oli päässyt
jonkun avuliaan mökkiasukkaan seinien suojaan odottelemaan ilman kirkastumista. Muitakin
(uhka)rohkeita uimareita on aikojen kuluessa ollut niin, että isäntäväki on joskus joutunut
varoittelemaan pitkistä uimareissuista. Äkillinen ukonilma ja tuulinen sää ovat monta kertaa
yllättäneet myös soutajat, joita on käyty noutamassa moottoriveneellä Pieliseltä. Ja vesibussi
Tuulan perässä oli useamman kerran soutuvene, jonka matkailijat olivat jaksaneet soutaa Kolille
mutta kotimatka tuotti jo vaikeuksia.
TUPAKAHVILA AVAA OVENSA SAVUPIRTISSÄ
Vuonislahden kylän keskustassa toimi vuoteen 1974 Pönkän baarina tunnettu Pikkukahvila.
Kun baarin ovet sulkeutuivat, jäi kylä ilman kahvilaa ja niinpä Herranniemeen päätettiin avata
tupakahvila. Tähän saakka ruoka- ja kahvipalveluja oli tarjottu vain majoittujille, mutta 1970luvun
puolivälistä ovet olivat avoinna myös ”ohikulkijoille”. Aino-emännän suojärveläiset
sukujuuret takasivat, että aitoja karjalaisia herkkuja oli tarjolla. Karjalanpiirakat, sultsinat, keitinpiiraat
ja vatruskat samoin kuin mainiot kukot kuuluivat talon herkkuihin. Kerran Pekka
Puskan oppien innoittamana emäntä leipoi piirakoita keittäen puuron veteen ja laittaen munavoin
asemesta päälle punajuuri-sipulimössöä. Isännän kommentti lopetti kokeilun: ”Anna
olla viimenen kerta kun piirakoihen maineen pilloot”.
Kymmenen vuotta tupakahvilan avaamisesta heräsi ajatus tuvan saattamisesta alkuperäiseen
asuunsa. Monien pahvi- ja tapettikerrosten alta paljastuikin ehta savutupa, jonka hirsien puhdistamisessa
Lauri-isännältä vierähti kokonainen talvi. Vaivan palkaksi saatiin esiin komeat
käsinveistetyt hirret ja alkuperäinen räppänäkin oli näkyvissä. Alussa tupakahvilassa oli keskiolutoikeudet
ja 1980-luvulla hankittiin lisäksi viinien tarjoiluoikeudet ja myöhemmin täydet
anniskeluoikeudet.

Tupakahvila 1980-luvulla

Aino-emäntä (1929-1999) ja Lassi-isäntä (1928-2004)

VIERIVÄT VUODET – VAIHTUVAT VIERAAT
1960-luvun asiakaskuntaa voi luonnehtia täysihoitolaisiksi, satunnaisiksi Kolin matkaajiksi ja
jossain määrin liikkui myös ulkomaalaisia ”reppuselkiä”. Ensimmäinen saksalainen nuorisoryhmä
Saksasta saapui kesällä 1970. Saksalais-balttilaisen nuorisojärjestön (DbJuStr) jäsenet
olivat balttilaisemigranttien lapsia, jotka viihtyivät Vuonislahdessa useana kesänä 1970-1980
-luvuilla. Ensimmäisen ryhmän johtajana oli Burchard von Bremen, joka vietti lomaansa
Herranniemessä pienen ja jo aikuistuneen saksanbalttilaisen ryhmän kanssa myös kesällä
2006. (Burchard von Bremenin muistelo Vuonislahden kesistä, liite 1).
Varsinainen hyppäys nuorisomatkailussa tapahtui vuonna 1972 kun InterRail-kortti astui
voimaan. Suomi oli tuohon aikaan edullinen matkailumaa ja monet keskieurooppalaiset suuntasivat
reittinsä kohti pohjoista. ”Reppuselkiä” taapersi asemalta joskus pitkänä jonona
niin, että viimeiset saattoivat jo jäädä ilman omaa petipaikkaa ja joutuivat nukkumaan yönsä
tuvan lattialla. Kansallisuuksien kirjo oli melkomoinen ja joukkoon mahtui saksalaisten,
hollantilaisten, sveitsiläisten ja ranskalaisten lisäksi myös muita kansallisuuksia. Nuoret ystävystyivät
keskenään ja useasti sattuikin, että he jäivätkin yhden yön sijasta jopa viikoksi
tai kahdeksi Herranniemeen maalaiselämästä ja Pielisestä nauttimaan. Kuuluminen Suomen
Retkeilymajajärjestöön (SRM) varmisti, että tieto retkeilymajasta levisi kansainvälisten retkeilymajaoppaiden
välityksellä nuorten parissa. SRM:n pitkäaikainen toiminnanjohtaja Kalevi
Vaara vieraili useasti Herranniemessä kannustaen yrittämään ja kehittämään palveluita.

Saksalainen nuorisoryhmä 1980-luvulla
Hans Klüche oli saksalainen interreilaaja, joka vieraili ensimmäisen kerran Herranniemessä
kesällä 1974. Vinkin retkeilymajasta hän kertoo saaneensa Kööpenhaminan nuorisoinfosta,
jossa oli interreilaajien oma vieraskirja. Hans oli löytänyt kaikkiaan kolme vinkkiä Suomessa,
Joensuun ja Lieksan välissä olevasta retkeilymajasta, jota ei saisi jättää väliin sillä ”The most
beautiful place in the north is Vuonislahti in Finland, don’t miss it! Carol, Seattle-USA”.
(Hans Klüche kertoo Vuonislahden vierailuistaan, liite 2).
Vähitellen alkoi tulla vakiovieraita, joka palasivat kesä kesän jälkeen uudelleen. Ennätyksen
teki ”vakio-Waltteri”, Walter Eberle Stuttgartista. Hänen ensimmäinen vierailunsa oli kesällä
1960 ja sen jälkeen Walter on löytänyt tiensä Vuonislahteen kaikkiaan 18 kertaa. Margrit ja
Felix Keller Sveitsistä ovat olleet Herranniemen vakiovieraita, jotka kävivät Vuonislahdessa
niin vastarakastuneina kuin myöhemmin kahden poikansa kanssa. (Margrit ja Felix Kellerin
muistelot liite 3.)

Rantaelämää 1970-1980 -luvuilla

Vähitellen 1970-luvun loppua kohden interreilaajat
alkoivat vähentyä ja korvautuivat
pikkuhiljaa kotimaisilla ryhmämatkalaisilla.
Bomban talon avaaminen elokuussa 1978
käynnisti ennennäkemättömän ryhmämatkabuumin
Pohjois-Karjalaan. Matkojen
organisoijina toimivat niin eläkeläisyhdistykset
kuin erilaiset harrastusjärjestötkin.
Kotkalainen, Vuonislahdesta kotoisin oleva
Enni Vaakanainen on järjestänyt matkoja
Karjalaan useina kesinä. Enni kertoo omista
kokemuksistaan ja tuntemuksistaan entisillä
kotikonnuilla matkatessaan (liite 4) . Ryhmämatkalaisille
tarvittiin lisää majoitustilaa
ja niinpä pihapiiriin nousi Laurilaksi nimetty
rakennus, johon sijoitettiin sekä majoitushuoneita
että vieraiden käytössä oleva keittiö.
Ensimmäiset leirikoululaisryhmät otettiin
vastaan 1980-luvun loppupuolella. 1990luvulla
erilaiset yhdistysten ja yritysten
järjestämät tapahtumat ja leirit alkoivat lisätä
suosiotaan. Vuonna 1991 Herranniemessä järjestettiin Kristillisen ylioppilasliikkeen pohjoismainen
kongressi teemalla ”Kosminen identiteetti”.
Taideleiriläiset ovat ikuistaneet Pielisen rantamaisemia useana kesänä ja kansanparannuskurssit
ovat koonneet
niin paikallisia
ihmisiä kuin matkailijoitakin.
Lukuisat sukuseurat
ovat löytäneet
Herranniemestä itselleen
sopivan kokoontumisympäristön.
Myös
perhejuhlien, etenkin
syntymäpäivien ja häiden
pito alkoi yleistyä 1990luvulla
ja on jatkanut
suosiotaan 2000-luvulla.
Kesäinen viikonloppu ja
häät näyttää olevan suosittu
yhdistelmä!

SUKUPOLVENVAIHDOS ERJA JA TAPIO NEVALAISELLE
Vuonna 1995 Kestikievari Herranniemen ”vanha pariskunta”, Aino ja Lauri Nevalainen jäivät
eläkkeelle ja yritys siirtyi virallisesti Erja ja Tapio Nevalaiselle, jotka olivat olleet toiminnassa
mukana jo useita vuosia. Uusia ideoita liiketoiminnan kehittämiseksi etsittiin innolla ja vuosituhannen
lopulla päätettiin käynnistää hanke, jonka avulla rakennettiin lisää ympärivuotista
majoitustilaa ja pystyttiin ottamaan enemmän vieraita vastaan myös kesäsesongin ulkopuolella.
Liikevaihto kasvoi ympärivuotisuuden ansiosta ja ulkomaisia matkailijoita, erityisesti
brittejä, alkoi tulla talviaktiviteeteista nauttimaan. Myös japanilaiset matkailijat ovat löytäneet
Herranniemen. 2000-luvulla on käynyt niin kutoja-leipoja-marjastajaryhmiä kuin myös yksittäisiä
japanilaisia, jotka yleensä matkustavat junalla.
Kestikievari Herranniemi sai Maakuntien Parhaat –merkin vuonna 2004 ja kaikki majoitustilat
on laatuluokiteltu MALO-luokituksen (maaseutumatkailuyritysten majoitustilojen
luokitus) mukaan. Yritys on myös mukana Karelia à la carte - Ruokaa rakkaudella –yritysverkostossa,
joka on sekä pohjoiskarjalaisten ravintoloiden että matkailu-, elintarvike- ja
käsityöalan verkosto. Pohjois-Karjalan maakunnan kattava matkailualan myynti- ja markkinointiyhtiö
Karelia Expert Matkailupalvelu (aiemmin Lieksassa Lieksan Matkailu Oy) on
toiminut yhteistyökumppanina, jonka avulla on tehty tunnetuksi ja markkinoitu yrityksen
palveluja niin kotimaahan kuin ulkomaillekin.
Osuuskunta Vuonis ja Vuonis-kylämatkailuverkosto ovat paikallisia toimijoita, joissa Kestikievari
Herranniemi on aktiivisesti mukana. Laaja koko Vuonis-kylien alueen kattanut Vuonisprojekti,
josta saatiin intoa yhteistoimintaan, toteutettiin vuosina 1994-2000. Viime vuosina
kylämatkailu on
alkanut tulla tunnetuksi
ja Vuonislahti
onkin
mukana laajassa
valtakunnallisessa
kylämatkailun
kehittämishankkeessa.
Vuosi
2002 oli todellinen
merkkivuosi,
jolloin Vuonislahden
kylä sai
valtakunnallisen
Vuoden kylä –
tunnustuspalkinnon.

Rippikoululeiriläiset ”afrikkalaisella aterialla” kesällä 2007
Karjalainen Rahvas viihdyttää rantapaviljongilla kesällä 2007

Ihva ja Liisa aittaremontissa keväällä 2007

UUSI PÄÄRAKENNUS
Herranniemen vanha päärakennus savutupineen tuhoutui tulipalossa helmikuussa 2007. Yritystilojen
lisäksi isäntäperhe menetti palossa myös kotinsa. Palon jälkeen alettiin välittömästi
suunnitella, millainen rakennus sopisi mäelle, jota on asuttu jo 1600-luvun puolivälistä alkaen.
Isäntäväki teki omat suunnitelmansa ja ensimmäiset piirustukset valmistuivat jo keväällä
2007. Varsinaisten rakennuspiirustusten laatimisesta vastasi arkkitehti Markku Korjonen
Joensuusta.
Ryhdyttiin etsimään vanhaa hirsirakennusta, joka voitaisiin siirtää uuden päärakennuksen
osaksi. Tapio-isäntä oli tutustunut aiemmin Tauno Kaltiaiseen, joka omisti hirsitalon Sokojärvellä,
Kesselintien varrella. Kaltiainen oli ostanut Kuuselan tilan Härkösten suvulta, jonka
edustaja, Airi Härkönen, oli talon viimeinen vakiasukas ja jolla oli siteitä Pielisen museoon.
Kuuselan tuvan pienoismalli ja myös joitakin tuvan alkuperäisiä kalusteita on näytteillä Pielisen
museossa Lieksassa.
Korkean vaaran kupeeseen somasti sijoittunut Kuuselan pirtti otti heti herranniemeläiset
heti ensivierailusta omakseen ja päädyttiin kauppoihin. Kesällä 2007 talo purettiin ja hirret
kuljetettiin ”uuteen kotiin” Vuonislahteen. Syksyllä aloitettiin uuden päärakennuksen rakennustyöt
ja perustusten jälkeen ensimmäisenä oli vuorossa vanhan pirtin pystytys. Kaivuutöiden
yhteydessä kävi ilmi, että edellinen talo ei suinkaan ollut ensimmäinen tällä mäellä seissyt
rakennus. Noin 60 senttimetrin syvyydestä löytyi maatunut hirsikerta ja sen päällä oli 20
senttimetriä maata. Jälleen noin 40 senttimetrin syvyydessä oli vielä yksi hirsikerta. Löytöjen
ikä jäi arvailujen varaan!
Kuuselan tupa Sokojärvellä, Kesselintien varrella kesällä 2007

Kuusitupa nousee

Lieksalaisen kirvesmiehen, Antti
Nevalaisen tietotaito ja käytännön
kokemus hirsirakennusten pystyttämisestä
oli tarpeen rakennustöiden
edetessä. Antin ”apukäsinä” olivat
Kauko Ihanus ja Ari Sulopuisto sekä
naapurissa asuva Hannu Kärkkäinen.
Herranniemen oman väen lisäksi
rakennustöihin osallistui ammattilaisia
eri työvaiheissa; lvi-suunnittelusta
vastasi LVI Karelia ja siellä
Esko Piipponen ja rakennesuunnittelusta
huolehti puolestaan Karrak
Oy. Uuden uunin tupaan muurasi
lieksalainen ammattimuurari Asko
Varis. Rakennusprojektin valvojana
toimi Pertti Ihalainen. Vuonislahden
kyläläiset tarjosivat useasti apuaan,
tarvittiinhan sekä koneita että ahkeria
käsiä moneen otteeseen. Suurimman
vastuun koko projektin toteutumisesta
kantoi kuitenkin Tapio-isäntä, joka koko ajan piti langat käsissään. Erja-emäntä suunnitteli
päärakennuksen sisustuksen. Tuvan matot ja verhot syntyivät vuonislahtelaisen Leena
Virkkusen kangaspuissa ja Juha Salin taiteili Koivu-salin seinille hentoja koivunoksia. Vanhoja
tuoleja, pöytiä ja tekstiilejä metsästettiin innolla ja kunnostettiin talkoovoimin.

Rakennustyöt
käynnissä
keväällä 2008
Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna 2008 oli Herranniemessä suomalais-sveitsiläiset häät,
joiden myötä uusi päärakennus vastaanotti ensimmäiset vieraansa. Kesällä 2008 oli uudella
päärakennuksella käyttöä niin tiuhaan, että Kestikievari Herranniemen omat 50-vuotisjuhlat
pystyttiin järjestämään vasta elokuussa. Kesän mittavin urakka oli ”Olli Tiainen – Suomen
sodan sankari” –näytelmä, jonka viikon aikana näki noin 2700 katsojaa Pielisen rannalla
sijaitsevassa kesäteatterissa.
Päärakennus valmiina kesällä 2008

VIERASKIRJOJEN KERTOMAA
Vieraskirjat kertovat omaa kieltään matkaajien tunnoista ja tunnelmista. Ne asiat, joista
kiitellään näyttävät pysyvän vuodesta toiseen melko muuttumattomina. Kaunis maalaismaisema,
ystävällinen isäntäväki, kotitekoinen ruoka paikallisine erikoisuuksineen, Pielinen
saarineen, iltatanssit rannalla, sauna vilvoittavine kylpyineen, valkeat hanget sekä tietenkin
ne hurmaavat valoisat yöt!
Pelastakaa Edes Äidit ry:n jäsen kirjoittaa näin:
- Pöyhösen Baari & Pirttiviljelmä (1 aikuinen ja 4 lasta) luuli tulleensa paratiisiin sillä lapset
saivat leikkiä rauhassa isolla pihalla äidin nauttiessa valkoviiniä rauhallisessa tuvassa!”
Saksalaisten kommenteissa esiintyy usein ”nachhausekommen” ja talon kodinomaisuutta
ihmetellään ja ihastellaan. Sauna saa tietenkin omat mainintansa, samoin kuin Eva Ryynäsen
taiteilijakoti Paateri.
Eräs ranskalainen arkkitehtiopiskelija herkistelee:
- Kun luonto täällä on ottanut puolisokseen kauneuden, siitä syntyy herkkyys. Sydämeni
laulaa lumoavien tähtien alla.

vieraiden viestittämää
LIITE 1:
50 Jahre Herranniemi
Die Deutschbalten gratulieren der Familie Nevalainen zum 50jährigen Firmenjubiläum
von Herraniemi. In diesen 50 Jahren haben viele Gäste das Haus und die einmalige Atmosphäre
kennen gelernt. Wir freuen uns noch heute, dass wir Herranniemi 1970 gefunden
haben. Viele von uns, die dort waren, erinnern sich gerne daran.
Der Deutschbaltische Jugendring veranstaltet jedes Jahr mehrere Freizeiten (leiri). Damals
war es für uns leider noch nicht möglich, nach Estland und Lettland – der Heimat unserer
Eltern – zu fahren. Finnland war aber eine sehr beliebte Alternative. Ich war 1967 schon
in Leppävirta und wollte im Sommer 1970 unbedingt wieder nach Finnland. Von einer
bekannten Studentin aus Helsinki bekam ich eine lange Adressenliste, auf der u.a. auch
Herranniemi stand. Ich schrieb an alle Adressen, die meisten antworteten nicht. Einige
schickten sehr schöne Prospekte. Aus Vuonislahti kam ein handgeschriebener Brief mit
zwei Fotos. Ohne das Haus und das Personal zu kennen hatte ich das Gefühl, das ist die
richtige Adresse, und habe unsere Gruppe (20 Personen) angemeldet.
Als wir dann ankamen, war alles noch viel schöner, als wir es uns in Deutschland vorstellen
konnten. Herranniemi war für uns der ideale Platz. Aino und Lauri Nevalainen waren
großartige Gastgeber, und dass Sirpa, die damals noch zur Schule ging, schon sehr gut
deutsch sprach, hat uns die Verständigung natürlich sehr erleichtert.
Nach uns sind bis 1985 noch 8 Gruppen der deutschbaltischen Jugend in Herranniemi
gewesen. Einige Teilnehmer kamen mehrmals. Und Herranniemi, Vuonislahti und der
Pielinensee wurden in Deutschland besonders für junge Inter-Rail-Touristen ein Geheimtipp.
Ein Vetter von mir hat in Paris von Vuonislahti erfahren, fuhr im nächsten Jahr hin
und war ebenso begeistert wie wir.
Es ist aber nicht nur bei diesen 8 Freizeiten geblieben. Herranniemi hatte für viele von
uns Folgen. Mindestens drei Ehepaare haben sich in Vuonislahti kennen gelernt, geheiratet
und Kinder bekommen. Karen Doehring ist mehrmals in Herranniemi gewesen,
hat ein Jahr ihres Studiums in Jyväskylä verbracht und hat noch heute Kontakt zu Sirpa.
Cornelius Hasselblatt hatte sich schon vorher für die estnische Sprache interessiert und
sich in Vuonislahti entschlossen, Finno-Ugristik zu studieren. Heute ist er Professor für
Finno-Ugristik an der Universität Groningen/NL.
Ich selbst bin an Finnland hängen geblieben. Meine Frau ist Finnin aus Kuopio, wo wir
seit sieben Jahren wohnen. In Vuonislahti habe ich Menschen kennen gelernt, die ihre
Heimat im heute russischen Karelien verlassen mussten und damit eine ähnliche Lebensgeschichte
hatten, wie unsere Eltern, die aus Estland und Lettland weg mussten. Ich

habe dadurch angefangen, mich für die Geschichte Kareliens und die fi nnische orthodoxe
Kirche und Kultur zu interessieren. Heute mach ich deutsch- und englischsprachige
Führungen im Kloster Valamo und im orthodoxen Kirchenmuseum in Kuopio.
Herranniemi war für mich und viele deutschbaltische Freunde eine wichtige Station in unserem
Leben, wofür wir sehr dankbar sind. Wir freuen uns, dass nach dem schrecklichen
Feuer im vorigen Jahr der Neuaufbau des Hauses gelungen ist und wünschen Tapio und
Erja, sowie der gesamten Familie Nevalainen eine erfolgreiche Zukunft.
Burchard von Bremen
Kuopio, 2008
LIITE 2:
ÜBER EINE ALTE LIEBE- VUONISLAHTI
Mein Verhältnis mit Vuonislahti fi ng früh an, gleich nach dem Abi. 1974 machte ich meine
erste grosse Reise allein, ein Inter-Rail-Ticket in der Tasche. Von elterlicher Fürsorge jahrelang
zu den klassischen Bildungszielen am Mittelmeer geführt, reitzte mich das Gegenteil.
Die Richtung war klar: Der Norden. Von den Hauptstädten hatte ich schon gehört, aber
was war da sonst noch nördlich von Puttgarden?
In Kopenhagen, nach schlafl oser Nacht auf dem Boden vom vom Waschraum des Nordexpress,
eine erste Orientierung. Die Stadt bot – und bietet – einen Touristeninformation
fü Jugendliche. Ein Mammut-Gästebuch in der Ecke, voll mit Tips, Nörgeleien, Warnungen:
Wo man in Kopenhagen billig schläft, wo man in Oslo Hasch kauft – es war ja Mitte
der 70er - , dass es ein gutes Frühstück in der Jugendherberge Uppsala gibt, dass das Nordkapp
ein Witz ist, den man sich ruhig sparen kann, dass alle Stockholmer Discos sauteuer
sind, dass das billigste Bier von Kopehagen im Skipper Klement gezapft wird, und: ”Wenn
Du nach Finnland fährst, verpass die Jugendherberge Vuonislahti nicht. Liegt an der Bahn
von Joensuu nach Lieksa”. Ein paar Seiten weiter, unter dem Hinweis, wie man durch die
Fahrkartenkontrolle beim Schiff Kopenhagen-Malmö schlüpft, und ¨ber dem Gruss von
Verena aus Klagenfurt an einen Piet aus Eindhoven wieder ein Hinweis: ”The most beautiful
place in the north is Vuonislahti, don’t miss it. The hostel is great! Carol, Seattle-USA”
Beim dritten Tip, auf der vorletzten beschriebenen Seite verstand ich nur den Namen
Vuonislahti und irgendetwas von ”grande”, mehr Italienisch kann ich nicht.
Ich war aufjeden Fall neugierig, Finnland lag eh auf der Route und einen festen Paln hatte
ich noch nicht. In meinem Tagebuch steht unter dem 5.8. : Kopenhagen....Viele Tips auf
Vuonislahti gefunden. Muss ingendwo in Finnland liegen (Joensuu, Lieksa).
Zehn Tage später kletterte ich in Vuonislahti aus einem blau-weissen Schienenbus. Nicht
allein. Es waren bestimmet ein Dutzend (das dreckige) Leute, die da mit Rücksäcken

und Plastiktüten aus dem Zug kamen, durchgeschüttelt von Finnlands ungeschweissten
Nebenstrecken. Mir dröhnten die Ohren, ich hatte über dem Motor des Schinenbusses
gesesen. Es war die letzte Inter-Rail-Bagger vom Tage – wir standen ingendwann gegen
Mitternacht vor der Herberge. Empfang im Bademantel, die Herbergsmutter verteilte uns
gut es ging, das Haus war schon fast voll. Ich landete mit einem Österreicher in einem Zelt
auf der Hauswiese.
Es muss schon nach Mitternacht gewesen sein, als ich mit meinem Zeltpartner eine
Erkundungstour machte. Nebe der Herberge eine Strasse, dahinter, zwichen Bäumen hindurch,
spiegelte sich Mondlicht auf Wasser; Vuonislahti liegt am Pielinen-See. Es ist Mitte
August, die Nacht recht hell. Auf dem See ein breiter Stg, daraf eine Hütte. Eine Tür steht
weit offen, Stimmen, Lachen. Ein paar Schatten stehen am Geländer, starren aufs Wasser.
Uns kommt ein Mädchen entggen, sie war mit dem gleichem Zug gekommen wie wir.
”Iht könnt ruhig reingehen, gehört auch zur Jugendherberge”, sagt sie mit un¨berhörbar
dänischem Akzent.
Drinne hocken 20 Leute. Die Bude verqualmt. Ein Kaminfeuer brännt. Wir werden kaum
beachtet, schnappen uns jeder einen Hocker – Baumstammst¨cke – und gehören dazu.
Jetzt hocken 22 da. Von rechts höre ich Französisches, versteh ich nicht. Die zwei Mädchen
weiter links verstehe ich auch nicht, sprechen zwar Deutsch, aber aus der Schweiz.
Vor mir sitzen zwei, die Englisch sprechen, okay, das kann ich etwas. Wir kommen ins
Gespräch: Aus welchem Land kommst Du; wo wart ihr vorher; wie wars; wo willst du
noch hin; wie lange seid ihr schon hier? Er ist Schotte, sie Engländerin, den britischen Unterschied
bekomm ich auch gleic erklärt, hab ich in der Schule ja nicht gelernt. Die beiden
haben sich vor drei tagen hier zum ersten Mal getroffen, jetzt lieben sie sich. Vuonislahtis
Atmosphäre verbindet.
Irgendwann um drei – am Kamin schweigen sich nur noch Verliebte an, drei Hollander
rudern gerade auf den See, Angeln ragen ¨ber die Bordwand – krabbel ich ins Zelt. Der
Österreicher schläft schon, wird zum Glück nicht wach. Der tag hat längst begonnen.
Morgenrot ¨ber dem haus.
Wer um drei ins Bett geht, schläft auch lange, besonders, wenn er zwei Nächte zuvor auf
Wellen – zwischen Schweden und Finnland – und auf Achsen im Zug verbracht hat. Um
eins ist es im Zelt so warm – die Sonne ist übers Haus gekommen-, dass ich die Nase
rausstrecke. Die Farben sind viel intensiver als in der Nacht: rechts das hauphaus in Falu-
Rot gestrichen, Dachbalken und Fensterrahmen weiss. Schräg gegenüber ein Speicher,
zweigeschossig, oben ein Balkon. Die Schweizer Mädchen sitzen da – ich hatte am Abend
doch mit ihnen gsprochen, sie können Hochdeutsch. ”Hallo! Hei hei!”
Der Tag verläuft so ruhigwie er angefangen hat: statt Duschen, ein Bad im See, Mittags-
Frühstück auf dem Steg, dnach Umzug. Ich habe ein freigewordenes Bett bekommen.
Vier Doppelstockbetten stehen in einem kleinem Zimmer. Ein Gewühl von Rucksäcken,

Klamotten, Plastiktüten dazwischen. Auf einem Bett kein Schlafsack – kommt meiner
drauf. Nachmittags mach ich mit dem Briten-Paar eine Ruderpartie. Alan und Vivian, an
die Vornamen kann ich mich noch erinnern, habe den beiden später noch Karten geschrieben.
Die Nachnamen hab ich vergessen, das Adressbuch von damals verloren. Bin
mir nur sicher, dass kein Schotten-Mc im Namen hatte. Die Schweizerinnen kommen, als
wir gerade losmachen, auch noch mit, haben Butterbrotdosen dabei. ”Drüben auf der
Insel gibt es viele Blaubeeren, habt ihr nicht Lust hinzurudern?” Wir haben. Blaubeeren
pfl ücken, schwimmen, plauschen, schwimmen, sonnen, der nachmittag ist schnell vorbei.
Um sechs sind wir wieder am Steg, auys der Hütte qualmt’s.
Die Sauna wird angeheitzt. Ich war noch nie in einer, lass mich aber überreden. Wofür
den Ofen an diesem Abend heitzt, weiss ich nicht. Die kleine Familiensauna ist brechendvoll,
wir hätten auch so geschwitzt. Für mich – komm nun mal vom Lande – ungewohnt
die Nacktheit. Dass die Skandinavier da freier sein sollten, hatte ich ja schon gehört. Eine
neue Erfahrung: wo soll mann denn nun das handtuch halten. Für eine reihe der Mitschwitzer
war saunabaden aber wohl auch nicht alltäglich. Vivian, englisch schüchtern, kommt
erstmal mit dem Badeanzug. Kehrtwende. Zweiter Auftritt, jetzt zusammen mit Alan.
Briten sehen nicht anders aus als die Schweizer, Italiener und Deutschen, die schon auf
der Bank sitzen.
Nach der Sauna in die Küche, Blaubeeren mit Milch, Blaubeerpfannekuchen, Blaubeeren
gezuckert, Blaubeeren... Am Abend wieder kaminklön. Die Schweizerinnen, das Briten-
Paar und ich sind eine kleine Clique geworden. Als wir zum Schlafen gehen, stelle ich fest,
dass wir sogar alle im selben Zimmer untergebracht sind. Meine bisherigen Jugendherbergserfahrungen
habe ich in Deutschland gemacht, bin also etwas verwundert.
Nach vier Tagen fuhr ich von Vuonislahti weiter, ziel Narvik. Die beiden Schweizerinnen
waren schon bis Tornio dabei, später traf ich sie in Bergen zufällig wieder. Allan und Vivian
hatten schon einen Tag vorher den Triebwagen nach Süden genommen.
Ein Jaht später wieder Vuonislahti: Einmal drei Tage, dann hoch zum Polarkreis nach
Kemijärvi, und auf der Rückfahrt noch zwei Tage. 77 wieder Vuonislahti, zusammen mit
einer Freundin. Es war viel ruhiger, kaum zehn Leutesind ausser uns noch da. Die nächsten
Jahre lockte der Nordatlantik: Shetlands, Färöer, Island. Vuonislahti aber immer im
Hinterkopf, musste etlichen Vergleichen standhalten. Hielt stand.
Acht Jahre später war es wieder soweit. Statt Rucksack und Plastiktüten diesmal alles im
Auto verstaut. Meine Freundin von 1977 ist immer noch dieselbe, ein Wiedersehen also
für uns beide.
Ein neues Haus mit ein paar Doppelzimmern und neuen Duschen ist gerade fertiggeworden.
Die anderen Häuser hatten sich äusserlich nicht geändert, nur spielt vor der
Veranda jetzt die dritte Familiengeneration im Gras. Sirpa, die vor elf Jahren schon ihrer

Mutter half, wenn die Besucher ankamen, spricht inzwischen fl iessend Deutsch, macht
gerade Mutterschaftsurlaub und nutzt die Gelegenheit, mal wieder zu Hause helfen. Wir
seien nicht die ersten, die nach Jahren mal wieder vorbeikommen. Andere sind Vuonislahti
nie untreu geworden, seit zehn, zwölf Jahren nicht. In 1985 ist Vuonislahti aber bei
den Inter-Railern nicht mehr in. Während der Woche die wir dort sind, lässt gerade eine
Handvoll sehen. Sie haben alle einen Tip von alten Bekannten bekommen, die schon mal
hier waren.
Statt der Inter-Railer kommen jetzt mehr Ältere, sagt Sirpa, Familien Paare. Im Laufe der
Jahre sind ein paar Hütten zur Herberge dazugekommen und im Haupthaus gibt es nur
noch Doppelzimmer. Wir wohnen darin mit unseren Herbergsausweisen zu Jugendherbergspreisen.
Schlafen darf man noch, solange man will; die Sauna ist dieselbe geblieben,
nur statt der Mammutsitzungen wird sie jetzr stundenweise vermietet; die Blaubeer-Insel
ist natürlich auch noch da. Aber ich erlebe Vuonislahti doch ganz anders. Intresen ändern
sich, Wahrnehmungen auch. Vor elf Jahren hätte mich kaum intresiert, was Sairpa so über
das haus ihrer Eltern erzählt: Die Herberge ist Anfang dieses Jahrhunderts gebaut worden,
als die Eisenbahnlinie Joensuu-Nurmes entstand. Die Ingenieure haben damals im Haupshaus
gewohnt. Es steht auf einer Halbinsel, Herranniemi – Halbinsel der Herren heisst
die Herbege heute ja auch. In dem, was für mich immer der Speicher war, wohnten die
Arbeiter, jetzr sind da wieder die grösseren Schlafräume.
Diesmal erlebe ich auch die Umgebung. Von Lieksa aus machen wir eine Stromschnellenfahrt
auf dem Ruunaa. Drei Stunden im Boot, 30 Kilometer ¨ber den Fluss durch die
Wildnis, sechs Stromschnellen eingeschlossen. Mittendrin eine Stunde Picknick mit Lachs,
Piroggen, überm Feuer selbstgegrillten Würstchen und natürlich Kaffee. Gab’s das elf
Jahre vorher noch nicht? Hab ich’s damals nicht gemerkt oder einfach verdrängt, weil’s für
einen Inter-Railer Brustbeutel zu teuer schien? Heute kostet es 120 Finmark, ein sicher
angemessener Preis.
Ein Nachmittagsausfl ug ist der Besuch in Haus und Atelier von Eva Ryynänen. Sie macht
aus Holz Kunst, versucht die Struktur des Materials zu bewahren. Sie lässt sich bei ihrer
Arbeit zuschauen, junge Frauen haben ihr das Erklären abgenommen. Ihr Haus, gleich
neben dem Atelier, ist ein bewohnbares Kunstwerk. Eva Ryynänen hat fast alles selbst
gearbeitet, die Schränke, die Sitzbänke, den Schreibtisch. Einen Fernsehschrank gibt es
nicht, die Glotze is in einen hohlen Baum eingearbeitet – Fernsehbaum. Dass das Haus in
einem Wald steht sei nur am rande erwähnt.
Samstag Abend gehen wir hoch zum Pavillion. Da, wo man mit gutem Willen ein Zentrum
von Vuonislahti ausmachen kann, also nicht weit vom Dorfl aden und der Post, liegt
der Tanzpalast auf einer Anhöhe. Den Markt, der hier in der Frühe an manchen Tagen
abgehalten wird, hab ich schon immer verschlafen, aber den Tanz kenn ich noch vom
ersten Jahr. Wenn hier übers Holz geschoben wird, ist das der Treff für die ganze Umgebung.
Der Tanzpavillion hat sich verändert ist wetterfester geworden. Auch kamen mir die

Tänzer fr¨her viel älter vor – wo dran mag’s liegen?
Abreisetag: Wir müssen früh raus, so erlebe ich einmal das Frühstück. Am Tisch sitzt ein
Schweizer Ehepaar mit ihrem zehnjährigen Sohn. Den Tip auf Vuonislahti haben sie von
ihrer ältesten Tochter bekommen, die war vor zwei Jahren mit der bahn hier. Sie benutzen
die Herberge als Dreh und Angelpunkt für die Erkundung Ostfi nnlands. Am Tag zuvor
haben sie ihr Auto mal stehenlassen, sind mit dem Schiff über den Pielinen-See. Am anderen
Ufer, Vuonislahti gegenüber, liegen die Koli-Berge, mit 347 Metern Mittelfi nnlands
höchste Gipfel. Ich kann mich gut an eine Tour dahin bei meinem dritten Besuch erinnern,
wie Wahnsinns Aussicht ¨ber den See und seine Inseln. Eigentlich wollte ich dort
doch wieder hochgehen, hab aber diesmal ganz vergessen. Beim nächsten Mal muss ich
daran denken.
Hans Klüche
LIITE 3:
Liebeslied
Herraniemi in Vuonislahti war, ist und bleibt ein wunderschöner Ort mit vielen Geheimnissen.
Diesen Geheimnissen kommt man nur auf die Spur, wenn man eine Weile da bleibt.
Dem Wind, den Wellen, dem Hundegebell und der Ruhe zuhört.
Ab und zu kommt ein Zug vorbei und unterbricht Vuonislahti.
Später ist alles wieder wie vorher, Geheimnisvoll.
Unsere fi nnischen Gäste kommen:
Die Zeiten sind schon länger her, als das Zauberwort “Unsere fi nnischen Gäste kommen”
noch ganz andere Bedeutung hatte.
So um das Jahr 1986 am späteren Freitagnachmittag war es , als in der Rauchstube Teppiche,
Tischtücher und weiteres Dekor weggeschafft wurde.
Jetzt wird sicher die gute Stube auf das Wochenende hin auf Vordermann gebracht.
Weit gefehlt. “Unsere fi nnischen Gäste kommen” wurde uns beschieden.
Sie kamen die Gäste. Kein Wort wurde gesprochen. Alles war ganz ruhig.
Man hörte nur das Geld klimpern, das Entkorken der Flaschen, das Rauschen der Flascheninhalte
durch die unzähligen Kehlen rinnen........
Felix Keller

50 Jahre Herranniemi
Das erste Mal kam ich mit Felix, frischverliebt nach Herranniemi…
Total fasziniert von der Landschaft und diesem absolut ruhigen Flecken, blieb dieser
besuch nicht der letzte...
Bald danach als frisch vermählte Eheleute erholen wir uns in Vuonislahti von unserem
strengen Berufstag. Nur der Wind und ab und zu ein Fischerboot störten diese
„Idylle“!!
Das nächste Mal ziemlich bepackt, mit Koffer und Kinderwagen kamen wir mit unserem
„langersehnten Nachwuchs“, Roman nach Herranniemi.
Unsere Familie wuchs heran, auch Martin wollten wir diesen wunderbaren Ort in
Finnland nicht vorenthalten. Die Familie fühle sich immer sehr wohl und erholte sich
prächtig.
Nach 7 Jahren Unterbruch, kamen die schon etwas im Alter gerückten Eltern mit 2
Jugendlichen (Burschen) nach Herrranniemi, ein Wiedersehen für alee. Mit nun bald 10
Ferienaufenthalten in Vuonislahti habe ich immer tolle Erinnerungen mit nach Hause
gebracht.
Wir wünschen Euch liebe Erja und Tapio, mit dem nun neu erbauten Gasthaus alles
Gute und viel Glück für die Zukunft!
Margrit Keller
2008, Hedingen, CH
LIITE 4:
MUUTTOLINNUT JUURILLAAN
Elettiin vuotta 1959, kun elokuun neljäntenä päivänä nousin Vuonislahden asemalta
neljän pojan kanssa junaan, ja matkan päänä Kotka. Junan ikkunasta katselin haikein
mielin, tippasilmässä kotitaloa ja maisemia. Taakse jäivät hyvät naapurit, ystävät ja sukulaiset,
eväskorissa naapurin pikkutytön äitinsä lähettämä kukkakimppu. Tyttö kertoi, ettei
äiti voinut tulla saattamaan kun sitä itkettää kun lähdette pois. Mutta iloiset pojat, kaikilla
uudet valkoiset paidat ja housut päällä, heitä katselin, se toi uutta uskoa huomiseen.
Mieheni Keijo oli lähtenyt kaksi viikkoa aikaisemmin sukulaisperheen mukaan, työtä ja
asuntoa kyselemään. Kirje tulikin pian, että nyt on asunto ja työpaikka, alkakaa vain tulla.
Viikon sisällä pakkasimme tavarat, ovi lukkoon ja matkalle Kotkaan. Pojat kävivät useamman
vuoden koulua Vuonislahdessa ja heille jäi mukavat muistot siltä ajalta. Kotkassa
perheemme lisääntyi vielä kahdella tytöllä. Tytöt olivat tervetulleita poikaporukkaan.

Kotka on antanut meille kaikille työtä ja koulutusta. Kotkassa valmistuin mm. 1968 auktorisoituen
viralliseksi Kotkan matkailuoppaaksi. Vedin myös ryhmiä niin ulkomaille kuin
myös kotimaahan. Kotiseuturetket olivat kysyttyjä, olihan Kotkaan muuttaneita Pielisen
ja koko Itä-Suomen alueelta paljon. Matkojen kohteita olivat Ilomantsi, Joensuu, Lieksa,
Vuonislahti ja kestikievari Herranniemi. Matkalaisille oli ilo kertoa paikkakuntien historiasta,
Kolin kukkuloista, sinisistä vaaroista, sota-ajasta ja niistä ihmisistä, jotka ovat auttavaisia,
iloisia ja huumorintajuisia.
Monta ihanaa juhannusta on Herranniemessä, niin ryhmien kuin perheen kanssa vietetty.
Laurin Elämys-lautta, kylän juhannuskokko, Herrankukkaron nuotiokahvit kuin
myös Laurin tarinat ovat ikimuistoisia elämän helminauhassa. Keijon ja perheitten kanssa
olemme käyneet pitkin Pohjois-Karjalaa, Herranniemestä käsin on tavattu tuttuja ja sukulaisia.
Kyläyhteisön Muikkumarkkinat ovat tarjonneet hyvää ohjelmaa, kuin myös kotiin
tuomisia. Herranniemen vanhan tuvat kurkihirsien alla on vietetty kotoisen lämpimiä iltoja,
kuin myös rantakodalla. Ehtoisa Aino-emäntä perheineen antoi palveluillaan muistorikkaita
hetkiä ja vuosia. Siitä kiitos Ainolle, Laurille ja koko perheelle.
Nyt nuorempi polvi jatkaa perinteitä uudessa kestikievarissa. Me kaikki toivomme, että
hyvät haltiat on tukena ja turvana tulevissa toimintavuosina. Kun kestikievarin toiminta
täyttää sata vuotta 2058, me vanhat muuttolinnut olemme jo taivaan tuulissa. Visertäköön
Herranniemen puissa pienet muuttolinnut terveisiä meiltä entispolvilta. Toivottavasti saman
suvun isäntä ja emäntä astelee Herranniemen kotipolkuja silloinkin.
Kiittäen onnitellen kestikievari Herranniemen 50-vuotista toimintaa. Tapio ja Erja olette
nyt 50 vuotta.
Paljon onnea ja menestystä teille uudessa kodissa!
Kotkassa 9.6.2008
Enni Vaakanainen