Minna ja Riitta 191010 - Nuori Suomi

Nuorten syrjäyttäminen liikunnasta on estettävä – Urheiluseurojen kasvatusvastuuta
on tuettava
Nuori Suomi on koonnut selvitystyötä liikunnasta syrjäytyneiden lasten ja nuorten fyysisen
aktiivisuuden lisäämiseksi. Kehittämishankkeen ja selvitystyön ovat tilanneet opetus- ja
kulttuuriministeriö sekä sosiaali- ja terveysministeriö. Hanke on koonnut suuren joukon
asiantuntijoita keskustelemaan liikunnasta syrjäytymiseen vaikuttavista tekijöistä. Erääksi tärkeäksi
keskustelun kohteeksi on noussut urheiluseurojen osuus ja vastuu nuoren ja kasvavan ihmisen
terveen kasvun tukemisessa. Tuhansia nuoria jättäytyy vuosittain aktiivisen
urheiluseuraharrastuksen ulkopuolelle. Mitkä syyt johtavat tähän? Mitä seurat ja lajiliitot voisivat
tehdä asialle? Suomessa arvioidaan olevan yli 300.000 lasta ja nuorta, jotka haluaisivat tulla
mukaan urheiluseuratoimintaan, mutta seurojen tarjonta ja lasten ja nuorten tarpeet eivät aina
kohtaa. Urheiluseurat ovat merkittävä osa suomalaista kansalaistoimintaa, jonka merkitys ei rajoitu
yksin ihmisten liikuttamiseen vaan ne tarjoavat myös merkittäviä yhteisöllisyyden rakentamisen
paikkoja.
Suuri osa urheiluseurojen toimintaa tapahtuu kehitysvaiheessa olevien lasten ja nuorten parissa.
Miten tämä tulee huomioitua seurojen toiminnassa? Onko nykyinen toiminta liian
kilpaurheiluhenkistä? Voisiko toimintaa kehittää enemmän leikkimielisemmän liikunnan suuntaan ja
näin estää liikunnasta syrjäytymistä?
Mitä pienempänä lapsi urheiluharrastuksen aloittaa, sitä leikkisämpää ja luonnollisempaa
liikuntaharrastus on luonteeltaan. Iän myötä tulosten tavoittelu ja suoritusten kilpailuhenkisyys
lisääntyvät ja liikunnasta tulee aina vain vakavampi juttu ja tavoitteet kovenevat. Mitä tapahtuu
urheiluseuran nuorelle, joka ei vaikkapa 11–12 -vuotiaana pysty sitoutumaan yhä tiheneviin ja
vaativampiin harjoitusohjelmiin tai jonka lahjakkuus ja yrittäminen eivät riitä? Nuorilla on
luonnollinen halu ja taipumus liikkua, mutta suurella osalla halu ei lähde yksinomaan siitä, että
pärjää kilpailussa. Suurimmasta osasta ei kasva urheilun huippuja.
Jokaiseen urheiluharrastukseen liittyy jonkinlaista tavoitteellisuutta ja kehittymistarvetta. Ollakseen
kannustavaa, toiminnan pitää olla palkitsevaa. Harrastajatasolla on tärkeä huomioida yksilöllisyys.
Itsetunnon rakentumisvaiheessa jokainen urheilusuoritus on tilaisuus, jossa lapsi/ nuori yrittää
parastaan ja haluaa onnistua. Kukin onnistuu omien kykyjensä ja lahjakkuutensa rajoissa.
Harrastustasolla näissä rajoissa onnistumisen pitäisi riittää. Kilpailuhenkisyyden korostuminen
urheiluseurojen toiminnassa ei saisi johtaa siihen, että hyvä yritys palkitaan moitteilla, jos suoritus
ei vastaa lajin parhaiden suoritusta. Pahimmassa tapauksessa moitteilla ”palkittu ” lapsi tai nuori
saatuaan kerta toisensa jälkeen negatiivista palautetta äänestää jaloillaan ja jättää urheiluseuran ja
koko liikunnan. Lapsen ja nuoren vanhemmilla on luonnollisesti kannustajina keskeinen rooli,
mutta urheiluharrastusta vetävät ja lajivalmentajat ovat palkitsijoina ykköspaikalla. Palautteen
antaminen on taitolaji; moite tai kehitysehdotus tulisi antaa kahden kiitoksen välissä. Valmentajat
tekevät arvokasta vapaaehtoistyötä kannustimenaan oma sydämen palo lajia kohtaan.
Valmentajan, ja joskus lasten vanhempienkin, oma kunnianhimo ja kilpailuvietti saattavat kuitenkin
sumentaa viisaimmatkin silmät.
Tukevatko urheiluseurat riittävästi valmentajia palautteen antamisessa ja lapsuus- ja nuoruusiän
kehityspiirteiden tuntemisessa? Nuoruus on erityisen herkkää aikaa. Nuorta hämmentää monet
omaan kehitykseen liittyvät asiat. Itsetunto ja omakuva rakentuvat tänä herkkänä kautena.
Nöyryytyksen ja häpeän kokemukset voivat olla pitkäkestoiset ja traumaattiset. Haukkuminen ja
nöyryytys eivät koskaan kuulu oikeanlaisiin palautteen antotapoihin. Väärällä tavalla muotoiltu
palaute itää nuoren päässä epäonnistumisena ja riittävän moni negatiivinen kokemus johtaa
liikuntaharrastuksen lopettamiseen. Joukkuelajeissa valmentaja helposti ehkä huomaamattaan
palkitsee tai rankaisee peliaikaa jakamalla. Jos joukkuepeleissä kiinnitetään huomio vain sarjoissa
pärjäämiseen, peluutetaan joukkueen kehittyneimpiä, ja vähemmän taitavat eivät saa peliaikaa

välttämättä ollenkaan. Mikä on lapsen ja nuoren kokemus näissä tilanteissa? Missä on liikunnan
ilo?
Seuraliikunnasta syrjäytyneen nuoren kannalta kyse on muustakin kuin vain urheilusuoritusten ja
liikunnan loppumisesta. Samalla hän kenties menettää pitkäaikaiset kaverisuhteensa sekä
liikunnan aikaansaaman hyvinvoinnin. Mitä tulee tilalle? Urheiluharrastuksen aiemmin täyttämä
aika korvautuu usein ruutuajalla, tietokoneen ja TV:n äärellä, tai kavereiden kanssa hengaillen.
Elämänhallinta heikkenee ja vähitellen mukaan voivat tulla myös päihteet. Kun jostain vahvasti
vaikuttaneesta luopuu, jotain vahvaa tulee tilalle.
Lasten ja nuorten pitämistä liikuntaharrastuksen piirissä tulisi tukea mahdollisimman tehokkaasti.
Tiedostamme liikunnan monenlaiset terveysvaikutukset ja merkityksen lapsen ja nuoren terveelle
ja tasapainoiselle kasvulle ja kehitykselle. Näitä asioita kukaan ei kyseenalaista ja niistä puhutaan
paljon. Suurin osa lapsista ja nuorista haluaisi harrastaa liikuntaa kavereidensa ja ystäviensä
kanssa ja liikkumisen motiivit ovat liikunnan ilo, hauskuus ja kaverit – ei ryppyotsainen,
kilpailupainotteinen urheilu. Miten vastaamme tähän tarpeeseen? Seurojen ja joskus kuntienkin
liikuntatoiminta on vielä liian tarjontalähtöistä. Toiminta ei kumpua riittävästi lasten ja nuorten
tarpeista. Lapset ja nuoret on otettava mukaan ideoimaan, suunnittelemaan ja toteuttamaan
itseään koskevaa liikkumista! Julkista rahoitusta saavien liikuntajärjestöjen ja seurojen on
kannettava vastuuta myös edellä mainituista asioista.
Olisiko valmentajien koulutuksessa otettava huomioon entistä enemmän se, että lasten ja nuorten
valmennuksen keskeinen tavoite ei olisi ainoastaan kilpailullinen ja urheilullinen menestyminen?
Valmennuksen ja seuratoiminnan yhtenä tavoitteena voisi olla esimerkiksi toimintaan osallistuvien
mahdollisimman pieni keskeytysprosentti, mikä tavoite ei välttämättä ole edes ristiriidassa
kilpailullisten tavoitteiden kanssa. Tämän tavoitteen toteutuminen on myös helposti mitattavissa.
Tulisiko kiinnittää huomiota myös siihen, että palautteen antamisen ja vertailun tulisi tapahtua
enemmän yksilötasolla eikä niin, että ”parhaimpia” ja ”huonoimpia” verrataan keskenään? Kun
nuoren urheilijan tavoitteena olisi oman suorituksen parantaminen ja kilpailu itsensä kanssa,
antaisi se reilumman vertailukohdan. Kasvun ja kehityksen myötä lapsi ja nuori saisi
”automaattisesti” onnistumisen elämyksiä.
Valmentajat ja vetäjät ovat lapsia ja nuoria varten eikä päinvastoin. Valmentajien olisi hyvä
tiedostaa, että lähtökohtaisesti heidän vahvan auktoriteettiasemansa – vallan - vastapainona on
suuri vastuu nuorten urheilijoiden kehittymisestä myös ihmisenä ja yhteisön jäsenenä.
Urheiluseurat valmentajineen kantavat siis suurta vastuuta. Valmentajien valmentaminen on
seurojen tärkeä tehtävä. Vanhemmat luottavat seuran valmennustoiminnan olevan asianmukaista
ja perustuvan riittävään kehityksen erityispiirteiden tuntemiseen ja koulutukseen. Urheiluseurat
edistävät tärkeää asiaa; lasten ja nuorten liikuntaa. Valmentajien vuorovaikutustaitoja tulee lisätä
koulutuksissa. Jokainen lapsi ja nuori ansaitsee tulla kohdelluksi yksilönä ja ainutlaatuisena.
Urheilusuoritusten pitäisi aina antaa myös onnistumisen kokemuksia. Urheiluseurojen tulisi laatia
linjat, joissa määritellään toimintatavat ja toiminnan laatu lasten ja nuorten parissa toimiville.
Lopuksi pitää todeta, että varsin suurella osalla valmentajista vuorovaikutustaidot ja palautteen
antotaidot ovat onneksi kunnossa ja sitäkin pitäisi palkita!
Minna Aromaa Riitta Asanti Pauli Miettinen Kari Sjöholm
Ylilääkäri Kasvatustieteiden Kehittämispäällikkö Erityisasiantuntija
Dosentti tohtori Kuusamon kaupunki Kuntaliitto
Lasten ja nuorten Turun yliopisto
poliklinikka
Turun sosiaali- ja
terveystoimi