Create successful ePaper yourself
Turn your PDF publications into a flip-book with our unique Google optimized e-Paper software.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 1/26<br />
Jyrki Parkkinen:<br />
<strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong><br />
Päähenkilöt<br />
Kai Fredriksson Psykiatri, ylilääkäri<br />
Mirja Hartikainen Kääntäjä<br />
Jukka Hartikainen Eläkeläinen<br />
Matilda Jaro Palvelutalon asiakas<br />
Irene Lahtinen Eläkeläinen<br />
Sirkku Palonen Toimistosihteeri<br />
Saara Paunonen Sairaanhoitaja<br />
Kaarina Penttilä Ylihoitaja<br />
Annikki Saarela Lähihoitaja<br />
Pekka Setälä Poliisipäällikkö<br />
Terttu Siitonen Osastonhoitaja<br />
Matti Valo Varatuomari, asianajotoimiston toimitusjohtaja<br />
Anneli Valo Kotirouva<br />
Heikki Vaikkula Oikeusavustaja<br />
1.<br />
Matilda järjesteli valokuvia piirongin päälle. Olo tuntui huteralta. Ehkä hän oli juonut<br />
liikaa kahvia vai oliko päivän jännittävyys käymässä voimille? Matilda lopetti järjestelyn<br />
ja istahti peilipöydän ääreen meikkaa<strong>maa</strong>n. Hän oli huo<strong>maa</strong>vinaan vähän uusia<br />
ryppyjä silmien ympärillä, ehkä vähän pussitustakin. Rypyt saattoivat johtua<br />
laihtumisesta ja pussit valvomisesta. Hän yritti olla huolellinen vetäessään puikolla<br />
ylähuulen kaarta vähän täyteläisemmäksi ja jatkaessaan sitä sopivasti ylös sivulle, niin<br />
että ilmeeseen tuli hymyä. Matilda oli aina kärsinyt pienestä suusta ja ohuista huulista,<br />
sillä ne antoivat kasvoille liian tiukan ilmeen, varsinkin kun hänellä oli terävä nenä ja<br />
pie<strong>net</strong> silmät. Harmittavasti käsi vähän vapisi eikä jälki ollut tyydyttävää. Matilda nousi<br />
varovaisesti ja haki silmälasit piirongin laatikosta. Niiden kanssa meikki onnistuisi<br />
vähän paremmin. Niitä ei kuitenkaan voinut käyttää julkisesti, koska ne vanhensivat.<br />
Samasta syystä Matilda vain ani harvoin käytti kyynärkeppiä, vaikka se olisi tietenkin<br />
helpottanut liikkumista.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 2/26<br />
Peilipöytä oli nurkassa pienen huoneen ikkunan vieressä. Matilda oli asetellut sen niin,<br />
että peilistä ja sen saranoiduista sivujatkeista näki koko huoneen takanaan. Tällä<br />
tavoin huone pysyi kaiken aikaa näkyvillä eikä kukaan päässyt yllättämään. Ikkunaa<br />
Matilda ei tohtinut avata lainkaan, sillä hän pelkäsi unohtavansa sen auki. Huoneesta<br />
poistuminen toi luonnollisesti ongelmia, koska piti varautua varkauksiin. Matilda ei ollut<br />
keksinyt muuta kuin tarkat järjestelyt, joiden avulla hän pystyi heti huoneeseen<br />
tultuaan näkemään, oliko mihinkään kajottu. Sitä varten hän varmuuden vuoksi<br />
järjesteli piirongin esineet ja taivutteli pöytäliinojen nurkat laatikoiden eteen joka aamu<br />
vähän eri tavalla. Sitten piti vain painaa yksityiskohdat mieleensä ja muistaa ne.<br />
Tänään se piti tehdä. Kyllä hän sen ymmärsi, ettei sitä sopinut enää viivyttää. Annikki<br />
oli luvannut tulla mukaan. Se oli häneltä ystävällistä. Reinon kuoleman jälkeen Matilda<br />
oli tuntenut ensin jääneensä tuuliajolle. Vaikeinta oli ollut muutto palvelutaloon, siihen<br />
pieneen huoneeseen, ja ne uudet ihmiset, täysin vieraat. Lääkärikin oli vaihtunut. Se<br />
omalääkäri oli ollut hyvin huolehtivainen, oli antanut kotihoitajille paperit ja hänellekin<br />
kopion ohjeista, tarkalleen tiedot milloin piti ottaa Serenase, milloin Stelosid ja milloin<br />
Suprium. Kerran hän ajatteli, että lääkärillä oli ollut kirja auki ässän kohdalla varsinkin<br />
kun hän oli saanut Surlidia pissavaivaan. Mutta sitten lääkäri olikin määrännyt<br />
Kestiiniä ihoallergian takia. Palvelutalon lääkärin hän oli tavannut vain kerran eikä hän<br />
itse ollut silloin saanut mitään paperia. Annikki sanoi, että uusi lääkäri ei välittänyt<br />
aakkosista mutta että hän piti huolen ohjeista.<br />
Matilda ei tässä talossa voinut luottaa kehenkään eikä hän uskaltanut pyytää ketään<br />
sisälle juo<strong>maa</strong>n kupin kahvia. Hän ei osannut kuin kävellä ympäriinsä pienessä<br />
huoneessaan, järjestellä mukaan saamiaan esineitä kirjahyllyssä ja piirongin päällä<br />
yhä uudelleen, katsella ulos ikkunasta ja itkeskellä. Pölyjä pyyhkiessäänkin häntä<br />
itketti mutta joskus myös nauratti, kun hän sormeili kehystettyjä valokuvia ja muisteli<br />
tapahtumia ja itseänsä niissä. Hän oli aina ollut hoikka ja jäntevä ja kova juokse<strong>maa</strong>n.<br />
Sitä aikaa oli hauska muistella. Se oli niin erilaista nyt, kun hän oli heikentynyt ja<br />
kutistunut. Muutossa oli pitänyt kuviakin karsia, se oli järkevää. Jäljellä oli kuva äidistä<br />
ja isästä ja sitten aviomiehestä, siis Reinosta, Reinosta ja hänestä itsestään ja<br />
Reinosta veljensä Paulin kanssa, joka oli ollut taide<strong>maa</strong>lari ja rikastunut Kanadassa.<br />
Joskus häntä huippasi ja hän haki tukea huonekaluista ja etsi niille sitten parempia<br />
paikkoja ja asentoja siltä varalta että äkkiä kaatuisi. Keinutuoliin hän ei enää pitkään<br />
ollut uskaltanut, sillä hän pelkäsi siitä poistumista. Paksu matto vaimensi askeleet ja<br />
se oli myöskin turvallisen pehmeä. Mutta kun hän kaatui eikä heti päässyt ylös niin<br />
ketään ei voinut huutaa apuun. Eihän hän tiennyt niiden nimiä. Tuskin ne olisivat edes<br />
tulleet, kun eivät välittäneet edes tervehtiä, katsoivat vain omituisesti kun hän<br />
nyökytteli. Ehkä ne sanoivat jotakin mutta hän ei saanut selvää. Monta kertaa hänen<br />
piti kaatumisen jälkeen vain <strong>maa</strong>ta lattialla ja odottaa hoitajan käyntiä. Sitten hän sai<br />
kyydin terveyskeskukseen ja lääkettä. Kerran meni ranneluu ja käsi pantiin kipsiin.<br />
Kerran taas tuntui koko kylki kipeältä, kun hän horjahti vessassa ja kaatui pönttöä<br />
vasten. Vähältä piti ettei pää osunut lavuaariin. Piti olla monta päivää sängyssä kun<br />
koski. Enää hän ei uskaltanut mennä suihkuun.<br />
Sitten Annikki oli tullut autta<strong>maa</strong>n ja tuke<strong>maa</strong>n. Tänä aamunakin, kun hän oli keittänyt<br />
kahvin ja ottanut aamulääkkeet ja pukeutunut, niin Annikki oli pian jo tullut<br />
tarkasta<strong>maa</strong>n lääkkeet ja juttele<strong>maa</strong>n ja kerto<strong>maa</strong>n <strong>maa</strong>ilman tapahtumista. Matilda ei<br />
jaksanut seurata televisiota ja lehdet kirjoittivat niin vaikeasti, ettei hän viitsinyt
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 3/26<br />
keskittyä lukemiseen. Annikki oli vähän vitsaillut huulipunasta, jota tahtoi levitä poskille<br />
ja leukaan, kun hänen kätensä vapisi. Annikki sitten meikkasi hä<strong>net</strong> kunnolla ja<br />
kampasi hiukset. Hän olisi tahtonut, että heistä olisi otettu valokuva koska oli tärkeä<br />
päivä, mutta Annikki ei välittänyt turhanpäiväisyyksistä.<br />
Paitsi sitä vitsailua Annikki ei koskaan hänelle nauranut eikä vähätellyt. Annikki piti<br />
huolta siitä, että hän otti lääkkeet oikeaan aikaan. Annikki valvoi, ettei häntä<br />
myrkytetä. Annikki auttoi häntä kätkemään tärkeimmät tavaransa ja neuvoi miten<br />
tunkeilijoille sanotaan ja kertoi myös keitä hän epäili.<br />
Vaikeinta olisi taas se muutto. Matilda Jaro, siinä paperissa luki, Matilda Jaro<br />
siirretään osastolle neljä. Muutto pitää tehdä, kun täällä ei ole turvallista. Siellä on<br />
lukot kaikissa ovissa niin ettei varkaita pääse sisälle. Matildakaan ei sitten pääse ulos<br />
kuin hoitajan kanssa mutta eihän se haittaa, kun hän ei uskalla muutenkaan yksinään<br />
mennä. Lääkärikin vaihtuu. Annikki valvoo, ettei mitään katoa. Annikki tekee<br />
tavaraluettelon ja sitten yhdessä tarkistetaan, että kaikki tulee muutossa talteen. Osa<br />
pitää panna varastoon. Ylihuomenna on muuttopäivä. Tänään on pankkipäivä.<br />
Ennen avioitumista Reinon kanssa hän oli ollut pitkään peloissaan. Oke ja Aarne olivat<br />
yrittäneet sitä hänen kanssaan. Aarne oli joskus onnistunutkin kun ei ollut liikaa<br />
humalassa. Oke taas oli niin vastenmielinen ja hänellä oli niin omituisia haluja, että<br />
Matilda oli aina karannut. Oke oli joskus odottanut puoli päivää hänen kotonaan ennen<br />
kuin oli uskonut että Matilda tulee vasta kun hän lähtee. Hajusta tiesi, että hän oli taas<br />
käynyt. Onneksi Oke ei ollut kovin voimakas toisin kuin Aarne. Aarnelle ei ollut hyvä<br />
panna hanttiin kun hän oli melko selvä. Aarne otti hä<strong>net</strong> väkisin, sanoi tahtovansa<br />
löysää lihaa, eikä siitä sen jälkeen puhuttu, ei sitten Reinollekaan mutta Reinon aikana<br />
se oli loppunutkin. Vasta nyt Annikille hän oli kehdannut kertoa, kun kaikki muut olivat<br />
kuolleet. Oke kuoli viinaan ja Aarne keuhkokuumeeseen. Reinon vei keuhkosyöpä. Se<br />
tapahtui vähän ennen kuin Matilda täytti kahdeksankymmentä. Reinon kanssa he<br />
ennättivät asua kymmenen vuotta ja oikein tasavallan presidentin luvalla.<br />
Sen jälkeen oli ollut niin yksinäistä. Reinon sisar miehineen oli pyrkinyt käymään<br />
melkein joka päivä, mutta pian hän oli huomannut miten ne katselivat hänen<br />
muistoesineitään, laskivat var<strong>maa</strong>n niiden arvoa. Ei hän sellaisia vieraita halunnut.<br />
Veljenpoika Pertti oli järjestänyt Matildalle paikan palvelutalossa, kun hän ei kestänyt<br />
olla yksin. Yöt pelottivat. Palvelutalossa ei sillä tavalla pelottanut, kun piti yöt valoja,<br />
mutta vieraalta se tuntui ja hän kaipasi oikeaan kotiin. Kotipalvelusta tuli aina eri<br />
ihminen muka autta<strong>maa</strong>n mutta kun hän huomasi miten ne katselivat hänen<br />
tavaroitaan, muka siivosivat, niin hän lopetti sen. Hän siivoaa itse sen mitä tarvitsee.<br />
Sitten lähihoitaja vaihtui Annikiksi. Annikki oli sa<strong>maa</strong> mieltä hänen kanssaan<br />
useimmista asioista. Se helpotti elämää kovasti. Kun hän kertoi epäilevänsä Perttiä<br />
varkaaksi, Annikki hyväksyi että se oli mahdollista. Pertti rupesi usein tultuaan<br />
penko<strong>maa</strong>n paikkoja ja meinasi väkisin tuulettaa. Muka haisi. Sitten kun hän kielsi<br />
Perttiä enää tulemasta, Annikki sanoi että hän teki ihan oikein. Ja Punaisen Ristin väki<br />
oli myös epäilyttävää. Ajatella, että hän oli tehnyt testamentin Punaiselle Ristille. Se oli<br />
Paulin testamentissa pantu toiveeksi. Hän uskalsi nyt sanoa niille suoraan, että hän ei<br />
enää niitä tarvinnut. Varkaita kaikki. Paitsi Annikki.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 4/26<br />
Se oli vahinko, ettei se sitten onnistunutkaan. Kun he menivät pankkiin niin virkailija<br />
kyseli kaikenlaisia ja otti sitten puhelun jonnekin ja sanoi, että hän ei voi todistaa<br />
testamentin muutosta. Hän sanoi, että asianomistaja ei ole oikeustoimikelpoinen.<br />
Annikki se sanoi, että turha siitä on riidellä, mennään takaisin. Annikki sanoi sitten,<br />
että me mennään toiseen pankkiin ja siirretään rahat sinne ja sitten tehdään uusi<br />
testamentti. Niin kai se on parasta. Se pitää tehdä huomenna heti aamiaisen jälkeen.<br />
Sitten tulee muuttopäivä.<br />
2.<br />
- Se saakelin ämmä pitää panna aisoihin!<br />
Asianajotoimisto Valon sihteeri Sirkku Palonen pinnisteli kuuloaan. Hän näki Heikki<br />
Vaikkulan oven raosta. Tämä oli todella hermostunut, availi kaulustaan ja naputteli<br />
rystysillään pöytää, Matti Valon työpöytää, aivan kuin hän olisi kokenut vastuuta ja<br />
syyllisyyttä vaikutuspiiriinsä kuuluvan henkilön käyttäytymisestä. Valo, joka paheksui<br />
karkeata kielenkäyttöä, rauhoitteli kiihtynyttä oikeusavustajaa. Valon tasainen ääni<br />
tuskin kuului:<br />
- Rouva on sisukas, täytyy myöntää. Kyllä hän pian väsyy, älä suotta murehdi.<br />
Kerrataanpa mitä meillä nyt on meneillään ja tuumataan sitten miten<br />
me<strong>net</strong>ellään jatkossa.<br />
- Siis juuri tässä Jaron jutussa?<br />
- Otetaan Jaron juttu nyt saman tien ja jätetään ne muut tuonnemmaksi. Aloitapa<br />
sinä. Ehkä Pekka sitten kommentoi.<br />
Vaitelias kolmas mies nyökkäsi. Vaikkula pyyhkäisi kostunutta kaljuaan nenäliinalla ja<br />
aloitti vääpelin äänellään:<br />
- No niin, hommahan alkoi jo olla pulkassa. Mutta tämä Mirja Hartikainen, jolle<br />
testamentista kuuluu vain jo aikaisemmin kuolleen miehen Reino Jaron puolelta<br />
pieni osuus, siis jotakin parituhatta euroa, tämä ämmä nostikin äläkän<br />
testamenttia vastaan ja sai siihen mukaansa vainajan veljenpojan Pertin, jota ei<br />
testamentissa mainittu. No se oli tietysti minun mokani. Pertti Heikuri kyllä<br />
tajusi, että Matildan Jaron testamentti oli ihan laillisesti tehty mutta me<br />
puolestamme luonnollisesti ymmärsimme, ettei hän vainajan sukulaisena<br />
halunnut jäädä ihan ilman mitään. No minä laadin sitten muutosehdotuksen,<br />
jossa Pertille taataan se lakiosaa vastaava kahdeksannes eli viiskyttuhatta<br />
euroa ja Pertti hyväksyi sen. Minä hieman autoin asiaa kertomalla, että<br />
pesänjako voi viivästyä vaikka pari kolme vuotta, jollei asiat suju joustavasti.<br />
Pertti tajusi sen oikein hyvin varsinkin kun hän tarvitsee rahaa leikkaukseen.<br />
Mutta se akka niin. Se ei hyväksynyt testamenttia ja valitti pesänjakajastakin,<br />
siis minusta. Minä vein asian käräjäoikeudelle kuten neuvoit, ja se määräsi<br />
uuden jakajan eli siis Matikaisen Tanelin kuten arvelitkin. Mutta sitten se nainen<br />
saatana teki rikosilmoituksen.<br />
- Pekka, mitä sinä tähän sanot?
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 5/26<br />
- Joo, se tuli kolmisen kuukautta sitten tutkimuspyyntönä. Siihen oli kerätty ihan<br />
kaikki mahdollinen tutkittavaksi alkaen sen Jaron kuolinsyystä, jota ei aikanaan<br />
pidetty tarpeellisena tutkia. Pitäisi kai kaivaa mummo haudastaan, jotta<br />
Hartikaiska olisi tyytyväinen. Sitten oli mainittu tietysti Jaron mielisairaus niin<br />
ettei se olisi ollut oikeustoimikelpoinen. Tietysti sinun osuutesi testamentin<br />
todistajana oli yksi kohta ja sitten se pääperillisen eli Annikki Saarelan asema<br />
Jaron hoitajana ja lopulta Vaikkulan toiminta pesänjakajana – Hessu ei muka<br />
hoitanut tiedottamista asiallisesti. Minä tein siitä tutkimusraportin ja postitan sen<br />
Hartikaiskalle vaikka tänään, ellei enää tarvitse viivyttää. Kyllä me siitä<br />
selvitään vanhalla rutiinilla.<br />
- Luuletko ettei se huo<strong>maa</strong> sitä "vanhaa rutiinia"?, huolehti Vaikkula.<br />
- Ei ne yleensä huo<strong>maa</strong>. Ja meidän henkilökunta on niin kovilla, ettei me helpolla<br />
mitään uutta tutkimusta aloiteta. Minähän sen perustelen. Voitte olla ihan<br />
huoleti. Siihen se jää.<br />
Oikeusavustaja Heikki ”Hessu” Vaikkula oli juuri alle neljänkymmenen, kovaääninen,<br />
isokokoinen ja Sirkun silmissä vastenmielisen lihava ja hikinen, siis kuin tehty hitaan<br />
rauhalliseksi mieheksi, joka lyllertää paikasta toiseen pieneksi jääneen paidan<br />
pursutessa housunkauluksesta ja navan näkyessä moderniin tyyliin. Mutta<br />
luonteeltaan hän oli rauhaton ja lyhytjänteinen ja törmäili alino<strong>maa</strong> huonekaluihin ja<br />
muihin esteisiin – myös kuvaannollisesti - yrittäessään toimia tehokkaasti ja ripein<br />
kääntein. Erityisesti Sirkkua oli inhottanut hänen kömpelön suoraviivainen hakkailunsa<br />
jenkkifilmeistä opittuun tyyliin, se muruttelu ja hanittelu.<br />
Valo oli toista <strong>maa</strong>ta, hän oli täydellinen herrasmies pitkänhoikkaa olemustaan ja<br />
pukeutumistaan myöten. Jo näyttävän uran tehnyt asianajaja Matti Valo oli ulkoisesti<br />
enemmänkin hermoilijan näköinen, mutta asiantila oli täsmälleen päinvastoin. Valo oli<br />
itse rauhallisuus, huoliteltu ja taatusti hikoilematon. Silmien hetkittäin jäätävä katse<br />
terästi vaikutel<strong>maa</strong> varmaotteisesta käskijästä, joka tiesi mitä tahtoi. Sirkun kannalta<br />
hän olisi ollut ihanne-esimies, tarkka ja vaativa mutta sopivan neutraali ja etäinen.<br />
Olisi ollut, ellei Sirkku olisi tiennyt ikäviä asioita hänen menneisyydestään ja perheelämästään.<br />
Alkujaan äiti oli niistä kertonut ehkä varoittaakseen tai ehkä muista syistä,<br />
joita Sirkka ei tiennyt. Äiti tuntui olevan tavattoman utelias kaikesta mitä toimistossa<br />
tapahtui. Äitihän se huomasi senkin, että tähän toimistoon haettiin sihteeriä ja Sirkku,<br />
vasta valmistuneena merkonomina, oli saanut paikan. Joskus hän aprikoitsi, mikä<br />
tekijä oli ollut ratkaisevin: ulkonäkö, pukeutuminen vai paperit. Hän tiesi itsensä<br />
hauskannäköiseksi, totta kai, mutta äitinsä neuvosta hän varoi korostamasta sitä<br />
puolta ja pukeutui vanhahtavan asialliseen ja neutraaliin virkanaisen asuun sen lisäksi<br />
että oli värjännyt vaalean pitkän tukkansa ruskeaksi ja kerännyt sen nutturalle.<br />
Ehkäpä miellyttävin Sirkun silmissä oli poliisipäällikkö Pekka Setälä, hätäilemätön ja<br />
joviaali, olemukseltaan hyväkuntoinen ja reipas ulkoilijatyyppi ja jotenkin luontevampi<br />
ihmisenä kuin nuo muut. Ei tärkeillyt mutta ei liioin flirttaillut. Sirkkua huvitti seurata<br />
miten Setälä hypisteli välillä piippuaan, joka oli valmiiksi ladattu Clanilla, mutta ei<br />
tohtinut sytyttää sitä. Toimistossa ei saanut polttaa.<br />
Valo kommentoi:<br />
- Lähetä se tänään. Meidän Mirjamme saattaa tietysti ryhtyä vielä jatkotoimiin,<br />
mutta tiedän etteivät ne johda mihinkään. Kyllä Taneli sen kotiin tuo. Hakee
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 6/26<br />
vain käräjäoikeuden kautta luvan pesien erotteluun ja rouva Hartikainen saa<br />
huomata touhuilunsa ihan turhaksi. Parempi kun ei hätäillä, väsyttämällä ne isot<br />
kalat narrataan. Voit Heikki rauhoitella Annikkiakin. Hän saa osuutensa.<br />
Vahinko ettei häntä tämän jälkeen voi käyttää muuten kuin kouluttajana.<br />
- Olen sa<strong>maa</strong> mieltä, sanoi Vaikkula. - Annikki ei toiminut oikein.<br />
- Teknisesti vai moraalisesti?, Setälä kysyi.<br />
- Se on melkein aina sekä että, Valo selitti. - Jos on hyvä työmoraali, pyrkii<br />
teknisestikin hyvään tulokseen. Annikki on ruvennut lipsu<strong>maa</strong>n.<br />
- No mitä Annikki teki väärin?<br />
- Annikki ei ottanut huomioon Matildan valikoivaa muistia eikä siis tarkistanut<br />
oliko Matildalla ylipäänsä sukulaisia, mistä johtuen jo kuolinilmoitus oli<br />
omituinen ja epämääräinen. Hän ei liioin huomannut sitä Matildan perimien ja<br />
itse hankkimien hautapaikkojen määrää ja järjesti Matildan tavallaan väärään<br />
hautaan, siis ei tämän miehen eikä vanhempien vaan aviomiehen sisaren<br />
perhehautaan. Ja hänen olisi pitänyt itsensäkin olla mukana hautajaisissa. Juuri<br />
näiden virheiden takia rouva Hartikainen rupesi penko<strong>maa</strong>n asiaa. Mutta<br />
jätetään Annikki, muilla tytöillähän on var<strong>maa</strong>n kaikilla kohteensa ja selvät<br />
ohjeet?<br />
- Joo, minä voin huomenna raportoida tarkemmin, sanoi Vaikkula. - Töitä piisaa.<br />
Palaveri oli päättynyt. Setälä poistui toimistosta ja Vaikkula siirtyi huoneeseensa.<br />
Sirkku ei kohottanut päätään tietokoneen ruudun ääreltä, vaikka tiesi Vaikkulan ohi<br />
kulkiessaan hakevan katsekontaktia. Ovi jäi raolleen.<br />
Nämä olivat niitä kokouksia, joista ei pidetty pöytäkirjaa. Oli harvinaista sekin, että<br />
jostakusta käytettiin o<strong>maa</strong> nimeä. Sirkku oli tottunut kuule<strong>maa</strong>n vain peitenimiä ja<br />
kiertoilmaisuja mutta sen hän oli huomannut, että hämäristä asioista oli kyse. Hän olisi<br />
halunnut vaihtaa työpaikkaa jo ajat sitten mutta äidin mieliksi hän jatkoi. Se vain<br />
stressasi yhä enemmän, kun tiesi että jotakin pitäisi tehdä mutta ei keksinyt mitä.<br />
Kännykkä hälytti, Valo vastasi, kuunteli hetken, sulki puhelimen, juoksi Sirkun ohi<br />
Vaikkulan ovelle kasvot kalvenneina, avasi oven koputtamatta ja kuiskasi:<br />
- Anneli on karannut.<br />
Valo sulki oven saman tien ja poistui kiireesti. Sirkku onnistui kätkemään<br />
vahingoniloisen hymynsä. Toisaalta häntä säälitti, sillä eihän Anneli karkuun pääsisi<br />
vaan varmasti ajautuisi entistä vaikeampaan ja<strong>maa</strong>n. Äidin kertomusten perusteella<br />
Sirkun sympatiat olivat selkeästi Valon vaimon Annelin puolella. Valon mentyä hän<br />
soittikin äidilleen.<br />
3.<br />
Löysään kotimekkoon pukeutunut Mirja Hartikainen, rehevänoloinen, kookas<br />
kuusikymppinen istui aamuteellä ja purki sydäntään miehelleen Jukalle.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 7/26<br />
- Käräjätuomari kun silloin soitti ja kiirehti lausuntoa siitä pesänjakajan<br />
vaihdoksesta, niin silloin minä huomasin, että mehän puhutaan ihan eri kieltä ja<br />
eri asioista. Se vaan jankkaa, ettei pidä viivästyttää testamentin toimeenpanoa<br />
ja minä kun yritän sanoa, etten voi hyväksyä mielisairaalla vanhuksella<br />
allekirjoitutettua testamenttia. Sehän on hyväksikäyttöä ja huijausta. Tuomari<br />
vaan että hän nyt hoitaa tätä pesänjakoasiaa eikä puutu muuhun ja että minun<br />
pitää hankkia asianajaja jos meinaan panna kapulaa rattaisiin. Minä sanoin<br />
tehneeni tutkimuspyynnön poliisille, mutta ei hän siihenkään reagoinut. Sanoi<br />
ettei minulla olisi syytä valittaa kun saisin kuitenkin vain sen pienen osuuden<br />
enkä yhtään enempää. Minä sanoin, että jos tapahtuu rikos, niin se pitää<br />
selvittää oli siitä minulle hyötyä eli ei ja luulisi käräjätuomarinkin tämän<br />
ymmärtävän. No se sanoi taas, että tämä ei nyt ole hänen tehtävänään ja että<br />
pitäisi se lausunto lähettää pikaisesti. Mitä ihmettä minä teen? Pistääkö<br />
jokainen laintuntija päänsä pensaaseen? Eihän nuo tuomarit osaa keskustella<br />
muiden kuin asianajajien kanssa ollenkaan.<br />
Jukka Hartikainen, jo har<strong>maa</strong>ntunut ja hidasliikkeinen, vaimoaan muutaman vuoden<br />
vanhempi eläkeläinen, nosti hitaasti katseensa Hesarista, otti teekupin käteensä,<br />
toppasi juustosiivulla päällystettyä näkkileipää teehen ja haukkasi palan.<br />
- Kuulitko sinä mitä minä sanoin? Vastaatko joskus! Pane nyt se lehti pois!<br />
- Joo joo, anna nyt vähän miettiä…ehkä se tuomari oli sikäli oikeassa, että ilman<br />
asianajajaa et pärjää. Asianajajan ei tarvitsisi kuin toistaa se mitä sinä yritit ja<br />
sillä olisi heti suurempi paino.<br />
- Luuletkos että siellä oltaisiin sitten sen fiksumpia. Ei ne moitteena käsitelleet<br />
edellistäkään, kirjoitelmaksi kutsuivat. Ja minähän kirjoitin tästä asiasta, siis<br />
vanhusten kohtelusta ja hoitajien etiikasta sosiaaliministerille, oikeusministerille<br />
ja eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsenillekin. Ja tiedäthän sinä,<br />
että vain yksi vastasi, se Akaan-Penttilä. Siltä tuli myötätunnon ilmaisu,<br />
sopivasti juuri ennen vaaleja. Minusta vain tuntuu, että kukaan ei ota tätä<br />
todesta. Ei tällaisella asialla pysty ratsasta<strong>maa</strong>n. Suomi on niin korruptoitunut<br />
<strong>maa</strong>, että täällä ihmetellään jos joku edes yrittää olla rehellinen.<br />
- Tutkimusten mukaan Suomi on vähiten korruptoitunut <strong>maa</strong> koko <strong>maa</strong>ilmassa!<br />
- Sen pahempi! Tiedätkös edes mitä on korruptio?<br />
- No se on semmoista lahjusten ottamista.<br />
- Sivistyssanakirjan mukaan se on moraalista rappeutumista. Lahjukset on vain<br />
pieni osa sitä. Eihän korruptiota voi edes mitata! Sen vain huo<strong>maa</strong> juuri silloin<br />
kun jokin tökkii. Se on niin vaivihkaista. Vähäinen korruptio merkitsee vain<br />
etevää kirjanpitoa. Vaikkulakin sanoi ihan ensimmäisissä keskusteluissa, kun<br />
minä ihmettelin sitä hoitajan roolia, että sellaista sattuu ja että siihen pitää vaan<br />
tottua. Se on juuri sitä korruptiota kun hyvän ja pahan raja menee noin<br />
epämääräiseksi. Mitähän se muuten lopulta tarkoitti?<br />
- Entäs jos se on ennenkin hoidellut tällaisia juttuja. Entäs jos ne on Valon<br />
kanssa kimpassa? Jos se Vaikkula puhui vähän sivu suunsa?<br />
- Jospa. Onhan se hölö mutta olisiko noin tyhmä. Minäpä käyn vielä juttelemassa<br />
sen suljetun osaston ylihoitajan, sen Kaarina Penttilän kanssa. Sillä voisi olla<br />
jotakin lisätietoa Matildasta tai siitä jeevelin lähihoiturista. Ja sitten minä menen<br />
tapaa<strong>maa</strong>n sitä Valoa.<br />
Mirjan ääni voimistui ja korottui.<br />
- Vedän sitä kuonoon.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 8/26<br />
- Tee se, saatpa ainakin mielenrauhan. Sitä on sitten mukava putkassa<br />
muistella.<br />
Mirjan kasvot vääristyivät, ääni värisi, kohosi huudoksi.<br />
- Sinäkään et muuta osaa kuin naljailla. Minä tässä teen kaiken inhottavan työn<br />
ja sinä senkuin väännät puujalkaa ja keljuilet. Eihän tämä sinuun satu, ethän<br />
sinä välitä vaikka kuka tekisi kenelle mitä tahansa. Selkärangattomia vätyksiä<br />
ootte kaikki miehet!<br />
Mirjan ääni lopulta liekehti falsetissa. Jukkakin kimmastui.<br />
- Älä helvetti akka minulle huuda, en minä tässä ole vanhuksia huijannut!<br />
Jukka ajatteli jälleen hetken verran, että tuon naisen kanssa oli mahdoton elää, tuon<br />
puuskuttavan moralistin, joka oli alituiseen kyttäämässä tilaisuuksia osoittaa o<strong>maa</strong><br />
ylevyyttään ja jonka huumorintaju ulottui vain omien jekkujensa ymmärtämiseen. Väliin<br />
häntä nauratti ajatella miten paljon Mirja olemukseltaan muistutti vanhojen Suomifilmien<br />
Siiri Angerkoskea eli Justiinaa Pekan ja Pätkän kimpussa. Nyt taas suututti,<br />
mutta sitten hän tuli järkiinsä niin kuin aina. Oli tässä hyvätkin puolensa, kun saattoi<br />
toimia rauhallisena ja tasoittelevana tarkkailijana ja toinen teki työt. Mitä siitä jos välillä<br />
ropisi moitteita. Niinhän ne lastutkin lentelevät, ne osuvat joskus tai menevät ohi,<br />
mutta keveitä ne ovat. Kukahan se näin kuvaili, olihan se Juhani Aho?<br />
Koira työnsi kuononsa Jukan syliin. Se meni hämilleen aina kun tuli riitaa.<br />
- Taidan lähteä Wilman kanssa lenkille, hän sai sitten sanotuksi.<br />
- Mene vain raukkis, karkaa vain heti kun rupeaa korvia kuumotta<strong>maa</strong>n! Minä<br />
rupean suunnittele<strong>maa</strong>n kantelua Eduskunnan oikeusasiamiehelle.<br />
Aamupäivän posti toi Mirjalle kirjeen poliisilaitokselta. Vapisevin käsin hän avasi sen,<br />
luki raportin, löi otsaansa, luki uudelleen, löi kahdesti otsaansa, luki vielä kerran ja<br />
ihmetteli ääneen, vaikka ketään ei ollut kuulemassa.<br />
- Ne idiootit, ne pölvästit, ne ei osaa edes lukea! Vai onko tämä tarkoituksellista?<br />
Rikososaston päällikön, Pekka Setälän allekirjoittamassa raportissa todettiin<br />
yksinkertaisesti, että määrättynä ajanjaksona ei rikosta ollut tapahtunut. Ajanjakso<br />
alkoi Matilda Jaron kuolinpäivästä ja päättyi perunkirjoituspäivänä. Tutkimuspyyntöhän<br />
oli koskenut nimeno<strong>maa</strong>n testamentin teon olosuhteita.<br />
- Haudan takaako se Matilda testamenttinsa allekirjoitti?, ihmetteli Jukkakin<br />
myöhemmin. – Tämähän on selvä virkavirhe. Liitä se kirjelmääsi<br />
oikeusasiamiehelle.<br />
- Takuulla liitän, heti ensimmäiseksi! Tänään lähtee.<br />
4.<br />
Matti Valo tarjosi kahvit kokoukselle. Sirkku kaateli kahvia kuppeihin miesten<br />
katseiden saattelemana ja liukui ovesta näpräämään asiakaskirjeitä. Heikki Vaikkula<br />
huohotti tapansa mukaan, Pekka Setälä hypisteli valmiiksi täytettyä piippua
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 9/26<br />
taskussaan ja neljäntenä oli mukana psykiatrian ylilääkäri, eläkeikää lähenevä vähän<br />
Oliver Hardya imitoivan Fredin näköinen Kai Fredriksson. Tällä kertaa Valo veti oven<br />
visusti kiinni.<br />
- Viime päivinä on ollut vähän ongelmia, Valo aloitti. – Kai kertoo miten se oikein<br />
pääsi tapahtu<strong>maa</strong>n.<br />
- No se oli kaiken huippu. Minä en ollut silloin paikalla. Se härski-Hartikainen<br />
väitti olevansa sinulle sukua. Sitten kun kovisteltiin, niin myönsi että Aatamin<br />
kautta. Se kävi kahteen kertaan Annelia villitsemässä ja kyseli kaikenlaista ja<br />
tuli sitten hoitajille luennoi<strong>maa</strong>n ihmisoikeuksista. Hoitajat kun kiusaantuneina<br />
kaikkosivat kuka minnekin, niin se nappasi Annelin ja painui ulos. Vasta poliisin<br />
kanssa ne saatiin kiinni. Ja kun me pantiin se vierailukieltoon niin sanoi<br />
valittavansa oikeusasiamiehelle. Se hermostutti koko henkilökunnan niillä<br />
puheillaan. Jopa sanoisin, että olisi tehtävä jotakin, se on semmoinen<br />
kamikaze-tyyppi, joka kolhii kaikkea mitä tielle sattuu. Se on vaan niin, että kun<br />
summassa räiskii niin joskus osuukin! Melkein ehdottaisin Leenan pyytämistä<br />
apuun.<br />
Matti Valo vaipui mietteisiinsä. Muut kuuntelivat jännittyneinä pyörivän tuolin narinaa.<br />
Jo kaksi teamin jäsentä oli hermostunut ja samasta syystä. Valo ajatteli, että juuri<br />
nämä kaksi olivat miehiä ilman näkemystä ja sellaisina haavoittuvia ja sellaisina myös<br />
potentiaalisia vaaratekijöitä. Heitä piti ojennuksessa vain pelko, tieto siitä että Valo<br />
voisi milloin tahansa viedä heiltä mahdollisuudet ammatinharjoittamiseen. Heikki<br />
Vaikkula oli entinen oikeustieteen opiskelija, jonka Valo oli pelastanut deekikseltä<br />
kuiville ja samalla syytteiltä shekkipetoksista. Se oli vähän maksanut mutta<br />
kannattanut, sillä siitä pitäen Vaikkula oli ollut Valon talutushihnassa. Valo ja<br />
Fredriksson taas olivat vanhoja osakuntatovereita ja keskeisiä vaikuttajia siinä<br />
joukossa oikeustieteen ylioppilaita ystävineen, joka oli empiirisesti kartoittanut<br />
perversioita kuten sodomiaa ja järjestänyt ANF:n (Akateemiset NekroFiilit) ekskursioita<br />
Viroon.<br />
Fredriksson oli myös ollut epäiltynä ja viittä vaille syytettynä potilaidensa<br />
hyväksikäytöstä. Valo oli auttanut Fredrikssonin monesta pinteestä ja siitä pitäen<br />
eroto<strong>maa</strong>ni Fredriksson oli ollut valmis autta<strong>maa</strong>n Valoa niin kuin tässäkin Jaron<br />
tapauksessa. Mutta Leena … Leena oli viimeinen vaihtoehto ja Leenan tiheään<br />
käyttöön liittyi riskejä. Leenan oikeaa henkilöllisyyttä ei tässä huoneessa onneksi<br />
tiennyt kukaan muu kuin Matti Valo.<br />
- Jätetään asia hautu<strong>maa</strong>n, Valo päätti. - Heikki, sanoit eilen, että tytöt ovat<br />
täystyöllistettyjä.<br />
- Kai tietääkin tämän yhden miehen, Ilmarin, joka parhaillaan lepää<br />
sytostaattikuurien välillä, Vaikkula sanoi. - Kai on sitä mieltä, että hän ei ehkä<br />
selviä, sillä syöpäsolut tuntuvat leviävän hoidosta huolimatta. Kunhan vähän<br />
hidastetaan, eikö niin?<br />
- Näin on, vahvisti Fredriksson. - Kuulin että toinen luuydinnäyte antoi varsin<br />
huonon ennusteen. Äijällä on tosin tytär ja joku veljenpojan tapainen mutta<br />
ennakkokäsityksen mukaan he ovat varsin sopuisia ja pehmeitä. Sinikka tekee<br />
itseänsä tykö parhaansa mukaan. Juuri nyt on vierailuja rajoitettu mutta luulen,<br />
että jos tai kun hoidot lopetetaan, niin voidaan toimia tehokkaammin.<br />
- Paljostako olisi kysymys?<br />
- Sinikan kertoman mukaan voisi puoli milliäkin irrota.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 10/26<br />
- Okei, hyvä on. Jatketaan.<br />
- Kain sairaalassa on toinenkin tapaus, semmoinen leskinainen, Aune, jolla ei oo<br />
perillisiä. Siinä vaan näyttäisi olevan kilpailutilanne. Yksi pastori vierailee aika<br />
usein. Sinikka tekee siinäkin parhaansa. Näiden jälkeen hänen olisikin hyvä<br />
saada siirto.<br />
- Minä olen jo järjestelemässä Sinikalle siirtoa Hämeenlinnaan, Fredriksson<br />
sanoi. - Sieltä tulee eräs Maija tilalle.<br />
- Hyvä juttu, entä palvelukeskus?<br />
- Joo, sanoi Vaikkula, - Satu työstää yhden monivammaisen naisen tapausta,<br />
koodinimi Hellevi. Se on vähän monimutkainen juttu mutta siitä saattaa tulla<br />
miljoona kun maltetaan.<br />
- Mikä sitä mutkistaa?<br />
- No sillä on nuorempi sisar, joka on aika aktiivinen ja epäluuloinen. Sekään ei<br />
enää ole ihan hyväkuntoinen ja jos me saatas tää vanhempi sisar pois tieltä niin<br />
se nuorempi pitäis yrittää hoidella sitten mutta se on vaikeempi tapaus.<br />
- Onko hänellä kenties suhdetta kotipalveluun?<br />
- On joo, ainakin silloin tällöin. Ja ennen kuin se vanhempi pantiin palvelutaloon,<br />
niin ne hoiti sitä kotipalvelun avulla.<br />
- Jospa kotipalvelu aktivoituisi tarjoa<strong>maa</strong>n palvelua pikkusiskollekin. Siellähän on<br />
Henrietta käytettävissä.<br />
- Se voisi toimia kyllä. Henriettalla on yksi vanha pariskunta, Urpo ja Katri, työn<br />
alla mutta ennättäisi hän var<strong>maa</strong>n huolehtia tästäkin. Se pariskunta vaatii aikaa<br />
ja tilaisuuden odottelua.<br />
- Miten on terveyskeskuksen laita?<br />
- Johanna tutkii taustoja kaiken aikaa ja kopsaa mielenkiintoiset lähetteet. Siellä<br />
on parikin tapausta, joista voi koitua jotakin. Toista ollaan ehkä toimittamassa<br />
Kain hoitoon. Marja-Liisalla ei juuri nyt ole selkeätä kohdetta mutta hän onkin<br />
ansainnut lepojakson.<br />
- Kaille pitää saada vahvistuksia. Minä pohdin asiaa ja yritän käyttää kanaviani.<br />
Me emme saa vaarantaa mahdollisuuksia hätäilemällä ja ottamalla liikaa töitä.<br />
Siinä helposti huolellisuus kärsii. Meidän pitää olla hienotunteisia ja tahdikkaita<br />
mutta tarkkaavaisia.<br />
Sirkku ilmestyi ovelle.<br />
- Täällä olisi muuan rouva joka kyselee tuomaria.<br />
- Pyydä odottele<strong>maa</strong>n, minullahan on neuvottelu.<br />
- Hän sanoo rikkovansa paikkoja ellei pääse puheille heti. Hänellä on<br />
pöytälamppu kädessä ja hän uhkaa heittää sen ikkunaan.<br />
- Ei kai vaan ..., aloitti Vaikkula.<br />
- Hänen nimensä on Hartikainen, Sirkku täydensi.<br />
- Käske ei kun pyydä tänne!<br />
- Hyvää päivää herroille!, sanoi Mirja marssiessaan pyytämättä sisälle.<br />
- Päivää rouva Hartikainen, voimmeko auttaa?, sanoi Matti Valo.<br />
- Tämä pystyyn nostetun sian näköinen tapaus lienee Heikki Vaikkula ja te olette<br />
var<strong>maa</strong>n Matti Valo, se kaikkien poliisien ja käräjätuomarien lellikki.<br />
Vaikkulan silmät pullistuivat ja niska punehtui. Hän näytti kuin olisi nielemässä<br />
sammakon mutta sitten se tulikin hänen suustaan:
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 11/26<br />
- Ottakaahan akka huomioon, että täällä on korkea poliisimies läsnä, voi tulla<br />
kunnianloukkaussyyte.<br />
- Herra Vaikkula, en todellakaan näe paikalla yhtään sikaa, joten en pelkää<br />
loukkaavani ainakaan läsnäolijoita. Teillekin minulla on asiaa, teihin kun ei<br />
kirjallinen lähestyminen tehoa.<br />
- No niin rouva Hartikainen, sanoi Valo ystävälliseen sävyyn, - kertokaahan<br />
asianne, niin pääsemme jatka<strong>maa</strong>n työtämme.<br />
- Te Heikki Vaikkula olette toiminut pesänjakajana ja luottamusmiehenä<br />
asiattomalla tavalla. Te ette informoineet meitä ensinnäkään Matilda Jaron<br />
kuolemasta ja hautajaisista. Se lehti-ilmoitus muka sukulaisten nimissä, josta<br />
Matildan kuolema meille vasta selvisi, se oli silkkaa bluffia. Te ette silloin edes<br />
tiennyt sukulaisista, koska Matilda oli niin sekaisin. Te hautasitte hä<strong>net</strong><br />
kaikessa kiireessä huo<strong>maa</strong>matta, että hänellä olisi ollut seitsemän muuta<br />
hautapaikkaa, muun muassa miehen, isän ja äidin sekä veljen paikat ja<br />
"hajamielisyyksissä" kolme itse ostettua. Se kiire sai minut epäilemään<br />
kuolinsyytäkin. Te ette lähettäneet kutsua myöskään perunkirjoitustilaisuuteen.<br />
Juu juu, minä tarkistin postista: sellaista kirjettä ei ollut kirjattu vaikka te niin<br />
väititte.<br />
- Kas niin rouva Hartikainen, Valo sanoi tyynesti, - nyt olette sanonut<br />
sanottavanne herra Vaikkulalle. Oliko teillä minullekin asiaa?<br />
- Paitsi että syyllistyitte petokseen tässä Jaron tapauksessa niin tulen<br />
syyttämään teitä vapauden riistosta ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Olette<br />
kohdellut vaimoanne häpeällisesti. Hän on aivan terveesti reagoiva henkilö,<br />
josta te olette pakkolääkityksellä tekemässä narko<strong>maa</strong>nia. Pelkäänpä vain, että<br />
tulette itse välttämään tuomion täyttä ymmärrystä vailla olevana.<br />
- Kiitoksia tiedosta rouva Hartikainen, jäämme mielenkiinnolla odotta<strong>maa</strong>n<br />
seuraavia toimenpiteitänne.<br />
Mirjan suonissa kohisi kuin rajun nuoruuden mahla. Tyhmän hävyttömät poikaset eivät<br />
olleet hänen nenälleen hyppineet, riettaat nipistelijät hän oli tyrmännyt nasevalla<br />
huumorilla ja joskus hyvin tähdätyllä potkulla, ja nyt nämä ylimieliset vähättelevät ukot,<br />
nämä hän panisi pinoon ja vetäisi halolla päähän, ainakin noin kuvaannollisesti.<br />
- Paskiaiset, hän sanoi huolellisesti artikuloiden, - joutaisitte hitaaseen hirteen<br />
joka ikinen.<br />
Hän sieppasi pöydältä Valon käyntikortin, pani sen laukkuunsa, otti samalla<br />
laukustaan kameran, näppäsi kuvan ja poistui ennen kuin kukaan ennätti reagoida.<br />
Valo otti kännykän käteensä ja paineli numerosarjan.<br />
- Soitan Leenalle, hän sanoi, - taidammekin olla kaikki stressiloman tarpeessa.<br />
5.<br />
Se sitten oli ottanut voimille. Mirja ei pariin yöhön nukkunut tuon ponnistuksen jälkeen.<br />
Käännöstöistä ei tullut mitään. Joskus tuntui, että olisi ollut helpompaa mennä<br />
toimistoon töihin. Olisi ollut pakko paneutua toistenkin asioihin eikä vatvoa itsekseen<br />
näitä painostavia ajatuksia. Hän saattaisi saada syytteen rauhan häiritsemisestä ja
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 12/26<br />
solvaamisesta, olihan siellä kaksi juristia ja poliisiupseeri paikalla kuten Vaikkula oli<br />
hölmöyksissään paljastanut. Tai sitten voisi joutua mielentilatutkimukseen ja sen<br />
kallonkutistajan armoille. Sen oli Jukka kuvasta tunnistanut Kai Fredrikssoniksi. Mutta<br />
sitten hän päätti ryhdistäytyä ja jatkaa tutkimuksia. Vaikka vierailu Valon luona olikin<br />
ollut spontaani aggressio, niin hän oli malttanut olla paljastamatta tärkeimpiä<br />
tutkimustuloksiaan. Vuorossa olisi vierailu palvelukeskuksessa.<br />
Mirja oli jo edellisellä vierailukerrallaan ylihoitajan luo setvinyt Matilda Jaron ongelmia.<br />
Kaarina Penttilä oli antanut hänen kopioida Matildan sairaspäiväkirjan. Se oli<br />
kauhistuttavaa luettavaa. Edesmenneen enon vaimo (vihkimiseen oli Matildan<br />
sairauden vuoksi haettu erikoislupa ja se oli myön<strong>net</strong>ty pariskunnan iän perusteella,<br />
sillä molemmat olivat reilusti yli kuusikymppisiä) oli viimeiset vuotensa viettänyt<br />
palvelutalon suljetulla osastolla jo lapsuusiässä puhjenneen paranoidisen skitsofrenian<br />
pahennuttua myöhäisiällä, miehen kuoleman jälkeen. Se oli tiennyt vuosikausien<br />
elämää erilaisten lääkkeiden horroksessa, joista suurin osa tarvittiin korjaa<strong>maa</strong>n jonkin<br />
muun lääkkeen sivuvaikutuksia. Vanhemmiten Matilda oli siis ollut kävelevä<br />
myrkytyskeskus – niin kauan kuin pysyi pystyssä. Matilda oli jatkuvasti kaatuillut,<br />
kunnes sitten tuli se viimeinen tapaus, jossa reisiluu murtui. Sairaskertomuksen<br />
mukaan ”Thompsonin puoliproteesi ei auttanut” ja niin Matilda kuoli ”tapaturmaisesti,<br />
obduktio ei tarpeen”.<br />
Suljetun osaston ylihoitaja Kaarina Penttilä oli pitänyt lähihoitaja Annikki Saarelan<br />
käyntejä loppuaikoina epäilyttävinä mutta ei ollut voinut puuttua niihin. Kun hän kuuli<br />
Matildan alun perin testamentanneen koko omaisuutensa Punaiselle Ristille kuten<br />
veljekset Reino ja Pauli olivat toivoneet, hän osasi välittömästi vetää samat<br />
johtopäätökset kuin Mirjakin. Ylihoitaja ikään kuin ohimennen lipsautti Mirjalle, että<br />
tapaus ei ehkä ollut ainoa laatuaan. Hänen olisi oikeastaan pitänyt järjestää Matildalle<br />
edunvalvoja jo ennen tämän tuloa suljetulle osastolle, mutta hän teki sen vasta<br />
huomattuaan Saarelan vaikutusvallan. Eikä hän tajunnut, että hän oli sillä vain<br />
pahentanut tilan<strong>net</strong>ta. Edunvalvoja nimittäin piti huolen siitä, että sukulaiset eivät enää<br />
saaneet mitään tietoa Matildan tilanteesta. Vahinko oli jo tapahtunut ja nyt Penttilä<br />
tietämättömyyttään oli si<strong>net</strong>öinyt sen korjaamattomaksi.<br />
Penttilä se oli Mirjalle kertonut Annelistakin. Totta se oli: Matti Valon vaimo Anneli oli<br />
toimitettu keskussairaalan psykiatriselle osastolle psykoottisessa tilassa puoli vuotta<br />
aikaisemmin. Miten hän tiesi? Ylihoitaja oli vain ylimalkaisesti sanonut kuulleensa<br />
hoitajien piirissä liikkuvia juoruja.<br />
Vierailu Annelin luona oli ollut ravisuttava kokemus. Anneli oli huoneessaan istunut<br />
sängyn laidalla pitkänä, laihana ja jäykkänä kuin seiväs ja katsellut lasittunein silmin<br />
eteensä. Mirja oli kertoillut itsestään ummet ja lammet saadakseen Annelin<br />
rentoutu<strong>maa</strong>n. Hän oli kertonut työstään kääntäjänä ja suunnitelmistaan eläkeiän<br />
lähestyessä, oli kertonut lähes yhdeksänkymppisenä kuolleesta Matildasta ja tämän<br />
Amerikan-perinnöstä, jota nyt oltiin huijaamassa parempiin käsiin. Mirja mainitsi Heikki<br />
Vaikkulan ja kertoi sitten Matti Valon osuuden testamentin todistajana. Vasta silloin tuli<br />
eloa Anneliin.<br />
- Matti on murhaaja!
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 13/26<br />
Mirja sai lypsetyksi tiedon, että Anneli oli saanut kotonaan raivarin ja oli haukkunut<br />
miestään murhaajaksi ja oli aikonut karata pois. Mutta Matti Valo oli kiskonut hä<strong>net</strong><br />
taksiin ja tuonut tänne. Hä<strong>net</strong> oli pantu lepositeisiin ja piikitetty.<br />
Mirja ei ennättänyt selvittää Annelin kohtauksen taustoja, kun paikalle tullut<br />
apulaislääkäri oli komentanut hä<strong>net</strong> pois. Mirja tuli kuitenkin uudelleen seuraavana<br />
päivänä ja ”keskusteli” hoitajien kanssa saaden heidät hetkeksi suututetuiksi ja<br />
harhautetuiksi, jolloin hän oli poistunut Annelin kanssa, ”haukkaa<strong>maa</strong>n hetkeksi<br />
raikasta il<strong>maa</strong>” kuten hän sitten poliisille selitti. Porttikielto siitä seurasi Mirjalle ja<br />
luultavimmin ylimääräinen rauhoituskuuri Annelille. Ja Annelin haastattelu oli jäänyt<br />
harmittavasti kesken.<br />
Mirja Hartikainen tunsi nyt päässeensä vauhtiin. Hän vähän epäili ylihoitaja Penttilän<br />
tarinoita – väliin myös tämän vaikuttimia – mutta hän päätti tarkistaa muutkin vihjeet.<br />
- Käykääpä terveyskeskuksessa ja palvelutaloissa ja kyselkää pitkäaikaisilta<br />
hoitajilta!, oli Penttilä kehottanut.<br />
Terveyskeskuksen osastonhoitaja Terttu Siitonen oli alkuun kylmäkiskoinen.<br />
- Tämän talon asiat pysyvät tämän talon sisässä. Niitähän ei levitellä.<br />
- Minä tässä yritän vain tutkia mahdollisia rikoksia, että olisiko niillä yhteyksiä.<br />
- Ja kenenkähän puolesta te tutkitte, jonkun lehden vai?<br />
- Vanhusten puolesta, ihan totta! Ei minulla ole muuta syytä, mutta kun on yksi<br />
omakin juttu tutkinnassa, niin haluan selvittää onko samankaltaisia muuallakin,<br />
että onko siis ikään kuin sarja rikoksia.<br />
- Siis niin kuin että joku testamenttihuijaus?<br />
- Tai niin että joku vanhus on kuollut hämärissä olosuhteissa.<br />
- Testamenteista en tiedä mutta putosihan se Lahtisen Paavo, entinen poliisi,<br />
viime vuonna parvekkeelta ja kuoli.<br />
- Jäikö häneltä sukulaisia?<br />
- No vaimo jäi, Irene.<br />
- Mimmoinen tapaus se oli?<br />
- Lahtinen oli kotona käydessään saanut kohtauksen, sellaisen mielettömän<br />
särkemisvimman ja rouva oli hälyttänyt ambulanssin. Lahtinen oli sitten<br />
toimitettu terveyskeskuksen vuodeosastolle ja rauhoitettu siellä. Pari viikkoa ne<br />
pitivät ja sitten kotiuttivat palvelukeskukseen takaisin edelleen vahvan<br />
lääkityksen kanssa. Sitten se vaan yksi ilta kiipesi toisen kerroksen<br />
parvekkeelle ja putosi. Epäiltiin itsemurhaakin mutta kai se oli vain<br />
tasapainohäiriö. Sitä ei kukaan osannut selittää, että miksi se Paavo sinne<br />
parvekkeelle meni.<br />
Lahtisten asunto oli pieni kaksio kerrostalossa, toinen kerros, mukava sijainti ja siisti<br />
yhtiö. Irene Lahtinen oli hyvinvoivan näköinen seitsenkymppinen, vähän alkuun<br />
vierasti Mirjaa mutta kohta rupesi keittelemään vieraskahveja. Siinä sitten rupateltiin ja<br />
päädyttiin sinuttele<strong>maa</strong>n. Irene kertoi ainoan poikansa parin vuoden takaisesta<br />
kuolemasta. Mirja koetti johdatella tarinointia Paavon vuodeosastokokemuksiin, mutta<br />
niistä Irene ei halunnut puhua muuta kuin että Paavo olisi halunnut jäädä kotiin ja<br />
suuttui kun tuli auto hake<strong>maa</strong>n takaisin palvelukeskukseen. Kuljettaja oli soittanut<br />
apua ja sitten vaan Paavo oli pantu pakkopaitaan ja viety. Naiset kauhistelivat<br />
terveydenhoitokoneiston tunnottomuutta ja julmuutta.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 14/26<br />
Kahvia hakiessaan Irene huokaili ja lopulta parahti:<br />
- Ensi kuussa se on lähtö tästä!<br />
- Mihis sinä meinaat lähteä?<br />
- Kun tietäsinkin. Mutta lähdettävä on.<br />
- Mikäs tässä on ollessa, kiva asunto ja hyvällä paikalla.<br />
- Mutta kun minä en omista tätä.<br />
- Miten niin et omista?<br />
- Tän omisti joku naikkonen, jolle Paavo sen testamenttasi. Nyt sekin on jo<br />
myyny tän.<br />
- Missä välissä Paavo sellaisen testamentin teki?<br />
- Siellä vuodeosastolla se alkoi. Sitä oli käyny joku nainen kuntouttamassa, sano<br />
saaneensa tilauksen, hierontaa ja sellasta. En minä ainakaan mitään ollu tilannu.<br />
Sitten se vielä palvelutalolla kävelytti Paavoa pihalla ja semmosella lenkillä Paavo<br />
vissiin oli pannu nimensä paperiin.<br />
- Siis huijari!<br />
- Niin, en minä ollut koskaan siitä kuullukkaan. Ja se selvis vasta<br />
perunkirjotuksessa. Tää huoneisto oli Paavon nimissä ja se meni sille naiselle.<br />
- Teillä ei ollut mitään keskinäistä sopimusta, avioehtoa tai sellaista?<br />
- Eihän me sellasia ajateltukaan.<br />
- Onko sinulla se testamentti täällä? Saako sitä vilkaista?<br />
Irene haki testamentin. Mirja ei enää osannut hämmästellä sitä, että pesänhoitajana<br />
oli toiminut muuan Heikki Vaikkula ja allekirjoituksen oli todistanut muuan Matti Valo.<br />
Osakkeen arvo oli oudon alhainen. Perijäksi oli merkitty Marja-Liisa Heiskanen, vain<br />
lakiosa meni vaimolle ja rahana. Eivät kai vain Marja-Liisa ja Annikki olleet sama<br />
henkilö tai siskokset. Tai muuten vain kimpassa.<br />
- Siellä hautajaisissa oli yksi hoitaja. Pois lähtiessä se kuiskasi minulle, että<br />
Paavo ei ollut ainoa eikä viimeinen.<br />
- Tiedätkö sen nimen?<br />
- Joku Kaukonen tai sen tapainen, Saara vissiin. Se oli palvelukeskuksessa,<br />
jossa Paavo ennätti olla vähän aikaa ennen sinne terveyskeskukseen<br />
joutumistaan. Se toimitettiin pahimmasta toivuttuaan takaisin mutta siihen<br />
putoamiseenhan se jälkihoito sitten päätty.<br />
Palvelukeskuksen puhelinkeskus tiesi Saara Paunosen mutta ei ketään Kaukosta. No<br />
ehkä se oli riittävän lähelle, Mirja tuumi ja sai sovituksi tapaamisen seuraavalle<br />
viikolle. Jäljellä oli kotiinpaluu ja koiran iltapissitys, terapiakävely. Kuten tavallista he<br />
tekivät sen yhdessä Jukan kanssa niin, että ennättivät takaisin kymmenen uutisille.<br />
Joskus uutiset jäivät tietysti väliin, kun tuli jäätyä suusta kiinni toisten koirankuljettajien<br />
ja koirienkin kanssa. Mirja oli käynyt ylikierroksilla jo pitkään. Ajatella, että yhdestä<br />
omituisesta kuolinilmoituksesta alkanut selvittely oli johtanut tällaiseen lankavyyhtiin,<br />
jossa kaikella näytti olevan yhteinen alku mutta toivottoman tuntuisesti sekoitettuna.<br />
Näillä lenkeillä tapasi usein koiratuttuja, joiden taustasta ei tiennyt mitään, joita ei<br />
ilman koiraa edes tunnistanut. Heidän ja heidän koiriensa kanssa saattoi rupatella<br />
ilman taka-ajatuksia. Se oli parasta terapiaa.<br />
*
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 15/26<br />
Saara Paunonen vaikutti hyvin hiljaiselta ja syrjään vetäytyvältä mutta samalla<br />
määrätietoiselta. Ja heti selvisi, että hän oli oikea henkilö.<br />
- Kiitos että tulitte, hän sanoi. - Minulla on ollut tarve puhua tästä mutta minua<br />
olisi pidetty hulluna. Nyt saa riittää tämä arkailu, nyt minä puhun. Ihmisten<br />
poismenoa on autettu. Minä tiedän tapauksen, jossa sukulaiset ovat maksaneet<br />
päästäkseen eroon yhdestä jäsenestään ja saadakseen perinnönjaon käyntiin.<br />
Mutta sitten on useita tapauksia, joissa ei ole ollut näkyvää syytä mutta joissa<br />
epäilen sa<strong>maa</strong>, siis eutanasiaa jonkun muun kuin potilaan halusta.<br />
- Tässä Paavon tapauksessa me tiedämme mahdollisen motiivin, Mirja sanoi, -<br />
siis sen että sitä ennen oli saatu testamentti muutetuksi. Mutta millä tavoin<br />
kuolemia on joudutettu?<br />
- Siihen on ollut monia keinoja. Yksi inhottavimpia on bakteerin käyttö. Se ei ole<br />
mikään täsmäase, vaan aina on vaarana taudin tai tulehduksen leviäminen.<br />
Sitten joissakin tapauksissa voidaan vain vähentää ruoan ja etenkin nesteen<br />
antamista kunnes vanhus kuivuu kokoon. Se käy esimerkiksi nopeuttamalla<br />
ruokailua niin että uhri ei yksinkertaisesti ennätä syödä ja juoda tarpeeksi.<br />
Helpointa on käyttää hyväksi meidän lääketuntemuksemme epämääräisyyttä.<br />
Kukaan ei ole täysin selvillä lääkkeiden yhteisvaikutuksista eikä ketään voida<br />
syyttää tarkoituksellisuudesta, vaan aina voidaan vedota kokemuksen<br />
puutteeseen. Ennen vanhan kokeiltiin vangeilla mutta nyt se ei enää riitä eikä<br />
välttämättä ole virallisesti sallittuakaan. Sen sijaan vanhukset ovat suojattomia<br />
ja yhteiskunta on hiljaisesti hyväksynyt heidän käyttämisensä lääketehtaiden<br />
koe-eläiminä.<br />
- Mitä niistä yhteisvaikutuksista.<br />
- Ihan yksinkertaisimpia ovat tulehduskipulääkkeet. Niitähän voidaan antaa ilman<br />
että potilas edes tietää asiasta. Ja kun useimmat kotihoidossa olevat pitävät<br />
vielä buranansa kotiapteekissa ja käyttävät niitä lisukkeina, niin aina voidaan<br />
syyttää potilasta. Tiesittekö että yleisin kuolinsyy vanhuksilla on sisäinen<br />
verenvuoto, yleisimmin vatsaontelossa. Se saadaan aikaan kipulääkityksellä,<br />
varsinkin jos siihen yhdistetään nestedieetti. Vähän karkeampi keino on syöttää<br />
tasapainoa, muistia ja harkintakykyä heikentäviä lääkkeitä ja järjestää<br />
olosuhteet otollisiksi loukkaantumiselle. Voidaan jopa vähän auttaa asiaa<br />
sopivasti tönimällä. Lonkkaluun murtumasta harvempi yli kahdeksankymppinen<br />
selviää. Kun on asiantuntija suunnittelemassa, niin jokaiseen tapaukseen löytyy<br />
sopiva kombinaatio.<br />
- Jos se on suunnitelmallista, niin sehän tosiaan vaatii asiantuntemusta.<br />
- Kyllä vaatii. Tavallinen sairaanhoitajan koulutus ei riitä niin mutkikkaiden<br />
yhdistelmien hallintaan ilman ilmitulon vaaraa. Niistä testamentinmuutoksista<br />
minulla ei ole tietoa mutta olen aivan varma, että sopivalla lääkityksellä<br />
sekoitettu vanhus tai sitten lääkitsemättä jätetty dementikko kirjoittaa alle mitä<br />
tahansa.<br />
- Onko teillä käsitystä henkilöistä, jotka ovat mukana tällaisessa toiminnassa?<br />
- On, tarkkaan valikoidut lääkärit ja hoitajat, tiedänpä nimiäkin. Tiedän siksi, että<br />
minullekin on vaivihkaa vihjailtu mahdollisuuksista. Minä en kristittynä voi lähteä<br />
sellaiseen peliin. Mutta sovitaanko, että en kerro nyt yksityiskohtia. Minä haluan<br />
vielä pitää työpaikkani. Olen jo tehnyt virkavirheen kerrottuani tämänkin verran.<br />
Sairaaloissa ja vastaavissa kollegiaalisuus ja vaitiolo ovat tarkemmin vartioituja<br />
kuin missään uskonlahkossa. Mutta minä olen pitänyt päiväkirjaa ja kirjannut
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 16/26<br />
siihen kaikki epäilyttävät tapaukset ja niihin liittyneet henkilönimet. Pidän niitä<br />
vielä tallessa.<br />
- Eikö olisi viisainta lähettää ne kaiken varalta jollekin luotettavalle henkilölle<br />
säilytettäväksi. Siis jos teille sattuisi jotakin.<br />
- Ehkä lähetänkin. Mutta yhden lisävihjeen haluaisin kertoa. Kuulin kerran<br />
sattumalta miten näitä eutanaatikkoja kutsutaan. Heitä sanotaan enkeleiksi. Ja<br />
näitä täkäläisiä on sanottu Valon enkeleiksi. Tajuatteko?<br />
- Siis tuomari Valolla on sormensa pelissä.<br />
- Niin - mutta on monella muullakin. Se on <strong>maa</strong>nlaajuista. Tämä on enkelten<br />
<strong>maa</strong>. Siitä kuiskutellaan mutta kukaan ei uskalla puhua ääneen. Minäkin<br />
pelkään. Älkää mainitko minua missään.<br />
Matkalla kotiin Mirja sai merkillisen tekstiviestin: ”Anneli Valo sirtty Esp Jrviin nim Anne<br />
Vellonen”. Lähettäjän numero oli salainen.<br />
6.<br />
Jukka Hartikainen oli tavattoman kiusaantunut. Hän oli huolestuneena seurannut<br />
vaimonsa rynnäköintiä ja kirjelmien laadintaa. Tuntui kuin toisen koko persoona olisi<br />
liikkunut aivan jossakin muualla kuin kotiasioissa ja että mikään muu ei ollut tärkeää<br />
kuin oikeuden saaminen tässä mielettömässä jutussa, joka mutkistui kaiken aikaa.<br />
Jukan mielestä siitä oli tullut Mirjalle jo lähes vaarallinen pakkomielle, jonka<br />
vaikutukset tuntuivat negatiivisina kaikessa muussa elämisessä. Ja nyt Jukka joutuikin<br />
mukaan tekemään jalkatyötä, aivan vastentahtoisesti.<br />
Mirja oli puhki väsynyt. Hän oli vielä soittanut keskussairaalaan tutulle hoitajalle ja<br />
saanut tältä vahvistuksen, että Anneli Valo ei enää ollut sairaalan kirjoissa.<br />
Salaperäinen tekstiviesti saattoi siis kertoa totuuden. Mutta siihen loppui Mirjan puhti.<br />
Oli Jukan vuoro lähteä asialle tehtävänään ottaa selvää Annelista ja yrittää saada<br />
hä<strong>net</strong> ulos sairaalasta vaikka vilppiä käyttäen. Mirja alkoi olla varma siitä, että Annelin<br />
tietoon oli tullut asioita, joiden vuoksi hä<strong>net</strong> yritettiin eristää ja tehdä vaarattomaksi.<br />
Ehkäpä hänkin oli ollut ’Valon Enkeli’?<br />
Jukka oli Espooseen ajaessaan pohtinut Jorvin psykiatrisen osaston mahdollisia<br />
tapoja ja aikatauluja. Hän sovitti yhteydenottonsa illansuuhun. Vastaava hoitaja<br />
vastasi:<br />
- Jorvin osasto kuusi, Maija Kuusela.<br />
- Varatuomari Matti Valo Kouvolasta päivää. Tulisin aivan lyhyesti tapaa<strong>maa</strong>n<br />
vaimoani, jos teille sopii.<br />
- Kyllä se käy. Hän on rauhallinen tällä hetkellä, hyvin väsynyt kylläkin.<br />
- Kiitos, olen tässä lähellä ja tulen kymmenessä minuutissa.<br />
- Selvä, tervetuloa.<br />
Ulko-oven mikrofoniin Jukka ilmoittautui taas Matti Valona. Ovi avautui ja hissi vei<br />
hä<strong>net</strong> neljänteen kerrokseen. Vastassa oli samainen Maija Kuusela, joka kättelyn
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 17/26<br />
jälkeen kysyi henkilötodistusta. Jukka sanoi unohtaneensa lompakkonsa autoon mutta<br />
löysi hetken kaivelun jälkeen taskustaan Valon käyntikortin, joka näytti riittävän.<br />
Hoitaja vei Jukan Annelin huoneeseen. Tämä makasi kasvot seinään päin eikä<br />
reagoinut mitenkään oven avautumiseen ja taas sulkeutumiseen kun hoitaja jätti<br />
heidät kahden.<br />
- Anneli, minä olen Jukka Hartikainen ja tuon Mirjalta terveisiä.<br />
Väsynyt nainen käännähti hitaasti toiselle kyljelleen ja katsoi Jukkaa, joka yritti peittää<br />
kauhistuneisuutensa. Anneli oli suunnattoman laiha, kasvot uurteiset, silmät syvällä<br />
sinertävän ihon peittämissä kuopissa, suuret pussit silmien alla.<br />
- Jaksatko sinä lähteä ulos jos minä autan?<br />
- Täältä minä lähden ihan minne vain.<br />
Sanat tulivat hitaasti ja katkonaisesti.<br />
- Valmistaudu lähtemään pikaisesti. Minä olen leikisti sinun miehesi Matti. Pue<br />
jokin päällystakki päällesi.<br />
Jukka käveli hoitajien huoneeseen.<br />
- Keskustelin vaimoni kanssa ja hän on valmis lähtöön.<br />
- Mikäs käänne tämä on? Mihin te muka lähtisitte?<br />
- Takaisin Kouvolaan. Siellä on löytynyt paikka palvelutalosta. Tässä on tohtori<br />
Fredrikssonin allekirjoittama siirtomääräys. Halusin vain vaimoni suostumuksen<br />
ennen kuin kerroin asiasta teille.<br />
- Minun täytyy varmistaa ylilääkäriltä. Odottakaa hetki.<br />
Jukka toivoi ettei hermostunut hikoilu näkyisi ja kääntyi katsele<strong>maa</strong>n ikkunasta ulos<br />
kuin varmana asiastaan. Ensimmäinen mieleeniskevä ajatus oli tämän iltainen pokeri.<br />
Jos hän nyt jäisi kiikkiin ja vaikka putkaan, niin kaverit ihmettelisivät. Joku voisi soittaa<br />
kotiin ja puhua sivu suunsa. Mirja tiesi keskiviikkoiset keilailut mutta ei tiennyt, että<br />
urheiluväline keveni joka toinen keskiviikko. Hankalinta oli vaatteiden kanssa.<br />
Keilahallissa ei saanut tupakoida mutta pokerissa pössyttely kuului asiaan. Jukan<br />
ratkaisu oli pukeutua ”pokerihaalareihin” pelin alkaessa ja vaihtaa siviilit päälle pois<br />
lähtiessä. Toistaiseksi se oli toiminut.<br />
Eihän tuollaista pyylevää, kaljuuntuvaa ja arvokkaasti har<strong>maa</strong>ntunutta vanhaa<br />
herrasmiestä voisi kukaan epäillä, oli Mirja saatellessaan sanonut. Mirja oli tehnyt<br />
väärennöksen huolellisesti jäljittellen fontteja myöten aikoinaan Matildalle an<strong>net</strong>tua<br />
siirtomääräystä. Fredrikssonin suttuisen allekirjoituksen jäljittely oli ollut helpoin osa<br />
tehtävää. Hoitaja palasi hetken kuluttua.<br />
- Ylilääkäri ihmetteli tätä kään<strong>net</strong>tä mutta sanoi, että jos teillä on siirtomääräys,<br />
niin toimitaan sen mukaan. Hän pyysi, että odottaisitte hetken niin hän tulee itse<br />
paikalle.<br />
- Eipä se tilan<strong>net</strong>ta muuttaisi. Minä mielelläni kiirehdin koska taksi odottelee<br />
tuolla pihalla. Tai tehdäänkö niin, että autan tässä ensin Annelin alas autoon ja<br />
tulen sitten keskustele<strong>maa</strong>n ylilääkärin kanssa.<br />
Hoitaja suostui vähän vastahakoisen oloisesti. Jukka antoi paperin hänelle, hyvästeli<br />
kädestä, haki Annelin, saattoi hä<strong>net</strong> autoonsa, istahti rattiin ja suuntasi saman tien<br />
kohti Porvoota.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 18/26<br />
7.<br />
Wilma odotti eteisessä purulelu valmiina suussa ja hännäntöpö tiuhaan vipottaen. Olisi<br />
pitänyt leikkiä mutta Mirja ei jaksanut, nuuttasi vain hajamielisenä koiran niskanahkaa<br />
ja nyki partakarvoista. Siitä snautseri piti. Se heitteli puruluutaan ja yritti vielä saada<br />
Mirjan mukaansa mutta kun ei onnistunut niin kävi rauhallisesti makuulle olohuoneen<br />
matolle.<br />
Jukka soitti Porvoon turvakeskuksesta, jonne hän oli vienyt Annelin, sanoi<br />
ennättävänsä kahdeksaksi keilaa<strong>maa</strong>n ja arvioi pääsevänsä kotiin vasta kymmenen<br />
jälkeen. Mirja antoi koiralle iltapalan, keitti teeveden, pani hautu<strong>maa</strong>n ja vilkaisi TVohjelmia:<br />
uusintoja, filmejä, yhtä tähteä, kahta, ei yhtään. Siis ei katsottavaa. No<br />
toisaalta oli aikaa mietiskellä.<br />
Aivan varmasti tulisi huomenna poliisi kyselemään Annelista. Jukan kanssa oli sovittu,<br />
että uhataan julkisuudella, jos liian tiukasti kuulustellaan. Annelin olinpaikkaa ei<br />
paljastettaisi, ennen kuin hänen sairaalaan toimittamisensa laillisuus selvitettäisiin.<br />
Mirja lähti koiralenkille nor<strong>maa</strong>liin aikaan yhdeksän tienoilla. Oli kaunis toukokuun ilta.<br />
Laulurastas kirkui männyssä kuin viimeistä päivää, vaikka juhannukseen oli vielä<br />
runsas kuukausi. Mirja kulki heidän tavallista koirareittiään ja poimiskeli tapansa<br />
mukaan pulloja kakkapussiinsa ja lasinsiruja toiseen. Tietyllä puistoalueella heillä oli<br />
tapana päästää koira irti. Narttu kun oli, Wilma pysyi lähettyvillä mutta saipahan<br />
kuitenkin liikuntaa monin verroin narussa kulkemiseen verrattuna ja sai valita minkä<br />
pensaan juurelle teki tarpeensa.<br />
Wilma tutkiskeli tarkkaan keltaisen lehdistön sarjakuvia ja tirautti muuta<strong>maa</strong>n paikkaan<br />
omat kommenttinsa. Kävelytien oikealla kohosi nurmen peittämä rinne, jonka harjan<br />
reunalla oli vuoristomäntypuskia lehtikuusien ja lehmusten välissä. Nuoriso tapasi<br />
pitää piknikkejä rinteen harjalla puskien takana ja sinnehän ei kannattanut Wil<strong>maa</strong><br />
päästää yksikseen hampurilaisjämien ja paskakasojen pariin. Saattoipa olla tuhoisia<br />
lasinsirujakin näkymättömiin poljettuina. Mirja seurasi valppaana koiran liikkeitä.<br />
Äkkiä Wilma yskähti ja vainusi pää koholla jonnekin rinteen yläosan suuntaan.<br />
Wilmalla oli taipumus etsiä ihmisen jätöksiä ja sitten kieriä niissä. Sen vuoksi<br />
Hartikaiset olivat aina varuillaan ja valmiina syöksymään riittävän lähelle kieltämään.<br />
Joskus koiralle riitti pyöriskelyyn vähäinen hajujälki ruohikossa, jopa haiseva sieni,<br />
mutta nyt oli varmasti kyseessä erityisen kiinnostava haju, jota Wilma yritti<br />
paikallistaa. Wilma säntäsi juoksuun rin<strong>net</strong>tä ylös. Mirja huusi pysähtymiskomennon,<br />
mutta koira jatkoi pensaikkoon rinteen harjalla. Sitten kuului ulvahdus ja tuli hiljaisuus.<br />
Mirja juoksi hädissään rin<strong>net</strong>tä ylös lehtikuusien tasalle ja kurotti aukaise<strong>maa</strong>n<br />
pensaita tieltään. Samassa hän tunsi päänsä iskeytyvän johonkin kovaan, silmissä<br />
pimeni ja hetkeen hän näki vain tähtisadetta ja tajusi hämärästi että jotakin painavaa<br />
iskeytyi hänen selkäänsä. Hän reagoi vaistonvaraisesti ja heittäytyi rinteeseen.<br />
Hänellä oli massaa sen verran että hyökkääjäkin tempautui mukaan. Molemmat<br />
kierivät alas kävelytielle ja Mirja ennätti selvitä hiukan. Selkään koski ja hän jäi kyyryyn<br />
polvilleen.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 19/26<br />
Päällekävijä olikin nainen, pitkä ja laihan jäntevä kuin teräsjousi. Mirja tajusi, ettei<br />
hänellä olisi mitään mahdollisuuksia enempää karata kuin taistella vastaankaan.<br />
Naisen nenä vuoti verta, vasemmassa kädessä hänellä oli injektioruisku, jonka hän<br />
ilmeisesti oli jo rinteessä yrittänyt iskeä Mirjaan mutta epäonnistunut. Nainen epäröi,<br />
Mirja oli kyyryssä eikä hetkeen saanut ääntä suustaan mutta sitten hän kuuli<br />
lähestyvän mopon äänen ja kirkaisi kaikin voimin. Nainen hyökkäsi. Mirja yritti syöksyä<br />
syrjään keskelle tietä mutta kaatui vatsalleen ja nainen istui selän päälle. Mirjalta oli<br />
henki salpautunut ja hän makasi hiljaa odottaen pistosta. Sitä ei tullutkaan. Mopo<br />
pysähtyi.<br />
- Vitun vanha lehmä, virnuili poika, - kato nyt millaista mallia isot ämmät näyttää<br />
nuorisolle. Kehtaa olla kaatokännissä julkisella kävelytiellä!<br />
- Mennään pois, sanoi tyttö, - ei kannata tehdä ilmoitusta.<br />
- Ja vitut me nyt tehdään, kerrankin oikea tilaisuus, sitten mennään, poika sanoi<br />
ja paineli kännykkäänsä hätäkeskuksen numeron.<br />
- Ei älkää menkö, auttakaa, minun kimppuuni käytiin, en minä ole humalassa,<br />
Mirja sopersi ja yritti nousta ylös. Poika näytti pettyneeltä, mutisi väärästä<br />
hälytyksestä ja sulki puhelimen.<br />
Ja sitten tämä monkeylla paikalle tullut nuoripari iloisesti kilisevät reput selässään<br />
auttoi Mirjan nouse<strong>maa</strong>n.<br />
- Ei me nähty kyllä ketään, sanoi tyttö, - minkä näköinen ukkeli se oli?<br />
- Se oli melkein kaksimetrinen akkeli, sanoi Mirja.<br />
Nuorten kasvoille levisi epäuskon himmennys.<br />
- No niin, me mennään nyt, kait sä selviät kotiis siitä?<br />
- Kiitos vain mutta saattaisitteko minua tuonne bussipysäkille asti niin pääsen<br />
valaistulle kadulle. Niin ja se ennätti tehdä jotakin koiralle! Odottakaa vähän.<br />
Nuorten tuijottaessa Mirja kiipesi huohottaen rinteeseen. Wilma makasi tajuttomana<br />
pensaikossa karmealle haisevan lihaisen luun vieressä. Mirja veti koiran jaloista<br />
rinteeseen ja vieritti varovaisesti alas. Hellän taputtelun jälkeen koira virkosi sen<br />
verran, että se oli helpompi nostaa. Poika auttoi nosta<strong>maa</strong>n Wilman eteensä mopon<br />
kyytiin ja saattoi sitten koiran emäntineen perille kotiovelle saakka. Tyttö haki mukaan<br />
tielle jääneet ”lasikassit”.<br />
Vasta kun mopon pörinä oli lakannut kuulumasta, Mirja tajusi ettei ollut kysynyt<br />
auttajiensa nimiä. Hän kantoi Wilman tämän lempisohvalle ja yritti herätellä sikeästi<br />
nukkuvaa koiraa mutta tuloksetta. Hän haki tutun eläinsairaalan numeron, joutui<br />
jonotukseen, kyllästyi odotta<strong>maa</strong>n ja katkaisi puhelun. Mirjan oma sydän hakkasi<br />
edelleen. Hän haki kaapista brandypullon, kaatoi lasiin ja siemaili nopeasti lasin<br />
tyhjäksi. Poskiin levisi lämpö ja sydän selvästi rauhoittui. Hän käpertyi koiran vierelle,<br />
nojasi sohvan päätyyn, siirsi tyynyn niskan alle ja nukahti. Jukka tuli puoliltaöin, herätti<br />
syvään kuorsaavan vaimonsa, kuuli tilanteesta ja ryhtyi saman tien etsimään<br />
päivystävää eläinlääkäriä. Sellaista ei riittävän läheltä löytynyt, vaan piti odottaa<br />
aamuun.<br />
Kumpikaan ei tullut ajatelleeksi ilmoitusta poliisille. Hämmästys olikin melkoinen, kun<br />
heti aamusta poliisiasemalta soitettiin ja pyydettiin Mirjaa välittömästi ”keskusteluun”.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 20/26<br />
Oliko hyökkääjä tehnyt ilmoituksen? Oliko Mirja tullut vahingoittaneeksi tätä?<br />
Päällekarkaajaa vastaanhan ei saa puolustautua. Vai koskiko asia Annelia? Jukka ajoi<br />
Mirjan kamarille ja jatkoi päivystävälle eläinlääkärille Wilman kanssa.<br />
- Huomenta rouva Hartikainen, katsoisitteko ensin näitä valokuvia!<br />
Poliisipäällikkö Setälä seurasi tarkkaavaisena vastapäätä istuvan pelästyneen naisen<br />
kasvoja, kun tämä selasi valokuvia. Mirjan hämmästys ja kauhistus vaikuttivat aidoilta.<br />
Sivukuvissa Matti Valon kasvoilla oli ilme, jonka saattoi tulkita paheksunnaksi siitä,<br />
että joku hänelle tuttu henkilö kehtasi olla näin brutaali häntä kohtaan, häntä joka aina<br />
hoiti ihmissuhteensa eutanasioita myöten hienotunteisesti ja turhaa huomiota<br />
herättämättä. Sen sijaan takaa otetussa kuvassa näkyi veren tahraama tukka.<br />
Vieras oli tullut toimistoon keskiviikkona illalla yhdeksän maissa päätellen siitä, että<br />
juuri silloin joku oli heittänyt rapaa ulko-oven valvontakameran linssiin niin että muuta<br />
ei sitten näkyviin saatukaan. Isku oli osunut takaraivoon ja se oli tappanut kerralla.<br />
Valo oli kierähtänyt pöytänsä viereen. Kaikesta päättäen hän oli ollut tarjoamassa<br />
vieraalleen jotakin kaapistaan, ehkä drinkkiä, kun tämä oli takaapäin iskenyt häntä<br />
raskaalla lampunjalalla. Nimeno<strong>maa</strong>n sillä jalalla, johon Mirja Hartikainen oli jättänyt<br />
sormenjälkensä.<br />
Sirkku Palonen oli aamulla löytänyt ruumiin ja tehnyt heti ilmoituksen. Setälä oli<br />
ottanut jutun itselleen ja muistanut Mirjan käynnin. Kuulusteluissa kukaan muu ei ollut<br />
heti muistanut Mirjan käynnin yksityiskohtia, ei muuta kuin hirttouhkauksen. Setälän<br />
kuulustelussa Mirja sen sijaan muisti vierailunsa kaikki vuorosanat, jotka Sirkkukin<br />
sittemmin vahvisti. Nyt joutui Setälä myöntämään todennäköiseksi, että Mirja oli<br />
sormeillut lampunjalkaa juuri silloin eikä välttämättä myöhemmin. Miksi hän olisikaan<br />
jättänyt juuri lampunjalkaan sormenjälkensä ja pyyhkinyt ne pois kaikista muista<br />
paikoista, joita sinä iltana oli kopeloitu. Avoimen kassakaapin ja viinikaapin<br />
kädensijoista ei löydetty edes Matti Valon sormenjälkiä. Joku oli siis tiennyt mitä<br />
pyyhkiä ja mitä jättää. Mutta amatöörimäisen alkeelliselta se tuntui.<br />
Juuri keskiviikkona Jukka oli ollut palaamassa Espoosta Porvoon kautta. Mirja oli<br />
ulkoillut koiran kanssa. Päällekarkaus oli tapahtunut puolen kymmenen tienoilla tai<br />
vähän jälkeen, koska yövartija ei kierroksellaan kymmenen aikaan ollut nähnyt valoja<br />
toimistossa. Kiirettä olisi Mirjalla pitänyt. Poliisi oli luvannut jäljittää moponuoret mutta<br />
miten? Ainoan täydellisen alibin saattoi antaa Mirjan kimppuun käynyt nainen, joka oli<br />
varmasti seurannut Mirjaa kotoa asti ja tarkkaillut tämän asuntoa sitä ennen. Jostakin<br />
syystä Setälä ei lainkaan naureskellut Mirjalle, niin epäuskottavalta kuin tämän tarina<br />
kaksimetrisestä amatsonista kuulostikin.<br />
Eihän Setäläkään Mirjaa murhaajana pitänyt. Jos kyseessä olisi ollut pikaistuksissa<br />
tehty tappo, niin hän olisi suhtautunut asiaan toisin. Mutta tässä oli<br />
suunnitelmallisuutta ja lavastuksen tuntua, joka ei sopinut spontaaniin kuvioon. Heti<br />
tapauksen jälkeen heillä oli Vaikkulan ja Fredrikssonin kanssa ollut kriisikokous, jossa<br />
Setälä oli tutkiskellut kumppaniensa mahdollista osuutta asiaan. Setälä tiesi näiden<br />
taustoista mutta nämä eivät tienneet hänestä – ellei sitten jompikumpi heistä<br />
tyhjentänyt Valon kassakaappia, sitä jossa Setälä arveli tämän säilyttäneen<br />
todistusaineistoaan. Jos paperit olivat väärissä käsissä, niin hänen osuutensa<br />
takavuosien lahjusskandaaliin voitaisiin ottaa uudelleen tutkittavaksi. Tai sitten kiristäjä
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 21/26<br />
voisi yrittää hyötyä niistä. Viimeksi hän oli selvinnyt Valon järjestelyjen avulla, mutta<br />
nyt hän oli omillaan.<br />
Fredriksson oli ollut kauhuissaan. Hän pelkäsi, että Valon surman takana oli<br />
kilpailevan yrityksen, ehkä Venäjän mafian palkkaama ammattitappaja ja että koko<br />
heidän renkaansa oli vaarassa. Hän ehdotti myös Annelin kostoa: Anneli olisi<br />
palkannut jonkun töihin heti karattuaan Jorvista. Anneli saattoi myös tietää tai luulla<br />
jotakin miehensä yhteistyökumppaneista mutta mitään todisteita hänellä ei ollut, siitä<br />
Setälä oli varma. Setälä mietti myös Leenan osuutta mutta päätteli sitten Mirjan<br />
tarinan perusteella, että Leena oli ollut muissa tehtävissä eli juuri Mirjan ahdistelussa.<br />
Sitä paitsi murhan väline oli epätyypillinen ammattilaiselle, ellei tämä nimeno<strong>maa</strong>n<br />
halunnut johtaa tutkijoita harhaan. Näinkin saattoi olla, varsinkin kun Valon<br />
kassakaappi oli tyhjä – oliko sillä tekemistä murhan kanssa, sisälsikö se motiivin?<br />
Anneli taas – tuskin hän oli riittävästi tolpillaan kyetäkseen näin nopeaan toimintaan.<br />
Mutta jotenkin nämä tapahtumat saattoivat liittyä toisiinsa. Oliko lampunjalan<br />
käyttäminen suunniteltua vai pelkkä sattuma?<br />
Sitten Mirja Hartikainen muisti tärkeän asian: mopopoika oli soittanut hätäkeskukseen.<br />
Sieltä löytyikin aikamäärään sopiva yhteydenotto ja soittajan numero. Nuoret<br />
vahvistivat Mirjan kertomuksen omasta osuudestaan ja Mirja päästettiin välittömästi<br />
kotiin.<br />
8.<br />
Koira ei toipunut. Eläinlääkäri lopulta antoi vapauttavan piikin. Wilman saama<br />
nukutusaine olisi ilmeisesti riittänyt hevoselle. Mirjankin laita oli huolestuttava. Hän oli<br />
tapauksen jälkeen hermostunut ja säikky, ei saanut unta eikä uskaltanut yksin ulos.<br />
Ainoan kunnon yön hän oli, omasta pyynnöstään, viettänyt putkassa, jossa tunsi<br />
olevansa turvassa. Oliko hyökkäys ollut suunniteltu? Siltä se vaikutti. Se ei ollut<br />
satunnainen päällekarkaus, narkkarin tekemä ryöstöyritys tai mielenhäiriö. Mirja kelasi<br />
muistikuvia ja päätteli, että nainen oli tiennyt odottaa häntä, oli jopa tiennyt että<br />
keskiviikkoisin hän liikkui yksin. Nainen oli ehkä selvillä snautserin tai ainakin Wilman<br />
luonteesta – siitä että se pitää kovaa ääntä mutta ei käy päälle. Se vahtii mutta ei<br />
suojele. Hän ei voinut päätellä muuta kuin että hyökkäyksellä oli yhteys hänen<br />
vierailuunsa Valon toimistossa. Hänestä olisi ehkä tehty Annelille seuraa? Vai olisiko<br />
hä<strong>net</strong> löydetty sydänkohtauksen saaneena kävelykadulta ja Wilma olisi kadonnut.<br />
Anneli Valo toipui hitaasti turvakodissa. Vieroitus lääkkeistä, joista ei edes tiedetty,<br />
kävi voimille. Oli vielä liian aikaista kuulustella häntä ja turvallisuussyistä saattoi olla<br />
parempikin, kun häneen ei vielä otettu yhteyttä. Jukka oli jättänyt Annelille Mirjan<br />
kirjeen, jossa pyydettiin Annelia jaksaessaan kirjoitta<strong>maa</strong>n ylös muistamiaan asioita<br />
miehensä liiketoiminnasta ja omasta kohtelustaan. Anneli oli varmasti lukenut lehdistä<br />
miehensä Matin surmasta mutta tiesi, ettei se vielä taannut hänen<br />
koskemattomuuttaan. Ei ennen kuin hän saisi tilaisuuden kertoa tiedoistaan poliisille.<br />
Niin, kenelle poliisille? No ei ainakaan Setälälle!
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 22/26<br />
Mirja oli nuukahtanut sohvalle keskellä päivää. Stereoissa soi ”Art Pepper meets The<br />
Rhytm Section”. Jukka kuunteli hajamielisenä alttosaksofonin koukeroisia kuvioita<br />
samalla kun yritti koota yhteen Mirjan tutkimustuloksia ja omia päätelmiään. Olisiko<br />
tosiaan niin, että Valo oli ollut laajan, vanhuksilla ja mielenvikaisilla testamentteja<br />
teettäneen koplan paikallispomo ja että niin Vaikkula, Fredriksson kuin Setäläkin olivat<br />
hänen avustajiaan. Koplan toiminta oli niin härskiä, että sillä täytyi olla vahva tuki<br />
ehkäpä oikeuslaitoksen huippua ja poliittista johtoa myöten. Siihen viittasi myös eilen<br />
tullut eduskunnan oikeusasiamiehen vastaus, jonka mukaan kyseinen asia ei kuulunut<br />
hänen toimivaltansa alueelle ja sekä poliisi että käräjäoikeus olivat toimineet<br />
harkintavaltansa puitteissa. Siis olleet toimimatta. Ja lakimiehen eli Valon toimintaan<br />
hän ei puuttunut, koska se kuuluu oikeuskanslerille. Var<strong>maa</strong>n oikeuskanslerilta tulisi<br />
vastaava pyörittely, luultavasti että ”koska oikeusasiamies jo on antanut lausunnon<br />
…”. Kannattiko edes yrittää? Jokainen tutkimuspyyntö merkitsee ahdistavaa<br />
ponnistusta tekijälleen (ja tämän puolisolle!) ja sitten kuukausien piinallista odotusta.<br />
Oliko koko systeemi laho? Silloin ei millään muulla olisi merkitystä kuin julkisuudella.<br />
Vain kiusalliseksi koettu julkisuus voisi pysäyttää enkelien toiminnan – vaiko vain<br />
siirtää sen toisiin käsiin, virolaisiin?, venäläisiin? Miten suuri kansantaloudellinen<br />
merkitys oli sillä, että vanhuksien ja muiden ”tuottamattomien ihmisten” varat seisoivat<br />
käyttämättöminä? Oliko Jukka nyt Mirjan kanssa viemässä asiaa ojasta allikkoon<br />
ymmärtämättä että nämä kansantalouden parasta ajattelevat filantroopit lyhensivät<br />
kanssaihmistensä kärsimyksiä ja samalla siirsivät heidän seisottamansa miljardiluokan<br />
varat elinkeinoelämän käyttöön, suomalaisen elinkeinoelämän. Se taas tarvitsi kaiken<br />
liikenevän voidakseen maksaa lainakorkonsa ja vuokransa amerikkalaisille<br />
kiinteistöjen omistajille. Huvittavaa kyllä Kouvolan kaupungin poliisilaitoskin toimi<br />
japanilaisomisteisen jenkkiyhtymän omistaman skotlantilaisen pankin omistaman<br />
ruotsalaisyhtiön omistamissa tiloissa. Oliko Suomen valtion julkisuudelta salattu<br />
velkakierre taustana tälle pimeälle toiminnalle ”<strong>maa</strong>ilman vähiten korruptoituneessa<br />
<strong>maa</strong>ssa”? Jukka hekumoi hetken globaaleilla kuvioilla mutta palautti sitten<br />
mielikuvituksensa <strong>maa</strong>n pinnalle. Ei kai pahuus voi olla noin hyvin verkottunutta! Kyllä<br />
tähän kaikkeen sotkuun piti löytyä yksinkertainen selitys, turha sovitella joka paikkaan<br />
salaliittoteorioita. Mielikuvitus pani liian helposti yhdistelemään toisistaan<br />
riippumattomia tapahtumia.<br />
Entä Valon murha, miten se sopi kuvioon? Ainakin se toimi ikään kuin äkillinen<br />
tulvavesi, joka sekoitti jäljet. Niinkö oli tarkoituskin? Vai oliko se osa ”arkista”<br />
mustasukkaisuusdraa<strong>maa</strong>, siis aivan erillinen episodi? Ehkäpä todennäköisemmin<br />
niin. Siis tapaus, josta Anneli tietäisi jotakin mutta joku muu myös! Jukka muisti<br />
salaperäisen tekstiviestin; joku piileskeli vielä taustalla, joku joka tiesi! Hän herätti<br />
Mirjan.<br />
- Meidän pitää hei ottaa selvää siitä tekstiviestistä!<br />
- Joo, minä kanssa aattelin sitä. Laskepa ketkä kaikki tiesivät siitä lampunjalasta!<br />
- No sinä, Valo, Fredriksson, Vaikkula ja Setälä.<br />
- Yksi vielä!<br />
- No se… se sihteeri vai?<br />
- Tietysti. Se sievä bru<strong>net</strong>ti on jollakin tapaa mukana. Sen on ollut melkein pakko<br />
tietää kaikki Valon asiat. Lähdetäänpä tapaa<strong>maa</strong>n.<br />
- Jaksatko sinä, eikös olisi parempi levätä pari päivää.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 23/26<br />
- Paremmin sitä lepää kun ei oo selvittämättömiä asioita päässä pyörimässä.<br />
Mirja soitti Valon toimistoon. Lehtitiedon mukaan Vaikkula hoiteli Valon kesken<br />
jääneitä asioita. Sihteeri vastasi.<br />
- Valon asianajotoimisto hyvää päivää, puhelimessa Sirkku Palonen.<br />
- Mirja Hartikainen hei. Muistatko kun kävin toimistolla joku viikko sitten?<br />
- Ei hyvä rouva sellainen hevin unohdu! Tavallaan minä kyllä nautin siitä<br />
esityksestä, vaikka se jatko ei niin miellyttävää ollutkaan.<br />
- Minäkin olen pahoillani tuomari Valon kuolemasta. Ei hän sellaista kohtaloa<br />
ansainnut. Vaan pahemman, Mirja lisäsi itsekseen.<br />
- Teidäthän vapautettiin epäilyistä? Mitä te vielä haluatte?<br />
- Minä haluan nyt selvittää kuka sen teki.<br />
- Sehän on poliisin asia.<br />
- Kyllä se liippasee minuakin. Minulla jäi Valon kanssa yksi juttu kesken. Olisin<br />
iloinen jos voisit auttaa. Tulisin vaikka heti käymään.<br />
- Katsotaan. Sanokaa nyt ensin mitä haluatte.<br />
- Joku varmisti että Valo on myöhään töissä tai joku ehkä jopa sopi treffit illaksi<br />
toimistolle. Löytyisikö sen päivän puheluista tietoja. Ja sano minua vain<br />
Mirjaksi, sinuttelenhan minäkin sinua.<br />
- Poliisi kopioi jo tiedot puheluista. Kysy sieltä!<br />
- Minullapa on eräs ajatus, jonka haluaisin tarkistaa. Voin tietysti kertoa sen<br />
poliisille, niin että pääset uudelleen kuulusteltavaksi.<br />
- No tule nyt sitten mutta vain vähäksi aikaa, minulla on paljon töitä.<br />
Mirja ja Jukka ajoivat Valon toimistolle. Vaikkula ei onneksi ollut paikalla. Mirja kävi<br />
suoraan asiaan.<br />
- Sinäkö lähetit minulle viestin Annelista?<br />
- Miten niin, milloin minä sellaisen olisin lähettänyt?<br />
- Viime keskiviikkona, päivää ennen kuin Matti Valo surmattiin.<br />
- Mitenkä nyt minä olisin soittanut ja miksi?<br />
- Monikaan ei tiennyt Annelin siirrosta Jorviin, mutta joku halusi että autamme<br />
häntä tai sitten että haemme häneltä tietoja. Sinähän tiesit, etkö tiennytkin?<br />
- Ehkä tiesinkin, mitä sitten?<br />
- Millä kännykällä sinä sen teit?<br />
- En minä ole sanonut soittaneeni.<br />
- Lähetit tekstiviestin, älä kiemurtele vai haluatko että poliisi panee sinut lujille!<br />
- Mitä poliisi siitä?<br />
- Sinä olet keskeisellä paikalla murhajutun todistajana. Poliisi ei vielä ole tajunnut<br />
kuinka keskeisellä, mutta kunhan kerron …<br />
- Hyvä on, minä sen lähetin.<br />
- Millä laitteella.<br />
- No tällä kännykällä.<br />
- Onko se sinun kännykkäsi, onko sinulla salainen numero?<br />
- Ei kun se on Matin kakkoskännykkä.<br />
- Tutkiko poliisi sen?<br />
- Ei ne huomanneet, kun se oli patterin alla latauksessa.<br />
- Mikset antanut poliisille?<br />
- No kun se on salainen. Minä ajattelin, että siinä voi olla toimistoa vahingoittavia<br />
tietoja.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 24/26<br />
- Ja oliko siinä?<br />
- Ei kai, mutta minä otin ylös ne numerot kun sanoit.<br />
Mirja katseli Sirkan keräämää luetteloa.<br />
- Tässä on tasan kaksi epäilyttävää puhelua suunnilleen samoihin aikoihin.<br />
Toinen ei näy, koska numero on salainen. Toinen ei näy koska se on poistettu.<br />
Sirkku, minkä numeron sinä poistit?<br />
Sirkku purskahti itkuun.<br />
Mirja mietti hetken.<br />
- Me teemme nyt näin. Poliisi hoitakoon murhatutkimukset, me emme puutu<br />
niihin. Jos haluat auttaa poliisia, niin toimitat kännykän heille. Se jää nyt sinun<br />
tunnollesi, että kerrotko heille kaiken niistä puheluista vai et. Varmuuden vuoksi<br />
kehota äitiäsi kätkemään paperit toistaiseksi, sillä kuten tiedät, poliisiinkaan et<br />
voi luottaa näissä asioissa.<br />
Hartikaiset poistuivat. Jukka pyöritteli päätään ja ihmetteli.<br />
- Mitä tässä nyt oikein tapahtui?<br />
- Tämä juttu selvisi, ihan täpärästi. Onneksi laskin oikein, että Sirkun pokka<br />
lopulta pettää. Minä tiedän nyt murhaajan. Kuvio on valmis.<br />
- Minä olen nyt kyllä ihan pihalla. Ja miksi sinä et kerro ajatustasi poliisille?<br />
Sinähän syyllistyt itsekin rikokseen.<br />
- Ajattelepa kokonaisuutta. Valon surma oli vain yksi osa siitä, ehkä ainoa tilanne<br />
jossa tapahtui nimeno<strong>maa</strong>n oikeus eli yhden pääsyyllisen rankaiseminen. Mutta<br />
tässä tapauksessa ensinnäkään minulla ei ole todisteita, varsinkin kun Sirkku jo<br />
yhden sellaisen hävitti. Siksi toiseksi, juttu ei ole vielä ohi. Jos murhaaja<br />
pidätetään nyt, voi hänen keräämänsä aineisto joutua vääriin käsiin.<br />
- Siis Setälälle?<br />
- Nimeno<strong>maa</strong>n. Koko vyyhdin selvittäminen vaatii vielä paljon aikaa ja papereita<br />
ja haastatteluita. Minä en nyt jaksa heti jatkaa.<br />
- Mutta kuka se oli, oletko ihan varma!<br />
- Melko varma. Se tuntematon soittaja tietysti epäilyttää, mutta ajattelehan kuka<br />
on kaiken aikaa ollut taustalla, tietänyt asioista, antanut minulle tietoja – ja kuka<br />
on Sirkku Palosen äiti!<br />
- Mistä hitosta minä voisin sen päätellä?<br />
- No, tietysti ylihoitaja Kaarina Penttilä. Minä pidin häntä alun perinkin jotenkin<br />
epäilyttävänä ja sukututkimuksen varjolla sain selville, että hänellä on Sirkun<br />
ikäinen tytär. Ilmeisesti Valo ei tiennyt Sirkun perhetaustasta enempää kuin<br />
kukaan muukaan tähän mennessä. Penttilällä oli vanhaa kaunaa Valon kanssa.<br />
Joko heillä oli suhde – periaatteessa Valo saattoi jopa olla Sirkun isä, mutta sitä<br />
en vielä ole selvittänyt - tai sitten Penttilä oli yksi enkeleistä jossakin vaiheessa<br />
tai molempia. Ikänsä puolesta hän saattoi olla vaikka opiskelutoveri.<br />
Veikkaanpa, että Penttilä pyrki eroon yhteistyöstä ja halusi Valon kiikkiin<br />
jostakin. Vaikka hän sai tietoja tyttäreltään, niin hän tarvitsi jonkun ulkopuolisen<br />
kiinnostu<strong>maa</strong>n asioista ja ahdistele<strong>maa</strong>n Valoa. Ja minä olin se jota Penttilä<br />
tavallaan käytti hyväksi. Lopulta näytti siltä, että Valon porukka jyrää minut.<br />
Ilmeisesti se ruiskunainen oli pantu asialle ja Penttilä tiesi siitäkin Sirkun kautta.<br />
Sirkullahan oli ajoittain käytettävissään Valon toinen kännykkä. Hän päätti<br />
silloin toimia ja tarttui tilaisuuteen.
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 25/26<br />
- Mutta hän lavasti sinut murhaajaksi.<br />
- Ei välttämättä juuri minua. Minä luulen, että hän arvasi minun selviävän siitä<br />
kuten kävikin. Eihän minulla ollut kunnon motiivia oikeaan murhaan. Hän yritti<br />
saada epäilyjä tuon sisäpiirin niskoille, sen joka tiesi siitä lamppujutusta.<br />
- Mitä meinaat tehdä?<br />
- Ihan mitä jo teinkin. Minä jätin sen Sirkulle päätettäväksi. Joko hän paljastaa<br />
äitinsä tai sitten ei. Minä en halua sekaantua. Minä kysyn vielä Penttilältä sen<br />
ruiskunaisen nimen, ja veikkaanpa että hän sen tietää tai kuvauksestani<br />
päättelee. Kyllä hä<strong>net</strong> löydetään tai sitten Setälä hoitelee hä<strong>net</strong> pois kuvioista<br />
jollakin tapaa. Sitten voidaan sanoa, että paha sai palkkansa, joskin vain<br />
pieneltä osin kokonaisuutta<br />
- Tarkoitat koko <strong>maa</strong>il<strong>maa</strong>.<br />
- Suunnilleen. Matilda Jaron tapaus jäänee suutariksi ja pelkään, että vanhusten<br />
hyväksi käyttö Suomen oikeuslaitoksen suojaamana jatkuu. Me voimme vain<br />
seurata katseella ja puida nyrkkiä taskussa. Niin ja odotella tuoko Annelin<br />
haastattelu uutta, pidätetäänkö Penttilä ja onko hänellä mielenkiintoista<br />
aineistoa. Niin ja onko sillä Paunosella riittävästi paukkuja ja kanttia.<br />
- Tokko <strong>maa</strong>r.<br />
- Tokko niin. Ja se on joka tapauksessa sitten eri tarina.<br />
- Onhan se helpotus, että edes yksi tarina näyttää päättyneen. Ainakin voidaan<br />
unohtaa salaliitot ja mafiat, kun Valon murhan motiiviksi paljastuukin jokin<br />
henkilökohtainen vihan aihe, vai mitä?<br />
- Ehkäpä niin, sopii toivoa.<br />
- Mitä hittoa, äskenhän sinä olit varma siitä!<br />
- Kuulehan rakas Watson, se on vain todennäköinen teoria, joka näyttäisi<br />
selittävän tapauksen. Todellisuus voi olla mutkikkaampi.<br />
- Siis meinaat, että Valon murha sittenkin liittyy siihen testamenttibisnekseen?<br />
- Niin jos nyt oli sellaista bisnestä, jos oli vain yhteensattumia. Eihän meillä ole<br />
konkreettista tietoa kuin kahdesta tapauksesta ja näyttöä oikeastaan vain<br />
yhdestä.<br />
- Rupeatko sinä nyt peru<strong>maa</strong>n ja perääntymään?<br />
- En tiedä. Tuntuu vain, etten juuri nyt jaksa ajatella yhtään enempää. Pidetään<br />
nyt vähän taukoa ainakin Valon hautajaisiin asti.<br />
9.<br />
Matti Valon hautajaiset olivat karut. Seremoniat vietiin lyhimpien kaavojen mukaan.<br />
Setälä oli hakeutunut kappelin urkuparvelle aseteltujen viherkasvien taakse<br />
teatterikiikarin, kameran ja kauko-objektiivin kanssa. Hän ounasteli tietenkin<br />
havaitsevansa jotakin Valon murhaan liittyvää, kenties murhaajan vieraiden joukossa.<br />
Paikallisten kollegojen ja perhetuttujen ohella Vaikkula ja Fredriksson olivat<br />
luonnollisesti paikalla, samoin Hartikaiset. Harsoon verhoutunut nainen heidän<br />
seurassaan oli todennäköisesti Anneli. Setälä oli viisaasti pyytänyt Porvoon poliisilta<br />
virka-apua Annelin varovaiseksi kuulustelemiseksi. Hän siis tiesi Annelin olinpaikan<br />
mutta ei ainakaan toistaiseksi halunnut olla tietävinään. Paikalla oli myös Sirkku
Parkkinen: <strong>Enkelien</strong> <strong>maa</strong> 26/26<br />
Palonen seurassaan tuntematon vanhempi nainen. Setälältä meni tovi ennen kuin hän<br />
osasi yhdistää: nainen oli Valon ensimmäinen vaimo! Nyt tuntui kuin joitakin paloja<br />
olisi loksahdellut paikoilleen. Setälä hiipi parven taustalle ja urkujen aloittaessa otti<br />
puhelun kamarille. Naisen varjostus piti aloittaa heti menojen jälkeen. Setälä tunsi<br />
pulssinsa kiihtyvän. Oliko tässä arvoituksen ratkaisu?<br />
Valon tiedettiin halunneen polttohautausta ja sen hän myös tuli saa<strong>maa</strong>n. Setälästä<br />
tuntui kolkolta, kun kukitettu arkku urkujen pauhatessa vaipui lattian sisään kuin<br />
manalan pimeyteen. Sieltäkö se sielu sitten nousisi taivaan valoon vai oliko se<br />
ylipäätään enää tässä vaiheessa mukana? Jos ei, niin miksi nämä menot? Setälä ei<br />
sitä enempiä pohtinut vaan poistui rauhallisesti kappelista muiden vieraiden perässä.<br />
Hän tunnisti siviiliasuisen varjon, jonka oli tilannut kamarilta. Vieraat poistuivat<br />
autoilleen. Setälä oli aikeissa mennä juttele<strong>maa</strong>n Hartikaisten (ja Annelin) kanssa, kun<br />
tum<strong>maa</strong>n ulsteriin pukeutunut vanhempi herrasmies kosketti hänen olkapäätään.<br />
Setälä ei tuntenut miestä.<br />
- Anteeksi poliisipäällikkö, päivää vain, olisiko teillä hetki aikaa?<br />
- Päivää. Olitteko kappelissa, minä en huomannut teitä?<br />
- Tarkoitus olisi ollut mutta myöhästyin. Tulin Helsingistä saatta<strong>maa</strong>n kolleegaani<br />
Matti Valoa mutta en sitten kesken seremonian kehdannut tulla sisään.<br />
- Tunsitte hä<strong>net</strong> hyvin?<br />
- En itse asiassa henkilönä kovin hyvin. Mutta meillä oli yhteinen kiinnostuksen<br />
kohde ja vaihdoimme siitä tietoja ja kokemuksia.<br />
- Siis hobby? Matti Valohan pelasi golfia ja lasketteli.<br />
- SMORCA, Äs-äm-oo-är-see-aa, Stagnant Money Re-Circulation Aid, suomeksi<br />
suunnilleen Pysähtyneen rahan kiertoonsaattoavustus, kuulostaako tutulta?<br />
Nyt vasta Setälä oivalsi.<br />
- Termi on minulle outo mutta arvaan mistä on kysymys. Kuka te oikein olette?<br />
- Minä kerron sen ehkä myöhemmin. Mutta ensin kerron miksi olen täällä. Matti<br />
Valo siis työskenteli meille, joten tiedän asiat yksityiskohtaisesti. Valo raportoi<br />
minulle ja nyt, kun hänen tehtävänsä projektissamme on päättynyt, minun on<br />
saatava joku hänen tilalleen.<br />
- Te puhutte kuin Valo olisi ollut määräaikaisessa työsuhteessa! Aika raakaa.<br />
- Sen työsuhteen päättymisen ratkaisi Matti Valon epäonnistunut elämänhallinta.<br />
Meidän projektissamme johtavassa asemassa olevan henkilön tulee pitää sekä<br />
perhe-elämänsä että julkisivunsa moitteettomassa kunnossa.<br />
Setälän valtasi silmitön pakokauhu; hän oli verkossa, hän ei pääsisi pois. Mutta hän<br />
yritti vielä:<br />
- Joku sitten jatkaisi Valon tilalla? Tai eihän se minulle kuulu, suokaa anteeksi.<br />
Taidankin siirtyä kamarille, Valon murhatutkimus on vielä kesken, pitää<br />
raportoida ja …<br />
- Ennen kuin siirrytte, haluaisin vastata kysymykseenne, jos teille sopii. Te<br />
voisitte olla se henkilö. Tun<strong>net</strong>tehan legendaarisen sanonnan: tämä on tarjous,<br />
josta ei voi kieltäytyä.
Change language