Jäsenlehti 1/2006 (pdf) - Prometheus-leirin tuki ry

VENLA ROSSI
Erilaisia ympäristöjä
Tapio Kelloniemi, vuoden 1999 leiriläinen, kokee
ympäristön eri tavalla kuin monet. Hän on
sokea. Silti hänen mielipiteensä ympäristön kehittämisestä
ovat monissa asioissa samanlaisia
kuin minun, näkevän.
Metrossa matkalla sovittuun tapaamiseen minua alkaa
vähän jännittää. En ole ennen kunnolla edes tavannut
sokeaa ihmistä. Voinko lähettää tekstiviestin,
jos myöhästyn, pystyykö hän lukemaan sen? Miten
me kävelemme, kummasta kädestä pidetään kiinni?
Pitääkö kertoa, jos edessä on portaat, vai tuntuuko
se holhoamiselta?
Kaikki on vaikeampaa etukäteen kuin oikeasti. Kun
huomaan Tapion aseman vilinässä, mietin vielä hetken
että pitääkö hänen huomionsa kiinnittää koskettamalla
samalla kun esittäydyn, mutta sitten onkin helppoa.
Sanon etten ole tehnyt tällaista ennen, mutta se ei
haittaa. On turvallista kävellä pitäen toisesta kiinni,
meille molemmille turvallista. Minusta tuntuu, etten
usein pääse näin lähelle ihmisiä näin nopeasti. On
melkein sääli istua kahvilan pöytään ja alkaa puhua
niin kuin yleensä ihmisten kanssa, erillään. Tapio tosin
kertoo myöhemmin, ettei ihmisten opastaminen
hänestä tunnu mitenkään samalla tavalla ihmeelliseltä
kuin minusta, tietenkin kaikkeen tottuu. Ja joillekin
toisille se on vain arkinen velvollisuus.
Hahmotusta ja oppimista
Alan kysyä ympäristöstä, mutta mitä ympäristö Tapiolle
on? Miten sokea hahmottaa tilaa ja asioita ympärillään?
- Kuuntelemalla ja tuntemalla. Korva harjaantuu pitkän
ajan kuluessa huomaamaan kaikuja, joiden avulla
tajuaa vaikka mitä. Jos kävelen talon vieressä, tiedän
milloin se loppuu, kertoo Tapio. Hän on aina ollut
miltei täysin sokea. 15-vuotiaaksi asti hän näki jonkin
verran valoa, mutta ei enää.
- Pienenä vain liikuin, vaikken miettinyt miten se tapahtui.
Yritin kerran lähteä ulos musiikkia kuunnellen. Kun
laitoin kuulokkeet päähän, koko maailma hävisi.
Nykyään Tapion on helpompi analysoida erilaisia tapoja,
joilla hän ympäristön hahmottaa, kuten tuulen
ja askelten kaiun kuuntelu. Jotkut asiat kuulostavat
minusta miltei yliluonnollisilta, kuten se, että myös
lyhtypylväiden paikkoja ja rakennusten syvennyksiä
voi tarkkailla kaikujen perusteella.
Ihmettelen, miten sokeat muistavat erilaisia reittejä
paikoista toisiin ilman visuaalisia maamerkkejä. Tapio
vähän hymähtää ja kertoo minulle pienempien yksityiskohtien
maailmasta, jossa tarkkaillaan maaston
muutoksia, korkeuseroja, kadunreunaa tai nurmikkoa.
Periaatteessa kaikille sokeille järjestetään myös liikkumistaidon
ohjausta, jossa käydään erilaisia tarpeellisia
reittejä läpi. Käytännössä sitä ei aina järjestetä tarpeeksi,
eikä ihan kaikille, jotka sitä tarvitsisivat. Jonkin
verran täytyy myös olla itsenäinen, sillä ympäristö
muuttuu koko ajan, vuodenaikojenkin mukaan.
– Kun on paljon lunta ja sitä aurataan eri paikkoihin
kasoiksi, tuntuu se minusta vähän samalta kuin varmaan
näkevillä se, jos pari taloa yhtäkkiä vaihtaisi
paikkaa, Tapio arvelee.
Kaupunkielämää
Tapio on kotoisin Helsingistä ja aina asunut kaupungissa.
Kuunnellessani hänen mielipiteitään ympäristöstä
ja liikkumisesta huomaan, että se on sekä hyvä että
huono asia. Maalla ei olisi julkista liikennettä ja taksia
joutuisi käyttämään usein, mutta on kaupungissakin
huonot puolensa.
- Edes keskustassa ei kaikissa liikennevaloissa ole äänitunnisteita.
Sitten kävelen välillä punaisia päin. Ei
se muuten haittaisi, mutta lastenvaunujen kanssa on
ikävää. Tapiolla ja hänen avovaimollaan on kaksi lasta.
Hän kertoo välillä törmänneensä ennakkoluuloihin
siitä, voiko sokea ihminen ylipäätään huolehtia lapsista.
Kaupungilla ihmiset ovat välillä avoimen epäluuloisia.
- Onneksi protujen kanssa ei tarvitse miettiä tällaisia
juttuja, vaan on yleensä helppoa ja kivaa, Tapio mainitsee
sivumennen.
11