Kieltenopettajien 6. neuvottelupäivät Kotka, 8.10.2004 Erkki ...

6
Meillä suomalaisilla on kuulema oma musta aukkomme. Olemme ranskalaisten
vastakohta: Kommunikoimme vaikenemalla. Ultra-taciturnity on termi, jota meistä
käytetään yrityskulttuureja ja vuorovaikutusta käsittelevässä oppikirjassa. Meillä on
vankat vakaumukset, mutta vaikenemme niistä. Onnistumme pyyhkiytymään
näkymättömiin kansainvälisessä seurassa. Vaatimattomuus kaunistaa, mutta se ei ole
ajantustenvaihdon ja kommunikaation kannalta eduksi suomalaisille.
En tiedä lohduttaako teitä tieto, että huumoriamme pidetään rikkaampana kuin toisten
skandinaavien pikemminkin yksioikoista huumoria. Suomalaisilla ei silti juuri näe
naurujuonteita silmien tai suun ympärillä toisin kuin auringonpaahteen rypistämillä
Välimeren rantojen ihmisillä tai englantilaisilla. Tämä selittyy siitä, että suomalaiset
on opetettu syntymästä saakka pitämään kasvonsa peruslukemilla. Kun ranskalainen
sanoo jotakin, hän käytää käsiään, Italialainen koko vartaloaan. Suomalainen toki
hymyilee, mutta hänet on opetettu kätkemään väkevämmät tunteensa ja välttämään
kaikkia turhia ja teatraalisia eleitä. Liikkumattomat kasvot antavat meistä kuulema
väärän vaikutelman: Englantilainen tulkitsee ne oireeksi synkkämielisyydestä tai
tylsyydestä, ranskalainen jälkeenjääneisyydestä, italialainen aivokuolemasta.
Englantilaisen kirjoittama analyysi jatkuu: Suomalaiset ovat hyvin kiinnostuneita
huumorista ja itse asiassa kaipaavat sitä. ”Nuori, kulttuuria pursuava, sodan kokenut,
hyvinvoipa, pessimistinen Suomi, joka yhä yrittää selvittää huikeaan käymistilaansa
liittyviä paradokseja, vanhan kulttuurin mukautumista ja muuttumista ultramoderniksi
valtioksi, on aika huvittavien ristiriitaisuuksien näyteikkuna”.
Suomalainen huumori ruokkii käsitystä jääräpäisestä, vaiteliaasta ja viinaan
menevästä yksilöstä.
Esimerkkinä on hämäläisen ja pohjalaisen tapaaminen kapealla sillalla. Se on liian
kapea ohittamiseen. Hämäläinen ottaa lehden ja alkaa lukea sitä. Tunnin kuluttua
pohjalainen laskeutuu rattailta, kävelee hämäläisen vierelle ja kopauttaa tätä kylkeen.
”Kun olet lukenut lehden, lainaisitko sitä minulle tunniksi”.
Italialaisen mielestä juttu on huvittava. Se osoittaa miten toivottoman flegmaattisia
pohjoismaalaiset ovat. Brittiä juttu huvittaa, koska se voi tuoda hänelle mieleen
Yorkshiren ja toisten pohjoisten kreivikuntien tylsimykset. Saksalainen hymähtää
tarinalle, mutta häntä arveluttaa heti hukkaan mennyt aika – kaksi tuntia! Meille juttu
kertoo järkähtämättömästä rauhallisuudesta, sitkeydestä ja kärsivällisyydestä. Me
näemme siinä ainoastaan omia hyveitämme.
Siinä sitä ollaan. Vitsit alkavat olla vähissä. Globalisoituneessa maailmassa meidän on
tunnustettava, ettei huumori ole globalisoitavissa. Se kytkeytyy tuhansin säikein
osaksi kulttuuria, yhteisiä kokemuksia ja arvoja. Ns anglosfäärin asukkaat voivat
yleensä nauraa samoille asioille Lontoossa, Kapkaupungissa, Sydneyssä, Torontossa,
San Franciscossa. He käyttävät siksi huumoria järjestelmällisesti, rennosti ja
huolettomasti osana normaalia ajatustenvaihtoa. Sen avulla murretaan jäätä,
viihdytetään, solmitaan ystävyyssuhteita ja enne kaikkea tehdään kauppoja.