Kieltenopettajien 6. neuvottelupäivät Kotka, 8.10.2004 Erkki ...

Kieltenopettajien 6. neuvottelupäivät
Kotka, 8.10.2004
Erkki Toivanen
HUUMORI ERI KULTTUUREISSA-
ELI MITÄ HAUSKAA KIELTENOPETUKSESSA
--------------------------------------------------------------
Kokemuksesta tiedän, että kansainvälisessä kanssakäymisessä huumori on vaarallista.
’A joke too far’ – ja peli on menetetty. Huumori ylittää kansalliset rajat vain vaivoin,
varsinkin matkalla itään. Siellä voi olla vastassa kohtelias nauru tai hymy, muttei
useinkaan ymmärrystä.
Engelsmanni käveli Clyde-joen rannalla Skotlannissa ja näki kaksi skottia uimassa.
Hän huusi: ’Annan viisi puntaa sille, joka viipyy pisimpään veden alla’. Skotit vetivät
syvään henkeä ja katosivat pinnan alle. Ruumiita etsitään vielä.
Eräs ystäväni kertoi tuon jutun japanilaisille liiketuttavilleen. He purskahtivat
nauruun. Naurun seasta yksi heistä kysyi: ”Mitä ruumiita ne skotit etsivät?”
”Uimareiden ruumiita tietenkin”. Nyt japanilaisia nauratti vielä enemmän. ”Mutta jos
skotit olivat kuolleet, kuka heitä etsi?”, kysyi yksi japskeista. ”Poliisi tai palokunta”.
”Miksi ihmeessä poliisi?” kysyi toinen nauruntyrskeiden seasta. Siinä vaiheessa
ystävä katsoi viisaimmaksi luovuttaa.
Japanilaiset niin kuin muutkin Kauko-Idän asukkaat nauravat kaikille huvittaviksi
tarkoitetuille jutuille, koska eivät halua menettää kasvojaan tai kertojan omiaan.
Ymmärrystä ei siihen tarvita. Kohteliaisuus velvoittaa.
Onko japanilaisilla huumorintajua? Tietenkin. Heidän huumorinsa on useimmin
verbaalista, sanoilla leikittelyä, koska japaninkielessä on kuulema vielä runsaammin
homonyymejä kuin englannissa. Niitä juttuja on yhtä vaikea kääntää kuin nykyhetken
kuuluisinta englantilaista homonyymirakennetta – Panda-juttua: Eats, shoots and
leaves.
Kungfutselaisuuden ja buddhalaisuuden hyveet – omanarvontunto, vilpittömyys,
kohteliaisuus, vieraiden ja vanhempien kunnioitus, yhteisöllinen ystävällisyys –
eliminoivat sellaiset huumorin lajit kuin sarkasmi ja satiiri, parodiasta puhumattakaan.
Mustaa huumoria ei idässä ymmärretä. Japanissa ei liioin naureta asioille, jotka ovat
pyhiä – kuten isänmaalle, keisarille ja toiselle maailmansodalle. Ei ainakaan vielä. En
ole kuullut ainuttakaan Kamikaze-vitsiä. Kertokaa minulle jos satutte kuulemaan.
Aasiassa sanallinen huumori on yleensä epäsuoraa ja lempeää. Intiassa huumorina
pidetään filosofisia vertauksia ja aforismeja, jotka eivät naurata, korkeintaan
huvittavat.
Mutta japanilainen televisioviihde kertoo toisesta huumorinlajista – slapstickista: Se
voi olla hurjaa ja väkivaltaistakin tilannekomiikkaa. Japanilaisia naurattaa
hirmuisesti, kun käärme tai sammakko livahtaa naisen puseron kaula-aukosta sisään
tai jotakuta onnetonta lyödään kalikalla päähän 25 kertaa. Meistä se on ’a joke too
far’. Sitä se on jo kiinalaisillekin.

2
Siitä puheenollen: BBC:ssä oli tuonnoin ohjelmasarja, jolle oli annettu nimeksi A joke
too far? Siinä esiteltiin eri maiden televisioviihdettä eli ohjelmia, joiden huvittavuutta
brittien oli mahdotonta ymmärtää. Useimmat ohjelmat olivat kotoisin Japanista,
Norjasta ja Suomesta. Meikäläinen televisioviihde löi näet britit ällikällä - silloinkin
kun tuottajana oli Neil Hardwick: Kuinka kukaan voi nauraa tuollaiselle tolloilulle?
kysyivät ystäväni. Eivät ne ohjelmat naurattaneet minuakaan – eivätkä otaksuttavasti
kovinkaan monta teistäkään.
Useimmat suomalaiset nauttivat silti brittihuumorista. Se puree. Monty Python,
Fawlty Towers, Absolutely Fabulous ovat kestosuosikkeja. Mutta meidän on
myönnettävä, ettemme vielä ulotu samalle tasolle huumorin tuottajina – emme
ainakaan televisiossa. Yrittämisen jälki näkyy ja tuntuu. Hauskuuttaminen otetaan
vakavasti. Miltei hampaat irveessä.
On sanottu, että huumori on Brittein saarilla elämäntapa. Sana huumori on sekin
peräisin englanninkielestä. Siihen on kuulema olemassa luonnollinen selitys. Sää.
Miten kukaan selviäisi huumoritta, kun kotikylän krikettiottelut oli taas peruutettava
sateen vuoksi, Wimbledonin tenniskentät peitettävä semifinaalin jännittävimmällä
hetkellä, puutarhajuhliin kutsutut ahdettava viime hetkellä sisätiloihin, pääsiäisparaati
marssittava myrskytuulessa ja raekuuroissa?
Huumori nousee näissä tilanteissa arvoon arvaamattomaan. Se kätkee pettymykset,
laukaisee jännitteet, purkaa raivontunteet, tekee likomärästä olosta siedettävän, auttaa
alistumaan korkeimman tahtoon eli sään oikkuihin. Siksi englantilainen huumori –
skoteilla ja irlantilaisilla on toki omansa – on luonteeltaan usein absurdia. Se heijastaa
olemassaolon perimmäistä mielettömyyttä. Se tarjoaa pakotien todellisuudesta,
irrottaa arjesta. ( Siksi huumorinystävien on tullut ikävä Neuvostoliittoa,
puolalaisvitsejä ja gruusialaisjuttuja ).
Englantilainen turvautuu huumoriin harvemmin aseena, mutta kun hän sen tekee,
sanan säilä voi olla kaksiteräinen – etenkin jos kohteena on rakas vihollinen,
ranskalainen. Eräillä kutsuilla kunniavieras oli ranskalainen. Illan emäntä sijoitti
ranskaa jonkin verran taitavan tuttavansa tämän viereen. Pöydälle lennähti kärpänen.
Voilà un mouche! huudahti englantilainen. Non, non, ce n’est pas un mouche,
Monsieur, c’est une mouche. Kärpänen on feminiini ! –Todellako? Feminiini? Ihailen
tarkkanäköisyyttänne!, vastasi englantilainen.
Jokaisesta ranskalaisesta tulee heti ranskanopettaja, kun ja jos joku muukalainen
rohkenee päästää suustaan ranskankielisen sanan. Englantilaiselle kieli on lähinnä
kommunikaatioväline. Kieli ei ole mennyt hänellä päähän niin kuin ranskalaisella.
Sillä ei ole keskeistä asemaa kansallisessa kulttuuri-identiteetissä.
Englantilainen nauttii voidessaan kääntää jokaisesta tilanteesta esiin sen huvittavan
puolen. Hän naljailee. Tuo brittiläinen banter on huumorinlaji, johon ulkomaalaisen
on totuttauduttava. Se on kuin jalkapalloa – sanoilla.

3
Saavuin kerran takavuosina Heathrow’n kentälle. Koska Suomi ei vielä ollut EU:ssa,
jonotin toisten ei-eurooppalaisten muukalaisten joukossa. Ojensin passini
maahantuloviranomaiselle ja sanoin siinä olevaa leimaa näyttäen: I am a resident
alien. –But, Sir, you certainly don’t sound or look like an alien, virkailija totesi
ystävällisesti. –Look at my initials, vastasin siihen. –Oh yes! Welcome home, ET!
Istuin bussin yläkerrassa ja luin lehteä. Rahastaja tuli perimään maksua, hätkähti
minut nähdessään ja sanoi: Dr Livingstone, I presume? Kun kohotin katseen lehdestä,
huomasin että kaikki muut matkustajat olivat mustaihoisia. He räjähtivät nauramaan.
Mieleen tullut mitään, millä olisin vastannut rahastajan avaukseen.
Englantilainen banter haastaa näet vastapuolen antamaan takaisin samalla mitalla.
Juuri se tekee parlamentin väittelyistä nautittavia. Winston Churchill oli banterin
mestari. Kun eräs naiskansanedustaja tokaisi: ”Mr Churchill, teissä on kaksi
ominaisuutta, joita en voi sietää: politiikkanne ja viikset!” Tämä vastasi: ”My dear
Madame, älkää huolestuko turhasta. Lupaan Teille ettette joudu kosketuksiin
kummankaan kanssa”. Kuuluisampi sananvaihto tapahtui eräillä kutsuilla, kun Lady
Astor, ensimmäinen naiskansanedustaja, väitteli kiivaasti Churchillin kanssa ja heitti
kahviin päästyä: ”Jos olisin vaimonne, myrkyttäisin kahvinne”. ”Nancy, jos olisin
miehesi, joisin sen!”. Kun Churchill tapasi aamutunneille venyneen alahuoneen
istunnon jälkeen käytävällä toisen naiskansanedustajan, työväenpuolueen Bessie
Braddockin, tämä tokaisi: ”Mutta Winston, Sinä olet juovuksissa!”. ”Madam, Te
olette ruma. Mutta huomenna minä olen shelvä”. Kun Churchilliltä kysyttiin vuonna
1960, uskooko hän että vuonna 2000 naiset hallitsevat maailmaa, hän vastasi: They
still will, will they?
Siitä tulee tietenkin mieleen Margaret Thatcher, joka tosin ei enää hallinnut vuonna
2000. Hänelle sattui kerran tahdoton lipsahdus. Hänen lähin neuvonantajansa oli
konservatiivipuolueen vanhempi valtiomies Willie Whitelaw. Every Prime Minister
really needs a Willie, totesi Rautarouva kiittäessään ystäväänsä.
Englanti antaa loputtomasti mahdollisuuksia sanaleikkeihin, kaksi- ja
monimielisyyksiin, tuhmempaankin. Kapellimestari Sir Thomas Beecham oli tunnettu
nasevista kommenteistaan. Harjoituksissa fagotti meni kerran metsään. Sir Thomas löi
soiton poikki. Onneton muusikko, uusi tulokas, nousi seisomaan ja pahoitteli virhettä.
What’s your name? Sir Thomas kysyi. Nimeni on Ball. –Ball? How very singular,
totesi Sir Thomas. Mistä tuli mieleen toinen ball-sanan arveluttavaan monikkoon
liittyvä juttu: Espanjalaisen hotellin tanssisalin aulassa oli upeat julisteet: Niissä luki
’Tanzen, tanzen, tanzen – Bailar, bailar, bailar – Danser, danser, danser – Balls,
balls, balls.
Sama ystävä joka oli viihdyttänyt japanilaisia jutulla sukeltelevista skoteista, saapui
kerran eräälle Kanariansaarten lentokentälle. Lentoa odottaessaan hänen silmänsä osui
seinällä olevaan aikatauluun: Siinä luki: Vuelos regulares - Vuelos charter – Regular
flights – Irregular flights. Hän huomautti virkailijalle, että oikeat käännökset ovat:
Scheduled flights – Charter flights. Kun hän saapui seuraavan kerran samalle kentälle,
asia oli korjattu. Aikataulussa luki: Scheduled flights – Unscheduled flights.

4
Hän luovutti. Siitä opimme, että latinalaisissa kielissä käänteisyys toteutuu
johdonmukaisesti prefiksiä käyttäen. Englannissapa ei. Mikään ei ole johdonmukaista.
Sanojen merkitys vaihtuu yhteydestä riippuen. Idiomeissa ne saavat uusia ja yllättäviä
merkityksiä ja ulottuvuuksia. Yritä siinä sitten kääntää ja osua oikeaan. Sanakirjasta
ei ole apua. Päinvastoin.
Kun kuningatar Elisabet saapui valtiovierailulle Suomeen, Ulkoministeriön
julkaiseman upean vierailuohjelman toisella sivulla oli Eteläsataman kartta ja siihen
merkittynä kuningattaren jahdin sijainti: The Royal Yacht Britannia. Vieressä luki:
Viralliset vastaanottajat – Official receivers. Siitä tuli vierailun suurin uutinen.
”They’ve finally caught up with her! Official receivers waiting for Lizzie at Helsinki
harbour”, otsikoi The Daily Telegraph etusivullaan.
Käännöskukkaset virallisissa tilaisuuksissa ovat yllättävän yleisiä. Ehkä kuuluisin
niistä sattui Presidentti John F Kennedyn vieraillessa kahtiajaetussa Berliinissä. Kun
hän halusi sanoa kaupunkilaisille olevansa kuin yksi heistä, puhetekstiin oli
kirjoitettu: Ich bin ein Berliner! Yleisö meni hämilleen, jotkut alkoivat tirskua, ennen
kuin berliiniläiset käsittivät mitä Kennedy halusi sanoa ja puhkesivat
suosionosoituksiin. En tiedä mitä kääntäjälle tapahtui. (Ein Berliner on eräänlainen
paikallinen pannukakku, Pfannkuche). Oikean tekstin olisi tullut kuulua: Auch ich bin
Berliner.
Jaltan konferenssissa Churchill ei halunnut kääntäjän tulkitsevan aivan kaikkea mitä
hän sanoi osoittaessaan sanansa Stalinille. ”We know that Generalissimus Stalin
wants, more than anything else, peace! Particularly, a piece of Poland, a piece of
Czechoslavakia, a piece of Hungary” hän jatkoi puoliksi kuiskaten ennen kuin osoitti
taas sanansa kääntäjälle.
Ymmärrettävästi Churchill ei kyennyt vastustamaan englantilaisille luonteenomaista
viehtymystä sanaleikkiin. Ei edes siinä tilanteessa.
Englantilaisten sanaleikit avautuvat kantapään kautta. Nokkeluudet menevät
hukkaan, ellei ole käyttänyt kieltä ja asunut maassa vuosikausia. Sanaleikit, puns,
ovat brittien silmissä ja korvissa kuitenkin huumorin primitiivisin laji.
Kehittyneempänä pidetään sosiaalisia ja poliittisia juttuja. Ongelmana on, että ne
vanhenevat, menettävät ajankohtaisuutensa. Ellei perspektiivi ole ajallisesti
historiallinen, esihistoriallinenkin.
Cecil ja Cuthbert kiistelivät kumman suku on vanhempi. Cecilit – me taistelimme
normanneja vastaan 1066! –Me puolustimme saarta Caesaria vastaan 54 eKr!, vastasi
Cuthbert. –Mutta Cecilit olivat rakentamassa Stonehengeä 1500 vuotta aikaisemmin.
–Mutta teitäpä ei ole Noan arkin matkustajaluettelossa. –Ei tietenkään, vastasi Cecil,
meillä oli silloin jo oma laiva!

5
Briteillä on ihailtava taito nauraa itselleen – ja irlantilaisille. Skotit eivät ole
englantilaisia pahempia. Campbell odotti hammaslääkärissä nukutuspiikkiä, kun hän
avasi lompakkonsa ja otti esiin tukun seteleitä. –Maksu peritään vasta hoidon jälkeen,
sanoi hoitaja. –En minä aio maksaa. Lasken vain rahat ennen kuin annatte
nukutuksen.
Irlantilainen sai joululahjaksi vesisukset. Hän on etsinyt koko kesän järveä, jossa olisi
rinne. Irlantilaiset, puolalaiset ja etenkin belgialaiset ovat armottomien
hölmöläisvitsien uhreja. Toisaalta he ovat antaneet ja antavat edelleen siihen
riittävästi aihetta.
Onko saksalaisilla huumorintajua? On. He ottavat huumorin vakavasti. Jutut ovat
perusteellisia ja pitkiä. Kerran silmääni sattui Autobahnilla edessä olevan auton
takaikkunaan kiinnitetty naseva huomautus:
Entschuldigen Sie, dass ich so dicht vor Ihnen herfahre!
Anteeksi että ajan näin lähellä edessänne.
Ranskalainen huumori on ranskalaisten itsensä mielestä älyllistä ja analyyttistä.
Tilanteisiin tartutaan hanakasti, kun mieleen juolahtaa elegantisti mutoiltu ilkeys tai
vastaus.
Keski-ikäinen mies yrittää tehtä tuttavuutta nuoren kaunottaren kanssa. ”Miksi en ole
tavannut Teitä aikaisemmin, mademoiselle?” ”Ehkä siksi etten ollut vielä olemassa
kun Te olitte flirtti-iässä” vastasi mademoiselle.
Ranskalaiset nauttivat voidessaan valita sanan tai ilmaisun joka osuu naulankantaan.
Olin tulossa kutsuille erään tuttavani, jo vanhemman naishenkilön kanssa, kun ulkoovella
tuli vastaan hänen ystävättärensä. ”Chère amie, kuinka ikävä että olen lähdössä
juuri kun Sinä saavut!” hän liversi. ”Chérie, Sinähän tiedät että kun aurinko nousee,
tähdet sammuvat” vastasi siihen tuttavani.
Ranskalaiset ovat verbaaleja jos ketkä ja harrastavat sanaleikkejä siinä missä brititkin.
Olen oppinut hyvinkin tuhmia ilmaisuja jotka ovat yhtä aistikkaasti sorvattuja kuin
rokokoohuonekalut. Sitä ranskalainen arvostaa huumorissa niin kuin kaikessa
kielenkäytössä eniten: Selkeyttä, osuvuutta, eleganssia. Traverser la Manche et se
taire. Boire du cacao au Cuba &c
Ranskalaisten ajattelussa on musta aukko – niin kuin useimmilla muillakin kansoilla.
Jos Kiina pitää itseään maailman napana ja kaikkia muita kansoja perifeerisinä, niin
Ranska on maailmankaikkeuden keskus, sivistyksen, ihmisoikeuksien ja
kansalaisvalauksien. Eräänä päivänä pidin luennon uusille ranskankielen opettajille
Ranskan kultuurikeskuksessa aiheesta: Le français, la langue universelle. Samana
iltana Britannian suurlähetystössä oli seminaari aiheenaan: English, the Global
Language.

6
Meillä suomalaisilla on kuulema oma musta aukkomme. Olemme ranskalaisten
vastakohta: Kommunikoimme vaikenemalla. Ultra-taciturnity on termi, jota meistä
käytetään yrityskulttuureja ja vuorovaikutusta käsittelevässä oppikirjassa. Meillä on
vankat vakaumukset, mutta vaikenemme niistä. Onnistumme pyyhkiytymään
näkymättömiin kansainvälisessä seurassa. Vaatimattomuus kaunistaa, mutta se ei ole
ajantustenvaihdon ja kommunikaation kannalta eduksi suomalaisille.
En tiedä lohduttaako teitä tieto, että huumoriamme pidetään rikkaampana kuin toisten
skandinaavien pikemminkin yksioikoista huumoria. Suomalaisilla ei silti juuri näe
naurujuonteita silmien tai suun ympärillä toisin kuin auringonpaahteen rypistämillä
Välimeren rantojen ihmisillä tai englantilaisilla. Tämä selittyy siitä, että suomalaiset
on opetettu syntymästä saakka pitämään kasvonsa peruslukemilla. Kun ranskalainen
sanoo jotakin, hän käytää käsiään, Italialainen koko vartaloaan. Suomalainen toki
hymyilee, mutta hänet on opetettu kätkemään väkevämmät tunteensa ja välttämään
kaikkia turhia ja teatraalisia eleitä. Liikkumattomat kasvot antavat meistä kuulema
väärän vaikutelman: Englantilainen tulkitsee ne oireeksi synkkämielisyydestä tai
tylsyydestä, ranskalainen jälkeenjääneisyydestä, italialainen aivokuolemasta.
Englantilaisen kirjoittama analyysi jatkuu: Suomalaiset ovat hyvin kiinnostuneita
huumorista ja itse asiassa kaipaavat sitä. ”Nuori, kulttuuria pursuava, sodan kokenut,
hyvinvoipa, pessimistinen Suomi, joka yhä yrittää selvittää huikeaan käymistilaansa
liittyviä paradokseja, vanhan kulttuurin mukautumista ja muuttumista ultramoderniksi
valtioksi, on aika huvittavien ristiriitaisuuksien näyteikkuna”.
Suomalainen huumori ruokkii käsitystä jääräpäisestä, vaiteliaasta ja viinaan
menevästä yksilöstä.
Esimerkkinä on hämäläisen ja pohjalaisen tapaaminen kapealla sillalla. Se on liian
kapea ohittamiseen. Hämäläinen ottaa lehden ja alkaa lukea sitä. Tunnin kuluttua
pohjalainen laskeutuu rattailta, kävelee hämäläisen vierelle ja kopauttaa tätä kylkeen.
”Kun olet lukenut lehden, lainaisitko sitä minulle tunniksi”.
Italialaisen mielestä juttu on huvittava. Se osoittaa miten toivottoman flegmaattisia
pohjoismaalaiset ovat. Brittiä juttu huvittaa, koska se voi tuoda hänelle mieleen
Yorkshiren ja toisten pohjoisten kreivikuntien tylsimykset. Saksalainen hymähtää
tarinalle, mutta häntä arveluttaa heti hukkaan mennyt aika – kaksi tuntia! Meille juttu
kertoo järkähtämättömästä rauhallisuudesta, sitkeydestä ja kärsivällisyydestä. Me
näemme siinä ainoastaan omia hyveitämme.
Siinä sitä ollaan. Vitsit alkavat olla vähissä. Globalisoituneessa maailmassa meidän on
tunnustettava, ettei huumori ole globalisoitavissa. Se kytkeytyy tuhansin säikein
osaksi kulttuuria, yhteisiä kokemuksia ja arvoja. Ns anglosfäärin asukkaat voivat
yleensä nauraa samoille asioille Lontoossa, Kapkaupungissa, Sydneyssä, Torontossa,
San Franciscossa. He käyttävät siksi huumoria järjestelmällisesti, rennosti ja
huolettomasti osana normaalia ajatustenvaihtoa. Sen avulla murretaan jäätä,
viihdytetään, solmitaan ystävyyssuhteita ja enne kaikkea tehdään kauppoja.

7
Siellä missä jäätä ei tarvitse murtaa – kuten Italiassa, Espanjassa ja Ibero-Amerikassa
- normaali vilkas seurustelu riittää. Se on vauhdikasta, juoruilevaa ja
luottamuksellista, huumorin höystämää. Aasiassa ja etenkin Kauko-Idässä tulevat
vastaan toiset arvot: Pelko kasvojen menettämisestä puolin ja toisin ja siitä selittyvä,
kohteliaisuuteen ja muodollisuuksiin peittyvä arkuus.
Niin tulemme tämän esityksen vakavaan ytimeen: Kommunikaatio ei ole vain sanoja
ja kielioppia. Me ilmeisemme itseämme eri tavoin eri kulttuureissa.
Kieltenopetuksessa ei siksi riitä vain sanallisen ilmaisun opettaminen
kansainvälistyville suomalaisille. Opettajien tulisi kyetä kertomaan myös miten sanoja
käytetään, millaiset viestintätavat vievät sanottavan perille ja millaiset vievät harhaan.
Viestintäkulttuurit eivät ole yhdennettävissä. Ei riitä että me puhumme ranskaa tai
englantia suomalaisina. Meidän tulee voida eläytyä ilmaisemaan itseämme vieraan
kulttuurin ehdoilla. Kun siihen kykenee vastaamaan, kielen mukana avautuu uusien
ulottuvuuksien maailma.
Mieleen tulee vielä Englannin Pankin pääjohtajan ensimmäinen lause hänen
avatessaan taannoin Maailmanpankin kokouksen Washingtonissa. ”Meitä
kansantalousmiehiä on tunnetusti kolmenlaisia: Niitä jotka osaavat laskea ja niitä
jotka eivät osaa.” Japanilaiset ja ranskalaiset istuivat naama peruslukemilla, kun
anglosfäärin valtuutetut räjähtivät nauruun. Suomalaiset heidän mukanaan.
Huumori on kulttuurisidonnaista. Itsensä vähätteleminen ei näytä luonnistuvan
kaikilta. Nähdäkseni juuri se tarjoaa antoisimman lähtökohdan ja ehtymättömimmän
lähteen nauruista vilpittömimmälle.
-------------------------------------------