Helene Schjerfbeck (1862–1946) Omakuva, Valoa ja ... - Duodecim

Entä jos se johtaa meitä systemaattisesti
harhaan samaan tapaan kuin teoria joskus
tekee? Meidän tulisi kai oikeuttaa tämä
kieli? Kant yritti. Wittgenstein oli ankarampi.
Hän kieltää oikeuttamisen mahdollisuuden.
Perimmäiseen kysymykseen
ei voi vastata.
Kieli ei ole teoria. Kukaan tiedemies
tai edes kunnallispoliitikko ei ole keksinyt
sitä. Se vain on siinä niin kuin elämämme
(Wittgenstein).
Puhe
Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava
Wittgensteinin käsitys kielestä on suoraviivainen.
Kielen perusyksikkö on lause.
Lauseella on merkitys. Lause »sanoo»
jotain. Puhuja sanoo jotain sikäli kuin
lause sanoo jotain. »Mistä ei voi puhua»
tarkoittaa siis »mitä lause ei voi sanoa».
Sanomisen subjektina on siis lause itse, ei
puhuja. Lause ajattelee puolestamme.
Se, mitä sanotaan, on joskus totta.
Totuus on keskeisesti kahden kauppa: lauseen
ja tosiasian. »Tosi» on siis operaattori,
joka vie meidät lauseesta tosiasiaan. Lauseen
totuusarvo ei ilmene itse lauseesta.
Lauseen yleinen muoto onkin »Näin on».
Lause määrittää sen mikä »näin» on.
Tosiasian tehtäväksi jää: kyllä tai ei.
On hämmästyttävää, että tosiasiat
mukautuvat kieleemme. Emme kuitenkaan
salli vaihtoehtoa. Tosiasia kelpuutetaan
tosiasiain arvostettuun joukkoon vain
nimilapun kera. Sinänsä maailma vaikenee.
Me panemme sen puhumaan ja kutsumme
tätä kielellistettyä maailman osaa
todellisuudeksi. Sanomisen edellytysten
tajuaminen kuitenkin osin pilaa ilonpidon.
Wittgenstein sanookin, että kieleni
raja on maailmani raja.
Puhe rajasta on keskeistä Tractatusteoksessa.
Filosofin tulee vaieta juuri siksi,
että hänen tutkimuksensa edellyttää rajan
tarkastelua ikään kuin ulkoapäin. Ihmisen
tulisi astua itsensä, näkökulmansa, ulkopuolelle.
Tämä on mahdotonta. Toisaalta
kielen ja ajattelun, perustavimpien ehtojen
kutsuminen rajaksi johtaa helposti
harhaan. Puhe rajasta antaa ymmärtää,
että on jotain rajantakaista. Tämä taisi
johtaa myös Wittgensteinin harhaan.
Hän nimenomaan luettelee asioita, jotka
ovat rajalla tai rajantakaisia. Logiikan ja
minuuden ohella sinne kuuluu etiikka,
johon myös sisältyy kysymys elämän merkityksestä
(»Sinn»). Rajan takana on »mystinen».
Wittgenstein ei lakkaa hämmästyttämästä.
Hän taitaa kuitenkin innostua
omasta metaforastaan. Kirjan ohjeen
mukaan rajantakaisesta täytyisi vaieta.
On ilmeistä, että Wittgenstein halusi
tehdä pesäeron Kantiin, joka joutui puhumaan
rajantakaisesta. Kantilta jäi »Das
Ding an sich» käteen. Wittgensteinilta
puuttuu tämä käsite. Puhe mystisestä on
toisaalta samantapaista. Ei voi välttyä
ajatukselta, että kirjan laaja suosio myös
tavallisten lukijoiden joukossa perustuu
puheeseen rajasta ja rajantakaisesta. Ihmiset
kokevat sen lohdulliseksi.
Vaikeneminen
Kielen perustavimmat ehdot voidaan
ilmaista eräänlaisella toisella kielellä,
logiikan teoriassa. Vikana on vain, että
logiikassa ei ole lauseita. Logiikan perusyksikkö
ei ole lause vaan kaava. Russell
totesikin sarkastiseen tapaansa, että
(hänen, Fregen ja Wittgensteinin kehittämä)
looginen kieli on täydellinen paitsi
siinä, että siltä puuttuu sanasto. Kaava
ei sano mitään. Sen totuusarvo ilmenee
siitä itsestään. Puhe totuusarvosta lankeaa
logiikalle vain armosta. Looginen totuus
»A tai ei A» on tautologinen. »Sataa tai ei
sada» on tautologinen. Filosofiset totuudet,
kuten »Nimi nimeää objektin, ominaisuuden
tai suhteen», »Sana ei on operaattori»,
»On olemassa ominaisuuksia»,
»A = A» ovat joko tautologisia tai muuten
2911