30 <strong>Lapsemme</strong> 3/2014
Isän kynästä Roope Lipasti on lietolainen toimittaja ja neljän lapsen isä Kauhutarinoita Ihmiset ovat outoja otuksia. Ihan pienenä ne eivät pelkää mitään paitsi ehkä sitä, että tissi ehtyy. Sitten muutaman kuukauden ikäisenä vauvat alkavat saada ahdistuskohtauksia jos niitä katsoo, puhumattakaan jos ottaa syliin. Viimeksi yksi vauva sai hermoromahduksen, kun annoin sille tutin. Kun lapsi kasvaa, pelot muuttuvat. Meillä on pelätty ainakin saunaa, pomppis-sämpylöiden mainoshahmoa, Muumien mörköä, Joulupukin kuumaa linjaa (tai sitä, että jostain syystä pitäisi soittaa sinne), Pelle Hermannia sekä sieniä. Tytär selitti nyt myöhemmin syyksi, että koska sienet ovat niin outoja – sairauksia eikä syötävää. Eikä lista tähän lopu. Kauhunhetkiä ovat aiheuttaneet myös laastarinlaitto kaikissa tapauksissa paitsi silloin jos sitä saa laittaa itse eikä ole haavaa, pimeä, Särkänniemen kummitusjuna, eno, Orlochlessin satukasetti (Mikä on kasetti? kysyi kuopus isommilta sisaruksiltaan), hissit ja hyvin aidonnäköinen Ransu-nukke isomummilassa. Nykyään kun ovat vanhempia, yleinen levottomuutta aiheuttava asia on pelko kokiksen loppumisesta. Omasta lapsuudestani muistan elävästi sen, kuinka minua muutaman vuoden nuorempi sisareni pelkäsi Kauheaa Röyhtäisijää. Se oli Simo Salmisen hahmo eräässä sketsissä: Salminen saattoi nousta vaikka sohvan takaa, kun ihmiset olivat katselemassa teeveetä – ja sitten hän röyhtäisi. Niin, se oli todella pelottavaa. Itse vietin lukuisia unettomia öitä – ei, vuosia! – nähtyäni Kivikasvojen Dracula-musikaalin. Myös Neil Hardwickin ”Hello Hello” -kieliohjelma oli melko pelottava, koska siinä sanottiin, että ”The cat is in the moon”. Mutta ehkäpä nämä pelkojen aiheet kertovat jotain myös lapsen elämästä. Siis ihan samalla tavalla kuin ihmisen hyvinvoinnin tason voi päätellä siitä, mistä ihminen marisee (mitä oudommat marinan aiheet, sitä paremmin menee), paljon voi tietää lapsen elämästä kuuntelemalla hänen pelkojaan. Mikäli peloista suurin kohdistuu Pelle Hermanniin, sopii olla tyytyväinen. Silloin asiat ovat luultavasti kohtuullisella tolalla. Entä kun tulee vanhemmaksi, miten käy peloille? Koululaisia pelottaa erilaisuus ja huomion kohteeksi joutuminen. Se, että mokaa ja muut katsovat. Tai että on sellaiset kengät, jotka ovat toisenlaiset kuin muilla. Koko ajan näiden hirveiden ja todellisten pelkojen ohelle – siis esimerkiksi kynsienleikkuun, tukanleikkuun sekä tukan pesemisen ohelle – kasvaa myös toisenlaisia pelkoja. Kaveripiiristä ulosjäämisen pelkoa, pelkoa ettei pärjää elämässä, ahdistusta maailman tapahtumista, sodista ja muista, kuolemanpelkoakin. Meillä on edelleen seinällä äitienpäiväkortti, jonka joku lapsista on täyttänyt. Sen ideana on, että siihen on valmiiksi painettu Äiti osaa, Äiti uskaltaa jne. ja sitten on pitänyt itse täyttää loput. Siellä on kohta ”Toivoisin, että…” ja siihen on kirjoitettu, että ”äiti pysyisi elossa”. Ja se on varmaan se ihmisen perustoive – tai käänteisesti pelko siitä, että menettää jonkun läheisen. Kuva: Sari Kettunen Jos nyt sitten listaa edellä sanotun – pelot vauvasta 18-vuotiaaksi – niin ihminen pelkää näköjään lähinnä muita ihmisiä, läheisen poismenoa, hurjia teeveeohjelmia, toisten ihmisten pilkkaa, ihmisen aiheuttamia katastrofeja sekä pimeää. Tuo kaikki on tietenkin hellyttävän lapsellista ja on suuri onni, että näin aikuisena kaikki on toisin. On päässyt kokemuksensa, kypsyytensä ja tietojensa ansiosta turhanaikaisista peloista kokonaan eroon! Aikuisena ei nimittäin pelkää enää kuin lähinnä muita ihmisiä, läheisen poismenoa, hurjia teeveeohjelmia, toisten ihmisten pilkkaa, ihmisen aiheuttamia katastrofeja sekä pimeää. PS. Sarjassamme ”Klassikkopelkoja” esitellään tänään taidonnäyte vuodelta 2001: isi otti silmälasit pois päästään sillä seurauksella että syntyi katastrofi.l Roope Lipasti <strong>Lapsemme</strong> 3/2014 31