Avain 4/2008

Pääkirjoitustää niukan tarinansa taustaksi koko joukon suomalaisen kirjallisuuden avaintekstejä.Juntunen ymmärtää tyylin monimuotoisena ilmiönä, joka olennaisesti liittyy merkityksenmuodostukseen.Seppälän laajan ”Taivaanranta” -novellin yhteydessä nouseekinesille kysymys tyylin tehtävistä: mihin näennäisen niukka mutta kuitenkin laajalle assosioivatyyli pyrkii?Veli-Matti Pynttäri puolestaan pohtii Tatu Vaaskiven 1930-luvulla huomiota herättänyttäaistimuksellista ja värikylläistä tyyliä. Artikkeli osoittaa, että Vaaskivelleominainen tyyli ei ollut pelkkä ilmaisun tapa, vaan tiiviisti sidoksissa hänen Vaistojenkapina ja Huomispäivän varjo -teoksissaan esittämäänsä modernin kulttuurin kritiikkiin.Vaaskivi näki harjoittamansa kuvallisen tyylin alkukantaisena ilmaisutapana, jotamyös menestyksellisen kulttuurikritiikin olisi seurattava tavoittaakseen suuret kansanjoukot. Pynttäri analysoi Vaaskiven tyyliä erityisesti hellenistisestä retoriikasta periytyvienekfrasiksen ja enargeian käsitteiden avulla ja osoittaa tyylivalintojen sisällöllisen merkityksenVaaskiven ajattelussa.Tyylin materiaalisuus, sen perusta äänissä ja fyysisessä lausumisaktissa korostuuNely Keinäsen esseessä ”On Translating Style, Finnish into English”, joka keskittyysuomalaiseen nykydraamaan. Tutkijan ja kääntäjän kaksoisroolista Keinänen avaa havainnollisennäkökulman tyylin haasteisiin. Miten kääntää vastakarvaisen teinin puhetapa,miten eri luokkataustoista tulevien henkilöiden dialogi, miten rehevä paikallinenmurre? Koska tyyli havaitaan usein eron kautta, käännöksen ja alkuteoksen vertailutarjoaa erityisen hedelmällisen lähtökohdan tyylin havainnointiin. Janna Kantolan essee”Strangers in Suomi” tarttuu suomalaisen kansanluonteen humoristiseen kuvaamiseenkolmen englanninkielisen nykykirjailijan – Malcolm Bradburyn, John Irvinginja Richard Raynerin – tuotannossa. Esseessä osoitetaan perinteisten stereotypioidenelävän voimakkaina: suomalaisten metsäläismäisyys, juoppous ja omalaatuinen huumorintajuluovat kuvaa eksoottisista villeistä, joiden parissa modernilla sivistyksellä onahtaat oltavat. Suomalaiskuvauksilla on käsitellyissä romaaneissa absurdien poikkeamienja humoristisen kevennyksen rooli, mutta kuten jo Tacitus tiesi kertoa, alkukantaisuudessaon myös positiivista turmeltumattomuutta. Tässä voisi piillä myös kulttuurikritiikinsiemen.Kulttuurikeskustelua voidaan myös yrittää hämmentää tyylivalinnoilla. Anna Hellenostaa esseessään esiin tyylin poleemisen ulottuvuuden pohtiessaan Markku Eskelisenja Jyrki Lehtolan Jälkisanojen (1987) synnyttämää kuohuntaa kirjallisissa piireissä.Helle esittää, että Jälkisanat pyrki tietoisesti ärsyttämään vallitsevaa kulttuurielämänkonsensusta henkilöön menevällä pilkallaan, postmodernilla käsitteistöllä ja huononmaun tyylirekisterillä. Tällaisiin tyylikeinoihin turvautuessaan Jälkisanat asettui osaksipilkkakirjoitusten ja manifestien pitkää traditiota. Vähemmän provokatiivisella muttayhtä kaikki ajankohtaisella ja mielenkiintoisella tavalla kirjallisuudentutkimuksen ky-6Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2008 • 4