SFINKSIN ARVOITUS - Pekka Ervast

SFINKSIN ARVOITUSPekka Ervastin esitelmä 2.8.1928Esitelmäsarja Jyväskylän kesäkursseillaEsitelmä nro 1Ihmisen ruumiillinen, sielullinen ja henkinen kehitys olisimuutamana iltana aiheenamme, meidän esityksemme ja meidänajatuksemme aiheena ja nyt ensimmäisenä iltana tahtoisimmevetää ääriviivat tästä aiheestamme, asettaa ikäänkuin probleemineteemme. Sentähden olenkin nimittänyt tätä esitelmää sfinksinarvoituksesi.Sfinksin arvoitus, sehän on tämä arvoitus, se, jonka elämäheittää eteemme. Elämä itse on tuo sfinksi, joka kysyy ihmiseltäarvoitusta. Myöskin sanotaan, että sfinksin arvoitus on ihminen.Mehän olemme ihmisiä, me sanomme itseämme ihmisiksi,olemme tajuisia olentoja tässä elämässä ja meidän suuriarvoituksemme, meidän suuri kysymyksemme on, mitä meoikeastaan ihmisinä olemme, ketä me olemme. Tämä kysymysasetetaan usein tuohon muotoon ─ mistä me tulemme ja mihin memenemme? Se, että me itse joudumme tuollaiseksi kysymykseksiitsellemme, että elämä heittää arvoituksen eteemmeratkaistavaksi, sehän riippuu siitä, että tämä meidän inhimillinenolemassaolomme ei ole ollenkaan aivan käytännöllisessä,jokapäiväisessä elämässä ilman probleemeja ja ilman ristiriitoja.Jos me eläisimme tässä maailmassa koko ajan aivan onnellisina,niin ettei meidän tarvitsisi mitään ajatella ja ettei mikään meidänympäristössämme herättäisi meissä mitään kysymyksiä, kaikkikävisi aivan kauniisti niinkuin itsestään ja meidän elämämmeolisi todella tanssia ruusuilla, silloin on mahdollista, että meihmiset emme kysyisi mitään ja emme kysyisi, mitä elämä on jamitä me itse olemme. Mutta koska tässä elämässämme jaolemassaolossamme on ristiriitoja, koska tässä on kärsimyksiä,koska tässä on tuskan ja nautinnon ristiriitoja, koska tässä on

hyvän ja pahan, valon ja pimeyden ja koska tässä on itse olemisenja olemattomuuden ristiriitoja, niin me olemme semmoisessaasemassa, että emme osaa muuta kuin kysyä. Elämä ikäänkuinpuristaa meistä tämän kysymyksen ketä me olemme ja mitä tämäelämä on. Me synnymme tänne ja tuskaa on kun synnymme.Äitimme kärsii tuskia, ja isä vaeltaa levottomana peläten, mitätästä nyt oikein tulee, kun hän katselee vaimonsa tuskia. Sittenlapsi syntyy, ja lapsella on kaikenlaisia vaikeuksia, hänenkinelämänsä on raskasta, hänellä voi olla monenlaisia siveellisiäponnistuksia ja lankeemuksia, monenlaista kärsimystä. Mikä ontämän kaiken takana? Lopulta kuolema. Meidän täytyy poistuatältä näyttämöltä ja emme tiedä, onko tämän takana vielä jotakinja mitä se kuolema oikeastaan on. Näin on elämä meille yksiainoa kysymys. Me olemme itse sfinksin arvoitus, joka onannettu meille ratkaistavaksi.Sfinksin arvoitusta on yritetty ratkaista. Niin kauan kuinihmiskunta on tämmöisenä ihmiskuntana ollut, niin kauan kun meolemme osanneet ajatella, olemme yrittäneet myöskin vastatanäihin kysymyksiin. Oikeastaan on sangen lähellä muuan vastaus,ainakin ajattelevalle ihmiselle, muuan vastaus on lähellä ja sevastaus on: Tämä olemassaolo on hyvin surkea, meidänelämisemme tässä maailmassa on yhtä surunäytelmää, metulemme tänne surulla ja me lähdemme täältä surulla ja mitään eiole näiden rajojen ulkopuolella. Kun ihmiselämä loppuukuolemassa, niin silloin on kaikki lopussa. Sangen moni ihminentyytyy tähän vastaukseen, ja se on hänestä niin luonnollinen. Hänajattelee ainoastaan tätä ympäröivää fyysillistä maailmaa ja näkeeainoastaan sen. Ei hän näe muuta kuin nämä ruumiilliset olennot,joita sanomme ihmisiksi ja nämä kivet, kasvit ja eläimet. Ei hännäe kuolemaa. Kun ruumis kuolee, niin kaikki on lopussa. Hänenystävänsä on mennyt, kun ruumis makaa tuossa kuolleena. Tämävastaus, silloin kun meitä ei ole kohdannut mikään erikoinensuru, tämä vastaus voi meitä tyydyttää ja me voimme sanoaitsellemme, että elämä on tällainen ja se on tällainen näytelmä.

Ihmiskunta pyrkii eteenpäin tällä planeetalla, mutta tämä pienimurunen tässä maailmankaikkeudessa rientää eteenpäin kohtiomaa perikatoaan; se synnyttää uusia ja uusia yksilöitä, muttalopulta ihmiskunta haihtuu olemattomiin, niin kuin kaikki tässäolemassaolossa. Kaikkihan on rientämistä kohti kuolemaa. Jamiksi emme ottaisi elämää siltä kannalta, että me koettaisimmetulla toimeen tässä maailmassa niin hyvin kuin mahdollista.Meidän filosofiamme voi olla aistillista, me tahdomme iloita niinkauan kuin iloita voi. Sitten tulemme vanhemmiksi jaankarammiksi ja me voimme ajatella, että elämä on sitä mitä seon ja hyvähän on, kun ihminen säilyttää kunniansa, kun hänkulkee kunnian ihmisenä, toisten kunnioittamana läpi elämän.Harvoin ihminen, kun häntä kohtaa onnettomuus, kun häntäkohtaa persoonallinen suru, harvoin ihminen, jos hän onrakastanut toista ihmistä ja sitten hänet kadottanut kuolemassa,harvoin ihminen jaksaa silloin ajatella tällä tavalla ja tällämaailmankatsomuksella lohduttaa itseään. Usein ihminen silloinaivan kuin napisee kohtaloa vastaan ja olemassaoloa vastaan jasanoo: Kuinka on mahdollista, että me kärsivinä, tuntevina jarakastavina olentoina olemme tuomitut vain tällaiseenmurheenlaaksoon, tällaiseen kiirastuleen ja helvettiin? Kuinka onmahdollista, että me olemme asetetut tällaiseen kovaan kouluun,jos ei sillä ole mitään tarkoitusta, jos emme ole olemassa senenemmän kuin meidän elämämme täällä maanpäällä kestää.Useimmat ihmiset, jotka ovat lohduttaneet itseäänmaterialismilla, joutuvat kuitenkin persoonallisesti tämän vaikeanprobleemin eteen ja silloin he sanovat itselleen: Vaikka minänäen, että ihmisen ajatukset, että hänen järkensä ja hänentunteensa, koko hänen tajuinen elämänsä on niin riippuvainenruumiista, niin että kun ruumiin voimat vähenevät, niin myöskinihmisen sieluelämä heikkenee, se tulee yhä kykenemättömämmäksi,vaikka minä kaiken tämän näen, niin sittenkin minuntäytyy kysyä, eikö ole mitään tarkoitusta ja sisältöä tällä elämällä,

vai kuljemmeko todella kohti kuolemaa? Sillä tavallamaterialistikin ajattelee ennen pitkää.Kaikkina aikoina ovat uskonnot maailmassa selittäneet, ettäihminen ei kuolemassa kuole. Hänen sielunsa elää. Hänensielunsa elää kuoleman jälkeen ajattelevana, terveenä javoimakkaana. Ja me kysymme jälleen: Jos sielu elää kuolemanjälkeen, niin mikä se on tuo ihmisen sielu, missä se on ja mitenkäse on todistettavissa? Oppineet lääkärit, jotka leikkaavat ihmisenruumiin palasiksi, sanovat: Emme me mistään löydä mitäänsielua. Me tunnustamme kyllä, että ihmisellä on sieluelämä, meajattelemme, tunnemme ja tahdomme, me olemme eläviäolentoja, mutta koko luontohan on elävä ja tämä sielullinen elämäon aivan riippuvainen aineesta, se on aineen sisäinen puoli, senvoimapuoli, sen tajuntapuoli. Emme huomaa mitään selvää eroasielun eli tajunnan eli aineen välillä. Vaikka emme näe, ettäkivillä on tajuntaa, emme kuitenkaan saata sanoa, että ne olisivatilman tajuntaa. Materialisti voi myöntää tämän. Me olemme liianäkkipikaiset, jos sanomme, että kivillä ei ole tajuntaa. Meolemme huomanneet, että luonnossa on aina tajuntaa.Jonkunlaista tajuntaa on kivissä ja kasveissa. Kasvi kääntyyitsestään auringon puoleen, se rakastaa inhimillistä ystävyyttä jarakkautta. Eläimessä on aivan selvä sielunelämä. Eläin tuntee jaajattelee. Ihminen tuntee ja ajattelee vielä korkeammassamäärässä. Ihmisten tajuntaelämä on enemmän kehittynyt, kokoheidän ruumiinsa on enemmän kehittynyt. Ihmisten ruumis onsisältörikkaampi kuin eläimen, kasvin ja kiven aineellinenorganismi. Sentähden on ihmisten sieluelämä erilainen jakompliseeratumpi. Mutta meillä ei ole todistusta siitä, että eläimetovat olemassa kuoleman jälkeen ja ei meillä myöskään oletodistusta siitä, että ihmiset olisivat olemassa kuoleman jälkeen.Ihmisten sieluelämä on aivan riippuvainen heidän ruumiistaan jame näemme ainoastaan tuon ruumiin. Tajunta ja aine kulkevatkäsikädessä. Tämän voimme materialisteina ymmärtää. Memyönnämme, että sieluelämä on olemassa, mutta me kysymme,

että missä tuo sielu on. Kun meidän kirkkomme ja uskontommeovat puhuneet kuoleman jälkeisestä elämästä ja kun he ovatpuhuneet, että ihmisen sielu on olemassa sen perästä, kun ihmisenruumis on kuollut ja että hänen sielunsa kuollessa joutuujonkunlaiseen tilaan, niin materialistit huomauttavat tähän:Kiirastulet, helvetit ja taivaat ovat olemassa ihmisen sisällä. Sinunomassa rinnassasi on helvetti silloin, kun sinä olet rikkonut lakiavastaan, elämän lakia ja yhteiskunnan lakia vastaan, kun sinunomatuntosi sanoo, että nyt teet väärin. Näin sinä joudut helvettiin.Taivas on myöskin sinussa itsessäsi, kun sinä olet tyytyväinenitseesi, silloin kun sinä olet saanut kaikkea hyvää elämältä. Silloinon taivas rinnassasi. Vieläkö vaadit, että taivasta olisi olemassakuoleman jälkeen? Etkö tyydy taivaaseen, joka on sinunrinnassasi? Koeta elää niin, ettei olisi helvettiä sinussa, ettei olisirintasi täynnä kiirastulta. Koeta niin elää, niin et kaipaa mitäänkiirastulta kuoleman jälkeen. Tällä tavalla me materialisteinaresonoimme. Tämä on niin luonnollisesti ajateltu. Tämä on meilleselvä näkökanta. Kuinka olisi muuten mahdollista? Me emme saamistään sielusta kiinni.Nyt meidän aikanamme älkäämme kuitenkaan pysähtykötähän. Meidän aikamme varsinkin on tehnyt paljon tutkimuksia,aivan suoraan tieteellisiä tutkimuksia, jotka ovat asettaneet uudenprobleemin meidän eteemme. Älkäämme olko sokkosilla jaälkäämme peittäkö silmiämme siltä tosiseikalta, että on olemassaelämässä sellaisia ilmiöitä ja tosiseikkoja, joita emme osaaselittää ainoastaan tuon materialistisen hypoteesin mukaan.Minkätähden emme tahtoisi ymmärtää, että voisi muutakin olla?Minkätähden me tahtoisimme olla materialisteja? Päinvastoin,koko meidän maailmamme on muuttumassa. Meillä keksitäänsellaisia asioita, jotka saattavat meidät ihmettelemään. Jokaisellaon kodissaan radiokone, joka antaa meidän kuulla musiikkia,puhetta ja jos mitä ja me kuulemme käskyn avaruuden kautta,ilmojen kautta. Tuolla jossain Tukholmassa, Budapestissä taiLontoossa lauletaan ja soitetaan ja me voimme sitä kuunnella

täällä Suomen salomailla. Ei ole edes mitään lankaa, jota pitkinääni kulkee. Kautta ilmojen tulee vain tieto siitä, mitä tapahtuutuolla kaukana. Tämä on itsessään niin ihmeellinen keksintö, ettäharva se ihminen lie, joka ei ole ajatellut kuunnellessaan radionääressä, että tämä keksintö todistaa, että on olemassa enemmäntaivaan ja maan välillä mitä me uneksimme parikymmentä vuottasitten. Sillä kun äänet tuolla tavalla voivat tulla meidänluoksemme kaukaa ja kuulua siltä kuin olisivat syntyneet samassahuoneessa, niin miksikä ei olisi totta sekin, että ihmisen ajatussaattaa kulkea kautta ilmojen, että ihmisetkin voivat olla kuinradiokoneita, toinen lähettäjänä ja toinen vastaanottajana? Onhanmeillä kokemuksia tässä asiassa. Kun olen henkisessä yhteydessäjonkun kanssa, kun minulla on mies tai vaimo, niin minä olenläheisessä yhteydessä hänen kanssaan ja silloin me tunnemmetoistemme ajatukset ja me voimme tietää toistemme tunteet jaajatukset. Vieläpä, jos olemme kaukana toisistamme, niinvoimme tietää mitä tuo toinen toivoo, tietää tai tahtoo. On paljonelämässä semmoisia tositapauksia, että ystävä, joka onkuolemaisillaan, näyttäytyy toiselle ystävälle. Hän ilmestyyyhtäkkiä toisen ajatuksiin. Sellaisia tapauksia on paljon. Niitätietysti on oppineella taholla pidetty hyvin epäiltävinä, mutta kunnyt radio on tuossa, niin oppineet ja tiedemiehet voivat ajatella,että mekin tahdomme olla erinomaisen sivistyneitä, mekinvoimme jo kysyä, että entä, jos sittenkin saattaisi tulla ajatus,saattaisi tulla ajatus eetteriaaltoja pitkin toisesta ihmisestä toiseen.Entä jos onkin muuta vielä kuin se, jonka me näemmesilmillämme? Itseasiassa telepaattiset ilmiöt ovat saaneettieteellisen tunnustuksen. Niitä ei juuri kielletä sellaisissatieteellisissä piireissä, joissa niitä on vähäisen tutkittu. Mutta ontoisenkinlaisia huomioita tehty. Elämässä on muutakin olemassa.Me voimme nähdä merkillisen unen, sellaisen unen, että meherättyämme sanomme: mitähän hassutusta tämä on? Tämähänuni on aivan hullu. Sitten kymmenen vuoden perästä voi unitoteutua aivan sanasta sanaan. Meillä on semmoisia tapauksia

elämässä. Jos emme nyt näe niin kauheasti profetallisia unia, niinme kuitenkin voimme nähdä, mitä tulee tapahtumaan seuraavanapäivänä tai sitä seuraavana päivänä tai sitä seuraavana päivänä taiviikon perästä. Me voimme nähdä mitä tulee illalla tapahtumaanaamulla herätessä. Semmoisia sattumia on sangen usein ihmisenelämässä ja niitähän mielellämme nimitämmekin sattumiksi.Minkätähden ne olisivat sattumia? Jos näitä sattumia ontuhansittain, niin sehän muuttuu silloin jo säännöksi. Silloinhanon jo uusi todellisuus edessämme. Meillä ihmisillä onmahdollisuus tietää tulevaisuuttamme. Me voimmeselvänäköisesti nähdä eteenpäin ja me voimme selvänäköisestinähdä kauas taaksepäin. Sekin voi olla mahdollista, meidäntäytyy tunnustaa, kun me kuulemme ja luemme tällaisistailmiöistä. On siis niin paljon tällaisia ilmiöitä, joita meidänaikanamme nyt on ruvettu tutkimaan, että me emme oikein saata,jos tahdomme olla aivan moderneja, jäädä ja pysähtyämaterialistiselle kannalle enää. Meidän täytyy ainakin tullatotuudenetsijöiksi. Jos emme uskoisi mihinkään täytyy meidänkuitenkin olla varuillamme, mitä mahdollisesti voisimme vieläymmärtää ja tietää.Sangen monelle ihmiselle tulee eteen tuommoinen kysymys:Onko nyt aivan välttämätöntä, että meidän täytyy jäädä tällaisellekysyvälle kannalle? Emmekö voi ihmisinä päästä selvyyteen,emmekö me voisi päästä kokemukseen siitä, että on muutaolemassa kuin tämä ruumis ja sen ohella kulkeva sieluelämä?Emmekö pääsisi tietoon siitä, jos ihmisellä todella on sielu?Silloin muistakaamme, kun niin kysymme, että vanhoista ajoistasaakka on ihmisen olemusta esitetty vielä rikkaampana jamonipuolisempana, kuin mitä nykyaikana olemme tottuneet siitäajattelemaan. Me olemme tyytyneet puhumaan ainoastaanihmisen ruumiista ja sielusta. Uskovaistenkin kesken, niidenkesken, jotka uskovat, että ihminen on olemassa kuolemanjälkeen, niidenkin kesken puhutaan vain ruumiista ja sielusta.Mutta vanhoista ajoista lähtien on ihmisen olemusta esitetty

monipuolisempana. Meidän ei tarvitse mennä sen pitemmällekuin Paavaliin. Hän sanoo: Ihminen on kolmirakenteinen olento.Hänessä on kolme olemuspuolta. Hänessä ei ole ainoastaanruumis ja sielu, vaan hänessä on myöskin henki. Ihmisellä onruumis, sielu ja henki.Mikä tämä henki on? Henki jää meille salaisuudeksi. Henkijää hyvin salaperäiseksi ihmiselle, ennenkuin hän sitä kokee.Mutta kuitenkin voimme hieman auttaa ajattelevaa ihmistähuomaamaan, että hänessä on vielä jotain muuta paitsi ruumis jasielu. Jokainen tietää mitä ruumis on. Jokainen tietää, että hänelläon ruumis ja se on semmoinen ja semmoinen. Siihen emmetarvitse kiinnittää huomiota tällaisessa teoreettisessa esityksessä.Jokainen tietää myös, mitä sieluelämä on. Me ajattelemme,tunnemme ja tahdomme. Meissä on vihaa ja rakkautta. Meidänsisässämme liikkuu kaikenlaisia tunteita, meissä asuu intohimoja.Me olemme eläviä olentoja, sielullisia olentoja. Koko meidänelämämme sisältö on tässä sieluelämässämme. Jos emme olisitajuisia olentoja, emme olisi mitään. Siinä meidän olemisemmeon, että osaamme ajatella, tuntea ja tahtoa. Muttahuomatkaamme. Me sanomme itsestämme minä. Sitä sanaa eikukaan muu voi sanoa hänestä. Hän itse voi lausua tuonihmeellisen sanan minä. Minä. Ihminen katselee kättään. Onkotuo käsi minä? Entä tuo jalka, onko se minä? Ei. Tavallaan se ontämä kaikki, mutta tavallaan minä sanon minä ilman, ettätarvitsisin kuvitella näitä käsiä, jalkoja ja näitä ruumiin eri elimiä.Ei meidän tarvitse ajatella mitään ruumiimme osaa voidaksemmesanoa tuon sanan minä. Me eliminoimme ne kaikki. Meunohdamme päänkivistyksen, hammaskivun, emme liitä niitäminuuden olemukseen. Minä on jotain muuta. Onko minä se taise tunne? Se tunne esim., että minua harmittaa, kun minulla onliian pieni palkka ja liian vähän rahoja? Onko tämä harmin tunneminä? Ei. Sen meidän täytyy sanoa. No onko minä sitten jokumuu tunne itsessämme? Ei. Me emme ole tuo tai tuo tunne. Josliitämme vaikka yhteen nuo kaikki kokemukset, niin emme

sittenkään voi sanoa, että se on minä. Minulla on joku ajatus,katselen jotain ajatuskuvaa, mutta en minä siihen tyhjenny. Minätahdon tehdä sitä tai tätä, mutta minä olen sittenkin ulkopuolella.Minä olen noista ajatuksistani riippumaton, joskin ne kyllähetkellisesti muodostavat minun sisältöni, minun elämänisisällön. Mutta minä itse olen sittenkin jotain muuta kuin nuokaikki. Vaikka jättäisin nuo kaikki tunteet pois, niin sittenkin jääjälelle minä. Minä en mitään kuvittele, en ruumistani, enkäsieluani, ja kuitenkin jää minä jälelle. Minä voi kaikuaavaruudessa ja äärettömyydessä ilman muotoa ja ilman sisältöä.Mehän tulisimme aivan hulluiksi, jos me jatkaisimme kauemmas,mutta meidän täytyy tunnustaa, että kaikkien noiden ilmennystenulkopuolella on minä, kaikkien niiden takana. Sehän se antaameille kaikille ajatuksille ja tunteille sisällön. Eivät nuo ajatuksetja tunteet olisi mitään, jollei olisi minää, joka tuntee ja ajattelee.Mikä on se minä?Kun tällä tavalla koetat, sinä ihminen, eliminoida minäsisisällön pois tuosta substanssista, silloin sinä saat kiinni hengenheijastuksesta. Se on jotakin, joka antaa sinulle ensimmäisenaavistuksen hengestä. Ei se ole vielä sinun henkesi. Ei se ole vielähenki, mutta se on jotakin, joka antaa ajatuksen, että on jotakin,vaikkei ole oikeastaan mitään. Paavali sanoo: Ihmisellä onsooma, fyysillinen ruumis, ihmisellä on psykhe, sielu, ihmiselläon myös henki, pneuma. Mikä on tämä pneuma?Se on se ihmeasia, jota meidän täytyy kokea. Ainoastaankokemus voi paljastaa meille tämän salaisuuden ja olemisen.Ainoastaan kokemalla me voimme päästä kiinni hengestä, sillämeidän henkemme on se kolmas, joka antaa meidän nähdä sekäruumiin että sielun. Henki on se kolmas, joka antaa meidän nähdäelämän ja kuoleman. Emme voi ratkaista elämän arvoitusta,emme voi ratkaista kuoleman arvoitusta, ellemme saa kiinnihengestä, joka on ruumiin ja sielun, elämän ja kuoleman takana.Henki on se kolmas meissä, se syvin ja salaisin, jota kokemallame ratkaisemme sfinksin arvoituksen.

Ruumiillisina olentoina me olemme olemassa tämmöisessänäkyväisessä, ruumiillisessa maailmassa, ja me sanomme: Tämämaailma on meidän ulkopuolellamme, se on tietysti meidänulkopuolellamme. Me aisteillamme havaitsemme tämänruumiillisen maailman. Me tiedämme sen olemassaolosta, sillä seesiintyy samanlaisena meille kaikille; meillä on kaikillasamanlaiset aistimet. Me näemme kaikki, että tuossa on talo. Mesaamme samanlaisen kuvan näkyväisestä maailmasta.Todellisuus meidän ympärillämme on jokseenkin samanlainen;jos se ei ole aivan identtinen on se hyvin samanlainen meillekaikille. Jokaisen ihmisen tajuinen minä käsittää tämänulkonaisen, aistillisen, näkyväisen maailman samanlaiseksi. Siisse on vankkaa todellisuutta, se on todellisuutta, jonka päälle voijotain rakentaa. Me unohdamme usein, kun me sanomme, ettätämä todellisuus on meidän ympärillämme ja kun me sanomme,että meidän täytyy nyt lähteä ulos todelliseen elämään, näkemäänmitä elämä on, kaikille nuorillehan annetaan se neuvo, että helähtisivät ulos elämään sitä elämää, me unohdamme usein, ettätämä todellisuus on myöskin meidän sisällämme. Jos emmeaistimiemme välityksellä ota tätä todellisuutta omaantajuntaamme ei sitä ei ole olemassa. Pankaa korvat lukkoon jasilmät kiinni, niin heti kaikki muuttuu ja todellisuus on aivantoinen. Ollessamme ilman hermoja, niin kohta kaikki muuttuu.Me emme saa mitään sisäämme. Emme saa mitään silloin omaantajuntaamme. Se ei tule meidän sisäämme. Meidän aistimme ovatvälittäjiä, joiden kautta todellisuus tulee meidän tajuntaamme.Älkäämme olko niin epäfilosoofisia, että me luulemmetodellisuuden olevan tässä fyysillisessä maailmassa meidänulkopuolellamme. Todellisuus on ulkopuolellamme, mutta se onmyöskin sisällämme, sillä muuten emme tietäisi siitä mitään.Todellisuuden täytyy olla meidän omassa tajunnassamme, jottasiitä tietäisimme jotakin.Sitten on meidän sielumme. Me sanomme näin: Meidänsieluelämämme on meidän sisällämme. Siinä se vain on.

Näkyväinen todellisuus on meidän ulkopuolellamme, muttameidän sieluelämämme on sisäistä todellisuutta meille. Meidänsieluelämässämme ei ole ainoastaan kuva tästä ulkonaisestatodellisuudesta, vaan siinä on paljon sellaista, jota ei ole tässäulkonaisessa elämässä. Ei tässä ulkonaisessa maailmassamme oleinhimillisiä tunteita, ajatuksia ja aatteita. Mutta meidänsieluelämässämme on hirmuisen paljon asioita, joita ei ole tässäulkonaisessa todellisuudessa. Me luulemme, että meidänsieluelämämme on aivan subjektiivinen, että se on oikeastaanolemattomissa. Meidän mielestämme ei mikään muu oletodellista kuin se, jonka me näemme fyysillisellä silmällämme.Me emme huomaa, että kun me sanomme, että meidänsieluelämämme on ainoastaan meissä itsessämme subjektiivisenätodellisuutena, teemme saman virheen kuin äsken, kunsanoimme, että fyysillinen todellisuus on meidänulkopuolellamme. Jotta fyysillinen todellisuus olisiulkopuolellamme täytyy sen olla meidän sisällämme. Me olemmetehneet ajatusvirheen, ellemme sano: samalla tavalla meidänsielumme kaikki sisäiset ajatukset, tunteet ja tahdon virtauksetovat myöskin objektiivisia, ne ovat myöskin meidän ulkopuolellamme,ne ovat myöskin todellisuuksia, yhtä vankasti olemassameistä riippumatta kuin meidän sisällämmekin. Me teemmeajatusvirheen, ellemme myönnä tätä. Sieluelämämme onsubjektiivista ja objektiivista, niinkuin fyysillinen maailma olisubjektiivinen ja objektiivinen. Muistakaamme siis tämä, ettäsielullinen todellisuus on objektiivinen myös eikä vainsubjektiivinen. Kun me katselemme tätä fyysillistä maailmaa janäemme sen subjektiivisuuden ja objektiivisuuden ja katselemmesitten sielullista maailmaa ja näemme sen subjektiivisuuden jaobjektiivisuuden, niin silloin me näemme, ettei ole tuulestatemmatut nuo puheet helveteistä ja taivaista. Tuossa toisessamaailmassa, joka on objektiivinen, siellä ovat ihmisen tunteet jaajatukset, koko hänen sieluelämänsä, todellisuutena olemassa,

siellä se on helvetteineen ja taivaineen. Henki yksin, joka on sekolmas, on kaiken takana ja kaiken yläpuolella.Kun me hengen kannalta, katselemme sielullista elämää jakatselemme kuolemanjälkeisiä helvettejä ja taivaita, niin menäemme, ettei yksikään ihmisen sielu elä ikuisesti noissahelveteissä, kiirastulissa ja taivaissa, sillä lyö hetki, jolloinihminen yhtäkkiä tuossa kuolemanjälkeisessä elämässä huomaa,että hänhän onkin henki. Minähän olen se kolmas todellisuus,joka kannan sisässäni tämän sielullisen todellisuuden. Minähänen ikuisesti kanna näitä taivaita, kuka minä olen? Silloin ihminenrealisoi itsessään henkenä, pneumana, ja silloin hän, niinkuin memyöskin näemme hengen kannalta, muuttaa olemusmuotoaan jasyntyy uudestaan tänne maan päälle. Mitä se on, että hän onhenki? Se on sitä, että hän on semmoinen itse, kuolematon,iankaikkinen, joka samalla on ääretön. Ihmisessä on itse elämä,hän on itse elämän lapsi, hän on äärettömyyksien ja ikuisuuksienkasvatti, hän on avaruuden lähettiläs, Jumalan poika. Hänenitsensä ei ole mikään rajoittunut itse, taikka sen rajoitus on juurisen äärettömyydessä; sen rajoitus on siinä, että se onäärettömyyden ja iankaikkisuuden ilmausta. Tämä kolmasihmisessä, tämä henki, on yhteydessä itse elämään, itse Jumalaan,se on Jumala meissä, se on Jumalan Poika meissä ja meidäntäytyy sitä kokea. Nyt olemme siis saaneet nähdä kolmetodellisuutta, ruumiillisen, sielullisen ja henkisen ja ihmisinäolemme ikäänkuin kolmessa maailmassa, tässä ruumiillisessa,sielullisessa ja hengen äärettömyydessä. Niistä tahdomme siishieman tarkemmin puhua seuraavissa esitelmissä.