Marko Lamberg toim., Päätön ritari. Kauhutarinoita keskiajalta ...

MIRATOR 14:1/2013 48normirikkomuksiin, esimerkiksi edesmenneen elämänsä aikana harjoittamaanirstauteen kuten porvarismies Guidon tapauksessa, lapsen lähdettämiseen(esimerkiksi tarinassa ’Sikiö sukassa’) ja jälkeläisten välinpitämättömyyteen pitäämessuja kuolleiden sukulaistensa sieluille, mikä kiusaa esimerkiksitarinakokoelman kolmea kuollutta kuningasta. Tämäntapaiset sekäedesmenneiden itsensä että elävien tekemät rikkeet saivat kuolleet palaamaanelävien pariin, jossain vaiheessa myös kiirastulesta, ja antoivat kristillisessäperinteessä paholaisille luvan kiusata eläviä.Yllättävää kyllä, näiltä osin edesmenneille annetut roolit eivät näytäsuurestikaan poikenneen siitä, millaiseksi ne määriteltiin myös myöhemminesimerkiksi 1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaisessa kansanperinteessä, jotaon menestyksekkäästi esitellyt esimerkiksi Kaarina Koski väitöksessään. 1 Yhteistänäille noin tuhannen vuoden aikana ilmestyneille aaveille on myös ollut se, kutenLambergin kääntämistä teksteistä käy ilmi, että kummitusten, henkien ja muidentuonpuoleisten kohtaaminen on lähes aina edellyttänyt pimeyttä tai poikkeavia,äkillisestikin muuttuvia sääolosuhteita tai olosuhteita, joissa elävän näkökyky onjollain tapaa joutunut rajoitetuksi, kuten esimerkiksi sumussa.Nykyihminen ei toki usko aaveisiin ja pitää niitä luonnontieteellisessämaailmankuvassaan todennäköisesti mahdottomina, mutta kukin päättäköön itse,tahtooko lukea tekstin yön hämärissä ennen nukkumaanmenoa. Yllättävää kyllä,nimittäin, tarinoiden kauhuelementeissä saattaa olla jonkinlaista tenhoanykypäivänäkin. Osa tarinoista on hyvinkin mukaansatempaavia, kuten vaikkapaWilliam Parvuksen (1136?–1198?) kirjaamista lähteistä löytynyt kertomusmustasukkaisena kuolleesta aviomiehestä. Hän hätyyttelee eläviä ja sairastuttaaheidät rutonkatkuisilla henkäyksillään, ja hänen haudasta ylös kaivettu ruumiinsaon ’turvonnut muodottomaksi’ ja haavoitettaessa vuotaa verta suihkuamalla.Samalla tavalla kiehtovia ovat lukuisat lyhyemmät ja pitemmät tarinat joukkoinavaeltavista kuolleista, paholaisista sekä demoneista, jotka metsästävät kadotettujasieluja. Viimeksi mainitut ’kuoleman armeijat’ valottavat mielenkiintoisella tavallaeurooppalaisessa perinteessä Pohjoismaita myöten tunnetun ja esimerkiksinimityksillä la mesnie Hellequin, Wild Hunt, Wilde Jagd tai Odensjakt kutsutunilmiön eri variaatioita.Kirsi Kanerva, FMHumanistinen tiedekunta, Turun yliopistoktkane[at]utu.fi1Kaarina Koski, Kuoleman voimat. Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä (SuomalaisenKirjallisuuden Seuran Toimituksia, 1313, Tiede), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2011.