1 - Terveyskirjasto

Käypä hoito -suositus 

Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja 

Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä 

Epävakaa persoonallisuus 

Duodecim 2008;124(7):820–36 

Käypä hoito -suositus perustuu systemaattisesti koottuun tutkimustietoon, jonka näytön 

aste, luotettavuus, arvioidaan alla olevan taulukon mukaan. Suositus on tarkoitettu tukemaan 

päätöksiä sekä kliinisissä tilanteissa että potilasryhmien hoitoa suunniteltaessa. 

Paikalliset versiot saattavat tarkentaa esim. sairaanhoitopiirin käytäntöä yksityiskohdissa. 

Suositus ja näytönastekatsaukset päivitetään kolmen vuoden välein elektronisina, päivitystiivistelmät 

julkaistaan Duodecim-lehdessä. 

Suosituksen kirjoittajien sidonnaisuudet näkyvät elektronisissa versioissa. 

Kommentit ja kehittämisehdotukset voidaan lähettää Internetissä www.kaypahoito.fi/ 

palaute tai lähettämällä se osoitteeseen Käypä hoito, Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 

PL 713, 00101 Helsinki. 

Näytön varmuusasteen ilmoittaminen Käypä hoito -suosituksissa 

Koodi Näytön aste 

selitys 

A Vahva tutkimusnäyttö Useita menetelmällisesti tasokkaita 1 tutkimuksia, joiden tulokset samansuuntaiset 

B Kohtalainen tutkimusnäyttö Ainakin yksi menetelmällisesti tasokas tutkimus tai useita kelvollisia 2 tutkimuksia 

C Niukka tutkimusnäyttö Ainakin yksi kelvollinen tieteellinen tutkimus 

D Ei tutkimusnäyttöä Asiantuntijoiden tulkinta (paras arvio) tiedosta, joka ei täytä tutkimukseen perustuvan 

näytön vaatimuksia 

1 

Menetelmällisesti tasokas = vahva tutkimusasetelma (kontrolloitu koeasetelma tai hyvä epidemiologinen tutkimus), tutkittu 

väestö ja käytetty menetelmä soveltuvat perustaksi hoitosuosituksen kannanottoihin. 

2 

Kelvollinen = täyttää vähimmäisvaatimukset tieteellisten menetelmien osalta; tutkittu väestö ja käytetty menetelmä soveltuvat 

perustaksi hoitosuosituksen kannanottoihin. 

Vastuun ra jaus 

Käypä hoito -suositukset ovat parhaiden asiantuntijoiden laatimia yhteenvetoja yksittäisten sairauksien 

diagnostiikan ja hoidon vaikuttavuudesta. Ne eivät korvaa lääkärin tai muun terveydenhuollon ammattilaisen 

omaa arviota yksittäisen potilaan parhaasta mahdollisesta diagnostiikasta ja hoidosta hoitopäätöksiä tehtäessä. 

2769 819

Käypä hoito -suositus 

Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja 

Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä 


Suosituksen keskeinen sanoma 

➤ Epävakaa persoonallisuus on vaikea, potilaan toimintakykyä 

merkittävästi heikentävä häiriö, joka 

kuormittaa terveydenhuoltojärjestelmää laajasti. 

➤ Häiriön esiintyvyys väestössä on keskimäärin 0,6 %. 

➤ Epävakaan persoonallisuuden kolme keskeistä 

oireulottuvuutta ovat tunne-elämän epävakaus, 

käyttäytymisen säätelyn häiriö ja alttius vuorovaikutussuhteiden 

ongelmiin. 

➤ Epävakaaseen persoonallisuuteen liittyy runsasta 

psykiatrista ja somaattista oheissairastavuutta sekä 

suurentunut itsemurhariski. 

➤ Erilainen itseä vahingoittava käyttäytyminen on 

häiriössä tavallista, minkä vuoksi kriisien hallinta on 

keskeistä hoidon suunnittelussa. 

➤ Epävakaan persoonallisuuden ennuste on melko 

hyvä, sillä kymmenen vuoden kuluttua vain pieni osa 

potilaasta täyttää diagnoosin kriteerit, mutta toimintakyky 

lievittyy oireista toipumista hitaammin. 

➤ Tietyillä psykoterapiamenetelmillä voidaan lieventää 

tehokkaasti potilaan oireistoa ja kuormittumista sekä 

edistää sopeutumista ja kohentaa toimintakykyä. 

➤ Psykoosilääkkeet saattavat lievittää useamman 

ulottuvuuden oireita. Mielialaa tasaavista lääkkeistä 

voi olla hyötyä impulsiivisuuden ja aggressiivisuuden 

vähentämisessä. Serotoniinin takaisinoton estäjistä 

voi olla hyötyä etenkin monihäiriöisyyden hoidossa. 

Lääkehoitoon liittyy polyfarmasian riski. 

➤ Hoito tulee toteuttaa mahdollisimman pitkälti 

avohoidossa ja sairaalahoidon osalta pääasiassa päiväsairaalaolosuhteissa. 

Potilaan valmistautuminen 

kriisitilanteisiin on hoidon kulmakivi. Kuntoutustarve 

on syytä selvittää psykiatrisen hoidon seurannan 

yhteydessä. 

➤ Potilaan kokonaishoidon koordinaatiota helpottaa 

vastuuhenkilön tai -työryhmän nimeäminen. 

Aiheen rajaus, kohderyhmä ja 

tavoitteet 

– Hoitosuositus koskee epävakaata persoonallisuutta. 

– Suosituksessa sivutaan myös muita persoonallisuushäiriöitä, 

jos ne voivat valottaa epävakaata 

persoonallisuutta tai sen keskeisiä oireulottuvuuksia. 

– Suosituksessa käytetään ICD-10:n diagnoosinimikettä 

tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus 

(jäljempänä lyhyemmin epävakaa 

persoonallisuus, F60.31), vaikka valtaosassa 

tutkimuksista käytetään termiä rajatilapersoonallisuushäiriö 

(DSM-IV-TR) [1]. 

– Suositus on tarkoitettu perusterveydenhuoltoon 

ja erikoissairaanhoitoon. 

– Tavoitteena on luoda ajankohtainen tieteelliseen 

näyttöön perustuva kattava, kriittinen 

katsaus epävakaaseen persoonallisuuteen sekä 

yhtenäistää häiriön diagnostiikkaa ja hoitokäytäntöjä 

perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa. 

Duodecim 2008;124:820–36 

Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä

Määritelmät 

Diagnostiset järjestelmät 

– Suosituksessa viitataan diagnoosien osalta 

kansainväliseen diagnostisen luokittelujärjestelmän 

(International Classification of 

Diseases) uusimpaan versioon ICD-10:een 

[2] ja Amerikan Psykiatriyhdistyksen (APA) 

laatimaan psykiatristen häiriöiden DSM-IV- 

TR-diagnoosiluokitukseen (Diagnostic and 

Statistical Manual of Mental Disorders) [1]. 

ICD-10 ja DSM-IV ryhmittelevät persoonallisuushäiriöt 

hieman toisistaan poikkeavasti: 

ICD-10:ssä käytetään termin rajatilapersoonallisuushäiriö 

sijaan diagnoosia epävakaa 

persoonallisuus (taulukko 1). 

Taulukko 1. Epävakaan persoonallisuuden diagnostiset kriteerit ICD-10-tautiluokituksen ja DSM-IV:n kriteerien mukaan. 

ICD-10 

DSM-IV 

F60.30 Impulsiivinen häiriötyyppi 301.83 Rajatilapersoonallisuushäiriö 1) 

Huomautukset 

Impulsiivista häiriötyyppiä luonnehtivat etenkin tunne-elämän Laaja-alaista ihmissuhteisiin, minäkuvaan ja affekteihin liittyvää 

epävakautta ja huomattavaa impulsiivisuutta. Alkaa 

epävakaus ja yllykkeiden hallinnan puute. 

Väkivaltaiset purkaukset ja uhkaava käytös ovat tavallisia, varhaisaikuisuudessa ja esiintyy monissa yhteyksissä vähintään 

viidellä seuraavista etenkin reaktiona muiden kritiikkiin. 

tavoista. 

Diagnostiset kriteerit: 

A. Täyttää persoonallisuushäiriön (F60) yleiset kriteerit. 

B. Kohta A ja sen lisäksi vähintään kaksi seuraavista: 

(1) taipumus toimia hetken mielijohteesta ja seurauksia harkitsematta 

(2) taipumus käyttäytyä riitaisasti ja joutua ristiriitatilanteisiin 

muiden ihmisten kanssa etenkin, jos impulsiivista käytöstä 

pyritään estämään tai sitä arvostellaan 

(3) alttius vihan ja väkivallan purkauksille ja kyvyttömyys hallita 

niitä 

(4) kyvyttömyys ylläpitää mitään toimintaa, joka ei tuota välitöntä 

palkkiota 

(5) epävakaa ja oikukas mieliala 

F60.31 Rajatilatyyppi 

Huomautukset 

Rajatilatyypillä esiintyvät useat tunne-elämän epävakaisuuden 

piirteet. Sille ovat ominaisia häiriöt minäkuvassa, päämäärien 

asettamisessa ja sisäisissä pyrkimyksissä (seksuaaliset pyrkimykset 

mukaan luettuina) sekä jatkuva tyhjyyden tunne. Kiihkeät 

ja epävakaat ihmissuhteet saattavat aiheuttaa toistuvasti 

tunne-elämän kriisejä. Ne voivat olla yhteydessä liialliseen 

pyrkimykseen välttää hyljätyksi tulemista. Nämä kriisit voivat 

johtaa toistuviin itsemurhauhkauksiin tai -yrityksiin tai muuhun 

itsetuhoisuuteen (vaikkakin tätä saattaa tapahtua myös 

ilman selviä ulkoisia aiheuttajia). 

Diagnostiset kriteerit: 

A. Täyttää persoonallisuushäiriön (F60) yleiset kriteerit. 

B. Diagnoosin F60.30 osiosta B. esiintyy vähintään kolme ja 

lisäksi ainakin kaksi seuraavista: 

(1) minäkuvan, sisäisten pyrkimysten ja seksuaalisen suuntautuneisuuden 

epävarmuus ja häiriintyneisyys 

(2) taipumus intensiivisiin ja epävakaisiin ihmissuhteisiin ja 

niiden myötä tunne-elämän kriiseihin 

(3) liiallinen hylätyksi tulemisen välttäminen 

(4) toistuvaa itsensä vahingoittamista tai sillä uhkailua 

(5) jatkuva tyhjyyden tunne 

1. Kiihkeitä yrityksiä välttyä todelliselta tai kuvitellulta hylätyksi 

tulemiselta. (Huom. Älä ota huomioon itsetuhoista 

käyttäytymistä tai itsensä viiltelyä yms. vahingoittamista 

(kriteeri 5) 

2. Epävakaita ja intensiivisiä ihmissuhteita, joita luonnehtii 

äärimmäisen ihannoinnin ja vähättelyn vaihtelu 

3. Identiteettihäiriö: merkittävästi ja jatkuvasti epävakaa 

minäkuva tai kokemus itsestä 

4. Impulsiivisuus ainakin kahdella potentiaalisella itselle 

vahingollisella alueella (esimerkiksi tuhlaaminen, seksi, 

kemiallisten aineiden käyttö, holtiton liikennekäyttäytyminen, 

ahmiminen). Huom. älä ota huomioon itsetuhoista 

käyttäytymistä tai itsensä viiltelyä ym. vahingoittamista 

(kriteeri 5) 

5. Toistuva itsetuhoinen käytös, siihen viittaavat eleet tai 

uhkaukset tai itsensä viiltely ym. vahingoittaminen 

6. Affektiivinen epävakaus, joka johtuu mielialan merkittävästä 

reaktiivisuudesta (esimerkiksi intensiivinen jaksoittainen 

dysforia, ärtyneisyys tai ahdistuneisuus, joka kestää 

tavallisesti muutamia tunteja ja vain harvoin muutamaa 

päivää kauemmin) 

7. Krooniset tyhjyyden tuntemukset 

8. Asiaankuulumaton, voimakas suuttumus tai vaikeus kontrolloida 

suuttumusta (esim. toistuva äkkipikaisuus, jatkuva 

vihaisuus, toistuva tappeleminen) 

9. Hetkellinen stressiin liittyvä paranoidinen ajattelu tai vakava 

dissosiatiivinen oireilu 

1) 

Rajatilapersoonallisuushäiriön kategoria perustuu alun perin (DSM-III) John Gundersonin luomiin tutkimuskriteereihin 


821

Persoonallisuus 

– DSM-IV-TR määrittelee persoonallisuuden 

piirteet pysyviksi tavoiksi havainnoida, suhtautua 

toisiin sekä ymmärtää itseä ja ympäristöä. 

Nämä ilmentyvät laajasti erilaisissa 

tilanteissa. Persoonallisuus on toimintojen ja 

piirteiden dynaaminen kokonaisuus [1]. 

– Persoonallisuutta voidaan kuvata neljällä tasolla 

[3–8]: 

* persoonallisuuden piirteet (esimerkiksi temperamentti, 

taulukko 2) 

* luonteenomaiset sopeutumiskeinot ja yksilölliset 

tavoitteet 

* narratiivinen minuus (kuten identiteetti) 

* vuorovaikutussuhteiden dynamiikka. 

– Temperamentti viittaa jo imeväisiässä tunnistettaviin 

yksilöllisiin, biologiaan pohjautuviin 

valmiuksiin tunteiden säätelyssä. 

– Persoonallisuuden piirteistä tunne-elämän vakaus, 

tunnollisuus ja sosiaalinen dominoivuus 

lisääntyvät vielä 30–40 ikävuoteen saakka, 

mutta piirteiden hierarkkinen järjestys pysyy 

samanlaisena [9] A . 

Taulukko 2. Viiden tekijän malli on laajimmin tutkittu temperamenttimalli 

ja siitä on käytettävissä eniten systemaattisinta 

tutkimustietoa. Sen mukaisia temperamenttipiirteitä on kuvattu 

monissa eri kulttuureissa [10]. 

Viisi tekijää alaosioineen 

Ekstroversio / positiivinen emotionaalisuus 

– lämpö, anteliaisuus, itsevarmuus, aktiivisuus, jännityksen 

etsiminen, positiiviset tunteet 

Neuroottisuus / negatiivinen emotionaalisuus 1) 

– ahdistus, vihamielisyys, masennus, itsetietoisuus, impulsiivisuus, 

haavoittuvuus 

Avoimuus kokemuksille 

– mielikuvitus, esteettisyys, tunteet, toiminta, ideat, arvot 

Miellyttävyys 

– luottamus, suoruus, altruismi, mukautuvuus, vaatimattomuus, 

hellyys 

Tunnollisuus 

– pätevyys, järjestyksestä huolehtiminen, velvollisuudentuntoisuus, 

tavoitteellisuus, itsekuri, harkinta 

1) 

neuroottisuus, suosituksessa käytetään A. Tellegenin termiä 

negatiivinen emotionaalisuus erotuksena psykopatologisesta 

neuroottisuudesta 

Persoonallisuushäiriö 

– Persoonallisuushäiriöön liittyy vakiintuneen 

itseyden kokemuksen ja minäkäsityksen rajoittuneisuutta, 

jäykkyyttä tai epävakautta 

sekä vuorovaikutussuhteiden vaikeuksia. 

– Korostunut negatiivinen emotionaalisuus on 

leimallista epävakaalle persoonallisuudelle 

[11–16], mutta tilaan liittyy tämän lisäksi 

akuutti sairausprosessi [11]. 

– Eri tutkijoilla esiintyy näkemyseroja sen suhteen, 

voidaanko terveet ja häiriintyneet persoonallisuudet 

erottaa toisistaan persoonallisuuden 

piirteiden perusteella, voidaanko 

persoonallisuushäiriöitä kuvata temperamenttiulottuvuuksien 

avulla ja eroavatko persoonallisuushäiriöt 

ryhmänä oleellisesti akselin 

I psykiatrisista häiriöistä. 

– Terveiden ja häiriintyneiden persoonallisuuksien 

piirteet näyttävät muodostavan jatkumon 

[17–19]. 

– Epävakaan persoonallisuuden diagnoosikriteerit 

kuvaavat heterogeenista potilasjoukkoa 

[20]. 

Esiintyvyys 

– Persoonallisuushäiriöiden (DSM-III / IV-TR:n 

kriteerit) esiintyvyys väestössä on noin 10 % 

(vaihteluväli 4,4–15,0) [21–25]. 

– Epävakaan persoonallisuuden esiintyvyys väestössä 

on keskimäärin 0,6 % (vaihteluväli 0,4– 

0,7 %) [23]. Perusterveydenhuollon potilaista 

6 %, psykiatrisen avohoidon potilaista 10 % 

ja sairaalapotilaista 20 % saattaa kärsiä tästä 

häiriöstä [26]. 

– Esiintyvyys on suurimmillaan nuorilla aikuisilla, 

naimattomilla naisilla sekä vähän koulutetuilla 

ja pienituloisilla. 

– Epävakaan persoonallisuuden lisääntymisestä 

ei ole tutkimusnäyttöä. 

– Persoonallisuushäiriöiden esiintyvyys saattaa 

vaihdella eri kulttuureissa [27, 28]. 

Riskitekijät 

Syntymallit 

– Altistusmallin mukaan epävakaa persoonallisuus 

on seurausta altistavista tekijöistä ja niiden 

vuorovaikutuksesta. Komplikaatiomallin 

mukaan se on seurausta ensisijaisesti muusta 

psykiatrisesta häiriöstä. 

822 Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä

– Seurantatutkimuksessa on saatu tukea kummallekin 

mallille, koska oireiden ilmaantumisikä 

ja sukupuoli näyttävät johtavan erilaisiin 

kehityskaariin [29, 30]. 

* Tytöillä esimurrosiän internalisoivat oireet, 

kuten ahdistuneisuus ja masennus, saattavat 

ennustaa B-ryhmän persoonallisuushäiriötä 

murrosiässä (komplikaatiomalli) [30] 

ja murrosiän eksternalisoivat oireet, kuten 

uhmakkuus ja käytöshäiriöoireet, saattavat 

ennakoida B-ryhmän persoonallisuushäiriötä 

aikuisiässä (altistusmalli) [30, 31]. 

* Pojilla eksternalisoivat oireet ja käytöshäiriö 

ennakoivat etenkin epäsosiaalista persoonallisuutta 

(altistusmalli) [31, 32] 


Altistavat tekijät 

– Epävakaan persoonallisuuden riskiä lisäävät 

tekijät ovat yhteydessä myös muihin psykiatrisiin 

häiriöihin ja ruumiillisiin sairauksiin. 

Useiden tekijöiden kasaantuminen merkitsee 

häiriön suurta todennäköisyyttä. 

– Perinnölliset tekijät todennäköisesti altistavat 

persoonallisuushäiriöille [21, 33–35] B . 

– Perinnöllisillä tekijöillä on merkittävä yhteys 

persoonallisuuden ja persoonallisuushäiriöiden 

piirteisiin [17, 18, 36–38] A . 

– Osalla potilaista häiriön synty saattaa painottua 

orgaanisiin ja neurokognitiivisiin tekijöihin, 

kuten enkefaliittiin, epilepsiaan, oppimishäiriöihin 

ja lapsuuden tarkkaavuushäiriöön 

[39, 40]. 

– Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivät kertovat 

terveitä verrokkeja enemmän vaikeista, 

traumaattisista lapsuudenkokemuksista [41– 

46] A . 

– Dissosiaatio-oireiden ja trauma-anamneesin 

välisestä yhteydestä epävakaassa persoonallisuudessa 

on ristiriitaista näyttöä [44]. Dissosiaatio 

voi ilmetä muistamattomuutena, tunteena 

itsen (depersonalisaatio) tai maailman 

(derealisaatio) muuttumisesta vieraaksi tai lyhytkestoisina 

aistihallusinaatioina. 

– Seksuaalinen kaltoinkohtelu yksittäisenä tekijänä 

lisää vain vähän epävakaan persoonallisuuden 

riskiä [44, 45, 47–50] A . 

– Epävakaa persoonallisuus on merkitsevässä 

mutta heikossa yhteydessä kasautuviin vanhemmuuden 

ongelmiin [41, 51, 52] A . 

– Huono sosioekonominen asema on yhteydessä 

lisääntyneeseen persoonallisuushäiriön riskiin 

[22, 23, 53, 54] A . 

– Neurofysiologisissa tutkimuksissa (EEG- ja 

herätevastetutkimuksissa) on havaittu aivotoiminnan 

poikkeavuuksia [55, 56]. 

– Epävakaaseen persoonallisuuteen liittyy hippokampuksen 

ja amygdalan tilavuuden vähenemistä, 

mutta nämä muutokset eivät ole 

sairaudelle spesifisiä [57–67] A . 

– Epävakaaseen persoonallisuuteen liittyy serotoniinijärjestelmän 

toiminnan häiriintymistä 

aivojen frontolimbisillä alueilla etenkin miehillä 

[68–71] A . 

Ehkäisy 

– Tutkimusta epävakaan persoonallisuuden primaaripreventiosta 

ei ole tehty. 

– Kasvatusneuvonnalla on ilmeisesti myönteinen 

vaikutus riskiperheiden kasvatusmalleihin 

ja lasten käytösongelmiin [72–74] B . 

– Laaja-alainen päiväkodeissa toteutettu ravitsemusta, 

opetusta ja liikuntaa sisältävä ohjelma 

saattaa vähentää nuoren aikuisiän häiriökäyttäytymistä 

ja psykoosipiirteistä oireilua 

[75] C . 

– Vanhempien neuvonta vähentää lasten käytöshäiriöitä 

ja saattaa vähentää käytöshäiriöiden 

jatkumisesta myöhemmin seuraavia kustannuksia 

[76–78] B . 

Diagnostiikka 

– Persoonallisuushäiriöiden diagnosoimista ja 

kliinisiä tutkimuksia varten on kehitetty erilaisia 

puolistrukturoituja haastattelumenetelmiä 

ja itsearviointimenetelmiä, joita esitellään 

taulukossa 3. 

* Suomessa on yleisesti kliinisessä ja tutkimuskäytössä 

SCID-haastattelu (Semistructured 

Clinical Interview for DSM-IV Disorders), 

jonka II osa on kehitetty persoonallisuushäiriöiden 

diagnosoimiseksi [79]. 

– SCID-II-haastattelu saattaa lisätä persoonal- 

823

Taulukko 3. Strukturoituja menetelmiä persoonallisuushäiriöiden ja epävakaan persoonallisuuden diagnosoimiseksi. 

Menetelmän nimi ja 

lyhenne 

International 

Personality 

Disorder 

Examination 

(IPDE) 

Structured 

Clinical Interview 

for DSM- 

IV Personality 

Disorders 

(SCID-II) 

Structured 

interview for 

DSM-IV 

Personality 

Disorders 

(SIDP-IV) 

Zanarini Rating 

Scale for 

Borderline 

Personality 

Disorder 

(ZAN-BDP) 

Borderline 

Personality 

Disorder 

Severity Index 

(BPDSI) 

Diagnostic 

Interview for 

Borderlines 

(revised) 

(DIB- R) 

Persoonallisuushäiriöiden Kaikki Kaikki Kaikki Epävakaa Epävakaa Epävakaa 

kattavuus 

Kriteerit 

DSM-IV X X X X X 

ICD-10 

X 

Psykometriset 

ominaisuudet 

Sisäinen johdonmukaisuus 

0,53–0,94 0,85 0,82–0,93 0,87 

(Cron- 

bachin alfakerroin) 

Reliabiliteetti 

Inter-rater 0,71–0,92 0,48–0,98 0,32–1,00 0,66–0,97 0,92–0,93 0,55–0,94 

Test-retest 0,62–1,00 0,38–0,63 0,16–0,84 0,59–0,96 0,72–0,77 0,57–0,73 

Sensitiivisyys 0,94 0,12–1,00 0,39 0,92–0,95 0,81–0,96 

Spesifisyys 1,00 0,72–0,97 0,90–0,95 0,88–0,94 

Kysymysten määrä 157 120 160 52 125 

Vastaamisen kesto (min) 90–120 30–60 30–90 60 

Tutkimuskäyttö (T) tai 

kliininen käyttö (K) 

T/K T/K T/K T/K T/K T/K 

lisuushäiriön diagnosoinnin osuvuutta [80– 

86] C . 

– Kolmannelta taholta saatu tieto ei juuri lisää 

diagnostisen arvion luotettavuutta [87]. 

– Persoonallisuushäiriön diagnostiikassa esiintyy 

useita virhelähteitä, kuten kulttuuri, etninen 

tausta, häiriön alkamisikä, sukupuoli, 

persoonallisuuden yleiset muutokset ja ajankohtainen 

muu psykiatrinen oireisto, joka 

saattaa korostaa persoonallisuuden piirteitä 

[88, 89]. 

– Diagnostiikassa tulee kiinnittää huomiota oireilun 

kestoon, sillä persoonallisuushäiriöissä 

oireiston tulee olla nähtävissä murrosiän lopulla 

tai nuorella aikuisiällä, ja sen tulee kuvata 

potilaan toimintaa pitemmällä aikavälillä. 

– Diagnoosiin ei ole yleensä perusteita vain yhden 

strukturoimattoman haastattelun pohjalta. 

– Diagnoosia arvioitaessa tulee jokaista oirekriteeriä 

arvioida sen valossa, onko piirre selkeästi 

patologinen, pitkäaikainen ja eri yhteyksissä 

ilmenevä. 

Kliininen kuva 

– Epävakaan persoonallisuuden keskeisimmät 

oireulottuvuudet ovat 

* tunne-elämän epävakaus, jolle on tyypillistä 

vaihtelu vihaisuuden ja ahdistuneisuuden 

sekä masennuksen ja ahdistuneisuuden välillä 

[90] 

* impulsiivisuus 

* vuorovaikutussuhteiden vaikeudet [20, 91]. 

– Muita keskeisiä oireita ovat 

* mielialan vaihtelu päivittäin joko autonomisesti 

tai tilanteiden mukaan 

* mielialan herkkyys ympäristövaikutuksille 

* minäkokemuksen häiriöt [92] 

* sosiaalisten roolien korostunut merkitys 

* jatkuvuuden tunteen puutteellisuus 

* epäjohdonmukaisuus 

* vähäinen sitoutuminen 

* impulssikontrollin häiriöt [93] 

* päihteiden käyttö 

* ruoan ahmiminen 

* holtiton seksuaalisuus 

* pelihimo. 


* minäkäsitys, jota sävyttävät taipumus itsesyytöksiin, 

heikko omanarvontunto [94] 

sekä käsitys itsestä epäonnistuneena, vajavaisena 

ja hävettävänä [95] 

* ympäristön arviointi persoonallisuudeltaan 

terveitä tai C-ryhmän persoonallisuushäiriöstä 

kärsiviä kielteisemmin; kielteisen arvion 

on todettu olevan voimakkaammassa 

yhteydessä psykopatologiaan kuin lapsuuden 

traumoihin [96] 

* ajoittaiset, lyhytkestoiset, psykoottisilta vaikuttavat 

oireet 

n 

voivat liittyä stressitilanteeseen 

n 

epäluuloiset ajatusrakennelmat 

n 

vakavat dissosiatiiviset oireet, kuten voimakkaat 

depersonalisaatioelämykset. 

– Psykoosijaksoja esiintyy epävakaasta persoonallisuudesta 

kärsivillä, etenkin jos potilaalla 

on samanaikaisesti päihde- ja mielialahäiriö. 

– Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivillä 

esiintyy varsin tavallisesti joitain dissosiaatiooireita 

[97]. 

– Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän 

kriisikäyttäytymiseen saattaa liittyä nopeasti 

lisääntyvää tuskaisuutta, joka voi kestää suurimman 

osan päivästä [98, 99]. 


ihmissuhteita sävyttää vihamielisyys [43, 50, 

96, 100–103] A . 


kiintymyssuhteita leimaa turvattomuus [104– 

106] A . 

– Kyky tunnistaa ja arvioida kielteisiä tunteita 

ja ajatuksia on epävakaasta persoonallisuudesta 

kärsivällä puutteellinen [100, 102, 103, 

107, 108] A . 

Erotusdiagnoosi ja muut samanaikaiset 

häiriöt 

– Muita samanaikaisia häiriöitä esiintyy 70 %:lla 

epävakaasta persoonallisuudesta kärsivistä 

[109]. 

– Yleisesti esiintyviä ja erotusdiagnostisesti tärkeitä 

psykiatrisia häiriöitä ovat: 

* mielialahäiriöt (etenkin kaksisuuntaisen 

mielialahäiriön lyhytjaksoiset muodot) 

* ahdistuneisuushäiriöt 


* lyhytkestoiset psykoosioireet 

* päihteiden liikakäyttö tai päihderiippuvuus 

* käyttäytymisen ja tarkkaavuuden säätelyn 

häiriöt 

* syömishäiriöt 

* somatisaatiohäiriöt 

* traumaperäinen stressihäiriö 

* aivovammat. 

– Potilaille voidaan monessa tapauksessa tehdä 

useampien häiriöiden diagnooseja samanaikaisesti. 

– Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä potee 

usein samaan aikaan myös somaattista 

sairautta. 

Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriö 

– Mielialahäiriöiden ja epävakaan persoonallisuuden 

erotusdiagnostiikassa tulee kiinnittää 

huomiota mielialajaksojen tarkkaan kartoittamiseen, 

sukuanamneesiin, potilaan kehityshistoriaan, 

vuorovaikutussuhteiden historiaan ja 

aiempien hoitojen vaikutuksiin [88, 110]. 

– Mielialahäiriössä mieliala on vakaasti laskenut, 

mutta epävakaasta persoonallisuudesta 

kärsivän mieliala saattaa vaihdella useita kertoja 

päivässä. 

– Mielialahäiriöt ovat ilmeisesti yleisiä epävakaasta 

persoonallisuudesta kärsivillä [26, 

111–114] B . 


on kaksisuuntainen mielialahäiriö keskimäärin 

2–3 kertaa todennäköisemmin kuin muilla 

persoonallisuushäiriöpotilailla ja viisinkertaisesti 

tavallisemmin kuin muilla psykiatrisilla 

potilailla [110, 115] B . 

* Epävakaa persoonallisuus ei ilmeisesti ole 

kaksisuuntaisen mielialahäiriön variantti, 

vaikka häiriöillä on tiettyjä yhteisiä piirteitä 

[88, 116–120] B . 

– Ahdistuneisuushäiriöitä esiintyy 25–40 %:lla 

avohoidossa olevista ja 85 %:lla sairaalahoidossa 

olevista potilaista, joilla on epävakaa 

persoonallisuus [121]. 

– Yleisimmin esiintyviä ahdistuneisuushäiriöitä 

ovat paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden 

pelko ja muut pelkotilat sekä traumaperäinen 

stressihäiriö. 

825

Psykoottiset häiriöt 

– Epävakaaseen persoonallisuuteen saattaa liittyä 

ohimeneviä, stressiin yhteydessä olevia 

lyhytkestoisia psykoosioireita tai dissosiaatiooireita, 

minkä vuoksi epävakaan persoonallisuuden 

erottaminen psykoosista on toisinaan 

vaikeaa. 

– Psykoottisten häiriöitten erottamiseksi epävakaasta 

persoonallisuudesta tulee varmistaa 

kattavien esitietojen saanti, luoda käsitys oireitten 

kehittymisestä ja sukuhistoriasta sekä 

tehdä strukturoitu diagnostinen arvio. 

Päihteiden käyttö 

– Epävakaaseen persoonallisuuteen liittyy 

useimmiten alkoholin tai huumeiden haitallista 

käyttöä [114, 115, 122–124] A . 

– Päihteiden käyttö on usein kausittaista ja impulsiivista 

[109], ja se saattaa olla epävakaan 

persoonallisuuden remissiota voimakkaasti 

estävä tekijä [123]. 

– Päihteiden käyttöön on syytä kiinnittää huomiota 

ja tarjota potilaille tukea päihteistä 

eroon pääsemiseksi. 

Muita yhtäaikaisesti esiintyviä akselin I 

häiriöitä 

– Syömishäiriöt 

* ovat yleisiä eteenkin epävakaasta persoonallisuudesta 

kärsivillä naisilla [26, 125] 

– Somatisaatiohäiriöt 

* Potilas voi kokea psyykkiset oireet ja pahan 

olon somaattisista sairauksista johtuviksi, 

mikä johtaa avun hakemiseen somaattisista 

syistä [109]. 

– Tarkkaavuuden häiriö (ADHD) 

* Epävakaa persoonallisuus on erotettavissa 

tarkkaavuuden häiriöstä käyttäytymisen ja 

tarkkaavuuden säätelyn ja keskittymisen 

perusteella [126, 127]. 

* Lapsuusiän epävakaaseen persoonallisuuteen 

näyttää liittyvän tavallisemmin kuin 

muihin persoonallisuushäiriöihin tarkkaavuuden 

häiriötä, toiminnanohjauksen puutteita 

ja muita neurokognitiivisia poikkeavuuksia 

[128]. 

Samanaikaiset persoonallisuushäiriöt 

– Epävakaaseen persoonallisuuteen liittyy 

useimmiten myös jokin muu persoonallisuushäiriö 

[111, 122, 125, 129–132] B . 

Toimintakyvyn arviointi 

– Epävakaaseen persoonallisuuteen liittyvä heikentynyt 

toimintakyky korjaantuu epävakaan 

persoonallisuuden oireistoa hitaammin [133– 

136] A . 

– Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän potilaan 

toimintakyvyn arvioiminen on tärkeää, 

sillä toimintakyvyn heikentymistä saattaa 

esiintyä useilla alueilla, kuten [137] 

* sosiaalisissa suhteissa 

* taloudellisissa asioissa 

* yleisessä terveydentilassa. 

Työkyky 

– Toimintakyvyn huonontumiseen liittyy usein 

myös työkyvyn heikentymistä [137]. 

– Työkyky saattaa olla eniten heikentynyt nuoruudessa 

ja varhaisessa aikuisiässä, jolloin ohjaaminen 

tehostettuun ammatillisen kuntoutuksen 

arvioon ja tarvittaessa psykiatriseen 

kuntoutukseen on paikallaan. 

– Jos potilas on häiriöstään huolimatta ollut 

aiemmin työkykyinen, voidaan ensisijaisesti 

katsoa, ettei hän ole pelkästään epävakaan 

persoonallisuuden perusteella tullut työkyvyttömäksi. 

– Lääkärinlausunnoissa, joissa otetaan kantaa 

potilaan työkykyyn tulee kuvata huolellisesti 

* oireet 

* elämänkaaritiedot 

* diagnoosin perusteet 

* työ- ja toimintakyky konkreettisesti 

* hoitoyritykset ja niiden tulokset. 

Psykologiset tutkimukset 


havaitaan usein neuropsykologisia muutoksia 

[138, 139] B . 

– Epävakaaseen persoonallisuuteen on havaittu 

liittyvän moniulotteisia neuropsykologisia 

löydöksiä. 

* Epävakaan persoonallisuuden taustalla 

saattaa olla otsalohkon hermoverkkojen 


poikkeavaa toimintaa [140, 141]. 

* Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivällä 

näyttää olevan emotionaaliseen ailahtelevuuteen 

liittyvä heikentynyt kyky säädellä 

kielteisiä tunteita herättävää informaatiota 

[142]. 

* Perinnöllisillä tekijöillä on merkittävä vaikutus 

epävakaassa persoonallisuudessa 

esiintyviin toiminnanohjauksen puutteisiin 

[143]. 

– Persoonallisuuden arvioinnin menetelminä 

käytetyt testit voivat antaa lisätietoa tutkittavan 

toimintakyvystä ja tavoista käsitellä informaatiota. 

– Laajalti käytössä oleva menetelmä on Rorschachin 

musteläiskätesti [144]. Sen tuloksen 

pisteyttämiseksi ja tulkitsemiseksi on kehitetty 

Exnerin Comprehensive System (CS) [145]. 

* Rorschachin musteläiskätesti ei sisällä sellaista 

osoitinta, joka diagnosoisi epävakaan 

persoonallisuuden, mutta sen käytöstä saattaa 

olla hyötyä arvioitaessa ajattelua, objektisuhteiden 

laatua, tunne-elämän epävakautta 

ja itsetuhoisuutta [146–151] D . 

Itsetuhoisuus 

– Epävakaaseen persoonallisuuteen liittyy alttius 

tahalliseen itsensä vahingoittamiseen ilman 

kuolemantoiveita [152–166] A . 

– Epävakaan persoonallisuuden omaavat henkilöt 

pyrkivät tahallisella itsensä vahingoittamisella 

useimmiten ahdistuksen lievittämiseen 

[153, 155–165] B . 

– Tahallisesti itseään vahingoittavilla naispotilailla 

kyky aistia kipua on heikentynyt [155, 

166–170] A . 

– Nuorten ja keski-ikäisten psykiatrista hoitoa 

saaneiden epävakaan persoonallisuuden 

omaavien potilaiden kuolleisuus itsemurhaan 

on arviolta 0,5 % vuodessa [21, 171–174] A . 

– Väestössä luultavasti harvemmalla kuin joka 

kymmenellä tahallisesti itseään vahingoittaneista 

henkilöistä on epävakaa persoonallisuus 

[155, 159, 163, 164, 175] C . 

Epävakaa persoonallisuus eri ikäryhmissä 

Nuoruusikä 

– Vaikka nuoruusiän persoonallisuushäiriön 


piirteet lievittyvät yleensä iän myötä, nuoruusiän 

vaikea persoonallisuushäiriöoireisto 

ennustaa aikuisiän persoonallisuushäiriötä 

[31, 176] B . 

– Persoonallisuushäiriö on pystytty diagnosoimaan 

sairaalapotilaiden satunnaisotoksessa 

luotettavasti jo nuoruusiässä, kun oireiston 

riittävänä kestona on käytetty kolmea vuotta. 

Häiriöiden esiintyvyyden vaihtelu on ollut samanlaista 

kuin aikuispotilailla [177]. 

– Osalla potilaista diagnoosin kriteerit täyttyvät 

vasta nuorella aikuisiällä. 

– On suositeltavaa, että epävakaa persoonallisuus 

diagnosoitaisiin asianmukaisesti jo nuoruusiässä 

tarvittavien sosiaalisten ja kliinisten 

tukitoimien järjestämiseksi [178]. 

Vanhuusikä 

– Epävakaan persoonallisuuden esiintyvyydeksi 

julkisen terveydenhuollon yli 80-vuotiailla potilailla 

on saatu 0,3 % [179]. 

– Persoonallisuushäiriöiden kliinistä arviointia 

hankaloittavat persoonallisuudessa ja kognitiivisissa 

toiminnoissa iän myötä tapahtuvat 

muutokset [180]: 

* krooninen masennus 

* kognitiiviset muutokset 

* aivojen orgaaniset muutokset ja systeemisairaudet, 

jotka voivat vaimentaa tai muuttaa 

persoonallisuushäiriön vaikutusta käyttäytymiseen 

[181]. 

Ennuste 

– Epävakaa persoonallisuus ja sen piirteet lievittyvät 

useimmilla potilailla ensimmäisten kymmenen 

vuoden kuluessa [9, 11, 182–191] A . 

– Keskimäärin 20 vuoden kuluttua psykiatrisessa 

sairaalassa hoidetuista epävakaan persoonallisuuden 

omaavista potilaista jopa joka 

viides saattaa olla oireeton ja osalla on enää 

lieviä tai jaksoittaisia keskivaikeita oireita ja 

kohtalainen toimintakyky (GAF-pistemäärä 

keskimäärin 65) [192–195] B . 

– Persoonallisuuden epävakauden lievittyessä 

etenkin akselin I mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt 

vähentyvät hitaammin [183]. 

– Myös akselin II oheishäiriöiden on todettu lie- 

827

vittyvän epävakaasta persoonallisuudesta kärsivillä 

kuuden vuoden seurannassa [196]. 

– Hoitotulokset näyttävät olevan huonoja, kun 

epävakaasta persoonallisuudesta kärsivällä on 

sairauksille altistavia elämäntapoja ja terveyspalvelujen 

käyttö on runsasta [197] C . 

– Keskeisiä ennustetekijöitä on koottu taulukkoon 

4. 

Hoito 


hoidossa psykoterapeuttiset menetelmät ovat 

keskeisiä. Niitä voidaan yhdistää muihin hoitomuotoihin. 

– Potilaan vuorovaikutussuhteiden ongelmat 

saattavat ylläpitää virheellisiä mielikuvia hoidon 

tehottomuudesta ja huonosta ennusteesta. 

– Hoidon alussa on 

* tehtävä laaja-alainen riskiarvio 

* määriteltävä kriisien hallinnan vaihtoehdot 

* sovittava hoidon yksityiskohdista yhteistyössä 

potilaan kanssa. 

Taulukko 4. Epävakaan persoonallisuuden hoidon tulosta 

ennustavia tekijöitä kymmenen vuoden seuranta-ajalla [184]. 

Tekijä 

Toipumista selittävät 

tekijät 

Toipuminen nopeampaa 

Nähdyn väkivallan vakavuus HR = 0,94, < 0,03 

Ei seksuaalista kaltoinkohtelua HR = 1,48, < 0,006 

Lapsuudenaikainen kyvykkyys HR = 1,03, < 0,05 

Ei PTSD-oireistoa HR = 1,56, < 0,002 

Ei samanaikaista C-ryhmän 

HR = 1,84, < 0,001 

persoonallisuushäiriötä 

Ei aikaisempia sairaalahoitojaksoja HR = 1,68, < 0,001 

Vanhemmilla ei mielialahäiriötä HR = 1,38, < 0,03 

Vanhemmilla ei päihdehäiriötä HR = 1,84, < 0,001 

Hyvä ammatillinen kehitys HR = 1,68, < 0,001 

Temperamentti 

– miellyttävyys HR = 1,04, < 0,001 

– tunnollisuus HR = 1,03, < 0,001 

– ulospäin suuntautuneisuus HR = 1,04, < 0,001 

Toipuminen hitaampaa 

Temperamentti 

negatiivinen emotionaalisuus HR = 0,96, < 0,001 

Laiminlyönnin vakavuus HR = 0,98, < 0,002 

Kaltoinkohtelun vakavuus HR = 0,96, < 0,002 

HR = hazard ratio 

Hoidon käyttö 

– Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien 

hoidossa tyypillisiä piirteitä ovat 

* eri hoitopalveluiden ja -muotojen runsas ja 

lyhytaikainen käyttö [198] 

* vaikeus noudattaa hoitoa koskevia sopimuksia, 

mikä voi vaikeuttaa somaattisten 

sairauksien hoitoa 

* vaikeus muodostaa pitkäaikaista psykoterapeuttista 

hoitokontaktia; potilas käy psykoterapiassa 

yleensä vain lyhytaikaisesti ja 

päätyy käyttämään monien eri terapeuttien 

palveluja [26]. 

– Perusterveydenhuollon potilaista miltei joka 

toinen voi olla vailla asianmukaista psykiatrista 

hoitoa, eikä hoidon tarvetta huomata 

[199]. 

– Epävakaan persoonallisuuden oireilu on yhteydessä 

somaattisiin ongelmiin, terveyspalvelujen 

lisääntyneeseen käyttöön ja aiempiin 

traumakokemuksiin [200–203] C . 

Hoidon tarpeen arviointi 

– Hoidon tarpeen arvioinnissa on kiinnitettävä 

huomiota ajankohtaisiin ja pitkäaikaisiin oireisiin 

sekä 

* johdonmukaisen, potilasta kannattelevan ja 

järjestelmällisen hoidon suunnitteluun 

* pitkäaikaisen hoitosuhteen tarjoamiseen 

* jaksoittaiseen, oireidenmukaiseen hoitoon, 

joka voi olla myös lievemmin oireileville 

riittävää. 

– Potilaan riskiä arvioitaessa on huomioitava 

* akuutti ja krooninen itsetuhoisuus 

* itsemurhasuunnitelmat 

* aiemmat suunnitelmat ja yritykset 

* hoitosuhdetta mahdollisesti uhkaavat tekijät 

* impulsiivisuus ja päihteiden käyttö 

* tuskaisuuden ja toivottomuuden aste 

* kyky hahmottaa vaihtoehtoja 

* kyky kokea ja vastaanottaa huolenpitoa. 

Diagnoosin kertominen 

– Diagnoosi on syytä kertoa potilaalle, jotta hänen 

autonomiaansa voidaan edistää ja tukea 

potilasopetusta ja yhteistyötä [204]. 

– Potilaalle on syytä tarjota tietoa siitä, mitä 


epävakaa persoonallisuus tarkoittaa, mistä 

sen oletetaan johtuvan ja mikä on ajankohtainen 

käsitys tehokkaasta hoidosta. 

– Diagnoosin kertomisella ja psykoedukaatiolla 

on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia hoitosuhteeseen 

[205]. 

Sairaalahoito 

– Korkeatasoista, luotettavaa ja kattavaa tutkimusnäyttöä 

ympärivuorokautisen sairaalahoidon 

tuloksista ei ole käytettävissä. 

– Jos epävakaan persoonallisuuden omaavan 

potilaan vähemmän määrätietoinen itsemurhayritys 

liittyy krooniseen itsetuhoisuuteen, 

niin potilaan lähettämisestä itsemurhayrityksen 

jälkeen psykiatriseen sairaalahoitoon saattaa 

useimmiten olla enemmän haittaa kuin 

hyötyä [152, 206–214] D . 

– Kliinisen tilan heikentymisen ja etenkin itseä 

vahingoittavan toiminnan lisääntymisen 

vaaran vuoksi hoitojakson pitää olla mahdollisimman 

strukturoitu, jolloin lisätuki ja 

kokemus ympäristön ennustettavuudesta voi 

kohentaa potilaan vointia. 

– Myrskyisä emotionaalisuus saattaa herättää 

vaikeita tunnereaktioita hoitoyksiköissä. Näiden 

reaktioiden hallinta on tärkeää, jotta riskejä 

voidaan vähentää. 

* Hoitoajan suunnitelmallisuus edellyttää integroitua 

palvelukokonaisuutta. 

– Ympärivuorokautisen sairaalahoidon aiheita 

ovat: 

* akuutti vakava itsemurhavaara [206, 207] 

* psykoottinen oireilu, jota ei hallita avohoidossa 

* vaikea dissosiaatio-oireilu, johon liittyy toimintakyvyn 

huomattava heikkeneminen 

* vaikea mielialahäiriö. 

– Epävakaan persoonallisuuden hoidossa päiväsairaalatyyppisillä 

ohjelmilla saatetaan saavuttaa 

lisäetua tavanomaiseen psykiatriseen 

hoitoon verrattuna [215–219] C . 

– Tehokkaan päiväsairaalahoidon piirteitä 

ovat: 

* joustava, strukturoitu hoito 

* hoitomyöntyvyyden huomiointi 

* selkeä tavoite 


* johdonmukainen ja jaettu käsitys epävakaasta 

persoonallisuudesta 

* integraatio muuhun hoitokokonaisuuteen. 

Lääke- ja sähköhoito 

– Pyrkimys hyvin erilaisten psykiatristen oireiden 

lievittämiseen saattaa johtaa epätarkoituksenmukaiseen 

monilääkitykseen. 

– Lääkehoitoa suunniteltaessa tulee ottaa huomioon 

lääkkeillä tehtävän itsemurhan lisääntynyt 

riski ja vähemmän määrätietoisten itsemurhayritysten 

riski, alttius lääkeriippuvuuteen 

ja päihteiden käyttöön, omaehtoisuuteen 

lääkehoidon toteutuksessa ja potilaan muut 

sairaudet. 

– Sähköhoito (ECT) ei lievitä epävakaan persoonallisuuden 

oireita [207]. 

– Epävakaa persoonallisuus ei ole vasta-aihe 

masennuksen sähköhoidolle. 

– Psykoosilääkkeet vähentävät ilmeisesti osalla 

potilaista epävakaaseen persoonallisuuteen 

liittyvää vihamielisyyttä, ahdistuneisuutta, 

epäluuloisuutta, psykoottisia oireita, masennusta 

ja tahallista itsensä vahingoittamista 

[207, 220–226] B . 

– Mielialaa tasaavat lääkkeet valproaatti, karbamatsepiini, 

lamotrigiini ja topiramaatti 

saattavat vähentää osalla potilaista epävakaaseen 

persoonallisuuteen liittyvää impulsiivisuutta 

ja aggressiivisuutta [207, 227–238] C . 

– Myös okskarbatsepiini saattaa olla käyttökelpoinen 

vaihtoehto. 

– Selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät 

(SSRI-lääkkeet) saattavat vähentää osalla potilaista 

epävakaaseen persoonallisuuteen liittyvää 

masennusta, ahdistusta, mielialan nopeaa 

vaihtelua, vihamielisyyttä, ärtyneisyyttä, impulsiivisuutta 

ja tahallista itsensä vahingoittamista 

[207, 226, 239–242] C . 

– Bentsodiatsepiinit saattavat heikentää osalla 

potilaista impulssikontrollia ja synnyttää riippuvuutta 

[111, 207, 228] D . 

– Vaihtoehtoja: 

* saattavat olla buspironi ja pregabaliini, jotka 

ovat osoittautuneet tehokkaiksi yleistyneen 

ahdistuneisuuden hoidossa ja jotka 

eivät aiheuta riippuvuutta. Niiden käyttöä 

829

ei ole kuitenkaan tutkittu epävakaan persoonallisuuden 

hoidossa. 

– Kahden satunnaistetun tutkimuksen [243, 

244] tulokset viittaavat siihen, että omega-3- 

rasvahapot saattavat lievittää epävakaaseen 

persoonallisuuteen liittyvää aggressiivisuutta 

ja masennusta. 

– Potilastapausten perusteella on mahdollista, 

että opioidiantagonistit vähentävät epävakaaseen 

persoonallisuuteen liittyvää alttiutta 

tahalliseen itsensä vahingoittamiseen [207, 

245]. 

Psykoterapiat 

– Satunnaistettuihin ja kontrolloituihin tutkimuksiin 

tai riittävän suuriin, diagnostisesti 

täsmennettyihin naturalistisiin seurantatutkimuksiin 

perustuva näyttö psykoterapioiden 

tehosta epävakaaseen persoonallisuuteen on 

ollut viime vuosiin asti vähäistä [217, 246]. 

– Kaikissa psykoterapiatutkimuksissa potilaat 

ovat saaneet samanaikaisesti lääkehoitoja. 

– Tiivistelmä kontrolloiduissa asetelmissa tutkituista 

psykoterapiamenetelmistä on esitetty 

taulukossa 5. 

* Vaikuttaviksi todettujen menetelmien mukaista 

psykoterapiaa ei juuri ole saatavissa, 

ja koulutuksen kattavuuden parantaminen 

on tarpeen. 

– Psykoterapeutilla tulee olla kokemusta epävakaasta 

persoonallisuudesta kärsivien hoidosta 

tai hänen tulee saada tuekseen tiivistä työnohjausta. 

– Persoonallisuushäiriökategoriat eivät juuri kuvaa 

niitä potilaita, jotka saavat psykoterapiaa 

persoonallisuuspatologiaksi määritetyn ongelman 

vuoksi. Vain runsaalla kolmanneksella 

on havaittu olevan persoonallisuushäiriö [6]. 

* Psykoterapiatutkimuksen menetelmäkysymyksistä 

on saatavilla lisämateriaalia Internetissä. 

Persoonallisuushäiriöiden ja epävakaan 

persoonallisuuden psykoterapia 

– Määräpituisista psykoterapioista on hyötyä 

persoonallisuushäiriöiden hoidossa [246– 

249] A . 

– Persoonallisuushäiriötä sairastava saattaa 

hyötyä ryhmäpsykoterapiasta [250–253] C . 

– Dialektinen käyttäytymisterapia saattaa vähentää 

päihteiden käyttöä epävakaasta persoonallisuudesta 

kärsivillä naisilla, joilla 

on myös päihderiippuvuusdiagnoosi [254– 

256] C . 

– Dialektinen käyttäytymisterapia vähentää 

epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien 

naisten tahallista itseänsä vahingoittamista ja 

itsemurhayritysten määrää sekä psykiatrisen 

sairaalahoidon tarvetta [257–264] A . 

– Kognitiivis-behavioraalinen psykoterapia on 

todennäköisesti tavanomaista psykiatrista 

hoitoa tehokkaampaa [265, 266] B . 

– Skeemakeskeistä psykoterapiaa saaneilla on 

todettu vähemmän ahdistuneisuus- ja masennusoireilua 

ja persoonallisuuden epävakaus 

on ollut heillä lievempi kuin transferenssikeskeistä 

terapiaa saaneilla hoidon päättyessä 

[267–269] B . 

– Transferenssikeskeinen psykoterapia, tukea 

antava psykoterapia ja dialektinen käyttäytymisterapia 

saattavat olla yhtä tehokkaita 

masennus- ja ahdistusoireiden hoidossa sekä 

toimintakyvyn kohentamisessa epävakaasta 

persoonallisuudesta kärsivillä [270] C . 

– Dynaamis-dekonstruktiivisesta psykoterapiasta 

saattaa olla hyötyä alkoholista riippuvaisten 

tai sitä väärin käyttävien epävakaasta persoonallisuudesta 

kärsivien hoidossa [271]. 

– Asiantuntijat ovat erimielisiä pitkäkestoisen 

ja intensiivisen psykoterapian hyödyllisyydestä 

epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien 

hoidossa [111, 185, 217, 272–274] D . 

– Pitkäaikaista psykoterapiaa harkittaessa on 

syytä tehdä tarkka diagnoosi ja kiinnittää 

huomiota 

* kykyyn solmia ihmissuhteita 

* itsetunnon haavoittuvuuden, impulsiivisuuden 

ja epäsosiaalisuuden vaikeusasteeseen. 

* Ongelmat näissä tekijöissä viittaavat merkittävään 

komplikaatioriskiin [275]. 

Perheterapia 

– Perheterapioista saattaa olla hyötyä epävakaan 

persoonallisuuden hoidossa [109, 276, 

277] D . 


Taulukko 5. Psykoterapianmenetelmät, joita on tutkittu satunnaistetusti ja kontrolloidusti. 

Dialektinen käyttäytymisterapia 

Skeematerapia Mentalisaatioterapia Transferenssikeskeinen 

psykoterapia 

Taustateoria 

Ydinymmärrys 

häiriöstä 

Terapian keskeiset 

tavoitteet 

dialektinen filosofia 

oppimisteoria 

tietoisuustaidot (mindfulness) 

kognitiivis- behavioraalinen 

teoria 

biososiaalinen teoria 

emootioiden säätelyn häiriö 

oppia luottamaan omiin kokemuksiin 

tunteidensäätelytaitojen kehittäminen 

itsetuhokäyttäytymisen ja 

muun vakavan tai tasapainoa 

horjuttavan käyttäytymisen 

väheneminen 

hoitoa häiritsevän käyttäytymisen 

väheneminen 

traumaperäisen stressin vaikutusten 

väheneminen 

Terapian toteutus yksilöpsykoterapia kerran tai 

kahdesti viikossa ja ryhmämuotoinen 

taitovalmennus, 

puhelinkonsultaation mahdollisuus 

terapeuttien konsultaatiotiimi 

kognitiivis-behavioraalinen 

teoria 

kiintymyssuhdeteoria 

konstruktivistinen teoria 

hahmoterapia 

objektisuhdeteoria 

emotionaalisten perustarpeiden 

tyydyttymättömyys 

oppia tunnistamaan, hyväksymään 

ja ilmaisemaan emotionaalisia 

perustarpeita 

skeemojen tunnistaminen, 

niiden taustojen ymmärtäminen 

ja asteittainen korjaantuminen 

epätarkoituksenmukaisten 

toiminta- ja ymmärrystapojen 

yhtenäistyminen ja 

asteittainen korvautuminen 

tarkoituksenmukaisilla menetelmillä 

yksilöpsykoterapia kerran tai 

kahdesti viikossa 

psykodynaaminen 

kehitysteoria 


kiintymyssuhdeteoria 

mentalisaatiokyvyn 

kehityksen keskeneräisyys 

keskeytyneen mentalisaatiokyvyn 

kehityksen 

käynnistäminen, 

tunteiden tunnistaminen 

ja niiden sopiva 

ilmaiseminen muille 

henkilökohtainen 

vastuunotto, vuorovaikutus 

muiden 

kanssa 

yksilöpsykoterapia 

kerran viikossa ja 

ryhmäpsykoterapia 

kolmesti viikossa 

vapaavalintaisia luovan 

terapian ryhmiä, 

yhteisötapaaminen 

viikoittain 

lääkehoidon seuranta 

kuukausittain 


objektimielikuvat, 

joita hallitsee 

halkomisen 

(split) käyttö 

puolustusmekanismina 

halkaistujen osaobjektisuhteiden 

integraatio ja 

asteittainen 

siirtyminen ehyiden 

ja vakaiden 

ihmissuhteiden 

maailmaan 

yksilöpsykoterapia 

kahdesti viikossa 


– Tavallisimpia perheen ongelmia ovat kommunikaatiovaikeudet, 

vaikeudet suhtautumisessa 

vihamielisiin reaktioihin ja pelko potilaan itsemurhasta. 

– Perheiden psykoedukaation keskeisiä perusteita 

ja piirteitä ovat 

* hoitoa ja ennustetta koskevan tiedon tarjoaminen 

ja tarjotun tiedon ymmärtämisen 

varmistus 

* psykoedukaatio voi vähentää perheensisäistä 

vihan ja kritiikin ilmaisemista 

* perheet eivät välttämättä huomaa psykiatrisen 

häiriön perheenjäseniä toisistaan vieroittavaa 

vaikutusta ja sosiaalista eristymistä. 

– Perheinterventio on yleensä syytä aloittaa jo 

hoidon alussa. 

Epävakaan persoonallisuuden kliininen 

hallinta 


hoitaminen on kokeneellekin ammattilaiselle 

hyvin haastavaa ja ajoittain emotionaalisesti 

hyvin kuormittavaa. 

831

– Yleisiä hoitokeinoja ovat yhteistyöhön perustuvan 

hoitosuhteen luominen ja ylläpitäminen 

[98, 207], vakaan hoitoprosessin ylläpito sekä 

muutosmotivaation luominen ja ylläpitäminen 

[98]. 

– Hoitosuhteen perustana ovat potilaan kokemukset 

vakavasti ottava, vastavuoroinen, tuomitsematon, 

joustava ja tukea tarjoava suhtautuminen 

potilaaseen [98, 207, 267, 273, 

278–281]. 

– Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat keskeisiä niissä 

hoitomalleissa, joilla on osoitettu olevan tehoa 

epävakaan persoonallisuuden hoidossa: potilas 

tietää, miten hänen vaikeuksiaan ymmärretään 

ja hoidetaan [267, 278, 279, 281]. 

– Potilasta tulee auttaa hahmottamaan käyttäytymisen 

lyhyen ja pitkän aikavälin seurauksia 

sekä erottamaan näitä toisistaan, jolloin potilaan 

aktiivisuus ja kyky ratkaista ongelmia 

voivat lisääntyä [98, 278]. 

– Tietoinen läsnäolo saattaa luoda perustaa kyvylle 

tunnistaa ja nimetä tunteita sekä säädellä 

niitä [278, 282]. 

* Tietoisesta läsnäolosta on lisämateriaalia 

sähköisessä tausta-aineistossa. 

– Myös tunteiden merkitystä, tunnistamista, havainnointia 

ja säätelyä sisältävä opettaminen 

on tarpeellista [278, 282]. 

– Oireiden hallinnassa voidaan hyödyntää myös 

muun muassa rentoutusta, turvapaikkamielikuvia 

[279, 282], muistutuskortteja tai päiväkirjaa 

[279]. 

– Oireiden hallinnassa käyttäytymistä muokkaavia 

keinoja ovat esimerkiksi huomion siirtäminen 

muualle ja korvaavien toimintojen 

käyttö [98, 282]. Potilas voi suunnata huomionsa 

miellyttäviin tai arkisiin puuhiin. 

* Korvaavilla toiminnoilla tarkoitetaan vähemmän 

vaarallisia affektiensäätelykeinoja 

verrattuna itsetuhoiseen, impulsiiviseen tai 

muulla tavoin vahingolliseen käyttäytymiseen. 

* Suositeltuja tässä yhteydessä ovat olleet 

muun muassa fyysinen kuormitus tai kylmäaistimusten 

käyttö. Potilas voi esimerkiksi 

upottaa kädet kyynärvarsia myöten 

kylmään veteen tai pitää jääpalaa kädessään 

[98, 282]. 

– Käyttäytymisterapeuttiset menetelmät voivat 

tuottaa ensimmäisiä kokemuksia siitä, että 

tunnetiloja on mahdollista säädellä [98]. 

– Osa potilaista saattaa ajautua säännöllisten 

hoitojen ulkopuolelle mutta jatkaa silti lääkkeiden 

haitallista ja riippuvaisuuskäyttöä. 

Tällöin hoidon asianmukaisuutta voidaan 

yrittää varmistaa esimerkiksi apteekkisopimuksen 

avulla. 

Kriisien, dissosiaatioiden ja vihan kliininen 

hallinta 

– Lisääntyvä tuskaisuus (eskaloituva dysforia) 

tarkoittaa laajenevaa, voimakasta, usein paniikinomaista 

pahanolontunnetta, johon liittyy 

usein tuskaisuuden vähentämiseen pyrkivää 

impulsiivisuutta, kuten itsetuhoisuutta, 

kognitiivista hajanaistumista ja dissosiaatiota. 

– Potilaan tunnekokemukset tulee ottaa vakavasti, 

keskittyä koettuihin tunteisiin kriisin 

sisällön sijaan ja ilmaistava selkeästi ymmärtämystä 

potilaan ajankohtaista tilannetta ja 

kokemuksia kohtaan [98, 278, 281]. 

– Potilaat toivovat kriisitilanteessa sensitiivistä 

kuuntelua, aitoa kiinnostusta ja läsnäoloa 

enemmän kuin konkreettista vastausta kyseiseen 

ongelmaan [283]. 

* Erityisesti ihmissuhdemotiivien tutkiminen 

ja kognitiivinen uudelleen muotoilu ennen 

hyvän yhteistyösuhteen muodostumista 

koetaan usein kriittiseksi ja vähätteleväksi 

[98]. 

* Ulkopuolisen kontrollin voimakasta lisäämistä, 

kritiikkiä tai vastaan väittävää tyyliä 

on vältettävä, sillä nämä näyttävät lisäävän 

kriisin pahenemisen riskiä [98]. 

– Tuskaisuutta vähentävää lääkehoitoa voidaan 

käyttää tarvittaessa [98]. 

– Taipumus vahingoittaa itseään häviää harvoin 

nopeasti [98]. 

– Potilaan kokemukset vakavasti ottava, joustava 

ja lämmin asennoituminen katsotaan 

tärkeäksi dissosiatiivisten tilojen ja tunteiden 

säätelyn vaikeuksien hoidossa [98, 279, 

284]. 

– Potilasta hoitavan henkilön rauhoittava puhe 

voi olla helpottavaa, kun potilaan emotionaa- 


linen virittyneisyys kasvaa, kognitiivinen hajanaisuus 

lisääntyy tai hän alkaa kärsiä dissosiaatiosta 

[278, 280, 281]. 

– Dissosiaatio-oireiden jo ilmettyä potilasta voidaan 

rauhoittaa esimerkiksi kertomalla oireen 

olevan hyvin epämiellyttävä mutta tilapäinen 

[98, 207]. 

* Monet potilaat tarvitsevat selviytymiskeinoja 

dissosiatiivisten oireiden hallintaan ennen 

kuin on mahdollista keskustella traumaattisista 

kokemuksista [207, 284]. 

– Vihan hallinnassa potilaan annetaan ensin 

purkaa suuttumustaan ja sitten häntä voidaan 

pyytää kuvaamaan vihaansa tarkemmin 

[279]. 

– Suuttumuksen tasaannuttua tavoitteena on 

yhdessä potilaan kanssa tarkastella tunnekokemusta 

ja sen ilmaisua realistisesti välttäen 

rankaisevaa suhtautumista ja potilaan kokemuksen 

torjumista ja arvioida mahdollista 

omaa osuutta ongelmissa [278, 279, 281]. 

Kuntoutus 

– Kuntoutustarpeen moniammatillinen arvio 

on aiheellinen psykiatrisen hoidon seurannan 

yhteydessä. Tarve tulee arvioida etenkin, jos 

sairausloma pitkittyy tai potilaalla on pitkäaikaisia 

työllistymisvaikeuksia. 

– Tarvittaessa arvio voidaan tehdä kuntoutuslaitoksessa 

kuntoutustarveselvityksenä. 

– Potilas saattaa hyötyä psykiatrisesta kuntoutuksesta, 

jos hänen toimintakykynsä on vaikeasti 

ja pitkäaikaisesti heikentynyt tai hänellä 

esiintyy neuropsykologisen toiminnan 

puutoksia, kuten kyvyttömyyttä organisoida 

omaa elämää ja suunnitella tulevaisuutta. 

– Potilaan neuropsykologisen kuntoutuksen tarve 

on arvioitava erityisesti silloin, kun hänellä 

esiintyy lukemisen, kirjoittamisen tai laskemiskyvyn 

häiriöitä tai muita neuropsykologisia 

vajeita. 

– Lääkinnällinen kuntoutus voidaan toteuttaa 

joko psykoterapiana tai psykiatrisen erikoissairaanhoidon 

kuntoutuspalveluina. 

– Kuntoutuksella on erilaisia tavoitteita, kuten 

työkyvyn ylläpitäminen tai palauttaminen 

työllistymisen tai opiskelun mukaan. 


– Myös ryhmämuotoinen kurssitoiminta, esimerkiksi 

sopeutumisvalmennuksena, saattaa 

olla soveltuva vaihtoehto. 

Porrastus ja työnjako 

Hoitopalvelujen järjestäminen 

– Keskeinen vastuu diagnosoinnista, hoidosta 

ja hoitojen integroinnista kuuluu psykiatriselle 

avohoitoyksikölle, joka toimii kiinteässä 

yhteistyössä psykiatrisen sairaalaosaston, perusterveydenhuollon, 

päihdehuollon, sosiaalisektorin 

ja psykoterapiapalveluja tuottavan 

tahon kanssa. 

– Epävakaan persoonallisuuden hoidon järjestelmällinen 

kehittäminen edellyttää erityisten 

työryhmien perustamista riittävän osaamisen 

ja tehokkaan ammatillisen täydennyskoulutuksen 

varmistamiseksi. 


hoito tulee järjestää ja toteuttaa mahdollisimman 

pitkälti avohoidossa ja sairaalahoidon 

osalta päiväsairaalaolosuhteissa. 

– Soveltuvin osin hoitoa voidaan järjestää perusterveydenhuollossa 

tai päihdepalveluissa. 

– Perusterveydenhuollon ensisijainen tehtävä on 

potilaiden seulonta ja ohjaaminen erikoissairaanhoitoon. 

– Psykoterapeuttista hoitoa annetaan myös yksityisessä 

terveydenhuollossa. 

– Kriisitilanteisiin valmistautuminen on hoidon 

kulmakivi riippumatta siitä, onko hoito järjestetty 

julkisella tai yksityisellä sektorilla. 

– Potilaan kokonaishoidon koordinaatiota helpottaa 

vastuuhenkilön tai -työryhmän nimeäminen. 

– Palvelunohjaaja vastaa hoitosuunnitelman toteutumisen 

seurannasta ja antaa tarvittaessa 

muulle toimintayksikölle hoitotoimia tai päätöksiä 

tukevaa neuvontaa. 

– Terveys- ja päihdehuollon palvelut tulee sovittaa 

yhteen joustavasti ja edistämällä sujuvaa 

konsultaatiomahdollisuutta. Potilaat saattavat 

samanaikaisesti käyttää erilaisia sosiaalitoimen 

palveluja, kuten lastensuojelun tukitoimia 

ja toimeentulotukia. 

– Yhteistyötä eri toimijoiden kanssa voidaan 

edistää verkostokokouksissa, jotka ovat tar- 

833

peellisia erityisesti syrjäytymisvaarassa olevien 

potilaiden hoidossa. 

– Potilas hyötyy hoidosta enemmän, jos sekä 

päihdehäiriön että psykiatrisen häiriön hoito 

toteutetaan samassa yksikössä. 

Psykiatrinen konsultaatio 

– Mahdollisuus psykiatrisen erikoissairaanhoidon 

konsultaatioihin ja erikoissairaanhoidon 

antamaan työnohjaukseen voi lisätä perusterveydenhuollon 

lääkärin kykyä arvioida potilaan 

hoidontarvetta. 

– Konsultaatioita on usein aiheellista tehdä 

toistuvasti ja pitkäjänteisesti. 

– Säännöllinen konsultaatiotoiminta voi toimia 

myös täydennyskoulutuksen muotona. 

– Psykiatrinen konsultaatio on erityisen merkityksellistä 

* potilaan käyttäessä runsaasti terveyden- tai 

sosiaalihuollon palveluja 

* kun oireisto on vaikeasti hallittava, mutta 

potilas ei halua erikoissairaanhoitoon 

* kun tahdosta riippumattoman hoidon tarve 

arvioidaan lain edellyttämällä tavalla 

* kun potilas ei sitoudu somaattisen sairautensa 

hoitoon 

* erotusdiagnostisissa ongelmatilanteissa esimerkiksi 

diagnoosin varmistamiseksi 

* kun yleislääkärin antama hoito ei ole tuottanut 

riittävää tulosta tai hän on epävarma 

siitä, onko saatu tulos riittävä. 

Perusterveydenhuolto 

– Persoonallisuushäiriöisistä henkilöistä suurin 

osa käyttää perusterveydenhuollon palveluja 

kuten muukin väestö. 

– Persoonallisuushäiriöitä potevat henkilöt tulevat 

hoitoon lähes poikkeuksetta ruumiillisen 

sairauden tai niiden oireiden, muun mielenterveyshäiriön 

tai vaikeutuneen elämäntilanteen 

vuoksi. Muiden häiriöiden hoitoon 

pääsyn suhteen on syytä yleensä noudattaa 

niille asetettuja kriteerejä. 

– Perusterveydenhuollon lääkärillä tulisi olla 

käytettävissään tilanteen vaatimaa ja riittävän 

nopeasti toteutettavaa erikoissairaanhoidon 

konsultaatioapua ja työnohjausta etenkin 

uhkaavissa tai kuormittavissa tilanteissa. 

– Persoonallisuushäiriö voi vaatia täsmällisempää 

erikoissairaanhoidossa toteutettavaa psykoterapeuttista 

ja lääkkeellistä hoitoa silloin, 

kun potilaalla 

* on pitkäaikaisia ja toistuvia ongelmia 

* vaikeudet eivät rajoitu pelkästään kriisitilanteisiin 

* on uhkana toimintakyvyn menetys 

* on uhkana työ- tai opiskelukyvyn menetys 

* on motivaatiota hoitoon 

* on kyky sitoutua hoitoon. 

– Kun epävakaasta persoonallisuudesta kärsivä 

käyttää perusterveydenhuollon palveluja runsaasti, 

perusterveydenhuollon lääkärin suositellaan 

* konsultoivan aktiivisesti erikoissairaanhoitoa 

* solmivan luottamuksellisen, sopimukseen 

perustuvan hoitosuhteen potilaaseen 

n 

asettavan ensimmäiseksi tavoitteeksi hoitoon 

motivoitumisen, koska potilaan saattaa 

olla hyvin vaikeaa solmia säännöllistä 

hoitosuhdetta ja noudattaa sopimuksia 

* laativan potilaan tarpeiden mukaisen hoitosuunnitelman 

* arvioivan ja puuttuvan tarvittaessa potilaan 

riskikäyttäytymiseen, kuten itsetuhoisuuteen. 

* Hypokondrisista, somatisaatio-oireista tai 

monesta somaattisesta sairaudesta kärsivää 

potilasta tulee hoitaa ensisijaisesti perusterveydenhuollossa. 

– Potilaan riskikäyttäytymiseen puututaan 

* ilmaisemalla huolta potilaan toiminnasta 

* tarjoamalla mahdollisuutta puhua kuormittavista 

asioista rauhallisissa olosuhteissa, 

esimerkiksi kaksoisajalla 

* kysymällä avoimesti, minkälaista apua potilas 

odottaa. 

– Kriittisen vaiheen jälkeen 

* potilaan tilaa on syytä seurata aktiivisesti 

* selvittää, ettei hoitava lääkäri ole aina tavoitettavissa 

ja että on olemassa vaihtoehtoisia 

tahoja, joilta apua on saatavissa päivystysaikaan 

– Hoitavan lääkärin on hyvä 

* olla tietoinen, että potilas herättää hoidossa 

mukana olevilla eri tahoilla erilaisia mie- 


likuvia ja tunnereaktioita, jotka saattavat 

komplisoida potilaan hoitoa ja olla lääkärillekin 

vaikeaa sietää epärealististen vaatimusten 

vuoksi 

* toimia yhteistyössä erikoissairaanhoidon ja 

tarvittaessa päihdepalvelujen kanssa 

* tarjota tietoon perustuvaa potilasopetusta. 

Erikoissairaanhoito 

– Kiireettömän erikoissairaanhoidon aiheet 

[285]: 

* kiireellisen hoidon aiheiden, kuten itsemurhavaaran 

tai psykoottisuuden pois sulkeminen 

* erityisdiagnostiikka, hoidontarpeen arvio 

ja hoidon toteutus persoonallisuushäiriön 

osalta 

* varmistettu persoonallisuushäiriö voi vaatia 

hoitoa, jos uhkana on toiminta-, työ- tai 

opiskelukyvyn menetys (GAS alle 55). 

Hoidon kehittäminen 

– Työryhmä suosittaa, että 

* hoitoa hakevan potilaan tulisi saada vaikuttavaksi 

osoitettua hoitoa; tämä edellyttää 

uusien psykoterapiamenetelmien kattavuuden 

laajentamista koulutusta lisäämällä ja 

suuntaamalla 

* hoidon keskeisenä menetelmänä on jokin 

psykoterapia tai psykoterapeuttisesti orientoitunut 

muu hoitomuoto useimmiten oireenmukaiseen 

lääkehoitoon yhdistettynä 

* sairaanhoitopiireihin ja erikoissairaanhoidon 

palvelut tuottaviin kuntiin perustettaisiin 

vaikeiden persoonallisuushäiriöiden arviointiin 

ja hoitoon erikoistuneita työryhmiä 

* julkisen sektorin toimipisteissä tulisi kouluttaa 

henkilökuntaa epävakaan persoonallisuuden 

sairaalaolosuhteissa tutkittujen 

mallien soveltamiseen sekä lisätä kliinisen 

hallinnan ja perhetyön taitoja 

* psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa kehitettäisiin 

mahdollisuuksia epävakaasta 

persoonallisuudesta kärsivien päiväsairaalamuotoiseen 

hoitoon. 

Arviointikriteerit 

– Työryhmä suosittaa, että hoidon laatua seurattaisiin 

seuraavien näkökohtien avulla: 

* Onko perusterveydenhuollolla ja erikoissairaanhoidolla 

keskinäistä sopimusta työnjaosta? 

* Onko perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon 

välillä suunnitelmallista konsultaatiotoimintaa? 

* Onko laadittu paikallisia hoito-ohjeita epävakaan 

persoonallisuuden hoidosta? 

* Onko hoito-ohjeissa täsmennetty diagnostiikassa 

tarvittavat tutkimukset, potilaan 

psykoterapeuttinen ja lääkehoito, perheintervention 

ja potilasohjauksen toimintalinjat 

sekä hoidon jatkuvuuden turvaaminen 

hoitoketjussa? 

* Onko epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän 

sairaskertomukseen kirjattu tavoitteellinen 

hoitosuunnitelma? 

* Kuinka monen potilaan perheeseen tai läheisiin 

on otettu yhteyttä ensimmäisen psykiatrisen 

sairaalahoitojakson aikana? 

* Kuinka moni potilas on saanut viimeisen 

vuoden aikana psykoterapiaa? 

* Kuinka moni potilas käyttää useampaa 

kuin kolmea lääkettä samanaikaisesti? 

* Miten moni perusterveydenhuollon palvelujen 

suurkuluttajista kärsii epävakaasta persoonallisuudesta? 

* Kuinka moni potilas on sairaalahoitojaksojen 

välillä vahingoittanut tahallisesti itseään? 

* Kuinka moni erikoissairaanhoidon potilas 

on viimeisen vuoden aikana käynyt ensiapupoliklinikassa 

itsensä vahingoittamisen 

vuoksi? 

* Mikä on toistuvasti itsemurhaa yrittäneiden 

osuus keskus- tai aluesairaaloiden ensiapupoliklinikoissa? 

* Miten moni potilas hakee apua useammalta 

kuin kahdelta eri taholta? 

* Miten ensiapua saaneiden itsemurhaa yrittäneiden 

potilaiden jatkohoito on järjestetty? 


835

Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä 

Puheenjohtaja: 

Jyrki Korkeila, LT, dosentti, psykiatrian professori (mvs.), ylilääkäri, psykoterapian erityispätevyys (SLL) 

Turun yliopisto ja Harjavallan sairaala 

Jäsenet: 

Pekka Jousilahti, FT, tutkimusprofessori, yleislääketieteen ja terveydenhuollon erikoislääkäri 

Kansanterveyslaitos 

(Käypä hoito -toimittaja) 

Liisa Kantojärvi, LL, KM, psykiatrian ja psykogeriatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti (TEO) 

OYS:n psykiatrian klinikka 

Maaria Koivisto, LL, psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapian erityispätevyys, osastonlääkäri 

HUS, Jorvin sairaala, Espoonlahden psykiatrian poliklinikka 

Tuula Arvonen, LL, yleislääketieteen erikoislääkäri, apulaisylilääkäri 

Leppävaaran terveyskeskus, Espoo 

Hasse Karlsson, LT, FM, psykiatrian professori, psykoterapeutti (YET) 

Helsingin yliopisto 

Matti Keinänen, LKT, psykiatrian ja kliinisen psykologian dosentti, psykoterapian kouluttaja (VET) 

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö, Turku 

Tanja Laukkala LT, psykiatrian erikoislääkäri 

Helsingin terveyskeskus ja Sotilaslääketieteen keskus 

(Käypä hoito -toimittaja) 

Sari Lindeman, LT, professori (mvs.), psykoterapeutti (VET, TEO:n rekisteröimä), psykoterapian erityispätevyys (SLL), 

psykoterapian kouluttajapätevyys 

Oulun yliopisto ja OYS:n psykiatrian klinikka 

Heikki Nikkilä, LT, psykiatrian kliininen opettaja, apulaisylilääkäri 

HUS:n psykiatriakeskus 

Mikko Roine, LL, psykiatrian erikoislääkäri, ylilääkäri 

HYKS:n psykiatria, Jorvin sairaala, Espoo 

Tero Taiminen, LT, psykiatrian dosentti, osastonylilääkäri 

TYKS 

Koko suositus näytönastekatsauksineen ja sähköisine taustamateriaaleineen on saatavissa osoitteessa 

www.kaypahoito.fi. PDF-versio sisältää suositustekstin, keskeiset taulukot ja kuvat sekä kirjallisuusviitteet 

typistetyssä muodossa. 

836 

Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä

Kirjallisuutta 

1. American Psychiatric Association. Diagnostic and Statistical Manual of 

Mental Disorders. Text revision. (DSM- IV- TR). 4. painos 2000.Washington, 

DC: American Psychiatric Association 2. World Health Organization. 

The ICD-10 classification of mental and behavioural disorders: Diagnostic 

criteria for research. World Health Organization, Geneva 1993 3. McAdams 

DP. Psychol Inquiry 1996;7:295-321 4. McCrae RR ym. J Pers Soc 

Psychol 2000;78:173-86 5. Gross JJ. Psychophysiology 2002;39:281-91 6. 

Westen D ym. J Consult Clin Psychol 1997;65:429-39 7. Singer JA. J Pers 

2004;72:437-59 8. Benjamin LS ym. J Abnorm Psychol 1994;103:610-24 9. 

Roberts BW ym. Psychol Bull 2006;132:1-25 10. McCrae RR ym. J Cross- 

Cultural Psychol 1998;29:171-88 11. McGlashan TH ym. Am J Psychiatry 

2005;162:883-9 12. Lynam DR ym. J Abnorm Psychol 2001;110:401-12 13. 

Warner MB ym. J Abnorm Psychol 2004;113:217-27 14. Pukrop R. J Personal 

Disord 2002;16:135-47 15. Clarkin JF ym. Psychol Assessment 

1993;5:472-6 16. Bagge CL ym. J Personal Disord 2003;17:19-32 17. Jang 

KL ym. Acta Psychiatr Scand 1996;94:438-44 18. Livesley WJ ym. Arch Gen 

Psychiatry 1998;55:941-8 19. Austin EJ ym. Pers Individ Diff 2000;28:977- 

95 20. Skodol AE ym. Biol Psychiatry 2002;51:951-63 21. Torgersen S ym. 

Arch Gen Psychiatry 2001;58:590-6 22. Samuels J ym. Br J Psychiatry 

2002;180:536-42 23. Coid J ym. Br J Psychiatry 2006;188:423-31 24. Grant 

BF ym. J Clin Psychiatry 2005;65:948-58 25. Samuels JF ym. Am J Psychiatry 

1994;151:1055-62 26. Skodol AE ym. Depress Anxiety 1999;10:175- 

82 27. Hwu HG ym. Acta Psychiatr Scand 1989;79:136-47 28. Sato T ym. 

Gen Hosp Psychiatry 1993;15:224-33 29. Crawford TN ym. J Personal 

Disord 2001;15:336-50 30. Crawford TN ym. J Personal Disord 2001;15:319- 

35 31. Cohen P ym. J Personal Disord 2005;19:466-86 32. Kim-Cohen J 

ym. Arch Gen Psychiatry 2003;60:709-17 33. Torgersen S ym. Compr 

Psychiatry 2000;41:416-25 34. Coolidge FL ym. J Personal Disord 

2001;15:33-40 35. Rhee SH ym. Psychol Bull 2002;128:490-529 36. Livesley 

WJ ym. Am J Psychiatry 1993;150:1826-31 37. Lake RI ym. Behav 

Genet 2000;30223-33 38. Wolf H ym. Pers Individ Diff 2004;37:579-90 39. 

Andrulonis PA ym. Br J Psychiatry 1984;144:358-63 40. Fossati A ym. 

Compr Psychiatry 2002;43:369-77 41. Bandelow B ym. Psychiatry Res 

2005;134:169-79 42. Zanarini MC ym. Am J Psychiatry 1997;154:1101- 

06 43. Lobbestael J ym. J Behav Ther Exp Psychiatry 2005;36:240-53 44. 

Yen S ym. Current Psychiatry Rep 2001;3:52-8 45. Salokangas R ym. Suom 

Lääkäril 2006;61:1835-42 46. Saleptsi E ym. BMC Psychiatry 2004;4:40 47. 

Fossati A ym. J Personal Disord 1999;13:268-80 48. Rind B ym. Psychol 

Bull 1998;124:22-53 49. Trull TJ. J Personal Disord 2001;15:19-32 50. 

Arntz A ym. Behav Res Ther1999;37:545-57 51. Johnson JG ym. Arch Gen 

Psychiatry 2006;63:579-87 52. Zanarini MC ym. J Personal Disord 

2000;14:264-73 53. Dohrenwend BP ym. Science 1992;255:946-52 54. 

Johnson JG ym. J Abnorm Psychol 1999;108:490-9 55. Williams LM ym. J 

Psychiatry Neurosci 2006 May;31:181-8 56. Boutros NN ym. J Neuropsychiatry 

Clin Neurosci 2003;15:145-54 57. Irle E ym. Biol Psychiatry 

2005;57:173-82 58. Schmahl CG ym. Psychiatry Res 2003;122:193-8 59. 

Tebartz van Elst L ym. Biol Psychiatry 2003;54:163-71 60. Driessen M ym. 

Arch Gen Psychiatry 2000;57:1115-22 61. Brambilla P ym. Psychiatry Res 

2004;131:125-33 62. Rüsch N ym. Neuroimage 2003;20:385-92 63. Geuze 

E ym. Mol Psychiatry 2005;10:160-84 64. Zetzsche T ym. Biol Psychiatry 

2006;60:302-10 65. Rajarethinam R ym. Psychiatry Res 2001;108:79-87 66. 

Vermetten E ym. Am J Psychiatry 2006;163:630-6 67. Hazlett EA ym. Biol 

Psychiatry 2005;58:614-23 68. Hansenne M ym. Psychol Med 2002;32:935- 

41 69. Soloff PH ym. Biol Psychiatry 2000;15:540-7 70. Siever LJ ym. 

Neuropsychopharmacology 1999;20:413-23 71. Leyton M ym. Am J Psychiatry 

2001;158:775-82 72. Nicholson B ym. J Counsel Develop 2002;80:362- 

71 73. Gross D ym. J Consult Clin Psychol 2003;71:261-78 74. Aronen E 

ym. Duodecim 1995;111:505 75. Raine A ym. Am J Psychiatry 

2003;160:1627-35 76. Hutchings J ym. Br Med J 2007;334:678 77. Edwards 

RT ym. Br Med J 2007;334:682 78. Scott S ym. Br Med J 

2001;323:191 79. Spitzer RL ym. Structured Clinical Interview for DSM- 

III- R Personality Disorders (SCID-II, 9/1/89 version). New York, NY: Biometrics 

Research Department, New York State Psychiatric Institute 1989 80. 

Skodol AE ym. Am J Psychiatry 1988;145:1297-9 81. First MB ym. J Personal 

Disord 1995;9:92-104 82. Segal DL ym. Compr Psychiatry 

1994;35:316-27 83. Maffei C ym. J Personal Disord 1997;11:279-84 84. 

Dreessen L Arntz A. J Personal Disord 1998;12:138-48 85. Oldham JM ym. 

Am J Psychiatry 1992;149:213-20 86. Weertman A ym. J Personal Disord 

2003;17:562-7 87. Case BG ym. Acta Psychiatr Scand 2007;115:487-91 88. 

Magill CA. Can J Psychiatry 2004;49:551-6 89. Widiger TA ym. Psychol 

Assess 2005;17:278-287 90. Konigsberg HW ym. Am J Psychiatry 

2002;159:784-8 91. Sanislow CA ym. Am J Psychiatry 2002;159:284-90 92. 

Wilkinson-Ryan T ym. Am J Psychiatry 2000;157:528-41 93. Stone MH. Br 

J Psychiatry 1993;162:299-313 94. Klein MH ym. J Personal Disord 

2001;15:150-6 95. Rusch N ym. Am J Psychiatry 2007;164:500-8 96. Giesen-Bloo 

JG ym. J Behav Ther Exp Psychiatry 2005;36:197-208 97. Timmerman 

IG ym. J Personal Disord 2001;15:136-49 98. Livesley WJ. Practical 

management of personality disorder. New York: Guilford Press, 

2003 99. Bohus M ym. Curr Psychiatry Rep 2004;6:43-50 100. Minzenberg 

MJ ym. J Personal Disord 2006;20:42-54 101. Stern MI ym. J Clin Psychol 

1997;53:41-9 102. Arntz A ym. J Nerv Ment Dis 2001;189:513-21 103. 

Johnson MK ym. Psychol Bull 1993;114:3-28 104. Agrawal HR ym. Harv 

Rev Psychiatry 2004;12:94-104 105. Liotti G ym. Acta Psychiatr Scand 

2000;102:282-9 106. Minzenberg MJ ym. J Nerv Ment Dis 2006;194:341- 

8 107. Fonagy P ym. J Consult Clin Psychol 1996;64:22-31 108. Posner MI 

ym. Proc Nat Acad Sci U S A 2002;99:16366-70 109. Gunderson JG. Borderline 

Personality Disorder: A Clinical Guide. American Psychiatric Publishing 

2005:43-63 110. Gunderson JG ym. Am J Psychiatry 2006;163:1173- 

8 111. Lieb K ym. Lancet 2004;364:453-61 112. Koeningsberg HW ym. 

Depress Anxiety 1999;10:158-67 113. Zanarini MC ym. Am J Psychiatry 

1998;155:1733-9 114. Pirkola SP ym. Soc Psychiatry Psychiatr Epidemiol 

2005;40:1-10 115. Zimmerman M ym. Compr Psychiatry 1999;40:245- 

52 116. Akiskal HS ym. J Affect Disord 2006;96:239-47 117. Henry C ym. 

J Psychiatr Res 2001;35:307-12 118. Nigg JT ym. Psychol Bull 1994;115:346- 

80 119. Silverman JM ym. Am J Psychiatry 1991;148:1378-85 120. Maier 

W ym. J Affect Disord 1995;53:173-81 121. Comtois KA ym. J Clin Psychiatry 

1999;60:752-8 122. McGlashan TH ym. Acta Psychiatr Scand 

2000;102:256-64 123. Zanarini MC ym. Am J Psychiatry 2004;161:2108- 

14 124. Skodol AE ym. Am J Psychiatry 1999;156:733-8 125. Zanarini MC 

ym. Compr Psychiatry 1998;39:296-302 126. Davids E ym. Prog Neuropsychopharmacol 

Biol Psychiatry 2005;29:865-77 127. Dowson JH ym. Eur 

Psychiatry 2004;19:72-8 128. Coolidge FL ym. J Research Pers 2000;34:554- 

61 129. Zimmerman M ym. Arch Gen Psychiatry 1989;46:682-9 130. Dahl 

A. Acta Psychiatr Scand 1986;73(Suppl 328):61-6 131. Becker DF ym. Am 

J Psychiatry 2000;157:2011-6 132. Marinangeli MG ym. Psychopatology 

2000;33:69-74 133. Skodol AE ym. Am J Psychiatry 2002;159:276-83 134. 

Skodol ym. J Psychiatr Pract 2005;11:363-8 135. Skodol AE ym. Psychol 

Med 2005;35:443-51 136. Zanarini MC ym. J Personal Disord 2005;19:19- 

29 137. Connor KM ym. Compr Psychiatry 2002;43:41-8 138. Ruocco AC. 

Psychiatry Res 2005;137:191-202 139. Fertuck EA ym. Clin Psychol Rev 

2006;26:346-75 140. Berlin HA ym. Am J Psychiatry 2005;162:2360- 

73 141. LeGris J ym. Can J Psychiatry 2006;51:131-42 142. Domes G ym. 

Psychol Med 2006;36:1163-72 143. Coolidge FL ym. Behav Genet 

2004;34:75-84 144. Rorschach H. Psychodiagnostics. 6. painos 1964. New 

York: Grune & Stratton 145. Exner JE. The Rorschach: a comprehensive 

system. 2. painos 1986. New York. Wiley 146. Wood JM ym. J Clin Psychol 

2000;56:395-430 147. Mihura JL ym. J Pers Assess 2003;80:41-9 148. Lilienfeld 

SO ym. Psychological Science in the Public Interest 2000;1:27- 

66 149. Acklin MW ym. J Pers Assess 2000;74:15-47 150. McGrath RE ym. 

Assessment 2005;12:199-209 151. Guarnaccia V ym. J Pers Assess 

2001;77:464-74 152. Practice guideline for the assessment and treatment 

of patients with suicidal behaviors. Am J Psychiatry 2003;160 (Suppl 11):1- 

60. Erratum in: Am J Psychiatry 2004;161:776 153. Favazza AR. Hosp 

Community Psychiatry 1989;40:137-45 154. Yen S ym. Am J Psychiatry 

2004;161:1296-8 155. Herpertz S. Acta Psychiatr Scand 1995;91:57- 

68 156. Roy A. Br J Med Psychol 1978;51:201-3 157. Schaffer CB ym. J 

Nerv Ment Dis 1982;170:468-73 158. Herpertz S ym. J Psychiatr Res 

1997;31:451-65 159. Nijman HL ym. Eur Psychiatry 1999;14:4-10 160. 

Rosenthal RJ ym. Am J Psychiatry 1972;128:1363-8 161. Favazza AR ym. 

Acta Psychiatr Scand 1989;79:283-9 162. Sansone RA ym. Compr Psychiatry 

2002;43:215-8 163. Andover MS ym. Suicide Life Threat Behav 

2005;35:581-91 164. Zlotnick C ym. J Nerv Ment Dis 1999;187:296- 

301 165. Favaro A ym. J Nerv Ment Dis 1998;186:157-65 166. Russ MJ 

ym. Am J Psychiatry 1993;150:1869-71 167. Russ MJ ym. Biol Psychiatry 

1992;32:501-11 168. Schmahl C ym. Pain 2004;110:470-9 169. Schmahl C 

ym. Arch Gen Psychiatry 2006;63:659-67 170. Bohus M ym. Psychiatry Res 

2000;95:251-60 171. Black DW ym. J Personal Disord 2004;18:226-39 172. 

Zanarini MC ym. Am J Psychiatry 2003;160:274-83 173. Tidemalm D ym. 

Soc Psychiatry Psychiatr Epidemiol 2005;40:595-600 174. Isometsa ET ym. 

Am J Psychiatry 1996;153:667-73 175. Klonsky ED ym. Am J Psychiatry 

2003;160:1501-8 176. Johnson JG ym. Acta Psychiatr Scand 2000;102:265- 

75 177. Levy KN ym. Am J Psychiatry 1999;156:1522-8 178. Chanen AM 

ym. J Clin Psychiatry 2007;68:297-306 179. Oldham JM ym. Hosp Community 

Psychiatry 1991;42:481-7 180. Morse JQ ym. Curr Psychiatry Rep 

2000;2:24-31 181. Fogel BS ym. Am J Psychiatry 1996;153:11-20 182. 

Lenzenweger MF ym. Arch Gen Psychiatry 2004;61:1015-24 183. Zanarini 

MC ym. Am J Psychiatry 2003;160:274-83 184. Zanarini MC ym. Am J 

Psychiatry 2006;1632:827-32 185. Zanarini MC ym. J Clin Psychiatry 

2004;65:28-36 186. Shea MT ym. Am J Psychiatry 2002;159:2036-41 187. 

Links PS ym. Can J Psychiatry 1998;43:265-70 188. Links PS ym. Psychiatr 

Clin North Am 2000;23:137-50 189. Ferro T ym. Am J Psychiatry 

1998;155:653-9 190. Conklin CZ ym. Am J Psychiatry 2005;162:867- 

75 191. Lehtinen V ym. Mielenterveyden pysyvyys ja muutokset suomalaisilla. 

Turku: Kansaneläkelaitoksen julkaisuja, 1993 192. McGlashan TH. 

Arch Gen Psychiatry 1986;43:20-30 193. Paris J ym. Compr Psychiatry 

2001;42:482-7 194. Plakun EM ym. Compr Psychiatry 1985;26:448-55 195. 

Stone MH ym. J Personal Disord 1987;1:291-8 196. Zanarini MC ym. Acta 

Psychiatr Scand 2004;110:416-20 197. Frankenburg FR ym. J Clin Psychiatry 

2004;65:1660-5 198. Bender DS ym. Psychiatr Serv 2006;57:254-7 199. 

Gross R,Olfson M ym. Arch Intern Med 2002;162:53-60 200. Sansone RA 

ym. Gen Hosp Psychiatry 2001;23:193-7 201. Sansone RA ym. Int J Obes 

Relat Metab Disord 2001;25:299-300 202. Sansone RA ym. J Clin Psychiatry 

1998;59:108-11 203. Hueston WJ ym. Int J Psychiatry Med 1999;29:63- 

74 204. Lequesne ER ym. J Psychiatr Pract 2004;10:170-6 205. Banerjee 


837

P ym. Psychol Psychother 2006;79:385-94 206. Paris J. Psychiatr Serv 

2002;53:738-42 207. American Psychiatric Association. Am J Psychiatry 

2001;158(Suppl 10):1-52 208. Pierce DW. Br J Psychiatry 1981;139:391- 

6 209. Paris J. J Personal Disord 2004;18:240-7 210. Hawton K ym. Cochrane 

Database Syst Rev 2000;(2):CD001764 211. Waterhouse J ym. Br 

J Psychiatry 1990;156:236-42 212. Sansone RA. J Personal Disord 

2004;18:215-25 213. Pulakos J. Am J Psychother 1993;47:603-12 214. Fine 

MA ym. Am J Psychother 1990;44:160-71 215. Bateman A ym. Am J 

Psychiatry 1999;156:1563-9 216. Bateman A ym. Am J Psychiatry 

2001;158:36-42 217. Binks CA ym. Cochrane Database Syst Rev 2006;(1): 

CD005652 218. Chiesa M ym. Am J Psychiatry 2004;161:1463-70 219. 

Sachsse U ym. Bull Menninger Clin 2006;70:125-44 220. Binks CA ym. 

Cochrane Database Syst Rev 2006;(1):CD005653 221. Bogenschutz MP 

ym. J Clin Psychiatry 2004;65:104-9 222. Soler J ym. Am J Psychiatry 

2005;162:1221-4 223. Zanarini MC ym. J Clin Psychiatry 2001;62:849- 

54 224. Nickel MK ym. Am J Psychiatry 2006;163:833-8 225. Nickel MK 

ym. Psychopharmacology (Berl.) 2007;191:1023-6 226. Zanarini MC ym. J 

Clin Psychiatry 2004;65:903-7 227. Paris J. Can J Psychiatry 2005;50:435- 

41 228. Cowdry RW ym. Arch Gen Psychiatry 1988;45:111-9 229. de la 

Fuente JM ym. Eur Neuropsychopharmacol 1994;4:479-86 230. Hollander 

E ym. Am J Psychiatry 2005;162:621-4 231. Hollander E ym. Neuropsychopharmacology 

2003;28:1186-97 232. Frankenburg FR ym. J Clin Psychiatry 

2002;63:442-6 233. Hollander E ym. J Clin Psychiatry 2001;62:199- 

203 234. Links PS ym. J Pers Disord 1990;4:173-81 235. Tritt K ym. J 

Psychopharmacology 2005;19:287-91 236. Loew TH ym. J Clin Psychopharmacol 

2006;26:61-6 237. Nickel MK ym. Biol Psychiatry 2005;57:495- 

9 238. Rifkin A ym. Biol Psychiatry 1972;4:65-79 239. Coccaro EF ym. Arch 

Gen Psychiatry 1997;54:1081-8 240. Salzman C ym. J Clin Psychophramacol 

1995;15:23-9 241. Simpson EB ym. J Clin Psychiatry 2004;65:379- 

85 242. Rinne T ym. Am J Psychiatry 2002;159:2048-54 243. Zanarini MC 

ym. Am J Psychiatry 2003;160:167-9 244. Hallahan B ym. Br J Psychiatry 

2007;190:118-22 245. Markowitz PJ. J Personal Disord 2004;18:90- 

101 246. Leichsenring F ym. Am J Psychiatry 2003;160:1223-32 247. 

Svartberg M ym. Am J Psychiatry 2004;161:810-7 248. Leichsenring F ym. 

Arch Gen Psychiatry 2004;61:1208-16 249. Huband N ym. Br J Psychiatry 

2007;190:307-13 250. Munroe-Blum H ym. J Pers Disord 1995;9:190- 

8 251. Budman SH ym. Int J Group Psychother 1996;46:357-77 252. 

Wilberg T ym. Nord J Psychiatry 1998;52:213-21 253. Alden L. J Consult 

Clin Psychol 1989;57:756-64 254. Linehan MM ym. Am J Addict 

1999;8:279-92 255. Linehan MM ym. Drug Alcohol Depend 2002;67:13- 

26 256. van den Bosch LM ym. Addict Behav 2002;27:911-23 257. Linehan 

MM ym. Arch Gen Psychiatry 1991;48:1060-4 258. Linehan MM ym. 

Arch Gen Psychiatry 2006;63:757-66 259. Linehan MM ym. Arch Gen 

Psychiatry 1993;50:971-4 260. Linehan MM ym. Am J Psychiatry 

1994;12:1771-6 261. Turner RM. Cogn Behav Pract 2000;7:413-9 262. 

Koons CR ym. Behav Ther 2001;32:371-90 263. Verheul R ym. Br J Psychiatry 

2003;182:135-40 264. van den Bosch LM ym. Behav Res Ther 

2005;43:1231-41 265. Davidson K ym. J Personal Disord 2006;20:450- 

65 266. Davidson K ym. J Personal Disord 2006;20:431-49 267. Giesen- 

Bloo J ym. Arch Gen Psychiatry 2006;63:649-58 268. Nordahl HM ym. J 

Behav Ther Exp Psychiatry 2005;36:254-64 269. Spinhoven P ym. J Consult 

Clin Psychol 2007;75:104-15 270. Clarkin JF ym. Am J Psychiatry 

2007;164:922-8 271. Gregory RJ ym. A controlled trial of psychodynamic 

psychotherapy for co-occurring borderline personality disorder and alcohol 

use disorder. Psychotherapy: Theory, Research, Practice, Training. 

Painossa 272. Brazier J ym. Health Technol Assess 2006;10: iii, ix-xii, 1- 

117 273. Fonagy P ym. Br J Psychiatry 2006;188:1-3 274. Kernberg OF 

ym. Psychodynamic Psychotherapy of Borderline Patients. New York, 

Basic Books Inc. Publishers, 1989 275. Mohr DC. Clin Psychol Sci Prac 

1995;2:1-27 276. Gunderson JG ym. Bull Menninger Clin 1997;61:446- 

57 277. Hoffman PD ym. Family Process 2005;44:217-25 278. Linehan 

MM. Cognitive-behavioral treatment of borderline personality disorder. 

New York: Guilford Press, 1993 279. Young JE ym. Schema therapy: a 

practitioner’s guide. New York: Guilford Press, 2003 280. Ryle A. Cognitive-analytic 

therapy and borderline personality disorder: The model and 

the method. Chichester, UK: Wiley, 1997 281. Bateman AW ym. Psychotherapy 

for borderline personality disorder. Mentalization-based treatment. 

Great Britain: Oxford University Press, 2004 282. Linehan MM. 

Skills training manual for treating borderline personality disorder. New 

York: Guilford Press,1993 283. Nehls N. Res Nurs Health 1999;22:285- 

93 284. Turkus JA ym. Psychiatr Clin North Am 2006;29:245-62 285. 

Läksy K ym. Kiireettömän hoidon perusteet / Persoonallisuushäiriöt. Sosiaali- 

ja terveysministeriö 2005 

838

1 - Terveyskirjasto

Create successful ePaper yourself

Delete template?

Save as template?