SIKA (Sus scrofa) - Oulun yliopisto

1
Oulun yliopisto, Biolääketieteen laitos, Anatomia ja solubiologia
Harjoitustyöt: sian dissektio
Petteri Nieminen 2008
_______________________________________________________________________________
SIKA (Sus scrofa)
_______________________________________________________________________________
1 Taustaa
1.1 Sian anatomian erityispiirteet
Sika (Sus scrofa) on sorkkaeläimiin kuuluva kaikkiruokainen laji, joka on kesytetty
eurooppalaisesta villisiasta. Nykyään sorkkaeläimet luetaan valaiden kanssa samaan lahkoon
Cetartiodactyla, jonka sukupuu on nähtävissä ohessa (kuva 1; Cetaceans = valaat, Hippopotamus =
virtahepo, Ruminants = märehtijät, Bovids = nautaeläimet, Giraffes = kirahvit, Deer = hirvieläimet,
Pronghorns = hanka-antilooppi, Camels = kamelit ja Etelä-Amerikan laama yms).
Kuva 1
Sian verenkiertoelimistö on pääosin samanlainen ihmisen kanssa. Sepelvaltimojärjestelmä on lähes
identtinen ihmiseen verrattuna. Keskeisin ero on sian suuri vasen v. azygos joka laskee sinus
coronariukseen. Ihmisellä ja useimmilla muilla nisäkkäillä tämä liittyy onttolaskimoon. Sian
aortassa on useimmiten erittäin selvästi näkyvät vasa vasorum. Histologisesti voitaisiin myös
huomata hyvin selkeästi kehittynyt johtoratajärjestelmä, mutta makroanatomisessa dissektiossa sitä
ei saada esille.
Vaikka sika onkin hyvä malli tutkittaessa ruoansulatuskanavan fysiologiaa, sian
ruoansulatuselimistön anatomia poikkeaa monilta osin ihmisestä. Ventriculus on yksiosainen kuten
ihmisellä, mutta siinä on pyloruksen tasolla pullistuma, torus pyloricus, joka puuttuu ihmiseltä.
Suolikanava on myös hyvin pitkä, n. 15 kertaa sian ruumiin mittainen. Ohutsuolen verenkierto on
hyvin omanlaatuisensa: mesenteriaalisuonten arcadit eivät ole nähtävissä suoliliepeessä vaan ne
sijaitseva itse suolen muscularis mucosae -kerroksessa. Paksusuoli on järjestynyt spiraalimaisiksi
kierteiksi abdomenin vasemmassa yläneljänneksessä (colon spiralis). Caecum on selvästi suurempi
kuin ihmisellä. Spiraalisuoli vie niin paljon tilaa, että sian appendix vermiformis sijaitsee yleensä
abdomenin vasemmalla puolella.
Haima sijaitsee melko lailla ihmistä vastaavasti (toisin kuin esim. monilla petoeläimillä, joilla
haima on jakaantunut useiksi sormimaisiksi haaroiksi mesenteriumiin), kuitenkin siten että corpus

2
on jakaantunut porttilaskimon molemmille puolille ja voi ympäröidä sitä. Sialla on yksi
haimatiehyt, joka on erillään sappitiehyestä.
Maksa jakaantuu useihin lohkoihin melko paljon samalla tavalla kuin ihmisellä ja oikean ja
vasemman osan välissä on selkeästi erottuva sappirakko.
Sian munuainen muistuttaa enemmän ihmisen munuaista kuin millään muulla tavallisesti käytetyllä
koe-eläimellä. Sialla on lähes ihmisen munuaisen näköinen elin, jossa erottuvat cortex, medulla,
papilla, pelvis, calixit ja ureterin lähtökohta. Oikea munuainen on tavallisesti sijoittuneena
anteriorisemmin (huom! sialla anteriorinen on kohti päätä eikä kohti vatsaa kuten ihmisellä) kuin
vasen. Lisämunuaiset ovat kiinni munuaisissa ja usein rasvan ympäröimiä.
Emakon kohtu on tyypillisesti lajille, joka saa suuria poikueita, kaksisarvinen (bicornuatus).
Kohdun sarvet ovat hyvin pitkät (jopa 2 m) ja laskostuneet kierteille. Munanjohtimet ovat selkeästi
erottuvat ja kiemurtelevat näkyvästi lantion alueella. Karjulla on fibromuskulaarinen penis, jossa ei
ole samassa määrin paisuvaiskudosta kuin ihmisellä.
1.2 Iho/nahka
Sian nahka tarjoaa hyvän mahdollisuuden harjoitella kirurgisia ompeleita.
Kirurgiset langat jaetaan resorboituviin (liukenevat elimistössä) ja resorboitumattomiin (eivät
liukene). Resorboituvia käytetään erityisesti ruumiinonteloissa ja ihon syvien kerrosten ompelussa.
Resorboituvien lankojen kantamuoto on catgut (”katgutti” kissan suoli), jota käytetään yhä jonkin
verran mm. suun limakalvolla sekä hitaammin liukenevana kromipäällysteisenä versiona
peräpukamakirurgiassa. Resorboitumattomana lankana käytettiin alun perin silkkiä (yhä käytössä
jossain määrin erityisesti anglosaksisissa maissa). Resorboitumattomilla langoilla ommellaan mm.
ihon pintakerrosta sekä esim. verisuonia. Nykyään käytössä olevat langat ovat keinomateriaaleja.
Kuva 2
Neulaa ei pidetä kädessä vaan erityisessä naulankuljettimessa (lukkiutuva pihti; kuva 2). Suurin osa
neuloista on kaarevia. Suoria neuloja käytetään mm. jänteiden ompelussa. Neulan läpileikkaus voi
olla kolmiomainen (leikkaava) tai pyöreä. Langan paksuus ilmaistaan ”nollina”. Alun perin
asteikko käsitti kokonaislukuja 1:stä eteenpäin, mutta niin paksut langat on nykyään varattu vain

3
eläinlääketieteeseen. 0 (yhden nollan lanka) on käytössä mm. ommellessa vatsan keskiviillon
sidekudosta (linea alba). Iholla käytössä ovat yleensä 3-0, 4-0, 5-0 tai 6-0 -langat.
Harjoitustyössä voidaan kokeilla kahta perusommelta. Yksinkertainen ommel (kuva 3) soveltuu
esim. hyvin tapaturmaisiin viiltohaavoihin, joissa haavan reunoihin ei ole odotettavissa venytystä
(toisin kuin esim. jos on poistettu jokin ihomuutos ja ihoa puuttuu haavan keskeltä). Ompeleet
laitetaan tasaisin välimatkoin – riippuen ihoalueesta, haavan mahdollisesti infektoitumisesta yms. –
esim. umpilisäkkeen poiston jälkeen ompeleet pyritään laittamaan harvaan ja laajalta ihoalueelta
kaukaa haavan reunoista (3-5 ommelta, 3-0 lanka), mutta kasvojen iho ommellaan tiheämmin
läheltä haavojen reunaa (5-0 tai 6-0 ommel muutaman millimetrin välein). Plastiikkakirurgit ja
silmälääkärit käyttävät vieläkin selvästi ohuempia ompeleita (10-0 asti).
Kuva 3
Patjaommel (eli madrassiommel; kuva 4) antaa haavalle paremman vetolujuuden; toisaalta siitä voi
jäädä näkyvämpi arpi. Aluksi otetaan laajemmalti ihoa mukaan ompeleeseen ja tämän jälkeen
tehdään toinen pisto, jossa otetaan mukaan ihoa vain haavan reunoilta ja pintaosista.
patjaompeleella saadaan usein haavan reunat yksinkertaista ommelta paremmin kohdakkain l.
parempi appositio (varsinkin jos kyseessä on kokematon ompelija). Myös erilaisia jatkuvia
ompeleita käytetään runsaasti sekä iholla että ihonalaiskudoksessa.
Kuva 4

Solmut voi tehdä sormin tai neulankuljettimella. Yleensä kirurgiset langat ovat melko liukkaita,
joten yksi tai kaksikaan solmua ei riitä, jotta solmu ei luistaisi ja ommel aukeaisi, vaan tarvitaan
useita päällekkäisiä solmuja. Yleensä ensiksi tehdään kaksinkertainen solmu, sen jälkeen yksittäisiä
solmuja muutama siten, että solmut aukeavat eri suuntiin (ovat siis toistensa peilikuvia). Solmujen
tekemistä on vaikea opiskella kuvista (Kuva 5), vaan käytännössä ne opitaan vain harjoittelemalla.
Kuva 5
Sikaa käytetään paljon myös kirurgisessa opetuksessa erilaisten leikkaustekniikoiden harjoitteluun
erikoislääkärikoulutuksessa.
4

1.3 Sian anatomian dissekointikohteita
1.3.1 Pää ja kaula
Sian kaulan alue tarjoaa mahdollisuuden keskittyä pään ja kaulan alueen suuriin verisuoniin,
hermoihin ja joihinkin lihaksiin (kuva 6).
Kuva 6. Sian pään poikkileikkaus foramen
magnumin kohdalta. Sian kaulan ja pään
dissekoinnissa on muistettava, että sian kallo
ei lepää selkärangan päällä vaan on rangan
jatkeena.
1.3.2 Rintakehä ja selkä
Sian rintakehän dissektiossa päästään perehtymään sydämen, keuhkojen ja suurten verisuonten
topografiaan (Kuvat 7–8). Verrattuna sian ruumiin ulkomittoihin itse kylkiluiden rajaama tila on
sialla yllättävän pieni. Mm. lapaluut sijoittuvat sijan ruumiinmuotojen sisälle, samoin suuri osa
olkaluista. Varsinkin jalostettujen sikamuotojen sydän on varsin pieni ruumiinpainoon nähden,
mikä voi aiheuttaa eläimille terveysongelmia. On ilmeistä, että sydämen koko ei ole pysynyt
mukana jalostuksessa, jossa on maksimoitu lihaskudoksen ja osittain ihonalaisen rasvakudoksen
tuotto osin terveyden kustannuksella. Sian sydänläppiä on käytetty varaosina tekoläppäkirurgiassa.
Selkäpuolella huomionarvoista on selkärangan nikamien lukumäärä: C7, T14-15, L6-7, S4, Cd20-
23. Kaulanikamien lukumäärä on yleensä nisäkkäillä vakio, muissa on vaihtelua. Ihmisestä poiketen
yksittäisissä nikamissa (erityisesti Th-alueella) on erittäin voimakkaasti kehittyneet okahaarakkeet
(processus spinosus).
5

2
Mitä voidaan päätellä pitkistä selkäpuolelle suuntautuneista processus spinosuksista sialla
tai yleensä jollain nisäkäslajilla?
Kuva 7. Sian rintakehän halkileikkaus
nikaman T5 kohdalla. Kuten kuvasta
nähdään, sian luinen rintakehä on varsin pieni
verrattuna koko rintakehän läpimittaan.

1.3.3 Vatsa
Kuva 8. Sian rintakehän topografiaa
kylkiluiden sisäpuolella.
Abdomenin tarkastelussa voidaan aluksi tarkastella pinnalliset rakenteet (lihaskerrokset; kuva 8),
ruoansulatuskanava (ventriculus, suoli, mesenterium ja niiden verisuonet) ja tämän topografisen
tarkastelun jälkeen (kuva 9) dissekoida koko suolikanava irti näkyvyyden parantamiseksi. Samalla
tulevat esille sekä abdomenin että lantion elimet. Vatsan alueella voidaan keskittyä esim. eri elinten
keskinäiseen sijaintiin ja niiden suurten verisuonten haarautumiseen sekä eri elinten (maksa ja
perna) verisuonihiluksiin (kuva 10). Munuainen ihmismunuaisen kaltaisena on erittäin hyvä
tutustumiskohde. Siinä ovat halkileikkauksessa nähtävissä cortex, medulla, papillae, pelvis, calices,
ureterin lähtökohta sekä munuaishiluksessa laskimot ja valtimot.
Elinten poiston jälkeen jäävät näkyviin aortta haaroineen, takaonttolaskimo (sian häntäpuolen v.
cava on nimeltään v. cava posterior eikä inferior) sekä niitä ympäröivät rasva ja imusolmukkeet.
Verisuonet ja niiden haarat ovat käytännössä samat kuin ihmisellä, ja niiden tarkastelu on siten
erittäin mielekästä. Imusolmukkeet jakautuvat sialla mm. renaalisiin, phrenicoabdominaalisiin,
testiculaarisiin ja mediaalis-iliakaalisiin. Imusolmukkeita havaitaan lähinnä preparoidessa suuria
verisuonia esiin, mutta niiden tarkan sijoittumisen tutkiminen ei liene välttämätöntä.
2

Kuva 10. Vatsa- ja rintaontelon elinten sijainti sialla.
Kuva 9. Sian abdomenin pintarakenteiden
poikkileikkaus L2-tasolla.
2

Kuva 11. Sian haiman, maksan ja munuaisen ulkomuoto.
1.3.4 Lantio
Lantion alueella on mahdollisuus dissekoida mm. inguinaalikanava (kuva 12), jossa ovat
löydettävissä ihmistä vastaavassa järjestyksessä a. v. ja n. femoralis sekä ligamentit. Emakolta
löytyy lisäksi kaksisarvinen kiemurteleva kohtu, jonka cervix on hyvin pitkä ja josta haarautuvat
kohdun oikea ja vasen sarvi. Ovariot ovat kiinni pitkässä mesovariumissa ja suolien ympäröimät.
Ovarioiden sijoittumisessa on suurta vaihtelua, ne saattavat löytyä molemmat kehon oikealta tai
vasemmalta laidalta tai takaa pikkulantiosta. Ovariot ovat sukukypsällä emakolla n. 5 cm pitkät ja
pinnaltaan epäsäännölliset lukuisten follikkeleiden ja keltarauhasten tai keltarauhasarpien vuoksi.
Karjun kivekset ovat scrotumissa anuksen alapuolella. Itse kives on rakenteeltaan ja kerroksiltaan
ihmisen kaltainen ja siten mielenkiintoinen dissekointikohde.
2

Kuva 12. Karjun inguinaalikanavan rakenteet.
1.3.5 Raajat
Sian raajojen luiden erikoisuutena ovat nisäkkääksi tavallista vahvemmat ulna ja fibula suhteessa
radiukseen ja tibiaan. Toisin kuin useimmilla lajeilla, nämä luut ovat niin vahvat, että niillä on
merkitystä myös ruumiinpainon kannattelemisessa.
Sian raajojen ääriosat erityisesti ranne- ja nilkkanivelistä distaalisesti poikkeavat erittäin paljon
ihmisen käsistä ja jaloista. Sorkkaeläimenä sika on kehityshistoriansa aikana mukautunut
kärkiastujaksi. Varpaat (ja tavallaan sormet) III-IV muodostavat sorkkien kantavan pinnan ja
varpaat II sekä V ovat jääneet taemmaksi. I-varpaasta ei ole jälkiä. Dissekoinnissa kannattaa
keskittyä reiden (olkavarren) ja säären (kyynärvarren) alueeseen. Näistä hyviä mahdollisuuksia
rakenteiden tarkasteluun tarjoavat erityisesti suuret nivelet (olkanivel, kyynärnivel, lonkkanivel,
polvinivel; kuva 13).
2

Kuva 13. Sian vasen polvinivel.
Dissektioita varten on yliassistentilta saatavissa sian anatominen oppikirja ja atlas (Sack WO 1982:
Essentials of Pig Anatomy, Veterinary Textbooks, Ithaca, New York).
2

2 Työn käytännön suoritus
2.1 Yleistä
Soveltuva dissektiojärjestys voi olla esim. seuraavanlainen:
1. Pää, kaula ja niska
2. Selkä
3. Lonkkanivel ja polvi, halutessa olkanivel, lavan kiinnittyminen solisluuhun ja lihasten
avulla selkärankaan
4. Rintakehä
5. Vatsaontelo ja munuainen
Alla on kuvattu jokaisen dissekoitavan alueen oppimistavoitteet. Jo etukäteen kannattaa
ehdottomasti tutustua vastaavaan ihmisen anatomian kuvastoon, jotta osaa dissektion yhteydessä
tunnistaa kyseiset rakenteet. Dissektiossa on syytä edetä hitaasti ja harkiten siten, että
ryhmänjohtaja ja yksi opiskelija leikkaavat, muut vertaavat löydöksiä kirjan kuviin ja muuhun
oppimateriaaliin.
2.2 Pää, kaula ja niska
Oppimistavoitteet:
1. Pinnalliset lihakset
2. Sylkirauhaset
3. Leukanivel
4. Silmä
5. Niska
Toteutus:
1. Nyljetään päänahka leuan alueelta
2. Etsitään pinnalliset lihakset: esim. m. masseter (puremalihas), m. mentalis (leukalihas),
platysma (kaulan iholihas), m. sternocleidomastoideus (päännyökkääjälihas)
3. Etsitään imusolmukkeet ja sylkirauhaset, korvasylkirauhanen aivan pinnassa
4. Leukanivel preparoidaan esiin (ronskein ottein), rusto esiin
5. Tutkitaan silmän liikuttajalihaksia ja näköhermoa
6. Irrotetaan silmä, halkaistaan silmämuna, tutkitaan linssiä ja muita rakenteita
7. Tutkitaan niskan lihaskerroksia
8. Tutkitaan pään nikamien liikkeitä; erityisesti atlas ja axis
Pään alueella keskitytään lähinnä pään pinnallisiin purentalihaksiin, leukaniveleen ja rauhasiin.
Anatomian harjoitustyössä numero kolme opiskeltiin ihmisen leukanivelen ja purentalihasten
toimintaa. Jokainen kertaa aiheen vielä ennen dissektiota.
Leukanivelen tärkeimmät osat ja pääasiallinen purentalihas:
• Os temporale ja mandibula
• Processus condylaris (kaivetaan esille dissektiossa)
• M. masseter (puremalihas)
KAULA (collum, cervix)
Kaularanka muodostuu siallakin seitsemästä kaulanikamasta (vertebrae cervicales), joiden välissä
ovat rustomaiset välilevyt (discus intervertebralis ). Leuan alla keskellä on kieliluu (os hyoideum).
Heti sen alla on näkyvä kohouma, joka on kilpirusto (cartilago thyreoidea). Alempana olevan
rengasruston (cartilago cricoidea) ja rintalastan (sternum) yläpuolisen kuopan välissä ovat
2

3
henkitorvi (trachea), jonka takana ruokatorvi (oesophagus). Kilpirauhanen (glandula thyreoidea)
sijaitsee kilpiruston alla, henkitorven edessä ja sivuilla. Kaulan sivuilla näkyvin on
päännyökkääjälihas (m. sternocleidomastoideus), joka taivuttaa ja pyörittää päätä. Kaulan
suurimmat suonet ovat v. jugularis externa, v. jugularis interna ja a. carotis communis.
NISKA (nucha).
Kaulanikamien poikkihaarakkeisiin ja okahaarakkeisiin on liittyneenä useita lihaksia, jotka
osallistuvat pään liikuttamiseen, selän ojentamiseen ja lapaluiden (scapula) nostamiseen. Niskan
näkyvin lihas on m. trapezius. Niskassa kulkee nikamien ja välilevyjen sisällä selkäydin (medulla
spinalis).
Kuva 14.
Sian silmä (kuva 14) on suunnilleen pöytätennispallon kokoinen ja tyypillinen maaselkärankaisen
silmä, josta löytyvät olennaisilta osin samanlaiset rakenteet kuin ihmisen silmästä, ja löydökset ovat
suoraan verrattavissa ihmisen anatomisiin kuvastoihin.
2.3 Selkä
Selän suhteen on muistettava sian selkärangan nikamakaava C7, T14-15, L6-7, S4, Cd20-23.
Oppimistavoitteet:
1. Selkärangan paljastus
2. Nikamat
3. Selkäydinkalvot
4. Selkäydin
5. Selkäytimen häntä
6. Välilevy
Toteutus:
1. Sika istuvaan asentoon pöydälle
2. Viilto pitkin selkänikamien harjannetta
3. Preparoidaan m. erector spinae irti ("selkäfilee")
4. Tutkitaan nikamia ensimmäisten katkonaisten kylkiluiden alapuolelta tavoitteena L3
5. Paljastetaan selkäydinkanava
6. Tutkitaan kalvot; kova-, araknoidaali- ja pehmeäkalvo
7. Avataan selkäydin esille niin alas että häntärakenne näkyy
8. Poistetaan selkäydin
9. Paljastetaan taltalla välilevyt
10. Tutkitaan välilevyn hyytelömäistä nucleus pulposusta.
2.4 Lonkkanivel ja polvi

Oppimistavoitteet:
1. Lonkkanivel
2. Ruston rakenne
3. Polven rakenne
Toteutus:
1. Kokeillaan lonkkanivelen liikettä, etsitään nivel, tunnustellaan
2. Leikataan nelipäisen reisilihaksen läpi
3. Etsitään pallonivel
4. Tehdään rustoon veneviilto (kiilamainen pala pois) ja tutkitaan ruston rakennetta. Rustopinnat
liukkaat nivelvoiteen ansiosta
5. Kokeillaan polven liikettä, etsitään polvinivel
6. Leikataan auki luun mediaalipuolelta
7. Tutkitaan polvilumpiota
8. Nivelkierukat esiin
LONKKANIVEL (articulatio coxae, articulatio coxofemoralis)
Haettavia kohteita:
Acetabulum ja caput femoris
Labrum acetabulare.
Lig. Capitis femoris.
POLVI (genu)
Reiden ja säären välinen sarananivel ympäröivine pehmytkudoksineen. Polvinivel koostuu kolmesta
liitoksesta: lateraalisesta ja mediaalisesta liitoksesta reisi (femur) –ja sääriluun (tibia)
nivelulokkeiden (condylus) välillä sekä intermediaarisesta liitoksesta patellan ja femurin
lateraalisen ja mediaalisen condyluksen anteriorisesta yhdyskannaksesta muodostuvan facies
patellariksen välillä. Facies patellarikseen niveltyy myös patella.
Polvinivel on elimistön suurin nivel, mikäli mittarina käytetään nivelpintojen pinta-alaloja. Koska
polvinivelen nivelpinnat sopivat heikosti yhteen nivelen apurakenteena on perikondriumia
sisältämätöntä hyaliinirustoa oleva polvirusto. Toisen apurakenteen muodostavat päältä katsottuna
sirpinmuotoiset ja poikkileikattuina kiilamaiset nivelkierukat (meniscus). Nivelkierukat ovat
syyrustoa. Nämä ovat kasvaneet kiinni nivelkapseliin ja ovat projisoituneet nivelpintaa kohti.
Nivelkierukat tukevat niveltyviä luita ja kantavat osan niveleen kohdistuvasta yläruumiin painosta
sekä suojelevat nivelpintoja kulumiselta ja paine maksimeilta(vrt. välilevyt). Meniskejä yhdistää
pieni poikittainen ligamentti (lig. transversum genus)
2.5 Rintaontelo
Oppimistavoitteet:
1. Thoracotomia
2. Sydän
3. Keuhkot ja keuhkoputket
4. Henkitorvi
Toteutus:
1. Tehdään thoracotomia lapaluun alta 4. ja 5. kylkiluun välistä luun päältä
2. Preparoidaan esille keuhko ja sydän
3. Sternotomian jälkeen irrotetaan sydän ja suuret suonet, tutustutaan niiden rakenteeseen
4. Irrotetaan henkitorvi ja keuhkoputki sekä keuhko
4

5. Tutkitaan keuhkon rakennetta ja toimintaa, puhallus
TORAKOTOMIA (thoracotomia lat., thoracotomy engl.)
Rintaontelon avausleikkaus, neljännen ja viidennen kylkiluun välistä tehtävällä viillolla
vahingoittamatta kuitenkaan kylkiluun suojassa menevää hermoa ja verisuonia. Torakotomian
kautta voidaan operoida rintaontelon alueen elimiä (esim. keuhkon poisto). Voidaan tehdä
kumpaankin kylkeen riippuen leikkauskohteesta.
SYDÄN (cor)
Etsittävät kohteet:
• Perikardium eli sydänpussi: sisempi lehti on kiinni sydänlihaskudoksessa eli
myokardiumissa ja ulompi lehti ympäröivissä kudoksissa. Perikardiumin lehdet yhtyvät
suurten verisuonten tyvessä. Ulompaa lehteä vahvistaa sidekudoskerros, jonka tarkoituksena
on rajoittaa sydämen kokoa ja estää sydänlihassyiden liiallinen venyminen. Sydänpussin
lehtien väliin jää sydänpussiontelo, joka on kapea liukastavan nesteen täyttämä ontelo. Sen
tehtävänä on pienentää kitkaa sydämen toimiessa.
• Sydämen sisäkalvo eli endokardium, joka muodostuu sidekudoksesta ja levyepiteelistä. Se
on suoraan kosketuksissa veren kanssa. Sydämen läpät ovat endokardiumin poimuja.
• Sydämen ontelot: oikea ja vasen eteinen sekä kammio.
• Läpät: kaksi on eteisten ja kammioiden välissä (eteis-kammioläpät) sekä kaksi kammioiden
ja valtimoiden välissä (kammio-valtimoläpät). Oikea eteis-kammioläppä (trikuspidaaliläppä
eli kolmiliuskaläppä) on kolmiliuskainen, vasen eteis-kammioläppä (bikuspidaaliläppä eli
mitraaliläppä eli hiippaläppä) on kaksiliuskainen. Kammio-valtimoläpät ovat taskuläppiä ja
ne kiinnittyvät aivan valtimoiden tyveen.
• Sepelvaltimot ja –laskimot: sydänlihaksen hapensaannista vastaa sydämen oma, erillinen
verenkiertosysteemi: kolme sepelvaltimoa (koronaarivaltimoa) haaroineen (kaksi vasenta ja
yksi oikea). Näiden alkupää on kehon suurimman valtimon aortan tyvessä.
2.6 Vatsaontelo ja munuainen (retroperitoneaalitila)
Oppimistavoitteet:
1. Vatsakalvo
2. Ohut- ja paksusuoli (kerrattava monisteen alusta sian GI-kanavan erityispiirteet)
3. Maksa
4. Haima
5. Perna
6. Pieni vatsapaita
7. Pallea
8. Munuaiset
Toteutus:
1. Tehdään kirurginen viilto linea albaan; keskiviilto, ylös asti
2. Vatsakalvo näkyviin
3. Otetaan pihdeillä kiinni pelkästä vatsakalvosta (katsotaan tarkasti ettei pihtien välissä ole
suolia)
4. Leikataan vatsakalvo saksilla auki suolia varoen
5. Tarkastellaan esillä olevaa ruuansulatuselimistöä: ohut- ja paksusuoli, maksa
6. Etsitään haima ja perna sekä pieni vatsapaita
7. Maksan ja navan välillä jäänne sikiökaudelta: napalaskimojänne (lig. teres hepatis)
8. Etsitään maksatiehyet
9. Tutkitaan palleaa
5

10. Leikataan maksa irti ja tarkastellaan sen rakennetta (edelleen varotaan suolia)
11. Tutkitaan sappirakkoa ja sappitiehyitä
12. Tutkitaan mahalaukun rakennetta ja verisuonitusta
13. Nostetaan suolet syrjään ja munuaiset esiin
14. Etsitään virtsanjohtimen
15. Leikataan munuaiset irti
16. Leikataan virtsarakko irti
VATSAKALVO (peritoneum)
Vatsakalvo on sileäpintainen kalvo, jonka seinänmyötäinen lehti (peritoneum parietale) peittää
vatsaontelon (ja lantio-ontelon yläosan) sisäseinämää ja sisusmyötäinen lehti (peritoneum viscerale)
vatsaontelonsisäisten l. intraperitoneaalisten elinten ulkopintaa. Lehtien välissä on
vatsakalvonontelo (cavitas peritonealis). Lantion vatsakalvoa kutsutaan peritoneum pelvicumiksi,
lantion elimiä peittävää sisusmyötäistä peritoneumin osaa puolestaan peritoneum urogenitaleksi.
ISO VATSAPAITA (omentum majus)
Runsaasti rasvakudosta sisältävä vatsakalvopoimu, joka riippuu koolonin poikittaisesta osasta ja
mahalaukusta alas suoliston eteen
PIENI VATSAPAITA (omentum minus)
Mahalaukkua ja maksaa yhdistävä vatsakalvopoimu
PALLEA (diaphragma)
Pallea on palleahermon (kaulapunoksesta haarautuva) hermottama litteä lihas, ja toimii rintaontelon
ja vatsaontelon väliseinänä. Pallealihas lähtee joka puolelta rintakehän sisäseinämista
(lannenikamista, 7.-12. kylkiluusta ja rintalastasta) ja kaartuu kupolimaisesti ylös keskelle.
Supistuessaan pallea suurentaa rintaonteloa vatsaonteloon päin.
MUNUAINEN
Munuainen, ren, on virtsaa tuottava, vatsaontelon takaseinässä sijaitseva parillinen elin. Sian
munuainen on lähes ihmismunuaisen kaltainen ja sen rakenne verrattavissa suoraan ihmisen
anatomisiin kuvastoihin.
VIRTSARAKKO
Virtsarakko (lat. vesica urinaria) on häpyluun takana sijaitseva sidekudoksen, limakalvon ja sileän
lihaksen muodostama, virtsaamisten väliaikoina virtsaa säilyttävä pussimainen elin. Virtsa tulee
rakkoon munuaisten konsentroimana virtsanjohtimia pitkin. Virtsa poistuu rakosta virtsaputkea
pitkin.
6

3 Topografisia kuvia sian anatomiasta (Sack 1982)
7