kaamos #1 2005 - Viipaleita

Recommendations

Info

FRIVOLVOL Tamperelaisen hardcore-punkkia soittavan Frivolvolin ensimmäinen levy tehtiin ilman basistia. Toisen levyn jälkeen poppoo on puolestaan työstänyt puolen tunnin instrumentaalibiisin, jotta keikkaa voidaan heittää myös ilman laulajaa. Anteeksi kuinka? HALLITTUA Teksti: Saara Autere Kuva: Zuge – Maistuuko paahdetut auringon ku kansiemenet? kysyy kitaristi Antti Äikää kohteliaasti, ja raottaa metallista Fisherman’s Friend -rasiaa. On sateinen perjantai-ilta Tampereella. Sisällä rautatieaseman kupeessa sijaitsevassa ravitsemusliikkeessä on kuitenkin tunnelmallista. Ulkomaisen olutmerkin vihreä valokyltti loistaa taustalla, ja kuppilassa leijuu tasainen puheensorina. Se säestää mukavalla tavalla Antin värikästä tarinointia. ” Vieläkin tulee kylmiä väreitä kun ajattelee sitä keikkaa.” Frivolvolin tämänsyksyisen Suomen kiertueen Oulun ja Rovaniemen keikat peruuntuivat, koska basisti ei päässyt paikalle. – Jussi (baritonikitara) ja Matte (rummut) päättivät, ettei lähdetä sitten kun basisti puuttui, Antti tuhahtaa. Hänen mielestään pohjoiseen olisi voinut suunnata ilman basistiakin. – Jos rumpali ei pääse, niin sitten mä ehkä ymmärrän. Me ollaan aloitettu kuitenkin ilman basistia. Frivolvolin rivit täydentyivätkin bassotaiteilijalla vasta hiljattain ilmestyneen kakkosalbumin nauhoitusten aikaan. Ensimmäisellä levyllä ilman basistia soittaminen oli tietoinen valinta. – Jussilla on baritonikitara, siitä tulee sellaista ääntä, että alapää möykkää tarpeeksi. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin puheeksi, että basistille voisi olla tarvetta. Siten soundiin saataisiin lisää jämäkkyyttä. Tuttu basisti Samppa tuli kokeilemaan, kuinka yhteissoi- K A AO S TA tanta sujuu. Ja sehän sujui hyvin. – Mä olin ainakin ihan messissä, että saakelin mukava jätkä, olisi kiva soittaa sen kanssa, Antti innostuu, ja kehaisee Samppaa vielä taitavaksi bassonpaukuttajaksi. – Nythän meillä on sitten möykkää kaksin verroin enemmän. YHDEN BIISIN KEIKKA Kauaa basistilla täydentynyt bändi ei uudella kokoonpanolla ennättänyt soittaa, sillä laulaja Mikko lähti bändistä hiljattain. – Sillä on muitakin bändejä ja kiireitä. Koki tämän varmaan vähimmän tärkeäksi elämässään. Muu bändi ei kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan, vaan pojat päättivät tehdä puolen tunnin instrumentaalibiisin, jotta keikkaa voidaan heittää myös ilman laulajaa. Puolen tunnin biisin luulisi olevan jonkinasteinen koetinkivi myös muusikoille, mutta Antti vakuuttaa, että sen jaksaa soittaa vaivatta. – Ei se nyt kuitenkaan mitään jatsia ole. Biisissä on myös eroa Frivolvolin muuhun materiaaliin. – Se on sellaista vähän vapaampaa musaa. Saa hinkata kitaraa kaiteeseen ja sellaista. Yksi asia biisin pituudessa kitaristia kuitenkin huolettaa. Se on tarkoitus levyttää, ja biisi on aavistuksen verran liian pitkä seiskatuumaiselle vinyylille. – CD:tä mä en haluaisi tehdä, kun ne on niin vitun tympeitä. Ehkä biisiä pitää vähän lyhentää, Antti miettii. Pojat ovat jo päässeet testaamaan uusinta tuotostaan myös live-olosuhteissa. – Mentiin tuohon Jee jee -baariin soittamaan, Antti kertoo läheiseen kuppilaan viitaten. Hän on selvästi tohkeissaan keikasta. Muusikko jopa toivoo, että olisi voinut olla yleisön puolella keikkaa seuraamassa. – Jussi pakotti meidät kaikki maalaamaan naamat mustiksi jollain ihomaalilla, ja lavalla oli vain kaksi pöytälamppua valaisemassa. Vieläkin tulee kylmiä väreitä kun ajattelee sitä keikkaa. Frivolvol ei epäröi jatkaa matkaansa miehistönvaihdosten jälkeenkään. Onhan bändi perustamisestaan lähtien ollut valmis nopeisiin päätöksiin. Pojat lupautuivat keikalle Pietariin ennen kuin kasassa oli yhtäkään valmista kappaletta. – Juuri kun oltiin päätetty perustaa bändi, niin viereisestä treenikämpästä Wheel of Dharma ilmoitti, että ne on lähdössä Pietariin soittamaan pistokeikan. Ja ne tarttis jonkun sinne mukaan. Oltiin että no joo, me voidaan lähteä. Bändi pystyssä puolitoista viikkoa ja keikalle Pietariin. Kunnioitettava suoritus. www.frivolvol.tk VESA RANTA YHDEN MIEHEN MATKA LÄPI HELVETIN Kun minua pyydettiin kirjoittamaan tämä kolumni, en ollut varma mistä kirjoittaisin, tai miten. Eniten päänvaivaa aiheutti yksinkertaisesti se, että olen niin laajalti mukana musiikissa ja varsinkin metallissa. En siis tiennyt mihin osa-alueeseen keskittyisin. Kun pohdin asiaa, tulin siihen lopputulokseen, että miksi en käsittelisi niitä kaikkia, ja toisin esille niin hyvät kuin huonotkin puolet sekä menneisyydestä kuin tästä päivästä. Niin moni asia on nykyään päin persettä. Toista se oli ennen. Mutta tämä ei ole koko totuus. Nykyäänkin moni asia on hyvin ja jopa paremmin kuin ennen. Oulun metallikaupunkistatuksesta saisi vaikka kirjoitettua kirjan. HEVIDIGGARI JÄRKKÄ 80-luku ja 90-luvun alku olivat hevidiggareiden kulta-aikaa, tai ainakin se siltä tuntuu. Itse aloitin hevin kuuntelun Iron Maidenin ensimmäisen levyn myötä vuonna 1980, eikä takaisin ollut paluuta. Olin 9-vuotias pojannaskali, jonka elämän oli tuohon asti täyttänyt urheilu ja punk rock. Elämäni muuttui täysin, kun naapurin iso poika löi kouraan kasetin tuumaten, että kuuntele sinäkin kunnon musiikkia. En voinut uskoa mitä kuulin, ja upposinkin täysin tuohon synkkään, mutta niin mahtavaan maailmaan. Koulussa en malttanut odottaa kotiin pääsyä, jotta voisin kuunnella noita mahtavia sointuja yhä uudestaan. Niinpä aloin kantaa mukanani kelanauhuria, johon olin nauhoittanut lempikappaleitani. Tuohon aikaan kaikki kuuntelemani musiikki muuten oli joko englantilaisten tai yhdysvaltalaisten bändien tekemää. 80-luvun puolivälissä tilanne alkoi muuttua. Paikallisten bändien taso alkoi olla sitä luokkaa, että niitä oikeasti kehtasi käydä katsomassa sankoin joukoin. Todellinen muutos kuitenkin tapahtui vasta, kun thrash metal rantautui Suomeen ja myös tänne Ouluun. Alueemme bändeistä suurimman vaikutuksen minuun tekivät Mengele, Crematory ja Mental Slaughter, sekä hieman pohjoisemmasta tulleet A.R.G., N.N.S. ja Sacred Crucifix, jotka olivat mielestäni valovuoden edellä etelän veteliä. Tuohon aikaan saattoi hyvillä mielin puhua skenestä, sillä kaikki todella pitivät yhtä, vaikka yhtyeiden välillä olikin terve kilpailutilanne. Tämä taisi olla yksi suurimmista tekijöistä, miksi bändit olivat niinkin tasokkaita. Yhtäkkiä huomasin kuuntelevani yhä enemmän suomalaisten ja varsinkin pohjoissuomalaisten tekemää musiikkia. Oli ihan uskomatonta kun vähän väliä ilmestyi uusia loistavia demoja, ja tuntui, että metalli on maailman isoin asia. Todellisuudessa asia ei ollut aivan näin. Se vain sattui olemaan se isoin asia täällä Oulussa. Suurin paukku oli kuitenkin vielä tulossa Sentencedin ja Impaled Nazarenen muodossa. On kai turha edes kertoa tässä, että siinä on kaksi pohjoisen KOLUMNI Marco Järvenpää bändiä, jotka ovat päässeet pisimmälle, ja vieläpä välittämättä, mitä muut heille ovat sanoneet. KEIKKAJÄRJESTÄJÄ MARCO JÄRVENPÄÄ Ensimmäiset keikkani järjestin juuri tuolloin thrash metalin kulta-aikana. Aluksi puuhasteltiin keikkoja kavereille, eikä hommaa otettu kovin tosissaan. Pidettiin hauskaa, otettiin olutta ja kuunneltiin hyvää musaa. Toinen hyvä puoli oli se, että aina saattoi olla varma, että porukkaa ilmaantui paikalle sankoin joukoin. Ei tarvinnut pelätä jäävänsä tappiolle illasta. Jonkun aikaa harjoiteltuani uskalsin tuoda bändejä jopa eteläisestä Suomesta. Näiden kokeilujen jälkeen oli aika siirtyä järjestämään vähän isompaa metallitapahtumaa. Parin kaverin kanssa aloimme suunnitella tätä massiivista iltaa, joka keräsi monta sataa metallipäätä ihmettelemään, kun Sentenced, Maple Cross, Crematory, Belial ja monet muut öykkäsivät lavalla. MUUSIKKO MARCO R.J. Oma laulajanura alkoi 80-luvun alkupuolella. Useiden bändiviritysten jälkeen löysin itseni uuden thrash-poppoon mikin varresta vuonna 1988. Tuo bändi oli aikaisemmin totellut nimeä ACE tai jotain vastaavaa. Nyt orkesteri sai uuden nimen Maple Cross. Teimme paljon keikkoja ja julkaisimme demoja liukuhihnavauhtia. Aika oli mahtavaa, sillä mikään ei tuntunut mahdottomalta ja teimmekin musiikkia täysin 46 KAAMOS #1 KAAMOS #1 47
KOLUMNI omilla säännöillämme. Oli aivan sama pitikö meistä kukaan, kunhan me rakastimme sitä mitä teimme. Hyvin sekoilumme näyttikin uppoavan, sillä keikkaa riitti, ja kävimme 90luvun alussa jopa Tanskan rundilla. Tuohon aikaan oli ennenkuulumatonta, että jotkut räkänokat Jäälistä sinne pääsivät. LEVY-YHTIÖN POMO MARCO JÄRVENPÄÄ Ensimmäiset askeleet tälläkin puolella otin 90-luvun alkupuolella. Maple Crossin debyyttialbumi The Eighth Day of Creation oli oma julkaisu, ja tarjouduin myös julkaisemaan Sentencedin materiaalia, jos kukaan muu ei sitä tajua tehdä. Onneksi pojat löysivät isommat ympyrät melko pian noiden keskustelujen jälkeen. ENNEN/NYT Oulussa on edelleen paljon bändejä. Mutta ketkä käyvät keikoilla tukemassa paikallista skeneä? Ostavat bändien demoja ja paitoja? Vastaus: ei kukaan! Tämä on ehkä suurin negatiivisin muutos minkä olen huomannut. Nykyään täytyy olla vitun iso bändi, jotta ihmiset jaksavat liikahtaa. Legendaarisen Dismemberin pyörähtäessä Oulussa paikalle oli vaivautunut hädin tuskin 300 maksanutta katsojaa. Mitä ihmettä? Kymmenen vuotta sitten urheilutalo olisi ollut täynnä. Jos Dismember vetää vain tuon verran porukkaa, miten mahtaa olla sitten näiden demobändien laita? Entä levyttävät bändit, jotka eivät listoilla roiku? Tämä on huolestuttava piirre. Metallilla ei ole mitään tekemistä myyntilukujen kanssa, mutta nykymetallistit eivät näytä käsittävän tätä. Missä vaiheessa on menty päin vittua, ja mistä tämä käyttäytyminen johtuu? Onko metallistakin tullut tosiaan tuote tai jokin trendi, jolloin individualismi on taakse jäänyttä aikaa. Sydämestä kirpaisee, kun edes ajattelen tätä. Onhan se tosiaan mahtavaa näyttäytyä paikallisessa hevijuottolassa mustiin pukeutuneena. Mutta onko tosi, että se on sitä nykypäivän metallismia? Tuossa on myös yksi suurimmista syistä, miksi keikkoja on Oulussa vaikea järjestää. Kaiken maailman gootti- ym. hinttaribändit, joilla ei ole mitään tekemistä metallin kanssa, vetävät kyllä jengiä. Todellisia metalliyhtyeitä, joita Ouluun kannattaa tuoda, ei ole joka kannon takana. Jos bändit, kuten Dissection tai Entombed eivät vedä paljoa yli tuhatta ihmistä reilun 200 000 ihmisen talousalueella, niin voidaanko enää puhua metallikaupungista? Mielestäni ei! Muusikon silmin katsottuna tilanne ei ole silti näin paha. Keikkapaikkoja on yhä suhteellisen paljon, mutta toki on myönnettävä, että keikan saanti on varmaan monelle bändille tuskan takana. Mutta niin se oli ennenkin, ja mielestäni keikkamestoja oli vähemmän, joten nykyään tilanne on tällä saralla parempi kuin ennen. Nykyään levyjä julkaisevana tahona tilanne on ristiriitainen. Se, mitä julkaisen, riippuu täysin siitä pidänkö bändistä vai en. En ajattele lainkaan, että myykö tämä bändi, vai ei. Tämän päivän trendejä seuratessa en edes osaisi ajatella, että mikä myy, koska olen niin vieraantunut tästä nykymeiningistä. Tulevat julkaisut ovatkin enimmäkseen tuota 80- ja 90-lukujen vaihteen tyylejä edustavaa musaa. Olen myös huomannut, että taso ei ole häävi, vaikka bändejä on paljon. Tällä tarkoitan sitä, että bändit ovat kyllä soitannollisesti valovuoden edellä meitä vanhoja partoja, mutta häviävät 100-0 biisien teossa. Esimerkiksi A.R.G., Mengele ja Sentenced tekivät aikoinaan biisejä, jotka vieläkin ovat klassikoita. Nykyään keskitytään tekniseen soittoon ja nopeuteen, tai mikä vielä pahempaa, yritetään kuulostaa joltain bändiltä joka on in. Mielenkiintoisia bändejä tulee harvemmin ja nekin yleensä Etelä-Suomesta. Ennen asia oli aivan päinvastainen. Kun aloin kirjoittamaan tätä kolumnia, ajattelin erittäin positiivisesti Oulusta metallikaupunkina, mutta nyt ajatukseni ovat täysin erilaiset. Tämä valloillaan oleva kyräily, rokkipoliisit sun muut pellet alkoivat vituttaa suunnattomasti. Tilanne yleiselläkin tasolla on todella huolestuttava, ja myytti, että Oulu olisi suomimetallin mekka, voidaan lytätä täysin. Ehkä se sitä joskus olikin, mutta ei enää missään nimessä. Kyllä valtikka on nuorempien myötä siirtynyt jonnekin ihan muualle, sillä Oulussa osataan vain enää pukeutua mustiin ja meikata. Ennen saattoi olla ylpeä oululaisista bändeistä, mutta nyt todellisia metallilipun kantajia on vain kourallinen. Tästä on turha kenenkään vetää hernettä nenään, sillä tämä on vain minun näkökantani asiaan, ja kaikillahan on oikeus mielipiteensä lausua. Onko minulla siis edessä ammatinvaihto? Onko metalli todellakin niin huonossa jamassa meillä Oulussa? Mutta minä en lannistu, ja posereille ei anneta periksi! Jatkan taisteluani vaikka yksin aina hamaan loppuun saakka, joten turha pelätä, että lopettaisin metallikeikkojen järkkäämisen tai levyjen julkaisemisen. Vielä pienempi on pelko, että lopettaisin metallin tekemisen tai kuuntelemisen. Ette te minusta niin helpolla pääse! Metalli se miehen tiellä pitää. Kirjoittaja toimii nykyään mm. Jalometallifestivaalin ja Club Teatrian ohjelmavastaavana. Hänen levy-yhtiönsä, Verikauha Records, harjoittaa myös aktiivista julkaisutoimintaa. Lisäksi hän laulaa Maple Cross -yhtyeessä. PAIKALLISEN POTENTIAALIN PELASTUS Olemattomasta medianäkyvyydestä huolimatta Oulussa on aina ollut mainettaan huomattavasti virkeämpi bändikulttuuri. Asiantuntijat ovat tavanneet kutsua paikallista musiikki-ilmapiiriä oma- peräiseksi, omaehtoiseksi – jopa jääräpäiseksi – mutta ennen kaikkea mielenkiintoiseksi. Viime tammikuussa oululaisen musiikin esille tuojaksi perustettiin levy-yhtiö UHO Production. Teksti: Janne Räsänen Kuva: Heikki Ylipaavalniemi Brüssel Kaupallinen, Martti Vainaa & Sallitut aineet, Amplifire, Morley. Kaikki nousevia, innokkaasti kansallista läpimurtoaan työstäviä yhtyeitä. Kaikki kotoisin kaukaa kehäkolmosen ulkopuolelta valtamedian kouran ja kiinnostuksen ulottumattomista. Kaikkien takana nuori ja nälkäinen yhtiötulokas, UHO. – Oli tarve saada julkaistua tiettyä musiikkia, mikä ei ehkä muuten olisi oikealla tavalla koskettanut oikeita piirejä. Oli siis paljon potentiaalia vaarassa jäädä käyttämättä, UHO:n toimitusjohtaja Petri Tyynelä perustelee yhtiön perustamista. OULUN UHO Pohjois-Suomessa ja etenkin Oulussa, sen epävirallisessa pääkaupungissa, on aina ollut levy-yhtiöitä. Niiden toiminta on kuitenkin tavannut jäädä yrityksistä huolimatta valtakunnallisesti hyvin marginaaliseksi, tai yhtiöt ovat tieten tahtoen operoineet hyvin marginaalisella saralla. Tämän tiedostavana UHO on päättänyt olla poikkeus pakassa. – Me ei haluttu lähteä tekemään oululaista musiikkia oululaisille. Me halutaan saada Oulusta musiikkia muualle ja muualta musiikkia Ouluun. UHO on globaali yritys – ei niinkään paikkakuntasidonnainen. Nyt oli oikea aika ja oikea paikka kaiken suhteen. Ja kun vanha moguli Atte Blom astui kuvaan, oli käsillä tilaisuus, jota ei voinut jättää käyttämättä, Tyynelä tarkentaa yhtiönsä motiiveja. Häneltä kysyttäessä, onko UHO oululainen vai helsinkiläinen, hän vastaakin: ”sekä että”. Eduksi Tyynelä lukee sen, että toisin kuin etelän vastaavilla yhtiöillä, heillä on konttorit sekä etelässä että pohjoisessa. Tosin digitaalisen tiedonkulun myötä musiikkimaailmakin on kovasti kutistunut, eikä fyysisellä sijainnilla enää ole entistä merkitystään. – Me ollaan halpalentojen vakioasiakkaita, sillä kaikesta huolimatta silmästä silmään - neuvottelut pitävät edelleenkin pintansa. Ja mennäänkö me etelään Kärppä-liput liehuen? Ei mennä. Tosin, jossain mielessä oululaisuudesta voi olla ehkä apuakin, mutta vain paikallisesti isoksi jutuksi meillä ei ole tarkoitus jämähtää, toimitusjohtaja kertoo. ITSENÄINEN UHO UHO on vahvasti indie, itsenäinen levy-yhtiö, ja sen tavoitteena on kehittyen operoida indie-nimikkeen alla. Martti Vainaata ja UHO PRODUCTIONS Pentti Amore & Montana Moon -yhtyettä lukuun ottamatta sen rosteri koostuukin joko puhtaasti rock- tai metalliakteista. Petri Tyynelä, kai UHO:ssa tiedostetaan, kuinka vähän isoja itsenäisesti rockin parissa toimivia levy-yhtiöitä enää on olemassa? – Joo ja mä näen jopa Pokon ja Johannankin indie-yhtiöinä, enkä usko meidän pystyvän saavuttamaan sitä suurempaa asemaa. On toinen juttu, mitä yhtiöille mahdollisen me- ”Vain paikallisesti isoksi jutuksi me ei aiota jäädä.” nestyksen myötä tapahtuu. Nykyään suurin osa indie-yhtiöistä tosiaan on ison lafkan alaisia indie-levymerkkejä. Sitä, onko toisen omistukseen päätyminen murtautumista ulos indie-genrestä, on paha sanoa. Vajaan vuoden toimineeksi yhtiöksi UHO:n julkaisutahti on ollut kiitettävän ripeää. Lähes jokainen yhtye on saanut jouluun mennessä pitkäsoittonsa päivänvaloon. Lisää julkaisuja kaavaillaan kiivaasti ensi kevääksi. Joko UHO:n oma paikka musiik- 48 KAAMOS #1 KAAMOS #1 49
Page 3 and 4: Sisällysluettelo KAAMOS #1 2005 4
Page 5 and 6: TOXICANGEL Teksti: Heikki Ylipaaval
Page 7 and 8: JUHA JUONI Sinulla on kasa kansaan
Page 9 and 10: SENTENCED ELÄVÄLTÄ HAUDATTU Nyt
Page 11 and 12: THYRANE THYRANE Kemiläinen Thyrane
Page 13 and 14: WRATHAGE WRATHAGE Wrathagella pitä
Page 15 and 16: BRÜSSEL KAUPALLINEN BRÜSSEL KAUPA
Page 17 and 18: - Minä olen aikoinaan kuunnellut T
Page 19 and 20: ETERNAL TEARS OF SORROW ETERNAL TEA
Page 21 and 22: AKI KARPPINEN Täydellisessä maail
Page 23: SCENERY CHANNEL SCENERY CHANNEL Oul

kaamos #1 2005 - Viipaleita

Create successful ePaper yourself

Delete template?

Save as template?