Pauli Kettunen - Pohjola-Norden

Leijona ja kolme kruunua – 200 vuotta Suomen sodasta ja rauhastaEduskunnan juhlaseminaari 13.5.2009Pauli KettunenPohjoismainen hyvinvointivaltio1.Vuonna 1961 julkaistiin Pekka Kuusen teos 60-luvun sosiaalipolitiikka, jotaluonnehditaan usein suomalaisen hyvinvointivaltion suunnitelmaksi. Kuuselle kyse olikansakunnan eloonjäämisestä. Hän kirjoitti: ”Jos mielimme Ruotsin ja Neuvostoliiton,kahden kasvutietoisen ja –kykyisen kansan, välissä jatkaa omaa elämäämme, meolemme tuomitut kasvamaan.” Ruotsiin Suomi oli jo menettänyt työvoimaansa, jaennen pitkää alkaisi joukkomuutto Neuvostoliittoon, mikäli suomalaisetepäonnistuisivat siinä, mitä nämä naapurimaat erityisen voimallisesti todistivat, eliihmiskunnan yleisessä pyrkimyksessä talouskasvuun. Tarvittiin suunnitelmallistayhteiskuntapolitiikkaa ja sen osana sosiaalipolitiikkaa. Se, mikä oli välttämätöntä, olimyös mahdollista, sillä arvokkaimmat poliittiset tavoitteet tukivat toisiaan:“Kansanvalta, sosiaalinen tasoitus ja taloudellinen kasvu näyttävät nykyyhteiskunnassakytkeytyvän onnellisella tavalla toisiinsa.”Kuusen ennuste maailmanmenosta on altis jälkiviisaalle kritiikille. Tiedämme,ettei suomalaisten joukkomuuttoa itään ilmaantunut, kun taas muuttoliike Ruotsiinkasvoi 1960-luvun lopulla. Myöskään Kuusen kansallinen ohjelma ei sellaisenaantoteutunut. Sosiaaliturvan, sosiaalisten palvelujen, työelämän ja koulutuksenuudistukset eivät syntyneet kokonaisvaltaisen yhteiskuntapolitiikan johdonmukaisinaaskelina, vaan ne olivat kiistojen tuloksia ja kompromisseja. Vaihtelevassa määrintämä pätee kaikkiin hyvinvointivaltioihin, ruotsalaiseenkin.Kuitenkin Kuusen näkemykset ilmaisivat ja edistivät olennaisia piirteitäpohjoismaisten hyvinvointivaltioiden kehityksestä. Ensiksikin hyvinvointivaltiotsyntyivät kansainvälisten vuorovaikutusten, ristiriitojen ja muutosten kentässä.Toiseksi ne rakentuivat pyrkimyksistä käsitellä sosiaalisen ja taloudellisen jännitettä.Ruotsalaiseen yhteiskuntatieteilijään Gunnar Myrdaliin tukeutuen Kuusi luotti hyväänkehään, jolla laajentuva demokratia, lisääntyvä sosiaalinen tasa-arvo ja voimistuvatalouskasvu tukisivat toisiaan. Niin kiisteltyjä kuin hyvinvointivaltioita rakentaneet

2reformit olivat Pohjoismaissakin, niitä pohjusti tällainen varsin laajalti omaksuttuhyvän kehän näkemys.Tarkastelen pohjoismaisen hyvinvointivaltion muotoutumista siitänäkökulmasta, miten siinä suhteutettiin toisiinsa kansallista ja kansainvälistä sekäsosiaalista ja taloudellista. Globalisoituneen kapitalismin oloissa ja sen nykyisenkriisin vaiheessa pohjoismaisen hyvinvointivaltion haasteet liittyvät näihinkysymyksiin.2.Markkinatalous ei syntynyt luonnollisena toimintatapana, joka vain odottivapauttamistaan valtiollisista rajoituksista, vaan se on historiallinen ilmiö, jokasynnytettiin poliittisin päätöksin. Sitä, miten Euroopan köyhä pohjoinen periferiaintegroitui laajenevaan maailmantalouteen 1800-luvulla, voidaan luonnehtiavaltiollisesti käynnistetyksi kapitalismiksi. Valtiolle lankesi keskeinen osamarkkinatalouden edellytysten luomisessa. Tämä antoi samalla sisältöä sille, mitenRuotsi ja Suomi muotoutuivat kansallisvaltioiksi.Pohjoismaista muodostui pieniä avoimia talouksia, joiden kansainvälinenriippuvuus loi edellytyksiä kansantalouden, kansallisen talouden, korostuksille. Tämänäkyi myös 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Amerikan-siirtolaisuudenvirittämässä keskustelussa. Siinä selviteltiin syitä Pohjois-Amerikan teolliseenylivoimaisuuteen ja haettiin sieltä oppia. Etenkin Ruotsissa tehtyjen laajojenvaltiollisten siirtolaisuusselvitysten yhteydessä kansalliseen tietoisuuteen iskostettiinuudenlaisia taloudellis-sosiaalisen integraation ajatuksia.Sivistyksellinen, poliittinen ja taloudellinen eliitti ja sittemmin myöskansanliikkeet, kuten työväenliike, omaksuivat ajattelutavan, jonka mukaan ongelmiapiti ennakoida ja niiden ratkaisuja hahmottaa hankkimalla tietoa edistyneempienmaiden kokemuksista, ratkaisuista ja virheistä. Jälkeenjääneisyyden etuja käytettiinmäärätietoisesti hyväksi.Pohjoismaisuus muodostui yhteiseksi viitekehykseksi yhteiskunnallisiaongelmia ja ratkaisuja koskevan tiedon tuottamiselle ja välittämiselle. 1800-luvunlopulta lähtien pohjoismaisuus konkretisoi niin viranomaisten kuin ei-valtiollistentoimijoiden, kuten työväenliikkeen, työnantajajärjestöjen ja osuustoimintaliikkeen,yhteistoiminnassa. Kansalliset identiteetit ja instituutiot – ja sittemmin myös yhteisen

3pohjoismaisen hyvinvointimallin viisi erilaista poikkeusta – muotoutuivat jatkuvanvertailun tietä.1930-luvulla moderniudesta tuli uudella tavalla läsnä oleva osa itsepohjoismaisuutta. Erityisesti Ruotsissa modernius nostettiin 1930-luvulla laajallarintamalla kansallisen identiteetin ainekseksi, köyhyyden kukistajaksi. Edistyksenkärkeä ei enää tunnistettu vain tarkkaamalla Pohjolan ulkopuolelle, vaan”pohjoismaisen yhteiskunnan” ja ”pohjoismaisen demokratian” käsitteisiin latautuikärjessä olemisen ajatus.Kansansivistyksessä, sosiaalipolitiikassa ja työelämän suhteissa Tanska oliollut edelläkävijä Pohjolassa. 1930-luvulla Ruotsi nousi modernisaationpohjoismaiseksi kärkimaaksi. Tämä oli yhteydessä siihen, että sosiaalidemokratiakohosi poliittisen agendan määrittelijäksi Ruotsissa vahvemmin kuin muissaPohjoismaissa. Pohjaa oli kuitenkin jo varhemmassa historiallisessa kokemuksessa.Ruotsalainen nationalismi ei muovautunut 1800-luvulla ulkoisen uhan torjunnaksisillä tavoin kuin tanskalainen, norjalainen ja suomalainen. Sen sijaan korostettiinkansallisen yhteisön sisäistä suuruutta ja – 1930-luvulta lähtien ja erityisesti toisenmaailmansodan jälkeen – myös tähän liittyvää esikuvallisuutta.Kun Suomea luonnehdittiin pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi, tähän sisältyisodanjälkeisinä vuosikymmeninä rajaveto itäblokkiin. ”Pohjoismainen yhteiskunta”oli kuitenkin myös suomalaisen yhteiskunnan sisäinen tulevaisuudenkoodi, jokatunnistettiin tavallisimmin siinä, mikä oli ”jo” toteutunut Ruotsissa.1920-luvun lopulla ruotsalaiset sosiaalidemokraatit kaappasivat haltuunsakotimetaforan, jota konservatiivit olivat mielellään sovittaneet kansakuntaan. Hepyrkivät osoittamaan, etteivät Ruotsin olot vastanneet ”kansankodin” vaatimuksia, jaryhtyivät täyttämään kuilua sekä työväenliikkeen toiminnalla että tieteeseenluottavalla valtiollisella suunnittelulla ja sosiaalisella insinööritaidolla. Kansankodinpolitiikkaan viittasi jo 1930-luvulla ja sittemmin toisen maailmansodan jälkeenkylmän sodan aikana käsite ”kolmas tie” tai ”keskitie”, jota sovellettiin erityisestiRuotsiin ja usein myös yhteisesti Pohjoismaihin.Samalla kun ”kolmatta tietä” linjasi rajanveto neuvostokommunismiin jaamerikkalaiseen kapitalismiin, se oli kompromissien politiikkaa. Sitä suuntasivat1930-luvun pohjoismaiset luokkakompromissit, jotka syntyivät johtopäätöksinävuosikymmenen alun suuresta talouslamasta ja siihen liittyneistä demokratian uhista.Kompromissit heijastivat näiden maiden luokkarakenteita ja ilmenivät

4sosiaalidemokraattien ja agraaripuolueiden yhteistyössä sekä teollistentyömarkkinoiden kollektiivisen sopimusjärjestelmän vahvistumisessa. Suomessa tosinvain edellinen toteutui ennen toista maailmansotaa, ja tätä selittävät yhä hyvinmaatalousvaltainen yhteiskuntarakenne sekä vuoden 1918 sisällissodan poliittinenperintö.1930-luvun pohjoismaisissa luokkakompromisseissa oli useita eri tasoja janiillä kaikilla kyse eräänlaisesta hyvästä kehästä. Ensiksikin uuden talouspoliittisenajattelun mukaan maanviljelijöiden, työnantajien ja työntekijöiden ryhmäedutsaattoivat myös tukea toisiaan. Toiseksi vahvistui luottamus tasa-arvon, tehokkuudenja solidaarisuuden hyvään kehään. Kolmannella tasolla kietoutuivat toisiinsapohjoismaisen modernisaation kolme suurta ideologista juonnetta: ensiksikin vapaanpohjoismaisen talonpojan – vahvasti idealisoitu – traditio, toiseksi kapitalismin henkija kolmanneksi sosialismin utopia.3.Traditiot eivät ole vaikuttaneet pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentumiseen vainjatkuvuutensa voimalla vaan myös kritiikin ja irtioton kohteina. Pohjoismaisetkyläyhteisöt, perheyhteisöt ja työyhteisöt eivät olleet vain talonpoikaisen tasa-arvontyyssijoja vaan myös paternalistisen alistuksen paikkoja. Henkilökohtaistenalistussuhteiden murtaminen hahmottuu tärkeäksi linjaksi ”pohjoismaisen mallin”muotoutumisessa. Traditioiden jatkamisen ja murtamisen prosessissa luterilainen oppikristittyjen yleisestä pappeudesta ja yksilöllisestä suhteesta Jumalaan maallistui tasaarvoisenkansalaisuuden korostukseksi ja luterilainen oppi arkisesta työstäkutsumuksena muuntui ajatukseksi, että jokaisella oli oltava oikeus täyttäävelvollisuutensa tehdä työtä.Ruotsalainen historioitsija Lars Trägårdh kutsuu ruotsalaisen ja laajemminpohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisen päälinjaa ”valtioindividualismiksi”:vahva valtio kehittyi edistämään yksilön autonomiaa. 1960- ja 1970-luvullakehkeytyneessä järjestelmässä, näin Trägårdh yleistää, sosiaalisen turvan tuottaminenei ole perheen eikä kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoisten tai markkinoiden yksityistenorganisaatioiden tehtävä eikä sitä tuoteta myöskään perheyksikölle kohdennettavienetuuksien tietä. Sen sijaan sosiaalinen turva ja sen verorahoitus perustuvat toisistaanerillisten yksilöiden ja valtion väliseen yhteiskuntasopimukseen.

5Teesi valtioindividualismista tavoittaa pohjoismaisen hyvinvointivaltiontärkeitä piirteitä mutta myös sivuuttaa niitä. Sosiaalisen turvan tuottamiseen ovatkaiken aikaa osallistuneet vaihtelevin ja muuttuvin tavoin myös muut tahot kuinvaltiokoneisto: vapaaehtoiset järjestöt, yritykset, seurakunnat ja ennen kaikkeakunnat. Paikallisen itsehallinnon organisaatiolla on ollut keskeinen asema sekähyvinvointivaltion universaaleimman puolen eli julkisten palvelujen järjestämisessäettä köyhäinhoidon perinteestä juontuvan tarveharkintaisen tuen hoitamisessa.Olennainen pohjoismainen piirre on myös se, että työsuhteita ja työelämääsäännellään vahvasti järjestäytyneiden työmarkkinaosapuolten sopimuksilla.Resursseiltaan erilaisten kuntien ja voimaltaan vaihtelevientyömarkkinaintressien keskeisyys ”pohjoismaisessa mallissa” on ongelmallistauniversaalin sosiaalisen kansalaisuuden kannalta. Toisaalta sosiaaliseenkansalaisuuteen on Pohjoismaissa liittynyt muutakin kuin yksilön oikeussosiaaliturvaan ja sosiaalipalveluihin. Sitä on tavoiteltu myös tasoittamalla epätasaarvoisiasosiaalisia suhteita niin, että myös näiden sosiaalisten suhteiden osapuolina,kuten palkkatyöntekijöinä, yksilöt kykenisivät ajamaan etuaan ja toimimaanaktiivisesti.Pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentaminen toisen maailmansodan jälkeen1980-luvulle saakka oli palkkatyöyhteiskunnan rakentamista. Sosiaalistakansalaisuutta ja palkkatyön normaaliutta vahvistettiin yksillä ja samoilla toimilla.Täystyöllisyystavoitteeseen latautui ajatus työstä oikeutena. Aiemmin sosiaalisenaongelmana tai toimeentulon välttämättömyytenä käsiteltyä naisten ansiotyötätarkasteltiin 1960-luvulta lähtien henkilökohtaisen vapauden lähteenä ja tasa-arvonkysymyksenä. Ansiosidonnaiseksi painottunut sosiaaliturva, etenkin eläkejärjestelmä,rakentui tukemaan palkkatyöllä elämisen mallia ja myös työmarkkinaliikkuvuutta.Sosiaalisena infrastruktuurina julkiset palvelut tukivat äitiyden ja ansiotyönyhdistämistä. Pohjoismaisen mallin ominaispiirteeksi kehittyi naisten vahva osallisuuspalkkatyöhön mutta samalla työmarkkinoiden sukupuolen mukainen eriytyminen.Sosiaali- ja terveyspalvelut sekä kasvatus ja koulutus muodostuivat naisten töiksi:perheen sisäinen sukupuolten työnjako yleistettiin yhteiskunnalliseksi.Palkkatyöläisyyden ja kansalaisuuuden pohjoismaiseen yhteensovitukseen kuuluuolennaisesti myös työelämän neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä. Periaate, jonkamukaan työelämän asioita säännellään tasavertaisten työmarkkinaosapuolten

6kollektiivisopimuksilla, kohosi myös mittapuuksi tunnistaa, arvostella ja muuttaatyöelämän epäsymmetrisiä valtasuhteita.4.”Pohjoismaisesta mallista” tuli suosittu käsite 1980-luvulla. Sen avulla alettiinhahmottaa kansallisen sosiaalisen sääntelyn suhdetta integroituvaan Euroopaan jaglobalisoituvaan kapitalismiin. Toisinaan käsitteellä viitataan vanhaan rakenteeseen,jota uudet haasteet uhkaavat, toisinaan taas tapaan vastata näihin haasteisiin.Kummassakin tapauksessa näkökulmana on globalisaatio kansallisena haasteena.Globalisaatio on antanut pontta nationalismille. Tässä en tarkoita vainrasistisia tai protektionistisia reaktioita globalisaatiota vastaan, vaan ennen muuta sitä,miten kansallisen kilpailukyvyn vaatimukset ovat ohjanneet poliittista agendaa.”Meidän” on kansallisissa ja paikallisissa yhteyksissämme osoitettavaluotettavuutemme ja houkuttelevuutemme niiden tilan siteistä vapautuneidenylikansallisten toimijoiden edessä, joiden päätökset ohjaavat rahavirtoja ja sijoituksia,tuotannon ja työpaikkojen sijaintia ja niin sanotun luovan luokan liikkuvuutta.Julkinen valta on saanut ja ottanut tehtäviä, joihin useat tutkijat ovat viitanneet”kilpailuvaltion” käsitteellä.Miten tämä merkitsee hyvinvointivaltiolle? Pohjoismaiden kansalaiset ja myösmaahanmuuttajat ovat ilmaisseet vahvan kannatuksensa hyvinvointivaltiolle.Hyvinvointivaltiota on toisaalta voitu muovata täyttämään kilpailuvaltiollisia tehtäviä.Jopa taloudellisen eliitin piirissä monet ovat esittäneet, etteivät pohjoismainenhyvinvointivaltio ja kollektiivinen sopimusjärjestelmä ole kilpailukyvyn esteitä vaankilpailuetuja. On tunnustettu, että tietoon, koulutukseen, innovaatioon ja sitoutuneisiintyöntekijöihin perustuva kilpailustrategia edellyttää korkeita ja kattavia sosiaalisianormeja. Ne luovat yrityksille innovatiivisia haasteita ja antavat työntekijöillesellaisen turvallisuuden, joka vasta mahdollistaa sitoutumisen työprosessin jayrityksen tavoitteisiin.Kuitenkin voidaan kysyä, miten pitkälle hyvinvointi- jakoulutusjärjestelmän tasa-arvoperiaatteita on mahdollista perustellakilpailuetuargumentin avulla. Näitä periaatteita voidaan kuitenkin arvostaa muistasyistä, päämäärinä sinänsä tai sosiaalisen kiinteyden turvaamiseksi. Hyvinvointivaltioon rakentunut ihmisten elämismaailmaan; se jäsentää elämänkulkua ja muovaatulevaisuuden odotuksia, ja hyvinvointivaltion tulevaisuudella on merkitystä jo sen

7kannalta, antavatko kansalaiset hiljaisen hyväksyntänsä päätöksentekojärjestelmälle.Tällaisten kansallisten rakenteiden ylläpitäminen näyttää edellyttävän ylikansallistasääntelyä, joka esimerkiksi estää verokilpailua tuhoamasta julkisen hyvinvointi- jakoulutusjärjestelmän rahoituspohjaa. Globalisaation ja sen nykyisen kriisin haasteetkoskevat kuitenkin vielä syvemmin politiikan kansallisvaltiollisia rajoja.Hyvätkään vastaukset kansallisen kilpailukyvyn kysymyksiin eivät riitävastauksiksi kysymyksiin demokratiasta, kansalaisuudesta, sosiaalisesta tasa-arvostaja elämän ekologisista ehdoista. Nämä kysymykset ovat yhtä aikaa paikallisia,kansallisia, eurooppalaisia ja globaaleja, ja niiden yhteydessä ”me” määrittyy toisinkuin sosiaalidarwinistisessa puheessa globaaliin talouskilpailuun osallistuvastakansallisesta kilpailukyky-yhteisöstä. Vastaukset kansallisen kilpailukyvynkysymyksiin – siis kilpailuvaltion toimintalogiikka – eivät riitä vastauksiksimyöskään itse talousjärjestelmän toimivuuden ongelmiin.Nostalgisesta hyvinvointinationalismista ei ole kilpailukykynationalisminvoittajaksi, vaan tarvitaan ”kansallisen katseen” rajojen murtamista. Tähänkin voilöytää tukea ruotsalaisen ja suomalaisen hyvinvointivaltion tiennäyttäjiltä. GunnarMyrdal kyseenalaisti jo 1950-luvulla hyvinvointivaltion nationalismin ja kehittelivision ”hyvinvointimaailmasta”, jossa sosiaalisen tasoituksen, laajenevan demokratianja talouskasvun hyvä kehä toteutuisi globaalilla tasolla. Myös Pekka Kuusi laajensinäkökulmaansa kansallisen eloonjäämisen ongelmasta. Teoksessaan Tämä ihmisenmaailma vuodelta 1982 hän käsitteli kasvun rajoja ja etsi ratkaisua ihmiskunnaneloonjäämiseen. Väkevällä välttämättömyyden retoriikallaan hän vaati:”Kasvusidonnaisen tuotannon valtionsisäinen kesyttäminen on laajennettavavaltioiden välisen kilpailun säätelyksi; se on laajennettava globaaliseksiluonnonvarojen käytön yhteissäätelyksi. Valtioittain rakennetut sosiaalisetyhteiskuntajärjestelmät on lähisukupolvien aikana koottava ja ohjattavakehittyväksi, sosiaaliseksi maailmanyhteisöksi.”Vaatimus tuntuu ajankohtaiselta vielä kylmän sodan jälkeisessä globalisoituneenkapitalismin maailmassa, jossa ekonominen ja ekologinen kriisi varjostaaodotushorisonttia.