Lue uusin Kulttuurikanava - Inkeri-tiedon portaali

inkeri.fi

Lue uusin Kulttuurikanava - Inkeri-tiedon portaali

Inkerin kulttuuriseura

Inkerin kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä

vuodesta 1993

INKERIN KULTTUURIKANAVA

Tukea inkerikkojen ja

vatjalaisten kulttuurille s. 4

Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 1/2010

Maria-kodin mummo mielipaikallaan. Lue lisää koulutusprojektista s. 8

Matkamuistoja Petroskoin uuden kirkon vihkimisestä s. 12

Savipaja

Tallinnassa s. 6

90 vuotta sitten

tapahtumat 16-22

1

Vesissaaren

potuskapaja s. 10 Tulossa s.22


Ilman uuden vuoden tinoja ja

kristallipalloa alkanut vuosi lupaa

monipuolista toimintaa ja mielenkiintoisia

haasteita. Nykytyylin

mukaisesti pitäisi asettaa uusia määrällisiä

ja laadullisia tavoitteita, mutta

Inkerin kulttuuriseuran kohdalla voi

vain toivoa, että entinen linja pitää

ja meillä olisi mahdollisuus jatkaa

hyvin käynnistyneitä projekteja. Kun

vilkaisee päättynyttä vuotta voi farisealaisuuteen

syyllistymättä todeta,

että olemme yhdessä saaneet paljon

aikaan. Poimin tapahtumien merestä

joitakin kohokohtia tarkempaan tarkasteluun.

Jo muutaman kuukauden kokemukset

osoittavat, että uusi Wallininkadun

toimitila on monipuolistanut

seuran toimintaa entisestään. Väljemmät

tilat ovat antaneet mahdollisuuden

uusille ryhmätoiminnoille.

Kulttuurikahvilan lisäksi Koivussa

ja tähdessä ovat syksyllä kokoontuneet

Ompeluseura ja paluumuuttajien

kotoutumisryhmä, jotka ovat

tehneet potuskoja, valokuvanneet

uutta ympäristöään ja laulaneet. Tilat

tarjoavat mahdollisuuden myös

pienimuotoiseen näyttelytoimintaan.

Vakionäyttelyn lisäksi syksyn mittaan

oli nähtävillä maalauksia Keltosta

ja valokuvanäyttely Mooses Putron

perheestä. Ensi vuoden puolella toimintamuodot

laajenevat entisestään.

Hieno vuosi tulossa

Uusi paluumuuttajien toiminnallinen

kotoutumisryhmä aloittaa tiistaiset

kokoontumisensa. Ja iltaisin tilassa

opiskellaan musiikkia. Koivu ja tähti

on kasvamassa monipuoliseksi Inkerin

kulttuurikeskukseksi.

Luova muistelutyö on jatkunut,

laajentunut ja valloittanut uusia ulottuvuuksia.

Elokuussa 2009 ilmestyi

Helena Miettisen toimittama ja

Vanhustyön keskusliiton kustantama

opaskirja Iloa ja voimaa tarinoimalla,

josta on tullut varsin miellyttävää palautetta.

Loppusyksyllä 2008 Tallinnassa

käynnistyneet potuskapajat jatkuivat

vuoden 2009 puolella savityöpajana.

Savea on kaulittu tänä vuonna

Tallinnassa keväällä ja syksyllä sekä

Taideteollisen korkeakoulun tiloissa

kesällä. Muistotyynyjä – potuskoja

– on tehty Wallininkadun lisäksi

Inkerinmaalla Maria-kodissa sekä

Vesisaaressa Pohjois-Norjassa. Uusia

kutsuja on vetämässä vuonna 2010

Lahteen ja Ruotsiin: sekä Tukholman

lähelle Vallentunaan että Tornionjokilaaksoon,

jos rahoitus järjestyy.

Kummassakin paikassa on tarkoitus

työskennellä paikallisen suomalaisväestön

parissa. Potuskat on kutsuttu

näyttelyyn myös Lanarkshireen Skotlantiin.

Viime vuonna työpajojen tuotokset

olivat esillä Tallinnan Suomi-

Instituutissa huhtikuussa ja Tartossa

kesän ajan sekä Norjan Vesisaaressa

kesä-elokuussa Suomessa näyttelyjä

oli Järvenpään kirjastossa sekä Myllypuron

seurakunnan tiloissa.

Näyttelytoimintaa on luvassa

myös Suomeen. Taipalsaaren museossa

avataan elokuussa Mooses Putron

elämästä kertova näyttely. Näyttely

huipentuu 23.8. pidettävään kesätapahtumaan

Taipalsaarella, Mooses

Putron kesähuvilalla Karhunpäässä.

Tapahtuma jatkaa vuonna 2008

käynnistynyttä Mooses Putro –juhlavuotta.

Mooses Putron kuolemasta

tuli kuluneeksi 90 vuotta 24.11.2009.

Putroa ja hänen elämäänsä kunnioitettiin

katoamispäivänä Karjalatalossa

järjestetyssä muistojuhlassa sanoin

ja sävelin kanteleyhtye Käenpiikojen

herkin tulkinnoin.

2

Toinen 90 vuoden takainen muistelun

kohde oli Pohjois-Inkerin kapina,

jota käsiteltiin 3.10. Tapahtumien

historiallista kulkua valotti professori

Pekka Nevalainen ja persoonallista

näkökulmaa tapahtumaketjuun toivat

Anita Konkka, Ella Ojala ja Mari

Kiukas omien sukujensa tarinoiden

kautta.

Omien juurten tutkiminen on

seuran tärkeitä toimintakenttiä. Sukututkimusjaoksemme

on antanut

asiantuntevia neuvojaan ja moni

kiitollinen asiakas on onnistunut

löytämään tietoa hajalle joutuneesta

suvustaan. Yhteydenottoja on tullut

vuoden mittaan useita kymmeniä ellei

peräti satoja, jos lasketaan mukaan

sukututkimuspäivien suora neuvonta

ja tutustumiskäynnit. Viime helmikuussa

vuorossa oli Kansalliskirjasto.

Juuria on tutkittu ja lujitettu

myös seuramatkoilla. Viime vuonna

vierailimme vatjalaisten praasniekassa

ja Viron laulujuhlilla heinäkuussa

sekä Petroskoin kirkon vihkiäisissä

syyskuussa.

Inkerin kulttuuriseura on ollut

kumppanina kahdessa Grundtvigprojektissa,

joista toinen PROMIP kerää

kokemuksia hyvistä käytännöistä

maahanmuuttajien yhteiskuntaan

osallistumisen tukemiseksi. Toinen

STEP puolestaan tutkii erityisesti

ikääntyvien ja muuten syrjäytymisvaarassa

olevien ryhmien yhteiskunnallista

aktivointia.

PROMIP-projektissa toteutetun

kyselytutkimuksen tulokset valmistuvat

alkuvuodesta. Tutkimuksessa kyseltiin

ikääntyvien maahanmuuttajien

kotoutumiskokemuksia ja Pietarissa

paluumuuttovalmennuksessa olevien

ennakko-odotuksia. Alustavista

tuloksista keskusteltiin maahanmuutosta

vastaavien viranomaisten kanssa

erityisessä pyöreänpöydän tilaisuudessa.

Alkuvuodesta on tulossa vielä

valokuvanäyttely, jossa tarkastellaan

uutta asuinympäristöä ikääntyneiden

paluumuuttajien näkökulmasta.

Viime vuonna käynnistyi ulkoministeriön

tukema lähialueyhteistyöprojekti,

jossa selvitettiin keinoja


inkerois- ja vatjan kielen ja kulttuurin

elvyttämiseksi. Kuluneen vuoden

aikana tehtiin varsin perusteellista

kartoitustyötä ja luotiin kontakteja

vatjalaisten ja inkerikkojen järjestöihin.

Ryhmien edustajat kävivät myös

tutustumassa Ivalossa koltansaamelaisten

kielipesätoimintaan, jolla on

onnistuttu elvyttämään häviämisen

partaalla kitunutta koltansaamen

kieltä. Olemme onnistuneet saamaan

Pohjoismaiselta ministerineuvostolta

tukea suomen-, inkerois- ja

vatjankielisen kulttuurin tukemiselle

Leningradin alueella, joten lupaavasti

käynnistynyt projekti saa jatkoa.

Toivomme, että myös ulkoministeriölle

ja Suomen Kulttuurirahastolle

tekemämme hakemukset ovat myötätuulessa.

Vatjalaisten ja inkerikkojen

asema on äärimmäisen uhanalainen.

Vatjan kielen puhujia on jäljellä enää

muutamia, mutta into oman kulttuurin

säilyttämiseen on sen sijaan kasvussa.

Olemme käynnistämässä myös

lasten suomenkielistä kerhotoimintaa

Volossovan alueella yhteistyössä

paikallisen koulun ja päiväkotien

kanssa. Tavoitteena on, että kielen

menettäneiden inkerinsuomalaisten

lapset ja lapsenlapset voisivat verestää

sukujensa äidinkieltä. Pohjatyötä

on tehty jo viime vuoden lopussa ja

kerhotoiminta käynnistyy tammikuussa.

Inkeri-tietoa on jaettu lapsille

myös Suomessa. Olemme pitäneet

pääkaupunkiseudun kouluissa Inkeriteematunteja

monikulttuurisilla luokilla

ja toiminnasta saatu palaute on

ollut kannustavaa.

Olemme saaneet monelta taholta

kiitosta toiminnastamme ja myös

ihmettelyjä siitä, miten pystymme

urakastamme selviytymään. Onnistumisen

takuumiehinä ja -naisina on

terhakka vapaaehtoisten joukko ja ahkera

toimistohenkilökunta. Olemme

onnistuneet löytämään joukkoomme

erittäin ammattitaitoisia ja motivoituneita

pitkäaikaistyöttömiä, jotka

olemme pystyneet kiinnittämään

työhön palkkatuen turvin. Valitettavasti

täyttä palkkatukea ei saa vuotta

pidemmäksi aikaa samalle työntekijälle.

Kiitos teille tuloksekkaasta

toiminnasta. Kiitos myös jokaiselle

vapaaehtoiselle. Ilman teidän työpanostanne

emme tulisi toimeen.

Mielellämme näkisimme myös

sinut vapaaehtoisketjussa. Jos muistelutyö

kiinnostaa ja haluat olla

vapaaehtoisena mukana esimerkiksi

Inkerinmaan palvelutaloilla järjestettävissä

työpaoissa, ota yhteyttä Helena

Miettiseen. Järjestämme halukkaille

perehdytyksen menetelmään.

Apukäsiä tarvitaan myös tapahtumien

järjestämisessä ja tarjoiluissa. Mukavaa

on myös kuulla uutisianne.

Inkerin Kulttuurikanava odottaa

postiasi.

Helena Miettinen

Puheenjohtaja

Inkerin Kulttuuriseura

Wallininkatu 7, 00530 Helsinki.

Sähköposti: koivujatahti (at) inkeri.com.

Puhelin: (09) 2733 225.

Ma-pe klo 10-16.

Hallitus 2010-2011

Puheenjohtaja Helena Miettinen

ja varapuheenjohtaja Aili Mehiläinen.

Taloudenhoitaja Marja

Karhula. Muut jäsenet ovat Kaarlo

Lindroth, Elma Puidet, Lyydia

Ruusu-Salmi, Irina Terävä ja Toivo

Tupin.

Varajäsenet ovat Pekka Wikberg

ja Elina Rakhimova, joka toimii

myös sihteerinä. Hallituksen

sihteerinä jatkaa Eva Kotiniitty.

Kirjoja, Sampo-koruja, muistotyynyjä

saatavana Inkerin kulttuuriseurasta.

Myös postitse. Katso

malleja nettisivuilta www.inkeri.

com

3

Sisältö

Hieno vuosi tulossa 2

Kielipesän mahdollisuudet pienten

kansojen kulttuurin

elvyttämisessä 4

Ansiomerkkejä ja kunniakirjoja 5

Muistoja ja kauniita esineitä 6

Toiminnallisten menetelmien koulutusta

Maria-kodissa 8

Palvelutalojen johtajat opintokäynnille

Suomeen keväällä 10

Kun museo heräsi eloon 11

Suomalaista kulttuuria Pietarin sydämessä

13

Kantakansojen päivillä pohdittiin

Inkerinmaan suomalaiskansojen

kulttuurin tulevaisuutta 14

Petroskoin kirkko kuvaa uuden ajan

toivoa 15

Nuori näkökulma Lännestä 18

Eva- ja Lyydia-tädit Inkeri-lähettiläinä

18

Kohtalon vuosi 1919 Inkerissä 19

Viimeinen Mikkelinpäivä Jutikkalassa

23

Mooses Putron muistoksi 25

Kielen ja kulttuurin tukea 26

Inkerin kulttuuriseuran seuramatkalle

27

Tapahtumakalenteri

kevät 2010 27

Syksyn kuvagalleria 28

Inkerin kulttuurikanava

Inkerin kulttuuriseuran

jäsenlehti

Päätoimittaja: Helena Miettinen.

+ 358 132 9191.

helena.miettinen@inkeri.com.

Jakelu, jäsenasiat: Koivu ja tähti.

Walllininkatu 7, 00530 Helsinki.

Auki ma-pe 10-16.

Puhelin (09) 2733 225.

email: koivujatahti@inkeri.com

Pankkiyhteys: Lammin säästöpankki

426014-253741

Nettisivut: www.inkeri.com

Kansikuva: Maria-kodin arkea.

Helena Miettinen


Tutustuminen kielipesätoimintaan

ja sen toteuttamiseen

käytännössä toimi hyvänä

potkuna uusien ideoiden syntymiseen,

mutta samalla pani miettimään

ja ennen kaikkea sitä, että naapurimaassamme

vähemmistökansoilla

ja etnisillä ryhmillä, esim. Inarin

saamelaisilla, on paljon enemmän

mahdollisuuksia 2000-luvun alussa

verrattuna Pietarin alueen alkuperäiskansaan

inkeroisiin.

Kielipesän ajatus on aika yksinkertainen.

Olen seurannut kielenopetusta

Ivalon kaupungin kielipesässä. On

todettu, että kielen omaksuminen

onnistuu parhaiten lasten leikkiessä

heidän omien ikätovereittensa

kanssa sekä matkimalla aikuisia.

Tällä tavoin opiskellaan äidinkieltä

Ivalon kielipesässä sekä Pietarissa ja

Pietarin alueella ja myös kaikkialla

Venäjällä. On kuitenkin muistettava,

että Ivalossa saamelaisten jälkeläiset

opiskelevat esi-isiensä kieltä eli heidän

omaa äidinkieltään tarkoituksena

säilyttää omaperäinen kulttuurinsa,

mutta me joudumme opiskelemaan

venäjää ainoana valtionkielenä sekä

vieraita kieliä, kuten englantia, ranskaa

ja muita. Puhun nyt niistä Venäjän

alueista, joille ei ole myönnetty kansallisen

autonomian asemaa.

Pietarin alueella, jonka alkuperäiskansaa

inkeroiset ovat, ei valitettavasti

ole olemassa minkäänlaisia

kieltä ja kulttuuria ylläpitäviä ja

tukevia toimeenpiteitä ja ohjelmia.

Mielestäni alkuperäiskansan edustajat

haluaisivat siirtää kasvaville sukupolville

heidän oman äidinkielensä

ja tätä tukevat myös kielitieteilijät,

kansalaisjärjestöjen edustajat ja, mikä

vielä tärkeämpää, sitä tuetaan myös

valtiolliset taholla. Näin ollen kai käy

yksi yhteen.

Kollegani tai vastustajani saattavat

kuitenkin kysyä, onko kielen elvyttäminen

tärkeää itse lapsille, koska

Kielipesä

Inarin kokemusten toteuttamisesta Inkerinmaalla

Dmitri Harakka-Zaitsev

Dmitri Harakka on syntynyt Leningradissa vuonna 1978. Isänpuoleiset juuret ulottuvat

Soikkolaan, mikä on vieläkin inkerikkojen asuinseutua. Monet Dmitrin perheenjäsenet

joutuivat Stalinin terrorin uhreiksi neuvostoajalla. Isoäiti säilyi hengissä ja hänen

vaikutuksestaan Dmitri on omaksunut inkeroisten identiteetin. Vuonna 2001 hän

valmistui juristiksi Herzenin yliopistosta ja on työskennellyt nyt kahdeksan vuotta

apulaisprofessorina ja toiminut kaksi vuotta myös yrityskonsulttina Dmitri laulaa

uudessa kansanmusiikkiyhtyeessä Talomerkit. Kuvassa oikealla kielipesämenetelmän

asiantuntija Annika Pasanen

lähitulevaisuudessa pienten kansojen

kielet kuitenkin katoavat.

Voin vastata tähän kysymykseen,

että lapsen halu opiskella äidinkieltään

ja samalla omaksua oma muista

eroava kulttuurinsa ja kansanperinteensä

riippuvat perhekasvatuksesta.

Siinä lyhyessä ajassa, kun seurasin

kollegoitteni ja ystävieni kanssa

päiväkodinopettajan työskentelyä

lasten parissa, minulle selvisi, että

nämä lapset tulevat puhumaan omaa

äidinkieltään, viestimään sen avulla

ja kasvattamaan omia lapsia samassa

hengessä. Kielipesähankkeen toteuttamisen

kannalta kunnalta saama

tuki on erittäin tärkeä. Valitettavasti

Venäjällä käsitys hallinnosta on usein

hämärän peitossa eikä hallintoelimetkään

näytä itse ymmärtävän, mitä

oikeuksia ja velvollisuuksia niillä on.

Jos puhutaan mahdollisuuksista

käyttää kielen opetuksessa kielipesän

opetusmenetelmiä esimerkiksi

inkeroisten asutusalueella Soikkolan

niemimaalla, on mainittava seuraava:

4

- sataprosenttisen motivaation puuttuminen,

mikä on selitettävissä 1930-luvulla

tehdyllä kiellolla opiskella

inkeroiskieltä. Monet inkeroisnaiset

(suuri määrä miehiä oli tuhottu Stalinin

vainojen seurauksena sekä toisen

maailmansodan aikana) kokevat

olonsa kiusalliseksi, kun heitä pyydetään

puhumaan jotain äidinkielellään.

Inkeroiset ovat venäläistyneet kielen

ja kulttuurin suhteen eivätkä usko

esi-isiensä kielen tulevaisuuteen.

Vanhemmat haluaisivat mieluummin

saada lapsilleen suomen kielen

opetusta. Tarvitaan laajamittaista valistustyötä

vanhempien keskuudessa,

jotta heidät saadaan hyväksymään

inkeroiskielen elvyttämishanke kielipesän

muodossa.

- Venäläinen esikouluopetusta tarjoava

päiväkotijärjestelmä toimii omien

sääntöjensä mukaan ja noudattaa

tiettyjä perinteitä, jotka eivät ole

välttämättä huonoja. Mutta uusien

opetusmuotojen soveltaminen päi-


väkodeissa edellyttää varhaiskasvatuksesta

vastaavien viranomaisten

hyväksyntää ja lupien myöntämistä.

Päiväkotihenkilökunnan on oltava

pätevä, opetusohjelma ja ryhmäkoot

on sovittava, myös jokapäiväiset

opetusohjelmat.

- kansalliskysymys. Valtion lämmennyt

suhtautuminen suomen sukulaiskieliä

kohtaan on antanut uutta potkua

inkeroiskysymyksen nostamiseksi

päivänvaloon. Inkeroiskielen opettaminen

ei ole vielä itsestään selvyys

ja siinä on tietynlainen poliittinen

vivahde.

- sekä opettajille että lapsille ja

heidän vanhemmilleen tarkoitettujen

opetusmateriaalien ja oppikirjojen

puute. Se on keskeisimpia ongelmia.

Valtion hävitettyä inkeroiskielisen

koulujärjestelmän mitään inkeroiskielistä

kirjallisuutta ei ole enää

ilmestynyt: ei oppikirjoja eikä kaunokirjallisuutta.

Kielipesän toteuttaminen

on aloitettava opetusperustan

luomisesta.

Olen nimennyt joitakin peruskysymyksiä,

jotka tällä hetkellä estävät

inkeroiskielen opetusta kielipesämenetelmällä.

Toivon kuitenkin, että

saamelaisen kielipesän esimerkki

herättää kiinnostusta sekä paikallisen

inkeroisväestön että viranomaisten

keskuudessa.

Olisi mukavaa nähdä Ivalon

kielipesän opettaja ja opiskelijat vielä

kerran, ehkä vuoden päästä, jotta tulisin

vakuuttuneeksi, etteivät opettajan

innostus, vanhempien aktiivinen tuki

ja lasten motivaatio sammu.

Ina rinsaamelaisten kielipesään

tutustuivat 5.11. Dmitri Harakan lisäksi

vatjan kielen tutkija Heinike Heinsoo

Tarton yliopistossa ja Päivi Tukia Inkerin

kulttuuriseurasta. Heinike vireailee

helmikuussa Inkerin kulttuurikahvilassa.

Ansiomerkkejä ja

kunniakirjoja

Inkeriläisten sivistyssäätiö myönsi viime vuonna ansiomerkit kahdeksalle

Inkerin kulttuuriseuran aktivistille. Kesäjuhlissa palkittiin Pekka Wikberg,

Risto Toivonen ,Alina-Sinikka Salonen (yläkuva vasemmalta), Aili Mehiläinen,

Eva Kotiniitty jaAlbert Kirjanen (alakuvassa) sekä Lyydia Ruusu-Salmi,

joka ei päässyt paikan päälle.

Lisäksi marraskuussa pidetyn Mooses Putron muistojuhlan yhteydessä

ansiomerkin sai Hilkka Putro. Vapaaehtoistyöstä jaettavat tunnustukset ovat

harvoja, joten ansiomerkin symbolinen merkitys on suuri tunnustuksena

pyytettömästä uurastuksesta. Sydämelliset onnittelut!

5

Puheenjohtaja Helena Miettinen

puolestaan vastaanotti 15.12.2009

Pietarin Inkerin liiton myöntämän

kunniakirjan inkerinsuomalaisten hyväksi

tehdystä työstä. Kunniakirjan

luovutti Inkerin liiton Pietarin ostaston

puheenjohtaja Wladimir Kokko.


Inkerin kulttuuriseuran

nelihenkinen iskuryhmä

lähti Eckerö Linen

Nordlandia-laivalla Helsingistä

kohti Tallinnaa syksyisen

harmaana aamuna

13.11.2009. Kaksi laukkua

oli muita painavampia, sillä

ne olivat täynnä tuoretta

savea! Tallinnalainen taksinkuljettajakin

säikähti

nostaessaan niitä autoon.

Tallinnan suomalainen

seurakunta tarjosi jälleen

tilansa käyttöömme kirkkoherra

Hannele Päiviön

suosiollisella avulla.

Saviapajatoimintaa meillä oli

ollut Viron inkeriläisten kanssa jo

aiemmin, keväällä 2009. Silloin

kokoonnuttiin kaksi kertaa. Tuon

pajan tuotokset – savilaatat ja –rasiat

kuvineen olivat näytteillä ensin

Tallinnassa Suomen instituutissa ja

myöhemmin Tartossa. Syksyinen

savipaja oli siis jatkoa, koska kaikki

halukkaat eivät vielä olleet päässeet

osallistumaan, ja mukana olleillekin

oli vasta myöhemmin valjennut, mitä

mahdollisuuksia tällä menetelmällä

oli.

Valokuvien siirtäminen keraamisille

laatoille on tekniikka, johon

keramiikkataiteilija Helena Leppänen

on perehtynyt. Helena, joka toimii

nykyisin Hämeen ammattikorkeakoulun

opettajana Hämeenlinnassa,

on kirjoittanut keraamikon ammatista

ja keraamisiin esineisiin liittyvistä

muistoista artikkeleita ja kirjoja.

Myös Maarit Mäkelän väitöskirja

Saveen piirrettyjä muistoja valottaa

samaa asiaa. Mutta ei ole kyse pelkästään

eräästä tekniikasta. Prosessi

on muistojen, tunteiden ja kokemusten

heijastamisesta esineelliseen

muotoon. Tuloksena on kaunis ja

mieleinen esine, mutta sen tekeminen

voi toimia tekijälle myös eheyttävänä

kokemuksena.

Keväisestä savipajasta olimme

ottaneet oppia. Muun muassa sen,

että aikaa ei koskaan ole liikaa ja että

Tallinnan inkeriläisten savipaja

Muistoja ja kauniita esineitä

tekniikka voi tuottaa kokemattomille

ongelmia. Kun teos ei heti onnistu

kunnialla, voi seurata pettymys ja

koko hommaan kyllästyminen. Myös

polttovaihe on tärkeä. Edellisellä

kerralla Tallinnan taideakatemian keramiikkaosasto

hoiti sen eikä Helena

voinut valvoa teosten valmistumista

loppuun asti. Nyt Helena päätti polttaa

teokset itse, vaikka se merkitsikin

hauraassa tilassa olevien laattojen

kuskaamista takaisin Suomeen.

Savipajaan alkoi aamupäivällä

kerääntyä väkeä. Tuli keväältä entisiä

tuttuja ja uusiakin, yhteensä toistakymmentä

henkeä. Helena oli tehnyt

valmistelevaa työtä ja kaulinnut savilaattoja

valmiiksi koko joukon. Ne

olivat ehtineet myös vähän kuivahtaa,

mikä oli työlle eduksi. Kaulimisvaihe

jäi siis pois, päästiin heti seuraavaan

työhön. Paitsi että laatat loppuivat

ennen seuraavan päivän päättymistä,

ja niitä jouduttiin kaulimaan lisää –

mutta savea oli onneksi riittävästi.

Tähän menetelmään käytetään paperisavea,

joka on hyvin muokkautuvaa

ja joka poltettuna on tavallisia savia

kevyempää. Helena oli tuonut myös

työkaluja: kaulimia (nämä eivät ole

mitään keittiössä käytettäviä piparkakkukaulimia,

vaan kuulalaakereilla

varustettuja erikoistyökaluja), leikkureita,

piikkejä, siveltimiä, alustoja ja

kankaita. Mukana oli alilasitusvärejä

siltä varalta, että haluttaisiin laattoihin

lisää koristeellisuutta. Nähtävänä oli

6

myös keväällä valmistuneita

teoksia, kauniisti mustalle

puulaatalle kehystettyinä.

Oli valaisevaa nähdä,

millaisia lopputuloksia oli

odotettavissa.

Etukäteen on valmistettava

laatoille aiotut kuvat.

Mustavalkoiset valokuvat

tai muut kuvat käyvät

hyvin, värikuvat muuttuvat

nekin mustavalkoisiksi.

Kuvat on skannattava tietokoneella,

käännettävä

peilikuviksi (muuten niistä

tulee peilikuvia laatalla)

ja tulostettava sellaisella

tulostimella, jonka musteessa on

rautaoksidia – se on edellytys kuvien

onnistumiselle. Valokuvat viuhuivat

tietokoneitse ja sähköposteitse tiuhaan

Tallinnan ja Helsingin välillä,

jotta kuvat saatiin kuntoon ennen

pajatyöskentelyä.

Tallinnan inkeriläiset olivat

tuoneet kuviksi sekä vanhoja aarteita

perhealbumeiden kätköistä että

uudempia kuviaan. Niissä oli kuvia

karkotusvuosilta, jo poisnukkuneista

sukulaisista ja tärkeistä paikoista

elämän varrelta sekä tietysti kuvia

rakkaista lapsista ja lapsenlapsista –

koiria unohtamatta.

Kun ohut, noin 3–5 mm paksuinen

laatta on valmiina, se leikataan

haluttuun muotoon: suorakaiteeksi,

nelikulmioksi, soikioksi tai pyöreäksi.

Jos tehdään rasia, mitataan

sen sivut ja sopivat laatat leikataan.

Pintaan, johon kuva aiotaan, sivellään

savilietettä. Paperisaven oma väri on

harmahtava. Lisäämällä savilietteeseen

punertavaa väriainetta saadaan

lopulliseen teokseen lämpimämpi

sävy. Pinnan ollessa vielä kostea sopivaan

kokoon leikattu, peilikuvaksi

paperille kopioitu kuva asetetaan

laatalle kuvapuoli alaspäin. Nyt alkaa

tarkka työvaihe: kuvan hiertäminen

savipintaan. Kuva tasoitellaan pintaan

niin, ettei ilmakuplia jää. Sitten

odotetaan hetken, että paperi imee

kosteutta. Sen jälkeen aletaan sormin


hieroa paperin takapintaa irti. Se irtoaakin

helposti lastuina tai nöyhtänä,

mutta loput paperista on saatava hierotuksi

varovasti niin, että itse kuva

jää savelle. Tässä vaiheessa voi tulla

”sutta ja sekundaa”. Mutta varsinkin

jo toista kertaa mukana olleet olivat

jo tekniikasta perillä ja pystyivät

opastamaan uusia. Kuvallisia laattoja

kertyi kymmenittäin kuivumaan kankaiden

päälle pöydille. Seurakunnan

käytöstä poistetut raamatut eivät

toivottavasti pahastuneet siitä, että

niitä käytettiin painoina! Laattojen

painon alla kuivattaminen on Helenan

mielestä tärkeää, se takaa sen,

että teoksista tulee tasaisia ja suoria.

Kahden päivän työskentelyn jälkeen

meillä oli taas kapsäkit täynnä,

tällä kertaa polttovalmista tavaraa.

Savipaja jatkui vielä marraskuun

lopussa toisena viikonloppuna.

Aune Kämäräinen

Muistot siirtyvät savelle keramikkataiteilija

Helena Leppäsen johdolla.

Tallinnan seurakuntakoti muuttui

potuskanaisten myötä työpajaksi. (ylh.)

Ennen kuin savikuva on valmis, takana

on monta kriittistä työvaihetta. Kuvan

hierotaan näkyviin herkin sormin.

(keskellä).

Tallinnan suomalaisen seurakunnan

kirkkoherra Hannele Päiviö osallistui

myös työpajaan. (alh.)

Kahden viikonlopun aikana syntyi koko

joukko monia muistoja kantavia kuvia.

Jotkut kuvat olivat tuoreita, toiset taas

kaukaa menneisyydestä.

Yksi hauskimmista tuotoksista oli

Pirjo Katajan liikuttava Arttu-koira,

Moskovasta Tallinnaan muuttanut

pienen porsaan näköinen, mutta sangen

jalorotuinen englanninbullterrieri.

7


Toiminnallisten menetelmien koulutusta

Maria-kodissa

Kaksivuotinen ulkoministeriön

tukema lähialueyhteistyöprojekti

Toiminnallisia

menetelmiä Inkerin palvelutaloissa

käynnistyi keväällä jatkona aiempaan

Villa Inkerin palvelutalon kanssa

toteutettuun samanhenkiseen projektiin.

Uudessa projektissa kohteina

ovat Skuoritsassa toimiva Mariakoti,

Taaitsan palvelutalo sekä Kelton

palvelutalo. Tavoitteena on järjestää

palvelutalojen henkilökunnalle koulutusta

luovien ja toiminnallisten

menetelmien juurruttamiseksi osaksi

palvelutalon arkista

päiväohjelmaa sekä

myös kuntouttavan

hoitotyön omaksuminen.

Projekti käynnistyi

toukokuussa

Taaitsassa ja Mariakodissa

ja jatkui

heinäkuussa kuntouttavan

hoitotyön

koulutuspäivillä

Taaitsan henkilökunnalle.Syyskuussa

toteutettiin

toiminnallisten menetelmien

työpaja

Maria-kodissa ja

marraskuussa kouluttaja

Eva Koti-

niityn ohjauksessa

opittiin lisää menetelmiä.

Ensimmäisenä

päivänä opiskeltiin

peruskäsitteitä ja tultiin tutuiksi.

Ensimmäisen päivän koulutukseen

osallistui seitsemän henkilöä, joista

viisi oli hoitajia. Tulkkina toimi

palvelutalon johtaja Lilja Stepanova.

Maria-kodin viihtyisä olohuone

muuttui kodikkaaksi koulutustilaksi.

Opiskelijat istuivat kodikkaasti

sohvilla ja pöytien ympärillä. Myös

asukkaat olivat luontevasti mukana

niiltä osin kuin halusivat osallistua

koulutukseen.

Koulutus alkoi teoreettisemmalla

jaksolla. Peruskäsitteet toimintakyky,

fyysinen toimintakyky, psyykkinen

toimintakyky ja sosiaalinen toimintakyky

ja kuntouttava hoitotyö tulivat

tutuiksi Eva Kotiniittyn opettamana.

Hoitajat täyttivät asukkaista toimintakykylomakkeet,

joiden pohjalta

voidaan suunnitella toiminnallisia

ryhmiä ja viriketoimintaa, jossa voidaan

huomioida jokaisen asukkaan

henkilökohtainen toimintakyvyn taso.

Fyysinen ja psyykkinen toimintakyky

eivät aina kulje käsi kädessä, vaan

kognitiiviset toiminnot saattavat olla

90-vuotias Olga kertoo tarinoita potuskastaan. Vaikka jalat eivät enää kanna, Olgan

pää on kirkas ja silmät terävät. Silmälasejakaan hän ei tarvitse. Potuskojen tekeminen

onnistuu myös Olgan kaltaisen vuoteeseen sidotun vanhuksen kanssa.

erittäin hyviä, vaikka liikunnallinen

puoli on heikkoa. Päivän päätteeksi

hoitajat tekivät ryhmätyönä neljän

viikon päiväohjelman, johon kehitettiin

asukkaille toimintatuokioita.

Toinen päivä oli täynnä tekemistä

ja touhua. Aamu aloitettiin

ryhmävoimistelulla ja päivä jatkui

käden taitojen harjoittelemisella.

Asukkaat valmistivat yhdessä koulutuksessa

olevien hoitajien kanssa

serviettitekniikalla joulukynttilöitä.

Koulutuspäivien palaute oli hyvä.

8

Henkilökunta toivoi yksimielisesti

lisää vastaavia koulutuspäiviä.

Tutustumista suomalaisiin

käytäntöihin

Koulutusohjelmaan kuuluu myös

hoitohenkilökunnalle tutustumisjakso

Suomessa. Omakohtainen näkeminen

ja kokeminen antavat huomattavasti

enemmän kuin kirjoista opiskelu.

Harjoittelujakso on toteutettu yhteistyössä

hyvinkääläisen Sahanmäenpalvelukeskuksen

kanssa.

Syys-lokakuun

vaihteessa 27.9–

2.10.2009 työharjoittelussa

kävivät Kikkerinpalvelukeskuksen

hoitajat

Nina Nikkinen

ja Rimma Kurbanova.Alkuperäisensuunnitelman

mukaan

t y ö h a r j o i t t e -

luun piti lähteä

M a r i a - k o d i n

henkilökuntaa,

mutta palvelutalon

remontin

ja viisumivaikeuksien

takia

heidän matkansa

lykkääntyi seuraavaan

kertaan.

Nina Nikkinen ja Rimma Kurbanova

toteuttavat itse Kikkerin

palvelukeskuksessa toiminnallisia ja

viriketoimintaan liittyviä tuokioita

asukkaiden kanssa ja työharjoittelussa

he halusivat tutustua uusiin ideoihin

ja viedä tietoa mukanaan muulle

työyhteisölle. Vaikka työharjoittelun

päätavoitteena oli erityisesti toiminnallisiin

ja luoviin menetelmiin tutustuminen,

kikkeriläiset osallistuivat

myös perushoitoon. Tavoitteena oli

kuntouttavan hoitotyön periaatteiden


toteutuminen käytännössä. Tutorina

Sahanmäessä toimi lähihoitaja ja

viriketoimintavastaava Pirjo Vihtilä.

Työharjoittelua helpotti, että Sahanmäessä

työskentelee venäjänkielisiä

hoitajia. Työharjoittelun organisoinnista

vastasi terveydenhuollon opettaja

Eva Kotiniitty.

Nina Nikkinen ja Rimma Kurbanova

havaitsivat monia eroja toimintatavoissa.

Työajat ovat erilaiset

ja myös toimenkuvat. Esimerkiksi

Kikkerin palvelukeskuksessa hoitajat

tekevät kaikkea työtä. He myös siivoavat

vanhusten huoneet. Erillisen

siivoojan palkkaaminen nousikin

yhdeksi kehittämiskohteeksi, jolloin

hoitajilta vapautuisi aikaa toiminnallisten

ja aktivoivien tuokioiden

järjestämiseen. Huomiota kiinnitti

myös Sahanmäen asukashuoneiden

yksilöllisempi ilme. Tämä on mahdollista

toteuttaa myös Kikkerin

palvelukeskuksessa asettamalla esille

valokuvia ja sallimalla omien huonekalujen

tuonti. Kikkerin hoitajien

toivelistalle jäi myös oma lepo- tai

kahvihuone, mitä ei Kikkerissä ole.

Sekä harjoittelijoiden että tutorin

mielestä työjakso voisi olla vallan

hyvin viikkoa pidempi. Kevätkaudella

2010 on tarkoitus järjestää Mariakodin

hoitajille työssä oppimisjakso

Suomessa.

Eva Kotiniitty kouluttamassa

yläkuvassa Taaitsan palvelutalon

henkilökuntaa kuntouttavan hoitotyön

periaatteisiin. Asukkaat ovat mukana

harjoituksissa.

Projektin tavoitteena on lisätä

palvelutalojen virike-elämää. Aktiiviset

asukkaat löytävät itsekin puuhaa.

Maria-kodissa asuva Juho on todellinen

ikiliikkuja ja löytää tekemistä.

Potuskanaisten ja Juhon välille syntyi

lämmin ystävyys. – Minulle tulee

teitä ikävä, Juho tiivisti tunteitaan.

Lupasimme palata takaisin, viimeistään

silloin, kun kottaraiset palaavat. Sitä

Juho odottaa, koska niihin aikoihin on

hänen syntymäpäivänsä.

Mariakodin työpajan neljä päivää

olivat yhtä iloista hyörinää. Tuloksena

toistakymmentä upeaa potuskaa.

Muista palvelutaloista poiketen Mariakoti

voi valita itse asukkaansa, mistä

johtuen enemmistö on suomalaisia.

9


Palvelutalojen johtajat opintokäynnille

Suomeen keväällä

Mirja Vybiralenko ihailee Villa Inkerissä pidetyn virikekurssin

satoa: asukkaiden yhteisesti huovuttamaa kuvateosta. Taaitsassa

järjestetään koulutustapahtuma tammikuussa, jolloin tehdään

oman elämän kuvakalenterit. Silva Kuznetsova ja Eva Kotiniitty

kertovat, miten kuvateos syntyi.

Inkerinmaan suomalaisten palvelutalojen

johtajat oli kutsuttu

Villa Inkeriin tutustumaan siellä

koulutusprojektissa saavutettuihin

tuloksiin. Palvelutalo oli sikainfl

uenssan takia asetettu karanteeniin,

joten tutustuminen sujui kokemuksia

vaihtamalla ja tuloksiin tutustumalla.

Yksityisten palvelutalojen asema

Venäjällä on hankala. Julkista tukea ei

ole ja talous on tiukalla. Mirja Vybiralenkon

johtama Taaitsan palvelutalo

on ratkaissut osan ongelmaa ottamalla

asukkaiksi Pietarista itse maksavia

vanhuksia. Tämä kuitenkin muuttaa

asukaskunnan rakennetta. Venäläis-

ten määrä kasvaa.

Nytkyisin Taaitsan

runsaasta 20

vanhuksesta enää

vain yksi on inkeriläinen.

Myös

Villa Inkeri on entistä

tiukemmalla.

Raha-automaattiyhdistys on tähän

saakka tukenut palvelutalon toimintaa,

mutta ensi vuodeksi luvassa ei

ole enää euroakaan.

Johtajien kesken sovittiin vierailusta

myös suomalaisiin palvelutaloihin,

esimerkiksi upouuteen Kontulan

päiväkeskukseen tulevana keväänä.

10

Usein pa lvelutalon a sukkaiden

päivä täyttyy television tuijottelusta.

Palvelutalojen tiukka talous kuormittaa

h oi taj ien työtaakkaa ja kai kki

ylimääräinen tuntuu olevan poissa

välttämättömiltä askareilta. Television

kiihkeä musiikkishow muodostaa

räikeän kontrastin vanhusten verkkaan

perusrytmin kanssa. Rokinrytke ei

kuitenkaan estä muita torkkumasta

sohvilla.


Elokuun puolen välin jälkeen

toteutettiin Vesisaaren museon

ja Inkerin kulttuuriseuran yhteistyönä

muistotyynytyöpaja jatkona

juhannuksena avattuun Muistotyynyjä

ja tarinatäkkejä – näyttelylle.

15.-18.8.2009 pidettyyn työpajaan

osallistui 20 tyynyntekijää ja kulttuuriseuralaista

vetäjää: Inkeri Sava,

Aili Mehiläinen, Marja Karhula,

Elma Puidet, Pirkko Nykänen, Jussi

Haponen ja Helena Miettinen.

Työpajan idea oli syttynyt vuoden

2008 syksyllä Ruijan kveeniliiton

edustajien vieraillessa Inkerin

kulttuuriseurassa. Ajatus yhteiseen

muisteluun eri rajan pinnassa asuvien

suomalaisryhmien kanssa tuntui

tärkeältä toteuttaa. Suunnittelua jatkettiin

talven myötä Ivar Johansenin,

Verena Schallin ja Helena Maliniemen

kanssa ja työpajan pitopaikaksi

varmistui Vesisaaren museo ja myös

Tornionjoenlaakson meänkielisten

Sveriges Tornedalska Riksförbund

innostui mukaan. Rahoitus järjestyi

Suomalais-Norjalaisen kulttuurirahaston

ja Pohjoismaisen kulttuurirahaston

kautta.

Kesällä selvisi, että Vesisaaren

seurakunnan yhteydessä toimiva kansainvälinen

naisten ryhmä kiinnostui

muistotyynyistä ja myös tulleet uudet

maahanmuuttajat halusivat osallistua

työpajaan. Osallistujien suomalaistausta

laajeni hetkessä kattamaan 11

muuta kansallisuutta Marja Karhula

tilittää tunnelmiaan.

–Matka elokuussa Pohjois-Norjaan

Vesisaareen! Hienoa, menemme

muistelemaan kveenien kanssa,

joukossa myös pari meänkielistä

Tornionjokilaaksosta.

Yllätys oli melkoinen, kun

saimme osallistujalistan käsiimme.

Eksoottisia nimiä oli pitkä lista.

Kotimaat olivat myös eksoottisia

Honduras, Kongo, Sri Lanka. Oli joukossa

jokunen kveenikin, jotka vielä

puhuivat suomea, esi-isiensä kieltä.

Kielien määrä oli laaja, eikä

kaikille yhteistä kieltä ollut. Mutta

innostus muistoihin, valokuviin ja

niistä syntyvään potuskaan sai meidät

Kun museo heräsi eloon

Helena Miettinen

Potuskojen suunnittelu sujui yhteistyössä. Vasemmalla Vesisaaren kveenitaustaiset

Randi ja Grete, keskellä Tornionjokilaaksosta oleva Minna Hjort ja oikella Milva ja

Melva Kolumbiasta.

Alakuvassa valmiit potuskat ovat jo keskiössä. Nurkassa lampun alla istumassa

museonhoitaja Helena Maliniemi, jonka ansiosta työpaja toteutui Vesisaaressa.

ymmärtämään toisiamme ja puhumaan

yhdessä tekemisen ja samaan

päämäärään tähtäävää kansainvälistä

kieltä.

Inkeri Savan muistot ovat samansuuntaisia.

–Vesisaareen lähdin – kuten ilmeisesti

muutkin – sillä mielellä, että

työskentelemme Norjan suomalaisten

ja meänkielisten kanssa. Minulla

muistona mummojen tarinatyynytyöpaja

Keltossa ja lukemani kyseisistä

Norjan asukkaista ja työpajaan

osallistuvista, joiden historiassa

kielellinen kulttuurinen syrjintä on

leimannut identiteetin rakentumista.

11

Matkan eteneminen Lappiin ja sen

yhteinen kokeminen autossa mukavan

matkaseuran kanssa ikään kuin valmisti

uuteen ja edellisen kokemuksen

tutuksi tekemään toimintaan. Vaan

mitäpä kohtasimme! Iloisen ja ystävällisen

museoHelenan sekä runsaan

joukon eri maailmankolkista tulleita

eri-ikäisiä naisia, joukossa myös yksi

mnies ja norjalaisia.

Työpajan pitopaikkana oli Vesisaaren

museoon kuuluva, tunnelmallinen

Esbensenin talo, joka aikanaan on

kuulunut varakkaalle vesisaarelaiselle

kauppiaalle. Muistojen täyttämät huoneet

nostivat mielen heti kynnyksellä


uudelle tasolle. Talon rytmi mukautui

kuin itsestään työpajan tarpeisiin.

Kolmelle pienryhmälle olivat omat

rauhalliset tilansa, ompelukoneet ja

kangasröykkiöt valtasivat ruokailuhuoneen

viereisen huoneen ja kuvien

skannauskeskus löytyi yläkerrasta.

–Paljon aivan nuoria joukossa,

ei siis mitään mummoja. Saimme

kuulla heidän erilaiset koskettavat

tarinansa entisissä kotimaissaan

ja turvakokemuksensa Vesisaaren

rauhassa. Ihanaa oli kokea alun

arkuus oman elämänsä kerronnassa

kuvien kera ja ryhmän turvallisuuden

lisääntyessä arkuuden väheneminen

ja toisten tarinoiden kunnioittava

kuunteleminen. Sykähdyttävää oli se

vaihe, jossa tarinat alkoivat muuntua

ensin kangaspalasiksi, kuvien skannaamiseksi,

tulostuksen odotteluksi ja

lopulta aina onnistuneiksi tekstiilikuviksi,

Kielimuureja ei syntynyt, sillä

jollakin kummallisella tavalla ja ymmärrys

saavutettiin. Myös muunlaiset

kulttuurierot madaltuivat. Somaliasta

lähtöisin olevat naiset arastelivat

aluksi valokuvausta, mutta uskaltautuivat

poseeraamaan Aili Mehiläisen

kameralle. Inkeri Sava jatkaa.

–Näin jälkeenpäin muisteltuna

ihmisten hyörinä ja ompelukoneen

surrutus sekä sangen monikulttuurisen

ryhmän naisten toisiaan auttava

työtapa antavat aihetta iloita tämän

työtavan merkityksestä oman elämän

ja toisten ihmisten elämän merkitykselliseksi

tekemisessä. Onnentunteita

tuottavaa oli myös työpajan loppu,

jossa työpajalaiset näyttivät tyynyiksi

muuntuneen tarinansa ja jonka lopuksi

ihanan Aidan opastamana sanottiin

jäähyväiset toisillemme salsaa

tanssimalla. Minä liikutuin kyyneliin,

kun katsoin Kolumbiasta tyttärensä

luo vieraaksi tulleen äidin liittymistä

tanssin rytmiin. Työpajan alun lysähtänyt,

raskaasta elämästään uupunut

vanha nainen oli todellakin herännyt

eloon ja iloon.

Ilon löytyminen on myös Pirkko

Nykäsen kokemus.

–Uskomatonta on huomata,

miten ihmisten kasvoilta loistaa ilo,

kun he näkevät omien alitajuisisten

muistojen tulevan esiin kankaalle.

Tämä ilo ja riemu on joka kerta

Vesisaaren työpajan työryhmä vasemmalta. Aili Mehiläinen, Elma Puidet, Inkeri

Sava, Helena Miettinen, Marja Karhula, Pirkko Nykänen ja Jussi Haponen. Edessä

Inkerin kulttuuriseuran virallinen haukkuja Frida.

Työpaja on muuttumassa muistoiksi tanssien. Pirkko Nykänen Hondurasista lähtöisin

olevan Aidan jäähyväishalauksessa.

näissä työpajoissa yhtä suuri hämmästyksen

aihe.

Museonhoitaja Helena Maliniemi

otti ison riskin järjestäessään

uudenlaista työpajaa Vesisaaren

museoon.

–Esbensenin kauppiastalo on

aina ollut monien kulttuurien kohtaamispaikka.

Talossa vieraili aikoinaan

tanskalaisia ja venäläisiä laivanvarustajia,

vienankarjalaisia kauppamiehiä

(pomoreita), suomalaisia ja

ruotsalaisia saarnaajia, Nessebyn

tunturisaamelaisia ja Vesisaaren

kveenejä. Se, oliko tuolloin talon huoneissa

yhtä kansainvälinen tunnelma

kuin noina kolmena aurinkoisena

elokuun päivänä muistelutyöpajan

12

ajan, ei ole ollenkaan niin varmaa.

Työpajassa oli osallistujia Aasiasta,

Afrikasta, Etelä-Amerikasta, Lähi-

Idästä, Suomesta, Ruotsista ja Norjasta.

Yhteisen kielen puuttuminen

asetti sekä työpajan vetäjien että osallistujien

kärsivällisyyden koetukselle,

pohjautuihan kurssi loppujen lopuksi

muistojen kertomiseen. Tilanteesta

selvittiin vetäjien ammattitaidolla

ja osallistujien positiivisuudella, ja

mielessä kävi jopa ajatus yliluonnollisen

läsnäolosta: Olivatko myös

kulttuurien hyvät henget saapuneet

paikalle? Esbensenin talon huoneet

täyttyivät muistoilla ja luovuudella,

mutta myös yhteenkuuluvaisuuden

ja hyväntahtoisuuden ilmapiirillä.


Muistelutyöpaja on ollut ehdottomasti

mieleenpainuvin ja mielekkäin

kokemus kahdeksanvuotisen museourani

aikana.

Työryhmän omaa onnentunnetta

kasvatti myös upea pohjoinen luonto.

Vuokrahuvilan pihalta avautui

turkoosinsininen, violetinväristen

vuorien reunustama Varanginvuono.

”Etelän” ihminen joutui hämilleen

huomatessaan olevansa samanaikaisesti

sekä kevään, kesän että syksyn

keskellä. Heinikossa kukki yhtä aikaa

apiloita ja päivänkakkaroita vierellään

kypsät kullankeltaiset lakat.

Syksystä kertoivat lahdelle kokoontuvat

arktisten muuttolintujen parvet

matkalla kohti etelää. Valo läpäisi

sielun. Synkimmän kaamoksenkin

keskellä pystyn sieluni silmilläni palauttamaan

mieleeni Varanginvuonon

kuulakkaan kirkkauden.

Tatjana Bykovan johtama Sampo-keskus

toimii uusissa tiloissa

Pietarissa Pyhän Marian

kirkon naapurissa. Myymälän lisäksi

keskuksessa on mahdollista järjestää

erilaisia käden taitojen kursseja.

Monitoimikeskus on myös korupaja

ja käsityöläisten verstas. Sen

valmistamat pronssiset riipukset,

rintaneulat ja sormukset muistuttavat

muotoilultaan suomaisille tutumpia

Kalevala-koruja. Alkuperäiset korut

on löydetty Inkerinmaasta. Ja jokaisella

korulla on oma tarinansa ja

elämänfi losofi ansa.

Nähtävillä, saatavilla ja ostettavissa

on myös monenlaista muuta

kaunista: tuohitöitä, upeita silkkisiä

ja pitsisiä kortteja ja taidokkaita kirjontatöitä.

Kaunista taideympäristöä

täydentävät kansanpuvut, muodikkaat

vaatteet, puuveistokset ja tyylikkäästi

valaistut tekstiilit. Saatavilla on myös

kirjoja ja DVD-levyjä.

Gallerian ja työpajojen lisäksi

Sampo-keskuksesta voi tilata opastuksen

tai kiertoajelun Inkerinmaalle.

Sampokeskus kannattaa ehdottomasti

sisällyttää Pietarin matkan

ohjelmaan.

Vesisaaren värikkään potuskapajan

osallistujat poseeraavat yhteiskuvassa

Esbensenin talon pihalla.

13

Muistotyynyjen tekemistä oli

tarkoitus jatkaa syksyn myötä ja

järjestää näyttely marraskuussa.

Naistenkerhon vetäjä Kjersti Kvammen

lähetti Potuskanaisille terveisiä

revontulten loisteesta ja kertoi, ettei

näyttely onnistunut suuniteltuna

ajankohtana.

–Olemme kuitenkin hyödyntäneet

työpajassa saatuja taitoja. Uusia

kuvia on syntynyt ja tarinoita on kerrottu.

Milwian äiti, Melva, matkusti

kotiin Columbiaan joulukuun alussa.

Kun naisten kerho palaa joulutauolta

tammikuun puolessa välissä, s

aloitamme uusien muistotyynyjen

tekemisen. Toivon, että saamme

näyttelyn valmiiksi alkukesällä.

Kansainvälinen pakolaisten päivä on

20. kesäkuuta ja se voisi olla hyvä

ajankohta, Kjersti toivoo.

Suomalaista kulttuuria Pietarin sydämessä

Sampokeskuksen johtaja Tatjana

Bykova on ahkera uurastaja ja

todellinen monitoiminainen. Hänen

on onnistunut luomaan monipuolinen

toimintakeskus ja korumallisto täysin

tyhjästä.

L a a d u k k a a t S a m p o - k o r u t

ovat löytäneet paikkansa myös

suomalaisten keskuudessa. Inkerin

kulttuuriseura on yksi harvoista

korujen jälleenmyyjistä Suomessa.

Kuvassa herkkiä joulukoristeita.


Kantakansojen päivillä pohdittiin

Inkerinmaan suomalaiskansojen kulttuurin

tulevaisuutta

Joenperässä, Laukaanojen suulla

vietettiin elokuun viimeisenä

viikonloppuna 29-30.8. kantakansojen

päiviä.

Juhlapaikkana oli Joenperän koulun

pihapiiri ja urheilukenttä. Koulun

seiniä somistivat vatjan- ja inkeroiskieliset

käsin kirjoitetut julisteet ja pihapiiriin

oli kannettu pitkiä penkkejä.

Yleisöä oli noin 50 henkilöä. Juhlasta

oli tiedotettu paikallisessa lehdessä

paria päivää aikaisemmin. Sen sijaan

tiedotusvälineiden edustajia ja

kuvaajia oli runsaasti paikalla: mm.

Pietarin televisio 100 ja Suomesta

Pietariin akkreditoitu Kauppalehden

toimittaja.

Sää suosi tilaisuutta, aurinko

paistoi koko juhlan ajan – ehkä liiankin

kuumasti joidenkin mielestä.

Juhla alkoi puoliltapäivin urheilukentällä

erilaisilla piirileikeillä. Sen

jälkeen palattiin koulun edustalle,

missä Olga Konkovan Korpi-kuoron

esiinnyttyä koulun rehtori rouva

Vasiljeva piti tervehdyspuheen. Tätä

seurasi Ust Lugan kyläneuvoston

puheenjohtaja Satkinin tervehdys.

Seuraavaksi jaettiin kunniakirjoja

aktiivisille toimijoille, mm. Tatjana

Jefi movalle, joka ei ollut läsnä tilaisuudessa,

opettaja Petrovalle ja rouva

Saveljevalle. Lapsikuoro Linnud

esiintyi opettajansa rouva Petrovan

johdolla. Muita kuoroja olivat Soikkolan

laulu, Kalastajatar, virolainen

laulullisesti korkeatasoinen Kuldiala

seura sekä folklore-ryhmä.

Juhlayleisölle tarjottiin tämän

jälkeen paluukuljetus. Muut vieraat

nauttivat myöhäisen lounaan ennen

pyöreän pöydän paneelia, jonka

aihepiirinä oli ”alkuperäiskansojen

etnisen omaperäisyyden säilyttämisen

ongelmia Pietarin alueella ja

ratkaisuteitä niihin”. Osallistujia oli

kolmisenkymmentä. Kun osanottajia

tai heidän roolejaan ei esitelty, asiaa

tuntemattomalle jäi vieraaksi, kuka

mitäkin tahoa edustaa. Keskuste-

Perinneryhmät näyttivät voimansa kantakansojen päivillä 29-30.8. Esiintyjät olivat

pukeutuneet kauniisiin, useimmiten itse tehtyihin kansanpukuihin. Inkerinmaalla on

siis muitakin pukuja kuin tuttu Tuutarin puku.

lua veti Olga Konkova. Aika ajoin

keskustelu kävi sekasortoiseksi,

kun kaikki puhuivat yhtä aikaa ja

keskustelu lainehti laidasta laitaan.

Toivo Tupinin simultaanitulkkaus

toimi kuitenkin.

Krakoljeen – Joenperään – suunnitellaan

keskusta, johon tulisi mm.

museo, konserttisali, näyttelytila

ja työskentelytila asiantuntijoille.

Keskusrakennuksen lisäksi alueelle

tulisi 3–4 vanhaa tupaa: inkerinsuomalainen,

vatjalainen ja inkeroisten

kalastajatorppa. Hankeidea oli syntynyt

viime syksynä, mutta talouskriisin

johdosta hanke saattaa typistyä.

Keskusteltiin siitä, kuinka tärkeää

olisi kouluttaa opettajia opettamaan

vatjan ja/tai inkeroisten kieltä.

Keskustelu velloi mm. kielikoulutuksen

järjestämisessä lisäkoulutuksena,

suomen kielen esittämisessä viralliseen

opetussuunnitelmaan vieraaksi

kieleksi, kielipesän kokeiluryhmän

muodostamisessa päiväkotiin loppuvuodeksi.

Lasten ja nuorten leirit

voisivat toimia kielen ja kulttuurin

tukena. Kiihkeän paneelikeskustelun

lopuksi Kingiseppin museon

työntekijälle luovutettiin minimuseo,

viisi inkeriläisten historiasta kertovaa

taulua./Päivi Tukia

14

Olga Konkova veti monipolvista

paneelikeskustelua. Vieressä Inkerin liiton

puheenjohtaja Aleksanteri Kirjanen. Olga

on tulossa Inkerin kulttuurikahvilaan

vieraaksi maaliskuussa.

Sää suosi kantakansjojen päiviä, kun

Joenperässä leikittiin ja laulettiin.


Petroskoin kirkko kuvaa uuden ajan toivoa

Inkerin kulttuuriseura järjesti

syyskuussa 2009 matkan, jonka

kohokohta oli osallistuminen Petroskoin

uuden evankelisluterilaisen

kirkon vihkiäisiin. Matkan aikana

oli mahdollisuus katsella Karjalaa

laajemminkin. Seuraavassa matkan

johtaja ja matkustajat kertovat havaintoja

ja kokemuksia tästä mieleenpainuvasta

matkasta.

Kitee ja Sortavala, kaunista

Karjalaa

Pieni, mutta innokas ryhmä starttasi

perjantaiaamuna 4.9.09 kohti Karjalan

rajaseutua. Kohta kävi ilmi, että

joukossa oli asiantuntijoita kaikille

matkaosuuksille. Kiteeltä kotoisin

oleva Reino Hukka esitteli meille

kotikaupunkiaan, jonka moni-ilmeisyyteen

ja kauneuteen ainakin minä

tutustuin ensimmäistä kertaa. En

ollut myöskään tiennyt, miten paljon

teollisuutta ja tuotantolaitoksia kaupungissa

toimii.

Matkareittimme kulki sotahistoriasta

tutuissa maisemissa. Riipaisevimpia

hetkiä oli ryhmän jalkautuminen

Koirinojalla Surun risti -patsaalle.

Ympäristössä oli käyty Talvisodan

aikana 1939–1940 ankaria taisteluja,

joissa oli kaatunut molemmilla puolilla

paljon sotilaita. Toukokuussa

2000 paljastettu muistomerkki on

Suomen ja Venäjän valtioiden kustantama.

Matkatoverimme, Inkerin

ensimmäinen piispa, emeritus, Leino

Hassinen purkaa tuntojaan: ”Vaikka

olisi nähnyt tämän Leo Lankisen

muistomerkin aikaisemminkin, joka

kerran se kouraisee. Se on enemmän

kuin taideteos. Se on enemmän kuin

taistelujen muistomerkki. Se on huuto

ihmisyyden syvyyksiin. Sodan

mielettömyys on ilmaistu siinä äitien

tuskana. Äidit huutavat seläkkäin

ristillä tuskassaan: Me kasvatimme

poikamme elämää varten, mutta sota

on syössyt heidät aseiden maalitauluiksi.

Me vaadimme, meillä on oikeus

vaatia tällaisen tuhon lopettamista!

Mukana Karjalan pääkirkon vihkiäisissä

Petroskoin luterilainen Pyhän Hengen kirkko vihkiäispäivänään 6.9.2009.

Emme hyväksy teidän, johtajien,

väkivaltaisia ratkaisuja. Maailmassa

on ilman sotiakin ristiriitoja ja kärsimystä.

Laskekaa aseet, neuvotelkaa,

sopikaa!”

Leino Hassinen on syntynyt ja aikuistunut

Sortavalassa, joten hänellä

oli kaupungista paljon kerrottavaa ja

muisteltavaa. Sortavala on monella

alueella ollut kehityksen keulakuva

15

silloisessa Suomessa. Mm. Vaalialan

kehitysvammalaitoksen, Sisälähetysseuran

ja Diakonissalaitoksen juuret

ovat Sortavalassa. Kaupunkikierroksella

näimme, miten paljon Suomen

aikana rakennettuja taloja on vielä

pystyssä. Reino Hukka puolestaan

kertoi olleensa viimeistelemässä

Sortavalan uutta luterilaista kirkkoa

vaimonsa kanssa helmikuussa 1998.

Äitien hätähuutoa kuvaava muistomerkki Surun risti, Koirinojalla.


Pyhän Hengen kirkon

vihkiminen Petroskoissa,

Karjalan pääkaupungissa

Lauantaina saavuimme Äänisen

rannalle Petroskoihin. Sateisessa

kaupungissa teimme kiertoajelun

paikkakuntalaisen rouva Stella Styfi

n opastuksella. Sodan jälkeen lähes

kokonaan uudelleen rakennettu

keskusta osoittautui pienemmäksi ja

hiljaisemmaksi kuin olin kuvitellut,

mutta minusta se oli eksoottinen ja

kiehtova.

Matkan pääkohde, Petroskoin

kirkko, on Venäjän Karjalan luterilainen

pääkirkko. Se on pitkäaikaisen

suunnittelun ja rakentamisen tulos.

Suomesta on 14 seurakuntaa osallistunut

vuonna 2004 alkaneeseen kirkon

rakennustyöhön. Herättäjäyhdistyksen

Alpo Järven mukaan yhdistys

on ollut toiminnassa mukana puiden

kaadosta alkaen. Se on lähettänyt

kaikkiaan 32 ryhmää ja 240 rakennusmiestä.

Keräyspäällikkö Matti Harju

kertoi, että kustannusarvio oli alun

alkaen 950 000 euroa, mutta nykyinen

arvio on 1,5 miljoonaa, josta puuttuu

vielä 300 000.

Vihkiäispäivänä varsinainen

kirkkosali ja alakerran muut tilat olivat

lähes valmiit. Pienet puutteet oli

korjattu kekseliäisyydellä. Juhlaväki

istui puisilla penkeillä, jotka oli tilaisuutta

varten höylätty ja kunnostettu

rakennustyömaan telineistä. Talon

toiseen kerrokseen avattavat toiminta-

ja näyttelytilat olivat vielä kesken.

Kalajoen rovastikunnan 11 seurakunnan

suurkuoro on vuosien ajan

järjestänyt hyväntekeväisyyskonsertteja

Petroskoin kirkon tukemiseksi.

Juhlat alkoivat lauantai-iltana kuoron

järjestämällä konsertilla. Tilaisuudessa

paljastettiin kuorolaisten lahjoittama

valoteos. Esiintymässä oli myös

Viron inkerinsuomalaisten liiton

laulava delegaatio. Ensimmäinen

konsertti-ilta osoitti, että kirkossa on

erinomainen akustiikka.

Vihkiäistilaisuudessa sunnuntaina

piispa Aarre Kuukauppi vertasi

Petroskoin suomalaisen seurakunnan

mennyttä 40 vuotta Israelin kansan

vaellukseen erämaassa. Molemmat

vaellukset olivat kysyneet voimia ja

luottamusta Jumalaan. Edellinen kirk-

ko oli sijainnut omakotitalossa. Siellä

oltiin välillä pakkasessa ja välillä jopa

ilman pappeja. Piispa muisteli myös

äitinsä laulua Oi Kaanaan maa, jonka

sanoma on, että seurakunta on pyhien

yhteys: sekä maan päällä olevien että

jo pois menneiden. Nyt katsotaan rohkeasti

eteenpäin ja kiitetään Jumalaa

voimakkaasta nuorisoliikkeestä.

Puheen jälkeen Oulun hiippakunnan

piispa Samuel Salmi siunasi

yksitellen kirkon alttarin, kastemaljan,

saarnatuolin ja kirkonkellon ja

sitten koko kirkon sanoilla: ”Olkoon

tämä Petroskoin kirkoksi vihitty…

Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.

Rauha olkoon tälle kirkolle!”

Vihkiäissaarnassa piispa Samuel

Salmi totesi tuntevansa kiitollisuutta

työpanoksesta ja uhrauksesta, jota

kirkon hyväksi on annettu. Hän puhui

myös siunauksesta ja vertasi lesken

ropoa niihin lahjoituksiin, joita kirkko

oli saanut. ”Kirkko on tehty pienistä

lahjoituksista. Toimijoilla on ollut

Jumalan siunaus.” Tämä kirkko on

noussut piispan mukaan siksi, että

saisimme kokoontua Kristuksen

eteen vaivoinemme ja taakkoinemme.

”Kirkko on Jumalan asuinsija ja

taivaan portti.”

Vihkiäisjuhlan jälkeen tuhatpäinen

vierasjoukko nautti maittavan

lounaan jatkaakseen sen jälkeen

juhlaa, jossa esitettiin onnitteluja ja

annettiin lahjoja juhlivalle seurakunnalle.

Kulttuuriseuran pieni lahja oli

yleisessä lahjapöydässä. Siinä oli

16

Inkerin piispa, emeritus, Leino Hassinen

lausuu Herran siunauksen. Kuvassa

myös piispa Kuukauppi ja kirkkoherra

Grinevits.

Juhlayleisö istuu tiiviisti. Takaseinällä

Kalajoen suurkuoron lahjoittama

valoteos.

Samuel Edelmanin kaksi tähänastista

virsi-CD:tä.

Onnittelupuheessa piispa Aarre

Kuukauppi totesi, että Petroskoin

kirkko ei ole vain suuri tilaltaan, vaan

myös merkitykseltään. Näin siksi,

että Karjala kuuluu myös Venäjään.

Lahjaksi piispa antoi ehtoollisen

kantolaukun, jollaista tarvitaan sekä

kirkossa että kirkon ulkopuolella.

Piispa Samuel Salmi toi keräyksen

suojelijana koko Suomen tervehdyksen.

Hän pitää kirkkoa toivon

merkkinä, uuden aikakauden alkuna.

Hän iloitsee yhteyksistä Karjalan

tasavallan ja kirkon välillä. Lahjaksi

hän antoi krusifi ksin ja samasta Oulun

edustalla kasvaneesta poppelista

tehdyn raamattutelineen. ”Lahja on

sovituksen merkki, se edustaa uutta

aikaa ja uutta toivoa.”

Onnittelijoiden joukossa olivat


mm. myös Petroskoin ortodoksisen

Aleksanteri Nevskin tuomiokirkon

pappi Ioan, tasavallan kansallisuuspolitiikan

uskonnollisten yhdistysten

yhteyksiä hoitava ministeri Andrei

Mann ja Petroskoin kaupungin edustaja

Farida Fadejeva. Kirkkoherra

Grinevits toi terveiset Viron eläkkeellä

olevalta lääninrovasti Paul Saarelta.

Herättäjäyhdistys lahjoitti ehtoollisvälineet.

Alttaripöytä kaiteineen

oli Kalajoen rovastikunnan

lahja. Onnitteluja ja lahjoja tuli myös

Amerikasta ja Ruotsista.

Suomen Pietarin konsulaatista

Kristiina Häikiö totesi lyhyesti ja

ytimekkäästi: ”Syvä kiitollisuus

valtaa mielen. Historia on historiaa.

Nuoriso on suuri lahja. Valtiovallan

päätöksellä ei tällaista aikaansaada.”

Kalajoen rovastikunnan suurkuoro

samoin kuin Petroskoin oma

Inkeri-liiton kuoro sekä Pyhän Hengen

seurakunnan nuorisoryhmä

esittivät hyvin valittua musiikkia.

Tilaisuus päättyi Leino Hassisen

lausumaan Herran siunaukseen ja sen

jälkeen seisaalleen laulettuun virteen

Herraa hyvää kiittäkää. Oli arvokas

kokemus saada olla mukana tässä

juhlassa.

Kotimatkalle Kelton kautta

Petroskoista matkareittimme kulki

Äänisen rannoilta Laatokan rannoille

Aunuksen halki kohti Aunuksen

kaupunkia, Syväriläisen luostaria ja

Lotinanpeltoa. Martti Luukko kertoi

seudun sotahistoriasta jatkosodan

ajalta ja alueen maaperän erikoisuuksista.

Jatkosodan alussa 1941

suomalaiset etenivät vanhalta rajalta

Salmista Syvärille, jota myös saksalaiset

tavoittelivat sinne koskaan

pääsemättä. Vuosina 1941–1944

Syväriläisen luostarissa toimi suomalaisten

huoltokeskus, sotasairaala

ja esikunta. Luostari on suurimmalta

osaltaan kunnostettu neuvostoajan

rappiosta uuteen kukoistukseen.

Kivi on Karjalan rikkaus. Toisin

kuin Karjalassa, Aunuksessa ja Inkerinmaalla

ja niistä etelään Venäjällä,

peruskalliota ja kivisiä siirtolohkareita

ei enää ole näkyvissä. Pietarin

rakennusaineista suuri osa on Karjalasta,

Suomenlahden rannoilta, Viro-

lahdelta, Laatokan Pohjoisrannoilta,

Ruskealasta ja Äänisen rannoilta.

Kaksi ehkä tunnetuinta Karjalan kivestä

tehtyä kappaletta ovat korkea

monoliitti Talvipalatsin aukiolla

Pietarissa ja Napoleonin sarkofagi Invalidikirkossa

Pariisissa. Monoliitti,

yhdestä kivestä veistetty kappale, on

hakattu peruskalliosta Virolahdella.

Napoleonin sarkofagi on useiden,

myös ranskalaisten 1800-luvun lähteiden

mukaan Karjalan kiveä. Martin

kertoman mukaan Äänisen kalliosta

on päätelty, että siellä on tapahtunut

maanjäristyksiä 2000 vuoden välein.

Kelton koulutuskeskuksessa

vastaanotto oli sydämellinen. Vastassa

olivat Esteri Parkkinen ja Elina

Heikkilä. Heiltä ja Leino Hassiselta

kuulimme selostuksen Inkerin kirkon

vaiheista Venäjällä, sekä koulutuskeskuksessa

nyt tehtävästä työstä.

Tutustuimme myös talon kirjastoon.

Viimeisen matkapäivän aamuna

pyysimme Leino Hassiselta aamun

avausta. Leino avasi tuolloin sanan

”seminarium”, joka merkitsee taimitarhaa.

Keltossa taimitarha on

puhjennut kukoistamaan. Sitten hän

mietiskeli, miten elämän pitäisi olla

päämäärähakuista, ei kuljeskelua.

Elämässä tapahtuu kaikenlaista.

Elämme pettymysten, toiveiden, ilon

ja tuhon voimakentässä. Leino toivoo,

että petroskoilainen tarha tuottaa hedelmää,

sen on Jumala tarkoittanut.

Vierailu Aleksanteri Syväriläisen luostariin Aunuksessa.

17

Molemmat päivän tutustumiskohteet

liittyivät Reino Hukan elämään.

Kävimme Terijoen kirkossa,

jonka entisöimistä hänen lankonsa,

rovasti Markus Saari, entinen

Hattulan kirkkoherra, on Hämeen

rovastikunnan puuhamiehenä ollut

edistämässä yli 10 vuoden ajan. Pysähdyimme

myös Sorvalissa: kesällä

2009 Reino Hukka on saanut hankituksi

Viipurin Sorvalin hautausmaalle

syksyllä 1943 kuolleen setänsä Kaarlo

Hukan haudalle uuden hautakiven.

Se on ensimmäinen Viipurin yksityishaudalle

pystytetty hautakivi kevään

1944 jälkeen.

Matkan lopuksi laulettiin laulu

Maa on niin kaunis. Laulun sanat

kuvaavat ihmisten matkaa sukupolvien

saatossa. Uskon, että matka

herkisti myös miettimään sitä elämän

päämäärää, josta laulussa kerrotaan.

Omia ja ryhmän jäsenten tuntoja

on tähän koonnut ryhmän vetäjä

Alina-Sinikka Salonen

Kahvikeskustelua Terijoen kirkossa. Vasemmalta Leino Hassinen, Reino Hukka, Aarre

Kuukauppi ja Yrjö Korkkinen.


Vatjalaisten praasniekkamatka

kesällä 2009 oli ensimmäinentutustumismatka

Inkeriin isoisäni Martti Kiurun

synnyinmaahan. Olen syntynyt ja

kasvanut Yhdysvaltain Floridassa ja

olen jo kauan halunnut tietää lisää

inkeriläisestä isoisästäni. Käyminen

Inkerissä ja vatjalaisten kylissä toi

isoisäni kuvat ja kertomukset esille ja

voin verrata ja ymmärtää niitä omien

silmien kautta. Hyppääjien keskusteluista

hautausmaalla ja vanhojen

inkeriläisten tapaamisen jälkeen

tajusin, että kyllä olen ollut lähellä

isoisää, vaikka hän on kuollut. Minä

tunnen hänen sielunsa.

Poikkeaminen Toksovassa missä

isoisä on syntynyt ja Aleksei Krjukovin

tapaaminen muistutti minua, että

minulla Inkerissä on vielä sukua ja

matka oli vasta alkuaskel lisätutustumiseen.

Kaikkein eniten matka oli

pyhiinvaellusmatka, mikä toi rauhaa

ja parannusta. Tuntui, että elämän

vaikeudet vähenevät, kun kohtaa aikaisemmat

vaikeudet. Näin ajattelin,

Nuori näkökulma Lännestä

Hanna Kiuru

Eva- ja Lyydia-tädit Inkeri-lähettiläinä

Eva Kotiniitty ja Lyydia Ruusu-

Salmi ovat syksyn mittaan

vierailleet kuudella Hakunilanrinteen

ja Meri-Rastilan koulun

ala-asteen luokalla kertomassa

maahanmuuttajaluokkien oppilaille

Inkeristä.

Tavoitteena on viedä perustietoa

Inkerin maasta ja inkeriläisestä kulttuurista

ja hieman myös historiasta

ja keskustella lasten kanssa muuttamisesta

toisenlaiseen kulttuuriin.

Luokissa on ollut sekä suomalaisia

että maahanmuuttajaoppilaita, myös

paluumuuttajaperheiden lapsia. Perheet

olivat lähtöisin mm. Somaliasta,

Venäjältä, Angolasta, Kosovosta,

Vietnamista, Syyriasta, Irakista, Islannista

ja Meksikosta.

Opetustuokion aikana luetaan

inkeriläisiä satuja ja kuunnellaan

kun kuuntelin tietäviä oppaitamme ja

ajellessamme monien entisten inkeriläiskylien

ohi, jotka olivat nyt pelkää

autiomaata.

Kiitoksia Helenalle, kaikille

oppaille ja muille osallistujille. The

journey was marvelous! Seuraaviin!

musiikkia sekä kerrotaan tarinoita

Inkeristä. Tunnin päätteeksi oppilaat

piirsivät kortteja vietäväksi Inkerin

mummoille ja papoille tervehdyksenä

omasta luokastaan ja koulustaan.

Mitenkään yllättävää ei ole, että

oppilaat eivät olleet kuulleet Inkeristä.

Eräällä luokalla inkerinsuomalaisen

paluumuuttajaperheen poika

osasi kertoa Inkeristä, sillä he käyvät

usein Venäjällä juhlapyhinä ja mummoa

tervehtimässä. Juuri mummo on

kertonut pojalle Inkeristä.

Inkeri-teematunnit jatkuvat vuoden

2010 aikana pääkaupunkiseudun

kouluissa. Opettajat ovat ottaneet

teematuntien pitäjät suopeasti vastaan

ja palaute on ollut hyvää. He

ovat kokeneet tunnit tärkeiksi ja jopa

koskettaviksi. Hakunilanrinteen ala-asteen oppilaiden

kuvatervehdyksiä Inkeriin.

18

Hanna Kiuru ja hänen isänsä Martti

Kiuru kävivät ensimmäistä kertaa

sukunsa juurilla Toksovassa. Taidetta

harrastava Martti ilahtui tavatessaan

kesähuvilallaan remonttipuuhissa olevan

taiteilija Kirill Alanteen, jonka töihin he

ovat tutustuneet jo kotimaassaan.


Inkerinmaan uusimman

ajan historia liittyy elimellisesti

Venäjän vallankumousten

jälkeisiin

yhteiskunnallisiin mullistuksiin.

Inkeriläisten kansallinen

tietoisuus, joka

oli koko ajan kasvanut

1860-luvulta lähtien, näytti

saavan etsikkoaikansa

Venäjän helmikuun 1917

vallankumouksen jälkeen.

Inkerinsuomalaisten

nokkamiehet alkoivat nopeasti

puuhata Inkerin suomalaisseutujen

autonomiaa. Venäjästä ei haluttu

irtautua, vaan toivottiin taloudellista

ja sivistyksellistä itsehallintoa, inkeriläisten

asuttamien kuntien kunnallisliittoa.

Inkeriläiset pystyttivät huhtikuusta

1917 lähtien jo jonkinlaista

omaa kansanedustuslaitostakin. Sen

nimenä oli Inkerin keskusvaliokunta

ja myöhemmin kansanvaltuusto.

Inkeriläisten nuori sivistyneistö,

joka näitä uudistuksia touhusi, oli

poliittiselta kannaltaan valtaosaksi

menshevikkejä, sosiaalidemokraatteja.

Vanhoilliset, uskonnollismieliset

inkeriläiset kuitenkin suhtautuivat

sangen epäillen uuteen tilanteeseen.

Pieni osa väestä kannatti myös bolshevikkeja.

Inkeriläisten joukot eivät

siis olleet yhtenäisiä.

Vuonna 1917 Venäjän väliaikaisen

hallituksen kaudella inkeriläisten

uudistushankkeet olivat myötätuulessa.

Paikallishallinnossa ja koululaitoksessa

pystyttiin toteuttamaan

itsehallintoon tähtääviä toimia. Bolshevikkien

lokakuun 1917 vallankumouksen

jälkeen olot Inkerissä alkoivat

kuitenkin nopeasti kiristyä. Tässä

näkyi jo Inkerinmaan geopoliittisesti

tuulinen asema. Bolshevikit eivät voineet

suvaita inkeriläisten kansallisia

hankkeita Pietarin, vallankumouksen

kehdon ympärillä. Inkeriläisten omat

edustajat savustettiin hallintoelimistä

pois ja korvattiin punaisilla.

Niin ikään käytännön elämässä

olot vaikeutuivat. Monenlaiset

bolshevikkien pystyttämät komiteat

Kohtalon vuosi 1919 Inkerissä

Pohjois-Inkerin rykmentti poseeraa.

alkoivat takavarikoida elintarpeita,

samaten saatiin pelätä ryösteleviä

sotilasosastoja.

Venäjällä puhkesi kesällä 1918

lukuisia talonpoikaiskapinoita maanviljelijäiden

kyllästyttyä tällaiseen

mielivaltaan. Keskikesällä aseellinen

toiminta levisi etelämpää Länsi-Inkeriin

Jaaman kihlakuntaan, Moloskovitsaan

ja Volossovaan. Kaikki kansannousut

kukistuivat bolshevikkien

tuleen ja kapinajohtajien teloituksiin.

Länsi-Inkerin kahakat puhkesivat

venäläisvaltaisilla seuduilla ja niihin

osallistui venäläisiä ja virolaisia

suomalaisten lisäksi. Länsi-Inkerin

tapahtumat on syytä kytkeä Venäjää

puhjenneiden taloudellisista syistä

leimahtaneiden ”kulakkikapinoiden”

ketjuun. Suomessahan aikoinaan

väitettiin kahakoiden olleen suomalaisten

kansallisen hengen ilmaisuja.

Vuoden 1918 loppupuoliskolla

Inkerin maanviljelijät alkoivat huomata,

että he olivat yksin varallisuutensa

vuoksi neuvostojärjestelmässä

uhan alla. Syksyllä Pietarin kuvernementissa

asetettiin entisten pakko-ottojen

lisäksi huomattava ylimääräinen

vero tilallisten maksettavaksi. Lisäksi

puna-armeijan muodostamiseksi asepalveluikäiset

suomalaiset käskettiin

kutsuntoihin.

Tässä vaiheessa alkoi pienimuotoinen

pakolaisliike Suomeen.

Ensimmäisinä lähtivät hallinto- ja

kouluasioissa näkyvästi toimineet

puuhamiehet. Vuoden 1918 loppuun

on arvioitu Suomeen paenneen 200–

300 inkeriläistä.

19

T a m m i k u u n

lopussa 1919 inkeriläiset

perustivat

Suomessa asioitaan

ajamaan Inkerin VäliaikaisenHoitokunnan,

jonka johtajana

toimi Pietari Toikka.

Hoitokunta esitti lukemattomia

julkisia

pyyntöjä avusta Suomelle.

Toivottiin jopa

Suomeen liittämistä

joko koko Inkerin tai

vain Pohjois-Inkerin osalta. Ellei

muuta apua tulisi, pyydettiin tukea

autonomian toteuttamiseksi.

Huomattava on, että inkeriläisten

joukot eivät olleet tässäkään

suhteessa yhtenäisiä. Toinen suuntaus

pani toivonsa yhteystyöhön vastavallankumouksellisten

venäläisten

kanssa. Tätä ajoivat nimenomaan

ne henkilöt, jotka olivat helmikuun

vallankumouksen jälkeen puuhanneet

inkeriläisten autonomiaa.

Suomessa oli itsenäistymisen

jälkeen vallalla melkoista heimokansallista

innostusta. Suomi tunsi kiinnostusta

ja toimi kouriintuntuvasti

Itä-Karjalan maahan yhdistämiseksi.

Inkerin suhteen virallinen Suomi sen

sijaan pysyi pidättyvänä.

Mannerheimilla ja hänen lähipiireillään

oli vuodesta 1918 lähtien

suunnitelmia Pietarin valtaamisesta,

mutta niissä katsottiin aina inkeriläisten

yli. Pietari piti luovuttaa valkoisille

venäläisille. Inkeriläisten ei

laskettu voivan hallita itse aluettaan

miljoonakaupungin ympäristössä.

Joidenkin aktivistien haaveisiin kyllä

kuului Suur-Suomen ulottaminen

Inkeriin, mutta hekään eivät inkeriläisten

omiin voimiin ja mahdollisuuksiin

luottaneet. Suomi olisi se,

joka hallitsisi ja sanelisi Inkerin asioita.Aktivistien

haaveena oli Pietarin

tuhoaminen, jottei se loputtomasti

uhkaisi Suomea. Virallinen Suomi

ei koskaan sotavoimalla auttanut

inkeriläisiä. Inkeriin ei Suomesta hyökätty

niin kuinAunukseen ja Vienaan.

Epävirallisesti inkeriläiset sen sijaan


saivat aktivisti- ja sotilastahoilta apua

Pohjois-Inkerin kysymyksessä.

Suomalaisten välttelevä asennoituminen

näkyi hyvin vuoden

1919 alussa. Suomen hallitus päätti

1.3.1919 sallia Inkerin pakolaisten

vapaan maahantulon, kunhan he eivät

järjestäytyisi ja aseistautuisi Suomessa.

Luotettaville miehille päätettiin

lisäksi järjestää kulkumahdollisuus

Suomen kautta Viroon.

Virossa inkeriläisten toiveisiin

suhtauduttiin paljon myötämielisemmin

kuin Suomessa. Inkeriläisten

hoitokunnan ja Viron väliaikaisen

hallituksen välillä solmittiin maaliskuun

lopulla 1919 sopimus, jonka

mukaan vapaaehtoisista inkeriläisistä

voitaisiin muodostaa Virossa joukkoosasto.

Joukko-osaston tuli alistua

virolaisen sotilasjohdon määräyksiin

ja sitä sai käyttää sotatoimissa vain

Inkerin suunnalla. Toukokuulla 1919

Tallinnaan oli inkeriläisjoukkoihin jo

kertynyt 402 miestä, joista yli puolet

oli pohjoisinkeriläisiä. Monet Tallinnaan

päätyneet olivat tulleet Suomen

kautta.

Inkerinmaalla tilanne kävi koko

ajan entistä ahdistavammaksi. Kaiken

huippu oli se, että toukokuussa 1919

neuvostohallitus julisti Pietarin kuvernementin

sotatilaan pelätessään

Suomen hyökkäystä Pietariin. Tämä

tuntui etenkin Pohjois-Inkerissä, heti

rajan takana. Miehiä mobilisoitiin

puna-armeijaan, elintarvikkeita ja

eläimiä pakko-otettiin ja useita satoja

suomalaisia vangittiin neuvostovallan

vastustajina.

Tämä poiki pakolaisaallon Suomen

puolelle Kannaksen rajapitäjiin.

Heinäkuuhun 1919 mennessä Suomen

puolella oli jo lähemmäs 3000

inkeriläistä paossa. Heistä lähes 500

oli asekuntoisia miehiä. Inkeriläisten

hallussa oli lisäksi Raudun kohdalla

Inkerin puolella viiden kylän muodostama

Kirjasalon kulma, jota he

pystyivät perustamansa suojeluskunnan

voimin puolustamaan bolshevikeilta.

Pakolaiset perustivat Suomessa

heinäkuussa 1919 Pohjois-Inkerin

toimikunnan, myöhemmän hoitokunnan,

joka pyysi Suomelta tukea

ja sotilaallista järjestäytymislupaa

Inkerin autonomian toteuttamiseksi.

Suomen sotaministeriö salli sotilaallinen

järjestäytymisen ja luovutti aseistusta

itsepuolustukseen. Pakolaiset

pystyttivät nopeasti Pohjois-Inkerin

vapaajoukot, joissa oli aluksi vajaat

600 miestä. Suomen avun edellytys

oli, ettei joukko toimisi omin päin

eikä kävisi hyökkäykseen.

Aikoinaan Venäjän armeijassa

palvellut everstiluutnantti Georg

(Yrjö) Elfvengren hankkiutui omaaloitteisesti

heinäkuussa inkeriläisten

sotilaalliseksi johtajaksi. Elfvengren

oli värikäs hahmo, kielitaidoltaan ja

selvästi myös mentaliteetiltaan jo

huomattavasti venäläistynyt seikkailija.

Inkerinmaan kysymys sai vuonna

1919 huipennuksensa neljään kertaan

aseellisina taisteluina, kahdesti

Länsi- ja Pohjois-Inkerissä kummassakin.

Sisällissota riehui Venäjällä ja

osa sotatoimista suuntautui Pietariin.

Nimenomaan Länsi-Inkerin taistelut

liittyivät puhtaasti Venäjän sisällissotaan.

Inkerinmaa joutui ensimmäisen

kerran sodan jalkoihin toukokuussa

1919. Valkokenraali P. V. Rodzjanko

käynnisti tuolloin etelästä päin laajan

hyökkäyksen kohti Pietaria. Mukana

oli virolaisia joukko-osastoja ja

niiden alaisuudessa Tallinnassa pystytetty

Inkerin Pataljoona, joka pian

paisui rykmentiksi. Etenemisen aikana

Länsi-Inkerissä pantiin toimeen

kutsunnat ja miesten pakko-otot.

Kesäkuun puolivälissä inkeriläisten

Inkerin Rykmenttiin kuului jo noin 2

300 miestä ja sen komentajaksi tuli

suomalainen majuri Aarne Uimonen.

Inkeriläisillä oli paikoitellen

menestystä ja he olivat esimerkiksi

valtaamassa rannikolla Krasnaja

Gorkan eli Yhinmäen

linnoitusta, mutta

rykmentin taival jäi

lyhyeksi. Kenraali

Rodzjanko syytti inkeriläisiäkansallismielisestäseparationismista

ja määräsi

heidän joukkonsa liitettäväksi

venäläisten

joukko-osastoihin.

Tästä seurasi se, että

20

Pohjois-Inkerin rykmentin päällikkö

Yrjö Elfvengren.

Inkerin rykmentti hajosi kesäkuun

1919 lopulla nopeasti. Rodzjankon

riveihin jäi vain vajaat 350 inkeriläistä;

valtaosa miehistöstä keinotteli

itsensä Viron puolelle ja osa länsiinkeriläisistä

livisti kotiseuduilleen.

Rodzjankon joukkojen miehitys

ulottui pisimmillään Keski-Inkeriin

Serepetan tasalle saakka, mutta Pietari

jäi valtaamatta. Elokuun 1919

alkuun mennessä sisäisesti hajanaisten

valkoisten venäläisten oli bolshevikkien

paineessa peräännyttävä

Inkerinmaan lounaispuolelle Peipsijärven

rannoille saakka. Virolaisten

tukemana uudelleen järjestäytynyt

Inkerin rykmentti puolestaan asettui

linjaan Länsi-Inkerin järvikannaksilla

ja piti alkusyksyllä hallussaan Soikkolanniemeä.

Sotaa käytiin myös Karjalan

kannaksella, Raudun kohdalta rajalta

Suomesta kohti Pietaria. Hyökkäys

käynnistyi heinäkuun lopussa 1919.

Inkeriläiset itse kokivat käyvänsä

omaa vapaussotaansa. Heitä käyttivät

suomalaiset aktivistit ja niin sanotun

sotapuolueen edustajat kuitenkin

hyväkseen. Nämä tahot olivat hyökkäystä

takapiruina käynnistämässä ja

ne toivoivat hyökkäyksen toimivan

provokaationa sodan sytyttämiseksi

Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille.

Pohjois-Inkerin rykmentin päämaja Kirjasalossa.


Pohjois-Inkerin rykmentin

hyökkäyksellä oli kaksi erillistä pääsuuntaa:

Lempaala ja Miikkulainen.

Joukot valtasivat nopeasti aluetta 10-

15 kilometrin syvyydeltä ja päärintamalinja

muodostui Lempaalanjärven

pohjoispään tasalle. Sotaretkestä tuli

kuitenkin vain muutaman päivän

pituinen, sillä Suomen sotilastiedustelun

mukaan operaatio oli heikosti

organisoitu ja onnettomasti johdettu.

Hyökkäys kaatui pikaisesti perääntymiseen

bolshevikkien hyökätessä.

Perääntymisestä muodostui melkoinen

kansainvaellus, sillä yli 2 000

pohjoisinkeriläistä vetäytyi karjoineen

joukkojen mukana Kirjasaloon

ja Suomen puolelle. Siviili-ihmiset

joutuivat uhreiksi töytäilyissä, jotka

jäivät sotilaallisesti täysin merkityksettömiksi.

Syksyllä 1919 Inkerinmaa joutui

vielä toistamiseen sodan jalkoihin

niin lännessä kuin pohjoisessakin. Lokakuussa

kenraali Nikolai Judenitsh

ikään kuin toisti kenraali Rodzjankon

kesäisen offensiivin. Rodzjankolta

periytyneillä joukoilla, tuolloisella

Luoteisarmeijalla, hyökättiin kohti

Pietaria ja päästiin sangen lähelle,

Tuutariin Pulkovon kukkuloille.

Hyökkäyksessä oli mukana myös

virolaisia ja Inkerin rykmentti, johon

kuului nyt yli 1 600 miestä. Inkeriläiset

etenivät Pietarhovin seudulle

saakka.

Bolshevikit iskivät kuitenkin

takaisin. Luoteisarmeijan etenemistä

torjui tehokkaasti muun muassa suomalaisista

punakomentajaoppilaista

muodostettu osasto. Judenitshin

joukot perääntyivät nopeasti suuressa

sekasorrossa.

Viro riisui lopulta täydessä sekasorrossa

vetäytyneen luoteisarmeijan

rippeet aseista Narvassa vuoden 1919

lopulla. Inkerin rykmentti asettui

Viron ylläpidossa rajavartiotehtäviin

Narva-Jõesuun pohjoispuolelle. Viro

ja Neuvosto-Venäjä solmivat rauhan

helmikuussa 1920 ja virolaiset hajottivat

Inkerin rykmentin vähitellen

kevään kuluessa ja lopullisesti kesäkuussa

1920.

Keski- ja Länsi-Inkeri joutuivat

molempien hyökkäysten aikana

kokemaan paikoitellen sisällissodan

kauhut. Niin Rodzjankon kuin erityisesti

Judenitshin miehityksen ajat

olivat joukkojen oleskeluseuduilla

valkoisen terrorin kautta, jota myöhemmin

seurasi bolshevikkien kosto.

Kummankin hyökkäyksen perääntymisvaiheessa

vetäytymisreittien varrella

olleita inkeriläiskyliä poltettiin.

Samaten kyliä tuhoutui taistelujen

aikana.

Inkeriläisiä pakeni sodan jaloista

epälukuinen määrä länttä kohti.

Viroon heitä lienee päässyt arviolta

2 000 henkeä. Virossa pakolaiset

joutuivat aluksi kurjiin olosuhteisiin

ja satunnaisiin töihin.

Myös Pohjois-Inkerissä sodittiin

syksyllä 1919 toistamiseen.

Kun Judenitshin hyökkäys Pietariin

käynnistyi lännessä, everstiluutnantti

Elfvengren aloitti tätä offensiivia

tukeakseen oman iskunsa Pohjois-

Inkerissä 22.10.1919. Tämä tapahtui

Suomen sotilasviranomaisten nimenomaista

kieltoa vastaan.

Inkeriläiset etenivät pisimmillään

Lempaalan eteläpuolelle Grusinon

aseman seudulle asti, mutta

joutuivat muutaman päivän sisällä perääntymään

takaisin Suomen puolelle.

Yleisesikunnan tiedustelutoimisto

piti hyökkäystä kehnosti johdettuna ja

jo etukäteen tuhoon tuomittuna.

21

Ja jälleen siviili-ihmiset saivat

kärsiä. Lokakuun 1919 toivottoman

hyökkäyksen jälkimainingeissa bolshevikit

polttivat monia kyliä Lempaalassa,

Miikkulaisissa ja Valkeasaaressakin

kostoksi ja turvavyöhykkeen

synnyttämiseksi. Loppusyksyllä 1919

Suomeen tuli vähitellen yli 3 000 uutta

pakolaista. Inkerin pakolaisten luku

nousi vuoden 1919 loppuun mennessä

kaikkiaan 8 300 henkilöön.

Pohjois-Inkerin rykmentti jäi

myöhäsyksyllä 1919 roikkumaan

rajalle Kannaksella. Aluksi ei ollut

muuta rahoitusta kuin Elfvengrenin

valkoisten venäläisten ”Judenitshin

miljoonista” hankkimat varat, joilla

joukkoja varustettiin ja palkkoja

maksettiin kuukausien ajan.

Tämä sekä Elfvengrenin venäläisyhteydet

rikkoivat lopullisesti

välit suomalaisiin aktivisteihin, jotka

eivät hyväksyneet yhteyksiä minkään

värisiin venäläisiin. Aktivistit luokittelivat

nyt inkeriläiset ”lapselliseksi”

kansaksi, joka oli hylännyt kansalliset

vapautushankkeensa ja antanut

”valkoryssien” sokaista rahoillaan

itsensä. Valkoisiin venäläisiin nojautuminen

aiheutti hajaannuksen

myös inkeriläisten pakolaisjohtajien

keskuudessa.

Marraskuussa 1919 tilanne

Pohjois-Inkerin kapinan jaloista Suomeen lähteneiden pakolaisten joukossa oli

runsaasti lapsia ja vanhuksia. Eturivissä hoitajan vieressä ensimmäinen valkohuivinen

mummo vasemmalta on Katri Pyöriäinen, Helena Miettisen äidin isoäiti, jonka

elämäntie Suomeen tulon jälkeen kulki Raudusta Kyminlinnaan inkeriläispakolaisten

vanhainkotiin. Katrin elämä Suomessa oli kitkuttelua köyhyysrajalla. Sairastumisen

jälkene vähät tavarat joutuivat vuokravelkojen takia vasaran alle.


jähmettyi. Pohjois-Inkerin rykmentti

majoittui osaksi Suomen puolelle

Raudun Raasuliin ja osaksi Kirjasaloon.

Kirjasalossa pystytettiin jonkinlainen

”garnisooni” eli varuskunta

ja miehistö jatkoi sotilaspalvelusta.

Pysyvät vartiot sekä kiertävät partiot

vartioivat epävirallisen rajaa, joka

oli syntynyt rintamalinjasta Kirjasalon

Neuvosto-Venäjän puoleiseen

reunaan. Inkeriläisten suorittama

rajavalvonta oli tehokasta. Koko

Kannaksella Kirjasalon kohta oli

suurin piirtein ainoa seutu, missä

salakuljettajat ja bolshevikkikuriirit

eivät virranneet edestakaisin rajan yli.

Kirjasalon kulma tuli muodostamaan

Repolan tai Porajärven lailla

Suomen alueliitännäisen, joka oli asevoimin

maahan yhdistetty ja eristetty

Neuvosto-Venäjästä. Kirjasalossa oli

vain yli 400 siviiliasukasta, mutta he

olivat sekä elivät jatkuvasti alueella ja

heillä oli jopa oma kunnanvaltuustokin

sekä suojeluskunta.

Pohjois-Inkerin rykmentin taloudellinen

ahdinko helpottui viimeinkin

hivenen helmikuussa 1920.

Valtioneuvosto myönsi rykmentin

ylläpitoon kuukausittaisen määrärahan

ehdolla, että rykmentti avustaisi

suomalaisia viranomaisia rajan

vartioinnissa. Muodostui varsin

erikoinen tilanne, ainoalaatuinen

Suomen rajojen vartioinnin historiassa.

Inkeriläiset vapaaehtoiset, kansalaisuudeltaan

Venäjän alamaiset,

suorittivat Suomelle rajapalvelusta

Neuvosto-Venäjän maaperällä!

Rykmentin asema ja olemassaolo

osoittautuivat ajan oloon huomattavan

ongelmallisiksi. Vanhimmat

ikäluokat olivat kyllästyneitä ankeaan

sotilaselämään ja monia pohdituttivat

perheasiat. Tästä syystä ja kuriongelmien

takia esiintyi paljon karkuruutta.

Oma pulmansa muodostui vielä

päällystön ja etenkin suomalaisten

vapaaehtoisten joukosta löytyneistä

täysin sopimattomista henkilöistä.

Heinäkuussa 1920 joukot supistettiin

Pohjois-Inkerin erikoispataljoonaksi,

jonka vahvuudeksi jäi

aluksi noin 600 miestä. Valtioneuvosto

myönsi syyskuussa pataljoonalle

ylläpidon vuoden 1920 loppuun asti.

Pääasiassa rajan taakse Kirjasalon

puolelle siirtyneet joukot jatkoivat rajapalvelusta.

Syyskuun 1920 lopussa

pataljoonan väliaikaiseksi komentajaksi

nimitettiin jääkärikapteeni Jussi

(Johannes) Sihvo.

Tarton rauhansopimuksen tultua

myöhäsyksyllä voimaan päättyi Pohjois-Inkerin

joukkojen ja Kirjasalon

miehityksen taru. Erikoispataljoona

ja 348 kirjasalolaista karjoineen vetäytyi

5.12.1920 Suomen puolelle,

missä Valkjärvellä joukot purettiin

joulukuun lopulle tultaessa.

Erikoinen vaihe Kannaksen

rajahistoriassa oli päättynyt.

Kysymys Inkerinmaan ja pakolaisuuteen

joutuneiden inkeriläisten

lopullisen kohtalonjärjestämisestä

nousi päivänpolttavaksi vuoden 1920

alussa. Neuvosto-Venäjä oli jo nousemassa

sisällissotiensa alhosta ja Viro

sekä Suomi olivat vihdoinkin valmiit

tunnustelemaan neuvostovallan kanssa

rauhaa.

Rauhanneuvottelut alkoivat

kesäkuussa 1920 Tartossa. J. K.

Paasikiven johtama Suomen valtuuskunta

totesi heti, ettei Inkeriin

nähden esitettäisi aluevaatimuksia.

Sen sijaan toivottiin, että inkeriläiset

kansalliset ja kulttuuriset olot järjestettäisiin

demokraattiselle perustalle.

Tähän kaikki sitten jäi. Inkerin asia

oli vaikeissa ja pitkittyvissä rauhanneuvotteluissa

selvästi toisen luokan

kysymys. Osapuolet väänsivät sen

sijaan sitkeästi kättä Itä-Karjalasta ja

Petsamosta.

Rauhansopimus allekirjoitettiin

14.10.1920.Allekirjoittamisistunnossa

Neuvosto-Venäjän valtuuskunta

22

antoi luvatun Inkerinmaata koskevan

ilmoituksen. Inkeriläisten, joista käytettiin

termiä Pietarin kuvernementin

suomalainen väestö, luvattiin saavan

nauttia kaikkia oikeuksia ja etuja, jotka

Venäjän lait myönsivät vähemmistökansallisuuksille.

Tämän mukaan

inkeriläiset saisivat järjestää kansanvalistuksen

ja paikallisen hallinnon

sekä oikeudenkäytön omalla kielellään

ja omien toimeenpanoelintensä

kautta. Suomeen paenneille taattiin

lisäksi valtiollinen amnestia, oikeus

palata kotipaikoilleen ja palaajille

taloudellista tukea. Lupaus toteutui

myöhemmin vain osittain.

Venäjän vallankumousten jälkeen

oli vuosia sekava aika, jolloin

sisäiset ja ulkoiset voimat koettivat

kaataa bolshevikkivaltaa. Tämä

tilanne soi mahdollisuuden inkerinsuomalaisten

haaveille kansallisesta

vapautumisesta. Inkerin niin kutsuttujen

vapaustaistelujen historiaa

voi samalla luonnehtia inkeriläisten

hyväksikäytön historiaksi. Aina he

joutuivat isompiensa jalkoihin, kokonaisten

valtakuntien tai voimaryhmittymien

pelinappuloiksi. Suomalaiset

aktivistit, virolaiset ja vastavallankumoukselliset

venäläiset hyödynsivät

kukin ajallaan inkeriläisiä omissa

tavoitteissaan..

Inkeriläisten haaveet kansallisesta

vapautumisesta kompastuivat

Pietarin heittämään valtaisaan varjoon.

Miljoonakaupungin ympärillä

elävän pienen kansansirpaleen tavoitteet

olivat tuomittuja epäonnistumaan

nimenomaan geopoliittisten

realiteettien paineessa.

Dosentti Pekka

Nevalaisen

esitelmä 3.10.

2009 Inkerin

kulttuuriseuran

Pohjois-Inkerin

taistelujen

muistojuhlassa

Pakolaisia ja

palavia kyliä.


Viimeinen Mikkelinpäivä Jutikkalassa

Mari Kiukkaan esitys

Pakolaisia ja palavia kyliä

-juhlassa

Anna Maria Korkka (mummo),

syntyi 4.1.1895, Lempaalan

Jutikkalassa, vanhemmat

Antti Korkka ja Anna s. Kanninen

Kirkonkirjoista löydetty seuraavat

tiedot: Antti Korkka (Andreas

Simonssohn Korkka), synt.

27.6.1850 Judikkalassa (vanhemmat:

Simo=Simon Andreassohn Korka

ja Katri/Kaisa=Catharina Andreastochter

Suutarinen, vihitty 4.4.1849)

ja vaimonsa Anna (Anna Simonstochter

Kanninen, synt. 10.3.1855

Mustilassa (vanhemmat Simo=Simon

Simonssohn Kanninen ja Katri/

Kaisa=Catharina Johanstochter Kettinen)Antti

jaAnna vihitty 13.1.1874,

talollisia.

Mummo sanoi olleensa

hemmoteltu, joutui vain

vähän osallistumaan töihin.

Vanhemmat sisaret Simo (Simon

s. 20.7.1874), Kaisa

(Catharina nro 2 s. 17.8.1879,

ens. Catharina eli vain 13 kk),

Juho (Johann s. 13.6.1882) ja

Matti (Mathias s. 6.9.1885)

huomattavasti vanhempia

kuin mummo sekä Pietarista

tuotu kasvattisisko Liisa.

Vain mummoni ja Matti

pakenivat Suomeen 1919.

Paavo Ritola (pappa)

syntyi 16.12.1891, Lempaalassa.

Vanhemmat olivat Juhana

(Juho) Ritola ja Maria

Riikonen, joka oli tullut jostain

Oulun seudulta Inkeriin.

Mökkiläisiä, pappa Korkalla

paimenpoikana, myöhemmin

armeijassa kirjurina (venäjäntaitoinen).

Vanhempi veli Juho ja

nuoremmat Pekka, Kaisa,

Maria eli Maikki pakenivat

kaikki Suomeen.

Lempaalan kirkonkirjoissa

en ole törmännyt Ritolaan

tai sen muunnoksiin, Rii-

Mari Kiukas

Lempaalan kirkon paikalle pystytetty

muistorirsti sai kesäkuussa 2009

lastenlasten tervehdyksen: Kiitos

rohkeudesta Anna ja Paavo.

23

koseen kyllä. Voi olla, että mummon

heti vaientama puheenaihe siitä, että

Ritola on väännös alunpitäen venäläisestä

nimestä, pitääkin paikkansa.

Ritola olisi aika luonteva valinta

pohjalaiselta Maria Riikoselta. Hämärästi

muistelen, että mummo jostain

hurjasta tataariluonteesta pikkusen

suutuksissa tuhahteli.

1917–1919 tapahtumat

Vallankumouksen jälkeen olot olivat

sekavat ja 1.maailmansodan voittajilla

oli suunnitelmia bolshevismin

kukistamiseen. Myös Suomen poliittinen

tilanne antoi inkeriläisille pakolaisille

mahdollisuuden asevoimin

ryhtyä vapauttamaan Inkeriä. Suur-

Suomi ajattelua. Avunanto Inkerille

merkitsi samalla liittymistä Pietarin

valloitussuunnitelmiin. Suomen hallitus

teki kuitenkin kielteisen päätöksen

1.3.1919. Viron suunnasta

aktivismi oli suurempaa. Keväällä

1919 Pohjois-Inkerissä

puhuttiin yleisesti Suomesta

tulevasta hyökkäyksestä varmana

asiana ja pakolaiseksi

aikovia kehotettiin jäämään

”koska kuitenkin palaatte

takaisin”

Samaan aikaan mummo

ja pappa menivät naimisiin,

ja Paavo kaikesta huolimatta

lähti Suomeen etsimään työtä.

Maaliskuussa bolsevikit

olivat ulottaneet sotaväenotot

myös Pohjois-Inkeriin, 18 - 40

vuotiaat pakenivat metsiin tai

Suomeen. Se aiheutti jäljelle

jääneille lisää ongelmia.

Pappaa tultiin etsimään jossain

vaiheessa loppukeväästä

ja kun ei löydetty, mummo

pidätettiin. Mummo oli raskaana,

mutta siitä huolimatta

hänet vietiin Pietari Paavalin

linnoitukseen. Siellä kertoi

itkeneensä kaksi viikkoa

yhtä soittoa ja vartijoille oli

ilmeisesti käynyt sääliksi ja

he vapauttivat mummon. Joku

venäläinen nainen oli antanut


ahaa junalippuun. Junalla pääsi

Toksovaan asti, loppumatkan takaisin

Jutikkalaan mummo käveli.

Mummo kertoi myös kahdesta

muusta yhteenotosta punaisten kanssa,

tarkkaa ajankohtaa en tiedä. Joku

naapurin tytöistä oli tullut pihalle ja

huutanut: ”Annamaikki,Annamaikki,

punikit männööt tei läävää!” Mummo

oli tullut portaille, jolloin navettaan

yrittänyt mies oli ampunut mummoa

pakaraan -vahingossa, sanoi mummo

itse. Tytöt olivat sitten kovasti selittäneet,

etteivät he ketään nimitelleet,

vaan heillä oli siellä Punnikki niminen

lehmä.

Hävityn sisällissodan jälkeen

Suomen punaiset pakenivat suurin

joukoin Venäjälle ja jäivät luonnollisesti

suomea puhuvalle Inkerinmaalle.

Monet käyttivät tilaisuutta hyväksi

ja kostivat kärsimyksensä paikallisille

talollisille. Ryöväys oli lisäksi lähes

ainoa tapa saada elantoa kaoottisissa

oloissa. Korkan talossakin käytiin

useasti ja mummolta vietiin mm. hänen

itse kutomansa kaunis villahame.

Tuo hame käveli mummoa vastaan

tilanteessa, jossa paikalla oli poliisi

(?) ja mummo vaati hametta takaisin.

Nainen väitti sen olevan hänen itsensä

tekemä, mutta mummopa pystyi

näyttämään hameesta paikan, johon

oli kirjaillut nimensä. Ja niin nainen

oli kuulemma siinä paikassa joutunut

riisumaan hameen. Ei ollut mummokaan

mistään arkalasta kotoisin.

Touko–kesäkuussa sattui useita yhteenottoja

paikallisten asukkaiden ja

neuvostokomisaarien välillä. Inkerin

rajalla lähellä Rautua ja Kivennapaa

sijaitsevassa Kirjasalon kylässä oli

raja-asema, josta pakolaisetkin kulkivat.

Parin vuoden takainen elokuva,

Raja 1918 antaa hyvän kuvan siitä

millaisissa oloissa elettiin.

23.7.1919 kenraalit Kivekäs ja

Ignatius esittävät sotaministeri Walldenille

hälyttäviä tietoja bolsevikkien

hyökkäyksestä ja vaativat jopa armeijan

liikekannallepanoa.

24.7.1919 synnyttää 23-vuotias

Anna Maria Ritola (s. Korkka) ensimmäisen

lapsensa Jutikkalan kylässä

Lempaalassa.

25.7.1919 Ståhlberg valitaan

Suomen tasavallan ensimmäiseksi

presidentiksi, Suomen heimojen ’aktiivista

auttamista’ ajaneet kärsivät

tappion.

26.–27.7.1919 välisenä yönä

pohjoisinkeriläiset joukot hyökkäävät

komentajansa everstiluutnantti Elfvengrenin

käskystä rajaa pitkin etelään

Mustilan kylän kautta ja valtaavat

Lempaalankylän. Hyökkäys meni

siitä eteenpäin mönkään, koska yksi

komppania eksyi yön pimeydessä ja

punaiset olivat ehtineet vetää pois

vähäiset rajajoukkonsa. Seuraavana

yönä asetuttiin linjalle Lempaalan

järvi – Körtinki – Maaseläntie.

29.7.1919 Suomen hallitus

tuomitsee jyrkästi sille yllätyksenä

tulleen hyökkäyksen. Raja Kirjasalossa

suljetaan.

31.7.1919 punaiset aloittavat

hyökkäyksensä ja ammusten puutteessa

Elfvegrenin on peräydyttävä

Kirjasaloon ja lopulta Suomen puolelle.

Paavo-poika on viikon vanha.

Elokuussa kevään optimismi on

vaihtunut pettymykseen.

Syyskuussa Paavo ja Anna

Maria, sekä parikuukautinen Paavovauva

valmistautuvat pakenemaan

Suomeen. Tsaarin armeijassa palvellut

Matti Korkka käy salaa kotonaan

ja kehottaa sisartaan lähtemään välittömästi.

Ihan lokakuun alussa, Mikkelinpäivänä

lopulta päästään matkaan.

Anna-äidin (Anna Korkka s. Kanninen

) piti vielä tulla tapaamaan kylän

ulkopuolella olevalle ladolle, mutta

häntä ei kuulu sovittuun aikaan. Mitä

on tapahtunut, eikö uskalla, pelkääkö

jonkun seuraavan ja paljastavan pakolaiset?

Ilmeisesti, mutta odottamaan

ei voi jäädä. Ilma on pakastamaan

päin ja jäljet näkyisivät liian hyvin

maastossa. Syy selviää vasta 20

vuotta myöhemmin ja silloin vasta

kuullaan muutkin Korkan suvun

kuulumiset. (Simon poika Antti perheineen

tuli Suomeen siirroissa.Antin

pojat Aarne ja Armas olivat paenneet

jo aiemmin taisteluista Suomen puolelle

ja liittyneet heimopataljoonaan.

Kun pojat palautettiin, lähtivät myös

muut vapaaehtoisesti takaisin. Armas

eli viimeiset vuotensa Punkaharjulla.)

25.10.1919 mennessä kaikki

Pohjois-Inkerin joukot vetäytyneet

24

Kirjasaloon ja siitä Suomeen.

Ensin asetutaan Valkjärvelle,

Lempi Lahja syntyy, sitten Jääskeen,

jossa Terttu (äitini) syntyy vuonna

1924. Pian sen jälkeen Joutsenoon,

johon jäädään pysyvästi Honkalahteen

Hackmanin tehtaan kasarmille

asumaan. Lapsia syntyy vielä kaksi

Vilho ja Aili.

Vuonna 1936 presidentti Svinhufvud

myöntää Suomen kansalaisuuden

siihen asti ns. Nansenin-passilla

Viipurin pakolaisseurakunnassa

kirjoilla olleille Anna Marialle ja

Paavolle sekä lapsilleen Paavolle,

Lempi Lahjalle, Terttu Lailalle, Vilho

Johannekselle ja Aili Rebekalle.

Pappa kuoli 1961 ja mummo

1967.

(Lähteet: Inkerin suomalaisten

historia, Pekka Melkko, P. Nevalaisen

tutkimukset sekä inkeriläisten muistelmakirjoitukset/kirjat

+ Lempaalan

srk kirkonkirjat 1834-1885)

Mari Kiukkaan suku on Lempaalan

Jutikkalasta. Marilla ja hänen

sukulaisillaan on tapana käydä

vahvistamassa juuriaan Inkerinmaalla.

Mari on monelle tullut tutuksi

Ajankohtaisen kakkosen napakkana

toimittajana.


Inkerin kansallishymnin säveltäjä

Mooses Putro katosi jäljettömiin

90 vuotta sitten 24.11.1919. Myös

monet muut hänen sävellyksensä elävät

yhä. Tuutarin Nurkkalan Kyllisissä

30.10.1848 syntynyt Putro teki elämäntyönsä

Pietarissa Pyhän Marian

kirkon kanttorina ja urkurina. Lisäksi

hän opetti lapsia kirkkokoulussa ja oli

ahkera lehtimies ja kulttuurivaikuttaja.

Inkerin kansallishymnin ohella

hänen tunnetuimpiin sävellyksiinsä

kuuluu tuttu ja lukuisten kuorojen

levyttämä virsi Rukous.

Mooses syntyi vauraan talonpojan

perheeseen. Vastuu tilasta jäi

vanhimmalle veljelle ja nuoremmat

ohjattiin opintielle. Mooses Putro

pääsi kuuluisaan Kolppanan seminaariin

ja jo 19-vuotiaana hänestä tuli

entisen koulunsa opettaja. Hän muutti

Pietariin vuonna 1872, kun hänet oli

valittu Marian kirkon kanttorilukkariksi.

Samana vuonna Putro perusti

Pietarin Suomalaisen Lauluseuran,

jonka vuonna 1901 Gramophone

Companylle Pietarissa tekemät levytykset

ovat ensimmäisiä suomalaisia

äänitteitä.

Vuonna 1879 hän solmi avioliiton

Mäntyharjulla syntyneen, kauppiaantytär

Nanna Juvosen kanssa.

Perheeseen syntyi kaksi poikaa.

Vuonna 1884 syntynyt Viljo Kalervo

kuoli muutaman kuukauden ikäisenä.

Toinen poika Sulo syntyi kesäkuussa

1885. Putro työskenteli opettajana

Kasanskin alustavassa suomalaisessa

kirkkokoulussa. Samassa portaikossa

sijaitsi myös Putrojen asunto.

Putron entinen oppilas Helli

Suominen on kuvannut opettajaansa.

”Juhlahetki koitti, kun Mooses Putro

viulu kainalossaan astui luokkaan.

Hän oli tuolloin jo noin 60-vuotias,

hänen tukkansa ja partansa olivat

harmaat, lempeys ja hyvyys säteilivät

koko hänen olemuksestaan. Hän

rakasti lapsia ja musiikki oli hänelle

miltei ilmaa, jota hän hengitti.”

Sulo Putro lähti koulun päättymisen

jälkeen Helsinkiin opiskelemaan

lakia. Elämäntyönsä hän teki

Mestarin muistoksi

Helena Miettinen

Mooses Putron nuori perhe Pietarissa.

Nannan sylissä Sulo.

Kansallis-Osake-Pankissa. Sulo kuoli

vain 44-vuotiaana vuonan 1929. Sulo

ja Hilja Putron perheeseen syntyi

kolme tytärtä: Maija, Eeva ja Hilkka.

Hilkka oli isänsä kuollessa vasta

viisivuotias. Ylioppilaaksi tultuaan

Maija työskenteli toimistotöissä,

Eevasta tuli sairaanhoitaja ja Hilkka

kävi Liikemiesten kauppaopiston ja

työskenteli kanslistina.

Mooses Putro hankki 1880-luvulla

perheelleen kesäpaikan Taipalsaarelta

lappeenrantalaisen kauppiaan

Abramovin entisen kalamajan.

Karhunpää sijaitsee uskomattoman

25

kauniilla niemellä Saimaan rannalla.

Huvilalle tultiin junalla ja laivalla

koko kesäksi. Naapurustossa kerrotaan

yhä tarinoita siitä, miten Mooses

Putro käveli suvi-iltaisin Karhunpään

pihamaalla viulua soitellen ja linnun

viserrystä jäljitellen.

Karhunpää henkii yhä Mooses

Putron tunnelmaa. Mestarin kosketus

on aistittavissa. Pietarista ja Tuutarista

tuodut huonekalut ja astiat viestivät

Mooses Putron kauneudentajusta.

Marraskuun 24. päivänä 1919 Mooses

Putro katosi jäljettömiin palatessaan

kotiin hautajaisista. Hänen kohtalonsa

on täysi mysteeri. Mitään havaintoja

hänen viimeisistä vaiheistaan ei ole.

Moosesta muistellen

Katoamisen 90-vuotispäivänä Inkerin

kulttuuriseura oli järjestänyt muistotilaisuuden

säveltäjän kunniaksi.

Juhlassa esiintynyt Espoon Musiikkiopiston

opettajista ja opiskelijoista

koostuva kanteleyhtye Käenpiiat sekä

laulaja Teuvo Kurparinen tulkitsivat

upeasti Putron ja muiden mestareiden

musiikkia. Konserttikanteleet soivat

herkän kauniisti. Eeva ja Hilkka

Putron kulttuurintahdosta kertoo, että

yksi arvokkaista kanteleista on hankittu

sisarusten lahjoitusten turvin.

Lämminhenkinen ja tunnelmallinen

tilaisuuden sai kruunauksen, kun

Anne Tuohimäki luovutti Hilkka

Putrolle Inkerin sivistyssäätiön ansiomerkin.

Annikki Smolander-Hauvosen johtama kanteleyhtye Käenpiiat toivat juhlaan

musiikkitervehdyksen. Kanteleet saivat Mooses Putron lauluihin raikkaan soinnin ja

loihtivat mestarin sielun paikalle.


Missä täällä on

leikkikalut?,

viisivuotias

Ilja Sergejev kysyi reippaalla

äänellä tullessaan

mummonsa kanssa

paukkupakkasista piittaamatta

uuden suomen

kielen kerhon tiedotustilaisuuteen

Kikkerin Paronintaloon

16.12.2009.

Leikkikaluja ei vielä

ollut, mutta Ilja oli silminnähden

tyytyväinen

saamaansa Inkerin lasten

oppikirjaan.

Vuoden 2010 alussa

käynnistyy Kikkerissä

ja Volosovassa suomen

kielen kerhotoiminta, jossa

äidinkielen omaisin menetelmin

– leikkien ja laulaen opiskellaan

suomen kieltä. Kerhotoiminnan käynnistämisen

on tehnyt mahdolliseksi

Pohjoismaisen ministerineuvoston

tukema projekti, jonka tarkoituksena

on vahvistaa suomalaista kulttuuria

Inkerinmaalla.

Kupanitsan seutu on historiallisesti

perinteikästä suomalaisaluetta,

vaikka moni nuorempiin sukupolviin

kuuluva ei itse enää osaa puhua suomea.

Vanhemmat haluavat kuitenkin

välittää lapsilleen sukunsa kulttuuritaustaa.

Siitä kertoi tiedotusilmaisuuteenkin

tulleiden tulevien kerholaisten

motiivit: mummot ja vanhemmat

ovat inkeriläisiä.

Aluksi oli suunniteltu, että suomen

kielen kerho kokoontuisi Villa

Inkerin tiloissa, mutta aiemmin syksyllä

Volosovan ja Kikkerin koulutoimen

ja päiväkotien kanssa käytyjen

neuvottelujen jälkeen paikka vaihtui.

Lasten on helpompi jatkaa kerhossa

koulun tiloissa. Kikkerin koulusta

tuleminen olisi jotenkin onnistunut,

mutta myös Volossovassa asuvat

perheet ovat kiinnostuneet tulemaan

mukaan, mutta matkaa Villa Inkeriin

on yli 10 kilometriä. Volosovan

sosiaalitoimi tarjoaa kerholaisille

tilat käyttöön korvauksetta. Kerhotoiminnan

vetäjäksi on lupautunut

Kielen ja kulttuurin tukea

5-vuotias Ilja Sergejev on vielä mummon hoidossa ja kielikerho tuo

odotettua vaihtelua.

opettaja Leida Gaimajurova, joka on

vetänyt myös Jaamassa lasten suomen

kielen ryhmiä. Ryhmät kokoontuvat

kaksi kertaa kuukaudessa. Keväällä

on kymmenen kokoontumista molemmissa

paikoissa lasten kanssa.

Suomen kielen opettaja on Leida

Gaimajurova. Lasten kielikerhotoimintaan

tulee mukaan myös vanhempia

henkilöitä, jotta eri sukupolvien

välinen kieli- ja kulttuuriperinnön

siirtyminen olisi mahdollista.

Jo tutustumiskäynnillä Ilja oppi

luonnonmenetelmällä muutaman

sanan ja korvakuulolta Porsaita äidin

oomme kaikki – joululaulun.

Pohjoismaisen ministerineuvoston

projektiin kuuluu suomen

kielen kerhon lisäksi monia muita

toimintoja. Pelkästään Villa Inkerin

palvelutalon asukkaille projekti merkitsee

viikoittain suomenkielistä kulttuuritoimintaa,

johon voivat osallistua

myös kotonaan asuvat vanhukset.

Kesällä järjestetään puutarhajuhla,

johon vieraiksi saapuu Tallinnan

Inkeri-seuran kuoro ja kansantanssiryhmä.

Luvassa on muistojen ja kuulumisten

vaihtoa. Moni tallinnalainen

on kotoisin Keski-Inkeristä.

Projektin toiminnot kohdistuvat

myös inkerikkoihin ja vatjalaisiin.

Olga Konkova aloittaa inkeroiskielen

opettamista lapsille vuorovaikutteisen

nukketeatterin avulla. Nukketeatteri

26

vierailee lasten luona 10

kertaa ja jokaisella tapaamisella

opitaan 10 uutta

sanaa. 100 keskeistä sanaa

karttuu näin ollen kuin

itsestään. Tallinnan Inkeriseuran

puheenjohtaja Vogi

Vari tallentaa nukketeatteria

videolle.

Myös vanhukset on

otettu huomioon. Projekti

tukee inkeroisvanhusten

ryhmätoimintaa. Tavoitteena

on tarjota kielen taitajille

mahdollisuus käyttää

omaa äidinkieltään.

Myös Kikkerin palvelukeskuksessa

viritetään

asukkaiden suomen kielen

aktivointia. Ohjaajaksi on

lupautunut Irma Mustonen. Palvelutalon

asukkaille järjestetään

viikko-ohjelmaan suomen kielen

elvyttämiseen ja aktivointiin liittyviä

toimintatuokioita.

Suomen Pietarin pääkonsulaatti

on myös kiinnostunut projektista ja

yhteistyöstä. Konsuli Paula Karppinen

koroisti viime tapaamisella, että

toiminta, mitä konsulaatti voi tukea

on nimenenomaa paikallisella tasolla

tapahtuvaa konkreettista toimintaa.

Hän arvostaa konkreettisia hankkeita,

missä on mukana syvällisempi tavoite

ja pidempiaikaisia vaikutuksia.

Leida Gaimajurova suomen kielen

kerhon vetäjä.


Inkerin kulttuuriseuran seuramatkalle

Peipsijärven sipulimarkkinoille ja

Petserin luostariin 28-30.8.2010

Peipsijärven ympärillä Virossa on

paljon mielenkiintoista nähtävää ja

koettavaa. Alueella asuvat karjalaistaustaiset

setukaiset ja vanhauskoisten

kylissä on aivan erityinen

tunnelma. Syyskesällä Peipsijärven

rannan kylissä vietetään mahtavia

sipulimarkkinoita. Sipulien ohella

on tarjolla on ainutkertaista tunnelmaa.

Kesämatkamme kohteena on

Lüübnitsa, jossa sipulimarkkinoita

vietetään elokuun viimeisenä viikonloppuna.

Tutustumme myös setujen

ulkoilmamuseoon. Ensimmäisen

yön vietämme Värskan kylpylässä

Setumaalla.

Toisena matkapäivänä ylitämme

Venäjän rajan ja tutustumme ikivanhaan

ja upeaan Petserin luostariin,

joka sijaitsee vain muutaman kilometrin

päässä Viron rajasta. Luostari

on toiminut yhtäjaksoisesti yli 500

vuotta, perustamisestaan tähän päivään

asti. Petseristä matka jatkuu 50

kilometrin päähän Pihkovaan, jossa

tutustumme Kremliin. Yöpyminen

paikallisessa hotellissa. Kolmantena

päivänä alkaa paluumatka kohti

Tallinnaa.

Hintaan 370 euroa kuuluvat

laivamatkat Tallinnaan sekä bussikuljetus

ja suomenkielinen opastus

koko matkan aikana, majoittuminen

kahden hengen huoneissa Värskan

kylpylässä ja hotellissa Pihkovassa,

aamiaiset ja kolme lounasta. Venäjälle

tarvitaan viisumi. Ryhmäviisumin

hinta on 43 euroa. Vastuullisena

matkanjärjestäjänä on Tiit Reisid.

Matkanjohtajana toimii Inkerin kulttuuriseuran

puheenjohtaja Helena

Miettinen.

Ilmoittautumiset sähköpostitse

koivujatahti@inkeri.com tai puhelimitse

Inkerin kulttuuriseuraan arkisin

10-16 puhelin (09) 2733 225 tai Eva

Kotiniitylle, puh. 358 405373243.

Varaa kalenteriisi:

Mooses Putron muistoksi

näyttely

9.–6.9.2010 Taipalsaaren

kirjastossa ja kesätapahtuma

Karhunpäässä Mooses Putron

huvilalla 23.8.

Ihanan Inkerin prameat palatsit ja

puutarhat

Suunnitteilla on matka, jonka kohteina

ovat Pietarin länsipuolella sijaitsevat

tsaarien palatsit puutarhoineen

(mahdollisuuksien mukaan Pietarhovi,

Pushkina, Pavlovski, Hatsina).

Paluumatkalla käydään Viipurin

linnassa. Yövytään todennäköisesti

Kupanitsassa Kikkerin Paronin talossa

puolihoidolla.

Matkan ajankohta on 9.-

12.7.2010. Matkan hinta selviää

helmikuussa. Matkan toteuttaminen

edellyttää vähintään 12 matkustajaa.

Palatsien vierailujen suunnittelu

tapahtuu yhdessä Pietarin Sampokeskuksen

kanssa. Matkan johtajana

toimii Alina-Sinikka Salonen.

Tarkempia tietoja nettisivuilla.

27

Tapahtumakalenteri

kevät 2010

Kulttuurikahvila ja Ompeluseura

kokoontuvat Koivussa ja tähdessä

osoitteessa Wallininkatu 7.

Tammikuu

Kulttuurikahvila 28.1.klo 16–18.

Kotiin karkotettavaksi.

Fil tri. Toivo Flink kertoo inkeriläisen

siirtoväen palauttamisen liittyneen

Kotiin karkotettavaksi –tutkimuksen

tuloksista

Helmikuu

Sukututkimusretki 9.2. klo 14.00

Kansanrunousarkistoon. Kokoontuminen

Suomalaisen kirjallisuuden

seuran ala-aulassa. Osoite Hallituskatu

1.

Kulttuurikahvila

25.2. klo 16–18. Viimeiset vatjalaiset?

Vatjalaisia on jäljellä enää kourallinen,

mutta into oman kulttuurin

säilyttämiseen on kasvanut. Vatjalaisten

menneisydyestä ja nykyisyydestä

kerto Tarton yliopiston professori

Heinike Heinsoo.

Maaliskuu

Kulttuurikahvila

25.3. klo 16–18. Inkerikot. Pietrilainen

tutkija Olga Konkova valottaa

inkerikkojen omaperäistä kulttuuria.

Huhtikuu

Kulttuurikahvila

25.34 klo 15–17. Kahvikonsertti

Suomi-poika Ottinel Jürissaar

esittää keväistä musiikkia ja kertoo

elämästään.

26.4. Keravan seurakuntakeskus.

Papintie 1, 04200 Kerava. Ottinel

Jürissaarern konsertti.

Ompeluseura

Kokoontuu 7.1. alkaen joka parittoman

viikon torstaina klo 14–16.

Keravan paluumuuttajat

Keravan paluumuuttajien kerho

kokoontuu tiistaisin 12.1., 9.2., 9.3,

13.4. ja 11.5. klo 14.30–17 Talkoorenkaan

tiloissa, Aleksis Kiventie 18,

04200 Kerava.


Syksyn kuvagalleria

Ruotsissa asuvat Eila ja Elin Pöllänen esittivät laulutervehdyksen

Pakolaisia ja palavia kyliä – tilaisuudessa 3.10. Eila on

kalevalaisen laulun maailmanmestari ja Ruotsinsuomalaisten

kulttuuriyhdistyksen puheenjohtaja. (yllä).

Kalevan akka Helena Nuutinen esitti itkun kärsineille

ihmisille 10.10. Tuomiokirkossa pidetyssä Stalinin vainojen

muistotilaisuudessa.

Marraskuun 14. päivänä järjestettiin Kulttuuriseuran ja Villa

Inkerin yhteisvoimin Pietarin Pyhän Marian kirkossa konsertti,

jossa esiintyivät Korpi ja Pietarin teknillisen yliopiston kuoro.

8.12. keskusteltiin ikääntyneiden paluumuuttajien erityistarpeista. Kuvassa

Hilma Kottinen, Eva Kotiniitty, Kermen Soitu ALVA ry:stä, Paula Kuusipalo,

sisäasianministeriöstä ja Toivo Tupin. Mukana olivat myös Päivi Sundell, Helsingin

maahanmuuttoyksiköstä, Hilkka Linderborg, Vanhustyön keskusliitosta, PROMIPprojektin

vetäjä Aili Mehilänen ja Helena Miettinen.

PROMIP-ryhmä ahkeroimassa potuskoista. Lisää ryhmän saavutuksista

seuraavassa Inkerin kulttuurikanavassa

28

Letut maistuivat 14.8.

Tuusulan taiteiden

yössä Väki suorastaan

j o n o t t i I n k e r i n

kulttuuriseuran suosittuun

lettubaariin.

Paistopuuhissa Pirkko

Nykänen, Irina

Terävä ja Pia Okamo.

STEP-ryhmä tustutumassa lokakuussa Ankaran aikuiskoulutuskeskukseen,

jossa perusopintojen lisäksi voi opiskella erilaisia

käytännön taitoja.

Dekkarikirjailija ja uutisankkuri Matti Rönkä vieraili

Kulttuurikahvilassa 29.10. kertomassa Viktor Kärppäkirjoistaan.

Mukavanrentoon iltaan osallistui ennätysyleisö.

Viktor sai koko joukon uusia ihailijoita, kenties myös Matti.

More magazines by this user
Similar magazines