Lue uusin Kulttuurikanava - Inkeri-tiedon portaali
18.01.2013 • Views
Share Embed Flag

Lue uusin Kulttuurikanava - Inkeri-tiedon portaali

Lue uusin Kulttuurikanava - Inkeri-tiedon portaali

Lue uusin Kulttuurikanava - Inkeri-tiedon portaali

SHOW MORE
SHOW LESS
ePAPER READ
DOWNLOAD ePAPER
inkeri.fi

Create successful ePaper yourself

Turn your PDF publications into a flip-book with our unique Google optimized e-Paper software.

START NOW

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseura<br />

<strong>Inkeri</strong>n kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä<br />

vuodesta 1993<br />

INKERIN KULTTUURIKANAVA<br />

Tukea inkerikkojen ja<br />

vatjalaisten kulttuurille s. 4<br />

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseuran jäsenlehti 1/2010<br />

Maria-kodin mummo mielipaikallaan. <strong>Lue</strong> lisää koulutusprojektista s. 8<br />

Matkamuistoja Petroskoin uuden kirkon vihkimisestä s. 12<br />

Savipaja<br />

Tallinnassa s. 6<br />

90 vuotta sitten<br />

tapahtumat 16-22<br />

1<br />

Vesissaaren<br />

potuskapaja s. 10 Tulossa s.22

Ilman uuden vuoden tinoja ja<br />

kristallipalloa alkanut vuosi lupaa<br />

monipuolista toimintaa ja mielenkiintoisia<br />

haasteita. Nykytyylin<br />

mukaisesti pitäisi asettaa uusia määrällisiä<br />

ja laadullisia tavoitteita, mutta<br />

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseuran kohdalla voi<br />

vain toivoa, että entinen linja pitää<br />

ja meillä olisi mahdollisuus jatkaa<br />

hyvin käynnistyneitä projekteja. Kun<br />

vilkaisee päättynyttä vuotta voi farisealaisuuteen<br />

syyllistymättä todeta,<br />

että olemme yhdessä saaneet paljon<br />

aikaan. Poimin tapahtumien merestä<br />

joitakin kohokohtia tarkempaan tarkasteluun.<br />

Jo muutaman kuukauden kokemukset<br />

osoittavat, että uusi Wallininkadun<br />

toimitila on monipuolistanut<br />

seuran toimintaa entisestään. Väljemmät<br />

tilat ovat antaneet mahdollisuuden<br />

uusille ryhmätoiminnoille.<br />

Kulttuurikahvilan lisäksi Koivussa<br />

ja tähdessä ovat syksyllä kokoontuneet<br />

Ompeluseura ja paluumuuttajien<br />

kotoutumisryhmä, jotka ovat<br />

tehneet potuskoja, valokuvanneet<br />

uutta ympäristöään ja laulaneet. Tilat<br />

tarjoavat mahdollisuuden myös<br />

pienimuotoiseen näyttelytoimintaan.<br />

Vakionäyttelyn lisäksi syksyn mittaan<br />

oli nähtävillä maalauksia Keltosta<br />

ja valokuvanäyttely Mooses Putron<br />

perheestä. Ensi vuoden puolella toimintamuodot<br />

laajenevat entisestään.<br />

Hieno vuosi tulossa<br />

Uusi paluumuuttajien toiminnallinen<br />

kotoutumisryhmä aloittaa tiistaiset<br />

kokoontumisensa. Ja iltaisin tilassa<br />

opiskellaan musiikkia. Koivu ja tähti<br />

on kasvamassa monipuoliseksi <strong>Inkeri</strong>n<br />

kulttuurikeskukseksi.<br />

Luova muistelutyö on jatkunut,<br />

laajentunut ja valloittanut uusia ulottuvuuksia.<br />

Elokuussa 2009 ilmestyi<br />

Helena Miettisen toimittama ja<br />

Vanhustyön keskusliiton kustantama<br />

opaskirja Iloa ja voimaa tarinoimalla,<br />

josta on tullut varsin miellyttävää palautetta.<br />

Loppusyksyllä 2008 Tallinnassa<br />

käynnistyneet potuskapajat jatkuivat<br />

vuoden 2009 puolella savityöpajana.<br />

Savea on kaulittu tänä vuonna<br />

Tallinnassa keväällä ja syksyllä sekä<br />

Taideteollisen korkeakoulun tiloissa<br />

kesällä. Muistotyynyjä – potuskoja<br />

– on tehty Wallininkadun lisäksi<br />

<strong>Inkeri</strong>nmaalla Maria-kodissa sekä<br />

Vesisaaressa Pohjois-Norjassa. Uusia<br />

kutsuja on vetämässä vuonna 2010<br />

Lahteen ja Ruotsiin: sekä Tukholman<br />

lähelle Vallentunaan että Tornionjokilaaksoon,<br />

jos rahoitus järjestyy.<br />

Kummassakin paikassa on tarkoitus<br />

työskennellä paikallisen suomalaisväestön<br />

parissa. Potuskat on kutsuttu<br />

näyttelyyn myös Lanarkshireen Skotlantiin.<br />

Viime vuonna työpajojen tuotokset<br />

olivat esillä Tallinnan Suomi-<br />

Instituutissa huhtikuussa ja Tartossa<br />

kesän ajan sekä Norjan Vesisaaressa<br />

kesä-elokuussa Suomessa näyttelyjä<br />

oli Järvenpään kirjastossa sekä Myllypuron<br />

seurakunnan tiloissa.<br />

Näyttelytoimintaa on luvassa<br />

myös Suomeen. Taipalsaaren museossa<br />

avataan elokuussa Mooses Putron<br />

elämästä kertova näyttely. Näyttely<br />

huipentuu 23.8. pidettävään kesätapahtumaan<br />

Taipalsaarella, Mooses<br />

Putron kesähuvilalla Karhunpäässä.<br />

Tapahtuma jatkaa vuonna 2008<br />

käynnistynyttä Mooses Putro –juhlavuotta.<br />

Mooses Putron kuolemasta<br />

tuli kuluneeksi 90 vuotta 24.11.2009.<br />

Putroa ja hänen elämäänsä kunnioitettiin<br />

katoamispäivänä Karjalatalossa<br />

järjestetyssä muistojuhlassa sanoin<br />

ja sävelin kanteleyhtye Käenpiikojen<br />

herkin tulkinnoin.<br />

2<br />

Toinen 90 vuoden takainen muistelun<br />

kohde oli Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n kapina,<br />

jota käsiteltiin 3.10. Tapahtumien<br />

historiallista kulkua valotti professori<br />

Pekka Nevalainen ja persoonallista<br />

näkökulmaa tapahtumaketjuun toivat<br />

Anita Konkka, Ella Ojala ja Mari<br />

Kiukas omien sukujensa tarinoiden<br />

kautta.<br />

Omien juurten tutkiminen on<br />

seuran tärkeitä toimintakenttiä. Sukututkimusjaoksemme<br />

on antanut<br />

asiantuntevia neuvojaan ja moni<br />

kiitollinen asiakas on onnistunut<br />

löytämään tietoa hajalle joutuneesta<br />

suvustaan. Yhteydenottoja on tullut<br />

vuoden mittaan useita kymmeniä ellei<br />

peräti satoja, jos lasketaan mukaan<br />

sukututkimuspäivien suora neuvonta<br />

ja tutustumiskäynnit. Viime helmikuussa<br />

vuorossa oli Kansalliskirjasto.<br />

Juuria on tutkittu ja lujitettu<br />

myös seuramatkoilla. Viime vuonna<br />

vierailimme vatjalaisten praasniekassa<br />

ja Viron laulujuhlilla heinäkuussa<br />

sekä Petroskoin kirkon vihkiäisissä<br />

syyskuussa.<br />

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseura on ollut<br />

kumppanina kahdessa Grundtvigprojektissa,<br />

joista toinen PROMIP kerää<br />

kokemuksia hyvistä käytännöistä<br />

maahanmuuttajien yhteiskuntaan<br />

osallistumisen tukemiseksi. Toinen<br />

STEP puolestaan tutkii erityisesti<br />

ikääntyvien ja muuten syrjäytymisvaarassa<br />

olevien ryhmien yhteiskunnallista<br />

aktivointia.<br />

PROMIP-projektissa toteutetun<br />

kyselytutkimuksen tulokset valmistuvat<br />

alkuvuodesta. Tutkimuksessa kyseltiin<br />

ikääntyvien maahanmuuttajien<br />

kotoutumiskokemuksia ja Pietarissa<br />

paluumuuttovalmennuksessa olevien<br />

ennakko-odotuksia. Alustavista<br />

tuloksista keskusteltiin maahanmuutosta<br />

vastaavien viranomaisten kanssa<br />

erityisessä pyöreänpöydän tilaisuudessa.<br />

Alkuvuodesta on tulossa vielä<br />

valokuvanäyttely, jossa tarkastellaan<br />

uutta asuinympäristöä ikääntyneiden<br />

paluumuuttajien näkökulmasta.<br />

Viime vuonna käynnistyi ulkoministeriön<br />

tukema lähialueyhteistyöprojekti,<br />

jossa selvitettiin keinoja

inkerois- ja vatjan kielen ja kulttuurin<br />

elvyttämiseksi. Kuluneen vuoden<br />

aikana tehtiin varsin perusteellista<br />

kartoitustyötä ja luotiin kontakteja<br />

vatjalaisten ja inkerikkojen järjestöihin.<br />

Ryhmien edustajat kävivät myös<br />

tutustumassa Ivalossa koltansaamelaisten<br />

kielipesätoimintaan, jolla on<br />

onnistuttu elvyttämään häviämisen<br />

partaalla kitunutta koltansaamen<br />

kieltä. Olemme onnistuneet saamaan<br />

Pohjoismaiselta ministerineuvostolta<br />

tukea suomen-, inkerois- ja<br />

vatjankielisen kulttuurin tukemiselle<br />

Leningradin alueella, joten lupaavasti<br />

käynnistynyt projekti saa jatkoa.<br />

Toivomme, että myös ulkoministeriölle<br />

ja Suomen Kulttuurirahastolle<br />

tekemämme hakemukset ovat myötätuulessa.<br />

Vatjalaisten ja inkerikkojen<br />

asema on äärimmäisen uhanalainen.<br />

Vatjan kielen puhujia on jäljellä enää<br />

muutamia, mutta into oman kulttuurin<br />

säilyttämiseen on sen sijaan kasvussa.<br />

Olemme käynnistämässä myös<br />

lasten suomenkielistä kerhotoimintaa<br />

Volossovan alueella yhteistyössä<br />

paikallisen koulun ja päiväkotien<br />

kanssa. Tavoitteena on, että kielen<br />

menettäneiden inkerinsuomalaisten<br />

lapset ja lapsenlapset voisivat verestää<br />

sukujensa äidinkieltä. Pohjatyötä<br />

on tehty jo viime vuoden lopussa ja<br />

kerhotoiminta käynnistyy tammikuussa.<br />

<strong>Inkeri</strong>-tietoa on jaettu lapsille<br />

myös Suomessa. Olemme pitäneet<br />

pääkaupunkiseudun kouluissa <strong>Inkeri</strong>teematunteja<br />

monikulttuurisilla luokilla<br />

ja toiminnasta saatu palaute on<br />

ollut kannustavaa.<br />

Olemme saaneet monelta taholta<br />

kiitosta toiminnastamme ja myös<br />

ihmettelyjä siitä, miten pystymme<br />

urakastamme selviytymään. Onnistumisen<br />

takuumiehinä ja -naisina on<br />

terhakka vapaaehtoisten joukko ja ahkera<br />

toimistohenkilökunta. Olemme<br />

onnistuneet löytämään joukkoomme<br />

erittäin ammattitaitoisia ja motivoituneita<br />

pitkäaikaistyöttömiä, jotka<br />

olemme pystyneet kiinnittämään<br />

työhön palkkatuen turvin. Valitettavasti<br />

täyttä palkkatukea ei saa vuotta<br />

pidemmäksi aikaa samalle työntekijälle.<br />

Kiitos teille tuloksekkaasta<br />

toiminnasta. Kiitos myös jokaiselle<br />

vapaaehtoiselle. Ilman teidän työpanostanne<br />

emme tulisi toimeen.<br />

Mielellämme näkisimme myös<br />

sinut vapaaehtoisketjussa. Jos muistelutyö<br />

kiinnostaa ja haluat olla<br />

vapaaehtoisena mukana esimerkiksi<br />

<strong>Inkeri</strong>nmaan palvelutaloilla järjestettävissä<br />

työpaoissa, ota yhteyttä Helena<br />

Miettiseen. Järjestämme halukkaille<br />

perehdytyksen menetelmään.<br />

Apukäsiä tarvitaan myös tapahtumien<br />

järjestämisessä ja tarjoiluissa. Mukavaa<br />

on myös kuulla uutisianne.<br />

<strong>Inkeri</strong>n <strong>Kulttuurikanava</strong> odottaa<br />

postiasi.<br />

Helena Miettinen<br />

Puheenjohtaja<br />

<strong>Inkeri</strong>n Kulttuuriseura<br />

Wallininkatu 7, 00530 Helsinki.<br />

Sähköposti: koivujatahti (at) inkeri.com.<br />

Puhelin: (09) 2733 225.<br />

Ma-pe klo 10-16.<br />

Hallitus 2010-2011<br />

Puheenjohtaja Helena Miettinen<br />

ja varapuheenjohtaja Aili Mehiläinen.<br />

Taloudenhoitaja Marja<br />

Karhula. Muut jäsenet ovat Kaarlo<br />

Lindroth, Elma Puidet, Lyydia<br />

Ruusu-Salmi, Irina Terävä ja Toivo<br />

Tupin.<br />

Varajäsenet ovat Pekka Wikberg<br />

ja Elina Rakhimova, joka toimii<br />

myös sihteerinä. Hallituksen<br />

sihteerinä jatkaa Eva Kotiniitty.<br />

Kirjoja, Sampo-koruja, muistotyynyjä<br />

saatavana <strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseurasta.<br />

Myös postitse. Katso<br />

malleja nettisivuilta www.inkeri.<br />

com<br />

3<br />

Sisältö<br />

Hieno vuosi tulossa 2<br />

Kielipesän mahdollisuudet pienten<br />

kansojen kulttuurin<br />

elvyttämisessä 4<br />

Ansiomerkkejä ja kunniakirjoja 5<br />

Muistoja ja kauniita esineitä 6<br />

Toiminnallisten menetelmien koulutusta<br />

Maria-kodissa 8<br />

Palvelutalojen johtajat opintokäynnille<br />

Suomeen keväällä 10<br />

Kun museo heräsi eloon 11<br />

Suomalaista kulttuuria Pietarin sydämessä<br />

13<br />

Kantakansojen päivillä pohdittiin<br />

<strong>Inkeri</strong>nmaan suomalaiskansojen<br />

kulttuurin tulevaisuutta 14<br />

Petroskoin kirkko kuvaa uuden ajan<br />

toivoa 15<br />

Nuori näkökulma Lännestä 18<br />

Eva- ja Lyydia-tädit <strong>Inkeri</strong>-lähettiläinä<br />

18<br />

Kohtalon vuosi 1919 <strong>Inkeri</strong>ssä 19<br />

Viimeinen Mikkelinpäivä Jutikkalassa<br />

23<br />

Mooses Putron muistoksi 25<br />

Kielen ja kulttuurin tukea 26<br />

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseuran seuramatkalle<br />

27<br />

Tapahtumakalenteri<br />

kevät 2010 27<br />

Syksyn kuvagalleria 28<br />

<strong>Inkeri</strong>n kulttuurikanava<br />

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseuran<br />

jäsenlehti<br />

Päätoimittaja: Helena Miettinen.<br />

+ 358 132 9191.<br />

helena.miettinen@inkeri.com.<br />

Jakelu, jäsenasiat: Koivu ja tähti.<br />

Walllininkatu 7, 00530 Helsinki.<br />

Auki ma-pe 10-16.<br />

Puhelin (09) 2733 225.<br />

email: koivujatahti@inkeri.com<br />

Pankkiyhteys: Lammin säästöpankki<br />

426014-253741<br />

Nettisivut: www.inkeri.com<br />

Kansikuva: Maria-kodin arkea.<br />

Helena Miettinen

Tutustuminen kielipesätoimintaan<br />

ja sen toteuttamiseen<br />

käytännössä toimi hyvänä<br />

potkuna uusien ideoiden syntymiseen,<br />

mutta samalla pani miettimään<br />

ja ennen kaikkea sitä, että naapurimaassamme<br />

vähemmistökansoilla<br />

ja etnisillä ryhmillä, esim. Inarin<br />

saamelaisilla, on paljon enemmän<br />

mahdollisuuksia 2000-luvun alussa<br />

verrattuna Pietarin alueen alkuperäiskansaan<br />

inkeroisiin.<br />

Kielipesän ajatus on aika yksinkertainen.<br />

Olen seurannut kielenopetusta<br />

Ivalon kaupungin kielipesässä. On<br />

todettu, että kielen omaksuminen<br />

onnistuu parhaiten lasten leikkiessä<br />

heidän omien ikätovereittensa<br />

kanssa sekä matkimalla aikuisia.<br />

Tällä tavoin opiskellaan äidinkieltä<br />

Ivalon kielipesässä sekä Pietarissa ja<br />

Pietarin alueella ja myös kaikkialla<br />

Venäjällä. On kuitenkin muistettava,<br />

että Ivalossa saamelaisten jälkeläiset<br />

opiskelevat esi-isiensä kieltä eli heidän<br />

omaa äidinkieltään tarkoituksena<br />

säilyttää omaperäinen kulttuurinsa,<br />

mutta me joudumme opiskelemaan<br />

venäjää ainoana valtionkielenä sekä<br />

vieraita kieliä, kuten englantia, ranskaa<br />

ja muita. Puhun nyt niistä Venäjän<br />

alueista, joille ei ole myönnetty kansallisen<br />

autonomian asemaa.<br />

Pietarin alueella, jonka alkuperäiskansaa<br />

inkeroiset ovat, ei valitettavasti<br />

ole olemassa minkäänlaisia<br />

kieltä ja kulttuuria ylläpitäviä ja<br />

tukevia toimeenpiteitä ja ohjelmia.<br />

Mielestäni alkuperäiskansan edustajat<br />

haluaisivat siirtää kasvaville sukupolville<br />

heidän oman äidinkielensä<br />

ja tätä tukevat myös kielitieteilijät,<br />

kansalaisjärjestöjen edustajat ja, mikä<br />

vielä tärkeämpää, sitä tuetaan myös<br />

valtiolliset taholla. Näin ollen kai käy<br />

yksi yhteen.<br />

Kollegani tai vastustajani saattavat<br />

kuitenkin kysyä, onko kielen elvyttäminen<br />

tärkeää itse lapsille, koska<br />

Kielipesä<br />

Inarin kokemusten toteuttamisesta <strong>Inkeri</strong>nmaalla<br />

Dmitri Harakka-Zaitsev<br />

Dmitri Harakka on syntynyt Leningradissa vuonna 1978. Isänpuoleiset juuret ulottuvat<br />

Soikkolaan, mikä on vieläkin inkerikkojen asuinseutua. Monet Dmitrin perheenjäsenet<br />

joutuivat Stalinin terrorin uhreiksi neuvostoajalla. Isoäiti säilyi hengissä ja hänen<br />

vaikutuksestaan Dmitri on omaksunut inkeroisten identiteetin. Vuonna 2001 hän<br />

valmistui juristiksi Herzenin yliopistosta ja on työskennellyt nyt kahdeksan vuotta<br />

apulaisprofessorina ja toiminut kaksi vuotta myös yrityskonsulttina Dmitri laulaa<br />

uudessa kansanmusiikkiyhtyeessä Talomerkit. Kuvassa oikealla kielipesämenetelmän<br />

asiantuntija Annika Pasanen<br />

lähitulevaisuudessa pienten kansojen<br />

kielet kuitenkin katoavat.<br />

Voin vastata tähän kysymykseen,<br />

että lapsen halu opiskella äidinkieltään<br />

ja samalla omaksua oma muista<br />

eroava kulttuurinsa ja kansanperinteensä<br />

riippuvat perhekasvatuksesta.<br />

Siinä lyhyessä ajassa, kun seurasin<br />

kollegoitteni ja ystävieni kanssa<br />

päiväkodinopettajan työskentelyä<br />

lasten parissa, minulle selvisi, että<br />

nämä lapset tulevat puhumaan omaa<br />

äidinkieltään, viestimään sen avulla<br />

ja kasvattamaan omia lapsia samassa<br />

hengessä. Kielipesähankkeen toteuttamisen<br />

kannalta kunnalta saama<br />

tuki on erittäin tärkeä. Valitettavasti<br />

Venäjällä käsitys hallinnosta on usein<br />

hämärän peitossa eikä hallintoelimetkään<br />

näytä itse ymmärtävän, mitä<br />

oikeuksia ja velvollisuuksia niillä on.<br />

Jos puhutaan mahdollisuuksista<br />

käyttää kielen opetuksessa kielipesän<br />

opetusmenetelmiä esimerkiksi<br />

inkeroisten asutusalueella Soikkolan<br />

niemimaalla, on mainittava seuraava:<br />

4<br />

- sataprosenttisen motivaation puuttuminen,<br />

mikä on selitettävissä 1930-luvulla<br />

tehdyllä kiellolla opiskella<br />

inkeroiskieltä. Monet inkeroisnaiset<br />

(suuri määrä miehiä oli tuhottu Stalinin<br />

vainojen seurauksena sekä toisen<br />

maailmansodan aikana) kokevat<br />

olonsa kiusalliseksi, kun heitä pyydetään<br />

puhumaan jotain äidinkielellään.<br />

Inkeroiset ovat venäläistyneet kielen<br />

ja kulttuurin suhteen eivätkä usko<br />

esi-isiensä kielen tulevaisuuteen.<br />

Vanhemmat haluaisivat mieluummin<br />

saada lapsilleen suomen kielen<br />

opetusta. Tarvitaan laajamittaista valistustyötä<br />

vanhempien keskuudessa,<br />

jotta heidät saadaan hyväksymään<br />

inkeroiskielen elvyttämishanke kielipesän<br />

muodossa.<br />

- Venäläinen esikouluopetusta tarjoava<br />

päiväkotijärjestelmä toimii omien<br />

sääntöjensä mukaan ja noudattaa<br />

tiettyjä perinteitä, jotka eivät ole<br />

välttämättä huonoja. Mutta uusien<br />

opetusmuotojen soveltaminen päi-

väkodeissa edellyttää varhaiskasvatuksesta<br />

vastaavien viranomaisten<br />

hyväksyntää ja lupien myöntämistä.<br />

Päiväkotihenkilökunnan on oltava<br />

pätevä, opetusohjelma ja ryhmäkoot<br />

on sovittava, myös jokapäiväiset<br />

opetusohjelmat.<br />

- kansalliskysymys. Valtion lämmennyt<br />

suhtautuminen suomen sukulaiskieliä<br />

kohtaan on antanut uutta potkua<br />

inkeroiskysymyksen nostamiseksi<br />

päivänvaloon. Inkeroiskielen opettaminen<br />

ei ole vielä itsestään selvyys<br />

ja siinä on tietynlainen poliittinen<br />

vivahde.<br />

- sekä opettajille että lapsille ja<br />

heidän vanhemmilleen tarkoitettujen<br />

opetusmateriaalien ja oppikirjojen<br />

puute. Se on keskeisimpia ongelmia.<br />

Valtion hävitettyä inkeroiskielisen<br />

koulujärjestelmän mitään inkeroiskielistä<br />

kirjallisuutta ei ole enää<br />

ilmestynyt: ei oppikirjoja eikä kaunokirjallisuutta.<br />

Kielipesän toteuttaminen<br />

on aloitettava opetusperustan<br />

luomisesta.<br />

Olen nimennyt joitakin peruskysymyksiä,<br />

jotka tällä hetkellä estävät<br />

inkeroiskielen opetusta kielipesämenetelmällä.<br />

Toivon kuitenkin, että<br />

saamelaisen kielipesän esimerkki<br />

herättää kiinnostusta sekä paikallisen<br />

inkeroisväestön että viranomaisten<br />

keskuudessa.<br />

Olisi mukavaa nähdä Ivalon<br />

kielipesän opettaja ja opiskelijat vielä<br />

kerran, ehkä vuoden päästä, jotta tulisin<br />

vakuuttuneeksi, etteivät opettajan<br />

innostus, vanhempien aktiivinen tuki<br />

ja lasten motivaatio sammu.<br />

Ina rinsaamelaisten kielipesään<br />

tutustuivat 5.11. Dmitri Harakan lisäksi<br />

vatjan kielen tutkija Heinike Heinsoo<br />

Tarton yliopistossa ja Päivi Tukia <strong>Inkeri</strong>n<br />

kulttuuriseurasta. Heinike vireailee<br />

helmikuussa <strong>Inkeri</strong>n kulttuurikahvilassa.<br />

Ansiomerkkejä ja<br />

kunniakirjoja<br />

<strong>Inkeri</strong>läisten sivistyssäätiö myönsi viime vuonna ansiomerkit kahdeksalle<br />

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseuran aktivistille. Kesäjuhlissa palkittiin Pekka Wikberg,<br />

Risto Toivonen ,Alina-Sinikka Salonen (yläkuva vasemmalta), Aili Mehiläinen,<br />

Eva Kotiniitty jaAlbert Kirjanen (alakuvassa) sekä Lyydia Ruusu-Salmi,<br />

joka ei päässyt paikan päälle.<br />

Lisäksi marraskuussa pidetyn Mooses Putron muistojuhlan yhteydessä<br />

ansiomerkin sai Hilkka Putro. Vapaaehtoistyöstä jaettavat tunnustukset ovat<br />

harvoja, joten ansiomerkin symbolinen merkitys on suuri tunnustuksena<br />

pyytettömästä uurastuksesta. Sydämelliset onnittelut!<br />

5<br />

Puheenjohtaja Helena Miettinen<br />

puolestaan vastaanotti 15.12.2009<br />

Pietarin <strong>Inkeri</strong>n liiton myöntämän<br />

kunniakirjan inkerinsuomalaisten hyväksi<br />

tehdystä työstä. Kunniakirjan<br />

luovutti <strong>Inkeri</strong>n liiton Pietarin ostaston<br />

puheenjohtaja Wladimir Kokko.

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseuran<br />

nelihenkinen iskuryhmä<br />

lähti Eckerö Linen<br />

Nordlandia-laivalla Helsingistä<br />

kohti Tallinnaa syksyisen<br />

harmaana aamuna<br />

13.11.2009. Kaksi laukkua<br />

oli muita painavampia, sillä<br />

ne olivat täynnä tuoretta<br />

savea! Tallinnalainen taksinkuljettajakin<br />

säikähti<br />

nostaessaan niitä autoon.<br />

Tallinnan suomalainen<br />

seurakunta tarjosi jälleen<br />

tilansa käyttöömme kirkkoherra<br />

Hannele Päiviön<br />

suosiollisella avulla.<br />

Saviapajatoimintaa meillä oli<br />

ollut Viron inkeriläisten kanssa jo<br />

aiemmin, keväällä 2009. Silloin<br />

kokoonnuttiin kaksi kertaa. Tuon<br />

pajan tuotokset – savilaatat ja –rasiat<br />

kuvineen olivat näytteillä ensin<br />

Tallinnassa Suomen instituutissa ja<br />

myöhemmin Tartossa. Syksyinen<br />

savipaja oli siis jatkoa, koska kaikki<br />

halukkaat eivät vielä olleet päässeet<br />

osallistumaan, ja mukana olleillekin<br />

oli vasta myöhemmin valjennut, mitä<br />

mahdollisuuksia tällä menetelmällä<br />

oli.<br />

Valokuvien siirtäminen keraamisille<br />

laatoille on tekniikka, johon<br />

keramiikkataiteilija Helena Leppänen<br />

on perehtynyt. Helena, joka toimii<br />

nykyisin Hämeen ammattikorkeakoulun<br />

opettajana Hämeenlinnassa,<br />

on kirjoittanut keraamikon ammatista<br />

ja keraamisiin esineisiin liittyvistä<br />

muistoista artikkeleita ja kirjoja.<br />

Myös Maarit Mäkelän väitöskirja<br />

Saveen piirrettyjä muistoja valottaa<br />

samaa asiaa. Mutta ei ole kyse pelkästään<br />

eräästä tekniikasta. Prosessi<br />

on muistojen, tunteiden ja kokemusten<br />

heijastamisesta esineelliseen<br />

muotoon. Tuloksena on kaunis ja<br />

mieleinen esine, mutta sen tekeminen<br />

voi toimia tekijälle myös eheyttävänä<br />

kokemuksena.<br />

Keväisestä savipajasta olimme<br />

ottaneet oppia. Muun muassa sen,<br />

että aikaa ei koskaan ole liikaa ja että<br />

Tallinnan inkeriläisten savipaja<br />

Muistoja ja kauniita esineitä<br />

tekniikka voi tuottaa kokemattomille<br />

ongelmia. Kun teos ei heti onnistu<br />

kunnialla, voi seurata pettymys ja<br />

koko hommaan kyllästyminen. Myös<br />

polttovaihe on tärkeä. Edellisellä<br />

kerralla Tallinnan taideakatemian keramiikkaosasto<br />

hoiti sen eikä Helena<br />

voinut valvoa teosten valmistumista<br />

loppuun asti. Nyt Helena päätti polttaa<br />

teokset itse, vaikka se merkitsikin<br />

hauraassa tilassa olevien laattojen<br />

kuskaamista takaisin Suomeen.<br />

Savipajaan alkoi aamupäivällä<br />

kerääntyä väkeä. Tuli keväältä entisiä<br />

tuttuja ja uusiakin, yhteensä toistakymmentä<br />

henkeä. Helena oli tehnyt<br />

valmistelevaa työtä ja kaulinnut savilaattoja<br />

valmiiksi koko joukon. Ne<br />

olivat ehtineet myös vähän kuivahtaa,<br />

mikä oli työlle eduksi. Kaulimisvaihe<br />

jäi siis pois, päästiin heti seuraavaan<br />

työhön. Paitsi että laatat loppuivat<br />

ennen seuraavan päivän päättymistä,<br />

ja niitä jouduttiin kaulimaan lisää –<br />

mutta savea oli onneksi riittävästi.<br />

Tähän menetelmään käytetään paperisavea,<br />

joka on hyvin muokkautuvaa<br />

ja joka poltettuna on tavallisia savia<br />

kevyempää. Helena oli tuonut myös<br />

työkaluja: kaulimia (nämä eivät ole<br />

mitään keittiössä käytettäviä piparkakkukaulimia,<br />

vaan kuulalaakereilla<br />

varustettuja erikoistyökaluja), leikkureita,<br />

piikkejä, siveltimiä, alustoja ja<br />

kankaita. Mukana oli alilasitusvärejä<br />

siltä varalta, että haluttaisiin laattoihin<br />

lisää koristeellisuutta. Nähtävänä oli<br />

6<br />

myös keväällä valmistuneita<br />

teoksia, kauniisti mustalle<br />

puulaatalle kehystettyinä.<br />

Oli valaisevaa nähdä,<br />

millaisia lopputuloksia oli<br />

odotettavissa.<br />

Etukäteen on valmistettava<br />

laatoille aiotut kuvat.<br />

Mustavalkoiset valokuvat<br />

tai muut kuvat käyvät<br />

hyvin, värikuvat muuttuvat<br />

nekin mustavalkoisiksi.<br />

Kuvat on skannattava tietokoneella,<br />

käännettävä<br />

peilikuviksi (muuten niistä<br />

tulee peilikuvia laatalla)<br />

ja tulostettava sellaisella<br />

tulostimella, jonka musteessa on<br />

rautaoksidia – se on edellytys kuvien<br />

onnistumiselle. Valokuvat viuhuivat<br />

tietokoneitse ja sähköposteitse tiuhaan<br />

Tallinnan ja Helsingin välillä,<br />

jotta kuvat saatiin kuntoon ennen<br />

pajatyöskentelyä.<br />

Tallinnan inkeriläiset olivat<br />

tuoneet kuviksi sekä vanhoja aarteita<br />

perhealbumeiden kätköistä että<br />

uudempia kuviaan. Niissä oli kuvia<br />

karkotusvuosilta, jo poisnukkuneista<br />

sukulaisista ja tärkeistä paikoista<br />

elämän varrelta sekä tietysti kuvia<br />

rakkaista lapsista ja lapsenlapsista –<br />

koiria unohtamatta.<br />

Kun ohut, noin 3–5 mm paksuinen<br />

laatta on valmiina, se leikataan<br />

haluttuun muotoon: suorakaiteeksi,<br />

nelikulmioksi, soikioksi tai pyöreäksi.<br />

Jos tehdään rasia, mitataan<br />

sen sivut ja sopivat laatat leikataan.<br />

Pintaan, johon kuva aiotaan, sivellään<br />

savilietettä. Paperisaven oma väri on<br />

harmahtava. Lisäämällä savilietteeseen<br />

punertavaa väriainetta saadaan<br />

lopulliseen teokseen lämpimämpi<br />

sävy. Pinnan ollessa vielä kostea sopivaan<br />

kokoon leikattu, peilikuvaksi<br />

paperille kopioitu kuva asetetaan<br />

laatalle kuvapuoli alaspäin. Nyt alkaa<br />

tarkka työvaihe: kuvan hiertäminen<br />

savipintaan. Kuva tasoitellaan pintaan<br />

niin, ettei ilmakuplia jää. Sitten<br />

odotetaan hetken, että paperi imee<br />

kosteutta. Sen jälkeen aletaan sormin

hieroa paperin takapintaa irti. Se irtoaakin<br />

helposti lastuina tai nöyhtänä,<br />

mutta loput paperista on saatava hierotuksi<br />

varovasti niin, että itse kuva<br />

jää savelle. Tässä vaiheessa voi tulla<br />

”sutta ja sekundaa”. Mutta varsinkin<br />

jo toista kertaa mukana olleet olivat<br />

jo tekniikasta perillä ja pystyivät<br />

opastamaan uusia. Kuvallisia laattoja<br />

kertyi kymmenittäin kuivumaan kankaiden<br />

päälle pöydille. Seurakunnan<br />

käytöstä poistetut raamatut eivät<br />

toivottavasti pahastuneet siitä, että<br />

niitä käytettiin painoina! Laattojen<br />

painon alla kuivattaminen on Helenan<br />

mielestä tärkeää, se takaa sen,<br />

että teoksista tulee tasaisia ja suoria.<br />

Kahden päivän työskentelyn jälkeen<br />

meillä oli taas kapsäkit täynnä,<br />

tällä kertaa polttovalmista tavaraa.<br />

Savipaja jatkui vielä marraskuun<br />

lopussa toisena viikonloppuna.<br />

Aune Kämäräinen<br />

Muistot siirtyvät savelle keramikkataiteilija<br />

Helena Leppäsen johdolla.<br />

Tallinnan seurakuntakoti muuttui<br />

potuskanaisten myötä työpajaksi. (ylh.)<br />

Ennen kuin savikuva on valmis, takana<br />

on monta kriittistä työvaihetta. Kuvan<br />

hierotaan näkyviin herkin sormin.<br />

(keskellä).<br />

Tallinnan suomalaisen seurakunnan<br />

kirkkoherra Hannele Päiviö osallistui<br />

myös työpajaan. (alh.)<br />

Kahden viikonlopun aikana syntyi koko<br />

joukko monia muistoja kantavia kuvia.<br />

Jotkut kuvat olivat tuoreita, toiset taas<br />

kaukaa menneisyydestä.<br />

Yksi hauskimmista tuotoksista oli<br />

Pirjo Katajan liikuttava Arttu-koira,<br />

Moskovasta Tallinnaan muuttanut<br />

pienen porsaan näköinen, mutta sangen<br />

jalorotuinen englanninbullterrieri.<br />

7

Toiminnallisten menetelmien koulutusta<br />

Maria-kodissa<br />

Kaksivuotinen ulkoministeriön<br />

tukema lähialueyhteistyöprojekti<br />

Toiminnallisia<br />

menetelmiä <strong>Inkeri</strong>n palvelutaloissa<br />

käynnistyi keväällä jatkona aiempaan<br />

Villa <strong>Inkeri</strong>n palvelutalon kanssa<br />

toteutettuun samanhenkiseen projektiin.<br />

Uudessa projektissa kohteina<br />

ovat Skuoritsassa toimiva Mariakoti,<br />

Taaitsan palvelutalo sekä Kelton<br />

palvelutalo. Tavoitteena on järjestää<br />

palvelutalojen henkilökunnalle koulutusta<br />

luovien ja toiminnallisten<br />

menetelmien juurruttamiseksi osaksi<br />

palvelutalon arkista<br />

päiväohjelmaa sekä<br />

myös kuntouttavan<br />

hoitotyön omaksuminen.<br />

Projekti käynnistyi<br />

toukokuussa<br />

Taaitsassa ja Mariakodissa<br />

ja jatkui<br />

heinäkuussa kuntouttavan<br />

hoitotyön<br />

koulutuspäivillä<br />

Taaitsan henkilökunnalle.Syyskuussa<br />

toteutettiin<br />

toiminnallisten menetelmien<br />

työpaja<br />

Maria-kodissa ja<br />

marraskuussa kouluttaja<br />

Eva Koti-<br />

niityn ohjauksessa<br />

opittiin lisää menetelmiä.<br />

Ensimmäisenä<br />

päivänä opiskeltiin<br />

peruskäsitteitä ja tultiin tutuiksi.<br />

Ensimmäisen päivän koulutukseen<br />

osallistui seitsemän henkilöä, joista<br />

viisi oli hoitajia. Tulkkina toimi<br />

palvelutalon johtaja Lilja Stepanova.<br />

Maria-kodin viihtyisä olohuone<br />

muuttui kodikkaaksi koulutustilaksi.<br />

Opiskelijat istuivat kodikkaasti<br />

sohvilla ja pöytien ympärillä. Myös<br />

asukkaat olivat luontevasti mukana<br />

niiltä osin kuin halusivat osallistua<br />

koulutukseen.<br />

Koulutus alkoi teoreettisemmalla<br />

jaksolla. Peruskäsitteet toimintakyky,<br />

fyysinen toimintakyky, psyykkinen<br />

toimintakyky ja sosiaalinen toimintakyky<br />

ja kuntouttava hoitotyö tulivat<br />

tutuiksi Eva Kotiniittyn opettamana.<br />

Hoitajat täyttivät asukkaista toimintakykylomakkeet,<br />

joiden pohjalta<br />

voidaan suunnitella toiminnallisia<br />

ryhmiä ja viriketoimintaa, jossa voidaan<br />

huomioida jokaisen asukkaan<br />

henkilökohtainen toimintakyvyn taso.<br />

Fyysinen ja psyykkinen toimintakyky<br />

eivät aina kulje käsi kädessä, vaan<br />

kognitiiviset toiminnot saattavat olla<br />

90-vuotias Olga kertoo tarinoita potuskastaan. Vaikka jalat eivät enää kanna, Olgan<br />

pää on kirkas ja silmät terävät. Silmälasejakaan hän ei tarvitse. Potuskojen tekeminen<br />

onnistuu myös Olgan kaltaisen vuoteeseen sidotun vanhuksen kanssa.<br />

erittäin hyviä, vaikka liikunnallinen<br />

puoli on heikkoa. Päivän päätteeksi<br />

hoitajat tekivät ryhmätyönä neljän<br />

viikon päiväohjelman, johon kehitettiin<br />

asukkaille toimintatuokioita.<br />

Toinen päivä oli täynnä tekemistä<br />

ja touhua. Aamu aloitettiin<br />

ryhmävoimistelulla ja päivä jatkui<br />

käden taitojen harjoittelemisella.<br />

Asukkaat valmistivat yhdessä koulutuksessa<br />

olevien hoitajien kanssa<br />

serviettitekniikalla joulukynttilöitä.<br />

Koulutuspäivien palaute oli hyvä.<br />

8<br />

Henkilökunta toivoi yksimielisesti<br />

lisää vastaavia koulutuspäiviä.<br />

Tutustumista suomalaisiin<br />

käytäntöihin<br />

Koulutusohjelmaan kuuluu myös<br />

hoitohenkilökunnalle tutustumisjakso<br />

Suomessa. Omakohtainen näkeminen<br />

ja kokeminen antavat huomattavasti<br />

enemmän kuin kirjoista opiskelu.<br />

Harjoittelujakso on toteutettu yhteistyössä<br />

hyvinkääläisen Sahanmäenpalvelukeskuksen<br />

kanssa.<br />

Syys-lokakuun<br />

vaihteessa 27.9–<br />

2.10.2009 työharjoittelussa<br />

kävivät Kikkerinpalvelukeskuksen<br />

hoitajat<br />

Nina Nikkinen<br />

ja Rimma Kurbanova.Alkuperäisensuunnitelman<br />

mukaan<br />

t y ö h a r j o i t t e -<br />

luun piti lähteä<br />

M a r i a - k o d i n<br />

henkilökuntaa,<br />

mutta palvelutalon<br />

remontin<br />

ja viisumivaikeuksien<br />

takia<br />

heidän matkansa<br />

lykkääntyi seuraavaan<br />

kertaan.<br />

Nina Nikkinen ja Rimma Kurbanova<br />

toteuttavat itse Kikkerin<br />

palvelukeskuksessa toiminnallisia ja<br />

viriketoimintaan liittyviä tuokioita<br />

asukkaiden kanssa ja työharjoittelussa<br />

he halusivat tutustua uusiin ideoihin<br />

ja viedä tietoa mukanaan muulle<br />

työyhteisölle. Vaikka työharjoittelun<br />

päätavoitteena oli erityisesti toiminnallisiin<br />

ja luoviin menetelmiin tutustuminen,<br />

kikkeriläiset osallistuivat<br />

myös perushoitoon. Tavoitteena oli<br />

kuntouttavan hoitotyön periaatteiden

toteutuminen käytännössä. Tutorina<br />

Sahanmäessä toimi lähihoitaja ja<br />

viriketoimintavastaava Pirjo Vihtilä.<br />

Työharjoittelua helpotti, että Sahanmäessä<br />

työskentelee venäjänkielisiä<br />

hoitajia. Työharjoittelun organisoinnista<br />

vastasi terveydenhuollon opettaja<br />

Eva Kotiniitty.<br />

Nina Nikkinen ja Rimma Kurbanova<br />

havaitsivat monia eroja toimintatavoissa.<br />

Työajat ovat erilaiset<br />

ja myös toimenkuvat. Esimerkiksi<br />

Kikkerin palvelukeskuksessa hoitajat<br />

tekevät kaikkea työtä. He myös siivoavat<br />

vanhusten huoneet. Erillisen<br />

siivoojan palkkaaminen nousikin<br />

yhdeksi kehittämiskohteeksi, jolloin<br />

hoitajilta vapautuisi aikaa toiminnallisten<br />

ja aktivoivien tuokioiden<br />

järjestämiseen. Huomiota kiinnitti<br />

myös Sahanmäen asukashuoneiden<br />

yksilöllisempi ilme. Tämä on mahdollista<br />

toteuttaa myös Kikkerin<br />

palvelukeskuksessa asettamalla esille<br />

valokuvia ja sallimalla omien huonekalujen<br />

tuonti. Kikkerin hoitajien<br />

toivelistalle jäi myös oma lepo- tai<br />

kahvihuone, mitä ei Kikkerissä ole.<br />

Sekä harjoittelijoiden että tutorin<br />

mielestä työjakso voisi olla vallan<br />

hyvin viikkoa pidempi. Kevätkaudella<br />

2010 on tarkoitus järjestää Mariakodin<br />

hoitajille työssä oppimisjakso<br />

Suomessa.<br />

Eva Kotiniitty kouluttamassa<br />

yläkuvassa Taaitsan palvelutalon<br />

henkilökuntaa kuntouttavan hoitotyön<br />

periaatteisiin. Asukkaat ovat mukana<br />

harjoituksissa.<br />

Projektin tavoitteena on lisätä<br />

palvelutalojen virike-elämää. Aktiiviset<br />

asukkaat löytävät itsekin puuhaa.<br />

Maria-kodissa asuva Juho on todellinen<br />

ikiliikkuja ja löytää tekemistä.<br />

Potuskanaisten ja Juhon välille syntyi<br />

lämmin ystävyys. – Minulle tulee<br />

teitä ikävä, Juho tiivisti tunteitaan.<br />

Lupasimme palata takaisin, viimeistään<br />

silloin, kun kottaraiset palaavat. Sitä<br />

Juho odottaa, koska niihin aikoihin on<br />

hänen syntymäpäivänsä.<br />

Mariakodin työpajan neljä päivää<br />

olivat yhtä iloista hyörinää. Tuloksena<br />

toistakymmentä upeaa potuskaa.<br />

Muista palvelutaloista poiketen Mariakoti<br />

voi valita itse asukkaansa, mistä<br />

johtuen enemmistö on suomalaisia.<br />

9

Palvelutalojen johtajat opintokäynnille<br />

Suomeen keväällä<br />

Mirja Vybiralenko ihailee Villa <strong>Inkeri</strong>ssä pidetyn virikekurssin<br />

satoa: asukkaiden yhteisesti huovuttamaa kuvateosta. Taaitsassa<br />

järjestetään koulutustapahtuma tammikuussa, jolloin tehdään<br />

oman elämän kuvakalenterit. Silva Kuznetsova ja Eva Kotiniitty<br />

kertovat, miten kuvateos syntyi.<br />

<strong>Inkeri</strong>nmaan suomalaisten palvelutalojen<br />

johtajat oli kutsuttu<br />

Villa <strong>Inkeri</strong>in tutustumaan siellä<br />

koulutusprojektissa saavutettuihin<br />

tuloksiin. Palvelutalo oli sikainfl<br />

uenssan takia asetettu karanteeniin,<br />

joten tutustuminen sujui kokemuksia<br />

vaihtamalla ja tuloksiin tutustumalla.<br />

Yksityisten palvelutalojen asema<br />

Venäjällä on hankala. Julkista tukea ei<br />

ole ja talous on tiukalla. Mirja Vybiralenkon<br />

johtama Taaitsan palvelutalo<br />

on ratkaissut osan ongelmaa ottamalla<br />

asukkaiksi Pietarista itse maksavia<br />

vanhuksia. Tämä kuitenkin muuttaa<br />

asukaskunnan rakennetta. Venäläis-<br />

ten määrä kasvaa.<br />

Nytkyisin Taaitsan<br />

runsaasta 20<br />

vanhuksesta enää<br />

vain yksi on inkeriläinen.<br />

Myös<br />

Villa <strong>Inkeri</strong> on entistä<br />

tiukemmalla.<br />

Raha-automaattiyhdistys on tähän<br />

saakka tukenut palvelutalon toimintaa,<br />

mutta ensi vuodeksi luvassa ei<br />

ole enää euroakaan.<br />

Johtajien kesken sovittiin vierailusta<br />

myös suomalaisiin palvelutaloihin,<br />

esimerkiksi upouuteen Kontulan<br />

päiväkeskukseen tulevana keväänä.<br />

10<br />

Usein pa lvelutalon a sukkaiden<br />

päivä täyttyy television tuijottelusta.<br />

Palvelutalojen tiukka talous kuormittaa<br />

h oi taj ien työtaakkaa ja kai kki<br />

ylimääräinen tuntuu olevan poissa<br />

välttämättömiltä askareilta. Television<br />

kiihkeä musiikkishow muodostaa<br />

räikeän kontrastin vanhusten verkkaan<br />

perusrytmin kanssa. Rokinrytke ei<br />

kuitenkaan estä muita torkkumasta<br />

sohvilla.

Elokuun puolen välin jälkeen<br />

toteutettiin Vesisaaren museon<br />

ja <strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseuran yhteistyönä<br />

muistotyynytyöpaja jatkona<br />

juhannuksena avattuun Muistotyynyjä<br />

ja tarinatäkkejä – näyttelylle.<br />

15.-18.8.2009 pidettyyn työpajaan<br />

osallistui 20 tyynyntekijää ja kulttuuriseuralaista<br />

vetäjää: <strong>Inkeri</strong> Sava,<br />

Aili Mehiläinen, Marja Karhula,<br />

Elma Puidet, Pirkko Nykänen, Jussi<br />

Haponen ja Helena Miettinen.<br />

Työpajan idea oli syttynyt vuoden<br />

2008 syksyllä Ruijan kveeniliiton<br />

edustajien vieraillessa <strong>Inkeri</strong>n<br />

kulttuuriseurassa. Ajatus yhteiseen<br />

muisteluun eri rajan pinnassa asuvien<br />

suomalaisryhmien kanssa tuntui<br />

tärkeältä toteuttaa. Suunnittelua jatkettiin<br />

talven myötä Ivar Johansenin,<br />

Verena Schallin ja Helena Maliniemen<br />

kanssa ja työpajan pitopaikaksi<br />

varmistui Vesisaaren museo ja myös<br />

Tornionjoenlaakson meänkielisten<br />

Sveriges Tornedalska Riksförbund<br />

innostui mukaan. Rahoitus järjestyi<br />

Suomalais-Norjalaisen kulttuurirahaston<br />

ja Pohjoismaisen kulttuurirahaston<br />

kautta.<br />

Kesällä selvisi, että Vesisaaren<br />

seurakunnan yhteydessä toimiva kansainvälinen<br />

naisten ryhmä kiinnostui<br />

muistotyynyistä ja myös tulleet uudet<br />

maahanmuuttajat halusivat osallistua<br />

työpajaan. Osallistujien suomalaistausta<br />

laajeni hetkessä kattamaan 11<br />

muuta kansallisuutta Marja Karhula<br />

tilittää tunnelmiaan.<br />

–Matka elokuussa Pohjois-Norjaan<br />

Vesisaareen! Hienoa, menemme<br />

muistelemaan kveenien kanssa,<br />

joukossa myös pari meänkielistä<br />

Tornionjokilaaksosta.<br />

Yllätys oli melkoinen, kun<br />

saimme osallistujalistan käsiimme.<br />

Eksoottisia nimiä oli pitkä lista.<br />

Kotimaat olivat myös eksoottisia<br />

Honduras, Kongo, Sri Lanka. Oli joukossa<br />

jokunen kveenikin, jotka vielä<br />

puhuivat suomea, esi-isiensä kieltä.<br />

Kielien määrä oli laaja, eikä<br />

kaikille yhteistä kieltä ollut. Mutta<br />

innostus muistoihin, valokuviin ja<br />

niistä syntyvään potuskaan sai meidät<br />

Kun museo heräsi eloon<br />

Helena Miettinen<br />

Potuskojen suunnittelu sujui yhteistyössä. Vasemmalla Vesisaaren kveenitaustaiset<br />

Randi ja Grete, keskellä Tornionjokilaaksosta oleva Minna Hjort ja oikella Milva ja<br />

Melva Kolumbiasta.<br />

Alakuvassa valmiit potuskat ovat jo keskiössä. Nurkassa lampun alla istumassa<br />

museonhoitaja Helena Maliniemi, jonka ansiosta työpaja toteutui Vesisaaressa.<br />

ymmärtämään toisiamme ja puhumaan<br />

yhdessä tekemisen ja samaan<br />

päämäärään tähtäävää kansainvälistä<br />

kieltä.<br />

<strong>Inkeri</strong> Savan muistot ovat samansuuntaisia.<br />

–Vesisaareen lähdin – kuten ilmeisesti<br />

muutkin – sillä mielellä, että<br />

työskentelemme Norjan suomalaisten<br />

ja meänkielisten kanssa. Minulla<br />

muistona mummojen tarinatyynytyöpaja<br />

Keltossa ja lukemani kyseisistä<br />

Norjan asukkaista ja työpajaan<br />

osallistuvista, joiden historiassa<br />

kielellinen kulttuurinen syrjintä on<br />

leimannut identiteetin rakentumista.<br />

11<br />

Matkan eteneminen Lappiin ja sen<br />

yhteinen kokeminen autossa mukavan<br />

matkaseuran kanssa ikään kuin valmisti<br />

uuteen ja edellisen kokemuksen<br />

tutuksi tekemään toimintaan. Vaan<br />

mitäpä kohtasimme! Iloisen ja ystävällisen<br />

museoHelenan sekä runsaan<br />

joukon eri maailmankolkista tulleita<br />

eri-ikäisiä naisia, joukossa myös yksi<br />

mnies ja norjalaisia.<br />

Työpajan pitopaikkana oli Vesisaaren<br />

museoon kuuluva, tunnelmallinen<br />

Esbensenin talo, joka aikanaan on<br />

kuulunut varakkaalle vesisaarelaiselle<br />

kauppiaalle. Muistojen täyttämät huoneet<br />

nostivat mielen heti kynnyksellä

uudelle tasolle. Talon rytmi mukautui<br />

kuin itsestään työpajan tarpeisiin.<br />

Kolmelle pienryhmälle olivat omat<br />

rauhalliset tilansa, ompelukoneet ja<br />

kangasröykkiöt valtasivat ruokailuhuoneen<br />

viereisen huoneen ja kuvien<br />

skannauskeskus löytyi yläkerrasta.<br />

–Paljon aivan nuoria joukossa,<br />

ei siis mitään mummoja. Saimme<br />

kuulla heidän erilaiset koskettavat<br />

tarinansa entisissä kotimaissaan<br />

ja turvakokemuksensa Vesisaaren<br />

rauhassa. Ihanaa oli kokea alun<br />

arkuus oman elämänsä kerronnassa<br />

kuvien kera ja ryhmän turvallisuuden<br />

lisääntyessä arkuuden väheneminen<br />

ja toisten tarinoiden kunnioittava<br />

kuunteleminen. Sykähdyttävää oli se<br />

vaihe, jossa tarinat alkoivat muuntua<br />

ensin kangaspalasiksi, kuvien skannaamiseksi,<br />

tulostuksen odotteluksi ja<br />

lopulta aina onnistuneiksi tekstiilikuviksi,<br />

Kielimuureja ei syntynyt, sillä<br />

jollakin kummallisella tavalla ja ymmärrys<br />

saavutettiin. Myös muunlaiset<br />

kulttuurierot madaltuivat. Somaliasta<br />

lähtöisin olevat naiset arastelivat<br />

aluksi valokuvausta, mutta uskaltautuivat<br />

poseeraamaan Aili Mehiläisen<br />

kameralle. <strong>Inkeri</strong> Sava jatkaa.<br />

–Näin jälkeenpäin muisteltuna<br />

ihmisten hyörinä ja ompelukoneen<br />

surrutus sekä sangen monikulttuurisen<br />

ryhmän naisten toisiaan auttava<br />

työtapa antavat aihetta iloita tämän<br />

työtavan merkityksestä oman elämän<br />

ja toisten ihmisten elämän merkitykselliseksi<br />

tekemisessä. Onnentunteita<br />

tuottavaa oli myös työpajan loppu,<br />

jossa työpajalaiset näyttivät tyynyiksi<br />

muuntuneen tarinansa ja jonka lopuksi<br />

ihanan Aidan opastamana sanottiin<br />

jäähyväiset toisillemme salsaa<br />

tanssimalla. Minä liikutuin kyyneliin,<br />

kun katsoin Kolumbiasta tyttärensä<br />

luo vieraaksi tulleen äidin liittymistä<br />

tanssin rytmiin. Työpajan alun lysähtänyt,<br />

raskaasta elämästään uupunut<br />

vanha nainen oli todellakin herännyt<br />

eloon ja iloon.<br />

Ilon löytyminen on myös Pirkko<br />

Nykäsen kokemus.<br />

–Uskomatonta on huomata,<br />

miten ihmisten kasvoilta loistaa ilo,<br />

kun he näkevät omien alitajuisisten<br />

muistojen tulevan esiin kankaalle.<br />

Tämä ilo ja riemu on joka kerta<br />

Vesisaaren työpajan työryhmä vasemmalta. Aili Mehiläinen, Elma Puidet, <strong>Inkeri</strong><br />

Sava, Helena Miettinen, Marja Karhula, Pirkko Nykänen ja Jussi Haponen. Edessä<br />

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseuran virallinen haukkuja Frida.<br />

Työpaja on muuttumassa muistoiksi tanssien. Pirkko Nykänen Hondurasista lähtöisin<br />

olevan Aidan jäähyväishalauksessa.<br />

näissä työpajoissa yhtä suuri hämmästyksen<br />

aihe.<br />

Museonhoitaja Helena Maliniemi<br />

otti ison riskin järjestäessään<br />

uudenlaista työpajaa Vesisaaren<br />

museoon.<br />

–Esbensenin kauppiastalo on<br />

aina ollut monien kulttuurien kohtaamispaikka.<br />

Talossa vieraili aikoinaan<br />

tanskalaisia ja venäläisiä laivanvarustajia,<br />

vienankarjalaisia kauppamiehiä<br />

(pomoreita), suomalaisia ja<br />

ruotsalaisia saarnaajia, Nessebyn<br />

tunturisaamelaisia ja Vesisaaren<br />

kveenejä. Se, oliko tuolloin talon huoneissa<br />

yhtä kansainvälinen tunnelma<br />

kuin noina kolmena aurinkoisena<br />

elokuun päivänä muistelutyöpajan<br />

12<br />

ajan, ei ole ollenkaan niin varmaa.<br />

Työpajassa oli osallistujia Aasiasta,<br />

Afrikasta, Etelä-Amerikasta, Lähi-<br />

Idästä, Suomesta, Ruotsista ja Norjasta.<br />

Yhteisen kielen puuttuminen<br />

asetti sekä työpajan vetäjien että osallistujien<br />

kärsivällisyyden koetukselle,<br />

pohjautuihan kurssi loppujen lopuksi<br />

muistojen kertomiseen. Tilanteesta<br />

selvittiin vetäjien ammattitaidolla<br />

ja osallistujien positiivisuudella, ja<br />

mielessä kävi jopa ajatus yliluonnollisen<br />

läsnäolosta: Olivatko myös<br />

kulttuurien hyvät henget saapuneet<br />

paikalle? Esbensenin talon huoneet<br />

täyttyivät muistoilla ja luovuudella,<br />

mutta myös yhteenkuuluvaisuuden<br />

ja hyväntahtoisuuden ilmapiirillä.

Muistelutyöpaja on ollut ehdottomasti<br />

mieleenpainuvin ja mielekkäin<br />

kokemus kahdeksanvuotisen museourani<br />

aikana.<br />

Työryhmän omaa onnentunnetta<br />

kasvatti myös upea pohjoinen luonto.<br />

Vuokrahuvilan pihalta avautui<br />

turkoosinsininen, violetinväristen<br />

vuorien reunustama Varanginvuono.<br />

”Etelän” ihminen joutui hämilleen<br />

huomatessaan olevansa samanaikaisesti<br />

sekä kevään, kesän että syksyn<br />

keskellä. Heinikossa kukki yhtä aikaa<br />

apiloita ja päivänkakkaroita vierellään<br />

kypsät kullankeltaiset lakat.<br />

Syksystä kertoivat lahdelle kokoontuvat<br />

arktisten muuttolintujen parvet<br />

matkalla kohti etelää. Valo läpäisi<br />

sielun. Synkimmän kaamoksenkin<br />

keskellä pystyn sieluni silmilläni palauttamaan<br />

mieleeni Varanginvuonon<br />

kuulakkaan kirkkauden.<br />

Tatjana Bykovan johtama Sampo-keskus<br />

toimii uusissa tiloissa<br />

Pietarissa Pyhän Marian<br />

kirkon naapurissa. Myymälän lisäksi<br />

keskuksessa on mahdollista järjestää<br />

erilaisia käden taitojen kursseja.<br />

Monitoimikeskus on myös korupaja<br />

ja käsityöläisten verstas. Sen<br />

valmistamat pronssiset riipukset,<br />

rintaneulat ja sormukset muistuttavat<br />

muotoilultaan suomaisille tutumpia<br />

Kalevala-koruja. Alkuperäiset korut<br />

on löydetty <strong>Inkeri</strong>nmaasta. Ja jokaisella<br />

korulla on oma tarinansa ja<br />

elämänfi losofi ansa.<br />

Nähtävillä, saatavilla ja ostettavissa<br />

on myös monenlaista muuta<br />

kaunista: tuohitöitä, upeita silkkisiä<br />

ja pitsisiä kortteja ja taidokkaita kirjontatöitä.<br />

Kaunista taideympäristöä<br />

täydentävät kansanpuvut, muodikkaat<br />

vaatteet, puuveistokset ja tyylikkäästi<br />

valaistut tekstiilit. Saatavilla on myös<br />

kirjoja ja DVD-levyjä.<br />

Gallerian ja työpajojen lisäksi<br />

Sampo-keskuksesta voi tilata opastuksen<br />

tai kiertoajelun <strong>Inkeri</strong>nmaalle.<br />

Sampokeskus kannattaa ehdottomasti<br />

sisällyttää Pietarin matkan<br />

ohjelmaan.<br />

Vesisaaren värikkään potuskapajan<br />

osallistujat poseeraavat yhteiskuvassa<br />

Esbensenin talon pihalla.<br />

13<br />

Muistotyynyjen tekemistä oli<br />

tarkoitus jatkaa syksyn myötä ja<br />

järjestää näyttely marraskuussa.<br />

Naistenkerhon vetäjä Kjersti Kvammen<br />

lähetti Potuskanaisille terveisiä<br />

revontulten loisteesta ja kertoi, ettei<br />

näyttely onnistunut suuniteltuna<br />

ajankohtana.<br />

–Olemme kuitenkin hyödyntäneet<br />

työpajassa saatuja taitoja. Uusia<br />

kuvia on syntynyt ja tarinoita on kerrottu.<br />

Milwian äiti, Melva, matkusti<br />

kotiin Columbiaan joulukuun alussa.<br />

Kun naisten kerho palaa joulutauolta<br />

tammikuun puolessa välissä, s<br />

aloitamme uusien muistotyynyjen<br />

tekemisen. Toivon, että saamme<br />

näyttelyn valmiiksi alkukesällä.<br />

Kansainvälinen pakolaisten päivä on<br />

20. kesäkuuta ja se voisi olla hyvä<br />

ajankohta, Kjersti toivoo.<br />

Suomalaista kulttuuria Pietarin sydämessä<br />

Sampokeskuksen johtaja Tatjana<br />

Bykova on ahkera uurastaja ja<br />

todellinen monitoiminainen. Hänen<br />

on onnistunut luomaan monipuolinen<br />

toimintakeskus ja korumallisto täysin<br />

tyhjästä.<br />

L a a d u k k a a t S a m p o - k o r u t<br />

ovat löytäneet paikkansa myös<br />

suomalaisten keskuudessa. <strong>Inkeri</strong>n<br />

kulttuuriseura on yksi harvoista<br />

korujen jälleenmyyjistä Suomessa.<br />

Kuvassa herkkiä joulukoristeita.

Kantakansojen päivillä pohdittiin<br />

<strong>Inkeri</strong>nmaan suomalaiskansojen kulttuurin<br />

tulevaisuutta<br />

Joenperässä, Laukaanojen suulla<br />

vietettiin elokuun viimeisenä<br />

viikonloppuna 29-30.8. kantakansojen<br />

päiviä.<br />

Juhlapaikkana oli Joenperän koulun<br />

pihapiiri ja urheilukenttä. Koulun<br />

seiniä somistivat vatjan- ja inkeroiskieliset<br />

käsin kirjoitetut julisteet ja pihapiiriin<br />

oli kannettu pitkiä penkkejä.<br />

Yleisöä oli noin 50 henkilöä. Juhlasta<br />

oli tiedotettu paikallisessa lehdessä<br />

paria päivää aikaisemmin. Sen sijaan<br />

tiedotusvälineiden edustajia ja<br />

kuvaajia oli runsaasti paikalla: mm.<br />

Pietarin televisio 100 ja Suomesta<br />

Pietariin akkreditoitu Kauppalehden<br />

toimittaja.<br />

Sää suosi tilaisuutta, aurinko<br />

paistoi koko juhlan ajan – ehkä liiankin<br />

kuumasti joidenkin mielestä.<br />

Juhla alkoi puoliltapäivin urheilukentällä<br />

erilaisilla piirileikeillä. Sen<br />

jälkeen palattiin koulun edustalle,<br />

missä Olga Konkovan Korpi-kuoron<br />

esiinnyttyä koulun rehtori rouva<br />

Vasiljeva piti tervehdyspuheen. Tätä<br />

seurasi Ust Lugan kyläneuvoston<br />

puheenjohtaja Satkinin tervehdys.<br />

Seuraavaksi jaettiin kunniakirjoja<br />

aktiivisille toimijoille, mm. Tatjana<br />

Jefi movalle, joka ei ollut läsnä tilaisuudessa,<br />

opettaja Petrovalle ja rouva<br />

Saveljevalle. Lapsikuoro Linnud<br />

esiintyi opettajansa rouva Petrovan<br />

johdolla. Muita kuoroja olivat Soikkolan<br />

laulu, Kalastajatar, virolainen<br />

laulullisesti korkeatasoinen Kuldiala<br />

seura sekä folklore-ryhmä.<br />

Juhlayleisölle tarjottiin tämän<br />

jälkeen paluukuljetus. Muut vieraat<br />

nauttivat myöhäisen lounaan ennen<br />

pyöreän pöydän paneelia, jonka<br />

aihepiirinä oli ”alkuperäiskansojen<br />

etnisen omaperäisyyden säilyttämisen<br />

ongelmia Pietarin alueella ja<br />

ratkaisuteitä niihin”. Osallistujia oli<br />

kolmisenkymmentä. Kun osanottajia<br />

tai heidän roolejaan ei esitelty, asiaa<br />

tuntemattomalle jäi vieraaksi, kuka<br />

mitäkin tahoa edustaa. Keskuste-<br />

Perinneryhmät näyttivät voimansa kantakansojen päivillä 29-30.8. Esiintyjät olivat<br />

pukeutuneet kauniisiin, useimmiten itse tehtyihin kansanpukuihin. <strong>Inkeri</strong>nmaalla on<br />

siis muitakin pukuja kuin tuttu Tuutarin puku.<br />

lua veti Olga Konkova. Aika ajoin<br />

keskustelu kävi sekasortoiseksi,<br />

kun kaikki puhuivat yhtä aikaa ja<br />

keskustelu lainehti laidasta laitaan.<br />

Toivo Tupinin simultaanitulkkaus<br />

toimi kuitenkin.<br />

Krakoljeen – Joenperään – suunnitellaan<br />

keskusta, johon tulisi mm.<br />

museo, konserttisali, näyttelytila<br />

ja työskentelytila asiantuntijoille.<br />

Keskusrakennuksen lisäksi alueelle<br />

tulisi 3–4 vanhaa tupaa: inkerinsuomalainen,<br />

vatjalainen ja inkeroisten<br />

kalastajatorppa. Hankeidea oli syntynyt<br />

viime syksynä, mutta talouskriisin<br />

johdosta hanke saattaa typistyä.<br />

Keskusteltiin siitä, kuinka tärkeää<br />

olisi kouluttaa opettajia opettamaan<br />

vatjan ja/tai inkeroisten kieltä.<br />

Keskustelu velloi mm. kielikoulutuksen<br />

järjestämisessä lisäkoulutuksena,<br />

suomen kielen esittämisessä viralliseen<br />

opetussuunnitelmaan vieraaksi<br />

kieleksi, kielipesän kokeiluryhmän<br />

muodostamisessa päiväkotiin loppuvuodeksi.<br />

Lasten ja nuorten leirit<br />

voisivat toimia kielen ja kulttuurin<br />

tukena. Kiihkeän paneelikeskustelun<br />

lopuksi Kingiseppin museon<br />

työntekijälle luovutettiin minimuseo,<br />

viisi inkeriläisten historiasta kertovaa<br />

taulua./Päivi Tukia<br />

14<br />

Olga Konkova veti monipolvista<br />

paneelikeskustelua. Vieressä <strong>Inkeri</strong>n liiton<br />

puheenjohtaja Aleksanteri Kirjanen. Olga<br />

on tulossa <strong>Inkeri</strong>n kulttuurikahvilaan<br />

vieraaksi maaliskuussa.<br />

Sää suosi kantakansjojen päiviä, kun<br />

Joenperässä leikittiin ja laulettiin.

Petroskoin kirkko kuvaa uuden ajan toivoa<br />

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseura järjesti<br />

syyskuussa 2009 matkan, jonka<br />

kohokohta oli osallistuminen Petroskoin<br />

uuden evankelisluterilaisen<br />

kirkon vihkiäisiin. Matkan aikana<br />

oli mahdollisuus katsella Karjalaa<br />

laajemminkin. Seuraavassa matkan<br />

johtaja ja matkustajat kertovat havaintoja<br />

ja kokemuksia tästä mieleenpainuvasta<br />

matkasta.<br />

Kitee ja Sortavala, kaunista<br />

Karjalaa<br />

Pieni, mutta innokas ryhmä starttasi<br />

perjantaiaamuna 4.9.09 kohti Karjalan<br />

rajaseutua. Kohta kävi ilmi, että<br />

joukossa oli asiantuntijoita kaikille<br />

matkaosuuksille. Kiteeltä kotoisin<br />

oleva Reino Hukka esitteli meille<br />

kotikaupunkiaan, jonka moni-ilmeisyyteen<br />

ja kauneuteen ainakin minä<br />

tutustuin ensimmäistä kertaa. En<br />

ollut myöskään tiennyt, miten paljon<br />

teollisuutta ja tuotantolaitoksia kaupungissa<br />

toimii.<br />

Matkareittimme kulki sotahistoriasta<br />

tutuissa maisemissa. Riipaisevimpia<br />

hetkiä oli ryhmän jalkautuminen<br />

Koirinojalla Surun risti -patsaalle.<br />

Ympäristössä oli käyty Talvisodan<br />

aikana 1939–1940 ankaria taisteluja,<br />

joissa oli kaatunut molemmilla puolilla<br />

paljon sotilaita. Toukokuussa<br />

2000 paljastettu muistomerkki on<br />

Suomen ja Venäjän valtioiden kustantama.<br />

Matkatoverimme, <strong>Inkeri</strong>n<br />

ensimmäinen piispa, emeritus, Leino<br />

Hassinen purkaa tuntojaan: ”Vaikka<br />

olisi nähnyt tämän Leo Lankisen<br />

muistomerkin aikaisemminkin, joka<br />

kerran se kouraisee. Se on enemmän<br />

kuin taideteos. Se on enemmän kuin<br />

taistelujen muistomerkki. Se on huuto<br />

ihmisyyden syvyyksiin. Sodan<br />

mielettömyys on ilmaistu siinä äitien<br />

tuskana. Äidit huutavat seläkkäin<br />

ristillä tuskassaan: Me kasvatimme<br />

poikamme elämää varten, mutta sota<br />

on syössyt heidät aseiden maalitauluiksi.<br />

Me vaadimme, meillä on oikeus<br />

vaatia tällaisen tuhon lopettamista!<br />

Mukana Karjalan pääkirkon vihkiäisissä<br />

Petroskoin luterilainen Pyhän Hengen kirkko vihkiäispäivänään 6.9.2009.<br />

Emme hyväksy teidän, johtajien,<br />

väkivaltaisia ratkaisuja. Maailmassa<br />

on ilman sotiakin ristiriitoja ja kärsimystä.<br />

Laskekaa aseet, neuvotelkaa,<br />

sopikaa!”<br />

Leino Hassinen on syntynyt ja aikuistunut<br />

Sortavalassa, joten hänellä<br />

oli kaupungista paljon kerrottavaa ja<br />

muisteltavaa. Sortavala on monella<br />

alueella ollut kehityksen keulakuva<br />

15<br />

silloisessa Suomessa. Mm. Vaalialan<br />

kehitysvammalaitoksen, Sisälähetysseuran<br />

ja Diakonissalaitoksen juuret<br />

ovat Sortavalassa. Kaupunkikierroksella<br />

näimme, miten paljon Suomen<br />

aikana rakennettuja taloja on vielä<br />

pystyssä. Reino Hukka puolestaan<br />

kertoi olleensa viimeistelemässä<br />

Sortavalan uutta luterilaista kirkkoa<br />

vaimonsa kanssa helmikuussa 1998.<br />

Äitien hätähuutoa kuvaava muistomerkki Surun risti, Koirinojalla.

Pyhän Hengen kirkon<br />

vihkiminen Petroskoissa,<br />

Karjalan pääkaupungissa<br />

Lauantaina saavuimme Äänisen<br />

rannalle Petroskoihin. Sateisessa<br />

kaupungissa teimme kiertoajelun<br />

paikkakuntalaisen rouva Stella Styfi<br />

n opastuksella. Sodan jälkeen lähes<br />

kokonaan uudelleen rakennettu<br />

keskusta osoittautui pienemmäksi ja<br />

hiljaisemmaksi kuin olin kuvitellut,<br />

mutta minusta se oli eksoottinen ja<br />

kiehtova.<br />

Matkan pääkohde, Petroskoin<br />

kirkko, on Venäjän Karjalan luterilainen<br />

pääkirkko. Se on pitkäaikaisen<br />

suunnittelun ja rakentamisen tulos.<br />

Suomesta on 14 seurakuntaa osallistunut<br />

vuonna 2004 alkaneeseen kirkon<br />

rakennustyöhön. Herättäjäyhdistyksen<br />

Alpo Järven mukaan yhdistys<br />

on ollut toiminnassa mukana puiden<br />

kaadosta alkaen. Se on lähettänyt<br />

kaikkiaan 32 ryhmää ja 240 rakennusmiestä.<br />

Keräyspäällikkö Matti Harju<br />

kertoi, että kustannusarvio oli alun<br />

alkaen 950 000 euroa, mutta nykyinen<br />

arvio on 1,5 miljoonaa, josta puuttuu<br />

vielä 300 000.<br />

Vihkiäispäivänä varsinainen<br />

kirkkosali ja alakerran muut tilat olivat<br />

lähes valmiit. Pienet puutteet oli<br />

korjattu kekseliäisyydellä. Juhlaväki<br />

istui puisilla penkeillä, jotka oli tilaisuutta<br />

varten höylätty ja kunnostettu<br />

rakennustyömaan telineistä. Talon<br />

toiseen kerrokseen avattavat toiminta-<br />

ja näyttelytilat olivat vielä kesken.<br />

Kalajoen rovastikunnan 11 seurakunnan<br />

suurkuoro on vuosien ajan<br />

järjestänyt hyväntekeväisyyskonsertteja<br />

Petroskoin kirkon tukemiseksi.<br />

Juhlat alkoivat lauantai-iltana kuoron<br />

järjestämällä konsertilla. Tilaisuudessa<br />

paljastettiin kuorolaisten lahjoittama<br />

valoteos. Esiintymässä oli myös<br />

Viron inkerinsuomalaisten liiton<br />

laulava delegaatio. Ensimmäinen<br />

konsertti-ilta osoitti, että kirkossa on<br />

erinomainen akustiikka.<br />

Vihkiäistilaisuudessa sunnuntaina<br />

piispa Aarre Kuukauppi vertasi<br />

Petroskoin suomalaisen seurakunnan<br />

mennyttä 40 vuotta Israelin kansan<br />

vaellukseen erämaassa. Molemmat<br />

vaellukset olivat kysyneet voimia ja<br />

luottamusta Jumalaan. Edellinen kirk-<br />

ko oli sijainnut omakotitalossa. Siellä<br />

oltiin välillä pakkasessa ja välillä jopa<br />

ilman pappeja. Piispa muisteli myös<br />

äitinsä laulua Oi Kaanaan maa, jonka<br />

sanoma on, että seurakunta on pyhien<br />

yhteys: sekä maan päällä olevien että<br />

jo pois menneiden. Nyt katsotaan rohkeasti<br />

eteenpäin ja kiitetään Jumalaa<br />

voimakkaasta nuorisoliikkeestä.<br />

Puheen jälkeen Oulun hiippakunnan<br />

piispa Samuel Salmi siunasi<br />

yksitellen kirkon alttarin, kastemaljan,<br />

saarnatuolin ja kirkonkellon ja<br />

sitten koko kirkon sanoilla: ”Olkoon<br />

tämä Petroskoin kirkoksi vihitty…<br />

Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.<br />

Rauha olkoon tälle kirkolle!”<br />

Vihkiäissaarnassa piispa Samuel<br />

Salmi totesi tuntevansa kiitollisuutta<br />

työpanoksesta ja uhrauksesta, jota<br />

kirkon hyväksi on annettu. Hän puhui<br />

myös siunauksesta ja vertasi lesken<br />

ropoa niihin lahjoituksiin, joita kirkko<br />

oli saanut. ”Kirkko on tehty pienistä<br />

lahjoituksista. Toimijoilla on ollut<br />

Jumalan siunaus.” Tämä kirkko on<br />

noussut piispan mukaan siksi, että<br />

saisimme kokoontua Kristuksen<br />

eteen vaivoinemme ja taakkoinemme.<br />

”Kirkko on Jumalan asuinsija ja<br />

taivaan portti.”<br />

Vihkiäisjuhlan jälkeen tuhatpäinen<br />

vierasjoukko nautti maittavan<br />

lounaan jatkaakseen sen jälkeen<br />

juhlaa, jossa esitettiin onnitteluja ja<br />

annettiin lahjoja juhlivalle seurakunnalle.<br />

Kulttuuriseuran pieni lahja oli<br />

yleisessä lahjapöydässä. Siinä oli<br />

16<br />

<strong>Inkeri</strong>n piispa, emeritus, Leino Hassinen<br />

lausuu Herran siunauksen. Kuvassa<br />

myös piispa Kuukauppi ja kirkkoherra<br />

Grinevits.<br />

Juhlayleisö istuu tiiviisti. Takaseinällä<br />

Kalajoen suurkuoron lahjoittama<br />

valoteos.<br />

Samuel Edelmanin kaksi tähänastista<br />

virsi-CD:tä.<br />

Onnittelupuheessa piispa Aarre<br />

Kuukauppi totesi, että Petroskoin<br />

kirkko ei ole vain suuri tilaltaan, vaan<br />

myös merkitykseltään. Näin siksi,<br />

että Karjala kuuluu myös Venäjään.<br />

Lahjaksi piispa antoi ehtoollisen<br />

kantolaukun, jollaista tarvitaan sekä<br />

kirkossa että kirkon ulkopuolella.<br />

Piispa Samuel Salmi toi keräyksen<br />

suojelijana koko Suomen tervehdyksen.<br />

Hän pitää kirkkoa toivon<br />

merkkinä, uuden aikakauden alkuna.<br />

Hän iloitsee yhteyksistä Karjalan<br />

tasavallan ja kirkon välillä. Lahjaksi<br />

hän antoi krusifi ksin ja samasta Oulun<br />

edustalla kasvaneesta poppelista<br />

tehdyn raamattutelineen. ”Lahja on<br />

sovituksen merkki, se edustaa uutta<br />

aikaa ja uutta toivoa.”<br />

Onnittelijoiden joukossa olivat

mm. myös Petroskoin ortodoksisen<br />

Aleksanteri Nevskin tuomiokirkon<br />

pappi Ioan, tasavallan kansallisuuspolitiikan<br />

uskonnollisten yhdistysten<br />

yhteyksiä hoitava ministeri Andrei<br />

Mann ja Petroskoin kaupungin edustaja<br />

Farida Fadejeva. Kirkkoherra<br />

Grinevits toi terveiset Viron eläkkeellä<br />

olevalta lääninrovasti Paul Saarelta.<br />

Herättäjäyhdistys lahjoitti ehtoollisvälineet.<br />

Alttaripöytä kaiteineen<br />

oli Kalajoen rovastikunnan<br />

lahja. Onnitteluja ja lahjoja tuli myös<br />

Amerikasta ja Ruotsista.<br />

Suomen Pietarin konsulaatista<br />

Kristiina Häikiö totesi lyhyesti ja<br />

ytimekkäästi: ”Syvä kiitollisuus<br />

valtaa mielen. Historia on historiaa.<br />

Nuoriso on suuri lahja. Valtiovallan<br />

päätöksellä ei tällaista aikaansaada.”<br />

Kalajoen rovastikunnan suurkuoro<br />

samoin kuin Petroskoin oma<br />

<strong>Inkeri</strong>-liiton kuoro sekä Pyhän Hengen<br />

seurakunnan nuorisoryhmä<br />

esittivät hyvin valittua musiikkia.<br />

Tilaisuus päättyi Leino Hassisen<br />

lausumaan Herran siunaukseen ja sen<br />

jälkeen seisaalleen laulettuun virteen<br />

Herraa hyvää kiittäkää. Oli arvokas<br />

kokemus saada olla mukana tässä<br />

juhlassa.<br />

Kotimatkalle Kelton kautta<br />

Petroskoista matkareittimme kulki<br />

Äänisen rannoilta Laatokan rannoille<br />

Aunuksen halki kohti Aunuksen<br />

kaupunkia, Syväriläisen luostaria ja<br />

Lotinanpeltoa. Martti Luukko kertoi<br />

seudun sotahistoriasta jatkosodan<br />

ajalta ja alueen maaperän erikoisuuksista.<br />

Jatkosodan alussa 1941<br />

suomalaiset etenivät vanhalta rajalta<br />

Salmista Syvärille, jota myös saksalaiset<br />

tavoittelivat sinne koskaan<br />

pääsemättä. Vuosina 1941–1944<br />

Syväriläisen luostarissa toimi suomalaisten<br />

huoltokeskus, sotasairaala<br />

ja esikunta. Luostari on suurimmalta<br />

osaltaan kunnostettu neuvostoajan<br />

rappiosta uuteen kukoistukseen.<br />

Kivi on Karjalan rikkaus. Toisin<br />

kuin Karjalassa, Aunuksessa ja <strong>Inkeri</strong>nmaalla<br />

ja niistä etelään Venäjällä,<br />

peruskalliota ja kivisiä siirtolohkareita<br />

ei enää ole näkyvissä. Pietarin<br />

rakennusaineista suuri osa on Karjalasta,<br />

Suomenlahden rannoilta, Viro-<br />

lahdelta, Laatokan Pohjoisrannoilta,<br />

Ruskealasta ja Äänisen rannoilta.<br />

Kaksi ehkä tunnetuinta Karjalan kivestä<br />

tehtyä kappaletta ovat korkea<br />

monoliitti Talvipalatsin aukiolla<br />

Pietarissa ja Napoleonin sarkofagi Invalidikirkossa<br />

Pariisissa. Monoliitti,<br />

yhdestä kivestä veistetty kappale, on<br />

hakattu peruskalliosta Virolahdella.<br />

Napoleonin sarkofagi on useiden,<br />

myös ranskalaisten 1800-luvun lähteiden<br />

mukaan Karjalan kiveä. Martin<br />

kertoman mukaan Äänisen kalliosta<br />

on päätelty, että siellä on tapahtunut<br />

maanjäristyksiä 2000 vuoden välein.<br />

Kelton koulutuskeskuksessa<br />

vastaanotto oli sydämellinen. Vastassa<br />

olivat Esteri Parkkinen ja Elina<br />

Heikkilä. Heiltä ja Leino Hassiselta<br />

kuulimme selostuksen <strong>Inkeri</strong>n kirkon<br />

vaiheista Venäjällä, sekä koulutuskeskuksessa<br />

nyt tehtävästä työstä.<br />

Tutustuimme myös talon kirjastoon.<br />

Viimeisen matkapäivän aamuna<br />

pyysimme Leino Hassiselta aamun<br />

avausta. Leino avasi tuolloin sanan<br />

”seminarium”, joka merkitsee taimitarhaa.<br />

Keltossa taimitarha on<br />

puhjennut kukoistamaan. Sitten hän<br />

mietiskeli, miten elämän pitäisi olla<br />

päämäärähakuista, ei kuljeskelua.<br />

Elämässä tapahtuu kaikenlaista.<br />

Elämme pettymysten, toiveiden, ilon<br />

ja tuhon voimakentässä. Leino toivoo,<br />

että petroskoilainen tarha tuottaa hedelmää,<br />

sen on Jumala tarkoittanut.<br />

Vierailu Aleksanteri Syväriläisen luostariin Aunuksessa.<br />

17<br />

Molemmat päivän tutustumiskohteet<br />

liittyivät Reino Hukan elämään.<br />

Kävimme Terijoen kirkossa,<br />

jonka entisöimistä hänen lankonsa,<br />

rovasti Markus Saari, entinen<br />

Hattulan kirkkoherra, on Hämeen<br />

rovastikunnan puuhamiehenä ollut<br />

edistämässä yli 10 vuoden ajan. Pysähdyimme<br />

myös Sorvalissa: kesällä<br />

2009 Reino Hukka on saanut hankituksi<br />

Viipurin Sorvalin hautausmaalle<br />

syksyllä 1943 kuolleen setänsä Kaarlo<br />

Hukan haudalle uuden hautakiven.<br />

Se on ensimmäinen Viipurin yksityishaudalle<br />

pystytetty hautakivi kevään<br />

1944 jälkeen.<br />

Matkan lopuksi laulettiin laulu<br />

Maa on niin kaunis. Laulun sanat<br />

kuvaavat ihmisten matkaa sukupolvien<br />

saatossa. Uskon, että matka<br />

herkisti myös miettimään sitä elämän<br />

päämäärää, josta laulussa kerrotaan.<br />

Omia ja ryhmän jäsenten tuntoja<br />

on tähän koonnut ryhmän vetäjä<br />

Alina-Sinikka Salonen<br />

Kahvikeskustelua Terijoen kirkossa. Vasemmalta Leino Hassinen, Reino Hukka, Aarre<br />

Kuukauppi ja Yrjö Korkkinen.

Vatjalaisten praasniekkamatka<br />

kesällä 2009 oli ensimmäinentutustumismatka<br />

<strong>Inkeri</strong>in isoisäni Martti Kiurun<br />

synnyinmaahan. Olen syntynyt ja<br />

kasvanut Yhdysvaltain Floridassa ja<br />

olen jo kauan halunnut tietää lisää<br />

inkeriläisestä isoisästäni. Käyminen<br />

<strong>Inkeri</strong>ssä ja vatjalaisten kylissä toi<br />

isoisäni kuvat ja kertomukset esille ja<br />

voin verrata ja ymmärtää niitä omien<br />

silmien kautta. Hyppääjien keskusteluista<br />

hautausmaalla ja vanhojen<br />

inkeriläisten tapaamisen jälkeen<br />

tajusin, että kyllä olen ollut lähellä<br />

isoisää, vaikka hän on kuollut. Minä<br />

tunnen hänen sielunsa.<br />

Poikkeaminen Toksovassa missä<br />

isoisä on syntynyt ja Aleksei Krjukovin<br />

tapaaminen muistutti minua, että<br />

minulla <strong>Inkeri</strong>ssä on vielä sukua ja<br />

matka oli vasta alkuaskel lisätutustumiseen.<br />

Kaikkein eniten matka oli<br />

pyhiinvaellusmatka, mikä toi rauhaa<br />

ja parannusta. Tuntui, että elämän<br />

vaikeudet vähenevät, kun kohtaa aikaisemmat<br />

vaikeudet. Näin ajattelin,<br />

Nuori näkökulma Lännestä<br />

Hanna Kiuru<br />

Eva- ja Lyydia-tädit <strong>Inkeri</strong>-lähettiläinä<br />

Eva Kotiniitty ja Lyydia Ruusu-<br />

Salmi ovat syksyn mittaan<br />

vierailleet kuudella Hakunilanrinteen<br />

ja Meri-Rastilan koulun<br />

ala-asteen luokalla kertomassa<br />

maahanmuuttajaluokkien oppilaille<br />

<strong>Inkeri</strong>stä.<br />

Tavoitteena on viedä perustietoa<br />

<strong>Inkeri</strong>n maasta ja inkeriläisestä kulttuurista<br />

ja hieman myös historiasta<br />

ja keskustella lasten kanssa muuttamisesta<br />

toisenlaiseen kulttuuriin.<br />

Luokissa on ollut sekä suomalaisia<br />

että maahanmuuttajaoppilaita, myös<br />

paluumuuttajaperheiden lapsia. Perheet<br />

olivat lähtöisin mm. Somaliasta,<br />

Venäjältä, Angolasta, Kosovosta,<br />

Vietnamista, Syyriasta, Irakista, Islannista<br />

ja Meksikosta.<br />

Opetustuokion aikana luetaan<br />

inkeriläisiä satuja ja kuunnellaan<br />

kun kuuntelin tietäviä oppaitamme ja<br />

ajellessamme monien entisten inkeriläiskylien<br />

ohi, jotka olivat nyt pelkää<br />

autiomaata.<br />

Kiitoksia Helenalle, kaikille<br />

oppaille ja muille osallistujille. The<br />

journey was marvelous! Seuraaviin!<br />

musiikkia sekä kerrotaan tarinoita<br />

<strong>Inkeri</strong>stä. Tunnin päätteeksi oppilaat<br />

piirsivät kortteja vietäväksi <strong>Inkeri</strong>n<br />

mummoille ja papoille tervehdyksenä<br />

omasta luokastaan ja koulustaan.<br />

Mitenkään yllättävää ei ole, että<br />

oppilaat eivät olleet kuulleet <strong>Inkeri</strong>stä.<br />

Eräällä luokalla inkerinsuomalaisen<br />

paluumuuttajaperheen poika<br />

osasi kertoa <strong>Inkeri</strong>stä, sillä he käyvät<br />

usein Venäjällä juhlapyhinä ja mummoa<br />

tervehtimässä. Juuri mummo on<br />

kertonut pojalle <strong>Inkeri</strong>stä.<br />

<strong>Inkeri</strong>-teematunnit jatkuvat vuoden<br />

2010 aikana pääkaupunkiseudun<br />

kouluissa. Opettajat ovat ottaneet<br />

teematuntien pitäjät suopeasti vastaan<br />

ja palaute on ollut hyvää. He<br />

ovat kokeneet tunnit tärkeiksi ja jopa<br />

koskettaviksi. Hakunilanrinteen ala-asteen oppilaiden<br />

kuvatervehdyksiä <strong>Inkeri</strong>in.<br />

18<br />

Hanna Kiuru ja hänen isänsä Martti<br />

Kiuru kävivät ensimmäistä kertaa<br />

sukunsa juurilla Toksovassa. Taidetta<br />

harrastava Martti ilahtui tavatessaan<br />

kesähuvilallaan remonttipuuhissa olevan<br />

taiteilija Kirill Alanteen, jonka töihin he<br />

ovat tutustuneet jo kotimaassaan.

<strong>Inkeri</strong>nmaan uusimman<br />

ajan historia liittyy elimellisesti<br />

Venäjän vallankumousten<br />

jälkeisiin<br />

yhteiskunnallisiin mullistuksiin.<br />

<strong>Inkeri</strong>läisten kansallinen<br />

tietoisuus, joka<br />

oli koko ajan kasvanut<br />

1860-luvulta lähtien, näytti<br />

saavan etsikkoaikansa<br />

Venäjän helmikuun 1917<br />

vallankumouksen jälkeen.<br />

<strong>Inkeri</strong>nsuomalaisten<br />

nokkamiehet alkoivat nopeasti<br />

puuhata <strong>Inkeri</strong>n suomalaisseutujen<br />

autonomiaa. Venäjästä ei haluttu<br />

irtautua, vaan toivottiin taloudellista<br />

ja sivistyksellistä itsehallintoa, inkeriläisten<br />

asuttamien kuntien kunnallisliittoa.<br />

<strong>Inkeri</strong>läiset pystyttivät huhtikuusta<br />

1917 lähtien jo jonkinlaista<br />

omaa kansanedustuslaitostakin. Sen<br />

nimenä oli <strong>Inkeri</strong>n keskusvaliokunta<br />

ja myöhemmin kansanvaltuusto.<br />

<strong>Inkeri</strong>läisten nuori sivistyneistö,<br />

joka näitä uudistuksia touhusi, oli<br />

poliittiselta kannaltaan valtaosaksi<br />

menshevikkejä, sosiaalidemokraatteja.<br />

Vanhoilliset, uskonnollismieliset<br />

inkeriläiset kuitenkin suhtautuivat<br />

sangen epäillen uuteen tilanteeseen.<br />

Pieni osa väestä kannatti myös bolshevikkeja.<br />

<strong>Inkeri</strong>läisten joukot eivät<br />

siis olleet yhtenäisiä.<br />

Vuonna 1917 Venäjän väliaikaisen<br />

hallituksen kaudella inkeriläisten<br />

uudistushankkeet olivat myötätuulessa.<br />

Paikallishallinnossa ja koululaitoksessa<br />

pystyttiin toteuttamaan<br />

itsehallintoon tähtääviä toimia. Bolshevikkien<br />

lokakuun 1917 vallankumouksen<br />

jälkeen olot <strong>Inkeri</strong>ssä alkoivat<br />

kuitenkin nopeasti kiristyä. Tässä<br />

näkyi jo <strong>Inkeri</strong>nmaan geopoliittisesti<br />

tuulinen asema. Bolshevikit eivät voineet<br />

suvaita inkeriläisten kansallisia<br />

hankkeita Pietarin, vallankumouksen<br />

kehdon ympärillä. <strong>Inkeri</strong>läisten omat<br />

edustajat savustettiin hallintoelimistä<br />

pois ja korvattiin punaisilla.<br />

Niin ikään käytännön elämässä<br />

olot vaikeutuivat. Monenlaiset<br />

bolshevikkien pystyttämät komiteat<br />

Kohtalon vuosi 1919 <strong>Inkeri</strong>ssä<br />

Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n rykmentti poseeraa.<br />

alkoivat takavarikoida elintarpeita,<br />

samaten saatiin pelätä ryösteleviä<br />

sotilasosastoja.<br />

Venäjällä puhkesi kesällä 1918<br />

lukuisia talonpoikaiskapinoita maanviljelijäiden<br />

kyllästyttyä tällaiseen<br />

mielivaltaan. Keskikesällä aseellinen<br />

toiminta levisi etelämpää Länsi-<strong>Inkeri</strong>in<br />

Jaaman kihlakuntaan, Moloskovitsaan<br />

ja Volossovaan. Kaikki kansannousut<br />

kukistuivat bolshevikkien<br />

tuleen ja kapinajohtajien teloituksiin.<br />

Länsi-<strong>Inkeri</strong>n kahakat puhkesivat<br />

venäläisvaltaisilla seuduilla ja niihin<br />

osallistui venäläisiä ja virolaisia<br />

suomalaisten lisäksi. Länsi-<strong>Inkeri</strong>n<br />

tapahtumat on syytä kytkeä Venäjää<br />

puhjenneiden taloudellisista syistä<br />

leimahtaneiden ”kulakkikapinoiden”<br />

ketjuun. Suomessahan aikoinaan<br />

väitettiin kahakoiden olleen suomalaisten<br />

kansallisen hengen ilmaisuja.<br />

Vuoden 1918 loppupuoliskolla<br />

<strong>Inkeri</strong>n maanviljelijät alkoivat huomata,<br />

että he olivat yksin varallisuutensa<br />

vuoksi neuvostojärjestelmässä<br />

uhan alla. Syksyllä Pietarin kuvernementissa<br />

asetettiin entisten pakko-ottojen<br />

lisäksi huomattava ylimääräinen<br />

vero tilallisten maksettavaksi. Lisäksi<br />

puna-armeijan muodostamiseksi asepalveluikäiset<br />

suomalaiset käskettiin<br />

kutsuntoihin.<br />

Tässä vaiheessa alkoi pienimuotoinen<br />

pakolaisliike Suomeen.<br />

Ensimmäisinä lähtivät hallinto- ja<br />

kouluasioissa näkyvästi toimineet<br />

puuhamiehet. Vuoden 1918 loppuun<br />

on arvioitu Suomeen paenneen 200–<br />

300 inkeriläistä.<br />

19<br />

T a m m i k u u n<br />

lopussa 1919 inkeriläiset<br />

perustivat<br />

Suomessa asioitaan<br />

ajamaan <strong>Inkeri</strong>n VäliaikaisenHoitokunnan,<br />

jonka johtajana<br />

toimi Pietari Toikka.<br />

Hoitokunta esitti lukemattomia<br />

julkisia<br />

pyyntöjä avusta Suomelle.<br />

Toivottiin jopa<br />

Suomeen liittämistä<br />

joko koko <strong>Inkeri</strong>n tai<br />

vain Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n osalta. Ellei<br />

muuta apua tulisi, pyydettiin tukea<br />

autonomian toteuttamiseksi.<br />

Huomattava on, että inkeriläisten<br />

joukot eivät olleet tässäkään<br />

suhteessa yhtenäisiä. Toinen suuntaus<br />

pani toivonsa yhteystyöhön vastavallankumouksellisten<br />

venäläisten<br />

kanssa. Tätä ajoivat nimenomaan<br />

ne henkilöt, jotka olivat helmikuun<br />

vallankumouksen jälkeen puuhanneet<br />

inkeriläisten autonomiaa.<br />

Suomessa oli itsenäistymisen<br />

jälkeen vallalla melkoista heimokansallista<br />

innostusta. Suomi tunsi kiinnostusta<br />

ja toimi kouriintuntuvasti<br />

Itä-Karjalan maahan yhdistämiseksi.<br />

<strong>Inkeri</strong>n suhteen virallinen Suomi sen<br />

sijaan pysyi pidättyvänä.<br />

Mannerheimilla ja hänen lähipiireillään<br />

oli vuodesta 1918 lähtien<br />

suunnitelmia Pietarin valtaamisesta,<br />

mutta niissä katsottiin aina inkeriläisten<br />

yli. Pietari piti luovuttaa valkoisille<br />

venäläisille. <strong>Inkeri</strong>läisten ei<br />

laskettu voivan hallita itse aluettaan<br />

miljoonakaupungin ympäristössä.<br />

Joidenkin aktivistien haaveisiin kyllä<br />

kuului Suur-Suomen ulottaminen<br />

<strong>Inkeri</strong>in, mutta hekään eivät inkeriläisten<br />

omiin voimiin ja mahdollisuuksiin<br />

luottaneet. Suomi olisi se,<br />

joka hallitsisi ja sanelisi <strong>Inkeri</strong>n asioita.Aktivistien<br />

haaveena oli Pietarin<br />

tuhoaminen, jottei se loputtomasti<br />

uhkaisi Suomea. Virallinen Suomi<br />

ei koskaan sotavoimalla auttanut<br />

inkeriläisiä. <strong>Inkeri</strong>in ei Suomesta hyökätty<br />

niin kuinAunukseen ja Vienaan.<br />

Epävirallisesti inkeriläiset sen sijaan

saivat aktivisti- ja sotilastahoilta apua<br />

Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n kysymyksessä.<br />

Suomalaisten välttelevä asennoituminen<br />

näkyi hyvin vuoden<br />

1919 alussa. Suomen hallitus päätti<br />

1.3.1919 sallia <strong>Inkeri</strong>n pakolaisten<br />

vapaan maahantulon, kunhan he eivät<br />

järjestäytyisi ja aseistautuisi Suomessa.<br />

Luotettaville miehille päätettiin<br />

lisäksi järjestää kulkumahdollisuus<br />

Suomen kautta Viroon.<br />

Virossa inkeriläisten toiveisiin<br />

suhtauduttiin paljon myötämielisemmin<br />

kuin Suomessa. <strong>Inkeri</strong>läisten<br />

hoitokunnan ja Viron väliaikaisen<br />

hallituksen välillä solmittiin maaliskuun<br />

lopulla 1919 sopimus, jonka<br />

mukaan vapaaehtoisista inkeriläisistä<br />

voitaisiin muodostaa Virossa joukkoosasto.<br />

Joukko-osaston tuli alistua<br />

virolaisen sotilasjohdon määräyksiin<br />

ja sitä sai käyttää sotatoimissa vain<br />

<strong>Inkeri</strong>n suunnalla. Toukokuulla 1919<br />

Tallinnaan oli inkeriläisjoukkoihin jo<br />

kertynyt 402 miestä, joista yli puolet<br />

oli pohjoisinkeriläisiä. Monet Tallinnaan<br />

päätyneet olivat tulleet Suomen<br />

kautta.<br />

<strong>Inkeri</strong>nmaalla tilanne kävi koko<br />

ajan entistä ahdistavammaksi. Kaiken<br />

huippu oli se, että toukokuussa 1919<br />

neuvostohallitus julisti Pietarin kuvernementin<br />

sotatilaan pelätessään<br />

Suomen hyökkäystä Pietariin. Tämä<br />

tuntui etenkin Pohjois-<strong>Inkeri</strong>ssä, heti<br />

rajan takana. Miehiä mobilisoitiin<br />

puna-armeijaan, elintarvikkeita ja<br />

eläimiä pakko-otettiin ja useita satoja<br />

suomalaisia vangittiin neuvostovallan<br />

vastustajina.<br />

Tämä poiki pakolaisaallon Suomen<br />

puolelle Kannaksen rajapitäjiin.<br />

Heinäkuuhun 1919 mennessä Suomen<br />

puolella oli jo lähemmäs 3000<br />

inkeriläistä paossa. Heistä lähes 500<br />

oli asekuntoisia miehiä. <strong>Inkeri</strong>läisten<br />

hallussa oli lisäksi Raudun kohdalla<br />

<strong>Inkeri</strong>n puolella viiden kylän muodostama<br />

Kirjasalon kulma, jota he<br />

pystyivät perustamansa suojeluskunnan<br />

voimin puolustamaan bolshevikeilta.<br />

Pakolaiset perustivat Suomessa<br />

heinäkuussa 1919 Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n<br />

toimikunnan, myöhemmän hoitokunnan,<br />

joka pyysi Suomelta tukea<br />

ja sotilaallista järjestäytymislupaa<br />

<strong>Inkeri</strong>n autonomian toteuttamiseksi.<br />

Suomen sotaministeriö salli sotilaallinen<br />

järjestäytymisen ja luovutti aseistusta<br />

itsepuolustukseen. Pakolaiset<br />

pystyttivät nopeasti Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n<br />

vapaajoukot, joissa oli aluksi vajaat<br />

600 miestä. Suomen avun edellytys<br />

oli, ettei joukko toimisi omin päin<br />

eikä kävisi hyökkäykseen.<br />

Aikoinaan Venäjän armeijassa<br />

palvellut everstiluutnantti Georg<br />

(Yrjö) Elfvengren hankkiutui omaaloitteisesti<br />

heinäkuussa inkeriläisten<br />

sotilaalliseksi johtajaksi. Elfvengren<br />

oli värikäs hahmo, kielitaidoltaan ja<br />

selvästi myös mentaliteetiltaan jo<br />

huomattavasti venäläistynyt seikkailija.<br />

<strong>Inkeri</strong>nmaan kysymys sai vuonna<br />

1919 huipennuksensa neljään kertaan<br />

aseellisina taisteluina, kahdesti<br />

Länsi- ja Pohjois-<strong>Inkeri</strong>ssä kummassakin.<br />

Sisällissota riehui Venäjällä ja<br />

osa sotatoimista suuntautui Pietariin.<br />

Nimenomaan Länsi-<strong>Inkeri</strong>n taistelut<br />

liittyivät puhtaasti Venäjän sisällissotaan.<br />

<strong>Inkeri</strong>nmaa joutui ensimmäisen<br />

kerran sodan jalkoihin toukokuussa<br />

1919. Valkokenraali P. V. Rodzjanko<br />

käynnisti tuolloin etelästä päin laajan<br />

hyökkäyksen kohti Pietaria. Mukana<br />

oli virolaisia joukko-osastoja ja<br />

niiden alaisuudessa Tallinnassa pystytetty<br />

<strong>Inkeri</strong>n Pataljoona, joka pian<br />

paisui rykmentiksi. Etenemisen aikana<br />

Länsi-<strong>Inkeri</strong>ssä pantiin toimeen<br />

kutsunnat ja miesten pakko-otot.<br />

Kesäkuun puolivälissä inkeriläisten<br />

<strong>Inkeri</strong>n Rykmenttiin kuului jo noin 2<br />

300 miestä ja sen komentajaksi tuli<br />

suomalainen majuri Aarne Uimonen.<br />

<strong>Inkeri</strong>läisillä oli paikoitellen<br />

menestystä ja he olivat esimerkiksi<br />

valtaamassa rannikolla Krasnaja<br />

Gorkan eli Yhinmäen<br />

linnoitusta, mutta<br />

rykmentin taival jäi<br />

lyhyeksi. Kenraali<br />

Rodzjanko syytti inkeriläisiäkansallismielisestäseparationismista<br />

ja määräsi<br />

heidän joukkonsa liitettäväksi<br />

venäläisten<br />

joukko-osastoihin.<br />

Tästä seurasi se, että<br />

20<br />

Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n rykmentin päällikkö<br />

Yrjö Elfvengren.<br />

<strong>Inkeri</strong>n rykmentti hajosi kesäkuun<br />

1919 lopulla nopeasti. Rodzjankon<br />

riveihin jäi vain vajaat 350 inkeriläistä;<br />

valtaosa miehistöstä keinotteli<br />

itsensä Viron puolelle ja osa länsiinkeriläisistä<br />

livisti kotiseuduilleen.<br />

Rodzjankon joukkojen miehitys<br />

ulottui pisimmillään Keski-<strong>Inkeri</strong>in<br />

Serepetan tasalle saakka, mutta Pietari<br />

jäi valtaamatta. Elokuun 1919<br />

alkuun mennessä sisäisesti hajanaisten<br />

valkoisten venäläisten oli bolshevikkien<br />

paineessa peräännyttävä<br />

<strong>Inkeri</strong>nmaan lounaispuolelle Peipsijärven<br />

rannoille saakka. Virolaisten<br />

tukemana uudelleen järjestäytynyt<br />

<strong>Inkeri</strong>n rykmentti puolestaan asettui<br />

linjaan Länsi-<strong>Inkeri</strong>n järvikannaksilla<br />

ja piti alkusyksyllä hallussaan Soikkolanniemeä.<br />

Sotaa käytiin myös Karjalan<br />

kannaksella, Raudun kohdalta rajalta<br />

Suomesta kohti Pietaria. Hyökkäys<br />

käynnistyi heinäkuun lopussa 1919.<br />

<strong>Inkeri</strong>läiset itse kokivat käyvänsä<br />

omaa vapaussotaansa. Heitä käyttivät<br />

suomalaiset aktivistit ja niin sanotun<br />

sotapuolueen edustajat kuitenkin<br />

hyväkseen. Nämä tahot olivat hyökkäystä<br />

takapiruina käynnistämässä ja<br />

ne toivoivat hyökkäyksen toimivan<br />

provokaationa sodan sytyttämiseksi<br />

Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille.<br />

Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n rykmentin päämaja Kirjasalossa.

Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n rykmentin<br />

hyökkäyksellä oli kaksi erillistä pääsuuntaa:<br />

Lempaala ja Miikkulainen.<br />

Joukot valtasivat nopeasti aluetta 10-<br />

15 kilometrin syvyydeltä ja päärintamalinja<br />

muodostui Lempaalanjärven<br />

pohjoispään tasalle. Sotaretkestä tuli<br />

kuitenkin vain muutaman päivän<br />

pituinen, sillä Suomen sotilastiedustelun<br />

mukaan operaatio oli heikosti<br />

organisoitu ja onnettomasti johdettu.<br />

Hyökkäys kaatui pikaisesti perääntymiseen<br />

bolshevikkien hyökätessä.<br />

Perääntymisestä muodostui melkoinen<br />

kansainvaellus, sillä yli 2 000<br />

pohjoisinkeriläistä vetäytyi karjoineen<br />

joukkojen mukana Kirjasaloon<br />

ja Suomen puolelle. Siviili-ihmiset<br />

joutuivat uhreiksi töytäilyissä, jotka<br />

jäivät sotilaallisesti täysin merkityksettömiksi.<br />

Syksyllä 1919 <strong>Inkeri</strong>nmaa joutui<br />

vielä toistamiseen sodan jalkoihin<br />

niin lännessä kuin pohjoisessakin. Lokakuussa<br />

kenraali Nikolai Judenitsh<br />

ikään kuin toisti kenraali Rodzjankon<br />

kesäisen offensiivin. Rodzjankolta<br />

periytyneillä joukoilla, tuolloisella<br />

Luoteisarmeijalla, hyökättiin kohti<br />

Pietaria ja päästiin sangen lähelle,<br />

Tuutariin Pulkovon kukkuloille.<br />

Hyökkäyksessä oli mukana myös<br />

virolaisia ja <strong>Inkeri</strong>n rykmentti, johon<br />

kuului nyt yli 1 600 miestä. <strong>Inkeri</strong>läiset<br />

etenivät Pietarhovin seudulle<br />

saakka.<br />

Bolshevikit iskivät kuitenkin<br />

takaisin. Luoteisarmeijan etenemistä<br />

torjui tehokkaasti muun muassa suomalaisista<br />

punakomentajaoppilaista<br />

muodostettu osasto. Judenitshin<br />

joukot perääntyivät nopeasti suuressa<br />

sekasorrossa.<br />

Viro riisui lopulta täydessä sekasorrossa<br />

vetäytyneen luoteisarmeijan<br />

rippeet aseista Narvassa vuoden 1919<br />

lopulla. <strong>Inkeri</strong>n rykmentti asettui<br />

Viron ylläpidossa rajavartiotehtäviin<br />

Narva-Jõesuun pohjoispuolelle. Viro<br />

ja Neuvosto-Venäjä solmivat rauhan<br />

helmikuussa 1920 ja virolaiset hajottivat<br />

<strong>Inkeri</strong>n rykmentin vähitellen<br />

kevään kuluessa ja lopullisesti kesäkuussa<br />

1920.<br />

Keski- ja Länsi-<strong>Inkeri</strong> joutuivat<br />

molempien hyökkäysten aikana<br />

kokemaan paikoitellen sisällissodan<br />

kauhut. Niin Rodzjankon kuin erityisesti<br />

Judenitshin miehityksen ajat<br />

olivat joukkojen oleskeluseuduilla<br />

valkoisen terrorin kautta, jota myöhemmin<br />

seurasi bolshevikkien kosto.<br />

Kummankin hyökkäyksen perääntymisvaiheessa<br />

vetäytymisreittien varrella<br />

olleita inkeriläiskyliä poltettiin.<br />

Samaten kyliä tuhoutui taistelujen<br />

aikana.<br />

<strong>Inkeri</strong>läisiä pakeni sodan jaloista<br />

epälukuinen määrä länttä kohti.<br />

Viroon heitä lienee päässyt arviolta<br />

2 000 henkeä. Virossa pakolaiset<br />

joutuivat aluksi kurjiin olosuhteisiin<br />

ja satunnaisiin töihin.<br />

Myös Pohjois-<strong>Inkeri</strong>ssä sodittiin<br />

syksyllä 1919 toistamiseen.<br />

Kun Judenitshin hyökkäys Pietariin<br />

käynnistyi lännessä, everstiluutnantti<br />

Elfvengren aloitti tätä offensiivia<br />

tukeakseen oman iskunsa Pohjois-<br />

<strong>Inkeri</strong>ssä 22.10.1919. Tämä tapahtui<br />

Suomen sotilasviranomaisten nimenomaista<br />

kieltoa vastaan.<br />

<strong>Inkeri</strong>läiset etenivät pisimmillään<br />

Lempaalan eteläpuolelle Grusinon<br />

aseman seudulle asti, mutta<br />

joutuivat muutaman päivän sisällä perääntymään<br />

takaisin Suomen puolelle.<br />

Yleisesikunnan tiedustelutoimisto<br />

piti hyökkäystä kehnosti johdettuna ja<br />

jo etukäteen tuhoon tuomittuna.<br />

21<br />

Ja jälleen siviili-ihmiset saivat<br />

kärsiä. Lokakuun 1919 toivottoman<br />

hyökkäyksen jälkimainingeissa bolshevikit<br />

polttivat monia kyliä Lempaalassa,<br />

Miikkulaisissa ja Valkeasaaressakin<br />

kostoksi ja turvavyöhykkeen<br />

synnyttämiseksi. Loppusyksyllä 1919<br />

Suomeen tuli vähitellen yli 3 000 uutta<br />

pakolaista. <strong>Inkeri</strong>n pakolaisten luku<br />

nousi vuoden 1919 loppuun mennessä<br />

kaikkiaan 8 300 henkilöön.<br />

Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n rykmentti jäi<br />

myöhäsyksyllä 1919 roikkumaan<br />

rajalle Kannaksella. Aluksi ei ollut<br />

muuta rahoitusta kuin Elfvengrenin<br />

valkoisten venäläisten ”Judenitshin<br />

miljoonista” hankkimat varat, joilla<br />

joukkoja varustettiin ja palkkoja<br />

maksettiin kuukausien ajan.<br />

Tämä sekä Elfvengrenin venäläisyhteydet<br />

rikkoivat lopullisesti<br />

välit suomalaisiin aktivisteihin, jotka<br />

eivät hyväksyneet yhteyksiä minkään<br />

värisiin venäläisiin. Aktivistit luokittelivat<br />

nyt inkeriläiset ”lapselliseksi”<br />

kansaksi, joka oli hylännyt kansalliset<br />

vapautushankkeensa ja antanut<br />

”valkoryssien” sokaista rahoillaan<br />

itsensä. Valkoisiin venäläisiin nojautuminen<br />

aiheutti hajaannuksen<br />

myös inkeriläisten pakolaisjohtajien<br />

keskuudessa.<br />

Marraskuussa 1919 tilanne<br />

Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n kapinan jaloista Suomeen lähteneiden pakolaisten joukossa oli<br />

runsaasti lapsia ja vanhuksia. Eturivissä hoitajan vieressä ensimmäinen valkohuivinen<br />

mummo vasemmalta on Katri Pyöriäinen, Helena Miettisen äidin isoäiti, jonka<br />

elämäntie Suomeen tulon jälkeen kulki Raudusta Kyminlinnaan inkeriläispakolaisten<br />

vanhainkotiin. Katrin elämä Suomessa oli kitkuttelua köyhyysrajalla. Sairastumisen<br />

jälkene vähät tavarat joutuivat vuokravelkojen takia vasaran alle.

jähmettyi. Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n rykmentti<br />

majoittui osaksi Suomen puolelle<br />

Raudun Raasuliin ja osaksi Kirjasaloon.<br />

Kirjasalossa pystytettiin jonkinlainen<br />

”garnisooni” eli varuskunta<br />

ja miehistö jatkoi sotilaspalvelusta.<br />

Pysyvät vartiot sekä kiertävät partiot<br />

vartioivat epävirallisen rajaa, joka<br />

oli syntynyt rintamalinjasta Kirjasalon<br />

Neuvosto-Venäjän puoleiseen<br />

reunaan. <strong>Inkeri</strong>läisten suorittama<br />

rajavalvonta oli tehokasta. Koko<br />

Kannaksella Kirjasalon kohta oli<br />

suurin piirtein ainoa seutu, missä<br />

salakuljettajat ja bolshevikkikuriirit<br />

eivät virranneet edestakaisin rajan yli.<br />

Kirjasalon kulma tuli muodostamaan<br />

Repolan tai Porajärven lailla<br />

Suomen alueliitännäisen, joka oli asevoimin<br />

maahan yhdistetty ja eristetty<br />

Neuvosto-Venäjästä. Kirjasalossa oli<br />

vain yli 400 siviiliasukasta, mutta he<br />

olivat sekä elivät jatkuvasti alueella ja<br />

heillä oli jopa oma kunnanvaltuustokin<br />

sekä suojeluskunta.<br />

Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n rykmentin taloudellinen<br />

ahdinko helpottui viimeinkin<br />

hivenen helmikuussa 1920.<br />

Valtioneuvosto myönsi rykmentin<br />

ylläpitoon kuukausittaisen määrärahan<br />

ehdolla, että rykmentti avustaisi<br />

suomalaisia viranomaisia rajan<br />

vartioinnissa. Muodostui varsin<br />

erikoinen tilanne, ainoalaatuinen<br />

Suomen rajojen vartioinnin historiassa.<br />

<strong>Inkeri</strong>läiset vapaaehtoiset, kansalaisuudeltaan<br />

Venäjän alamaiset,<br />

suorittivat Suomelle rajapalvelusta<br />

Neuvosto-Venäjän maaperällä!<br />

Rykmentin asema ja olemassaolo<br />

osoittautuivat ajan oloon huomattavan<br />

ongelmallisiksi. Vanhimmat<br />

ikäluokat olivat kyllästyneitä ankeaan<br />

sotilaselämään ja monia pohdituttivat<br />

perheasiat. Tästä syystä ja kuriongelmien<br />

takia esiintyi paljon karkuruutta.<br />

Oma pulmansa muodostui vielä<br />

päällystön ja etenkin suomalaisten<br />

vapaaehtoisten joukosta löytyneistä<br />

täysin sopimattomista henkilöistä.<br />

Heinäkuussa 1920 joukot supistettiin<br />

Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n erikoispataljoonaksi,<br />

jonka vahvuudeksi jäi<br />

aluksi noin 600 miestä. Valtioneuvosto<br />

myönsi syyskuussa pataljoonalle<br />

ylläpidon vuoden 1920 loppuun asti.<br />

Pääasiassa rajan taakse Kirjasalon<br />

puolelle siirtyneet joukot jatkoivat rajapalvelusta.<br />

Syyskuun 1920 lopussa<br />

pataljoonan väliaikaiseksi komentajaksi<br />

nimitettiin jääkärikapteeni Jussi<br />

(Johannes) Sihvo.<br />

Tarton rauhansopimuksen tultua<br />

myöhäsyksyllä voimaan päättyi Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n<br />

joukkojen ja Kirjasalon<br />

miehityksen taru. Erikoispataljoona<br />

ja 348 kirjasalolaista karjoineen vetäytyi<br />

5.12.1920 Suomen puolelle,<br />

missä Valkjärvellä joukot purettiin<br />

joulukuun lopulle tultaessa.<br />

Erikoinen vaihe Kannaksen<br />

rajahistoriassa oli päättynyt.<br />

Kysymys <strong>Inkeri</strong>nmaan ja pakolaisuuteen<br />

joutuneiden inkeriläisten<br />

lopullisen kohtalonjärjestämisestä<br />

nousi päivänpolttavaksi vuoden 1920<br />

alussa. Neuvosto-Venäjä oli jo nousemassa<br />

sisällissotiensa alhosta ja Viro<br />

sekä Suomi olivat vihdoinkin valmiit<br />

tunnustelemaan neuvostovallan kanssa<br />

rauhaa.<br />

Rauhanneuvottelut alkoivat<br />

kesäkuussa 1920 Tartossa. J. K.<br />

Paasikiven johtama Suomen valtuuskunta<br />

totesi heti, ettei <strong>Inkeri</strong>in<br />

nähden esitettäisi aluevaatimuksia.<br />

Sen sijaan toivottiin, että inkeriläiset<br />

kansalliset ja kulttuuriset olot järjestettäisiin<br />

demokraattiselle perustalle.<br />

Tähän kaikki sitten jäi. <strong>Inkeri</strong>n asia<br />

oli vaikeissa ja pitkittyvissä rauhanneuvotteluissa<br />

selvästi toisen luokan<br />

kysymys. Osapuolet väänsivät sen<br />

sijaan sitkeästi kättä Itä-Karjalasta ja<br />

Petsamosta.<br />

Rauhansopimus allekirjoitettiin<br />

14.10.1920.Allekirjoittamisistunnossa<br />

Neuvosto-Venäjän valtuuskunta<br />

22<br />

antoi luvatun <strong>Inkeri</strong>nmaata koskevan<br />

ilmoituksen. <strong>Inkeri</strong>läisten, joista käytettiin<br />

termiä Pietarin kuvernementin<br />

suomalainen väestö, luvattiin saavan<br />

nauttia kaikkia oikeuksia ja etuja, jotka<br />

Venäjän lait myönsivät vähemmistökansallisuuksille.<br />

Tämän mukaan<br />

inkeriläiset saisivat järjestää kansanvalistuksen<br />

ja paikallisen hallinnon<br />

sekä oikeudenkäytön omalla kielellään<br />

ja omien toimeenpanoelintensä<br />

kautta. Suomeen paenneille taattiin<br />

lisäksi valtiollinen amnestia, oikeus<br />

palata kotipaikoilleen ja palaajille<br />

taloudellista tukea. Lupaus toteutui<br />

myöhemmin vain osittain.<br />

Venäjän vallankumousten jälkeen<br />

oli vuosia sekava aika, jolloin<br />

sisäiset ja ulkoiset voimat koettivat<br />

kaataa bolshevikkivaltaa. Tämä<br />

tilanne soi mahdollisuuden inkerinsuomalaisten<br />

haaveille kansallisesta<br />

vapautumisesta. <strong>Inkeri</strong>n niin kutsuttujen<br />

vapaustaistelujen historiaa<br />

voi samalla luonnehtia inkeriläisten<br />

hyväksikäytön historiaksi. Aina he<br />

joutuivat isompiensa jalkoihin, kokonaisten<br />

valtakuntien tai voimaryhmittymien<br />

pelinappuloiksi. Suomalaiset<br />

aktivistit, virolaiset ja vastavallankumoukselliset<br />

venäläiset hyödynsivät<br />

kukin ajallaan inkeriläisiä omissa<br />

tavoitteissaan..<br />

<strong>Inkeri</strong>läisten haaveet kansallisesta<br />

vapautumisesta kompastuivat<br />

Pietarin heittämään valtaisaan varjoon.<br />

Miljoonakaupungin ympärillä<br />

elävän pienen kansansirpaleen tavoitteet<br />

olivat tuomittuja epäonnistumaan<br />

nimenomaan geopoliittisten<br />

realiteettien paineessa.<br />

Dosentti Pekka<br />

Nevalaisen<br />

esitelmä 3.10.<br />

2009 <strong>Inkeri</strong>n<br />

kulttuuriseuran<br />

Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n<br />

taistelujen<br />

muistojuhlassa<br />

Pakolaisia ja<br />

palavia kyliä.

Viimeinen Mikkelinpäivä Jutikkalassa<br />

Mari Kiukkaan esitys<br />

Pakolaisia ja palavia kyliä<br />

-juhlassa<br />

Anna Maria Korkka (mummo),<br />

syntyi 4.1.1895, Lempaalan<br />

Jutikkalassa, vanhemmat<br />

Antti Korkka ja Anna s. Kanninen<br />

Kirkonkirjoista löydetty seuraavat<br />

tiedot: Antti Korkka (Andreas<br />

Simonssohn Korkka), synt.<br />

27.6.1850 Judikkalassa (vanhemmat:<br />

Simo=Simon Andreassohn Korka<br />

ja Katri/Kaisa=Catharina Andreastochter<br />

Suutarinen, vihitty 4.4.1849)<br />

ja vaimonsa Anna (Anna Simonstochter<br />

Kanninen, synt. 10.3.1855<br />

Mustilassa (vanhemmat Simo=Simon<br />

Simonssohn Kanninen ja Katri/<br />

Kaisa=Catharina Johanstochter Kettinen)Antti<br />

jaAnna vihitty 13.1.1874,<br />

talollisia.<br />

Mummo sanoi olleensa<br />

hemmoteltu, joutui vain<br />

vähän osallistumaan töihin.<br />

Vanhemmat sisaret Simo (Simon<br />

s. 20.7.1874), Kaisa<br />

(Catharina nro 2 s. 17.8.1879,<br />

ens. Catharina eli vain 13 kk),<br />

Juho (Johann s. 13.6.1882) ja<br />

Matti (Mathias s. 6.9.1885)<br />

huomattavasti vanhempia<br />

kuin mummo sekä Pietarista<br />

tuotu kasvattisisko Liisa.<br />

Vain mummoni ja Matti<br />

pakenivat Suomeen 1919.<br />

Paavo Ritola (pappa)<br />

syntyi 16.12.1891, Lempaalassa.<br />

Vanhemmat olivat Juhana<br />

(Juho) Ritola ja Maria<br />

Riikonen, joka oli tullut jostain<br />

Oulun seudulta <strong>Inkeri</strong>in.<br />

Mökkiläisiä, pappa Korkalla<br />

paimenpoikana, myöhemmin<br />

armeijassa kirjurina (venäjäntaitoinen).<br />

Vanhempi veli Juho ja<br />

nuoremmat Pekka, Kaisa,<br />

Maria eli Maikki pakenivat<br />

kaikki Suomeen.<br />

Lempaalan kirkonkirjoissa<br />

en ole törmännyt Ritolaan<br />

tai sen muunnoksiin, Rii-<br />

Mari Kiukas<br />

Lempaalan kirkon paikalle pystytetty<br />

muistorirsti sai kesäkuussa 2009<br />

lastenlasten tervehdyksen: Kiitos<br />

rohkeudesta Anna ja Paavo.<br />

23<br />

koseen kyllä. Voi olla, että mummon<br />

heti vaientama puheenaihe siitä, että<br />

Ritola on väännös alunpitäen venäläisestä<br />

nimestä, pitääkin paikkansa.<br />

Ritola olisi aika luonteva valinta<br />

pohjalaiselta Maria Riikoselta. Hämärästi<br />

muistelen, että mummo jostain<br />

hurjasta tataariluonteesta pikkusen<br />

suutuksissa tuhahteli.<br />

1917–1919 tapahtumat<br />

Vallankumouksen jälkeen olot olivat<br />

sekavat ja 1.maailmansodan voittajilla<br />

oli suunnitelmia bolshevismin<br />

kukistamiseen. Myös Suomen poliittinen<br />

tilanne antoi inkeriläisille pakolaisille<br />

mahdollisuuden asevoimin<br />

ryhtyä vapauttamaan <strong>Inkeri</strong>ä. Suur-<br />

Suomi ajattelua. Avunanto <strong>Inkeri</strong>lle<br />

merkitsi samalla liittymistä Pietarin<br />

valloitussuunnitelmiin. Suomen hallitus<br />

teki kuitenkin kielteisen päätöksen<br />

1.3.1919. Viron suunnasta<br />

aktivismi oli suurempaa. Keväällä<br />

1919 Pohjois-<strong>Inkeri</strong>ssä<br />

puhuttiin yleisesti Suomesta<br />

tulevasta hyökkäyksestä varmana<br />

asiana ja pakolaiseksi<br />

aikovia kehotettiin jäämään<br />

”koska kuitenkin palaatte<br />

takaisin”<br />

Samaan aikaan mummo<br />

ja pappa menivät naimisiin,<br />

ja Paavo kaikesta huolimatta<br />

lähti Suomeen etsimään työtä.<br />

Maaliskuussa bolsevikit<br />

olivat ulottaneet sotaväenotot<br />

myös Pohjois-<strong>Inkeri</strong>in, 18 - 40<br />

vuotiaat pakenivat metsiin tai<br />

Suomeen. Se aiheutti jäljelle<br />

jääneille lisää ongelmia.<br />

Pappaa tultiin etsimään jossain<br />

vaiheessa loppukeväästä<br />

ja kun ei löydetty, mummo<br />

pidätettiin. Mummo oli raskaana,<br />

mutta siitä huolimatta<br />

hänet vietiin Pietari Paavalin<br />

linnoitukseen. Siellä kertoi<br />

itkeneensä kaksi viikkoa<br />

yhtä soittoa ja vartijoille oli<br />

ilmeisesti käynyt sääliksi ja<br />

he vapauttivat mummon. Joku<br />

venäläinen nainen oli antanut

ahaa junalippuun. Junalla pääsi<br />

Toksovaan asti, loppumatkan takaisin<br />

Jutikkalaan mummo käveli.<br />

Mummo kertoi myös kahdesta<br />

muusta yhteenotosta punaisten kanssa,<br />

tarkkaa ajankohtaa en tiedä. Joku<br />

naapurin tytöistä oli tullut pihalle ja<br />

huutanut: ”Annamaikki,Annamaikki,<br />

punikit männööt tei läävää!” Mummo<br />

oli tullut portaille, jolloin navettaan<br />

yrittänyt mies oli ampunut mummoa<br />

pakaraan -vahingossa, sanoi mummo<br />

itse. Tytöt olivat sitten kovasti selittäneet,<br />

etteivät he ketään nimitelleet,<br />

vaan heillä oli siellä Punnikki niminen<br />

lehmä.<br />

Hävityn sisällissodan jälkeen<br />

Suomen punaiset pakenivat suurin<br />

joukoin Venäjälle ja jäivät luonnollisesti<br />

suomea puhuvalle <strong>Inkeri</strong>nmaalle.<br />

Monet käyttivät tilaisuutta hyväksi<br />

ja kostivat kärsimyksensä paikallisille<br />

talollisille. Ryöväys oli lisäksi lähes<br />

ainoa tapa saada elantoa kaoottisissa<br />

oloissa. Korkan talossakin käytiin<br />

useasti ja mummolta vietiin mm. hänen<br />

itse kutomansa kaunis villahame.<br />

Tuo hame käveli mummoa vastaan<br />

tilanteessa, jossa paikalla oli poliisi<br />

(?) ja mummo vaati hametta takaisin.<br />

Nainen väitti sen olevan hänen itsensä<br />

tekemä, mutta mummopa pystyi<br />

näyttämään hameesta paikan, johon<br />

oli kirjaillut nimensä. Ja niin nainen<br />

oli kuulemma siinä paikassa joutunut<br />

riisumaan hameen. Ei ollut mummokaan<br />

mistään arkalasta kotoisin.<br />

Touko–kesäkuussa sattui useita yhteenottoja<br />

paikallisten asukkaiden ja<br />

neuvostokomisaarien välillä. <strong>Inkeri</strong>n<br />

rajalla lähellä Rautua ja Kivennapaa<br />

sijaitsevassa Kirjasalon kylässä oli<br />

raja-asema, josta pakolaisetkin kulkivat.<br />

Parin vuoden takainen elokuva,<br />

Raja 1918 antaa hyvän kuvan siitä<br />

millaisissa oloissa elettiin.<br />

23.7.1919 kenraalit Kivekäs ja<br />

Ignatius esittävät sotaministeri Walldenille<br />

hälyttäviä tietoja bolsevikkien<br />

hyökkäyksestä ja vaativat jopa armeijan<br />

liikekannallepanoa.<br />

24.7.1919 synnyttää 23-vuotias<br />

Anna Maria Ritola (s. Korkka) ensimmäisen<br />

lapsensa Jutikkalan kylässä<br />

Lempaalassa.<br />

25.7.1919 Ståhlberg valitaan<br />

Suomen tasavallan ensimmäiseksi<br />

presidentiksi, Suomen heimojen ’aktiivista<br />

auttamista’ ajaneet kärsivät<br />

tappion.<br />

26.–27.7.1919 välisenä yönä<br />

pohjoisinkeriläiset joukot hyökkäävät<br />

komentajansa everstiluutnantti Elfvengrenin<br />

käskystä rajaa pitkin etelään<br />

Mustilan kylän kautta ja valtaavat<br />

Lempaalankylän. Hyökkäys meni<br />

siitä eteenpäin mönkään, koska yksi<br />

komppania eksyi yön pimeydessä ja<br />

punaiset olivat ehtineet vetää pois<br />

vähäiset rajajoukkonsa. Seuraavana<br />

yönä asetuttiin linjalle Lempaalan<br />

järvi – Körtinki – Maaseläntie.<br />

29.7.1919 Suomen hallitus<br />

tuomitsee jyrkästi sille yllätyksenä<br />

tulleen hyökkäyksen. Raja Kirjasalossa<br />

suljetaan.<br />

31.7.1919 punaiset aloittavat<br />

hyökkäyksensä ja ammusten puutteessa<br />

Elfvegrenin on peräydyttävä<br />

Kirjasaloon ja lopulta Suomen puolelle.<br />

Paavo-poika on viikon vanha.<br />

Elokuussa kevään optimismi on<br />

vaihtunut pettymykseen.<br />

Syyskuussa Paavo ja Anna<br />

Maria, sekä parikuukautinen Paavovauva<br />

valmistautuvat pakenemaan<br />

Suomeen. Tsaarin armeijassa palvellut<br />

Matti Korkka käy salaa kotonaan<br />

ja kehottaa sisartaan lähtemään välittömästi.<br />

Ihan lokakuun alussa, Mikkelinpäivänä<br />

lopulta päästään matkaan.<br />

Anna-äidin (Anna Korkka s. Kanninen<br />

) piti vielä tulla tapaamaan kylän<br />

ulkopuolella olevalle ladolle, mutta<br />

häntä ei kuulu sovittuun aikaan. Mitä<br />

on tapahtunut, eikö uskalla, pelkääkö<br />

jonkun seuraavan ja paljastavan pakolaiset?<br />

Ilmeisesti, mutta odottamaan<br />

ei voi jäädä. Ilma on pakastamaan<br />

päin ja jäljet näkyisivät liian hyvin<br />

maastossa. Syy selviää vasta 20<br />

vuotta myöhemmin ja silloin vasta<br />

kuullaan muutkin Korkan suvun<br />

kuulumiset. (Simon poika Antti perheineen<br />

tuli Suomeen siirroissa.Antin<br />

pojat Aarne ja Armas olivat paenneet<br />

jo aiemmin taisteluista Suomen puolelle<br />

ja liittyneet heimopataljoonaan.<br />

Kun pojat palautettiin, lähtivät myös<br />

muut vapaaehtoisesti takaisin. Armas<br />

eli viimeiset vuotensa Punkaharjulla.)<br />

25.10.1919 mennessä kaikki<br />

Pohjois-<strong>Inkeri</strong>n joukot vetäytyneet<br />

24<br />

Kirjasaloon ja siitä Suomeen.<br />

Ensin asetutaan Valkjärvelle,<br />

Lempi Lahja syntyy, sitten Jääskeen,<br />

jossa Terttu (äitini) syntyy vuonna<br />

1924. Pian sen jälkeen Joutsenoon,<br />

johon jäädään pysyvästi Honkalahteen<br />

Hackmanin tehtaan kasarmille<br />

asumaan. Lapsia syntyy vielä kaksi<br />

Vilho ja Aili.<br />

Vuonna 1936 presidentti Svinhufvud<br />

myöntää Suomen kansalaisuuden<br />

siihen asti ns. Nansenin-passilla<br />

Viipurin pakolaisseurakunnassa<br />

kirjoilla olleille Anna Marialle ja<br />

Paavolle sekä lapsilleen Paavolle,<br />

Lempi Lahjalle, Terttu Lailalle, Vilho<br />

Johannekselle ja Aili Rebekalle.<br />

Pappa kuoli 1961 ja mummo<br />

1967.<br />

(Lähteet: <strong>Inkeri</strong>n suomalaisten<br />

historia, Pekka Melkko, P. Nevalaisen<br />

tutkimukset sekä inkeriläisten muistelmakirjoitukset/kirjat<br />

+ Lempaalan<br />

srk kirkonkirjat 1834-1885)<br />

Mari Kiukkaan suku on Lempaalan<br />

Jutikkalasta. Marilla ja hänen<br />

sukulaisillaan on tapana käydä<br />

vahvistamassa juuriaan <strong>Inkeri</strong>nmaalla.<br />

Mari on monelle tullut tutuksi<br />

Ajankohtaisen kakkosen napakkana<br />

toimittajana.

<strong>Inkeri</strong>n kansallishymnin säveltäjä<br />

Mooses Putro katosi jäljettömiin<br />

90 vuotta sitten 24.11.1919. Myös<br />

monet muut hänen sävellyksensä elävät<br />

yhä. Tuutarin Nurkkalan Kyllisissä<br />

30.10.1848 syntynyt Putro teki elämäntyönsä<br />

Pietarissa Pyhän Marian<br />

kirkon kanttorina ja urkurina. Lisäksi<br />

hän opetti lapsia kirkkokoulussa ja oli<br />

ahkera lehtimies ja kulttuurivaikuttaja.<br />

<strong>Inkeri</strong>n kansallishymnin ohella<br />

hänen tunnetuimpiin sävellyksiinsä<br />

kuuluu tuttu ja lukuisten kuorojen<br />

levyttämä virsi Rukous.<br />

Mooses syntyi vauraan talonpojan<br />

perheeseen. Vastuu tilasta jäi<br />

vanhimmalle veljelle ja nuoremmat<br />

ohjattiin opintielle. Mooses Putro<br />

pääsi kuuluisaan Kolppanan seminaariin<br />

ja jo 19-vuotiaana hänestä tuli<br />

entisen koulunsa opettaja. Hän muutti<br />

Pietariin vuonna 1872, kun hänet oli<br />

valittu Marian kirkon kanttorilukkariksi.<br />

Samana vuonna Putro perusti<br />

Pietarin Suomalaisen Lauluseuran,<br />

jonka vuonna 1901 Gramophone<br />

Companylle Pietarissa tekemät levytykset<br />

ovat ensimmäisiä suomalaisia<br />

äänitteitä.<br />

Vuonna 1879 hän solmi avioliiton<br />

Mäntyharjulla syntyneen, kauppiaantytär<br />

Nanna Juvosen kanssa.<br />

Perheeseen syntyi kaksi poikaa.<br />

Vuonna 1884 syntynyt Viljo Kalervo<br />

kuoli muutaman kuukauden ikäisenä.<br />

Toinen poika Sulo syntyi kesäkuussa<br />

1885. Putro työskenteli opettajana<br />

Kasanskin alustavassa suomalaisessa<br />

kirkkokoulussa. Samassa portaikossa<br />

sijaitsi myös Putrojen asunto.<br />

Putron entinen oppilas Helli<br />

Suominen on kuvannut opettajaansa.<br />

”Juhlahetki koitti, kun Mooses Putro<br />

viulu kainalossaan astui luokkaan.<br />

Hän oli tuolloin jo noin 60-vuotias,<br />

hänen tukkansa ja partansa olivat<br />

harmaat, lempeys ja hyvyys säteilivät<br />

koko hänen olemuksestaan. Hän<br />

rakasti lapsia ja musiikki oli hänelle<br />

miltei ilmaa, jota hän hengitti.”<br />

Sulo Putro lähti koulun päättymisen<br />

jälkeen Helsinkiin opiskelemaan<br />

lakia. Elämäntyönsä hän teki<br />

Mestarin muistoksi<br />

Helena Miettinen<br />

Mooses Putron nuori perhe Pietarissa.<br />

Nannan sylissä Sulo.<br />

Kansallis-Osake-Pankissa. Sulo kuoli<br />

vain 44-vuotiaana vuonan 1929. Sulo<br />

ja Hilja Putron perheeseen syntyi<br />

kolme tytärtä: Maija, Eeva ja Hilkka.<br />

Hilkka oli isänsä kuollessa vasta<br />

viisivuotias. Ylioppilaaksi tultuaan<br />

Maija työskenteli toimistotöissä,<br />

Eevasta tuli sairaanhoitaja ja Hilkka<br />

kävi Liikemiesten kauppaopiston ja<br />

työskenteli kanslistina.<br />

Mooses Putro hankki 1880-luvulla<br />

perheelleen kesäpaikan Taipalsaarelta<br />

lappeenrantalaisen kauppiaan<br />

Abramovin entisen kalamajan.<br />

Karhunpää sijaitsee uskomattoman<br />

25<br />

kauniilla niemellä Saimaan rannalla.<br />

Huvilalle tultiin junalla ja laivalla<br />

koko kesäksi. Naapurustossa kerrotaan<br />

yhä tarinoita siitä, miten Mooses<br />

Putro käveli suvi-iltaisin Karhunpään<br />

pihamaalla viulua soitellen ja linnun<br />

viserrystä jäljitellen.<br />

Karhunpää henkii yhä Mooses<br />

Putron tunnelmaa. Mestarin kosketus<br />

on aistittavissa. Pietarista ja Tuutarista<br />

tuodut huonekalut ja astiat viestivät<br />

Mooses Putron kauneudentajusta.<br />

Marraskuun 24. päivänä 1919 Mooses<br />

Putro katosi jäljettömiin palatessaan<br />

kotiin hautajaisista. Hänen kohtalonsa<br />

on täysi mysteeri. Mitään havaintoja<br />

hänen viimeisistä vaiheistaan ei ole.<br />

Moosesta muistellen<br />

Katoamisen 90-vuotispäivänä <strong>Inkeri</strong>n<br />

kulttuuriseura oli järjestänyt muistotilaisuuden<br />

säveltäjän kunniaksi.<br />

Juhlassa esiintynyt Espoon Musiikkiopiston<br />

opettajista ja opiskelijoista<br />

koostuva kanteleyhtye Käenpiiat sekä<br />

laulaja Teuvo Kurparinen tulkitsivat<br />

upeasti Putron ja muiden mestareiden<br />

musiikkia. Konserttikanteleet soivat<br />

herkän kauniisti. Eeva ja Hilkka<br />

Putron kulttuurintahdosta kertoo, että<br />

yksi arvokkaista kanteleista on hankittu<br />

sisarusten lahjoitusten turvin.<br />

Lämminhenkinen ja tunnelmallinen<br />

tilaisuuden sai kruunauksen, kun<br />

Anne Tuohimäki luovutti Hilkka<br />

Putrolle <strong>Inkeri</strong>n sivistyssäätiön ansiomerkin.<br />

Annikki Smolander-Hauvosen johtama kanteleyhtye Käenpiiat toivat juhlaan<br />

musiikkitervehdyksen. Kanteleet saivat Mooses Putron lauluihin raikkaan soinnin ja<br />

loihtivat mestarin sielun paikalle.

Missä täällä on<br />

leikkikalut?,<br />

viisivuotias<br />

Ilja Sergejev kysyi reippaalla<br />

äänellä tullessaan<br />

mummonsa kanssa<br />

paukkupakkasista piittaamatta<br />

uuden suomen<br />

kielen kerhon tiedotustilaisuuteen<br />

Kikkerin Paronintaloon<br />

16.12.2009.<br />

Leikkikaluja ei vielä<br />

ollut, mutta Ilja oli silminnähden<br />

tyytyväinen<br />

saamaansa <strong>Inkeri</strong>n lasten<br />

oppikirjaan.<br />

Vuoden 2010 alussa<br />

käynnistyy Kikkerissä<br />

ja Volosovassa suomen<br />

kielen kerhotoiminta, jossa<br />

äidinkielen omaisin menetelmin<br />

– leikkien ja laulaen opiskellaan<br />

suomen kieltä. Kerhotoiminnan käynnistämisen<br />

on tehnyt mahdolliseksi<br />

Pohjoismaisen ministerineuvoston<br />

tukema projekti, jonka tarkoituksena<br />

on vahvistaa suomalaista kulttuuria<br />

<strong>Inkeri</strong>nmaalla.<br />

Kupanitsan seutu on historiallisesti<br />

perinteikästä suomalaisaluetta,<br />

vaikka moni nuorempiin sukupolviin<br />

kuuluva ei itse enää osaa puhua suomea.<br />

Vanhemmat haluavat kuitenkin<br />

välittää lapsilleen sukunsa kulttuuritaustaa.<br />

Siitä kertoi tiedotusilmaisuuteenkin<br />

tulleiden tulevien kerholaisten<br />

motiivit: mummot ja vanhemmat<br />

ovat inkeriläisiä.<br />

Aluksi oli suunniteltu, että suomen<br />

kielen kerho kokoontuisi Villa<br />

<strong>Inkeri</strong>n tiloissa, mutta aiemmin syksyllä<br />

Volosovan ja Kikkerin koulutoimen<br />

ja päiväkotien kanssa käytyjen<br />

neuvottelujen jälkeen paikka vaihtui.<br />

Lasten on helpompi jatkaa kerhossa<br />

koulun tiloissa. Kikkerin koulusta<br />

tuleminen olisi jotenkin onnistunut,<br />

mutta myös Volossovassa asuvat<br />

perheet ovat kiinnostuneet tulemaan<br />

mukaan, mutta matkaa Villa <strong>Inkeri</strong>in<br />

on yli 10 kilometriä. Volosovan<br />

sosiaalitoimi tarjoaa kerholaisille<br />

tilat käyttöön korvauksetta. Kerhotoiminnan<br />

vetäjäksi on lupautunut<br />

Kielen ja kulttuurin tukea<br />

5-vuotias Ilja Sergejev on vielä mummon hoidossa ja kielikerho tuo<br />

odotettua vaihtelua.<br />

opettaja Leida Gaimajurova, joka on<br />

vetänyt myös Jaamassa lasten suomen<br />

kielen ryhmiä. Ryhmät kokoontuvat<br />

kaksi kertaa kuukaudessa. Keväällä<br />

on kymmenen kokoontumista molemmissa<br />

paikoissa lasten kanssa.<br />

Suomen kielen opettaja on Leida<br />

Gaimajurova. Lasten kielikerhotoimintaan<br />

tulee mukaan myös vanhempia<br />

henkilöitä, jotta eri sukupolvien<br />

välinen kieli- ja kulttuuriperinnön<br />

siirtyminen olisi mahdollista.<br />

Jo tutustumiskäynnillä Ilja oppi<br />

luonnonmenetelmällä muutaman<br />

sanan ja korvakuulolta Porsaita äidin<br />

oomme kaikki – joululaulun.<br />

Pohjoismaisen ministerineuvoston<br />

projektiin kuuluu suomen<br />

kielen kerhon lisäksi monia muita<br />

toimintoja. Pelkästään Villa <strong>Inkeri</strong>n<br />

palvelutalon asukkaille projekti merkitsee<br />

viikoittain suomenkielistä kulttuuritoimintaa,<br />

johon voivat osallistua<br />

myös kotonaan asuvat vanhukset.<br />

Kesällä järjestetään puutarhajuhla,<br />

johon vieraiksi saapuu Tallinnan<br />

<strong>Inkeri</strong>-seuran kuoro ja kansantanssiryhmä.<br />

Luvassa on muistojen ja kuulumisten<br />

vaihtoa. Moni tallinnalainen<br />

on kotoisin Keski-<strong>Inkeri</strong>stä.<br />

Projektin toiminnot kohdistuvat<br />

myös inkerikkoihin ja vatjalaisiin.<br />

Olga Konkova aloittaa inkeroiskielen<br />

opettamista lapsille vuorovaikutteisen<br />

nukketeatterin avulla. Nukketeatteri<br />

26<br />

vierailee lasten luona 10<br />

kertaa ja jokaisella tapaamisella<br />

opitaan 10 uutta<br />

sanaa. 100 keskeistä sanaa<br />

karttuu näin ollen kuin<br />

itsestään. Tallinnan <strong>Inkeri</strong>seuran<br />

puheenjohtaja Vogi<br />

Vari tallentaa nukketeatteria<br />

videolle.<br />

Myös vanhukset on<br />

otettu huomioon. Projekti<br />

tukee inkeroisvanhusten<br />

ryhmätoimintaa. Tavoitteena<br />

on tarjota kielen taitajille<br />

mahdollisuus käyttää<br />

omaa äidinkieltään.<br />

Myös Kikkerin palvelukeskuksessa<br />

viritetään<br />

asukkaiden suomen kielen<br />

aktivointia. Ohjaajaksi on<br />

lupautunut Irma Mustonen. Palvelutalon<br />

asukkaille järjestetään<br />

viikko-ohjelmaan suomen kielen<br />

elvyttämiseen ja aktivointiin liittyviä<br />

toimintatuokioita.<br />

Suomen Pietarin pääkonsulaatti<br />

on myös kiinnostunut projektista ja<br />

yhteistyöstä. Konsuli Paula Karppinen<br />

koroisti viime tapaamisella, että<br />

toiminta, mitä konsulaatti voi tukea<br />

on nimenenomaa paikallisella tasolla<br />

tapahtuvaa konkreettista toimintaa.<br />

Hän arvostaa konkreettisia hankkeita,<br />

missä on mukana syvällisempi tavoite<br />

ja pidempiaikaisia vaikutuksia.<br />

Leida Gaimajurova suomen kielen<br />

kerhon vetäjä.

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseuran seuramatkalle<br />

Peipsijärven sipulimarkkinoille ja<br />

Petserin luostariin 28-30.8.2010<br />

Peipsijärven ympärillä Virossa on<br />

paljon mielenkiintoista nähtävää ja<br />

koettavaa. Alueella asuvat karjalaistaustaiset<br />

setukaiset ja vanhauskoisten<br />

kylissä on aivan erityinen<br />

tunnelma. Syyskesällä Peipsijärven<br />

rannan kylissä vietetään mahtavia<br />

sipulimarkkinoita. Sipulien ohella<br />

on tarjolla on ainutkertaista tunnelmaa.<br />

Kesämatkamme kohteena on<br />

Lüübnitsa, jossa sipulimarkkinoita<br />

vietetään elokuun viimeisenä viikonloppuna.<br />

Tutustumme myös setujen<br />

ulkoilmamuseoon. Ensimmäisen<br />

yön vietämme Värskan kylpylässä<br />

Setumaalla.<br />

Toisena matkapäivänä ylitämme<br />

Venäjän rajan ja tutustumme ikivanhaan<br />

ja upeaan Petserin luostariin,<br />

joka sijaitsee vain muutaman kilometrin<br />

päässä Viron rajasta. Luostari<br />

on toiminut yhtäjaksoisesti yli 500<br />

vuotta, perustamisestaan tähän päivään<br />

asti. Petseristä matka jatkuu 50<br />

kilometrin päähän Pihkovaan, jossa<br />

tutustumme Kremliin. Yöpyminen<br />

paikallisessa hotellissa. Kolmantena<br />

päivänä alkaa paluumatka kohti<br />

Tallinnaa.<br />

Hintaan 370 euroa kuuluvat<br />

laivamatkat Tallinnaan sekä bussikuljetus<br />

ja suomenkielinen opastus<br />

koko matkan aikana, majoittuminen<br />

kahden hengen huoneissa Värskan<br />

kylpylässä ja hotellissa Pihkovassa,<br />

aamiaiset ja kolme lounasta. Venäjälle<br />

tarvitaan viisumi. Ryhmäviisumin<br />

hinta on 43 euroa. Vastuullisena<br />

matkanjärjestäjänä on Tiit Reisid.<br />

Matkanjohtajana toimii <strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseuran<br />

puheenjohtaja Helena<br />

Miettinen.<br />

Ilmoittautumiset sähköpostitse<br />

koivujatahti@inkeri.com tai puhelimitse<br />

<strong>Inkeri</strong>n kulttuuriseuraan arkisin<br />

10-16 puhelin (09) 2733 225 tai Eva<br />

Kotiniitylle, puh. 358 405373243.<br />

Varaa kalenteriisi:<br />

Mooses Putron muistoksi<br />

näyttely<br />

9.–6.9.2010 Taipalsaaren<br />

kirjastossa ja kesätapahtuma<br />

Karhunpäässä Mooses Putron<br />

huvilalla 23.8.<br />

Ihanan <strong>Inkeri</strong>n prameat palatsit ja<br />

puutarhat<br />

Suunnitteilla on matka, jonka kohteina<br />

ovat Pietarin länsipuolella sijaitsevat<br />

tsaarien palatsit puutarhoineen<br />

(mahdollisuuksien mukaan Pietarhovi,<br />

Pushkina, Pavlovski, Hatsina).<br />

Paluumatkalla käydään Viipurin<br />

linnassa. Yövytään todennäköisesti<br />

Kupanitsassa Kikkerin Paronin talossa<br />

puolihoidolla.<br />

Matkan ajankohta on 9.-<br />

12.7.2010. Matkan hinta selviää<br />

helmikuussa. Matkan toteuttaminen<br />

edellyttää vähintään 12 matkustajaa.<br />

Palatsien vierailujen suunnittelu<br />

tapahtuu yhdessä Pietarin Sampokeskuksen<br />

kanssa. Matkan johtajana<br />

toimii Alina-Sinikka Salonen.<br />

Tarkempia tietoja nettisivuilla.<br />

27<br />

Tapahtumakalenteri<br />

kevät 2010<br />

Kulttuurikahvila ja Ompeluseura<br />

kokoontuvat Koivussa ja tähdessä<br />

osoitteessa Wallininkatu 7.<br />

Tammikuu<br />

Kulttuurikahvila 28.1.klo 16–18.<br />

Kotiin karkotettavaksi.<br />

Fil tri. Toivo Flink kertoo inkeriläisen<br />

siirtoväen palauttamisen liittyneen<br />

Kotiin karkotettavaksi –tutkimuksen<br />

tuloksista<br />

Helmikuu<br />

Sukututkimusretki 9.2. klo 14.00<br />

Kansanrunousarkistoon. Kokoontuminen<br />

Suomalaisen kirjallisuuden<br />

seuran ala-aulassa. Osoite Hallituskatu<br />

1.<br />

Kulttuurikahvila<br />

25.2. klo 16–18. Viimeiset vatjalaiset?<br />

Vatjalaisia on jäljellä enää kourallinen,<br />

mutta into oman kulttuurin<br />

säilyttämiseen on kasvanut. Vatjalaisten<br />

menneisydyestä ja nykyisyydestä<br />

kerto Tarton yliopiston professori<br />

Heinike Heinsoo.<br />

Maaliskuu<br />

Kulttuurikahvila<br />

25.3. klo 16–18. <strong>Inkeri</strong>kot. Pietrilainen<br />

tutkija Olga Konkova valottaa<br />

inkerikkojen omaperäistä kulttuuria.<br />

Huhtikuu<br />

Kulttuurikahvila<br />

25.34 klo 15–17. Kahvikonsertti<br />

Suomi-poika Ottinel Jürissaar<br />

esittää keväistä musiikkia ja kertoo<br />

elämästään.<br />

26.4. Keravan seurakuntakeskus.<br />

Papintie 1, 04200 Kerava. Ottinel<br />

Jürissaarern konsertti.<br />

Ompeluseura<br />

Kokoontuu 7.1. alkaen joka parittoman<br />

viikon torstaina klo 14–16.<br />

Keravan paluumuuttajat<br />

Keravan paluumuuttajien kerho<br />

kokoontuu tiistaisin 12.1., 9.2., 9.3,<br />

13.4. ja 11.5. klo 14.30–17 Talkoorenkaan<br />

tiloissa, Aleksis Kiventie 18,<br />

04200 Kerava.

Syksyn kuvagalleria<br />

Ruotsissa asuvat Eila ja Elin Pöllänen esittivät laulutervehdyksen<br />

Pakolaisia ja palavia kyliä – tilaisuudessa 3.10. Eila on<br />

kalevalaisen laulun maailmanmestari ja Ruotsinsuomalaisten<br />

kulttuuriyhdistyksen puheenjohtaja. (yllä).<br />

Kalevan akka Helena Nuutinen esitti itkun kärsineille<br />

ihmisille 10.10. Tuomiokirkossa pidetyssä Stalinin vainojen<br />

muistotilaisuudessa.<br />

Marraskuun 14. päivänä järjestettiin Kulttuuriseuran ja Villa<br />

<strong>Inkeri</strong>n yhteisvoimin Pietarin Pyhän Marian kirkossa konsertti,<br />

jossa esiintyivät Korpi ja Pietarin teknillisen yliopiston kuoro.<br />

8.12. keskusteltiin ikääntyneiden paluumuuttajien erityistarpeista. Kuvassa<br />

Hilma Kottinen, Eva Kotiniitty, Kermen Soitu ALVA ry:stä, Paula Kuusipalo,<br />

sisäasianministeriöstä ja Toivo Tupin. Mukana olivat myös Päivi Sundell, Helsingin<br />

maahanmuuttoyksiköstä, Hilkka Linderborg, Vanhustyön keskusliitosta, PROMIPprojektin<br />

vetäjä Aili Mehilänen ja Helena Miettinen.<br />

PROMIP-ryhmä ahkeroimassa potuskoista. Lisää ryhmän saavutuksista<br />

seuraavassa <strong>Inkeri</strong>n kulttuurikanavassa<br />

28<br />

Letut maistuivat 14.8.<br />

Tuusulan taiteiden<br />

yössä Väki suorastaan<br />

j o n o t t i I n k e r i n<br />

kulttuuriseuran suosittuun<br />

lettubaariin.<br />

Paistopuuhissa Pirkko<br />

Nykänen, Irina<br />

Terävä ja Pia Okamo.<br />

STEP-ryhmä tustutumassa lokakuussa Ankaran aikuiskoulutuskeskukseen,<br />

jossa perusopintojen lisäksi voi opiskella erilaisia<br />

käytännön taitoja.<br />

Dekkarikirjailija ja uutisankkuri Matti Rönkä vieraili<br />

Kulttuurikahvilassa 29.10. kertomassa Viktor Kärppäkirjoistaan.<br />

Mukavanrentoon iltaan osallistui ennätysyleisö.<br />

Viktor sai koko joukon uusia ihailijoita, kenties myös Matti.

logo

products

Resources

Company

Terms of service
Privacy policy
Cookie policy
Cookie settings
Imprint
Change language
Made with love in Switzerland
© 2024 Yumpu.com all rights reserved

Hooray! Your file is uploaded and ready to be published.

Saved successfully!

Ooh no, something went wrong!