Mikä hoitaa sielua? - Sakasti

nan kanssa yhteistyössä. He osaavat
keskustella vaikeistakin asioista potilaiden
kanssa luontevasti esimerkiksi
hoitotoimenpiteiden yhteydessä.
Potilaan saattohoito päättyy hänen
kuolemaansa, mutta perheenjäsenten
suru vaatii usein jatkotukea. Länsi-Suomen
Diakonialaitoksella ollaan
kehittämässä surevien omaisten kohtaamista.
– Tavoitteena on kutsua surevia
omaisia tapaamisiin kuoleman jälkeen.
Se olisi ajan ja sydämen jakamista,
Mirja Koivunen kertoo.
Lähtökohtana
ihmisen kunnioittaminen
Kuoleman tapahduttua osastonhoitaja
kutsuu henkilökunnan sopivana lähipäivänä
saattohoidon purkupalaveriin.
Siinä käsitellään saattohoidon aikaisia
tapahtumia, niitä jotka menivät
erikoisen hyvin, ja niitä joissa on parannettavaa.
– Keskustelun ja yhdessä oppimisen
lomassa annamme itsellemme arvosanan
siitä, kuinka hyvin saattohoito
meni. Haluamme oppia jokaisesta
saattohoidosta, Koivunen kertoo.
Hoitohenkilökunnan mahdollisesti
kokemaa ahdistusta voi purkaa myös
jatkuvassa työnohjauksessa tai muiden
alan ammattilaisten kanssa käytävissä
keskusteluissa.
J o h a n n a S o i n t u l a
Ylilääkäri Koivunen on yhteistyössä
henkilökunnan kanssa kehittänyt
yksikön palveluja. Sotaveteraa nien
määrän vähentyessä osaamista on
alettu tarjota muillekin.
– Palvelujen lähtökohtana on edelleen
ihmisen kunnioittaminen, hyvä
elämän laatu ja sydämellisyys. Kaikki
toimintamme lähtee potilaan tarpeista
ja toiveista ja hänellä havaituista
oireista.
– Olemme panostaneet paljon saattohoidon
osaamiseen. Meillä on hyvä
tiimi ja teemme tätä työtä myös sydämellämme.
Koen, että olemme etuoikeutettuja,
kun saamme auttaa. Ihmisen
auttaminen antaa minulle voimaa,
ylilääkäri Koivunen sanoo.
Omaisen läsnäolo saattohoidossa
on tärkeää. Hänen roolinsa on sitä tärkeämpi,
mitä vähemmän potilas itse
jaksaa tuoda itseään ja vaivojaan esiin.
– Omainen osaa tulkita potilaan
pieniäkin viestejä, siksi kuuntelemme
omaista herkällä korvalla. Jos omainen
ei voi olla potilaan lähellä, hoitajat käyvät
häntä usein katsomassa. Meillä on
myös vapaaehtoinen, joka voi antaa arvokasta
apuaan.
Sinikka Hesso toimii saattohoidon vapaaehtoistyöntekijänä
Länsi-Suomen Diakonialaitoksella.
Hän pitää tärkeänä vapaaehtoistyön organisointia
ja koulutusta tälläkin sektorilla.
T i i n a H y v ä r i n e n
Länsi-Suomen Diakonialaitoksella on saattohoitotyöstä
yli 20 vuoden kokemus. ”Työtä tehdään moniammatillisessa
tiimissä ja työn lähtökohtana on
potilaan kuuleminen ja auttaminen”, kertovat lääkärit
Kristiina Halminen ja Mirja Koivunen.
Vapaaehtoistyötä
saattohoidettavan lähellä
Porilainen Sinikka Hesso on kulkenut
pari vuotta Länsi-Suomen Diakonialaitoksella
saattohoidon vapaaehtoisena
ja kokee tehtävänsä tärkeänä.
– Voin olla siinä lähellä, pitää kädestä
ja jutellakin, jos saattohoidettava
niin haluaa.
Jäätyään työelämästä pois Hesso
alkoi etsiä itselleen vapaaehtoistyötä.
Nyt hän toimii saattohoidon lisäksi
lastensuojelun tukihenkilönä.
Saattohoitotyöstä hän kiinnostui
äitinsä kuolinvuoteen äärellä.
– Äitini oli niin rauhallinen. Siinä ei
ollut mitään pelättävää. Myöhemmin
menin pastori Seppo Sattilaisen pitämälle
saattohoidon kurssille.
Hesso kuvailee vapaaehtoistyönsä
saattohoidossa perustuvan hoitohenkilökunnan,
omaisten ja potilaan
kanssa sovittuihin periaatteisiin.
– Minun tehtäväni on auttaa olemalla
läsnä. Voin olla potilaan lähellä
vaikka sen aikaa, kun omainen hoitaa
asioitaan, tai pidempään, miten vaan
parhaaksi nähdään.
Tämä työ tuntuu
sydämessäni hyvältä
Saattohoidon vapaaehtoistyöpaikkaa
ei ollut kuitenkaan helppo löytää.
Useiden tiedustelujen jälkeen Sinikka
luki lehdestä ylilääkäri Mirja Koivusen
haastattelun Diakonialaitoksen saattohoitotyöstä
ja otti häneen yhteyttä.
– He ottivat minut ilomielin vastaan.
Sovimme saattohoidon vapaaehtoistyön
käytännön asioista ja aloitin.
– Diakonialaitoksella on loistavat
puitteet ja hyvä osaaminen saattohoitoon.
Toivon kovasti, että Porin kaupunki
satsaisi saattohoitoon, ja ihmisen
elämä nähtäisiin arvokkaana myös
silloin, kun se on päättymässä. Hyvä
saattohoito on kaikkien oikeus.
Sinikka Hesson kokemuksen mukaan
saattohoidossakin tarvitaan vapaaehtoistyöntekijöitä.
– Haluan toimia tehtävässäni potilaan
ehdoilla, avoimin mielin. Työ ei
ole ahdistavaa, vaan sydämessäni tuntuu
aina hyvältä, kun teen tätä työtä.
● Johanna Sointula
DIAKONIA 17 3 • 2013