1/2010 - Suomen Inkeri-liitto ry

Matkan varrelta –Inkerinsuomalaisen muistelmiaSodanaikainen InkeriReino JaakkimainenJatkoaInkeriläistenViestissä 11/2007aloitetuillemuistelmille.Vapaaehtoisina SaksaanTalvesta 1941–42 alkaen ylläpitivät saksalaisetvärväysohjelmaa kerätäkseennuoria miehiä ja naisia töihin Saksaan.Monet nuoret suomalaiset miehet pakotettiintai houkuteltiin Saksan armeijaanheidän hakiessaan työtä ja ruokaa. Nämä”vapaaehtoiset”, melkein 700 miestämuodostettiin yksiköksi ”Ost-Bataillon664”. He vartioivat rautateitä ja taistelivatpartisaaneja vastaan.Nälkäkuoleman uhatessa meitä päättivätJussi ja Matti, säästääkseen meidänvähäistä ruokavarastoamme, käyttää tilaisuuttahyväkseen ja mennä vapaaehtoisinatyöhön Saksaan. He menivät haastatteluunja lääkärintarkastukseen Karhilaan,paikkaan jossa ennen oli sijainnut meidänentinen keskikoulumme ja kunnantoimisto. Heidät hyväksyttiin lähtemään.He tulivat takasin kotiin sanomaanhyvästit, ottamaan mukaan vaatteensa jaeväänsä. Heidän ovelle mennessään äitiryhtyi itkemään ja rukoili poikia jäämäänkotiin. Aluksi olin itsekkäästi pitänyt ajatuksesta,että olisin yksin vanhempiemmesilmäteränä, mutta nyt kun eron hetki tuli,muutin mieleni. En halunnutkaan veljienimenevän pois. Pelkäsin, etten koskaanenää näkisi heitä. Liityimme isän kanssaäitiin. Jussi pysähtyi, mietti vähän ja laskisitten laukkunsa lattialle. Matti meniovelle, aukaisi sen ja astui yli kynnyksen.Hän seisoi pitkän minuutin, kääntyihitaasti ympäri ja palasi taloon.Myöhemmin kävi ilmi, että useimmatSaksaan menneet kärsivät pahan kohtalon.Heidät heitettiin yhteen venäläisten kanssa”itätyöläisiksi” (Ostarbeiter) erikoisleireihin,missä he kärsivät paljon natsien rodullisestajärjestelmästä, missä saksalaiset”herraskansana” olivat listan ylimpänä,juutalaiset ja slaavit sen pohjassa. Heidänkohtelunsa oli pahempaa kuin entisajanorjien. (Jussi Pettinen, jonka mainitsinaikaisemmin humalapäissään ajaneen minuatakaa, hävisi siellä tietämättömiin.)Silloin päätimme, että tapahtukoon mitätahansa, me pysymme yhdessä.Näin ei ollut laita erään naapurimmekanssa. Olin alaluokilla heidän tyttärensäluokkatoverina. Kävelimme usein yhdessäkouluun ja leikimme sen jälkeen.Muistaakseni vanhemmillamme oli sillointällöin jotain kitkaa. Kerran Katri-tätinioli ostanut uudet kengät, mitkähän pani käsistään pukeutuessaan sisäkäytävälle.Kun hän meni niitä nostamaan,kengät olivatkin kadonneet. Ihmeissäänhän kysyi naapureilta. Kukaanei ollut nähnyt mitään. Parisen kuukauttajälkeenpäin kylätansseissa täti huomasiomat kenkänsä naapurin tytön jaloissa.Katri-täti pakotti tytön paikan päällä antamaankengät takaisin.Oskalassa ollessamme yllätyimme,kun tämän perheen isä koputti ovelle jaastui sisään. Emme tienneetkään, ettähekin olivat takaisin kylässä. Mies pyysilupaa jäädä meille yöksi. Myös nämänaapurit olivat vähillä ruoilla ja miehenperhe, kolme lasta ja äiti, pyysivätruokaa. Äitimme antoi miehelle jotakininkeriläisten viesti11