1/2010 - Suomen Inkeri-liitto ry

syötävää ja laittoi hänelle patjan lattialle.Aamulla miespoloinen meni ulos tielletalvipakkaseen. Emme kuulleet hänestä,emmekä hänen perheestään mitäänjälkeenpäin. Olen varma, että mies kuolipakkasessa jonnekin tienvarteen, niinkuin moni muu.En kerro tästä arvostelumielessä. Entiedä naapuriemme tilanteesta tarkemmin;en heidän vaihtoehdoistaan. En tiedämitä minä olisin tehnyt heidän sijassaan.Kerron tästä, koska se kuvastaaminkälaisessa tilanteessa me elimme;painajaisunen tapaista, ilman toivoa, ilmanpelastusta. Meidän kylämme tapaisissarintamavyöhykkeen kylissä kuolinälkään tuhansia ihmisiä joko kotonaantai yrittäessään omin päin päästä Viroon,tänä kylmänä armottomana talvena.Pikkuhiljaa osoittautui, että kylään olitullut takaisin muitakin kyläläisiä. PerheJuakkolan talosta, Oskalan toisella puolellavaltatietä, halusi muuttaa meille Oskalaan.Heitä oli myös viisi: Vanha äiti,Annamari-tytär kahden pienen lapsensakanssa ja keskenkasvuinen tytär Lempi.Annamarin mies oli armeijassa, poika siinäneljän, tyttö kahden vuoden iässä. Envieläkään käsitä miten me, kymmenen ihmistä,tulimme toimeen siinä pienessä yhdenhuoneen talossa. Mutta ”sopu sijaaantaa”, ja meillä olikin sopua. Meillä olimiehiä talossa ja tämä antoi naisperheellejonkinlaisen turvallisuudentunteen.Saimme jopa yllättävän, mutta myöstervetulleen vieraan. Saksalainen sotilaskävi vierailulla. Kädenliikkeistä ymmärsimme,että hän halusi vain viettää aikaasiviilien parissa. Asetimme hänelle tuolinkeskelle lattiaa. Sotilaan kasvot säteilivätmielihyvästä. Merkkikieli ei aivanriittänyt, mutta käsitimme, ettei hän ollutonnellinen joutuessaan olemaan sodassa.Hän kaipasi omaisiaan kaukaa kotona.Hän osoitti saappaitaan. ”SaapuessaniLeningradiin, jalkani kuluivat nilkkaanasti,” hän näytti. ”Moskovaan mennessäne tulevat kulumaan polviin asti.” ”SS”,hän sanoi: ”... nicht gut. Ne tappavat naisiaja lapsia ”, osoittaen lapsiin: ”Bum,bum”. Sitten hän epäröi hetken: ”Nichtalles, jotkut gut.” Tämä kelpo, kunnonmies, oli väsynyt sotaan ja sen kauhuihin.Hän vieraili meillä monta kertaa.SiemenperunatKun kevät 1942 vihdoinkin saapui, kiertelimmepellot ja maat etsien mitä tahansasyötävää: kaalia, perunoita, porkkanoita,lanttua, jne. emmekä välittäneet olivatkone jäätyneitä tai mädäntyneitä. Kaikkikelpasi. Ruohon alettua kasvaa etsimmevoikukkia, nokkosia, suolaheinää ja äititeki niistä kakkuja kalanmaksaöljyssä.Oletettavasti Suomen painostuksestasaksalaiset antoivat meille siemenperunoita,kaalin ja porkkanan siemeniä, vehnän-ja kauranjyviä kevätistutuksiin javiljelemiseksi. Ampumisen uhalla niitäei saanut syödä itse. Me panimme maahankaiken paitsi perunoiden keskiosan.Leikkasimme perunat paloiksi ja istutimmekaikki itusilmut, mutta keskiosan perunastasöimme itse. Täten saisimme hyvänperunasadon, vaikka söimmekin osanpelkäämättä. Vaikka maata kaivaessaannäkisikin silmupalasen, ei silti pystyisi sanomaanmitä leikellystä perunasta puuttui.Koska meillä ei ollut hevosta käytettävissämmekiskomme auraa itse. Isä, Jussija Matti ”valjaissa” vetivät auraa ja minäkäsittelin sitä. Saksalaiset kerääntyivätkummastelemaan (ihmettelemään) tätäprimitiivistä toimintaa. Monet laskivatleikkiä (tarjosivat minulle ruoskan), toisetottivat kuvia meistä. Kaipa noita kuvialöytynee vieläkin jonkun saksalaisenkotiseinällä.Muistelmat jatkuvat seuraavassa numerossa12inkeriläisten viesti