Suomi-Etelä-Afrikka-seura ry:n jäsenjulkaisu 1|2009

UBUNTU 1/09 | sivu 26Yhä useampiadoptiolapsitulee Etelä-AfrikastaHelsingin kaupungin sosiaalivirastonkautta vuonna 2006Suomeen saapui 11 eteläafrikkalaistalasta, kun vastaavaluku jo lokakuussa 2008 oli 22.Adoptiot ovat sujuneetongelmitta, mikä on kasvattanutEtelä-Afrikan suosiota.Tällä hetkellä kolmisenkymmentäperhettä odottaa, ettävoi lähettää hakemuksen.− Tämä tarkoittaa, ettäodotusajat pitenevät, Helsinginsosiaaliviraston ottolapsiasiainhoitajaSuvi Koreniusarvelee.Helsingin kaupungin yhteistyökumppaniEtelä-Afrikassaon lastensuojelujärjestöJohannesburg Child WelfareSociety (JCWS). Hakijoiksi hyväksytään25 vuotta täyttäneetpariskunnat sekä yksinhuoltajat.Lapsettomat ovat etusijalla.− JCWS toivoo hakijoiltahyvää terveyttä, verkostoa,taloutta ja etnisen identiteetintukemista, Korenius luettelee.Perheiden on oltavavalmiita tapaamaan biologinenäiti ja avoimia sille, ettääiti voi olla HIV-positiivinen.Usein lapsilla on erilaisia kehitysviiveitä.− On myös yleistä, ettälapsen taustoista ei ole mitääntietoja tai lapsi on syntynytraiskauksesta.Etelä-Afrikasta adoptoitavatlapset ovat yleensäiältään puolesta vuodesta kolmeen.Adoptio vahvistetaanpaikallisessa alioikeudessa.Kun vanhemmat ovat hakeneetlapsen Suomeen, alkaaviisi vuotta kestävä seuranta.Helsingin kaupungin arvioimatkokonaiskustannuksetovat noin 10 500 euroa,josta Kelan tuki on noin 3 000euroa.Lähteet: Helsingin kaupunginsosiaalivirasto, www.interpedia.fi,Helsingin Sanomat30.9.2007MatkallaperheeksiLähtöpäivänä herään kuudelta. En saa enää nukuttua, koska ajattelenvain matkaa ja poikaa. Kokovartalojännitys estää nukahtamisenuudelleen. Huomenna tapaamme poikamme. Millainen hänon? Miten hän suhtautuu meihin? Miten itse reagoimme?Teksti ja kuvat Susanna SaikkonenLento lähtee vasta illalla, joten päivämenee hepulitilassa: siivoamista, pakkaamista,viimeisiä ostoksia, hermoilua…Ikinä aikaisemmin meidän perheei ole ollut näin ajoissa lentokentällä.Tyyliimme on kuulunut ennemminkinhermoilla check-in -jonossa, ehtiikö vieläkoneeseen.Päästyämme Johannesburgiinmeitä vastassa ollut JCWS:n sosiaalityöntekijäRoshan kysyi, voisiko hän viedämeidät suoraan poikaa katsomaan, koskajossain oli joku tie poikki ja olisi vaikeaakäydä ensin majoituspaikassa. Meillejärjestely sopi, vaikka vatsanpohja taisikääntyä molemmilla nurin, kun ajattelimme,että tapaisimmekin Joshuan jo alletunnin päästä.Jännitys tiivistyi, kun pääsimmelastenkodin pihaan. Paikka oli aivan ihanatalo, jossa oli iso puutarha. Astelimmesisään ja meitä vastaan tuli pieni kehitysvammainenDaisy-tyttö, joka heti kiipesisyliin halaamaan. Roshan haki Joshuanaamu-unilta ja tuli poika sylissään meidänluo. Pieni oli aivan unenpöpperöinenja ihmeissään. Menimme yhdessä ulospuutarhaan, jossa aloitimme tutustumisentähän pieneen, ihmeelliseen lapseen.Sydän oli pakahtua, mutta olimme molemmatihmeen rauhallisia ja annoimmepojan ottaa meihin kontaktia omaantahtiin, omalla tavallaan. Sylittelimme,halailimme, syötimme, leikimme ja pianjo vähän juttelimmekin. Aika meni siivillä,ja pian Roshan jo kertoi, että olisiaika lähteä. Pyysimme vähän lisäaikaa jasaimme laittaa pojan vielä päiväunille.Seuraavana aamuna heräsimmepirteinä ja valmiina tärkeään päivään. Tänäänhakisimme Joshuan lastenkodista jaaloittaisimme yhteisen elämän. Kun saavuimmelastenkotiin, menimme samantien tervehtimään poikaamme. Hän sel-keästi tunnisti meidät ja hymyili meidätnähdessään. Mikä ihana tunne! Viimeistääntässä vaiheessa olimme molemmattäysin myytyjä ja tuntui, että meitä kolmeaei enää koskaan mikään voisi erottaa.Vietimme lastenkodissa hienonpäivän tutustuen Joshuan päivärutiineihin,leikkien hänen ja muiden lasten kanssa– kysellen, katsellen, haistellen, maistellenja kuunnellen. Yritimme taltioidatunteita ja tunnelmia niin paljon kuinvain pystyimme, sillä arvelimme niidenolevan vielä joskus tärkeitä sekä meilleettä pojalle. Meille jäi todella hyvä tunneJoshuan ensimmäisestä kodista ja olimmeaidosti kiitollisia koko lastenkodin väellesiitä rakkaudesta ja huolenpidosta, jotaJoshua ja muut lapset siellä saivat. Lähtöoli vaikeaa meille kaikille ja lupasimme,että tulemme vielä joskus takaisin.Ensimmäinen ilta kolmestaan olimelkoista härdelliä. Yritimme noudattaapojan totuttuja rutiineja, mutta taisim-Joshua, 1 vuotta, tuli uuteenkotimaahansa viime elokuussa.me kaikki vähän hermoilla uutta tilannetta.Loppujen lopuksi saimme lapsennukkumaan, ja vanhemmilta vierähtikivi sydämeltä. Päivä oli ollut samaan aikaanelämämme mahtavin ja rankin.Perjantaina koitti sitten seuraavasuuri päivä: käynti tuomarin luona.Meistä tulisi ihan oikea ja virallisestivahvistettu perhe! Tuomari oli erittäinmukava nainen ja ”kuulustelu” hyvinrento tilaisuus. Tunnelmat olivat korkealla,kun suuntasimme kohti Moyoa, jossalounastimme JCWS:n Pam Wilsonin jaRoshan Khotan kanssa.Loppupäivä olikin sitten pelkkääalamäkeä: mies sairastui ja koska Joshuaei ollut taaskaan nukkunut kunnon päiväunia,poika oli aivan hepulissa. Lisäksiemäntämme Moiran koira sai sairaskohtauksenja sotki kämppämme. Illalla tulivielä sähkökatko juuri, kun olin lähettämässäpitkää sähköpostia Suomeen. Noinkolmen vartin ähellys katosi bittiavaruuteen.Jälkeenpäin jaksoimme nauraa kokoepisodille, mutta illalla tuoreen äidintakki oli kyllä aivan tyhjä ja ainoana toiveenakunnon yöunet.Toinen viikko kului erilaisilla retkillä,ja päivää ennen kotiinlähtöä kävimmeRoshanin kanssa vielä Pretoriassa hoitamassavirallisia papereita sekä hakemassaJoshualle Suomen passin. Pojasta tulisiten virallisesti Suomen kansalainen.Perjantaina Roshan vei meidätlentokentälle. Meillä oli toisaalta aikahaikeat tunnelmat, mutta toisaalta myösodotimme jo kovasti kotiin pääsyä. Sukulaisetolivat kentällä vastassa, ja vaarisai välittömästi pojan suosikin aseman.Siitä se sitten alkoi, yhteinen arki. OnTeema | LASTEN ETELÄ-AFRIKKASusanna ja Teemu Saikkonenolivat adoptiomatkallaJohannesburgissa 26.7.−9.8.2008.Palveluntarjoajana oli Helsingin kaupunki.hassua, miten nopeasti sitä sopeutui uuteentilanteeseen ja alkoi tuntua, että ainahanJoshua on ollut kanssamme.Vaikka Johannesburg tuntuu nytkaukaiselta ja vieraalta paikalta, jätti semeihin pysyvän jäljen. Tunne on hyvinristiriitainen, kuten kaupunki itsessäänkin.Ehkä mieleenpainuvin kokemus olipiipahtaminen Parkviewin ostarilla, jossaystävällinen vanha musta mies lähestyi jakysyi, missä on pojan äiti. Sanoin, ettemmetiedä, ja että minä olen nyt hänen äitinsä.Mies liikuttui ja sanoi, että teemmejumalan työtä, kun autamme niitä, jotkaapua tarvitsevat ja toivotteli meille moneenkertaan siunausta. Viisi minuuttiamyöhemmin olimme sulkeneet itsemmesähköaitojen ja korkeiden muurien taakse,emmekä voineet enää liikkua ulkona,koska se olisi ollut hengenvaarallista.UBUNTU 1/09 | sivu 27