FINGRID 1/<strong>2011</strong> | 28Neuvokassopeutuja
KiiKaRiSSaKettu on yksi eläinsatujemmesuosituimmista hahmoista.Se on viekas ja ovela, ainavalmiina huijaamaan itselleenmakupalan tai muita etuuksia. Sepitää pilkkanaan niin väkivahvaa karhuakuin viisasta korppiakin, ja vetää seusein pitemmän korren myös mitellessäännokkeluuttaan ihmisen kanssa.Repolaiseen kiteytyy vanha suomalainensanonta: Ei se ole tyhmä, joka huijaa,vaan se, jota huijataan.Jonkinlaiseksi elämänviisaudeksitarkoitetun sanonnan moraalista voidaanolla monta mieltä, mutta luonnossaei tunneta moraalia. Neuvokkaatja sopeutumiskykyiset pärjäävät,varsinkin tässä nopeasti muuttuvassamaailmassa. Kettu on juuri tällainen.Se on hyvää vauhtia levittäytymässäjopa kaupunkien keskustoihin,eikä nakkikioskin liepeillä aamuyöstähiiviskelevä repolainen ole välttämättäpitkäksi venyneen ravintolaillan aiheuttamaharhanäky.Kettu on todellinen selviytyjä, opportunisti,joka tarttuu jokaiseen tarjottuuntilaisuuteen ja sopeutuu mitä moninaisimpiinelintapoihin. Se on koiraeläimiinkuuluva peto ja saalistaa päätöikseenmyyriä. Ruokalista on kuitenkinpaljon monipuolisempi; sille kuuluvatniin linnut, sammakot ja matelijatkuin suuret hyönteiset, marjat sekäerilainen ylijäämä, jota meiltä ihmisiltäjää. Helppo ravinto se kettua kaupunkeihinkinhoukuttelee.Mutta mennäänpä takaisin kansansatuihin.Nehän ovat opettavaisia tarinoita,joissa eläimet ovat erilaisineluonteenpiirteineen ikään kuin ihmistenkorvikkeita. Kettua katsellessahuomaa nopeasti, mistä se on piirteensäsaanut. Veijari kulkee pellonreunaarentona ja huolta vailla, mutta tarkkaileekoko ajan valppaasti ympäristöään.Jotain epäilyttävää havaitessaan se pysähtyykuin naulittuna, kuuntelee pääkallellaan, muttei jahkaile päätöksensäkanssa. Aavistaessaan pienimmänkinvaaran se pakenee, mutta pysähtyyjo metsän reunassa katsomaan taakseen.On uudelleenarvioinnin paikka.Varmuus on aina parasta, mutta turhaanei kannata pakoon laukkoa.Muutaman kerran olen ollut tilanteessa,jossa repolainen on hairahtunutaivan viereeni, ennen kuin on huomannutmitään. Jos se ei saa vainua ja itseistuu vaiti ja hievahtamatta, se ei kykenehahmottamaan ihmistä. Se puntaroitilannetta aavistamatta vaaraa, ja silloinon todella vaikea välttää inhimillistämistä.Uteliaasti katsovissa silmissäon älykästä harkintaa, jonka selittämiseenei tahdo löytyä sanoja. Älykkyyson inhimillinen termi, eikä kettu sillätavalla älykäs ole. Mutta silmissä vilkkuukettumainen pilke, katse ei ole vähäisimmässäkäänmäärin tyhjä.Kettu on todellinenselviytyjä, opportunisti, jokatarttuu jokaiseen tarjottuuntilaisuuteen ja sopeutuu mitämoninaisimpiin elintapoihin.Me yritämme mitata ja luokitella,asettaa kaiken jollekin akselille, jossaasiat olisivat verrannollisia keskenään.Tämä tapahtuu inhimillisten mittareidenmukaan ja tekee suurta vääryyttämuille eläimille. Vain joitakin vuosikymmeniäsitten jopa nisäkkäitä pidettiinjonkinlaisina vaistojen varassatoimivina automaatteina. Nyt toki tiedämmeparemmin, ja työkseni eläimiätarkkailevana näen jatkuvasti, miten rikastaja vivahteikasta niiden elämä onja miten hyvin ne esimerkiksi viestivätkeskenään, vaikkei niillä kieltä olekaan.Kettu on kettu, ja siinä hommassase on todellinen mestari.Vuosikymmenten ajan ainoa hyvä kettuoli seinällä muokkausta odottava turkki.Siitä maksettiin hyvin, ja metsästyspaineoli sen mukainen. Vaino kouliketuista arkoja ja varovaisia, eivätkäne ole menettäneet näitä piirteitä vieläkään.Cityketut ovat asia erikseen, neovat ylittäneet rajan ja tajunneet kaupunkilaisetvaarattomiksi. Mutta maaseudullakettua metsästetään edelleen,ja sen käytöstä leimaa suuri epäluulo.Se viihtyy kulttuurimaisemassa,kohtaa väistämättä ihmisiä, kulkee yöjalassapihoilla ja jahtaa rottia karjasuojienlipeillä, mutta antautuu lähikontaktiinvasta todettuaan naapurinsakaikin puolin luotettaviksi. Yleensätämä tapahtuu nuoruusiällä, sillä kettuunvoi soveltaa mainiosti toistakinsanontaa: Vanhalle ketulle ei voi opettaauusia temppuja. Se tietää ihmistenmetkut ja pitää meihin sopivaksi katsomaansaetäisyyttä.Lehtemme kolumnisti Heikki Willamo on karjalohjalainen valokuvaaja,kirjailija ja toimittaja. Hän on julkaissut useita luontokirjojaniin lapsille kuin aikuisille; viimeisimpiä teoksia ovat Hirvenklaani (Otava 2005), Pyhät kuvat kalliossa (yhdessä Timo Miettisenkanssa, Otava 2007), Huuhkajavuorella (yhdessä Leo Vuorisenkanssa, Maahenki 2008) ja Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa (yhdessäKai Fagerströmin ja Risto Rasan kanssa, Maahenki 2010). Heikki Willamonerityisiä kiinnostuksen kohteita ovat eteläsuomalainen metsäluonto, pohjoinenkalliotaide ja eläimiin liittyvät myytit.FINGRID 1/<strong>2011</strong> | 29
Change language