Hiv on politiikkaa Etelä-Afrikassa - Suomi-Etelä-Afrikka-seura

Nondumiso ja toiset Bambanani-ryhmän jäsenettekivät pareittain ruumiin- tai kehonkartat,body mapit, joihin kukin piirsi ja kirjoi hivtartunnanselvittyä ruumiissaan, tunteissaan jaympäristössään kokemiaan asioita.tus laiminlöivät sairauteen liittyvänvalistuksen ja hallitus päätyi vastustamaanaids-lääkityksen jakelua Etelä-Afrikassa. Kun Nondumiso sai tietääsairastumisensa syyn, hänen elämänsätuntui pysähtyvän. Kuten suurin osahiv-positiivisista ihmisistä, hän kokikuolemanpelkoa, epätoivoa ja näköalattomuuttatulevaisuutensa suhteen.Nondumison sairastumisen aikaanaidsista ei puhuttu ja jokainen tartunnansaanut pyrki salaamaan sairautensa,jotkut jopa oman elämänsä kustannuksella.He kokivat häpeää, eivätkäuskaltaneet edes hakea apua. Terveysministeriönepäily lääkkeiden myrkyllisyydestäei auttanut asiaa.Sairaus alkoi muuttaa Nondumisonihoa. Se alkoi näytti aivan ruskealtakartalta.– Aikaisemmin ihoni oli aika vaalea;nyt se muuttui ensin harmaaksi jasitten ruskeammaksi ja ruskeammaksi.Sitten se alkoi kuoriutua kuin käärmeennahka. Halusin painua maanalle, sillä ihmiset alkoivat kysellä, mikäminua vaivaa. Pysyin sisällä ja meninklinikalle mahdollisimman aikaisinaamulla, ettei kukaan näkisi minua,Nondumiso kertoo.Veli neuvoi Nondumisoa ottamaanyhteyttä Lääkärit ilman rajoja -järjestöön,kun sisar alkoi olla hyvin sairas.Sen jälkeen Nondumiso kertoi aidsistaanperheelleen ja sai tukea.Äidille asia oli kova paikka. ”Miksiminun kaikki lapseni kokevat tällaista”,hän ihmetteli.Noitatohtori Transkeista oli jo aikaasitten sanonut äidille, että kaikkihänen lapsensa sairastuisivat, muttahän ei kertonut, minkälaisesta sairaudestaon kyse.Bambanani-ryhmä muuttiasenteetNondumiso ei tuntenut syyllisyyttäsairaudestaan, eikä myöskään syyttänytpoikaystäväänsä. Antiretroviraalilääkkeetalkoivat vaikuttaa ja hän ottiitse vastuun elämästään. Hän kuitenkinmenetti silloisen työpaikkansa,mutta Bambanani-ryhmästä tuli hänellepelastus.Nondumiso liittyi asuinalueellaanKhayelitshassa vuodesta 2002toimineeseen Bambanani Women’sGroupiin, jossa vapaaehtoiset tukevataidsiin sairastuneita naisia. Ryhmässänaiset opettelivat tuntemaan sairautensa,oman ruumiinsa ja sen reagoinninsairauteen sekä hyväksymäänelämänsä pysäyttäneen diagnoosin.Ryhmältä Nondumiso myös sai pientätaloudellista tukea sekä neuvoja, kuinkahakea sosiaalivirastolta avustuksia.Alun perin Bambanani-ryhmäänkuului yli kymmenen osanottajaa,mutta muutama heistä ei kyennytsuoriutumaan kolmen kuukauden pituisestayhteisprojektista. Nämä kolmekuukautta olivat Nondumisolleratkaisevan tärkeitä.– Ensimmäisten kuukausien aikanamuutuin kokonaan. Diagnoosinkuultuani minusta oli tullut sisäänpäinkääntynyt, pelokas, kielteinen ihminen,joka ei nähnyt minkäänlaistatulevaisuutta edessään. En halunnutolla missään tekemisissä ulkomaailmankanssa, Nondumiso selittää.– Ryhmässä huomasin, että en ollutsuinkaan ainoa hiv-positiivinenja että kaikilla oli samoja tuntemuksiaomassa elämässään. Tämä muuttiratkaisevasti asenteitani. Aloin nähdäuusia asioita ympäristössäni ja muutuinavoimeksi, normaaliksi ihmiseksi.Aloin ymmärtää, mistä oli kysymys.Kehonkartan ja muistikirjankautta uusi suhde itseen– Ryhmäläiset kävivät läpi omaa elämäänsäaste asteelta ja rakensivat Memorybookin – muistikirjan – kaikestakokemastaan. Erityisen tarkasti kirjattiinsairastumiseen liittyvät tuntemukset,lääkkeiden vaikutus sekä ruumiissaja tunne-elämässä tapahtuneetmuutokset. Kaikki tämä lisäsi tietoisuuttasairaudesta ja siihen liittyvistäsosiaalipsykologisista kysymyksistä.Kirja oli myös tarkoitettu muistoksiperheelle siinä tapauksessa, että sairausveisi voiton elämän taistelusta.– Muistikirjan jälkeen ryhmäläisettekivät pareittain niin kutsutunBody mapin, ruumiin- tai kehonkartan,jossa jokainen kuvasi piirtämälläruumiissaan, tunteissaan ja ympäristössäännäkyviä asioita. Parit tekivätkuvan ensin toisistaan osoittaakseenparilleen, miltä tämä ulkopuolisen silmissänäytti. Varsinainen työ oli tehdäkuva itsestä; jotkut naisista kuvasivatepätoivoa, toiset tulevaisuudenuskoa.Vaatimattoman Nondumison yllyttäminenylpeyteen tekemästääntyöstä ei oikein onnistu. Jotain hänsentään myöntää:– Emme koskaan arvanneet, ettäkuvilla tulisi olemaan niin suuri menestysja merkitys. Etelä-Afrikassa jamuutamissa muissa maissa kuvat ovatolleet esillä gallerioissa ja erilaisissakonferensseissa ja niitä on käytettykoulutuksessa. Olemme ymmärtäneet,että kartoista on ollut apua sa-45